Lopullinen ratkaisu.

"Tahto tuhoutua, lienee eräs sielun loimilanka / Toinen vallan halu yli piirin tunnetun /
Taistelu on kahden sanan välin mittainen / Kyllä vaiko ei kas siinä pulma / Maailmako painajainen josta ei voi herätä / Elämäkö huokaus kahden tyhjyyden välissä"
(CMX, "melankolia")

Itsemurha on yleinen tapahtuma. Sen käsitteleminen Suomessa on siksi melko tärkeää. Itselleni aihe on melkoisen henkilökohtainen. Ja omakohtaisen tilanteen kohtaamisen edessä huomasin, että itsemurhaan liittyy voimakkaita kannanottoja ja näkemyksiä. Jos jokin herättää kinastelua enemmän kuin uskonto, se on itsemurha ja siihen liittyvät ilmiöt. Asia on myös tilastojen kannalta tärkeä. Suomessa tehdään itsemurhia paljon. En varmasti ole ainut tilanteen jollain lailla kohdannut.

Itsemurha on toki muutoinkin arvoituksellinen ja hämmentävä ilmiö. Koska ihmiset ovat kyvyttömiä samaistumaan suoraan itsemurhaa tekevän mielen, sen tapahtuminen kerää helposti itselleen yksinkertaisia ja jopa leimaavia selityksiä, samalla kun sen oikea selittäminen on haasteellista. Esimerkiksi "Virgin Suicides" -elokuvassa viisi sisarta tekevät itsemurhan ja heidät tunteneet pohat keräilevät heidän esineitään ja yrittävät selvittää miksi he kuolivat. Lopullista selitystä ei ole, mutta monia erillisiä elementtejä esitetään. Lopullista selitystä ei löydy, mutta periaatteessa lähes kenet tahansa voitaisiin syyllistää leimakirveellä. Toisaalta myös sellainen kulttuuriklassikko, kuin Shakespearen "Hamlet" sankari pohtii kuuluisassa "ollako vai eikö olla?" lausumassa nimenomaan itsemurhan järkevyyttä. Myös Shakespearen "Romeossa ja Juliassa" päädytään itsemurhaan. Se ei siis ole mikään uusi tai nykyaikainen tehoelementti. Se on aina puhuttanut.

Itsemurhan määritelmä.

Itsemurhan määritteleminen on todella monimutkaista. Siihen liittyy käsityksiä motiiveista ja suoritustavoista. Toki yksinkertaisissa tapauksissa ihmiset ovat yksimielisiä. Hitler teki itsemurhan. Sen sijaan monimutkaisemmat tapaukset herättävät keskustelua. Esimerkiksi Sokrates käskettiin juomaan itse myrkkyä. Hänelle tarjottiin pakomahdollisuus jota hän ei käyttänyt. Oliko kyseessä siis itsemurha? Toinen, erikoisempi, tapaus on sitten tietysti Jeesus Nasaretilaiseen liittyvät käsitykset. Jeesushan tiesi, että hänet tapetaan. Ja hän olisi periaatteessa voinut kieltäytyä tapauksesta. Mutta hän päätti vapaaehtoisesti kuolla. Eikä hän käytökselläänkään millään lailla yrittänyt pelastaa itseään oikeudessa.

Euroopassa itsemurhan rajoja keskusteluttaa myös eutanasia (eu-thanatos, hyvä kuolema). Yhden näkemyksen mukaan se on avustettu itsemurha (Suomessa se on rikos), jossa sairas potilas jonka elintoiminnot keskeytetään aktiviisesti esimerkiksi antamalla hänelle tappava annos kipulääkettä tai passiivisesti jättämällä sairaskohtaus hoitamatta. Toiset taas määrittelevät tämän armomurhaksi. Lopullinen keskustelu on tietysti siinä, kummalla on suurempi vastuu, lääkärillä, joka on vannonut pelastavansa elämää, vai potilaalla, jonka parasta lääkärin on ajettava -ja melko usein potilaan parhaan katsotaan tulevan potilaan mielipiteistä. Tämän vuoksi esimerkiksi Jehovan Todistajat saavat kieltäytyä verensiirroista. Tässäkin tapauksessa vakaumuksen puolesta tehty lääketieteellisestä hoidosta kieltäytyminen itsemurha, onko siihen suostuminen eutanasiaa, vai onko kyseessä hengellisten johtajien vastuulla oleva murha: Hehän ovat indoktrinoineet henkilölle tuon käsityksen, joka päätti hänen elämänsä.

Lisäksi itsemurhan rajoja häilyttelevät muun muassa suicide by cop, joka tarkoittaa sitä että poliisi huijataan luulemaan olevansa vaarassa tavalla joka pakottaa hänet käyttämään ampuma -asetta. Mielenkiintoinen kulttuurillinen itsemurha on myös intialaisten suttee, jossa vaimo asettuu palamaan puolisonsa polttohautaukseen liittyvällä roviolla. Tämä symbolisoi surua ja murhetta ja kuvastaa sitä rakkauden syvyyttä ja menetyksen tuskaa, jota vaimo kokee miehen poismenosta. Mutta kun kyseessä oli kulttuurilliseksi tavaksi muuttunut ilmiö on ihan soveliasta kysyä onko kyseessä itsemurha vai itsemurhan symboli, "näytelty itsemurha".

Erilaiset sankarikuolemat herättävät myös runsaasti keskustelua. Tosin luultavasti siksi, että itsemurhaan liitetään valtavasti negatiivisesti latautuneita tunteita. Jos esimerkiksi sankarillisesti syöksyn bunkkeriin tipahtaneen kranaatin päälle pelastaakseni ihmisiä, ja kuolen tämän vuoksi estäen muita haavoittumasta vakavasti, on vakavasti mietittävä että onko kyseessä itsemurha vai ei.

Samoin pohdintaa on herättänyt se, että jos joku tekee jotain jackass -tyylisiä vaarallisia temppuja ja kuolee sitä tehdessään, onko kyseessä vahinko, tyhmyys, vai itsemurha. Filosofit ovat vetäneet aiheeseen mukaan jopa tupakoinnin : Jos ihminen tietää että tupakka on terveydelle vaarallista, ja voi jättää tupakoimatta, onko teko itsemurha? (Tämä johtuu siitä että yksi näkemys itsemurhalle on likimain "kuolemaan johtava itse vapaavalintaisesti suoritettu teko.") Fairbairn on jopa ehdottanut, että itsemurhan ei lainkaan tarvitse johtaa kuolemaan. Hänestä pelkkä yritys riittää. Jos hyppään junan alle, ja vahingossa putoankin raiteiden väliin niin että juna jyristää yli ja jään henkiin, kyseessä olisi itsemurha.

Suurin keskustelunaihe on tietysti siinä, että itsemurhaan liitetään usein intentio kuolemasta, jossa kuolemaa pidetään tavoiteltavana. Kuitenkin monet ovat sitä mieltä, että itsemurhan tekijä ei tavoittele kuolemaa, vaan jotain aivan muuta. Esimerkiksi vapatutusta kivusta tai masennuksen tunteesta. Tämä tarkoittaa sitä, että määritelmä jonka mukaan itsemurha on kuoleman tavoittelemista on hieman puutteellinen. Myös "venäläisen ruletin" pelaaminen on toisien mielestä itsemurha, vaikka siinä ei tavoitella tai edes haluta omaa kuolemaa.

Yleisesti ottaen itsemurhien määritelmissä on kuitenkin jokin seuraavista elemeteistä:
1: Henkilö tekee tappavan suoritteen itse, tietäen sen seuraukset.
2: Henkilö tekee jotain, joka kasvattaa hänen kuolemansa todennäköisyyttä suuresti. Lopullinen tekijä voi tässä olla joku toinen henkilö tai vaikka ajastettu pommi.
3: Henkilö tekee jotain jonka uskoo tappavan hänet.
4: Henkilö tavoittelee kuolemaa, mutta ei onnistu.
5: Henkilö tekee jotain, jonka hän tietää tai hänen pitäisi tietää olevan hengenvaarallista, ja hän tekee sen silti.
6: Henkilö tekee tietoisesti, ei väliä onko se käskystä tai omasta halusta, suoritteen joka tappaa hänet.
7: Henkilö jättää tietoisesti tekemättä jotain jonka suorittaminen pelastaisi hänen henkensä.

Suhtautuminen itsemurhaan

Länsimaisessa kulttuurissa itsemurhaan on suhtauduttu monella tavalla:
0: Kyynikko Diogenes (Sinopelainen, eli se minun "perusdiogenes", ilman lisämääreitä) suhtautui kenties erikoisimmin itsemurhaan. Hänhän eli mahdollisimman vaatimattomasti ja julkeasti. Hän oli kosmopoliitti anarkisti, joka söi halpaa ruokaa, asui viiniruukussa ja masturboi julkisesti. Hänelle itsemurha oli valheellinen tabu, samanlainen kuin esimerkiksi kannibalismissa tai insestissä. Hän ei esittänyt varsinaisia kannanottoja itsemurhaan, mutta hänen kerrotaan tehneen itsemurhan päättämällä lopettaa hengittämisen. Hän myös moitti kuolemansairasta Antisthenestä, kun tämä ei tarttunut Diogeneen tarjoamaan tikariin. Diogenes suhtautui itsemurhaan yhtä välinpitämättömästi kuin hautaukseen. Hänen mielestään ei haittaa, jos vaikka pedot syövät kuolleen ruumiin.
1: Stoalaiset hyväksyivät itsemurhan. Tosin tämä oli sallittua vain tiettyjen ehtojen edessä: Jos stoalainen asetetaan tilanteeseen, jossa ulkomaailma ei anna tilaisuutta tehdä hyvettä vaan pakottaa kaikissa tilanteissa pahaan, itsemurha oli suorastaan ihailtavaa. Samoin stoalaiset näkivät että ihmisen terveys oli asia, joka piti hänet onnellisena. Jos stoalainen huomasi että hän on sairas eikä voi mitenkään parantua (esimerkiksi vanhuuteen ei vieläkään tunneta lääkettä) hänen on luvallista tehdä itsemurha. Se ei suinkaan haittaa hänen hyveellisyyttään vaan pikemminkin parantaa sitä.
2: Platon kirjoitti Faidronissa aiheesta dialogia Sokrateen suuhun: Sokrates piti itsemurhaa aina vääränä tekona. Hän viittasi Pythagoralaiseen ajatukseen, että elämä oli rangaistus, jossa jumala oli laittanut sielun ruumiiseemme, ja että itsemurha oli pako tästä rangaistuksesta. Laeissa Platon ilmoitti että itsemurha on häpeällistä, ja että itsemurhaajaa ei saa haudata normaalisti.
3: Aristoteles viittasi Nikomakhoksen etiikassa siihen kuinka itsemurha on huono asia valtiolle, ja että sen vuoksi itsemurhaa yrittänyttä olisi oikein rangaista jotenkin.
4: Roomalaisessa kulttuurissa itsemurha oli joissain tilanteissa kunniallinen teko.
5: Kristinuskossa itsemurhaa on perinteisesti pidetty pahana asiana, koska heidän mukaansa elämä on ikään kuin lahja Jumalalta ja itsemurha on jonkinlainen halveksinta tätä kohtaan. Tässä näkemyksessä ihminen on Jumalan luoma olento ja että Jumala päättää ihmisen elämästä ja kuolemasta, eikä ihmisellä ole oikeutta "ottaa Jumalan roolia". Siksi itsemurhaan suhtauduttiinkin ennen ankarasti. Joko itsemurhaajaa ei haudattu lainkaan tai sitten hänet haudattiin hautausmaan pohjoispuolelle, joka tuon ajan jaon mukaan oli varattu rikollisille. Kenties radikaalein versio kristillisestä suhtautumisesta itsemurhaan on Englannissa, jossa itsemurhan tehnyt haudattiin Dracula -malliin tienristeykseen seiväs sydämen läpi iskettynä. Tällä rituaalilla estettiin kummittelu, joka muutoin siunaamattomaan maahan haudattu ruumis ja teoista seurannut katumus muutoin olisi heistä tuottanut.
6: Thomas More esitti Utopia -kirjassaan että ihmisen on lupa tappaa itsensä, jos hän on todella sairas ja tuskainen.
7: de Montaignen mukaan itsemurha oli yksilön ratkaistava asia. Kirkko tai ulkopuolinen ei voinut sanoa oliko se moraaliton teko. de Montaigne siis salli ihmisen itsensä päättää elämästään. Mutta jos itsemurhan tehnyt koki että teko oli moraaliton ja teki sen silti, teko oli moraaliton.
8: Jean Calvin piti itsemurhaa moraalittomana tekona, mutta piti hyvinkin mahdollisena että Jumala antoi itsemurhaajille erityistä armoa.
9: John Locken mukaan Jumala oli antanut ihmisille valinnanvapauden, mutta itsemurha ei kuulunut niihin.
10: John Donne taas oli sitä mieltä että kristittyjen tulisi korostaa että itsemurha ei välttämättä aina ole synti. Se ei ole vastaan luonnonjärjestystä, eikä välttämättä Jumalan tahtoakaan. Hänestä itsemurha oli joskus, ei aina, teko joka ei ollut syntiä.
11: Immanuel Kantin mukaan itsemurha on ihmisen omista valinnoista seuraava teko, jossa hän pyrkii saavuttamaan ikuisen rauhan. Tämä taas tarkoittaa sitä, että itsemurhan tekijä ei ole päämäärä sinänsä, vaan sen sijaan hän tekee itsestään välineen. Toisin sanoen itsemurhaajan kuolemalla ei ole itseisarvoa, vaan ainoastaan välinearvo. Kantin mukaan tämä oli aivan sama asia kuin se, että käsky sotaan välineellistää miehestä sotilaan, joka Kantin logiikan mukaan tarkoittaa siis sitä, että sodassa ihmisellä ei ole arvoa, vaan sotilaalla on välinearvo. Kantia lainaten: "To annihilate the subject of morality in one's person is to root out the existence of morality itself from the world as far as one can, even though morality is an end in itself. Consequently, disposing of oneself as a mere means to some discretionary end is debasing humanity in one's person" (Kant, Metaphysics of Morals)
Kantin mukaan ihmisen välineistäminen on aina moraalitonta, koska emme voisi toivoa sitä yleiseksi laiksi, ja tämä taas rikkoisi kategorista imperatiivia. Kantin mukaan henkilö, joka harkitsee itsemurhaa, käyttää itseään vain välineenä, ja antaa itselleen valheellisen lupauksen käyttää itseään pelkästään välineenä, vaikka loppujen lopuksi itsemurha kohdistuu myös henkilön persoonaan itseensä. Tämä tarkoittaa sitä että tälläisen valheellisen lupauksen antava ei kunnioita persoonaa tarkoitusperänä ja päämääränä sinänsä. Itsemurha oli Kantista moraalitonta silloinkin henkilö aikoo tehdä sen "saadakseen siedettävän olotilan elämänsä loppuun", hänestä henkilö tuolloinkin käytti persoonaansa "pelkkänä välineenä".
12: Hume kirjoitti itsemurhasta melko kuuluisaksi tulleen jutun, "Essays on Suicide and the Immortality of the Soul". Humen mukaan itsemurha ei riko velvollisuuksiamme muita ihmisiä kohtaan, eikä se riko velvollisuuksiamme itseämme kohtaan. Ja että itsemurhan kieltämiseen liittyy näkemyksiä jotka ovat lähinnä taikauskoisia. Hume korostaa valistusajalle tyypillistä yksilön valinnanvapautta.
13: Johann von Goethe kirjoitti itsemurhasta sallivaan sävyyn. Muun muassa "Nuoren Wertherin kärsimykset" -kirjassa henkilö tekee itsemurhan. Kuvaustapa on ymmärtävä. Kirjan seurauksena seurasi jopa itsemurha -aalto, kun moni lukija päätti päivänsä.
14: Libertarismissa katsotaan ihmisillä on oikeus päättää elämästään. Heillä on oikeus itsemurhaan samoin kuin heillä on oikeus nimeen, uskonnonvapauteen, mielipiteeseen ja omiin ajatuksiin. (Nämä ovat itseisarvoja, joita ei perustella samaan tapaan kuin jos ne olisivat välinearvoja. Näistä ei välttämättä tarvitse seurata hyvää, koska ne itsessään ovat hyvää.) Libertarismin mukaan jokaisella on oikeus tehdä kehollaan ja omaisuudellaan aivan mitä haluaa, kunhan ei niin tehdessään riko muiden vastaavaa oikeutta.
15: Antroposentriset jonkinlaiseen luonnon teleologiaan luottavat taas ajattelevat että ihmiselämä on itsessään niin arvokas, ettei sitä pitäisi lopettaa luonnottomasti. Heille elämän tulee alkaa ja loppua itsekseen.
16: Utilitaristisessa näkemyksessä tyypillisesti vastustetaan itsemurhaa. Tämä tehdään siksi, että itsemurhan tekeminen poistaa yhden ihmisen kärsimyksen, mutta siirtää sen omaisille, joita on yleensä monta. Toisaalta utilitaristisella periaatteella esimerkiksi sairas ihminen voi perustella eutanasiaan esimerkiksi sillä että hänen hoitamisensa tulisi kalliiksi yhteiskunnalle.
17: Itsemurhaa yleisellä tasolla kannattavat taas viittaavat usein siihen, että ihmisellä on itsemääräämisoikeus elämäänsä nähden. Ihmisen pitäisi siis saada itse päättää elämästään. Tämän vuoksi itsemurha pitäisi jopa laillistaa, jotta ihmisellä olisi mahdollisuus arvokkaaseen kuolemaan. He ovat sitä mieltä, ettei ihmisellä ole velvollisuutta elää. Heidän mukaansa itsekkyysperustelu ei ole pätevä, koska jos omaiset vaativat ihmisen kärsimystä, jotta he itse eivät kärsisi, he ovat vain itsekkäitä ; Jos itsemurhan tekeminen on itsekästä kun se tehdään itsen puolesta omaiset unohtaen, tilanne on itse asiassa tasapeli. Itsekkyys ei tällöin käy perustelusta kumpaankaan suuntaan.

Ja lopuksi mennään Japanin ihmemaahan, hakemaan todella erilaista näkökantaa asiaan.

Japanilaisessa kulttuurissa itsemurha on tärkeä elementti. Toki kaikki tuntevat tietyt itsemurhatyypit, joihin yhdistettiin armo: Kun japanilaisessa kulttuurissa keskityttiin häpeään ja kunniaan, rituaali -itsemurhan tekeminen oli keino palauttaa kunnia sen menettämisen jälkeen. (Tämä voi tietysti tuntua ihmeelliseltä -että mitä tekee sillä kunnialla kuolemansa jälkeen- mutta kun kuitenkin puhutaan kulttuurista, jossa hienostunut samuraisoturi laittoi kypäräänsä tuoksuvia aineita jotta hänen irtileikattu päänsä, joita otettiin voitonmerkeiksi, olisi siisti ja tuoksuva ja sitä kautta voittajalle mieluisa.) Mutta heillä on toki monia muita käsitteitä itsemurhalle. (Luettelo on siitä erikoinen, että siinä kuvataan erilaisia tapoja, joita ei tuliso itselle mieleen määrittelytilanteessa. Ja kuitenkin ne opitaan yksiselitteisinä termeinä.)

1: jisatsu on normaali itsemurha, joka ei ole rituaalinen. Japanilaisetkin masentuvat elämässään.
___1.1: inseki jisatsu, syyllisyydestä tehty itsemurha. Tämä on nykyäänkin jonkin verran tavattu ilmiö esimerkiksi japanilaisten epäonnistuneiden liikemiesten puolella.
2: seppuku (epäkunnioittavasti harakiri) on rituaalisesti suoritettu samuraiperinteeseen kuuluva itsemurha, jota myös määrättiin kuolemantuomiona. Tämän suorittaminen oli rituaalinomainen ja siinä oli avustaja, joka lopulta löi samurain pään irti. Tämän suorittaminen toi kunnioituksen itsemurhan uhrille.
___2.1: jumonji-giri, jossa lisäksi viillettiin pystysuora viilto normaalin vaakasuoran lisäksi. Tämän suorittaminen osoitti että olit todella harvinaisen pahoillasi. Mikä tietysti kasvatti anteeksiannon
3: jyunshi, joka tarkoitti herran seuraaminen kuolemaan.
___3.1: oibara, joka tarkoitti sitä että seuraat feodaaliherraasi suorittamalla itsemurhan.
_____3.1.1: maebara, joka taroitti sitä että surmasit itsesi juuri ennen kuin herrasi kuoli
_____3.1.2: sakibara, jossa surmasit itsesi juuri herrasi kuoleman jälkeen.
4: shinju, joka on itsemurha, jossa riistetään myös jonkun toisen henki.
___4.1: joshi, rakastavaisten itsemurha.
___4.2: oyako shinju, vanhemman ja lapsen itsemurha
_____4.2.1: bohsi-shinju, äidin ja lapsen itsemurha
_____4.2.2: fushi shinju, isän ja lapsen itsemurha
___4.3: ikka shinju, jossa koko perhe tekee itsemurhan.
___4.4: goi shinju, jossa kaikki osapuolet ovat halukkaita itsemurhaan.
_____4.4.1: netto jisatsu, joukkoitsemurha, jossa itsemurhan tekijät sopivat tapaamisesta ja itsemurhapaikasta.
___4.5: muri shinju, jossa itsemurhaaja on tappanut toisen osapuolen ilman tämän suostumusta.
5: rokubara, jossa itsemurha tehtiin perheen puolesta.
___5.1: kobara, joka oli itsemurha joka tehtiin lapsen vuoksi
6: kamikaze, jossa itsemurha tehdään sotilaallisena tehtävänä. Lentokone petrooleineen on pommi, jonka lentäjä lentää päin vihollisen tärkeää kohdetta -kuten lentotukikohtaa- päin menettäen tietoisesti ja tarkoituksellisesti henkensä prosessissa.

Tämä kertoo siitä, että itsemurha on japanissa tärkeä asia. Huomattavaa on, että määrittelyt koskevat pääasiallisesti sosiaalista tilannetta, jossa ne tehdään sekä motiiveja joiden vuoksi se on tehty. Japanilaiset eivät sen sijaan ole antaneet yksiselitteisiä termejä sille, että suorittaa "itsemurhan tylsällä voiveitsellä" tai "köydellä" tai muilla tavoilla. Selvästi japanilainen itsemurha on aina jonkinlainen yhteisöllinen suorite, jos ei muuten niin samanlaisuuden kautta. Tämä ei sinänsä ole yllättävää, mutta länsimaiseen individualismiin tottuneille tämä ajatus on silti jotenkin outo ja vieras. Se jää faktan tasolle, joksikin jonka tietää, mutta jota ei sisäistä. Euroopassa taas käytetään enemmän sellaisia termejä kuin "hirttäytyminen" ja itsemurhaa käsitellessä kohtaa useimmiten mekaniikkaa. Sitä kerrotaan että "nappasi pillereitä", "viilsi auki ranteet", "hyppäsi junan alle". Japanilaiselle yhteisöllisyys korostuu jopa tässä kohden. Eurooppalaisella taas on enemmän Lostista lainattu elämänohje "yhdessä elää, yksin kuolee". (Tosin Lostissa tässä sanomassa on toinenkin merkitys, koska sänkilääkärimme kommentti voidaan käsittää myös siten että ilman yhteistyötä he tulevat kuolemaan ja että selviäminen vaatii sitä että paiskitaan hommia yhdessä.)

Puhutaankin, että japanissa olisi häpeäkulttuuri, ja että länsimaissa on muun muassa kristinuskon vaikutuksen vuoksi enemmänkin armokulttuuri. Toisin eroja voidaan nähdä myös sen kautta, että länsimaissa ollaan oltu yksilökeskeisiä, ja japanissa ryhmähenkisiä. Eurooppalaiset keskittyvät -ainakin sanojen tasolla- enemmän mekanismiin, japanilaiset muuhun tilanteeseen. Tunteita löytyy varmasti molemmilta puolilta maailmaa.

Ja tuska on ainakin yhteistä kaikille.

Mistä on pienet oikeistokristityt tehty?

"Fundamentalismi on vain uskonnollista konservatiivisuutta, mutta se tarkoittaa, ettei tarvitse koskaan sanoa 'olin väärässä' : Sillä jos filosofia alkaa ihmetyksestä, fundamentalismi loppuu siihen."

Lueskelin brännäriä Markku Ruotsilan historiikkia, "Yhdysvaltojen kristillinen oikeisto." Kirjan mukaan Amerikkalaiset ovat aina olleet kirjaimellisessa uskossa, ja että modernismin noustessa Amerikkoihin, syntyi sille vastavirtauksia. Fundamentalismia (lat. fundamentum, perustus, pohja) eli Raamatun kirjaimellisesti tulkitseminen, ja tieteen ja etiikan perustaksi asettaminen, ei tätä aikaisemmin ollut varsinaisesti esillä ja eriteltynä, koska käytännössä aikaisemmin kaikki kannattivat Raamatun kirjaimellista tulkintaa. Kirjassa kerrotaan että vaikka USA:ssa kirkko erotettiin valtiosta varhain, vuonna 1787, se kuitenkin perustettiin yhdeksi kansakunnaksi jonka laki pohjautui Raamattuun. Ja tämän vuoksi fundamentalismi on samanaikaisesti vanha että läpeensä nykyaikainen ilmiö. (Itselle syntyi ajatus, että fundamentalismin "nykyaikaisuus" johtuu osittain siitä että aiemmin ei ollut ristiriitaa tieteen ja uskon välillä. Tiede oli työkalu Jumalan luoman maailman ymmärtämiseen. Tulkinnassa oltiin vapaita, koska Totuus oli monitasoista: Yksi oli allegoriaa, vertausta, toinen mitattavaa todellisuutta. Molemmat olivat yhtä arvokkaita. Vasta modernistien synnyttämä uskontokritiikki, joka on kohdistunut uskonnon kaikille osa -alueille ja joka salli erilaisen, ei kristillisyyteen perustuvan ajattelutavan, pakotti vakaumuksellisia kehittämään reagointitavan, joka julisti Raamatun totuutta kaikilla tasoilla ainoana totuutena.)

Kirja kertoo myös että USA:n presidentti G. W. Bush on ollut maineestaan huolimatta melko lepsulla linjalla verrattuna uskonnollisiin tahoihin, joiden sätkynukkena hänet on haluttu nähdä; Vaikka hän ennen vaaleja esittikin rajaavansa homojen oikeuksia ja harkitsevansa abortin kieltämistä, hän ei kuitenkaan konkreettisesti tehnyt asialle mitään. Bush ei hyökännyt Roe vs. Wade -päätökseen, joka teki abortista perustuslaillisen oikeuden, toisin kuin esimerkiksi presidentti Ronald Reagan teki. Bush ei myöskään ole ajanut aktiivisesti monien oikeistouskovaisten näkemyksien ajamista. Esimerkiksi YK on monien oikeistokristittyjen mielestä antikristuksen järjestö, ilmestyskirjassa mainittu lopun ajan portto. Maailmanpankkia ja Kansainvälistä valuuttarahastoa syytetään okkultistiseksi juutalaisten dominoimaksi Illuminati -järjestön alajaostoksi. (Kuten toki muitakin tahoja.) Ja Illuminatia taas johtaa - kuinkas muuten - itse Saatana/Antikristus.

Kirjasta selviää valtavasti asioita. "Jokaisen ateistin pitäisi lukea tämä kirja." Eikä pelkästään siksi että siinä on messeviä ja ikäviä yksityiskohtia arvon kristityistä, vaan sen vuoksi että eivät menisi eri oppisuunnat sekaisin : Ettei hän olkinukettaisi kristittyjä, näkemättä mitä tämä itse asiassa kannattaa. Niputtaminen on helppoa, ymmärtäminen vaikeaa. Tosin on myönnettävä että kirjaa selailtua uskonnollisen oikeiston ymmärtäminen on entistä vaikeampaa. Eniten kuitenkin siksi että on selvää että he vaativat muilta ymmärtämistä vaikka he itse ovat kaikista vähiten valmiita sitä muille tarjoamaan. Valitettavasti ne asiat näyttävät siltä että Amerikan oikeisto on rakennettu vainoharhasta, evoluution, homojen ja abortin vastustamisesta, ja ylemmyydentunnosta. (Oikeistokentän hengen voi ilmaista sanomalla kaksi sanaa: "epäily" ja "tuomitseminen". Tai lauseen muodossa voisi sanoa että "Doubt is our weapon in fight for justice - which is in our side") Kirja sisältää myös paljon tietoa erilaisista näkemyksistä. Toki tämä johtaa myös siihen että kirja on hitusen raskas. Ruotsila ei myöskään leimaa oikeistoa pelkästään pahaksi vaan kirjassaan ymmärtää myös syitä miksi oikeisto toimii, kuten toimii: Iskee vastaan kun omaa uskontoa ajetaan nurkkaan valta -asemasta. (Voin silti kuvitella muutaman tahon, jotka eivät kirjaa tule mainostamaan.) Minä suosittelen.

Tiivistetysti voisi sanoa että fundamentalismiin sisältyy käsitys Raamatun erehtymättömyydestä, näkemystä jonka mukaan Raamattu on vähäisintä yksityiskohtaa myöten erehtymätöntä jumalallista ilmoitusta. Mutta jatkan kuitenkin hieman kuvaamaan fundamentalistista uskoa. Sillä vaikka se toki julistaa olevansa ainut oikea Totuus, myös oikeistolaiset kristityt jakautuvat useisiin erilaisiin aatesuuntiin. Tätä ei ole tehty kirjan pohjalta, mutta kirja on ollut sille suuri inspiraatio. Myönnän että näkemys on pintaraapaisu, sillä erilaisia ajatussuuntauksia on todella runsaasti tälläkin osa -alueella. Keskittymisnäkökulmani on tässä tapauksessa ensisijaisesti suhde politiikkaan, ei uskonasiat. Samoin olen pyrkinyt jättämään "hassuilla opeilla" retostelun muille. Niille joita sellainen kiinnostaa ja jotka näkevät sen asiaankuuluvana.

1: Dispensationalismi (lat. dispensatio, erivapauden myöntäminen) on eskatologinen (eskatos, äärimmäinen, logos, tieto), eli lopun aikoijen tietämiseen perustuva suuntaus. Olennaista on siksi viimeisten aikojen julistaminen. Dispensationalismin eräs keskeisimmistä ajatuksista on seurakunnan ylöstempaus, jossa oikein uskovat otetaan kirjaimellisesti maan päältä taivaaseen. Dispensationalismin perustajana voidaan pitää John Nelson Darbya, joka rakensi ajanjaksoja, ja jakoi nämä osiin ikään kuin viikoksi, ja esittämällä jokaiselle ajalle tietynlaisen sisällön. (Numerologisella luvun 7 korostamisella ja yhdistämällä tämä viikonpäiviin saadaan joidenkin intuition vakuuttava rinnastus.) Tapahtumien ketju ajatellaan siten, että ensin tulee ahdistus ja sitten tulee loppu. Vaivan aikaa (joka kestää 7 vuotta.) edeltää seurakunnan ylöstempauksen, koska hyvä Jumala ei salli omilleen ahdinkoa. Tämä ylöstempaus tapahtuu yllättäen, ilman ennakkovaroitusta, kun kaikki "elävässä uskossa olevat" kristityt temmataan taivaaseen. Tämän jälkeen juutalaiset käsittäisivät Jeesuksen luvatuksi Messiaaksi ja evankelioisivat kansaa. Myös Antikristus nousisi valtaan, ja tämän jälkeen alkaisivat Ilmestyskirjassa kuvatut hirveydet. Tässäkin maailmassa uskoon tuleminen on mahdollista, mutta heidän pelastuksensa tapahtuisi vain marttyyrikuoleman kautta. (Miksi siis odottaisit todisteita, eli tempausta?) Tämän jälkeen Jeesus palaa ja alkaa 1000-vuotinen valtakunta juutalaisten hallitseman maan päällä. Dispensationalistit siis korostavat tempauksen läheisyyttä ja pelottelevat uskon heikkoudesta : Lyhytaikainekin hairahtuminen uskon tieltä olisi vaarallista, koska tempaus voi olla vaikka yöllä kun nukut. Tässä näkemyksessä Jeesuksen paluu ei ole merkittävin vedenjakaja, vaan se kun uskovaiset temmataan. Jäljelle jäämisellä pelotellaan. Esimerkiksi Tim LaHaye ja Jerry Jenkins ovat korostaneet kuinka jäljelle jääville koittaa pelottavat hetket jo sillä kun valtava ihmisjoukko katoaa samalla hetkellä. Suomessa tästä on tietääkseni käytetty ainakin nimeä armotalouskausi. Dispensationalistit tukevat erityisen suuresti juutalaisia, koska he näkevät juutalaiset jumalan valittuna kansana. Tämä tarkoittaa sitä että dispensationalistit pyrkivät politiikassakin tukemaan Israelin valtiota ja juutalaisten oikeuksia, ja suhtautuvat vihamielisesti kaikkia sellaisia tahoja kohtaan jotka suhtautuvat juutalaisiin yhtään kriittisesti.

2: Karismaattinen liike (kreik. kharismata, armolahja) painottaa erityisiä Jumalan tarjoamia armolahjoja ja Pyhän Hengen suorittamaa uudistusta ihmisessä. Armolahjat tarkoittavat jotain selvästi havaittavaa merkkiä, kuten kykyä parantaa sairaita rukouksella, profetoimisen lahjan, joka kykyä kertoa muille tai vaikka jollekin henkilölle Jumalan tahdon siitä miten hänen tulisi toimia jossain tilanteessa. Tai vaikkapa glossolaliaa, ei ihmisten käytössä olevalla erityisellä enkelten kielellä puhumista. Osa saa tietysti lahjan tämän kielen tulkintaan. Liike korostaa sitä että kontakti Jumalaan on henkilökohtainen. Tosin armolahjat voivat myös antaa valtaa liikkeessä, kun voimakkaan armolahjan saaminen kuitenkin tarkoittaa yhteyttä Jumalan kanssa, mikä luonnollisesti liikkeen kannattajien mielestä tuo luottamusta ihmisen sanomisiin. Oppiin kuuluu myös se, että hyvään uskonelämään kuuluu uskosta juopuminen. Kuuluisin karismaattinen liike Suomessa on luultavasti helluntaiherätys. Karismaattisen liikkeen edustajat eivät välttämättä ole innokkaita politiikkaan vaikuttajia, koska liike kuitenkin korostaa henkilökohtaisuutta. (Toki myös poliittisesti aktiivisia on.)

3: Dominionismi. (dominion, yliherruus) Liikkeelle tärkeässä sijassa on ajatus siitä, että seurakunta on maailmanlaajuisen herätyksen kynnyksellä. Tämän herätyksen uskottiin tuottavan voittoisan seurakunnan, ja pyhät saavuttaisivat synnittömän täydellisyyden. Siten täydellinen seurakunta perisi maan ja hallitsisi kansoja. Liike siis (ts.) uskoo että pian valtava määrä ihmisiä kääntyy heidän uskoonsa, ja sen jälkeen heidän uskonsa saa valta -aseman elämän jokaisessa osa -alueessa, syntyy käytännössä kristillinen valtio. Ja kun tämä projekti toteutuu, Jeesus palaa. Liikkeessä keskeisenä sijana oli aluksi impartation, joka tarkoitti sitä että Pyhän Hengen voimaa voitiin jakaa toisille. Tämä tarkoitti sitä että liikkeen tärkeimmästä keskuksesta, Pensascolasta, voitiin hakea kyky muuntaa tajuntaa, saada hypnoottisia tiloja ja muita transsikokemuksia, mutta tästä näkemyksestä luovuttiin. Dominionistien tavoitteena USA:ssa on kristillinen teokratia, uskon hallitsema valtio. Heidän mukaansa USA:n perustajien todellisena tarkoituksena oli perustaa kristillinen valtio, ja virhe pitäisi korjata. Tietenkään mikä tahansa kristillisyys ei kelpaa, vaan sen täytyy olla nimen omaan dominionismia. Uskonnonvapaus on heistä haitallista, koska se sallii väärät näkemykset. Dominionismi on siis (ts.) konservatiivinen, poliittisesti aktiivinen ja kristillinen liike jonka tavoitteena on joko vaikuttaa sekulaareihin ajatuksiin tai kontrolloida niitä poliittisella toiminnalla. Tähtäimenä on joko valtio jota johtavat kristityt jotka ymmärtävät kristillisen lain ja hallitsevat sen pohjalta, tai valtio jossa ei ole kuin kristittyjä dominionisteja.
___3:1. Dominionismin luultavasti levinnein alatyyppi on rekonstruktionismi (reconstruction, ennallistaminen.) Siinä ei kannateta ylöstempausta. Sen sijaan korostetaan näkemystä, jonka mukaan uskovaisten tulee ensin pystyttää Kristuksen Valtakunta maan päälle, jotta hän voisi palata. Tämä näkemys on korostetun tärkeä suurelle osalle uskonnollita oikeistoa siksi että he saavat tästä oikeutuksen, suorastaan velvollisuuden, voimakkaalle politiikkaan sekaantumiselle: Kristuksen valtakunta kun ei tule Jumalan kautta vaan se on rakennettava evankelioinnilla ja Raamatun lain toteuttamisella. On tärkeää huomata, että rekonstruktionistien laki on puhtaasti Raamatullinen laki, johon sisältyy kuolemanrangaistus abortusta, homoseksistä, väärästä vakaumuksesta, jumalanpilkasta... Tämä katsantokanta näkyy voimakkaasti Yhdysvalloissa, jossa on henkilöitä jotka haluavat tehdä USA:sta kristillisen teokratian. Tämän opin kuuluisin harjoittaja on luultavasti Pat Robertson.

Ideapark.

Idaoppia pidetään usein Platonin tärkeimpänä saavutuksena. (Hänen saavutuksiaan painissa, tarkemmin pankrationissa, ei kuitenkaan pidetä yhtä merkittävinä. Vaikka Diogenes Laertioksen historiikin "Merkittävien filosofien elämät ja opit" mukaan hän opetusta Argoslaiselta painijalta, Aristonilta, ja olleen hyvä painissa, niin hyvä että sai tunnetun nimensä hyväkuntoisuutensa vuoksi: "Oikea nimi" Aristokles vaihtui ja uusi, kaikille tuttu, nimi tuli joko sanasta platys, leveä tai platytes, lavea. On mahdollista että hän paini jopa Pyrhmian ja Isthmian kisoissa. Pankration ei ole mitään neitien hommaa.)

Toisaalta se on myös kritisoitu oppi - Jo Aristoteles kohdisti sitä kohtaan kritiikkiä, vaikka hänen monet ajatuksensa voidaan sanoa siitä eteenpäin kehitetyiksi. Platon hahmotteli eräänlaista ydinkäsitteiden (universaalien) varaan rakentunutta käsitystä. Tämä tarkoittaa sitä, että jotta jokin asia olisi ymmärrettävä, sillä täytyy olla muuttumaton luonne, "määritelmänkaltainen" merkitys. Platonin mukaan jos lausumme että "jokin on oikeudenmukaisuutta", sillä on eksakti ja yksiselitteinen merkitys vain jos sillä on jokin muuttumaton vertailukohta. Platonille tämä määritelmä oli ylemmän tason entiteetti, Se, mitä ymmärrämme aistimaailmasta ja näemme siinä on vain sen heijastumaa, jotain joka on alemmalla tasolla. Platonin mukaan muistamme vain pysyviä asioita, ja että todellisuudessa asiat, esimerkiksi ruukut, ovat keskenään samankaltaisia koska ne ovat saman muuttumattoman idean heijastumia, ja erilaisia koska ne olivat vain epätäydellisiä heijastuksia.

Tähän kohtaan on hyvä laittaa luolavertaus. Se on klisee ja se täytyy sen vuoksi laittaa.

Luolavertauksessa ihmiset ovat luolassa kahlehdittuna. He näkevät vain takaseinän luolasta. Koska ovi on heidän selkänsä puolella ja ulkopuolelta tulee valoa, he näkevät vain varjoja seinällä. Varjot ovat heijastuksia asioista jotka kulkevat luolan oviaukon ohi. Luolan vangeille nämä varjot ovat todellisuutta. Kun yksi vangeista pääsee vapaaksi, hän ei voi selittää muille mitä on nähnyt, koska muilla ei ole kokemusta muusta kuin luolan takaseinästä ja sen varjoista. Platonin mukaan ihmiset olivat kuin noita luolan vankeja. Ja todellisuus "ideamaailman varjo vain".

Platonin ideamaailma on siis ikään kuin geometriset kuviot. Kun piirrän harpilla ympyrän, tulos ei ole täydellinen ympyrä. Matemaattiset ympyrän säännöt taas koskevat jotain hieman muuta kuin sitä, jonka olen paperilleni piirtänyt. Tämä tarkoittaa sitä että matemaattinen ympyrä on idea, joka epätäydellisesti heijastuu harppipiirroksissa.

Platonin mukaan tieto (episteme) voi koskea vain ideoita (eidos, idea), kun taas mielipiteet ja käsitykset (doksa) koskivat alemman tason heijastuksia. Platonille ideat ovat abstrakteja, ne ovat vain ajattelun tavoitettavissa. Ne ovat aivan kuten ympyrä, jota ei luonnossa ole ja jota kukaan ei ole aidosti nähnyt, toki sen eritasoisen hyvin onnistuneet heijastukset ovat ihmisten ulottuvilla, ja niitä kautta ideoita voidaan lähestyä ajattelemalla vaikka niitä ei suoraan nähdäkään. Koska ymmärtämistä pidettiin tärkeänä, Platon laittoi ideat huipulle. Ne olivat tärkeimpiä. Ideat olivat pysyviä ja arvokkaampia kuin niiden heijastukset. Kuitenkin Platonilla ideoilla oli myös vastaideansa, hyvää vastaan oli paha ja niin edespäin. Tämä tarkoittaa sitä, että nämäkin olivat ideoiden alempia muotoja. On siis ylemmän tason ideoita, joista voidaan muodostaa alemman tason ideoita. Tämän alla olivat aineelliset olennot ja tätä alempana olivat kuvat. Platonin ideat olivat myös luonnonilmiöissä, joten idea tapahtumasta korvaa teologian. Platon itse suhtautui teologiaan jopa torjuvasti, mikä voi olla yllättävää, kun ottaa huomioon sen, että historian aikana Platonin oppeja on kannatettu nimen omaan uskonnollisessa katolisessa perinteessä.

Platonin ideoita tuli tietysti voida jotenkin lähestyä. Tosin Platonista tämä oli vaikeaa, se vaati sitä että oppilas oli opettajan seurassa kauan aikaa:
1: Valtiossa hän viittaa dialektiikan mahdollisuuteen idean tutkimisessa. Dialektiikassa keskustellen otetaan huomioon molempien keskustelijoiden kokemukset ja näin asiaa voidaan lähestyä.
2: Myös käsiteanalyysi oli ideoiden tavoittelemisessa keskeistä. Ajatukset pilkottiin osikseen, jotta saadaan parempi ymmärrys siitä, mistä asiassa on kysymys.
3: Ja vaikka Platon harvemmin yhdistetään hypoteettis-deduktiivisen lähestymiseen, Platon vihjasi myös Menonissa ja Faidronissa siihen, että ideoita voitaisiin tavoitella myös deduktiivisesti. Platon puhui näissä "hypoteesista", joka voitiin todentaa käytännön esimerkeillä. Tämä ei riittänyt vaan "Valtion" jaetun janan esimerkissä Platon vihjaa siihen, että on tehtävä myös induktio, noustava deduktion yläpuolelle. Hyvä idea tulee suodattaa aineistosta.
4: Platon kuitenkin vihjaa myös siihen että nämä ajatukset ovat ihmisissä myös synnynnäisesti, sillä hän kertoo Menonissa muistiinpalautuksesta (anamnesis), jossa Sokrates dialogissa saa orjan oivaltamaan geometriset asiat kysymällä tältä oikeat kysymykset. Kyseessä on siis väitteiden kumoamiseen (elenkhos) perustuva tiedostaminen. Toisaalta Platon itsekin kritisoi tätä näkemystään toisessa teoksessaan, Timaioksessa. Siinä Platon on sitä mieltä että sielulla ei ole tuntemusta yksittäisistä ideoista.

Timaioksen tarinassa keskeisessä sijassa on demiurgi, maailman luoja, joka avustajiensa avulla luo maailman. Kirjassa demiurgi sekoittaa maan ainekset, jotka edustavat kahta eri tasoa. Nämä sisältävät kaiken käsitteistön (ousia). Lisäksi ne sisältävät vastakohtaparit, kuten "samuus - eriys" ja "pysyvyys-liike". Huomattavaa on, että kahtiajako sisältää myös sellaiset yhdistelmät kuin "ykseys-moneus", jossa jälkimmäiset ovat ikään kuin heijastuksia ylemmästä. Tämän teoksen mukaan ihmisellä on a priorista tietoa ainoastaan kategorioista ja kyky matemaattiseen ajatteluun. Ihminen joutuu valitsemaan elämäntapansa itse, oman puutteellisen tietonsa perusteella. Keskeisintä on yrittää elää kosmosen lakejen mukaan. Platon on selvästi vakuuttunut kosmoksen orgaanisesta luonteesta: Kosmoksella, kuten ihmisilläkin, on sielu ja ruumis. Ihmisen sielu on sukua kosmoksen sielulle, ja tämä yhteys toimii välittäjänä ideamaailmaan. Tosin yksittäisistä asiosita korkeammasta totuudesta tai hyvästä ihmisen sielulla ei inkarnoituessaan ole.

Uusplatonismissa Platonin ajatuksiin oltiin sidottu myös stoalaisten ja epikurolaisten kannanottoja. Uusplatonistit eivät nähneet Aristoteleen ja Platonin eroa kovin suurena, ja he näkivät Aristoteleen Platonin johdantona, kuin toisin päin. (Mitkä ovat jälkeen päin ajatellen melko uskomatonta: Oppilas on ennen opettajaa ja valtavia eroja ei huomattu. Syynä oli luultavasti aineistojen huono levinneisyys ja tunnettuvuus.) Uusplatonistit kehittivät oman näkemyksensä Platonin ideakehittelystä. Platonin ajatukset siitä, että ideat ovat perusluonteeltaan lukuja ja matemaattisesti ymmärrettäviä, sellaisia joista voidaan johtaa metafyysisiä päätelmiä, johti heillä siihen että heille rajaamaton kakseus kuului alemman tason piiriin, vaikka se onkin abstrakti ja kategoriana läsnä kaikkialla alemmalla tasolla. Platonin mukaan se ei kuitenkaan ollut läsnä ykseydessä. Uusplatonisti Porfyrios herätti kysymyksen siitä, ovatko olioiden suku (genus) ja laji (species) reaalisia ja ajattelusta erillisiä olentoja, vai onko kyseessä pelkästään ajattelun omasta luonteesta, jolla ei ole reaalista vastinetta mielen ulkopuolella. Tämä onkin merkittävä metafyysinen kysymys. (Itse luotan jossain määrin ideoiden kaltaisuuteen: Tosin ajattelen tilanteen täysin nurin kurin Platoniin nähden. Minulle teoriat ovat karkeistuksia todellisuudesta, abstraktioita joihin karkeistamme ominaisuudet, jotta voisimme ymmärtää niitä. Siksi esimerkiksi kun ajattelen kissaa, se on vain "eräänlainen teoria/määritelmä kissasta", joka on karkeistus siitä mitä esimerkiksi oikea kissanpentu tai kujakolli on luonnossa. Käsite "kissa" on induktio, joka tehdään jotta meillä ei olisi vain epämääräinen kasa aistimuksia, vaan jotta voisimme ymmärtää jotain. Ymmärtäminen on luokittelua ja tämä tehdään aina jäsentämällä havaintodataa ideoiden kaltaisella periaatteella - ja tietenkin tästä seuraa "induktion ongelmaa" ja havaintodatan karsimista. Mutta kuka muka väitti että tässä kohden tarjolla jotain "ilmaisia lounaita"?)

Uusplatonismilla oli melko paljon merkitystä, esimerkiksi Augustinuksen "tunnustukset" -teoksessa kerrotaan kuinka platonistien kirjoitukset olivat auttaneet irrottautumaan manikealaisten dualistisesta näkemyksestä. Hän muutti kahtiajaon valon ja pimeyden taistelusta siihen, missä ylevä rakkaus yliaistilliseen Jumalaan kilpailee alemman tason lihallisen ja egoistisen nautintorakkauden kanssa. Augustinus keskittyy uusplatonistiseen unio mystica -kokemukseen. Uusplatonismia sovellettiinkin ahkerasti teologiaan, luultavasti sen vuoksi että sen terminologia sopi siihen hyvin.

Taidetta ja eläinrääkkäystä.

Sisareni lähetti minulle addressin, jossa kehoitetaan lopettamaan eläinrääkkäys taiteen nimissä. Teemu Mäkihän tuli tunnetuksi "kissantappovideostaan", jossa hän tappoi kissan liian pienellä kirveellä, ja teki hän jotain muutakin, mutta tämä oli oikeastaan hieman irrelevanttia eläinrääkkäyksen kannalta koska eläin oli jo kuollut. (Se oli vain silti karseaa.) Toki Mäen pätkässä oli myös paljon muutakin, ja luulen että harva tietää että se oli vain yksi kohtaus pidemmöstä kokonaisuudesta "Sex and Death", jossa jossa oli myös kaikenlaista muuta väkivaltaa, kuten uutispätkiä, nälänhädästä kärsiviä, vihaisia pastoreita indoktrinoimassa, karatea, häkkikanaloita, ulkomaisten tehtaiden työntekijöitä kurjissa oloissa. (Kulttuuristamme kertoo mielestäni jotain myös se, että miksi juuri tuo kohta nostettiin julkisuuteen, eikä muita. Eihän se kissan tappaminen tietenkään mikään hyvä asia sekään ollut, mutta..) Itse pidin jo tätä riittävän julmana. Mutta tässä tapauksessa kyseessä ei ollut Mäki. Hän oli vain elementti, jolla toin tapausta lähemmäs, tutummaksi.

Taideteos oli seuraava:

Guillermo Vargas Habacuc otti kadulta kulkukoiran, sitoi koiran taidegalleriaan. Urbaanit legendat kertoivat, että hän antoi sen nääntyä kuoliaaksi ja että taiteilija ja arvon sivistyneet galleriavieraat sitten katsoivat koiran kuolemaa. Sittemmin arvostettu taidebiennaali Visual Arts Biennial of the Central American on nyt kutsunut taiteilijan tekemään saman julman performanssin uudelleen tämän vuoden biennaaliin. Syntyi tietenkin myös vastaliike: Performanssin kieltämisen puolesta voi vedota kirjoittamalla vetoomuksen.

Tosiasiassa koira oli vain yhden päivän kiinni, jonka jälkeen tämä karkasi. Eikä siis suinkaan kuollut nälkään. Toki arvon taiteilja itse ei suostu kumoamaan syytöksiä. Mutta tässä tapauksessa syynä on enemmänkin sanoman levittämienen, kuin se että asia olisi totta. Tässä asiassa huomataan myös se, kuinka tarinat muuttuvat.

Mutta oletetaan nyt kuitenkin tarinan etenemisen vuoksi, että tilanne olisi juuri, kuten urbaaneissa legendoissa esitetään. Fiktio alkaa:

Minun huomiotani herätti tietenkin tilanteen selvä epäeettisyys. Teemu Mäki sentään pyrki tappamaan kissan nopeasti. Tässä tapauksessa taas kyseessä on hidas kuolema. Toki ymmärrän että tällä tempauksella voidaan itse asiassa kritisoida tapaamme kohdella eläimiä ja toisiamme. Katukoirat kuolevat joka tapauksessa hitaasti kadulla. Kuoleman pituuteen perustuvat argumentit teurastustoiminnassa herättävät samalla kysymyksiä: Sellaisia, kuin onko nopea kuolema todella parempi? Sillä jos todella on, kahlehdinta olisi eettinen teko, kun koira kuolee kahleissa todennäköisesti nopeammin kuin vapaana. Mutta toisaalta ymmärrän myös että keino itsessään ei silti vaikuta eettiseltä : On hieman kuin vastustaisi natsien holokaustia pistämällä lauman juutalaisia kaappiin ja laittamalla kaasua tilaan. Ketä kriitikko kritisoi jos tekee kuten kritisoimansa kohteet? Itseään?

Toinen asia, mihin huomioni kiinnitti oli saamassani viestissä ollut lause "eläinrääkkäys ei ole taidetta". Voidaksemme sanoa onko jokin taidetta vai ei, meidän on otettava erilaiset taideteoriat käsittelyyn. Käsittelen nämä esitetyn koiravertauksen ja jo antamieni taustatietojen kautta (teoriat jäsentävät havaintoaineistoa. "Sama aineisto - eri tulkinta" on mahdollista.) ja esitän, ovatko ne tämän mukaan taidetta vai ei. Tämä on samalla pikavisiitti taideteorian ihmeellisyyksiin.

1: Institutionaalisessa taideteoriassa teos on taidetta sen mukaan missä kontekstissa se esitetään. Toisin sanoen taide on taidetta koska se esitetään museossa, kriitikot kehuvat sitä ja instituutiot tunnustavat sen taiteeksi. Toisin sanoen jos koira kuolee kadulla, se ei ole taidetta, mutta jos Guillermo Vargas Habacuc laittaa koiran taidegalleriaan "Visual Arts Biennial of the Central American" se on taidetta.
2: Intentionaalisen taideteorian mukaan teos on taidetta, mikäli taiteilija sen sellaiseksi on tarkoittanut. Koska ihmisiltä kuitenkin puuttuu ajatustenlukukyky, tämä teoria on minkään arvoinen vain sen mukaan että taidetta on se, mitä taiteilija sanoo taiteeksi. Tässä tapauksessa taiteilija on Guillermo Vargas Habacuc joka kutsuu katukoiraansa kuolemassa taiteeksi. Jolloin se jälleen on taidetta.
3: Esteettinen taidekäsitys taas perustuu teoksen ominaisuuksiin. Jos nämä täyttävät vallitsevat normit, teos on taidetta. Kauneus on kulttuurisidonnaista, joten taide on kaunista, mikäli se ympäröivän kulttuuriympäristön mukaan on kaunista. Tämä tarkoittaa sitä, että em. bakkanaali ei ole taidetta. Luultavasti edustajat ovat siis kannattaneet tätä taidekäsitystä. Ainakin mikäli olemme kulttuurintutkijoita ja oletamme että tutkimuksemme kohde on rationaalinen, kuten tietysti itse uskon. Onhan väitteen esittäjä kuitenkin sisareni, jonka kokemuksieni pohjalta luokittelen itseäni täyspäisemmäksi henkilöksi.
4: Symptomaattisessa taideteoriassa oletetaan että taide on avoin käsite. Sen mukaan taiteella ei ole mitään tiettyjä ominaisuuksia. Sen sijaan taiteen rajojen on voitava laajentua loputtomasti, jotta ne voisivat sisältämään uusia luomisen muotoja. Sellaisia joita ei ole aikaisemmin kuviteltu. Taidetta ei voida määritellä. Taidetta voidaan sen sijaan lähestyä erilaisten "oireiden" kautta. Esimerkiksi Nelson Goodmanin mukaan taiteella on joitain tietynkaltaisia piirteitä. Nämä eivät kuitenkaan määrittele taidetta, taide voidaan ainoastaan tunnistaa näistä merkeistä. Näiden merkkien määrä voi muuttua ajan mittaan. (Tämä muistuttaa kovasti Feyerabendin teoriakäsitystä.) Valitettavasti tämä on hieman epämääräinen käsite, joten on vaikeaa sanoa onko kyseinen koira kahlehdittuna taidetta vai ei.
+: Lisäksi haluaisin laittaa jonkinlaisen oman, epävirallisen, taidekäsityksen, jota voidaan kutsua vaikka "reaktiiviseksi taidekäsitykseksi" tai "ärsykeperustaiseksi taidekäsitykseksi", jossa taide on mikä tahansa teos, jolla on jokin sanoma tai mielikuva tai tunne joka sen kautta välittyy tai syntyy. Taide on siis sitä joka aiheuttaa subjektiivisia tuntemuksia. Joita voisi olla sekä hyvä mieli että kuvotus. Tässä tapauksessa taideteos ehdottomasti sopii taidekuvaan. (Tätä taidetta voitaisiin jopa jotenkin arvioida, koska ihminen reagoi moniin asioihin enemmän tai vähemmän lajityypillisesti. Tai jos ei reagoi, kysessä on jonkinlainen patologinen tila.)

Lopputulos on siis se, että useampi taideteoria itse asiassa määrää koiran taiteeksi (2, yksi epäselvä ja omani) ja pienempi määrä tuomitsee sen eitaiteeiksi (1, ja yksi epäselvä). Haluaisin kuitenkin muistuttaa myös siitä, että oikeastaan tässä on otettava käsittelyyn lisäasioita. Kirjoituksessa on oletettu että taide olisi automaattisesti oikeutettua. Näin ei kuitenkaa välttämättä ole. Osa taiteesta voi olla arvokasta, mutta tätä ei silti välttämättä tarvitse yleistää kaikkeen. (Tähän ei ole mitään ehdotonta pakotetta.) Taiteen kohdalla on tietysti niin, että kaikkea taidetta saa kritisoida, mutta taiteilijaa ei voi tällä estää. Taiteilija voi ilmaisuvapauttaan noudattaen tehdä taidetta, sanoi kriitikko mitä tahansa. Ja kriitikko voi jatkaa kritisoimistaan vaikka taiteilija sanoisi tähän mitä.

Olennaisin kysymys ei mielestäni oikeastaan ole se, onko koira taidetta, vaan se onko koiran nälkään tappaminen epäeettistä vai ei. Sillä jos enemmistö kannattaa sitä että on valittava etiikka ennen taidetta, on demokratiassa valittava etiikka. Se on ihan sama juttu kuin sen kanssa että Suomessa on henki aina omaisuuden yläpuolella : Kaikkialla näin ei ole, mutta täällä sitä on noudatettava ajattelipa siitä sitten mitä vain. Siksipä ainakin minä julistaudun tämmöisen taiteen vastustajaksi, olipa se sitten taidetta jonkun taideteorian mukaan tai ei. Tämä ei tarkoita että vihaisin kaikkea taidetta, tai edes itse taideteoriaa. (Jos taideteoria sisältää epäeettisiä elementtejä ei vielä tarkoita että taideteoria olisi väärä. Siinä vain on epäeettisiä sävyjä. Käsittääkseni taidetta ei ole missään dogmaattisesti määritelty eettiseksi toiminnaksi, pikemminkin melko vapaaksi toiminnaksi.)

Toivon mukaan opettavainen fiktio päättyy.

Itse tietysti toivoisin, että jos tempaus olisi totta, adressi saisi paljon nimiä. Ja jos tilanne ei muuttuisi, olisi hienoa tehdä taideprojekti, jossa tuohon taidegalleriaan mentäisiin yhdessä heittelemään koirannappuloita hauvalle. Kutsuttaisiin tätä taiteeksi, koska sielussamme tuntisimme niin, ja jos mukaan tulisi pari ammattitaiteilijaa, niin sehän on siinä! Ja kun tilanne tehtäisiin oikein esteettiseksi, koiran nappuloiden jahtaaminen johtaisi esteettisiin elämyksiin. Jospa sitten saataisiin vaikka taideteos myytyä ulkomaillekin. Ehkä kuuluisa "nälkäistä koiraa ruokitaan nappuloilla" tuottaisi tällöin jopa miljoonia taskuun, etenkin kun sanotaan sen kuvaavan suhdettamme kolmanteen maailmaan: Että "heitetään kuivia nappuloita hätäavuksi, kun itse syödään valmiiksi marinoidua lankkupihviä ja luomuvihanneksia pöydässä ja koetaan olo niin eettisiksi". Ja voisihan sillä tietysti muistuttaa sitäkin, että olemme ajaneet monissa asioissa ajaneet biosentrismimme (eliökuntakeskeisyys) niin ääripäähään antroposentrismistä (ihmiskeskeisyys) että välitämme helposti enemmän suloisista eläimistä kuin kärsivistä spurguista stadin sporassa. (Ei toki sisareni, joka ottaa osaa myös Nakurun lapsiin, joka on kummitoimintaa.) Sen nimittäin tiedän, että performanssi "Känni -Arskan kuolema Itäkeskuksessa" ei kohtaa adressia. Toki ero on siinä että Arskaa ei sidota kiinni ja tapeta nälkään. Sen sijaan Arskan vain annetaan kuolla. En sitten tiedä kumpi on pahempi.

Kaksi täyttä nollaa.

"Eipä ihme, ettei kukaan käy täällä - Täällä on liian täyttä."

Tämä on tämän blogin 100 viesti. On oikeastaan aika erikoista että se on olemassa. 100 viestiä, joista useimmat ovat pitkiä. Olen kirjoittanut kirjan verran tavaraa muutamassa kuukaudessa.

Minulta on kysytty missä pidän blogia ja vihjattu että sellainen olisi kiva. On myös vihjattu, että filosofi tarvitsisi avoimuutta. Itse vastailin näihin kolmella vasta -argumentilla.
1: Minun elämäni ei kiinnostaisi ketään. Ja kokeilin lapsena päiväkirjaa enkä pitänyt.
2: Blogien hektinen tahti ei sopisi minulle. Että blogiviesti vanhenee nopeammin kuin päivän lehti. Ja että en voisi päivittää kuitenkaan yhtään säännöllisesti.
3: Kukaan tuskin lukisi blogia, jos sellaista pitäisin.

En ole edelleenkään varsinaisesti erimielinen yhdessäkään yllämainituista. Päiväkirja on periaatteessa minulle aivan väärä itsekommunikaation tapa. Mutta onpahan edes tapa. Parempi kai sekin kuin ei mikään. Ja kenties tässä suhteessa olen ihan tavallinen, koska blogin kirjoittaminen vie aikaa. Ja he, joilla on "elämää", ei ole aikaa kirjoittaa sitä. ergo.. ("Irtien" vanhana jäsenenä voin tietysti olla vain ylpeä: Yhä täydessä nuoruutensa vedossa.)

Tosin olen osittain ratkaissut ongelmatilannetta sillä, että en kuitenkaan kerro elämästäni. En myöskään ole tehnyt kuin sisareni, joka käsittelee rohkeasti blogissaan henkilökohtaisia tunteitaan. (Jotka ovat siis eri asia kuin pinnalliset tapahtumakuvaukset.) Itselläni ei ole tähän rohkeutta, ja jotkut epäilevät että ei riittävää tunneskaalaakaan - mutta eipä ole vastaavaa lukijamäärääkään. Syykin on selvä : Ihmiset tietävät mitkä asiat ovat tärkeitä. Ihmiset ovat tärkeitä, koska ilman niitä ei ole filosofiaakaan. Mutta tämän tiesin jo aloittaessani. Jos etsisin lukijoiden määrää tai laatua, kirjoittaisin vääristä asioista : Jo pelkällä miekkakokoelman kuvilla saattaisi saada vakaamman lukijakunnan. (Enpä tosin ole juuri missään mainostanutkaan. Blogilistaan laittanut, siinä kaikki.)

Tahti näyttää näin "jälkeen päin" katsoessa hurjalta, paljon hurjemmalta kuin olisin voinut kuvitella tuottavani. Esimerkiksi viikon verran blogiani pitäneenä soitin entiteetille, joka on pitänyt aktiivisesti blogia jo yli vuoden, ihmettelin mistä hän keksii sanottavansa. Tälläkin hetkellä minulla on sama olo kuin viikon kirjoittaneena : On vain joitain hassuja asioita joita ei ole tullut sanotuksi.

Eniten ihmetyttää että milloin se loppuu. Tietenkin sen ihmettelyn lisäksi, että se ylipäätään alkoi.

Kuitenkin materiaalin keruu ja tavaran synty on ymmärrettävää. Se on täydellistä asemaenergiaa ja sitä kuinka pienistä virroista kasvaa joki. Tämän opin renkinä ollessani. Siellä isännällä, Jaskarin Markulla, oli asenteena se, että hän ei opettanut montaa asiaa päivässä, koska se olisi liikaa. Sen sijaan hän ei antanut yhtään "tyhjää päivää", joka päivä hän opetti jotain. Samaa tietä hän lienee harjoittanut itsekin elämässään.

Yksi asia päivässä tekee jo 365 asiaa vuodessa. Se on vaikka esimerkiksi jo ihan hyvän kokoisen kasvikirjan kaikki latinankieliset nimet.

Omalla kohdallani tilanteeni on seurausta siitä että minulla ei ole autoa. Kävelen joka paikkaan. Myös kouluun ja töihin. Lisäksi istun junassa. Ja junassa kädet ja mieli ovat vapaana. Esimerkiksi kun menen kouluuni, minulla kuluu matkoihin 1.5 tuntia suuntaan. Käyn siellä 5 päivänä viikossa. Tämä tarkoittaa sitä että minulla on 15 tuntia viikossa tylsää. (Tylsän määritelmä on se, että mieltäsi ja käsiäsi ei pidetä suunnattuna.) Koska käyn koululla 10 kk vuodessa, ja kuukaudessa on 4 viikkoa, 600 tuntia vuodessa tylsää. Ja kun olen ollut koulussa 4 vuotta, takanani on 2 400 tuntia tylsää. (Luvussa ei ole laskettu mukaan sitä että tosiasiassa joudun melkein aina odottamaan asemalla junaa, joka tarkoittaa sitä että minulla on tylsää enemmän. Toki en joka aamuna ole ahkerana kuin tikka, joten voi olla että luku on silti mainittua pienempi. Se on kuitenkin selvää että tahti on yli 1 asia päivässä)

Tai ei tylsää, sillä vaikka Teemu Mäen taiteesta en pidäkään, hän sanoi mukavasti eräässä haastattelussa, että "Jos ihmisellä on tylsää, se on hänen oma vikansa." Ajan voi käyttää huviksi ja hyödyksi. Joku sanoisi tätä multitaskaamiseksi. Minä en sano, sillä olen juuri siinä huono. Yleensä teen vain yhtä asiaa kerralla. Junissa nyt vain on sellainen rutiinitunnelma, jota ei minkään maailman KOFF -pelasta. Täynnä väsyneitä ihmisiä. Eniten ihmettelen perjantain ja lauantain alkuiltaisia junia : Kun ottaa esim. perjantain junan, ei näe iloisia ilmeitä vaikka viikonloppu alkaa, työt loppuvat ja vapaa alkaa. Vaikka voisi luulla, että juuri nämä työssä käyvät ihmiset olisivat raskaan työviikon jälkeen iloisia. Luulisi että nämä junavuorot olisi tehty puhtaasta riemusta.

Junassa on siis jotain samaa kuin kirkoissa. Aina kun menee, ja vaikka miten pirteänä menisi, niin se tunnelma alkaa nukuttamaan. Jopa ennen kuin varsinainen ohjelma alkaa. Luulen että se liittyy jotenkin siihen miten haukotukset tarttuvat vastustamattomasti laumaeläimeen ja aikaansaavat refleksinomaisen automaattisen reagoinnin, kuin atrappi.

Tylsyydelle on siis tehtävä jotain. Kenties siksi, että ei jäisi oravanpyörään jossa jatkaisi juoksuaan kunnes hitaasti kuolisi. Kenties siksi että ei ajattelisi muita asioita, niitä ikäviä joita masennukseen taipuvaiset tai bipolaariset ihmiset ajattelevat kun heillä on aivot ja kädet vapaana.

Filosofia oli oikeastaan aika hyvä ratkaisu, koska se ei vaadi koemateriaalia, kuten esimerkiksi luonnontieteiden tekeminen. Filosofian harjoittajalla on aina harrastusvälineet mukana. Niitä ei voi hukata laukussa asemalle. (Kuten eräälle bokkenilleni kävi yhden navettaviikkoreissun jälkeen. Laukku jäi junaan ja lisäksi katosi yksi tanto ja rakas Nalle Puh T -paita. Olen ostanut lisää puuta myöhemmin mutta samanlainen Nalle Puh on vielä löytämättä. Hukkautuminen oli kyllä suorastaan luonnonlaki, koska edellisenä yönä piti auttaa lehmää, Ramonaa, raskaassa poikimisessa, joka vaati eläinlääkärin ja leikkaustoimenpiteet ja siitä oltiin menty Englannin kokeen kautta kotiin. Ja se vasikkakin kuoli, mutantti kun oli.)

Saa nähdä miten pitkälle asemaenergiani riittää : Saa tosin nähdä, mitä käy kun energiat tähän loppuvat. Että tuleeko potentiaalin vai aseman rajat ensin vastaan.

WΔZ up? Enimmäkseen harmiton pottu pottuna.

"Elämässä ei ole voittajia, on vain selviytyjiä."

Tämä artikkeli ei käsittele moraalia tai sitä miten jokin asia on hyvä tai ei ole hyvä. Tämä käsittelee sitä, miksi ihmiset eivät aina ja kaikkialla tapa toisiaan. Jos tämä on sinusta moraalia, silloin esittämäni esimerkit selittävät moraalia. (Mutta jos ajattelet näin, is-ought -ongelma jää silti kohdallasi ratkaisematta.)

Jean-Jagues Rousseau tuli kuuluisaksi siitä, että ihmisen pitäisi mennä "takaisin luontoon". Hän ajatteli, että riidat ja sodat ovat alkaneet siitä hetkestä, kun joku ihminen päätti omistaa jotain, ja rajasi maa -alueen ja sanoi että muut eivät saaneet käyttää sitä. Rousseaulle luonnontilaista ihmistä kuvasi ajatus jalosta villistä. Rousseaun mielestä hyvä asia oli itserakkaues (amour de soi), joka oli luontainen tarve itsesäilytykseen. Hänestä tämä yhdistyi inhimillisen järjen voimaan. Yhteiskunta taas oli aikaansaanut kilpailutilan, joka pakotti ihmiset ylpeyteen (amour-propre), joka oli keinotekoinen ja pakotti ihmiset vertaamaan itseään toisiin, mikä loi pelon ja aikaansai tätä kautta vahingonilon ja muun toisten heikkoudesta ja kärsimyksestä nauttimisen. Jälkimmäisestä voitiin irtautua ensimmäisestä luopumatta.

Kaikki eivät ole yhtä optimistisia.

Thomas Hobbes ajatteli, että luonnonkaltaisuudessa elävät ihmiset ovat tuomittuja tappamaan toisiaan. Hän perusteli tätä sillä, että jopa heikoin ihminen voi aina jossain olosuhteissa tappaa vahvimman. (Jos ei muuta, niin mennään piiloon ja paiskataan lingolla kivi päähän, kun toinen varomattomasti menee aamulla vessaan.) Hobbesin mukaan ihmiskunta tarvitsi yhteiskuntaa siihen, että he eivät tappaneet toisiaan. Myös kristityt ovat pessimistisiä, sillä heillä on käsite "perisynti", joka tarkoittaa sitä että luonnontilainen ihminen on ikään kuin "uusavuttomuuden tilassa", syntinen ja viallinen. Hän tarvitsee ulkopuolista eheyttäjää. Aikojen varrella ihmisen väkivaltaisuutta on perusteltu eläimenkaltaisuudella.

Tässä vaiheessa on kuitenkin syytä laittaa esille raadollinen esimerkki elävästä elämästä. George R. Price lähti maailmalle. Hän teki töitä koskien Hamiltonin ryhmävalintaa.
Karkeasti voidaan sanoa että Pricen yhtälö
osoitti että luonnossa ei ole aitoa altruismia, ei sellaista asiaa kuin "aito epäitsekkyys". Jos joku teki jotain jonkun puolesta, se teki sen muista syistä. Hienovireisemmin, eksaktimmin ja vääristelynkestävämmin, voisi sanoa että se käsittelee ryhmävalintaa lajitasolla : Kaava kieltää että altruistinen käyttäytyminen joka hyödyttää lajia yksilön sijasta ei toimi. (Toki haitallisia mutaatioita voi kertyä populaatioon esimerkiksi geneettisen ajautumisen kautta. Eli tämä ei itse asiassa todista että luonnossa ei voisi olla altruismia, ainoastaan että luonnonvalinta ei sitä puolla, joten se on pakosti erittäin harvinaista.) Kuitenkin jos altruismi puolustaa osaa porukasta, altruismi voi hyödyttää populaatiota. Price masentui tuloksestaan ja eli antaen kodittomille asuntoja ja eläen muutenkin auttavaista elämää. Aina siihen asti, kunnes teki itsemurhan kynsisaksilla. Tässä vaiheessa hänellä ei ollut juurikaan omaisuutta. (Siksi erikoinen valinta välineeksi.)

Tähän ajatukseen liittyy - itse asiassa olennaisesti - Dawkinsin "itsekäs geeni" -ajatus. Siinähän ajatellaan että kun esimerkiksi lapsillasi on puolet geeneistäsi, jos joku toimesi saattaa sen, että kolme heistä jatkaa elämää, sinun itsesi kannattaa tuhoutua. Sillä tässä tapauksessa lapsissasi on yhteensä sinun geenejäsi enemmän kuin sinulla on niitä itselläsi. Lasten ja sukulaisten puolesta uhrautuminen voi siksi saadakin tukea ja hyötyä. (Minusta termin nimi voisi olla tätä kautta jopa "epäitsekäs geeni". Tai ehkä on hienompaa sanoa että "itsekäs geeni - epäitsekäs vanhempi".)

Toisaalta luonnossa on monia laumaeläimiä, jotka pärjäävät sen takia että ne toimivat ryhmässä. Tämä ei suinkaan välttämättä tarkoita että joku uhrautuu muiden puolesta. Esimerkiksi susilauma, joka tappaa hirven, ei suinkaan uhraa jäseniään, vaan se hirvi menettää elämänsä. Yksi susi ei saisi hirveä alas, joten lauma antaa niille aivan erityislaatuisen tavan, se avaa saaliita jotka muutoin olisivat mahdottomia. Tälläistä yhteistyötä, jossa yhdessä tavoitellaan jotain ja kaikki (esimerkissä sudet) hyötyvät, ei voi kutsua altruistiseksi. Sillä se on sama, kuin kutsuisi altruistisiksi merirosvoja, jotka ryöstävät kauppalaivaston ison aluksen. Yksikään piraatti ei onnistuisi tässä yksin, mutta laumassa he saavat harkot hallintaansa. Ilman piraattikavereita = ei saalista, piraattikavereiden kanssa = jotain jaettavaa.

Mutta tämä ei tietysti ole kaikki. Tässä on hyvä hypätä luonnosta talousteorian puolelle. Toki, talous ja yhteistyö kuuluvat hyvin yhteen, samoin kuin evoluutio ja taloustiede. Sillä Charles Darwin sanoi, että luonnonvalinta sai vaikutteita Thomas Malthusin talousteoriasta. (Tässä kohdassa jokin pieni ääni päässäni huutaa "is-ougtinsa" unohtaneille, että talousteoriaa ei yhdistetä kuitenkaan helposti moraaliin.)

Talousteoriassa kun on hyödyllistä ryhtyä yhteistyöhön, jopa intuitionvastaisissa tilanteissa. Hyvä esimerkki on se, että resurssit (aika, raha tms.) kannattaa käyttää siihen, mistä siitä saa parhaan hyödyn. Tämä tarkoittaa sitä, että jos meillä on kaksi heimoa, joista ensimmäinen tekee parempia keihäitä ja parempia kirveitä, kuin heimo B, mutta saa kirveistä "paljon parempaa hintaa" suhteessa kuluttamiinsa resursseihin, sen kannattaa ryhtyä vaihtamaan kirveitänsä toisten keihäisiin. Vaikka pinnallisesti ajatellen tuntuu erikoiselta jättää parempien keihäiden tuotanto toisen huonompiin keihäisiin. Ja jos heimo B samanaikaisesti valmistaa hieman heikompilaatuiset keihäänsä resurssitehokkaasti ja tumpeloi kirveiden teossa resursseissaan kaupankäynti on myös sille kannattavaa. (Molemmat hyötyvät.) Toki myös systeemiksi tekeminen onnistuu yhteistyön avulla, ja henkilöt voivat erikoistua siten, että lopulta keihäitä ja kirveitä vaihtelevat heimot ovat hyviä juuri siinä, mitä tekevät. (Mutta tämä on pitkän tähtäimen asia. Vaihdon kannattavuus on kuitenkin jo lyhytaikaisesti kannattavaa.)

Mistä tässä olen itse asiassa puhunut? Pelaamisesta tietysti. En normaalista pelaamisesta, sellaisesta jossa ilo tulee kun saadaan enemmän maaleja. Tälläisiä sanotaan nollasummapeliksi.

"Nollasummapeliä" kutsutaan nollasummapeliksi, koska kaikkien pelaajien tappioiden ja voittojen summa on aina nolla ja jotta pelaajien keskuudesta saataisii esiin voittaja täyttyy vastaavasti syntyä häviäjä/häviäjät. Sen sijaan olen kirjoitellut ei-nollasummapeleistä, joissa ryhmän sisällä toisen voitto ei ole toisen tappio. (Toki esimerkiksi piraattien hyökkäyksessä voidaan nähdä kaksi nollasummapeliä: Ensimmäisessä on piraatit versus kauppalaiva, toisen voitto on toisen tappio. Ja toinen on tietysti piraattien sisäinen saaliinjako. Isompi pala jollekin on pienempi pala muille. Mutta tarkoitan sitä kolmatta kontekstia.)

Kuuluisin esimerkki ei-nollasummapelistä on Merrill Floodin ja Melvin Dresherin kehittämä vangin dilemma. Siinä pelaajat ovat/ajatusleikitään että on kaksi kiinni jäänyttä vankia. Kuulustelijat antavat vasikoijalle porkkanaa ja hiljaisena pysyvää kepillä:
1: Jos molemmat pysyvät hiljaa, kumpikin saa vuoden tuomion.
2: Jos molemmat vasikoivat, saa kumpikin kolmen vuoden tuomion.
3: Jos vasikoijia on vain yksi, hän pääsee vapaaksi ja vaiti pysynyt saa kymmenen vuoden tuomion.

Molemmissa tapauksissa sinun kannattaa huijata: Jos huijaat, saat aina paremman edun kuin olemalla hiljaa. Vangin dilemma kuitenkin muuttaa luonnettaan, jos peliä pelataan useamman kerran peräkkäin saman kumppanin kanssa. Arkijärjellään toimivat ihmiset olivatkin tietäneet tämän, sillä he Matt Ridleyn "jalouden alkuperä" -kirjan mukaan ihmetyttivät talousteoreetikoita sillä, että he voittivat isompia summia pelaamalla "typerästi", eli tekemällä yhteistyötä. Sillä kun talousteoreetikot pelasivat keskenään, he saivat aina "kolmen vuoden kakkuja" ja reilua peliä harjoittavat saivat joka kierroksella "vain yhden vuoden kakkuja". (Jos vankeustuomion sijasta olisi palkinnot ja esimerkiksi vuosi 10 v vankilastaoloajasta pois olisi vaikka 1 yksikkö ja maksut annettaisiin rahassa, yhteistyötä tekevä tiimi tienaisi tosi hyvin verrattuna ilkeileviin talousteoreetikoihin.)

Itse asiassa pelkkä yhteistyö - pettämis strategia ei ollut toimivin, vaan peräkkäisiä kierroksia pelatussa vangin dilemma toimii eri olosuhteissa hieman eri strategiat. Jos kaikkia tyylejä on paikalla, kannattaa strategia "tit for that" (potut pottuina), joka on aloittaessa reilu, mutta rankaisee petturia pettämällä tätä seuraavalla kerralla. Siksi tästä seuraakin se, että vangin dilemmassa "pettäminen kannattaa lyhyellä tähtäimellä, mutta reiluus pitkällä tähtäimellä". Lisäksi jos peliin otetaan lisästrategioita siitä, kuinka pelikumppanit saa valita = epäreilut jättää täysin pelin ulkopuolelle tilanne on "yhteistyön pettäjälle" entistäkin ikävämpi: Heille ei edes anneta mahdollisuutta kerätä edes häviö / säälipisteitä.

On kuitenkin muistettava, että elämä ei yleensä ole nollasummapeliä. Eikä se aina ole vangin dilemmaakaan. Yllättävän usein sitä törmää siihen tilanteeseen, että kaikki hyötyvät.

Induktion ongelma.

"Soittakaa Paranoid!"
(Yleinen konserttimeemi.)

Käsittelen tänään tarkemmin Humen induktion ongelmaa. Tämä on syytä suorittaa siksi, että hänen esittämänsä syy-seuraussuhteen kritiikki ei ole pelkkää paranoiaa. Se on lisäksi yleissivistystä. Ja on siinä jotain asiaakin.

Lisäksi sen alkuperäinen konteksti on yllättävä;

David Hume kannatti tieteellisiä ihmistieteitä. Tähän oli syynä ainakin se, että Locken mukaan moraaliasiat kuuluivat ehdottomasti scientian piiriin. Lockelle asia oli itsestään selvää koska hän oli naiivi realisti, joka luotti intuitioonsa, jonka hän laski yhdeksi aistikseen. Locken mukaan moraali oli siis yhtä empiiristä kuin muukin tiede, koska se tutki Jumalan säätämää asiaa, josta saatiin havaintoja aivan yhtä hyvin kuin vaikkapa omenista tai karhuista. Monista moraalifilosofeista, kuten esimerkiksi Hobbesista, asia ei kuitenkaan ollut näin. Moraalin ajateltiin olevan vain ihmismielen tuotos: Ihminen on psykologisella rakenteellaan luonut ja säätänyt moraalin. Kyseessä olisivat siis enemmänkin mielipideasiat.

Hume oli ennen kaikkea moraalifilosofi.

Hänen kritiikkinsä vastusti eniten näkemyksiä joita kannatti muun muassa Geogre Berkeley, joka luotti empiiristen uskomusten täydelliseen varmuuteen. Toinen taho, joka oli Humea vastaan oli James Beattie, joka taas oli sitä mieltä että ihminen löytää ihmisluonnon salat yhtä hyvin kuin mikroskoopilla tarkastelija kykenee löytämään tien. Beattien mukaan runous oli parempi moraalin ohjenuoraaja kuin filosofia. Myös Hutcheson argumentoi (jo ennen Humea: Hänhän oli Humen opettaja.) että moraali perustuu tunteelle.

1700 -luvulla suuri kysymys olikin se, kuuluivatko ihmistieteet tieteeseen, ja jos kuuluivat, niin miltä osin. Humen mukaan kuuluivat. Kaikkien yllätykseksi hän ei kuitenkaan lähtenyt perinteiselle tielle, eli varmentamaan sitä että moraali johtuu aistihavainnoista. Päinvastoin, hän myönsi että ne perustuivat tunteelle. Sen sijaan hän argumentoikin, että myös empiiriset tieteet pohjautuivat tunteelle: Induktio, eli yleistys, on jotain jota ei voida koskaan varmentaa. Induktiolta puuttuu rationaalinen varmennus, näihin luottaminen vahvistetaan vain tunteella. Humen mukaan kaikki tosiasiaväitteet (matters of fact) ovat yleistyksiä ja ennustuksia, jotka perustuvat tunteelle.

Ja tässä vaiheessa voidaan vaipua tarinointiin.

Otan Humen tilanteeseen sopivan tarinan Lockelta, jota lainaan siksi että Hume itse lainasi sitä. Locke kertoi itämaisesta ruhtinaasta joka kohtasi eurooppalaisen matkaajan. He olivat monta päivää yhdessä ja eurooppalainen kertoi omasta maailmastaan. Eräänä päivänä ruhtinas sanoi että oli toki jo aikaisemmin epäillyt että vierailija kertoo omiaan, mutta että nyt hän oli varma. Hän oli varma, koska eurooppalainen oli kertonut että hänen maassaan vesi muuttuu kovaksi, sellaiseksi että sen päällä voidaan kävellä. Humen mukaan Locken ruhtinas toimi viisaasti. Sillä Humesta uskomus voitiin hyväksyä kahta tietä. a priori, eli ennen kokemusta tavalla, joka ei riipu havainnoista tai a posteriori, jolloin takana on kokemus. Ruhtinaan kommentti oli a posteriorista tietoa, joka perustui hänen aistihavainnoilleen veden luonteesta. Mutta silti, Hume muistutti, että ruhtinas ei väistämättä ollut oikeassa. (Oikeassa oleminen ja rationaalisuus ovat hieman eri asia.) Mutta eipä ollut mitään takeita että eurooppalaisenkaan induktiossa oli havaintoja kaikista olosuhteista. Hänkin voisi törmätä sellaiseen veden ilmiöön, joka hänestä tuntuisi kerrottuna satuilulta. Yleisen lain muodostaminen on siksi ihan konkreettisesti riskaabelia leikkiä. Humen mukaan kokemustieto voisi olla varmaa vain, jos voidaan havaita jokin riippumaton voima niiden välillä.

Tämä Humen induktion ongelma on esittänyt tärkeää sijaa historiassa : Karl Popper osoitti siihen viitaten loogisen positivismin ja verifikationismin heikkoudet. Hän oli tarinassaan enemmän arkielämässä. Hän kertoili tehtaan pillistä. Hän kertoi, kuinka tehtaalla pilli soi kello viisi. Ja samanaikaisesti ihmiset lähtivät pois. Korrelaatio pillin soiton ja lähtemisen kanssa on selvä. Mitä siis tapahtuu, jos pilli meneekin rikki? Lakkaavatko ihmiset menemästä kotiin? Eivät lakkaa. (Samanlainen korrelaatio voidaan saada aikaan myös kauempaa: Jossai on taatusti sellainen tehtaan pilli, joka soi juuri siihen aikaan kun pääsen töistä. Minä en edes kuule sen soittoa, mutta korrelaatio on silti olemassa.) Lisäksi on huomattava, että kun etsimme voimaa joka on korrelatioiden takana. (Löydämme esimerkikisi kellon joka yhdistää sekä tehtaan pillin että kotiinpääsyn.), Etsimme ja testaamme sitä empiirisesti ja saamme variaatioita, todistamme sen variaation kautta. Tämäkin on pakosti jokin korrelaatio. Mutta silloin ongelmana on se, että SE perustuu induktioon, ja ollaksemme varmoja että voima todella on, meidän tulisi löytää sen takana oleva todellinen voima. Joka, kun etsisimme variaatioita, eroavaisuuksia, perustuisi jälleen induktioon.

Tähän väliin on hyvä laittaa kuuluisa esimerkki Humen kana. Siinä kanalla on havaintoaineistoon perustuva selkeä laki : Aina aamulla tiettyyn aikaan isäntä tulee ja antaa jyviä. Paitsi yhtenä päivänä, jolloin isäntä tulee ja tappaa kanan kirveellä ja syö sen. Kenties kanankin olisi pitänyt lukea Humensa paremmin. Tosin en ole yhtään parempi. Menen jääkaapille ja syön leipää luottaen että se ei ole tappavaa myrkkyä. En mieti sitä, että talot voivat romahtaa joskus - vielä vähemmän mietin että kannattaisiko minun tämän vuoksi siirtyä, pysyä aivan hievahtamatta jotta en vain järkytä talon rakennetta ja "katkaise kamelin selkää", vai juosta ulos niin nopeasti kuin kykenen. En taloasiaa pohtiessani vaivaa päätäni sillä, pitäisikö gravitaatioon luottaa - entä jos talossaolo pelastaisikin henkeni, kun gravitaatiossa olisikin viiden minuutin "sähkökatkos".

Eli olen kuten Hume että Popper, jotka olivat sitä mieltä että empiirinen tiede oli "riittävän rationaalista". Tieto ei ole absoluuttista, se voi olla väärässäkin, mutta se on parempi kuin ei mitään. Humen jälkeen muun muassa John Stuart Mill oli sitä mieltä että scientia oli silti luotettavampaa kuin deduktiivinen päättely, koska ainut minkä aksiomaattinen systeemi kykeni tekemään, oli se että se osoitti että systeemi oli ristiriidaton. Se ei kyennyt osoittamaan että se oli yhtään tosi. Kurt Gödelin tulokset taas romuttivat jopa tämän: Aksiomaattista systeemiä ei voi osoittaa edes ristiriidattomaksi.

Ja nyt tapahtuu se, mikä on odotusten mukaista! Lopussa soi Paranoid!

Logico ergo sum.

"Hiljaisuutta kieleksi luulin / Kaiken kuulin muka aina ihan sanomattakin / Etsin suuntaa suunnatonta / ikuisuuden meren rantaan hiekan päälle talon rakensin"
(CMX, "minne paha haudattiin")

Arkielämässä sanotaan usein että ihmisen logiikka pettää. Tämä tarkoittaa silloin yleensä sitä, että jokin ehdottomasti pätevä logiikkaa, joka oletetaan kaikille yhteiseksi ja samaksi, ei ole seurattu. Arkitasolla logiikka on siis pätevää päättelyä, oikeaa ajattelua, joka seuraa jonkinlaista monistista unelmaa siitä että on vain yksi tie jota voidaan kulkea. Ja tietenkin kaikki tuntevat tämän tien, eikä sitä tarvitse ollenkaan mietiskellä, koska kaikki on jo ihan selvää. Eihän sitä tarvitse kuin katsoa, niin sitä jo heti tajuaa mikä on pätevää ja mikä ei.

Näin toki arjessani minäkin helposti ja usein sorrun.

Filosofiassa logiikka viittaa filosofian osa-alueeseen, joka tutkii pätevän päättelyn ehtoja. Yleensä ne ovat kiinnostuneita (suurimmaksi osaksi ainakin näistä):
1: Käsitteistä ja termeistä, jotka eivät näytä empiirisiltä eli joiden sisältö ei ainakaan suoraan näytä viittaavan havaintoaineistoon.
2: Ajattelun lait, eli minkälaisia rakenteita logiikassa on. Eli millä tavalla saa sanoa ja mitä ei saa sanoa ollakseen loogisen systeemin sisällä.
3: Päättelyn pätevyyden ongelma, eli se miten tiedetään että on lupa siirtyä tietyn muotoisesta esityksestä tietynlaiseen väitteeseen.

Logiikoita on useita erilaisia, eivätkä ne anna samoja vastauksia toistensa kanssa joka kohdassa.
Mielestäni mielenkiintoisin jako on käsitykset logiikan luonteesta. (Onhan se toki metafysiikkaa, joka on kaunis nimi mielipiteille.) Koulukuntarajoja ei aluksi ollut, mutta Immanuel Kant toimi eräänlaisena koulukuntarajaajana. Syynä oli se että hän piti logiikkaa valmiina ja rupesi siksi tutkimaan loogisen ymmärryksen rajoja. Tämä oli Kantin mukaan keskeistä, koska logiikan rajoja ei enää voitaisi laajentaa astumatta rationaalisen päättelyn ulkopuolelle, irrationaaliseen maailmaan. Tätä tarkoitusta Kant kehitti transsendentaalisen logiikan, koska hän halusi erota kokemusajattelusta ja vastaamaan tätä kautta siihen mitä ja kuinka tiedetään. Kant loi ymmärryksen eri kategoriat ja tutki niiden rajoja. Kantin jälkeen logiikasta keskustelemiseen nousivatkin uudet kysymykset, jotka muuttivat logiikan käsitettä paljon. Kantin jälkeiset loogikot alkoivatkin pohtimaan logiikan suhdetta ihmisen tietokykyyn ja todellisuuteen. (Sen sijaan että olisivat vain katsoneet onko tulos logiikan mukainen.) Ja myöhemmin postmodernismi ja mannermainen filosofia ovat lisänneet soppaansa uusia lukuja.

1: Logisismi, on näkemys jonka mukaan logiikka vastaa todellisuutta. Ajattelu ja oleva ovat yhtä, ja logiikan lait ovat olevaisuuden lakeja. Tämä koulukunta on ollut tärkeässä osassa analyyttisen koulukunnan toimintaa. Tällä ajatuskentällä on vaikutuksia muun muassa loogiseen positivismiin ja moniin muihin aiheisiin.
___1.1: Käytännössä ennen Kantia kaikki loogikot olivat logisisteja, tai oikeastaan he pitivät viisaiden ihmisen psykologista ajattelua loogisena, todellisuutta vastaavana. (Siksi mukana on Kantia varhaisempia filosofeja.) Aristoteleen syllogismeissa oli tietyt deduktiiviset säännöt. Gottfried Leibniz taas oli sitä mieltä että luonnollisten kielten logiikat eivät vastanneet maailman logiikkaa. Hän halusikin luoda kielen, jossa perusosia edustavat symbolit olivat mielivaltaisia, mutta joiden väliset käsittelysuhteet ja seuraussuhteet olivat aidosti samanlaisia kuin niiden edustamien käsitteiden suhde maailmassa. Leibniz haaveili universaalikielestä ("lingua univesalis"), joka oli aito maailmasta puhuva kieli, ja olisi kieli joka samalla antaisi aidot päättelyn säännöt, kieli joka itse asiassa kertoi, mitkä väitteet pitivät paikkaansa. Leibnizin haavekielessä symbolien käyttö oli analogiaa kielen ja maailman välillä. Leibnizin ajattelun vaikutuksesta logiikkaan haluttiin siis lisätä muutakin kuin puhutun kielen rakenteita, sellaisia jotka ovat normaalia kieltä eksaktimpia.
___1.2: Leibnizistä eteenpäin logiikan ja kielen tutkimusta yhdistettiin ja analyysi perustui pitkään subjekti-predikaatti -erotteluun. (Predikaattilogiikka) Logisistista perinnettä kehittelivät eteenpäin merkittävästi moni nimi. Logisisteista merkittäviä olivat Gottlob Frege ja Charles Peirce. Sekä Peirce että Frege hylkäsivät - toisistaan riippumatta - aikaisemman, Boolen, ajatuksen siitä, että subjekti ja predikaatti liitetään yhteen identiteettisymbolin avulla.
___1.3: Peirce keskittyi ajatukseen loogisesta algebrasta. Tässä kehitettiin matematiikan pohjalta formaalia logiikkaa jota sovellettiin filosofisten kysymysten ratkaisemiseen. Hänen luomuksensa oli relatiivien logiikka. Hänen taustallaan oli Boolen algebra ja Augustus de Morganin relaatioteoria.
___1.4: Frege pyrki osoittamaan että aritmeettiset totuudet ovat analyyttisiä. Tämä olisi toteuttanut koko logismin perusidean. Frege pyrki määrittelemään aritmeettiset määritelmät ja osoittaa että logiikan aksioomat johtavat aritmeettisiin johtopäätöksiin. Frege piti Leibnizin universaalikielen ajatusta liian kunnianhimoisena, mutta hän yritti kuitenkin päästä niin pitkälle kuin mahdollista - Hän pyrki johtamaan sekä käsitteiden, väitteiden että päättelyidenkin logiikan. Frege hylkäsi "matkan varrella" subjekti-predikaatti -erottelun ja korvasi sen argumentti-funktio -erottelulla. Toisin sanoen Fregen päätelmien jälkeen kieliopillinen lauseanalyysi jätettiin pienempään arvoon, ja siirryttiin sen sijaan kohti matemaattisesti muotoiltuja, formalisoituja, argumentteja, joiden rakennetta lainattiin matematiikasta.
___1.5: Fregen ja Peircen ajatuksista kehittyi eteenpäin myös modaalilogiikka, joka käsittelee mahdollisuuden, mahdottomuuden ja välttämättömyyden käsitteitä. Tähän liittyy olennaisesti "mahdollisten maailmojen" käsittely, johon liittyvästä mahdollisten maailmojen semantiikasta muun muassa suomalainen Jaakko Hintikka on tullut tunnetuksi. Tälle ajattelulle tyypillistä on se, että mahdollisuutta ei ole kytketty aikaan. Mahdollisen ei oleteta toteutuvan jossain. Sen sijaan se perustuu siihen, että se mikä on jossain mahdollisessa maailmassa tosi, on mahdollista ja se mikä on kaikissa tosi, on välttämätöntä.
___1.6: Nykyinen lause ja predikaattilogiikka noudattavat Peircen ja Fregen keksintöihin ja niiden ongelmia on pohdittu esimerkiksi Wittgensteinin tuotannossa. Logisistisessa näkemyksessä ongelmana on se, että jos logiikka on abstraktin erityinen ideaaliluonne, joka ei mitenkään suoraan ole havaittavissa, miten ihminen kuitenkin voisi tietää jotenkin? Logisistit selittivät tätä sillä, että ideat ovat abstrakteja, mutta ihmiset ovat luoneet ne itse. Tällöin ihminen tietää näistä objekteista koska on ne itse luonut. Tällöin emme kuitenkaan ole luoneet mitään ihmisestä riippumatonta ideamaailmaa, ja meidän pitäisi kysyä että miksi emme ole tehneet toisenlaista logiikkaa, eli miksi logiikkamme olisi juuri tietynlaista ja oikeaa. (Jos näin ei olisi, logiikka olisi vain psykologiaa, ihmisen lajityypillistä ajattelua.) Logisisti joutuu vain olettamaan että näin on ja sanoa että tämä tieto on logiikan ulkopuolella. Russellin paradoksi osoitti Fregen joukko -opin ristiriitaiseksi. Kurt Gödelin epätäydellisyysteoreeman on usein katsottu romuttaneen ohjelman lopullisesti.

2: Psykologismi, jonka mukaan logiikka on psykologiaa, eli logiikan lait olivat psykologian lakeja ja logiikan säännöt psykologisia sääntöjä.
___2.1: Kenties erikoisin psykologistista kantaa edustava henkilö on brittimatemaatikko Boolen kehittämä Boolen algebra, jossa oli tavoitteena muodostaa matematiikan kaltainen formaali logiikka. (joka on ollut tärkeä logisistisessa perinteessä.) Siinä esitetyn kalkyylin mukaan yhtälöitä käsitellään tietynlaisten muuntosääntöjen kautta. Boole kuitenkin esitti että hän pyrki rakentamaan logiikkaa, joka nojaisi ihmisten ajatteluun. Boole otti rakenteeksi matematiikan, koska hän oli varma että se, niin kuin kielikin, perustuivat ihmismielen toimintaan ja rakenteeseen. Boolesta ajattelu on laskemista. Peirce kritisoi tätä näkemystä esittämällä että ihmismieli ei ole kalkyloiva kone. Hänestä ihmisellä ei ollut laskeva, vaan kuvioita piirtävä mieli. Tässä näkemyksessä loogikon ei pidä luota ihmismielen tapaista konetta, jos hän haluaa esittää loogista ajattelua käyttävän järjestelmän. Fregen mukaan logiikan lait eivät ole ajattelun lakeja, vaan selvitti sitä miten meidän pitäisi ajatella. Tämä ei hänestä enää ollut psykologiaa.
___2.2: Monista psykologisteista logiikka kuitenkin vastasi enempäänkin kuin vain siihen millaista ihmisen ajattelu on. Heistä se näytti myös sitä, mitä ajattelun tulee olla. Psykologismin laitamilta voidaan löytää muun muassa Jakob Fries, jonka mielestä logiikan lait olivat lakeja jotka kiinnostavat antropologiaa. Tai lähempää ydintä löytyy Friedrich Beneke, joka esitti että "Logiikka on filosofisista tieteistä se, joka on muuttunut vähiten, niin vähän, että Kantkin saattoi sanoa siitä kirjoituksessaan "Kritik der reinen Vernunft" esipuheessa ... että se näyttää lopulliselta ja valmiilta. Jos tämä Kantin väite piti paikkaansa Kantin omana aikana, tilanne on sen jälkeen ratkaisevasti muuttunut".
___2.3: Modaalikäsitettä tarkastelleet psykologistit ovatkin liittäneet logiikkaan mukaan myös varmuuden asteen, jota esimerkiksi Ernst Schröderin mukaan voidaan lähestyä todennäköisyyslaskennan ja induktion kautta. (Tässä tavallaan luotetaan empiriastakin tuttuun ajatukseen siitä, että induktio heikentää tietomme varmuutta verrattuna deduktioon, mutta se kuitenkin sallii meitä tutkimaan asioita laajemmin ja antamaan meille uusia tarkastelualueita, jotka lisäävät tietoamme.)
___2.4: Psykologistit joutuivat kamppailemaan sen kanssa, miksi logiikka olisi oikeaa - etenkin kun käytäntö on näyttänyt että usein päättelemme väärin. Beneken mukaan tilanne ratkaistiin siten, että logiikka kiinnittää huomiota siihen mikä on ideaalista, ja muodostaa siksi ajattelun lakikirjan. Mutta tässä tilanteessa joudutaan kuitenkin joustamaan siitä että ajattelu todella olisi luonteeltaan psykologista. Psykologismin ongelmana on monistinen unelma, se, että logiikan halutaan olla "oikeaa", sen sijaan että se olisi ollut pelkästään eksaktia ja samanlaista.

3: Kolmas näkökanta pitää logiikan perustaa irrationaalisena. Esimerkiksi Johann Friedrich Herbart kannatti ajatusta, jossa logiikka on pelkkä muoto, jolla ei vielä ole sisältöä. Ja tuoreemmin etenkin postmodernistit kannattavat usean eri loogisen järjestelmän systeemiä. Tässä ei enää mietitä logiikan syntyjä ja syviä, sillä logiikat ovat kaikki yhtä irrationaalisia. Tärkeintä on se, että ne ovat keskustelijoiden kesken samat. Postmodernistit korostavat usein kielenfilosofiaa, ja korostavat että kieli on vain ihmisten sopima kommunikaatiojärjestelmä, jossa ei ollut mitään "varmaa", vaan jossa kaikki identifikaatio tapahtui eroavaisuuksien pohjalta. (on vain kieli jonka rakenne on yhdessä päätetty. Tämän tietyn logiikan todistaminen taas on syvimmän tason metafysiikkaa.) Tästä sitten syntyi erityisiä huolia. Esimerkiksi monet fenomenologit ovat pelänneet että matematiikassakin, kuten geometriassa, menetetään valtavasti tietoa koska siinä kuitenkin käytetään pelkkiä symboleita kokematta niitä. Tämä taas tarkoittaa sitä että niiden kuvaukset olisivat ikään kuin tyhjiä kuoria. Jännittävää -mutta ei yllättävää- kyllä, tämä ajatus on sukua elämänfilosofialle. Postmodernistien ajattelun ymmärtämiseski on tärkeää tajuta, että (rakenteeltaan sangen analyyttinen) Wittgensteinin myöhäisfilosofia lopulta joutui myöntämään erillisen tieteellisen kielen mahdottomuuden. Tämä tarkoittaa sitä että kieli ja logiikka eivät loppupeleissä edes voi olla neutraaleja.

Se on vain teoriaa.

"Theories are only verified hypotheses, verified by more or less numerous facts. Those verified by the most facts are the best, but even then they are never final, never to be absolutely believed."
(Claude Bernard, "Introduction to the Study of Experimental Medicine".)

Teoria. Siinä on sana, joka on kenties keskeisin silloin, kun puhutaan tieteestä. Ja kun sen kimppuun hyökätään. Karkeasti voisi sanoa että teoriat ovat näkemyksiä joita on vahvistettu useilla faktoilla. Ne teoriat, joita on vahvistettu useimmilla faktoilla ovat parhaita. Ne eivät kuitenkaan koskaan ole lopullisia. Käsitettä on -tietenkin- käsitelty erittäin monella tavalla.

Itse asiassa tieteenfilosofiassa on joskus (ei aina) vaikea vetää rajaa edes hypoteesin ja teorian välille, koska hypoteesi voi eri kontekstissa tarkoittaa mitä tahansa arvausta(quess) aavistusta(hunch) tai intuitiota(intuitio). Näiden lisäksi hypoteesi on myös teoriasta johdettava yksittäistapausennuste, jonka paikkaansapitävyys voidaan tarkistaa. Se voi olla myös jokin, jota ei testata, vaan jolla testataan teorioita, jolloin hypoteesi on teoriasta deduktiivisesti vedetty seuraus, jonka tulokset määräävät sen onko teoria uskottava vai heikkeneekö vai peräti kumoutuuko se. Hypoteesi voi tietysti olla myös testaamaton teoria, ja tässä määritelmässä erot ovat enää harmaan sävyjä. (Mikä ei tarkoita sitä että ne olisivat sama asia. Yön ja päivän välillä on iltahämärä, mutta se ei tarkoita että yötä ja päivää ei voitaisi erottaa toisistaan lainkaan.)

Teoria on joka tapauksessa asetettu tärkeäksi nimen omaan luonnontieteessä. Siinä teoria on "tietämyksen ylin porras", se selittää aineiston, joka ilman teoriaa olisi vain kasa opeteltavia knoppeja tai pahimmillaan vain kasa järjestäytymättömiä mittaustuloksia. Ilman teoriaa maailmasta voitaisiin ehkä tietää, kerätä, opetella ja omistaa kasa eksakteja mittaustuloksia, mutta ei ymmärtää yhtään mitään niistä. Toisin sanoen, teorian määritelmästä on tullut tärkein asia, jolla määritetään se, mitä ja minkälaista tiede on ja millaista sen pitäisi olla. Tämä tieteen ja epätieteen erottaminen toisistaan, eli demarkaatio -ongelma kulkee mukana. Sen vuoksi on vaikeaa puhua pelkästä teoriasta puhumatta tieteestä ja toisin päin. (Ja siksi tästä jutusta tuli kammottavan pitkä.)

Siksi on syytä pompahtaa takaisin teoriaan, samalla tulee kirjoiteltua jotain tieteestäkin. Joka on siitä ikävä puheenaihe, että sen kohdalla "tietämättömyys antaa erittäin paljon luultavaa."

Tietenkään tieteilijät eivät aina ole puhuneet teorioista, vaikka he ovatkin käyttäneet niitä.
Varhaisista tieteentekijöistä Francis Bacon edusti näkemystä, jossa teoriat olivat itse asiassa pahasta. Hänestä ihmisellä piti olla avoin mieli, ja sitten hänen piti mennä luontoon ja kerätä aineistoa, järjestää se ja tehdä tästä järjestyksestä päätelmiä. Bacon ei koskaan antanut arvoa matemaattisille menetelmille tai tieteellisille teorioille vaan arvosteli esimerkiksi Nikolaus Kopernikuksen aurinkokeskistä mallia spekulatiivisuudesta. Valitettavasti tämä ei ole mahdollista, koska jos esimerkiksi menen metsään lajittelemaan kasveja, minulla täytyy olla teoria siitä mitä kasvit ovat, ja myös siitä millä tavalla niitä järjestellään. Onko kriteerinä muoto, väri vai muut vastaavat asiat. Jos muodostan kokonaisuusjoukon eri kasvilajeista, minä en voikaan siksi vain mennä avomielisesti ulos ja sanoa että "nuo ovat valkovuokkoja". Sillä muodostan tämän joukon jostain ulkoisista seikoista, nämä ovat teorioita. Ilman teoriaa ei siis synny sitä järjestystä, josta se teoria tulisi vetää.

Tämä näkemys muuttuikin sellaiseksi, jossa teorioiden pakollisuus hyväksyttiin. Tosin sanaa teoria ei silti käytetty. Puhuttiin esimerkiksi luonnonlaeista tai ilmiöistä. Joskus se on vain matemaattinen malli, kuten esimerkiksi Galilein aurinkokeskinen esitys, tai Newtonin gravitaatiomalli, joka kertoo ainoastaan miten ilmiöt tapahtuvat, ilman että taustalla on mitään mekanismia sille, miksi näin tapahtuu. Useimmiten teoria on kuitenkin malli, joka nojaa siihen, että taustalla on jokin mekanismi ja oikea fysikaalinen objekti, joka aikaansaa tapahtuman. Toisaalta teoria tarkoittaa arkikielessä suunnilleen samaa, kuin arvaus. Ja joskus teoriaa käytetään sellaisessa muodossa, jossa se on vain kasa testaamattomia arvauksia. Esimerkiksi luonnonlaeista puhuttaessa taustalla on ajatus ilmiöstä, joka induktiivisesti liittää faktat yhteen, tavalla jota voidaan koetella empiirisesti. Kun filosofiset esitykset muuttuivat yhä kielipohjaisemmiksi ja formulointia alettiin vaatimaan, teoriasta tuli analyyttisen lähestymistavan keskeinen, kenties jopa keskeisin, käsite. Tosin esimerkiksi marxismissa asetettiin usein vastakkain teoria (theoria) ja käytäntö (praxis), jolloin teoria määrittyi joksikin joka on jossain suhteessa epäkäytännöllistä. Fysiikassa teorioiden ei enää tarvitse olla edes yhtä kaavaa, sillä teoria käsitti joukon lakeja ja hypoteeseja, jotka olivat koherentteja, eksakteja, koeteltuja, hyväksyttyjä ja jotka selittivät havaintoja ja sopivat niihen. Esimerkiksi Einsteinin suhteellisuusteoria sai suosiota eniten sen vuoksi että se kattoi useimmat "selitysdomainit". Newtoninkin teoria muuttui vain erityistapaukseksi sen sisällä, ja tämän lisäksi vielä lisäsivät tarkkuutta ja täsmällisyyttä Newtonin näkemysten esittämiin ilmiöihin.

Carl Hempel kehitti "hypoteettis deduktiivisen selittämisen" (Deductive-Nomological Model of explanation) eli "peittävän lain mallin" Tämä keskittyy siihen, kuinka laista tehdään ennusteita yksittäistapauksista. Tässä teoriasta vedetään yleistyksiä. Tässä keskeistä oli se, että aluksi on jokin teoria, jolla än teoria selittämään ja ennustamaan ilmiöitä. Tämän jälkeen teoriasta johdetaan testattavia hypoteeseja eli oletuksia ja lopuksi testataan hypoteeseja eli tehdään empiirinen, ei pelkkään mietiskelyyn, perustuva koe jolla katsotaan mitä käy. Tätä voidaan käyttää myös käänteisessä muodossa (josta minä muistan sen miksi se laki on peittävä.) : Eli jos voit muodostaa lainkaltaisen yleistyksen, joka yhdessä tietyn alkutilan ja rajojen sisällä tuottaa kaikki tapahtumat jotka on talletettu, silloin voit selittää havaitut asiat teorialla. Tietenkin voi käydä myös niin että usea eri yleistys kattaa havainnot, jolloin paras teoria on se joka peittää useimmat havainnot. Historiatieteissä "tulevaisuuden ennustaminen" ei tietenkään ole välttämättä mahdollista, mutta historiatieteetkin voivat ennustaa. Sillä menneisyydestä voidaan löytää uutta aineistoa, jota voidaan soveltaa malliin. Havainnot eivät tietenkään tapahdu muotoilun jälkeen, vaan ainoastaan tulevat tietoomme tämän jälkeen. Näin jopa historiatieteissä voidaan tehdä ennusteita. Ja joissain tapauksissa voimme vaihdella eri selitysmenetelmiä ja tuottaa aineistosta teorian, jota testataankin uudella aineistolla. Näin jopa historiallisesta aineistosta muodostetuista näkemyksistä voidaan tehdä teorioita, jotka ennustavat tulevaisuutta. Analyyttinen filosofia on jatkanut ajatusten kehittämistä koko ajan, ja jatkavat sitä yhä. He ovat tuottaneet erilaisia näkemyksiä: Esimerkiksi Stegmüller tuotti näkemyksen, jota kutsui strukturalismiksi (joka on aivan eri asia kuin se mannermaisten filosofien strukturalismi.) Tässä näkemyksessä teoriat on muutettu ajatusjoukoiksi, jotka ovat ainakin osittain aksiomaattisia systeemeitä. (Jos sitä ei voi laskea tai muutoin logiikalla käsitellä rationaalisesti, mitä siitä muka ymmärtää?) Mainittavia näkemyksiä ovat myös Frederick Suppen näkemys jossa tiede ja teoriat ovat joukko malleja joilla on semanttiset rakenteet, joita käytetään hypoteettis -deduktiiviseen tapaan, mutta lisäsivät että malli oli kelpaamaton selitykseksi kunnes sen viitekehys oli selitetty. Toisin sanoen teorian tarkoitus ja sisältö oli se, että se selitti myös sen alueen, missä ja millä ehdoin se pätee. Laajemmin voitaisiin sanoa että tämän kaltaista lähestymistapaa kannattaa moni eri koulukuntaa, joissa olennaista on se, että ytimessä on peittävän lain malli tai hypoteettis-deduktiivinen malli, jossa selitys on vastaus tiettyyn kysymykseen, joka esitetään tietyltä kontekstilta. Uusimmat näkemykset ovat esimerkiksi James Woodwardin esitys (2000 -luvun alkupuolelta), joissa ainakin joidenkin selitysten on annettava kausaalinen selitys sille kuinka lopputulos on tuotettu.

Karl Popper määritteli teorian hieman tästä poikkeavalla tavalla: Hänelle toteutunut ennuste antoi tukea, korroboroi, teoriaa. Mutta vain jos testi oli aidosti kriittinen siten, että jos jokin tietty mittaustulos tulisi, teoria olisikin väärä. Näin esimerkiksi maan vetovoimaa koskeva teoria olisi arvokas vain, koska voimme tehdä testin ja tiputella eri tiheyksisiä kappaleita tietyissä olosuhteissa ja jos tiili huoneessani lentäisikin ylöspäin, se kumoaisi, falsifioisi, maan vetovoimateorian. Koska tiili ei koskaan nouse, kertoo siitä että teoria on uskottava. Mutta jo seuraava tiili kaiken muuttaa voi. Kenties useimmiten teorianmäärittelystä puhuttaessa nykyään törmätään käsitteeseen fallibilismi. (Osa on jopa sitä mieltä että tämä on kaikki mitä tarvitsee tietää. Toki tämä käsite on erittäin näppärä ja sen arvoa ei voi aliarvioida, mutta tämä ei tarkoita että siinä olisi koko totuus.) Tämä tarkoittaa sitä, että aikaisemmin tieteessä ja tieteenfilosofiassa kannatettiin näkemystä, jossa teoriat saivat tukea, ne verifioitiin. Popper osoitti että tämä näkemys oli hataralla pohjalla, koska teoria perustuu aina induktioon, jossa siis yleistetään yleisiä sääntöjä yksittäistapauksista. Tämä taas toi esiin vanhan kunnon "induktion ongelman", joka on tärkeä osa David Humen elämäntyötä. Popper osoitti että universaalilakeja ei voida rajata rajallisesta määrästä havaintoja luotettavasti. Hän määrittikin teorian uusiksi, ei joksikin joka todistetaan, vaan joksikin joka saa tukea havainnoista korroboroituu. Hänen määritelmänsä teorialle oli seuraava: "universal statements ... nets cast to catch what we call ‘the world’: to rationalize, to explain, and to master it." Eli Popperille(kin) teoriat selittivät tapahtumia suorittamalla deduktion jostain universaalista yleistyssäännöstä ja lähtötilanteesta, jotka kuvataan kun tapahtumaa seurataan, vaikka suhtautumistapa näihin olikin aika radikaali.

Tämä fallibilismia eli falsifikationismia kritisoitiin ja muutettiin eteenpäin. Keskeisin haasteista oli Duhemin-Quinen teesi, jossa osoitettiin että tieteentekijä voi muuttaa mitä vain, jotta saa tilanteen sopimaan, eikä ole tietoa siitä mitä pitäisi muuttaa. Esimerkiksi jos hypoteesi johtuu alkutilasta, voidaan alkutilan arvoista olettaa virhemittaus, jolloin väärä tulos johtuukin siitä että hypoteesinmuodostuksessa ennuste on rakennettu eri tilasta kuin mitä on testattu.

Imre Lakatos taas johti teorioiden näkemystä eri suuntaan. Hänelle että teoriat -ja tätä kautta tiedekin- koostuu lopupeleistä tutkimusohjelmista. Tämä taas tarkoittaa sitä, että tieteellinen teoria on jokin ydinteoria tai tutkimushypoteesi tai sen joukko, johon liittyviä ilmiöitä tutkitaan tarkasti ja eksaktisti. Tätä ydintä suojellaan, se toimii tutkimuksen lähteenä. Lakatos siis korosti sitä, että jos ei ole tutkimusta, ei ole tiedettä. "Publish or perish" , kuten jotkut asian julmasti sanovat. Lakatosin näkemys erosi yllättävän paljon Duhemin ja Quinen näkemyksistä, koska siinä missä heidän näkemyksissän koko tiedeverkko on käsittelyssä, ja vaikka siinä on vahvempia kohtia, ydinteorioita, nekin ovat kritiikin alla, Lakatoksella on jokin ydin, joka on suojattuna ja siihen kohdistuva kritiikki käännetään aina siten että se ei tuhoudu. Päättämällä esimerkiksi teorian reunaehdot ja toiminta -alueen uusiksi. Ja että itse asiassa kaikilla teorioilla on näitä suojattuja ytimiä. Lakatoksen näkemyksessä tutkimusohjelma lakkaa olemasta, ja teoria katoaa tieteestä, jos se ei tuota tehokkaasti tutkimusta. Lakatoksen mukaan tutkimusohjelma voi olla staattinen tai progressiivinen. Jos se on staattinen, sen tutkimusalueet eivät laajene, tai ne peräti kutistuvat. Progressiivinen tutkimus taas kertoo aktiivisesta tutkimusohjelmasta. Eli jos luonnosta löytyykin uudenlaisia ilmiöitä, joiden tutkimiseen ohjelmaa voidaan jotenkin käyttää, se on kehittyvää.

Teorioihin tarjottiin myös toisenlaista lähestymistapaa. Niiden analyyttisen lähestymisen lisäksi niitä voidaan tarkastella sosiaalisina ilmiöinä, jotka tapahtuvat tiedeyhteisössä.

Thomas Kuhn kehitti historiallisen tutkimuksensa kautta sen, "mitä tiede on käytännössä". Hän oli siis tieteelle kuin ornitologi linnuille. Hän tutki sitä miten tieteessä näkemykset vaihtuivat. Tuloksena ei siksi suinkaan ollut teoreettinen malli, joka kertoisi siitä minkälainen teorian rakenne on, tai että millä lailla selittäminen toimii. Se ei edes kertonut sitä, millaista tieteen tulisi olla. Se vain kertoi, että käytännössä tiedemaailma on historiassa toiminut noin. Tulokset olivat erikoisia, koska niissä havaittiin että on tietynlaisia paradigmoja, joista tiedemaailma pitää kiinni kunnes ne korvataan toisilla selitysmalleilla. Siksi tieteessä tapahtuu eräänlaisia "vallankumouksia". Vallankumoukset eivät vieläpä suinkaan tapahdu siten että erimieliset vakuutetaan näkemyksen paremmuudesta, vaan sillä että vanhan näkemyksen edustajat eivät saa seuraajia seuraavan sukupolven tieteilijöistä: Vaihdos on tästä huolimatta kuitenkin usein yllättävän nopea, eikä vähittäinen. Ja niinä aikoina kun teoriassa ei ole vallanvaihtoa, tiede tutkii käytännössä vain "parhaalla sen omistamalla selitysmallilla", joka tietysti on se, mitä useimmat kannattavat. "Science is what scientist's do when they say they are doing science." Kuhnin näkemyksistä on tehty myös ylitulkintoja, joiden mukaan teoriat ovat kokonaisia maailmankuvia, jotka vaihtuvat. Ja kiistan aikana on voimakas incommensurability, yhteismitattomuudesta johtuva yhensovittamattomuus ja vertailtavuuden puute. Eli tilanne jossa eri termit ja selitysmetodit eivät ole vertailukelpoisia ja keskustelu niiden välillä on mahdotonta. Tämä näkemys ei kuitenkaan enää vastaa historiantutkimuksen esitystä, sillä siirryttäessä Newtonista Einsteiniin tulokset olivat hyvinkin vertailukelpoisia, Einsteinin teoriahan sai suosiota juuri siksi että Newtonin näkemys kitistyi sen yksityiskohdaksi. Lisäksi esimerkiksi Ernest Nagel taas korosti teorioiden redusoitavuutta, sitä että se on selitettävissä fysiikan laajennuksena, tai "näkökulmana siihen". Eli että teoria lähestyy ongelmaa tavalla, joka voitaisiin periaatteessa johtaa lopulta fysikaaliseksi kuvaukseksi. Tällöin tieteillä olisi yksi kenttä, jonka kautta se selittäisi. Tieteiden välillä ei siksi ollut esteitä, ja oppialaerot olivat vain näennäisiä. Kaikki tekivät samaa tiedettä, ainoastaan eri näkökulmista.

Sosiologiassa asiaa tietysti lähestytään hieman eri tasolta. Esimerkiksi Bruno Latour kannattaa konstruktivismiä, jonka mukaan tieteelliset teiroat on rakennettu sosiaalisin ja poliittisin syin puolustamaan tieteen status quoa. Tässä näkemyksessä ei niinkään tutkita sitä minkälaisia selitysmalleja selittämisessä voidaan käyttää, vaan ne noudattavat Michel Foucaultin, Jacques Derridan ja muiden mannermaisten filosofien mallia, jossa teorioita käsitellään sosiaalisina ilmiöinä ja ideologioina. Niissä teorian sisältö on merkittävää vain sitä kautta että sen avulla voidaan tunnistaa missä tämä ideologia on esillä. (Voidaan siksi sanoa että jos tieteentekijöitä kiinnostaa se, miten saataisiin aikaan hyvää limsaa, mannermaisessa filosofiassa kiinnostaa se, miten voidaan tunnistaa että pullossa on Coca -Colaa.) Tämä ei siksi oikeastaan tarjoa mitään kriteeristöä sille, mikä on "bullshittiä", epäpätevää, väärää. Jos tästä voitaisiin johonkin vetää johtopäätös, niin siihen että tiede on käsiäänestyskysymys. Ja jos mannermaiset filosofit itse eivät saa suosiota, ei heidän kannattaisi viitata mihinkään valtakysymykseen, koska siitähän heidän omassa pyrkimyksissäänkin on heidän mukaansa kysymys. (He ikään kuin yrittävät korvata Coca-Colan Pepsi maxilla sanomalla että Coca Cola on vain yhtiö, joka tarkoittaa sitä että heitä ei pohjimmiltaan kiinnosta limsan maku vaan hyvä tuotto ja kassavirta, huomaamatta että myös Pepsi on kaupallinen yritys.)

Kenties erikoisin, ja sekä analyyttisen että mannermaisen ajattelun elementtejä sisältävä, eikä ihan kumpaankaan soveltuva, on Paul Feyerabendin ehdottoma äärimmäinen metodologinen anarkismi, relativismi, joka sallii tieteilijöitä lähtemään mistä tahansa teorianmuodostuksesta ja teorisointitavasta. Vaikka astrologiasta ja käsistäennustamisesta. Hän kuitenkin keskittyi etenkin tieteenteon sosiaaliseen ja poliittiseen puoleen, eikä selitysvoiman tavoitteluun. Toisaalta hänenkään mallinsa ei tarkoittanut irrationalismia, koska hänen esityksensä korosti sitä, että hypoteesinmuodostus voi tulla vaikka pilvessä. Hypoteesit voitiin myös testata millä tahansa metodilla läpi, kunhan tätä mallia noudatettiin. Hän siis vain esitti, ettei voida esittää mitään yhtä, tiettyä johdonmukaista säännöstöä, jota olisi pakko noudattaa tieteeteossa. Hänestä tälläinen monistinen, eli "yhden oikean selitysmallin" johdonmukaisen seuraamisen vaatimus voi tukahduttaa tieteen kehityksen, koska jos jo hyväksytyn tieteen kanssa ristiriitaiset teoriat on hylättävä, mitään aidosti uutta ei voi esittää. Hän ehdottikin että astrologia ja epätieteet olisi asetettava tieteen kanssa samanarvoisiksi keskustelukumppaneiksi, koska ei voida sanoa kumpi olisi parempi menetelmä. Tietenkin pseudotieteilijät ovat olleet tästä innoissaan. Tosin heiltä on tainnut jäädä huomamatta se, että yksi, tietty on eri asia kuin ei mitään. Sillä jos tämä kohta unohdetaan, Feyerabend olisi sortunut irrationalismiin, jossa mistään ei voida missään olosuhteissa tai missään kontekstissa tai missään kalkyylissä sanoa mitään.