Uusimmassa "Rakkautta ja Anarkiaa" -elokuvafestivaalilla esitetään mielenkiintoinen elokuva, "Outrage". Elokuvatapahtuman lehti kuvailee elokuvan henkeä seuraavasti: "Outrage on provosoiva, mutta hyvin argumentoitu dokumentti homoseksuaalien ristiriitaisesta asemasta konservatiivisen USA:n huippupolitiikan tekijöinä. Suurennuslasin alla ovat republikaanit, jotka puolueena ovat kovaäänisimmin vastustaneet homojen oikeuksia, mutta demokraattienkaan kompastumisia ei peitellä. Koko kentän noloin tapaus on perhearvoista paasanneen ja erittäin homovihamielisenä tunnetun republikaanisenaattori Larry Craigin kiinnijäänti flirttailusta lentokentän miestenvessassa vuonna 2006."
Tässä on hyvä muistaa, että aikaisemmin homoseksuaalisuuteen suhtauduttiin kaikkialla negatiivisesti. Siksi sitä ei tarvinnut erikseen vastustaa. Tässä kävi kuten fundamentalismin kanssa: Aikaisemmin maat ottivat Raamatun ikään kuin automaationa, jota ei kyseenalaistettu. Vasta kun se menetti hegemonia -asemansa, oli syytä sitoutua sen arvoihin myös julkisesti. Tämän vuoksi USA:n oikeisto ei aikaisemmin sitoutunut suoraan vastustamaan homoseksuaalisuutta. Vasta kun homoseksuaalisuutta alettiin suvaitsemaan monissa piireissä, oikeistolaiset alkoivat vasta Ronald Reaganin poliitikkoaikoina korostamaan sen vastustamista saadakseen poliittista uskottavuutta fundamentalistikristittyjen keskuudessa. Tämän vuoksi osa poliitikoista on joutunut hankalaan välikäteen. He piilottelevat homoseksuaalisuutta ja voivat jopa vaikeuttaa homoseksuaalisten oikeuksia ja vastustaa niitä julkisesti. Tämä johtaa henkilökohtaisen elämän ja julkisen roolin ristiriitaan. Moni voisi kutsua tätä tekopyhyydeksi, kaksoisstandardiksi itsen ja muiden kesken. Joku toinen näkee nämä uhreina.
Pääasia on kuitenkin siinä, että vaikka politiikka on ottanut näkemyksiä kansalta, se myös tasapäistää kansaa. Näin tapahtuu ryvästymistä. USA:n kristillinen oikeisto onkin sitoutunut siihen että homoseksuaalisuus on valinta, ja vapautena se on tietenkin epäamerikkalaista ja syntistä, ellei peräti rikollista.
Joskus tämä saa huvittavia sävyjä. Syynä on se, että moni asia erotisoidaan väkisin. Ja niihin liitetään erikoisia sävyjä. Ja usein jopa erilaisia tuhokertomuksia kerrotaan. Siksi ei ole tavatonta törmätä fundamentalistiin, jonka mielestä jos homoseksuaalisuus sallitaan, yhteiskunta romahtaa koska siihen lakkaa syntymästä lapsia. Ikään kuin homoseksuaalisuus olisi niin paljon parempi valinta, että kaikki automaattisesti valitsisivat sen, jos voisivat.
1: Joka kertoo argumentin esittäjästä tarkalleen ottaen mitä? En usko että he ovat mitään "kaappihomoja". Rinnastan tämän siihen vertailuun missä "Jos ei olisi Jumalaa kaikki vain tappaisivat kaikkia". Ja kun heiltä kysytään että "niinkö teistä tuntuu, että vain usko Jumalaan pitää verenhimonne hillittynä"... Kyseessä ei siis ole niinkään oman itsen kautta tehty sympaattisen näkökulman lähestyminen, vaan toiseuttamisen kautta tehty lähestyminen, jossa "vastustaja" on vieraannutettu. Sille on keksitty kammottavat ajatukset joita on mahdoton hyväksyä missään osin. (Sehän olisi vino kenttä syntiin ja kuolemaan ; Ymmärtämisestä on joskus pieni matka hyväksymiseen. Tätä riskiä ei fundamentalisti helposti harkitse.) Valitettavasti ämä vain ei ole sellainen kuva että kukaan muu kuin fundamentalistit itse ottaisivat sen tosissaan. Irvikuvaa vastaan taistelu ei siis vakuuta muita kuin niitä jotka ovat jo valmiiksi jotain mieltä.
Republikaani Michael Schwartz on esittänyt että kaikki pornografia on homopornoa. Syynä on se, että kaikki pornografia kääntää sukupuolivietin sisäänpäin. Tässähän on takana se ajatus että kun tilanteen kääntää itseensä, on itsensä kanssa samaa sukupuolta. Tätä kautta esimerkiksi Playboy -lehdessä olevat tyttösten kuvat innostavat homoseksuaalisuuteen. Tätä kautta Schwartz muistuttaa että varhaisteinipojat ovat homoseksuaalivastaisimpia, he pelkäävät lankeamista. Samalla hän on sitä mieltä että tämän ikäisten poikien iso kiinnostus "Playboy" -lehtiin ei ole lankeamisen vastustamista, vaan lankeamista. (Jotka itseä kiinnostivat eniten teininä, ja uskonkin että armeija ja vankilat sekä teinipojat sekä sinkut 40 -vuotiaat peräkammarinpohat ovat em. lehtien päämyynnin kohteita. Eli siis kaikki ne, jotka eivät muuten toimintaa harjoita.)
1: Toisaalta tämän pitäisi tarkoittaa myös sitä että etenkin masturbointi johtaisi homoseksuaalisuuteen. Sillä pornografiassahan esitetään vastakkaisen sukupuolen edustajia, jotka ovat ikään kuin fantasioissa aktuaaliseksi kuviteltuja kohteita. (Älkää kysykö miten tiedän, luottakaa vain asiantuntijaan. No, ei minulla tottapuhuen "niin paljon" kokemusta ole.) Toisaalta sama voidaan sovittaa myös masturboinnissa oleviin mielikuviin. Niissähän ihminen ikään kuin toiseuttaa itselleen mielikuvituksessaan hahmon, jonka kautta tapahtuma aktualisoituu mielessä vuorovaikutuksena. (Ikään kuin roolipelinä.)
Toki mielestäni Schwartz on eräällä tavalla oikeilla jäljillä. Se on se, mikä erottaa seksin rakastelusta. Otan tässä avukseni toisen hauskan oikeistokristillisen näkemyksen. Rich Deem esitti että seksi robottejen kanssa on aina paha asia, koska ihmisen luova toiminta on korostetusti sitä, että tehdään vaikutusta toiseen sukupuoleen. Tässähän avainsanana on tietenkin vuorovaikutus. Sillä kuviteltu vuorovaikutus on eräällä tavalla vain vuorovaikutuksen simulaatio. Tätä kautta seksirobotti ja Playboy sekä masturbointi tarjoavat egoistista seksiä (robottien kohdalla todennäköisesti vasta tulevaisuudessa), mutta ihmistä, joko miestä tai naista, tarvitaan jotta tilanne olisi rakastelua.
1: Tämä on sitä, missä minusta mikään rukoilu ja läsnäolon tunne ei korvaa aktuaalista keskustelua toisen elävän ihmisen kanssa. Se on vain simulaatio. Onhan uskontokin kuvattu suhteeksi. Toki ei seksisuhteeksi, mutta rakkaussuhteeksi kuitenkin. Rakastaahan uskova nainenkin Jeesusta, miestä, jota ei ole koskaan suoraan tavannut, ja jonka kanssa hän käy päänsä sisällä, mielikuvissa, keskustelua. Tämä rinnastuu melko suoraan muihinkin fantasioihin. Emmehän me voi "vain kieltää" että masturboijan fantasia onkin jokin transsendentti henki/enkeliolento, johon yhdytään mielen tasolla. Ja jota lehdestä katsoen nostetaan samalla tavalla kuin meditoija voi ruminoida toistolla Raamatunlauseesta ja uskonnollisesta kuvastosta ja aiheistosta yhteyden siihen johon kuva on vain symboli.
Itse olen kuitenkin sitä mieltä että tämän "tuhoisuus" on liioiteltua. Jos pornografinen materiaali muuttaa homoseksuaaliksi, "miksi on vielä heteroita". Onhan televisioviihdekin seksuaalisia elementtejä sisältävä. Ja teinilapsetkin katsovat, jos ei muuten niin kavereilla kun vanhemmat eivät ole kotona. Chris Knight on itse asiassa rakentanut aivan päinvastaisen selityksen ihmiskunnalle : Hänestä luovuus, innovaatiot ja yhteiskunnan rakentaminen rakentuvat vasta "eivälittömien tarpeiden täyttämisen jälkeen". Hän nosti esiin sen, että naiset automaattisesti, eitietoisesti, ryhmänä ollessaan samanaikaistavat kuukautiskiertoaan. Hänestä tämä on johtanut siihen että naisilla on kyky sanoa "Ei" seksille. Tätä kautta on syntynyt tilaa, joka ei ole pelkkien halujen temmellyskenttä.
Toki yritän pitää tätä blogia vakavahenkisenä, mutta tämä oli aiheena aivan liian hauska hylättäväksi. En usko että tässä mitään sen syvempää filosofiaa on ollut taustalla, kuin voimakas huvittuneisuus siitä miten tänään on sattumalta joka tuutista tullut "fundamentalistipornoa".
torstai 24. syyskuuta 2009
Liikuttamaton liikuttaja.
"Näkymätön ja olematon näyttävät yllättävän paljon samanlaisilta" ... "Minulla on monta näkymätöntä asiaa kotonani. En vain löydä niitä."
(Juha Leinivaara, facebook, 23. syyskuuta 2009)
Sami Pihlström on esitellyt näkemyksiä jossa Wittgensteiniä tulkitaan transsendentiaalisen kautta. Pihlströmhän ei "missään tapauksessa" tarkoita tulkintaansa "historialliseksi tulkinnaksi Wittgensteinin ajattelusta." Kyseessä ei siis ole niinkään kannanotto siitä että Wittgenstein olisi transsendentiaalinen, kuin siitä että hänen filosofiastaan löytyy sellaisia sävyjä, joita voidaan sovittaa transsendentiaaliseen ajatteluun.
Kiinnostuneet osannevat lukea Pihlströmin tuotantoa, ja Wittgenstein -kommentaarin sijasta otan sitä kautta nostettuja asioita. Tärkeintä on ymmärtää se, että Wittgensteinistä tärkeää on, että ymmärtää että kieli käsittelee järkevästi propositionaalisia väitelauseita, jotka vastaavat joihinkin maailmaa koskeviin kysymyksiin. Niiden ulkopuoliset asiat eivät toimi kielen käsittelyssä. Jos jokin on transsendentti, sillä ei sen sijaan ole propositionaalisia ominaisuuksia. Eli transsendentti olemassaolo vain joko on tai ilmenee, sitä ei käsitellä kielellä tai aistihavainnoilla.
1: Pihlström jopa esittää tämän hetken uusimmassa "Niin&Näin" -lehdessä että Wittgensteiniläisittäin ajatellen olisi ristiriitaista väittää että mystisen kokemuksen perusteella voisi esittää tosiasiaväitteitä Jumalasta ja tämän olemassaolosta. Sekin kun olisi propositionaalista tietoa. Jaana Hallamaata lainaten "Pihlström osoittaa elegantilla ja eleettömällä tavalla, kuinka uskonnollinen usko on filosofisessa mielessä erittäin ongelmallinen asia, (lähes?) täydellinen mahdottomuus. Jos omaksumme tieteellisen realismin mukaisen näkemyksen maailmasta, uskonnolliselle uskolle ei näytä jäävän tilaa, eikä sellaiselle tunnu olevan tarvettakaan. Maailman selittämisen ja ilmiöiden ennustamisen näkökulmasta Jumala on ollut tarpeeton hypoteesi jo keskiajalta lähtien, eikä Jumalaa tarvita oikeuttamaan moraalia sen paremmin kuin antamaan elämään mielekkyyttäkään. Yritykset sijoittaa Jumala luonnollisen maailman ilmiöihin on tuomittu epäonnistumaan. Yhtä turhaa on etsiä Jumalaa elämän tarkoituksen pohtimisesta. Jumalatodistukset on aikaa sitten osoitettu antikvaarisiksi siitä huolimatta, että vieläkin on niitä, jotka sinnikkäästi muotoilevat sellaisia. Institutionaalisen uskonnon, esimerkiksi kristinuskon jähmettynyt dogmaattisuus on paitsi älyllisesti kestämätöntä myös vastenmielistä. Tämä ja vähempikin riittää monille osoittamaan, että uskonto on toivoton suunta."
Mutta hänen kirjoituksensa ovat vaikuttaneet siihen, mitä seuraavaksi kirjoittelen. Vaikka osa keskittyykin sellaiseen Jumalanäkemykseen joka ei ole transsendenttiä. Otan käsittelyyn uskonnossa nimen omaan julistavassa toiminnassa esiintyvät kahdenlaiset Jumalakäsitteet. Molempia kannatetaan nimen omaan kristinuskon piirissä.
1: Aktiivinen vaikuttajajumala. Tämänkaltainen Jumala ei ole yliluonnollinen vaan paranormaali : Toisin sanoen Jumala vaikuttaa ja tämän vaikutus on selväluonteista. Tälläisestä Jumalasta saadaan propositionaalista tietoa samaan tapaan kuin vaikkapa karhuista. Tälläinen Jumala vaikuttaa ja tätä kautta siitä voidaan saada todisteita. Malliesimerkki tästä on rukousparannuksiin vaikuttava Jumala tai menestysteologian Jumala, joilla on selvä luonne. Näillä Jumalilla on tiedettyjä ominaisuuksia.
2: Transsendentti piilottelijajumala. Tälläistä ei voida lähestyä kuin korkeintaan negatiivisin kuvauksin, sen kautta "mitä se ei ole". Jos niidenkään kautta. Se ei sisällä kielellistä tietoa, eikä sen vaikutuksia voida säännönmukaistaa ja kaavoittaa. Tämä on melko hyvin ymmärrettävissä kun ottaa esille Eckhart von Hochheimin (eli Mestari Eckhartin) käsitystä Jumalanpilkasta : Hänestä jokainen ihmisen sanalla esittämä Jumala on pakosti vain jonkinlainen puutteellinen Jumalan irvikuva. Tätä kautta jumalanpilkka on jopa hyveellistä toimintaa, koska ne nostavat esiin ihmisten jumalasta vääntämien tekemien keksintöjen, näkemysten, ominaisuuksien ja kuvitelmien verkosta naurettavan. Tämä korostaa itse sanojen ulkopuolella olevan Jumalan mahtavuutta ja arvoa.
___2.1: Mestari Eckhartin kannanotto on itse asiassa heijastunut suureen osaan teologista ylenkatsetta : Esimerkiksi Paulo Coelho vetoaa transsendenttiin Jumalaan ja moittii että toisenlainen Jumala on "väärin ymmärretty". Hän sanoo sen toki kohteliaasti muotoon "Jumala ei ole sellainen kuin se yleensä käsitetään". Tässä moititaan tietysti fundamentalistejen näkemyksiä vääräksi, niissähän etsitään aktiivista ja elävää Jumalaa oman sydämen ulkopuolelta. Toisaalta kritiikki kohdistuu tietysti ateisteihin, jotka näyttävät lähinnä reagoivan fundamentalistien käännytysyrityksiin sillä reaktiolla joka ihmisille on luonteva: Vastustamalla sitä ja keksimällä kohdattuja argumentteja kohtaan vasta -argumentteja. Lopputulos onkin selviö.
Samoin uskovaisia voidaan moittia siitä että nämä tavoittelevat aktiivista Jumalaa. Tässähän asettaudutaan auktoriteetiksi jolla on omasta systeemistä lupa katsoa toisten puolesta että mikä on "oikea tapa uskoa" ja "väärä tapa uskoa". Toki ymmärrän miksi mystikko voi pitää transsendenttiä Jumalaa parempana. Mutta toisaalta ihmeidentekijäJumalan tavoittelu on sekin ainakin periaatteessa ihan mahdollista. Moni on kuullut esimerkiksi Punaista Merta juutalaisten edestä hakovasta Jumalasta, eikä tätä välttämättä pidetä suoraan naurettavana käsitteenä.
Näiden ero on tietenkin häilyvä. Itse asiassa voin helposti nostaa esiin kaksi tapaa:
1: Kritiikki -immunisoinnissa ominaisuuksia ja kriittisiä testejä selitetään irrelevanteiksi yksi toisensa jälkeen. Lopputulos on tietenkin se, ettäjatkumo puutarhanhoitajasta näkymättömän miehen kautta yliluonnolliseen on olemassa.
2: Toisen yhdistävän jatkumon saa rakennettua tietenkin Alvin Plantingan kautta. Hänen Jumalansahan on sellainen, että tästä saadaan propositionaalista tietoa. Toisin sanoen Jumalasta saadaan havaintoa sensus divinitatiksen kautta. Tämän vuoksi hän voi esittää että Jumala on juuri kristinuskon Jumala. Tämähän vastaa moniin tosiasiaa koskeviin kysymyksiin. Plantingan Jumala -aistia ei kuitenkaan ole kaikilla, ja jos ateisti kokee että Jumalaa ei ole, tämä voi olla ikään kuin sokea. Tätä kautta toisten henkilökohtaiset kokemukset nostetaan arvokkaiksi ja toisen merkityksettömiksi. Sattumalta tämä tehdään juuri siten että Plantingan ja hänen kannattajiensa kokemukset nostetaan arvokkaiksi ja erimieliset ovat vain erehtyneet. (Omien määritelmien kautta tehdystä ylenkatseestahan tässä on selvästi kysymys. Toisten kokemukset ovat arvokkaampia. Ja seuratun ideologian kautta saadaan se, mitkä.)
Silti olennainen ero on, että "olematon näyttää kovasti näkymättömältä" ja toisinpäin. Niin ei näytä lasilevy lentävän linnun silmiin. Ja niin näyttää kuviteltu pähkinähallusinaatio toiveikkaan mutta hullun oravan mieleen.
Oma suhtautumiseni on se, että suhtaudun erilaisiin Jumalamalleihin eri tavalla.
1: Jos joku esittää ihmeidentekijäJumalaa, pyydän tätä kyseistä Jumalaa tekemään ihmeen tai tulemaan itse selvittelemään asiansa minun kanssani. Tässä kohden vaaditaan siis evidenssiä olennosta. Tämä on järkevää, koska jos väitetään että luonnossa on jokin voima, tätä voidaan tietenkin testata. Jos Jumala on aktuaalisesti vaikuttava, näitä voidaan havaita, ja jos Jumala on erityisen mahtava, sitä helpommaksi tämän havainnoinnin pitäisi olla.
___1.1: Tässä kohden olen siis vahvasti empiristi. Mielestäni Jumalaa ei voimanlähteenä voi falsifioida, joskin uskon että se ennen on ollut testattavammissa mutta ajan mittaan kaikille syille on keksitty, kuten Lakatoksen mukaan kaikki epäonnistuneet tutkimusohjelmat, "protective beltin", joka on kritiikki -immunisoinut sen. Tässä kohden vahvojen todisteiden saaminen muuttuu ensiarvoisen tärkeäksi. Etenkin kun todistustaakka on tunnetusti olemassaolevaksi väittävällä. Sitä ennen on turhaa vaivautua. Tässä Jumala on monessa testissä epäonnistunut, mutta paljon korjailtu näkemys, joka on sen verran epämääräinen että se on tällä hetkellä melko empiirisesti epäkiinnostava kohde. Se voi toki muuttua tulevaisuudessa, mutta aivan kuten isojalkojenkin kohdalla: "I'm not holding my breath." Ja kuten isojalankin kohdalla käy: os olento löytyy, en kuitenkaan kuole löydön edessä. Se ei täydellisesti murra näkemyksiäni siitä mikä on mahdollista tai mahdotonta.
2: Jos kyseessä on transsendentti Jumala, sanon että "Et sinä voi minulle mitään siitä sanallisesti opettaa, vaikka kuinka yritätkin aiheesta kirjoja kirjoittaa ja/tai lukea, ja keskustella. Menen lukemaan jotain muuta." Sillä transsendentin Jumalan palvelu muuttuu wittgenstein -hengessä melko kummalliseksi toiminnaksi. Kun se ei sisällä propositionaalisia väitteitä, sen "järkevästi hyväksyttävä muoto" olisi pelkästään sitä että yritettäisiin jollain perusmekanismeilla saada pää sekaisin. (Nämä ovat meditaatio, mantran tai muun fyysisen toiminnan, runsas valvominen, kieltäytyminen, itselle kivun aiheutus, huumausaineet, unenhallintamenetelmät, liikkumattomuus. Sekä tietenkin vastakohtapari "rauhoittuminen tai riekkuminen".) Se, joka kommentoi että "tämä kokemus tarkoittaa yhteyttä maailman kanssa" lyötäisiin sauvalla päähän, koska veli on syyllistynyt syntiin ja esittänyt propositionaalisen lauseen transsendentista.
___2.1: Tässä kohden olen siis "vahvasti agnostikko". Voisi sanoa jopa "agnostic fundamentalist". Minä en tiedä tälläisellä tavalla määritellyistä asioista. Ja mikäli logiikan lait pitävät ollenkaan, et muuten sinäkään. Ja jokainen joka on erimielinen kanssani, on väärässä. Lisäksi jo itse transsendentti on luokituksena siitä outo, että siinä viitataan johonkin jonka ominaisuuksista ei edes periaatteessa voida tietää mitään. Sen olemassaolokin on propositionaalinen kannanotto, joten mielenkiintoista onkin, miksi tälläinen somethingelseism edes täytyisi ottaa huomioon vakavasti otettavana luokituksena. Ja vaikka se olisi olemassakin, niin luokitus jonka sisällä ei ole mitään jota voitaisiin käsitellä ja josta voitaisiin puhua tai ymmärtää. Sellainen luokitus olisi enemmän kuin väärä. Se olisi käyttökelvoton, sovelluskelvoton, turha.
Ehkä tämän vuoksi olen agnostikko. Kontekstista riippuen kiinnostavaa onkin korkeintaan se, miten paljon, ja millä ehdoin.
Ehkä minulle voisi esittää ongelmana sen tavan jolla Pihlström asiaa lähestyy. Hänhän ottaa sen enemmän elämäntapana, sitoutumisena. Karkeasti "Eikö toivo - vaatimattomuudessaan - olisi varmana omaksuttua uskoa inhimillisempi asenne kokemuksen ulottumattomissa olevaan maailmaa? Ja eikö myös toivon varaan voisi perustaa kokonaisen praksiksen, kokonaisen elämän?" Tässähän syynä on se, että "Uskonnollisen uskon perinteessä se, onko Jumala jotain yliluonnollista vai "inhimillinen konstruktio" ei käsittääkseni kuitenkaan viime kädessä ole kovin merkityksellinen asia." Riippuu keneltä kysytään. Ateisteja käännyttävät fundamentalistikristityt ovat erimielisiä. Minusta itsestäni tuo ero on juuri se oleellinen ero. Praksiksen kun saa rakennettua vaikka masturbaation ympärille. Sille voi omistaa elämän, ja kivaa on. Se, joka tekee siitä muutakin kuin kivaa trivialiteettia. Ymmärrän toki, että tuo "uskonnollisen uskon lähestymistapa" on se, joka yhdistää useita uskovaisia. Kuitenkaan henkilökohtaisuuksilla ei ole kovin isoa järkeä tai vaikutusvaltaa erimielisiin. Miksi siis argumentoida lainkaan? Eikä argumentti ole perustelun ja vakuuttamisen väline. Ilmeisesti kyseessä on jonkinlainen jollain tavalla samaan ryhmään kuuluvien selkääntaputtelu? Tosin mielenkiintoista on, missä määrin tästä käsin voidaan puhua koko ilmiöstä. Puhtaasti subjektiivisuuden varaan järjestetty seurakunta olisi "Järjestelmä ilman Muotoa".

keskiviikko 23. syyskuuta 2009
Miksi opettajakoulutuksessa on paljon paskanjauhantaa?
Puolisoni on opettajakoulussa. Opiskelemassa ammattiin, jossa pitää unohtaa idealismi ja olla kyyninen, niin kyyninen että se muuttuu positiiviseksi. Muistaa että vaikka Suomessa ei ole koulupakkoa - eli saa esimerkiksi kotiopiskella kun vain läpäisee kokeet - on opettaja silti koulussa ainut joka ei ole siellä vasten tahtoaan.
Sain huomionne. Voinen siis sanoa että tuo oli kärjistys.
Se, mitä valtaosa koulusta näyttää olevan, on reflektoimista. Tai se on se osuus, joka on näyttänyt olevan järkytys "tekniseltä alalta" tulevalle. Humanistinen tapa toimia on aivan erilainen, ja tässä kohden on kulttuurishokkia havaittavissa. Tunnit on "höpötystä" ja "muuttuu jutteluksi". Tämä ei tunnu oppimiselta. (Tuntuu turhalta ja aikataulutus on melkoisen tiukkaa, eli töitä riittäisi ilmankin.)
Yritinkin miettiä että "mikä järki".
Ulkoisesti se on sitä että tunneilla jutellaan omista opettajakokemuksista, hyvistä ja huonoista. Ja käydään vierailemassa ja näistä jutellaan. Kotonakin kirjoitetaan sivukaupalla reflektoimista asiasta. Ulkopuolinen ei aina erota tätä paskanjauhannasta. Enkä tiedä erottaako sisäpuolinenkaan. Itselle reflektio on konstruktivistisessa oppimisnäkemyksessä keskiössä. Itselleni se on ehkä mielenkiintoista mutta samalla hieman likaisen tuntuista toimintaa. (Om. väl. huom. Hieman kuten postmoderni kirjallisuudentulkinta.)
Reflektiossa on kuitenkin hieman järkeäkin. Se on mietiskelyä ja harkintaa. Kun ihmisellä on kokemusta, jonka kautta hän reflektoi, hän saa jotain tuloksia. Tässä esiin nousee (1) kokemukseen liittyvät tapahtumat, tunteet ja ajatukset, (2) reflektioon liittyvä tilanteeseen palaaminen ja tätä kautta erilaisten tukevien ja estävien tunteiden löytäminen sekä (3) ilmitulemisen ottaminen kriittiseen tarkasteluun tavalla jossa mukana on sen rakentuminen tavalla jossa on mukana myös itsekritiikille altistavia elementtejä, kuten tunteita tai inhotuksia. Näin voidaan miettiä miksi jokin asia tapahtui, mikä oli oman ja muiden toimijoiden osuus siinä, ja miten sen voisi muuttaa paremmaksi.
Tämä antaa uusia ratkaisuvaihtoehtoja. Tämän prosessin avulla heijastetaan näkyviin asioita, jotta voimme paremmin tarkastella ja tarvittaessa muuttaa sitä. Ja jos hyväksi havaitaan, pitää siinä. Tätä kautta saadaan uusia ajatuksia. Kun reflektointia tehdään ryhmässä, voidaan saada muilta arvokkaita tietoja. Tämä on tietysti vaikeaa. Etenkin omien heikkouksien kohtaaminen ei ole yksinkertaista tai automaattista. Monesti jopa suojaamme itseämme itseltämme, ja asiat ovat siksi vaikeasti huomattavia. Omia vikojaan on vaikeaa nähdä, ja näemme itsemme helpommin uhreina kuin pahantekijöinä. Siksi harjoittelua tässä tarvitaan paljon.
Tässä reflektio on erittäin Sokratesmaista toimintaa. Hänhän ajatteli että hän vain kätilöi tietoa. Keskustelussa - vaikkapa sodassa pakenemisen etiikasta - Sokrateen maali ja kyselyjen kohde itse asiassa tavallaan jo esitiesi asiat, oikeat kysymykset ja käsittely ja härnääväkin jauhanta ja asioista puhuminen yksinkertaisesti pakottivat hänet prosessoimaan tuon tiedon esiin. Näin kuulustellun näkemys jalostui sitä kautta myös käytännössä ilmeneväksi. Näin tapahtui oppimista. Vaikka Sokrates ei mitään faktoja opettanut, kun "ei mitään tiennyt".
Toinen syy voisi tietysti olla ilkeämpi : Opettajan kyky höpöttää "sivukaupalla" tavaraa spontaanisti ei välttämättä ole haitta.
Kirjoittaja samanaikaisesti sekä kunnioittaa opettajia että ihmettelee että miksi helvetissä kukaan järkevä valitsisi tuollaista "koulutusvaatimus-työn vaativuus ja vastuullisuus-palkka" -ehdot täyttävän pestiä? Harkitsee kuitenkin samanaikaisesti vakavasti myös sijaisopettajalistaan liittymistä. (No, ryhdytäänhän sitä vartijoiksikin.)

Tunnisteet:
konstruktivistinen oppimisnäkemys,
oravan elämää,
reflektoiminen,
Sokrates
Hegemoniaan vetoaminen.
"Kyllä kansa tietää!"
(Veikko Vennamo)
Me elämme demokraattisessa maassa. Tähän liittyy luottamus ihmisten kykyyn tehdä jokseenkin järkeviä päätöksiä siitä miten yhteiskuntaa tulee hoitaa. Melko yleinen näkemys on myös se, että ihmisillä on kyky tehdä järkeviä valintoja myös sen suhteen, mitä esimerkiksi tiede on. Itse asiassa tämä on yleisempää kuin usko että normaali ihminen osaisi toimia putkimiehenä niin että ammattilaisia tässä kohden ei tarvittaisi. Tämä tulee melko usein vastaan eri yhteyksissä : Ihminen tietää paremmin kuin lääkäri, jonka luo hän kuitenkin menee hakemaa apua. Toki olen kuullut että sama koskee myös autonhuoltoa. Automekaanikon luo mennään korjaamaan autoa, mutta etenkin isäntäihmiset osaavat kuitenkin hoitaa homman "niin paljon paremmin kuin".
Tämä näkyy vahvasti esimerkiksi uskontojen kohdalla : Ei ole tavatonta törmätä siihen että kristinuskoon pitäisi luottaa koska 90% kaikista uskonnoista on ollut Jumala, ja että nykyäänkin valtaosa ihmisistä uskoo Jumalaan. Tässähän otetaan esiin ryhmän tukea kahta kautta:
1: Ad populum -tie. Tässä vedotaan siihen että totuus on käsiäänestyskysymys, eli vedotaan siihen että moni uskoo. Suosio on eräänlainen tae.
2: Perinteisiin vetoaminen, jossa tehdään "ad populum ajassa", eli vedotaan siihen että menneisyydessäkin ihmiset ovat tienneet.
Vaihtoehtohoitojen kohdalla tämä aivan vastaava ajattelutapa tulee voimakkaasti esiin: Siinä vedotaan muinaiseen viisauteen. Tässä ikään kuin sanotaan, että parannuskeinon ikä tarkoittaisi samaa kuin että se olisi "koeteltu ja hyväksi havaittu". Tosiasiassahan näin ei ole, vaan esimerkiksi elohopea oli osa kiinalaista lääketiedettä. Kun teho tulee maailmankuvallisista uskomuksista, niitä ei koetella ja niin niitä voidaan käyttää. Kuolemahan voi tietenkin tulla vastaan "muutenkin", ja pelastuminen taas on aina lääkkeen ansio. Kun oletetut luonnon harmoniat määräsivät lääkkeet, ei testattu olisiko kyseessä sittenkin se, että potilas parani "hoidosta huolimatta".
Tässä, kuten "jumaluskon yleisyyteen" viittaavassa uskonnossakin, itse asiassa tehdään tehokas psykologinen nimeämiskonsti. Nimittäin samaa asiaa voidaan kutsua "vanhoillisuudeksi", "ikivanhoiksi taikauskoiksi" että "perinneviisaudeksi". Sillä mikä näistä ei tosiasiassa ole muuta kuin pohjasävyn värittävää merkitystä. Perinteisiin vetoaminen kun on argumentaatiovirhe, joka ei ole virhepäätelmä siksi että se olisi "pakosti väärin", vaan pikemminkin sen vuoksi että se on "irrelevantti". Se, onko perinne hyvä vai huono, riippuu tietenkin siitä, mitä tiede ja muu testaaminen sen näyttävät. "Perinnetietoon" viittaaminen nimenä vain peittää helposti sen tosiasian että kyseessä on siltikin vain virhepäätelmä perinteisiin vetoaminen. (Se vain toisen nimisenä niin paljon paremmalta maistuu. Vaikka paskasta ei saakaan konvehtia, sen voi silti selvästi kääriä tinapaperiin kuin konvehdin.)
Lisäksi tärkeä asia on se, että jokainen tietää tämän. Ei ole tavatonta törmätä henkilöön joka samanaikaisesti viittaa massoihin toisaalla, ja sitten toisissa kohdissa viittaa siihen miten totuus ei ole käsiäänestyskysymys. Yleisesti se, onko kyseessä "massojen lammasmainen seuraaminen" vai "kansankin tietämät itsestäänselvyydet" päätetään sen mukaan mitä mieltä itse ollaan. Siksi esimerkiksi joku voi samanaikaisesti kannattaa jumalan yleisyyteen vetoavaan argumenttiin vahvana todisteena, mutta hylätä samanaikaisesti sen, että se, että valtaosa eri maista on uskonut että taudit johtuvat kirouksista eivätkä mistään taudinaiheuttajapieneliöistä kertoo vain muinaiskansojen taikauskosta ja tietämättömyydestä. (Puhumattakaan siitä että valtaosa sekä nykyajan että kaikkien ajan kaikista ihmisistä eivät ole olleet kristittyjä, ei vaikka juutalaiset laskettaisiin mukaan.)
Sehän tarkoittaa sitä että totuuden pitäisi samanaikaisesti olla käsiäänestyskysymys että se ei saisi olla sitä. Tosiasiassa nämä tuntuvat vakuuttavilta vain jos ne mukailevat sitä mielipidettä, joka esittäjällä itsellään on.
Tätä kautta hegemoniaan - joko nykyhetken tai menneisyyden vallankäytölliseen ylivaltaan ja/eli/tai suosioon - viittaaminen onkin itse asiassa varsin ymmärrettävä. Se on "egoon vetoamista". Se on itse asiassa juuri sitä samaa oman paremmuuden tunnetta, joka saa isäntämiehen ohjeistamaan ammattiautonasentajaa. Se on sitä, kun joku vihjaa "kansan tietoon", ei kuunteleva tavallinen ihminen ajatellut että kyseessä olisi vaikka hänen naapurinsa etevyys, jota kehutaan. Päin vastoin, siinä ajatellaan oman itsen kautta. Kun oma näkemys on suosiossa, korostuu oma etevyys. "Minä olen oikeassa ja muutkin tietävät sen." Muilla on arvoa vain, jos he ovat ikään kuin näkymättöminä selkäänläimijöinä mukana. (Siksi sama ihminen voikin surutta vedota toisaalla siihen miten hän edustaa "toisinajattelijaa", silloin kun tiedeyhteisö ei hyväksy näkemystä ja toisaalla vedota siihen miten näkemys on suosittu ja esimerkiksi esittää listoja, joissa esiintyy ajatuksen kannattajia, jolloin viitataan siihen että "moni muukin uskoo".)
Siksi tämänkaltaisen virheellisen esitystavan varassa elää monta pseudotiedettä.

ad populum,
demokratia,
hegemonia,
kirous,
perinteisiin vetoaminen,
pseudotiede,
taikausko,
teologia,
tieteenfilosofia,
vaihtoehtohoito,
Vennamo
tiistai 22. syyskuuta 2009
Relevantit oletukset
Imre Lakatoksen näkemyksessä tieteen toiminta perustellaan sillä, että se on toiminut kohtuu hyvin. Tämä ei välttämättä tarkoita että tieteen teoriat olisivat niinkään lopullisen oikeassa tai todenmukaisia, kuin tutkimuksen kannalta relevantteja. Tälläisen väittäminen olisikin perinteisiin vetoamista, joka olisi siitä erikoinen että siinä oletettaisiin että kun vanha teoria on toiminut tähän astikin, sen olisi oltava erityisen lopullisesti oikea. Tämä ei edes sovi Lakatoksen näkemykseen, jossa teorioiden vaihtuminen on tärkeää: On mietittävä esimerkiksi miksi maakeskisen näkemyksen vaihtaminen aurinkokeskisyydellä oli osoitus tieteen toimivuudesta.
Lakatos korostaa että paras teoria on sellainen, jonka piirissä voidaan tehdä paljon uutta tutkimusta. Vanhojen havaintojen selittäminen on vain "protective beltin" rakentamista, joka vertautuu esimerkiksi maakeskisen maailmankuvan planeettojen ratoihin piirrettyihin hyvin mutkikkaisiin lisäelementteihin, jotka vaativat työtä. Ne eivät tuottaneet ennusteita tai tutkimusta. Taivaankappaleiden kulku vain sovitettiin niihin. (Ajattelutyö ja havaintoihin sopiminen tietysti takasi sen, että moni rationaalinen ihminen kannatti sitä.)
Lakatoksesta hyvä teoria ei tee näin vaan tarjoaa voimakkaan heuristisen mallin, eli ehdotuksia ja odotuksia joita voidaan testata. Mitä parempi teoria, sitä enemmän tutkittavaa löytyy. Toisin sanoen hyvä teoria antaa paljon kysymyksiä. Tällöin teoria tarjoaa sekä kysymyksen "Miten asia X tapahtuu tai on syntynyt" että vastauksen etsimiseen keinoja. Teoriat eivät kuitenkaan ole ikuisia. Ongelmia voi kasautua ja ennen toimiva teoria voi kuluttaa kysymyksensä ja vastauksensa loppuun ja päätyä rakentamaan "protective beltiä".
Syynä perinteisiin juuttumattomuuteen on se, että teorioissa on jotain oletuksia. (Joita voidaan korjata. Kaavoihin voidaan lisätä vakioita ja muuttujia.) Ilman niitä ei saataisi johtopäätöksiä. Tämän vuoksi tieteenteossakin oletetaan joitain asioita - jotta voitaisiin tutkia. Esimerkiksi oletus siitä että maailma on "meidän ulkopuolinen" ja "yksi" sekä laeiltaan pysyvä eivät välttämättä ole tosia, mutta ilman niitä tutkimukset olisivat hankalia.
Toki jotain muutakin oletetaan. Esimerkiksi toimintatyökalujen toimintaperiaatteet. Tosin tässä kohden on asiallista huomauttaa että vaikka rekonstruktion ystävät usein esittävät että esimerkiksi pulssilaser olisi fysiikan laboratoriossa "musta laatikko", eli sen toiminta vain oletetaan hyväksi, se ei tarkoita että pulssilaserin toimintaperiaatetta ei tutkittaisi tarkasti toisaalla, jolloin se ei laajemmassa mielssä enää ole "musta laatikko". Kokonaisuus on tiedeverkko, eikä kokonaisuus näy yksittäistä laboratoriota tarkkailemalla. Tämä asettaa tiettyjä ongelmia "tiedelaboratorioiden antropologeille".
Toisaalta relevanttius korostuu toista kautta. Jos jokin alkuoletus on tosi, mutta se ei tarjoa suoraa tutkimusta, se on turha. Olipa se sitten oikein tai väärin. Otan tästä yhden esimerkin.
Esimerkiksi uskovat ajattelevat että jos Jumala on totta, tämän olettaminen auttaisi tutkimusta. Vaikka Jumala olisi, tämä ei ole välttämättä oikein, koska ne eivät ole tutkimuksellisesti relevantteja. Tämä on selvää, kun katsotaan Lakatoksen ehtoja. Hänellähän tärkeä elementti oli protective belt: Eli suojavyöhyke, jota rakennetaan jotta systeemi sopisi olemassaoleviin havaintoihin. Lakatoksen mukaan tämä on merkki epätoimivuudesta, hyvä tutkimusohjelma ei niinkään rakenna "protective belt", vaan tekee tutkimusta.
Jokuhan voi esimerkiksi sanoa että Raamatun olettaminen todeksi on hyvä tieteenteon apu. Tältä pohjalta hän voi tehdä paljon työtä ja selittää miten jokin Raamatunkohta sopii tieteen löydöksiin. Tällöin olennaista on se, onko kyseinen Raamatunkohta saanut tekemään sen tutkimuksen jolla tämä fakta on löydetty. (Oikea tulkintahan saadaan vasta kun tiedemies tekee ensin oikean löydön.) Yleisesti ottaen tälläinen "jälkikäteen sovittaminen" ei toimi kovin uskottavasti. Samoin jos joku vetoaa Raamattuun, ja väittää että jokin nykytieteen teoria on sen pohjalta väärä, näkemys voi nousta Raamatusta, mutta tieteen kannalta se ei ole "haitta tieteelle" vaan enemmänkin "sitä pahempi Raamatulle". Vasta jos tästä oletuksesta syntyy paljon tutkimusta, voidaan sitä pitää relevanttina työkaluna. Toki tässäkin on hyvä muistaa mikä on teorian tutkimustehon ja siihen intoutuneiden maksukyvyn ja -halun ero : Hyvän tutkimusohjelman ja pakkomielteiden ja vakaumusinnon synnyttäminen ovat eri asioita. Tiede on ensimmäistä, usko ja ideologiat jälkimmäistä. (Ne eivät tietenkään ole toisiaan poissulkevia. Mutta ne eivät ole automaattisesti sama asiakaan.)
Lakatoksen "protective beltin" rakentaminen on rationalisointia, ja siihen viittaavia filosofian tutkimuksia on, jopa uskontojen ulkopuolella. Ne ovat ominaisuuksiltaan jälkikäteen sovittavia, eivätkä tämän vuoksi Lakatoksen periaatteita kannattavien mielestä kovinkaan tavoiteltavia. Ne ovat pikemminkin oire huonoudesta. Duhemin-Quinen tiedeverkon ideanahan on se, että pieniä muutoksia tulee suosia, koska jos suuret muutokset sallittaisiin, mikä tahansa yksittäinen väite voitaisiin asettaa keskiöön ja sovittaa kaikki muu sen ympärille, ja lopputulos olisi ristiriidaton. Rationalisoivien näkemysten kannalta voidaan jopa sanoa että ne ovat huonoja, koska ne sitovat miettijän voimavaroja jo tiedetyn sovittamiseen uuden etsimisen sijasta.
Ehkä tärkein muistettava asiapari on tietysti se, että:
1: Lakatoksella oletukset eivät ole pysyviä. Päin vastoin, hänen logiikkansa elää siinä että tiedemaailma muuttuu. Teorioita hylätään ja uusia otetaan. Edut eivät ole siis niinkään absoluuttisia totuusarvoja, kuin suhteellisia paremmuusarvoja. Tässä se muistuttaa hieman luonnonvalinnan takana olevaa logiikkaa. Siinäkään selviytymiseen ei vaadita täydellisyyttä, vaan edut verrataan toisiin. Esimerkiksi Lakatoksen näkemystä voi testata sillä, selviävätkö tieteessä parhaiten sellaiset teoriat jotka eivät rakenna "protective belttiä". Se, että jokin teoria on ollut pysyvä, ei tarkoita että se olisi totta. Tieteen teoriat vaihtuvat. Vanhat korvataan tutkimuksen kannalta relevantimmilla.
2: Oletusten totuusarvon sijasta keskitytään tutkimuksen heuristiseen potentiaaliin, eli siihen miten hyödyllinen ja etsimisautomaatti teoriasta syntyy. Tässä vanha turha voi tietenkin myös muuttua. Esimerkiksi pulsareiden tutkimus 1500 -luvulla olisi ollut "irrelevanttia haihattelua" koska kohdetta ei oltu havaittu eikä ollut välineitä niiden tutkimiseksi. Nykyään se on tietenkin ihan relevanttia tutkimusta, koska tämä tilanne on muuttunut. Siksi totuusarvon sijasta onkin keskityttävä muihin asioihin. Tämä on tietysti fiksua, koska jos meillä olisi jo totuus, ei sen etsimisessä tai kriittisessä miettimisessä ja harkinnassa ja kyselyssä olisi mitään järkeä.

Kun todellisuus yritetään saada imitoimaan taidetta.
"The Truth is Out There"
("X -Files")
Dekonstruktio on Jacques Derridan kehittämä lukutapa. Tapa tulkita esimerkiksi kirjallisuutta. Se rakentuu siihen, että
1: Tuodaan esiin käsityksissä ja käsitteissä piilossa olevia ristiriitaisuuksia. Siinä keskitytään usein vastapareihin, jotka ensin nostetaan esiin ja sitten yritetään osoittaa ne yhteenkietoutuneiksi. Tätä kautta esimerkiksi miehekkyys ja naisekkuus sekoittuvat, ja sankari ja riivaaja sekoittuvat toisiinsa. Dekonstruktio tuo tätä kautta esiin useita tulkintoja jotka on jätetty huomiota perinteisessä tavassa lukea.
2: Teos ei ole yksiselitteisesti yhden tekijän yksiselitteistä viestiä kommunikoiva teksti, vaan pikemminkin joukko konflikteja tietyssä kulttuurissa tai maailmankuvassa. Tätä kautta dekonstruktio tuo esiin erilaisia ideologioita.
Tämä lukutapa on tärkeää postmodernismissa. Se, kuten mikään "post-" ei ole tyhjiössä edeltäjäänsä nähden. Postmoderni näkemys eroaa modernista näkemyksestä siten, että tietyt objektiivisuuden ja lopullisen tietämisen teemat murtuivat. Se ei kuitenkaan ole välttämättä mitään relativismia, jossa koko tiedon käsite heitettäisiin roskakoriin. Onhan Derrida itsekin sanonut että "Il Faut la Vérité", meillä on oltava totuus.
Dekonstruktio ei suinkaan itseisarvoisesti tavoittele mitään relativismia tai nihilismiä - vaikka tätäkin näkemystä kannatetaan. Siinä lähtökohdaksi otettiin (1) luennan kontingenssin selvittäminen, eli vallitsevan tulkinnan ennakko -oletuksien löytäminen. (2) Temaattis -operationaliset rakenteet, jossa korostuvat auktoriteetin tavoitteet. (3) Hegemonian asemaan pyrkivän näkemyksen pyrkimyksien sisällöt.
Tässä siis otetaan esiin tulkintoja ja katsotaan mitä oletuksia ja ideologioita niiden takana on. Sama tehdään sekä suosiossa että suosioon pyrkivissä puolissa. Tästä lähtökohdasta saadaan tietää mitä oletuksia takana on. Ja tämä on taatusti hyödyllistä ja valaisevaa.
Tulkintani mukaan esimerkiksi Zizekistä tilanne on juuri näin: Hänestä postmodernin ideologiakritiikin tehtävä on löytää vallitsevan yhteiskunnallisen järjestelmän sisäisiä merkkejä siitä että nämä kertomusten ja fiktion kautta näyttävät vaihtoehtoisten järjestelmien tuhoisaa sisältöä. Eli esittävät kilpailevia mahdollisia näkemyksiä niiden epäonnistuneiden utopioiden kautta. Kun nämä huomataa ideologisiksi tarinoiksi, se jo huomiona vieraannuttaa meidät siitä tunteesta, jossa koemme nykyjärjestelmän itsestäänselvyydeksi koska se on vakiintunut, "kaikkien muidenkin kannattama".
Tämä ei tietenkään riitä. Zizekinkin mukaan oli otettava huomioon se, että on mahdollista luiskahtaa toiseen ideologiaan ideologioista ulos astumisen nimissä. Eli kun jokin pyrkimys osoitetaan ideologiseksi, ei se tarkoita että sitä vastustava olisi ideologioiden ulkopuolella. Ja piilevät ideologiat ne vasta vaikeita ovatkin, ne ovat hegemonioita, jotka ovat niin vahvoja ideologioita että ne otetaan itsestäänselvyyksinä. Niiden vaihtoehtoja ei edes mietitä. Ja siksi ne eivät tunnu ideologioilta. Mikä vertautuu siihen että jos Suomessa olisi vain kristittyjä eikä missään koskaan edes lauseen puolikkaassa mainittaisi että ateismia tai hindulaisuutta edes on olemassa. Tuskin tämä vaihtoehto silloin tulisi kenenkään mieleen.
Zizekistä molempien huomioiminen johtaa helposti myös siihen että kaikki oletetaan vain symboliseksi fiktioksi, diskursiiviseksi maailmojen paljoudeksi, joissa ei ksokaan ole "todellisuutta". Hänestä tälläinen ratkaisu on kuitenkin "ideologiaa par excellence". Kaikki on kiinni tässä relativistisessa ideologisessa näkökannassa. Toisin sanoen postmodernistitkin kannattavat tietoa, ja tavoittelevat sitä. Zizekin mielestä postmodernismissa jopa ylikorostuu se, mitä Lacan korostaa kun hän puhuu "The Realista". Tämä on käsitys mielen rakenteesta, jossa on symbolista ja imaginääristä järjestystä. Postmodernin ideologian löytäminenhän pyrkii peittämään aukkoja ja pyrkii "selittämään kaiken". Postmodernisti ikään kuin vaatii tietoa liikaa ja liian ehdottomasti, ja siksi lopputuloksena on relativismin uhka.
Tätä kautta dekonstruktio ja postmodernistinen lähestymistapa on hieman hankala väline. Se toimii erinomaisesti siinä, mihin kontekstiin se on rakennettu. Se toimii taiteentulkinnassa. Se toimii poliittisessa puheessa. Mutta siinä on hankaluuksia:
1: Ensinnäkin ideologisuudessa korostuu helposti se, että asia olisi väärin. Tämä ei tietenkään ole näin. Jos alan paatuneeksi gravitationistiksi, se tarkoittaa toki sitä että voisin kannattaa gravitaatiota vaikka se olisi huono teoria. (Newtonin teoriastahan ei aluksi pidetty koska siinä oli naurettavina pidettyjä kaukovaikutuksia.) Mutta jos gravitaatio olisi hyvä teoria, niin kannattaisin sitä silti.
2: Toinen ongelma on siinä että yhteyksiä voidaan rakennella melko erikoisillakin tavoilla. Ainakin elokuvien tulkinnan soveltaminen tosimaailmassa on ikäänkuin juuri "se tapa", jolla salaliittoteorioita rakennetaan. Esimerkiksi elokuvissahan tarkennetaan tärkeisiin kohtiin, ja yksityiskohdat ovat mietittyjä, jollain tavalla relevantteja. Elokuvissa on siksi harvoin "huomattuja yhteyksiä jotka olisivat irrelevantteja". Tosielämässä näitä on paljon. Tämä johtaa siihen että elokuvia pitäisi tulkita erilaisella tavalla kuin muuta todellisuutta. Siksi elokuvantulkinnan ja taiteen arvojen ja ideologioiden selittäminen ei toimi joka paikassa. Toki jossain asioissa se voi toimia.
Taide ei tavallaan toteutuksen tavalla jäljittele totuutta. Se päin vastoin korostaa. Taiteentekijä korostaa sekä valikoituja yksityiskohtia, yhteensattumien merkitystä, sisäistä sanomaa. Samoin arkijärjen mukaiset ja jännittävät asiat korostuvat. (Nämäkin huomiot ovat kuitenkin eräänlaisen dekonstruktion kautta haettuja.) Eli vaikka taide ehkä jäljitteleekin todellisuutta, ei todellisuus välttämättä ole taidetta. Kuitenkin uskon, että varovaisesti käytettynä dekonstruktiosta on hyötyä. Se vain muuttuu liian helposti ideologian vastustamisen tai oman ideologian puolustamisen välikappale, tai sitten se esittää liioiteltuja, taiteenkaltaisia, väitteitä todellisuudesta.
Käytännössä tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että psykoanalyysin ja perinteisen - jopa taikauskoisen - symboliikan tulkitsemistavat toimivat elokuvissa hyvin. (Tai ainakin jotenkin.) Eikä välttämättä siksi, että ne toimisivat todellisuudessa, vaan siksi että elokuvien ja kirjojen tekijät pitävät niiden käytöstä. Tätä kautta taiteentekijöiden mieltymykset heijastuvat ja on helppoa ottaa niihin sopivat lukutavat osaksi kaikkea muutakin.
Otan tästä esimerkin. Numerologisia yhteyksiä etsivä pirunpaljastin kun selvitti että "Swashbuckling" on Saatanan salajuoni. "Kullekin kirjaimelle annetaan numeerinen arvo aakkosjärjestyksen mukaan. A = 1, B = 2, C = 3 jne. "swashbuckling" saa arvot 19, 23, 1, 19, 8, 2, 21, 3, 11, 12, 9, 14, 7. Lasketaan sanan "swashbuckling" vokaalien summa, saadaan 31. Lasketaan sanan "swashbuckling" konsonanttien summa, saadaan 118. Vokaalien summa 31 käännetään ympäri luvuksi 13, koska hepreaa kirjoitetaan oikealta vasemmalle. Vokaalien pistemäärä 13 kerrotaan luvulla 24, koska Luukkaan evankeliumissa on 24 lukua. Tuloksi saadaan 312. Konsonanttien pistemäärä 118 kerrotaan luvulla 3, koska luku 3 on Jumalan täydellisyyden ja ylösnousemuksen luku. Tuloksi saadaan 354. Konsonanttien pistemäärä 354 ja vokaalien pistemäärä 312 lasketaan yhteen. Summaksi saadaan 666. Luku 666 on Pedon luku Johanneksen Ilmestyskirjan mukaan. "Swashbuckling" on Peto." Yhteydet ovat usein "siellä", ne on vain löydettävä.
Moni voi ajatella suoralta kädeltä että antikristukseen viittaaminen olisi typerää. Mutta dekonstruktionisti viittaa että tämä voi johtua ajallemme tyypillisestä skientismistä ja yliluonnollisen kiistosta, joka korostaa yksilön vastuuta tottelemisen sijaan, joka on jo sinällään ideologia. Tätä kautta kiistävä henkilö voikin vain haluta pitää väen vängällä itsemääräämisoikeudestaan kiinni. Toisaalta sama koskee myös niihin jotka tulkitsevat asian hengellisesti. (Se, että yhteyksiä löytyy lähes kaikesta voi johtua siitä miten Saatana mellastaa maan päällä hieman joka asiassa.) Hekin ovat sitoutuneet ideologiaan, jossa uskotaan yliluonnollisen olemassaoloon. Nämä henkilöt voivat olla sitoutuneet haluun pelastua kuoleman jälkeen. Yhteys on, ja sen merkittäväksi tai merkityksettömäksi tulkitseminen riippuu molemmilla tahoilla tietyistä maailmankuvallis -ideologisista ennakkopäätöksistä.
Kuten huomattua, kaikki näyttää sisältävän ideologiaa ja alkuoletuksia. Siksi pinnallisesti noinkin yksinkertainen asia näyttää erittäin relativistiselta ja näkemysten loputtomalta pluralismilta.
Ehkä karkea tapani suhtautua dekonsrtuktioon on se, että se ei yksinkertaisesti ole mikään lopullinen ratkaisija. Se ei painota vaihtoehtoja. Se on enemmänkin keskustelun ja ongelmien synnyttämiskone, kuin vastauskone. Se siis enemmänkin nostaa asioita käsiteltäväksi, eikä ratkaise ongelmia. Se ei määrää kuka on oikeassa ja kuka on väärässä. Mutta se näyttää että asioissa on jännitteitä, ja että jännitteet ovat usein yhteenkietoutuneita. Näiden purkaminen ei edes ole sen tehtävä. Dekonstruktio ei osoita mitään oikeaksi tai vääräksi : Sehän etsii jännitteitä, joten ei pidä hämmästyä kun se myös lisää ongelmakohtia sen sijaan että purkaisi niitä.

dekonstruktio,
Derrida,
diskurssi,
hegemonia,
ideologia,
lukeminen,
modernismi,
numerologia,
postmodernismi,
relativismi,
salaliittoteoriat,
symboli,
taide,
tieto,
Zizek
maanantai 21. syyskuuta 2009
Korjaamisen logiikka.
Yhteiskuntia tehdään toimiviksi, ja tätä varten politiikka ja lainsäädäntö ovat olemassa. Tässä säännökset ovat yleisiä. Euroopassa korostetaan laajoja sääntöjä. On ideaaleja, joita seurataan. Vain poikkeustapaukset vaativat tämän vuoksi merkintöjä.
Japanissa tilanne on toinen. Tästä hyvän kuvan saa lukemalla "ylioppilaslehti 11/09" jutun "Kontrollia ja kirsikankukkia", jonka kirjoittaja on Raisa Porrasmaa. Siinä kuvataan kuinka japanissa kaikki paikat koristellaan varoitus ja kehoituskylteillä. Siellä kaikkialla kylttien lisäksi myös kovaäänisiä jotka varoittavat milloin mistäkin mihin liittyy sanat abunai (vaarallinen) tai kiken (vaara).
Jutussa konsultoidaan tietoa Miika Pölkiltä, joka kertoo, että japanin tapa toimia on yksityiskohtiin perustuva. Siellä ei ole yleissääntöjä.
Jutusta tulee selväksi se, miten japanilaista ahdistaa euroopassa, jossa esimerkiksi polkypyörätelineissä ei lue muistutusta valojen sytyttämisestä. Se on kuin "vanhemman ohjauksen" puuttumista. Tämä on selvää, koska tatemaea, kasvojen säilyttäminen on tärkeää. Japanissa kylttejen seuraaminen on sitä että ei näytä typerältä tai kiinnitä muiden huomiota itseensä, häiritse, menetä kasvojaan. Japanissa eurooppalaista taas ahdistaa informaatioähky. Kaikkialla on kylttejä.
Tämä kuvastaa tietyllä tavalla myös kulttuurejen olennaista eroa. Euroopassa ollaan sisäisesti sitouduttuja yhteiskunnan arvomaailmaan, ulkoisesti ollaan vapaampia. (~ Jos ei ole erikseen kielletty, se on laillista.) Japanissa taas japaninlainen elintapa ja käytösmallit sitovat ulkoisesti, mutta vapauttavat ihmiset sisäisesti toimimaan intuitiivisesti "rajatussa, mutta sisäisesti avoimessa ympäristössä." Japanilainen on ulkoiseti sidottu tiettyihin raameihin, joiden rajoissa hän on sisäisesti vapaa.
Tietenkään asia ei ole näin yksinkertaista. Syynä on se, että euroopassakin on korjaavaa logiikkaa. Lakeihin kirjataan esimerkiksi poikkeuksia. Joku tuomitaan jostain teosta johonkin, paitsi jos on vaikkapa tietyllä tavalla mielenvikainen, alaikäinen tai jotain muuta, jolloin hän saa eri tuomion. Tätä kautta länsimaissakaan lainsäädäntö vaatii yksityiskohtienkin opettelua. Tämä vertautuu melko lujasti siihen kun japanilainen läimii varoitus merkin, kuten "hella voi polttaa".
Toisaalta japanissakin korostuu eräänlainen ritualisoitu toiminta. Tästä esimerkkinä Ylioppilaslehdessä oli lakaiseva mummo, joka tiettyyn aikaan joka päivä lakaisi samanlaisilla lakaisuliikkeillä portaansa. "Pohdin kuinka monta vuotta hän on toistanut samaa kaavaa". Japanilainen kulttuuri itse asiassa kananttaa tämänkaltaista toimintaa. Jopa kukkien asetteluun on taito, ikebana, jossa on ritualisoitua kukkakimpun tekemistä. Niihin rituaaleihin liittyy tietyt kulttuuriset liitteet, kuten ZEN -filosofia. Tätä kautta japanilaisellakin on sisäinen elämä, joka peräti on japanissa keskimäärin tietynlaisempi kuin jossain muualla taas ei.
Japanilainen kulttuuri onkin valtavan byrokraattinen. Kirjastoissakin on joku valvomassa että ikkunaverhot ovat sopivasti ja ilmankosteus tietty. Kontaktit on tehtävä tietyn kaavan mukaan. Karaokessa saa sentään joustaa, koska se on maan tapa. Sisäisesti japanilaiselta ei kuitenkaan vaadita tietynlaista ideologiaa. Tosin Markus Kajon "Nousevan auringon Kajo" -dokumentit (monen muun ohella) näyttävät että japanissa on erikoinen tapa rakentaa yhtenäisiä alakulttuureita, joiden sisällä ollaan "yhdessä samalla tavalla erilaisia."
Tietenkin, minäkin olen nähnyt punkkareita. Suomessa. Ja esimerkiksi roolipelaajat kokoontuvat erilaisiin tiloihin olemaan samalla tavalla erilaisia. Suomessa kuitenkin korostetaan enemmän vapautta, ja punkkari on usein punkkari koulussakin. Kuitenkin tiettyjä paineita siihen että tämän punkkarin "tulisi olla" kristitty, on. No, onhan japanissakin vastaavanlaisena hiljaisena perinteenä esimerkiksi samurai -ihanteet. Onhan tatemaeakin ihanne.

byrokratia,
ikebana,
Kajo,
kulttuuri,
laki,
politiikka,
Porrasmaa,
Pölkki,
rituaali,
vapaus
sunnuntai 20. syyskuuta 2009
Master Striket ja niiden käyttötarve
Miekkailun taidossa usein unohtuu se, että perimmäine tavoite on ollut selviytymisessä, ei puhtaassa voittamisessa. Tätä kautta hyvä miekkailutaito ei ole pelkkää kykyä voittaa vastustaja, vaan se on taitoa voittaa vastustaja riskeeraamatta liikaa omaa turvallisuutta.
Perusasennot ovat tässä keskeinen asia, mutta kuitenkin pelkkä paikallaan oleminen ei ole kovin turvallinen tapa. Tarvitaan liikettä. Liechtenauer tekikin tästä "liikkeestä pysyvän asian". Tätä kautta aloitekyky korostuu. Ei ole pelkkää reagointia. Tämä onkin fiksua, koska joskus hyökkäys onkin jollakin tavalla yllättävä. Jos kyse olisi puhtaasta nopeudesta, kyseessä olisi fyysinen taito, jossa nopein ja onnekkain voittaisi. Näin ei tietenkään ole. Nopeus tässä yhteydessä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että löyt vastustajaa ensin, ennen kuin tämä ehtii lyödä sinua. Automaattisesti reaktiiviseessa asemassa (nach) oleminen ei ole häviö, vaan se tarkoittaa että täytyy saada takaisin ennakoiva asema (vor). Tässä ennakkoaseman ottamisessa korostuu se, että tehdään erilaisia puolustautumisia, jotka ovat samanaikaisesti hyökkäyksiä.
Tästä päästään meisterhau -luetteloon. Olen toki aikaisemmin kuvannut niiden kulkua melko paljonkin niin mekaanisesta, kuvallisesta kuin miekkamiehen tavoiteperspektiivistäkin. Tällä kertaa aiheena onkin enemmän käyttösovellutukset. Tämä on sen verran keskeinen asia, että uskallan kirjoittaa siitä vielä tämänkin kerran. Lisäksi tällä kerralla maustan aihetta jopa realismin ripauksella. Eli ideaalitilanteen lisäksi esittelen hieman sitä miten reagoidaan silloin kun toiminta ei olekaan ihan se, mitä tavoitellaan. Pienien virheidenkin korjaaminen tulee tätä kautta mahdolliseksi. (Tosin keskittyminen näihin kertonee jotain eräiden nimettömien bloginkorjoittajien fiksaatioistakin.)
Zornhau. Ruumiin suojelu.
Yksi luonnollisin normaalin ihmisen tekemä isku on pystysuora isku, joka kohdistuu ruumiiseen. Niin yllättävältä kuin tämä "Normaali on erikoista" voi intuitiivisesti, tämä on itse asiassa ensimmäinen maisterhau. Tämän logiikka onkin siinä, että oikein käytettynä sillä voidaan puolustautua. (Väärin käytettynä se on vain liike.)
Kuvitellaan että toinen on lyömässä torsoasi kohtaan. Tärkein asia on tietysti estää tämän läpipääsy. Jos astut taaksepäin, toki väistät mutta toinen pitää ennakoivan asemansa yksinkertaisesti astumalla kohti, jolloin tilanne on jälleen samassa missä se oli ennen peruutusta. Siksi viisasta onkin astua sivulle ja eteenpäin. Jos toisen isku on enemmän vasemmalla, astu oikealle ja jos enemmän oikealle, niin astu vasemmalle. Näin pääset pois tieltä. Kun tämän yhteydessä lyöt alaspäin, (isku vom Tag -asennosta Pflug -asentoon.) Tällöin puutut hyökkäykseen. On keskeistä käyttää miekan kahvan läheistä osaa toisen miekan kanssa kontaktissa ollessa, koska kärkiosa olisi helppo työntää pois tieltä, eikä kunnon sivuun siirtämistä tulisi.
Tietenkään pelkkä puolustautuminen ei ole "riittävän hyvä". Jos vain siirtäisit iskun syrjään, toinen voisi aloittaa toisen hyökkäyksen, ja olisit jälleen samassa asemassa missä olit ennen liikettä. Siksi Zornhau ei ole pelkkä torjunta, vaan samalla liikkeellä joka kahvan läheltä siirtää toisen miekan kärjen syrjään, johtaa kärkiosalla siihen että isku on toiseen. Ideaalitilanteessa tämä tapahtuu yhdellä liikkeellä, mutta käytännössä tässä on hieman viivettä, joten käytännössä kyseessä on "mahdollisimman yksiliikkeinen" sarja jossa ensin torjutaan ja lyödään heti perään toista. Esimerkiksi pisto päähän on erityisen toimiva ratkaisu.
Zwerchau. Pään suojelu.
Zwerchau on puolustusliike, joka päättyy Ochs -asentoon. Zwerchau näyttää vaakasuuntaiselta horisontaaliselta iskulta, jossa kädet ovat ylhäällä ja pyöräyttävät iskun. Tässä käytetään peukalo -asentoa, joka tekee siitä suoritettavan. Jos olet oikekätinen, isku oikealle tehdään false - edgellä (terällä joka "normaalisti pitäen" on sinua kohti) ja isku vasemmalle true -edgellä (sillä joka "normaalisti edessä pitäen" on tietenkin eteenpäin, kohti vihollista ja poispäin sinusta.) Vasenkätisillä tämä on tietysti toisin päin. Jos tämä isku tehdään toisen perään (Tai olet muuten Ochs -asennossa) miekan kärki piirtää suuren ympyrän pääsi ympäri.
Tämä toimii koska jos joku on lyömässä sinua päähän, ensimmäinen halu on tietysti selvitä hengissä tästä haasteesta. Siksipä astut nopeasti eteenpäin ja sivulle. Tietenkin isku on tehtävä samalla. Tavoitteena on että päintuleva miekka osuu miekkasi kahvan lähelle samanaikaisesti kun kärki osuu toista päähän. Kun kädet ovat ylhäällä, se suojaa samalla käsiä. Tässäkin kohden tavoite ei aina onnistu täydellisesti, jolloin usein tarvitaan torjuntaa seuraava välitön eteenpäin meneminen ja pisto.
Scheitelhau. Jalkojen suojelu.
Kun edellisissä logiikka on ollut se, että käytetään Pflug -asentoa, joka on keskiasento, ruumiseen tulevien iskujen suojelemiseen, sekä ylhäällä olevaa Ochsia suojelemaan ylhäältä tulevia iskuja vastaan, olisi tietysti loogista olettaa että jalkoja suojataan Alber -asennossa. Tämä olisi itse asiassa aika typerä liike. Syynä on etäisyydestä johtuvat erot. Ihmisen kädet eivät ole navan korkeudella vaan ylempänä. Tästä seuraa tiettyjä geometrisiä eroja. Scheitelhau onkin nerokas, erilainen, ratkaisu. Se perustuu siihen että geometria pelaa myös toiseen suuntaan. Et voi lyödä toista jalkoihin ilman että paljastat oman pääsi.
Siksi ideana onkin se, että kun toinen luultavasti lyö edessäpäin olevaan jalkaasi (koska toinen on kauempana, eikä yleensä ulottuvilla) riittää että maali pakenee taaksepäin samalla kun hyökkääjää lyödään päähän. Tämä voisi tietysti paeta, mutta kun hän on sitoutunyt jalkoihin yrittämiseen, pakoreaktio johtaisi siihen että hän ei voisi osua jalkoihisi. Tällöin hän ei voisi osua vaikka seisoisit paikallasi. Ja tästäkin seuraisi se, että saisit itsellesi aloitetilan. Siinä tilanteessa kun toinen on vain lyömässä, taaksepäin astuminen on fiksua. Ongelmana on tietysti se, että jos astut liian paljon, toisen pää on sinulle ulottumattomissa. Siksi tarvitsee ottaa lyhyt askel. On hyvä pitää käsiä ylhäällä, koska silloin vaikka toinen keksisi juonen ja nostaisi miekkansa, kätesi eivät olisi tiellä. Syy on siinä että kädet ovat ylhäällä ja jalat taas eivät. Yksinkertaisimmillaan Scheitelhau on pelkkä yksi pisto. (Mutta se voi olla myös isku.)
Krumphau: Alhaalta tulevat iskut.
Krumphaulla estetään toisen matalalta tulevat, etenkin ne jotka päättyvät Ochs -asentoon. Isku on käyrä, se ei kohdistu suoraan kohti toista, vaan enemmänkin hieman sivulle. Liike on hyvin samantapainen kuin Zwerchau, tosin sillä erolla että siinä missä Zwerchau lyödään kädet ylhäällä, tämä tehdään enemmänkin edessä. Tässäkin tärkeää on ottaa peukaloasento siten, että miekan latana osa - ja nimen omaan se lattana osa, jolla peukalosi on koska et halua tarjota sitä toiselle maaliksi - on sinua kohti. Oikeakätisellä true edgeä käytetään kun lyödään vasemmalle ja false -edgeä kun lyödään oikealle. (Vasenkätisellä toisin päin.) Isku näyttää ulospäin hieman tuulilasinpyyhkimien liikkeeltä. (Peukalolla tulee vino asento, ei siis pidä pitää kärkeä "lattanana", vaikka tuulilasinpyyhintään verratessa tämä saattaa tulla mieleen. Kärki osoittaa eteenpäin, asento vain kääntää sen niin että se on hieman vino.)
Kun tämä liike tehdään, on samalla liikuttava eteenpäin ja poispäin siitä suunnasta mihin olet lyömässä. Koska isku on hieman vino, se johtaa siihen että miekan kärki ei kulje vinossa ohi toisesta, vaan myös osuu kohteeseen. Eli tässäkin astutaan eteenpäin ja vasemmalle silloin kun miekka on kulkemassa vasemmalle ja päin vastoin. Tämän ideana on se, että jos joku on lyömässä alhaalta ylöspäin, samanaikaisesti jaloilla väistetään pois tämän hyökkäyslinjalta. Toisen kimppuun käydään vinolla hyökkäyslinjalla, joka ottaa tämän uuden aseman huomioon. Kun isku osuu toisen käsille, tapahtuu kaksi asiaa. Ensinnäkin se pysäyttää toisen hyökkäyksen (koska käsi työntyy vasten terää, ja molemmat ovat fysikaalisia kiinteitä kappaleita.) ja samanaikaisesti se poistaa vihollisen kyvyn käyttää miekkaa.
Schielhau: Tökintää vastaan.
Schielhauta taas käytetään erityisessä tilanteessa, jossa toinen pitää miekan terää pitkällä edessään ja yrittää pitää sinua kaukana (langen ort). Tällä yleensä provosoidaan toinen tekemään jotain. Ja kun etäisyys on pitkä, se on jotain joka on "turhaa", ja kun toinen on sitoutunut siihen, voidaan tietysti ottaa etulyöntiasemaa ja pakottaa toinen reagoimaan. Ja kun toisella on miekka liikkeellä, tässä on viivettä. Tällä saadaan helposti ennakoiva asema (vor) provosoimalla toinen toimimaan ensin. (Epäintuitiivista mutta toimivaa.) Schielhau tehdään lyömällä false -edgellä vasemmalle ja lopettamalla liike joko Ochs tai Pflug -asentoon. (Mikä on tilanneriippuvaista.)
Tässä tehdään tavallaan kaksi asiaa. Ensinnäkin siirtymällä toisen miekkaa työnnetään sivulle (vaakasuorassa). Tämä liike ottaa voimaa ruumiista ja kädestä. Samalla kuitenkin tehdään pystysuuntaista liikettä, joka tehdään korostetusti kahvalla vipuamalla (levering), joka onnistuu kun käsi käännetään oikeaan asentoon heti kun miekat ovat kontaktissa. Näin miekan kahvanläheinen osa korostetusti siivoaa vaakasuunnassa samalla kun kärki tekee tuhotyötään pystysuuntaisesti. Tämä suorite on siis ikään kuin isku, jossa olisit lyömässä toisen miekan kärkiosaa syrjään omalla miekallasi, mutta sitten miekka kääntyykin niin että false edge on alaspäin ja oma kahva on selvästi toisen kahvan yläpuolella, ja tästä tehdään isku joka kohdistuu samanaikaisesti toisen miekkaan (vaaka) että persoonaan (pysty).
Tässä ideaalina on päästä lyömään toista hartioihin niin että sivuunsiirto ja isku ovat yksi ja samanaikainen toimitus. Käytännössä tässä on hieman viivettä, ja toinen voi olla hieman kaukanakin, jolloin ideana on tehdä yhdellä sujuvalla liikkeellä. Silloin on luontevaa jatkaa välittömällä pistolla toisen kurkkuun. Tässä liikkeessä haaste on sen toimintaperiaatteen ymmärtämisen lisäksi siinä että tämä on todellakin isku eikä toimintasarja. Jos tässä ei onnistuta, seurauksena onkin yhden iskun sijasta kahden iskun kombo, joka antaa toiselle mahdollisuuden ottaa aloite tilanteesta.

Liechtenauer,
Meisterhau,
miekkailu(saksalainen)
Jalostuksen politiikan tavoite : Ideaalin ja käytännön yhdistävä etiikka.
Jalostaminen on ihmisen tavoitteellista tuotantoeläinten tai tuotantokasvien geenifrekvenssien muuttamista. Tästä seuraa se, että siinä on mukana vahvasti kaksi elementtiä.
1: Luonnontieteellinen puoli, jossa tutkitaan miten esimerkiksi valintapaine vaikuttaa populaatioihin sekä kartoitetaan geenien ominaisuuksia ja näiden välisiä korrelaatioita. Samoin tarvitaan todellisuudessa konkretisoituvua ominaisuuksia ja keinoja niiden hyvyyden arviointiin. Ilman tätä tietoa jalostaminen ei toimi läheskään yhtä hyvin. Näissä tapahtuva muutos on se, mitä voidaan ylipäätään sanoa edistymiseksi.
2: Eettinen puoli, jossa mietitään mitä ominaisuuksia laitetaan valittaviksi ominaisuuksiksi. Tämän ydin on jalostustavoite, se on se maali jonka suhteen jokin toiminta on edistystä tai huonontumista. Ilman jalostustavoitetta valintapaineet aikaansaavat vain muutosta, joka voi olla esimerkiksi kohti suurempia ja terveempiä eläimiä. Mutta ilman etiikkaa ei voida sanoa onko se myös tavoiteltava muutos.
Ei siis ihme, että minä sitä kutsun leikillisesti "eläineugeniikaksi". Siinä on nimittäin myös riskejä. Jalostuksella on syntynyt terveysongelmia esimerkiksi joillekin koirille, koska kaikista asioista ei ole välitetty. Riskejäkin on. Siksi on syytä hitusen miettiä tätäkin asiaa. Ytimeksi voidaan ottaa vaikkapa niinkin yksinkertainen asia, että jalostussuunnitelman toteutuvuus, jonka pitää tietysti realisteilla olla mielessä, liittyy lujasti haluttuun muutokseen. Tämä taas ei ole mikään tyhjiössä lillivä ideaali, vaan sen tavoitteluun liittyvät muun muassa maanviljelijöiden tarpeet sekä ne vaatimukset joita yhteiskunta asettaa eläimille.
Mitä jalostustavoitteita päätettäessä sitten tehdään? Djemalli ja Wrigely kehittivät tähän mietintään apuvälineeksi "framingia". Heistä suunnittelussa oli neljä osiota.
1: Maanviljelyksen tarkoituksen määrittely. Tässä vastataan siihen kysymykseen, mitä varten maanviljely on ylipäätään olemassa. Sillä on oltava yhteisössä ja yksilöille jokin merkitys. Tälläinen voi olla vaikkapa ruuantuotanto, monimuotoisuuden säilyttäminen tai vaikkapa jonkun kulttuurisen elintavan säilyttäminen. Se, mitä asioita ja missä määrin eri asioita painotetaan on se, mikä otetaan pohjaksi.
2: Poliittisen tilanteen tarkastelu, jossa mietitään auttaako nykyhetken politiikka kestävää kehittämistä. On mietittävä mitä se tukee ja mitä se vaikeuttaa. (Ja mitä pitäisi.)
3: Lisäksi on mietittävä tuotantosysteemiä, jossa vastataan kysymykseen siitä, miten sen hetkinen maanviljelysysteemi toimii kokonaisuutena, ja miten paljon, helposti, kalliisti ja nopeasti sitä voidaan muuttaa. (Tähän liittyy myös rahoituspuoli. Ei riitä että kaikki muutkin kuin ituhipit haluaisivat synteettisiä kasvis -siskonnakkeja, jos siihen ei ole varoja. Toisaalta myös ympäristö vaikuttaa suuresti. Taateleiden kasvattaminen suomessa ja Pohjois - Afrikassa on tilanteellisesti erilaisia.)
4: Trendien mietintä. Tässä tarkastellaan mitä sosiaalisia, ympäristöllisiä, taloudellisia ja tuotantolajeihin liittyviä trendejä on, ja miten ne vaikuttavat kehitykseen ja sen pysyvyyteen.
Sellaisenaanhan ylempi sallii erilaisia kulttuureja. Nykyinen tuotanto vastaa kysymyksiin omalla tavallaan. Ja toisella tavalla miettivä yhteiskunta voisi tavoitella vaikka Raamatussa mainittua tapaa, jossa lampaiden kasvatusta ja vapaata laidunnusta ruvettaisiin tukemaan, ja vartiointikin korvattaisiin erityisillä taistelija -paimenilla. Osa voi tukea moninaista tuotantoa, osa haluta ajaa koko kansan tekemään hyvinkin samanlaisia asioita.
Karkeasti voidaan sanoa että näiden perusteella rakentuu hyvinkin mutkikas verkosto, jossa jalostuksen tavoiteltavat asiat määritellään siten että kuluttajien vaatimukset, yhteiskunnan odotukset ja kiellot ja jopa biologiset lainalaisuudet otetaan huomioon. Tähän liittyy tietysti myös sen varmistaminen, esimerkiksi markkinoinnin, tiedottamisen tai vaikka tukijärjestelmän kautta, että toimintaa kyetään jatkamaan - ainakin mikäli/kun maatalous nähdään ylipäätään millään tavoin arvokkaana. Tähän liittyvät riskit minimoidaan ja asioita voidaan miettiä myös pitkällä tähtäimellä. Etenkin viimeinen on tärkeää, koska vaikka jalostus nopeuttaakin muutoksia luontoon verrattuna, se ei silti tee mitään meganopeita muutoksia.
On hyvä huomata että vaikka kuinka olisi olisi itse Mao jolla on The Utopia, ei muutosta pidä tehdä ottamatta selvää luonnon lainalaisuuksista. Sillä muuten todellisuus lyö sormille. Toisaalta muutokset ovat valintakysymyksiä, joten ilman etiikkaakaan ei selvitä. Tämä on hyvinkin kysymys, jota pidän myös tieteen etiikkaan ja jopa tieteenfilosofiaan liittyvänä : Perustana on is - ought eli se, että asioiden olemisesta ja tapahtumasta ei voida päättää onko se oikein, eli että niin myös pitäisi olla. Eli (1) ei ole pakko olettaa täydellistä universumia, jossa kaikki on juuri niin kuin pitää ja (2) pahan ongelma ei sinällään ole automaattisesti typerä kysymys. Tätä kautta korostuu se, että jos johonkin todellisuudessa olevaan asiantilaan liitetään etiikkaa, se on jotenkin mitattava tapahtumien suhteella tavoitteeseen. Esimerkiksi kapselin antamiseen liittyy "pahuus" tai "hyvyys" liittyy paitsi se, onko kapseli esimerkiksi tappava myrkky vai parantava lääke, vaan myös se, mitä halutaan tapahtuvaksi. On mietittävä myös halutaanko kohde pelastaa, tappaa vai mitä.
Jalostuksen kohdalla näyttää korostuvan Adornon ajattelutapa oli sitä mieltä että kun fysikaalinen maailma ja materialismi on totuus, se tarkoittaa sitä että myös subjekti on objekti. Tästä hänestä seuraa se, että etiikka ja epistemologia kietoutuivat yhteen. Tapa jolla järki on suhteessa maailmaan, on myös eettinen suhde. Tämä ei tarkoita sitä että joku jalostukseen liittyvä geneettinen lainalaisuus ei olisi myös "objektiivinen", fysikaalinen tapahtuma. Meille sillä on kuitenkin arvoa vain sitä kautta että se on myös "subjektiivinen", sen tapahtuma on suhteessa siihen mitä haluamme maataloudelta. Joko siksi että se on mitä haluamme, jolloin se on hyvä asia. Tai sitten siksi että se ei ole sitä mitä haluamme, jolloin se on paha asia. (Toki on hyvä pitää mielessä että Adornon mielestä etiikka perustuu siihen että jokin asia vetoaa tunteisiimme. Tietäminen ja tunteminen ovat inhimillisiä. Ontologinen maailma sen sijaan vain on ja asioita tapahtuu, ottaako siitä joku selvää ja miettiikö sen reiluutta vai ei.)

Adorno,
Djemalli,
epistemologia,
etiikka,
is - ought,
jalostus,
jalostussuunnittelu,
jalostustavoite,
maatalous,
ontologia,
Pahan ongelma,
politiikka,
tieteenfilosofia,
tunteet,
utopia,
Wrigley
lauantai 19. syyskuuta 2009
NIKE Defence.
Siinä on kuitenkin isohkoja aukkoja. Nimittäin jos et ole keskivertoa nopeampi ja keskivertoa kestävämpi, se ei aina ole viisas konsti. Jos toinen on nopeampi, hän saa sinut kiinni miltei heti, ja jos takaa -ajajalla on parempi kunto, hän jaksaa seurata kauemmin, jolloin joudut joka tapauksessa tappelemaan hänen kanssaan. Tosin sillä erotuksella että nyt olet erityisen väsynyt.
Esimerkiksi rollaattorimummojen pakooköpitys ei siksi ole kovin uskottava tapahtuma. Silti pakenemista tarjotaan keinoksi ikään kuin se ratkaisisi kaikki tilanteet. Mummot eivät kiitä.
Toki esimerkiksi epäonnistunut taskuvaras tai muu vastaava tuskin lähtee seuraamaan, joten silloin pakeneminen voi olla hyvä konsti ja viisas ratkaisu. Taskuvarkaalla on muitakin uhreja. Siksi taskuvarkaat juoksevat pakoon siten että heillä on toinen kannoillaan - eivät heidän uhrinsa. Samoin jos toinen haluaa pitää reviirinsä ja näyttää statusta, pakeneminen voi hivellä tämän egoa ja ratkaista tilanteen. Etenkin jos luikit pois riittävän nöyryyttävän näköisesti. (Itsepuolustuksessahan ei ole kyse omasta egosta, vaan selviytymisestä!)
Mutta tietenkin muitakin kannattaa juosta pakoon. Etenkin jos heitä on hieman useampia. Syynä on se, että kun he jahtaavat, he eivät jahtaa rivissä tai muodostelmassa. Joku juoksee nopeammin kun toinen. Pakenija myös määrää tahdin ja suunnan. (Ellei sitten ole piiritetty.) Tästä seuraa se, ettäjoku saavuttaa sinut ensin. Pakenija voi pysähtyä ja tämä nopein juoksee tietenkin päin tämän monoa tai nyrkkiä. Ja juoksu tietenkin jatkuu. Tämän strategian toimivuus on yllättävän suuri, sillä se muuttaa vaikka viisi vastaan yksi tilanteeksi jossa on viisi kertaa kaksintaisteluun verrattava tilanne.
Ongelmana tässä on tietysti se, että sitten kun häviät niin toiset voivat loukkaantua kun olet lyönyt heidän kavereitaan. Tämä on aika oleellinen osa, koska loppujen lopuksi prosentuaalisesti aika harvat meistä kykenevät voittamaan viisi "1-1":tä peräkkäin.
Siksi neuvoisinkin pakenemisen sijasta olemaan valmiiksi muualla. Jokainen ihminen nimittäin tekee sitä aika usein. Välttää Tyhmiä Paikkoja, Tyhmiä Ihmisiä ja Tyhmiä Kellonaikoja. Eikä käyttäydy Tyhmästi. Kun tämän muistaa, ja laskeskelee sen, että aika harva joutuu oikeasti pahoinpitelyn kohteeksi, voi miettiä miten hyvin tämä konsti toimii. Valitettavasti lähes jokainen blogin lukija osannee tässä kohden tilanteenhallinnan sen kirjoittajaa paremmin.
Pukkilaulu : Nauru kauan itkemisestä.
Tragedia on sanana peräisin antiikin Kreikan teatterista. Aristoteleen mielestä tragedian tarkoituksena on synnyttää tunteita. Katsojiin aikaansaadaan säälin ja vihan tunteita. Kun tämä tehtiin oikein, nämä tunteet voitiin kokea kehittyneellä tavalla. Katharsis ei siis poistanut tunnetta, vaan puhdisti ne jalompaan muotoon. Aristoteles katsoi tragedian asiaa käsittelevänä elementtinä: Psykoanalyysin ystävä voisi sanoa että tragedia olisi ikään kuin terapiaistunto, jossa puhdistutaan säälistä ja kauhusta. Silloin nämä tunteet pääsisivät purkautumaan turvallisesti mikä olisi hyödyllistä.
Joskus tragediat ovat kohtalonuskoa korostavia. Niissä käy kuten "Oidipuksella", joka yrittää rimpuilla kohtaloaan vastaan, mutta tämä ei onnistu. Näissä lienee korostettu stoalaista henkeä: Kohtalo seuraa joka tapauksessa joten on kunniakkaampaa olla pyristelemättä sitä vastaan. Osa tragedioista on erilaisia. Niissä korostuu hamartia, eli traaginen erehdys. Traaginen erehdys on teko, jonka sankari suorittaa vapaaehtoisesti, ja loppu on sen virheen seurausta. Teosta tulee traaginen sen vuoksi, että toimintansa vapaaehtoisuudesta huolimatta sankari on olosuhteiden tai tietämättömyytensä armoilla.
Mielestäni hamartian idea saadaan tarinoista jotka varoittelevat tieteestä ja luonnolla leikkimisestä. Sellainen on esimerkiksi "Terminator" ja "Jurassic Park". Niissä hamartia on se, että ihminen joka on keksinyt jotain teknologiaa, jonka läpimurto hyökkää luontoa vastaan. Tällöin Jumalalliseen suunnitteluun puututaan ja tästä seuraa vaikeuksia.
Toisaalta ideologioita puolustetaan usein juuri sen keinotekoisuuden kautta. Luonnollisuuteen lankeaminen nähdään arvojen murenemisena, josta seuraa ihmisen taantuma petomaisuuteen. Tälläisen asetelman päälle rakennettu juoni dramatisoi lankeamisen luonnonolioksi. Oikean Ideologian jättäminen johtaa siihen että syntyy moraaliton eläin. (Rousseau on tietysti erimielinen, ja tämäkin on suosittu näkemys. Luonnollinen ihminen nähdään aitona ja rehellisenä. Jalona villinä.) Tätä kautta on ymmärrettävää miten luonnon ja jumalien tahdon taivutteleminen on ta vallista: Ideologian nimissä onkin normaalia suorittaa erilaisia uhrauksia, joilla jumalien tahtoa manipuloidaan ja tehdään maailmasta hallittu. Tällöin oikea ihminen tekee oikeaan aikaan oikeassa paikassa jotain. Rituaalin, alttarin ja uhrin muodostama kolmikanta toimii "luvallisena", itse asiassa siitä poikkeamisesta seuraa tragedia. Tässä luontoa ja luonnollisuutta kohdellaan kahdella eri tavallatavalla. Tiedevaroitteluissa skientistit edustavat siis suunnilleen samaa roolia mikä uskontojen tarinoissa on tarjottu väärien uskontojen palvojille.
Tietenkään tarinat eivät jää teattereihin:
Samankaltaisia teitä myös erilaisia tiedepelkoja kylvetään. Arkipuheessa identtinen tarina on esimerkiksi geeninsiirron tutkimuksessa. Se on vaarallista, jos ei tiedetyistä syistä niin sitten siksi että siihen liittyy "tuntemattomia riskejä". Toki ymmärrän jos tiedon puute hidastaa sovellusten tuottamista - siksihän lääketieteessäkin tarvitaan esimerkiksi rottakokeita - mutta että tämä estäisi ja kieltäisi jotenkin myös itse tutkimisen, on ilmassa. Vastaavaan törmää myös kantasolututkimuksessa ja vastaavissa. Tästä syntyy yksi perinteinen tapa rakentaa tragedia. Ihminen sotii luontoa ja jumalia vastaan, mutta luonto ja jumalat ovat suurempia ja tästä seuraa tuhoutuminen. Eli kun ihminen asettaa itsensä luontoa vastaan, ja tästä seuraa tuhoutuminen. Tragedian lait pakottavat liskot ja leivänpaahtimet vapaalle jalalle.
Tietenkin myös skientismiinkin liittyy tragediasävyisiä varoitustarinoita jossa oikeasta tieteen metodologiasta poikkeaminen on arvotonta hulluutta. Tämä "moderni tragiikka" on enemmän myyttisen vastaista. Monet nykyajaassa allitsevat myytit ovat luonnontieteiden "järkimyyttejä". Elokuvassa "Volcano" kukaan ei kuuntele tiedemiestä ja niin seurauksena on tuhoa.
Kaikki yllä mainituista vaikutuskeinoista voidaan tulkita varoituskertomuksina. Ei ole ihme että varoituksiin liittyy käytäntöä ja idealismia, ja nämä tasot rinnastetaan. (Karkeasti: Väärästä teosta saa salaman päähän. Väärä teko on moraaliton. Moraalittomuudesta saa salaman päähän.) Pahuuteen ryhtyminen johtaa tuhoon, josta vain sankarit selviävät -jos joku selviää. End of Story. Tarina on tätä kautta pahojen rankaisemisesta. - ja kenties hyvien palkitsemisesta. Ideana on varoittaa jostain teoista - ja mahdollisesti opettaa mitä muuta pitäisi tehdä. Tälläinen tragedia ymmärretään kompensaation kautta. Jumala tai luonto kostaa väärintekijälle. Tai paha seuraus vähintään nähdään ilmiselvänä seurauksena ylilyönnistä, joka on kyllä eräänlaista "kirouksen laimentamista".
On kuitenkin muunkinlaista tapaa suhtautua tragiikkaan.
Nietzschestä jos tragedia tarkoittaisi kauhua ja sääliä, se olisi ali -ihmistävä elementti. Se olisi elämää vaarantava, masentavaa. Hänestä taiteen tulee sen sijaan toimia stimuloivana voimana. Tämä äärimmmilleen vietynä kun voisi johtaa siihen miten Schopenhauerin mielestä tragedia auttaisi luopumaan lauhkeasti onnesta, toivosta, tahdosta elämään. Nietzschestä tämän tyyppinen tarkoittaisi sitä että taide olisi tuhoavaa. Se ei pyrkisi kohti eteenpäin vaan alaspäin. Tragedia olisi tässä mielessä vain rappiota ja rappioon ajavaa taidetta. Nietzsche ei kuitenkaan pitänyt tragediaa pahana, vaan sen sijaan hän näki sen vahvistavana (tonicum). Hän siis oli sitä mieltä että alkuperäinen tulkinta oli väärä. Hänestä tragediaan liittyy olennaisesti komiikka. Gilles Deleuzen mielestä Nietzschellä itsellään oli kirjoituksissaan paljon mukana tämänkaltaisia elementtejä, joille nauramisesta syntyy vastakulttuuria, vallankumousta. Deleuze korostaa että tämä on "skitsonaurua", joka asettuu narsistista ahdistustamme ja syyllisyydentuntoamme vastaan. Näin tuskasta nousee jotain kaunista.
Samaan tapaan feministi Camille Paglian "Sexual Personae" kertoo että tragediassakin komediallisuudella on viimeinen sana, ja emme huomaa sitä koska viktoriaaninen ja protestanttinen vakavuus on heijastunut ylivahvasti tulkintaan, ja näin tragediaan sävyt nähdään pelkästään vakavina ja ikävinä. Hänestä hauskuus tulee satyyrisesta naurusta, jossa jokin on aina vetämässä mattoa mahtipontisten ideaaliemme ja utopioidemme alta. (Olipa se sitten moderni tai esimoderni tai peräti viktoriaaninen tai protestanttinen semi/pseudomoderni utopia.)
Yhden selityksen mukaan tragedian alkujuuret ovat Dionysoksen palvonnassa olevista tanssia ja laulua sisältäneistä dityrambeista, joiden esittäjät olivat pukeutuneet satyyrejä matkiakseen pukin nahkaan . Tragedian etymologia liittyy tähän tarinaan: τραγῳδία, tragōdía, tragodía kääntyy muotoon "pukkilaulu".
Joskus tragediat ovat kohtalonuskoa korostavia. Niissä käy kuten "Oidipuksella", joka yrittää rimpuilla kohtaloaan vastaan, mutta tämä ei onnistu. Näissä lienee korostettu stoalaista henkeä: Kohtalo seuraa joka tapauksessa joten on kunniakkaampaa olla pyristelemättä sitä vastaan. Osa tragedioista on erilaisia. Niissä korostuu hamartia, eli traaginen erehdys. Traaginen erehdys on teko, jonka sankari suorittaa vapaaehtoisesti, ja loppu on sen virheen seurausta. Teosta tulee traaginen sen vuoksi, että toimintansa vapaaehtoisuudesta huolimatta sankari on olosuhteiden tai tietämättömyytensä armoilla.
Mielestäni hamartian idea saadaan tarinoista jotka varoittelevat tieteestä ja luonnolla leikkimisestä. Sellainen on esimerkiksi "Terminator" ja "Jurassic Park". Niissä hamartia on se, että ihminen joka on keksinyt jotain teknologiaa, jonka läpimurto hyökkää luontoa vastaan. Tällöin Jumalalliseen suunnitteluun puututaan ja tästä seuraa vaikeuksia.
Toisaalta ideologioita puolustetaan usein juuri sen keinotekoisuuden kautta. Luonnollisuuteen lankeaminen nähdään arvojen murenemisena, josta seuraa ihmisen taantuma petomaisuuteen. Tälläisen asetelman päälle rakennettu juoni dramatisoi lankeamisen luonnonolioksi. Oikean Ideologian jättäminen johtaa siihen että syntyy moraaliton eläin. (Rousseau on tietysti erimielinen, ja tämäkin on suosittu näkemys. Luonnollinen ihminen nähdään aitona ja rehellisenä. Jalona villinä.) Tätä kautta on ymmärrettävää miten luonnon ja jumalien tahdon taivutteleminen on ta vallista: Ideologian nimissä onkin normaalia suorittaa erilaisia uhrauksia, joilla jumalien tahtoa manipuloidaan ja tehdään maailmasta hallittu. Tällöin oikea ihminen tekee oikeaan aikaan oikeassa paikassa jotain. Rituaalin, alttarin ja uhrin muodostama kolmikanta toimii "luvallisena", itse asiassa siitä poikkeamisesta seuraa tragedia. Tässä luontoa ja luonnollisuutta kohdellaan kahdella eri tavallatavalla. Tiedevaroitteluissa skientistit edustavat siis suunnilleen samaa roolia mikä uskontojen tarinoissa on tarjottu väärien uskontojen palvojille.
Tietenkään tarinat eivät jää teattereihin:
Samankaltaisia teitä myös erilaisia tiedepelkoja kylvetään. Arkipuheessa identtinen tarina on esimerkiksi geeninsiirron tutkimuksessa. Se on vaarallista, jos ei tiedetyistä syistä niin sitten siksi että siihen liittyy "tuntemattomia riskejä". Toki ymmärrän jos tiedon puute hidastaa sovellusten tuottamista - siksihän lääketieteessäkin tarvitaan esimerkiksi rottakokeita - mutta että tämä estäisi ja kieltäisi jotenkin myös itse tutkimisen, on ilmassa. Vastaavaan törmää myös kantasolututkimuksessa ja vastaavissa. Tästä syntyy yksi perinteinen tapa rakentaa tragedia. Ihminen sotii luontoa ja jumalia vastaan, mutta luonto ja jumalat ovat suurempia ja tästä seuraa tuhoutuminen. Eli kun ihminen asettaa itsensä luontoa vastaan, ja tästä seuraa tuhoutuminen. Tragedian lait pakottavat liskot ja leivänpaahtimet vapaalle jalalle.
Tietenkin myös skientismiinkin liittyy tragediasävyisiä varoitustarinoita jossa oikeasta tieteen metodologiasta poikkeaminen on arvotonta hulluutta. Tämä "moderni tragiikka" on enemmän myyttisen vastaista. Monet nykyajaassa allitsevat myytit ovat luonnontieteiden "järkimyyttejä". Elokuvassa "Volcano" kukaan ei kuuntele tiedemiestä ja niin seurauksena on tuhoa.
On kuitenkin muunkinlaista tapaa suhtautua tragiikkaan.
Nietzschestä jos tragedia tarkoittaisi kauhua ja sääliä, se olisi ali -ihmistävä elementti. Se olisi elämää vaarantava, masentavaa. Hänestä taiteen tulee sen sijaan toimia stimuloivana voimana. Tämä äärimmmilleen vietynä kun voisi johtaa siihen miten Schopenhauerin mielestä tragedia auttaisi luopumaan lauhkeasti onnesta, toivosta, tahdosta elämään. Nietzschestä tämän tyyppinen tarkoittaisi sitä että taide olisi tuhoavaa. Se ei pyrkisi kohti eteenpäin vaan alaspäin. Tragedia olisi tässä mielessä vain rappiota ja rappioon ajavaa taidetta. Nietzsche ei kuitenkaan pitänyt tragediaa pahana, vaan sen sijaan hän näki sen vahvistavana (tonicum). Hän siis oli sitä mieltä että alkuperäinen tulkinta oli väärä. Hänestä tragediaan liittyy olennaisesti komiikka. Gilles Deleuzen mielestä Nietzschellä itsellään oli kirjoituksissaan paljon mukana tämänkaltaisia elementtejä, joille nauramisesta syntyy vastakulttuuria, vallankumousta. Deleuze korostaa että tämä on "skitsonaurua", joka asettuu narsistista ahdistustamme ja syyllisyydentuntoamme vastaan. Näin tuskasta nousee jotain kaunista.
Samaan tapaan feministi Camille Paglian "Sexual Personae" kertoo että tragediassakin komediallisuudella on viimeinen sana, ja emme huomaa sitä koska viktoriaaninen ja protestanttinen vakavuus on heijastunut ylivahvasti tulkintaan, ja näin tragediaan sävyt nähdään pelkästään vakavina ja ikävinä. Hänestä hauskuus tulee satyyrisesta naurusta, jossa jokin on aina vetämässä mattoa mahtipontisten ideaaliemme ja utopioidemme alta. (Olipa se sitten moderni tai esimoderni tai peräti viktoriaaninen tai protestanttinen semi/pseudomoderni utopia.)
Yhden selityksen mukaan tragedian alkujuuret ovat Dionysoksen palvonnassa olevista tanssia ja laulua sisältäneistä dityrambeista, joiden esittäjät olivat pukeutuneet satyyrejä matkiakseen pukin nahkaan . Tragedian etymologia liittyy tähän tarinaan: τραγῳδία, tragōdía, tragodía kääntyy muotoon "pukkilaulu".
Tunnisteet:
Aristoteles,
Deleuze,
elokuvat,
feminismi,
hamartia,
jalo villi,
katharsis,
komedia,
kompensaatio,
Nietzsche,
Paglia,
Rousseau,
Schopenhauer,
skientismi,
tarinankerronta,
tonicum,
tragedia,
tunteet,
utopia
perjantai 18. syyskuuta 2009
Tässä pysytään.
Maailma on kehittynyt. Ensimmäiset pankkilaitokset syntyivät kun painavaa omaisuutta siirtävät pyhiinvaeltajat olivat halukkaita hoitamaan hommaa jotenkin muuten. Tätä kautta temppeliritarit kehittivät pankkitoimintaa. Ja niin pankilla on uskonnolliset juuret. Nykyisin pankkitoiminta on eriytynyttä ja kaupankäyntiin ulkomaalaisten kanssa tarvitaan muita tekosyitä kuin Jerusalemin valloitus kristityille. (Okei, paikoin niissä motiiveissa ei ole niin paljoa eroa.)
Koulut liittyvät luostareiden opetusperinteeseen - tai jos ei muuten, niin 700 -luvulla se liittyi Yorkin katedraalikoulun piiriin, kun ensimmäiset opetussuunnitelmat ja systemaattiset tiedon keräilyt aloitettiin. Tätä kautta myös koululla on kirkolliset juuret. Se on nyttemmin eronnut niistä juuristaan niin, että suvivirren laulaminen kevätjuhlassa jakaa mielipiteitä.
Kemia kehittyi taikauskoisen alkemian piirissä syntyneiden näkemysten päälle. Toisaalta varhaisemmin kemiallisia reaktioita tutkivat egyptiläiset, ainakin mikäli Pliniukseen (vanhempaan) on luottamista. Nykyisin kemia on muuttanut luonnettaan. Symbolisia lohikäärmeitä ei käytetä, eikä haetut ongelmat ole ollenkaan samanlaisia. Viisasten kiven kaltaisen suuren "mahtavan ideaalin" tavoittelemisen sijasta tekosyyt tutkimiselle haetaan muualta.
Nämä kaikki ylläolevat ovat herättäneet ihmisissä tunteita siitä, että alkuperä tarkoittaa sitä että niissä on pysyttävä. Heille tämänkaltainen kehyskertomus, provenienssi, on muutakin kuin asioiden keksimiskuvaus ja poliittisen toiminnan kuvaus. Se on heille lisäksi vetoomus siihen miten asioiden pitäisi olla. Tämä taas johtaa luonnollisesti perinteisiin vetoamiseen. Ihmisille siis syntyy näkemys siitä että "kun tikkailla on kiivetty katonreunalle" on tikkaita käytettävä jatkossa ja aina. Vaihtoehto siitä että tikkaat voitaisiin poistaa ja korvata vaikkapa portaikolla ei tule kysymykseen. Historiaan vetoaminen tuntuu mukavalta, vaikka se ei oikeastaan ole mikään argumentti. Se tajutaan helposti silloin kun oman aatteen vastaiset jutut tulevat esimerkeiksi.
Ei, en ole pilkkaamassa "tiettyjä näkemyksiä". Tai olen, mutta en päätarkoituksellisesti. (Tai en pilkkaamassa sanan tiukimmassa merkityksessä lainkaan.) Sillä perinne tuntuu vetoavan monissa muissakin asioissa.
Aloitan Veikko Hurstista.
Hänhän oli auttava ihminen, joka auttoi kodittomia Suomessa. Tämä on toki jo sinällään hieno teko, koska normaalisti haluamme auttaa "valkoisten alueiden" paikkoja. Kaikki jännittävä seikkailu ja avuntarve tuntuu helposti olevan kaukana. (Kuin olisimme todella taikauskoisia jotka uskomme että turva -alue on lähellä, arvoitukset ja maailman tieto pitää hakea aina kaukaa asuipa missä tahansa. Ja niihin liittyi aina kartan valkoiset alueet ja lause "täällä on lohikäärmeitä".) Hursti katsoi lähelle.
Ihmiset arvostivat hänen toimintaansa. Mitä ihmiset sitten tekivät? Ajattelivatko he että "kun Hursti on tehnyt oman osuutensa, olisi aika tehdä kompensaatio". Että Hursti olisi jo tehnyt oman osuutensa. Joka tarkoittaisi sitä että olisi muiden vuoro. Ei, ajattelivat että kyseessä on perinne. Tämä taas pitää lukea sinä että kun Hursti oli auttanut aikaisemmin, olikin ikään kuin hänen velvollisuutensa tehdä jotain. No, hän ilmeisesti halusikin tehdä hommaa.
Mutta Hursti olikin symboli kirkon toiminnalle. (Tai rakensin hänen kauttaan analogian.)
Tarkemmin sanoen "leipäjonojen" kanssa. Jos jotakuta kiinnostaa, niin jonot ovat pitkät. Sitä mittaa ei järki käsitä. Meinasin testata kuinka hakisin ilmaissafkaa. Mutta jono on niin pitkä että sitä aikaa ei jaksa odottaa ellei ole todella tarve. Yllättävintä on tietenkin se, että kirkko toimii tässä kuin sekulaari laitos. Ei uskontoa. Edes saarnaa ei ole luvassa. Ei mainostelua. Ateisteillekin jaetaan. Hieman herättää jopa ihmettelyä siitä miksi kirkko tekee näin? Enemmän mietityttää se, miksi tämä kuluerä on syötetty kirkolle. Syy on tietysti se, että se on kuluerä. Ja kirkko on aina ennenkin tehnyt sen. Siksi poliitikot suuressa viisaudessaan päättivät että jatkossakin on sen vuoro. Siispä valtio ajaa tässä väkeä kirkkoon ja kirkko taas toimii kuin se olisi uskonnoton taho, vaikka tässä prosessissa kuluu sen omia rahoja. Tai siis virallisen kannan mukaan ei ohjata vaan ohjeistetaan että nuo auttavat. "Jos kysytään, mitä yhteiskunta tarjoaa, emme salaa, mitä (palveluja) on olemassa. Aktiivisesti emme kuitenkaan ohjaa leipäjonoihin niin, että se olisi vaihtoehto ehkäisevän tai täydentävän toimeentulotuen myöntämiselle" Eron mitoissa voi katsoa mittaamalla sosiaalikeskuksen edessä olevaa jonoa ja leipäjonon edessä olevaa jonoa. (Tämä ei tietenkään ole kuin karkeaa suuntaa antava mittari. Tilinsiirron kautta minun opintotuet, silloin kun niitä tuli, eivät vaatineet jonottamista, mutta ne olivat konkreettista apua.)
Tämä on tietenkin hankalaa, koska jokainen voi tukea tätä arvokasta ja hienoa toimintaa kuulumalla kirkkoon. Missä ainakin minun kohdallani herää mietintöjä siitä, että sitä rahaa menee kaikkeen uskonnolliseenkin toimintaan, jota en kannattaisi. Minulla on tässä kohden vahvat periaatteet keskenään ristiriidassa. Oikeaa ratkaisua ei ole. Tunnustan olevani kahden pahan loukussa, ja tämän seurauksena olen teoistani riippumaton arvoni myyvä Juudas. Että onneksi olkoon! Ratkaisuna olisi tietenkin liittyä pyyntöjen seurauksena takaisin vanhaan kirkkokuoroon, kun mieslaulajista on pulaa. Sen jälkeen ei kehtaisi olla liittymättä, eikä siihen liittyisi mitään periaateristiriitaa. Maksan palvelusta, koska se on vastalahja. (Joku toinen voisi nähdä toisin, mutta en minä heidän periaatteidensa rikkomisesta ole kiinnostunut, vaan omieni.)
Vaihtoehdon rakentaminen vaatisi tiloja, jotka kirkolla tietysti on. Ja tuloja joita kirkko saa yhteisöverotuksen kautta rippusen minultakin. Kuitenkin tuntuu että tämä velvollisuus on ylimitoitettu ja ylikeskitetty. Vastuuta pitäisi ottaa, eikä vain lykätä Hursteille tai kirkolle. Tuntuukin että arvostus tulee eniten siitä että "ne tekevät kaikkea sellaista tylsää jota itse en viitsisi". Toimii kuin kolehti: Ostetaan hyvä omatunto, että jatkossakaan ei tarvitsisi tehdä mitään. Mielestäni perinteet tulisi korjata oman osan tekemisellä.
Ja mitä tekee blogin kirjoittaja? Ei liity kirkkokuoroon. Ei osaa enää laulaa. Siispä kirjoittaa ranttia internettiin ja olettaa että muut tekevät sen tiimoilta jotain. Ettei itsen tarvitsisi.

alkemia,
arvokeskustelu,
historia,
Hursti,
kemia,
kompensaatio,
koulutus,
luterilaisuus,
oravan elämää,
perinteisiin vetoaminen,
Plinius.sr,
provenienssi,
sekularismi
Jämäpala.
Sukusiitoksen ja jalostussuunnitelmassa etenemisen kanssa painiminen on olennainen osa jalostustoimintaa. Suurin ongelma on siinä, että BLUP -laskenta on sinällään tehokasta, mutta sen käyttäminen sekä jalostuksen ennustamiseen että valintaan johtaa sukusiitosasteen kasvamiseen. Quinton ja Smith huomasivat 1995, että jos sukusiitosaste otetaan huomioon tekemällä BLUP:iin ad hoc -korjauksia tältä osin, systeemi menettää etunsa. Tämä on tietenkin ongelma jos puhutaan pienistä populaatioista.
Tätä on korjailtu sillä että BLUP pidetään mukana kuvioissa ja sitä käytetään vain antamaan parhaan ennusteen. Ja valintalinjan valitsemiseen käytetään kvadraattisten menetelmien hyväksikäyttöä (quadratic index). Näin sama muutos saadaan pienemmällä sukusiitosasteen muutoksella. Sama geneettinen muutos (ΔG) saadaan pienemmällä sukusiitoksen kasvulla. Itse asiassa Caballero ja Santiago löysivät että siinä missä BLUP joka usein hävittää harvinaisen mutta hyödyllisen mutaation, tällä tavalla korjailtuna ne yleistyvät paljon tehokkaammin.
Käsittelyyn liittyvät seuraavat asiat.
Tehokas populaation koko (Ne) riippuu sukusiitosasteesta ja sen muutoksesta ΔF. Se on laskettavissa kaavalla Ne = 1/(2ΔF)
Kun arvioita tehdään on löydettävä λ, joka sallii sen, että ½cTAc (ryhmän sukulaisuus) täyttää ΔF asetetut vaatimukset. Vektori c kuvaa haluttua vaikutusta geenipoolissa, ja se mitataan yksittäisiltä "ehdokkailta". Joten jos ci=0, niin yksilöi jää käyttämättä. Ja jos se on suurempi, sitä käytetään osan populaation kohdalla. Vektori g kuvaa arvioitua jalostusarvoa.(A taas on matriksilaskentaan liittyvä suhdematriisin merkki.)
Jalostuksessa yritetään tietysti maksimoida geneettinen edistyminen, mutta riskinä on sukusiitosasteen liika kasvaminen. Siispä yritetään etsiä c, joka maksimoi cTg - λcTAc. Arvot yritetään pitää siten että 0 ≤ ci ≤ ½ sekä Σfemales ci = Σmales ci = ½ Koska puolet geeneistä tulee populaatioon aina peräisin urokselta ja puolet naarailta (jokaisella on kaksi vanhempaa, etenkin osia uroksia voidaan periaatteessa käyttää enemmän, mutta silloin heidän isien osuutensa populaatiosta vain on suurempi. Koska molempia vanhempia on saman verran, kummankin sukupuolen osuus seuraavan sukupolven populaation geenipoolista on "sukupuolen kannalta" yhtä suuri.)
Jos ajanhetkellä t ryhmän sukusiitosaste on Ct, niin ajanhetkellä t+1 se on Ct + ΔF(1-Ct). Tällä tavalla jalostukseen saadaan tasainen edistyminen, joka on kuitenkin mahdollisimman nopeaa. Nykyään laskentateho tietenkin mahdollistaa laskennan yhä mutkikkaimmissa tilanteissa. Kompleksisissa tilanteissa hakua joudutaan tekemään geneettisten algoritmien avulla, jolloin ei haeta nopeinta edistymistä vaan sen sijaan "melko hyvää tulosta".
Erikoinen tilanne voi tulla vastaan silloin, kun tavoitteena ei olekaan jalostus vaan säilyttäminen. Silloin esimerkiksi jokin maatiaisrotu halutaan pitää ennallaan. Tällöin tavoite on tietysti se, että ΔF olisi mahdollisimman vakaa. Silloin kaavaan haetaan tietysti c:tä, joka minimoi cTAc:n siten että cTg on suurempi kuin k ja 0 ≤ c1 ≤ ½ ja Σfemales ci = Σmales ci = ½ (k= valinnan intensiteetin ja valintarajan yhteisvaikutusta kuvaava lyhenne.) Tietenkin näissäkin voidaan erota tästä "ideaalista", koska populaatiossa voi olla esimerkiksi geenivikoja joista tietenkin - tai ainakin melko usein - halutaan eroon.
Päätin tänään että tämä pala häipyy opinnäytetyöstäni. Se ei sopinut ihan aiheeseen ja oli muodoltaan liian tekninen, lisäksi lähteistin sen huolimattomasti ja kirjoitusmuotokin on outo. Kuitenkin pidin siitä jollain tapaa.

BLUP,
jalostus,
Quinton,
Smith,
sukusiitos,
sukusiitosaste
torstai 17. syyskuuta 2009
IROniaa on taottava kun rauta on kuumaa.
"En pyri tässä kertomuksessani objektiivisuuteen, tämä on minun näkökulmani."
(Markus Heikkinen, "Vasemmistonuoret paljastaa pomot", "Kansan Uutiset", 14.9)
"Lake Chargoggagoggmanchauggagoggchaubunagungamaugg" on legendaarinen pitkäniminen paikka. Urbaanin legendan mukaan se tarkoittaa intiaanien kielellä englanniksi käännettynä "You Fish on Your Side, I Fish on My Side, Nobody Fish in the Middle." (~ Sinä kalastat omalla puolellasi ja minä omallani, eikä kukaan kalasta keskellä.) Tosiasiassa se on vain hieman sinne päin. "Englishmen at Manchaug at the Fishing Place at the Boundary." Ideana on kuitenkin se, että käyttäytymisestä sovitaan. Ja se on tämän blogauksenikin varsinaisena aiheena. Järven nimestä nimittäin meinasi tulla tämän jutun otsikko, mutta periaatteeni estävät tahallisen suoran viittaamisen urbaaneihin legendoihin.
Sillä aiheena on tietenkin minun työpaikkani. Olen nimittäin kuluttanut "IRO -Researchin" penkkiä opiskelun ohessa. Kyseinen puljuhan sai negatiivista julkisuutta "Narauta pomosi" -kampanjan tiimoilta. Siinä vasemmistolaisnuori Markus Heikkinen nimittäin esitti että hän oli yrittänyt hankkia työsuojavaltuutettua ja sen jälkeen järjestää työntekijöitä. Ainakin julisteiden levittäminen oli kielletty. Sinänsä erikoista, että vakionaamaisuudestani huolimatta en muista kyseistä henkilöä (josta on kuvia) edes nähneeni. Saati että olisin saanut sikaritarpeita (julisteita, tiedotusta koko jutusta). En siis ole kyseisiä järjestäytymisjulisteita, enkä henkilöä itseään nähnyt. Eikä kyselyjeni mukaan muutkaan vakionaamat. Kuten en "niistä paljon puhutuista toisistakaan". Tästä päättelen että tämä oli "ennalta mietitty isku". Jotain jota varten on haettu sisään, oltu hyvin vähän aikaa töissä ja aloitettu aktiivisuus lähes välittömästi. Ilman että työyhteisöön on itse asiassa haettu varsinaista aktiivista kontaktia ja työilmapiirin kartoitusta. (Tämä on minusta olennaista, mutta se on tietysti askel kohti sitä "objektiivisuutta", jota tässä ei oltu hakemassa.)
Eniten ihmetyttää se, että hän on sopinut asiasta työnantajan kanssa. Tässä nimittäin syntyy ensin implisiittinen oletus että "ahaa - raha on siirtänyt omistajaa", joka taas tarkoittaisi sekä sitä että firmalla olisi odotettavissa ikävyyksiä, ja että vasemmistonuori myy yleisen edun rahan edestä. Ja toisaalta sen jälkeen syntyy epäilyreaktio : Entä jos raha ei ole vaihtanutkaan käsiä? (Ei pidä vain sokeasti seurata implisiittisiä lauseita jos vaihtoehtojakin on.) Silloin sopiminen kertoo jostain muusta.
Ajatus siitä että tehdään nopea täsmäisku ja hommataan julkisuutta on ymmärrettävissä helposti itsekkäidenkin motiiveiden kautta. Enkä puhu niinkään rahanipusta joka voisi vaihtaa käsiä. Puhun siitä, minkälaista statusta vasemmistopiireissä saa. Kun tekee tälläistä, on sen jälkeen hyvä Che-Guevara -T -paidassa pyöritellä panderolleja. Onhan vasemmistojen joukossa toki ideoiltaan puhtaitakin, mutta myös niitä joita itse ajatus vallankumouksesta ja etenkin siihen liittyvästä luvasta riehua ja rellestää, ideologia kiehtoo. Sen puhetavasta kun saadaan lupa tehdä WraaWraata. Tämä vertautuu niihin eläinsuojeluliikkeen piirissä pyöriviin jotka eivät ole sen ideologian vuoksi mukana, vaan joita kiinnostaa vaikkapa hipsiä yön pimeinä tunteina hennapurkin kanssa varjotaloon, kun on jännää ja aggressiivista.
Kuitenkin iskun kohde ei sinällään ihmetytä. Työ on provisiopalkkaista soittelua. Siihen liittyy tietyt "todellisuusehdot". Mikään suojatyöpaikka ei ole kyseessä. Tämä ei ole niitä duuneja jonne voi vain tulla notkumaan tuntipalkalla. (And why it should?)
Tosin tässä firman eduksi on sanottava että keskituntiansio itse asiassa on olemassa. Se kalibroidaan työntekijöiden onnistumisten kautta. Näin pitkät ja/tai/sekä - että vaikeat urakat ovat paremmin maksettuja, keskimääräinen soittelija saa keskimäärin vakaata palkkaa. (Taitavat, ahkerat, onnekkaat ja hyvässä asenteellisessa imussa olevat tyypit saavat paremmin ja näiden vastakohdat huonommin.) Lisäksi työilmapiiri on harvinaisen rento. Puhelinmyyntiä kokeilleena tiedän että toisinkin voisi olla. Kokemuksieni pohjalta pahimpia ovat "pohjapalkka tai provisio" -edut ja niissä luonnollisesti tila on "tulos tai ulos" -henkinen. Myynti taas ei joka päivä onnistu yhtä hyvin, ja tämä asetelma on ollut ainakin minua stressaava. (Tosin tämä on ollut selvää jo töihin mennessä. Eikä tätä yleensä ole salattu. Että sopimuksen mukaan.)
Työpaikkani on mielestäni juuri minun tarpeisiini hyvä. Siellä sallitaan se, että tuleekin ylimääräisiä tapaamisia opinnäytetyön valvojan kanssa lyhyellä varoitusajalla. Hyväksyvät jopa sen, että jään töistä jos vaikka jalka sattuu olemaan kipeänä, kuten minulla aina silloin tällöin on.
Töissä ei myöskään pakoteta työskentelemään taukojen kanssa tai niitä ilman. Toisina päivinä homma sujuu niin että taukoja ei pidetä, ja toisinaan sitä valitettavasti eksyy esimerkiksi keskustelemaan vaikkapa Hegeliläisestä metafysiikasta tai natsismista ja ahneuden ja kateuden suhteesta. Tai siitä onko joku epäselvästi nähty eläin ahma vai ei. Tai siitä kuka keitti taas liian vahvaa tai laihaa kahvia. (Tämä onnistuu koska työpaikassa kiertää jatkuvasti mitä erilaisempia ihmisiä, taiteilijoita, freelancereita, opiskelijoita, taksikuskeja, sivutoimisia opettajia, henkiparantajia, työttöminä olleita, ja jopa "huonon työtilanteen" tai "vammautumisen" vuoksi akateemisista aloista valmistuneita.) Tästä jutteluun hairahtumisesta ei valiteta (kunhan ei häiritse toisten työntekoa.) Toisin sanoen olen valinnut työpaikan sen vuoksi että siellä on vapautta ja vastuuta. Koen tämän asetelman työnantajan puolelta myös tietyksi luottamukseksi.
Ja ehkä olennaisinta on tietenkin se, että koko kuvio on ollut selvää jo työhaastattelussa. Itse asiassa itse hämmästelin, kun työhaastattelussa ollessani sain firmasta tiukemman mielikuvan. Eli jos joku on antanut joustoa sopimuksessa, se on ollut nimen omaan työnantaja. Tietenkin mielessä käy myös se, että jos tässä tavoitellulla järjestäytymisellä tulee työsuojeluvalvontaa, se lisännee intoa kellokortteihin ja muuhun vastaavaan. Että työviihtyvyyden ja muun kannalta "comme ci comme ca." Luultavasti "minun pulju" nyt kuitenkin liitettiin tilanteeseen, joka edustaa yleistä koko alan tilannetta. En välttämättä pidä kaikesta mikä siihen liittyy. Olen ollut ihan riittävän tyytyväinen siihen että osa kalastaa toisella puolella järveä ja osa toisella puolella ja jossa kukaan ei kalasta keskellä.
Toisaalta: Olivathan ne vähän epäluuloista ja muutosvastarintaista sakkia ne intiaanit.

aktivismi,
Heikkinen.M,
oravan elämää,
työ,
urbaani legenda
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)