Gender -ideologiatermin faneilla on enemmän virheitä kuin vastustajillaan sukupuolia

"Queer focuses on mismatches between sex, gender and desire. For most, queer has been prominently associated with those who identify as lesbian and gay. Unknown to many, queer is in association with more than just gay and lesbian, but also cross-dressing, hermaphroditism, gender ambiguity and gender-corrective surgery." 
(Annamarie Jagose, ”Queer Theory: An Introduction”, 1996)

Nyt Pride -viikolla on lainailtu runsaasti nimitystä gender -ideologia. Termi on ollut erityisesti Tapio Puolimatkan alkujaan rummuttama. Mutta nyt se näyttää olevan muuttuneen yleiskäsitteeksi johon viitataan. Ideologia on kiinnostava koska se on samanlainen kuin kaikki kristittyjen luomat ideologiat ; Kohteet eivät yleensä tunnusta olevansa sellaisia. Termi ei tule ryhmän tarpeesta esittää ajatuksiaan vaan ulkopuolisen luomasta kategoriasta johon sovitetaan sanellusti. Tälläinen on tietenkin aina vähän aihe pysähtyä harkitsemaan miksi ratkaisu on perusteltu, vai onko se. Mutta josKirkko ja Kaupunki -lehti ja piispat ja kirkkoherrat käyttävät termiä, se lienee joka tapauksessa ns. valtavirtaa.

Tässä on hyvin kiinnostava lisäyksityiskohta. Ja se on itse asiassa jotain joka todennäköisesti tarjoaa tilaa hyvin dramaattiselle ja nopealle oikotielle jolla ohittaa hirvittävän paljon epäargumentatiivista olkiukkoroskaa. Siinä nimittäin puhutaan avoimesti gender -sanasta. Puolimatka lienee tajunneen ansan koska hän on, mahdollisesti pienten vihjailuideni, jälkeen alkanut käyttämään gender-ideologian tilalla sanaa ”sukupuoli-ideologia”.

Muutos on tärkeä ja vihjeenomainen. Sillä sen takana on yksinkertainen asia. Joka on niin yksinkertainen että on hävettävää nostaa sitä esiin. Se on nimittäin kysymys queer -feminismistä. Ja siihen yleensä liitettävästä kysymyksestä joka käsittelee sitä miten monta sukupuolta on olemassa. Tässä on hyvin oleellinen käsitejako. Sex JA Gender. Nämä viittaavat molemmat aivan eri asioihin. Ja Queer -feminismin kohdalla se, että ymmärtää tämän on oikeastaan Queer -feminismin perusytimessä. Jos et osaa tätä asiaa, et osaa feminismiä ja jos et osaa tätä kaikki kritiikkisi on arvotonta koska asiallisen kritiikin minimivaatimus on kritiikin kohteen tunteminen.

Itse olen huvitellut pyytämällä lähteitä vätteelle sukupuolten määrästä. Ja antamaan niitä feministiseen tutkimukseen. Minusta on hauskaa katsoa vaatimuksen ohittamista ja kommentoijien puhdasta ignorantiaa. Tämä on juuri sitä materiaalia jolla ylenkatseinen minäni masturboi itsensä uneen joka yö. Minun tehtävänäni ei ole opettaa ja valistaa vaan haastaa ja löytää itseäni huonompien älylliset ja kyvylliset rajat konseptipyörittelyssä jotta voin riuhtoa pienin käsineni itselleni hyvän olon. Tämä on näissä piireissä hyvin helppoa.

Sex/Gender -jaottelu on oleellinen ja syvä osa queer -feminismiä. Ja siinä on yksinkertaisesti sanottu että ihmisen biologinen sukupuoli on sex. Gender taas viittaa aivan eri asiaan. Siihen minkälaisia sekundaarisia ominaisuuksia tähän liitetään. Gender on sosiaalinen sukupuoliroolisto. Jonka avulla sekä tehdään sukupuolta koskevia oletuksia että korostetaan myös ihmisen ulkoista tietoisuutta omasta sukupuolestaan ja sukupuolisuudestaan. Eli puhutaan sukupuolirooleista ja sukupuoli-identiteetistä.

Ytimessä on siis ajatus että näitä gendereitä voi olla vaikka kuinka monta. Ja tästä sitten rakennetaan olkiukkoversio jonka mukaan biologisia sukupuolia olisi vaikka kuinka monta. Syntyy ajatuksia joissa esiintyy että ”minusta tyypit on karkeasti joko miehiä tai naisia mutta mitä ovat nämä muut 28 sukupuolta”. Kun asiaa katsoo niin huomaa että niiden takana on yksinkertainen olkiukko. Väitetään että feministi puhuu sex -sukupuolesta eikä gender -sukupuolesta.

Tätä on helppoa häivyttää etenkin Suomessa jossa sukupuoli viittaa sanana molempiin. Tätä tehdään ulkomaillakin. Ja kaikki on hämmentävää koska jopawikipedia tuntee sex -gender -jaottelun ja esittelee siitä hyvin yksinkertaisetperusmäärittelyt. Määrittelyt toisin sanoen ovat julkisia ja helposti löydettävissä. Jolloin se jolla on pienikin halu kritiikin kohteen tuntemiseen joko tuntee tämän jaottelun tai sitten ei oikesti ole kiinnostunut ja hänen pitäisi ymmärtää lopettaa itseään relevantimpien ihmisten häiriköinti turhuudellaan. Ignorantti saa olla mutta pitää tajuta että mielipide tuolloin on epäfaktuaalinen ja tätä kautta aika suurelti arvoton.

Määrittely tulee esiin myös lähes kaikissa feminismiä määrittelevissä feministisissä teoksissa. Joten oikeastaan ainut syy millä selittyy tämä ”dissaan useita sukupuolia” -puhe on se että sitä on kuunneltu propagandaa joka ei ole tutustunut kritiikkinsä kohteeseen. Jos lähdekriittisyys on tuolla tasolla niin en tiedä miten näitä voi auttaa. Paitsi ostamalla muovipussin ja kehottamalla hengittämään pitkään ja syvään.

Yleisesti ottaen kun tämän jaottelun tajuaa niin voi huomata että useimmiten nyrkkisääntö on se, että feminismikriitikot puhuvat vain sex -sukupuolesta. Ja pitävät sitä koko lukuna. Mutta feministit näkevät että sex ja gender ovat eri asia. Ja he keskittyvät genderiin. Ei ihme että ohipuhumista on paljon. Halu valittaa ja halu tutustua ja kokonaiskuvan käsittäminen ovat kaukana toisistan. Yleensä feministin eduksi. Ja sitten fokus on sellainen että voisi sanoa että feministien fokus on sitten nähdäkseni esoteerisempi, kenties tavallaan itselleni huomattavankin vähän kiinnostava.

Mutta kun tämän jaottelun ymmärtää voi tajuta miksi niissä puhutaan useiden eri käsitteiden yhteisvaikutuksista. ; Kun esimerkiksi katsoin googlessa ylhäälle tulevaa vastausta kysymykseen sukupuolten määristä sain feministisen kevyehkön sivuston joka selittää miten pitää puhua spektristä identiteettejä. ; Kun katsoo miten nykyajan feministit käsittelevät samanaikaisesti biologista sukupuolta, sukupuoli-identiteettiä, sukupuolen ilmentämistä, sukupuoliesitystä ja seksuaalista suuntautumista, niin kyllä ymmärtää miten joku voi hämääntyä tästä kaikesta. Kaikki nämä ovat nimittäin eri määritelmiä joilla jokaisella on oma spektri ja sukupuoli syntyy näiden yhteisvaikutuksesta. Maistuu minun parsimoniaa kaipaavaan silmääni tarpeettoman kompleksiselta. Mutta samalla on selvää että taisteluhelikopterisukupuoli on hemmetin huono olkiukkokortti heittettäväksi tälläiseen yhteyteen.

Itse olen nähnyt että gender voi kuitenkin olla jossain määrin vähän fiksu ja tarpeellinenkin käsite. Ja että se itse asiassa putkahtaa esiin aika erikoisissa konteksteissa. Itse nostaisin tässä ihan ollakseni itseni luonteinen, tuoreesti kovasti keskustelua herättäneen evoluutiopsykologisen tutkimuksen. Markus Rantalan, Indrikis Kramsin ja Severi Luodon evoluutiopsykologinen tutkimus nimittäin jaotteli lesbot femme ja butch -lesboihin. Ja esittivät että tämä on vahvasti biologisesti määräytynyt.

He siis sanoivat että on olemassa naiseuteen ja lesbouteen liittyvä luokasto, joka on tieteellisesti relevantti ja biologisesti olemassaoleva. Ja johon liittyy sukupuolipresentaatio. He itse asiassa, jos ovat oikeassa, tunnustavat että biologisen sex-sukupuolen lisäksi on lisäalaluokkia. Väite on että sex-sukupuolen lisäksi on sukupuolinen suuntautuminen. Jossa homoseksuaaleilla naisilla on kaksi gender -alaluokkaa. Butch lesbot ja femme -lesbot. Ts. sukupuolia gender -määritteessä on yli kaksi. Ja tämä on fiksua heistä.

Joka tarkoittaa sitä että tosiasiassa gender -sukupuolia on aika monista useampia kuin se kaksi. Jos Butch ja Femme -lesbot ovat kategoria niin ainakaan itse en näe niiden kuvaavan itseäni. Joten sen tilalle tarvitaan vähintään kolmas kategoria sellaisille miehille jotka eivät ole butch- tai femmelesboja.

Itse en tosin jaksaisi ruveta miettimään näitä gender luokitelmia koska ne muuttuvat aika helposti hupsuiksi karrikatyyreiksi jossa kategorioidaan alakulttuureita antaen niille jotain gloriaa ja olemuksellista mitä ne eivät ansaitse. Ne ovat vain identiteettejen symboliosia. Ja me teemme näistä symboleista itse asian, lataamalla ne täyteen merkitystä.

Samalla on tietenkin aika selvää miksi gender -sanan filosofinen sisältö on sellaisella tavalla paljastavaa että Puolimatka on vaihtanut sen ”gender-ideologiansa” ”sukupuoli-ideologiaan”. Hän on siinä mielessä tarkkasilmäinen propagandisti että hän huomaa argumentaatiopohjanmurskaukset kun niitä hänelle vilautetaan. Asiaa hän toki harvoin korjaa, tehden juuri tämänlaisia kosmeettisia korjauksia jossa olkiukottava argumenttivirhe muutetaan vaikeammin havaittavaksi kosmeettisilla ja retorisilla muutoksilla.

Samalla tietysti ymmärtää miksi ”miljoonasta sukupuolesta” puhuvien feministien oikeiden sanomisten sisältö on sitä mitä on. Esimerkiksi intersektionalistinen Jagose kuvasi että queer- feminismi keskittyy käsittelemään ennen kaikkea jännitteitä jotka koskevat sex -sukupuolta gender-sukupuolta ja halua. Ja miten monesti ihminen joutuu useaankin omituiseen lokeroon samanaikaisesti. Ts. kysymys ei ole pelkästään värkeistä jalkojen välissä vaan siitä että värkkien jalkojen välissä oletetaan vaikuttavan hyvin moneen asiaan. Olemuksellisia vaatimuksia. Minäkin nörttimiehenä kykenen ymmärtämään miten mieheyden sijaan minilta on odotettu tiettyä maskuliinisuutta, ja miten nörttiys on nähty huonona sukupuoleutena. Miten ei ole kuten ”kunnon mies” jos on ”mieslapsi” pelaamassa konsolipelejä ja niin edes päin.

---

Viitteet:

Annamarie Jagose, ”Queer Theory: An Introduction” (1996)

Tapio Puolimatka, ”Gender-ideologia vahingoittaa lapsia” 

Tapio Puolimatka, ”Sukupuoli-ideologia estää kriittisenseksuaalikasvatuksen”

Itä-Savo, ”Lukijalta: Seurakuntiemme teologiasta vastaavinaviranhaltijoina sanoudumme irti Pride-kampanjasta”

Samuli Suonpää, ”Suonpää: Kirkon uusi sateenkaarisotasatuttaa vielä syvemmältä kuin vääntäminen samaa sukupuolta olevien vihkimisestä” 

Wikipedia, ”Sex and Gender distinction” 

”Explained: The 33 Gender Identities Recognised By TheAustralian Sex Survey” 

Australian Sex Survey

YourTango, ”How Many Genders Are There - And Why Does Talking About TheSpectrum Of Identity Matter So Much?” []

Helsingin Sanomat, ”Suomalaiset tutkijat loivat teorianbutch- ja femme-lesbouden biologisesta alkuperästä – ”Tämän suorempiatodisteita tiede ei voi koskaan tarjota””

Tiina the Feminist, ”Butch- ja femme -tutkimuskatsaustulkitsee lähteitä omituisesti”

Biljoonia; Tragedia horisontissa

Olen bingekatsellut "Billions" -sarjaa. Se on hienosti tehty talouselämään sijoittuva sarja, jossa joustamaton Chuck Rhoades yrittää saada tuomiolle hedgerahastoilla omaisuutta tuottaneen äärimmäisen vapaamielisesti ja avomielisesti toimivan Bobby Axelrodin. Molempien taakse on saatu heijastettua suuria ideaaleja ja mahtipontisia teemoja yhteiskunnasta ja reiluudesta. Lisäksi kysymys on mahdista ja sen eri muodoista. Ja siitä onko mahti samaa kuin oikeus.

Ensimmäinen ja usein suosimani tapa olisikin katsoa näitä teemoja. Mutta oikeastaan tässä on kyse enemmästä. Sillä omalla tavallaan katsotusti sekä Rhoades että Axelrod ovat kahta asiaa. He ovat äärimmäisen samastuttavia antisankareita. Sarja on uskottava ja aidontuntuinen siitä huolimatta, että se tapahtuu vain sellaisissa konteksteissa, jotka ovat tyystin normaalin ihmisen oman kokemusmaailman ulkopuolella.

Mutta kenties toinen tie onkin parempi. Billions on äärimmäisen nykyaikainen sarja. Ja siinä on vastakkain kaksi voimaa. Mutta nämä eivät ole hyvä ja paha. Kaikessa on kysymys perspektiivistä. Joku voisi pitää tämänlaista kamppailua relativistisoituneena. Mutta oikeastaan se on vain kyynistynyttä. Ja näiden kahden välillä on ero.

Eroa voi olla vaikeaa huomata.

Tässä epäonnistumisesta voidaan ottaa monenlaisia esimerkkejä. Ehkä tavanomaisin on ottaa perinteinen kristillinen kasvatusnäkökulma ja sen konkreettisin ilmentymä, mediaa sensuroiva huolestunut äiti. Jos näitä moraalipaniikkeja katsoo, siis niiden absurdiuden ulkopuolelta, niin niissä on yleensä ongelmana se, että niissä pahuuden paikallaolo nähdään samaksi, kuin pahuuden hyväksyntä. Siksi vaaditaan hyveellisiä sankareita jotka eivät ole kovinkaan kompleksisia. Moralismi näyttääkin tuottavan pinnallisia hahmoja. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten naissankareita haluavat tahot nykyään haluavat erilaisia mary sue -hahmoja. Kysymys ei siis ole pelkästään ideologiasta ja niiden välisestä taistelusta. Oikeastaan paras ilmentymä siitä että feminismissä ei ole kysymys relativismista on siinä että he haluavat näitä mary sue -hahmoja joissa ei ole särmää.

Toinen näkökulma korostaa tätä epäonnistumista on se, miten kävin aikanani kiivan debatin kristityn kanssa joka oli vahvasti sitä mieltä että antisankarit ovat median keino tuhota kristilliset arvot. Hän näki että antisankarit ajavat suoraa pahuutta ja pahuudelle pikkusormen antamista. Kyseessä ei siis ollut relativismin tekemä arvojen kadottaminen vaan suoranainen pahaan kannustaminen.

Näistä saa jotain ymmärrettävää. Jos mary sue -sankareita katsoo niin niissä oletetaan lapsenomainen katsoja joka ei osaa luokitella ja jäsentää näkemäänsä. Ja tästä helposti seuraisi se, että hahmojen täytyy olla selkeästi hyviä tai pahoja. Hyvin monisärmäisestikin. Ja tämä perinne on johtanut esimerkiksi kansansatujen mutilointiin. Disney -elokuviin satuja on yleensä kaunisteltu ja sensuroitu. Ja siksi sankarit ovat hyveellisiä ja jopa ulkonäöltään kauneita kun taas pahat ovat myös rumia. Jotta mitään mahdollisuutta erehtyä ei voisi olla. Samalla on kuitenkin voinut kadota sadun alkuperäinen opetus ja moraali.

Ehkä selkein ja karkein tästä on prinsessa ruusunen. Alkuperäinen satu on yllättävän raaka. Ja siinä korostuu vahvemmin se, että kuningas ja kuningarat ylisuojelivat prinsessa ruususta. Tämä sensuuriteema näkyy alusta lähtien. He halusivat vain hyvää lapselleen joten he jättivät pahattaren kutsumatta. Tämän vuoksi lapsi kirottiin. Tämä suojeluprosessi on tavallaan juuri se jota nykyvanhempi tekee kun vaatii pyytettömiä sankareita lapsilleen. Ilman tälläistä tasoa satu ruususesta muuttuu sellaiseksi että prinsessa on jokin tajuton kohde jonka tahdonvastainen häirintä on jotain jota prinssi ansaitsee seikkailtuaan.

Aristoteles viittasi asiaan mielestäni hyvin. "Runousopissaan" hän esitti että tragedian ideana on tuottaa katsojalle katharsis, tunteiden puhdistuminen. Ja tragediassa hahmo ja kosmos asetettiin vastakkain tavalla joka korosti kosmoksen merkitystä. Kohtaloaan ei voi välttää ja usein kohtaloon ajaa jokin hamartia, virhe tragedian keskushenkilössä. Ja tragedia oli antiikin kreikassa muutenkin hyvin vahvasti eettinen konsepti. Tragedian ydin on traaginen sankari jolla on jokin virhe ja siksi hän tuhoutuu. Tarinassa on toisin sanoen ideana se, että on hahmo joka tunnettaisiin meidän aikanamme antisankarina. Ja hänen ympärilleen syntyy moralistinen varoittelutarina joka sanoo, että ”älkää tehkö noin”. Eli tarinassa oli ideana nimenomaan se että seurataan antisankaria jolle lopuksi käy huonosti ja tämä on nimenomaan moraalisen opettamisen kannalta oleellista. Ei siis hajuakaan mistään relativismista tai pahuuden tukemisesta.

Tähän liittyen on tuore ja hyvin kiehtova Wisecrack -video. Video liittyi antisankarien yhteen alatyyppiin, kusipäisiin sankareihin, ja siihen miten niitä palvotaan ja kunnioitetaan. Videon yksi pohjasävy on kontrastoida fanien reaktioita tuottajien ja käsikirjoittajien asenteisiin. Yleinen teema on se, että fanit pitävät erilaisista kusipääsankareista vaikka kirjoittajat ovat aika alleviivatustikin pitäneet näitä ei-toivottavina hahmoina.

Wisecrackissa korostettiin, että antiikin kreikassa tarinat olivat nimenomaan aika etäännyttäviä ja eeppisiä. Hahmot olivat hyvin karrikatyyrimäisiä verrattuna nykyaikaan. Näyttelijöillä oli selventävät ja hyvin vahvasti piirteitä liioittelevat maskit. Ja teemana oli nimenomaan se, että sankarin vastassa on kohtalo. Nykyajan antisankarit taas eivät ole puhtaassa tragediassa vaan Billionsin tapaan ne ovat tavallaan ympäripyöreämmin draamassa. Tai komediassa. Ja tässä ytimeen on tullut samastuttavuus. Ymmärrän hyvin sen, että nykyajan viidetuotanto tukee bingekatsomista. Se, että hahmot ovat todentuntuisia ja uskottavia on tässä hyvin tärkeää. Tässä ei haeta katharsista vaan melodraamaa. Billionsissa innostavat ennen kaikkea hyvät peliliikkeet ja muut dick movet.

Ja siksi draamoissa pahalle ei usein käy huonosti. Ja tämä tarkoittaa sitä että vaikka sarja itse asiassa ei olisi pahuuden tai relativismin puolella, niin viestin tunnistaminen on vaikeaa. Tämä on hyvin kiehtovaa koska olen itse huomannut että nykyaikana on paljon kiinnostavia ja kompleksisia sarjoja jotka käsittelevät monimutkaisia asioita monilta kannoilta ja näen tämän usein syvänä tapana viestiä sitä miten syvä moraalintaju käsikirjoittajilla itse asiassa on. Mutta jos ei ole filosofis-analyyttistä mieltä jota on hionut samassa määrin kuin itse, niin tästä iso osa menee taatusti ohi. Jolloin yhä suurempi osuus katsojista ymmärtää viestin aivan eri tavalla kuin käsikirjoittaja. Josta malliesimerkkinä olkoot Wisecrackin mainitsema Rick Sanchez -fanit jotka imitoivat Rickin käytöstä vaikka Harmon itse on pitänyt tätä jokseenkin kauhistuttavana.

Wisecrack näkee että konkretisoituminen on tavallaan ongelma. Koska perinteisessä maailmassa traaginen sankari taisteli Jumalaa vastaan ja tässä on taistelu jossa ei voi voittaa. Mutta jos maailmaa naturalisoidaan vastaassa onkin se, että vastassa ei ole Jumala vaan jokin maallinen konstrukti. Ja usein tämä on yhteiskunta. Joka taas on inhimillinen, epätäydellinen ja jokin jolle voi tehdä jotain. Lopputuloksena on se, että vastassa ei ole pömpöösi voima joka mielikuvissa on automaattisesti hyvä. Vaan päinvastoin antisankarille luetaan aktiivinen ongelmienkorjaajan rooli. Siksi jos itse katson Punisheria ja hänen toimiensa samastuttavuutta sitä kautta että ihmisissä itsessään on pahuuden tunteita, moni näkee Punisherin oikeudenmukaisena hahmona joka rankaisee rikollisia jotka ovat yhteiskunnan inkompetenssin vuoksi jääneet rankaisematta. Joka ei ole, kuten itselläni, sitä että ihminen tiedostaa katsovansa sosiopaattia ja tiedostavan sosiopaattia itsessään, vaan sitä että Punisherista tulee roolihahmo joka ei sano että ”tämä on se mitä sinäkin vähän olet” vaan ”tälläinen sinä haluatkin olla”.

Naturalisoidussa maailmassa ongelmana on sekin, että uskottavuus vaatii usein sitä että paha voittaa. Sillä tosiasiassa paha usein voittaa. Ja juuri siksi, että paha on valmiimpi käyttämään erilaisia keinoja. Hyvä joutuu olemaan käyttämättä pahoja keinoja joka vähentää sitä mitä lopputuloksia voidaan hakea. On selvää että pahuus tarjoaa johonkin jotakin strategista etua. Jonka seurauksena paha voittaa joskus. Jopa useammin kuin hyvä.

Tämä kaikki johtaa siihen, että Billionsissa käsitellään kahta hyvin erilaista uskottavaa perspektiiviä jotka molemmat käsittelevät reiluutta. Ja katsoja ei näe tätä tilannetta hyvän ja pahan taisteluna siksi että hän tiedostaa että tosiasiassa molemmat nämä näkökulmat puhtaana eivät riitä. Todellisuus on tavallaan monisyisempi ja siksi mikä tahansa oikotie johtaa isoihin ongelmiin jossain tietyissä reunaehdoissa. Tämä huomio ei tavallaan ole mitään moraalin kadottamista vaan sen tajuamista että perinteinen tapa lähestyä moraalia yksinkertaisin ja joustamattomin moraalilaein on äärimmäisen ongelmallinen ja jopa epäeettinen tapa toimia. Jopa silloin kun sitä käyttää Axelrodin ja Rhoadesin tapaiset ihmiset jotka ovat itse asiassa ytimeltään älykkäitä, tilannetajuisia, päätäntäkykyisiä ja muutenkin hallintaa ympäristöönsä ohjaavia ja itse asiassa myös enimmäkseen hyviä.

Mikä johtaa kysymyksen eteenpäin. Aika moni tuntee termin parodiahorisontti. Olen itse käyttänyt sitä melko pitkään. Parodiahorisontissa on kysymys autoritaarisuudesta ja siihen liittyvästä lojaaliudesta joka johtaa siihen että erilaisia absurdejakin asioita saadaan rationalisoiduksi asian ympärille. Ja tämän lopputuloksena asiaa ei voi parodisoida koska se muuttuu parodiaksi omasta itsestään. Ääriliikkeet, äärimmäisen paljon arkijärjestä vieraantuneet ideologiat ja uskonto, joista viimeinen saattaa olla turhaa redundanssia, muuttuvat ennen pitkää omiksi parodioikseen.

Mutta komedialla tavallaan vielä menee hyvin koska komedian tulee pyrkiä jotenkin hauskaan. Ja tähän on monia hyviä keinoja. Jos esimerkiksi katsomme Master Kenin Ameridote -videoita ne ovat pinnallisesti katsoen pelkkiä videoita siitä miten jotakuta lyödään munille. Mutta ne ovat itse asiassa hyvin hauskoja jos on sisällä itsepuolustusskenessä sellaisella tavalla jossa tietää sekä siitä miten itsepuolustusasiat toimivat että miten ne sitten käytännössä ovat. Ihanteet ja toteutuma kohtaavat monesti hyvin epätyydyttävällä tavalla ja ymmärrys siitä minkälaista bullshitopettajaa onkaan liikkeellä on tarjonnut oivan tilan Ken -hahmolle. Tämä onnistuu selvästi olemaan huumoria vaikka pintavilkaisulla joku yellow bamboo on jotain jonka voisi keksiä parodiaksi. (Odotan jaksoa jossa Mestari Ken lyö vastustajaa munille henkisillä voimilla etäältä.) Tämä johtuu siitä, että Yellow Bamboo on pömpöösi kun taas Mestari Ken on keveä.

Tragedia – tai modernisoidussa muodossa draama - on itse asiassa pahempi. Sillä jos otetaan tarkoitus pyhittää keinot -filosofia niin se ei enää muodoltaan eroa siitä että keksitään argumentteja joiden mukaan antisankari ei oikeasti enää olekaan antisankari vaan puhtaasti sankari. Ja koska näissä epäonnistutaan usein, niin selvästi tässä on takana jokin relevantti ongelma.

Siksi pitäisikin puhua kenties myös tragediahorisontista.

Kenties tässä kaikessa on kuitenkin kysymys tyhmyydestä. Joka on erityisen ironista "Rick and Morty" -kontekstissa. Kyky ymmärtää vastapuolta on ainakin yksi osa "trolling problemia". Esimerkiksi Jonathan Haidt on korostanut että liberaaleilla ja konservatiivisilla asennetyypeillä on erilainen kokoelma arvoja. Ja koska konservatiivit käyttävät useampia erilaisia muuttujia moraalisissa valinnoissaan, liberaalit tuottavat usein sellaisia mukaelmia konservatiiveista jotka konservatiivit nappaavat feikeiksi. Toisaalta konservatiivien tuotoksia ei välttämättä osata erottaa näistä feikeistä liberaalejen puolella.

Suuri osa ongelmista tulee juuri siitä että televisiosarja on fiksumpi kuin katsojansa. Tämä johtaa siihen että erehdykset ja virhetulkinnat yleistyvät. Joka tietenkin kulminoituu varsin ongelmallisiin juttuihin. Ongelmana on tietenkin se, että jos vanha viihde oli yksinkertaista ja se ymmärrettiin siksi aika harvoin väärin, on nykyään huomioitava miten ihmiset saattavat innostua. Ja tällä on myös yhteiskunnallinen seurausmaailma. Tyhmyys on mahtava voimavara.

Popperin maailmankuvasta - ja hieman Darwininkin

Popper tunnetaan sekä tieteenfilosofina että yhteiskuntafilosoina. Tässä yhteydessä on hyvin helppoa katsoa hänen tuotantoaan sitä kautta että on toisaalta teoksia jotka ovat selkeästi yhteiskunnallisia, kuten esimerkiksi Avoin yhteiskunta ja sen viholliset. Ja sitten on sellaisia tieteenfilosofisia teoksia kuten ”arvauksia ja kumoamisia”. Ainakin näin olen itse tavannut lukea hänen teoksiaan. Ja rehellisesti niinpäin, että hänen tieteenfilosofiansa on kiinnostavaa ja yhteiskuntafilosofia on kevyempää hauskempaa luettavaa.

Näiden asioiden katsominen on sinänsä helppoa, että esimerkiksi itselleni ei ole ollenkaan vierasta tarkastella maailmaa popperilaisesta näkökulmasta. Ja tässä yhteydessä jopa suosin sellaisia rakenteita joissa joitain poliittisia teorioita falsifioidaan epätosiksi. Joka tuntuu olevan hyvin kaukana sellaisesta yhteiskunnasta joka Popperilla esiintyy yhteiskuntafilosofioissaan. Joka ei ole parhaita yhteiskuntaa mallintavia teorioita ja niihin sidottuja käytänteitä tuottava yhteiskunta vaan avoin yhteiskunta.

Mutta asioille voidaan nähdä yhteys. Mariano Artigas kirjoitti Popperia käsittelevän jutun joka keskittyi kolmeen asiaan; Ensinnäkin se näytti miten Popperin yhteiskuntafilosofia ja tieteenfilosofia nojasivat samanlaiselle asenteelle. Eli miten ne sopivat hyvin yhteen. Toinen teema oli se, että se tarinallisti Popperin elämää tähän yhteyteen siten että Popperin etiikka ja tieteenfilosofia tulevat tarinallistetuksi tavalla joka sitoo ne tavallaan yhteen ymmärrettäväksi elämänhistoriaksi. Ja kolmas teema oli se, että Popperin etiikka oli itse asiassa Tuomas Akvinolaisen etiikkaa.

Tässä ei haluttu kuitenkaan kristillistää Popperia selittämällä miten jokin kristillinen etiikka tulee tieteen alueelle. Analogiat haluttiin nähdä vain analogioina. Pääviesti oli että vaikka Popper oli empiriaan keskittynyt agnostikko, joka ei mielellään edes puhunut teologisista kysymyksistä, ja Tuomas Akvinolainen taas oli pyhimys joka oli ensisijaisesti teologi ja oli tätä aikana jolloin empiiristä tiedettä ei sanan täydessä mielessä edes ollut. Totuuden ja epäonnistumisen ja ihmisen rajallisuuden yhdistäminen oli se teema joka nousi esiin molemmilla ajattelijoilla. Artigasin näkemyksen mukaan Popperin tieteenfilosofia muuttuu täysin ymmärrettäväksi jos sitä katsoo Popperin etiikan läpi.

Mielestäni oli aika kiehtovaa miten Popperin teini-iässä ja nuoruudessa hän eli kohtuullisen väkivaltaisessa yhteiskunnassa ja tässä yhteydessä on tietenkin ymmärrettävä miten Popper kavahti väkivaltaa. Hän kiinnostui kommunistisesta filosofiasta nimenomaan sitä kautta että Popperia kiinnosti pasifismi. Ja kommunistit olivat ainoita joiden parista löytyi tahoja tukivat avointa pasifismia.

Myöhemmin Popper sitten pettyi kommunismiin. Hän oli pettynyt siitä että liikettä koskeva lojaalius oli peittänyt kriittistä silmää. Ja nuorta Popperia oli myös innostanut se miten älykästä ja ovelaa kommunistinen filosofia oli. Kun kommunismiin liittyi käsitteitä ja niiden loogista pyörittelyä se kaikki oli tietenkin hirvittävän fiksua.

Tässä mielenkiintoista onkin, että Popper käytti kommunismia esimerkkinä teoriasta jota ei voi falsifioida. Popperin näkemyksessä marksismi tekee historiallisia profetioita jotka ovat sellaisai että maksilaiset tuottavat rationalisointeja jotka pyyhkivät syrjään kaikki epäonnistumiset. Toisin sanoen Popper ei lähtenyt siitä nykyään suositusta ajatuksesta, jossa kommunismia kokeiltiin ja se ei toiminut. Vaan nimenomaan siitä että kommunismia ei mikään voi kumota, kaikki epäonnistumiset voidaan ohittaa jostain ei-kommunistisesta väliintulosta johtuvaksi tai pyöritellä muuten syrjään.

Se, mikä tässä oli kiehtovaa, oli se, että Artigasin kuvaukset elämänhistoriasta ovat asian tarinallistamista. Mutta siitä huolimatta tässä ei tehdä sitä, mitä tälläisissä kuvauksissa usein tehdään. Useinhan tämänlainen rakenne kuvaa sitä miten Popperin maailmankuva vaikuttaa hänen näkemyksiinsä ja sen vuoksi falsifikaation vaatiminen olisi jotain maailmankuvallisuutta ja tätä kautta ideologista ja huonoa. Päinvastoin. Artigas kuvaa sitä, miten Popperin kuvaus on rationaalinen ja perusteltu. Ja hän viittaa ajattelijoihin jotka itse asiassa näkevät asian vielä syvemin; Osa näkee suoraan että Popperin näkemys maailmasta on tosi ja heille yhteys Tuomas Akvinolaisen etiikkaan on vain vahvistusta sille miten ehyt ja ristiriidaton kokonaisuus on. Toisin sanoen Popperin maailmankuva halutaan näyttää mahdollisimman ehyenä ja sisäisesti ristiriidattomana, humanistisesti ymmärrettävänä. Kaikki, mukaan lukien elämänkokemus ja elämässä oppiminen, olisiva tukemassa toisiaan.

Tämä on mielestäni aika hauska lähestymistapa. Koska se eroaa niin vahvasti siitä mihin olemme tottuneet. Asioita kumotaan intressien kautta. Ei ole tavatonta törmätä tilanteeseen, jossa esimerkiksi se, että tiede on omia näkemyksiä vastaan johtuu liberaalibiaksesta jota salaliitossa olevat tieteentekijät harrastavat. Jossa yhteensopivuus liberalismin kanssa on todiste salaliitosta ja siitä miten maailmankuvallista kaikki omalle itselle epätosi on.

Esimerkiksi itse näen että maailmankuvalla on aivan varmasti vaikutusta hypoteesinmuodostuksessa. Ja esimerkiksi näen että on melko ilmiselvää että Malthusin talousajattelu on erityisen vahvassa yhteydessä Charles Darwinin evoluutioon liittyvien populaation kasvuun ja rajoittumiseen liittyvien ajatusten ja tätä kautta luonnonvalinnan teorian kanssa. Mutta moni näkee että tämä on vain Darwinin maailmankuva ja miten evoluutio on maailmankuvallista ja siksi huonoa.

Asioiden näkeminen ismeiksi on usein enemmän tarinankerrontaa. Se itse asiassa muistuttaa Artigasin kirjoituksen heikointa lenkkiä; Siinähän Popperin elämänhistoria kuvataan sinällään todenmukaisesti. Mutta asioiden yhteyksistä tehdään lähinnä uskottavia ja mahdollisia eikä mitään vahvasti todistettua. Pahinta on tietenkin se, että jos jokin on ismi se ei itse asiassa tee siitä epätotta. Ad hominem -perustainen argumentointi jossa asian totuudellisuutta koskevat kysymykset ohitetaan sitä kautta mitä ideologiaa sen kehittäjä tai kannattaja harrastaa ei yksinkertaisesti ole toimivaa tapaa todistaa tai argumentoida. Sellainen toimii psykologisesti jos haluaa vain dumpata väärinajattelijoita. Se toimii typeryystasolla jopa sen verran tehokkaasti että ad hominemeista on oikein nimetty omaksi argumenttivirheekseen. Mikä on erikoista koska siinä tavallaan ei puhuta asiasta vaan jostain aivan toisesta asiasta joten on tavallaan omituista että tälläinen virhe toistuu niin usein että joku jossain huomaa että ”tälläinen ilmiö toistuu niin usein että sen kuvaamiseen on näppärää luoda termi”. Mutta oikeasti. Jos me haluamme oikeasti kritisoida Darwinia meillä ei ole sellaista tietä jossa selitetään miten darwinismi on maailmankuva – se on todennäköisesti totta mutta irrelevanttia. Aitoon kritiikkiin on vain kaksi tietä; Joko näytämme että evoluutioteoriaa ei voi falsifioida. Tai sitten näyttää että se on falsifioitavissa ja tämä falsifiointi on jo tehty ja kumoava koeasettelu on käsissä ja esissä.

---

Viitteet:
Karl Popper, ”The open society and its enemies” (1945) [suom. ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”]
Karl Popper, ”Conjectures and refutations: The growth of scientific knowledge” (1963) [suom. ”Arvauksia ja kumoamisia”] 
Mariano Artigas, ”The Ethical Roots of Karl Popper's Epistemology” (1997)
UCMP, ”Thomas Malthus” 

Hyveestä vai seurauksista; (feat. Mikropetettyä sananvapautta)

Eettiset teoriat on yleensä määritelty joko sitä kautta että ne tarjoavat (1) hyvän spesifikaation ja (2) ohjeen oikeanlaiseen toimintaan. Nämä komponentit ovat osana kun mietitään etiikkaa ja eettisyyttä.

Yksinkertaisimmillaan meillä voi esimerkiksi olla aristoteelista hyve-etiikkaa joka kertoo että minkälaiset ovat hyveellisiä persoonallisuuden piirteitä. Toisaalta uskonnoissa jotkin asiat ovat usein a priorisesti hyviä ja Jumala kertoo hyvän johon sitten suhtaudumme perin juurin aksiomaattisella otteella. Hedonismissa taas on kysymys siitä että hyvä on nautintoa.

Ja sitten on hieman hämmentävä kysymys utilitarismista. klassisessa utilitarismissa esitetään että hyvää on tietoisten nautinnolliset kokemukset tasolla jossa tätä kaikkea katsotaan tilastollisesti. Eli tavallaan hedonismia massoilla. Josta seuraa se että utilitarismi ei olekaan enää niinkään pelkästään hyvän spesifikaatiota vaan seurausetiikan muoto, jonka perusperiaatteen mukaan teon moraalinen hyvyys määräytyy sen toimijoille tuottaman hyödyn perusteella. Joka on tavallaan erikoista koska klassinen utilitarismi tavallaan on vain hedonismia massoilla. Laajemmassakin mielessä utilitarismi on hyötyä tilastollisesti korostava. Ja näissä saatetaan tarkastella puhtaasti sitä miten toimintaa katsotaan vain lopputuloksesta käsin.

Osa moraalifilosofeista, esimerkiksi Philip Pettit, kertovat meille että seurausetiikka on teoria oikeudenmukaisuudesta eikä teoria hyvästä. Tämä jaottelu on samanaikaisesti hyvin tekninen että kaukana todellisuudesta, mutta samalla se on hyvin kätevä ja tärkeä koska se joskus auttaa ymmärtämään joitain arkielämästä.

Ja tilanne on hankala ja absurdi nimenomaan antamani utilitarismiesimerkin kautta. Koska yleisesti esitetään että utilitarismi on teoria hyvästä mutta se on kuitenkin seurausetiikkaa. Toisaalta jos ajatellaan velvollisuusetiikkaa ja seurausetiikkaa jaottelu on kätevä koska se opettaa että deontologit eli velvollisuuseetikot haluavat että toimimme siten että se palvelee hyvää kun taas seurauseetikot esittävät että meidän tulee tehdä asioita jotka tukevat hyvää. Pettitin kuvaamana tilanne on se, että jos historian opiskelu on ultimaattinen hyvä niin seurauseetikot sanovat että meidän tulisi promotoida historian opiskelun hyvyyttä. Kun taas deontologit sanovat että meidän tulisi opiskella historiaa. Ja tästä tavallaan päästään siihen miksi tämä tähän asti hyvin metaiselta ja abstraktilta tuntuva hyveiden purkaminen muuttuu käteväksi.

Kuulin nimittäin sellaisesta ilmiöstä jota kutsutaan mikropettämiseksi. Se on jotain, jota mitä ilmeisimmin harrastan. Teknisesti ottaen mikropettäminen ei ole oikeaa pettämistä. Se on niin ei-oikeaa pettämistä että sitä varten on pitänyt luoda tälläinen uusi määritelmä koska oikein kukaan ei voi laskea mikropettämistä aidoksi pettämiseksi.

Mikropettämistä on esimerkiksi se, että seuraa instagramissa ja likettelee silloin tällöin tyyppejä joita pitää kuumina. Samoin se, että on sitoutunut parisuhteeseen mutta pitää mielessään ja kuvitelmissaan jotakuta muuta ikään kuin varalla harrastaa mikropettämistä.

Tämä on sinänsä oleellinen asia että tälläinen asia voidaan määritellä ja se jossain määrin kuvaa jotain todellista ilmiötä. Mikropettämistä selkeästi tapahtuu. Samanaikaisesti se tuntuu pikkumaiselta ja nipottavalta. Ja kuitenkin kun itse katson käytöstäni huomaan että harrastan mikropettämistä. Ja huomio nolostuttaa minua vähän. Ja minua ärsyttää se, että tunnetiloissa dissaan itseäni enemmän kuin pidän ilmiötä edes reagoinnin arvoisena koska tässä nyt on kysymyksessä parin sekunnin ajatukset jotka ovat vain pääni sisällä. Suurin osa mikropettämisistäni jäävät ajatusrikoksiksi joista rankaisua en pitäisi edes Jumalalle reiluna. Jos Hän voi lukea ajatuksemme ja näkee ne kaikki mikropettämiset tosiksi niin hänen soisi myös huomaavan sen, että siitä ei seuraa mitään. Aina edes sitä likeä. Ei ainakaan sen jälkeen kun on radiosta kuullut tälläisestä mikropettämisestä.

Mikropettämisen voi ymmärtää sitä kautta että kun mikropetän pääni sisällä en ole hyveellinen persoona. Seurausetiikan kannalta tästä ei-hyveellisyydestä seuraavat asiat ovat hyvin pieniä jos sitäkään. Mikropettäminen on yleensä harmitonta. Ja joskus se johtaa tavanomaista parempaan hyvään käytökseen jota soisin kasvattavan itsessäni mielelläni kaikissa muissakin yhteyksissä. Näen mikropettämisessäni siis jopa pienen Nietzscheläisessä mielessä sublimoivan teeman; Nietzschehän esitti että olisi hyvä jos ihmiset käyttäisivät paheinaan pitämiä asioita jonkin uuden luomiseen sen sijaan että vain sammuttaisivat tämän tai taistelisivat sitä vastaan.

Joka tavallaan kertoo sen oleellisen. Kun mietimme standardia jossa vastustetaan seurausetiikkaa, sieltä nousee usein vastaan se että seurausetiikka sallii paheellisuudesta nousevaa käytöstä. Joka itse asiassa tuo esiin utilitarismia koskevat klassiset kritiikit esimerkiksi siitä että utilitaristista voi jossain olosuhteissa olla oikein tuomita syyttömiä jos siitä seuraa vaikka se että kansa uskoo että rikoksista tulee rangaistuksia ja näin he ovat tyytyväisempiä eivätkä halua tehdä yhtä paljon rikoksia. Samoin perinteinen seurausetiikka laajemmin näkee että emme voi kategorisesti kieltää epämoraalisena vaikka valehtelua tai kidutusta. Koska jossain tilanteessa saattaa olla tarpeellista kiduttaa. Joskus pitää ikään kuin olla tilaa sille että 24 -sarjan Jack Bauer tekee juuri kuten hyväksi on. Hyve-etiikassa ja deontolgiassa nähdään että tälläiset teot eivät kunnioita hyvyyttä ja siksi ne ovat kategorisesti kiellettyjä. Tämä on jännittävä koska kun me katsomme tämän hetken sananvapauskeskustelua on siinä vastakkain puoli joka arvostaa sananvapautta hyvyytenä itsessään. Tai vähintään retorisoidaan että näin on. Sen vuoksi ”vihapuhetta” tulee sallia koska sananvapaus on absoluuttinen. Näin myös silloin kun siitä tulee pahaa mieltä ja yleistä vihaisuutta ja kansakunnan yhtenäisyyden romahtamista erilaisiin vastakkainasetteluihin. Vastapuoli taas näkee että tästä seuraa erilaisia ties mitä asioita. Kuten rasismia ja rasismiin liittyvää väkivaltaa. Tätä kautta vastakkain on oikeudet ja seurausetiikka.

Toisaalta sitten tässä kääntyy kelkka hyvin nopeasti. Esimerkiksi tänään näin netissä meemikuvan jossa oli pistetty feministejä jotka huutavat metooliikettä ja jotka vaativat raiskauksia ja seksuaalista häirintää loppumaan. Mutta jotka eivät sitten suostu tuomitsemaan raiskareita karkotettavaksi maasta. Maahanmuuttokriittinen meme nojasi ajatukseen jossa korrelaatiot ovat korrelaatioita. Ja tässä helposti sitten mennään siihen että huomio menee pelkkään lopputulokseen eikä siihen miten se on saavutettavissa. Kun metooliikkeeläiset vaativat ihmisiltä hyveellistä käytöstä he selkeästi ovat esittämässä tiettyjä oikeuksia joita puolustetaan oikeudenmukaisesti ja he näkevät maahanmuuton ja kovat rangaistukset jonain joka on pahaa sinällään. Ja siksi yli- ja aliedustukset raiskaustilastoissa eivät ole heille tärkeitä tai relevantteja tietoja. Seurausetiikan näkökulmasta metoon ja raiskaajien karkotusten tulee olla tietyssä suhteessa ja jos toimit väärin olet jotenkin sisäisesti ristiriitainen. Mutta velvollisuus ja hyve-etiikan näkökulmassa mitään ristiriitaa ei ole ja näkemys on ihan koherentti.

Aivan kuten ei sananvapauspuolellakaan ole kiinnostavaa onko rasismin nousu kuviteltu vai aito liitännäinen. Sielläkin nähdään vain se taso jossa omaa hyveellisyyttä moititaan ”sanoivat mua rasistiksi ja natsiksi” -tasolla. Koska jos seurausetiikka ei ole tulkintakontekstisi juuri tuossa kohden niin otat ongelmat helposti hyve-etiikan tai velvollisuusetiikan rikkomisina. Ne pitävät metoofeministiä ”raiskausten kannattajana” tai ”maahanmuuttokriitikkoa rasistina”.

Tätä ei tavallaan voisi käsittää ilman Pettitin jakoa.

Tämä taas on itselleni kiinnostavaa koska minä olen aika vahvasti seurauseetikko. Tärkein argumenttini ei itse asiassa edes ole se, että onko hyvyys todella tätä. Ongelma on se, että hyveellisyys on helppo naamioida. Olen lapsesta asti tiennyt että mitä tahansa kauheita tekoja voi tehdä ja niiden taakse voi kertoa hyviä ja hyväntahtoisia motiiveja. Ja usein jos jää näiden hyväntekijöiden jalkoihin ei ole väliksi tai kiinnostavaa tietää valehtelevatko nämä ihmiset motiiveistaan vai eivät. Valehtelu on mahdollista ja se ei ole tavallaan se taso jota voidaan kovinkaan helposti ilman jotain todella hämärää valheenpaljastusjärjestelmää mittailla tai kartoittaa. Nuorena se sai puoleastni olla yksilön ja Jumalan välinen asia – tai minun aikuisen minäni tapauksessani yksilön ja yksilön välinen asia, eli jos on kaksinaamianen niin miettikööt sitä keskenään. Seurauseettinen taso on poliittinen ja sosiaalinen taso joka ilmenee ja josta voidaan helpommin olla samaa mieltä objektiivisella ja testattavalla tavalla.

Tässä näkökulmassa on mielestäni pari hauskaa etua;
1: Deontologian haasteena on se, että tietyt hyvät asiat ovat hyviä sellaisenaan mutta he joutuvat ottamaan myös välineellisiä asioita. Jolloin he helposti käyttävät monenlaisia erilaisia eettisiä teorioita rinnakkain. Josta seuraa se että seurausetiikka on mahdollista tehdä parsimonisemmaksi. Tämä on minulle merkittävä asia.
2: Velvollisuusetiikka ja hyve-etiikka on usein perussävyltään melko ad hoc. Tietyt asiat vain oletettaan hyviksi ja sitten niitä puolustetaan seurauksista riippumatta. Näitä väitteitä ei helposti voi falsifioida eikä todistaakaan. Ja ne ovat näin hyvin maailmankuvallisia. Näin esimerkiksi sananvapaus voi olla absoluutti jonka kohdalla ei tarvitse välittää siitä uhkaako vakooja valtionturvallisuutta vakoilutilanteessa tai lietsooko se rasismia tai tuleeko Junes Lokalle ärsytyksentunteita. Instrumentalismi ja seurausetiikka ovat jossain mielessä helpommin jotain muutakin kuin puhdasta a priori tietyn asian väittämistä ja sen jälkeen siihen nojaamista. Koska seurausetiikkaa voidaan soveltaa yleisimpään rationaaliseen perustaan eli panos-hyötylaskelmiin.

---

Viitteet:
Ilta~Sanomat, ”Pettääkö toinen teistä jopa tietämättään? Näistä merkeistä tunnistat mikropettämisen”
Peter Singer (toim), ”A Companion to Ethics” (1991) // Philip Pettitin jaottelu
Frans de Waal, ”The Bonobo and the Atheist: In Search of Humanism Among the Primates” (2013) //argumentti sadismista ja toisen ymmärtämisestä
Friedrich Nietzsche, ”Menschliches, Allzumenschliches: Ein Buch für freie Geister” (1878) [engl. ”Human, All Too Human”]
Frans de Waal, ”Mama's Last Hug: Animal Emotions and What They Tell Us about Ourselves” (2019)
Mark Rowlands, ”Everything I Know I Learned From TV: Philosophy For the Unrepentant Couch Potato” (2005) [suom. ”Opin kaiken tietämäni televisiosta – filosofiaa sohvaperunoille”] // Miten 24 -sarja on malliesimerkki utilitarismin ja hyve-etiikan erojen käsittelystä.

Uudentyyppinen argumentti abortin täyskiellolle

P1: Osa ihmisistä on olemuksellisesti niin viheliäisiä, että heidän tulisi hävetä tätä syvästi ja kärsiä sen vuoksi.
P2: Tämä on tilastollisesti yleistä tai ihmislajille tyypillistä tai olemuksellista. Esimerkiksi; Tämä häpeä voi kasvaa älyllisestä ja moraalisesta kelvottomuudesta mutta tämä on enemmänkin syvän olemuksellista, se on ikään kuin perisynnin korvaavaa perihäpeällisyyttä.
P3: Heidän on oltava elossa voidakseen hävetä, ja itse asiassa elossaolo on kärsimystä ja suuri häpeän lähde ainakin toisinaan.
P4: Abortoidut eivät häpeä, vaikka sen vuoksi että abortti poistaa elämisen sikiöltä.

J:Siksi abortteja ei tule sallia.

---

Parasta tässä argumentissa on sen negatiivisuus. Mitä vähemmän elämässä on kärsimystä ja mitä optimistisempi kuva ihmiskunnasta ja ihmisen arvosta on, sitä heikompi tämä argumentti on. Tämä tekee siitä hyvin uskottavasti toden ja muutenkin vahvan argumentin. Toki sen filosofinen heikkous on enemmän siinä että se vaatii oletuksen jostain olemuksellisesta häpeästä joka alkaa ennen kuin on tehnyt mitään, kuten esimerkiksi ennen kuin on ryhtynyt kreationistiksi.

Minkä tähden -puolue

Useimmissa poliittisissa puolueissa ymmärrän miksi ja minkälaisiin ihmisiin se vetoaa. Usein kuvaukset eivät ole myönteisiä. Mutta ne ovat kuitenkin käsitettäviä.

Mutta sitten on tuo "seitsemän tähden" jota pitäisi kutsua "minkä tähden" -puolueeksi. Puolueen tyypillinen jäsen kuulostaa kuin ihmiselämälle vieraalta olennolta - ja hämmentävän usein myös näyttää ... erikoiselta.

On kuin joku olisi tuottanut outolaaksossa (uncanny valley) olevan olennon jonka signalointia seuratessa paistaa selvästi esiin että kyseessä on koneoppimiseen keskittynyt järjestelmä joka simuloi ihmiskäytöstä 1960 -luvun lopulla kerätyn raakadatan ja ylilaudalta saatujen kommunikaatiostrategioiden pohjalta.

Kaiken järjen mukaan tämän pitäisi huvittaa minua ja olla ymmärrettävää. Mutta ei. Nimenomaan ei.

Tarvitseeko yhteiskunta uskontoa vai uskonto yhteiskuntaa?

Meille myydään melko vahvasti ideaa, jossa uskonto rakentaa yhteiskunnan. Tämä johtaa toki joskus varsin erikoisiin tilanteisiin. Kun esimerkiksi sosiologien maailmaa katsotaan, ongelmaksi tulee se että tähän syntyy varsin kehäpäätelmäisiä rakenteita. Syynä on se, että monesti kun uskontomyönteinen sosiologi puhuu uskonnosta yhteiskunnan rakennusosasena, on systeemi mennyt siihen suuntaan että jos jokin tarjoaa yhteiskunnalle vakauttavaa rakennetta se onkin uskonnonkaltainen. Tälläistä teoriaa ei tietenkään hevin falsifioida.

Uskontoja määritelläänkin eri tavalla.
1: Max Weber määritteli uskonnon niin sanotun substantiivisen määrittelytavan kautta; Hän näki että uskonto li usko yliluonnolliseen voimaan jota ei voida tieteellisesti selittää. Tämänlaisessa määrittelyssä naturalismi tai ateismi ei voisi by definition ikinä olla uskonto. Weberin määritteissä uskonto vaatii teismiä, uskoa Jumalaan tai jumaliin, kannanottoja yliluonnollisen olemassaoloon tai yliluonnolliseen uskomiseen. Kaikki uskomukset eivät ole uskontoja.
2: Tämä kontrastoituu funktionalistisen uskonnon määritelmän kanssa. Tällöin liikutaan maailmassa jota Durkheim kannatti; Siinä uskonnolla on sosiaalisia ja psykologisia funktioita jotka toimivat yksilöissä tai yhteiskunnissa. Tässä uskomus takaa tiettyjä funktioita. Tällöin mikä tahansa joka jäsentää maailmankuvaa tai järjestää sosiaalista koheesiota tai ylläpitää yhteisöä on uskontoa. Tämä ei vaadi kannanottoa yliluonnolliseen. Tässä konseptissa vaikkapa suomalaisten jääkiekkofanitus voi aivan täysin määrittyä uskonnoksi.
3: Kolmas tapa katsoa asiaa on lähestyä asiaa siten että uskonto määrittyy sosiaalisesti. Eli uskonnolla ei ole määritelmää vaan eri asiat tunnustetaan tai leimataan uskonnoksi ja on kiinnostavaa tietää milloin ja kenen päätöksellä mitäkin asiaa kutsutaan uskonnoksi ja missä kontekstissa. Tässä yhteydessä voidaan esimerkiksi samanaikaisesti nähdä että yhdessä kontekstissa uskonto on saavutus. Uskovaiset esimerkiksi haluavat tällöin korostaa että kristinusko on uskonto jolla on oikeuksia. Kun taas monet Wiccahenkiset näkemykset eivät ansaitse uskonnon statusta. Ja tätä kautta eivät myöskään uskonnonvapauteen ja uskonnon statukseen liitettyjä valtaoikeuksia. Toisaalta samat yksilöt voivat haluta tuomita ateismin tai minkä tahansa vastustamansa asian uskonnoksi, jotta saisivat korostettua että se on tavallaan vähemmän kuin mielipide. Siksi se kuka sanoo ketäkin missäkin uskonnoksi ja mistä syistä on hyvinkin vallankäytön täyttämää ja mielenkiintoisen kompleksista ja tilannesidonnaista. Se kuka saa kutsua asioita uskonnoksi ja onko siinä positiviisia tai negatiivisia konnotaatioita alkavat paistamaan.

Jos atsotaan asiaa siten kuten minä, eli uskonto määritellään siten miten uskonto yleensä ymmärretään arkisessa kontekstissa - eli substantiivisen määrittelytavan mukaan - on yleisenä teemana se että yhteiskunta rakentuu uskonnon kautta ja uskonnon mukaan. Tämä tarkoittaa sitä että se sisältää syy-seuraussuhteita koskevia väitteitä. Joista perimmäisin on se, että moralistisen ja jäsentävän uskonnon on edellettävä komplekseja yhteiskuntia.

Tähän liittyen viime aikoina esimerkiksi Naturessa on nostettu esiin keskustelua siitä miten historiaa voidaan tutkia tässä kontekstissa. Ja suurta datamäärää läpikäyneet tutkijat ovatkin huomanneet että kompleksit yhteiskunnat tapaavat olla ensin. Ensin tarvitaan yhteiskunta joka antaa mahdollisuuden uskonnoille nousta. Ja tämä näkyy siinä että kompleksit yhteiskunnat edeltävät moralisoivia jumalia kaikkialla maailmassa. Tämä on siitä kiinnostava oppi, että vaikka se nykyään uhkaa uskontoa ja sitä pidetään ateistisena ajatuksena niin tässä yhteydessä on nostettu esiin jopa se että varhaiset kristityt nimenomaan korostavat että ei ole sattumaa että heidän pelastajansa Jeesus Kristus syntyi Rooman valtakunnan vaikutusalueelle. He ymmärsivät että voidakseen ryhtyä globaaliksi ja lähetystyötä korostavaksi uskonnoksi tarvitaan esimeriksi Roomalaisia teitä. Universaali uskonto tarvitsi universaalin imperiumin, Rooman.

Ajatus ei itselleni ole kovinkaan erikoinen. Kun olen esimerkiksi lukenut Pascal Boyeria, on melko selvää että järjestäytynyt yhteiskunta vaatii järjestäytynyttä uskontoa. Ja uskontoja tutkittaessa on havaittu miten kirjoitustaito liittyy komplekseihin uskontoihin ; Kompleksi uskonto joka systematisoidaan laajoille alueille tarvitsee keskusjohdettua dogmaa ja sen opettamista. Tämä vaatii kirjallista ilmaisua.
1: Tämä on, ironista kyllä, itselleni melko selvää sitä kautta että ollakseen martial art, siihen täytyy liittyä kaikenlaisia sellaisia fantasiatrooppeja jotka voivat vaikuttaa omituisilta maallikoille. Kuten että miksi ihmeessä miekkailutekniikoita opetetaan kirjoista. Koska siinä on niin paljon materiaalia että sen syvä sisäistäminen vaatii kirjan tapaista tallentavaa mediumia. Fiore dei Liberi on siis ymmärtänyt intuitiivisesti sitä mitä Boyer kuvaa kun hän kertoo mitä psykologiaan ja antropologiaan liittyvät havainnot sanovat uskontojen ilmenemisestä ei-kirjallisissa ja kirjallisissa muodoissa.

Tämä mielestäni vastaa tärkeimpään Naturen kirjeestä löytyvien havaintojen kritiikkiin. Moni on selittänyt että tosiasiassa moralistinen jumala on syntynyt jo aikaisemmin mutta moralistinen järjestäytynyt uskonto ei näy jos sitä ei ole kirjoitettu ylös. Toisin sanoen esilletulisi enemmän se että kirjoitettu uskonto vaatii kompleksia yhteiskuntaa. . Koska kompleksi uskonto pitää sisällään vaatimuksen kirjallisesta ilmaisusta, ja kirjallinen ilmaisu vaatii kompleksia yhteiskuntaa, ei voi olla niin että ilman uskontoa ei ole olemassa mitään kompleksia yhteiskuntaa.

Tämä on toki aika selvää toistakin kautta. Jos asiaa miettii pelkästään Maslown tarvehierakian kautta, voi tiedostaa että perustarpeiden on oltava tyydytettyjä ennen korkeampia tarpeita. Uskonto taas ei oikeasti tuota mitään kovin perustavaa. Pappi ei esimerkiksi tuota ruokaa. Tässä mielessä pappi ja taiteilija molemmat ovat tavallaan kivoja olla olemassa. Mutta eivät korvaamattomia. Ilman heitä elämä ei ehkä ole elämisen arvoista. Mutta ilman maanviljelijää ei ole mitään elämää. Jos siis ajattelemme jäsentäytynyttä uskontoa jonka johtoa pitää jotenkin ylläpitää hengissä tuottamalla heille ravintoylijäämää - joka tarvitaan jotta pappi edes voi olla tekemässä uskonnollisia rituaaleja, eikä viljelemässä peltoja niska limassa jotta ei kuolisi nälkään – niin tarvitaan aika selvästi jäsentynyt yhteiskunta joka kykenee tasaisesti tuottamaan tämän edellämainitun ravintoylijäämän.

---

Viitteet:
Max Weber, ”Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus” (1905) [suom. ”Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki”]
Émile Durkheim, ”Les formes élémentaires de la vie religieuse” (1912) [suom. ”Uskontoelämän alkeismuodot”]
Gene Expression, ”Society Creates God, God Does Not Create Society” 
Nature (Letter), ”Complex societies precede moralizing gods throughout world history” 
Pascal Boyer, ”Religion Explained: The Evolutionary Origins of Religious Thought” (2001)
Schloss & Murray (toim.), ”The Believing Primate: Scientific, Philosophical and Theological Reflections on the Origin of Religion” (2009)

Miksi sinäkin koet olevasi väärinymmärretty toisinajattelija?

Pseudotieteitä ja muita on helppoa lähestyä hölmöysteoriat edellä. Itsekin helposti sanon että jokin mielipide on idioottiutta. Tässä voi syntyä sitten ironisiakin hetkiä kun tiedostaa että esimerkiksi itse TJT itse sanoo sinulle että hän ei ymmärrä miten joku voi olla evolutionisti sen jälkeen kun on tutustunut kreationistien nerokkaisiin argumentteihin. ; Itse kuitenkin näen että matala älykkyysosamäärä ei ole oikeastaan edes se asia jota kannattaa katsoa kun mietitään sitä miksi ihmiset uskovat hölmöihin asioihin. Käytän tässä enemmänkin nelikenttää jossa tarkastellaan kahta akselia. Tähän liittyy kaksi hyvin erilaisesta ympäristöstä tulevaa konseptia.

Ensinnä katson kuinka vahvasti ihminen assimiloi tai harrastaa akkomodaatiota. Tämä on Piagetin psykologiassa oleva malli jossa, hyvin ankarasti karkeistaen, katsotaan sitä miten ihminen käsittelee informaatiota suhteessa omaan maailmankuvaansa.
1: Assimilaatiossa joka tarkoittaa uusien käsitteiden lisäämistä yksilön olemassa olevaan sisäiseen malliin. Olemassa oleva malli ei assimilaatiossa muutu, vaan pysyy entisellään. Uusi käsite liitetään siihen uutena tietona.
2: Akkomodaatiossa yksilön olemassa olevien sisäisten mallien muuttumista niiden ollessa ristiriidassa ulkoisten kokemusten kanssa.

Tämä akseli katsoo toisin sanoen sitä miten vahvasti ihminen suojelee vallitsevaa näkemystään esimerkiksi ad hoc tai post hoc -selityksin. Rakenne on tavallaan analoginen paradigmojen ja tieteen välillä. Jos tehdään muutoksia paradigman sisällä kysymys on assimilaatiosta ja jos ollaan valmiita vaihtamaan paradigmaa on kyseessä akkomodaatio. Tämä on tietenkin siitä kiinnostavaa että vaihtaminen ei ole sinällään automaattisesti kunniakasta, mutta niin ei jääräpäisyyskään.

Toinen asia jota sitten katson on sitä onko ihminen intuitiivinen vai rationaalinen. Tai Kahnemanin tunnetuksi tuomalla tavalla; Käyttääkö hän Systeemi1 vai Systeemi 2 ajattelua. Tähän liittyvän ja aika vallitsevan kaksoisprosessiteorian mukaan, ihmisen järkeily perustuu kahteen toisistaan erilliseen, mutta toisiaan tukevaan järjestelmään, joita kutsutaan arkisesti intuitioksi ja reflektioksi. Ensimmäinen tyyppi (T1) huolehtii perustavista kognitiivisista tehtävistämme. Se on nopea, tehokas ja alitajuinen, ja suurin osa ajattelustamme ja päätöksenteostamme nojaa siihen. T1 toimii automaattisesti ja säästäväisesti eikä se ole suoranaisesti tietoisen kontrollin alaisuudessa. Haitalliset kognitiiviset vinoumat (engl. bias) voivat helposti kaapata T1:n. Järkeilyn voidaan ajatella koostuvan systeemistä, joka koostuu perusteista ja niihin pohjautuvista johtopäätöksistä. Se ei ole yhtä herkkä vinoutumille, joskin sekään ei itse asiassa ole konemaisen virheetön. Tässä ovat akselit. Joista saadaan nelikenttä.

Assimilaatio + intuitio
Akkomodaatio + intuitio
Assimilaatio + reflektio
Akkomodaatio + reflektio

Tämä skaala ei tavallaan ole loukkaava. Voidaan sanoa että niissä on tiettyjä ongelmia ja etuja. Esimerkiksi intuitio on tunnetusti tietynlaisille virhepäätelmille altis. Mutta se toisaalta on nopea ja tärkeä normaalielämässä. Se ei kuitenkaan ole idiotiaa vaan päinvastoin mahdollistaa nopean päätöksenteon. Joskus on tärkeämpää rakentaa hyvä optimointialgoritmi kuin varmistaa että on saatu juuri ehdottomasti paras mahdollinen ratkaisu.

Totuus ja objektiivisuus ei välttämättä ole selviytymisessä se tärkein asia. Intuitioihin kuitenkin liittyy tietyiltä osin voimakkaampi emotionaalinen side: intuitiomme eivät vain kerro meille sen, että me olemme oikeassa, vaan että minä olen jollakin tapaa aktiivisesti kyseisen intuition takana, jolloin intuition yhdistyy tunto kognitiivisesta kompetenssista ja erityisestä itseluottamuksesta. Intuitioilla on näin meihin lähes vastustamaton auktoritatiivinen voima. Se tuntuu kuitenkin samalla jotenkin vapaalta.

Jos nyt palataan siihen nelikenttään niin voisin sanoa että oman kokemukseni perusteella siihen miten itse karkeasti leimakirveilen kun katson pseudotieteilijöitä tarkemmin;
1: Assimilaatio + intuitio ; Tämän lokeron tyypin voisi karkeistaa tyypiksi jolle asiat ovat nopeasti ilmiselviä. He tulevat puuskahtelemaan asioita niinsanotusti arkijärjellä. Tutkimukset tukevat omaa intuitiotani tässä. Intuitiiviseen, vähän vaivaa tekeviä nopeita ratkaisuja tukeva, ajattelu on liitoksissa konservatiiviseen asennoitumiseen. Eikä siksi että konservatiivit tukisivat tälläistä ajattelua vaan nimenomaan sitä kautta että tämänlaiset ajatusprosessit johtavat helposti konservatiivisuuteen. Kun meillä on nopeaa intuitiota käyttävä ihminen jonka ajattelutavat muuten haluavat liittää uudet tiedot vanhaan tietoon syntyy monille tuttuja puuskahtelijoita jotka vahvistavat omaa maailmankuvaansa äärimmäisen vahvasti. Koska heille asiat ovat ilmiselviä.
      1.1: Tässä epäsymmetria on siinä että he kokevat että he ovat varmalla pohjalla. Jalat maassa. Asiasta ei tavallaan edes kannata keskustella. Tai tarvitse. Mutkikkaampi on norsunluutorneilua. Etenkin jos se tuottaa vääriä ja epämieluisia lopputuloksia. Kaikki muut tietävät nämä puuskahtelijat puuskahtelijoiksi ja he voivat ulospäin vaikuttaa jopa paljon typerämmiltä kuin he oikeasti ovat.
2: Akkomodaatio + intuitio ; Silloin kun ihminen vaihtaa maailmankuvaansa helposti ja käyttää intuitioitaan, siitä syntyy helposti hörhömäinen vaikutelma. Itselleni tästä mallista tulee mieleen esimerkiksi sen tyypin vaihtoehtoajattelijat jotka tuottavat sirpalemaisia teorioita ties mistä ja jotka saadaan helposti pienelläkin impulssilla nappaamaan teorioita. Jopa omikseen. Mielessäni on eräs okkultismista kiinnostunut elämäntapataiteilija jonka suggeroin erään kerran uskomaan teoriaan jonka kyhäsin itse persiestäni ja hän jotenkin vielä uskoi että hän itse oli kehittänyt oman teoriansa. Hän tekee tätä muutoinkin. Kuulee ideioita ja unohtaa mistä on sen kuullut ja käsittelee tätä hyvinkin intuitiivisesti.
     2.1: Tässä korostuu se, että he ajattelevat olevansa luovia. Mutta toisaalta he kuitenkin päätyvät intuitiosysteemien kautta ennustettaviin lopputuloksiin. Jotka sisältävät tietynlaisia viitteitä maagisesta ajattelusta ja jo tuhat kertaa toistettujen ideoiden varianteista. Tässä tilanteessa epäsymmetria on siinä että he näkevät olevansa luovia ja vapaita ajattelijoita mutta ulkopuoliset kokevat että he eivät ole luovia – he vain vaihtavat mieltään kuin tuuliviirit. Mutta he kuitenkin ovat omalla tavallaan perinteisellä tavalla outoja ajattelijoita. Intuitioista onkin turhaa olettaa tulevan mitään out of box -ajattelua.
3: Assimilaatio + reflektio ; Tämä on nähdäkseni yleisin ja relevantein kun puhutaan taitavasti tehdystä ja tätä kautta keskustelunarvoisesta pseudotieteestä. Tässä mieleeni tulee erityisesti vanha kirjoitelma Pandas Thumbissa jossa puhutaan tortucoista. Eli sellaisista pseudotieteilijöistä jotka ovat vaivaa näkeviä ja teräviä. Heidän ongelmakseen ei nähty se että heidän päätelmänsä olisivat epäloogisia vaan siinä että he ovat puolueellisia. Heillä on perusteoria jota he kannattavat ja heidän elämäntyönsä on tämän tietyn asian todistaminen. He käytännössä tekevät pseudotieteestään niin hienon kuin se vain voi olla. Ja tämä on heille sama kuin tae siitä että kaikki muut ymmärtävät heidät väärin.
     3.1: Tässä epäsymmetria on siinä että he näkevät että heillä on vankasti perusteltu vaivalla rakennettu maailmankuva joka on mietitty ja harkittu. Ulkopuolinen näkee helposti pakkomielteisyyden ja maailmankuvaan solahtamisen jossa tyyppi älykkäästi ja ovelasti keksii mitä tahansa jotta ei joutuisi taipumaan tosiasioiden edellä.
4: Akkomodaatio + reflektio ; Tämä mukailee perinteistä tiedemiesihannetta. Robert Mertonin Cudos -ehdon mukainen ajattelija. Mertonin mukaan tieteellä on eetos, sosiaalinen hyvejärjestelmä, joka ylläpitää tieteen tavoitteiden toteutumista yksilöiden ja ideologioiden paineista ja rikkomisyrityksistä huolimatta. Hänestä ne ovat seuraavat: Tieteen perustelu ei ole henkilösidonnaista, vaan tapahtuu yleispäteviin kriteereihin. Näin kansalaisuus ei ratkaise teorian hyvyyttä. Toki tässäkin kohdassa otetaan huomioon se, että joskus voi olla vahvoja syitä epäillä kannanottoa. Jos olet vaikka huumeissa, voi näkemillesi avaruusolennoille ja vaaleanpunaisille elefanteille löytyä muukin syy, kuin se että olet ollut silminnäkijänä. Tämä on tietenkin henkilökohtainen ominaisuus, ja se vaikuttaa arvioinnin painoarvoon. Mutta näiden ottamisen pitäisi aina olla hyvin perusteltuja. Tutkimustulokset on julkaistava ja pistettävä avoimesti muiden saataville. Tutkija saa nimen ja maineen, mutta itse tutkimus on yleistä omaisuutta. Tuloksia ei saa varastaa tai vääristellä, eikä niillä saa ajaa omaa agendaa. Järjestelmällinen epäily, jossa johtopäätöksiä ja arvioita lykätään, kunnes niille on hyvää pohjaa.
     4.1: Syvällinen analysoija joka on valmis muuttamaan mieltään tarvittaessa. Vaikuttaa myös olevan taruolento. John Ziman PLACE -normissa taas otti mukaan sen, että käytännössä tutkimuksia tehdään sen mukaan miten niille saadaan rahoitus. Tämän vuoksi seuraavat piirteet kuvaavat "uutta eetosta" paremmin. Suuri osa tiedosta on salattua, ja sitä käytetään esimerkiksi yksinoikeudella. Tutkimuksia voidaan myös tilata ja niitä suojataan esim. teollisuusvakoilulta, tai muuten vaan kilpailijoilta. Tiedon omistaa jokin yhtiö, ei niinkään tutkimuksen tekijä. Tietoa käytetään paikallisesti, ja ongelmat eivät ole yhtä laaja -alaisia. Ne keskittyvät ongelmanratkaisuun teoreettisen edistymisen sijasta. Itse työn tekeminen on johdettua, eli tieteentekijä toimii komennusketjun osana. Hän ei ole yksilönä tutkimassa ja miettimässä. Tutkimus ei ole teoreettisesti generoitua, vaan toimeksiannettua. Rahoittajan päämäärä, ei tutkijan kiinnostus tai teoretisoimishalut päättävät tutkimuksen sisällöstä. Tutkija on asiantuntija, jonka osaamista lainataan. Häntä ei valita sen vuoksi mitä hän osaisi luoda, vaan sen mukaan mitä hänellä on jo, se mitä hän hallitsee.

Jos päädyt tähän tieteilijän ruutuun, kannattaakin miettiä uudestaan. Jos luulet itse kuuluvasi tähän lokeroon, mieti kahdesti uudestaan. Sillä pahin asia on se, että Dunning-Kruger -efektin mukaan kaikista varmimpia itsestään ovat kaikista toopeimmat. Tällöin asenteen lisäksi saatetaan tarvita myös niitä loukkaavia älykkyyttä tai muuta kompetenssia kyseenalaistavia juttuja. Toisaalta itsen lokerointi on kenties vaikeinta. Yleensä jokainen kokee olevansa fiksu ja vain muut tietävät millä tavalla emme ole. Usein tuskastuttavallakin tavalla.

---

Viitteet:
Michael Shermer, ”Why People Believe Weird Things” (1997)
Hakkarainen, Lonka & Lipponen, ”Tutkiva oppiminen - Järki, tunteet ja kulttuuri oppimisen sytyttäjinä” (2004)
Daniel Kahneman, ”Thinking, Fast and Slow” (2011)
Eidelman, Crandall, Goodman & Blanchar, ”Low-Effort Thought Promotes Political Conservatism” (2012)
Pandas Thumb, ”An Ill Wind in Tortuca”
Robert Merton, ”The Sociology of Science” (1973)
John Ziman, ”Real Science: What It Is and What It Means” (2000)
Kruger & Dunning, ”Unskilled and Unaware of It: How Difficulties in Recognizing One's Own Incompetence Lead to Inflated Self-Assessments” (1999)

Onko ylipäätään järkevää puhua moraalikadosta tai moraalisesta edistyksestä?

Olen pelkästään tällä viikolla törmännyt kristittyjen puolelta sellaisiin ajatuksiin kuin;
1: Kristinuskon levittäminen on vuosituhantinen perinne ja se on aina kelvannut. Ei pidä muuttaa menestysreseptiä ja sen vuoksi ei pidä sovittaa kristillistä julistustyötä aikaan. Päinvastoin, suosion väheneminen on johtunut siitä että vakiintuneista strategioista on jo nyt joustettu liikaa.
2: Kun nuoret, nyt viime aikoina yllättäen myös nuoret naiset, ovat vahvemmin erkaantumasta teismistä niin ei pidä uskonnon muuttua vaan sen sijaan näiden erkaantuneiden tulee tajuta asiat. Tiedostaa taustansa ja identiteettinsä.

Näissä ei ole mitään hirveän poikkeuksellista joten nostan ne esiin vain tuollaisina ilmapiirinluojina. Nämä ovat tietenkin reaktioita siihen että kulttuuri on monin paikoin muuttunut – ja syvästi. Muutoksissa positiivisuutta näkyy lähinnä tahoissa jotka laskevat lyhen ajan prosenttimuutoksia ja olettavat niiden jatkuvan. Joka yleensä suosii pieniä uskontoja ; Niiden sivutuotteena saattaa esimerkiksi olla se, että odotuksissa helluntailaisista tulisi tulevaisuudessa tärkein uskonsuuntaus. Pitkäjänteisessä maailmassa sen sijaan näyttää että nuorten vakaumuksia katsotaan erityisesti ja tämän näkökulman suuntauksen kohdalla opitaan se mitä Voas on kertonut: Lapset eivät muutu iän mukana uskonnollisemmiksi ja nuoret ovat kasvavassa määrin vähemmän uskonnollisia kuin vanhempansa.

Ajatuksena on kulttuurin rapistuminen jonka vaihtoehtona on enemmänkin moraalikato. Nostin identiteettikysymyksen tähän esiin siksi, että se on tavallaan laajennus normaalista ”uskonnottomuus tarkoittaa moraalittomuutta” -lausunnosta. Mutta se viedään hyvin erikoiseen aiheeseen, yksilön identiteettiin. Puhutaankin ajatuksesta jossa yksilön identiteetti rikkoutuu, sirpaloituu ja katoaa. Ei siis siitä että ihmisellä olisi väärä tai kieroutunut identiteetti.

Tästä syntyy vähän sellainen henki, joka syntyy aina kun erimielisyys ilmenee muodossa jossa sinulla ei itse asiassa ole mielipidettä. Joka sitten toisaalta esiintyy kuin kannattaisit pahuutta joka olisikin sidoksissa moraaliin. Pahuutta kannattavalla on koodi, nihilistillä ei. Mutta silti. Arvotyhjiö toimii jotenkin niin että ensin moraalia ei ole ja sitten on kuitenkin niin että voidaan sanoa että hyvää päibää kaikki Teini-Ikäiset-Darwnin-Natsi-Ninja-Hitlerit! Tällä hetkellä minä kenties olen jumalassa. Mutta huomenna olen selvä, mutta sinä olet aina vaan eugenikko-abortionisti-geenimanipulaattori!

Vastapuoli ei kuitenkaan selkeästi sorru relativismiin. Jopa siinä määrin että nykyään näitä pidetään moralistisina hurskastelijoina eli eräänlaista siveysmallia kuvaavina sensuristeina jotka ovat ns. social justice warrioreja. Mikä vihjaa että takana olisikin vääristynyt oikeudentunto kuin pahuus. Tai edes nihilismi.

Mistä päästään syvään moraalifilosofian tuntemaan ongelmaan. Me usein puhumme moraalista kuin olisi jokin moraalikato tai vaihtoehtoisesti moraalinen edistys. Ja liitämme muutoksia, ennen kaikkea juuri lyhyellä jänteellä olevia ”kuumia keskustelunaiheita” tähän ja luomme tästä maailmaasyleileviä ja kaikenkattavia väitteitä suurista trendeistä.

Ja tässä sitten syntyy esimerkiksi näkemys jossa kuvataan asioita kuten Steven Pinker joka nostaa esiin miten rasismi ja orjuus ovat vähenemään päin. Samoin monet oikeuksista taistelleet ovat olleet tulevaisuusoptimisteja; Martin Luther King esimerkiksi kuvasi että moraali kehittyy hitaasti mutta se on pitkässä jänteessä kohti oikeudenmukaisuutta. Toisessa päässä ovat sitten Tapio Puolimatkat jotka näkevät että homojen avioliittolaki on ajamassa meitä kohti länsimaiden tuhoa jossa seuraavana portaana ei olekaan oikeudenmukaisempi maailma vaan pedofilian laillistaminen.

Kun puhutaan edistyksestä, on selvää, että vuosituhantinen menestys ei takaa mitään. Jos katsomme Egyptin valtakuntaa, sen uskomukset olivat pitkäaikaisia ja menestyneitä. Nyt niihin ei usko kukaan ja egyptiläinen moraali ei näy edes mutkien kautta nykyfilosofiassa – toisin kuin joku Aristoteles ja Platon joiden vaikutus kristinuskossa on ollut hämmentävänkin suuri. Tästä seuraa se, että jos kuvataan pitkän jänteen moraalisia muutoksia kulttuurirelativismi on itse asiassa se joka sopii melko helposti annettuihin havaintoihin. Muutos on neutraali termi, joka voi pitää sisällään ties mitä. Mutta muutosten kalibrointi vaatii lisäksi jonkin mittarin, johon tätä asiantilaa verrataan. Siksi arviointi moraaliseksi edistykseksi tai rappioksi vaatiikin jonkinlaisen pelkän muutoksen olemassaolon ylittävän mittarin. Joka sitten käytännössä sisältää perustelemattomia taustaoletuksia. Jotka eivät ole kovin tavoiteltava asia.

Moraalinen edistys ja moraalinen rappio ovat tietynlaista muutosta. Ja siksi onkin hyvä tiedostaa, että jos halutaan kategorioida sen ulkopuolella, että kulttuurien näkemykset moraalista muuttuvat tarvitaan jonkinlainen moraalinen teoria. Perinteisesti tätä on lähestytty objektiivisen moraalin kautta. On identifioitu jotain perusarvoja kuten vapaus, nautinto, tasa-arvoisuus tai papin saamien orgasmien määrä viikossa, ja sitten tämän valossa olemme saaneet järjestettyä arvostelmia kaikelle toiminnallemme.

Tämä johtaa siihen että moraalinen muutos voidaan kategorioida kahdella tavalla; Joko pitäydymme totutussa moraalisessa teoriassa ja ympäristössä saadaan aikaan muutoksia jotka tekevät niiden seuraamisen jollain tavalla edullisemmaksi tälle tietylle moraaliteorialle. Tämä voi tapahtua monella tavalla. Sen mukainen toiminta voi tilastollisesti muuttua tavallisemmaksi, saadaan sääntöjä tai jopa teknologisia keksintöjä jotka tekevät sen helpommaksi tai näkemys muuttuu vaan suositummaksi.

Sitten voidaan ajatella että me vaihdamme koko moraalista viitekehystä. Toisin sanoen hylkäämme jotain vanhoja arvoja tai otamme uusia tilalle. Tai sitten laajemmanne tai supistamme tiettyjen arvojen sovelluskenttää. Saatamme myös arvioida uusiksi sitä ketkä ylipäätään ovat moraalisia toimijoita. Näin etenkin kun tutkitaan mielisairaita tai lapsia. Ja jossain määrin kiinnostavaa kyllä myös eläimiä.

Michelle Adams on tässä yhteydessä analysoinut moraalia ja hän on esittänyt että moraalinen kehittyminen on rationaalisella pohjalla vain jos sitä ei oteta yleisessä muodossa vaan spesifissä muodossa. Toisin sanoen moraalikadon ja moraalin edistymisen näkemys ei ole sitä, miten sitä kuvataan normaalissa arvokeskustelussa – jonain yleisenä ja laajana. Sen sijaan moraalinen kehitys on juuri sitä miltä se näyttääkin keskusteluissa; Kysymys on lokaalista tilasta jossa muutosta heijastetaan tietyn moraalistandardin kautta. ; Näin esimerkiksi yksi lokaali moraalistandardi voi näyttää että homojen avioliitto on moraalista edistystä koska se laajentaa vapauden ideaalia ja voidaan liittää vaikka hedonismiin - joka muuten on sekin yksi tapa jäsentää moraalia vaikka se onkin kovasti mustamaalattu pintatasolla vaikka moni uskonnollinen asia itse asiassa myydään nimenomaan hedonistisella pohjavireellä. Ihminen saa rauhan, löytää mukavaa yhteisöllisyyttä ja syviä kulttuurinautintoja "Suvivirrestä" sekä pelastuksen kuoleman jälkeen ja kenties ennen sitäkin. Toisesta lokerosta tilanne näyttää että täsmälleen sama muutos on moraalista rappiota koska se turmelee siveyden sipuleiden seksuaalisen puhtauden ideaalia. Jotka ovat yksi moraalisesti korkeatasoisen toiminnan teoria vaikka minä sitä kovasti mustamaalaan vaikka elänkin paikoitellen seksuaalietiikaltani korkeatasoisemmin kuin moni nimekäs uskonjulistaja.

Adamsin näkemys on mielestäni hyvin tutunoloinen. Toisessa kontekstissa. Nimittäin epistemologiassa ja tieteen puolella. Sieltä kun löytyy sellaisia ajatuksia joissa tutkimus syventää paradigman sisällä tietoa niin että tiedon kasautuminen ja edistys tapahtuu aina paradigman sisällä. Mutta paradigman muutoksissa muuttuvat myös arviointikriteerit joten niiden muuttuminen olisi yhteismitatonta, puhtaasti maailmankuvallista. Taustalla on tavallaan ymmärrettävä ajatus; Jos moraali muuttuu ja moraalin arviointitavat muuttuvat niin miten voimme puhua edistyksestä kun moraaliteorian muutos voi heittää roskiin myös ne lähestymistavat joilla mittaamme moraalia itseään. Tämänlaisen ongelman välttämiseksi lokalisointi on tietenkin yksi tapa kiertää ongelma. Tästä onkin syntynyt aika laajasti kannatettu näkemys jossa puhutaan moraalisista vallankumouksista hyvin samaan henkeen kuin tieteessä voidaan puhua paradigmanmuutoksista. Tätä kulmaa edistaa myös esimerkiksi Nigel Pleasants.

Näissä argumenteissa on se vahvuus että on hyvin vaikeaa kyseenalaistaa sitä että moraalista muutosta voidaan arvioida tälläisessä lokaalissa kontekstissa. Osa kuitenkin näkee, että moraali olisi jotain enemmän. Heille tämänlainen melko vakaalla ja varmalla perustelutasolla pysyminen rajoittaa. Ihmiset haluavat joko olla optimisteja tai pessimistejä.

Miten sitten suhtautua muutokseen jos siihen haluaa ladata syvempää arvolatausta ja merkitystä kuin pelkästään sen että muuttuvat asiat muuttuvat. Nyky-yhteiskunnassa tavataan suosimaan seksuaalista vapautta yli siveyden. Mutta itse näen että tämä on heilahdellut yhteiskunnassa enemmänkin; Itse asiassa on hämmentävää miten avomielinen seksuaalisuuden suhteen keskiaikainen kuppaa edeltävä maailma oli. Kuppa oli luonnollisesti jotain konkreettista joka vaikuttaa seksuaalietiikan soveltamiseen. Vastaavasti antibioottien voidaan nähdä vaikuttaneen päinvastaisella tavalla; Seksitaudit eivät olekaan yhtä suuri riski. HIV oli sitten aivan oma lukunsa ja sitä onkin käytetty moraalisessa keskustelussa.

Tämä on nähdäkseni jotain jota voidaan käyttää kun tartutaan syvään ongelmaan. Jos suhtaudun moraaliseen haasteeseen samalla tavalla kuin naturalistina tartun epistemologisiin haasteisiin, syntyy analogiamyllyn avulla ratkaisutapa.

Perusongelmanahan on se, että jos moraali muuttuu ja ennen kaikkea teemme moraalisia vallankumouksia niin moraalisen edistymisen haaste on arviointihaaste. Muutokset kun koskevat myös sitä mikä lasketaan minkäkinlaiseksi muutokseksi. Miten voimme tietää että muutokset ovat hyviä kun muutokset koskevat myös sitä osaa joka koskee sitä mikä ylipäätään on positiivinen ja negatiivinen muutos. Tieteessä täsmälleen sama onglma on siinä kun tutkittaessa saadaan uusia tietoja joiden kautta joudutaan kontekstoimaan toisia kohtia tieteestä. Tätä pidetään haasteena ikuiselle ja muuttumattomalle tiedolle mutta tämä ei tavallaan ole kuitenkaan ylitsepääsemötön ongelma tieteenteolle. ; Tämä kysymys ei enää olekaan moraalirelativismia vaan moraaliskeptismiä. Ja sen ongelmat ovat tavallaan peiteltävissä ja taputeltavissa. Otetaan vain taustalle jotain moraalikonsepteja jotka ovat joko muuttumattomia tai sitten sellaisia että ne voidaan ottaa mukaan moraaliseen arviointiin tavalla jossa voimme oppia niistä.

Itse näkisin että tässä evoluutiopsykologinen ote on näppärä. Koska jos me mietimme moraalia niin voimme perinteisen perusarvolähestymisen kautta katsoa vaikka esimerkiksi murhan kieltämistä. Nämä ovat asioita jotka ovat varmasti sellaisia että ne ajavat kohti homeostaasia. Jos ajattelemme että moraalisuus on ihmislajissa ylipäätään siksi että olemme sosiaalisia eläimiä joilla on strategioita jotka auttavat geenejämme, niin aggressiivisuuteen ja altruismiin saadaan järkevyyttä. Ja usein konteksti. Konteksti jonka kohdalla ei enää olekaan kovinkaan relativistista että miksi seksuaalimoraali muuttuu ajan mittaan. ; Varovaisuus on yksinkertaisesti toisinaan tärkeämpää kuin joskus taas ei.

Tätä kautta voidaankin sanoa että yksilön oman pään sisällä tehty reflektio tunnetusti näyttää erilaiselta kuin ihmisen käytös. Ja ihmisen käytös tilastollisesti nostaa esiin asioita jotka eivät olekaan kovin satunnaisia. Tästä päästään siihen että lajinmukaisen käytöksen taakse saadaan ihan se että ne asiat jotka ovat jaettuja kaikissa kulttuureissa ovatkin helposti lajinmukaisia. Tässä mielessä erityistä onkin se, että jos uskonto oikeuttaa itseään näiden periaatteiden kautta se ei opeta meille moraalia ja anna meille moraalia vaan päinvastoin loisii moraalin päällä; Se myy itsensä sillä että se kannattaa asioita joita yksilö ja ihmisryhmä kannattaa valmiiksi. Jos se sen sijaan kannattaa jotain joka on kulttuurispesifistä ja harvinaista – vaikkapa lapsiuhreja tai vaatimuksia joissa ei syöd katkarapuja – niin se ei tavallaan nojaa siihen mitä morali ylipäätään on vaan luo keinotekoisia uusia sääntöjä.

Tähän liittyvää moraalipsykologiaa on itse asiassa tutkittu. Ja siitä on saatu aika paljon tuloksia. Esimerkiksi Thalerin diktaattoripeliä tutkimalla on löydetty että ihmiset ovat tietyssä määrin anteliaita. Kulttuuri ja konteksti muuttaa määrää jonkin verran mutta tämä peruspiirre on melkoisen irrottamaton osa ihmiskulttuuria. ; Lapsia tutkimalla on esimerkiksi havaittu että uskontoa ei tarvita jotta lapset olisivat anteliaita ja haluaisivat hyvää. Itse asiassa uskonnollisuus voi jopa haitata tätä prosessia, uskonnolliset lapset ovat anteliaita mutta vähemmän anteliaita.

Toisin sanoen melko pienillä lisäoletuksilla päästään lokaalita tasosta globaaliin tasoon. Tosin tässä kiinnostavaa on se, että arviointi muuttuu hyvin vaikeaksi koska yksilö harvoin tietää tarpeeksi tilastollisesta tasosta voidakseen tehdä arviointeja sillä tavalla miten moralistit ovat yleensä nauttineet moraalifilosofiasta; Esittämällä arvioita korkeimman omapäisesti jostain moraalisen hurskauden nojatuolista apuna kenties oman uskonnon suosima lempikirja joka sitten premissioi julistajan puolesta että mitkä arvot ovat paitsi arvoja niin myös perusarvoja, muita parempia ja keskeisempiä voittaja-arvoja.

Toisin sanoen tässä tilanne on se, että meillä on lajinmukainen arvoperusta joka on kohtuullisen pysyvä. Evoluutio saattaa itse asiassa muuttaa myös tätä tasoa hitaasti. Tämä taustalla oleva taso ei kuitenkaan ole sellaisenaan tiedetty joten se on itsessään oma tutkimuskohteensa. Toki osa haluaa vain mennä perinteiseen objektiiviseen moraaliin. Mutta tässä haasteena on se, että he joutuvat tekemään niitä moraalisia hyppäyksiä, joita minäkin teen. Tosin asenteeltaan joustamattomampia ja ehdottomampia. Tämä on kuitenkin vastassa jos ei halua elää maailmassa jossa moraaliasiat muuttuvat ja hämmennystä herättää se, että siveyttä ja tiettyä käytöstä rajoittavat moraalit laajemminkin korostavat arvoja jotka ovat käytännössä useimmiten -elleivät peräti aina - vastassaan vapautta korostavat arvot niin että tarjolla on vain lokaalia kehitystä ja rappiota.

Ja nähdäkseni puolellani on sekin, että objektiivisehkoon moraaliin kaipailevat, edes fundamentalistikristityt, eivät nykyään ole torjumassa käytöksessä olevaa geneettistä tai lajityypillistä sisältöä. Jos olemme jotain oppineet homo- ja transsukupuolisuuskeskusteluista niin sen että heillä on jopa evoluutioteoriaa essentialistisempi ajatus siitä miten pojat ovat poikia ja niin edespäin. On selvää että jos käytöksessä on geneettinen komponentti ja käytös ilmentää mieltymyksiä joita voidaan kutsua moraaliseksi mauksi, ja tämä ilmenee paitsi itsen niin myös muiden toiminnan arvioinnissa, tavalla jota voidaan lähestyä tilastollisesti, niin selvästi yhteiskunnan moraaliarvot ovat jotenkin liitoksissa tähän. Ja ne ovat ainakin osittain tätä. Sitten onko se tämän lisäksi jotain muutakin. Tämä on se tämän hetken käytävä keskustelu. Joka vaatii toisin sanoen laajentamista tästä minun antamastani tasosta. Onko moraali muutakin kuin selitys lajinmukaisen käytöksen ilmenemiselle joka on esitetty ihmiskunnan sisältä ilman että siihen välttämättä liittyy ihmisten tiedostamaa origin storyä miksi se on ollut evolutiivisesti fiksua, vaikka he noudattavatkin näitä luonnollisia käytösmallejaan.

Tiedän että oma selitykseni loukkaa vain lähes kaikkia, ja se on tavallaan tämä silmällä pitäen kehitettykin. Mutta samanaikaisesti on tajuttava että ne lisäoletukset joita teen päästäkseni lokaalista edistyksestä ja rappeutumisesta yleiseen edistykseen ja rappeutumiseen ovat jotain joiden kaltaisia joudutaan väistämättä tekemään aina jos halutaan tehdä jotain enemmän kuin puhua siitä että moraali on eri aikoina erilaista. Ironista kyllä tämä moraalinen lisäolettelu joudutaan ottamaan jopa silloin kun erilaisuudesta hypätään siihen että kaikki olisivat erilaisia mutta samanarvoisia.

Toki tässä minun ajatuksessa on sekin että se siirtää fokuksen jonnekin muualle kuin missä se tavallaan aina on pidetty. Monestihan moraalia lähestytään yksilön, ryhmän tai ideologian kautta. Evoluutiopsykologian mukaan moraali ei olekaan takaamassa yhteiskunnan vakautta tai yksilöiden selviämistä vaan nimenomaan geenien selviämistä. Fokus on enemmän populaatiossa ja ihmiskunnassa kuin vaikka Suomalaisuudessa tai siinä miten joku puolihullu espoolainen nauttii tai ei nauti elämästään lyhyellä tai pitkällä aikajänteellä. Geenitaso on tietenkin hämmentävä. Mutta minusta se tulee automaattisena sivutuotteena ottamastani lähtökohdasta.

---

Viitteet:
Turun Sanomat, ”Nuoret aikuiset etäällä kirkosta” 
Areiopagi, ”Uskonnot eivät ole katoamassa” 
David Voas, ”Why there is no way back for religion in the West” 
New Yorker, ”Steven Pinker Thinks the Future Is Looking Bright” 
Seurakuntalainen, ”Kasvatustieteen professori Tapio Puolimatka: Seksuaalisen vapauden kulttuuri rikkoo perhe-elämän” 
Michelle Adams ”The Idea of Moral Progress” (1999)
Nigel Pleasants, ”The Structure of Moral Revolutions” (2018)
Richard Thaler, "Fairness And The Assumptions Of Economics" (1986)
Jean Decety, "The Negative Association between Religiousness and Children’s Altruism across the World" (2015)

Vihreälle liikkeelle Taivaan Isän Kämmenestä

En ole pitänyt vihreää liikettä minään keskusmääriteltynä perinteisenä ideologiana. Sen sijaan, että olisin määritellyt vihreyden ideologisen aatteen rakenteen, olen pitänyt sitä sosiologisemana ilmiönä. Jonain jota ymmärtää paremmin vaikkapa katsomalla mitä markkinatutkimukset ovat kertoneet tähän liittyvistä arvoista. Tässä oli taustana se, että vaikka elän Etelä-Suomessa paikoissa joissa on paljon vihreitä, en ole törmännyt kovin yhtenäiseen tai monoliittiseen ideologiaan. Ja markkinatutkimusnäkökulma näytti tuovan esiin juuri tätä.

Tai sitten olen vinoutunut. Sosiaalipsykologiassa on nimittäin havaittu että ihmiset katsovat omaa sisäryhmäänsä huomattavasti eri tavalla kuin ulkoryhmiä; Oman ryhmän jäsenten ideologista eheyttä korostetaan keskustelujen tasolla niin vahvasti että helposti unohdetaan että ihmiset kuitenkin käytännössä näkevät oman viiteryhmänsä enemmän yksilöllisinä kuin ulkoryhmänsä. Ulkoryhmä on joko mielipiteiltään dogmaattinen.

Siksi onkin kenties relevanttia tai ainakin avartavaa ottaa käsittelyyn Juha Ahvion ”Vaarallinen vihreä valhe”. Teos on siitä hyvin nimetty, että nykyään jos lukee tiedekirjoina tai analyyttisinä kirjoina myytäviä teoksia, joiden nimessä on jokin nimetty vastustettava ryhmä ja miten tämä on valetta, teos on taatusti suhteettoman surkea. Ahvion teos on tosin siinä mielessä harhaanjohtavasti nimetty, että teos ei itse asiassa ole aivan niin camp kuin mitä sen nimi antaisi ymmärtää.

Siinä asiaa lähestytään taatusti ulkoryhmän kautta. Ahvion teoksessa on monia erilaisia taustavirtauksia. Yksi niistä on yritys sitoa vihreää liikettä melko monoliittimaisesti teosofiseen uskonnollisuuteen. Tätä kautta luodaan nykyajan poliittisiin intresseihin sävytettyjen ajatuspaja -ajatelmien tapainen systeemi jossa vastapuolen näkemys leimataan ”uskonnoksi”. Ahvion teosta lukiessa syntyy pohjavire, joka vähintään vihjailee että vihreä liike on ymmärrettävissä oleelliselta osaltaan nimenomaan uskonnollisfilosofisesti ja että tämä liittää sen lähinnä kahteen asiaan: monismiin, jonka mukaan kaikki olevainen on yhtä ja panteismiin, jonka mukaan tämä jakamaton ykseys eli kasvit, eläimet ja ihmiset ovat jumalia. Ajatellaan myös, että itse maapallo eli Gaia-maaäiti on elävä olio ja jumala. Näin vihreä liike saadaan assosioitua New Age -henkiseen okkultismiin.

Ahvion mukaan vihreän uskonnon kolme perusoppia ovat, että maapallon luonnonvarat ehtyvät, maapallolla on liikaa ihmisiä ja että ihminen on uhka luonnolle. Ja että mikään näistä ei pidä paikkaansa.

Ahvion keskustelun teemana on se, että vihreän liikkeen ihmisvihamielisiä tavoitteita on laskea ihmiskunnan väkilukua, jota varten vihreät kannattavat abortteja, eutanasiaa, sterilisaatioita ja homoseksuaalisuutta. Lisäksi uskonnonfilosofian monismin kautta perustellaan että vihreät suosivat ylikansallisen YK-johtoisen maailmanhallituksen syntymistä. Ja miten sellaisella voimakeskittymällä halutaan antaa kaikille maailman valtioille monenlaisia pakotteita.

Juha Ahvio liittää vihreän liikkeen maailmankatsomuksellisia lähtökohtia, jotka eivät ole kovin hyvin peräisin vihreiden omista puheista tai toiminnoista. Teoksen luomassa ilmapiirissä nämä lienevät jonkinlaisia ansioita kirjoittajalle itselleen koska tätä kautta hän ikään kuin selventää ja paljastaa asioita jotka jäävät julkisessa keskustelussa usein pimentoon.

Kuitenkin Ahvio mielestäni osaa löytää jotain kiinnostavia asioita. Hänen teesinsä voidaan tiivistää ja jäsentää kahteen teemaan joita hän toistaa varioiden:
1: Maapallon luonnonvarat ehtyvät, joten luonnonvarojen kulutusta pitää radikaalisti vähentää. Tähän liittyy vahvasti se että maapallolla on liikaa ihmisiä sen kantokykyyn nähden. Tätä hän liittää Malthusin ajatteluun. Hänhän päätteli että maailmassa on rajallinen määrä resursseja joka oman aikansa resurssien ja teknologian valossa päätteli, että väestönkasvun myötä kullekin ihmiselle riittävän ravinnon määrä vähenee. Mielestäni tämä Malthusin esiintuominen on kiinnostavaa kahdella tavalla; Ensinnäkin ekologiassa Malthusilainen ajattelu on itse asiassa näppärä malli; Se selittää populaatioiden kokoja ja niiden romahtamisia. Toinen kiinnotsava seikka on se, että vaikka teos ei itse asiassa ole evoluutiodenialistinen, Ahvio tässä selvästi kuitenkin virittelee assosiaatioita vanhoille kunnon kreationisteille. Malthus on aika monelle tottuneelle kreationistille näppärä dogwhistle jossa vinkataan darwinismiin ilman että joudutaan menemään evoluutiodebattiin. Jonka aika poliittisessa keskustelussa ei ilmeisesti ole nyt kun pitää käsitellä muita asioita. Ahvio tahtookin tässä korostaa että vihreille ihminen ja erityisesti ihmisten liiallinen lisääntyminen on uhka elollisen luonnon tasapainolle ja elinvoimaisuudelle. Tämän teesin kanssa on itse asiassa vaikeaa olla erimielinen. Vihreät sekä kannattavat tätä näkemystä että pitävät sitä totena aikamoisen usein.
2: Toinen teema on sitten hieman kontroversiaalimpi siinä mielessä että ne eivät tunnu sopivan kuin tarkasti cherry pickaamalla valittuihin vihreisiin. Ahvio korostaa että vihreistä ihmisen olemassaololle ei tule antaa etusijaa suhteessa muuhun luontoon, koska ekologismin perustana olevan eettisen näkemyksen mukaan ihmiset ja eläimet ovat samanarvoisia. Vihreään ekologismiin liitetään ”lajismin” kritiikkiin. Eli ei saataisi asettaa yhtä lajia (spesifisti ihmiset) luonnon kaikkien muoden lajien (geneerisesti eläimet jne) edelle.  Ahvio tältä pohjalta viittaa myös että vihreä ekologismi olettaa, että kaikkeus on perimmältään yhtä (monismi) ja että luonnolla on kaikki ne ominaisuudet, jotka on perinteisesti luettu Jumalalle (panteismi). Vihreä aate on saanut vaikutteita teosofiasta ja antroposofiasta.

Tätä toista teemaa Ahvio liittää myös siihen ajatukseen jonka mukaan monistisesta uskosta kaikkeuden perimmäiseen ykseyteen on suorana seurauksena suositus, jossa yksi valtakeskus, globaalinen hallinto, ohjaa koko ihmiskunnan suhdetta luonnonvarojen käyttöön. Globaali yksi hallinto olisi seurauksena.

Ahvio puhuutässä monesta asiasta. Vihreä liike ei hänestä ole huolissaan pelkästään saastuttamisesta vaan myös kontrolloimattoman väestönkasvun vaikutuksesta ympäristöön ja palautumattomien luonnonvarojen kuluttamisesta. Koska ihmiskunnan liikakasvu uhkaa luonnon tasapainoa, vihreän ideologian kannalta suositeltavimpia ovat sellaiset seksuaalisuuden muodot, jotka eivät johda lapsen syntymään. Tässä suhteessa homoseksuaalisuus on seksuaalisuuden ihannemuoto, koska homoseksuaalinen suhde on absoluuttisen steriili eikä näin uhkaa luontoa ylikuormituksella. Sen sijaan ydinperheen arvoihin perustuva perhemuoto on ongelma, koska siellä lasten saamista pidetään myönteisenä arvona: ydinperhemallin lapsimyönteinen arvomaailma on uhka luonnon tasapainolle. Vihreä ideologia on Ahviolle aborttimyönteinen koska ei-toivottujen lasten elämän lopettaminen jo äidin kohtuun merkitsee luonnon kuormituksen vähentämistä ja palvelee näin kokonaisuuden etua.

Mukaan liitetään jopa viitteitä uuspakanallista Artemis-kulttia, jonka mukaan luonnon puhtauden suojelu voi vaatia ihmisuhreja abortin muodossa, koska näin vähennetään ihmislajin luonnolle tuottamaa rasitusta. Uuspakanallisen ajattelun mukaan ihminen on valinnan edessä: voidakseen pelastaa puhtaan luonnon tuleville sukupolville, on mielekästä uhrata sellaisten lasten elämä, joille ei muutenkaan pystyttäisi takaamaan ”ihmisarvoista elämää”. Näin abortista tulee pyhä uhri Artemiille, eläinten suojelijalle.

Lisäksi hän esittää, että vihreä ideologia sisältää Ahvion mukaan ristiriidan. Siinä puolustetaan eläinlajien oikeutta elää niiden luontaista kehitystä tukevassa elinympäristössä mutta samalla vihreä ideologia heikentää ydinperhettä, jonka on tutkimuksissa osoitettu olevan ihmislapsen kehitystä parhaiten tukeva elinympäristö.

Ahvion teos ei ole hirveän paksu. Silti siinä tuntuu olevan aika vähän kunnon substanssia. Pääteesit voidaan tiivistää muutamalla tavalla. Ja ne varioivat samaa kahta pääteemaa. Näiden teemojen kohdalla on yleensä jotain fiksua. Mutta Ahvio joutuu kuitenkin jarruttelemaan jotta hänen ajatuksensa eivät ns. lennä lapasesta kohti varsin korkealentoisia väitteitä. Näistä puuttuu juuri se mikä minun vihreässä videossa oli. Sidokset oikeaan käytökseen ja oikeisiin mietteisiin.

Ongelmat ovat monenlaisia. Esimerkiksi kun Ahvio liittää abortin vihreään liikeeseen, hän ei suinkaan pysy vain siinä miksi ja millä argumentein vihreät puolustavat aborttia. Hänen tarjoamansa näytteet viittaavat tasan siihen että aborttia myydään naisen ruumiin itsemääräämisoikeutena. Esimerkiksi hän osaa lainata vihreiden nuorten periaateohjelmaa jossa ”Ruumiillinen koskemattomuus ja itsemääräämisoikeus ovat yleismaailmallisia oikeuksia. Oikeus aborttiin kuuluu kaikille”.

Ahvion teos kuitenkin luo paralleeria siihen että malthusilainen ajattelu olisi jotenkin sovellettu. Aborttia kannattavissa puheissa ei kuitenkaan ole tavattu esittää ajatuksia joissa lapsi pitää abortoida koska se saastuttaa. Lapsettomuutta tällä argumentistolla on toki tuettu. Konteksti on siis hyvin erilainen kuin on kuvattu. Ahvion lausuntoja on luontevaa nähdä vain kontekstissa jossa ”pahat darwinistit jaluaa murhata vauvoja ja kutsua tätä jälkiabortiksi” on rationaalisen ihmisen kuvaus oikeista maailmassa toimivista ideologioista eikä mustamaalaava olkiukko.

Mustamaalaavuus on siitä hauska että Ahvion ”vihreä totalitarismi” -argumentti on sen suuntainen että jos tartumme ajatukseen jossa monismi johtaa totalitariaan koska yksi Todellinen Voima yhdistää niin täytyy muistaa että kristinuskolle demokratia ei ole ollut kovinkaan luonteva ratkaisu. Yksi Jumala on ollut argumenttina sille että maallistuneet voimat ottavat keskusjohtoisia hahmoja ja rakentavat kuningaskuntia. Peräti imperiumeja joissa käännytetään eriuskoiset jotta kaikille saadaan komennettua se yksi Oikea Uskonto. Tälle yhteydelle on paljon aatehistoriaa. Mutta järkevä ihminen tajuaa että modernin ajan Ahviot eivät ole monarkisteja jotka ajavat totalitariaa. Tai siis.. ole ainakaan monarkisteja. Paitsi ne jotka ovat. Mutta heitä on tosi vähän.

Lisäksi Ahvion olisi kannattanut jättää New Age syrjään. Niin herkullinen ”epäjumalanpalvelus-kerettiläisyyskortti” siihen on saatu kristityille ladatuksikin. Sillä tätä kautta mukaan tulee isompi ongelma kuin pelkkä tarvittava folion määrä.

Nimittäin jos on Gaia -tyyppinen kaveri niin on hyvin vaikeaa saada heitä uskomaan Malthusilaiseen malliin. Ne nimittäin ovat ekologisesti toistensa vastateesejä. Sanotaan näin, että nuorempana minulla oli aika läheisenä tuttavuutena eräs ammattihomeopaatti joka ilmeisesti halusi kanssani lähempääkin tuttavuutta, mutta olin silloin nuori ja siveä. Hän dissasi esimerkiksi ilmastonmuutosta juuri siksi että hän näki että siinä halutaan kontrolloida ihmisiä vaikuttamalla tunteisiin kuolevista jääkarhuista.

Koska Gaia -mallissa maa ylläpitää omaa elämäänsä, ei ole mahdollista voittaa luontoa ja muun olettaminen on egoistista. Tähän liittyy myös ajatuksia esimerkiksi gaiahypoteesista James Lovelockin kehittämä ekologinen hypoteesi, jonka mukaan biosfääri on itsesäätelevä järjestelmä, joka pystyy kokonaisuutena säilyttämään Maa-planeetan elämiseen soveltuvana asuinpaikkana Ollaan tavallaan hyvinkin samalla tavalla ”jumalan kämmenellä”. Ei anneta maailman enää tuhoutua suurkatastrofissa. Tämänlaisia asioita ei ole vaikeaa kuulla jos pyörii vähänkin New-Age hörhöttelyissä tai niiden sivustoissa. Toki ymmärrän että jos ideana on saada tutkintoja alasta jossa voidaan leimata henkilöitä koskaan kuuntelematta heitä itseään kivasti kotoa nojatuolin kautta niin sitten ei ole ihme että kirjoittaisi kokonaisia kirjoja New Ageudesta tajuamatta tälläisiä pikkuasioita.

Malthusilainen ajattelu taas tosiaan sopii meille pessimistisille naturalisteille joilla on makua luonnontieteellisemmästä ekologiasta ja jotka pitävät evoluutioteoriaa kuvauksena luonnossa tapahtuvasta asiasta.

Toinen asia sitten on se, että ihmettelen miten Ahvio dissaa Malthusilaista ajattelua. Hänhän itse on kirjoittanut ihan kirjan maahanmuuttokriittisyydestä. Ja jos ajatellaan esimerkiksi argumenttia jossa ”Suomi ei ole maailman sosiaalitoimisto”, niin sen takana on varsin Malthusilainen ajattelutapa jossa on olemassa rajallinen resurssisto josta ei voi vaan mitekään saada kaikkia Jumalan kämmenelle siten että kaikille tilaa riittää kaikille paikkoja on.

Ahvion kuvaukset ovat siksi enemmän asenteellisia ja nojaavat filosofiatasolla aatehistorian varassa toimiviin köykäisiin analogioihin joita ei sidota oikeisiin ihmisiin ja aatevirtauksiin. Lopputulos on yhtä ongelmallinen kuin hänen esittämänsä näennäisparadoksi vihreiden arvostamasta lajinmukaisesta käytöksestä ja ihmisten ydinperhemallista luopumisesta. Sillä vihreä liike ei pidä ydinperhettä luonnollisena – siellä voi törmätä esimerkiksi kommuuniasumisideaaleihin juuri siihen vedoten että kyläyhteisöt ovat olleet ennen se joissa lapset ovat kasvaneet. Näitä asuinympäristöjä on suomessa. Esimerkiksi minusta aika huruista biodynaamista viljelyä koskien yksi samaan aikaan koulussani aloittanut jätti opinnot kesken ja muutti tälläiseen kyläyhteisöön olemaan luonnollinen. Vihreä liike on siis ristiriidassa itsensä ulkopuolelta tuotujen premissien kanssa. Joka ei tietenkään mitenkään tee siitä loogisesti epäjohdonmukaista. Lisäksi jos tietää perheen historiasta niin tietää että isä-äiti-lapsi -kolmio on todellakin modernin maailman luomus. Itse näen siinä ansioita juuri siksi että se on moderni ja teknokraattinen. Ei siksi että se olisi luonnollinen perustila. Teknokraattina iloitsen että elän maailmassa jossa ihmiset välttävät maksimaalista lisääntymistä samalla kun elävät maailmassa jossa ajatus siitä että puolet lapsista kuolee vauvoina olisi jokin luonnonlaki. Kuten pitkään ajateltiin…

---

Viitteet:
Juha Ahvio, ”Vaarallinen vihreä valhe” (2017)
James Lovelock, ”Gaia: A new look at life on Earth” (1979)
Juha Ahvio, ”Avoimet rajat ja maahanmuutto” (2016)