Näsiä

Näsiä eli riidenmarja (Daphne mezereum; kreik. daphne : laakeripuu.) on meillä Korsossa tietyissä paikoissa kasvava kasvi, vakaa kanta. Kasvi on suojeltu Ahvenanmaalla, muuten se on sen verran yleinen että ainoastaan keruu myyntiin on kielletty. Se on pensasmainen kasvi, joka kukkii ennen kuin siihen kasvaa lehtiä. Se on minulle samantapainen kevään merkki kuin muutoin on leskenlehti. Nyt on keväinen mieli.

Koko näsiä on myrkyllinen, pääasiallinen myrkky on metsereiini (C₃₈H₃₈O₁₀). Se on hartsimainen typetön aine, metsereiinihapon anhydridi. Myrkkyä on erityisesti marjoissa ja kuoressa, joten marjojen syöminen ja varren pureskelu ovat tapoja saada myrkytys. Jopa kukkien runsas haistelu voi aikaansaada huimausta. Vesi, jossa näsiä on seissyt voi juotuna aikaansaada myrkytyksen. Vaadittavat määrät ovat yllättävän pieniä: 10-15 marjaa sisältää yleensä aikuisen tappamiseen riittävän määrän. Parikin marjaa voi aikaansaada pahoja myrkytyksiä lapsille. Myrkky imeytyy limakalvojen läpi, ja tehoaa melko nopeasti. Koskettelusta voi saada rakkoja ja sidekalvontulehduksia. Pahimmissa tapauksissa seuraus on jopa kuolio. Kasvin pureskelu aikaansaa pahoja oireita. Muita oireita on turvotus, jano, vatsakipu, ripuli, sydämen tiheälyöntisyys, hikoilu, päänsärky, kouristelu, huimaus, tajunnanhäiriöt, hallusinaatiot, verinen virtsa, verinen oksentelu, hengityksen tai verenkierron halvaantuminen. Myrkyllä on pitkä kestoaika, oireettomaksi palautuminen vie viikkoja tai kuukausia.

Apuna on vatsahuuhtelu ja lääkehiili.

Näsiää on käytetty myös kansanlääkinnässä. Se on ollut lääke kihdin hoitamiseen, Ennen kuorta käytettiin kihdin hoidossa ja käärmeenpuremiin. Syöpäläisten ja loisten karkottamisessa se on toiminut. Lisäksi juuren pureskelu on ollut lääkkeenä hammassärkyyn, vatsavaivoihin, sukupuolitauteihin ja haavoihin sekä hermosärkyihin. Kasvilla on hoidettu riisitautia, päänsärkyä, horkkaa ja hinkuyskää. Lisäksi sitä on käytetty etikan mausteena. Tämä on hieman erikoista, koska myrkyllisyys on tunnettu: Sitä on nimittäin myös käytketty haaskoihin, kun on pyydystetty petoeläimiä. Ehkä tässä on seurattu Paracelsuksen ohjetta ja annettu pieniä annosmääriä, sillä vasta annostus tekee myrkyn. Nykyään näsiää tapaa enää homeopaattisissa valmisteissa (Jos näin voi ylipäätään sanoa, kun puhutaan homeopatiasta; Valmiste on taatusti turvallinen koska myrkyn loppupeleissä tekee aina määrä, riittävä annostus.) Muuta käyttöä näsiällä on ollut värjäyksessä : Näsiästä on saatu punaväriä taiteilijoiden tarpeisiin, ja villaan on saatu muun muassa keltaista väriä.

Pienet esineet

Japanissa shurikenjutsu on ollut taito, jossa heitetään pieniä esineitä. Tunnetuimpia ovat heittotähdet, mutta myös esimerkiksi naulojen kaltaisia piikkejä on heitelty. Euroopassakin veitsenheitolla on perinteitä. Eurooppalainen veitsenheitto ei ole kuitenkaan saanut samanlaista perinnettä, jossa opettaja opettaa tyylin oppilailleen. Shurikenjutsu taas on omana lajinaan ja osana sogo budo -koulukunnassa osana.

Veitsenheitto ei kuitenkaan ole varsinainen "tappotaito". "Budoka 1/2009" -lehdessä kerrotaan että "Päinvastoin kuin elokuvissa, todellisuudessa shuriken ei tapa vastustajaa, vaan häiritsee toimintaa ja antaa hetkellisen etulyöntiaseman." Kun lentävää esinettä torjutaan tai väistetään, se häiritsee. Toisaalta jos sinussa on pystyssä teräspiikki, se voi häiritä toimintaa vaikka se ei olisi kovin syvälläkään kiinni. Syy siihen miksi lentävä esine ei ole yhtä vaarallinen kuin samalla esineellä lyöminen johtuu fysiikasta. Lähtökohdaksi otetaan seuraava: "Teknisesti shurikenin heitto muistuttaa miekalla leikkaamista ja eräitä paljain käsin tehtäviä lyöntejä". Tämä tarkoittaa sitä että heittäjä kiihdyttää heitettävän esineen tiettyyn nopeuteen, ja koska se on kiinni kädessä ennen kuin se lähtee siitä, sen maksiminopeus on sama kuin kädellä. Lentävän veitsen nopeus on siksi suunnilleen sama, kuin veitsellä lyödessä. On hyvä muistaa että veitsi ei kiihdy kädestä lähtemisen jälkeen, vaan sen nopeus pysyy suunnilleen vakiona. Veitsenheitossa tämä nopeus on heittäjästä riippuen jotain 50-60+ km/h. Suunnilleen sama nopeus on yleensä myös lyönneissä. Tämä ei tarkoita sitä että heitetty esine olisi yhtä vaarallinen kuin lyöty. Syitä on pari:
1: Tämän pääasiallinen syy on massassa. Lopullinen vahingollisuus kun tulee siitä että on nopeus ja massa jakautuvat osumispinta -alalle. Heitetyssä veitsessä painoa on melko vähän. Huonokin lyöjä saa lyödessä painoa taakse. Jo parin kilon lisäys taakse - joka siis edustaa melko pientä osaa ihmisen ruumiinpainosta ja tämän saaminen taakse vaatii melkoisen huolimatonta huitomista, se moninkertaistaa takana olevan painon. Lentävä esine taas ei enää saa taakseen massaa. Se lentää omalla painollaan sillä nopeudella joka sille on saatu.
2: Toki heitettyä veistä hidastaa jonkin verran myös ilmanvastus, mutta tämän merkitys on käytännön tasolla marginaalinen; Käytännössä heiton pituutta rajoittava voima on gravitaatio. Tämä tarkoittaa että veitsi on verrattavissa luotiin: Kun otetaan tasainen alue, ja ammutaan kiväärillä vaakasuoraan siten että juuri samalla hetkellä kun luoti lähtee piipusta pudotetaan kolikko. Kiväärinluoti osuu tällöin maahan samanaikaisesti kuin se kolikko. Jokaisen ilmassa olevan esineen nopeus kohti maata kasvaa { g(R)=G*(M/R² ; g=putoamiskiihtyvyys, R= etäisyys planeetan keskipisteestä, G=gravitaatiovakio, M= planeetan massa} maan päällä 0,980665 m/s joka ikinen sekunti. Nopeus takaa vain sen että nopeammat kappaleet ovat kauempana lähtöpaikasta, kun ne samanaikaisesti putoavat maahan. Tämän vuoksi heittonopeus on veitsenheitossa tärkeää: Se vaikuttaa siihen "kuinka paljon ylöspäin" on tähdättävä.

Tosin jos veitsen osumispaikka on alempana kuin missä se oli, kun sitä heitettiin, ja kärki on sopivasti alaspäin, veitsenheiton voima voi olla mainittua suurempi, koska maan vetovoima on kiihdyttänyt sen nopeutta ; Jos tiputat veitsen katolta jonkun päähän, sen nopeus on maan tasolla aika suuri "ylös-alas -suunnassa", vaikka et olisi heittänyt siihen vauhtia. Kuitenkin jos heität ylös päin, heiton teho tietenkin heikkenee "ylös alas -suunnassa" - eteenpäin menevä voima taas on suunnilleen vakio. Siksi veitsen nopeus ylös viskatessa muodostaa paraabelin, jonka ylimmässä kohdassa veitsen nopeus ylös-alassuunnassa on nolla. Eteenpäin se tietenkin menee yhä, likimain samaa vauhtia kuin mitä se oli kädestä lähtiessä, alaspäin lähtiessä veitsen "alaspäin -nopeus" kiihtyy. Kokonaisvahingon kannalta nämä tulisi tietysti ottaa huomioon. Käytännön tasolla erot eivät ole hirveän suuria, koska maalitaulu on suunnilleen samalla korkeudella kuin mistä se heitettiin. Tällöin nopeus on sama; Ensin gravitaatio on hidastanut ylös päin heitettyä nopeutta ja sitten se on kiihdyttänyt sen siihen takaisin.

Nopeuden lisäksi toinen olennainen veitsenheittoon vaikuttava ilmiö on rotaatio. Tämä tarkoittaa sitä että veitsi ei ole tikka - itse asiassa jos veitsi on kärkipainotteinen, se lentää terä edellä maaliin. Tämä on kuitenkin eräällä tavalla "huijaamista". Yli puolet haasteesta on saada veitsi osumaan terä edellä, enkä siksi laske "tikkoja" mukaan tähän käsittelyyn. Eli veitsi/shuriken siis on lentoradassa eri vaiheissa eri suunnassa. Joskus se on esimerkiksi perä edellä ja joskus teräpuoli edespäin. Tähän liittyy pari usein kuultua harhaa:
1: Monesti kuulee että veitsi kiertäisi yhden kerran ympäri noin neljässä metrissä. Tämä liittyy kuitenkin heittotekniikkaan. Esimerkiksi "Budoka 1/2009" näyttää kuvasarjasta rakennetun koosteen heitosta ja sen "rakenteesta". Heittoetäisyys on 3,5 metriä. Kuvasta näkee että se lähtee pystysuorasta asennosta ja päättyy terä edellä maaliin. Se ei mene yhtään kertaa kokonaan ympäri. Se tarkoittaa sitä että tuossa 3.5 metrissä se kääntyy 90 astetta. Kun minä taas heitän, on tavallista että se menee parikin kertaa ympäri ennen maaliin osumistaan. Ja etäisyys on suunnilleen neljässä metrissä. Neljä metriä kieromatkana on tietysti ihan hyvä keskiarvo. Mutta jos edustaa ääripään tyyliä eli keskittyy joko pyörimisen maksimointiin (joka lisää määrällisesti etäisyyksiä joissa heitto on tehokas, jolloin eri etäisyyksille tarvitaan vähemmän erilaisia heittotyylejä) tai pitkään kaareen japanilaisten tyyliin (joka taas lisää sitä väliä jossa veitsi/shuriken jää pystyyn maaliin. Sehän osuu tietyssä kulmavälissä jolloin etäisyyden mittaamiseen vaaditaan vähemmän tarkkuutta), se ei toimi kovin hyvin.
2: Heiton voimakkuus ei vaikuta kierähdyksen matkaan, vaikka muuta usein kuuleekin sanottavan. (Se että kierähdysmatka ei ole vakio, ei tarkoita että voimakkuus muuttaisi sitä. Eli tässä on tavallaan menty ojasta allikkoon) Heiton dynamiikka syntyy siitä että heittohetkellä veitsen kulma vaihtuu tietyllä nopeudella. Kun veitsi irrotetaan kädestä, se etenee tietyllä nopeudella ja sen "kulmanvaihtuminen" on vakio. Tämän vuoksi ympäri menemiseen riippuu se, miten nopeasti kulma vaihtuu että se miten nopeasti veitsi etenee: Heittorata syntyy näiden kautta elementti. (Molemmat ovat veitsenheiton käytännön kannalta vakioita yhden heiton sisällä, vaikka oikeasti ilmanvastus ja muut vastaavat elementit vaikuttavat niihin hieman.) Jos heität veitsen suuremmalla nopeudella, se toki pyörii ajallisesti nopeammin, mutta se myös etenee nopeammin joten nämä syövät toistensa vaikutukset. Veitsen pyörimiseen vaadittava matka on tätä kautta vakio. Veitseen saadaan tietenkin erilaisia pyörimisnopeuksia. Itse suosin lyhyttä kierrettä koska se minimoi tuulen vaikutuksia. Tämä tarkoittaa sitä että siinä vaiheessa kun veitsi irtoaa kädestä sen angular velocity täytyy maksimoida. Tämä tapahtuu "vippauksella". Käsivarsi antaa etenemisnopeuden, mutta rannekääntö juuri lopussa antaa kierteelle nopeutta. Tällöin veitsi kiertää ympäri erilaisen radan, sen angular velocity kasvaa. Vastaavasti jos heittää suurilla kaarilla ilman vippauksia, kiertäminen hidastuu. Tätä voidaan tehostaa nojautumalla eteen heiton aikana. ~ Suurempi kaari, hitaampi kulmanvaihtumisnopeus samalla etenemisnopeudella, eli kiertoon kuluva aika kasvaa. Tärkeintä heittotaidossa on se, että heittää aina samalla tavalla. Eri tyyleillä pääsee hyviin tuloksiin. Fysiikan ystäville asiaa voi valottaa kaavoilla:

d = V_f * (2π / ω)
V_f = V_c = r * ω
d = r * 2πd = matka jossa veitsi menee täysin ympäri
V_f = forvard velocity
V_f = circumferential velocity.
r=säde
ω=angular velocity

Eli heiton kaarevuus veitsen kädestä lähtemishetkellä ratkaisee. Siksi vippaaminen vaikuttaa mutta heiton nopeus, eli voimakkaampi heitto samalla heittoradalla, ei vaikuta, ainakaan nykyfysiikan mukaan.

Kaiken kaikkiaan veitsenheitto ei kuitenkaan vaadi "hyvää käsitystä" jutusta, sen oppiminen vaatii lähinnä toistoja. Tavoitteena on heittää mahdollisimman "samalla tavalla", ja hakea oikea etäisyys ja heittotapa dynaamisesti tilanteen mukaan. Esimerkiksi kärjestä heittäen tai kahvasta heittäen saadaan iso ero siihen miten se osuu maaliin vaikka heittoetäisyys ja karevuus olisi vakiot. Vaikka se ei ole hirvittävän tehokas "sotilaan taito", se kuitenkin kehittää keskittymiskykyä ja tarkkuutta, sekä voiman ja etäisyyden arviointia.

Kontrolloitu toistettavuus.

"In most other fields there is rarely a conflict for long. If you disagree with someone else’s results you can go on repeating the experiments until everyone comes to a consensus about which of you was right or until some crucial difference in the experiments is discovered. In parapsychology, of course, unrepeatability makes that consensus impossible. You have to agree to differ."
(Susan Blackmore)

Yksi tieteellisen tutkimuksen perusperiaatteita, joka toistuu tieteenfilosofiassa toistuvasti on toistettavuus. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että sen lisäksi että tehty tutkimus nojaa taustateoriaan, ja testaa siihen liittyviä ennusteita siten että tulos liittyy teoriaan, myös itse koe on voitava toistaa. Eli jos joku toinen tekee samanlaatuista tutkimusta, hän saa samat tulokset. Tämä ei tarkoita sitä että kokeesta ei saataisi erilaisia tulkintoja. Toistettavuus koskee sitä että jos tehdään koe X elementeillä A,B,C,D ja saadaan tulos Y, niin joku toinen toistaa saman kokeen samoilla elementeillä, he saavat samansuuntaisen konkreettisen loppuseurauksen Y. Eri tutkijoiden tulkinnat voivat toki olla erilaisia, mutta tämä ei riko kokeen toistettavuutta.

Tämä vaatii tietenkin myös jonkinlaista pääsyä dataan. Jotta voidaan sanoa mukaileeko uusittu koe aikaisemmin saatua koetta Y, pitäisi tietysti tietää miten koe on tehty, ja mitä on tapahtunut. Tutkimustulosten piilottelua ei tämän vuoksi hevin suvaita. Yksi piilottelun muodoista on kuitenkin joskus vaikeaa huomata: Se on cherry picking: Jos tuotetaan tuhat tuntia aineistoa, joista sitten vain itselle mieluisat päästetään ulos, tulokset vääristyvät. Jos minä esimerkiksi haluan ennustaa kortteja silmät sidottuna, minu tarvitsee vain ottaa paljon aineistoa ja lähettää todisteeksi vain ne nauhanpätkät, joissa arvaan oikein sen kortin. Kaikki ne joissa arvaan väärin, menevät roskiin. Sitten minun ei tarvitse kuin väittää että tuo nauha minkä näytän, onkin oikeasti kaikki.

Sen sijaan se ei tarkoita sitä että itse ilmiö tulisi voida toistaa. Siksi on ylipäätään mahdollista tutkia esimerkiksi sitä, missä tähdet ovat olleet tuhansia vuosia sitten, miten mannerlaatat ovat liikkuneet ja olleet, miten suuret kanjonin syntyvät ja niin edespäin. Tosin tässä kohden korostuu se, että empiirinen metodi ei vaadi itse ilmiön havaitsemista suoraan. Monesti tilanne onkin verrattavissa ikään kuin rikostutkimukseen: Itse rikosta ei tarvitse nähdä, saada kiinni verekseltään. Todisteet voivat osoittaa asian myös epäsuorasti.

Toistettavuus taas tarkoittaa sitä että vain tutkija X ei saa niitä tuloksia vaan muutkin tutkijat saavat samoja tuloksia. Ei riitä että "uskovat" toistvat kokeen. Tästä hyvänä esimerkkinä on frenologia. Siihen uskovat saivat samoja tuloksia, vaikka se oli väärässä.
1: Tässä kohden on kuitenkin hyvä huomata myös se, mistä puhutaan on nimen omaan kokeen tulokset, ei niiden tulkitseminen; Osa vanhoista tieteistä on ollut sellaisia että koetulokset ovat näyttäneet puhuvan niiden puolesta, ne ovat vain kumoutuneet myöhemmin. Siksi esimerkiksi vaikka "Newtonin fysiikka on korvattu Einsteinin fysiikalla", Newtonin teoriat ovat eri asemassa kuin frenologia. Vaikka molempia on pidetty tieteinä, molempia on tutkittu ja molemmat on korvattu toisella teorialla, ne eroavat nimen omaan niiden toistettavuuden kohdalla.

Toistettavuudessa ideana on niinkin yksinkertainen asia, että jos vian yksi tutkija saa tietyn tuloksen kokeesta, ja kaikki muut saavat erilaisen, on mahdollista että tutkija on tehnyt jotain väärin, tai on peräti "ketunhäntä kainalossa" liikenteessä. Kun sen sijaan muutkin - jopa erimieliset - saavat samoja tuloksia, se vahvistaa sitä että takana ei ole manipulatiota ja toiveajattelua. Tämä vahvistaa sitä että asia on todella "evidentiaalisesti tuettu", että "ihan oikeat tutkimustulokset tukevat sitä".

Tämän asian ymmärtäminen on tärkeää.

Toinen tärkeä asia on kontrolli. Tämä tarkoittaa sitä että kun koetta suunnitellaan, takana on taustateoria, joka kertoo mitä kokeelta voidaan odottaa. Siinä vaikutusmenettelytavat tunnetaan. Kontrollissa lisäksi eliminoidaan häiriötekijöitä. Tätä kautta voidaan esimerkiksi tehdä tutkimus jossa tutkitaan sitä vaikuttaako X asiaan: Tämä voidaan tehdä siten että meillä on tila A, jossa X on mukana ja tila B jossa tila X ei ole mukana. Jos kokeessa huomataan että tilassa A tapahtuu jotain kun X on paikalla ei vielä tarkoita että X todella tekisi jotain, jos se toinen koetilanne antaakin saman tuloksen. Esimerkiksi tämänkaltainen tutkimus sisältää siis kontrollielementin. Tällä estetään "sen jälkeen - sen vuoksi" -päättely, joka on ihmiselle tyypillistä. Mutta virheellistä. Jos päänsärkyni paranee kun pyörin lattioilla se ei tarkoita että lattioilla pyöriminen paransi päänsärkyni. Tämä virhe tunnetaan nimellä Post hoc ergo propter hoc.

Parapsykologiassa kontrolli ja toistettavuus ovat harvinaisia. Yleensä erityisesti kontrolli on heikkoa. Esimerkiksi huijaamisen keinoja ei yleensä oteta riittävän hyvin huomioon.

Kontrollin puutteesta hyvänä esimerkkinä on James Randin toiminta, joka on näyttänyt monesti sen että kun asioita tutkitaan kriittisesti, paranormaaleja ilmiöitä ei enää tapahdu.
1: Parapsyykikkojen temppuja voidaan toistaa taikurin taidoin, ilman taikuutta. Moni kritisoi Randia siitä, että hän vain osoittaa että saman voi tehdä muutenkin kuin aidolla taikuudella, eikä osoita että sama asia ei olisi tehty taikuudella. Kontrollin idea tieteellisessä todistamisessa on kuitenkin se, mihin empiirikko tai tieteenfilosofi kiinnittää huomionsa. Parapsykologia väittää että sen erikoisia ilmiöitä tapahtuu ja että tämä on tieteellistä ja tutkittavaa. Siksi sen olisi myös täytettävä näitä tieteellisiä vaatimuksia.
2: Lisäksi esimerkiksi kun Uri Geller kohtasi Randin, ja Randi ei antanut Uri Gellerin kosketella koetilaa omin käsin, hänen selvännäkönsä katosi, tai voimat menivät väliaikaisesti pois päältä, kuten Geller itse asian ilmaisi. Näissä olennaista on se, että kontrollia voi tälläisessä asiassa olla vaikeaa keksiä, jos ei ole taikuri joka tekee samanlaisia asioita työkseen. Ne ovat kuitenkin olennaisia ja nekin on otettava huomioon jos halutaan osoittaa että kyseessä ei ole mikään luonnollinen ilmiö eikä taikatemppu, vaan aito paranormaali toiminta. Usein parapsykologit selittävät että skeptikot levittävät "negatiivisia auroja", jotka estävät ilmiön tapahtumisen. (Noituus on ehkä vain koehenkilökohtaista, eli vain pieni marginaali omaisi kyvyt. Itse asiassa kun parapsykologiaa on tutkittu kauan ja tuloksia ei ole saatu helposti se kertoo minimissään siitä että noituus on todella harvinaista. Mutta tässä selitys onkin että noita on noita vaan kun kukaan ei epäile hänen kykyjään.) Tämä "kriitikon aura" -selitys iskee kontrollikohtaan kahtaa kautta, tehden siitä itse asiassa tieteenfilosofisesti melko huonon turvasataman (1) Se kertoo siitä että kontrollia ei voitaisi tehdä. Jos tämä on jo "rakenteessa" tavoilla joilla sitä ei voida kiertää, se itse asiassa estää asian tieteellisen tutkimisen (2) Se kertoo että on jokin elementti, joka lisäksi vaikuttaa asiassa. Sen kontrolloiminen, huomioon ottaminen, olisi tärkeää kaikkia kokeita suunnitellessa. (+) Tämän lisäksi se on tietysti hankala, koska sitä ei ole todistettu. Tähän taas tarvittaisiin sitä että voitaisiin varmistaa että kontrolli ei oikeasti vain poistakaan huijausta, vaan estää vain ilmiön toteutumisen. Juuri tätä testaava koesuunnitelma tulisi olla tärkeässä sijassa tutkimuksen jatkokehittämisessä. Tämä on tosin kaikille ad hoc -selityksille tyypillinen ongelma, ja niitä on siedettävä jossain määrin, mutta ei liikaa.
3: Kontrollin puute näkyi Randin "Projekti Alfaan" tekemästä soluttautumisesta. Tässä oli taustalla se, että James S. McDonnell antoi Washington Universitylle 500 000 dollarin verran rahaa, joka tuli suunnata para­psykologisen laboratorion perustamiseen javarustamiseen. Aikaisemmin rahanpuute oli ollut selitys tutkimuksen laadun heikkouteen. Randi ei uskonut että raha auttaisi, ja niinpä hän solutti sisään koehenkilöitä. Matkaan lähetettiin monta hakijaa, pari pääsi sisään asti. Ideana oli yksinkertaiasesti se, että Randi oli varma että parapsykologit eivät paljastaisi karkeitakaan huijausyrityksiä. Jos huijaaminen onnistuu helpostu, on varmaa että kontrollia ei ole tehty tarpeeksi hyvin. Soluttautuneille kerrottiin että jos heitä epäiltäisiin huijauksesta ja tästä tulisi kysymystä, heidän tuli välittönästi kertoa että he ovat huijaamassa ja että James Randi lähetti heidät. Aidot huijarit eivät tietenkään tunnustaisi näin vähällä. Mutta tätä kysymystä ei koskaan kysytty. Randi lisäksi lähetti tutkijoille kirjeen, jossa hän ehdotti joitain asioita joilla ehkäistään huijauksia. Koehenkilöt tekivät karkeita temppuja. Esimerkiksi filmille saatiin taikapyörre sylkäisemällä linssiin.

Tämä ei ole ilkeyttä tai aiheen moittimista. Päin vastoin. Tämän vuoksi jotkut parapsykologit ovat jopa kiitelleet Randia koska tämä vie tutkimusta eteenpäin. Toinen asia on se, että kun tutkitaan parapsykologiaa, on hyvä ottaa erilaisia asiantuntijuuksia huomioon. Jos joku on fysiikan tai tieteenfilosofian asiantuntija, se ei vielä tee tästä eksperttiä tällä alueella. Siksi esimerkiksi monille taikatempuille on vaikeaa keksiä selitystä. Niitä ei yleensä uskota aidon taikuuden, vaan sorminäppäryyden ja illuusionluomisen keinoina. Siksi pelkkä valvonta ja kriittinen ajattelu ei aina riitä, vaan myös ammattitaitoisen taikurin käyttö on tärkeää.

Parapsykologian puolella tästä kaikesta hyvän esimerkin näyttää Charles T. Tart. Hän teki ESP -tutkimuksia, eli tutki tapoja joilla voi saada tietoa ilman normaaleja aisteja; Esimerkiksi tiedon mikä kuva on jossain astiassa jonne ei näe. Hän sai tuloksia ESP:n puolesta. Kun hänen tutkimuksissaan havaittiin puutteita kontrollipuolella, hän korjasi ne ja uusi kokeensa. Tällöin hän ei enää saanut tuloksia ESP:n puolesta. Silti hän kiisti että vika olisi ESP:n uskottavuudessa. Hän esitti että "Because the level of scoring in the first experiment was so high, it would be absurd to argue that the results of the second experiment mean that the results of the first experiment were a mere statistical fluke." Kun kontrollin puute ja kontrollin lisäys tuovat eron kokeeseen, empiristi tavallisesti kuitenkin ajattelee että ero näiden kahden välillä johtuu erosta koejärjestelyjen välillä.

Siksi voisikin sanoa että toistettavuus ja kontrolloitavuus ovat ehdottomasti yksiä empiirisen metodin tärkeitä, tunnettuja ja keskeisiä asioita. Mutta kansanomaistuksissa liian vähän puhuttuja seikkoja. Lisäksi siihen liitetään karkeita virheitä josta osaa voi tulkita vain tahalliseksi. Karkeasti voisi jopa sanoa että pseudotieteelliset teoriat eivät yleensä edes tuota kokeita, mutta toisaalta esimerkiksi parapsykologiassa kokeita tuotetaan ja yritetään tuottaa. Sitä on esimerkiksi niinkin karkealta vaikuttava temppu, kuin kummitustaloon meneminen laitteistojen kanssa. Tätä aineistoa tuotetaan jopa televisiosarjoihin asti. Niiden kokeet eivät kuitenkaan ole kontrolloituja eivätkä toistettavia. Koska niissä ei yritetä eliminoida kaikkia vaihtoehtoja, ei vaihtoehtoja välttämättä huomata. Mitä useampia vaihtoehtoisia elementtejä poistetaan, sitä vähemmän selittelytilaa kokeessa on. Jos se epäonnistuu, ei ole helppoa löytää pakopaikkaa, koska pitäisi keksiä mikä elementti sotki tuloksen. Tällöin teoriaa on korjattava tai se on joskus harvoin peräti kumottava. Toisaalta se tarkoittaa samanaikaisesti myös sitä että vaihtoehtoisia selityksiä kokeen onnistumiselle on vaikeampaa löytää, joten se on varmempi. Eli jos koe onnistuu ja se on hyvin kontrolloitu, voimme myös hyvillä mielin sanoa että se on todennäköisesti se "epäilty taustateoria", jota "aikaansai tapahtuman".

Syvällisyys

Melko usein joku kuvaa itseään syvälliseksi ihmiseksi. Tällä ei kuitenkaan ole mitään kovin tarkkaa määritelmää.

Ensimmäinen ja yleisin yhteys tällä on se, että se esiintyy pääasiassa "self-claimed" muodossa, eli sillä tuetaan joko (1) itseä tai (2) samanmielistä. Sen sijaan jos joku edustaa jotain kilpailevaa näkemystä ja on erimielinen, häntä ei käytännössä koskaan sanota syvälliseksi. Käytännössä syvällisyys esiintyy pinnallisuus sanan vastakohtana. Tällöin syvällisyys syntyy siitä että joko (1) muotivirtauksia seuraava tai (2) skientistiä tai skeptikkoa kritisoidaan siitä että he ovat pinnallisia. Näin saadaan rakennettua ylemmyysasemaa, ja syvällisyys on vain jotain jota eiskientistit tai epämuodikkaat ihmiset kutsuvat itseään.

Toinen tapa käsittää syvällisyys on aiheen kautta. Tällöin ajatellaan että toiset aiheet ovat syvällisiä ja toiset pinnallisia. Tässä kohden on kuitenkin paljon hajontaa.
1: Luultavasti yleisin tässä kohden vastaan tuleva käsite on sana hengellinen. Tällöin syvällisyys syntyy siitä että käsitellään aiheita jotka koskettavat tuonpuoleista. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että jos aiheet ovat uskonnollisia tai käsittelevät tuonpuoleista, henkimaailmaa ja muita vastaavia aiheita, joita ei voida tutkia tieteellisesti, se on syvä.
2: Toinen tapa taas on se, että syvällisyys tarkoittaa fysiikan kaltaisia tieteitä. Sitä ei tällöinkään liitetä arkipäiväisempiin asioihin. Kvanttifyysikko voi "miettiä syvällisiä", mutta sianjalostajan työ ei ole syvällistä. Tällöin tietyissä tieteenaloissa on jonkinlainen "kosminen/yliluonnollinen leima". Monet on ymmärrettävä siten, että ne ovat kehittyneet sellaisista alueista jotka "ovat aikaisemmin olleet tyypin yksi hengellisiä." Esimerkiksi tähtitiedettä tehtiin aluksi, ennen Galileita, pitkälti ennustamisen ja horoskooppien vuoksi. Samoin tietyt luontaishoidot voivat olla syvällisiä, koska ne ovat aiheita jotka liittyvät uskonnollisiin asioihin.

Tässä kohden on tavallaan takana ajatus siitä että maailma oletetaan dualistiseksi. On pinta, jota edustaa fysiikka, tiede, tieto. Kaikki se, mikä järjellä on saavutettavissa, käsitettävissä ja ymmärrettävissä. Lisäksi ajatellaan että olisi jotain jota ei voida tietää. Tästä sitten spekuloidaan ja esitetään väitteitä. Kritisoijat eivät saa samaa tietoa, joten tietäjä on ylemmyysasemassa ja kriitikko on vain pinnallinen, ja asioista ymmärtämätön. Tässä on filosofisesti se ongelma, että se on oikeastaan vain määrittelemällä tehty ad hominem: Universumi määritellään sellaiseksi että "se ylittää tiedontavoittelijoiden järjen" ja sitten tästä tuntemattomasta väitetään omattavaksi tietoa, joka on syvällisyyttä. Näin toiset määritellään typeriksi. Tämä on teknisesti aivan sama juttu kun olettaisi maailman materiaaliseksi, ja sitten määrittäisi kaiken spekulaation haihattelevaksi typeryydeksi, jolloin hengelliset aiheet määrittyvät kuin itsestään negatiiviseksi filosofiaksi jossa "rakastetaan tyhmyyttä". Temppu on molempiin suuntiin sekä valitettavan halpa ja käytetty.

Tästä päästäänkin kuin mutkan kautta syvällisyyden toiseen määrittelytapaan. Siinä ei ole aihepohjaisuutta eivätkä ne perustu ongologian määrittelyyn. Sen sijaan se käsittelee syvällisyyttä kuin se olisi metodi, tapa jolla hankitaan tietoa - tai oikeastaan ymmärrystä, joka eroaa tiedosta siten että se on konkretian tasolle nostettu kun tieto itsessään on mekaanista. Tässä kohden määrittelyt ovat keskenään ristiriitaisia, mutta yksittäin ne ovat OK. Tässä kohden syvällisyys pitää tosin määrittää aina erikseen, jotta tiedetään mitä se tällä kertaa tarkoittaa. Yleensähän sanaa käytetään erityisen huolimattomasti.
1: Ensimmäinen on tarkkuus ja asioihin keskittyminen. Tässä syvällisyys tarkoittaa sitä että arkielämän ajattelu on pinnallista. Näet, teet ja toimit. Syvällisyys tulee kuvioiin heti kun asioille ruvetaan miettimään tarkempia syitä. Tällöin käsitteiden tarkkuus ja analyytttinen pilkkominen tulevat mukaan kuvioihin. Tässä yksinkertaisen asian takana nähdään monimutkaistamista, joka voi pelkistyä ymmärrykseksi. Eli pienissä asioissa nähdään vielä pienempiä asioita ja näiden "asioiden välisen tanssin askeliakin tunnetaan". Helpoista asioista tehdään vaikeita, ja ymmärryksen kautta näistä samoista vaikeista asioista saadaan taas helppoja. Kuin tie ZEN -mestariksi. "Kun tavallinen ihminen saavuttaa tiedon, hänestä tulee tietäjä ja kun tietäjä saavuttaa ymmärryksen, hänestä tulee tavallinen ihminen."
2: Toinen taas keskittyy tiedostamattomaan tai esitietoiseen ajatteluun. Tällöin syvällisyys tarkoittaa sitä että hyödynnetään sitä tietoa ja taitoa, joka tunteissamme ja intuitioissamme on. Tämä usein yritetään erottaa pelkästä arvailusta, jolloin syvällisyys tarkoittaa tunteellista tai tunteidensa kautta elävää. Mutta ei aina. Jos erottelu tehdään, on kuitekin yleisempää että tulos ratkaisee jälkikäteen: Jos tunne oli väärässä, se oli arvaus ja hairahtuminen ja jos se osui oikeaan, kyseessä oli intuitio ja syvällinen tieto. Joskus erottelu voidaan tehdä hyvinkin, ja esimerkiksi miekkailussa tämä "ei kerrottava tieto" on todella tärkeässä osassa. Tällöin voidaan sanoa että syvällisyys tarkoittaa intuition kautta saatua (ammatti)taitoa/ymmärrystä, joka voi perustua lahjakkuuteen tai harjoitukseen tai molempiin.
3: Kolmas määrittyy esimerkiksi aforistiseen tapaan, jossa saadaan lyhyeeseen lauseeseen mahtumaan paljon ymmärrystä elämästä, maailmankaikkeudesta tai muista asioista. Tällöin nyrkkisääntöluonne, symbolisuus ja tietyn laajemman touchin saaminen maailmasta korostuu.
4: Neljäs taas korostaa taiteellisuutta. Tämä voidaan tosin selittää useiden ellei kaikkien ylläolevien kautta. Tällöin syvällisyys eroaa arkielämästä, jossa asiat vain tapahtuvat ja analyyttisestä filosofiasta jossa asioihin tartutaan mietiskelyllä. Sillä taiteellinen luomisvoima on se kaiken ydin. Mekanismi on silloin se, mikä tuottaa taidetta. Aiheella ei välttämättä ole väliä. Kivestä ja oksastakin kun voi tehdä taidetta. Tällöin syvällisen synonyymi on luovuus.

Yleisesti ottaen en katso olevani syvällinen ajattelija, vaikka juttuni ovatkin usein syvältä. Pidän itseäni enemmän paikoin huolellisena puurtajana, jolla on innostus. Yritelmiä ja epäonnistumisia on tullut matkan varrella. Onnistumiset kuulunevat muille.
1: Taidepuolelle yritän tehdä jotain tutkimusmatkoja, mutta en ole siinä järin hyvä, vaikka minut lapsena laitettiin fiksusti kehittymään kuvataidekouluun. Sielläkin olen lähinnä tarkka värkkääjä. Samoin minulla on musiikkiluokka ja musiikkiopistomenneisyys. Osaan musiikkia kuitenkin vain teoriassa. Konkreettisesti 3/3 on musiikin teoriassa läpi. Kitarassa, siis varsinaisessa soittimessa ei edes 1/3. Musiikkiopistosoittoni tiivistyi siihen että sain sormiharjoituksia, jotka soitin läpi saadakseni lisää sormiharjoituksia. Musiikkia en kokenut koskaan tekeväni. Tosin mekaanisena taitona se tuotti iloa melko paljon. Paitsi silloin kuin ei. Jokin ruuvi kuitenkin puuttui. Minusta olisi ehkä voinut tulla jokin tekninen soittaja. Toisista ei ole taiteilijoiksi.
2: Uskonnollisessa maailmassa homma menee vielä huonommin. Olen ollut kirkkokuorossa monta vuotta ja muutenkin aktiivinen. Vakaumuskin on ollut. Mutta sitä henkistä tilaa ja onnellisuutta, mielentyyneyttä, yhteyden kokemista joka siitä kuulemma seuraa, en ole koskaan kohdannut. Edes nanosekunnin vertaa. Vaikka siis olen hetken verran harkinnut jopa papin uraa. Toisista ei ole papeiksikaan.

Tosin pieni osa syvällisyyden määritelmistä on suorastaan sellaisia että en pidä niitä lainkaan filosofin hyveinä. En välttämättä kenenkään. Sitä kuitenkin yleensä pidetään jotenkin positiivisena asiana. Ehkä ne eivät ole syvällisiä, vaan keinotekoisia ja tekopyhyyttä kerääviä. Tai sitten minä vain olen pahasti väärässä. Sitäkin on tapahtunut.

Tasa -arvokeskustelu.

Kun puhutaan tasa -arvosta on tavallista, että keskustelun aiheena on se, miten naisten oloja voitaisiin parantaa. Tässä ei tietenkään ole mitään vikaa. Kun tavoitteena on tasa -arvo, on kaikki puolet otettava huomioon. Tässä esimerkiksi feministinen aloite on tehnyt hyvää työtä. Sivulla mainitaan miesten perheväkivallan ja heidän syrjäytymisensä estäminen. Ongelmana vain on se, että feminismi on määritelty tasa -arvoksi, mutta sitä edustaa kahdenlaisia kantoja. (1) Ne, joille tasa -arvo on tasa -arvoa (2) Niitä joille naiset ovat tasa-arvoisempia kuin miehet. Heidän kritisoimisensa taas johtaa moitteeseen siitä että vastustaa "ykköstyypin feministejä".

Tyypillisesti naisten ongelmat ovat työelämän vaatimuksia. Lisäksi perheväkivalta on merkittävä ongelma; Miehet lyövät naisia, ainakin naisten kokemaa väkivaltaa kartoittavan kyselytutkimuksen mukaan, (miehistä vastaavaa tutkimusta ei ole, joten tästä ei vielä voida sanoa paljoakaan oikeista määristä. Se ei kerro paljon miehet lyövät ja paljon naiset lyövät. Se kertoo siitä että naiset kokevat että he ovat pahoinpitelyn kohteita useammin kuin pahoinpitelyn suorittajia.) mutta naiset kurittavat lapsia enemmän ruumiillisesti, onneksi rankemmat kuritukset ovat molemmilla sukupuolilla yhtä yleisiä. Miesten ongelmia ovat sitten kodin ja perheen asiat.

Naisten ongelmia:
1: Naisten palkka on keskimäärin pienempi koska he työskentelevät eri aloilla. Kun tämä otetaan huomioon, naisen euro on miehen euro. Ongelmana on kuitenkin se, että tämä voi kertoa siitä että naisvaltaisia aloja ei arvosteta, ja että perinteiset sukupuoliroolit ajavat naiset tekemään miehiä useammin näitä huonompipalkkaisia töitä. Siksi tätä eri alojen segregaatiota voitaisiin ainakin periaatteessa purkaa. Mitään taikakeinoa tähän ei ole, koska naisille ei periaatteessa voida maksaa samasta työstä parempaa palkkaa kuin miehelle sukupuolensa vuoksi. Siksi tässä kohden ratkaisua on haettava siitä että palkkaeroja eri alojen kesken vähennetään ja "eri sukupuolen ammatteihin" menemistä helpotettaisiin.
2: Naisten odotetaan hoitavan lapset. Tämä taas vaikuttaa esimerkiksi siinä että työnantajat näkevät naiset ongelmana ja palkkaavat mieluummin miehen. Lisäksi esimerkiksi "diskurssianalyysin peruteet" -kirjassa kerrotaan että naiset puheissaan usein uhraamaan työnsä lapsille tai lapsensa uralle. Tämä on kieltämättä aika merkittävä ongelma.
3: Naiset tekevät paljon enemmän kotitöitä. Tämä on erityisen ongelmallinen kohta, koska tähän on vaikeaa tarttua lainsäädännöllä. Tämä vaatii asennekasvatusta. Kun tämä lisätään soppaan on selvää että kun naiset ovat menneet työelämään, heillä on tupladuuni, kun he hoitavat kotia ja työtä. Tästä seuraa myös vapaa -ajan vähyys. Itse pidän tätä viimeisintä tärkeämpänä kuin palkka -asioita. Joku toinen voi tietysti arvostaa vaikka rahaa vapaa -aikaa enemmän.

Miesten ongelmia:
1: Suomalaiset miehet tappavat itseään enemmän kuin naiset. Onnellisuudella pitäisi olla jotain tekemistä tasa -arvoisuuden kanssa. Kuitenkaan tätä ei aktiivisesti käytetä argumenttina joilla katsotaan mitä asioita pitäisi parantaa. Itsemurhatilastot näyttävät pienempää määrää itsemurhia vaikka media on taitanut korostaa asian tärkeyttä vasta kouluammuskelujen yhteydessä niin että tilanne tuntuu toiselta. Tämä on sinänsä erikoista, koska itsemurhille haetaan usein ideologisia syitä. Kirkosta eroaminen näyttää kuitenkin suosiossa samoihin aikoihin. Se ei ole siis ainakaan kovin vaikuttava syy - tosin tilastoista ei voi vetää yhteyttä siihen että itsemurhien väheneminen johtuisi kirkosta eroamisesta tai toisin päin. Paremmin liittyvät elementit ovat alkoholismi, työttömyys ja masennus. Myös koulukiusaamisella, läheisen kuolemalla, kotioloilla ja monilla muilla vastaavilla on asiaan yhteys. Osittain syynä on yksilöllisyyden korostuminen- mutta tämä koskee naisia yhtä paljon kuin miehiä. Miehille tungetaan mainoksissa menestyviä ja lihaksikkaita ja sporttisia miehiä. Jotain jota ei ole realistista tavoitella. Tosin tämä sama koskee, kenties vielä enemmän, tyttöjä. Kuitenkin kun itsemurha on korostetummin poikien ongelma, se kertoo siitä että jokin ajaa heitä itsemurhaan enemmän kuin tyttöjä.
2: Avioerotilanteissa miehet saavat lapset vain harvoin: Noin 85 prosentissa tapauksia lapset määrätään äitinsä lähihuoltoon ja isästä tulee tapaajavanhempi. Eron takana voi olla useita syitä, kuten perinteiset sukupuoliroolit, sosiaalihuollon työntekijöiden asenteet eli äitimyönteisyys ja miesvihamielisyys.
3: Poikia kohdellaan eri tavoin. "Näkökulmia kehityspsykologiaan - Kehitys kontekstissaan" -kirjassa esimerkiksi esitetään tutkimusten paljastama luokittelu: Einarsonin ja Hultmanin 1984 tekemässä tutkimuksessa paljastui että tyttöihin suhtaudutaan eri tavalla. Puhelias tyttö on lojaali, aktiivinen ja dominoi. Tätä asennetta tuetaan kirjan mukaan. Hiljainen tyttö taas on passiivinen ja ajatellaan että hän osallistuu turvallisessa tilanteessa. Näitä suojellaan. Poikien kohdalla ongelmana on se, että jos hän on puhelias, hänet nähdään aggressiivisena ja valtaa vain vallan vuoksi tavoittelevana. Hiljaisille pojille taas tarjotaan vain lakeijan roolia tai sitten hänen odotetaan eristäytyvän esimerkiksi harrastuksiinsa. Kirjan mukaan syynä voi olla yhteiskunnan kielenkäyttö ja perinteiset arvot ja näkemykset. Ilkeästi sanoen tämä tarkoittaa sitä että poika saa valita aggressiivisen ja nössön joka ei oikein edusta sukupuoltaan väliltä, tytöt aktiivisen ja kiltin väliltä. Ero ei toki ole aivan näin valtava, mutta ilmaisu tuo esiin sen, mikä muuten olisi ehkä jäänyt huomaamatta.
4: Armeija nostetaan tässä kohden usein esiin. Tämä on hieman mutkikas asia, enkä oikein tiedä onko se paras asia käsitellä juuri tasa -arvon kohdalla. Se kuitenkin nostetaan usein esiin tässä yhteydessä ja se jotenkin siihen liittyy. Perustelut ovat tyypillisesti (1) Miehiä kiinnostaa enemmän armeija. Tällöin voitaisiin laittaa kutsuntoihin kaikki ja laittaa kiinnostusmittari. Vain motivoituneimmat valittaisiin, ja määrän ei tarvitsisi laskea. Ei tämä luokittelu ole sen mielivaltaisempi pakotuksen mittari kuin sukupuolikromosomikaan. (2) Miehet ovat paremmassa fyysisessä kunnossa, jolloin testi voitaisiin korvata kuntotestillä, joka tähtäisi suoraan tähän perusteluun. Tällöin sivujuonteiden pitäisi lakata kiinnostamasta. Kunnon mukaan luokittelu ei ole sen mielivaltaisempaa kuin sukupuolikromosomin mukaan luokittelu. (3) Naiset synnyttävät. Tätä perustelua en ole koskaan oikein ymmärtänyt. Lasten hankkiminen on vapaaehtoista, se ei ole määrätty kansalaisvelvollisuudeksi. Synnytys on naisten juttu fysikaalisista syistä. Sitä ei voida lainsäädännöllä muuttaa, eikä se siksi ole varsinaisesti vallankäytöllinen valinta. Toki tämä pitäisi jotenkin ottaa huomioon. Mutta jos ratkaisu on miesten armeija, pitää miettiä että mitä niille lapsettomille naisille pitäisi keksiä "korvaukseksi synnyttämättömyydestään". Pitääkö heidät laittaa lottakouluun joka vastaisi siviilipalvelusta ja jonka vaihtoehtona olisi vankilaa samaan tapaan kuin armeijan kohdalla on? (4) Armeija on perinteisesti/muuten vaan miesten asia - silloin voitaisiin sanoa että "pienemmät palkat olisi naisten asia". Tämä ei oikeastaan ole rakenteeltaan lainkaan argumentti, vaan epäargumentti jossa rakenne on sama, mutta perustelusisältö on korvattu sanalla "koska" joten en tiedä miten siihen pitäisi suhtautua. Sen tiedän että "vakavasti" ei ole tähän kohtaan sopiva sana.

Tosiasiassahan emme voi vain valita tilastoja joista pidämme. Siksi me emme voi hylätä yksiä ja ottaa toisia sen mukaan mitä agendaa olemme ajamassa. Voimme jättää toiset huomiotta vain sitä kautta että se ei vaikuta asiaan. Jos valitaan vain omaa näkemystä ajavat tilastot, ja jätetään muut tulokset "turhina" pois, kyseessä on joko manipulaatio tai arvovalinta. Jos palkkaero kiinnostaa enemmän kuin oikeus lapsiin ja itsemurhaan, pitää rahaa tärkeämpänä kuin perhettä ja mielenterveyttä. Näissä tapauksissa on ehkä hyvä miettiä ainakin se, kannattaako itse tälläistä moraaliarvojen painotusta ja järjestystä ja käsittelytapaa. Tämän jälkeen tulee vielä miettiä sitä oikeuttaako päämäärä keinot.

Lisäksi tasa -arvokeskustelussa nousee esiin joitakin virheitä. Niihin syyllistyvät molemmat osapuolet - kuten ylempäänkin ongelmaan. Näitä ovat esimerkiksi:
1: Sukupuoli on yksi luokittelu, joka on samanarvoinen kuin muutkin mahdolliset luokittelut. Ne ovat konkreettisesti olemassa, mutta mielenkiintoista on se, onko se luokittelujärjestelmänä keskeinen. Tasa -arvo on pohjimmiltaan aina yksilöiden eikä luokittelujen välillä. Erot nousevat esiin käsittelytavalla.
2: Rahan käsittely: Rahan kannalta tasa-arvossa ei ole kyse siitä, millaista palkkaa ihmiset saavat, vaan että millaiset mahdollisuudet ihmisillä on ansaita rahaa. Pienempään palkkaan tyytyminen tai tarpeettoman rahamäärän hankkiminen ei ole epätasa-arvoa. Raha ei ole arvo vaan väline. Pienempi palkka voi toki kertoa ihan konkreettisesti siitä että naiset eivät saa toteuttaa ammatinvalintaansa yhtä vapaasti tai hyvin kuin miehet. Toisaalta työn mielekkyys voi olla toinen mittari, ja miehet joutuvatkin silloin sukupuoliroolien mukaisiin töihin mielekkyyden sijasta. Suoraan tilastoista tätä ei näe, vaan tarvitaan tarkempaa tarkastelua.
3: Menneisyys perusteluna on ylipäätään outo. Se, mitä joku ryhmä on joutunut menneisyydessä kokemaan, ei välttämättä oikeuta korvauksiin nykyisille. Vain sillä onko joku epätasa -arvon uhri nyt on perusteluna sille, miten asiat ovat nyt. Ja nykyhetki on kaikki, millä on todellista merkitystä.
4: "Kateus ei ole perustelu", eli se että jollakulla jokin asia on hyvin, ei sinällään huononna muiden tilannetta mitenkään. Tasa-arvo on ennen kaikkea yhteiskuntaoppia. Se ei ole velanmaksuanalogia, jossa toisten hyvä on välttämättä tasattava kaikille. Siksi on hyvä miettiä onko kohta mallia "naapurini saa parempaa palkkaa kuin minä, joten hänen pitää maksaa minulle kunnes molemmilla on samat tulot." Toki joskus ero on myös aivan konkreettinen epätasa -arvosta kertova asia. Pelkkä ero sukupuolien välillä ei ole välttämättä sortoa. Mutta se voi hyvinkin olla sitä. Siksi esimerkiksi naisten synnytystä ei välttämättä tarvitse "kostaa" miehille. Vaikka luonto tässä kohdassa kieltämättä on ollut kova naista kohtaan.

TV:n moraaliorjat.

Aristoteleen mukaan sankarit ovat nimen omaan ideologisia sankareita. He ajavat hyviä asioita ja ovat hyveellisiä. Tämä näkemys on muutenkin ollut yleinen ; Esimerkiksi nykyaikaisissakin elokuvissa sankarit seuraavat usein ideologisia arvoja. Pahuus taas edustaa usein joko (1) Ohjaajan kulttuurin eettisiä perussääntöjä rikkovaa yksilöä, joka on joko paha pahana tai paha koska hän on mielenterveydeltään sairas (2) Ohjaajan kulttuurin vallitsevia perussääntöjä rikkovaa totalitarista yhteiskuntaa. Sankarit sen sijaan pelaavat katselijoiden yhteiskunnan eettisten sääntöjen mukaan. Riippumatta siitä ovatko he ylivaltaa vastustavia kapinallisia vai sitten valtiota tukevia pelastajia tai sankareita. Tämä tarkoittaa sitä että elokuvissa on melko vähän positiivisia yli -ihmisiä. Yritän kuitenkin kaivella hieman tähän liittyviä teemoja. Löysinkin joitankin sankareita, jotka joko ovat tai ainakin yrittävät olla yli -ihmisiä. Elokuvissa he epäonnistuvat pyrinnöissään usein, mutta eivät aina.

Teen tämän lähinnä siksi että Aristoteleen kiiltokuvasankari voi saada sävyjä tai menettää kiiltoaan kun sen rinnalle laitetaan hieman rosoisempia hahmoja. Sellaisia, jotka voisivat olla jopa antisankareita.

Aina kun yli -ihminen astuu mukaan kuvioihin, hän on pahojen puolella. Ja jos elokuvissa mainitaan että on yli -ihminen, tarkoitettu henkilö on tyypillisesti nihilisti : Hänellä ei ole arvoja. Tosin tässä kohden taide näyttää seuraavan todellisuutta: Yleensä ihmiset jotka esittävät olevansa yli -ihmisiä ovat nihilistejä. Väkivalta ja muut ekstreemit teemat nousevat toistuvasti esiin. Vaikka tähän ei ole mitään pakotetta. Itse asiassa tässä kohdassa on iso ero. Sillä itse asiassa nihilisti on lähempänä orjamoraalia kuin yli -ihmisyyttä. Sillä näille kahdelle yhteistä on se, että joko arvot tulevat ulkopuolelta tai niitä ei ole. Orjamoraalissa jokin ideologia määrää mikä on hyvää ja pahaa. Ihminen ei voi muuttaa tätä ideologiaa, vaan hänen on oltava kuuliainen sille. Nihilisti taas näkee että ei ole mikään pakko seurata tätä ideologiaa, mutta hän ei osaa rakentaa tilalle mitään. Hänelle jää arvotyhjiö. Yli -ihminen taas täyttäisi arvotyhjiön rakentamalla oman normistonsa, jolloin moraali tulee sisältä päin, ei ulkopuolelta. Suurin ero on siis oikeastaan moraalin lähteessä.

Kaikilla näillä Nietzscheen liittyvillä termeillä on paha kaiku arkipuheessa. Käytän niitä nyt kuitenkin.

Kuitenin televisiossa on yksi melko näkyvä ja suosittu poikkeus tähän. Sieltä löytyy "positiivinen" tai ainakin "melko positiivinen" yli -ihminen. Monet ihmiset eivät näytä tätä asiaa huomaavan. Ehkä hän on juuri siksi suosittu. Hän on "House MD." sarjan Tohtori House. Sarjassa hän edustaa älykästä ja suorasanaista henkilöä, joka rikkoo lakia ja sääntöjä. Häntä ei kiinnosta parantaa ihmisiä tai olla sosiaalisessa kontaktissa heidän kanssaan. Häntä kiinnostaa ensisijaisesti sairauden diagnosointi ja sen korjaaminen. Häntä kiinnostaa objektiivisuus ja ammattitaito, ei kädestä pitely. Paikoitellen hän näyttää että hänellä on pehmeä puoli. Hänkin on rikki. Mutta hän on kuitenkin hauska ja huomaamme piilottelun, ja lisäksi huomaamme että vaikka hän on kohdannut tiettyjä vaikeuksia elämässään, hän on eleiltään ja leikeiltään paikoin kuin lapsi. Joten annamme hänelle anteeksi tietyt ylilyönnit. House ei selvästi ole nihilisti, koska hänellä on arvot ja tavoite jonka suhteen hän mittaa. Hän ei seuraa orjamoraalia, koska valtaosa sarjan konflikteista johtuvat siitä että hän rikkoo sääntöjä tavoitteeseen päästäkseen. Hän ei mittaa toimintaa hyvä-paha -akselilla vaan häntä kiinnostaa ongelman ratkaisu ja homman hoitaminen loogisesti ja taitavasti. Toisin sanoen hän on selvästi yli -ihminen. House muistuttaa paljon animesta tuttua hahmotyyppiä: Niissä esiintyy usein tsundere, Joka on kova ja kylmä ulospäin, mutta on kiltti ja rakastava sisältäpäin. ; Toiminta näyttää olevan vastaan sisäistä hyväntahtoisuutta. Tsunderella on yleensä nimen omaan naispuolista hahmoa. Sen vastakkaisversio taas on yandere, joka taas on ulos päin rakastava ja hyvä, mutta joka jossain pisteessä paljastuu psykoottiseksi ja väkivaltaiseksi. Näihin on tosin melko vaikeaa yhdistää yli -ihmisyyteen, luultavasti japanin sääntöjä seuraavan ja korrektiutta korostavan kulttuurin vuoksi.

Kuitenkin elokuvista löytyy paljon yli -ihmisyyden käsittelyä. Pieni vähemmistö kuvaa niitä. Lisäksi osa kuvaa yli -ihmisyyden riskejä asiallisesti. Otan näistä esiin kolme elokuvaa.
1: "Collateral" kuvaa hyvää ja onnistunutta yli -ihmisyyttä. Siinä taksikuski kasvaa sen kautta ihmisenä ja saa elämänsä hallintaan.
2: "Willard" -elokuva taas kuvaa riskiä, joka on orjamoraalista toiseen ajautuminen. Siinä ressintement saa vallan sen sijaan että sitä kanavoitaisiin, eikä tuloksena ole kasvua vaan tuhoa.
3: "Fight Club" varoitta tilanteesta, jossa muututaan siksi mitä ollaan alussa vastustamassa. Orjamoraalia ei puretakaan, vaan tehdään toinen vastaava instituutio ja tätä kilpailun voittamista tavoitellaan ja kutsutaan vapaudeksi.

"Collateralissa" yli -ihmisyys rakentuu sopeutumisen ja riskinoton ympärille. Sen päähenkilö on alussa taksikuski, joka seuraa sääntöjä eikä ota riskejä. Hän on erittäin Schopenhauermainen henkilö; Hän ei toki ole pessimisti, mutta hän ottaa askeleen vasta kun tietää että sen onnistuminen on varmaa. Ei riskejä. Kaikki suunnitellaan. Liikeidea mietitään aivan valmiiksi ennen kuin sitä lähdetään toteuttamaan. Sitten varmistellaan. Tämän seurauksena hän on ollut väliaikainen taksikuski 12 vuotta. Hän on sinkku ja hänellä ei ole sitä limusiinifirmaa, jonka hän haluaisi omistaa. Lomamatkat tehdään postikorttia tuijottaen kun odotetaan seuraavaa asiakasta. Sen sijaan hänen työsuhteessaan on pomo, joka laskuttaa taksikuskien virheistä, jotka vakuutus korvaa. Hänen kyytiinsä astuu salamurhaaja, joka taas edustaa suuresti nihilismiä ; Hän osaa toimia eri tilanteissa mutta hänellä ei ole päämäärää. Hänellä on taito, mutta ei suuntaa. Hän kuitenkin tavallaan seuraa myös orjamoraalia, koska hän on palkattu salamurhaaja joka tekee juuri sen minkä hänen käsketään tehdä. Palkkatappaja pistää taksikuskin ottamaan muutoksen elämässään: Seuraamalla systeemiä hän saa itsestään vain poliisien seuraaman: Poliisit luulevat että juuri hän on ampuja, ja ainut poliisi joka uskoo toisin saa luodista. Siksi hän ottaa oikeuden omiin käsiinsä, pakenee eikä tottele lakia, ajaa auton nurin kun itse ajaa sitä ja salamurhaaja on kyydissä. Ja kahlitsee poliisin puhelintolppaan. Hän ottaa riskejä, luovii. Yli -ihmisen vahvuudeksi paljastuu joustavuus ja kyky reagoida erittäin erikoisissa tilanteissa. Siinä missä sääntöjä seuraava taksikuski osaa ennustaa liikennevalot reitillä, hän ei voi varautua siihen että hänen kyytiinsä astuu tappaja. Aina on mahdollisuus yllätykseen. Tietenkin prosessi sisältää riskejä ja rapatessa roiskuu. Lopputulos on kuitenkin parempi. Ja suurin vahvuus, ainakin "Collateralin" juonen mukaan, on nimen omaan sen joustavuudessa ja siinä että jotain saadaan oikeasti tehdyksikin.

"Willardissa" päähenkilö on yksinäinen konttorityöntekijä. Hänen elämäänsä kuuluu työ, jossa pomo pilkkaa häntä ja äiti joka on sairas ja kärttyisä, ja jonka ainut rooli elämässä on puuttua asioihin, kiusata, määräillä. Ja häntä ei voi laittaa vanhainkotiin, koska talo menisi alta. Ja se talokin on rottien vallassa. Taloa ansoittaessaan Willard ystävystyy yhden rotan kanssa ja alkaa kouluttamaan tämän avulla yhä kasvavaa rottajoukkoa. Ne tekevät temppuja. Willard ruokkii niitä ja vaalii. Ne ovat ainuita jotka osoittavat hänelle ystävyyttä. Pian hän kostaa koulutettujen rottien avulla pomolleen tekemällä pientä jäynää. Rotat saavat kuitenkin pikku hiljaa valtavan roolin hänen elämässään, eikä hän esimerkiksi huomaa hänen työkaverinsa Cathrynin tunteita tätä kohtaan. Rotatkin muuttavat kellarista koko taloon. Hän myöhästelee töistä ja saa potkut. Pomo tappaa Willardin lempirotan, Sokrateen, tuholaisena. Tämä on tietenkin viimeinen niitti. Patoutumat purkautuvat, ja kosto saa vallan: Willard tappaa pomonsa syöttämällä tämän rotilleen. Rotatkaan enää ole hallinnassa, kun iso rotta Big Ben ottaa vallan Sokrateen kuoltua. Jos tätä lyö kepillä, tämä palauttaa sen aamulla jyrsittynä tyynyllesi yön aikana. Lopulta rotat järsivät talon ja Willard joutuu mielisairaalaan. Tässä elokuvassa Willard on alussa totteleva sääntöjen murskaama tottelija, joka on käskyjä totteleva marionetti. Hänellä ei ole valtaa päättää elämänsä asioista, eikä hän silti - oikeastaan juuri siksi - ole edes onnellinen. Hän on ali -ihminen ja hän korjaa sen - Kierkegaardin ohjeistuksen mukaan - ottamalla elämäänsä yhden tärkeän asian, jota seuraa. Rotat ovat se mitä hän tekee : Hän toteuttaa itseään niiden kautta ja saavuttaa onnellisuutta. Hän on yli -ihminen joka vaalii ja rakastaa rottiaan ja nimeää niitä vaikka hänen pitäisi myrkyttää ne, kun äiti käski. Kuitenkin tästä tulee pakkomielle, joka on jopa kahlitsevampi kuin se alkuperäinen kalsea työpaikka. Willard vain on vaihtanut orjuuden tyypin toiseen. Hän on rakentanut rotista oman vankilansa.

"Fight Club" taas on elokuva, jonka pääasiana on valta, vaino ja vaimentaminen. "Oppression" sanoisi englanninkielinen. Sen juonenkerronta on syklinen ja se loppuu aloituskohtaukseen. Ajallisesti elokuva alkaa siitä, että päähenkilö, jonka nimeä ei kerrota elokuvan aikana, kertoo olevansa eräänlainen IKEA -orja. "Like so many others, had become a slave to the IKEA^TM nesting instinct". Päähenkilö hakee lohtua vierailemalla sairaiden luona. Heillä menee huonommin kuin hänellä. Sopivan ulkoistettuja raukkoja. Tämä muuttuu kun hän tapaa kuitenkin Tyler Turdenin, joka on karismaattinen. He liittyvät yhteen kun päähenkilön talo räjäytetään. Päähenkilö oppii että kaikki mistä hän on aikaisemmin pitänyt on vain tavaraa. Hän ymmärtää että se oli turhaa ja että hän oli tätä kautta ollut kapitalististen pyrintöjen orja. He aloittavat tappeluklubin, jossa pääasiassa ei ole voittaminen, vaan tappelu. "Fight Club wasn’t about winning of losing, it wasn’t about words. When the fight was over nothing was solved, but nothing mattered. Afterwards we all felt saved." Siinä oli sääntöjä, kuten se että klubista ei saanut kertoa. Juttu kuitenkin selvästi levisi kaupungista toiseen, joten kieltoja rikottiin. Tämä ei haitannut. Klubi saa synkkiä sävyjä. "Project Mayhem" alkoi. Se kohdisti vihaa fyysisesti, ja sen kohteena ei ollut vapaaehtoiset tappelijat, vaan muut kohteet. Koska vihan kohde oli vainoava yhteiskunta, ja tätä ei voida suoraan lyödä, vihaa kohdistettiin niihin instituutioihin ja toimijoihin joiden katsottiin edustavan tätä ideologiaa. Tämä kerho ei enää ollut avoin kaikille. Ja siinä osoitettiin kuuliaisuutta. Jäseniä testattiin, jopa melko julmilla tavoilla. Tässä vaiheessa päähenkilö näyttää huomaavan että vaikka vainon vastustaminen voi olla eettisesti hyvä asia, sillä voi olla huonoja seurauksia. Syynä on luultavasti se, että tempaukset muuttuvat yhä vähemmän huumoria sisältäviksi. Siinä vaiheessa kun talossa palavat huoneistot muodostavat ulos hymynaaman, voidaan kysyä onko huumoria enää jäljellä. Päähenkilö yrittää vastustaa tilannetta, jossa ollaan menossa tappamisen teille. Tässä vaiheessa paljastuu että Tyler on hänen sivupersoonansa (jos niin voi sanoa. Ehkä hän oli itse Tylerin sivupersoona.) Ainut tapa vapautua tilanteesta oli tappaa Tyler, tehdä itsemurha. Tässä alkutilan Ikea -henkisyys edustaa eräänlaista orjamoraalia. Project Mayhem, joka vastustaa tätä, on toinen samanlainen orjamoraalin lähde. Tyler Turden oli ehkä yksilönä yli -ihmisyyttä tavoitteleva, mutta hän muuttui vastustamakseen asiaksi. Asia päättyi luotiin. Vapautuminen ei mitä ilmeisimmin onnistunut.

Epäekologinen loukko.

"Modernin ihmisen tragiikka on yleisesti ottaen siinä, että hän on luonut itselleen elinehdot, joihin hän fylogeneettisen kehityksensä perusteella itse ei ole kasvanut. Onko tämän tragedian jäätävä pysyväksi? Kun ajatellaan, miten hitaasti lajien kehitys tapahtuu, on olemassa riski, että ihminen ei ehdi sopeutua muuttuneisiin elinehtoisinsa ennen kuin hän on lajina tuomittu tuhoon."
(Georg Henrik von Wright, "Tiede ja ihmisjärki")

Ilkka Hanski on käyttänyt suomessa vain Ahvenanmaalla elävää paahdehepokattia esimerkkinä ekologisesta loukusta. Tämä on tilanne, jossa eläin hakeutuu ihmisen rakentamaan elinympäristöön mieluummin kuin omaan elinympäristöönsä, vaikka se toinen elinympäristö olisi sille parempi. Paahdehepokatti nimittäin hakeutuu viljapeltoihin sen sijaan, että eläisi sille paremmin sopivilla alueilla; Sen lisääntyminen heikentyy peltoihin siirtymisen vuoksi. Tämän syy on tietysti siinä, että luonnossa ei vanhastaan ole esiintynyt viljapeltoja, joten suorasiipisten ei ole tarvinnut selvitä tästä ansasta. Se on ollut relevantti vain sen pienen ajan mitä ihmiset ovat viljelleet (Ahvenanmaalla turva -aikaa on ollut vielä hieman lisää; Aluekohtaisuutta on muistettava mainostaa joskus.)

Tähän liittyen von Wright esitti että ihminen on vaikeuksissa, koska hän on luonut elinympäristön, joka poikkeaa luonnollisesta ympäristöstä. Marshall McLuhan on esittänyt että koko kulttuuri ja ihmisten maailmankuva muuntuu tekniikan mukana. Ne synnyttävät tulkintataustoja, joissa elämme ja joiden kautta tulkitsemme maailmaa.

Tässä kohden usein puhutaan esimerkiksi virtuaaliteknologiasta. Internettiä kritisoidaan monista syistä. Olen itse henkilökohtaisesti törmännyt seuraaviin.
1: Se ylikuormittaa aisteja, tietoa tulee liikaa. Tässäkin on hyvä miettiä sitä mitä internetillä tehdään. En usko että aistit tai oppimisfiltterit rasittuvat internetpornon katselusta ikkunasta tuijottelua enemmän. Kun ei olla opiskelemassa tai tenttaamassa päähänsä jotain outouttavaa materiaalia. Tosin itsellä kuluu kieltämättä laittoman paljon aikaa tälläiseen. Jätän television ja kotityöt usein haaskiolle tämän vuoksi. Ja olen outo. Ergo? Ei kai sentään, olen nimittäin siitä huono esimerkki, että olin outo ja kieroutunut jo ennen lonkeroideni laajentamista virtuaaliimaailman puolelle.
2: Laing on jakanut ihmiset kahtia, sellaisiin jotka kokevat olevansa embodied, eli ruumiissaan ja ihmisiin jotka ovat unembodied, eli he ovat ruumiinsa ulkopuolisia. Laingin jaottelussa tärkeää on se, että jälkimmäiset liittävät itsensä lähinnä mieleensä ja heillä on olemassaoloa koskevia epävarmuuksia. Internet katsotaan virtuaaliseksi, joten sen pelätään korostavan tätä eroa. Mielestäni tämä kritiikki voi olla asiallista silloin, kun se koskee hieman mutkikkaampaa teknologiaa kuin nykyinen. Internet laajentaa sosiaalisen suhteen, mutta en pidä sitä minään vieraannuttavana voimana. Harva pitää puhelinta "vieraannuttavana voimana". Voidaanhan jopa esittää että ennen kylähullu ei välttämättä puhunut viikkoon kenellekään, nykyään kaupunkihullu kommunikoi ulkomaille asti samalla kun hänen ruumiinsa rapistuu tietokoneen äärellä. Tosin myönnän myös että WoW voi vieraannuttaa vahvastikin kun pelaaminen innostaa ja aikaa jonka voisi viettää siihen että käy Helsingissä kavereiden kanssa ostelemassa vaseliinia muuttuukin siihen että pääasiallinen sosiaalinen suhde on pizzalähetin kanssa. Tosin puolustan WoWia siitä että se vain on niin hyvä peli, että se on monista parempaa kuin normaali elämä.
3: Se on virtuaalista, epätodellista. Tässä on taustalla vanha ajatus siitä että "luonnollinen" on jotenkin "parempaa" ja "onnellisuutta tuottavampaa". Toki ilot voivat olla yksinkertaisia. "Uusi" ei vielä tarkoita sitä että se olisi onnettomuutta tuottava. Tosin ei "uusi" välttämättä onneakaan tuo. Joskus hankajalkaislaumalla purkissa on paikkansa. Internetissä sosiaalinen toiminta voi olla aivan aitoa. Esimerkiksi puolisoni sisar on nettisuhteen kautta aviossa USA:ssa. Tämä on melko konkreettista, siihen on liittynyt ihmisten samassa talossa asumista, sekä sitä että keinotekoinen ja painava metallipurkki on liitänyt meren yli sisällään muutamia kymmeniä kiloja tarkasti spesifistä lihaa. Lisäksi kun otetaan huomioon se, että internet poistaa estoja, on luultavaa että internetkeskustelut ovat "aidompia" tai ainakin "pidäkkeettömiä". Ehkä tämä jälkimmäinen on kuitenkin enemmän argumentti teeskentelyn puolesta.

Ihmisen tapa muuttaa maailmaa toki mahdollistaa sen, että me ajaudumme ekologiseen loukkuun. Mutta tässä kohdassa pelkkä mahdollisuus ei tarkoita juuri mitään.
1: Mahdollisuus sukupuuttoon on joka tapauksessa. Moni laji on kuollut sukupuuttoon, eikä siihen ole tarvittu ihmisiä. Riskin olemassaolo ei vielä kerro paljoa. Sen suuruus pitäisi voida arvioida.
2: Itse asiassa edes sillä, onko ruumiimme metsästäjä-keräilijän ei välttämättä vaikuta. Koska ongelman on oltava sen luonteinen, että se vähentää kelpoisuuttamme. Emme esimerkiksi pidä siitä kun pelkäämme, mutta se parantaa kelpoisuuttamme. Toisaalta monet ihmisen keksinnöt ovat muuttaneet elinympäristöä, mutta silti ihmislaji on kukoistanut. Tästä esimerkkinä ovat kaupungit, joita ei ole ollut ennen kuin ihmiset ovat niitä tehneet. Se on "luonnoton" paikka asua, kuitenkin ihmislaji lisääntyy niissä ihan kivasti, eikä pedotkaan tapa lapsia. Pelkkä muutos ja ihmisen tekemyys ei tarkoita ihmisen heritabiliteetin laskua.

Toki ihminen on hieman jäljessä, kaupungissa luolamiehenä, koska se on sopeutunut elinolosuhteisiin joita on ollut miljoonien vuosien ajan, ja muutokset ovat olleet sen verran nopeita ja uusia, että geneettinen muutos ei ole kaikissa asioissa ehtinyt päivittyä ulkoisen maailman muutoksen mukaiseksi. Siksi nykyään tarvitaan laihdutuskuureja; Ennen oli tärkeää että ei kuoltu nälkään. Liikalihavuus oli suunnilleen yhtä relevantti kiusa kuin paahdehepokatille oli pelkoa pelloista ennen ihmisten peltoviljelyn alkamista.

Yksi ekologinen loukku voidaan kenties kuitenkin löytää. Se voi viitata siihen että itse asiassa olemme rakentaneet ihmiselle haitallisen keinotekoisen maailman. Tosin on vaikeaa sanoa, onko tämä jopa "ihmislajin pelastava ominaisuus". Se on jopa hyvinkin mahdollista. Kyseessä on ehdottomasti mahdollinen pelastaja että ekologinen loukku, koska se on liitetty suoraan lisääntymiseen. "Kansojen fittness" näkyyy tietyllä tavalla väkiluvun kehityksestä. Ja niistä on huomattavissa että kehittyneissä maissa ihmisillä on vähemmän lapsia, eikä vain lapsia syntyy vähemmän, koska jos lapsikuolleisuus tasaa tilannetta voisi lisääntymään päästä ihan sama määrä. Väestönkasvu kuitenkin pienenee teollisissa maissa. Kolmannessa ja neljännessä väestönkasvun vaiheessa syntyvyys on kuolleisuutta pienempi. Tämän jälkeen se menee ohi, ja yhteiskunnan väkimäärä on vakaa. Tätä ennen se kasvaa. Toisin sanoen tässä kolmannen ja neljännen vaiheen kohdalla on ekologinen loukku. Syitä on monia, aikuiset eivät varmista vanhuuttaan hommaamalla lapsia, jotka hoitaisivat, kun yhteiskunta hoitaa. Yksi syy on varmaan opiskelu. Kun opinnot ovat kesken, ei ole kovin fiksua hommata parikiloista epätäsmällistä herätyskelloa, joka vaatii kokoaikaista huoltoa ja jonka huoltamatta jättäminen tuottaa vaikeuksia yhteiskunnan kanssa.

Väestönkasvuongelman vastakohtana taas on epäekologinen loukko, eli se talo jossa asun. Se haittaa ihmiskuntaa, koska se kuluttaa energiaa melko paljon. Pääsyynä on talon tiivistys. Se on vanha ja rakennettu melkoisen halvoista materiaaleista, ja niiltä osin se lienee harvinaisen käyttöä kestänyt. Se kuitenkin parantaa elinolosuhteitani ja vähentää kuolleisuuttani luonnontilaan verrattuna. Se takaa sellaiset olot, että mahdollisesti jopa minä voin lisääntyä. Se ja sen kaltaiset tuottavat olosuhteet, jotka lisäävät lisääntymistä. Heritabiliteetti kasvaa. Kuitenkin se on ympäristölle haitallinen, ja luultavasti tuottaa suuressa linjassa toteutuessaan suuria ongelmia ihmislajille.

---

En ole varma onko tämä juttu ensisijaisesti vitsailua vai asiaa. Toivottavasti onnistun viihdyttämään ja valistamaan samanaikaisesti. Luultavaa on kuitenkin sekin, että ympätessä näin molemmat kärsivät.

Lapsi sisällämme.

"Ohjaaja oli luulossa, että lasten maailma on mehua ja keksiä. / Penikat ei tunne sääliä. He ovat aikuisia julmempia."
(Absoluuttinen nollapiste, "Raami")

Yleensä lapsiin liitetään hyviä ja mukavia asioita. Lapset ovat viattomia, turmeltumattomia. He ovat avomielisempiä ja suvaitsevaisempia. He ovat aidompia ja tunteellisempia. Tai näin ainakin ajatellaan.

Lasten tapa suhtautua maailmaan onkin erilainen. Tämä tiedetään sillä, että eri ikäisiä lapsia on tarkkailtu ja tutkittu ja iän mukana on saatu eroja. Yleisimmin tunnettuja ovat luultavasti Jean Piagetin tutkimukset. Niissä selvisi esimerkiksi se, että ennen suunnilleen 7 ikävuotta lapset ajattelevat paljon eri tavalla kuin tätä vanhemmat. Esimerkiksi:
1: Nuoret lapset ajattelevat teleologisesti: Toisin sanoen, kun he haluavat ymmärtää jotain asiaa, heille ei riitä mekaaninen selitys, vaan pitää löytää motiiveihin ja tunteisiin sidotut syyt sille, miksi asia tapahtuu. Siksi tiilen putoamisen selittäminen maan vetovoimalla ei ole lapsesta tyydyttävä selitys. Vaikka se kertoo syyt, lapsen tunne selityksestä ei täyty.
2: Lisäksi he ajattelevat antroposentrisesti, eli asiat ovat ymmärrettäviä ja kiinnostavia ja katsottavia ja olemassa nimen omaan ihmisten perspektiivistä. Kivet, kalliot ja eläimet ovat heistä olemassa koska ne ovat jotain ihmisille.
3: Jäljittely on heillä tärkein oppimisen muoto, vasta myöhemmin ymmärrys korostuu.
4: Toiset ihmiset tulkitaan egosentrisesti, oman itsen kautta.

Myös lasten sosiaalisuus saa ajan mittaan uusia elementtejä. Lapset ilmaisevat monia tunteita jo synnynnäisesti. Ja he myös ymmärtävät melko varhain toisten ajattelun ja tunteet. He käyttävät tähän liittyvää sanastoa. Noin kolmivuotiaana lapset erottavat melko hyvin tunteita ja puhuvatkin niistä muutamista. Mutkikkaampi tunteiden ymmärtäminen onnistuu vasta kouluikään siirtymisen vaiheilla ; Tunteiden nyansseja tulee vähittäin lisää, ja esimerkiksi kolmivuotiaan ja tätä nuoremman häpeä ja syyllisyys ovat sen verran epämääräisiä, että osa näiden erottelusta tulee vanhempien tilannesidonnaisesta tulkinnasta, ja poliisityöstä siitä onko piparipurkki tyhjä vai ei, eikä lapsista itsestään.

Kouluikään siirtyessä tapahtuu myös erikoisia asioita muiden tunteiden tulkinnassa: Varhaisemmin lapset tulkitsevat toisten tunteita näiden ilmeistä. He kuitenkin myöhemmin tulkitsevat enemmän tilannetta kuin kasvoja. Tämä kohta on tietenkin hieman mutkikas asia, koska ensimmäinen on herkkä sille että toinen teeskentelee ilmeensä. Toisaalta koetut tunteet eivät aina vastaa ulkopuolista tilannetta, joten aito tunne joka pääsee ilmeisiin asti voidaan vahingossa tulkita teeskentelyksi.

Lapset tulkitsevat persoonia myös eri tavoin kuin isommat lapset ja aikuiset:
Livesley ja Bromley tekivät tutkimuksia lapsilla ja huomasivat, että 6-7 vuotiaat lapset eivät vielä juuri lainkaan mieti ihmisten sisäisiä tunteita. Henkilöistä kiinnostaa ulkoiset ominaisuudet, kuten ikä, vaatetus ja muut vastaavat asiat. Toiset ihmiset tulkitaan oman itsen kautta, egosentrisesti. Toinen tyypillinen piirre on se, että ihmiset tulkitaan kokonaisvaltaisesti hyvä-paha -akselilla, tai "kiltti-tuhma" -akselilla. Ja kaikki toisten käytöstä ja persoonaa koskevat tulkinnat liittyvät erottamattomasti siihen, pitääkö lapsi henkilöstä vai ei. Hieman yllättäen kyvykkyyteen liittyvät kuvaukset tulevat mukaan kuvioihin melko myöhään, vaikka ne ovatkin ulkoisella toiminnalla mitattavia.

Tosin ainakin minusta aika usein tuntuu, että varhaislapsuuden piirteet nousevat kuin itsestään esiin. Ei tarvita kovin paljoa vaivaa, kun esimerkiksi minulla nousee antropomorfistisia mielikuvia. Tästä hyvä esimerkki on sisareni "punainen tuoli" -kuvakooste. Sen tavoite oli tutkia kontekstisidonnaisuutta ja yhteiskuntamme kätkettyjä normeja ja sääntöjä ja odotuksia erilaisista asioista. Minulle se muuttui symboliseksi seikkailuksi, jossa tuoli oli jonkinlainen ihmisenkaltainen aktiivinen toimija, eikä passiivinen kasa muovia. Samoin uskontojen ajattelutavan taustalta on helppo huomata "Piagetin lapsi"; Tähän riittää luomiskertomusten lukeminen, jossa ihmsiellä on erityisrooli, ja joissa korostuu ihmisen asema esimerkiksi eläinten hallitsijana ja vaalijoina. Toki voi olla että lapset todella näkevät jotain jonka maailma raastaa irti, joten mikään "uskonto on lapsellista -todistus ateismin puolesta" tämä huomio ei ole. Yhtä hyvä/huono vaihtoehtoselitys kun olisi se, että ehkä Jeesuksen "Antakaa lasten tulla minun tyköni" onkin sisältänyt syvempää psykologista viisautta, kuin mitä tulkitsija on ajatellut.

Lisäksi tuntuu että on helpompaa moittia jotakuta josta ei pidä. Tosin tämä ei tarkoita sitä että taidot jäisivät huomaamatta, mutta maininnan tasolle pääsevät helpommin heikkoudet, jos henkilö on "tuhma". Myös itsekeskeisyys ja asioiden katsominen omasta vinkkelistä tuntuvat liiankin useilta. Ehkä se ei olekaan se "sisäinen eläin" vaan se "sisäinen lapsi"? Ehkä olenkin saavuttanut sen, jota monet naivismin ystävät luulevat tavoittelevansa kun pistävät paikkoihin pörröisyyttä, pehmeyttä, tyypiteltyjä muotoja ja värejä ja muuta mukavia asioita korostavat näkemykset. Ehkä he tavoittelevat fantasiaansa lapsuudesta, joka ei olekaan se "aito lapsuus", vaan lapsuuden illuusio, unelma jossa paha on lakaistu maton alle olemattomiin. Tämänkaltainen voikin hyvin rakentuua "sisäiseen aikuisuuteen", eli iän mukanaan tuomille korkeammille sosiaalisille taidoille, kehittyneemmille tunnenyansseille ja selkärankatasolle opetelluille sisäistetylle nyrkkisäännöille siitä miten kompleksi kappalekokonaisuus nimeltä "toinen ihminen" toimii. Ehkä heillä on jotain sellaista josta kaltaiseni "ikuinen lapsi" ei voi uneksiakaan.

Reilu kilpailu.

"And I've never taken up a sport just because it was a social fad."
(Dinah Shore)

Urheilua on pidetty pitkään kasvattavana asiana. Antiikin kreikassa opeteltiin esimerkiksi painia. Kreikkalaisissa kaupungeissa oli aina kaksi rakennelmaa, jotka olivat melkoisen suuria : Teatteri ja stadion. Siksi Homeroskin osasi mainita useistakin kilpailuista. Olympialaiset olivat näistä meillekin tunnettuja. Kreikassa niiden voittajia arvostettiin todella paljon. Kuitenkin Aristoteleeltä löytyi varoituksen sana urheilusta: Hän muistutti opettajia siitä että urheilun tarkoituksena oli lasten fyysisen kunnon kehittäminen, ei mestarien ja voittajien kouliminen. Siksi tavallisen oppilaan tuli harjoittaa kaikkia lajeja tasapuolisesti. Näin hän harjaantui monipuolisesti.

Nykyaikainen urheilu koulussa on nykymuodossaan kuitenkin brittiläistä perua. Brittiläisissä yläluokan kouluissa harjoiteltiin muun muassa ihanan sofistikoitunutta rugbya. Myös golf, kriketti ja tennis olivat tärkeitä, mutta nehän liitämme englantilaisiin automaattisesti. Tosin tennis oli tuontitavaraa. Tämä oli olennainen gentlemannin, herrasmiehen, koulutuksessa, koska ajateltiin että nämä opettivat päättäväisyyttä, toisten kunnioittamista, sääntöjen seuraamista, reilua peliä, itsekontrollia, rohkeutta, lannistumattomuutta ja itsen ja taitojen kunnioittamista.

Näitä pidettiin hyvinä, koska niissä oli (1) Tavoite, jonka eteen tehtiin työtä ja (2) säännöt, joita tavoittelussa oli seurattava. Voitto oli ensisijainen tavoite, mutta hävinneitäkin tuli kunnioittaa. (3) Samoin ristiriitatilanteita nostettiin aktiivisesti esiin. Voittaminen ja häviäminen olivat osa tätä ristiriitaa. Ajateltiin että urheilu opettaa ratkaisemaan näitä. (4) Samalla opittiin kestämään häviötä. Tämä combo olikin olennainen uskonnollisessa kasvatuksessa. Siksi tähän liittyvää oppia sanottiin myös Muscular Christianityksi.

Olympialiikkeen isä, Pierre de Coubertin, haki tietysti vaikutteita brittiläisistä kouluista. Erityisesti hän vakuuttui Thomas Arnoldin asiaan liittyvistä kannanotoista. Hän liitti asian tietenkin myös antiikin kreikan urheiluun. Hän halusi kasvattaa, ja keinona oli urheilu. Kuitenkin seuraus oli vähemmän koulutuskeskeinen olympialiike.

Kuitenkin urheilun moraalisuusasioissa on matkassa myös mutkia. George Orwell sanoi ilmiöstä seuraavasti "Serious sport has nothing to do with fair play. It is bound up with hatred, jealousy, boastfulness, disregard of all rules and sadistic pleasure in witnessing violence. In other words, it is war minus the shooting." Lauseiden lisäksi asian takana on tietysti tutkimuksiakin.

Shields ja Bredemeier tekivät tutkimuksen vuonna 1995. Siinä paljastui, että urheilevat ratkoivat ongelmia alemman tasoisella moraalisella kehitystasolla kuin eiurheilevat. Toisaalta havaittiin myös se, että urheilutilanteita arvioidaan alemmilla moraalisilla kehitystasoilla kuin normaalin elämän moraalisia ongelmia. Lisäksi peleissä voi olla oikein tehdä sellaisia asioita, joita normaalissa elämässä ei pidetä hyvänä. Syynä tähän on se, että kilpailu vaikuttaa ihmiseen:
1: Kilpailu on sosiaalista ryhmän sisällä, mutta ryhmän ulkopuoli on vihollinen. Sherifin tekemä tutkimus osoitti esimerkiksi sen, että kun ryhmät laitettiin leirille arvottuihin ryhmiin ja heidät pistettiin kisaamaan toisiaan vastaan ja voittajia palkittiin, leiri muuttui vandalisminteoksi. Avoin vihamielisyys nousi, ja vasta kun leiri koki ohjaajien lavastaman ulkopuolisen tuhoajan, yhteisen vihollisen, he yhdistivät voimansa. Ulkopuolinen vihollinen ei tee tilannetta empaattiseksi tai altruistiseksi. Oman itsen sijoittuminen joukkueissa määrittää sen, minkä puolen haluaa voittavan.
2: Virheitä voidaan helposti delegoida ulkopuolelle. Tällöin syytetään tuomaria, eikä itseä. Kun näin käy, on kuin ottaisi moraalisen vapaapäivän. Tuomarin sanaan liittyy myös ulkopuolisuus, ja peleissä usein onkin tilanteita, joissa kikkaillaan säännöillä. Tällöin sääntö korostuu, ei se, miten sen pitäisi olla. Lisäksi tuomaritilanne korostaa sitä, että saa tehdä väärin jos tuomari ei huomaa. Tällöin vastuu moraalisesta toiminnasta delegoidaan, eikä sen eteen nähdä vaivaa. Tuomari ulkoistaa säännöt ja poistaa keskustelun pelin oikeutuksesta ja jatkumisesta.
3: Kun peli kovenee, keinot kovenee. Tästä on esimerkiksi Telaman ja Kahilan tekemä tutkimus vuodelta 1994; Kun peli on merkittävä, ja peli ammattilaista, valmentajan asenteet kovenevat ja muutenkin tiukka tilanne tarjoaa ikään kuin luvan huijata jos ei jää kiinni. Tätä korostaa ryhmäpaine, se että tässä ollaan yhdessä. Oma moka pilaa muidenkin mahdollisuudet. Tosin näihin tuloksiin voi vaikuttaa ihan sekin, että osa rehellisistä pelaajista, jotka eivät hyväksy vilppiä, jäävät pois ihan sen takia että vilppi antaa muille potkua, jolloin kovemman tason peliin päätyy niitä jotka ovat huijaneet pitkin matkaa.

Tietenkin urheilu ei ole läpeensä pahaa. Ensinnäkin liikunta auttaa pysymään hyvässä fyysisessä kunnossa, jolla on positiivisia vaikutuksia muun muassa elinikään. Se on myös aktiivista. Lisäksi se antaa uuden, erilaisen, toiminta -alueen, jolla voidaan toimia. Esimerkiksi minä olin koulussa surkea liikunnassa ja käsitöissä. Jos nämä olisivat olleet ainoat aineet, minua olisi vituttanut se että käsityön ja liikunnan opettajani Rainer Haarte kertoi äidilleni totuudenmukaisen arvion että "Tuomo on sellainen tumpelo." Pärjäsin, koska muut kouluaineet menivät ihan kivasti. Muita murheenaiheitahan minulla oli lähinnä välituntielämä sekä nokkahuilu. Kestin sen sillä, että olin muualla niin pirun hyvä. Tietty brassailuninto kun on aina ollut ilonaiheitani, epämääräisen hihittelyn lisäksi. Monella voi olla niin että koulu menee muuten huonosti, mutta urheilu rullaa. Tämä antaa arvokkaita kokemuksia. Lisäksi jos urheiluun lisätään huutamista säännöistä, tuomariongelmat voivat siirtyä pois, koska kinasta tulee aktiivista ja sosiaalista. Tiettyä pesismailalinjaa on toki vahdittava, mutta sitä vartenhan koulussa on opettajat. He ovat veljiemme vartijoita.

Itse pidän liikuntaa tietyssä määrin tärkeänä. En tosin osaa jääkiekon sääntöjä. "Paitsio" on olemassa, mutta en tiedä mitä se on. Mutta mitä muuta sitä voi tehdä, kun elämäntapansa ja itsetuntonsa perustaa eräänlaiseen jälkivanhoillisen taitoon, joka keskittyy lähinnä siihen keitä voi vetää päihin ja miten. Eräällä, kieroutuneella, tavalla itsetuntoni on siis sidottu siihen, miten monia voisin vetää turpaan mutta en vedä. Vallan ja vastuun kohtaamisesta ilmeisesti syntyy jotain, jota voisi miltei kutsua itseluottamukseksi.

---

En tässä vaiheessa eritellyt urheilua kahtia. Urheiluahan on karkeasti urheilua, joka tehdään itsen vuoksi ja urheilua joka tehdään yleisön vuoksi. Nykyaikana penkkiurheilun määrä vihjaa siihen suuntaan että suuri osa urheilusta tehdään juuri yleisön vuoksi. Tämä jaottelu ei ollut tässä olennaista. Kuitenkin se on minusta maininnan arvoinen juttu. Siksi hieman offtopic -alaviite. Toki yleisö voi innostaa pelaamaan taitavasti ja kikkaillen, joka voi auttaa motorista kehitystä mutta haitata sosiaalisia pelitaitoja. Kikkailijat saavat päteä liikuntatunneilla.

Moraalisuus sosiaalisuutena

Ihmisen sosiaalinen kyvykkyys voitaisiin määritellä negaation kautta ominaisuudeksi, jota minulla ei ole. Filosofiassa tälläisiä "nagatiivisia määritelmiä" pidetään usein heikkoina, joten asialle on kehitetty hieman erilaisia, "positiivisia määritelmiä", jotka kuvaavat sen ominaisuuksia. Jotain mitä ne ovat, eivät sitä mitä se ei ole.

Sosiaalinen kyvykkyys tarkoittaa ihmisen taitoa olla vuorovaikutuksessa ympäristönsä kanssa sekä fyysisesti, että sosiaalisesti. Tähän liittyy olennaisimmin kommunikaatio. Sosiaalinen käyttäytyminen voi olla joko negatiivista tai prososiaalista. Prososiaalinen käytös liittyy siihen että haluaa ajaa toistenkin asiaa, olla kiinnostunut muista ja ajaa heidän psyykkistä terveyttään. Tähän liittyviä taitoja ovat esimerkiksi tilannetaju, kyky yhteistoimintaan, toisen halujen tajuaminen ja huomioon ottaminen, yhteisten pelisääntöjen seuraaminen ainakin riittävissä määrin, ja auttaminen.

Moraali taas koskettaa oikeaa ja väärää. Tämä ei välttämättä tarkoita samaa asiaa.

Kuitenkin sosiaalisuus liitetään usein moraaliin argumentaation tasolla. Ihmiset siis vähintään liittävät sosiaalisuuden tähän vahvasti. Syy on luultavasti ainakin siinä, että moraaliset päätökset koskevat usein muita ihmisiä, teoillamme on vaikutuksia muihin ihmisiin. Näin sosiaalisuus on suoraan mukana. Mutta sosiaalisuus on myös epäsuorasti mukana: Esimerkiksi ihmisen suhde luontoon määritetään sosiaalisessa kontekstissa, jos sitä perustellaan sillä että meidän tulisi taata puhdas luonto jälkipolville. Tällöin tilanne nähdään siten että asia vaikuttaa muihin ihmisiin, vielä syntymättömiin. Tätä kautta tämä perustelu värittää luonnonsuojelun sosiaaliseksi epäsuorasti. Sosiaalistettua moraalia löytyykin monesta paikasta:
1: Perinteisesti uskonnoissa pahaa, syntiä, ovat edustaneet sellaiset teot, joissa ihmiset hakevat omaa etuaan muiden kustannuksella. Tämä näkyy suuresti myös Raamatun kymmenessä käskyssä ja sen kuolemansynneissä. Oma ahneus vie yhteistä omaisuutta, etenkin paimentolaisheimoissa. Näin se on rikos muita kohtaan. Samoin laiska on kuin eräs lähimenneisyyden päivä meillä. Kun en tiskannut, puoliso tiskasi. Laiskuus on siis selvästi rikos lähimmäistä kohtaan. Samoin käskyissä on tiettyä kateuskäskyä: "Älä varasta", "Älä himoitse.." ...
2: Varhaisimmat filosofiset oikeudenmukaisuuden teemat käsittelivät sitä, että ihmisen voitiin ajatella jäävän velkaan. Hyvyyden ajateltiin olevan ikään kuin hyödyke, jota voi vastata toinen hyve. Epätasapaino on riistoa, tasapaino on reiluutta. Tässä on takana tietty sosiaalinen sävy. Oikeudenmukaisuus liittyy taas vahvasti moraalissa käsiteltäviin teemoihin. Toki on tietynlainen oletus että oikeudenmukaisuus = moraali, ja tiedämme asian varmasti vain koska olemme määritelleet sen niin. Mutta se on silti hyvin yleinen, ja itsestäni se tuntuu tietyssä määrin, joitain yksityiskohtia lukuunottamatta, uskottavalta.
3: Immanuel Kant esitti että moraalinen toimija on autonominen. Hänen oli itse aktiivisesti mietittävä moraalisuutta ja rakennettava ikuisia ja kattavia moraalilakeja. Hänen kategorinen imperatiivinsa sanoo että "Toimi niin, että tahtosi maksiimi voi olla samanaikaisesti yleinen laki." Vaikka se ei ole suoraan sosiaalinen, vaan pohjaltaan hyvinkin individualistinen, eikä se perustu yksilöiden väliseen sopimukseen tai vuorovaikutukseen, sen perusajatuksena on toisen ihmisen huomioon ottaminen.
4: John Rawlsin mukaan oikeudenmukaisuus on reilu sopimus. Hänestä jokainen saa toimia vapaasti ja toteuttaa, kunhan tämä toimii suhteessa muihin ihmisiin. Hänen ajatuskokeessaan on kaksi olennaista elementtiä: (1) Alkutila, jossa ei ole mitään valmista moraalia ja (2) Tietämättömyyden verho siitä, että mihin tilaan itse joutuu. Hän nimittäin ehdotti tätä valtion lakien suunnittelun kautta. Hän esitti että jos ihmiset pistettäisiin tekemään lakeja siten että he ovat tietoisia siitä että he joutuvat elämään siinä itse. He eivät tiedä mitään tästä elämästä: He voivat olla naisia, miehiä, terveitä, vammaisia, köyhälistöä, tyhmiä, rumia, kauniita... Kun he suunnittelevat yhteiskuntaa tätä kautta, he ottavat huomioon myös heikompiosaiset.
5: Jürgen Habermas taas ajattelee että moraalisuus syntyy vain diskurssin kautta. Hänen ajattelussaan ei riitä että on normeja, joita on annettu ja joita seurataan. Lisäksi niitä on koeteltava että ne ovat hyviä. Tämä taas tarkoittaa sitä että niitä on testattava. Tämän näkemyksen mukaan perinteiset uskonnolliset näkemykset eivät oikeastaan ole moraalisia, nehän ainoastaan esittävät että näin on toimittava. Ne ovat yhtä hyviä kuin luonnontieteet, joissa ei ole tehty empiirisiä testejä, vaan jossa hypoteesit on sen sijaan hyväksytty ilman koettelua.

Nyt meillä on muutamia hyviä vetoja, jotka tietenkin vakuuttavat ainakin minut. Ainut ongelma tässä on se, että tähän liittyy muutamia kieroja kohtia:
1: Perinteisessä syntiajattelussa on muutamia erikoisia seurauksia. Ne ovat heijastuneet esimerkiksi Amerikkalaiseen Kristilliseen Oikeistoon. Siellä laiskuudesta on korostetusti tehty synti; Siksi konservatiivit korostavat yrittäjyyttä. Se kun kannustaa ahkeruuteen. Heistä Suomen kaltainen toiminta on typerää, koska meillä annetaan lupa olla yrittämättä, lupa olla laiskoja. Heistä sosiaalituki kannustaa siihen että "Voi vaan sanoa että ei osaa, ei jaksa, ei viitsi, kun on niin down." Heillä taas korostuu jo Edward S. Ellisin "Nopsajalka" -kirjoista tuttu "Jumala auttaa sitä joka auttaa itseään". Tämä on kenties suurin erottava yksittäinen tekijä keskiverrossa Suomalaisessa Uskovaisessa. Täällä ollaan jopa melko vahvasti vasemmistolaisia, myös kristillisissä piireissä. Me puhumme tietysti armosta ja heikompien auttamisesta. Kaikkihan haluavat puhua ideologioistaan hyvän kautta.
___1.1: USA ja Suomilinjat on molemmat tehty perustelemalla suhteessa johonkin. USA:ssa sosiaalisuutta edustaa valtion hyvinvointi ja politiikka. Tämä taas on eräänlaista byrokratisoitua sosiaalisuuta, yhteisten asioiden hoitamista. Suomessa taas korostetaan sitä että osa on niin heikkoja, että heitä on autettava. Sääli on sosiaalinen tunne. Ongelmana on se, että nämä ovat aivan päinvastaisia. Tätä kautta pelkkä sosiaalisuus sinällään ei anna kovin tarkkoja vastauksia. Tästä taas seuraa se, että on vaikeaa toimia oikein, vaikka olisi kuinka minun negaationi.
2: Sosiaalisia tunteita käytetään pahaan, hallitsemiseen ja johonkin, joka ei välttämättä ole hyvä asia. Karkeasti sanoen: Sosiaalisuutta käytetään toiseuttamiseen. Otan tästä pari esimerkkiä: Kun uskonnollinen järjestö rakentaa ryhmän sisäisen hengen, siihen kuuluu usein se, että ulkopuoliset pistetään huonommiksi.
___2.1: Tähän liittyy joissain tapauksissa aggressiivisuutta, kuten Islamilaiset terroristit ovat näyttäneet. Tämä on sosiaalista. Islamistiterroristeilla on ollut vahva ryhmähenki. He ovat olleet sosiaalisia, vahvasti. Heillä on ryhmä. Ja he ovat taistelleet hyvinä pitämiensä asioiden puolesta. Sellaistan asioiden, joita he yhdessä pitävät hyvinä.
___2.2: Vielä useammin tähän liitetään säälin tunne. Muut nähdään korjausta tarvitsevina, virheellisinä, harhaanjohdettuina, kadotettuina. Tässä ensimmäinen askel on oman sisäpiirin erottaminen määrittämällä tämä jotenkin, ja jatkamalla tästä siihen että tämä sisäpiiri olisi jotenkin kaikkien the tavoitetila; Jos ei osu, olet epäonnistunut. Tätä kautta esiin nousee erikoisiakin ihmisryhmiä, joita pidetään raukkoina, joita on oikein sääliä. Yksi suurin ja ehkä oudoin säälin kohde on ateismi; Juuri toiseuttavien voimien vuoksi ateisteilta usein kysytään mistä he ovat niin vihaisia että ovat suuttuneet Jumalalle, tai ihmettelevät miten onnetonta ja kylmää tämä heidän elämänsä on. He ovat säälin kohde ; Tämä tietysti innostaa julistustoimintaa, ja toiminta nähdään uskonnosta käsin pelastamisena - ateismin piirissä luultavasti häiritsevänä, tai ehkä jopa loukkaavana. Sääli on myös tehokas tapa asettaa oma ryhmä toisten yläpuolelle; Jos säälit toista, vihjaat että olet itse jollain tavalla hyväosainen, kun toinen taas elää tämän asian puutteessa. Ilman tätä eriyttämistä ryhmä ei "saisi lupaa" yrittää puuttua toisten arvomaailmoihin. Ja tämä taas on sitä jokapäiväistä peruskauraa. Vaikka tietysti parhaat elementit ovat menneisyydestä, jolloin sivistyneet miehet kävivät katselemassa mielisairaaloissa. He toki tekivät tätä tieteen ja hyväntekeväisyyden nimeen, mutta ulkopuolinen näkee että nämä keikat olivat osittain myös sirkusta. Mielenterveydeltään sairaita käytiin töllistelemässä ja ihmettelemässä. Barnum oli saapunut kaupunkiin - paitsi että se oli siellä pysyvästi. Samaa tapahtuu tietysti nykyäänkin. Sääli on tietysti usein jalo tunne, mutta joskus sitä ei käytetä kovin jalosti.

Kaiken kaikkiaan sosiaalisuus on suhteellisen kaikkeensopiva, lähes mikään moraalinäkemys ei ole sen kanssa ristiriidassa suurissa linjoissa. Yksityiskohdat sen sijaan ovat ongelmallisempia. Tai ainakin mielipiteet jakautuvat niissä isommin. Niiden kohdalla minä olen siinä onnellisessa asemassa, että en tunnu olevan sen paremmin selvillä kuin muutkaan.

Pakote.

Matematiikkaa ja uskottavuutta.

"Niin&Näin 1/2009" sisälsi monta mielenkiintoista juttua. Nostan esiin parissa olevan matematiikan ja siihen suhtautumisen. Tere Vadén ja Jarkko Tuusvuori kritisoivat taloustiedettä siitä, että se on vain olettanut että jos se on esitetty kaavoilla, sen on oltava totta. Virhe syntyy siitä että vaikka kaavat ovat eksakteja, se ei vielä tarkoita että ne olisivat totuudenmukaisia. Toisaalla Maija-Liisa Kakkuri-Knuuttila ja Kaisa Heinlahti muistuttivat siitä, että tilastotiede ei ole väärässä vain siksi että se on positivistista. Tilastotiede voi olla joskus hyväkin asia. Vääriä kahtiajakoja ei saisi tehdä.

Nämä väitteet eivät ole keskenään ristiriitaisia. Molemmat ovat oikeassa:

Matematiikkaa ja kaavoja käyttäviä tieteitä arvostetaan, koska matematiikka on tarkkaa. Matematiikan taustalla on tietysti sekä vanhaa rationaalista intoa siitä, että asioiden tilat voidaan tietää vain penkissä istumalla ja loogisia kaavoja pyörittäen. Tämä on vain laajennus jossa numeroita pyöritellään samalla tavalla. Toisaalta myös empirismi, rationalismin normaali vastakumppani jonka mielestä pelkkä nojatuoli ei riitä, vaan lisäksi olisi mentävä luontoon "sotkemaan käsiään" (Kokemuksieni pohjalta biologia on sotkuista, joko mullanpurentaa tai liman pyörittelyä koeputkessa. Ja tähtitieteessä palelee ja väsyttää kun paras katsomissää on talvisina pakkasöinä), on antanut matematiikalle arvostusta koska sitä ollaan sovellettu erittäin menestyksekkäästi fysiikassa.

Positivismi nostikin matemaattisen tutkimuksen ihanteeksi. Tässä on tietysti takana järkeä, koska jos ennuste on matemaattinen, ja sitä testataan, voidaan tasan tarkkaan ilman epäselvyyksiä nähdä onko ennuste eri kuin mitä tulos on ollut. Kaava voi siis olla paitsi eksaktisti oikeassa, myös eksaktisti väärässä, jolloin sitä voidaan korjata. Tietenkin myös muu empiria ajattelee näin, eikä logiikkakaan ole tämänkaltaisesta ajattelusta vapaa. Myös ihmistieteissä voidaan viitata kansantaloustieteen kaavoihin. Eksaktiuden katsotaan tekevän siitä parempaa.

Matematiikan kanssa on kuitenkin ehdottomasti oltava huolellinen: Ei saa sekoittaa kahta eksaktin määritelmää keskenään.
1: Ensimmäinen niistä koskee matematiikan sääntöä sen sisäisenä ilmiönä. Matematiikassa tiedetään tasan tarkkaan että 2*3=3*2=6. Tiedetään että mikään näistä ei ole 5. Matematiikan kaavat ovat tässä muodossa matemaattisesti tarkkoja. Nämä on tehty oikein matematiikan sääntöjen mukaan. Tämä on tärkeä kohta, koska jos on oikea kaava, mutta se lasketaan väärin, saadaan vääriä tuloksia.
2: Toinen eksakti taas koskee matematiikan ulkoista asiaa. Siinä on kaavan suhde todellisuuteen. Eli jos meillä on pöydällä viisi omenaa, emme voi millään yllä olevalla laskentatavalla sanoa että niitä olisi 6, koska siinä käytetään siistiä matematiikkaa. Tämä kohta on tärkeä, koska jos on väärä kaava ja se lasketaan oikein, saadaan ympäristöön sopimattomia tuloksia.

Lisäksi matematiikalla on jännittävi ominaisuuksia. Tässä kohden otan avukseni Kakkuri-Knuuttilan "Argumentti ja kritiikki" -kirjan. Hän käytti tilastomatematiikkaa ja sovelsi siihen skitsofreniatilastoja. Hän toi esiin kaksi elementtiä: On hypoteesi H1, joka tarkoittaa tilannetta jossa skitsofreniaa ei ole. Se oli 98%. H2 taas oli tilanne, jossa skitsofrenia on, ja se oli 2%. Lisäksi testitulos voi olla oikea ja väärä. Se oli 95% oikein kun hän on skitsofreninen ja 97% oikean tuloksen kun hän ei ole. Koe vaikuttaa luotettavalta. Oletetaan että meillä on henkilö, joka on saanut testissä tuloksen "on skitsofrenia".

Kun tähän sovelletaan Bayesin kaavaa, jolla tilastoja käsitellään jotta selvitettäisiin käänteisiä ehdollisia todennäköisyyksiä - joilla siis lasketaan sitä kuinka todennäköisesti saatu tulos tarkoittaa että henkilö todella on skitsofreninen, huomataankin että: (0,02*0,95) / (0,02*0,95+0,98*0,03)
=
0,019/(0,090+0,0294)
=
0,393.Kakkuri Knuuttila toi tässä esiin sen, että kun muutkin vastaavat vaihtoehdot lasketaan (eli aidosti diagnosoidut skitsofreenikot, väärin diagnosoidut skitsofreenikot, oikein diagnosoidut terveet ja väärin diagnosoidut terveet laitetaan yhteen), käykin niin että jos olisi 1000 potilasta, heistä diagnosoitaisiin 50 skitsofreenikkoa. Ja 30 heistä olisi terveitä. Tämä johtuu tietenkin siitä että skitsofrenia on harvinainen. Tätä kautta sen "perustelemiseen tarvitaan enemmän". Kun todennäköisyydet ovat suurempia, tulokset eivät ole läheskään näin erikoisia. Silti tämä erikoinen tulos viittaa siihen että pelkkää ehdollista todennäköisyyttä ei voi käyttää suoraan. Testitulos ei siis kerro että potilas olisi 95% skitsofreenikko, ja tämänlaisen oletuksen esittäminen voisi olla jopa oikeusmurha. Todennäköisemmin hänellä on ollut vain huono onni testissä. Tietenkin tämä tarkoittaa myös sitä, että jos tämä juttu voidaan selvittää matematiikan avulla, voidaan asiaa perustella matematiikalla; Saimmehan tämänkin selville kaavoilla.

Tosin tässäkin on muistettava että ehkä ne antamamme luvut olivatkin vääriä? Entä jos skitsofreenikoita onkin oikeasti enemmän tai vähemmän tai testi onkin epäluotettavampi? Jos kaavaan laitetaan eri lukuja saadaan eri tuloksia.

Ongelmana on tietysti se, että käytetään oikeaa matematiikkaa oikeassa tilanteessa, ja on oltava huolellinen niiden yhteydestä todellisuuden kanssa. Sen kanssa on oltava huolellinen. Muuten sillä voidaan jopa huijata.

Niputtaminen.

Lueskellessani "Metro" -lehden aina yhtä koomista tekstiviestipalstaa, törmäsin kommentointiin. Siinä henkilö mainitsi että "kun kristinuskoa kritisoidaan, niin pitäisi sitten poistaa sairaalat, lastenkodit ja muut vastaavat, joita kristinuskon nimissä on tehty."

Tämä on monella tavalla erikoislaatuinen kommentti. Sen ansio on siinä, että se tuo esiin sen tosiasian, että uskonnon nimissä on tehty muutakin kuin pahaa. Samaan tapaan kuin uskonnon nimissä on vainottu ja tehty pahaa, se ei ole kaikki.

Suunnilleen tähän sen ansiot sitten jäävätkin. Tästä lyhyestä kommentoinnista nimittäin löytyy ainakin seuraavia virheitä. Tämä on ehkä yksi parhaista monen argumenttivirheiden tiivistämisestä lyhyeen, minkä olen tavannut koskaan. Olen toki huvikseni yrittänyt rakentaa virheargumenttitiivistelmiä itsekin, mutta se on vaikeaa. Tuntuu että joiltakuilta tämä tiivistäminsen sujuu kuin luonnostaan. Sen täytyy olla eräänlainen lahja. Hieman kyseenalainen lahja ajatella erityisen tiiviisti väärin:
1: Väärä dikotomia, jossa ajatellaan että jos ideajoukko A+B+C+D on kristinuskon sisältö, niin jos vastustat vaikka A:ta tai kristinuskoa se tarkoittaa että vastustat koko settiä A+B+C+D. Tosiasiassa kahtiajako ei ole tämänlainen. Joku aate voikin kannattaa vaikka B:tä ja C:tä, vastustaa A:ta ja pitää D:tä yhdentekevänä mielipidekysymyksenä ja lisätä tähän vielä kannanoton E. Eri aatteita voidaan rakentaa samoista palasista.
2: Straw man eli olkiukko, eli virhe jossa vastustajan suuhun laitetaan asioita. Siinähän vihjataan että jos henkilö vastustaa kristinuskoa, hän vastustaa myös näitä asioita. Tämä määrittelee toisen puolen kannan sellaiseksi, jota sen piirissä ei kannateta.
3: Ad hominem -eli herjaaminen. Siinähän vihjataan että jos henkilö vastustaa kristinuskoa, hän vastustaa myös näitä asioita, ja tämä tekee hänestä moraalittoman ihmisen.
4: Slippery slope, eli viettävä pinta. Tässä virheessä esitetään skenaario, jossa yhden osan kritisointi johtaa kamaliin asioihin. Tämä ei kuitenkaan ole välttämätöntä. Se on selvästi yliammuttu.
5: Non sequitur, eli "ei seuraa". Tässä tarkoitetaan sitä, että jos A:n kannattaminen tarkoittaa B:tä ei tarkoita että B:n toteutuminen tarkoittaisi A:ta. Eli jos kristittynä olo tarkoittaa sitä että kannattaa tiettyjä asioita, ei näiden asioiden kannattaminen tarkoita sitä että olisi välttämättä kristitty.

Lisäksi jos sen asennemaailmaa katsotaan, se on aika erikoinen, koska se perustuu niputtamiseen, vastapuolen määrittelyyn ilman että se on tämän kanta. Ja ennen kaikkea siihen, että se rakentuu siihen että samanaikaisesti (1) Arvot ovat yhteisiä, eli ateistikin katsoo kannattavansa näitä asioita. Muutenhan niihin ei vedottaisi, koska ei uskottaisi että se tehoaisi argumenttina näihin kriitikoihin. (2) Arvot ovat samanaikaisesti kristillisiä, koska ilman kristinuskoa niitä ei ole. Tällöin yhteiset arvot omitaan nimen omaan kristillisiksi arvoiksi. Vastapuoli ei siis omista niitä, vaan lainaa ne. Kristityillä on tekijänoikeus tai muu yksinvaltainen oikeus kannattaa näitä asioita ja pitää niitä hyvinä. Muutenhan kristinuskon kritiikki ei tarkoittaisi näiden asioiden poistopainetta.

Näin ei voida kuitenkaan tehdä, koska ideologiat muuttuvat. Otan tästä esimerkkejä.
1: Hänen nimensä oli Jeesus. Hän noudatti elämässään juutalaisuutta. Hän oli selkeästi juutalainen. Hän kuitenkin kritisoi fariseusten tiettyjä toimintoja. Lopputuloksena syntyi kristinusko, jossa monista juutalaisuuden arvoista oltiin luovuttu ja otettu toisia tilalle. Ei voida silti sanoa järkevästi että juutalaiset voisivat kieltää kristityiltä vaikkapa monoteismin sen perusteella että "he olivat ensin". Kristinusko on järkevästi oma erillinen ideologia, jonka arvo ja ideoiden yhdistelmä on sen piiriin kuuluva. Juutalaisilla ei ole lupaa määrittää kristinuskoa.
2: Toinen esimerkki on Martti Luther teeseineen. Hän ei halunnut kumota katolista kirkkoa. Hän halusi puuttua sen sisällä oleviin pahoihin käytäntöihin ja puhdistaa se. Tällöin hän vastusti osiaa, mutta ei kokonaisuutta. Katoliset toki yrittivät leimata häntä vaikka miksi, mutta tämä ei luterilaisista tai katolisen systeemin ulkopuolisista ollut yhtään perusteltua. Seurauksena syntyi oma aate. Vaikka sitä ei aluksi haluttu sellaiseksi tehdä, siitä syntyi sellainen. Kristinusko on nykyään ihan järkevästi katsoen "autonominen aate": Katoliset eivät siksi voi sanoa että "Kun vastustatte paavia, on teidän vastustettava myös lähimmäisenrakkautta ja Jeesusta." Tai voivat, mutta se on virheargumentti, joten he eivät voi tehdä sitä perustellusti - Pelkkä vastaväite yhdistettynä "koskaan" ei ole välttämättä argumentti.
3: Kolmas idea on modernismi ja humanismi ja kristinusko. Näiden vaikutus kristinuskoon näkyy selvästi, koska voimme ajallisesti katsoa niiden perinteitä ja verrata niitä nykyhetkeen. Kristinusko on muuttunut. Onkin hyvä katsoa missä vaiheessa muutokset astuvat mukaan kuvioihin. Jos se on lainaa sen ajan muista virtauksista, kristinusko on lainannut elementit siitä:
___3.1: Ehkä suurimmat vaihtelut liittyvät kristinuskon suhteessa uskoon ja tekoihin. Voidaan sanoa että kahtiajako on laaja ja voimakas. Osan mielestä teot eivät usko, ratkaisevat. Tällöin voidaan sanoa että he uskovat että uskonto pelastaa, Jumalalle kuuliaisuus on keskeisin elementti. Toiset taas ovat sitä mieltä että nimen omaan usko pelastaa, ja että uskonnolla ei ole asian kanssa oikeastaan mitään tekemistä. Silloin usko on tärkein elementti. Osa taas on sitä mieltä että kristityn täytyy "seurata Jeesuksen opetuksia", jolloin he seuraavat dogmaa.
___3.2: Paljon vaihtelevuutta on ollut suhteessa luontoon; Eläinoikeudenkäyntien aikana ihminen ja luonto pistettiin yhteen, sittemmin se erotettiin siitä. Nyt olen törmännyt moneen kristittyyn, joka korostaa luontosävyjä ja yhteyttä siihen, jo Jumalan käsky asettaa ihmisen hallitsemaan eläimiä voidaan katsoa luonnon suojelemisen ja vaalimien käskyksi. Valta tuo mukanaan vastuun ja kehoituksen kunnioittaa Jumalan luomuksia. Tosin jotkut myös vastustavat James Inhofen tyyliin esimerkiksi ilmastonmuutosta epäraamatullisena YK -propagandana. Luonto ei siis ehkä ole keskeisin asia kristinuskossa, vaikka siihen otetaankin vahvoja kannanottoja. Kyse on enemmän ihmisestä. Sen vuoksi muutokset ja erimielisyydet aatteen sisällä ovat yleisiä.
___3.3: Vallankäytön suhteen se on muuttunut paljon: Ensin se oli vainottu uskonto, sen jäseniä heitettiin leijonille roomassa. Sen jälkeen siitä tuli vainoava uskonto; Noitavainot, joita etenkin protestantit harjoittivat vaikka vain katolisen inkvisiition osuus onkin saanut näkyvyyttä ovat tästä hyvä esimerkki. Selvää on että esimerkiksi ruotsin noitavainot, jotka olivat protestanttien tekemiä, näyttävät että luterilaisuus ei poistanut noitavainoja. Humanismin ideoiden myötä tämä osuus on poistunut. Humanismihan otettiin kristinuskon piirissä hyvin; Sen ajateltiin olevan sitä, mitä Jumala on ihmisten halunnut seurata. Tätä kautta nämä seikat eivät ole olleet alunperin kristinuskoa.
___3.4: Mutta humanismi on vaihtanut kristinuskon primaariuskonnosta sekundääriuskonnoksi: Yhteisöstä ja kuuliaisuudesta on siirrytty yksilöllisyyteen ja ymmärtämiseen. Tottelevaisuudesta on siirrytty ymmärrettyyn valintaan.
___3.5: Modernismin myötä uskova on muuttunut kaitsettavasta asiakkaaksi. Eli uskonto joutuu perustelemaan olemassaolonsa. Ennen uskovaa ohjattiin, nyt uskovalle on selitettävä miksi uskonto on hyvä asia.
___3.6: Myös sananvapaus ja uskonnonvapausasenteet ovat muuttuneet. Ennen sananvapaus ja uskonnonvapaus ei olleet niitä asioita, joihin argumentit sidottiin. Uskonnonvapautta ei ollut, ja sitä vastustettiin koska se tarkoitti lupaa eikristillisyyteen: Nythän kaikki olivat kivasti kristittyjä. Nykyisin uskonnonvapaus taas on yksi tärkeimmistä keinoita joilla kristinuskon lupaa olla olemassa perustellaan. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä että uskovaiset olisivat tekopyhiä. Arvomaailma on vain muuttunut. Laajemmassa mielessä ne eivät ehkä ole kristinuskolle ominaisia piirteitä, (1) joita ei ole muilla ja (2) jotka sillä ovat olleet aina. Se ei ole kumpaakaan tyyppiä. Silti nykyään ne ovat kristinuskossa tärkeitä ja paljon käytettyjä arvoja. Nykykristillisyydessä ne ovat keskeisiä.
___3+: Olennaista on se, että näitä muutoksia on tehty paljon. Kristinusko on muuttunut sisäisesti valtavasti. Silti ei voida sanoa että kristinusko olisi humanismia, tai että humanismi olisi kristinuskoa. Tosiasiassa lainaamista on tapahtunut molempiin suuntiin, ja molemmat ovat silti vapaita erillisiä ideologioita. Moni on tietysti molempia. Olennaista on kuitenkin se, että kumpikaan puoli ei voi omia arvoja, ja vielä vähemmän liittää näihin arvoihin jonkinlaisia tekijänoikeuksia. Kristityt eivät ole humanisteja jotka uskovat jumalaan, eivätkä humanistit ole ihmisiä joilla on kristinuskon arvot ilman pakotetta uskoa kristinuskon kolmiyhteiseen Jumalaan.

Ennen kaikkea niputtaminen on kuitenkin sen esittäjälle usein erittäin haitallista. Sillä esimerkiksi tuo Metro -lehden kommentti tuskin rakentaa. Sen sijaan ateisti kokee että häntä on väärinesitetty ja loukattu. Tämä ei taatusti vähennä kristinuskon kritiikkiä, vaan lisää sitä. Tämä viesti siis lisää eripuraa eikä vähennä sitä, vaikka pinnallisesti sen sanamuoto vihjaasikin kritisoinnin vähentämishaluihin. Mutta vielä tärkeämpi asia on siinä, että jos uskonto niputetaan tällä tavalla, se muuttuu sellaiseksi että koko paketti on otettava sen sisällä. Tämä tarkoittaa sitä, että jos uskonto tekee jotain pahaa, sitä ei voi kritisoida leikkaamatta mukaan muita elementtejä. Tällöin ratkaisu on poistaa koko uskonto. Niputtamalla kritiikin alaiset asiat kaikkiin, käy helposti niin että ne pahat asiat katsotaan poistamisen arvoisiksi, jolloin hyvät asiat menevät helposti pesuveden mukana. Tätä kautta käsittelemäni uskovaisen asenne laajemmin voi vaikeuttaa kristinuskon asemaa yhteiskunnassa paljonkin. Ehdottomuus ja kaiken niputtaminen voi johtaa koko nipun kritisoimiseen ja sen aseman vaikeuttamiseen niiden huonojen yksityiskohtien sijasta.

Uskovaisten elämän vaikeuttaminen taas ei ole ainakaan minun tavoitteeni. Suomessa on uskonnonvapaus (johon muös ateisminvapaus on liitetty.)

Mielestäni jo se, että ihmiset, niin ateistit, uskovaiset kuin agnostikotkin pistetään asemaan, jossa on valittava leiri kahdesta vaihtoehdosta ja vastustettava aina sitä toista puolta, jotta ei sortuisi jonkin sortin valapattoisuuteen, on outo. Mielestäni uskon oikeutta ei tarvitse lainkaan perustella muille, ellei siihen liity pahoja asioita. Ja silloinkin uskonto voi puhdistaa itsensä poistamalla sen pahan aineksen. Tällöin jäljelle jää uudistunut uskonto. Siksi esimerkiksi nykyistä kirkkoa ja sen uskovaisia on aika hassu moittia noitavainoista, koska he eivät niitä enää kannata. Heidän kannattamansa kristinusko ei yksinkertaisesti ole sisällöllisesti kovinkaan samanlainen, kuin mikä se oli aikanaan. Kristinuskon ainoita pysyviä asioita taitaa olla Jeesus ja hänen uhrinsa.