Tarinat ovat ikuisia, mutta muuttuvia.

"Everyone thinks of changing the world, but no one thinks of changing himself."
(Leo Tolstoi)

En juurikaan pidä Hegelin filosofiasta, ja Marxin ajatuksetkaan eivät ole minulle juuri yhtään läheisiä. Tässä jutussa kuitenkin käytän heitä sillä tavalla, että voin hyväksyä heidän näkemyksiensä tiettyjä osioita. Eli luvassa on Hegeliä ja Marxia positiivisessa valossa henkilön toimesta, joka ei näiden filosofiasta pidä.

Georg Wilhelm Friedrich Hegel oli romantiikan ajan lapsi. Hänen elämänsä seurasi Saksaan syntynyt kansallisromanttista kansallisaatetta, joka on samaa kulttuurin virtaa, jonka seurauksena Suomessa harjoitettiin suomalaisuuden etsimistä, kerättiin Kalevalaa ja muita vastaavia asioita. Ideat ehkä joskus syntyvät sattumalta, mutta ne eivät saa suosiota sattumalta.

Tämä olikin tavallaan se, mitä Hegel käsitteli.

Hegel oli sitä mieltä että kaikki tieto on subjektiivista. Tämä eroaa merkittävästi aikaisempien filosofien näkemyksestä: Esimerkiski jopa Immanuel Kant, joka oli sitä mieltä että olisi olemassa "olioita sinänsä", vaikka emme voisikaan saada niistä objektiivista muuttumatonta lopullista tietoa, ne olivat silti olemassa. Kantista oli olemassa olemassa saavuttamaton tieto. Hegel kiisti tämän täysin. Hänestä vaikka maailma olisi olemassa, ihmisen tieto itsessään on aina subjektiivista. Hegel kutsui tätä inhimillistä, kulttuurisidonnaista tietoaan maailmanhengeksi. on Maailmanhengestä ovat aikaisemmin puhuneet mm. Friedrich von Schelling, mutta Hegel määritteli tämän aivan eri tavalla ja näiden kahden sekoittaminen keskenään on vakava virhe. Schelling kun oli sitä mieltä että olemassaolon "syvin olemus" on maailmanhengessä. Hegel taas oli sitä mieltä että maailmanhenki on inhimillistä koska vain ihmisellä on henki. Hegel ei siis puhu todellisuudesta sinänsä, vaan ihmisistä, elämästä, ajatuksista, kulttuurista ja muista vastaavista asioista. Kummituksien, Jumalan tai "Kosmisen Syvimmän Ikuisen Henkisen Totuuden" kanssa tällä on siis aika vähän tekemistä. (Paitsi että nuo mainitutkin ovat osa kulttuuria.)

Hegelin mukaan aatteiden historiaa voidaan kuvata ikään kuin virtana, jossa veden pinnan aallot johtuvat jostain joen osan rakenteesta. Pohjan kivet muuttavat virran kulkuun, ja myöhemmin pulpahtaa pinnalle aalto, vaikka kivi ei olekaan juuri samassa kohdassa. Hegelin mukaan myös tieto, järki ja ajattelu ovat tälläinen joki, joka muuttaa koko ajan muotoaan: Hegelin mukaan asiat ovat yhä väärin ja oikein, mutta ne ovat sitä aikaan sidottuina. Toisin sanoen, kun aikaisemmin naisten äänioikeutta ja muitakin oikeuksia vastustettiin, ja tästä eroaminen oli huono asia, nykyisin naisten oikeuksiin kiinnitetään huomiota ja jo isovanhempien isovanhempien kommentit tästä aiheesta voivat saada korvat punoittamaan häpeästä. Samoin Hegelin mukaan on vain typeryyttä väittää että esimerkiksi valistuksen ajan ihmiset olivat tyhmiä koska heillä oli hassuja uskomuksia tieteestä. Ne olivat järkeviä niiden historiallisessa kontekstissa. Hegel myönsi myös sen, että oli mahdollista että jälkipolville asioiden punnitseminen on helpompaa: Ratkaisevat ideat muutokseen olivat jo syntyneet: Ihmisen tieto on progressiivista, kasautuvaa, se muuttuu ja menee eteenpäin. Hegelin mukaan tämä oli fakta, koska kulttuurien taso on ajan mittaan muuttunut hienostuneemmaksi, monimutkaisemmaksi, kompleksisemmaksi. On esimerkiksi hienompaa teknologiaa. Kivikaudella ei ollut telkkaria. Tosin tämä ei Hegelistä tarkoittanut sitä että töllöä tuijotteleva ylipainoinen stereotypia -amerikkalainen olisi fiksumpi ja taitavampi kuin luolamies.

Hegelistä muutoksen suunta ei myöskään ollut satunnaista, vaan sen sijaan dialektinen kehitys seuraa tiettyä kaavaa, kolmivaiheista triadia:
1: Teesi. Hän esitti että alussa on positio, eli jokin käsitys tai kannanotto. Esimerkkinä tästä voisi mainita Elelalaiset, jotka kiistivät muutokset ja luottivat muuttumattomiin luonnonlakeihin.
2: Antiteesi. Kaikki eivät pidä positiosta tai usko siihen. Tätä seuraa negaatio, eli jotkut ovat näkemyksen kanssa täysin erimielisiä. Otetaan täysin päinvastainen kanta. Esimerkkinä voisi olla vaikka Herakleitos, joka ei yhtynyt elealaisten mielipiteisiin vaan sen sijaan esitti että "kaikki virtaa".
3: Synteesi. Edellisten välille syntyy jännite joka on pakko purkaa. Syntyykin käsitys, joka karsii molemmista niiden heikkoudet ja ottaa niiden hyviä puolia ja onnistuu jotenkin elegantisti yhdistämään nämä. Hegel kutsuu tätä negaation negaatioksi. Esimerkkinä suhteessa aikaisempiin esimerkkeihin tästä on Empedokles, joka esitti että maailmassa on muuttumattomia elementtejä, jotka ovat eri suhteissa olemassa, että itse elementit ovat muuttumattomia, mutta niiden suhteet toisiinsa muuttuvat jatkuvasti.

Negaation negaatiosta tulee sitten tietenkin uusi positio. (Vitsaillen voisi sanoa että propositiologiikkahan jo tämän määrää, mutta sillä ei ole hirveän paljoa asian kanssa tekemistä. Tästä teoriasta vain tulee kannanotto, josta kaikki eivät pidä.) Siksi myöhemmin ehdotettiin että kaikki on vain vettä, tulta, ilmaa tai muuta elementtiä - synteesi tähän saatiin Demokritoksen atomiteorian mukana.

Voidaan sanoa että Hegel oli merkittävä, koska hän ei tuottanut filosofista teoriaa todellisuudesta vaan esitti maailmanhengen - siis myös filosofian ja tieteen edistymisen kuvauksen. Hän kertoi sitä miltä hedelmällinen ajattelu näyttää, ei sitä mitä ne tarkalleen ottaen sisältävät. Hegel ennusti minkä luonteisia ajatuksia kulttuurissa tulee esiintymään ajallisesti, kertomatta tarkasti sitä minkälaisia propositionaalisia väitteitä ne tarkalleen ottaen sisältävät. Tälläistä Hegelin kuvaamistapaa kutsutaan deskriptiiviseksi selittämiseksi; Se on ikään kuin jos näemme lentokoneen lentävän ja kerromme sen lentävän ja lentämisen tarkoittavan tietyissä ilmakerroksissa liikkumiseksi, kuvailemme tilanteen. Jos sen sijaan kerromme, että lentokone lentää koska iso kimppu aerodynamiikan lakeja, harjoitamme mekanistista selittämistä, jossa takana on jokin syy, jonka ominaisuudet tunnetaan. (Jos taas kuvaamme, että lentokone lentää siksi että insinööri on tehnyt sen lentämään, turvaudumme teleologiseen selittämiseen. Mutta siitä ei enempää tällä kertaa.) Hegel ei siis kertonut miksi tai miten ajatukset kehittyvät tälläistä "teesi-antiteesi-synteesi" -tietä. Tämä on merkittävää, koska on huomattava että kun esimerkiksi Platon(ideamaailma) tai Descartes(dualismi) otti kantaa todellisuuden rakenteeseen, Hegel ei tälle tielle astunut.

Mekanistisempaan selittämiseen viehtyneet pitävät deskriptiivisiä selityksiä tärkeinä kysymyksenasetteluina. Ilmiöinä, jotka tulee selittää. Sitten on tietysti niitä, jotka ovat viehtyuneet deskriptiivisiin selityksiin koska niihin ei ole taustavaikuttajaa. He taas haluavat laittaa tänne taakse jonkin tietyn asian, jota ei voida mekanistisella tavalla koetella ja testata tai kuvata. Tällä taas on selittämisen kanssa suunnilleen saman verran kuin erottisten lehtien lukemisella on rakastelun kanssa.

Karl Marxilla sen sijaan oli tarjolla mekanistiseen vivahtavaa selitystä sille miksi ajatukset kehittyivät sitä rataa mitä ne kehittyivät. Tosin hänen tavoitteensa eivät olleet teoreettiset vaan hän halusi parantaa maailmaa. Mutta selitys löytyi silti: Hän jakoi sosiaaliset olosuhteet kahtia.
1: Alarakenne oli perustavanlaatuinen tila, jossa on aineelliset ja sosiaaliset voimavarat. Toisin sanoen yhteiskunnalla on tietty määrä rahaa, ravintoa ja tuotantovälineitä. Näitä suunnataan. Ja tämä suuntaus on nollasummapeliä. Jos annat markan vaikka kirkolle, et voi antaa sitä samaa markkaa tutkimukseen tai olueeseen.
2: Ylärakenne taas on kulttuurin tila, ja tämä heijastelee alatasoa: Esimerkiksi kun Ateenan filosofejen maailma rakentui orjatyövoiman varaan ei tarvittu koneita - mekaniikkaa tarvittiin vain Heronin leluihin, jotka tehtiin uskonnollisiin ja huvituksellisiin tarkoituksiin.

Tämä tarkoittaa ihan vain sitä, että Saharassa ei voida kalastaa silliä, eikä siksi rakentaa sillinkalastukseen keskittyvää kulttuuria. (On huomattava, että Marxille normaalisti työ oli tärkeä elementti ja osa itseä: Teemmehän sitä pitkiä rupeamia elämässämme. Tässä ajatuksessa on hieman sellaista henkeä, että "Kerro minulle mitä työtä teet niin kerron millainen olet". Marxin mukaan työstä tulee normaalisti iloa, paitsi silloin jos joudutaan riiston kohteeksi. Riistolla Marx tarkoitti sitä, kun työläinen ensin tekee tuotteen X, ja porvari haluaa tästä voittoa, eli hän tekee sille jotenkin lisäarvoa. Tämä lisäarvo on pois työn tekijältä, koska pohjimmiltaan voitto voitaisiin jakaa tekijöiden kesken. Ääritilassa tietysti lisäarvoa tehdään pienentämällä työntekijöiden palkkoja, jolloin voitot kasvavat.)

On kuitenkin tärkeää huomata, että alarakenne ei ole pysyvä. Kuten Hegelilläkin, toiminta muuttaa myös alarakennetta. Hän ei siis ollut mekaaninen materialisti, joka väittää että tietyllä alarakenteella syntyy pysyvä yhteiskunta, joka tekee tiettyä asiaa kuin automaattisesti. Sen sijaan hän oli dialektinen materialisti, jonka mukaan ylärakenne vaikuttaa alarakenteeseen. Jos esimerkiksi pidämme uskontoa tärkeänä, kulutamme voimavaroja esimerkiksi siihen että maajussit pistetään vapaa -ajallaan rakentamaan kirkkoja. Tämän jälkeen yhteiskunnassa on kalliilla ostettu ja hieno kirkkorakennus, jota pyritään tietenkin käyttämään hyväksi. Toisin sanoen yhteiskunta ei ole staattinen, pysyvä, vaan dynaaminen.

Dynaamisuuden luonnekuvaus voidaan hoitaa melko ymmärrettävästi vaikkapa viittaamalla indoeurooppalaisiin ja seemiläisiin.
1: Indoeurooppalaiset ovat kulttuureita, joissa puhutaan indoeurooppalaisia kieliä. On oikeastaan selvää, että kieli ja kulttuuri ovat jaettavissa näin, koska kulttuuri tarvitsee kieltä välittyäkseen. Ne ovat saaneet alkunsa kun yhdestä paikasta on lähdetty vaeltelemaan eri suuntiin ja osa on aina jäänyt asustamaan "matkan varrelle". Indoeurooppalaisilla Mustan meren ja Kaspianmeren rannikko on lähtöaluetta. Indoeurooppalaisille tyypillistä on polyteismi, eli he uskovat moniin jumaliin, ja muutenkin uskonnot ovat samantapaisia. Yhteys näkyy selvästi jopa jumalien nimissä, jotka ovat ikään kuin murreväännöksiä. Samoin Edda -runoelmassa on kertomuksia, jotka on löydettävissä intialaisista myyteistä. Voidaankin sanoa että Zeus on Torin sukua, ja Valhalla ja Olympos miltei sama paikka. Viini on matkan varrella muuttunut simaksi, ja kertomukset ovat muuttuneet siten että ne sopivat paikalliseen ilmastoon, kasveihin, eläimiin ja niin edes päin. Indoeurooppalaisille erityisen tyypillistä oli näkemiskeskeisyys. Heillä oli veistoksia jumalista. He korostavat esimerkiksi kosmisia "visioita" ja käyttävät muita sanoja, jotka korostavat näkemistä. Heillä on syklinen historianäkemys, maailmanhistoria toisti itseään kosmisessa rytmissä. Se kenties tuhoutui alkaakseen uudestaan tai sitten ajanjaksot olivat kuin ajan pyörä tai vuoden kierto.
2: Seemiläiset taas olivat Arabian niemimaalta. He ovat monoteistejä, eli palvovat yhtä jumalaa. He korostavat jumalan sanan kuulemista. Erittäin yleinen on myös kuvakielto: Jumalasta ei saa tehdä kuvia. Heillä on lineaarinen aikakäsitys, sellainen jossa historia on jatkumo, joka alkaa jostain ja päättyy johonkin tiettyyn tapahtumaan. Pat Condellin "Desert dogmat" eli juutalaisuus, kristinusko ja islam ovat malliesimerkkejä seemiläisistä uskonnoista.

Kun siis nykyisin kuitenkin roomalaiskatolinen kirkko ja ortodoksinen kirkko ovat sangen prameita, voimme miettiä mistä se johtui: Kun mietitään mitä tällä alueella oli aikaisemmin, huomaamme että paikalla oli kulttuureita (rooma, kreikka) jotka olivat indoeurooppalaisien uskontojen temmellysaluetta. Tosin sanoen kristinusko ei vain tullut, vaan kristinusko joutui sopeutumaan paikalliseen kulttuuriin, jos ei muuten niin siksi aikaa että sai paikallisen kulttuurin sopeutumaan itseensä. Moni voisi ajatella, että kauheita vääräuskosia oppeja sekoitettiin alkuperäiseen puhtaaeen uskoon. Tosiasiassa tämä oli kuitenkin selviytymiskeino: Oppi jonka ylärakenne vaatii todella erilaisen alaranteen ei voi suoraan syntyä, vaan sen on ensin sovittava alarakenteeseen ja muutettava alarakenne pikku hiljaa, muutoin syntyy kulttuurin mullistuksia, jossa infrastruktuuri ei vastaa kulttuuria. (Esimerkiksi: Minkäs teet jos on maa pullollaan moskeijoita mutta kulttuuri muutetaan suoraan ateistiseksi. Oh noes!) Toisin sanoen: Aikaisemmin taatusti oli ihmisiä jotka vastustivat tätä kristinuskon piirissä harjoitettua eri elementtejen mukaan sovittamista. He olivat "puhdasoppisuuden kannattajia". He kuitenkin katosivat näkemyksineen hävinneiden surkeaan marssiin kohti unohdusta. Yksinkertaisesti siksi että he eivät pärjänneet silloisessa yhteiskunnassa ja siinä konteksissa. Alarakenne oli heitä vastaan, eikä Jumala näytä tähän kulttuurien kulkuun sekaantuvan, astuvan alas pelastamaan. Kristinuskohan syntyi selvään tilaukseen Kreikassa: Hellenistisen kauden elämäntapausko sisälsi sopivan sauman, johon kristinusko ei ollut liian erilainen. Toki myöhemmin kristinusko muutti alarakennetta tiettyyn suuntaan. (Tälle ajatukselle muuten rakentuu fundamentalistikristittyjen argumentti siitä, että kulttuurimme on menossa tuhoon, he myöntävät että kulttuuri on melko sekulaari, mutta sillä on kuitenkin "kristilliset arvot", joista vai ollaan kovaa vauhtia luopumassa. He eivät taida ilahtua jos heille kertoo että se on Marxismia. Tosin kulttuurin muutos ei vielä tarkoita tuhoa. Islam ei tuhonnut arabeja, tai tarkemmin ; Arabia ei tuhoutunut islaminuskon kulttuurimuutosten vuoksi..) Paikallisen kulttuurin sisäinen ajattelutapa oli erilainen: Ja tämä, eli mm. yhteiskunnan tuotantovarat ja niiden käyttötapakulttuuri määräävät sitä, minkälaisia näkemyksiä siinä edustetaan.

Tosin on tärkeää huomata, että siinä missä Hegel korosti kulttuurin henkistä tilaa, eli vihjasi siihen suuntaan että huipputaso ratkaisisi sen, minkälaisia ajatuksia siinä syntyy, Marx korosti että muutokset ja se minkälaiset ajatukset "live long and prosper" riippuu täysin alarakenteesta. Marx kuitenkin luotti teesi-antiteesi-synteesi -tiehen. Onkin hyvä huomata, että hänen näkemyksissään kommunismi ei ole suora ja välitön seuraus vallankumouksesta, koska vallankumoushan on pohjimmiltaan antiteesi. Marx oletti että ensin on väkivaltainen muutoskausi, ja vasta sen jälkeen ihmiset alkavat "tekemään kykyjensä mukaan ja saamaan tarpeidensa mukaan". Siksi ihmiset jotka kritisoivat Marxin ajatuksia vetoamalla että hän oli väärässä koska Stalinin ja Maon kommunismin vallankumouksen jälkeinen maailma on väkivaltainen, eivät oikein tiedä mitä tekevät. Itse olen tosin sitä mieltä että kommunismi ei toteudu, koska se ei toimi elävillä ihmisillä: Sillä niiden kanssa toimiessa tilanne menee ennemmin muotoon "Teen sen minkä viitsin ja saan mitä haluan." Viitsiminen ja kykyjen seuraaminen taas ovat eri asioita - esimerkiksi Japanilaisille "parhaan yrittäminen" on raskas velvoite, eurooppalaisille se on taas edustaa enemmän pelkkää ahkeruutta, kuin aitoa ja uhrautumista täyden panoksen antamiselle. Samoin "haluaminen" ja "tarpeet" ovat kaksi eri asiaa. Voin haluta paljon kaikkea sellaista, mitä en tarvitse. Tämän tärkeän eronhan meille opetti jo Epikuros. Ja tälläisen tarpeettoman mutta halutun ottaminen olisi Marxin mukaan riistoa.

Pidä kiinni.

"The sword should be held firmly but not tightly. You are not strangling a chicken. A soft, resilient hold is ideal."
(Guy Windsor, "Swordsman's Companion", sivu 68)

Kun ihminen lyö miekalla, miekkaan, kohteeseen ja miekasta pitävään käteen kohdistuu isoja voimia. Tämä tarkoittaa sitä, että se asettaa tiettyjä haasteita otteelle. Jos ote on huono, suuri osa voimasta joko välittyy huonosti tai vahingoittaa miekasta kiinni pitävää kättä, tai jopa molempia. Hyvä ote sen sijaan toimii hyvänä voimansiirron apuvälineenä ja tehostaa toimintaa ja muutoinkin helpottaa suuresti elämää. Miekkaa voidaan tietysti pitää monella eri tavalla, mutta tässä keskityn perusotteeseen. Länsimaisella miekalla "rystypuolella oleva ote" on lisäksi melkoisen turha, koska väisti haittaa sillä puolella erilaisia liikkeitä. Kuitenkin erilaisia otteita on, mutta helpoin ja monikäyttöisin on se, jonka tulen esittämään.

Otteessa tärkeää on se, että vahva käsi - yleensä siis oikea käsi - on mahdollisimman lähellä väistintä. - Itse asiassa väistimeen on usein liitetty suojarenkaita sen takia, että peukalo voidaan siirtää jopa väistimelle. Tosin en esittele tätä otetta tässä tarkemmin. Heikompi käsi - yleensä vasen - on sitten kahvassa kauempana, yleensä mahdollisimman kaukana. On luvallista jopa ottaa aivan pommelista kiinni. Tässä tavoitellaan mahdollisimman suurta vipuvoimaa:
Yritän kuvata sitä vieressä olevalla kuvalla. asian tärkeyttä. Miekan aiheuttama vahinkohan on siihen sitoutunut voima*sen nopeudella joka jaetaan osumispinta -alalle. Tämä tarkoittaa sitä että iskuun on hyvä saada nopeutta. Ja leveragen avulla sitä saadaan ilmaiseksi: Kun käytössä on pidempi vipuvarsi, tehoja saadaan enemmän.

Asian ymmärtäminen onnistuu ajatuksella, jossa verrataan suoran, päästään naulitun janan tai sellaisen janan, joka joustaa keskeltä, piirtämiä ratoja. Sininen kaari kuvaa tilannetta, jossa jana ei jousta. Nivelletty kaari, joka suoristuu matkan varrella, taas on sininen plus punainen kaari, ja silmämääräisestikin huomaa että tämä matka on pidempi. Koska isku kuitenkin tapahtuu samassa ajassa, joutuu sinisen ja punaisen kaaren osuuden kulkeva vaihtoehto menemään nopeammin, kuin pelkän sinisen osan kulkeva. Yleensä suoristumisen kannattaa tapahtua mahdollisimman lopussa, koska ratkaisevin hetki on nopeus itse impaktin aikana. Kun vipuaminen keskittyy juuri osumishetkeen, nopeudesta tulee tässä kuvaajassa esitettyä suurempi.

Toinen tärkeä asia on tietysti sormien ja ranteen asento. Otteessa sormet ovat rinnakkain, eikä peukalot mene toisten sormien päälle. Tämä tarkoittaa sitä että peukalon paikka ei ole siinä etu ja/tai keskisormen päällä, eikä edes niiden välissä. Jo lasten loruissa luetellaan peukalo ennen etusormea, ja miekka eräällä tavalla tuntee tämän lorun.

Otteen on oltava sellainen, että väisti on suoraan käden suuntaan. Kun tässä kohden ottaa otteen, miekan iskussa kovimmalle koetukselle joutuvat alueet tukeutuvat suoraan kämmenen luiden kohdalle, mikä tukee iskua ja iskukin tuntuu vähiten epämukavalta kädessä. Siksi onkin tärkeää että ranne ei väänny sivusuunnassa yhtään. Taipunut ranne joustaa ja iskut menettävät tehoja samalla kun ranne joutuu kovemmalle rasitukselle.

Myös pitelyn lujuus on osattava tehdä oikein. Itselläni on taipumusta pitää miekasta liian kovasti kiinni, ja olen huomannut että monet muut tekevät samoin. Teoriassa miekkaa voi pitää liian hennosti kiinni, mutta käytännössä en ole vielä törmännyt tälläiseen silloin kun joku todella yrittää lyödä miekalla. Yleensä otteet ovat "laudanpirstojan otteita", joissa ei voimaa säästetä. Miekkailussa rystysten ei kuitenkaan ole syytä olla valkoisina, sillä sormien lihaksien jännittäminen vaikuttaa pitkästi koko käteen - jänteethän yltävät paljon sormia pidemmälle. Siksi liian tiukka ote hidastaa ja heikentää kontrollia suuresti.

Miyamoto Musashi ilmoittaa ihan hyvän miekanpito -otteen peukalosäännön kirjassaan "Maa vesi tuli tuuli ja tyhjyys." (s. 63). Ohje on hyvä, vaikka se onkin kirjoitettu katanalle - vaikka hän siis puhuu pitkästä miekasta, hän puhuu japanilaisesta, ei eurooppalaisesta miekasta. Lainaan häntä suoraan.

"Tartu pitkään miekaan peukalolla ja etusormella, joiden on tunnuttava melko liikkuvilta. keskisormella, joka ei ole tiukka mutta ei velttokaan ja kahdella muulla sormella tiukasti. On paha jos kätesi liikahtelevat. Miekkaa kohottaessasi sinulla on oltava voimakas tunne että lyöt vihollista. Vihollista iskiessäsi et saa muuttaa otettasi eivätkä kätesi saa 'kyyristyä'. Kun sivallat vihollisen iskun syrjään, tai teet torjuntaliikkeen tai pakotat vihollisen miekan alas, sinun on tunnettava lievä muutos peukalon ja etusormen otteessa. Ennen kaikkea sinun on oltava suuntautunut vihollisen iskemiseen tarttuessasi miekkaasi. Ote on sama taistelussa ja miekan kokeilussa. Sellaista käsitettä kuin 'miehenisku-ote' ei ole. En ylimalkaan pidä jäykkyydestä pitkien miekkojen käsittelyssä. Jäykkyys merkitsee kuollutta kättä. Taipuvuus on ominaista elävälle kädelle. Pidä tämä mielessäsi."

Tässä korostetaan sitä että otteen on oltava sopiva, ei liikaa eikä liian vähän. Ranteet eivät saa taipua sivusuunnassa, mutta elävä ranne, eli pystysuunnassa tapahtuva liike tuo vipuamisvoimaa (taipuva tanko). Liian tiukka ote tuo sen sijaan jäykkyyttä, joka vie tehoa ja nopeutta. Ja molemmat näistä tulevat tositilanteessa tarpeeseen.

Tietoa, taitoa, tekniikkaa.

"Master! / Apprentice! / Heartborne / 7th Seeker / Warrior! / Disciple! / In me / the Wishmaster"
(Nightwish, "Wishmaster")

Tämän rakentuu jo aikaisemmin kirjaamieni tietämisen ja automaation sekä itsenäisen ajattelun ympärille.

Ihmiset arvostavat osaajia, asiantuntijoita ja mestareita, koska he olettavat että näillä on muita syvällisempää tietämistä. Asiantuntija on oman alansa hallitsija. Asiantuntemus näkyy ulos päin siten, että asiantuntijoille valtuutetaan tiettyjä työtehtäviä. Esimerkiksi poliisiksi ei pääse ellei ole käynyt poliisikoulua. Tämä tarkoittaa sitä että ammattikunnan ja työtehtävän suorittamisen välille luodaan jopa monopoliaseman saavuttava yhteys. Usein ajatellaan että ammattitaito syntyy:
1: Erityisellä koulutuksella ja tutkinnolla.
2: Kokemuksen kautta, eli työtehtävissä yletään kun ollaan osoitettu riittävää taitoa alemmissa tasoissa.
3: Yhteiskunnallinen asema, sosiaaliset suhteet.
4: Tiettyyn organisaatioon kuuluminen, mahdollisesti jopa initiaation tai muiden rituaalien kautta, jonka seurauksena on jonkintasoinen yhtenäinen kollegajoukko. (Eli kollegat ovat keskenään keskimäärin enemmän samaa mieltä asioista, kuin ulkopuolisesti satunnaisesti valitut.) Seurauksena on usein myös ammattikunnan sosiaalinen luonne, johon liittyy oma erityinen ammattiterminologia, joka ei välttämättä lainkaan avaudu ulkopuolisille.

Aloittelijasta mestariksi.

Asiantuntijuuteen liittyy lujasti oppimisen käsite. Mestariksi kasvetaan harjoittelun kautta, vaikka sitten olisi jotenkin erityisen lahjakaskin alalle, harjoittelematta tästä ei katsota pääsevän pitkälle. "Kukaan ei ole seppä syntyessään" sanoo vanha sanontakin. Jopa perinteiset erityislaatuisuutta korostavat perinteet ovat pitäneet harjoittelua tärkeänä: Velhon oppipoika on suorastaan kliseinen kuva tästä: Velhous on veressä ja harjoituksessa. Toiset taas korostavat enemmän pelkkää harjoitusta, eivätkä niinkään korosta lahjakkuuden erityisyyttä.
1: Zen -filosofiassa tunnetaan ihmisen oppimisketju, joka on esitetty muodossa "Kun tavallinen ihminen saavuttaa tiedon, hänestä tulee tietäjä - Kun tietäjä saavuttaa ymmärryksen, hänestä tulee tavallinen ihminen." Tämä kuvaa eniten asennoitumista itse asiaan. Herrigelin "Zen ja jousella ampumisen taito" -kirjassa korostetaan sitä kuinka Zen -miekkailussa henkilöllä tapahtuu alussa taantumaa suorituksessa, koska aluksi hänellä ei ole pelkoa, koska hän ei tiedä mitä kaikkia tilanteita voi tulla vastaan. Tämän jälkeen henkilö saa tietoa, hän selviää jopa normaalia huonommin, koska hän on erilaisten vaihtoehtojen keskellä osaamatta valita niiden joukosta oikeaa toimintatapaa. Lopussa esimerkiksi väistäminen muuttuu automaatioksi, jolloin asiaa ei edes mietitä ja henkilö menettää pelkonsa, koska ei enää ajattele tätä. Tässä näkemyksessä asiantuntijuuden tiellä on siis eräänlainen "hämmennyskuoppa", jossa vähän harjoitellut on taidossa huonompi kuin sellainen, joka ei ole asiaa lainkaan harjoittanut.
2: Veljekset Hubert Dreyfus ja Stuart Dreyfus ovat miettineet osaamista, koska he ovat pyrkineet kritisoimaan ja tutkimaan tekoälyä. Tätä tehdessään he jakoivat oppimisen ja taitavuustason viiteen portaaseen, jota heidän mukaansa voidaan soveltaa sekä tekemiseen, tietämiseen kuin ajattelemiseenkin.
___2.1: Novice tai beginner, eli noviisi tai aloittelija. Tämä käyttää yleisiä sääntöjä, jotka ei ole suunniteltu juuri siihen tarkoitukseen (context independent data.). Noviisi tarvitsee sääntöjä. Hän pyrkii hakemaan yleispäteviä tapoja, joilla selviäisi jokaisesta mahdollisesta asiaan liittyvästä tilanteesta. Hän odottaa että on olemassa jokin eksakti tapa jolla selviää kaikista tilanteista.
___2.2: Advanced beginner, edistynyt aloittelija. Tämä pystyy ottamaan huomioon tilannetekijöitä, mutta ei kykene tietoiseen tavoiteasetteluun.
___2.3: Competent performer eli pätevä tekijä tai toimija, jonka tavoitteenasettelu on tietoista ja joka ottaa valikoiden huomioon erilaisia tilannetekijöitä. Hänen toimintansa on tuloskeskeistä.
___2.4: Proficient performer on taitava tekijä tai toimija, joka hahmottaa kokonaisuuksia, eikä enää ketjuta suorituksia erikseen ja mieti niitä yksi kerrallaan. Hän luottaa ennakkotapauksiin ja omiin kokemuksiinsa ja pyrkii ymmärtämään toimintaympäristöään.
___2.5: Expert, ekspertti joka toimii useimmiten automaattisesti tilanteeseen sopivasti. Hän kykenee silti tarvittaessa harkitsemaan ja perustelemaan toimintansa. Ekspertti osaa johtaa toimintaa ohjaavan toimintatavan jossa on otettu huomioon tilanne kokonaisvaltaisesti. Ekspertille osa toiminnasta on muuttunut rutiineiksi, ja hän keskittää huomiota enemmän erilaisten anomalioiden ja uusien asioiden huomaamiseen. Ekspertti toimii intuitiivisesti ja osaa tarpeen tullen myös ottaa etäisyyttä omiin näkökulmiinsa ja irrottautumaan niistä.
3: John Deweyn mukaan asiantuntija on toimija, joka on itsekriittinen ja joka tarkkailee toimintaympäristönsä muutoksia ja kykenee itsearviointiin ja toimintansa perustelemiseen. Tämä näkemys korostaa etäisyydenottokykyä tehtävän suorittamiseen.
4: Bengt Molanderin mukaan asiantuntijuus ei ole keskittynyt selityksiin ja perusteluihin, vaan toimintaan. Hänestä se on perehtyneisyyttä ja taitavuutta, joka näkyy valmiutena suorittaa erilaisia käytännön toimenpiteitä. Hän keskittää tämän ajattelun ja toiminnan välimaastoon, se ei toisin sanoen ole puhtaasti kumpaakaan näistä. Näkemys korostaa siis hiljaisen tiedon merkitystä. Hiljainen tieto taas on sitä geneettistä ja opittua valmiutta jota ei voida selittää sanoilla.
5: Friedrich Nietzsche korosti joustovoiman merkitystä. Siinä taas kyseessä on eräänlainen ongelmaratkaisukyky: Joustovoimaa omaava ihminen kykeene selviämään sellaisistakin tilanteista, joita hän ei tiennyt osaavansa ratkaista.
6: Dormerin mukaan tieto on omaan osaamiseen keskittyvää taitoa, jossa yhdistyy kyky tehdä erilaisia yksittäisiä toimenpiteitä ja kyky miettiä perusteita sille mitä niistä käyttää milloinkin. Hän korosti sitä että oppiminen tapahtuu interaktiossa ihmisten kanssa tavalla joka vaatii paljon aikaa. Hänen näkemyksessään rajataan tiukasti erikseen se, että opettelee kasan selviytymisniksejä ja siinä että osaa hoitaa taidon. Hänestä niksit ovat hyödyllisiä kun taitoa opetellaan mutta että ajan mukaan niistä tulee jopa rasite, joista olisi syytä luopua. (Itselläni on aktiivikäytössä luokittelu "one trick pony", joka on muutaman niksin osaava ja niihin juuttunut henkilö. Sellainen, jolla on taito selvitä tilanteista suorittamalla temppuja, mutta ei ymmärrystä toiminnan takana. Tosin itse korostan tässä myös halua ja intoa näyttää näitä muutamia temppuja joka paikassa, mahdollisimman laajalla. Valitettavasti itselläni on taipumusta sortua juuri tälläiseen kikkailuun, jos keskittymiseni herpaantuu.
7: Hoffman ja Chi ovat taas jakaneet osaamisen seuraaviin portaisiin:
___7.1: Naive on henkilö, joka ei tiedä alasta mitään.
___7.2: Novice on vasta-alkaja, joka juuri tutustunut alaan ja aloittanut sen parissa toimintansa.
___7.3: Initiate, joka on vasta -alkaja, joka on käynyt läpi erityisen initiaatioseremonian, eli hänet on jollain tavalla liitetty joukkoon kuuluvaksi.
___7.4: Apprentice, joka on asian harjoittelija, joka on edennyt niin pitkälle että hänen katsotaan kykenevän suorittamaan käytännön harjoittelua kokeneen ammattilaisen ohjauksessa.
___7.5: Journeyman, joka on kokenut työntekijä, joka suoriutuu tehtävistään ilman ohjausta, mutta ei kuitenkaan johda vaan toimii alaisena
___7.6: Expert, joka on arvostettu ammattilainen, jonka arviot ovat yleensä oikeaan osuvia ja joka pystyy käsittelemään hankaliakin tilanteita.
___7.7: Master, joka on huippuosaaja jolla on pätevyys myös opettaa toisia.
8: Heap taas on esittänyt että asiantuntijuuden kehittyminen on prosessi, jossa aluksi huomio on vain omassa toiminnassa. Tätä seuraa tilanne, jossa suoritteessa on epävarmuutta mutta itse työ alkaa kiinnostamaan - tai sitten sen harjoittaminen lopetetaan kun siihen kyllästytään. Tätä vaihetta seuraa tilanteiden ymmärtäminen, jossa perustaidot ovat hallussa ja toimija kykenee huomaamaan omat oppimistarpensa. Tätä vaihetta seuraa kyky ymmärtää ja toimia tuon ymmärryksen mukaan, kun sekä mekaaninen taitavuus että asioiden tietäminen yhdistyvät. Tätä vaihetta taas seuraa kyky välittää ammattitaito toisille, eli kyky ymmärtää hyvin myös muiden oppimistarpeet.

Kaikkiin asiantuntijusnäkemyksiin liittyy ajatus oppimisesta ~ Yleisesti voisi sanoa että kaikki näkemykset korostavat sitä että eksperttiyden saavuttaminen vaatii aina paljon aikaa ja harjoittelua. Eikä mitä tahansa harjoittelua, vaan sellaista harjoittelua jossa keskitytään siihen mitä ollaan tekemässä. Kehittyäkseen on jatkuvasti hieman ylitettävä taitonsa rajoja, eli toimittava juuri sillä tasolla että osaamattomuus ei nouse liian haittaavaksi, mutta että pelkkään toistuvaan jo osatun rutiinisuorittamiseen ei sorruta. Tämä oppiminen korostaa seuraavia tapoja:
1: Sen oppiminen miten eri tapahtumat liittyvät toisiinsa.
2: Oman toiminnan seurauksien oppiminen. Onnistumisista asioiden muistiinpaino ja epäonnistumisista opiksi ottaminen.
3: Toisten toiminnan seuraamisella oppiminen.
4: Taidon automatisoituminen siten, että asia vaatii harjoittelussa yhä vähemmän ja vähemmän voimavaroja, jolloin niitä voidaan keskittää haasteellisempiin osa -alueisiin.
5: Spesifien erikoistapausten poikkeukset, jotka eroavat siitä miten asiat tavallisesti liittyvät toisiinsa ja näidenkin käsitteleminen.
6: Taito oikeuttaa toimintansa perustelemalla ; usean eri toimintametodin hyväksyminen ja niistä valitseminen
7: Metakognitiivinen ymmärrys, eli kyky itsetarkkailuun ja omasta mielipiteestä irrottautumisen tärkeyden oppiminen. Asiantuntija "tietää mitä tietää" ja kykenee tarkkailemaan itseään. Häntä ei tarvitse johtaa koska hän johtaa itse itseään.
8: Ongelmanratkaisun oppiminen, eli kyky selvitä soveltamalla toimintaan liittyvistä uusista ongelmista, joiden kaltaiseen henkilö ei suoraan ole törmännyt.
9: Kehittynyt kyky luokitella ja analysoida tilanteeseen liittyviä asioita.
10: Kasvanut kyky välittää ammattitaitoa - myös siihen liittyvää hiljaista tietoa.
11: Kasvanut kyky/todennäköisyys tehdä toistuvasti erinomaista työtä kun tilanne pysyy muuttumattomana.
12: Kasvanut kyky tehdä korkeatasoista työtä uusista ongelmista huolimatta.

Nyky -yhteiskunnassa asiantuntijuuteen keskitytään paljon, mikä näkyy muun muassa siinä, että koulutuksen ja koulutettujen määrät kasvavat. Nykyään käytännössä kaikki käyvät vähintään ammattikoulun. Asiantuntemuksen korostumisessa on pelätty sitä, että kun asiantuntijat eriytyvät omiin erityisaloihinsa ja muuttuvat kapean alan spesialisteiksi, he menettävät samalla kokonaisuuden hahmottamiskykyä, joka voisi vaikeuttaa asioiden muuttamista ja kehittämistä. Lash on pelännyt että asiantuntijuuden mukana toiminnan inhimillisyys vähenee tai jopa katoaa.

Miekan anatomia.

"Understanding the function of swords is about understanding their design. This is a matter of understanding the complex elements of blade geometry. Yet, these are little understood today, even among many commercial and private sword manufactures. A sword cannot be examined solely from a silhouette or face on view. It must be examined based upon its whole blade profile - overall shape, length, width, and differences in thickness and taper in its cross-sectional change."
(George Turner, "Sword Motions and Impacts - An Investigation and Analysis")

Miekan käytössä, kuten missä muussa tahansa asiassa, on tärkeää tuntea työvälineensä hyvin. Miekan jokaisella osalla on omat käyttötarkoituksensa. Miekka on ollut tärkeä ja käytetty väline ja se on lisäksi ollut aikanaan sangen mittavan suuruinen investointi, sen käytettävyys taistelussa on pakko olla merkittävä. Siksi miekan jokainen osa ja käyttötarkoitus on melko tarkasti mietitty.

Tosin en yhdy väitteeseen jonka mukaan miekat kehittyisivät paremmiksi aikojen saatossa. Smallsword ei edusta parasta mahdollista miekkaa, vaikka se olikin viimeinen miekkamalli jota käytettiin: Toki se oli täydellinen siihen poliittiseen ja kulttuurilliseen ympäristöön jossa sitä kannettiin: Esimerkiksi miekka, jonka pituus on jonkun ajan lain mukaan sellainen, että sitä ei saa kantaa kaupungilla julkisesti, johtaa miekkamalliin jossa terän pituus on juuri tuo laillisuuden raja. Tämä taas ei välttämättä ole sama asia kuin optimaalinen terän pituus miekkataistelussa, jota saataisiin käydä vapaasti valittavilla välineillä. Esimerkiksi coustillet voidaan laskea veitseksi, mutta se on muodoltaan miekka. Se oli juuri sen mittainen että sitä sai kuljettaa kaupungeissa joissa miekkojen kantaminen oli kiellettyä. Miekan kohdalla tilanne on siis jokseenkin sama kuin evoluutiossa : Ei voida sanoa että olisi jokin objektiivinen "trendi parempaan", mutta tilanteeseen sopivaan tuleva trendi sen sijaan on koko ajan vahvasti läsnä.
1: Pommel eli ponsi on miekan kahvan päässä oleva pampula, jonka ideana on tasapainottaa asetta. Tasapainossa oleva painavampikin ase on kevyempi käyttää koska tasapainopiste menee lähemmäksi kahvaa, joka taas on vipuvoiman lähtökohta koska siinä kohdin yleensä pidetään voimanlähdettä eli käsiä. Tasapainotuksen tehokkuudessa on siis kyse aivan perusfysiikasta, vipuvoimasta ja tasapainopisteestä. Pommel on myös siitä kätevä, että monissa tekniikoissa sillä löydään päähän. Esimerkiksi tässä MEMAG:in esittelemässä Talhofferin Fechtbühista saadussa tekniikassa sitä käytetään rannelukon apuvälineenä.
2: Handle, eli kahva, josta miekkaa tavallisesti pidetään kiinni. On tosin huomattava, että tämä on vain yleisperiaate Monissa tekniikoissa miekkaa käytetään myös poikkeuksellisella tavalla, joitain erikoisia mutta käytössä tehokkaita otteita voi katsella esimerkiksi tuon videon keskiaikaisista kirjoista napatuista kuvista. Esimerkiksi Codex Wallersteinin plate 214:ssä on esitetty tekniikka, jonka nimi on "Mordhau" ja joka tunnetaan myös nimellä "Mordschlag" ja "Mordstreich". Kuvassa ritari pitää molemmilla käsillään miekan terästä kiinni, jolloin hänellä ei ole kumpikaan käsi kahvalla. Tästä erikoisesta asemasta hän sitten iskee vastustajaa pommelilla päähän. Iskun variaatioissa vihollista voidaan jopa lyödä väistimellä (jotka voitiin jopa teroittaa erikseen tätä tarkoitusta varten), tai käyttää väistäntä vihollisen hartian koukkaamiseen tai viedä väistin toisen niskan taakse ja tehdä tästä tasapainon horjutus ja kaato. Kyseessä on siis karkeistus. Mutta se ei tarkoita että se ei olisi hyvä pääperiaatteiden esittämisessä.
3: Crossquard, eli väisti tai väistin tai quillon on osa, jota käytetään suojaamaan käsiä. Sitä käytetään usein siirtämään vihollisen miekkaa pois keskilinjalta (collection) samalla kun siihen lyödään itse. Osaa käytetään myös monissa rannelukoissa, ja osassa tekniikoista sen avulla nykäistään joko miekkaa tai miekkamiestä itseen päin, jotta tämän tasapainoa saataisiin horjutettua.
4: True edge on miekan se terä joka on pidettäessä vihollista kohti. Eli se, joka on miekkaa edessä pidettäessä eteenpäin.
5: False edge on miekan se terä, joka on pidettäessä itseä kohti. Koska eurooppalainen pitkämiekka on symmetrinen, eli suora ja molemmilla puolilla on terä, tämä ei ole yhtään sen tylsempi kuin toinenkaan terä. Etenkin saksalaisessa keskiaikaisen miekkailun tyylissä monessa tekniikassa lyödään false edgellä. Italialaisessa pitkämiekkaperinteessä tätä käytetään vähemmän. (Eurooppalaisessa miekkailussa on siis kaksi perinnettä, jotka molemmat ovat erinomaisen hyviä ja hienostuneita, mutta keskenään erilaisia. On saksalainen tyyli, jonka kärkinimiä ovat mm. Johannes Liectenauer, ja Sigmund Ringeck. Italialaisessa tyylissä keskeinen on taas sellainen nimi kuin Fiore dei Liberi.) Pääsääntönä voisi sanoa että ylös päin lyötäessä false edgeä käytetään jopa melko usein. Ja sitten esimerkiksi Duplieren -tekniikassa false edgeä käytetään torjunnan jatkeena, sillä tehdään collection samalla kun varsinainen isku tehdään true edgellä. Tekniikka on "one of my favourites".
6: Forte, joka tarkoittaa miekan kahvaa lähinnä olevaa puoliskoa, sekä true edgen että false edgen puolella. Tätä kutsutaan "vahvaksi", koska tarjoaa suuren vipuvoimaedun torjunnoissa. Tätä osaa käytetään siis monissa torjunnoissa. Suurin osa deflektioneista ja käytännössä kaikki oppositionit tehdään käyttämällä tätä osaa miekan terästä. Silloin sinun ei tarvitse olla valtava voimamies verrattuna vastustajaasi.
7: Debole / Foible taas on vastaava osa, mutta terään päin. Tätä taas kutsutaan "heikoksi", koska se tarjoaa heikomman vipuvoiman torjuntoihin. Hyökkäykset(attacks) ja toisen miekan kokeilut (engagements) tehdään kuitenkin tällä osalla. Tämä osa on tärkeää myös silloin, kun vihollisen tekniikka joustetaan(yielding). On tärkeää huomata että iskiessä tämä miekan osa kulkee nopeasti verrattuna forten osiin (jos piirretään ympyrä, jonka keskipiste on joko miekan kahva tai miekkamiehen painopiste, forten rajaavan kaaren pituus on lyhyempi kuin debolen, ja koska iskussa miekka kulkee kaaressa, joskus jopa molempien em. kaarien kautta, se kulkeen geometrisestikin ajatellen pidemmän matkan samassa ajassa. Joka taas tarkoittaa suurempaa nopeutta.) Siksi nimen omaan tämä osa on se, joka törkätään vihollisen sisään. Tässä osassa on kaksi erittäin tärkeää aluetta:
___7.1: Aivan kärkiosa, jota käytetään pistoissa ja iskuissa, joiden tarkoitus on viiltää tehokkaasti.
___7.2: Em. osan ja keskiosan välille jäävä alue, jota käytetään normaaleissa iskuissa. Syynä on perkussiovaikutus: Tämä taas on helppo kuvata sillä, että jos joku ottaa käteensä hyvän metallimiekan, ja lyö tämän laakeaan osaan, se värähtelee. Paitsi tässä tärkeässä kohdassa se on aika pientä. Toisin sanoen, kuten mikä tahansa kiinteä kappale, miekka värisee kun siihen isketään - ja sen tarkoitus on olla iskun välineenä, joten värinöiltä ei ole vältytty. Ja kuten kaikilla värähtelevillä kiinteillä kappaleilla on "rotational nodeja" eli "pivot pointteja", jotka ovat paikkoja missä "aalto" kääntyy eri puolelle, ja joiden kohdalla värähtely on tämän vuoksi pienimmillään. Hyvin tasapainotetussa miekassa toinen käännekohta on kahvassa, yleensä suoraan "oikean käden"(eli vahvan käden/miekkaa juuri väistimen alla olevan käden) alla. Toinen on tietysti terän puolella. Usein hyvien miekkojen kehutaan olevan "harmonically balanced". Tämä tarkoittaa sitä että miekalla voidaan suorittaa hyvä isku ilman että värinät tuovat epämukavuutta kädelle. Koska värinät liittyvät lujasti painopisteisiin, joita voidaan siirtää esimerkiksi laittamalla kevyempi tai painavampi pommeli tai muuttamalla terän painoa ja muotoilua. Monet sepät ja miekkailun harrastajat levittävää ajatuksta erityisestä menetelmistä, jotka johtavat "blade harmonicsiin", ja esittävät että ilman tätä miekan värinät häiritsevät linjaa ja iskun voimaa. He mainostavat erityisiä menetelmiä, joilla tätä ajetaan takaa. Kuitenkin monet miekkailun ekspertit ovat sitä mieltä että mukavuus on vain suora sivutuote, joka syntyy automaattisesti oikeasta muotoilusta ja painotuksesta eikä niinkään mistään erillisestä ominaisuudesta. joka asetetaan miekkaan Tosin tutkimuksissa on jopa havaittu että esimerkiksi pesäpallomailoissa iskettäessä nämä painopisteet eivät edes ole niissä kohdissa, joissa "se tuntuu hyvältä". Itse perkussioilmiö on sama, ja pesäpallomailan iskun tehokkkuus ja pitämisen mukavuus liitetään samoihin asioihin, joten ne ovat sovellettavissa. Syynä seppien mainontaan on ilmeisesti se, että "well weighted" kuulostaa vähemmän myyvältä ja myyttiseltä ja hienostuneelta kuin "blade harmonics". Toisin sanoen tuossa tuotteelle luodaan keinotekoista lisäarvoa antamalla sille hieno nimi.
8: Fuller eli Veriura ei sitkeistä huhupuheista huolimatta ole sitä varten, että veri jotenkin erityisen hyvin virtaisi pois miekan terästä tai että se tekisi tehokkaampia haavoja jotka vuotaisivat verta paremmin. Veriurien takana on ajatus siitä, että miekasta saadaan kevyempi hiomatta siitä kuitenkaan pois tehokkuutta. Veriuria käyttämällä Terästä saadaan pidempi, leveämpi ja kevyempi ilman että kestävyys uhrataan prosessissa. Samalla miekan painopistetä saadaan kohti kahvaa - joka siis tarkoittaa sitä että sillä on samaa tarkoitusta kuin ponnella, tosin sillä erotuksella että pommel lisää miekan kokonaispainoa ja veriura taas vähentää sitä. Eri miekoissa veriuria voi olla yksi, kaksi tai jopa kolme. Myös leveitä veriuria on tehty.
9: Lisäksi miekoissa voi olla muitakin muoto -osia, kuten rainguard/chappe joka on väistimen paksunnos joka jatkuu hieman terän päälle. Sen tavoitteena on sovittaa miekka hyvin huotraan, eli miekan tuppeen ja suojata sitä sateelta. Tämä on tärkeää, koska jos huotraan pääsee vettä, se sinetöityy sinne, ja tämän lopputuloksena miekka ruostuu todella nopeasti. Myös väistimeen tehdään usein erilaisia suojaavia renkaita, joiden tarkoituksena on suojata etenkin peukaloa, joka viedään eräissä otteissa väistimen päälle, mikä tarjoaa etuja moniin tekniikoihin ja toisaalta vie otetta lähemmäs miekan tasapainopistettä - joka yleensä ei ole aivan väistin kohdalla vaan on hieman terän puolella. Ricasso taas on joissakin miekkamalleissa oleva terän osa, jota ei ole lainkaan teroitettu. Usein siihen lyödään tekijän leimaa. Ricasson tarkoituksena on ollut tarjota miekkamiehelle mahdollisuus laittaa käsi mukavasti väistimen toiselle puolelle. Tätä voidaan tarvita joissakin tilanteissa. Koska ricassossa ei ole terää, se kestää hieman paremmin impaktia, mutta se silti toimii torjunnoissa. Mikä, kuten muistammekin, on miekan kahvaa lähellä olevan osan tärkeä tehtävä.

Aamiaismuroja

Ensimmäinen neljän päivän rupeama meni. Koska asun harjoittelupaikan lähellä "sangen askeettisesti", olen joutunut turvautumaan tuttuihin ja turvallisiin sissiruokiin. Sissiruuathan perustuvat siihen että ne eivät pilaannu, sisältävät paljon energiaa ja tarvittavia aineita. Yleensä tämä tarkoittaa sitä että ne ovat kuivia. Sitten syötäessä niihin laitetaan vettä.

Tämä on vaha tapa. Kenties tunnetuimpia on kuivaliha, savustetut kalat ja moni muu vastaava - itse asiassa jopa leipä voidaan laskea tälläisen ruuan erikoistyypiksi. Tosin sissiruista sissiruoin on pemmikaani, joka kuivattua lihaa, johon on lisätty rasvaa ja marjoja ja jotka on pakattu nahkapussiin. Minä kuitenkin tyydyin aamiaismuroihin, ja koska taukotupa, eli lähin käytössäni oleva jääkaappi, vaatii ulkona erikseen käymistä, olen päätynyt laiskuuteni johdosta syömään muroja joita kostutetaan vedellä. Sitä saa hanasta kotoa.

Käytännössä aika samaa herkkua tarjotaan töissä possuillekin: Monet teolliset rehut ovat samantapaista kuivaa nappulaa, joihin sitten laitetaan vettä, sisällysluetteloissakin on suunnilleen samoja aineksia. Tosin aamiaismurojen kilohinta on hieman suurempi, eikä possujen nappuloita saa toistaiseksi suklaan makuisina - joten ne ovat todennäköisesti hieman terveellisempiä, eli suomeksi ne myös maistuvat ihmisen suuhun pahalta.

Tästä päästäänkin päivän aiheeseen, eli etiikkaan.

Juttuhan perustuu siihen, että monissa virikekokeissa testataan esimerkiksi puuhapallojen miellyttävyyttä. Tätä voidaan testata metodilla, johon olen jo aikaisemmin viitannut . Tämä perustui siihen, että jos eläin haluaa jotain, se on valmis tekemään jotain sen eteen. Karkeasti voi sanoa että jos se on valmis tekemään paljon asioita, asia on sille erityisen mieluinen. Mikä karkeasti arvioiden tarkoittaa sitä että hoitaja on kiistatta sian paras virike : Vaikka miten tönii ja yrittää hätistää sikaa pois tieltä, se on kärsineen vetämässä suojaessun reunaa ja leikkimässä koiraa ja näykkimässä, eikä juuri mikään temppu muuta tätä asiaa kuin pariksi sekunniksi.

Rehuissa miellyttävyyttä voidaan mitata maittavuuden kautta. Maittavuus taas tarkoittaa sitä, miten miellyttävänä eläin, kuten sika, pitää rehun syömistä. Vaikka ruoka on tunnetusti monien mielestä makuasia puhtaimmillaan, ja sangen subjektiivinen asia, tätäkin voidaan lähestyä objektiivisesti: Toisin sanoen, käsiteltävän aiheen subjektiivisuus ei estä sitä että aiheen joitakin piirteitä ei voitaisi lähestyä objektiivisesti. Maittavuuden kohdalla asiaa voidaan testata esimerkiksi seuraavasti:
1: Jos halutaan selvittää miten maittavaa jokin rehu on esimerkiksi sioille, annetaan ruokaa vapaasti tarjolle niin paljon kuin ne haluavat, ne syövät eniten sitä joka on niistä parempaa.
2: Tarjotaan useita eri vaihtoehtoja rinnan ja katsoa mitä ne itse valitsevat ensimmäisenä ja mikä jää viimeiseksi.
3: Tietenkin myös tähteiden määrä kertoo omaa karua tarinaansa sian mielipiteestä rehun mausta.
Taustalla on kaikissa näissä tapauksissa samantapainen ajatus, josta on sitten vain johdettu useita menetelmiä : Mitä enemmän eläin on valmis ja halukas tekemään asian eteen. Kuinka herkun kohdalla täydelläkin vatsalla ne vielä haluavat ottaa lisää rehua, ja kuinka ajatus siitä että tuota rehua on tarjolla saa ne kirmaamaan ensimmäisenä syömään sitä kun sitä on tarjolla. Tälläistä isompaa ajatusta jonka eri johdoksia testataan kutsutaan tieteenfilosofiassa huipputeoriaksi. Ei välttämättä siksi että teoria olisi niin hyvä, vaan sen takia että siitä on johdettu teorioita, joiden kautta itse ajatustakin testataan. Toki huipputeorioissa voidaan esittää erilaisia yhteyksiä ja testata itse huipputeorian toimivuutta: Esimerkiksi jos useita eri rehuja testatessa huomataan, että siat ei havaittavin korrelaatioin ryntää ensin samoille rehuille, mitä ne syövät paljon, se on taatusti heikennystä tälle huipputeorialle. Jos taas rehuja sekä syödään ensin ja syödään paljon, se taatusti tukee tuota yhteyttä näiden asioiden välillä.

Rehun kulutukseen vaikuttaa tietenkin myös kosteutus. Rehut on kostutettava, koska kuiva rehu imee nestettä ja aika usein turpoavat itse hieman samalla. Näinhän sitä käy myös aamiaismuroille, ja ainakin erään ystäväni koira on joutunut eläinlääkärille siksi että se söi kuivia nappuloita, jotka mahassa alkoivat turpoamaan aikaansaaden sangen tukalan olon ja vaarallisen tilanteen. Jos vettä taas laittaa liikaa, rakenteesta tulee lillimäinen, maittavuus huononee ja rehu myös pilaantuu märkänä kuivaa helpommin. On hyvin tunnettu asia, että siat eivät suostu syömään yhtä paljon liian märkää rehua, ja että kuivankin rehun maittavuus huononee. Tämä ei tietenkään ole yllätys kenellekään aamiaismurojen ystäville.

Toki rehun maittavuuteen vaikuttaa myös sian mielentilat: Yksilötapauksena oli ihan käytännön sika, joka oli ilmeisen kiintynyt karsinakaveriinsa, että kun kaveri siirrettiin pois, tätä piti surra niin että ruokaa kului hieman vähemmän kuin tavallisesti. Voidaan siis sanoa, että tässä meillä on objektiivinen (katsojan näkökulmasta riippumaton) mittari sian kokemalle tuskan määrän arviointiin. Ruuan jääminen voi siis kertoa myös huonosta viihtyvyydestä. Slogan "Hyvä ruoka - parempi mieli" toimii siis itse asiassa molempiin suuntiin. Ruoka tuo iloa, ja murheessa ei ruoka oikein maistu.

Tästä päästäänkin siihen, kuinka siat ovat monin paikoin kuin ihmisiä. Heille tärkeitä ovat kaverit, hyvä ruoka ja aamiaismurojen kosteus. Sillä niistä tulee hyvä mieli. Tämä on toki hieman eri asia kuin se, että väittäisi että se on eettistä. Mukavuus ja eettisyys eivät siis myöskään ole aivan sama asia, tosin nämäkin aika usein rinnastetaan.

Sikailua.

Elämässäni alkaa uusi ja erilainen vaihe. Koulutukseeni liittyvä vanha "erikoisharjoittelu", uusi "syventävä harjoittelu" MTT:n (Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen) sikatalouden tutkimusasemalla.

Kyseinen MTT:n koesikala tekee sikatutkimuksia jotka käsittelevät sikojen ruokintaa, hoitoa ja hyvinvointia ja tutkimuksien tavoitteena on tuottaa tietoa, jota voidaan soveltaa sikataloudessa. Toimipisteessä on vuonna 2000 valmistunut 120 emakon emakkosikala, jossa ryhmäporsitus ja vierotetuille porsaille välikasvatustilat. Tilalla on myös 500 sialle sopiva lihasikala. Tutkimuslaitoksella on vaihteleva määrä eläimiä, keskimäärin emakoita on jotain 120 kpl, lihasikoja taas on noin 500 kpl. Lisäksi on tietysti porsaita ja kasvavia siitoseläimiä yhteensä jotain 350-400 kpl, jolloin eläinluku on jotakuinkin tuhat kaiken kaikkiaan. (plusmiinus jotain.) Sikoja on tilanteesta riippuen joka sortimenttia. On duroc-, hampshire- ja maatiaissikoja, ja myös kaksi ja kolmirotuisia sikoja. On isoa lihasikaa ja vastasyntyneitä porsaita.

Työtehtäviini kuuluu kaikenlainen sikoihin liittyvissä ruokinta-, viihtymis- ja käyttäytymistutkimuksissa jeesaaminen. (Mikä on monesti vähemmän hohdokasta kuin kuulostaa. Duuni ei suurimmalta osaltaan ole mitään kahvikupin ääressä neiteilyä, siat on isoja ja niiden kanssa pelataan: Niille on siksi syytä olla kiltti että ei tarvitsisi niin paljoa vääntää. Kiltteys eläimille säästää hikeä - ja teoriassa jopa verta.) Aikaisempien kokemuksieni perusteella - olen ollut kyseisellä koesikalalla aikaisemmin erään kurssin yhteydessä, tosin vain viikon mittaisen rupeaman - työolosuhteet ovat eettiset sekä minulle että possuille.

Tässä vierähtää kolmisen kuukautta. Tämä tarkoittaa sitä, että olen viikot ilman internettiä ja muita vastaavia hienouksia. Näin ensimmäisellä viikolla mukaani sattui pakolliset tarpeet plus tietysti miekka.

PS: Minulla on jo jopa lupa jopa valokuvata alueella, kunhan en paljastele tutkimusten tarkkoja sisältöjä ja tiettyihin tutkimukseen liittyviä toimintametodeja (vaitiolovelvollisuus) - Tosin yleisperiaatteita jotka eivät ole yksittäiseen tutkimukseen liittyviä saan selitellä ihan vapaasti. Uskallankin väittää että otan kolmen kuukauden aikana aika paljon kuvia, ja että ne ovat jotain aivan muuta kuin ne viime kesäiset animalian ihmisten pimeässä ja salassa otetut kuvat. (Toki syy voi olla myös se, että paikka ei ole tavallinen sikala, mutta myös se, että kuviin on valittu juuri tietynlaiset "anomaliat", jolloin "näyte siitä mitä sikaloissa on" vääristyy. Toki pimeä öinen MTT -sikala voisi vaikuttaa hajuineen ahdistavalta jollekin, joka ei paikkaa ja sen työperinteitä muutoin tunne..)

Puoliksi juotu lasi.

"What makes your problems bigger and more important than everybody elses? You own them!"

Optimismi on maailmankatsomus, jonka mukaan maailma on positiivinen paikka. Pessimismi taas on maailmankatsomus, jossa maailman katsotaan olevan huono paikka. Tätä on tavallisesti kuvattu sillä, että jos henkilöille näytetään lasia, joka on puolillaan vettä, optimisti sanoo että se on puolitäysi ja pessimisti että se on puolityhjä. (Kumpikaan ei siis sano että se olisi puolillaan.)

1: Optimismissa tärkeä filosofinen linkki on Gottfried Leibniz, joka esitti näkemyksen siitä että eläisimme parhaassa mahdollisessa maailmassa. Anarkismissa optimistisuuteen on korostettu esimerkiksi William Godwinin toimesta. Hän kun on esittänyt että yhteiskunta kehittyy ja paranee siten että lopulta viileä järki korvaa emootiopohjaisen väkivallan. Myös monet uskovat että sairaudet ja jopa kuolema voitaisiin voittaa tämänpuoleisessa, tieteen ja teknologian avulla. Monet uskonnot taas lupaavat että vaikka ehkä emme elä parhaassa mahdollisessa maailmassa, olemme kuitenkin menossa kuoleman jälkeen sellaiseen, jos elämme hyvin. Tämäkin on optimismia.
___1.1: Panglossianismi on perusteetonta optimismia, jossa ajatellaan että kaikki on niin hyvin että niitä ei itse asiassa enää voitaisi parantaa. (Mikä todella pitäisikin paikkaansa jos eläisimme parhaassa mahdollisessa maailmassa.) Jos maailma on paras mahdollinen, ei ole mahdollista tehdä mitään jolla se olisi entistäkin parempi.
_____1.1.1: Tähän käsitteeseen liittyy myös Stephen Jay Gouldin luoma termi "panglossian paradigm", jolla hän tarkoittaa sellaista näkemystä että evoluutiossa kaikille ominaisuuksille olisi jokin funktio, jolle se on erikoistunut. Voidaan siis sanoa, että evoluutiolle tärkeämpää on esimerkiksi "tinkering" eli nikkarointi, jossa vanha funktio saa uusia toimintoja, preadaptaatio, jossa funktio on neutraali, kunnes se saakin yllättäen uudessa ympäristössä edun, unohtamatta tietysti geneettistä ajautumista, joka fiksoi, yleistää, havaitusti ominaisuuksia populaatiossa, vaikka niille ei ole luonnonvalinnallista syytä. Hänestä se, että kaikille ominaisuuksille vaadittaisiin selitykseksi jonkinlainen luonnonvalinnallinen syy, on siksi virheellistä ja johtaisi ilman ympäristöolosuhteisiin liittyvää analyysiä siihen, että adaptiiviset kertomukset olsivat vain "just so storyja". Hän siis korosti että vaikka luonnonvalinta onkin tärkeä ja tosi ilmiö, se ei ole ainut tärkeä ja tosi elementti, ja sen sellaisena käsittely on virhe. Itse asiassa samanlainen ilmiö löytyy myös ihmisten koneissa: Kellon sekuntiviisarilla on sekundaarinen funktio: Se pyyhkii pölyjä lasin sisäpinnalta. Olisi silti väärin sanoa että kun sillä on funktio, tämä funktio olisi suunniteltu ominaisuus ja kertoisi tekijän tavoitteista. Eli vaikka kellossakin paljon asioita voidaan selittää funktionaalisuuteen liitetyn teleologisen, tavoiteanalyyttisen, selittämisen kautta, se ei ole ainut selitystapa, eikä funktionaalisuutta ja teleologiaa voida liittää yhteen edes kohteissa jotka tiedämme täysin ihmisten valmistamiksi koneiksi.
___1.2: Optimism bias on käytännössä jokaista ihmistä vaivaava ilmiö, jossa ihmiset väärinarvioivat tulevia tapahtumia edukseen vähättelemällä vaikeuksia ja liioittelemalla etuja. Tämän vuoksi ihmiset keskivertoa useammin kertovat erilaisissa itsearvioinneissa olevansa keskivertoa älykkäämpi, parempia kuskeja, lukeneempia ja niin edes päin. Tutkimuksien mukaan ilmiöllä on neurologinen perusta. (Mielestäni ilmiö ei ole pelkästään negatiivinen asia, koska se antaa ihmisille uskoa itseensä. Vaikka tämä usko onkin kiistatta valheellista, sen kanssa elämä on helpompaa.)
2: Pessimismissä (lat:pessimus) tärkein ajanjakso on toisen maailmansodan jälkeinen maailma. Sota, ajatus siitä että moraali olisi mahdollisesti vain näennäistä. Tämä heijastui kirjallisuuteen, jossa esimerkiksi Kafkan "the Trial" -novellissa mies haastetaan oikeuteen ja hänet tuomitaan eikä hänellä ole koko prosessin aikana käsitystä edes siitä mistä häntä syytetään ja onko hän todella syyllistynyt tuohon mainittuun rikokseen. Myös Beckettin teoksissa on pessimistisiä sävyjä. Arthur Schopenhauer on kenties kuuluisin pessimismiin liitetty nimi. Hänen ajatuksissaan ihmisen seksuaalisuus ja elämäntahto ajavat hänet maksimoimaan jälkeläistensä terveys. Tämä tarkoitti hänestä tasapainottamista, jolloin ihmiset valitsivat sellaisia puolisoita jotka sopivat heille huonosti: Vahvuudet ja heikkoudet menisivät ristiin ja siksi tuottaisivat onnettomuutta. Ja jos hän jättäisi tottelematta tätä elämäntahtoa, hän tunnetusti kärsisi siitä emotionaalisesti.
___2.1: Filosofisessa pessimismissä ajatus on se, että joko elämällä on negatiivinen arvo tai sitten tämä maailma on niin huono kuin se voi vain olla.
___2.2: Moraalisessa pessimismissä ajatuksena on se, että ihmiset joko eivät ole moraalisia tai sitten moraali on harhaa. Tästä seuraa se, että ihmiset elävät ensi sijaisesti itselleen. Tätä näkemystä voitaisiin perustella esimerkiksi Stanley Milgramin shokkikokeilla, joissa tavalliset ihmiset saatiin antamaan suuriakin sähköiskuja valekoehenkilölle, he toki kokivat tuskaa teoistaan mutta tekivät ne silti.
___2.3: Intellektuaalisessa pessimismissä ajatellaan että mitään ei voida tietää (esimerkiksi sen takia että universumi on koko ajan muutoksessa ja luonnonlaitkaan eivät ole välttämättä pysyviä tai kaikkialla samoja.) ja vaikka voitaisiin, kielenkäyttö on subjektiivista jolloin emme voisi jakaa tietoa toisille.
___2.4: Pessimismiä liitetään myös moniin muihin asioihin. Esimerkiksi monet uskovat että globalisaatio ja vapaa kaupallisuus johtavat siihen, että jotkut ovat aina myymässä huumeita ja laittomia aseita, jopa ydinsaastetta. Samoin ympäristöpessimistit saattavat uskoa ilmastonmuutokseen mutta vastustavat ajatusta että ihminen voisi tehdä sille mitään. Samoin erilaiset apokalyptiset näkemykset edustavat pessimismiä. Samoin kuin sitä liitetään ajatukseen, jonka mukaan universumi on elämälle vihamielinen: Jos universumi todella olisi "paras mahdollinen" ja esimerkiksi hienosäädetty elämälle, elämän synnyn pitäisi olla toistuvaa. Kuitenkaan tästä ei näy merkkejä, ja siksi se että avaruusolentoja ei ole havaittu toimii tämän näkemyksen edustajalle vahvistuksena siitä että eläme "yhdessä huonoimmista mahdollisista maailmoista": He voivat ajatella esimerkiksi että antrooppinen periaate varmistaa vain sen, että universumi on vain juuri niin hyvä, että voimme kokea sen. Jos se olisi huonompi, sillä ei olisi tarkastelijoita.

Itse ajattelen optimismista ja pessimististä siten, että siinä on syytä jaotella tarkastelut seuraavasti: Optimismissa ja pessimismissä on takana kaksi asiaa. Pääasiassa ovat "se, mikä on" (ja on ollut) sekä "se, mitä henkilö odottaa" olevaksi tulevaisuudessa.

Nykyhetki:

1: actual content, joka on empiirinen ja mitattavissa oleva asia, joita meillä on. Tätä voi olla omaisuus, ystävät, perhe, status ja vaikka se että meillä on 12 vuoden vankilatuomio tai nimi seiskan lööpissä. Tämä on se aineisto, mitä tulkitaan.
2: perceived content, joka taas on se, mikä jää käteen, kun edellistä käsitellään ja tulkitaan. Tämä ei ole se, millä tulkitaan vaan se, mikä on tulkinnan lopputulos.

Käsittelyelementtejä voivat sitten olla ainakin seuraavat.
1: "Rarity issue" (oma coinaukseni), eli se että optimismin tai pessimismin syy perustuu jonkinlaiseen harvinaisuuteen "kaikissa vaihtoehdoissa", tai ainakin "useissa vaihtoehdoissa". (Me kun harvemmin kuvittelemme ihan kaikki vaihtoehtoja, vaan ainoastaan rajallisen määrän.) Tässä ajatuksessa on takana hieman samaa ajatusta kuin siinä että timantteja arvostetaan paitsi kauneuden, myös niiden harvinaisuuden takia. Jos timantit siis olisivat yleisiä kuin sorakivet, niitä ei arvostettaisi niin paljoa. Saman tulkinnan mukaan optimismiin on syytä jos pihalla kasvaa ruusu sen sijaan että siellä kasvaisi voikukka. (Vaikka itse pidänkin voikukkaa erittäin kauniina kasvina.)
___1.1: Mahdollisten maailmojen tulkinta, jossa katsotaan miten asiat voisivat olla omassa elämässä paremmin tai huonommin. Tässä katsotaan miten omat valinnat voisivat johtaa esimerkiksi siihen että olisit paremmassa työssä tai jossa olisit vaikka humputellut nuoruutesi. (Esimerkki: Ollessani vartijana, törmäsin eräässä liikkeessä henkilöitä jotka oli olleet jonkinasteisia kavereitani lapsuudessa. Heistä yksi käytti huumeita. Oli jännää ajatella että periaatteessa olisi ihan mahdollista olla siinä jengissä, jolloin ei olisikaan tarkkailijana, vaan tarkkailtavana..)
___1.2: Mahdollisten maailmojen tulkinta, jossa katsotaan miten asiat voisivat olla, jos olisit joku toinen henkilö, mahdollisesti globaalisti. Tässä näkemyksessä luonnollisin vertailu on tietysti naapurit, mutta myös afrikan nälkäänäkevien lasten ajattelu pistää länsimaisen masentuneen ihmisen angstin johonkin tietynlaiseen lokeroon.
___1.3: Ansaitut edut, joka tarkoittaa sitä että arvostat asioita sen takia että oelt tehnyt paljon työtä niiden eteen ja olet siksi saavuttanut joitain tärkeänä pitämiäsi asioita.
___1.4: Eiansiottomat edut, jotka olet saanut puhtaasti tuurilla. Eli ne hyvät asiat jotka ovat sattumalta päätyneet eduksesi. Silloin ei voi vedota työhön vaan voi vain olla puhtaasti kiitollinen asiasta. (Tämä on itselleni tärkeä kohta.) Henkilöt iloitsevat usein esimerkiksi lottovoitosta, eivät siksi että tietävät ansainneensa sen rahan, vaan juuri sen takia että se on vain onnenkantamoinen.
2: Asian itseisarvo, jolloin asiaa arvostetaan vain sen vuoksi että arvostaa sitä. Tässä näkemyksessä voikukat pihalla ovat syy onnellisuuteen, vaikka ne ovat yleisiä.
3: Tarpeet ja niiden puute. Tässä näkemyksessä ei painoteta niinkään mahdollisia maailmoja, vaan homeostaasin kautta: Ajatuksenani on se, että koska ihmiset elävät vain tiettyjen rajojen sisällä, ja hän pyrkii jollain tasolla pysymään elossa, hän kokee lähellä reunaa erilaisia luonnollisia ja ajateltuja stressejä. Eli jos verensokeri laskee liian alas, hänestä tulee pahantuulinen. Tämä ei välttämättä vaadi sitä, että hänen naapurinsa tai joku muu on juuri syönyt. Tämä ei johdu myöskään siitä että hän miettii miten tilanne voisi olla toisin. Zeniläisessä ajattelussa pyritäänkin tarpeiden poistamiseen. Ei buddhalaiseen tapaan, eli siten että kaikki halut pyritään lopettamaan, vaan että tietyt tarpeet tyydytetään, mutta ei sorruta liiallisuuksiin.

Tuleva:

1: Omistamiensa asioiden ja kykyjen välinearvo, jossa nykyisillä asioilla, kuten omistuksella ja taidolla tai harjoittelulla katsoo olevan jonkinlainen voima joko muuttaa tulevaisuus vielä paremmaksi tai sitten pitämään nykyinen tavoiteltu etu samanlaisena tai sitten jos olet pessimisti, katsot että sinulla ei juurikaan ole kykyä tai mahdollisuutta ratkaista ongelmia, jotka sinulla on tulossa.
2: "Johdatus"/"Murphyn laki", jossa ajatellaan että asiat päätyvät juuri siten kuin niiden pitääkin mennä, tai että ne luonnostaan menevät pilalle. Tätä ajattelua harjoittavat esimerkiksi ne, jotka uskovat että parisuhteissa on jokin oikea, jonka jokainen vain tulee elämän aikana kohtaamaan. Tämä ei siis ole seurausta ansiosta, eikä edes sattumaa, vaan että tämä tulee olemaan seuraus. Hyvät asiat ovat ikään kuin "luonnollinen tila", johon päädytään. Näkemys ei kuitenkaan vaadi välttämättä johdatusta tai näkemystä Jumalallisesta ohjaajasta. Asiat esimerkiksi vain keskiverrosti tuppaavat menemään tietyllä tavalla, kuten nopatkin antavat pitkissä sarjoissa loppupeleissä odotusarvoisesti kaikille pelaajille saman summan. (Elämme keskivertoisimmassa mahdollisessa maailmassa, itse asiassa jos keskiarvot lasketaan tilastollisesti siitä miten havaitsemme asiat, juuri näin onkin. Optimisti ja pessimisti vain laittavat "havaitsemansa odotusarvot" eri kohdalle.)
3: Se, mitä vaikeuksia hän tulkitsee tulevansa ja minkä hän määrittelee niissä tavoitetasoksi.

Lisäksi on minusta otettava huomioon myös se, ettäoptimismi tai pessimismi ei aina kumpua siitä että asiat ovat hyvin tai huonosti, tai että henkilöt odottavat asioiden menevän hyvin tai huonosti. Monesti se syntyy vain siitä miten asioihin asennoituu. Optimisti voi esimerkiksi ajatella että "Kaikkiin ongelmiin ei ole ratkaisua ja ongelmat joihin ei ole ratkaisua eivät ole ongelmia, vaan olotiloja." Kyseessä on enemmän mielentila kuin asioiden analysointi. Uskon, että tämä on yleisempää kuin monesti luullaan.

Einsteiniläinen tiedeusko.

Tämä juttu ei ole kannanotto, vaan eräänlainen sosiaalinen lähestymistapa Einsteinin ajatuksiin. Filosofiassa tämä on tavallista, joskin mielestäni tämä korostuu Heideggerin filosofian käsittelyssä. Heideggerin näkemysten tulkintatapaan, sanoman sisältöön, näyttävät vaikuttavat yllättävän paljon "Heidegger - ristiriitojen filosofi" -kirjassa tätä asiaa käsitelläänkin hieman. Toinen vastaavanlainen henkilö oli Rousseau, jonka teoksen "Émile" - joka oli lastenkasvatusopas - arvovalta asetettiin kyseenalaiseksi siksi että hän laittoi omat lapsensa lastenkotiin. Rousseau itse sanoi että hän vain olisi ollut huono vanhempi. (Mistä tosin päästään siihen että voiko ihmisellä olla teoreettinen tieto jostain taidosta, vaikka hän ei sitä itse osaa suorittaakaan käytännössä. Itse uskon näin.)

Tässä takana on se, että vaikka sillä minkälainen henkilö sanoo argumentteja ei merkitse mitään sen kannalta, onko argumentti pätevä, on kuitenkin selvää että jos henkilön maailmankuva on tietynlainen, hän myös esittää tietynlaisia argumentteja. Eli vaikka sillä onko, vaikkapa Dawkins ateisti tai McGrath uskovainen, ei vielä vaikuta siihen mikä heidän väitteidensä totuusarvo tai laatu on eikä siis tee niitä vääräksi (totuusarvon kannalta on täysin irrelevanttia, kananttaako propositionaalisen lauseen esittäjä sitä vahvasti sitoutuen vai laimeasti.), tällä on kuitenkin suunnaton merkitys sen kannalta minkälaisia väitteitä he esittävät ja tulevat esittämään. Eli tässä tarkatelussa ei ole lainkaan se onko jokin väite totta vai ei, vaan se, mitä nämä väitteet ylipäätään ovat. Ja tämän näkökannan vuoksi Heideggerin maailmankatsomustakin seurataan tarkasti: Se, oliko hän natsi vai ei ei ole ratkaisevaa sen kannalta onko hänen filosofiansa väärää ja hylättävää. Mutta ne auttavat selvittämään sitä, mikä hänen argumenttiensa syvin luonne on.

Viime aikoina Einsteinin vanhana kirjoittama melkoisen uskonnonvastainen kirje filosofi Gutkinsille on herättänyt kohua. Etenkin kirjeen lause "The word God is for me nothing more than the expression and product of human weaknesses, the Bible a collection of honourable, but still primitive legends which are nevertheless pretty childish." on herättänyt kohinaa. Se onkin toki melko voimakas ilmaus. Tämä oli erityisen tärkeää, koska Einsteinistä annetaan usein kuva uskovaisena ihmisenä, muistetaanpa joskus jopa mainita että häntä haluttiin Israelin johtajaksikin, tosin Einstein itse kieltäytyi tästä koska piti tiedettä tärkeämpänä, tai ainakin sen tuloksia pysyvämpinä. Kaavat säilyvät, politiikka muuttuu. Siksi lausunto jossa Jumalaa kutsutaan ihmisen heikkouden ilmentymäksi ja Raamattua kunnioitettaviksi mutta silti primitiivisiksi ja lapsellisiksi kertomuksiksi ymmärrettävästi herätti tunteita. Samoin on ymmärrettävää että Einsteinin lausunnot juutalaisista ovat herättäneet tunteita evankeelisissa kristityissä, kirjeessä mainitaan että juutalaisten usko on aivan samalla tasolla muiden uskontojen kanssa ja että vaikka Einstein itse katsoi olevansa läheinen juutalaisten ja juutalaisen kulttuurin kanssa, hän ei silti pitänyt, että he eroaisivat muista ihmisistä. Einstein myöntää että juutalaiset ovat suojattuia pahimmilta ongelmilta sen takia että heillä ei ole mitään valtaa, mutta että muuten heissä ei voinut nähdä mitään valittua.

Tämä ei kuitenkaan ole ainut Einsteinin kannanotto asiaan. Itse asiassa hän kirjoitti keski -iässä kirjan "Mein Weltbild" (~maailmankuvani), jossa oli luku "Religion und Wissenschaft" (~Uskonto ja tiede), jossa hän itse asiassa ilmaisi että usko oli tärkeää tieteen teolle. Koska näkemys on samansuuntainen, ei ole uskottavaa että kyseessä olisi vanhaan sairaan miehen pettymykset luopumisen ja kuoleman edessä, vaan pikemminkin maailmankuva, jonka hän piti ainakin suurimman osan aikuisiästään. Kirjassaan hän jakoi uskon kolmeen osaan:
1: Pelkousko, joka on uskoa jossa ihminen uskoo koska pelkää rangaistuksia ja mahdollisesti toivoo palkkioita. Tässä näkemyksessä toimii siis keppi-porkkana -ajattelu. Einstein oli sitä mieltä että tämä johtui suurelta osin kuolemanpelosta.
2: Moraaliusko, jossa ihminen ajatteli että moraalisuus syntyy uskonnosta. Tässä uskonto tarjoaa elämän sisällön, jota henkilö ei muuten sillä kokisi olevan.
3: Kosminen usko, joka erosi yllä mainituista siten, että sillä ei voi olla opetettavaa opillista sisältöä, se on sen sijaan mielentila. Tälle olennaista oli nöyryys luontoa kohtaan. Hän itse katsoi edustavansa juuri tätä näkemystä.

Einsteinille usko oli siis tärkeää tieteelle. Mutta ei minkä tahansa lainen usko, vaan juuri oikeanlainen usko. Tässä hänen kannanottonsa oli siis hieman kuten fundamentalistikristityillä. Tosin sillä erolla että "itse messagen" sijasta tärkeintä oli "oikeanlainen elämänasenne". Voisi sanoa että kreikan kyynikkojen tapaan kyseessä ei ole koulukuntana (hairesis) vaan elämäntapa (enstasis biou). Voidaan siis sanoa että Einstein oli sitä mieltä että oikealla asenteella huolellisesti työskentelevät tiedemiehet olivat "Tosi Uskovaisia". Kun kolmijaon pitää mielessä, ei ole ihme että Einstein kirjoitti kuuluisan "Science and Religion" -artikkelinsa, jossa antoi kuvan, että tieteen ja uskon väliset ristiriidat ja eroavaisuudet olivat vain väärinymmärryksiä.

Minusta tämä pieni yksityiskohta tuo lisäväriä siihen, mitä tarkoittaa olla "tiedeuskovainen". Fundamentalisien parissa sitä käytetään leimakirveenä, haukkumasanana. Itse taas ajattelen että se nimi pitäisi voida kantaa jopa ylpeydellä. (Mikä ei ole minun tunteville mikään yllätys. Jo koulukiusattuna friikkilapsena harvoja lystejäni oli ottaa alun perin pilkkanimiksi tarkoitettut nimet arkikäyttöön, lempinimiksi. Tällöin ne menettivät pilkkaluonteensa. Valitettavasti nimiä oli helppo keksiä lisää, ja perinne joutui katkeamaan. Siksi "Muumipeikko pottahiuksi" ei koskaan jäänyt varsinaiseen käyttöön.) Ei siksi, että Einstein olisi joku Einstein^TM, joka on aina oikeassa, vaikka myönntetäänkin että Einstein ilman Trademarkia nimen perässä voi myös erehtyä. (Toki minä olen sitä mieltä että Einstein ei enää voi erehtyä. Koska on kuollut.) Vaan siksi että Einsteinin uskontojen rajaus omiaisuuksien mukaan on monista rationaalinen ja myös käytössä järkevä.

Tähän meidän kaikkien on syytä varautua...

Epäilys on tuotteemme ~ Kun maailma ei riitä.

"This isn't another new fashion / or a new wave plastic trend / everybody's searching for something / but in the mean time let's all just pretend / I've got this feeling / and I don't know what it is / this room is overcrowded, man, / and I need air to breath / Big Bang, Big Crunch / you know there's no free lunch / kneel down and pray / here comes your judgment day / big crunch / you know / it's going to be quite a show / what goes around always comes around, yeah."
(Bad Religion, "Big Bang")

Kulttuurissamme on liikkeellä erinomaisen laaja ja monipuolinen ilmiö. Se muistuttaa kovasti filosofista kamppailua analyyttisen ja mannermaisen filosofian kanssa. Hermeneutiikan ja positivismin perinteet ovat siirtyneet myös maallikkokentille, tosin vasta muodonmuutoksen kautta. Ja tässä muutoksessa se on lakannut olemasta argumenttiperäistä ja sen sijaan se on muuttunut valtapeliksi. Toki moni uskoo että valtapeli on tieteen kehityksessä vaikuttavana elementtinä. Mutta vain harva postmodernistikaan uskoo että se on pelkästään sitä. Kyseessä on tietysti valtava Pseudoskeptismi vs. Denialismi -kiista, joka ei vello niinkään tiedemaailmassa, kuin poliittisessa ja kulttuurillisessa piirissä. Ja ne kaikki haluavat aikasi ja huomiosi. Ja vaikka pseudoskeptikot ja denialistit haluavat molemmat vastustavat toisiaan kiivaasti, se, mitä he eniten näyttävät inhoavan, on se että joku ei suostu astumaan jompaan kumpaan leiriin. On pakko olla puolesta tai vastaan.

Tämä blogaus käsittelee näitä ainoastaan kulttuurillisina ilmiöinä, ottamatta kantaa siihen kumpi puoli on "ontologisesti oikeassa". (Sillä toinen kuitenkin on, koska heillä ovat vastakkaiset näkemykset monissa olemassaoloa ja jonkin käsityksen oikeudellisuutta käsittelevissä kysymyksissä.) Pääasiassa on se, että olipa kuka tahansa oikeassa, hän ei ole sitä perustellusti. On tärkeää huomata konteksti ja olla tästä yleistämättä maailmankatsomusta niihin tahoihin, jotka aidosti yrittävät etsiä tai ovat jo löytäneet evidenssiä näiden näkemysten taakse. Tosin on hyvä huomata, että näissä näkemyksissä on sosiaaliset piirit, ja tämän jälkeen olisi syytä katsoa, onko niissä itse asiassa mitään muuta: Eli Suomeksi: Onko heillä vertaisarvioiduissa tiedelehdissä usein julkaisuja ja onko heillä aktiivinen tutkimusohjelma. Jos on, näkemys on tiedettä, jos ei muuten niin siksi että se on nykytieteen paradigma, jota tutkitaa nykytieteen menetelmin. Yhtä tärkeää on myös huomata, että vaikka näkemys itse olisi kuinka hyvä, perusteltu tai tieteellinen, sen ympärillä pyörii erilaisia tahoja, jotka ovat kaikkea muuta kuin sitä. Olennaista onkin katsoa, missä tasossa nämä tahot ovat. Jos sen "huippunimien" johdosta löytyy tätä sosiaalista piiriä, eikä sen ulkopuolella ole lainkaan sen tutkimusta, on syytä miettiä.

Pseudoskeptismi

Pseudoskeptismi on Marcello Truzzin määrittelemä käsite, jolla tarkoitetaan epäilemistä, joka ottaa ennemmin negatiivisen kuin agnostisen kannan, ja perustuvat epäuskoon enemmän kuin epäilyyn, ovat pseudoskeptikoita. Pseudoskeptikot esittävät useimmiten vastaväitteitä jotka perustuvat ennemmin omaan uskottavuuteen kuin empiiriseen todistusaineistoon. Keskustelussa he yleisesti keskittyvät vastapuolen nimittelyyn. Pseudoskeptikot edustavat yleensä näennäisesti jotain tieteen valtaparadigmaa, mutta vain harvoin tietävät oikeastaan mitään sen sisällöstä. Ja kaiken lisäksi he esittävät tätä puutteellista, vääristynyttä tai jopa väärää näkemystään ikään kuin se näkemys todella olisi tieteen käsitys asiasta. Tyypillinen pseudoskeptikon piirre on se, että mikään todistusaineisto ei saisi häntä muuttamaan mieltään. Tämä johtuu siitä että hänellä on maailmankatsomus, jota hän ensisijaisesti puolustaa. Tiede on vain tekosyy siihen että hän saa tähän oikeutuksen itselleen ja jotta hän voisi muuttaa muiden ihmisten mielipiteet samaan näkemykseen.

Pseudoskeptismin tärkein piirre on kuitenkin se, että se ei varsinaisesti kehity. Se ei myöskään varsinaisesti esitä todisteita jonkun teorian puolesta. Nämä tyytyvät vain kritisoimaan jotain näkemystä jonka nämä katsovat olevan epätiedettä. He myös esittävät asiasta vain kritiikkiä, eivätkä usein edes tiedä kritisoimansa näkemyksen sisältöä. Perusteluissa korostuvat usein tieteentekijät auktoriteetteina, joiden kannatus voidaan rinnastaa asenteeseen pappeja kohtaan. (Tämä asenne ei kerro näistä tutkijoista, mutta niiden seuraajista sitäkin enemmän.)

Kuitenkin on huomattava, että pseudoskeptisyys ei tarkoita sitä että hylkäisi todistustaakan. Usein pseudotieteilijät esittävät että heidän kritisoijansa on pseudoskeptikko heti jos hän ei ole valmis koettelemaan ja testaamaan heidän asiaansa eikä ole valmis hyväksymään sen lopputuloksia. Tämä taas on virhe, joka johtuu tieteellisen metodin väärinymmärryksestä. Esimerkiksi jos haluamme todistaa ajatuksenlukukyvyn, se että joku sanoo että ajatuksenlukukykyä eikä halua tutkia koko ilmiötä ei ole ei vielä tarkoita että hän olisi pseudoskeptikko. Jos joku esittää että jokin väite on pätevä, joutuu todistustaakan mukaan osoittamaan että näin todella on.

Denialismi

Denialismi on termi, jota in käytetty kuvaamaan valtioiden, yritysten, tiettyjen sosiaalisten ryhmittymien tai yksilöiden kannanottoja, jotka keskittyvät kritisoimaan tieteellisiä teorioita. Kannanotoillaan he pyrkivät levittämään sanomaa, torjumaan yritystoimintansa taloudellisia esteitä, vaikuttamaan politiikkaan. Tämä tehdään kiistämällä tieteen teoriat. Denialismille tyypillisintä on olla esittämättä mitään selvää vastateoriaa, joten tieteellisesti niistä ei tarvitsisi välittää. Mutta niiden jättäminen rauhaan olisi vielä pahempi virhe, koska kyseessä ei ollut tiede "in first place". Ongelmalliseksi kritiikin kuitenkin tekee se, että niitä tietenkin käsitellään sosiaalisina ryhmittyminä, jolloin tutkimukseen astuvat mukaan ryhmien sisäiset tavoitteet ja vakaumukset. Tyypillisesti denialistit itse väittävät tätä "ad hominem" -tyyliseksi herjaamiseksi, jossa keskustelu siirretään itse asiasta syrjään. Kuitenkaan tämä ei ole herjaamista, jos niitä tutkitaan sosiaalisena ilmiönä sosiaalisen ryhmittymien tutkimisen tavoin. Näitä tuloksia ei toki voi yhdistää niiden tieteellisiin väitteisiin. Mutta denialistien ensimmäinen tehtävä olisikin selvittää, onko niillä jotain aktiviteettia tämän sosiaalisen kontekstin ulkopuolella : Nyrkkisääntönä voi sanoa että ne ovat ainakin suurimmalta osin pelkästään kulttuurillisia ilmiöitä. Jos ryhmä saa maailmanlaajuista kuuluisuutta ja kykenee tuottamaan tutkimuksia saman verran kuin keskiverto "grad student", on helppoa huomata että kyseessä on ilmiö mallia "paljon porua, vähän villoja". Denialismia esiintyy runsaslukuisesti:
1: Revisionismi eli holokaustin kiisto, joiden kanta on se, että Hitlerin keskitysleirit ovat joko kokonaan valetta tai liioiteltuja.
2: AIDS -denialismi, joiden mukaan HI -virus ei aiheuta AIDSia.
3: Ilmastonmuutoksen vastustajat, jossa esitetään että ilmastonmuutosta ei joko ole tai se ei ole ihmisten aiheuttama tai että ihmisten vaikutuksia siihen on liioiteltu.
4: Evoluutionkiisto, jossa esitetään että evoluutio ei ole tieteellinen ilmiö, joka voi olla kreationismia, luomisoppia, jossa esitetään tarkkoja väitteitä, jotka käsittelevät esimerkiksi maan ikää tai Jumalan luonnetta, Intelligent Designiä, jossa Jumalan luonteeseen ei oteta kantaa, tai evoluutiokritiikkiä, jossa ei oteta kantaa oikein mihinkään.
5: Rokotteiden vastaisuus, jossa väitetään että rokotteet ovat vaarallisia, tappavat lapsia, aikaansaavat sairauksia tai aiheuttavat autismia.

Eräs varhaisimmista denialismin muodoista oli tupakkatehtaiden suorittama epäilyksen levittäminen. Tässä oli tietysti takana USA:n korvauspolitiikka: Jos tupakkateollisuuden johtajat olisivat tienneet että heidän tuotteensa on vaarallinen, he olisivat joutuneet maksamaan korvauksia. Siispä ytimeen ei noussut se, onko tupakka vaarallista, vaan onko se kiistatonta. Aatteen pohjalta syntyi kuuluisa tupakkateollisuuden lobbarin eräälle senaattorille esittämä lausahdus "Doubt is our product". Eli "epäilys on tuotteemme". Tietenkään tupakan vaarallisuuden tieteellisyydellä ei ole mitään tämän kanssa tekemistä, mutta kyseessä olikin kulttuurillinen ilmiö, joka oli ymmärrettävä nimen omaan sosiaalisessa kontekstissa. Eikä kukaan ollut yllättynyt, kun tupakka osoittautui vaaralliseksi vaikka tupakkateollisuus tuottikin tutkimuksia joissa tupakka ei ollut vaarallista. Kun seurasi rahan jälkiä, jäljet alkoivat pelottamaan.

Samantapaisia asioita on yhdistetty ilmastonmuutoksen vastustamiseen, jossa Exxon ja muut vastaavat öljy -yhtiöt ja tahot, joiden taloudelliseen tulokseen Kioton sopimus kiistatta tuo ikävän loven, maksavat tutkimusta joka kritisoi ilmastonmuutosta. Tulokset ovat erikoisia: Esimerkiksi tässä ilmastoskeptikoiden käsittelemä data on analysoitu siten, että trendi katoaa. Ongelmana on tietysti se, että se on ainut datankäsittelytapa, jossa se katoaa ja syynä tähän on tiedetyt ja tunnetut vaikutukset, El Ninó ja La Ninã ja muut ilmiöt, jotka heillä olivat tiedossa jo ennen datan analysoimista. Sosiaalisessa kontekstissa tämä sopii tietysti ryhmän tavoitteisiin, eikä ole ihme että data on analysoitu julkaisuun juuri siten miten se on.. Asiaan sopii myös Frank Luntzin vuonna 2001 kirjoittama muistio. Aiheena oli se miten republikaanit - oikeistopoliittinen siipi, joka kannattaa mm. yksityisautoilua ja teollisuutta ja jolle öljy näyttelee tärkeää osaa - voisivat kontrolloida kieltä joka käsittelee ilmastonmuutosta: "Voters believe that there is no consensus about global warming within the scientific community. Should the public come to believe the scientific issues are settled, their views about global warming will change accordingly. Therefore, you need to continue to make the lack of scientific certainty a primary issue in the debate, and defer to scientists and other experts in the field" Näistä lausunnoista käy selvästi, että vaikka ilmastonmuutoskritiikki olisi osittain tieteellistä, siihen liittyy selvästi sidosryhmiä joita ei kiinnosta tiede vaan raha tai aate. Samoin tietysti Intelligent Designissä ; Sen suurin taho, jonka alle käytännössä kaikki aiheeseen liittyvä debatti on liittynyt, Discovery Institute, tuotti Wedge -dokumentin, johon se liitti pitkäaikaistavoitteensa. Se alkaa sanoilla: "The proposition that human beings are created in the image of God is one of the bedrock principles on which Western civilization was built. Its influence can be detected in most, if not all, of the West's greatest achievements, including representative democracy, human rights, free enterprise, and progress in the arts and sciences." Loppuosassa käsitellään muun muassa sitä, kuinka yhteiskunta puhdistetaan "materialismista", jolla ei tarkoiteta niitä asioita joita oikeistopolitiikka ajaa, vaan ateismia. "To replace materialistic explanations with the theistic understanding that nature and human beings are created by God". Tämä tarkoittaa sitä, että kyseinen instituutti - vaikka sanojen tasolla kiistääkin olevansa liitoksissa kristinuskoon - on pohjimmaisilta tavoitteiltaan nimen omaan aatteellinen laitos. Asiaan kuuluvasti on huomautettava, että kun dokumentti ensin vuosi julkisuuteen, sitä väitettiin valehteluksi. Wedgen levittäjiä kutsuttiin salaliittoteoreetikoiksi jota veti "Darwinian paranoid". Tätä nimittelyä kohtasi luultavasti eniten asiaa sosiaalipoliittisesta lähtökohdasta tutkinut Barbara Forrest. Myöhemmin he kuitenkin tunnustivat että se oli varastettu heidän toimistostaan. Myös rokotteiden vastustajissa taustalla väikkyy poliittinen tahto vaikuttaa siihen että rokotteet kiellettäisiin täysin - pohjalla on New -Agemaista ideologiaa siitä kuinka länsimainen lääketiede sotkee "luonnollisen tasapainon". Tämä kaikki tietysti kiistetään julkisuudessa, vaikka omat julkaisut muualle osoittavat toista. Heillä on siis "julkinen totuus" ja "sisäpiirin totuus". Toki tämä kaikki ei osoita, että ilmastonmuutos, holokaustin kieltäminen, tupakkateollisuuden lobbaus, AIDS -viruksen kiistäminen tai Intelligent Design olisivat pelkkää politiikkaa ja ideologiaa. Tämä vain osoittaa sen, että ne ovat ainakin sitä. (Siksi pseudoskeptikoiden hyökkäykset näitä tahoja vastaan ovat omalla tavallaan oikeaan kohteeseen suunnattuja. Sillä tieteestä ei alun perinkään ollut kyse. Mutta toisaalta myös väärät näkemykset ovat ymmärrettäviä koska pseudoskeptikot levittävät niitä.)

Denialismeissa on sellaisia piirteitä, jotka suuresti erottavat ne muista epätieteellisinä pidetyistä näkemyksistä ; Esimerkiksi siinä, missä tarotkorttien lukeminen tai reikiparannus pysyvät käytännössä muuttumattomana, nämä mukautuvat koko ajan olosuhteisiin ja uusiin argumentteihin. Tosin siinä, missä trendinä on tieteessä eksaktimpaan suuntaan meneminen, eli uusien paradigmojen selitysarvon kasvaminen suhteessa seuraavaan, denialismin trendinä on epämääräistyminen. Eikä minkä tahansa lainen epämääräistyminen, vaan sellainen, jossa aate ikään kuin jakautuu moneen osaan, jossa uusi on laimeampi kuin edellinen. Tästä mainiona esimerkkinä on rokotevastustus, jossa ensin syytettiin niiden pieniä elohopeamääriä vaarallisuudesta - ilman että asiasta oli tutkimusaineistoa tukemassa väitettä - ja kun vaarallisuus ei tutkimuksissa löytynyt, nyt syytetään kaikkia mahdollisia erilaisia yhdistelmiä. Nytkään ei ole todisteita, mutta väitteet ovat entistä vaikeammin testattavia ja epämääräisempiä. Samoin ilmastonmuutoksen vastustajissa on tapahtunut jakautuminen, kun osa on myöntänyt että ilmastonmuutos tapahtuu. Se vain ei enää ole autojen ja ihmisten syytä vaan johtuu pelkästään luonnollisista prosesseista joihin ihmisellä ei voi olla mitään valtaa. Samoin kreationismista lientyminen ensin Intelligent Designiksi ja tästä pelkäksi evoluutiokriittisyydeksi on kenties tunnetuin ja näkyvin liennytys. Olennaista näissä jakautumisissa on kuitenkin se, että vanhat näkemykset silti pysyvät rinnalla, eivätkä uudet koskaan vahingossakaan kritisoi näitä. Ja itse asiassa näyttää siltä että jos jokin antaa tukea näille liennytetyille, myös radikaalimman puolen tahot mielellään kopioivat tulokset ikään kuin itselleen sopiviksi.

Arkitason denialisti taas esiintyy yleensä "kriittisenä" tarkkailijana. On melkoisen tavallista törmätä sellaiseen strategiaan, että henkilö väittää että hän ei tiedä asiata mitään, ja tämän jälkeen listaa paljon materiaalia joka esittelee vain tätä kriittistä puolta. Tämä kertoo toki siitä, että vaikka henkilö kenties puhuu totta tietämisestään, hän kuitenkin vakaasti uskoo toiseen näkemykseen. Näiden kanssa keskusteleminen taas on aika erikoista, koska jos et keskustele heidän kanssaan, vaikenet asiasta etkä uskalla osallistua debattiin, ja jos osallistut, latistat keskustelua. Sitäpaitsi eihän asoiden esittäjä sanonut muuta kuin että "tuota kohtaa ei ole vielä vastattu, se on siis auki, ja voin jatkaa epävarmuuttani". Kun vastaukset taast tulevat, vastauksena on usein uusi litanja vastaavia tai sitten siihen viittaaminen että henkilö nyt vain esitti mitä joku muu oli sanonut, aivan kuin sillä ei tämän jälkeen olisi mitään merkitystä. Arkitason denialistin puheissa korostuu myös vainoamisaspekti. Hänen erikosia näkemyksiään ei ole tieteessä, koska tiedemaailma on väärien henkilöiden hallinnassa. (Joka minusta nojaa "arkipsykologiaan", eli siihen että voi eläytyä muiden ihmisten kokemuksiin. Usein tämä tarkoittaa sitä että henkilö ajattelee miten hän itse kokee tai toimii jossain tilanteessa ja yleistää tästä.) Yleinen ilmiö on myös se, että jos esimerkiksi rokotevastustajien vanhoja, jo vääriksi osoittautuneita väitteitä nostaa esiin, he sanovat että ne ovat vanhoja käsityksiä. Toki on kenties niin, että "joka vanhoja muistaa, sitä tikulla silmään", mutta tässä tapauksessa ne ainakin näyttävät että sidosryhmillä ei koskaan ole ollut todisteita kannalleen, vaan he ovat aina esittäneet testaamattomia väitteitä. Toisin sanoen, he hutkivat ja tutkiminen jää toisille, mikä ei tarkoita enempää eikä vähempää kuin sitä, että he vaativat ainoastaan toiselta puolelta todisteita. Heille riittää pelkkä epäilys ja "mahdollisuus", vastapuolen on todistettava itsensä aukottomasti. Ja kun tämä tehdään, onkin aika siirtyä uusiin, hieman epämääräisempiin, epäilyihin. Sillä on muistettava että Totuus ei ole se tuote, jota taustalla myydään, vaan epäilys. Siksi rokotevastustajat eivät tavoittele lainkaan todistettuja riskejä suhteessa etuihin, vaan herkuttelevat sen sijaan todistamattomilla katastrofeilla ja - jos sattuvat oikein laadukkaalle ja perustelunhaluiselle tuulelle - hyödyt unohtavilla riskianalyyseillä.

On kuitenkin tärkeää huomata, että pelkkä tieteen paradigmojen kritisointi ei tee denialistia. Ydinajatus siitä että jokin liike tunnistetaan denialistiseksi ei siis tapahdu sillä, että katsotaan onko se tieteen nykyparadigman vastainen. Se katsotaan sillä, miten se toimii. Paradigmojen vaihdokset saavat toki joskus - mutta eivät aina - julkisuutta, mutta näissä tapauksissa teorian menestys kulkee tiedemaailmasta maallikoille päin, eli ensin se saa suosiota tiedemaailmassa ja vasta sen jälkeen sitä opetetaan ja levitetään muille. Jos näkemys tekee tutkimuksia ja saa ne julkaistua vertaisarvioiduissa lehdissä, sellaisissa joita ei ole perustettu "vain heidän itsensä piirissä vain heitä itseään varten" - eli joiden luonne saa muidenkin tiedemaailmalaisten hyväksynnän - pitämiä, se on tiedettä. Sen sijaan jos järjestöllä on varaa kirjoittaa lukuisia maallikoille suunnattuja kirjoja aiheesta ja varaa tehdä Ben Steinin tapaan Hollywood -elokuvia joilla promotoivat liikettä samanaikaisesti kun sitten porukalla valittelevat että sillä ei riitä rahaa tehdä omaa tutkimusta, tilanne on todennäköisesti aivan toinen.

Yhteiset piirteet:

Sekä denialistia että pseudoskeptikkoa yhdistää aatteellinen sitoutuminen. Kun he keskustelevat toistensa kanssa, tämä on tietysti aivan oikein, koska kummassakin on loppupeleissä kyseessä pelkkä sosiaalinen aktiviteetti. (Jonka vuoksi on virhe kritisoida pseudoskeptikkoja eli näitä pseudoskeptikkoja ja sen jälkeen väittää että koko kyseisen tieteen teon piiri on tätä samaa. Sillä esimerkiksi ilmastonmuutoksen teorian tutkimusohjelma peerlehtiin lähetettyine julkaisuineen on aivan eri asia kuin "kasvinsyöjäluonnonsuojelijaopiskelija Tampereelta".)
1: Molemmat puolet soveltavat luovasti assimilaatiota, eli havaintojen sovittaminen ja selittäminen tai lattian alle lakaisemista siten että se sopii jo ennalta päätettyyn maailmankuvaan.
2: Toinen yleinen molemmilla tavattu - tosin denialisteille hieman tyypillisempi - strategia on dissimulaatio, eli näkemyksen piilottaminen. Dissimulaatiossa esimerkiksi uskovainen henkilö piilottaa vakaumuksensa ja väittää esimerkiksi olevansa "pian kääntynyt ateisti" (vaikka hänellä sattuu olemaan sattumalta sama IP -osoite, kuin vuosia samassa paikassa uskoaan esittäneellä henkilöllä. Ja tämä IP ei satu olemaan kirjaston koneen tai muun julkislaitoksen kone.) tai rokotteiden vastustaja, joka esiintyy "tietämättömänä mutta huolestuneena henkilönä", joka sitten esittää runsaissa määrin rokotteita vastustavaa materiaalia, joiden sekaan ei ole vahingossakaan eksynyt rokotteita kritisoivaa materiaalia. (He siis noudattavat eräällä tapaa Islamilaisen Taqiyyan kaltaista perinnettä.) Samaa löytyy toki molemmilta puolilta.
3: Vastapuolen näkemykset esitetään olkinukkemuodossa, eli vääristelyssä muodossa, jolloin ei lainkaan käsitellä sitä argumentaatiota mitä hän oikeasti esittää vaan jotain mielikuvaa joka tästä on. Esimerkiksi lääketieteessä ei väitetä että rokotteilla ei olisi mitään riskejä. Sitä perustellaan enemmänkin sillä, että rokotuksista saadut edut, kuten isorokon katoaminen, ja muiden vakavien tautien väheneminen ovat selkeitä ja tärkeitä etuja. Ja että rokotekampanjoita ei tehdä vain rokottamisen vuoksi, vaan niihin liittyy haittoihin, tehoihin ja kustannuksiin liittyvät arviot. Ja että nämä edut pelastavat useampia henkiä, kuin mahdolliset riskit vaarantavat. (Kun taas pseudoskeptikoista rokotteet ovat täysin riskittömiä, eikä niistä edes voi olla mitään haittaa.) Lääketieteen kannalta rokotevastustus onkin erikoista sen takia että sen antamia etuja kukaan ei enää tunnista, kun kukaan ei enää kuole tai sairastu vakavasti sikotaudista.
4: Sellaisiin asioihin ja yhteyksiin viittaaminen, jotka ovat mahdollisia mutta joita on mahdoton tai erittäin vaikea testata ja joita ei voi osoittaa virheellisiksi tai huonoiksi millään vastaesimerkillä. Esimerkiksi se, kun rokotteiden "jokin yhdistelmä" aiheuttaa autismin, vaikka edes rokotteiden yhteyttä autismiin ei ole kokellisesti osoitettu.
5: Asenteissa on myös sellaista, että omien puolien väitteitä ei tarvitse perustella - itse asiassa sitä ei yleensä tarvitse edes esittää suomen kielisenä, vaan asia esitetään linkkilitojen tai copy - Pasten muodossa.
6: Runsaasti erilaisien kysymyksien esittäminen, joilla hän pommittaa toista kysymyksillä ja kritiikillä itse asiassa lainkaan perustelematta oman kantansa empiirisiä todisteita, jotka todella käyvät läpi jonkun kriittisen testin. Tämä strategia tunnetaan nimellä Gish Gallop, joka on saanut nimensä Duane Gishin mukaan. Hänen tapansa osallistua keskusteluihin oli se, että hän pommitti vastapuolta koko ajan ja esitti omaa näkemystään kysymyksien muodossa siten että toinen puoli ei edes ehdi vastata kaikkiin kysymyksiin - saati sitten esittämään oman kantansa. Aivan samoin pseudoskeptikot ja denialistit usein vuodattavat uskomattomia määriä tavaraa vastapuolen niskaan vaatien että kaikkeen on vastattava. Muutoin he julistautuvat tietenkin voittajiksi. (Tämä ei siis ole kreationistien yksinoikeus, myös muut harjoittavat tätä kyseenalaista taiteen lajia.)
7: Kaksoisstandardien käyttö, eli valikoiva kriittisyys jossa itselle asetetaan eri tieteellisyyden kriteerit kuin toiselle, eli se että henkilö ei lainkaan esitä kritiikkiä tietyille näkemyksille, mutta kritisoi aina toista näkemystä. Esimerkiksi taho esittää että "falsifiointi ei ole tärkeää", mutta toisaalta hän oppiveljineen muualla esittää kuinka hänen kritisoimansa näkemys on falsifioimattomissa, mikä taas siellä osoittaa sitä että se ei ole itsekriittistä eikä siksi lainkaan tieteellistä. Tätä voi kuvata tilanteella "Kruuna, minä voitan - Klaava, sinä häviät" -koeasetelmina.

Oikeastaan on hyvä huomata että pseudoskeptismi ja denialismi ovat oikeastaan samoja asioita, erona on vain se, että pseudoskeptikko luottaa tiedemaailman kantaan ja denialisti vastustaa sitä. (Ja molemmat haittaavat tieteellisyyden asiaa, koska denialistit joskus onnistuvat myymään epäilyksen tuotteensa ja pseudoskeptikoiden aggressiivinen, asiaton asenne taas herättää jo sinänsä vastustusta, mutta ennen kaikkea heidän esittämänsä olkinukkemaiset näkemykset heidän "kannattamastaan tieteellisestä teoriasta" levittävät epätietoisuutta jopa tehokkaammin kuin denialismi, koska luulisihan sitä että kannattamansa teorian sisällön tuntee. Valitettavasti näin ei ole pseudoskeptikkojen kohdalla.) Ero on siis vain siinä "kumman puolella tiedemaailman näkemykset ovat". Mutta tämä puolella oleminen ei tule ansiosta. Muutoin eroja ei ole paljoa. Paitsi ehkä se, että pseudoskeptismillä ei ole muutostrendiä ja denialismi epämääräistyy.

Heidän tilanteensa voisi kuvata Poets of the Fallin "Carnival of Rust" -kappaletta lainaamalla:

"It's all a game / avoiding failure / when true colors will bleed / All in the name / of misbehavior / and the things we don't need / I lust for after / no disaster can touch / touch us anymore / And more than ever / I hope to never fall / where enough is not the same it was before"
(Poets of the Fall, "Carnival of Rust")