Uskontoja voidaan tarkastella karkeasti kahtaa kautta.
1: Suosittu tapa on lähestyä asiaa sen kannattamien totuusarvojen kautta. Silloin kiinnostaa se, kuinka perusteltuja, todistettuja, loogisia, koherentteja ja tieteellisiä uskontoon liittyvät väitteet ovat.
2: Ne, joita totuus ei kiinnosta, voivat olla kiinnostuneita hyödyistä ja haitoista : Katsotaan onko uskonto konstruktiivinen vai destruktiivinen. Tässä on tietenkin kaksi tarkastelutasoa : Yksilön taso ja yhteiskunnan taso. On hyvä huomata että yhteisön ja yksilön etu eivät välttämättä kohtaa, joten asiallinen analyysi eri näkökulmista voi varsin hyvin tuottaa keskenään ristiriitaisia tuloksia. Edut ja tuhot voivat olla joko yhdessä, toisessa tai molemmissa tasoissa.
Ajattelin tällä kertaa lähestyä sosiaalisen, en totuusarvon kautta. Sillä olipa uskonto oikeassa tai ei, sillä on kuitenkin tietty asema yhteiskunnassa. (Eri asia on sitten kysymys "pitäisikö?", itse olen erittäin varovaisesti vastaamassa "ehkä sittenkin kyllä".)
Uskontoja arvioidessa on hyvä tarkastella hieman instituutioita. Karkeasti systeemi voidaan jakaa kolmeen osaan. (Se voidaan nähdä harmaasävyisenä jatkumona, josta on eristetty karkeita luokkia.)
1: Kirkko on ryhmä, johon synnytään. Se on usein vallitseva ja tukee vallitsevia hegemonioita, kuten arvoja ja näkemyksiä. Se elää samanaikaisesti perinteitä muistaen, mutta myös nykyhetken huomioon ottaen. Kirkko ei siis ole muutosvoima, vaan säilyttävä voima. Yleensä siihen perustuu sosiaalinen velvollisuus ja sillä on keskeinen asema paikallisessa uskonnossa. Sillä on ammattimainen papisto, ja tulkinnoissa ollaan joustavia. Jäseniin ei kohdisteta valvontaa ja jopa kriittisyys sallitaan.
___1.1: Kirkossa on suuri määrä jäseniä, jossa on ammattimainen tyänjako ja instituutio. Aktiivijäseniä ei välttämättä ole paljoa, mutta mukana passiivisesti hengaavia sitäkin enemmän. Lapset liitetään vanhempien vakaumuksen kautta ja mukana roikutaan ensisijassa tämän perinteen kautta. Varsinaista käännytystä ei tehdä paljoa. Erityisesti instituution joustavuuden huomaa siinä tilanteessa jos vaikka lapsi ei seuraakaan uskovien jalanjälkiä. Luopuneeseen suhtaudutaan melko suopeasti, käännyttäminen ei ole ensisijassa, vaan voidaan jopa miettiä pitääkö juhlissa jotenkin ottaa sekulaaritkin arvot huomioon - hieman samaan tapaan kuin laktoosi-intolerantikoille tarjotaan usein omia ruokavaihtoehtoja.
2: Lahko on yhteisö, jossa korostetaan tiettyä oppien kohtia, ja niistä ei voida joustaa. Ne ovat sen rakennustolpat. Asiat katsotaan näiden opinkohtien kautta, miettimättä sitä ovatko ne suoraan sovellettavissa nykyaikaan vai eivät. Yhteiskunnan muuttumisen katsota oikeuttavan tulkinnan tai toiminnan muutoksiin. Lahko glorifioi itsensä sisäisellä määrittelyllä ja ulkopuolisiin kohdistetaan yleensä sääliä ja halveksuntaa : Tätä korostetaan esimerkiksi tarinoilla, joissa korostetaan oman järjestön jäsenten moraalista paremmuutta ja puhtautta muiden edessä. Näillä tarinoilla vahvistetaan lahkon paremmuus muihin nähden, kasvatetaan ryhmähenkeä ja toiseutetaan erimieliset. Lahkossa korostuukin yhteneväisyys, "rakkaus keskuudessaan". Tämä tarkoittaa sitä että kaikkien jäsenten pitää täyttää tarkastikin säädelty muotti. Tähän liittyy jäsenten sitouttaminen yhteisön toimintaan : Siinä missä kirkossa systeemiin osallistuminen on vapaaehtoista, lahko vahtii että jäsen täyttää osansa, ja kannustaa tai peräti valvoo että näin myös tehdään. Poikkeavia ohjataan oikealle tielle. Suurin synti on apostasia, eli ryhmästä lähteminen. Uskosta luopuminen tulkitaan siten että "uskossa ei olla oltukaan", tai sitten se katsotaan loukkaukseksi sekä ryhmälle että Jumalalle. Katkerimmat syytökset kohdistetaankin luopuneisiin, ja vasta tämän jälkeen muihin. Lahkoissa on usein käsky ja kieltolistoja. Näistä viimeisissä voi olla ulkopuolisista erottavia elementtejä, jotka muuten ovat sallittuja. Tällä suoritetaan "vapaaehtoista eristämistä". Esimerkiksi kahvin tai tupakan kieltämällä - terveys ja puhtaussyihin vedoten - saadaan lahkon jäsen pidettyä ulkopuolisten seurasta. Lahkoihin liittyy miltei aina lujat väitteet siitä että ne eivät ole lahkoja. Yhteisö näyttää lahkolta vain ulkopuolisten silmin. Erikoinen asia on historiaan suhtautuminen. Usein lahkolainenkin tuntee paljonkin historiaa. Kuitenkin historiantutkimus esiintyy laajojen teorioiden sijasta jopa valtavan suurena yksityiskohtien varastona, josta poimitaan sopivia kohtia oman näkemyksen puolustamiseksi. Historia tulkitaan tavalla joka korostaa oman ryhmän erikoislaatuisuutta. Tulkintoja voidaan tehdä myös jonkin apokalyptisen vision pohjalta.
___2.1: Lahkossa on pieni "asialle omistautunut amatöörien ryhmä", jossa on paljon aktiivisia jäseniä mutta ei juurikaan mukana roikkuvia. Lasten indoktrinaatio on keskeisessä asemassa, koska se tarjoaa yleisimmän tien uusiksi jäseniksi.
3: Kultti taas on lahkoa astetta sisäänpäinkääntyneempi versio. Siinä on kiinteä auktoriteetti, joka sitoo ryhmän. Ulkopuolisia joko vältellään tai heidät yritetään käännyttää aggressiivisesti.
___3.1: Kultissa jäsenmäärä on pieni, kaikki ovat aktiiveja. Lapsilla ei ole vaihtoehtoja. Voidaan alkaa puhumaan aivopesumenetelmien käytöstä ilman mitään miettimisiä.
Terry Pratchettin "Pienet Jumalat" -kirjassa on tilanne, jossa suuren uskonnon Jumala on menettänyt mahtinsa, koska vaikka munkkeja ja muita vastaavia onkin, on systeemi vain instituutio joka pyörii mekaanisen koneen lailla. Jumalalla jolla ei ole yhtään uskovaa, on kuoleman oma. Tässä on taustalla ajatus, että suuri uskonto menettää uskonnon piirteensä. Tätä näkökantaa ajavat, ehkä hieman yllättäen, lahkolaiset ja kulttilaiset. Heistä Tosi Uskova on ensisijassa oikeaoppinen, uskonto on heille tätä kautta autoritaarinen.
Tässä oli "vasta" määrittely. Erilaiset rakenteet toimivat eri tavoilla. Tätä kautta hyötyä ja haittaa voidaan lähestyä.
Asiaa on tutkittu melko paljon. Otan esille yhden. Laurence R. Iannacconen "Why Strict Churches are Strong" ia lukemalla oppii, että mitä tiukempi kontrolli uskonnolla on jäseniensä elämästä, sitä ahdistavampi ja ahdasmielisempi uskonto jäsenilleen on. Yksilötason destruktiivisuus kasvaa. Tälläisten tiukkojen ryhmien jäsenet ovat kuitenkin erittäin sitoutuneita yhteisöön.
Kirkkolaisten, lahkolaisten ja kulttilaisten persoonallisuustyypit voidaan kartoittaa. Sillä niihin liittyvät ja niistä eroavat tietyntyyppiset henkilöt. Ja toisaalta ne myös muokkaavat jäseniensä arvomaailmaa tiettyyn suuntaan.
Tilastot näyttävät että älykkyys ja vääräuskoisuus kulkevat käsi kädessä. Syynä on totuusarvon ratkaisukyvyn sijasta luultavammin se, että älykäs ihminen osaa ratkaista ongelmia itse, hän ei tarvitse yhtä paljon tukea asioiden selvittelyyn. Ja mitä enemmän ihminen luottaa kykyihinsä - esimerkiksi onnistumisien kautta - sitä vähemmän hän arvostaa auktoriteetteja ja ulkopuolisia käskyjä. Sen sijaan ihminen, joka on vähän "heihei" voi hyvinkin arvostaa saamiaan neuvoja. Tässä siis älykkyys kytkeytyy ensisijaisesti egoon, ja vasta tätä kautta syntyy vastenmielisyys komenteluun. Tätä kautta ainakin osittain selittynee myös ateismin suosion kasvu ja uskonnon merkityksen väheneminen henkilöillä sen mukaan mitä parempi tiedemies hän on.
Tosi uskovaisuus ei tietenkään vaadi välttämättä typeryyttä, samoin kuin ateismi itsessään ei kerro ylenmääräisestä älykkyydestä. Ne ovat ensi sijassa suhteessa auktoriteettiuskoon. Lahkolaisen on pakko suosia auktoriteettia. Kulttilainen ei enää mieti että auktoriteetin seuraamiselle mitään vaihtoehtoa onkaan. Mitä lähempänä ollaan kulttua, sitä enemmän halu ja/tai kyky vastuunottoon omasta elämästä puuttuu. Sitä lähempänä ollaan lapsia, jotka ovat ulkopuolisen ohjauksen varassa. Valmiiksipureksitut vastaukset kiinnostavat kysymysten sijasta. Typeryys ja itsetunnottomuus johtavat tälläiseen helposti. On tietenkin hyvä huomata myös se, että typeriin ihmisiin iskevät huonommatkin argumentit. Heidät saadaan hämmennettyä ja hämättyä tietynlaiselta argumentaatiolta vaikuttavalla tavalla.
Asiaa ei haittaa yhtään se, että he voivat käyttää opittuja argumentteja joita he eivät edes ymmärrä. Tätä kautta he eivät kykene välttämättä edes huomaamaan pätevän vasta -argumentin rakennetta. Toki tämä tulee kaikilla vastaan, mutta mitä lähempänä kulttia ollaan, sitä selvemmin ja voimakkaammin se on mukana kuvioissa.
Älykkyys on vain yksi ominaisuus. Iannacconnen mukaan tiukat uskonnot houkuttelevat ylipäätään niitä joiden kyvyt selvitä ympäröivässä yhteiskunnassa ovat heikot. (Joka voi tulla montaa kautta.) "Tavallisia" kultit kammoksuttavat ja lahkotkin ovat heistä epäilyttäviä. Siksi he harvemmin liittyvät niihin. (Toki yksittäistapauksia on aina.) Huonompiosaisille tiukka uskonto antaa ennen kaikkea yhteenkuuluvuuden, turvallisuuden ja toveruuden tunnetta. Lisäksi se antaa tarkoituksen elämälle, ja saa heidät kokemaan itsensä tarpeelliseksi. Koska lahkot ja kultit sitouttavat yhteisön töihin, syntyy helposti kokemus siitä että yhteisö tarvitsee heitä. Tämä lisääkin tiukkojen uskontojen suosiota.
Suosiota syntyy kuitenkin vain tiettyyn rajaan asti. Kun tiukkuus menee "yli", se johtaa jäsenkatoon. Kultit ja lahkot menestyvät koska ne vetoavat tiettyyn persoonallisuustyyppiin, jolla on "jo valmiina" tietty näkemys siitä minkälainen hyvän uskonnon on oltava. Uskonto ei suinkaan muokkaa tätä tarvetta, vaan tyydyttää sen. Samalla mitä löysempi organisaatio on, sitä korkeampi on jäsenten keskimääräinen ÄO ja koulutustaso. Myös tulotaso ja vauraus korreloi. Ja sitä vähemmän yhteisö on vihamielinen. Iannacconen tutkimuksen mukaan tiukkapipoiset uskonnot leviävät aluksi nopeasti, ne vetävät puoleensa tietyt tyypit hyvin pian. Sen rakenne estää eristämisellä kasvunsa rajat, ja sen jäsenmäärä vakiintuu, jääden melko pieneksi. Kasvamiseen tarvitaan rakenteen muuttumista. Tiukka kultti voi lientyä lahkoksi ja saada isomman kannattajamäärän. Suuren suosion se voi saada vasta suvaitsemalla hyvin paljon erilaisuutta.
Toisin sanoen tiukat uskonnot saavat kokoon tietyn porukan, mutta niiden koko ei nouse tietyn rajan yli ellei niissä tapahdu muutosta suvaitsevaisempaan suuntaan. (Paitsi jos valtaa otetaan aseellisesti, eikä vastassa ole mitään poliisivoimien tai armeijan kaltaista porukkaa. Se voi mutkistaa tilannetta.)
Kirkko on laaja. Tämä johtaa sitä että sen on itse asiassa pakko sallia monenlaiset näkemykset. Sen on oltava joustava, koska tiukentamalla sääntöjä suuri osa jäsenistä tipahtaisi pois. Koska kirkkoon liitytään syntymän, ei kääntymyksen, kautta, ei siihen liity vastaavantasoista tarvetta kovatasoiseen indoktrinaatioon, jota lahkolaiset taas harjoittavat lapsilleen.
Tästä seuraa tietysti myös jäsenistön vuotamista. Osa kaipaa komentelua : Karkeasti voisi sanoa että typerimmät vuotavat autoritaarisiin kultteihin ja lahkoihin ja fiksuimmat sitten irtautuvat siitä muuten. (Tilastollinen fakta.) Tätä kautta jljelle jää "ei uskonnollinen keskiarvo, jolla on jotain hengellisiä mieltymyksiä, vaikka lieviäkin." Tätä massaa ei tosin voida hallita kovin tehokkaasti : Jos kirkko yrittäisi saada tämän löyhän porukan puhaltamaan yhteen hiilene, sen pitäisi muuttaa rakennettaan lahkomaisempaan suuntaan, ja tätä kautta syntyisi välitöntä jäsenkatoa. Kirkko ei siis saisi hallittua isoja määriä porukkaa, mikä pienentää sen vaikutusmahdollisuuksia. Suuri kirkko tekee tässä kohden "enemmällä vähemmän." Tästä seuraa se, että se ei ole kovin aikaansaapa, joskaan ei tuhoisakaan. (Toki varallisuus voi muuttaa tätä asiaa, ja rahavirtoja hallitsemalla voidaan tietysti saada isojakin muutoksia aikaan. Ja tätä kautta avautuu tie sekä rakentavaan että tuhoavaan toimintaan.)
Tästä voidaankin saada yksi ero kirkkojen ja muiden välille. Erottava on se, "ketä vastustetaan". Lahkoissa ja kulteissa vihataan etupäässä eronneita, toissijaisesti "laimeita" ja "erimielisiä". Sen sijaan kirkot vastustavat Tosi Uskovia. Kirkko suhtautuu yleensä toppuuttelevasti yli -innokkaisiin jäseniinsä. Ne ovat huonoa PR:ää ja pyrkivät muuttamaan toimintaa tiukempaan suuntaan. Kirkko katsoo että Tosi Uskovat lietsovat hajoittavaa tiukkapipoisuutta. (Sana "hihhuli" peräisin luterilaisilta, ja nimi viittasi karismaattisten liikkeiden huutelemisiin. "Tyttö huutaa Hih! Huh! Hii!".) Sen sijaan lahkot ja kultit hamuavat juuri Tosi Uskovia jäsenikseen.
Pienikin kultti ja lahko voi pysyä kasassa pitkään: Jos eristäytyminen on tehokasta, eikä ulkopuolelle pääse, voi ryhmä pysyä hengissä, kunhan ryhmässä syntyy uusia jäseniä. Usein se kapseloituu omaan erinomaisuuteensa. Tätä kautta vaikutukset ulkomaailmaan ovat pienet. Tuhoisaksi ryhtynyt lahko tai kultti harvemmin pysyy kasassa kovin pitkään. Ja koska niiden jäsenet ovat sitoutuneita, ei heidän toimiaan ja riskialttiuttaan voida kuitenkaan väheksyä. Malliesimerkkinä tästä voi tietysti olla sisäiset itsemurhat, kuten Heavens Gaten kohdalla kävi. Nämä ovat destruktiivisia yksilölle, mutta yhteisön kannalta ne ovat lähinnä merkityksetöntä kauhistelun aihetta. Mutta myös Tokion metron sariini -iskut on hyvä muistaa, niissä tuho kohdistui muihin ollen selvästi muidenkin kannalta destruktiivinen : Nämä muistuttavat että Tosi Uskovasta, tai osasta heistä, voidaan oikeilla kikoilla muokata fanaatikko. He ovat sitoutuneita, ja tätä kautta he ovat jääräpäisiä ja sitkeitä asiansa puolustajia. Ryhmäpaine ajaa tilanteeseen, jossa ihmisiä arvotetaan hierarkisesti, ja ulkopuolisilta kaapataan ihmisarvoa pois. Arvo tulee jäsennyden ja arvoihanteiden kautta. Lahkossa jäsen heijastaa oman sisäisen kaaoksensa ja nurkkaan eristetyn pahan olonsa luvallisesti ulkopuolisiin. Ylemmyydentunne totuuden omistajilla sisältää tässä kohden ylenkatseen tai jopa halveksunnan muihin. Tämä voi ilmetä monilla tavoilla. (Niistä nimettömät postilaatikkoon kannetut uhkaukset ovat lievästä päästä.)
keskiviikko 14. lokakuuta 2009
tiistai 13. lokakuuta 2009
Älä unohda ruoskaa.
Nietzschen mukaan ihmisellä voi olla kahdenlaista sisältöä elämässään. Oli ulkopuolelta tullutta orjamoraalia, sekä sisäpuolelta tulevaa herramoraalia. (Joiden nimet ovat muutakin kuin statuksen liittäminen: Orja noudattaa ulkopuolista, Herra taas miettii mikä on hyväksi ja pistää muut tottelemaan.) Jos kumpaakaan ei ollut, on tilana tietysti nihilismi, joka oli Nietzschestä ilmeisen kammottava tila.
Ulkopuolelta tuleva ohjaus on ideologista, kun taas sisältä tulevan lähde on vaisto. Hänestä se tiivistyi vallantahtoon. Tästä, vaikka voikin olla hieman ikävänsävyinen lähde, voi kuitenkin olla lähde hyvälle. Vallansaantiin tehdään työtä. Taiteilija haluaa myydä paljon tauluja (saada valtaa), tai arvostusta elitisti -kriitikoilta (toisenlaista valtaa), tai saada mahdollisimman moni pitämään häntä pittoreskina tyyppinä joka tuottaa ihania tauluja (kolmannen tyyppistä valtaa) hän treenaa ja synnyttää taidetta. Vallantahto voi siis ilmetä monella tavalla. Käyttääkseni ylevää allegoriaa, joka seppelöi kuvauksen : "Ja joskus pahimman hajuisesta paskasta kasvavat parhaat ruusut. Paskattomassa maassa ne kuihtuvat."
Nietzschestä naisella oli hyviä ominaisuuksia, hän ei siis ollut naisvihamielinen. Hänestä herramoraalia tavoitteleva lähti seikkailuun tässäkin asiassa. Siksi nainen oli eräänlainen vaarallinen lelu.
Tästä päästään itse asiassa pornografiaan. Käytän sitä tässä kohden esimerkkinä sen takia että se on sopivan provokatiivinen aihe tästä sopivan provokatiivisesta aiheesta. Tätä kautta ihmiset oppivat jotain Nietzschestä. Ja jotain pornografiastakin. (Siihen parempia keinoja on vaikka googlen suosituimpien selailu. Tosin alkavat ihmetyttävän myöhään ne pornot.)
Ne feministit, jotka eivät pidä pornografiasta, perutelevat näkemystään sillä että siinä esineellistetään nainen. Näissä puheissa on erikoista se, että pornossa olevia miehiä mainitaan tässä yhteydessä harvoin. Ehkä syynä on se, että pornografiassa naisia kohdellaan vallankäytön kohteina. Silloin vahvistetaan stereotypiaa siitä että nainen on miehen vallan alla. Tässä kohden esitetään että tämä sisältää arvolatauksen, joka vaikuttaa katsojaansa. Pornografian esitetään tässä kohden vahvistavan yleisiä näkemyksiä. Tällöin se on normatiivista, tavallisesta tulee käytäntö. Puhutaan orjamoraalista.
Tietenkin tätä asiaa mutkistavat dominat, nuo lateksipukuiset epäilyttävästi Batmanin kissanaiselta näyttävät tyypit, joissa Nietzscheä on luettu sen verran että piiska on mukana kuvioissa, muta piiskan kantaja ei olekaan mies, vaan se on annettu naiselle. Tässäkin tietenkin kärsimyksestä syntyy nautintoa, joten myös mies on eräänlaisessa tuskan ja nautinnon kehässä, jossa on peräti riskeille altistuttu oikein kovimman kautta kuten kunnon seikkailussa kuuluukin? (Tosin tottapuhuen suurin osa tästä materiaalista on sen sorttista että en tiedä haluanko oikeasti ymmärtää.) Pienemmässä määrin CFNM -skenaariot, joissa puetut naiset käyttävät alastomia miehiä seksileluinaan, esimerkiksi pizzakuski voidaan vietellä strippariksi. Näissä esineellistetään miestä.
Aito feministi on näistäkin luonnollisesti pöyristynyt, koska hän näkee vain sortamisen. Tätä kautta tämä kritiikki ei upota itse feminismiä, vaan se kohdistuu enemmänkin sen ilmentymään ja mahdolliseen väärinymmärrykseen, jonka usea nainekin jakaa. Eli telaketjufeminismin. Telaketjufeministin kannalta dominat voivat periaatteessa vain ottaa vähän kompensaatiota siitä, mikä heille kuuluu, onhan mies niin kauan sortanut naisia. Nyt on hyvä maksella takaisin.
Jännittävää tässä valtakeskustelussa on tietenkin se, että pornografian esitetään usein olevan tasapäistävää. Sehän on bisnes, joka pyrkii myymään. Tässä hyödytetään kassavirtaa ja muu ei kiinnosta. Tämä tarkoittaa sitä että systeemi kehittyisi orjamoraalin maksimoimiseen, syntyisi tasapäistävää sisältöä. Tämän riskin nimi on "pornografia myy yhtä kuvaa seksuaalisuudesta ja väittää sitä implisiittisesti ainoaksi." Toisaalta kuitenkin käytännön esimerkeissä esiintyy varoituksia siitä miten pornografia tuottaa uusia ilmiöitä. "Suihinotolle ei ole biologisia syitä", kuten asiasta on sanottu. Tässähän nimen omaan esitetään että seksuaalisuuden väitetään olevan tietynlaista, lisääntymiseen liittyviä, ja että muut tavat ovat vääriä. Tämänkaltainen tilanne ei anna kovin hyvää kuvaa tehokkaasta erittelystä.
Näyttääkin kovasti siltä, että pornografia itse asiassa on vaaralliseksi koettua juuri siksi että se tuo esille uusia suoritustapoja. Se tuo uusia vaihtoehtoja seksuaalisuuden toteuttamiseen, ja yleisen kuvan mukaan niitä ei pidetä hyvänä. Pornografiaa syytetään institutioituneeksi, piiloideologiseksi (lue orjamoraaliksi) koska yleinen keskustelukulttuuri ei pidä vapauksien vähentämisestä ja yksilön harkinnanvapauden rajoittamisesta (lue herramoraali). Tämän vuoksi asioita pitää hieman määritelmäkikkailla, jotta ne näyttäisivät toisilta. Sillä kukaan ei halua vastustaa toisinajattelijoita. (Vaikka joskus voisi olla syytäkin.) Toisin sanoen pornografiaa syytetään orjamoraalista, mutta sen vaaroiksi määritellään erilaiset perversiot, luonnottomiksi määritellyt asiat, jotka edustavat vähemmistönäkemyksiä.
1: Toki virhe ei ole niin kovin suuri, koska seksuaalisuuden vapautumisen jälkeen katukuva on kovasti seksualisoitunutta. Eräässä mielessä kyseessä voi olla myöskin se, että yhteiskunnat muuttuvat : Uskon että yhteiskunta on tietyiltä osin jopa yliseksualisoitunut. Katukuva näyttää photoshopattua mallia ja elokuvissa on "pakollinen seksikohtus", joka sopii juoneen yhtä sujuvasti kuin se random takaa -ajo autoilla (jota en ymmärrä. Kaksintaistelisivat miekoilla, kuten asiat kuuluu ratkaista!) Tätä kautta pornografia voi olla niin laajasti hyväksyttyä, että sen kritiikki edustaa jo vähemmistöä.
2: Ja toisekseen kaikki kanavat ovat tietyllä tavalla vallankäytön välineitä: Siinähän institutionaalinen taho myy jotain näkemystä. Tosin tässä unohtuu helposti se, että täsmälleen sama koskee myös korkeakulttuuria. Jos saat idean jostain kirjasta, olet sen vaikutuksen alla. Tämä ei aina ole vaarallista. Pitääkin miettiä, lisääkö vai vähentääkö systeemi erilaisia sallittuja vaihtoehtoja: Vallankäyttöhän on tavallaan mukana kaikessa. Korkeakulttuurin voidaan katsoa lisäävän uusia ja poikkeuksellisia ideoita ja myyvän niitä ja populaarikulttuurin tiivistävän yleisiä näkökantoja ja myyvän niitä. Eroa näiden välillä on lähinnä suosion määrässä.
Vaikeutena pornografiakeskustelussa on tietysti se, että jos se edustaa yleistä ideologiaa, sen kerrotaan olevan orjamoraalia, tasapäistävää aivottomuutta ja muuta ikävää. Ja jos se taas on herramoraalia, se levittää haitallisia seksuaalisuuskulttuureita. Voisivat vain suoraan sanoa että eivät pidä. Sillä "kruuna me voitamme, klaava te häviätte" -tilanne on keskusteluavaruuden piirre, joka kuuluu vain sille kaikista ideologisesti sävyttyneimmille alueille.
Kuitenkin tärkeimmät asiat ovat tabuja. En tässä tarkoita sitä että suihinotto olisi äärimmäinen luottamuksen aktio, jossa asetutaan täysin sen varaan että uskotaan toisen olevan "noin luotettava". (Joka se voi olla.) Sen sijaan ongelmana on se, että on vain kaksi "sallittua diskurssia", joista ensimmäinen on piilottelemisen periaate, jossa seksi on avioliitossa tapahtuvaa kätkettyä toimintaa jossa on kielletyn hedelmän makua. Ja se, jossa korostetaan seksiä suorituksena ja elämään yhtä kuuluvina asioina kuin mersua ja asunto -osaketta sekä työpaikkaa. Omaan tahtiin tapahtuva rakastelu jossa ei ole mitään hävettävää on sen sijaan hakusessa : Ihmiset eivät siis puhu kaikista kiinnostavimmasta aiheesta. Ehkä sen vuoksi että uskovaiset eivät uskalla puhua, pornon ystävillä ei ole haluista huolimatta tärpännyt, ja telaketjufeministit pelottelevat dominaluolallaan halukkaat loitolle - ja kaikki muut ovat puhumisen ja analyysin sijasta toimimassa? (Siitä puhe mistä..)
Siksi, jos minun täytyisi korjailla Nietzscheä, muuttaisin yhden kirjaimen. Uusi versio olisi "Älä unohda ruokaa". Asian kun täytyy alkaa jostain muusta, ja mikäs sen parempi kuin syöminen, joka on luonteeltaan mukava ja rauhoittava asia? Kyllä se sitten usein menee toisiin suuntiin, jos on mennäkseen.
Kirjoittaja pitää omat sänkypuuhansa omina tietoinaan. Kyselkää naapureilta, jos kiinnostaa!

Tunnisteet:
feminismi,
herramoraali,
ideologia,
Nietzsche,
nihilismi,
pornografia,
seksuaalisuus,
telaketjufeminismi,
vaisto,
valta
Sormuksen ritarit.
- Tai murtaa sen."
(Gimli ja Elrond, "Taru Sormusten Herrasta".)
Alustus, johon liittyy varoitus.
Jos luetaan Tolkienin "Taru Sormusten Herrasta" -kirjoja, on selvää että pitäisi olla varovainen sen suhteen mitä siitä tulkitsee. Sillä Tolkien oli ensisijassa tarinankertoja. Tolkienin omien sanojen mukaan tarina ei ole allegoria. Kuitenkin otan tässä hieman vapauksia. Fanit, jotka keskustelevat siitä minkä muotoiset korvat haltioilla on, voivat kokea minut Petturi Juudakseksi. (Lehden muotoiset vai? Varmaan pihlajan lehden?)
Heitä lohdutan kuitenkin, enkä pelkästään haltianuolien pelossa, että tämä kuten monet tulkinnat, kertovat omalta osaltaan mahdollisesti enemmän tulkitsijastaan kuin kirjasta. (Saatte siis eräänlaisen katsauksen pääni sisään. Saanko tarjoilla: Nahka, kovakallo, kovakalvo, lukinkalvo, pehmeä kalvo, pehmeä massa. Sen jälkeen ollaan niin syvällä, että tarkastelija näkee punaista, minä mustaa.)
Mutta asiaan.
Sormusten Herrojen Suursormus oli pyöreä ja koristukseton. Siinä oli kuitenkin merkkejä, jotka olivat tietävien saatavilla. Entä jos tämä sormus liittyykin naimisiinmenoon? Tätä kautta saadaan aikaan kuvitteellinen kertomus parisuhteesta.
Sormusten Herra ja Avioliiton Sakramentti:
Kun katsotaan kristillistä perinnettä, on hyvä muistaa että avioliitto on elinikäinen ja sen nähdään olevan Jumalan ja ihmisten liitto. Sopimus on tehty myös Jumalan edessä. Sauron oli Keski-Maassa jumalallinen ilmentymä, joka käyttäytyi melko lailla samalla tavalla kuin eräs mustasukkainen Heimojumala, jonka Nimi on niin Pyhä että en sitä tähän kirjoita. Sauron ei suvainnut kilpailijoita, ja hän käytti usein naamioita joilla sai itsensä näyttämään hyvältä, viisaalta ja kauniilta. Mutta hänen valtansa oli tottelevaisuudessa ja pelossa. Örkit ovat ehkä julmia, mutta ne ovat vielä enemmän kontrollissa. Sauroninkaltaisia piirteitä voidaan nähdä etenkin siinä, miten kristityt muunsivat juutalaisuutta. Kehitettiin kiltimpi Jumala. Tätä ei tehty kokonaan, joten jäljelle jäi joskus erikoiselta tuntuvia jännitteitä : Vanhan Testamentin Jumalalla on melko synkkiä tekoja. Uuden Testamentin Jumalan ja tämän Uuden Sopimuksen tärkeyttä korostetaan, mutta missään ei sanota että se entinen Jumala olisi ollut mitenkään väärä kuva Jumalasta.
Suursormuksen vaikutus kantajaansa : Mietintöjä avioliiton sudenkuopista.
Suursormus kuului aluksi Sauronille, joka halusi sen avulla hallita muita. Sormuksissa oli hyviä ominaisuuksia, ja niitä jaettiin melko roimasti. Haltijat, kääpiöt ja ihmiset saivat erilaiset, omat sormuksensa.
1: Haltiat ovat rakentavia, heillä on perinne ja siihen liittyvä tyylikkyys. Heidän sormuksensa mahti on ensisijassa säilyttävää. Kaupungitkin sulautuvat metsään. Heidän tragediansa on se, että vaikka he ovat "natiiveja", ensimmäisiä, kaikki ympärillä muuttuu. Tätä kautta etumatka kuroutuu umpeen ja lopulta he muuttuvat jälkeenjääneiksi jäänteiksi menneisyydestä. Vieraita omalla maallaan. Ainut ratkaisu on pako Satamiin. Haltioiden parisuhteet eivät yleensä ole kovin pysyviä. Syynä voi olla sekin, että tuhansien vuosien mittaiseen elämään mahtuu tapahtumaa jos toistakin. Haltian elämän aikana ehtii syntyä ja tuhoutua valtakuntia, joten mistään kiivaasta parinvaihdosta ei voida puhua.
2: Kääpiöt taas olivat asioita kehitteleviä, eikä heidän tahtoaan sido mikään. He ihailevat saavutuksia. Moria on omin käsin rakennettu. Heidän sormuksensa tehosti kullan ja kauniiden esineiden rakkauden ahneudeksi. Varkaita vastaan syntyi kostonhimoa. Sormuksen tragedia heille oli se, että heidät tuhottiin. Heitä ei voitu kuristaa toisen tahdon alle. Heidän valtaansa ei voitu häivyttä. Heidän tahtoaan ei voitu murtaa sormusaaveiksi, ulkopuolisen alle. Heidät voitiin kuitenkin tappaa.
3: Ihmisten sormukset häivytti kantajansa ulkopuolisen käskyjä totteleviksi haamuiksi, jotka elivät epäelämää. Sormusaaveet olivat tietenkin mahtava vastustaja. Heitä ei tapettu tai häivytetty. Heistä tehtiin heidän tuhonsa lähteen vasalleiksi.
Ehkä tässä tarkoitettiin sitä että avioliiton on ajateltu sopivan kaikille. Avioliitto kuuluu tätä kautta niinkin erilaisille yksilöille, kuin haltijoille ja kääpiöille. Samoin avioliiton hyviä ominaisuuksia korostetaan. Kuitenkin avioliittoon kieltämättä liittyy myös sitoumuksia. Ehkä rotuja voidaankin tulkita erilaisiksi persoonallisuustyypeiksi :
1: Avioliiton perinteet ovat yleviä, ja niitä on hiottu sofistikoituneiksi. Mutta ne voivat silti edustaa jälkeenjääneisyyttä ja pysähtyneisyyttä, jos niitä seuraa sokeasti, vuosituhanten tottumuksella. Elämä vähemmän perinteitä seuraavien keskuudessa voi olla vaikeaa.
2: Avioliittoon voidaan hakea myös taloudellisista syistä. Syntyy yhteiskunnallisesti tehokas työnjaon yksikkö. Tälläinen avioliitto voi sortua omaisuusahneuteen. Työpaikan menetys tai mustasukkaisuus voi muuttaa avioliiton taistelukentäksi.
3: Kuuliaisuutta ja sitoutuminen ovat sinällään hyviä arvoja, mutta niitä korostavat ajautuvat "loputtomiin jämähtäneisiin suhteisiin", jossa ei ole enää jäljellä sitä mitä "elämäksi" voisi kutsua. Parisuhde on tässä oleva ominaisuus. Tällä syntyy myös pitkiä parisuhteita, jotka ikään kuin mainostavat kaikille muille, että pitkä avioliitto on mahdollinen. Harva vain tajuaa että avioliiton liima ei pitkässä tähtäimessä olekaan niin ihana asia, kuin se, miltä se alttarilla voi tuntua.
Suursormus : Avioliiton Sakramentti puhtaimmillaan?
Suursormus on hieman omansalainen. Se tarjoaa näkymättömyyden. Siihen liittyy myös kova riippuvuus, sormuksen omistaminen tuntuu ihanalta. Siitä luopuminen tuntuu mahdottomaksi. Mutta se on käytössä painostava. Eri henkilöt koettavat selvitä tästä eri keinoin:
1: Suursormus ajautuu Isildurin käsiin. Hän lyö Sauronilta sormen irti, jolloin sormus päätyy hänen hallintaansa. Elrondin, vapaan puolihaltian, mielestä sormuksesta tulisi luopua. Isildur taas hamusi sormuksessa olevaa mahtia. Hänellä oli lisäksi kova halu pitää sormusta. Se oli hänelle rakas. Kun mukana tulee näkymättömyys ja mahdollisuus käyttää sormusta Sauronin vastustajia vastaan, se vaikuttaa ihastuttavalta. Kun leikkiin lähtee, sormuksella on enemmän valtaa Isilduriin kuin Isildurilla sormukseen.
2: Sormus päätyy seuraavaksi Sméagolille. Hän saaa sen kilvassa. Hän luopuu sormuksessa nimestään ja perheestään. Uusiniminen Klonkku ajautuu luolaan, jossa hänestä tulee Sormuksesta riippuvainen. Sormus riuduttaa. Klonkku elää venytettyä puolielämää. Klonkun skitsofrenia, kahtiajakautuneisuus, erottaa eräällä tavalla persoonan joka on se Sméagol, joka tämä oli ennen sormusta ja Klonkun joka on sormuksen vallan alla. Vastakkain on oma minä ja ulkopuolelta tuleva ohjaus. Nämä taistelevat keskenään, eikä tätä voi ihmisen psyyke kestää. Valitettavasti Sormus hylkää skitsofreenikon heti tilaisuuden tullen. Jäljelle kaikesta pinnistämisestä jää tuska. Ja vapautunut ei halua muuta kuin kahleensa takaisin.
3: Klonkulta sormuksen saa Bilbo, joka on sormuksia taskussaan kanniskeleva poikamies. Sormus on hänen hallussaan melko kauan, mutta tällä ei ole kovin paljoa valtaa häneen. Toki hänenkin on vaikeaa luopua sormuksen ajatuksesta. Mutta seikkailu ja vapaus viehättävät häntä enemmän.
4: Frodo taas on kertomuksen nuori, tavallinen, kaveri. Tarinan edetessä hän pikku hiljaa tajuaa, ikuisen poikamiehen Gandalfin avulla, minkälaiseen kiipeliin sitä ollaankaan sormeaan tunkemassa. Gandalf kertoo että sormuksia pitää varoa. (Tosin hänellä vihjataan olevan sellainen itsellään, salassa.)
5: Sam taas on sormuksen kantaja vain välillisesti, ikään kuin sijaisena. Hänkin kuitenkin tuntee kovaa halua määrittää sen omakseen. Hän lienee tarinassa esiintyvistä hahmoista "ainut joka onnistuu normaalissa ja toimivassa sekä elinikäisessä parisuhteessa". (Tom Bombadil ja Kultamarjahan elävät hieman kuin kirjoittajan parisuhteessa, jossa mies sekoilee talossa ja puutarhassa. Ja seikkailee, mutta ei koskaan kovin kaukana kotoa. Ja puoliso on kotona ymmärtämässä. Hänkin piti sormusta hetken käsissään, mutta sillä ei ollut häneen mitään valtaa. Itse asiassa Tom Bombadil sai sormuksen koon muuttumaan mielensä mukaan. Hänelle sormusta ei voitu kuitenkaan antaa, koska hän olisi kuitenkin unohtanut sen lähimmälle mättäälle.)
Kirjan alussa Frodolle Suursormus ilmenee lähinnä kykyjensä kautta. Se antaa näkymättömyyden, ja sen avulla voidaan tehdä paljon asioita. Kuitenkin päämäärää lähestyttyessä maisemat muuttuvat koko ajan. Alun viaton maalaismaisema muuttuu, matkan varrella nähdään suurimpia aikaansaannoksia : Sekä hiipuva haltioiden kaupunki, että riesojen täyttämä raunioitunut kääpiöiden kaivanto. Prosessissa on aluksi ystäviä, mutta he vieraantuvat matkan aikana. Ja päämäärän lähestyessä Frodo tuntee menettävänsä itsenäisyytensä. Lopulta Frodo näkee sormuksen sijasta itse Silmän.
Sormuksen tuhoaminen : Tavoitellaanko ikuista poikamieheyttä?
Merkittävää on se, että tavoite on sormuksen tuhoaminen. Tätä kautta Frodon tarinaa ei ehkä pidäkään nähdä samalla tavalla kuin Bilbon ja haltioiden ja kääpiöiden kohdalla. Ehkä kyseessä onkin taistelu ihanasta poikamieselämästä. Poikamiehen elämähän on vain seikkailua kavereiden kanssa ja saavutuksia. Ja tietenkin (kääpiö) olutta! Kukapa ei olisi joskus lupautunut sinkkuna pysymisestä? (Okei, esimerkiksi minä en, mutta se olikin ns. "retorinen kysymys"!)
Mitä kovemmin sormusta vastaan taistelee, sitä kovemmin siitä tulee taistelu. Bilbo kuljetteli sormusta taskussaan ja pysyi vapaana siksi että ei vapaaehtoisen aktiivisesti pyrkinyt siitä eroon. Vannoutuneen poikamiehen elämä muistuttaakin tätä kautta seuraavaa kuvausta : "En tunne ruoan makua, en veden kosteutta, en tuulen ääntä; en muista puita, ruohoa, en kukkia; en käsitä kuun muotoa enkä tähtien kuvioita, mitään ei ole jäljellä. Sam, olen pimeydessä alastomana, eikä minun ja tulisen pyörän välissä ole verhoa. Nykyään näen sen jo hereilläkin, ja kaikki muu hämärtyy."
Frodo saa avukseen ikään kuin kaksi auttajaa. Klonkku on kokenut sormuksen ja tietää miten matka tuhoamisen paikalle tehdään : Tunnettu tie on väärä, porttia vartoidaan aseistautuneena. Hänellä on valtavat tiedot. Valitettavasti hän on liian rikki menneisyyden riuduttama, ollakseen luotettava. Sam taas on kokematon ja tietämätön, mutta toisaalta hän on naiviuteen ja typeryyteen asti luotettava. Frodo kuuntelee paikoin toistakin. Eronneen miehen puheet avioliitosta ovat välistä avuksi, mutta ne voivat viedä ilon elämästä ilman avioliittoa. Toisen menneisyydessä riippuminen on avuksi tässä tiessä. Naivi tulevaisuudenkuva ja toivo taas voi jossain paikoissa johtaa pidemmälle.
Toiseen reittiin kuuluu pimeä tunneli, jossa on naarashämähäkki, jonka seiteistä selvitään miekkaa viuhtoen. Myös valtava määrä portaita ja kiipeilyä esiintyy. Frodo luulee jo selvinneensä, kun hämähäkki nappaa tämän, ja tämän seurauksena hän vaikuttaa kuolleelta. Sigmund Freudilla voisi olla sanansa sanottavana tästä. (Toki kyseinen kirja sisältää paljon tälläistä symboliikkaa, kuten lukijat ehkä muistavatkin. Tiedän blogauksen pilanneen ainakin yhden lukukokemuksen. Hurraa!) Ehkä vapaana pysyttelyyn todellakin vaaditaan tietynlaisien ilojen hakemista, ja välistä toimeen joutuu jopa tarttumaan kovasti ja ihan itse : Tietää että saavutus on omien käsien ja vaivojen takana.
Kun sormus on valmiina tuhottavaksi, alkaa tahtojen taisto. Riuduttava eteneminen muuttaa luonnettaan. Ulkopuolinen vaara ja taakan paino lakkaavat, sormus alkaa viehättää erityisen voimakkaasti. Frodo ehtii jopa julistamaan sormuksen omakseen. Frodon pitäisi luopua liitosta. Hän esittää hallitsevansa sormusta. Tässä hän tavallaan itse omasta kannastaan kiistää Sauronin mahdin siihen. Mutta lukija tietää että tämä tarkoittaa epäonnistumista. Sankari ei tee tietään loppuun asti. Kaikki vaiva ja taisto on ollut turhaa. Epäonnistumisen jälkeen Sauron tuskin pitää Frodoa hyvänä, odotettavissa on ainakin kuolema. Luultavasti tietysti kidutus ennen tätä.
Sauron tajuaa tilansa, mutta onneksi mukaan tulee Klonkku. Joku, joka on ollut niin paljon sormuksen vallan alla, että on maistanut täysin sen tarjoamia asioita. Hänelle vapaus sormuksesta on näennäistä. Tärkeintä on vain päästä uudestaan Sormuksen äärelle. Halu tähän värittää kaiken hänen toimintansa. Kun viha ja rakkaus yhdistyvät näin epätoivoisesti, on seurauksena tietysti itsemurha hetken onnen vuoksi. (Pudotuksen mittaisen onnen.) Tuho on sentään nopea. Frodo joutuu luopumaan menneissä riippuvasta, onnettoman menneisyyden kalvamasta "uudelleenvapautuneesta", mutta jäljelle jää Naivi Sam. Tosin myös sormi lähtee sormuksen mukana laavaan, joten se voi rajoittaa Frodon sormuksenkantoa jatkossa.
Kotiin Kontuun palattuaan Frodo käyttäytyi kuten kuka tahansa rakkauden tiellä epäonnistunut. Haavojen vuosipäivät pysyivät. Asiaan auttoi vain luopuminen ja lähteminen Satamiin. Sam sen sijaan eli onnellisena.
Ehkä kirjan opetus onkin siinä, että kaikille avioliitto ei sovi, ja eri tavoilla suhtautua siihen on huonoja vaikutuksia. Ja jotkut suhteet eivät toimi. Ja toiset (yllättävätkin, kuten Tom Bombadilin ja Kultamarjan) toimivat. Ja että poikamiehenä pysyminen voi olla kovasti taistelua vaativaa. Ja ehkä onnistunut parisuhde on mahdollinen vasta, kun Sormuksella ei ole Herraa. On vain kaksi yksilöä. Ja hyvä vuosikerta, jolloin syntyy kultatukkaisia lapsia.
Tunnisteet:
allegoria,
avioliitto,
fantasia,
Freud,
juutalaisuus,
kristinusko,
perinteisiin vetoaminen,
seksuaalisuus,
tarinankerronta,
Tolkien
maanantai 12. lokakuuta 2009
Tieteen määritelmä.
"Science is what I think scientist's should do."
(Sarkastinen arkijärjen tieteen määritelmä.)
Tieteen luonne kiinnostaa monia. Tämä on tietenkin selvää, koska se vaikuttaa tämän "ajan henkeen" kovasti. Ennen kysyttiin papilta, nyt "tuloxet on niiq tiäteellisiä" on perustelu asian hyväksymiselle.
Tietenkin tiede voisi kiinnostaa ihan vain sen vuoksi että se on inhimillisen toiminnan yksi osa -alue, ja peräti melko suuri, vaikutusvaltainen ja monilukuinen. Jonkun mielestä tiede on mielenkiintoinen muuttamisen ja vaikuttamisen välineenä: Joko siten että yritetään saada tiede tekemään jotain, tai sitten ihan vain sitä että kun yhteiskunnassa tiedemaailman konsultointia harjoitetaan, on hyvä miettiä että "miksi ylipäätään pitäisi". Tästä päästään tietysti tärkeään "milloin pitää kysyä ja milloin ei" -tilanteeseen.
Tiede voi kiinnostaa koulutuksen ja kansan valistamisenkin kautta. Ja liittyy tieteeseen tietysti myös valtaakin. Sekä sitä kautta että tietoja voidaan käyttää järkevään asioiden ennakoimiseen, että sitä kautta että useista ihmisistä tiede on "hyvä ellei paras" uskottavuuden ja vakuuttavuuden lähde.
Tieteen määriteltävyydestä.
Tieteestä on tietenkin jonkinlaisia määritelmäyrityksiä. Niistä otan esiin Ilkka Niiniluodon "Johdatus tieteenfilosofiaan" -kirjan määritelmän : "Tieteellä tarkoitetaan toisaalta luontoa, ihmistä ja yhteiskuntaa koskevaa tiedon systemaattista kokonaisuutta (tieteellisen tutkimuksen tulokset) ja toisaalta tälläisten tietojen tarkoituksellista ja järjestelmällistä tavoittelua (tutkimusprosessi)" Niiniluodon kuvaus on napakka, hyvä lyhyeksi sitaatiksi. Mutta Niiniluoto itsekin varoittelee: Hänestä tieteenfilosofian kirjaa ei voida aloittaa tieteen määritelmällä. Hän tietää esittävänsä karkeistuksen. Se ei estä sitä olemasta "mittaansa nähden erinomainen". Siksi ei ole ihme, että sellaisenaan se jättää hieman arvailujen varaan. Näpistyslainsäädännön seuraaminen muuttuisi tieteeksi, ja toisaalta teorioiden kumoaminen ja kritiikkipuoli jää käsittelemättä. (Mikä taas on olennaista.)
Tieteentutkimuksen tarkoituksena on erilaisin keinoin löytää tälläinen määritelmä, joten sen tarjoaminen olisi hieman erikoista. Tiedettä lähestytään monelta kantilta.
1: Tiedettä lähestytään sosiologisesti, jolloin tutkitaan tiedettä ihmisen järjestelmänä. Tässä voidaan painottaa ideologista tai psykologista puolta.
2: Lisäksi tiedettä voidaan kuvata tavoitteiden ja psykologian ulkopuolelta, jolloin saadaan deskriptiivinen kuvaus siitä, mitä tieteentekijäksi kutsutut tekevät "ulkoisena toimintana".
3: Ja sitten on tietysti normatiivista tieteenfilosofiaa, joka määrää esimerkiksi että "ollakseen tiedettä teorian olisi voitava alistua kriittiselle testille, jossa se voisi kumoutua." Tämä keskittyy pääasiassa (1) epistemologiaan, jossa tutkitaan mitä tieto on sekä (2) metodologiaan, joka taas käsittelee keinoja joilla tietoa voidaan hyvin ja luotettavasti saavuttaa. Lopputuloksena tulee jotain ehtoja ja käytänteitä.
Tieteen lähestyminen kansannäkemyksen kautta.
Tiedettä voidaan lähestyä "kaduntallaajien näkemyksen" kautta. Tämä on siitä erikoinen, että se tutkii tiedettä sen kautta, mitä kansalle esitetään tieteestä. Tämä kuvastaa yhtä näkemystä siitä mitä ja minkälaista tiede on. Se on kenties "väärä" jos ajatellaan että tiede olisi "tietyn säännön mukaista" tai "tietyn instituution toteutuneet käytänteet". Mutta se on sen verran levinnyt, että sitä on hyvä katsoa. Jos ei muuten, niin sitä kautta miten se eroaa muista. (Joku voisi sanoa jopa, että voi olla kiinnostavaa katsoa miten populaari kuva on "väärässä".) Tästä on hyvä aloittaa, koska se on monille tutuin, usealle jopa ainut, kuva tieteestä.
Yksi kuva saadaan tietenkin popularisoidun tieteen kautta. Tässä kansalle suunnatut kirjat ovat keskeinen luokittelun lähtökohta. Niissä esitetään "perinteisesti", että tiede olisi:
1: Objektiivista, eli tieto ei ole henkilösidonnaista, jossa väitteen sisältö vaikuttaa esittäjän sijasta, ja jossa luonto, ei yksilö, määrää lopputuloksen. Maailmankuva ei saa ohjata: "Tieteen keksiminen on inspiraatiota ja sen testaaminen perspiraatiota" ja vain testi ratkaisee.
2: Rationaalista, eli tiede perustuu logiikkaan. Tieteellinen ajattelu olisi laadullisesti parempaa kuin arkiajattelu ja se perustuu erilaisten loogisten suoritteiden hallintaan. Tieto esittyy väitelauseina ja mielellään kaavoina ja tilastoina. Sosiaaliset vaikutukset ovat vieraita ja minimoituja.
3: Intellektuellien pyörittämää. Tieteenteko nähdään koulutettujen ja erityisen älykkäiden ja sivistyneiden "superihmisten" hommaksi.
Tälläinen yksinkertaistettu tieteen lähestyminen on synnyttänyt tai ainakin vahvistanut populaarin kuvan tieteenteosta. Tämä määritelmä on sitä mitä ihmiset "luulevat tieteen olevan", sillä on tieteen vakuuttavuuden ja tehon mahti, vastasi se sitten "aitoa tiedekuvaa" tai ei. Bernard Cohen esittikin tähän liittyvät tieteen popularisoinnin tiedemieskuvan perusvirheet. Ne ovat seuraavat.
1: Tieteilijöiden jumalointi. Tässä tieteenteon pyyteettömyys ylikorostuu. Tieteilijät ovat totuuden pappeja, ja heidät kuvataan tiedollisesti ja moraalisesti ylivertaisina ja erikoislaatuisina.
2: Tieteen ja kriittisen ajattelun ylikorostaminen. Tieteen tuottaminen yhdellä alalla ei välttämättä tarkoita yleisen ja kaikkinaislaatuisen ajattelun kehittymistä. Asiantuntija on oikeasti enemmän asiantuntija omalla alallaan. Tästä hyvän kuvan Cohenin mukaan saa katsomalla tieteilijöitä työnsä ulkopuolella.
3: Skientismi, jossa tiede on ainut tapa toimia ja ratkaista ongelmia. Osa ongelmista ei edes ole tieteellisiä, vaan esimerkiksi eettisiä tai poliittisia.
4: Irtofaktojen arvon korostaminen. Cohenista esimerkiksi tiedot mineraalien nimistä tai tähtikuvioista yksittäin eivät auta muualla kuin tietokilpailuissa. Pelkät irralliset faktat eivät selitä mitään, joten ne eivät itse asiassa edes lisää ymmärrystä, muuta kuin osana jotain suurempaa kontekstia ja luokitusta. Yksittäinen tieto on merkittävä vain tietokilpailuissa.
Populaarin tiedenäkemyksen äärimmäinen ilmentymä on tietysti viihteen tarjoama tiedemieskuva. Tästä ammennetaan arvoja ja näkemyksiä, vaikka ne ovatkin "vain viihdettä", eikä tiedemiesten autenttisuutta mietitä kovin suuresti roolituksia kirjoittaessa. Tätä kautta niiden käsittely voi olla järkevää.
Käytännössä populaarikulttuuri tuntee muutaman tiedemiesarkkityypin:
1: Seikkailevan tiedemiehen, jonka ammatti ei näy muuten kuin erinomaisilla stunttempuilla. Tästä malliesimerkkinä on "Indiana Jones", tiedemies, joka seikkailee.
2: Tietävän neron, joka toimii "satujen avaimenantajan roolissa", eli hän on korvannut vanhan tietäjän tai velhon joka neuvoo miten sankarin tulee toimia. Monissa luonnonkatastrofielokuvissa tiedemiehelle on annettu varoittajan rooli. Ja monissa muissa tehtävissä hänen tehtävänsä on antaa sankarille joko henkisiä tai aineellisia varusteita. Tiedemies tekee sankarin aseet, ja neuvoo miten jokin ongelma ratkaistaan.
3: Hassun neron ja oikeassaolijan, joka ton yleensä sympaattinen ja ekee mitä vauhdikkaimpia keksintöjä. Tästä löytää esimerkkejä esimerkiksi "Paluu Tulevaisuuteen" ja "Flubber" -elokuvista.
4: Hullun tiedemiehen, joka ei ehkä tavoittele pahaa mutta aikaansaa sitä rikkomalla "luonnon sääntöjä ja leikkimällä Jumalaa". Tälläinen löytyy "Jurassic Parkista", puhumattakaan "Tohtori Frankensteinista" tai "Jekyll/Hydestä" .
5: "Kiistelevät saivartelijat", jotka kiistelevät keskenään kovaäänisesti ja tunteella. Tästä ehkä helpon esimerkki löytyy Mikki Hiiren aikakoneseikkailuista, Zapotek ja Marlin ovat aina erimielisiä. Tietenkin jotkut tulevat vielä vähemmän toimeen keskenään. Tämä tyyppi toimii vain ryhmässä: Kiistelyn kohteeksi tarvitaan joku toinen.
6: Salaliitossa olevat tiedemiehet, jotka pitävät yllä jonkinlaista "illuminatiin" verrattavissa olevaa salaliittoa. Taloudelliset tavoitteet ja muu vastaava on silloin syvin olemus. Pahimmillaan nämä tiedemiehet ovat jopa sadisteja, jotka tappavat ihmisiä "tieteen nimissä".
Populistisen näkemyksen ongelma on se, mikä viihteistetyllä asioilla on muutenkin. Se ei ole "täysin väärä". Sen sijaan se onkin karrikatyyri: Puolitotuuksia, harhaanjohtavia yksinkertaistuksia, stereotypioita ja muuta vastaavaa. Tässä pääkohta tulee tietysti siinä, että tiedekäsityksen kritiikki ei tietenkään ole yleensä sovellettavissa tieteen kritiikkiin. (Tosin tieteenhistorioitsijoiden yleinen kannanotto on se, että myös oppikirjat harjoittavat tätä toimintaa yllättävän paljon: Ne oikovat tutkimuksen mutkia, dramatisoivat, ja ennen kaikkea tulkitsevat menneisyyden näkemyksiä nykyajan kautta. Ne kuitenkin voivat tästä huolimatta onnistua pedagogisesti, ja oppikirjojahan ne ovatkin. Ne eivät kuitenkaan ole oppihistorian tai tieteentutkimuksen julkaisuja, vaan eräällä tavalla "sen tutustumisessa alkuun auttavia". Sekä tietysti aineistoa niille.)
"Varsinaisen tieteen" tutkimus.
Jos unohdetaan julkinen kuva ja PR, voidaan silti ottaa erilaisia näkökulmia. Onneksemme tiedettä on arki -ihmisten käsitysten ja ennakkoluulojen ulkopuolellakin. Luultavasti suurin osa on.
Alaryhmät voidaan jakaa esimerkiksi seuraavalla tavalla:
1: Instituutioita, jotka esittävät tekevänsä tiedettä, tai jotka "yleisesti katsotaan tekevän tiedettä", jossa on sen toimintatavat ja sen "viralliset kannanotot". Tämä on mutkikasta, koska asiaan liittyy "instituution jatkuvuusnäkökulma" että "tavoitenäkökulma". Aristoteleen fysiikasta on jatkumo tutkimukseen, joko todistamisen - mutta vielä useammin kumoamisen ja isojen korjailujen kautta. Tätä kautta Aristoteleen fysiikan instituutio olisi muuntunut ajan mittaan pikku hiljaa nykytieteeksi. Toisaalta taas on kyseenalaista pyrkikö Aristoteles kohti instituutiota, ja oliko hänen tavoitteensa luoda tutkimusperinne.
2: Tiedeyhteisöä, kaikkien ammattitieteentekijöiden yhteisöä ja sen mielipiteitä sekä niiden jakautumista. Tässä eroavaisuuksia jakaa ajattelu "yksilöstä" ja "ryhmästä". Tätä kautta Newtonin näkemykset fysiikasta jakavat melko vähän mielipiteitä. Kuitenkin Newtonin käsitykset alkemiasta jakavat. Newtonhan uskoi alkemian tieteellisyyteen ja sen tosiasiaväitteiden oikeudellisuuteen ja tutki aihepiiriä. Toisten mielestä vain Newtonin fysiikka on tiedettä tai on ollut tiedettä, koska tiedeyhteisö on hyväksynyt sen. Toisten mielestä myös alkemia on samalla tavalla "ollut tiedettä".
3: Tieteen saavuttamat tulokset. Asiat jotka ovat "lähellä lopullista totuutta", ideaali jota tiede ikään kuin saavuttaa tai tavoittelee. Tässä mielenkiintoista erimielisyyttä tuo se, että osan mielestä vain viimeisimmät tieteen tulokset ovat tiedettä, kun taas toisten mielestä vanhemamt ovat tiedettä koska ne ovat aikaisemmin olleet tiedettä. Tätä kautta Aristoteleen fysiikka jakaa tämän kohdan vielä pienempiin osasiin.
___3.1: On hyvä huomata, että tutkimusten "mikä on kokeen alkutila, koeasetelma ja lopputulos" ovat pysyvämpiä kuin "conclusions" -kohdat. Mutta yleensä niistä esitetään maallikoille vain juuri nämä päätelmät. Toki nämä ovatkin melko pysyviä, mutta kun paradigma vaihtuu, se kohdistuu aika usein juuri tähän kohtaan. Toki joskus jokin tutkimus huomataan surkeasti tehdyksi, jolloin myös itse tutkimuksen kohde katoaa. Tällöin tietenkin myös "conclusions" -loppukaneetti vesittyy.
4: Menetelmät joita tieteessä käytetään käytännössä (deskriptiivinen tieteenfilosofia). Tässä katsotaan mitä tieteentekijät tekevät ja mitä käytänteitä yhteisö vastustaa. Näin saadaan yleiskuva siitä mitä tieteenteko on. Poikkeusnäkemyksiin voidaan suhtautua monella tavalla : Tiukemmat korostavat tiedeyhteisön yleistä tapaa, jolloin vähemmistö ei ole "oikeaa tiedettä". Löysemmille riittää että on tieteentekijä. "UFO -tohtori" ja hänen kaverinsa tekevät silloin tiedettä marginaalissa.
5: Menetelmät joita tieteentekijöiden pitäisi käyttää (normatiivinen tieteenfilosofia). Tässä taas katsotaan sääntöjä, joita tieteenteossa pitäisi noudattaa. Jos tieteentekijän toimet eivät ehtoja täytä, hän ei automaattisesti tee tiedettä, vaikka olisi kuinka kolmen tohtoristutkinnon henkilö. Tässä tiedettä on yksittäinen saatu tutkimus ja sen tekoprosessi : Jokainen työ arvioidaan erikseen. Nobelpalkitun yksi työ voi olla tiedettä ja toinen voi olla "huuhaata".
Nämä luokitukset eivät tietenkään elä tyhjiössä. Eräällä tavalla ne ovat keinoja ja näkökulmia samaan asiaan. (Tätä voisi kuvata kliseisellä ja mielikuvituksettomalla norsuvertauksella. Yksi näkee korvan, toinen kärsän, kolmas jalan. Norsusta saa parhaan kuvan siten että nämä laitetaan yhteen.) Itse asiassa nämä kaikki voidaankin laittaa yhteen vielä ainakin kahdella "päätavalla". (Molemmilla syntyy "erilainen norsu".)
Eri lähtötavat tietenkin mutkistavat koko tieteen käsitettä. Voidaan sanoa että keskeisimmät näkökannat ovat:
1: Tiede historiallisena sosiologisena ryhmänä. Tiede on instituutio ja traditio. Tässä näkökulmassa on "ilmiselvää että tiede on länsimaista", koska esimerkiksi kiinalaisilla olisi ollut siihen aikaan tiedettä vain, jos ne olisivat toimineet eurooppalaisen laitoksen yhteydessä. Heillä voisi toki olla samankaltaista toimintaa, mutta se olisi "tiedettä" samaan tapaan kuin "hindulaisuus" on "kristinuskoa".
2: Tiede yleisenä kategoriana. Tällöin tiede toimii yleisnimenä. Silloin kiinalaiset, jotka olisivat tutkineet samankaltaisella systemaattisella menettelyllä, harjoittaisivat tiedettä.
Karkeasti näyttää kuitenkin siltä, että tieteen määritelmä sellaisena kuin sitä yleensä käytetään, on ennen kaikkea analoginen. Tiukkojen sääntöjen sijaan tiedettä olisi kaikki toiminta, joka olisi samankaltaista joidenkin "hieman erilaisten perusesimerkkien" kanssa. Tämä prototyyppien ja esimerkkien käyttö on hyvin yleinen. Popularisoinneissa sitä korostetaan harvoin, mutta se on käytössä: Ihmisille opetetaan tieteen menetelmistä "kertomalla tarinoita tieteenteosta". Esimerkit on valittu ja olennaiset piirteet esitelty.
Tällöin tiede muistuttaa melko paljon sellaisia yleisiä käsitteitä kuin "vasemmistolaisuus". Ajattelemme että tiettyä yhteyttä voi olla. Kommunistien ja sosiaalidemokraattien välillä on kuitenkin melko paljon eroja. Silti he ovat "vasemmistolaisia". Tässä näkökulmassa olennaista on se, että tieteelle ei välttämättä ole siistejä ja veitsellä leikattuja määritelmiä, jotka tekisivät siistin demarkaation eli erottaisivat tieteen epätieteestä. Tällöin ei kuitenkaan tarvitse elää relativismissa, tai kannattaa tätä, koska jotkut asiat ovat selvästi erinomaista tiedettä ja jotkut surkeaa. Monet siltä väliltä. Tällöin voidaan sanoa että epätieteen ja tieteen välillä on harmaan sävyjä. Se ei tietenkään tarkoita että musta ja valkoinen olisivat turhia käsitteitä.
Tämän takia on ehkä ymmärrettävä että tieteen määritelmällä ei voi aloittaa tieteenfilosofian kuvausta. Sitä ei voi myöskään lopettaa siihen.

Aristoteles,
Cohen,
elokuvat,
epistemologia,
metodologia,
Niiniluoto,
skientismi,
tiede,
tieteen popularisointi,
tieteenfilosofia,
tieteensosiologia
Tuntematon uhka : Jalostus ja valikoituminen.
Jalostustyö vaatii evoluution perusasioiden ymmärtämistä. (Kreationismin ymmärtäminen ei ole yhtä olennaista.) Useinhan arkiajattelussa uskotaan että evoluutio toimii vain luonnonvalinnan kautta. Eli se, että ominaisuus yleistyy, vaatisi sitä että ominaisuudesta on hyötyä. Ja sama soveltuisi jalostamisessa liittyvään jalostusvalintaan.
Kuitenkin (tietenkin) tämänkaltainen ajattelu ei vastaa todellisuutta kovin hyvin. Geenit eivät ole satunnaisesti jakautuneena kromosomeissa, joten lähellä olevien väliin tulee harvoin ne erottavaa crossing overia. Tästä seuraa se, että erilaisia ominaisuuksia voi valikoitua ja yleistyä vaikka niitä ei valitakaan.
Asiaan liittyy muitakin elementtejä.
Jalostussuunnitelmissa voi tapahtua haitallisten ominaisuuksien yleistymistä. Tämä johtuu erilaisista epävarmuuksista. Erityisen ongelmallisia ovat tuntemattomat ominaisuudet, joilla on kuitenkin havaittavia haittoja. Riski ei ole kuviteltu: Esimerkiksi nautojen BLAD toimii tästä esimerkkinä. Se on erittäin negatiivinen ja geneettinen vaiva. Koska se oli aikaisemmin tuntematon, sitä ei tietenkään voitu karsia. Karsiminen ja valitseminenhan vaatii mittaamista. (Vain mitä mittaa voi tavoitteellisesti jalostaa.) Koska BLAD on resessiivinen, se huomataan mitenkään vasta kun se tulee molemmilta vanhemmilta. Kun se sattui olemaan sattumalta muutamilla erityisen hyvillä naudoilla, se yleistyi paljon. Se pääsi ikään kuin "livahtamaan mukaan diplomaatin auton takalokeroon piiloutuneena". Se havaittiin vasta kun se yleistyi voimakkaasti: Eli valinnan seurauksna oli tapahtunut suuri muutos geenifrekvenssissä (δg).
Sittemmin BLAD on tietenkin otettu huomioon, kun siitä on tullut tunnettu riskitekijä. Sille on jopa geenitesti. Tämä ei tarkoita että voittajalehmässä ei sattuisi olemaan jotain muuta, vielä tuntematonta, ominaisuutta, joka on haitoiltaan samansuuruinen. Tai jopa pahempi.
Ongelmia syntyy geneettisen ajautumisen kautta. Geneettinen ajatuminen liittyy kaikkiin niihin ominaisuuksiin jotka ovat valinnan ulkopuolella. Sen vaikutuksesta selviytymisen kannalta epäolennaisetkin alleelit voivat tulla joko vallitseviksi tai kadota. Tietenkin geneettisen ajautumisen kautta voi yleistyä myös hyödyllisiä ominaisuuksia, mutta niitä ei voida pitää uhkina. Ne ovat "suunnittelemattomia positiivisia yllätyksiä", joiden varaan jalostussuunnitelmia ei rakennella. Geneettisessä ajautumisessa on kaksi vaikuttavaa efektiä, jotka on hyvä osata:
1: Pullonkaulaefektissä populaatiossa tapahtuu valtava karsiutuminen vain pieni osa on seuraavan sukupolven lähtökohtana. Tämän seurauksena geneettinen variaatio vähenee, ja suuri osa ominaisuuksia yleistyy valtavasti - olipa niillä hyödyllistä arvoa, haitallista arvoa tai ei arvoa lainkaan.
2: Perustajavaikutus taas liittyy siihen että populaatio laajenee muutamasta yksilöstä. Jos vanhemmat eivät edusta joukkoa kovin hyvin, voi harvinainenkin ominaisuus yleistyä nopeasti ja valtavasti. Tätä tapahtuu helpoiten pienissä populaatioissa. Myös jalostustoiminta on sitä että seuraavan sukupolven edustajat edustavat tilastollisesti hyvinkin epätyypillistä joukkoa, seuraava sukupolvi syntyy pienestä eliittijoukosta, ilman erillistä asioiden miettimistä siitä tulisi helposti ongelma.
Nopeasti miettien evoluutiosta hieman tietävä voisi ajatella että tälläinen luonnonvalinnan ulkopuolelta tuleva yleistyminen rikkoisi jo koulussa opittua Hardyn-Weinbergin tasapainotilaa, jossa alleeli- ja genotyyppifrekvenssit säilyvät muuttumattomina sukupolvesta toiseen. On kuitenkin hyvä muistaa että tässä laissa on lisäehtona "jos mikään muu ei vaikuta niihin". Hardyn-Weinbergin laki kuvaakin siksi tilaa, jossa on diploidit suvullisesti lisääntyvät äärettömän suuret populaatiot joissa pariutumiskumppanit määräytyvät täysin satunnaisesti.
Siksi esimerkiksi sukusiitos ja jopa mutaatiot aikaansaavat vaihtelua tähän tilaan. Tätä kautta geneettinen ajautuminenkin on mahdollista. Sääntöä ei rikota, koska säännöllä on rajat.
Jalostuksen kannalta ongelmallista on tietysti se, että tuntematon ominaisuus on arvoltaan ja yleisyydeltään ja lokaatioltaan tuntematon. Siksi olisi kohtuutonta vaatia, että jalostuksessa otettaisiin huomioon se, että onko tuolla meidän muurikilla jokin piilevä geeni, joka aikaansaa naudoilla spontaania itsesytyntää, tai sellainen joka tekee niiden sarvista UFOja kutsuvan antennin ja nämä tämän vuoksi joutuisivat kaapatuiksi avaruusaluksille. Tai jos halutaan hakea vähemmän ekstreemejä ja huumoriarvottomampia esimerkkejä, voidaan pelätä vaikka resessiivistä letaaligeeniä, joka tuplana tullessaan tappaisi yksilön. Näitähän on geenien historia pullollaan.
Emme voi karsia tai valita tuntematonta. Mutta toisalta meidän ei välttämättä tarvitsekaan, koska me tiedämme millä ehdoilla näitä ikäviä yleistymisiä tulee. Siksi sukusiitosasteen seuraamisella ja riittävän suurilla populaatioilla (jota voidaan kastattaa tilan eläinten määrää lisäämällä, tai tilojen jalostusyhteistyöllä, tai sitten kansallisella keinosiemennysohjelmalla) ja muilla vastaavilla asioilla tälläisten yllättävien haittojen yleistymisen määrään voidaan vaikuttaa paljon. Ja vähintään mukaan tulee tietonen riski : Jos joku harjoittaa erityisen voimakasta valintaa, jossa on vain muutamia isiä tai emiä, on usein "tiettyjä ongelmia" odotettavissa.
Pitkäjänteisellä jalostussunnittelulla parempiin tuloksiin päästään. Niissä maksimoituu hyvien ominaisuuksien leviäminen, ja tälläiset piilotettujen uhkien realisoituminen estyy.

sunnuntai 11. lokakuuta 2009
Viallinen mies.
"-Miksi Jumala teki Aatamin ennen Eevaa?"
"-Teen minäkin usein harjoituskappaleen ennen varsinaista työtä."
Usein menneiden aikojen viisaita vain lainataan esimerkiksi aforismeissa. Ikään kuin filosofin sana itsessään tekisi siitä automaattisesti hyvän ja kritiikin ulkopuolella olevan. Samoin perinteellisyyttä arvostetaan.
Naisten kautta asia voidaan ottaa ehkä selviten esiin. Sillä nykyinen näkemys on todella lyhytaikainen. Nainen on aina ollut suhteessa mieheen. Epäonnistunut mies.
Aristoteles piti naisia miestä alempana, epäonnistuneena versiona. Tämä huipentui jopa siihen että naisen rooli synnyttämisessäkin oli hänelle vain passiivinen maa. Mies oli siemen, ja naisella oli arvoa vain kasvatusalustana. Lapsi oli siis ensisijaisesti miehen luomus. Platonista naiset olivat uudelleensyntyneitä pelkureita miehiä, joita tarvittiin vain jotta yhteiskunta pysyy pystyssä. Kreikan demokraattisuudesta huolimatta naisilla ei ollut äänioikeutta, joka kuului vain vapaille miehille. Kreikassa ei oltu aktiivisesti naisvihamielisiä : naisvihan uskottiin johtuvan naispelosta. Vihaaminen johtui siis siitä että toisia pelättiin. Naisviha olisi siis urheuden puutetta.
Sama ajattelutapa jatkui pitkään. Toki kristinusko toi asiaan rakkaudellisuutta?
Myös kristillisen kulttuurin piirissä naisia ei arvostettu. Augustinuksen mukaan kaikissa naisissa oli viettelijä Eeva. Hän uskoi että nainen ja mies olivat yhtä järkeviä, mutta naisen seksuaalinen valta teki hänestä vaarallisen ja siksi miehen tuli hallita ja vahtia naista. Tuomas Akvinolaisen mukaan kun mies aina luo Aristoteelisen systeemin mukaan lapsen, olisi tuloksena aina mies, ellei asiassa olisi jokin virhe. Siemen oli viallista, tai sitten nainen oli sopimaton. Myös luonnonvoimat saattoivat vaikuttaa asiaan.
Tietenkin uskonpuhdistus puhdisti uskonnon kaikista epätasa -arvoisuuksista?
Jopa Luther, joka salli pappien avioliitot, oli sitä mieltä että Augustinuksen tapa ajatella nainen ja mies yhtä järkevinä oli virhe. Hänestä naisen leveä takamus tarkoitti sitä että nainen oli luotu passiiviseksi, istumaan. Sen sijaan miehen leveät hartiat viittasivat aktiivisuuteen ja älykkyyteen.
Viktoriaanisella ajalla oltiin tietysti tiukkoja. Naisen ruumis oli temppeli, jossa luonnolle osoittettiin kunnioitusta. Siispä seksi huvin vuoksi oli kielletty. Lastenteon piti olla tavoitteena. Naisten uskottiin yleisesti jopa sekoavan seksistä. (Mikä on tietysti täysin uskottavaa, se vain täytyy tehdä oikein.)
No, järkevä valistus tietysti muutti asian?
Rousseau oli sitä mieltä, että nainen pitää kouluttaa. Mutta suhteessa mieheen: Heidän tarkoituksensa oli oppia auttamaan, tukemaan ja palvelemaan, jotta miesten on mukavampi olla. Ja vielä "pitkälti modernilla ajalla" jopa Sigmund Freud oli sitä mieltä että naisia vaivaa peniskateus, josta paraneminen saa heidät luopumaan vääristä harhaluuloista : Hänestä naisella ei voinut olla mitään älyllistä annettavaa.
Feministit ajattelevat että naisvihamielisyys syntyy automaattisesti patriarkaalisista rakenteista. Samalla logiikalla miesvihamielisyys tarkoittaisi matriarkaalisia rakenteita. Silloin naisiin suhtautuminen johtuisi yhteiskuntarakenteesta.
Jos taas uskotaan että kreikkalaisilla oli järkeä, eli viha johtuu pelosta, voidaan uskoa että naisissa on vihattu sitä mitä on pelätty. Mies on luultavasti tuntenut olevansa heikko naisen edessä seksuaalisuuden vuoksi. Tämä ei ole ihme, onhan sillä ihmeellisiä ja vastaanpanemattomia vaikutuksia. Ehkä takana onkin ollut myös sitä, että länsimaissa on ollut tapana pitää ihmistä ensisijassa järjen kautta toimivana, järkevänä, olentona. Tunteet on nähty heikkoutena ja typeryytenä, heikkoutena. Kenties tässä onkin takana mies-naiskeskiön sijasta kyse järki-tunne -asetelmasta.

Augustinus,
feminismi,
Freud,
järki,
Luther,
Platon,
Rousseau,
tasa -arvo,
tunteet
Eettinen ateismi.
Alister McGrath on sitä mieltä, että ateismin vetovoima johtuu siitä että uskonnot ovat fanatismillaan tehneet paljon pahoja asioita. Tästä ei ole pitkä matka ajatukseen, että ihmiskunnan on parempi ilman uskontoa kuin sen kanssa. Ateismi saa ikään kuin suosiota kahta reittiä:
1: Pahan ongelman kautta, jossa julmuuteen törmääminen tarkoittaa sitä että Jumala ei ole kovin mukava. On vaikeaa uskoa hyvään Jumalaan, kun evidentiaalinen todiste hänen työstään näyttää monesti viittaavan päinvastaiseen.
2: Uskomiseen uskomisen "käänteisen version" kautta. Kun uskonnollinen fanatismi tarjoaa oivan tarjonnan massoista uskottavilta tuntuvia tekosyitä väkivaltaan, voisi olla parempi ilman niitä.
Tämähän on siitä erikoinen tilanne, että uskovaisilla on usein näkemys, jonka mukaan ateisteilla ei ole eikä voi olla etiikkaa. Syynä on tietenkin perisynti : Ihminen ajatellaan siinä olevan perusluonteeltaan paha, ja uskontoa tarvitaan siksi kaitsemaan. Ilman uskontoa ihminen sortuisi eläimelliseen pahuuteen ja moraalittomuuteen. Myös ateistit itse taas usein korostavat sitä, että heidän uskonsa pääsyy on evidentiaalinen, Jumalan puute. Tätä kautta ateismi ei olisi eettisesti värittynyttä, vaan ainoastaan tietäminen ja todistaminen kiinnostaisivat. Tässä on selvästi jännitettä "virallisen totuuden" ja McGrathin näkemyksen välillä.
Omituiseksi asia tietenkin menee jos mukaan lasketaan itse historiaperustelujen varaan rakennetut moittimisstrategiat : Esimerkiksi ateismia moititaan usein kertomalla kommunistien kansanmurhista ja syyttämällä tähän päälle erilaisilla natsianalogioilla. Kun ateismi liitetään ideologisella premissillä ateismiin, löytyy sieltä tietenkin lisää syytöksiä natsismiin. Argumentatiivisestihan tämä on tekona identtinen ateistien noitavainoista ja muista vastaavista syyttämisten kanssa. Kuitenkin tuntuu, että vakuuttavilta tuntuvat ne jotka tukevat sitä, mitä halutaan.
Itseäni huvittaa ajatus siitä, että moraalittomiksi syytetyillä vahvin motivaatio asioihin on se, että heillä on vahva näkemys oikeasta ja väärästä. Kuinka samanlaisia molemmilla puolilla ollaan. Ja kuinka toisen logiikkaa syytetään huonoksi. Vaikka se on rakenteeltaan ihan samaa.

ateismi,
etiikka,
fanatismi,
fundamentalismi,
McGrath,
Pahan ongelma,
perisynti
lauantai 10. lokakuuta 2009
Mitä usko on?
Usko on melko paljon puheessa käytetty sana. Sitä on tietenkin luokiteltu monella tavalla. Tällä kertaa otan esille yhden ehkä konkreettisimman tavan jaotella asiaa.
Karkeasti voisi sanoa että uskossa on eri muotoja:
1: Usko voi olla premissejä, alkuoletuksia. Tällöin usko on luottamusta siihen että valitut premissit ovat tosia. Tätä kautta emme voi paeta uskoa, koska emme voi tehdä päätelmiä joissa ei olisi alkuoletuksia. Tässä muodossa usko on epäloogista, todistamatonta, mutta se on jotain jota käytetään päättelyn apuvälineenä. Uskominen ei tässä muodossaan ole tietoa.
2: Toisessa muodossa usko on kaikkea mikä on epäloogista luottamusta johonkin jota ei ole todistettu. Tässä muodossa usko ei sisälly logiikan premisseihin, se ei ole päättelyn apuväline. Se ei ole tietoa. Se ei vaadi edes tunnetta tai ihmisen sitoutumista. Karkeimmillaan se on vain positio, näkemyksen ilmaus. Tähän liittyy usein intuitio, joka ohjaa luottamusta.
3: Kolmas usko on aistimustenvaraista. Usein uskovaisien kanssa keskustellessa kuuleekin että heidän uskonsa on eräänlaista tietoa. Kukka voi vaikuttaa niin suunnitellulta ja keksityltä että sillä täytyy olla tekijä. Tämä ei kuitenkaan ole empiiristä yhteyksien testaamista, tietoa, vaan vaikutelmia. Tätä kautta se ei ole empiirisen tieteen kanssa verrannollinen : Sitä voisi verrata maakeskiseen maailmankuvaan. Sekin perustui tuntemuksiin ja vaikutelmiin joita syntyi kun ihminen katsoi taivaalle. Kun taivaalle katsoo ymmärtää miksi rationaaliset keskiajan ihmiset kokivat tähtien liikkeen todisteena siitä että koko maailmankaikkeus pyöri maan ympärillä. Tästä syntyy tietysti myös vaikutelma siitä että ihminen ja usko on keskiössä. Tämäkään mielikuva ei ole empiriaa, mutta aistinvaraista tunnetta se sen sijaan on. Ja on itse asiassa ymmärrettävää miksi moni ihminen voi uskoa näihin. Vaikka se ei olekaan "järkevää" sanan suurimmassa mielessä.
4: Neljäs usko on pelkkää tunnetta. Siihen perustuu luottamus, jota ei perustella mitenkään. Tässä kohden korostetaan "uskon hyppyä". Tämä on epäloogista luottamusta. Tässä keskiössä on ihmisen reagointien, tunteiden ja jopa elämäntavan sitoutuminen tähän uskon kohteeseen. Tässä olennaista on valinta, ja sen jälkeen tehty sitoutuminen. (Ei siis ole intuition ohjaama vaihtoehdoista karsinta.)
5: Viides usko on uskoa empiirisiin tuloksiin. Ne ovat eräänlaisia prosessin johtopäätöksiä, mutta koska ne eivät ole sataprosenttisen varmoja, ne vaativat tietyn uskon.
Näistä puhuessa tärkeintä on muistaa että kyseessä ovat eri asiat, joilla on sama nimi. Jos näitä vaihtaa keskenään, syntyy virhepäätelmä, ekvivokaatio. Asia on erityisen ongelmallinen, koska sanoja käytetään paljon, jopa tarkoitushakuisesti, siten että kulloinkin käytetyn uskon merkitys hämärrytetään. Vaikeutta lisää tietysti se, että joskus on järkevää kombota uskon erilaisia merkitysvivahteita yhteen. Silloin on tärkeää pitää koko kombo alusta loppuun juuri samana. Mitään lisäämättä ja mitään pois jättämättä. Kun määritelmä mutkistuu, se muuttuu tietysti vaikeammaksi. Jotain helposti unohtuu.
Tätä kautta ajattelin ottaa esiin yhden teologiassa käytetyn uskon määrittelyn, joka on eräänlainen kasauma erilaisista uskomisen näkemyksistä. Sen kautta kun voi lähestyä sekä uskoa että epäuskoa.
Uskoa kutsutaan usein "vakuuttuneeksi odotukseksi" tai sen kaltaisilla termeillä. Tätä voidaan lähestyä saantokirjan kautta rakennetulla analogialla. Saantokirjahan on yksinkertaisesti asiakirja, joka osoittaa että henkilöllä on oikeus johonkin. Jos ihminen tekee tilauksen ja antaa maksun, hän saattaa saada tuotteen myöhemmin jos hänellä on saantokirja todisteena. Kristinuskossa ajatellaan ikään kuin että pelastus on tuote, joka on tilattu kaikille. Saantokirja taas on Raamattu ja usko, joiden kautta tuote saadaan.
1: Uskovainen yksinkertaisesti luottaa että liike on luotettava ja että tuote on saatavissa. Ne jotka eivät saantokirjaa säilytä, luonnollisesti menettävät oikeuden tuotteeseen. Siksi heillä ei ole myöskään oikeutta Jumalan lähettämiin asioihin. Uskova luottaa saantokirjaan ja tuotteeseen. Näkemys on sisäisesti koherentti.
2: Niillä jotka eivät luota saantokirjaan, uskovat että liike tai lähettäjä ei ole uskottavasti tehneet mitään. Tästä seuraa että koko tuote on epäuskottava, jolloin epäusko pelastukseen ja saantokirjaan on jaettua. Lupauksella ei ole katetta koska jo tuote on epäuskottava. Asiaa ei tietenkään auta se, että suurin todiste asialle on toisten saantokirjan omistajien kertoma, eikä heillä tietenkään ole valtaa tuotteen lähettämiseen ja olemassaoloon sen kummemmin kuin sinullakaan. Tässä saantokirjan mukana kantaminen on tietenkin turhaa. Tämäkin näkemys on sisäisesti koherentti.
Yllä oleva uskomistapahan on selvästi oma luokkansa. Se perustuu tunteeseen luotettavuudesta. Luottamus on premissi. Se, mitä tämän pohjalta on järkevää tehdä, on eri vaihtoehdoissa keskenään ristiriitaista. Mutta molemmat ovat yhtä järkeviä. Ja niihin sitoudutaan.
Usein logiikkaa lähestytäänkin hieman virheellisesti niin, että se ratkaisisi asioiden tiloja. Tosiasiassahan logiikka käsittelee enimmäkseen sitä, minkälaisia seurauksia erilaisista alkuoletustiloista seuraa. Päättelyketju joka lähtee vääristä premisseistä tuottaa väärät johtopäätökset. Tai tuottaa oikeita vain sattumalta. Tämä korostuu uskon kysymyksissä : Molemmat puolet ajattelevat että toinen puoli ei ole rationaalinen, eikä heitä voi rationaalisella puheella hetkauttaa. Tosiasiassa ne kiistat ovat kuitenkin enimmäkseen eri alkuoletuksissa. Todistamattomassa. Jos alkuoletuksia ei hyväksy, on rationaalinen vastaus "carbage in - carbage out".
Siksi asiassa tarvittaisiin enemmän empiriaa ja vähemmän logiikkaperäistä käsittelyä (joka ei johda mihinkään). Empirian vahvuus kun on siinä, että se tarjoaa yhteisen pinnan lähes kaikille. Lähes kaikki jakavat premissin siitä että hänellä ja keskustelijalla on yhteinen todellisuus, jonka he jakavat. (Vaikka se olisi sitten lumetodellisuuden "Matrix -maailmakin", he molemmat sentään ovat siinä samassa ohjelmassa.) Tätä kautta saadaan jaettuja uskomuksia.

ekvivokaatio,
havaitseminen,
intuitio,
logiikka,
premissi,
teologia,
tunteet,
usko,
uskon hyppy
Murtamaton linnake.
Torinon käärinliinasta on tehty kopio. Eli samankaltainen tuote on valmistettu keskiaikaisilla menetelmillä. Tämä tarkoittaa likimain sitä, mitä Juha Leinivaara asiasta ilmoitti: "Torinon kääreliinasta valmistettiin kopio. Se ei sinällään ole uutinen. Vaikka joku valmistaa väärennöksen esineestä x, niin se ei tarkoita, että x olisi itse väärennös." ... "se ei tarkoita, että kaikki nähdyt aaveet olisivat lavastettuja. Mutta niiden olemassaololle ei toistaiseksi ole kovin vakuuttavia todisteita."
Tässä kahtiajaossa on tietynlainen järki, jota voidaan lähestyä sitä kautta että sekä kummitusten että Torinon käärinliinan kohdalla kyseessä on vastakkain kaksi näkemystä: Näkemys inhimillisestä valmistajasta ja näkemys paranormaalista valmistajasta.
Kun arkeologiassa tutkitaan jonkun ajan työmenetelmiä. Iskosjälkiä vertaillaan ja saadaan tietoa siitä millä välineillä ja miten esine on tehty. Kun arkeologiopiskelija tekee samanlaisen asian, kyseessä on toisintaminen, rekonstruktio. Ei väärennös. Kun jollain työkalulla ja menetelmillä saadaan samannäköistä tulosta, tiedetään miten kivikirves todennäköisesti on valmistettu. Sen sijaan väärentämiseksi kutsutaan sitä että arkeologiaoppilas väittäisi tuotostaan kivikautiseksi siksi että se on erehdyttävän paljon saman värinen. Tämä koskee tietysti myös rahanpainantaa. Toisinnettu kolikko voi kertoa kolikonvalmistuksesta, mutta toisinnon väittäminen aidoksi rahaksi on väärentämistä. Itse asiassa taideväärentämisessäkin täytyy tuntea väärennettävän ajan värejenkäyttöä ja maalarin pensselöintitapoja hyvinkin tarkasti. Väärennetty kolikko ei ole aito, mutta menetelmät ovat olennaisesti samanlaisia. (Pahimmillaan rahanväärennös tarkoittaa sitä että setelipainoista voidaan varastaa osia, kuten painolevyjä, joilla sitten tehdään väärennöksiä.)
Kummitusten ja paranormaalien liinojen kohdalla tilanne on tietysti olennaisesti erilainen. Niissähän syntymenetelmä oletetaan olennaisesti erilaiseksi. Eli samaan tulokseen päästäisiin eri keinoin.
Tässä kohdassa tilanne kuitenkin sortuu ns. "positiivisen casen puutteeseen". Asialla ei ole positiivisia todisteita, vaan tarjolla on vain "voi ollaa" ja rationalisointeja, jotka selittävät miten ongelma voidaan lakaista maton alle. Tämä taas on sitä, mihin Imre Lakatos viittaa "protective belt:issään. Huono tiede ei synnytä heuristista ja tuloksellista tutkimusta, vaan keskittyy selittämään sitä, miten havainnot voidaan sovittaa logiikkakiemuroilla niin että näkemys on "mahdollinen".
Kun inhimillistä lähtökohtaa tutkiva saa aikaan toisintoja, ja tätä kautta selittää miten tämä hänen esityksensä on voitu tehdä - eli miten se on mahdollinen ja osoittaa tämän evidentiaalisesti - on kyseessä arkeologian tutkimukseen verrattavissa oleva teko. Kummitusten kannattaja voi vain selittää että "voi olla että tuo samannäköinen juttu voisi syntyä toisella tavalla". Mutta häneltä ei synny samankaltaista tulosta.
Toisinnot kuitenkin iskevät paranormaalien ystävien suosittuja argumentteja kohtaan toisellakin tapaa : Esimerkiksi Torinon käärinliinaa on väitetty "mahdottomaksi tehdä". Sen negatiivivalosluonne on usein kuultujen esitysten mukaan "mahdottoman vaikea tehdä edes nykytekniikalla", saati menneen ajan. Sen täytyy tietysti tarkoittaa "divine interventiota", ja liina toimii puheiden mukaan jopa todisteena Jeesuksen jumalallisuudesta, koska normaalisti ruumiit "eivät jätä tuollaisia merkkejä". Tässä Torinon käärinliinaa (tai toisissa kohdin kummittelutapausta) on väitetty "murtamattomaksi linnakkeeksi", jota ei voi valloittaa. (Kummitusten ystävien kanssa on tyypillistä että ilmiölle pitää keksiä luonnollinen selitys tai se on todiste kummittelusta. Tästä seuraa erikoinen tilanne, jossa esiintyy lauma videoita jotka pitäisi osoittaa väärennöksiksi tai muuten kummituksiin pitää uskoa. Ja kun selitys löydetään) Kun valloitus tehdään, väite "murtumattomuudesta" katoaa. Jos tätä eliminointijärjestelmää pitää järkevänä, se heikentää vahvasti paranormaalin vaikuttajan uskottavuutta.
1: Tietenkin se heikentää paranormaalien ystävien argumentteja vain, jos tuota "mahdottomuutta" on pitänyt minkään arvoisena todistuksena alun perinkään. Siksi paranormaalin ystävät, jotka suhtautuvat kädenhuitaisuilla itse asiassa kertovat että argumentilla ei ole painoarvoa edes alussa, koska sen kumoutuminen ei muuta tilannetta mitenkään. Vain arvottoman ja huonon ja merkityksettömän argumentin kumoutuminen ei haittaa mitään. Kuitenkaan arvoa ei tarvitse nähdä alussa : "mahdottomuus" on melkoisen usein pohjimmiltaan vain väite, joka perustuu "en tiedä miten" -asetelmaan. Jos "mahdottomuudessa" haluaa pitää mitään logiikkaa, ajatus perustuu siihen, ihan mahdolliseen lähestymistapaan, jossa ilmiön vaikutuksen rajat tunnetaan. Ihmisillä on rajoitteita. Ihan kaikkeen emme ole vielä pystyneet. Kivikauden ihmiset eivät käyneet kuussa, koska heillä ei ollut siihen vaadittavaa tekniikkaa - jos olisi ollut, olisi kivikirveiden käyttö ollut melko outo asia. Ihmisen "ei voi tehdää" voidaan jossain tilanteissa osoittaa, ja inhimillinen älyllinen toimija voidaan eliminoida. Se ei kuitenkaan tietenkään ole tässä muodossa "positiivinen case" vaikka avaruusolennoille, sillä niiden osuus on jäänyt osoittamatta.
Vaikeutena on tietysti se, että usein ihminen ajattelee että vasta -argumentti aina kumoaa totaalisti sen argumentin mitä se on kumoamassa. Jos joku valmistaa Torinon käärinliinan kaltaisen esineen tai aidon näköisen kummitusvideon, ja viitataan että ehkä kummitukset tai Jeesuksen säteilevä kuolleistaherääminen toimii eri tavalla ja tulokset vain näyttävät samalta, se ei suinkaan tee mahdottomaksi sitä että alkuperäinen olisi ihmisten tekemä. Sehän vain yrittää osoittaa että vaikka evidenssi onkin vakuuttavaa, ehkä olisi kuitenkin pienen "voi ollan" verran tilaa sille että takana kuitenkin olisi paranormaaleja voimia. Se itse asiassa onnistuu tässä. Se ei kuitenkaan täysin kumoa kopioinnista saatua tukea "sille toiselle näkemykselle". Ja paranormaali tämänkin jälkeen vain mahdollisuus, jota ei ole todistettu. Se on pikemminkin "testitila jota ei ole tehty".
Tässä kohdassa onkin hyvä miettiä että kumpi on vähemmän "extraordinary" ja enemmän "extra ordinary". Pyhäinjäännösten väärentäjiä on ollut pitkin matkaa. Samoin tiedämme monta aivan varmasti väärää kummitusvideota. Sen sijaan emme ole kausaalisesti osoittaneet yhtään paranormaalia tapausta. Tämä ei kumoa että paranormaalia ei ole. Mutta kyllä se, että taikurit käyttävät silmänkääntöä ja sorminäppäryyttä on todiste sen puolesta että eimaagista temppuilua tapahtuu. Siksi onkin odotettavissa "positiivista casea" aidosti maagisista tempuista.
Sillä muuten induktio sanoo omia julmia sanojaan : En minäkään voi väittää eläväni ikuisesti ja väittää että monet monet muut ovat kuolleet, mutta se ei tarkoita että kaikki kuolisivat. Voisin kertoa tarinoita vaeltavasta juutalaisesta, kuolemattomasta. Sanoa että mahdollisuutta ei ole eliminoitu.

arkeologia,
ihme,
kopiointi,
kummitus,
Lakatos,
Leinivaara,
paranormaali,
shroudology,
tieteenfilosofia
perjantai 9. lokakuuta 2009
Tearfull day of wrath.
"Out on your own. / Cold and alone again. / Can this be what you really wanted, baby? / Blame it on me. / Set your guilt free. / Nothing can hold you back now."
(Evanescence, "Lacrymosa")
Nietzschestä orjamoraalia seuraavalla ihmisellä ei ole sisäistä paloa tai kipinää, joka hänestä oli pohjimmiltaan vallanhalua. Tämä tulee vaistoista, ja sen puutteen vuoksi ihmisen sisin ei enää anna ihmiselle selviä tavoitetta ja siksi maailma tuntuu tarkoituksettomalta. Tarkoituksettomuudessa elävä ihminen elää pähkäilyssään, ja vaihtoehtojen punnitseminen korostaa sitä miten hän ei tiedä mitä tehdä. Tälläinen maailma on vaikea, ratkaisuiltaan hidas, ja se tuntuu tarkoituksettomalta. Mitättömiä vaihtoehtoja punnitaan, eikä tiedetä otettiinko oikein.
Koska sisältä ei tule paloa, on se otettava ulkoa tai ihminen elää nihilistisessä tyhjiössä. Tyhjiössä ihminen olisi eräällä tavalla hukassa, nihilisti. Siksi orjamoraalia seuraavasta ihmisestä tulee yhteisön ihminen, joka elää muiden kautta. Tässä mukaan tulee se, että ulkopuolelta tulevat näkemykset otetaan ja sisäistetään omaksi näkemykseksi. Näin ihminen voi kokea maailman mielekkäänä. Hän saa tarkoituksen ideologioista, kuten uskonnoista.
Mikä siis on ideologian tehtävä tässä näkemyksessä? Ohjata ihmistä, näyttää miten asioiden pitää olla. Nietzschen mukaan modernissa maailmassa ei enää voida tukeutua perinteisiin, joten ihmisen on pakko löytää sanoma itsestään. Sitten tuli massaviihde, populaarikulttuuri, ja otti eräällä tavalla ideologioiden paikan. Ulkopuolisen Uskonnollisen Komentajan on vain korvannut Pasilan Median (Jumalan nimi) Minareettitorni, joka levittää Sanomaa ympäri Maan Kaikkien Halukkaiden Korville ja Silmille.
Muutama viihteen osa -alue nousee jatkuvasti tapetille.
1: Väkivaltakulttuuri tarjoaa tietysti ihmisille sublimaatiota, joten se voi jopa vähentää aktuaalista väkivaltaa. (Ainakin mikäli Kuittista uskomme.) Arvomaailmaa se voi kuitenkin ohjata. '
2: Sama koskee tietysti pornografiaa. Sehän tutkitusti ei suinkaan lisää raiskauksia ja muuta seksirikollisuutta, ehkä sen vuoksi koska se tarjoaa vaihtoehtoisia kanavia ihmisten tarpeille, ja ehkä sen takia että puskissa raiskaaminen on kovaa työtä verrattuna kodin lämmössä tehdyn videon tai lehden kelailuun ja selailuun.
Kuitenkin arvomaailmaan se voi vaikuttaa.
Tätä kautta voidaan alustaa "Koiranmutkia" -blogin kirjoituksen "Porno kontrollimekanismina". : "Porno on laajasti käsitettynä teollisuuden muoto, joka tyrkyttää yksilölliselle, aistilliselle oliolle tiettyä käsitystä seksuaalisuudesta ja saa tämän omaksumaan sen. Tuossa seksuaalisuudessa on monia eri säikeitä, mutta ennen kaikkea siinä pyritään laskelmointiin sen suhteen, että se mikä kiihottaa seksuaalisesti mahdollisimman monia, on seksuaalisesti oikein. Pornoon kuuluu siis olennaisesti sanomattomana sääntönä se, että se pyrkii luomaan seksuaalinormeja ja käytöstä (kulutusta), joka myös hyödyttää muita osapuolia (enimmäkseen pornon tuottajia)."
Tässä porno tai väkivaltaviihde ei siis suinkaan ole nihilismiä, kuten monet esittävät, vaan orjamoraaliin ohjaava elementti. Uskovaisten viha aiheelle voi siis johtua siitä että kyseessä on ainakin joissakin kysymyksissä "kilpaileva ideologia".
Tästä nousee esiin jännittävä piirre.
Se on se, että väkivaltaviihde ja muukin tekee juuri samoja asioita, joita ideologiat tekevät. Antavat utopioita ja syöttävät niitä ihmisille, ikään kuin ehdotuksina. Tätä tehdään myös korkeakulttuurissa. On tietenkin aivan selvää, että kun tavoitellaan isoa myyntiä, lopputuloksen täytyy olla ainakin tietyiltä piirteiltään yksinkertainen. Muutenhan tyhmimmät jättäisivät liput ostamatta. (Mikä ei estä eri tasojen käyttöä : Onhan monissa piirroselokuvissakin ollut vitsejä lapsille, sekä vitsejä joita lapset eivät tajua, mutta jotka onkin tarkoitettu heidän vanhemmilleen.) Lisäksi on selvää että ne mukailevat yhteisön näkemyksiä.
Tässä voi todellakin käydä kuten sanotaan. Kuten ideologiat ovat näyttäneet, ihmisistä löytyy se paljonpuhuttu "verenhimoinen lammas". (Laumahenkisyyttähän rinnastetaan usein lampaaseen.) Ideologisten johtajien kammottavuus perustuukin osittain juuri siihen, miten tehokkaasti he saavat tavalliset ihmiset yhteisvoimin tekemään mitä vakavampia rikoksia ja kammottavia tekoja. "And usually in the name of good and beautiful."
Mutta tässä on kuitenkin havaittavissa selvä kaksoisstandardi. Yleensä ideologioihin tutustumista pidetään sivistyksenä. Okei, toki minäkin törmäsin ihmiseen joka työpaikalla varoitteli että kirja on vaarallinen. Olihan se, sen nimi oli "Mein Kampf". En muuttunut natsiksi tai natsimieliseksi, mutta "vihollisetkin on tunnettava". En kokenut että erityinen pahuus pursusi ja valloitti aivoni, ja pian olisin leikkamassa tukkaa ja värjäämässä sitä valkoiseksi. En alkanut edes pitämään kotkamerkistä enemmän. (Vaikka se itse asiassa on aika hieno.) On erikoista että kirjoitettuun mediaan tutustumista harvemmin pidetään pahana asiana.
Esimerkiksi addiktiopuheita en yleensä ota vakavasti. Sillä niissä rajoitetaan kaikkia joidenkin kautta. Tätä kautta pitäisi kieltää alkoholi täysin, viinahan on viihdekäyttäjien ja kerran vuodessa ryyppääjien puheissa olennaisesti erilaista kuin mitä alkoholistien puheissa. Samoin pitäisi ehdottomasti kieltää internetin käyttö kaikilta. "World of Warcraft" -peli pitäisi räjäyttää ja sen koodareita rangaista. Suosio tai kulttuurinmuutos tai hegemonia ei tarkoita automaattisesti huonoa. En tarkoita että massat olisivat aina oikeassa, mutta sen verran demokraattia minusta löytyy, että en usko että massat olisivat aina automaattisesti väärässäkään. Toki miljoona kärpästä sanoo että kakka on hyvää, mutta ei yhden kärpäsen negatiivinen mielipide kakusta ole yhtään kummempi perustelu.
Tietysti asiassa puolustaudutaan muutenkin : Esimerkiksi sillä että kirjoissa ideologia on kirjattuna ja nähtävillä, esillä. Viihde taas painottaa toimintaan ja kätkee ideologiat, ne ilmenevät vain ratkaisuina ja tekoina, jolloin ne vaikuttavat alitajuisesti. Kaunokirjallisuudessa on usein hyvin hienovireisiä moraalisia kannanottoja, joiden kaiken järjen mukaan pitäisi vaikuttaa siihen piilotajuntaan. Viihteen kohdalla ideologiat ovat useimmiten räikeitä ja ennalta -arvattaviakin, joten niiden "kätkeytyminen" taitanee koskea vain niitä "yksinkertaisia". (Toki he "Raamatun" mukaan perivät maan. Tässä kohden sen riski on tietenkin olemassa, kuten historia näyttää. Toki "Raamatussa" ei varmaan tarkoitettu "ihan tätä".)
Minua kuitenkin ihmetyttää, miten toisiin asioihin tutustuminen nähdään automaattisesti pahana. Esimerkiksi väkivaltaviihteen kohdalla on selvää että ne esittävät kannanottoja siitä miten pitää toimia. Mutta kuitenkin se, että tämä kiellettäisiin kertoisi siitä että yhteiskunnassa olisi diskursseja, jotka ovat vahvoja tabuja. Silloin niiden kohdalla on ideologinen hegemonia joka itse asiassa kieltää kyseisen aiheen vain aiheen vuoksi. Se, mitä keskiverto tekee määrää marginaalinkin.
Haistan tässä vanhaa kuvakieltoa. Eikä se ole pelkkä "pornokuvakielto" (anteeksi vitsi) vaan merkki vanhemmasta perinteestä, jossa Jumalien kuvat on kätketty. Vitut. Minä luen ja katson kaikkea mitä huvittaa. (Se, mikä voi monia yllättää, on se että se ei mainittavissa määrin ole porno. Kunnes miettii: This blog did not write itself.) En usko että yhtä foorumia tai taidemuotoa voidaan kieltää vain siksi että se on suosittu, "massaa edustava". Sillä siitähän tässä on kysymys. Elitismistä yhdistettynä moraaliseen paheksuntaan. Olen näkevinäni tässä voiman, jolla voi ajaa erikoista lammaslaumaa, toivottavasti ei verenhimoista sellaista.
"Lacrymosa dies illa" olisi ollut otsikon se muoto, jolla sen kirjasi ylös herra Wolfgang Amadeus Mozart "Requiem Kv 626":ssa, jota taas alun Evanescencen kappaleessa on lainattuna : Eräänlaista interkontekstuaalisuutta ilman tekstiä. Siinä olisi kuitenkin ylevä sävy. Sitä en halunnut. Samoin kuin en halunnut esittää kappaletta kontekstissaan, vaan otin siitä esiin quote mine -pätkän. I'm a bloody swordsman after all. Cutting and slashing in peaces is what I do best.

kaksoisstandardi,
Kuittinen,
Nietzsche,
orjamoraali,
pornografia,
sensuuri,
vaisto,
valta
Doris ja ateismi.
Ateismi on siitä ongelmallinen näkemys, että sen määritelmä ei ole kovin yksiselitteinen.
Ateismin määrittelyä tekemässä.
Ateismin rajausta lähestytään usein etymologian kautta. Kreikan kielen prefiksi (etuliite) "A" on sekä "ilman" että "ei." Usein ateistit itse pitävät sitä vain jumalauskon puutetta, jolloin mukaan laskettaisiin myös agnostismi, sekin on "ilman". Tiukemmalla tavalla "A" -tulkiten ateismi tarkoittaisi propositionaalista kannanottoa, joka tarkoittaa Jumalan olemassaolon kieltämistä. Tällöin agnostismi ei kuulu kuvioihin. Jumala on siis etymologisesti joko uskon puutetta tai Jumalan olemassaolon kieltoa. Saatiin kaksi jonkinlaista tulosta. Mitä tämä sitten tarkalleen ottaen sanoo? Etymologia kertoo siitä mitä ateismista on ajateltu joskus. Sen nimeäminen ja yleistyminen eivät siksi välttämättä viittaa muuhun kuin menneisyyteen. Määrällisesti tärkeämpää olisi tietää mitä sana sisältää tänään.
Asiasta voitaisiin tehdä gallupkysely. Tässä olisi kahta ratkaisutapaa. Ensimmäisessä pitäisi kysyä ateisteilta. Tässä on tietysti vaikeutena se, että ensin pitäisi tietää keneltä kysytään. Ja tätä rajaamistahan voidaan tehdä vasta kun on vastauksia. Toisaalta jos kaikilta kysytään, mukaan saadaan helposti herjaavia sävyjä. Esimerkiksi jos sama tehtäisiin fundamentalisteista, saataisiin mukaan varmasti herjaavia sävyjä. Vaikka yhteiskuntamme on perussävyltään "passiivisesti luterilainen", on suhtautumistapa "yleisesti ottaen" fundamentalisteihin joko kielteinen tai huvittuneita sävyjä saanut. Yksi tapa olisi tietysti tehdä laaja kysely, jossa otettaisiin mukaan kysymys koetko olevasi ateisti. Agnostismi ja Jumaluuskin voidaan kartoittaa toisilla kysymyksillä. Sitten ne joiden mielestä he ovat ateisteja antavat yhden tavan analysoida aineistoa, toinen olisi "kaikkien mielipide". Sitten voitaisiin vielä ottaa taulukot siitä mitä ateismi on etymologian kaksikon kannalta.
Ateismia on yritetty määritellä positiivisesti viittaamalla "materialismiin" tai "ontologiseen naturalismiin". Näissä ongelmana on tietysti se, että siinä ateismi kieltäisi vain hyvin rajattujen Jumalien olemassaoloon uskomista. Esimerkiksi usko avaruusolentojen ihmeteknologiaan sisältäisi fysikaalisesti mitattavan Jumalan, ja tälläisen uskova voisi olla ateisti. Onhan Jumalakin fysikaalinen, "materiaa" ja "luontoa". Samoin käy tietysti myös Jumalalle joka puhuu pilvistä ja suorittaa konkreettisia ihmetekoja ja kommunikoi ihmisten kanssa. Tälläiseenkin uskova olisi tässä määritelmässä ateisti. Ja se tuntuu oudolta. Sekin on kuitenkin mahdollista. Silloin ateismi saa kuitenkin eräissä muodoissaan suorastaan teistisiä sävyjä. Raelilaiset, jotka uskovat avaruusolentojen ohjelmoineen ihmiset, pitävätkin itseään "Intelligent Designinä" ateisteille. Heillä on luultavasti käytössään juuri tämä ateismin määrittely.
"EI jotain" -määrittelyjen ongelma, negatiivinen case.
Tämä on ns ateistisen "kirjoitettu totuus". Ateismia katsotaan sen määritelmien kautta. Sillä että ateistit toimisivat oikeassa elämässä toisin tarkoittaisi sitä että he ovat "vääräuskoisia".
"Kieltoon perustuva" Ateismin määritelmä tarkoittaa sitä että ateismi tarkoittaisi Jumalan kieltämistä. Ateismi tarkoittaisi silloin sitä että "Jumalaa ei ole" tai "Jumalauskon puutetta". Tämä on erityisen tärkeää, koska ateistit itse melko usein korostavat että heidän näkemyksensä on "uskontoa samalla tavalla kuin kalju on hiusten väri." Määrittely on siis suosittu. Määrittelyn heikkous perustuu negatiiviselle määrittelylle, se ei sano mitä se on, vaan se vain eliminoi jonkin jota se ei ole, ja sanoo sitten "somethingelse", jotain muuta.
Tätä perustellaan usein todistustaakkaan vedoten. Tässä hyvänä ja käytettynä vertauksena on uskomus elämään marsissa. Ateistista marsissa olevan elämän todistaminen on toisten vastuulla, kun nollahypoteesina on sen olemassaolottomuus. Yleisesti ottaen ateistien piirissä on kuitenkin korostetty myös sitä näkemystä, että asioille pitäisi olla "positiivinen case" : Esimerkiksi kreationisti joka vain kritisoi evoluutioteoriaa ei pääsisi ikinä mihinkään, koska heidän olisi rakennettava omaa näkemystään todistava aineisto.
Yksi oma syyni agnostismiini löytyykin juuri tästä. Mielestäni on aina löydettävä "positiivinen case". Tieteenfilosofiassa korostan vahvasti konsilienssia. Näkemykset saadaan toisten teorioiden osien kautta, ja kokonaisuutena syntyy tiedeverkko. Hyvässä verkossa on paljon kytköksiä. Asiat ikään kuin tukevat toisiaan. Tätä kautta voidaan lähestyä marsin elämää. Tosiasiassahan sekä väite "marsissa on elämää" että "marsissa ei ole elämää" ovat propositionaalisia väitteitä. Tätä kautta ne voidaan molemmat esittää tietynlaisiksi odotuksiksi asiantilasta. Positiivisiksi väitteiksi. Vastauksiksi kysymykseen "kyllä ei tai jollain lailla rajattavissa oleva todennäköisyys siitä väliltä." Lisäksi tiedämme, että joskus teorioita voidaan osoittaa vääriksi, tai ainakin tosi huonoiksi. Näin on käynyt esimerkiksi flogistonille, happiteoria palamisessa on, jos ei oikea niin ainakin parempi, ja happiteoria saavutti sen, ei moittimalla flogistonia vaan rakentamalla "vahvemman oman casen". Marsin elämän kannalta olennaista ovat teoriat. Jos gravitaatio on yleinen ominaisuus, ei nollahypoteesina uuden planeetan löytymisen kohdalla ole, että sillä ei ole gravitaatiota. Gravitaation todistajalla ei ole tässä kohden "todistustaakkaa", konsilienssi tukee sitä. Samoin maan päällä on elämää, mutta sen yleisyydestä ollaan montaa mieltä. Siksi se, kenen pitää todistaa mitäkin riippuu koko tiedeverkosta.
1: Toki nämä vastaesimerkit eivät ole täydellisiä, koska ateisti voi periaatteessa puolustautua niin että flogistonissa ja happiteoriassa on ollut kaksi kilpailevaa teoriaa, samoin kuin kreationistitkin väittävät että "jutun takana on viittaus toiseen vaikuttajaan, eri aikaansaajaan", jolloin kyseessä ei ole pelkkä olemassaolon kielto, vaan kaksi erilaista positiivista väitettä. Marsin elämästä ero taas on siinä että marsin elämän perustelussa elämälle on ajateltu tiettyjä rajoitteita. Jumalan kohdalla tälläistä tilannetta ei ole tehty, itse asiassa jumalattomuuden positiivinen case on kritiikki -immunisoitu. Tätä kautta olisi kohtuutonta vaatia että tehdään vastaesimerkkiä caselle, joka on määrittelyillä ajettu testaamisen ja kritiikin ulkopuolelle, transsendenttiin ajatteluun. Olen tässä kohden sitä mieltä että tuo immunisointi tekee Jumalasta kumoamattoman, ja tätä kautta se tekee siitä pahemman kuin väärän. Se tekee siitä turhan. (Mutta ei väärää. Jos transsendentista tekee tosiasiaväitteitä, on ikään kuin pakko tehdä logiikkavirhe, koska transsendentti on "by definition" sellainen että siitä ei voi tehdä sellaisia. Olemassaolo ja olemassaolottomuus ovat siis "by definition", suoraan määritelmän kautta järjettömiä. Jos sen olemassaoloa voi kommentoida, kyseessä ei ole transsendentti.)
Kannattajien kautta, kannattajien näkemysten kautta tarkastelu.
Kun ateismia lähdetään käsittelemään, ei virallisten määritelmien mukaan, vaan sen mukaan miten se ilmenee, eli mitä sen kannattajat harjoittavat, tilanne muuttaa sävyään. Tällöin ateismi ei ole "paperille kirjattu" utopia, vaan siinä on mukana ateisteiksi itseään kutsuvien toiminnan tarkastelu. Jos tämä ei vastaa ateistien "kirjoitettua sääntöä", silloin kirjoitettu edustaa vain määriteltyä toivekuvaa. Ero osoittaa määrittelyn eräällä tavalla "paperiseksi kulissiksi".
Ateistien argumentaatio esimerkiksi keskittyy yleensä kristillisen Jumalan ympärille. Toki kristillinen Jumala on Jumala, mutta myös monia muita on.
1: Tietenkin tätä argumenttia heikentää fundamentalistikristittyjen paljon käyttämä väite siitä että kaikki Jumalat olisivat 90% samanlaisia, kaikkivoipia jne. Eli kaikki jumaluudet olisivat olennaisesti samanlaisia. Tällöin ateistit ottavat hyvän esimerkkijumalan, ja se olisi sovellettavissa kaikkiin muihin. Kuitenkin Jumalia on hyvin erilaisia, ja kun kumoat sata, tulee aina se sadas yhdes.
___1.1: Mikä ei sinällään edes pidä paikkaansa. Valtaosa luonnonuskontojen jumalista on luonnonjumalia. Takana onkin eräänlaista kirsikanpoimintaa määritelmän kautta: Jumaliksi määritellään vain luojajumalat, joten hindulaisuudesta otetaan brahma ja muut ovat vain näennäisesti "jumalia", "henkiä" tai jotain joka ei ole "se mitä ajetaan takaa". Jos Jumala määritellään vaikka suuren koon kautta, ei ole ihme että kaikki listaan päässeet ovat suuria. Tarinoiden samankaltaisuuksien kerääminen taas tehdään vahvasti analogioiden kautta. Esimerkiksi Väinämöisen veneenveisto ilman käsiä muuttuu Nooan arkin rakentamiseksi, koska molemmissa on vene ja sen tekemiseen keskitytään. Kun muistetaan että ihmisiä eivät kiinnosta satunnaiset asiat, ja tarinoilla on haluttu ajaa moraalinormeja, jotka ovat ihmisille lajityypillisiä - eli ne eivät ohjaa moraalia, anna sitä, vaan institutionalisoivat sen - ei ole ihme jos jutut ovat samankaltaisia. Tosiasiassa ihmisillä on myyttisiä eläimiäkin keksiessä harvinaisen rajoittunut mielikuvitus.
2: Ateistien puolelta tätä on puolustettu sillä, että monet muut Jumalat ovat jo menettäneet arvonsa eikä niitä pidetä järkevänä. Zeun kumoaminen ei ole järkevää, koska sen tapainen Jumala, jolla on selvä asuinpaikka ja toiminta -alue, ei ole edes järkevä kritiikin kohde. Tätä taas voidaan soveltaa moniin muihin Jumaliin. Jäljelle jää vain muutama, joita kukaan enää pitää järkevinä. Jos ateisti kritisoisi Jumalia joita kukaan keskustelijoista ei pitäisi vakavasti otettavana, heitä pilkattaisiin keskustelun syrjäpoluille viemisestä.
3: Kolmas perustelu taas rakentuu sen varaan, että kristinusko on alueellisesti kulttuurillisesti merkittävä. Jos ei ole hinduja, ei heidän argumentaatioonsa tarvitse reagoida.
4: Työntaakan alle hukuttaminen on tietenkin olennainen seikka. Sillä ateisti tällä strategialla yritetään ohjata siihen että voidakseen olla olemassa, hänen olisi kielelttävä jokaikinen Jumala. Ja tutustuttava tähän liittyvään tarinaperinteeseen ja joka ikinen yksitellen joko falsifioitava tai osoitettava epätieteelliseksi. Tämä olisikin tietenkin kohtuuton vaatimus.
Toinen asia on tietysti puhumisen tärkeys. Nimittäin ateistien motivaation ihmettely on nostettu esille. Jos ateismi olisi pelkästään Jumalan olemassaolon kielto, niin on ihmetelty miksi ateistit vastustavat kovasti uskovaisten mielipiteitä moraalista, abortista ja monista muista asioista. Esimerkiksi valtionkirkon määräysvalta voidaan perustella uskomiseen uskomisen kautta, eikä siinä silloin ole kantaa Jumalan olemassaolosta. Jumalan olemassaolon kieltäjäkin voi pitää kirkkoinstituutiota vääränä. Tätä kautta on selvää että ateismiin liittyy monia piirteitä.
1: Tätä käytöstä on puolustettu sillä että ateismissa on taustalla yksi ismi. Individualismi. Sitä kautta ateismi on ymmärrettävissä valinnanvapauden lisäämisen voimana. Näin kirkkoinstituutio ja uskovaiset kielletään koska he yrittävät rajoittaa. Ateisti joka puolustaa kirkosta eroamista ei välttämättä suinkaan käske ihmisiä eroamaan, vaan enemmänkin sanoo että asiasta pitäisi päättää ihmisen, eikä instituution ja ideologian, kautta. Uskovainen taas on esittämässä että tämä valinta on erityisen typerä.
___1.1: Individualismi tarkoittaa tietysti sitä että ateismi käytännössä sisältää jotain ideologista ydintä, jonka useat sen jäsenet jakavat. Tämä ei tietenkään tarkoita että ateismi olisi uskonto. Sillä ideologia ja uskonto ovat eri asia. Kaikki uskonnot ovat ideologioita, mutta kaikki ideologiat eivät ole uskontoja (samaan tapaan kuin kaikki koirat ovat eläimiä mutta kaikki eläimet eivät ole koiria.) Tästä tietenkin seuraa se, että ateismissa on moraalia ja etiikkaa. Ja tämän monet uskovaiset haluavat kieltää. Heistä ateismi on nihilismiä, arvotyhjiö. "Kaikki käy" -etiikkaa. Ateismi olisi tällöin automaattisesti moraalitonta.
_____1.1.1: Toki tiukimmat a-teismi -etymologiaan rakastuneet ateistit ovat sitä mieltä että ateisti ei ole moraalitonta, vaan amoraalista, jotain joka ei lainkaan käske mikä on oikein ja väärin. Tässä näkemyksessä ajatus individualismista ateismin piirteenä olisi tietenkin hylättävä-
2: Toinen tapa on se, että Jumalan kieltämisestä on seurauslakeja. Eli asiat jotka on sidottu Jumalaan on asetettava keskustelun alle. Tässä korostetaan sitä miten monet asiat on uskonnollistettu. Eli niiden vastustaminen nähdään automaattisesti uskonnollisina. Malliesimerkki tästä on tietysti abortti. Abortin kieltäminen ei välttämättä liity mitenkään uskontoon, mutta uskovaiset ovat määritelleet sen sellaiseksi. Niinpä jos ateisti kannattaa aborttia, hän on hiljaa. Ja vain äänekkäät näkyvät. Ja kun uskovaisten mielipide asiaan on vakaumukseen sidottu uskonnollistamisen kautta, on selvää että abortin vastustajat ovat leimallisesti ateisteja.
Tosiasiassa mielestäni etenkin aggressiivinen uusateismi on hyvinkin samankaltainen fundamentalistisen uskonnon kanssa. Se on ymmärrettävissä vastateesinä. Sen syntytapa on vittuuntuneisuus. Syynä on se, että uskovaiset ovat pakottaneet kaikki reagoimaan heihin. Tämä tarkoittaa sitä että he syöksyvät innolla kaduille ja internetfoorumeillle. Siellä he ovat haastavat riitaa: Eli ovat menneet erimielisten alueille ja nostaneet omat mielipiteensä esille. Ne jotka ovat hiljaa tuomitaan tekstissä suoraan joko "ovat hiljaa, eli kritisoitavuutta ei ole. Ovat puolellani" tai "Ovat erimielisiä mutta eivät keksi mitään rationaalista tapaa esittää kannanottonsa. Eli ovat väärässä olevia pelkureita". Tässä on pakotettu reaktioon. Lisäksi erilaisia herjaussanoja on esitetty. Tästä voi seurata se, että joku kiukustuu ja alkaa puolustamaan lupaansa olla olemassa. Raivo synnyttää tietysti vastaraivoa, joten soppa on tältä osin selvä.
Toisaalta myös ateistejen osallistumista keskusteluun on käytetty heitä vastaan.
Reagionti tarkoittaa sitä että ateismi olisi muutakin kuin kannanotto Jumalan olemassaoloon. Tosiasiassa motiiveihin vetoaminen on tältä osin erikoinen, koska keskusteluun voi olla useita syitä. Syitä voi olla jopa pelkkä provoilu, tai se että toinen saadaan innostettua esittämään näkemyksiä, joille sitten ihan suoraan sanoen nauretaan. Silloin responssi itsessään on se, mitä haetaan. Asiaa ei silloin tarvitse edes nähdä tärkeänä. Tässä kohden asiaan voidaan liittää itse asiassa projektio. Kritisoijat heijastelevat omia motiivejaan. Kun heillä on yhteinen rintama ja selvät ja sisäisesti vahvasti jaetut motiivit, ei muita motivaatioita keskusteluun haluta nähdä. Eikä tämä motiiveihin vetoaminen itse asiassa käsittele lainkaan Jumalan olemassaolon todistamista. Tältä kautta se on vain kikka, jolla keskustelua viedään epäoleelliseen suuntaan.
Jos reagointi ja reagoimattomuus tuomitaan, on selvää että kyseessä on ideologinen ajojahti. Silloin olemassaolon puolustus on ihmisen normaali reaktio. Jos ihmiselle annetaan vain rooli "valita miten on väärässä ja tuomittava", on selvää että tähän ei pidemmän päälle alistuta.
Vastareaktioluonne on siitä uskottava myös sitä kautta että fundamentalismissa ajatellaan että jos uskova tekee jotain pahaa, hän on väärin uskova. Uskosta hairahtunut. Ateistit taas ovat vastuussa omista pahoista teoistaan. Uskonnon haitat lakaistaan maton alle määrittelemällä ne "vääriymmärryksiksi ja virheiksi", ja kerrotaan että uskonto voi hyvinkin suojella yhteiskuntaa. Uusateismin piirissä on esiintynyt vastaavankaltaista argumentaatiota, missä viitataan uskovaisten fanaatikkojen tekoihin ja kerrotaan että uskonnon hyödyt ovat kyseenalaisia. Ateistisen yhteiskunnan kerrotaan "voivan olla" rauhanomainen ja hyvä. Kommunistisen ateismin tekemät kansanmurhat alleviivataan uskonnoiksi, koska niissä palvottiin fysikaalista Stalinia. Toki uskon että näin on, mutta tosiasiassa molemmat puolet ovat sen kanssa tekemisissä, että samakin ideologia voi olla hyvä ja huono voima.
Oma reaktioni etenkin uusateismiin on kuitenkin "tietty huvittuneisuus". Se on leimallisesti ideologinen, ja siihen on liitetty koko lailla kaikenlaisia poliittisia, koulutuksellisia ja muita näkemyksiä. Tätä kautta on selvää että se ei ole sitä, mitä sen määritelmällisesti esitetään olevan. Siinä on ideologinen sisältö, jota nykyisin vieläpä levitetään sangen fundamentalistikristityiltä tutuilla tavoilla. Toivonkin, että tästä teesi-vastateesistä päästään joskus synteesiin. Ateismi ansaitsee tässä prosessissa paikkansa, koska se antiteesinä olevana on "tietyssä suhteessa tiettyyn kulttuurilliseen hegemoniaan". Se on tätä kautta "Doris". J. Karjalaisen kappaleessahan esitetään "reissumies", joka saa mahdollisuuden parannukseen, koska Doris, "reissunainen" pakottaa hänet miettimään asioita : "Doris oli toisenlainen / Doris oli reissunainen. / hän näytti mulle miltä tuntuu kun saa maistaa omaa lääkettään."
Ja siksi suhtaudun ateismiin hieman suopeammin kuin uskonnollisiin serkkuihinsa. Ei minun niitä silti vakavasti tarvitse ottaa.

agnostismi,
antiteesi,
ateismi,
etymologia,
ideologia,
individualismi,
konsilienssi,
todistuksen taakka,
transsendentti,
uskonto
torstai 8. lokakuuta 2009
Elegantti systeemi.
"In this way, the martial athleticism and disciplined violence of the Renaissance Science of Defense can be learned from the historical sources as it once was-with brutal simplicity and systematic elegance."
(John Clements, "Our New "Rosetta Stone"")
Kun lukee aineistoa joka käsittelee eurooppalaista miekkailua, toistuu se, miten systeemin kerrotaan olevan hienostunut. Joko viittauksella "complete/ elegant / sophisticated system". Tässä tuntuu olevan vahva arvolataus. Toiset systeemit ovat hienostuneita ja toiset eivät.
Millä tavoin tämä jako tehdään? Tämä on itse asiassa (itsepuolustuslajien kannalta) merkittävä kysymys. Siihen viitataan usein, mutta sitä ei määritellä kunnolla. Sitä voidaan kuitenkin lähestyä tavoilla, joista lähes kaikki ovat samaa mieltä. Ja ne voi ymmärtää kaduntallaajakin.
1: Ollakseen hienostunut, systeemin täytyy kattaa useita tilanteita. Se ei siis ole vain muutama kätevä temppu, vaan sisältää ratkaisuja monenlaisiin tilanteisiin.
2: Tekniikat eivät ole vain kaaoottinen selvitystapa, vaan ne sisältävät materiaalia joiden "sisäinen henki on sama". Tässä keskiöön nousee yleensä konsistentti suhtautuminen tasapainon hallintaan, sekä tapaan jolla hyökkäyslinjat avataan ja suljetaan. Esimerkiksi aikidossa haetaan toisen liikkeestä "avaimet ratkaisuun", ja siinä voidaan tasapainonhallinnalla viedä toinen maahan tai muuten saattaa vaarattomaksi. Toinen laji saattaa hakea saman lopputuloksen eri tavoilla, hakemalla keinot jolla lyödä suorempaan. Eli elegantissa systeemissä tekniikat ovat "samanhenkisiä", jolloin yhden oppiminen tukee toisien oppimista. Näin harjoittajasta tulee parempi, tekniikoista tulee sovellettavampia sen sijaan että ne olisivat vain satunnaisesti arvottu kokoelma toimivia tekniikoita.
3: Tekniikat kattavat useita etäisyyksiä ja niiden kautta saadaan hallintaan koko etäisyyksien kirjo. Toki lajit tyypillisesti pitävät jotain etäisyyttä "suosikkina", ja käyttävät muita etäisyyksiä kohtaan reagointeja joilla tälle suosikkiin päästään. Tätä kautta ne kattavat laajan määrän tilanteita.
4: Suorituksessa ei ole turhia liikkeitä. Systeemissä dynamiikka on sellainen että niissä jokainen liikkeeseen liittyvä asia tukee sitä kuuluisaa "perusideaa". Jos lyödessä pitää astua tietyllä tavalla, ja kättä täytyy kääntää, tässä kaikessa on hyvä syy. Samoin jos ei astuta, siihenkin on "hyvä syy". Tämän takana on itse asiassa systeemien nopeuskin. Moni ihminen ajattelee helposti, että toinen voittaa koska on niin nopea. Tämä ei kuitenkaan ole "fyysistä nopeutta" vaan enemmänkin sitä että ei ole turhia liikkeitä. Siinä missä ihminen tavallisesti lyö, vetää käden takaisin ja lyö uudestaan, ninjutsussa on paljon sellaisia temppuja, joilla sekä eteen meneminen että takaisin palaaminen on hyökkäyksiä. Miekkailussa tässä kohden tekniikoissa onkin usein samanaikaisesti väistö, torjunta että lyönti. Kolme asiaa yhdellä teolla, jolloin ei tarvitse olla nopea tehdäkseen paljon.
5: Laji tuottaa monta tapaa selvitä jostain tilanteesta. Epäelegantissa systeemissä on yhteen tilanteeseen vain yksi ratkaisu, vaikka se olisikin konsistentti koko muun systeemin kanssa. Elegantissa systeemissä samaan tilanteeseen tarjotaan erilaisiakin ratkaisuja. Tällöin systeemi ei ole enää vain kokoelma tekniikoita, vaan ideat oppimalla niitä osaa itse asiassa "vaikeasti laskemattavia määriä".
6: Ratkaisutapa haetaan tekniikoista ja oikeista toimintatavoista, sen sijaan että ne olisivat "sitä normaalia tappelijantaitoa", joka on vain kokemuksen kautta opittua epäsystemaattista pelisilmää. Taitoa ei siis ole hankittu pelkästään tappelemalla. Tosin tässä mukaan tulee myös taito, koska hyvissä tekniikoissa on monta elementtiä joiden sattumalta yhdistäminen olisi epätodennäköistä. Tappelemalla tappelemaan oppiminen on hitaampaa. Mutta pelisilmää siinä tietysti tulee koko ajan. Elegantti systeemi vaatii tietysti käytössä jotain pelisilmää, mutta elegantti systeemi ei rakennu pelkästään sen varaan.
Näissä piirteissä vaikeutena on tietysti se, että joskus rajanveto on vaikeaa. Niiden avulla voidaan kuitenkin tietää että jokin on hyvä systeemi ja joku erityisen huono. Näin tarkastellen voidaan estää huonoihin ajautuminen. Kun lajia aloittaa, haluaa tietysti mennä hyvään systeemiin, jolloin harmaa alue ei ole kovin kiinnostavakaan. Jos rajanveto on vaikeaa, on hyvä astua sellaiselle alueelle, jossa rajanveto on sekä melko helppo tehdä että on sävyltään positiivinen.
Hieman samanlaista suhtautumistapaa voi tietysti soveltaa tieteenfilosofiaankin. Erimielisyyksiä ja hienosäätöjä on paljon. Jotain voidaan sanoa. Harmaasävyisyys ei tarkoita että ei yhtään tiedettäisi mistä puhutaan.

aikido,
Clements,
itsepuolustus,
ninjutsu,
tieteenfilosofia
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)