Espanjalainen ympyrä.

Internetin ihmemaassa on hieno artikkeli aiheesta. "The spanish circle". Siitä saa valtavasti lisätietoa jos kiinnostaa. Itse pitäydyn sen sijaan pelkistyksen tiellä. (Eniten sen vuoksi että tämä koskee eniten ja keskeisimmin rapiiritaistelua. Tämän soveltamista ei kuitenkaan minusta saa jättää väliin.)

Miekkailussa tärkeä asia on espanjalainen ympyrä eli spanish circle, joka tunnetaan fiinisti myös nimellä La Destreza. Se on perusasia, että kenties samalla kaikista vaikein asia. Tämä tekee miekkailusta kokonaisvaltaisen alan, johon jokainen yksityiskohta liittyy jollain tasolla. Tähän liitettiin myös esoteerisia piirteitä, mutta en puutu niihin. (Jos pidät niistä, mene pois. Täältä et sitä löydä)

Siinä on keskeisenä se, että toimitaan tietyllä etäisyydellä. Kamppailun kaavan voisi tiivistää melko hienosti seuraavasti: "Walking in Circles and Fighting by Tangents". Kävellään ympyröissä ja hyökätään tangenteilta.

Asian selittäminen onnistuu kenties helpommin lainaamalla samaa ideaa muualta. (Jokainen kamppailulaji edustaa jollain tavalla samaa päämäärää ja kun tavoitteena on saada toimiva systeemi, on tiettyjä asioita aina otettava huomioon. Siksi "pyörää on keksitty uudestaan" eri puolilla maailmaa.) Otan avukseni Hiroyuki Aokin kirjan "Total Stick Fighting - Shintaido bojutsu". Siinä esitetään termi Irimi(入り身) Se on itämaisista kamppailulajeista peräisin oleva näkemys, paikasta, joka täyttää kaksi ehtoa:
1: Sinulla on etu siinä, että pääset hyökkäämään. Näin voit olla yllättävä ja tehokas. Kun käytössä on paljon mahdollisia tekniikoita, toimintaasi on vaikea ennakoida.
2: Olet itse turvassa mahdollisimman useilta hyökkäyksiltä. Tämä ajatus on tärkeä, koska mitä vähemmän eri tapoja vastustajalla on toimia, sitä ennustettavampi hän on.

Tavoitetilana irimi tarkoittaa sitä että sinä kykenet lyömään toista ja tämä ei voi tehdä sinulle oikeastaan juuri mitään ja sinulla on vaihtoehtoja joita voit tehdä. Se tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että kykenet yhdistämään hyökkäysetäisyydelle "sisäänmenon" samalla kun "torjut" vihollisen hyökkäyksiä. (Merkittävää on että suurta osaa niistä voidaan kutsua "imaginäärisiksi hyökkäyksiksi", joita ei toteuteta.)

Kokonaisuutena kyseessä on etäisyyden ja mahdollisten hyökkäysten arvioinnista. Tässä vaikuttaa kaksi asiaa: Etäisyys ja asennon analyysi ja siihen liittyvät "mahdolliset hyökkäyssuunnat". Otan esimerkiksi lyömisen aseettomana - tätä ideaa voidaan soveltaa. Kun ihminen on jämäkästi maassa, hänen kätensä yltävät tiettyyn etäisyyteen asti. Kädet taipuvat taakse vain tiettyyn asti - päästäkseen tätä taaemmas on käytettävä jalkoja jne : Tämä tarkoittaa tasapainopisteen siirtämistä. Suoraan eteen voi lyödä tiettyyn etäisyyteen asti molemmilla käsillä (Kuvassa 1.). Kun taas ollaan vinottain kohdetta vasten, on mahdollista mennä (kuvassa 2. tapaan) toiselta (kuvassa siniseltä) kädeltä suojaan, jolloin odotettavissa on hyökkäyksiä vain toiselta (kuvassa vihreältä). Takana on myös alue jonne ei yllä kummallakaan. (Kuvassa 3.) Sinne voi toki potkia, mutta niitä ei laskettu tässä idealisoinnissa mukaan, koska idean esiintuominen vaatii hieman "pelkistämistä"; Toki taakse voidaan myös lyödä kääntämällä selkää tai kävelemällä - mutta tämä on sama asia kuin henkilön pakottaminen siihen että hän tekee juuri tietyllä tavalla. Tätä voidaan ennakoida. (Suuri määrä aikidon tekniikoista perustuu tähän.)

Toisaalta on toki huomattava, että kohdassa 2 vihreä käsi suojaa paremmin kuin kohdassa 1. Tämän tajuaminen on merkittävää. Monissa lajeissa, kuten savatessa, ollaan tämän suojaavan vaikutuksen johdosta sivuttain ; Ruumis on edestä suurin maalikin, joten sivuttaisella asennolla on tiettyjä etuja, jotka on luonnollisesti otettava huomioon.

Toinen merkittävä huomio on, että esimerkiksi miekalla ei voi lyödä miten vaan. Otin esimerkiksi asennon, jossa miekka on yläviistossa. On täysin selvää, että tiettyjä hyökkäyksiä ei yhtä helposti saa toimimaan. Tämä auttaa tilanteen arvioinnissa. Aidossa ja kompleksisemmassa arvioinnissa ja miekkailussa tietysti otetaan huomioon myös se, minne voidaan hyökätä askeleella. (Tässä onnistumisessa kenties tärkein asia on liikkuminen, oikea jalkatyö. Toinen merkittävä tekijä on tietysti se, että ottaa itse tilanteeseen sopivan asennon.) Äärimmäisen hienona apuvälineenä on tuossa vieressä olevassa Girard Thibaultin piirros.

Jaakko kulta ; Varo "tyyppien" kostoa!

"Not only...of my person, nor of my wife and posterity also, but of the whole body of the State in general."
(King James I)

Jokaisessa järjestäytyneessä valtiossa on johtaja. Ja tällä taas on vaikeus; Hänen on oikeutettava jotenkin se, että on vallassa. Yleensä johtaja saa suurta palkkaa, joten ei ole ilmiselvää että ihmiset vain sietävät tätä varainsiirtoa. Esimerkiksi pidämme Mobutu Sese Sekoa eli Joseph-Désiré Mobutua kammottavana diktaattorina koska hän keräsi itselleen rahaa eikä antanut vastinetta, ja pidämme tätä vastaan kapinointia asiallisena toimintana. Yleensä hallinto oikeutetaan muutamalla tempulla:
1: Kerätään aseistus itselle ja poistetaan se maallikoilta. Tämän johdosta vallankaappaukseen tai kapinaan ei ryhdytä kovinkaan helposti. Kun teknologia on parantunut, tämän teho on kasvanut. Miekkamiehen voi vielä voittaa kivillä ja kepeillä, mutta jos konekiväärimies ajaa tankilla vastaan, siinä ei tikku paljoa auta.
2: Jaetaan osa veroista takaisin. Tämä on oikeastaan valtion koko toimintaidean taustalla: Kun on iso kasa ihmisiä, eivätkä kaikki tunne toisiaan, joillekin kertyy hyödykettä ylimäärin ja toisella siitä on puutetta. Kun tätä otetaan ja uudelleenjaetaan monen hyödykkeen kanssa, saadaan paremmin tilanne jossa mahdollisimman usealla on sopivasti. Johtaja voi rikastua isoilla palkoilla, kunhan ei vain ryöstä liikaa.
3: Rakennetaan ideologia, joka oikeuttaa instituution ja johdon. Tämä tarkoittaa käytännössä organisoitua uskontoa. (Jared Diamondin kirjan "Tykit, taudit ja teräs" mukaan järjestäytynyt uskonto astuu mukaan vasta kun ollaan isompia heimoja tai valtioita. Pienemmissä määrissä sitä ei tarvita järjestyksen ylläpitoon samalla tavalla, eikä johtajaakaan itse asiassa yleensä ole tässä vaiheessa.) Päällikkö voi olla Jumala tai hänen sanansaattajansa tai saada muuten uskonnollisen oikeutuksen itselleen. Uskonnossa ei toisilleen läheistä sukua olevista tehdään ikään kuin "sukulaisia aatteen kautta". Tämä näkyy erityisen hyvin uskontojen kielenkäytössä - mm. pappeja kutsutaan "isiksi" ja nunnatoveria "sisariksi" ja Jumalaakin kutsutaan "Isäksi". Lisäksi uskontoa voidaan käyttää siihen että sotivista alaisista tulee rohkeita ja kuolemaa pelkäämättömiä; Esimerkiksi lupaamalla että kuoleman jälkeen tuleekin tuonpuoleisessa valtava palkkio.

Tätä viimeistä osa -aluetta käytti hyväkseen esimerkillisesti Kuningas James I. Hän oli englannin kuningas, joka oli aikaisemmin toiminut skotlannin James VI:ina. Kun hänestä tuli englannin kuningas, hän esitti kirjassaan "The Trew Law of Free Monarchies: The Reciprock and mutuall duetie betwixt a free King and his naturall Subiects" poliittis - uskonnollisen teorian, jonka mukaan kuninkaalla oli jumalallinen oikeutus. Hänen mukaansa se oli laajennus normaaliin apostolisen seurannon (~apostolic succession) -näkemykseen, jossa piispat nähtiin apostolien edustajina maan päällä.

Kuningas Jamesilla oli muutoinkin suuria vaikutuksia uskonnon alalla. Hän oli protestantti ja levitti aatetta muutamalla tärkeällä käskyllä:
1: Antamalla virallisen oikeutuksen King James Bible:lle, jota käytetään laajasti virallisena Raamattuna, ja sitä on käytetty lukuisissa käännöksissä pohjana. Tällä on ollut suuresti vaikutusta.
2: Laajentamalla sen aikaista noituuslakia. Tähän liittyi kuolemanrangaistuksen kaikille jotka manasivat pahoja henkiä tai seurusteli niiden kanssa. Poikkeus oli tietysti pappissäädyllä, jolla oli erillinen oikeus, benefit of clergy. Tämä ei sinänsä ollut yllättävää, koska jo ennen Englannin kuninkaaksi julistautumistaan, hän oli ollut North Berwick Buttin noitaoikeudenkäynnissä, jossa syytettyjä syytettiin siitä että nämä olivat taikakeinoin luoneet myrskyn, upottamaan Jamesin ja hänen vaimonsa Anna Tanskalaisen matkustukseen käyttämän laivan.
3: Hän myös herätti henkiin jo käytöstä jätettyjä lakeja, joiden mukaan kaikkien oli pakko osallistua Englannin valtiollisen - ja protestanttisen - kirkon jumalanpalveluksiin. Rangaistuksena oli toki vain sakkoja.

Etenkin viimeinen herätti pahaa varta katolisten keskuudessa. Oikeus oman uskonnon harjoittamiseen on ihmiselle tärkeää. Ja kauheaa on jos ihminen pakotetaan osallistumaan uskontoon johon hän ei usko: Katso vaikkapa ateistia kirkonmenoissa. (Sen ajan maailma oli sellainen että syntyi tälläinen tilanne jota voisi kuvailla "Väliäkö niistä kuolemantuomioista, jos omaa uskontoa saa harjoittaa.") Katolilaisten sisällä syntyi uskonnolliseen suvaitsemattomuuteen kyllästynyt katolilainen Robert Catesbyn johtama ruutisalaliitto. Salaliittolaiset kätkivät Englannin parlamenttitalon kellariin 36 ruutitynnyriä. Tavoitteena oli räjäyttää James I, maan parlamentti sekä protestanttiset pastorit. Salaliitto paljastui koska parlamentin erästä katolilaista jäsentä varoitettiin ennalta ja hän kertoi tiedoistaan eteenpäin. Tämän vuoksi Guy Fawkes - jolla oli kokemusta räjähteistä ja protestantteja vastaan taistelusta jo ennalta - saatiin kiinni kesken tekonsa. Fawkes oli liigassa varsin vähäinen tekijä. Hänen tietonsa olivat kuitenkin riittävät ja ryhmän kannalta vaaralliset : Ajanmukaisen kiduttamisen jälkeen hän kertoi muut salaliittolaiset. Heidät kaikki teloitettiin ja asian muistoksi 5. marraskuuta on yleinen ilotulituspäivä nimeltään "Guy Fawkes Night", "Bonfire Night" ja "Fireworks Night".

On kenties hieman ironista, että räjähtämättömiä tynnyreitä juhlitaan räjäyttelemällä isosti. Kuitenkin kenties vielä ironisempaa on se, että Guy Fawkesia on kunnioitettu sarjakuvassa ; Alan Mooren piirtämässä dystopiakuvauksessa "V for Vendetta" ("V niin kuin Verikosto") ydinsodan jälkeistä Englantia hallitsee totalitarinen järjestelmä, jota veitsenheittäjämestari ja anarkisti "V" taistelee Guy Fawkesiksi naamioituneena - ja tavoitteenaan tietenkin parlamenttitalon räjäyttäminen. V taas on tullut tunnetuksi myös skientologiaa vastustavien anonyymien käyttämissä naamareissa. (He tuskin kuitenkaan ovat räjäyttelemässä skientologiakirkkoja.)

Yhteistä näille kaikille on kuitenkin se, että jokin järjestelmä oikeuttaa itsensä uskonnollisin perustein ja nämä asettavat tämän oikeutuksen kyseenalaiseksi. Ehkä johonkin toiseen johtajuuden oikeuttamis kohtaan keskittymällä olisi sittenkin parempia vaikutuksia.

Elämää varten.

"I'm coming up only to hold you under / I'm coming up only to show you wrong / And to know you is hard and we wonder / To know you all wrong, we were"
(Band of Horses, "Funeral".)

Tämä on jotain, jota olen yrittänyt kirjoittaa jo useaan otteeseen. Tiedän jo etukäteen epäonnistuvani asian esittämisessä, mutta yritän silti.

Koulussa opetetaan erilaisia oppiaineita. Niissä tyypillisesti opetetaan erilaisia faktoja. Eri asioiden tietäminen on hyvä asia, koska ilman "faktoja" ei voi perustella minkäänlaisia mielipiteitäkään. Kuitenkin tuntuu että koulussa opetetaan faktoja lähinnä niiden itsensä vuoksi. Mielestäni tärkein, eli niiden käsittely jätetään kokonaan ulkopuolelle. Toki olen sitä mieltä, että maailmankuvaa ei saa syöttää. Mutta mielestäni olisi erityisen tärkeää opettaa että faktoja voidaan käsitellä - ja käsittelyillä saada rakennettua erilaisia maailmankuvia, joiden seassa on tietysti se oma.

Tavoitteena ei siis tulisi olla se, että opetettaisiin mitä mieltä olla ja miten tätä puolustetaan, vaan miten ajatella jotta voidaan päätyä johonkin.

Itse olen käynyt koulussa filosofiaa yli "minimivaatimuksien", mutta en oikeastaan ymmärtänyt filosofian tarkoitusta sen pohjalta. Koulufilosofia olikin itse asiassa enemmän historiaa, kuin filosofiaa. Opeteltiin tyyppejä ja vuosilukuja ja näkemyksiä. Ne faktat ovat toki tärkeitä. Joskus huippuhetkinään se sentään opetti "out of box" -ajattelua, joka siis tarkoittaa että esitettiin erilaisia ja poikkeavia vaihtoehtoja joita ei tulisi muutoin mieleen. Ihmeellisimpiäkin juttuja mietittiin ikään kuin ne olisivat yhtä hyviä: Esimerkiksi "Tuo juoma -allas on tuossa aina" ja "sitä ei ole kun kaikki poistuvat luokkahuoneesta" olivat ikään kuin vakavia ja yhtä hyviä vaihtoehtoja. Ei ihme, että ajattelin että filosofia on mukavaa haihattelua ja historian tapaista. Ei ihme että ajattelin tuolloin että "tiede on eri asia", jokin jolla ei ollut mitään tekemistä filosofian kanssa. Tämä on sääli, koska oikeasti asia ei ole näin.

Koulun pohjalta minusta näytti että oli olemassa vain kaksi ajattelutapaa:
1: Dogmaattinen tapa ajatella, jossa on tietty ajatusrakenne jota puolustetaan. Filosofia on muita vastaan hyökkäämistä ja itsensä puolustamista tiettyjen pelisääntöjen nojalla.
2: Postmoderni tapa, jossa mitä vain sai ajatella ja kaikki oli yhtä hyviä ajatuksia. Filosofia on saivartelua jossa hyväksytään mikä tahansa epämääräinenkin.

Keskustelu taas tuntui tiivistyvän kahdenlaiseen reagointiin:
1: Julistusasenne, jossa on tietty näkemys, johon sitoutuu ja jota puolustaa keinolla millä hyvänsä, ja jossa väittely on kilpailu jossa saadaan väittelypisteitä ja jossa on "oikeita vastauksia" ja "vääriä vastauksia". Tämä väittelytapa on aggressiivinen. Tähän törmää paljon koulun ulkopuolellakin: Pääosa keskustelufoorumeiden keskusteluista on tälläisiä; Henkilöt yrittävät vakuuttaa muut mutta eivät ole itse valmiita taipumaan. Heillä on mielipide, ja siitä ei luovuta.
2: Hälläväliäasenne, jossa henkilö pidättäytyy kannanotosta. Asenne on jotain, jota kutsun pseudodiplomaattisuudeksi: Henkilö ei suostu ottamaan kantaa asiaan ja sallii muiden näkemykset mutta ei toisaalta hyppää mukaan kuvioonkaan. Tässä taivutaan ikään kuin taipumatta, koska henkilö ei esitä mitään kannanottoa asiaan. Ei ole mielipidettä. Tämä asenne ei ole diplomatiaa, koska siinä pohjimmiltaan ei välitetä toisen näkemyksestä vaan heilutetaan sen edessä valkoista EVVK - lippua.

Yhteistä näillä näkemyksillä on äärimmilleen viety assimilaatio. Keskustelu ei muuta itseä ja omaa näkemystä, vaan korkeintaan opettaa muutaman "uuden triksin", jolla sitä omaa kuorta voidaan puolustaa jossain uudessa tilanteessa. Tärkeintä ei ole etsiä totuutta, vaan joko voittaa muut(dogmattinen julistushyökkäys) tai välttää itseensä kohdistuva kritiikki ja vaivannäkö (emotionaalinen EVVK -väistämissreaktio). ~ "There is only two kind of people, my friend" Niitä joille tietyn näkemyksen oikeassaolo oli liian tärkeä ja niitä joille asian tila ei ollut lainkaan tärkeä.

Se, mitä olisin kaivannut on se, että ihmisille opetettaisiin enemmän diskurssia. Ihmisten tulisi oppia ymmärtämään että ei tarvitse joko sitoutua dogmaattisesti johonkin tai hypätä kaikenlaisten ufohihhuleiden ja uskonkulttien suvaitsemisen kelkkaan. Tosiasiassa erilaisia näkemyksiä ja niissä olevia ajatuksia voi ymmärtää, ja vertailla. Tämä on tärkeää jotta voisi olla aidosti vakuuttunut asiastaan. Keskustelussa pitäisi olla kolme elementtiä, joista jokaisen voi tuoda vain itse. (Ja toivoa että toinen tuo oman mukanaan, koska muuten hommasta ei tule mitään. Itse asiassa jos jompi kumpi keskustelijoista ei täytä näitä ehtoja, ei keskustelua voi syntyä vaan kyseessä on joko jonkinasteinen kinastelu tai merkityksetön tyhjänpuhuminen, jonka arvo syntyy korkeintaan siitä että kokee taas olevansa niin kova aatteensa hyökkäysvaunu tai koska punaviini oli hyvää ja sitä on aina kiva juoda seurassa tyhjää louskuttaen.) Yksin ei voi tulla vastaan.
1: Kannanotto. Tämä tarkoittaa sitä että henkilöillä on toki eksakti mielipide. Tämä kohta on tärkeää, koska vasta jos asiaa pitää sen arvoisena, että siihen kantaa ottaminen ylipäätään on merkittävä ja jos ajattelee että sitä kannattaa puolustaa, kannattaa keskustella asiasta vakavasti. Ja uskallus ottaa kantaa asiaan on rohkeutta.
2: Avoimuus taas tarkoittaa sitä, että uskaltaa todella hypätä keskusteluun. Tämä teko merkitsee vasta jos on myös valmis myös muuttamaan mielipidettään ja on valmis näkemään jos ja mikä toisessa näkemyksessä on se sen järki. Jotta olisi kahden näkemyksen punnitseminen, on "molemmat punnittava samalla vaa-alla".
3: Vaivannäkö, jossa omaa asiaa puolustetaan ja toisen asiaa kritisoidaan. Tämä on työlästä ja tähän aidosti tarvitaan niitä faktojakin. Asioiden rakentelu ei ole kevyttä. Ja miksi sen tulisikaan olla? Kyseessähän ovat tärkeät asiat. (Tosin ymmärrän että monet hakevat kevyemmän tien, se ei vaadi yhtä paljoa ja helpolla pääseminen on sekin eräällä tavalla onnellisuutta.)

Jos tässä keskustelussa onnistuu, lopputulos on yleensä palkitseva, koska vaikka henkilöt eivät välttämättä muuta mielipidettään - vaikka tämän tuleekin olla mahdollista - he ovat kuitenkin oppineet ymmärtämään toisiaan ja toisen näkemystä. Ja siitähän suurimmassa osassa elämää on kyse. (Tietenkin he myös voivat muuttaa näkemystään, ja tähän tulee olla vähintään valmis. Tämä ei tarkoita välttämättä fallibilismia, jonka mukaan jonkin havainnon tulisi voida kumota teoria tai tässä tapauksessa faktan kumota näkemys ; Kysymys on pikemminkin kunnioituksesta ja itsekriittisyydestä ja itsensä haavoittuvaksi asettamista. Mutta tietenkään tämä ei ole yhtään fallibilismin vastaista tai sen kanssa ristiriidassa. Mutta se ei välttämättä ole pelkästään tätä.)

Neliöjuuri ei kävele kadulla vastaan, mutta sosiaalisia suhteita meillä on jatkuvasti. Mielestäni koulussa opetetaan valtavasti asioita jotka valitettavan usein peräti unohdetaan testien jälkeen. Sen sijaan oikeasti tärkeät asiat, kuten erilaisten ihmisten ja asioiden kanssa selviäminen ja asioiden ja omien kantojen päättäminen epävarmoissa oloissa, jäävät heikolle kantimelle.

Elämässä ei valitettavasti kovin usein "viitata kun tiedetään" ja saada sitten kuulla "opettajalta" onko "vastaus oikein vai väärin". Monet tietysti kaipaavat tälläistä, mutta in fact, se ei ole tätä. (Eikä sen ainakaan minusta pidäkään olla. Tälläinen "virallinen ja lopullinen totuushan" olisi pohjimmiltaan jonkinlaista totalitarismia. Esimerkiksi tiede välttää totalitarismin vain koska se ei väitä osaavansa ja kertovansa lopullisia vastauksia, vaan myöntää että teoriat voivat muuttua ja kumoutua ajan kanssa. Sehän kertoo sen sijaan "hyvin perusteltuja" empiriaan sidottuja asioita.)

Siksi esimerkiksi seksuaalikasvatus koulun pohjalta on jopa sairas: Sitä osataan fysiologiaa, peniksen rakennetta ja tiedetään missä kohden klitoris on anatomisesti. Osataan jopa yllättävän tarkasti yhdyntätapahtuman mekaniikkaa ja tiedän mitä hormoneita tässä liikkuu. (Tai sitten tämä unohdetaan kokeen jälkeen, jolloin ei muisteta edes tätä.) Mutta sen sijaan kun puhutaan siitä, miten esimerkiksi kiinnostuksen kohteen ajattelutapoja kohdataan, ja miten tämän kanssa keskustelu voitaisiin saada toimimaan, meidät heitetään ikään kuin tyhjän päälle. Meitä ei ole harjoitettu toimimaan ihmisten kanssa, olemaan rakentavasti erimielisiä. (Itse ihmettelenkin miksi seksi ja seksuaalisuus on (1)tabu josta ei puhuta (2) jota vältetään kohteliaisuussyistä (3)roisia, pornografista tai mekaanista kuvausta. Ihan kuin asiasta keskustelu ihmisen elämän tärkeänä asiana olisi jotenkin erityisen mahdotonta. Eivät kai ateistitkaan usko että parisuhteessa elävä rakastettu kohde ei olisi empiirisesti olemassa ja että tätä kanssakäymistä ei voitaisi havaita? Eivätkä uskovaiset koe että tämä asia on vain kalpeaa ja turhaa lyhytaikaista heijastusta jolla on merkitystä vain välineenä kohti taivasta ja siksi tulisi puhua vain siveydestä eikä parisuhteesta?)

Ja minusta tämä on tärkeämpi asia. Tosin tuskin tärkeämpää löytyy. Itse yritän par aikaa harjoitella sitä uudella strategialla. Siinä missä aikaisemmin pyrin keskustelemaan siten että otan alan jonka osaan hyvin, ja perustelen sen pohjalta niin hyvin kuin osaan, pyrin nyt keskustelemaan aiheista joissa tiedän olevani huono. Syynä on se, että huomasin että kun asiaan perehtyy riittävästi, muut alkavat ikään kuin katsomaan auktoriteettina. Ja tämä asenne vaikuttaa siten että "ego boostaa" ja korottaa itsensä ja ylenkatsoo muita. Eikä keskusteluista opi juuri mitään kun vain heittää faktaa, jonka jo tietää ja johon ei saa samantasoista kritiikkiä. Sen sijaan keskustelen aiheista jotka ovat itselleni vieraita, mutta silti yritän perustella ne heikkotasoisen arkijärkeni (wit) pohjalta niin hyvin kun voin. Lopputuloksena olen tietysti useimmiten väärässä, ja yhdistelen vääriä asioita. Mutta olen huomannut oppineeni valtavan paljon erilaisia asioita, ja väärät yhteydet karsiutuvat suorastan ennätystahtia. Enkä pyri toistamaan samaa virhettä kahta kertaa. (Mikä muuten yhdellä tulkintatavalla tarkoittaa kahden sijasta kolmea kertaa samaa virhettä!)

Eläimille sopivaa hoitoa.

"Miten erottetaan sikalan isäntä ja hoidokit toisistaan? - Isännällä on lakki päässään!"

Eläimet jotka elävät maataloustiloissa ovat jonkin verran sopeutuneet elämään uusissa olosuhteissa, mutta on muistettava että ne eivät ole täysin sopeutuneet. Niillä on vielä tallella erilaisia luonnoneläimen olosuhteita, koska esimerkiksi nautojen "10 000 vuotta kotieläimenä" on evolutiivisesti melkoisen lyhyt aika. Tämä oikeastaan korostuu, koska tehokasta ja systemaattista ja tehokasta valintaa karjanjalostuksessa ollaan harjoitettu alle 50 vuotta. Tämäkin kuitenkin riittää siihen, että kotieläin on vapautettuna avuton, ja se on arka kokeilemaan uusia asioita. Osasyynä on tietysti se, että eivät eläimet luonnossakaan kylmiltään toimi, vaan esimerkiksi hirvillä emo opettaa poikaselleen paljon asioita, kuten ruokailupaikkoja ja menetelmiä joilla puun latvat saa syötäväksi vetämällä. (Eläimetkin siis voivat olla "uusavuttomia".) Eli tyypillisesti tuotanto eläimet ovat domestikoituneita, mutta eivät täysin. Ne eivät ole villieläimiä joiden "oikea paikka" on luonto. Mutta ei niitä voi vain karsinaankaan dumpata ja luulla että ne ovat siellä omimmassa elementissään. Ja osa toiminnasta ei kerro niinkään vaistojen puutteesta kuin oppimisen puutteesta

Siksi kun tutkitaan eläinten hyvinvointia, ja tehdään tähän liittyviä etologisia käyttäytymistutkimuksia ja hormonitason mittauksia, kannattaa kokeilla erilaisia olosuhteita, jotta selviää lajissa olevien geneettisten ominaisuuksien rajat.

Eläimillä on erilaisia synnynnäisiä tapoja jotka liittyvät suoraan esimerkiksi synnytykseen liittyvään hormonitoimintaan. Jos nämä estetään, syntyy automaattisesti stressiä. (Hyvinvointia on mitattava eläimen, ei ihmisen, näkökulmasta.) Esimerkiksi sikojen kohdalla on synnynnäinen tapa tehdä oljista pesä ennen synnytystä, ja niillä on halu sontia kosteisiin ja hämäriin ja tiettyihin paikkoihin. Tämä tuottaa tietysti ongelmia, koska karsinat ovat pieniä. Toisaalta jos ritilää kostuttaa takaa, esimerkiksi nippojen sijoittamisella tai erillisellä kastelusysteemillä tai raakasti vesiletkulla, ja muistaa tehdä tämän heti kun siat tulevat uuteen karsinaan eivätkä vielä ole vakiinnuttaneet suosikkipaikkaansa, niiden käytöstä ja toimintaa saadaan ohjattua. Itse asiassa etologian tuntemus onkin tärkeää pitkälle robotisoiduissa ja suurissa tiloissa. Sillä eläin saadaan ikään kuin manipuloitua toimimaan itse, jolloin tarvitsee itse tehdä vähemmän työtä. Ja kun sika tai nauta "tekee asian itse", se ei koe stressiä yhtä paljon kuin silloin kun "harjaa tulee päähän" tai niitä muutoin hätistellään ja niille huidotaan.

Toisaalta jalostus ja jalostuminen johtavat myös hankaliin tilanteisiin: Kun eläin on tuotantoeläin, se laitetaan helposti pois jos se saa vaikka utaretulehduksen tai jos sen tuotostaso laskee. Tämä toki liittyy myös stressinherkkyyteen ja synnynnäiseen huonouteen asiassa, jolloin jalostus etenee, mutta se liittyy myös "lada-mersu" -ilmiöön. (Oma käyttämäni kuvaus.) Evoluutiossahan toimii rinnakkain kahteen suuntaan tapahtuvaa tarkennusta: (1) "Ladailmiö": Voimavaroja ei tuhlata turhaan, ja jos esimerkiksi jokin luu on niin vahva että se ei käytännössä ikinä aiheuta tappavaa tilaa, se heikentyy, koska sitä heikentävät mutaatiot eivät karsiudu populaatiosta. Tätä voi kuvata sillä että ladatehtailija haluaa tehdä halpoja autoja ja käy siksi katsomassa autonraatoja, ja ne osat jotka eivät koskaan ole rikki, voidaan tehdä halvemmasta materiaalista ja laskea auton hintaa (2) "Mersuilmiö", jossa ominaisuus kehittyy paremmaksi, ja tämä kohdistuu etenkin siihen joka on heikoin, joka aiheuttaa eniten särkymisiä ja kuolemia. ; Siinä kohden on voimakkain valintapaine. Tätä voi kuvata mersunvalmistajana, joka käy autonraatoja läpi ja katsoo mitkä osat menevät eniten rikki ja panostaa sen laadun kehittämiseen. Nämä toimivat rinnakkain, joten lopputuloksena on paitsi se, että esimerkiksi nautojen utareet ovat paremmin utaretulehdusta kestäviä ja nautojen oma immuunipuolustus tehostuu, myös siihen että utareet ovat viimeinen paikka, jossa ongelmat näkyvät. Tällöin sairaaan eläimen tuotos ei laskekaan, vaan tuotos romahtaa vasta kun ongelmat ovat melko suuria. (Ja "viimeinen paikka joka tulehtuu" on utare. Sen sijaan jokin muu paikka saa tulehtua vaikka kuinka paljon, kunhan se ei vaikuta itse tuotokseen.) Tämä vaatii tarkkaavaisuutta jalostamisen kanssa. (Tästä seuraa ilmiö, jota sanon "indikaattorin kierroksi": Kun halutaan panostaa terveyteen ja hyvinvointiin, täytyy panostaa siihen "joka menee helpoiten rikki", sen sijaan että katsoisi jotain asiaa vaikka tuotosta. On etsittävä piirre, joka reagoi selviten siihen että asiat ovat kunnossa. Tosin kun tätä käytetään mittarina, se ei evoluution johdosta ole "herkin kohta" loputtomasti, jolloin jokin muu ominaisuus onkin se "heikoin lenkki". Jos tätä lenkkiä ei vaihdeta, tämä ominaisuus ei enää olekaan mittari siitä että "kaikki on kunnossa".)

Toisaalta kaikki eläimet eivät suhtaudu samaan stressiin samalla tavalla ; Stressiä voidaan myös pienentää. Tässä kohden tärkeää on hallinnan ja ymmärtämisen tunne eläimellä. Eläimen tulee itse joko hallita tilannetta tai kokea hallitsevansa tilannetta, jolloin se ei stressaannu. Jos tästä ei voida tehdä, järjestelmällisyys auttaa. Tämä tarkoittaa sitä että sika tietää mitä tulee tapahtumaan. Ruokintarobotti tulee tiettyyn aikaan. Ja vaikkapa ruokintaämpärin kanssa toiminta tai juttelu tai muu ääntely kertoo että hoitaja on pian tulossa. Näin eläin ei ylläty, ja tämän häiriöstä kokema stressi pienenee tai jopa jää kokonaan pois. Jossain asioissa eläin voi pelästymisen sijasta jopa ilahtua. Itse asiassa tässä kohden hoitajan varmat otteet auttavat myös: Vaikka hän ei olisi teknisesti aivan erityisen taitava, epävarma käsittely hieman tarkemmin voi stressata eläintä. Tietenkin jos nämä kaksi voidaan yhdistää, aina parempi.

Ja on muistettava että hoitaja on eläimen paras virike. Heli Castrénin "Kotieläinten käyttäytyminen ja hyvinvointi" kertoo siitä, minkälainen on tutkimusten mukaan hyvä hoitaja ja mikä johtaa hyvään hoitaja-hoidettava -suhteeseen:
1: Tilan rakenteet ovat sopivia. Hyväkään hoitaja ei saa ihmeitä aikaiseksi, joten elinympäristöön on panostettava. Esimerkiksi pihatoissa olisi hyvä jos perääntyminen olisi mahdollista kaikissa olosuhteissa, koska naudoilla alempiarvoinen väistää ylempiarvoista. Jos tässä ei onnistuta, alempiarvoinen ei voi väistää ja saa sarvesta. Tappelut ja stressi vähenevät kun väistäminen onnistuu.
2: Toimenpiteet suunnitellaan hyvin ja ne toteutetaan systemaattisesti, jolloin hoitaja tietää mitä tekee - ja niin tekevät eläimetkin.
3: Koneita käytetään oikein ja niille suunniteltuihin tarkoituksiin. Tämä tarkoittaa sitä että hoitaja myös osaa ammattiaan.
4: Hoitaja ei kaahota, vaan toimii eläinten kanssa oikein. Eläimet tietävät mitä tapahtuu. Hoitaja on myös rauhallinen ja rapsutteleva. Hoitajan on oltava auktoriteetti, mutta herättää luottamusta. Hänen täytyy opettaa, houkutella ja palkita eläimiä, pelkkä rankaiseminen johtaa siihen että eläin oppii toimimaan oikein, mutta pelkää. Eläin ei siis saa viedä, mutta ei kokea olevansa kiusattu tai ahdisteltu. Erikoista kyllä, on havaittu että hyvät eläintenhoitajat ovat ihmisten kanssa melko hankalia. He ovat luonteeltaan itsevarmoja mutta varovaisia, sisäänpäinkääntyneitä mutta vakaita, varmoja päätöksenteossa mutta silti varovaisia, he ovat käytännöllisiä ja konservatiivisia eli pyrkivät toimimaan vakaasti samalla metodilla. Yllättäen he eivät yleensä myöskään välitä siitä mitä muut heistä ajattelevat. Eläimet siis itse asiassa tarvitsevat sellaista hoitajaa, jonka muut kokevat hankalaksi ja ikäväksi, sellaiseksi jonka luonteelle sopiva paikka ei tunnu olevan "ainakaan hoitotyössä". Lisäksi hyvän hoitajan on tarkkailtava eläimiä ja osattava tunnistaa stressin piirteet ripeästi ja varhaisessa vaiheessa.
5: Hoitajan sosiaalisen ympäristön tulee olla kunnossa, koska muutoin hän stressaantuu ja tämä melko usein purkautuu eläimiin tai ympäristöön. Ei siis voida ajatella että hoitajan olot olisivat jotenkin irrallaan ja eri asia kuin eläinten asiat.

Eläin kotiin.

"Se seurasi minua koko matkan. Saanko pitää sen?"

Eläinten kesyttäminen ja kotieläimet ovat jotain, jonka kanssa olen ollut jonkin verran tekemisissä. Minulla on ollut ties minkälaista elättiä. Muun muassa puolikesy orava ja varis. Ja sammakoita, jotka eivät kesyyntyneet. Nykyinen ammatinvalintanikin liittyy tavallaan tiukasti "eläinystävien hankintaan".

Eläimien kesyttämisen kanssa on muutamaa tasoa:

1: Totuttaminen. Tämä on monille luontokuvaajille ja tutkijoille tuttua toimintaa. Tässä ei pyritä muuttamaan eläimien käyttäytymistä, vaan ainoastaan poistamaan pelkoreaktiot. Siksi aluksi esimerkiksi huuhkajat tai gorillat voivat paeta, mutta kun kuvaajaa ja tutkijaa nähdään tarpeeksi usein, ne tottuvat ja jatkavat puuhiaan.
2: Kesyttäminen. Tässä taas pyritään muuttamaan eläimen käytöstä tiettyyn suuntaan.
___2.1: Ehdollistuminen: Esimerkiksi kun oravalle heitetään pähkinöitä, tämä saa vasteen, jossa sen käytös muuttuu. Se pyrkii seuraan aktiivisesti hakemaan pähkinää ja rapsuttamista.
___2.2: Leimautuminen, joka taas on useilla linnuilla oleva herkkyys heti muninnan jälkeen. Ne luulevat että ensimmäinen liikkuva kohde on niiden emo ja hoitaja.
___2.3: Oppiminen, jossa esimerkiksi ihmisiin tottunut eläin voi opettaa jälkeläisilleen, että ihmiset ovat turvallisia ja että niiltä saa ruokaa.
3: Domestikaatio. Tätä ei voi tapahtua yhdessä sukupolvessa, koska tämä vaatii geneettistä muuntautumista. Geneettistä muuntautumisen johdosta eläimen käytös ja olemus muuntuvat sellaiseksi, että niitä voidaan tehokkaammin käyttää siihen, mihin sitä on haluttu (1)juhtana (2)ravinnontuotannossa (3)apuna metsästyksessä ...
___3.1: Aktiivinen jalostus, joka tarkoittaa sitä että ihmiset valitsevat hyviä ja karsivat huonoja yksilöitä. Ja jos ominaisuuden takana on yhtään heritabiliteettia, niin jalostus etenee tällöin johonkin suuntaan. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että valitaan hyviä tuotantoeläimiä ja jos jollain on vaikka vihainen luonne, tämä saa helpommin kuoleman ennen jälkeläisten saamista.
___3.2: Automaattinen sopeutuminen, joka tarkoittaa sitä että evoluutio vaikuttaa luonnonvalinnan kautta: Koska olosuhteet ovat erilaiset hoidossa ja ulkopuolella, käy niin että eri ominaisuuksia suositaan ja karsitaan. Esimerkiksi väritys on luonnossa tietynlainen, mutta ei karsinassa yhtä merkittävä : Karsinassa susi ei syö vaikka olisit kuinka silmiinpistävän värinen. Toisaalta karsinassa vaaditaan erilaista syömiskäyttäytymistä ja stressinsieto vaikuttaa immuunipuolustukseen ja niin edes päin. Tämän takia pitkälle domestikoituneet eläimet eivät selviä luonnossa itsekseen. Tosin tässäkään ei pidä mennä sille linjalle, että ajattelisi että ajattelisi että eläimet ovat sopeutuneet täysin karsinaelämään: Esimerkiksi Heli Castrénin "Kotieläinten käyttäytyminen ja hyvinvointi" kirjan mukaan evoluutio vaatii aikaa, ja tehotuotanto on uusi ilmiö. Eläimet eivät ole siksi mitenkään voineet ehtiä sopeutua olosuhteisiin geneettisesti. Siksi niiden "luontaista käytöstä" on mukana toiminnassa ja ne on otettava huomioon pitkin matkaa.

Tietenkin tämä jaottelu on asteittainen: Esimerkiksi on vaikeaa sanoa onko poro domestikoitunut - tai edes kesytetty - eläin vai ei.

Diamondin "Tykit taudit ja teräs" käsittelee pitkästi sitä, minkälaiset eläimet voidaan kesyttää. Kaikkia ei voida, koska kulttuurissa otetaan "lyhyen tähtäimen strategioita"; Sen on toimittava välttävästi heti, eikä vasta tuhannen vuoden päästä. Hänestä eläimen ei tule syödä liikaa, jos sen kasvattaminen vaatii paljon ravintoa ja aikaa, se ei kannata koska se on kallista. Hän korostaa myös eläimen luonnetta: Vihainen ei ole hyvä vaan vaarallinen, vaikeasti ennustettavaa ei voida paimentaa tai kaitsea. Sen sijaan eläimen pitää kesyyntyä. Diamond korostaa laumaeläimen piirteitä ja etenkin sitä että eläinlajilla on hierarkinen lauma, jossa ihminen ottaa heti lauman johtajan paikan. Diamondin mukaan tässä on kaikkien osuttava yhteen jotta systeemi voisi toimia. Itse olen kuitenkin sitä mieltä että tämä on enemmänkin "pääpiirteittäin totta", eli hieman heittelyä saa olla: Ei vaadita täydellistä, vaan pelkästään erinomaista tulosta. Esimerkiksi hevoset ovat säikkyjä, ja tätä kautta vaikeita ja joskus jopa vaarallisia käsitellä. Niillä on kuitenkin laumassa selkeä hierarkia, joten ihminen pääsee lauman johtajaksi. Lampailla ei selvää hierarkiaa ole, mutta ne ovat luonteeltaan paljon rauhallisempia ja vähemmän vaarallisia. Lampaat möyrivät enemmän ikään kuin massana. Sen sijaan karhut ovat pennuistakin asti kasvatettuina aikuisina usein äkäisiä, ne syövät paljon. (Vihaisuus on lajityypillistä: Toki on myös vihaisia lehmäyksilöitä, mutta karhut ovat tätä paljon todennäköisemmin..) Toisaalta kissat ja hillerit ovat itsenäisiä ja hankalia, mutta niitä käytetäänkin enemmän jyrsijöiden metsästämiseen. Eikä kissaa saa samanlaiseen tottelevaisuuteen kuin vaikkapa koiraa.

Siksi, kun puhutaan domestikoituneista eläimistä, käytännössä joudutaan puhumaan siitä kuinka hyvin jokin eliö sopii hoidettavaksi eläimeksi. Osalla valmiuksia on paljon jo luonnostaan ja toisilla vähän ja domestikaatio etenkin voimistaa ja hitaammin ja ajan kanssa myös lisää näitä piirteitä. Castrénin kirjassa on kuvattu domestikoitujen eläinten piirteitä, jotka kuvaan seuraavasti:
1: Eläimellä on ryhmärakenne, jossa suuret sosiaaliset ryhmät ovat yhdessä. Urokset eivät ole irrallaan laumasta. On hyvä jos laumalla on hierarkia tai muu ryhmärakenne, koska ihminen pääsee tällöin ottamaan johtajan paikan.
2: Lisääntymiskäyttäytyminen on sellaista jossa yksi uros siittää useita naaraita. Lisääntymiskäyttäytymisen on hyvä perustua signaaleille, jotka ovat liikkeitä ja asentoja. Näin eläimet on helpompi saada parittelemaan eikä parisuhteen muodostaminen, joka vaatii tyypillisesti aikaa=työtä. Eikä se myöskään vaadi ylenmäärin ylimääräisiä elätettäviä koiraita (kun jokaiselle naaraalle ei tarvita omaa koirasta).
3: Emo - jälkeläissuhde syntyy nopeasti: Sekä poikanen kiintyy emoonsa että emo jälkeläiseensä. Jos naaras hyväksyy muitakin jälkeläisiään kuin omiaan, tilanne on hyvä. Jos poikaset ovat nopeasti jaloillaan ja lauman mukana, eläinten hoito helpottuu.
4: Lajilla on lyhyt pakoetäisyys, jolloin ihminen pääsee sen lähelle kuin luonnostaan. Tällöin eläin häiriintyy vähemmän jos sen lähellä on liikettä.
5: Eläin ei liiku laajoilla alueilla, jolloin se voidaan laittaa karsinoihin. Se ei myöskään loiki tai juokse valtavan korkealle, jolloin aitauksien ei tarvitse olla useiden metrien korkuisia. Niitä on myös helpompi käsitellä.
6: Eläin on kaikkiruokainen tai syö sellaisia kasveja joita ihminen ei syö itse. Tällöin ei synny niin voimakasta kilpailua ravinnonkäytöstä.
7: Eläin kykenee sopeutumaan erilaisiin olosuhteisiin. ~ Se tulee toimeen laajemmissa ympäristöoloissa. Jokainen, joka on hoitanut eksoottisia akvaariokaloja, ymmärtää mistä tässä puhutaan. (Työn ja vaivan säästämisestä.) Hoitaminen ei saa olla ylenmääräisen vaikeaa.

---

^{Kuva:Erkki Hämäläinen, 2008}

Vote!

Eilen oli vaalipäivä. Äänestin. Itse asiassa kokoomuksen edustajaa, vaikka en ole oikeistolainen. Kerron vain, että hänen nimensä oli Auvinen, Tuusulasta. Syynä oli se, että kyseinen henkilö on perinteisesti laittanut saamansa palkkiot veritautien tutkimiseen jne. Ja taustalla oli tietysti ajatus siitä, että jos kyseessä on kouluampujan isä, joka on hikipedian puolella tullut tutuksi siitä, että on jopa soittanut ja itkenyt ylläpidolle kun Jokelan tapauksesta on tehty ilkeitä artikkeleja. On siis tavallaan niin tuttu, että hikipedian YUP -vandaalia lainaten: "ON KUIN ITSEÄSI ÄÄNESTÄISIT!"

Esimerkiksi isosisareni hakee "tavallista tyyppiä". Haun ideana on seuraava: "En kannata räikeitä tuloeroja. En kannata kivikovaa kilpailuyhteiskuntaa. En kannata eriarvoisuutta. Kammoksun kolmea elämänasennetta; ahneutta, kyynisyyttä ja välinpitämättömyyttä. Niiden summana syntyy kyynärpäiden yhteiskunta. Vaikka se mitä nyt todella tarvittaisiin olisi olkapää tai syli."

Minusta tavallaan ihan hyvin kiteytetty. Henkilöllä pitää olla näkemys mitä haluaa: Vain sitä, mitä mittaat, voit parantaa. Tässä kohdalla itselläni on sen sijaan isompia ongelmia. Näkemys siitä miten pitäisi olla, puuttuu. Sen verran tajuan, että:
1: Tuloerojen kasvattaminen johtaa siihen että hyvä jakautuu epätasaisemmin. Tämä johtaa yleensä elitistiseen huippuun, ja pohjalla on paljon väkeä. Tämä johtuu siitä mistä kirjoittelin markkinatalouden yhteyteen. Kilpailu markkinataloudessa johtaa tietyillä aloilla syntyy eksponentiaalinen kasvu, ja siellä on kaikista suurimmat voittajat. Eli vaikka jokainen yrittäisi, kaikilla ei olisi yhteneväiset mahdollisuutet - ja vaikka olisikin, kaikki eivät ainakaan voittaisi. Ja kun epätasaisuutta kertyy tarpeeksi, käy niin että "kommunismi syntyy kurjuudesta".
2: Tuloerojen tasaaminen taas johtaa siihen, että kouluttautuminen ei kannata. Tai siihen ei innosteta. Taloudessa rahaa - ja tätä kautta erilaisia mahdollisuuksia luova- tehtaisto muuttaa kiinaan ja muihin halpatyömaihin, jossa tätä tasaamista ei tapahdu. Veroja mennään yksinkertaisesti pakoon, koska firmat pyörii ja ovat olemassa ns. "taloudellisen kannattavuuden" varassa. "Mikään ei ole ilmaista." Kun tämä tie viedään loppuun, raha on tasaisesti jakautuneena, mutta toisaalta tulotasot ovat romahtaneet, eikä suurinta osaa erilaisista ennen mahdollisista toimintastrategioista enää voida toteuttaa. Seurauksena on siis se, että "kommunismi levittää kurjuutta ympärilleen."

Siksi minun on todella hankala suhtautua esimerkiksi verotusasioihin: Toisaalta verojen alentaminen aikaansaisi kulutusta, innostaisi yrittämiseen, mutta toisaalta taas mietityttää että milläs ne eri toiminnat sitten maksetaan : Toki rikkailla ei ole ongelmaa hoitaa maksujaan, mutta kaikki eivät ole rikkaita. En yksinkertaisesti jaksa luottaa mihinkään valumaefektiin, jota kutsutaan myös "tihkumisteoriaksi", jossa ajateltiin että kun rahaa syydetään rikkaille, nämä tuhlaavat rahansa ja synnyttävät näin erilaisia elinkeinoja. Raha virtaisi ylhäältä alas. Tämä näkemys on minusta väärässä, koska kuitenkin niiden rikkaiden pankkitileille kertyy niitä miljoonia, omaisuus karttuu. Rahan kierto taas maksimoituu kommunismissa. Itse asiassa minusta se on enemmän niin, että kun minun tilille syytää euron, voi olla varma että sitä ei kuukauden kuluttua ole. Näin "tihkumisteorian" toimivuuden syiden pitäisi toteutua parhaiten juuri siten että rahaa syydettäisiin niille kaikista köyhimmille. Itse asiassa äärimmilleen viedyssä kommunismissa tämä kierto toteutuu jopa siinä määrin että kaikilla menee koko ajan kaikki mikä tuleekin, jolloin koko ajan eletään tavallaan kädestä suuhun. Ja tämä taas vaikuttaa elinkeinojärjestelmään: Ei ole niin paljoa niitä jotka tekevät kultakoruja tai muita vastaavia ylellisyystuotteita. Elinkeinoelämässä kiertää raha, mutta siinä on vähemmän erilaisia ammattikuntia.

Ja toisaalta "vasemmisto-oikeisto" -asetelmat vaikuttavat myös asenteisiin palvelutilanteissa. Tässä kuntavaalejen mainoksissa törmäsin esitykseen, joka perustuu siihen että yksityiset lääkärit ovat parempia, ja että kuntien pitäisi siksi ottaa yksityiset lääkärit osaksi julkista lääkärinhoitoa. Toki tämä toisi kilpailua, joka alentaisi lääkäreiden hintoja. Toisaalta jos valtio taas maksaisi esimerkiksi minun lääkärikuluja yksityiselle, minulta katoaisi se valta-asema, joka taas tekee niistä yksityisistä lääkäreistä parempia: Kun menen kunnalliselle, siellä on ylityöllistetty tyyppi, jonka kassaan en tuo rahaa ja jonka elämä ei kaadu jos jään seuraavalla kerralla menemättä; Boikotoidessani olisin vain se yksi tyyppi pois jonosta. Kun taas menen yksityiselle, hän tietää että tuon rahaa, ja uudelleen tulemiseni on tärkeää. Myöskään jonoja ei ole samoissa määrin, joten toiminta on ripeämpää. Ollakseni rehellinen, en usko että kunnalliset ovat niin paljoa huonompia varsinaisessa työssä. Hoivavaikutus vain tulee todennäköisemmin kun potilaaseen on aikaa ja halua panostaa. (Kunnallisessa puuttuu ainakin se aika. Ja kun sitä puuttuu riittävän kauan, alkaa myös halu puuttumaan, siis mikäli sairaanhoitaja/lääkäri on ihminen.) Siksi en usko että muuttamalla yksityiset julkiseksi, saataisiin yhtä suurta etua aikaiseksi. Mutta ei palvelu automaattisesti seuraa oikeistolaisuudestakaan: Esimerkiksi virossa oli venäjän vallan alla jonotuskulttuuri, jossa oltiin palvelualttiimpia. Nykyisin maa on oikeistolaisempi - siellä on esimerkiksi tasaverosysteemi - tämä tarkoittaa sitä että "jokainen pitää huolen itsestään", ja kyynärpäästrategia toimii. Virossa opiskeleva eläinlääkäri, joka oli kesän töissä MTT -tutkimusasemalla, kertoikin että systeemi meneen niin, että siinä missä suomalaisessa kaupassa kysytään "voinko auttaa" virossa vastaavat tyypit pitää erikseen etsiä, ja he taas pyörittävät silmiään, takovat kädellä otsaansa, huokailevat ja vihjaavat että asiakas on hieman tyhmä.

Minusta siis tuntuu siltä, että totuus löytyy jostain siitä väliltä. "Aristoteeliseltä kultaiselta keskitieltä". Käytännössä tilanne muuttuu niin monisyiseksi, että en uskalla sanoa oikein mitään muuta kuin sen, että en oikein ymmärrä politiikkaa. Kompromissina vastustan siis äärimmäisiä tuloeroja ja toisaalta äärimmäistä tasapalkkaisuutta. (Mutta valitettavasti en osaa määritellä näiden rajoja sen tarkemmin..) Mutta voi olla, että syynä on se, että syyllistyn "kuolemansynti kyynisyyteen".

Onneksi sentään uskon, että poliittinen päätäntä ei ole se, missä suurin osa kansanvallasta toteutuu. Uskon että ostamalla ja boikotoimalla saadaan syvempiä vaikutuksia, tehokkaammin ja pysyvämmin. Siksi esimerkiksi "eettisten tuotteiden" ostaminen johtaa tehokkaammin lopputulokseen kuin sillä, kenelle tyypille satuin antamaan ääneni. (Mikä ei tietenkään tarkoita että jälkimmäinen olisi täysin merkityksetöntä.) Uskon siis, että yhteiskuntaa tehdään käytännössä ja joka päivä, eikä niin paljoa rituaalinomaisella vallanosoituslapulla.

Itse "osallistun" lähinnä sen takia että pidän populistista massojen valtaa parempana kuin elitististä individualistista mielivaltaa. (Jotenkin kun puhutaan ihmisistä, nämä tuntuvat olevan ne vaihtoehdot.) Ja olen tätä mieltä, koska se tuottaa todennäköisesti vähemmän äärimmäisiä ilmiöitä ja radikaalimpia muutoksia, ja koska yhteiskunta toki koostuu yksilöistä, mutta sitä tarvitaan jos ja vain jos (tai oikeastaan kun ja vain kun) ihminen on laumaeläin. Yhteiskuntamme kuitenkin pysyy kasassa nykyisin, joten sen valtava keikuttaminen olisi riskinottoa.

Mutta tokihan äänestystään voi perustella myös huumorin kautta: sillä, että
1: Kun on yrittänyt ja hävinnyt saapahan sitten valittaa jos on väärät tyypit vallassa tekemässä vääriä asioita.
2: Kun on erehtynyt ja voittanut, saa sitten valittaa kun oikeat tyypit ovat vallassa tekemässä vääriä asioita.

Yrityksestä erehtyminen.

"Jokaista väärin ymmärrettyä neroa kohti on tuhat aivan oikein ymmärrettyä sekopäätä."

Alkemian (arab. al-kimiya, al-khimiya, الكيمياء) perinne syntyi kun uusplatonistit tutkivat vanhoja egyptiläisiä käsikirjoituksia. Uusplatonistit korostivat sitä että se olisi peräisin egyptiläiseltä Thosis-jumalalta, joka heistä oli sama kuin kreikkalaisten Hermes. Tästä yhdistelmästä syntyi hahmo nimeltä Hermes Trismegistos. Häntä pidettiin tarumaisena oppineena ja alkemistien oppi-isänä. Toisaalta häntä pidettiin myös ikään kuin jumalana. Alkemia kuitenkin hiipui euroopassa, mutta jatkoi islamilaisessa perinteessä, ja euroopassa sillä oli suuresti suosiota tieteelliseen vallankumoukseen asti. Alkemia on siitä merkittävä, että sen tuloksena syntyi kemia.

Alkemiassa ei niinkään ollut taustateoriaa, vaan siinä toimittiin eräänlaisen symbolisen reseptien kimpussa. Syvimpänä tavoitteena oli valmistaa viisasten kivi, joka oli ominaisuuksiltaan mitä erinomaisin. Tietyssä suhteessa se pidensi elämää; Lähteestä riippuen elämä piteni ikuisesta neljän sadan vuoden ikään. Toisessa suhteessa se muutti halvat metallit kullaksi. Nykyisin ajatus siitä että kultaa voitaisiin tehdä yhdistelemällä aineita, tuntuu typerältä, koska kulta on alkuaine. Silloin se ei ole yhdiste, vaan siinä on vain yhdenlaisia atomeja. Kuitenkaan aikanaan tätä ei tiedetty, vaan ajateltiin että metallit ovat yhdisteitä. Kullassa ajateltiin olevan (ainakin) elohopeaa ja rikkiä. Epäonnistumista selitettiin epäpuhtailla lähtöaineilla tai väärillä suhteilla tai sillä että tarvitaan vielä jotain muutakin kuin niitä aineita joita oltiin sekoitettu.

Kokeilut synnyttivät tarvetta puhtaiden alkuaineiden synnyttämiselle ja erilaisille työskentelymetodeille. Alkemistien puuhastelu toimikin innokkeena (esi)kemialliselle prosessoinnille. Toisaalta heidän kokeiluissaan syntyi myös sellaisia työskentelymetodeja kuin tislaus, ja muun muassa posliininvalmistus kehitettiin tältä pohjalta. Ja tietenkin tavoite: Ajatus kullasta, innosti. Alkemiaa harjoittivat sellaisetkin fiksut miehet kuin Paracelsus, Tyko Brahe, Gottfried Leibniz ja Isaac Newton. Talouselämässä englannin kuningas Henrik IV ei pitänyt alkemiasta, koska jos se onnistuisi, kullan hinta romahtaisi. Elisabeth I sen sijaan oli innoissaan ja ajatteli valtion kirstun täyttämistä.

Alkemia on nykyään osoitettu mahdottomaksi kemiallisella sekoittamisella. Tämä tarkoittaa sitä, että nykytieteen täytyy olla todella suuresti väärässä, jotta se voisi onnistua. Tietenkin kultaa voidaan teoriassa valmistaa hiukkaskiihdyttimissä. (Tosin tälläinen kulta voisi olla myös radioaktiivista kullan isotooppia..) Alkemiaan yrittäminen ei siksi kannata. Tosin aikaisemmin tähän kannatti panostaa, koska asiasta ei ollut tietoa ja teoriassa luvassa oli kuitenkin suuria voittoja.

Toisaalta joskus yrittäminen on näyttänyt myös mahdottomalta. Lentäminen on tästä hyvä esimerkki. Toki lentämistä ilmaa raskaammilla koneilla ei pidetty mahdottomana sanan täydessä merkityksessä: Linnuthan ovat ilmaa painavampia. Uskottiin vain, että se ei olisi ihmisen kohdalla mahdollista. Skeptismiin oli tavallaan syytä: Monet kerrat oltiin kokeiltu erilaisia lentolaitteita, jotka imitoivat lintujen siipiä. Ja näiden kokeilujen tuottaman empiirisen kokemuksen mukaan katolta hyppiminen niiden kanssa ei ollut mitään kovin järkevää toimintaa. Siksi ajateltiin että pitäsii panostaa vain ilmaa kevyempiin lentolaitteisiin. Wrightin veljekset Orville ja Wilbur kuitenkin rakensivat ilmaa raskaamman flyer -koneensa ja onnistuivat.

Tämä toimii hyvänä esimerkkinä siitä, kuinka vaikeaa on etukäteen sanoa mikä tutkimuslinja on kannattava ja mikä ei. Siksi esimerkiksi tulevaisuuteen ja tekniikan kehittymiseen optimistisesti suhtautuvat yrittävät näyttävät usein haihattelijoilta - ja useimmiten ne taitavat niitä ollakin. Tässä kohdassa on selvästi niin, että panostajalla on suuret riskit ja melko pieni voittamisen todennäköisyys. Mutta toisaalta jos onnistuu, saa nimensä tieteen historiaan.

Siksi on erittäin vaikeaa sanoa miten pitäisi suhtautua niihin, jotka esimerkiksi väittävät että ihmisen elämä saadaan jatkumaan 400 vuoteen uusilla teknologioilla. Siksi on vaikeaa sanoa miten pitäisi suhtautua niihin jotka sanovat että SPAM on vain tietotekniikan lastentauti johon keksitään tepsivä vastalääke parissa vuodessa, tai jotka uskovat että ihminen matkustaa tähtiin. Pitäisi kai osata olla optimisti, ja yrittää, mutta ei olla niin optimisti että antaisi aivojen valua korvista. Siinä sitä onkin haastetta.

Persoonallisuustyyppi.

Näkijät.

"Anna unta näkijän / talo tuultenmurtajan / revontulten repijän / ja taivaista-alasastujan"
(CMX, "Revontulten repijä")

Useissa - ellei useimmissa - kulttuureissa harjoitetaan jonkin tapaista mystiikkaa. Niissä olennaisessa osassa ovat erityiset "ylimääräiset aistit" ja keinot, joilla voidaan suoraan saada lopullista tietoa, jota ei tarvitse koetella empiirisesti. Näkemysten sisällöt ovat erilaisia ja ne ovat eri uskontojen takana. Nämä tiedonhankinnat perustuvat yleensä jonkinlaiseen muuntuneeseen psykofyysiseen tilaan:
1: Uniin, eli nukkuessa saatuihin tietoihin.
2: Meditaatioon, jossa henkilö keskittyy ja saavuttaa tätä kautta erikoisia mielentiloja.
3: Hallusinaatioihin, jotka saavutetaan esimerkiksi huumausaineilla.
4: Tunteisiin ja muihin tuntemuksiin.
5: Jonkun tietäjän kirjoja tutkimalla.

Kaikille näille tyypillisiä piirteitä ovat subjektiivisen ja objektiivisen sekoittaminen. Eli joko yksilön tai jonkun muun kokemukset otetaan ikään kuin autenttisina faktoina; Subjektiivista ja objektiivista ei eroteta, ne ovat sama asia. Tätä subjektiivisuuden aitoutta ei koetella, niitä vain käsitellään kuin neo lisivat sitä.

Tyypillistä tapa toimia tässä kohtaa on "spekulointi", eli kokemuksille keksitään erilaisia "voi olla" selityksiä joita ei testata ja joita ei voida testata. Ei ole mitään itsekriittistä testiä, joka esimerkiksi falsifioisi, kumoaisi tuon väitteen. Väite voidaan vain joko uskoa tai ei uskoa, eikä ole mitään koettelutapaa jolla näitä voitaisiin pistää paremmuusvertailuun.

Tyyppiesimerkki tästä on Carlos Castanedan huumausaineiden kokeiluihin liitetyt selostukset, joissa selitetään kuinka hallusinaatiot ja muuntuneet näkökulmat ovat nimen omaan tosiasiapohjaisia. shamaanien maailmaan, joka sisältää toisenlaisen havaitsemisjärjestelmän olemassaolon. Hänestä maailma on ensisijaisesti energiaa, jossa tietäjät ovat tavallista ihmistä kovempia; Heillä on tehokkaampi havaitsemisjärjestelmä, joka rakentuu harjoiteltuun intentioon, joka kehittyy "moitteettomalla elämällä". Hänestä tämä intentio on kaiken takana oleva abstrakti voima joka on läheisesti kiinnittynyt ihmiseen.

Castanedasta tavalliset ihmiset ovat ikään kuin sokeita, ja shamaanien havainnot ovat aivan yhtä autenttisia kuin kaikkien normaalien ihmisten saamat havainnot tuoleista ja pöydistä. Mystiikassa tyypillinen suhtautuminen skeptikoihin on halveksunta. Kriitikot ovat "alempia", heillä on alkeellisempi värähtelytaajuus tai jotain muuta vastaavaa. Heitä kuvataan usein erilaisissa tarinoissa, ja heidät kuvataan aina epämiellyttävinä ja tyrannimaisina. Kuitenkin mystiikan kirjoissa usein muistutetaan kuinka skeptikoilta puuttuu rakkaus ja hyväksyntä erilailla ajattelevia kohtaan. Ja he ovat tietysti väärässä ja huonompia. Tämä on osa laajempaa "pyhäin ylpeyttä". Ja se on ymmärrettävissä ihan normaalin ryhmäkäyttäytymisen perusteella. Vihamielisyys "muita" kohtaan on ihmiselle aivan tavallinen reaktio. Ja kertomusten ad hominem -luonne kertoo ainoastaan siitä että kannanotolle ei ole rationaalisia perusteita.

Kuitenkin suhde rationaalisuuteen on hieman laajempi ; Yleisesti näkijät suhtautuvat rationaalisuuteen, skientismiin ja muihin asioihin kahdella tavalla:
1: "Emanuel Swedenborgin tapaan", jossa näkemykset ovat ehdottoman objektiivisia, siis ikään kuin tieteellisiä. Tätä näkemystä voidaan kutsua "skientistiseksi" sillä tavalla, että se luottaa rationalisointiin, ja käyttää sitä mielellään. Heistä joko asiasta on tietoa tai siitä ei tarvitse välittää. On selvää että tässä kannassa nimen omaan mystikolla todistustaakka, kuten kaikilla muillakin objektiivisten asioiden kannattajilla.
2: "William Blaken tapaan", jossa näkemykset hyväksytään subjektiivisiksi. William Blake korosti mielikuvitusta järkeilyn sijaan, ja hän rinnasti luovuuden uskontoon. Blaken maailmassa ihmisen luovuus oli ikään kuin Jumalallista. (~ Ihminen=Jumala & Kristinusko=Taide.) "The Marriage of Heaven and Hell" -runoissa Blake jopa kritisoi Swedenborgia nimeltä mainiten. Blake oli individualisti äärimmäisyyksiin asti, ja hänelle Swedenborgin toimintatapa edusti kaikkea "konventionaalista" ~ muuttumatonta ja epäluovaa. Tässä näkemyksessä ei ole todistustaakkaa, koska se ei väitä olevansa perusteltua. Tämä tavallaan tunnustaa iloiten ja ylpeästi olevansa epätieteellistä uskontoa.

Sitten on tietysti niitä, jotka eivät oikein osaa päättää. Minusta tästä saa malliesimerkin "Kabbala Tänään" -ilmaislapusta joka minulle tyrkättiin tänään Helsingin asematunnelissa. Tässä julkaisussa kerrotaan kuinka "Kabbala on eksakti metodi, jolla tutkitaan sekä määritellään ihmisen asema maailmankaikkeudessa". Siinä kerrotaan myös kuinka "Kabbala ei ole teoriaa - vaan käytäntöä." Kerrotaan myös kuinka henkisessä maailmassa ei ole sanoja henkiselle maailmalle, joten tarvitaan maallista "oksien kieltä", joilla he kuvaavat henkisiä kokemuksiaan. Tämän lisäksi meille tietenkin opetettiin metafysiikan "mekanistista rakennetta", jonka Kabbalan osaajat osasivat paljastaa. Meille kerrotaan parzufeista eli "henkisistä rakenteista" ja näiden koostumuksesta ja jakautumisesta osiin. Tämä taas on teoria. Toisaalla meille kerrotaan kuinka kabbala on "tiede", joka taas ei ole mahdollista ilman tieteellistä koettelua, joka taas ei ole mahdollista ilman teorioita, jota kabbala ei siis ollut. Samoin tarinoissa kerrotaan kuinka tarve viittaa totuuteen: Elokuvissa joissa mies ymmärtää naista viittaa siihen mitä Kabbala hakee, ja Harry Potterin tarinoiden vetoaminen johtuu siitä että se pistää kysymään tärkeitä kysymyksiä, joihin kabbala vastaa. (Ikään kuin halu tai vetoovuus kertoisi siitä että kabbala olisi totta. Toki se minustakin kertoo miksi kabbala menestyy: Se tekee kuten kaikki uskonnot - vetoaa tiettyihin haluihin ja saa tätä kautta suosiota.) Tässä näkemyksessä Swedenborg ja Blake ikään kuin "lyövät kättä". Valitettavasti tämä tarkoittaa automaattisesti sisäistä ristiriitaisuutta ; Jokin ei voi samanaikaisesti sekä olla että ei olla perusteltua tiedettä.

---

^{Kuva: William Blake, "The Marriage of Heaven and Hell", 1790-1793.}

Mustien joutsenten aamunkoitto.

"Luulo ei ole tiedon väärtti."

Musta joutsen oli eurooppalaisille esimerkki sellaisesta, mitä ei ole. Euroopassa ajateltiin, että kaikki joutsenet olisivat valkoisia. Kun mustia joutsenia sitten löydettiinkin, tämä vertaus muutti muotoaan "mahdottomaksi luullusta asiasta, joka kuitenkin toteutuu." John Stuart Mill käytti mustaa joutsenta käsitellessään teorioiden kumoutumista.

Nassim Taleb käytti sitä epistemologisena, tietämistä käsittelevänä, vertauksena: Hänelle se oli yllättävä tapahtuma jota ei osata ennakoida, mutta jolla on kuitenkin suuresti vaikutusta asioihin. Talebin näkemyksessä musta joutsen ei edusta tavanomaista satunnaisuutta. Hän jaotteli maailman siten, että oli:
1: Gaussin käyrää seuraavaa satunnaisuutta, jonka lopputuloksia voidaan ennakoida. Esimerkkinä hän käytti tästä pelihallia: Kun panokset ovat rajallisen kokoisia, voitot ja häviöt tasoittavat toisensa. Voidaan ennustaa esimerkiksi kuinka monta kertaa pelipäivän aikana saadaan täyskäsi pokeripöydässä. Tämä määrä ei muutu kovin paljoa. Toki ei tiedetä, kuka ja ketkä saavat täyskäsiä, mutta koska peliluolassa on paljon pelejä, kokonaismäärä on hyvinkin ymmärrettävä. Tässä satunnaisuuden laissa sattuman suuruutta ja vaikutusta voidaan ennakoida hyvinkin. Näille voidaan laskea kannattavuutta: Esimerkiksi jos pelin voiton odotusarvo, joka lasketaan voittotodennäköisyydestä ja voiton suuruudesta, on suuri, peliä kannattaa pelata ja jos odotusarvo on pieni, sitä ei kannata pelata. Riskienarvioinnissa arvioidaan tietysti tuhon suuruutta ja tapahtuman todennäköisyyttä, joiden arviointi on mahdollista massojen tasolla melko tarkasti.
2: Harmaita joutsenia, jotka olivat kaaoottisten systeemien tuotoksia. Näiden lopputuloksia voidaan arvioida, mutta ei yhtä tarkasti ennustaa kuin edellistä. Tämä liittyy olennaisesti fraktaalisiin systeemeihin ja niihin joissa on jonkinlainen iteraatioprosessi. Monet kaaosteoreettiset tilanteet sopivat tähän luokkaan hyvin. Lopputuloksissa pienet erot lähtötilasta voivat vaikuttaa paljon, eikä tarkkoja ennusteita voida siksi tehdä.
3: Mustia joutsenia, jotka taas edustivat sitä satunnaisuutta, jota matemaatikot eivät voi käsitellä. Sitä pitääkin tavallaan kutsua nimellä "uncertainty", epävarmuus. Tälläinen on esimerkiksi anomalia, poikkeus. Ehtona ei ole pelkkä poikkeuksellisuus vaan myös vaikutuksen määrä : Se ei ehkä falsifioi, kumoa, teoriaa, mutta joka kuitenkin vaikuttaa lopputulokseen paljon. Talebin mukaan mustia joutsenia voi aina tapahtua, koska induktion ongelma ei salli meitä ratkaisemaan lopullisia totuuksia ja kaavoja. Siksi esimerkiksi tieteellisen teorian paradigmanmuutokset voidaan tulkita eräänlaisiksi mustiksi joutseniksi. Esimerkkinä tästä voisi olla vaikka yllättävä strategia, jolla pokeriluolan varat varastetaan: Vaikka huijareita vahditaan ja pelillisesti kasino on vakaana, ei pommeilla ja ovelilla ja odottamattomilla kikoilla varustettu rikollisporukka ole koskaan aivan mahdoton. Tälläinen voi kuitenkin kaataa koko kasinon: Tehdä siis sen, mitä kellokäyrää seuraavat uhkapelit eivät uskottavasti tee.

Talebin mukaan on tärkeää, että hyväksyy että mustia joutsenia tapahtuu, mutta että ei kannata laskea tietyn mustan joutsenen perään. Tätä voidaan verrata siihen, että joku luottaa siihen että vaikkapa avaruusolennot tulevat maahan. Tämä on toki mahdollinen musta joutsen, mutta ei kannata varata kaikkea tämän varaan. Sen sijaan tulee varautua siihen että tapahtuu jotain yllättävää jossain vaiheessa. Jos tätä sovelletaan tiedemaailmaan, niin kannattaa lyödä vetoa siitä että joku tieteen teoria tulee muuttumaan tai kumoutumaan, mutta ei kannata lyödä vetoa vaikka sen puolesta että juuri gravitaatioteoria tai yleinen suhteellisuusteoria on kumoutumassa. Eikä pidä myöskään luottaa että gravitaatioteoria pysyy ikuisesti vain sen takia että se ei ole tieteen historian aikana kumoutunut ja Galilein esittämät kaavat pätevät yhä.

Tässäkin musta joutsen liittyy usein siihen mitä ei ole (1)osattu tai (2)voitu ottaa huomioon. (Sitten on tietysti sitä jonka voisi ottaa huomioon, mutta jota ei esimerkiksi laiskuuden vuoksi ole ottanut huomioon. Tälläisen musta joutsenius on jo subjektiivista ja näkökulmariippuvaista. Se joko on tai ei ole musta joutsen, riippuen siitä onko arviointi tehty vai ei.) Niiden määrä voi liittyä siihen että emme yksinkertaisesti voi tietää jotain, tai että meillä on ollut aikaisemmin väärää tai vajavaista tietoa. (Ihminen tulee tuskin koskaan immuuniksi tälle.) Itselleni näin kävi internetin kanssa. Ajattelin että kun ei salaa tietojaan, niin ihmiset saavat kuvan että seisoo sanojensa takana. Sainkin sitten yllättäen pari vuotta tästä hyvästä uhkailuja kannettuna postilaatikkoon. Tämä yllättävä tapahtuma vaikutti elämääni melko paljon. Tietenkin kun puhutaan internetistä, siellä voi joutua kontakteihin sellaisten ihmisten kanssa, joilla ei ole muuta elämää, ei mitään menetettävää ja vaikkapa mielenterveyden häiriö tai voimakas vakaumus. Tälläinen on kuitenkin melko ennakoimaton asia. Muutakin vastaavaa "episteemisiä sokeita pisteitä" voi tietysti olla. Kaikkea ei voi ottaa huomioon. Ja nämä silti saattavat vaikuttaa elämään suuresti. Niin hyvään kuin huonoon suuntaan.

Muun väittäminen on hallinnan harhaa, ylenmääräistä luuloa tietävyydestä ja ylimääräistä luottamusta kykyihin.

Sielu

"Vompatilla-Pompatilla ja Ihmisellä-Pihmisellä, molemmilla on olemassa sielu. Me voitas tänään askarrella-paskarrella sellanen."..."Elikkä se,mitä me tarvitaan sielun askarteluun, on ekaks muovailuvahaa. Ja tää muovailuvaha me mutataan ja putataan, runtataan ja puntataan siitä tällänen möykky."
(Studio Julmahuvi, "Touko-Pouko ninjana".)

Ennen kuin kognitiotiede, psykologia tai muu tieteellinen tutkimus alkoi käsittelemään tietoisuutta, tajuntaa tai muita vastaavia asioita ajateltiin filosofisesti sielukäsitteen kautta. Monet pitävät sitä nykyäänkin relevanttina. Itse olen kuitenkin sitä mieltä, että minulla ei ole sielua. (Tämä on minusta varmempi asia kuin joku Jumalan olemassaolo(ttomuus), josta en ole niin varma.) Sielu oli käsitteenä myös tieteessä, mutta nykyisin se on lähinnä uskonnollinen käsite. Määritteellisesti sielulla on silti paljon yhteneväisyyksiä nykykäsitteen "mieli" kanssa. Olen kuitenkin suhteellisen varma että minulla on mieli.

Sielun ajatus oli peräisin antiikista. Se liittyi kaikkeen ihmisen toimintaan ja tietoisuuteen ja jopa kasvuun ja lisääntymiseen. Tämän tiimoilta keskiajalla syntyi luonnonfilosofinen (philosophia naturalis) tieteenala, tiede sielusta (scientia de anima), joka on psykologian esiversio. Se käsitteli lähinnä Aristoteleen "sielusta" -teosta. Sielulla oli keskeinen rooli tietenkin myös teologiassa: Tuomas Akvinolaisen mielestä luonnontieteellinen tarkastelu vaati sielun metafyysisten ominaisuuksien määrittelyn. Jean Buridan ja Pierre d'Ailly vastustivat tätä ajatusta. Heistä metafysiikka ei ollut välttämätöntä. Luonnontieteen ei heistä tarvinnut halailla metafysiikkaa.

Keskeisin sielun ongelma oli se, kannattaako:
1: Aristoteelistä näkemystä, jossa sielu on ikään kuin ruumiin muoto, eli saman tapainen ominaisuus kuin vaikka kahvikupin muoto, joka ei ole olemassa ilman kahvikupissa olevaa materiaa. Aristoteleestä ihmiset olivat sieluineen aineen ja muodon yhdistelmiä. Tämä näkemys on monistinen. Aristoteleen näkemystä kutsuttiin hylomorfiseksi, (hylē : aine ; morfē : muoto).
2: Uusplatonistista näkemystä, jossa sielu on ruumiista irrallinen olento. Tämä näkemys on dualistinen. Sielu ja ruumis olivat ikään kuin metafyysisesti erilaisia ja jopa vastakkaisia.
Tämä dualismin ja monismin välinen kiistely on itse asiassa tuore yhä edelleen. Tai ainakin siitä ollaan lujasti erimielisiä.

On kuitenkin hyvä huomata, että Aristoteleen seuraajatkin uskoivat että sielun muoto jatkaa kuoleman jälkeen. He eivät siis kiistäneet kristinuskon kuolemanjälkeistä elämää. Tämän tulkinnan johdosta erot eivät pitkään olleet itse asiassa mainittavia. Tosin aristotelismi löi itsensä käytännössä läpi 1200 -luvulla. Tämän jälkeen lähes kaikki kannattivat Avicennan tulkintaa aristoteelisestä sielusta. Hän jaotteli sielun eläinsieluun, kasvisieluun ja ihmissieluun. Kaikilla näillä oli sille ominaiset kyvyt (facultas ja/tai potentia). Nämä olivat hierarkisia, eli kasveilla oli ominaisuuksia jotka olivat kaikilla muilla sielutyypeillä, eläinten sielun ominaisuudet olivat ihmisellä. Mutta eläimet kykenivät sellaiseen mihin kasvit eivät kyenneet ja ihmisten tietoisuutta ei ollut eläimillä. Lisäksi sielut oppivat kokemuksistaan: Niille tuli tottumuksen aikaansaama ominaisuus tai toimintavalmius habitus. Tuomas Akvinolainen kehitteli tätä ajatusta ja esitti että jokaisella elävällä olennolla oli ikioma ja yksi olemuksellinen muoto, joka oli tämän sielu. Monet uskoivat että tämä oli väärin. Esimerkiksi Ockhamilainen oli sitä mieltä, että ihmisessä oli erillisiä olemuksellisia muotoja, kuten aistimellinen muoto ja älyllisiin toimintoihin liittyvät muodot. Havaitseminen ja älyllinen tulkinta olivat heistä erillisiä. (Tämä oli oikeastaan aika suuri keksintö.)

Tosin kerrassaan eriskummaista nykykatsojalle voi olla se, että kuolematon sielu kirjattiin katolisen kirkon viralliseksi opiksi niinkin myöhään kuin 1513 pidetyssä Lateraanin kirkolliskokouksessa.

Averroës lisäsi soppaan sellaisen ajatuksen, että kaikilla olisi "yhteinen, aktiivinen intellekti". Kristinuskon piirissä tätä monopsykististä ajatusta ei hyväksytty, vaan heistä Jumala oli antanut joka ikiselle yksilölle oman sielun.

Universumin synttärit!

Ussherin-Lightfootin kalenteri on Raamatun pohjalta laskettu kalenteri. James Ussherin teos "Annales veteris testamenti, a prima mundi origine deducti" (~Vanhan testamentin aikakirjat, johdettuna maailman alkuhetkistä), oli hänen panoksensa ajankohdalle ominaiseen pitkään jatkuneeseen väittelyyn Maan iästä. Ussherin vastaus oli ajan hengen (1624-1626) mukaisesti teologinen ja hänen Päättelyn tulos oli, että luomisen ensimmäinen päivä alkoi sinä yönä, joka edelsi lokakuun 23. päivää vuonna 4004 eaa. juliaanisen kalenterin mukaan. Ussher käytti laskuissaan liitoskohtia ajankohtiin, joita löytyi sekä historiankirjoista että Raamatusta. Näin esimerkiksi Herodotoksen kirjat antoivat yhteyskohtia hallitsijoiden hallitsemisajoista ja niin edes päin. Toisin sanoen, tämä viesti päättää Ussherilaisen Universumin synttärit. (John Lightfootilla ei ehkä hieman yllättäen ole tekemistä juuri tämän laskelman kanssa. Hän teki toista saman menetelmän laskelmaa ja sai tulokseksi 3929 eKr.)

Nykytieteen mukaan Big Bang on tapahtunut noin 13,7 miljardia vuotta sitten singulariteetista. Kreationisteista osa uskoo edelleen että maailma on vain tuhansia vuosia vanha. Osa heistä saattoi peräti korkata shampanjapullon universumille. Big Bangin kannattajien laskutarkkuus ei salli tälläistä tietyn päivän tarkkuudella laskemista, he joutuvat korkkaamaan jotakuinkin ± 0.2 miljardin vuoden tarkkuudella. Sillä tarkkuudella ei päivämäärää voi oikein pätevästi sitoa.

Yliopiston alku.

Tämä juttu liittyy yliopistoihin, joista kirjoitinkin aikaisemmin.

Varhaiskeskiajalla kirjallisen perinteen harjoittaminen oli puhtaasti kirkollisten instituutioiden toimintaa. Näistä merkittävin oli luostarilaitos, joka kehittyi Benedictus Nursialaisen luostarisäännön päälle. Hänen sääntönsä 48 luvussa määrättiin munkin harjoittamaan ruumiillista työtä ja kirjojen lukua silloin kun muu toiminta ei sitä estänyt. Paaston aikana lukemiseen käskettiin varata erityisen paljon aikaa. Tavoitteena oli tutustua kirjoihin hitaasti mutta syvällisesti, joten yllättävän pieni kirjamäärä pystyi kattamaan luostarin tarpeen. 800 -luvulta on saatu ensimmäiset tiedot siitä että luostarikoulu on ottanut myös luostarin ulkopuolisia opetettavakseen. Nämä siirtyivät kirkon tai valtion palvelukseen.

Kaarle Suuri yritti kouluttaa kansaa laajemmin 700 -luvulla. Hän kun tarvitsi virkamiehiä. Hän palkkasi siksi Yorkin katedraalikoulun rehtorin Alcuinin, joka taas kokosi oppineita. He keräsivät kirjoja suuria määriä ja niiden pohjalta rakennettiin opetusohjelma. Tämä rakentui antiikin seitsemän vapaan tieteen seuraavanlaisella kahtialuokittelulla:
1: trivium -aineet, jotka käsittelivät kieltä ja kielenkäyttöä. Se sisälsi (1)grammatiikkaa, (2)retoriikkaa, (3)dialektiikkaa ja logiikkaa.
2: quadrivium -aineet, jotka olivat matemaattisia. Nämä aineet olivat (4)musiikki, (5)matematiikka, (6)tähtitiede ja (7)geometria.

Tämä Alcuinin piiri aikaansai sivistyksen kasvua ja rakensi perustan tiedon viljelylle. Perimmäinen ansio on siis jälleen yhteisöllisessä tarpeessa. Pakko onkin yllättävän usein edistyksen lähde: Jared Diamondin "Tykit taudit ja teräs" kirjan mukaan tarve, ja tyytymättömyys johonkin asiantilaan löytyy aina innovaatioiden takaa, olipa kyse sitten kivikirveistä, silloista tai koneista. Tai luostarilaitoksesta. Kuitenkin sivistyksen yleistyminen onnistui vasta kun vesivoima ja uudet viljelymenetelmät toivat vaurautta - jota tarvittiin koulutuksen järjestämiseen. Tämän seurauksena syntyi uusi ammattiluokka: Opettajat.

Myös kaupunkikulttuuri oli uudenlaista. Ylempi koulutus kuului katedraalikouluille, mutta alempaa ei oltu järjestelty, joten siinä eroja oli paljon. Opetusta pitivät seurakuntapapit ja julkiset yhteisöt. Opetuksen tavoite ei ollut kirkollisiin tehtäviin opettaminen, ja ne olivat avoimia kaikille joilla oli varaa maksaa opiskelusta. Koulujen määrän kasvu aikaansai sen, että syntyi kilpailua ja "fuusioita", joten koulutuksen laatu parani. Niille syntyi koulutusohjelma, jossa opetettiin trivium ja quatrivium -aineita vaihtelevasti. Yleensä keskityttiin latinan kieleen ja logiikkaan, ja tämän lisäksi opetettiin esimerkiksi teologiaa, lainoppia ja lääketiedettä. Oppikirjat olivat myöhäisantiikin perua. Kun yhteydet Konstantinopoliin lisääntyivät, eurooppaan virtasi myös kreikkalaisten tekstejä. Muslimien hallitsemasta Toledosta tuli kulttuurin keskus, josta löytyi näiden lisäksi myös arabifilosofien, kuten Averroësin ja Avicennan tuotantoa.

Intellektuaalinen henki oli tähän aikaan vahvasti skolastinen. Siinä korostettiin auktoriteettia ja järkeä. Tämän vuoksi tiede oli Raamatun tapahtumien selittämistä. Apuna käytettiin Raamatunselitysteoksia. Niistä poimittiin valittuja kohtia, jotka laitettiin selittävien teoksien marginaaleihin. Näitä lisäyksiä kutsuttiin nimellä glossa. Näitä tutkittaessa huomattiin että niissä oli jännitteitä. Skolastikot olivat varmoja että nämä olivat näennäisiä. Siksipä dialektiikan harjoituksissa näitä jännitteitä nostettiin esiin ja korkein tavoite oli niiden syntetisoiminen ristiriidattomiksi. Tästä perinteestä syntyi keskiaikainen metodi, questatio -menetelmä, jota käytettiin laajasti.

Tässä metodissa käsittely jaoteltiin seuraavasti: Tuotos jaettiin viiteen osaan:
1: titullus quaestionis, eli otsake. Siinä kerrottiin käsiteltävän aiheen kysymysmuodossa. Se alkoi aina sanalla utrum (onko?) Kysymys oli sellainen että siihen oli voitava vastata joko "kyllä" tai "ei".
2: argumentit puolesta. Tässä esitettiin 4-6 argumenttia, jotka käsittelevät myöntävää kantaa. Yleensä ensin katsottiin ketkä auktoriteetit ovat kannattaneet tätä näkemystä.
3: argumentit vastaan. Tämä jakso alkoi aina sanoilla sed contra (mutta tätä vastaan) ja tässä esitetään sen antiteesi. Tässä ei kritisoitu luvun 2 argumentteja, vaan kysymystä.
4: corpus quaestionis, eli vastaus. Tämä jakso alkoi joko respondeo(vastaan) tai dicendum quod (on sanottava että) -ilmauksella. Tässä esitetään vastaus, tai joissain erikoistapauksissa voidaan huomauttaa että kysymys on selvästi väärin aseteltu, jolloin argumentit puolesta ja vastaankaan eivät ole relevantteja.
5: Vastaukset vastaesimerkkeihin, joka oli joko luku 2 tai 3, riippuen siitä mihin lopputulokseen luvussa 4 oltiin tultu. "Väärän kannan argumentit" saivat tässä luvussa osakseen kritiikkiä.

Menetelmän ongelma oli tietenkin siinä, että se ei mahdollistanut mutkikkaampien tehtävien ratkaisemista. Rakenne teki kuitenkin menetelmästä seurattavan ja selkeän. Skolastinen metodi kehittyi, ja myös koulutus organisoitui paremmin, vähitellen. Aikaisemmin opettaja vastasi koulustaan, mutta nyt he järjestäytyivät. Opettajat järjestäytyivät killaksi, jonka tyyliin syntyi erityinen korporaatio, yliopistolaitos. Oppilaitoksia oli neljä. Keskeisin oli artistinen, eli filosofinen koulukunta, jota vaadittiin usein jotta pääsisi opiskelemaan muita aineita. Filosofinen koulukunta koostui trivium ja quatrivium -aineista, ja niiden päälle opetettiin metafysiikkaa, luonnonfilosofiaa ja moraalifilosofiaa. Logiikka oli korostetuin aine.

Yliopistojen opetus perustui lukemiseen (lectio) Oppikirjaa luettiin opettajan johdolla kahdessa vaiheessa:
1: Ensin oppikirjoihin tutustuttiin johdantoluennoilla (cursorie) pidemmällä olevien opiskelijoiden kanssa. Sellaisten jotka olivat suorittaneet välitutkinnon (baccalaureus).
2: Näiden jälkeen kirjoihin tutustuttiin maisterien pitämillä oppitunneilla (ordinarie).
+: Lisäksi näiden pakollisten luentojen jälkeen oli mahdollista erikoistua. Oli erityisiä valinnaisia kursseja (extra-ordinarie)

Luennoinnin lisäksi maisterit johtivat väittelyharjoituksia:
1: Teologiassa tekstien tulkinnan sijasta alettiin keskittyä yksittäisiin kysymyksiin ja ongelmiin (da quaestione). Harjoituksessa maisteri esitti erilaisia teesejä, joita opiskelijoiden tuli sitten puolustaa. Lopuksi maisteri teki yhteenvedon siitä minkälaisia argumentteja oppilaat olivat tarjonneet ja kertoi oman ratkaisunsa (determinatio) kysymykseen. Lisäksi ennen pääsiäistä ja adventtia oli erityinen väittelytilaisuus, jossa kuka tahansa yleisöstä (a quolibet) sai esittää keskusteltavaksi minkä tahansa hänestä kiinnostavan aiheen (de quodlibed).
2: Filosofiassa oli väittelyitä (de sophismatibus), joissa oli aiheena monimerkityksellisiä ja vaikeasti tulkittavia väitelauseita. Toinen filosofinen harjoitustyyli oli de obligationibus -väittelyt, joissa vastaaja (respondent) yritti tuottaa johdonmukaisesti ja annettujen sääntöjen mukaisesti vastauksen haastajan (opponent) kysymyksiin.

Kouluopetus johti siihen että tarvittiin enemmän kirjoja. Kirjoja tietenkin myös julkaistiin enemmän. Yliopistokaupungeissa kirjanvälittäjät ja kirjankopioijat olivat uusia mutta hyvin menestyviä ammattikuntia. Tietenkin systeemiä yritettiin myös huijata, ja osa kopioi huolimattomasti. Siksi välittäjät tarkastivat laatua vertaamalla kopioita mallikirjoihinsa (exemplar) ennen kuin ottivat kirjan myyntiin. Kirjantuotantoa tehostettiin jakamalla kirjoja vihkoiksi (pecia), jolloin useampi saattoi kopioida samaa teosta. Luentojen pohjalta tehtiin teoksia, joita kutsuttiin kommentaareiksi.

Erikoislaatuista oli kuitenkin se, että tähän asti oltiin luotettu Aristoteleeseen järjen auktoriteettina: Joko niin että sanoma oli Aristoteleen lausuma, tai ei tätä vastaan tai vähintään että Aristoteleen olisi voinut uskoa hyväksyneen näkemyksen. Nyt tilanne muuttui ja hyväksyttiin että Aristoteles olisi voinut erehtyä. Auktoriteettinäkemys alkoi heikentymään ja kysymyksiin keskittyminen korostumaan. Tieteen kehitys oli asteittainen, ja tämä oli yksi pieni mutta merkittävä vaihe.

Luonnonoikeus.

Luonnonoikeus, ius naturale, on moraalikäsitys, jonka mukaan oikeus ei perustu lainsäädäntöoikeuteen, vaan että etiikka määräytyy tämän ulkopuolelta. Tässä näkemyksessä on olennaista että ihminen voi jotenkin saavuttaa -tai peräti aina ja kaikkialla saavuttaa- samanlaisen, muuttumattoman ja tietyn oikeuden. Tästä malliesimerkki on stoalaisilla. Heistä instinctu naturale, luonnollinen vaisto, antoi ihmiselle moraalin. Stoalaisien näkemys ei kuitenkaan hieman yllättäen perustunut subjektiivisuuteen, eli henkilökohtaisiin kokemuksiin. Tämän he perustelivat determinismillä. Solon korosti luonnonoikeudessa sen synnyttämää järjestystä ja pysyvyyttä, Perikleen mukaan ne suojasivat vähäosaisia ja kärsiviä, Platonista ne puolustivat oikeudenmukaisuutta ja Aristoteles korosti että ne olivat järkeviä. Kaikkien näiden mukaan asiat, oikeudet, tavarat ja muut varannot tuli jakaa kansalaisten tarpeiden ja ansioidensa mukaan ja myös velvoitteet tuli pitää tasapainossa. Tätä ajatusta käytettiin muutamalla tavalla:
1: Muukalaisoikeus eli kansojen oikeus, ius gentium, oli Roomalaisten käsitys. Sillä käsiteltiin maahanmuuttajien ja roomalaisten oikeussuhteisiin. Esimerkiksi Ciceron mukaan ihmisillä oli synnynnäinen innata vis, joka antoi ihmiselle käsityksen moraalista. Roomalaisessa oikeudessa tämä tarkoitti muuttumattomuutta: Ulpianus esitti että luonnonoikeus on sitä, mitä luonto on opettanut eläimille. (Mikä on erittäin samantapainen ajatus kuin Aristoteleen ajatus siitä että "luonnollinen on hyvää.") Tämän sitten katsottiin päättävän muun muassa seksiasioista, yhteiselämästä ja niin edes päin.
2: Keskiajalla luonnonoikeus, lex naturalis, tarkoitti Jumalan määrittelemää, objektiivista moraalia, joka sekin oli subjektiivisuudesta riippumaton. Kristityt ajattelivat että tämä luonnonoikeus oli ikään kuin kaikilla synnynnäisesti. Heistä moraalia voitiin lähestyä järjen avulla. Se ei ollut riippuvainen lainsäädännöstä, tuomareista tai muusta vastaavasta ja se oli kaikilla tiedossa ilman että sitä tarvitsi erityisesti ilmoittaa. Jopa pakanat voivat ymmärtää sen! Yleisesti ajateltiin, että kymmenen käskyä olivat luonnollisen moraalin mukaisia, sen tyyppiesimerkkejä. (Sen sijaan siitä miten eläimien eettisyyteen tulisi suhtautua oltiin montaa mieltä.) Luonnollisen moraalin tyyppiesimerkiksi nähtiin myös oli kultainen sääntö "Kaikki, mitä te tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille." (Tosin nykyäänkin teologiassa kiistellään tavallaan siitä, onko perisynti vai kultainen sääntö vahvempi; Osa kun ajattelee että jokaisella on omatunto, jota seuraamalla hän voi ilman toimia eettisesti. Osa taas on sitä mieltä että perisynti johtaa siihen että ihminen tekee aina pahaa, ellei usko ja uskonveljet häntä toiseen ohjaa.) Erikoista kyllä, keskiajan tapa nähdä objektiivinen moraali ei välttämättä tarkoittanut että se olisi jonkinlainen omaisuus joka kuuluisi ihmisille. Sen mukaan jokaiselle tuli antaa osansa jaettavasta kokonaisuudesta, mutta että ei ollut jotain joka kuului hänelle. Tästä yksityiskohdasta käytiin väittelyä kun Franciscus Assisilaisen seuraamat fransiskaanimunkit ruhtyivät köyhyyteen ja kerjuuseen ja luopuivat omaisuudestaan ; Osa katsoi että fransiskaanit eivät voineet luopua omistamastaan eettisistä oikeuksista, jolloin he eivät myöskään luopuneet omaisuudestaan. Godefridus Fontaineslainen esitti esimerkiksi että itsesuojeluvaisto oli Jumalan antama moraalioikeus, koska se oli luontaista suuntautumista itsensä säilyttämiseen. Fontaineslainen oli sitä mieltä, että fransiskaanimunkit eivät siksi mitenkään voineet luopua omaisuudestaan. (Tosin fransiskaaneja, "harmaita veljiä", syytettiin myös ikään kuin toisten vaivojen tuloksia ryöstäviksi. Almu oli antajalta pois, ja almun antaja oli tehnyt rahan eteen jotain. Fransiskaanit eivät olleet ikään kuin tavallisia kerjäläisiä, koska kerjäläisillä ei ollut valinnanvapautta kerjäämisen suhteen. Fransiskaanit taas ryhtyivät köyhiksi vapaaehtoisesti lupauksella.)

kieltä,mieltä,logiikkaa.

"Puhu hullulle - ei tule mieltä / Keitä munia - ei tule lientä."

Kannattaa ehkä tankata tämä ennen lukemista. Ja tämän jälkeen kannattaa muistaa, että pitkän matkaa ei ollut psykologismia, joka olisi kiistänyt logisismin unelman. Ne olivat pitkin matkaa ikään kuin samoja asioita; Psykologismi oli tavallaan logisismin yksi näkökanta, ei niinkään sen kanssa kilpaileva koulukunta.

Logiikan luonne ja tarkoitus ovat filosofiassa melko tärkeä ja keskeinen asia. Se kun antaa syyn koko logiikan tutkimukselle. Wilhelm Ockhamilainen, joka oli keskiajan suurimpia loogikoita, vastasi ironisesti, että suurin osa opetteli logiikkaa sen takia että heidän tavoitteenaan oli "pappistutkinnon suorittaminen ja menestyksekäs työura." Tämän lisäksi hän antoi logiikalle muitakin etuja : (1) Kyvy ymmärtää toisten ihmisten puhetta, (2) Keinon arvioida keskustelussa esitettyjen väitteiden totuutta ja (3) välineen jolla tunnistaa syy-seuraussuhteita.

Hänellä oli siis keskiössä logiikan suhde puheeseen, kielifilosofiaan, jossa siis tarkastellaan sanoja, niiden merkitystä, niiden suhdetta kohteisiin, ja näiden vuorovaikutusmenetelmiä.

Aristoteelisessä perinteessä kielen merkitys on ollut sangen konkreettinen ja käytännönläheinen. Siinä tärkeää on vain se, että sanat tarkoittavat jotain ja että niistä voidaan esittää väitteitä jotka ovat tosia tai epätosia. Ja että näiden takana on yhteinen säännöstö, jonka mukana keskustellaan. Eli molemmat osapuolet hyväksyvät samoilla ehdoilla sen, milloin ollaan väärässä tai oikeassa. Itsensä pussiin puhujan on siksi myönnettävä virheensä.

Monista loogikoista kielellä on kuitenkin suhde myös muihin asioihin. Robert Kilwardby esitti että sillä on yhteys metafysiikkaan ; Hänestä logiikka oli scientia sermonicalis (sanatiedettä), jossa keskityttiin kielen rationaalisia rakenteita, hänestä se liittyi tämän vuoksi nimen omaan järjenkäyttöön, ja se oli siksi myös scientia rationalis (järjen tiede), joka on astetta enemmän kuin pelkkä kielitiede. Hänestä esimerkiksi se, että joku sanoo että joku eläin kuuluu johonkin sukuun ei tarkoita pelkästään sitä että on kaksi loogista rakennetta jotka ovat suhteessa toisiinsa: Se on merkityksellinen vain, jos kohteet myös todella kuuluvat konkreettisesti tiettyyn lajiin. Logiikka oli siis paitsi systeemien suhdeverkkoja, myös konkreettista maailman rakennetta tutkiva tiede. Monet ovat tietenkin olleet kautta historian sitä mieltä, että logiikan rooli on pikemminkin argumentaatiorakenteissa. Jos esimerkiksi meillä on lause "Kaikki paitsi Sokrates juoksevat" ja päättelemme tästä että "Sokrates ei juokse", ei lausessa tarvita metafyysisyyttä ; Ei tarvita aktuaalisia juoksijoita, tarvitaan vain nuo sanat ja logiikan säännöt. Vastakkain ovat siis enemmänkin näkemykset, joissa tietyt suhteet on sovittu, ja alkuoletusten suhde todellisuuteen on selvitettävä eiloogisella keinoilla, ja sellainen näkemys, jossa logiikka on muutakin kuin sovittu systeemi, joka perustuu puhumisen rakenteisiin. Kuitenkin pitkään kielen ajateltiin olevan erityisen hyvässä suhteessa totuuteen; Seuratiin logisismia ja uskottiin että logiikan lait ja säännöt olivat totuuden lakeja.

Toisaalta monet logiikan lait eivät ole mitään satunnaisia, vaan voidaan esittää että niiden takana on myös empiiristä syy-seurausajattelua, joka on vain "havaittu patterni"; Esimerkiksi Aristoteleestä henkilö, joka ei hyväksynyt ristiriidan lakia, ei ollut opastuksen vaan rankaisemisen tarpeessa. Syynä oli se, että tämä oli (1) itsestään selvä asia, joka jo tiedettiin ja joka ei yksinkertaisesti voinut olla epätosi, tai (2) logiikan lait eivät ole aivan satunnaisesti valittuja, vaan säännöt valikoituvat osittain kokemusten kautta. Lopputulos molemmista oli se, että logiikka kuitenkin käsitteli todellisuutta. Tuomas Akvinolainen kehitteli samantyyppistä ajattelua siten, että tietty asia merkitsee tiettyjä asioita siksi että mieli on abstrahoinut niitä todellisuudesta, ja tälle on sitten sovittu äänteet merkiksi. (Aristoteles käsitteli itse päättelysääntöä, ja Akvinolainen symbolien sisältöä. Jos ideana on esimerkiksi A = B, niin Aristoteles käsitteli sitä = -merkkiä ja Akvinolainen sitä mitä A ja B ovat.) Akvinolaisesta pelkät loogiset lauseet eivät siis olleet konkreettisessa maailmassa tosia tai epätosia, vaan ne on liitettävä lauseiksi, jotka liitetään todellisuuteen. (On tärkeää huomata, että Akvinolaisen käsityksen mukaan logiikka perustui todellisuuden perusrakenteisiin - eikä toisin päin.) Johannes Julius Scotus taas oli sitä mieltä että logiikka oli todellisuuden metafyysisen rakenteen reunaehto; Hänestä Jumala asetti inhimillisen ajattelun, käsityskyvyn ja logiikan luomalla maailman. Ja voidakseen tehdä tämän, Jumalan on virittäydyttävä käsitettävyyteen, ja vasta tämän puitteissa hän voi luoda tietynlaisen maailman. (Eli todellisuus perustui logiikkaan - eli tämä on juuri sitä "toisin päin", mitä Akvinolainen.) Mielenkiintoinen huomio Scotuksen esimerkissä on se, että hän hyväksyi ajatuksen siitä että maailma voisi kenties olla toisenlainen. Tästä on vain askel "mahdollisten maailmojen" käsittelyyn. Hänen mukaansa logiikka käsittelikin enemmän sitä, mikä on compossibilitas (yhteismahdollista, jotka voivat tapahtua samanaikaisesti, jotka eivät ole sisäisesti ristiriitaisia.)

Ongelmana sille, että logiikka olisi tosiasioihin sidottuna perustuu kuitenkin siihen, että jos logiikka ja kieli ovat ihmisen ajattelun simulointia, se latistuu "ihmisen lajityypilliseksi käytökseksi"; Tällöin sen luotettavuus on vain yhtä suuri kuin ihmisen ajattelun luotettavuus.

René Descartes lähti purkamaan tätä ongelmaa siten, että hän otti äärimmäisen skeptismin, ja päätteli olevansa olemassa. Tämän jälkeen hän perusteli että Jumala on olemassa, koska hänellä oli tästä selvä ajatus. (Ja ajatuksen kohteet ovat olemassa, koska ajattelija on olemassa ja jos hän ajattelee jotain, tämä on olemassa havaitsijalle.) ja loi tältä pohjalta veracitas dei -periaatteen, jonka mukaan Jumala ei huijaisi, harhaanjohtaisi eikä valehtelisi, joten hän päätteli että ihminen näkee juuri oikein ja ajatteleekin loogisesti. Descartesin argumentti oli kuitenkin vain harvinaisen pitkä kehäpäätelmä. Tätä virhettä kutsuataan kartesiolaiseksi kehäksi: Hän todisti Jumalan olemassaolon sillä, että hänellä on kirkas ja selkeä ajatus Jumalasta, ja kirkkaiden ja selkeiden ajatusten luotettavuuden sillä, että Jumalan olemassaolo ja totuudenmukaisuus takaa ne. (Pääpointtinani ei kuitenkaan ole tämä kritiikki, keskityn sen sijaan siihen että Descartesille ajattelu ja logiikka olivat siksi sama asia, ja ne viittasivat metafysiikkaan. Mieli ja logiikka olivat yhdessä.) Descartes tekikin siksi loogisesti päteviä teorioita todellisuuden luonteesta, mutta ei testannut niitä empiirisesti. Tämä ei sinänsä ole ihme, koska jos ajattelu on suhteessa metafyysiseen totuuteen, mikään ei periaatteessa estä sitä että Totuus saavutetaan "nojatuolissa istuen" ilman ainuttakaan empiiristä koetta. (Itse en jaksa olla näin optimistinen.)

Nykyään monet loogikot ovat sitä mieltä, että esimerkiksi kognitiotiede voisi tuoda apua filosofiseen logiikan tutkimukseen. Tämä ei sinällään ole ihme, koska kun puhutaan ajattelusta ja sen luonteesta ja suhteesta todellisuuteen, ei ole lainkaan typerää miettiä myös sitä, miten tietoa käsitellään. Sillä siinä missä Descartes oli sitä mieltä, että havainto on jotain joka tehdään suoraan, jo Locke oli sitä mieltä, että havaintojakin prosessoidaan. Tosin Descartesia ei voida kovin paljoa moittia virheistään, koska aivotoiminta ja prosessit yhdistettiin ajatteluun vasta 1800 -luvulla, ja vasta tämän jälkeen on havaittu että aivoja ärsyttämällä keinotekoisesti saadaan aikaan havaintoja ja tunteita. (Tosin kyllä Lockekin eli ennen tätä keksintöä.) Ei tarvitakaan suoraa havaitsemista.

Ja vaikka logiikkaa ja mieltä on vain pidetty tosina, ja nämä näkemykset erosivat varsin myöhään toisistaan, kuitenkaan ajatus siitä että ihminen ei ajattelisi "luonnostaan oikein" ja että logiikkaa tarvittaisiin juuri sen vuoksi ei ole aivan uusi. Sofistithan käyttivät tunteisiin vetoamista ja mitä tahansa keinoja, joilla saivat enemmistön ihmisistä puolelleen. Filosofit sen sijaan katsoivat karsaasti tätä jo varhain, ja opettelivat esimerkiksi virhepäätelmiä sen vuoksi. (Niiden pohjimmainen opettelun syy ei ollut se, että ne olivat vääriä, vaan se, että ne olivat sen lisäksi normaalista ihmisestä vakuuttavia. Virheellisyys ja vaikutusvalta yhdessä tekivät niiden opettelusta tärkeää.) Jos ihminen ajattelisi luonnostaan oikein, tälläinen virhepäätelmien tankkaaminen olisi tavallaan turhaa : Jos ihminen ajattelisi oikein, eikä ajattelu ja päätöksenteko luonnostaan olisi herkkä virheille, Sofistit olisivat saaneet enemistön puolelleen vain ja ainoastaan käyttämällä rationaalisesti päteviä keinoja. Näin ei selvästi kuitenkaan ollut. (Eli logiikan teho voikin johtua siitä mikä tuntuu sen heikkoudelta: Se ei suoraan simuloi ainakaan kaikkea ihmisen ajattelua, joten sen avulla voidaan kiertää erilaisia ihmiselle luontaisia ajatteluvirheitä.) Tämän kaltaista kantaa esitti Frege, jonka mielestä mieli piirtää kuvioita, eikä pyöritä logiikkaa. Hänestä logiikan lait eivät olleet mitään aktuaalisen ajattelumme toiminnankuvauksia, vaan ne olivat sitä miten meidän pitäisi ajatella.