Viime aikoina – minun nopean reagointitahdin vuoksi viime vuosina - on keskusteltu paljon syntyvyydestä. Esimerkiksi Rinne rakenteli synnytystalkoita ja Sipilä on esittänyt perhepakettia. Syntyvyyttä halutaan kasvattaa.
Tähän liittyvässä keskustelussa olen nostanut esiin omaakin lapsettomuuttani. Minulla ei ole lapsia. Ja tämä on ollut hyvin harkittu päätös. Osa syistä on ihan pragmaattisia; Lapsi on 20 vuoden investointi johon säästäminen vaatii tiettyä oletusta taloudellisesta vakaudesta. Toisaalta kansakunta saattaa tarvita uusia kansalaisia ja kolmanneksi ilmastonmuutos saattaa kiittää lapsettomuudesta enemmän kuin miltei mistään muusta yksittäisestä aktiosta.
Tähän liittyen on tullut yksittäisiä mainintoja, joissa on korostettu sitä miten olen joko mitätön ihminen tai että en ole hoitanut velvollisuuttani. Vielä useampi on sanonut että he ovat ainakin hoitaneet oman osansa. Näiden kautta kysymys tietenkin siirtyy vahvemmin etiikan puoleen. Toki on selvää että pragmatismi pitää sisällään moraalisia lataumia jo sellaisenaan. Mutta tässä vlogauksessa siirrän nämä kulmat syrjään ja tarkastelen asiaa sellaisista filosofisista kulmista jotka saattavat olla kiinnostavia. Mutta jotka eivät ole kovin näkyviä aihetta käsittelevässä keskustelussa.
Kysymys on itselleni henkilökohtaisesti siinä mielessä kiinnostava, että minulle on kaikesta huolimatta tarjoutunut mahdollisuuksia lisääntyä. Eräs nainen tiedusteli olisiko minun kauttani mahdollista saada ainekset jälkeläiseen. Ja kyseessä ei ollut kiertoilmaus seksille. Vaan nimenomaan sille että seksi olisi ollut sivutuote ja lapsi pääasia. Kieltäydyin. Toisaalta olen kyllä hieman harkinnut että minulle olisi periaatteessa mahdollista järjestää muumimukimenetelmällä jälkikasvua lesboille. Tässä kontekstissa lisääntymiskieltäytyminen oli erikoinen koska se vihjaa että minun olisi helpompaa tuottaa lapsi lesboparille kuin sinkkuäidille. Ja toisaalta se, että lapsi ei olisi ollut oman puolisoni kanssa saa myös ne hymistelemään jotka tavallisesti selittävät että lisääntyminen on velvollisuus ja että kansakunta tarvitsee kansalaisia.
Jos vanhemmuutta katsotaan niin ei tarvitse kuin katsoa isien ja äitienpäivää. Ne ovat päiviä joita juhlistetaan. Ja näissä juhlistuksissa on hyvin vahvasti sellainen sävy, että vanhemmat ovat oletuksenvaraisesti hyviä vanhempia. Ja toisaalta lisääntyminen on sekin hyvä asia. Tätä ilmapiiriä kuvannee Timo Soinin klassinen ajatus abortista; Hänestä hän ja haastattelija olisivat molemmat samaa mieltä siitä että ei olisi hyvä että juuri heitä olisi abortoitu.
Tässä taustassa vanhemmuus olisi hyveellistä. Ja kuten minulle vihjattiin, jopa velvollisuus. On selvää että jos abortinvastaiset argumentit pro-lifeilyineen ovat tosia niin vanhemmuus muuttuu hedelmöittymisen jälkeen velvollisuudeksi. Mutta kuten minulle tullut kommentoija esittää, vanhemmuus olisi jotenkin velvollisuus jo ennen tätä. Koska selvästi ei riitä että minä olen 35 vuotias joka on kouluttautunut ja tehnyt töitä koko aikuiselämänsä ajan tavoilla joita pidetään hyvinkin kannustettavina. Toisaalta elin lapsuuteni varsin mallikelpoisesti. Jos mallikelpoisuus tarkoittaa sitä mitä lapselta odotetaan kulttuurisesti jossain ympäripyöreässä yleisessä mielipiteessä. Ilman lisääntymistä olen kuitenkin ainakin joidenkin ihmisten mukaan nolla. Mikä tarkoittaa sitä että lisääntymisestä on tehty aika vahva velvollisuus.
Tässä on tietenkin takana sellainen ajatus että jokainen ihmiselämä on absoluuttisen arvokas. Jokaisella on absoluuttinen ihmisarvo ja ihmisen arvo on ääretön. Joten lisääntyjä tuo maailmaan äärettömän arvokkaan asian. Tätä kautta voitaisiin tietenkin tehdä aika koviakin vaateita lisääntymiseen. Enkä tässä puhu klassisista abortinvastustusargumenteista joissa raiskatuksi tulleen olisi synnytettävä lapsi koska lasta ei saa rangaista isänsä teoista. (Jota on tietenkin omituista kuulla sellaisen alakulttuurin kautta, jossa on tavattu esimerkiksi kohdella nurjasti ns. äpäröitä.) Sen sijaan iskenkin Debra Satzilla. Hän on esittänyt että kaikkien asioiden ei tulisi olla kauppatavaraa. Ja tässä yhteydessä hän nosti esiin ilmiön joka on hyvin tärkeä lisääntymiskysymyksessä; Ihmiset käyvät kauppaa mitä ihmeellisimmillä asioilla. Ja maailmassa on esimerkiksi naisten lisäännyttämistä. Satzin mukaan tämänlainen ei olisi hyväksyttävää. Kohdunvuokraukseen liittyy paljon ongelmia, kuten epätoivoisessa tilanteessa olevien naisten hyväksikäyttöä. Lisäksi kohdunvuokraus ei ole perinteistä työtä koska siinä on paljon ei-tahdonalaisia komponentteja kuten ovulaatio, hedelmöitys ja synnytys. Se vaatii kokoaikaista työtä, raskaus kestää monta kuukautta ilman työhön liittyviä taukoja. Lisäksi raskaus ei ole vain raskaus, vaan siihen liittyy paljon erilaisia rajoituksia raskaana olevalle.
Ja jos näin on, niin absoluuttisen arvokas ihminen ei olekaan jokin joka arvokkuudellaan oikeuttaa mitä tahansa. Koska esimerkiksi homojen adoptiota on vastustettu ihmistehdas-meiningeillä, on selvää että suurin osa jopa lisääntymisvelvollistavista suunnista näkee että velvollisuus lisääntymisessä on enemmän hedelmöityksen jälkeisessä kuin sitä edeltävässä todellisuudessa.
Mutta jos lisääntyminen on arvokas asia joka on jopa velvollisuus, niin se todella tarkoittaisi sitä että lapsitehtailu olisi hyväksyttävää. Samoin olisi tajuttava että jos henkilöllä ei ole parisuhdetta, pitäisikö hänen tuottaa lapsensa puskaraiskaamalla satunnaisia ihmisiä? Hyvin harva näkee asiaa näin. Toisin sanoen esiin alkaa putkahtamaan reunaehtoja. Lisääntyminen ei olekaan absoluuttinen velvollisuus vaan jotain jossa on katsottava olosuhteita. Jos ihmisen arvo olisi absoluuttinen niin sitten ainakin lisääntymisaktion arvo on rajallinen ja reunaehdollinen.
Joka avaa tietä antinatalismille. Jos ihmisen syntymä ei joskus ole sen arvoista, on antinatalismille tilaa ainakin joissain konteksteissa. Ja sitten pitää vain miettiä mitä nämä kontekstit ovat. Jota kautta voidaan nähdä kuinka laajalle nämä ehdot ulottuvat.
Antinatalismi on pessimismiin liitoksissa oleva filosofia, jonka mukaan ihmisen elämä ei olekaan mitenkään absoluuttisen hyvä asia. Tätä voi tietenkin olla vaikeaa ymmärtää jos on Timo Soini joka ei halua edes että hänet olisi abortoitu ennen syntymää, saati että haikailisi itsemurhan perään. Kuitenkin esimerkiksi Raamatussa Saarnaajan kirjassa on suoria toiveita syntymättä jäämisestä.
Ja tässä yhteydessä voidaan aloittaa ampuminen kovilla. Tästä hyvin riipivän alun saa siitä miten House -televisiosarjassa House vältteli vanhempiaan ja osasyynä oli se, että vanhemmat eivät joutuisi häpeämään tai katumaan lastaan. Housen työtoverit ihmettelivät, että miten vanhemmat eivät voisi olla tyytyväisiä lapsestaan joka on fiksu, aikaansaava. Maailmankuulu lääkäri. Mutta syvä ongelma on se, että heidän lapsensa oli läpeensä onneton.
Monesti aborttia oikeutettaessa puhutaan vammaisuudesta. Mutta oikeasti tässä sitä isketään lujilla. Älä mieti että entä jos lapsesi ei kykene kävelemään. Mieti sen sijaan sitä, jos lapsesi elämä ei hänen mielestään ole elämisen arvoista. TÄSSÄ on kunnon humaani haaste syntyvyyden oikeuttamiselle.
Tähän voi liittää David Benatarin argumentit jotka edustavat hyvin voimakasta antinatalismia. Hän korostaa, että vanhemmat tuottavat lapsilleen kaiken lasten elämässä olevan tuskan ja kärsimyksen. Koska elämän mukana tulevat kaikki kärsimykset. Hän nojaa tässä myös siihen että maailmassa on aika paljon kärsimystä. ; Vanhemmat jotka synnyttävät lapsen pelaavat Benetarin mukaan venäläistä rulettia jossa riskit eivät kohdistu vanhempiin itseensä vaan syntymättömään lapseen. Mikä muistuttaa aika paljon monia omia asenteitani, joissa korostuu sellainen ajatus että ihmisen on helppoa asettaa joitain riskejä mitättömäksi ja turhaksi puuhasteluksi niin kauan kuin heidän oma perseensä ei ole tulilinjalla.
Tätä voidaan täydentää. Sillä vain lasta kohti ei tähdätä asioita. Lapsi kasvatetaan yhteiskuntaan ja tämä lapsi tekee jotain elämällään. Kaikki eivät elä elämäänsä kovinkaan erinomaisesti.
Sillä monestihan tässä ei ole kysymys elämän laadusta vaan siitä että elämälle asetetaan jotain muita arvoja. Koska emme voi enää jo säätämiemme reunaehtojen valossa vedota absoluuttiseen ihmisarvoon, koska selvästi sikiämisen konteksti merkitsi jotain. Monesti lisääntymistä arvostetaan sen vuoksi että se on pragmaattista tai se vähintään nähdään ja koetaan pragmaattisena; Yhteiskunta tarvitsee lapsia jotta se säilyy. Velvollisuus lisääntyä olisi siis jonkinlainen velvollisuus kansakuntaa kohtaan.
Kuitenkin, etenkin tämänhetkisessä poliittisessa ilmapiirissä, on helppoa sanoa että kansakunta ei tosiasiallisesti hyödy joistain ihmisistä. Se, millä tavalla ihminen ei hyödytä voi olla todella monenkirjava ja maailmankuvasta toiseen vaihtuva. Äärimmäisessä tapauksessa joku ehkä kannattaa eugeniikkaa tai sitä että vain hansuomalaisten sikiäminen on arvokasta. Mutta tavallisetkin ihmiset voivat selittää että työtön kansalainen on yhteiskunnalle ongelma. Tosiasiassa jos ajatellaan yhteiskunnan jatkuvuutta, niin voidaan aloittaa siitä mitä aborttia kannattava hitlerkortti voisi alustaa. Monihan heittää että lapsen aborttia voisi oikeuttaa se, että entä jos lapsesta tuleekin Hitler. Heitossa kysymys ei ole sukunimestä joten on selvää että lapsesta ei tule Hitleriä. Sillä tämä yksilö oli ja meni. Mutta se kuitenkin muistuttaa, että osa ihmisistä on moninkertaisia murhaajia. Aina sitä haaveillaan että vauvasta tulisi presidentti ja lääkäri. Mutta lapsesta voi tulla mitä tahansa ongelmallista. Ryöstäjä, raiskaaja, pedofiili, vaarallisen uskonnollisen kultin perustaja, holokaustin aloituspäivän juhlan keksijä, keskustan puoluejohtoa. ; Kansakunnan vakauden kannalta on kiehtovaa kiinnittää huomiota siihen että loppujen lopuksi aika harva meistä on nettoveronmaksaja. Siis sellainen joka paitsi maksaa veroja, niin myös oikeasti kattaa kaikki aikaansaamansa kulut ja ylikin näillä verorahoillaan. (Ja ironista kyllä; Jos synnytät lapsia niin sinun on vaikeampi olla nettoveronmaksaja koska lapsi lisää myös sairaalan ja muun tarvetta itsellesikin. Puhumattakaan lapsen tuomasta tauoista työntekemisessä.)
Mutta jos päättelet että todennäköisyyspelissä lapsi kantakoot riskit ja että rittävän moni on lainkuuliainen ja riittävän moni on riittävän onnellinen elämäänsä jotta lisääntyminen on keskimäärin eettistä verrattuna niihin epäeettisiin tapauksiin, niin käsiin jääkin se teema jota itsekin vahviten kannatan.
Overall on tehnyt argumentin jonka mukaan lapsen kasvatus on kunnioitettavaa koska se itse asiassa on sankarillista. Isien ja äitienpäiviä vietään, ei siksi että vanhemmuus olisi velvollisuus ja lapsen synnyttäminen hyvä asia. Vaan siksi, että se on niin hyvää että se ylittää velvollisuuden ja kumpuaa sankaruuteen. Erityisesti naisilla. Mutta vähän miehilläkin. Näin ollen lisääntyminen ei edes voi olla mikään velvollisuus. Sen sijaan lisääntyessään ihmiset vapaaehtoisesti tekevät asioita, ja tämä tekee uhrauksesta vielä arvostettavampaa.
Overall rakentaa vertauksen sotatilaan. Miehiä on arvostettu rohkeudesta ja sankaruudesta koska he ovat ilmentäneet hyveitä. Ja tätä arvostetaan jopa silloin kuin sota itse nähdään turhaksi sodaksi. Jos sodassa tuhlattiinkin ihmiselämää niin se ei ole sotilaiden vaan johdon vika. Raskaana naiset uhraavat paljon aikaa ja voimavaroja. Lisäksi raskaus ei ole naiselle riskitön. Synnytyksessä on rohkeutta, kestokykyä ja sietoa.
Toisaalta itsekin korostan sitä, että isyys ja äitiys on helppoa – onhan jopa minulla ollut mahdollisuus sellaiseen, joten ei se mitenkään kovin vaativa tai hyveellinen suoritus voi olla. Ejakulointi itsessään on miehelle lähinnä kiva asia. Mutta se on vähän kuin työhaastattelu. Sitä saa työn mutta sehän tarkoittaa vain sitä, että kaikki työt on vielä tekemättä. Ja voi että tämän puolen voikin ryssiä.
Esimerkiksi omat syyni välttää lisääntymistä kattavat esimerkiksi pelkoja siitä että lapset saisivat masennuspiirteitä geneettisesti. Ja vaikka eivät saisikaan niin temperamenttini ei sovi hyvin yhteen inkompetenttien ärsyttävien inttäjien kanssa. Ja lapset, nuo humalaisilta kääpiöiltä näyttävät olennot, eivät yksinkertaisesti ole ehtineet hankkia mitään kiinnostavaa. Ja jos ovat niin ne ovat todennäköissti hankkineet ne vanhemmiltaan. He eivät kerro mitään uutta. Minulla on hyvin vähän taitoja sietää tätä. Ja tähän liittyy riskejä joiden kohteeksi valitettavasti joutuisivat lapset. Paha temperamenttini on vähän kuin tyhmyys tai Benetarin argumentin kärsimykset. Jotain, josta kärsivät lähinnä kaikki muut.
Tämä itse asiassa on jotain johon on hyvä kiinnittää huomiota. Sillä yhteiskuntamme virallisessa jargonissa lapsi on helposti vain vanhempiensa omaisuutta tavalla jossa tätä omistussuhdetta kiistetään. Vanhemmuuteen liittyy nimittäin puheissa absoluuttista valtaa. Vanhemmat päättävät mikä on parasta heidän lapsilleen. Vanhemmuutta juhlistetaan. Lapsi on velvollisuuden täyttymys. Tässä ympäristössä saattaa käydä niin että jos lapsi paljastuu homoksi saattaa vanhempi pettymyksessään selittää miten hänen elämänsä on pilalla tai lopussa. (Joka eroaa vahvasti siitä että hän sanoisi että homon elämä on lopussa.) Lapsista otetaan filosofisesti itseen aika vahvasti.
Mutta käytännössä biologinen vanhemmuus ei merkitse niin paljoa. Sen sijaan aito syntymänjälkeinen vanhemmuus arvotetaan korkeammalle. Tämä näkyy siinä, että lastensuojelu voi ottaa joskus lapset pois vanhemmiltaan. Ja toisaalta adoptiossa on ehtoja. Sitä monesti sanotaan että raiskattu nainen voisi adoptoida lapsensa, niin argumentti ei edes paatuneimmalla fundamentalistilla jatku siihen, että adoptiopoolia pitää laajentaa jotta varmasti saadaan kaikki lapset adoptioon. Sen sijaan he ovat aika tiukasti halunneet rajoittaa adoptio-oikeutta. Tästä ehkä helpoin malliesimerkki on Tapio Puolimatkan esilletuomat näkemykset jotka perustuvat Regneruksen tutkimukseen jossa homojen perheisiin adoptoiduista lapsista tulisi keskimäärin onnettomampia. Tilastollinen huononnus elämänlaadussa olisi siis argumentti sille että viiteryhmästä kenellekään ei adoptoitaisi. Riskianalyysi olisi siis oikea tapa lähestyä asiaa.
Itse näen että vanhemmuus on tärkeä asia mietittäväksi. Ja jos riskianalyysi on pätevä tapa lähestyä asiaa niin sitten täytyisi adoptiota rajoittaa myös kaikilta muilta jotka tuottavat samoja negatiivisia piirteitä vähintään yhtä voimakkaasti lasten elämään. Tämä johtaisi siihen, että erilaisia uskonnollisia yhteisöjä voitaisiin käyttää syynä olla adoptoimatta heihin.
Toisaalta tätä voisi suoda katsottavan syvemminkin. Jos adoption ja huostaanoton välinen kuilu on kovin suuri, niin sen takana on asenteita joissa ei ajatella ensisijassa lasten parasta vaan vanhempien oikeutta biologisiin jälkeläisiinsä. Ja on selvää että ainakin joskus nämä kaksi asiaa ovat vahvassa konfliktissa keskenään.
Tässä ilmapiirissä voitaisiin ladata pöytään jopa LaFolletten argumentti vanhemmuuslisenssoinnista. Hänestä moderni yhteiskunta lisensoi erilaisia erikoisoikeuksia. Jos haluat ajaa autoa, sinulla täytyy olla ajokortti. Tuliaseen saa aseenkantolupaa vastaan. Nämä lisenssit voi myös menettää. Lisenssoinnilla varmistetaan eettisyys, mahdollistetaan valvonta. Ja katsotaan että ihmisillä on kompetenssia tehdä sitä mitä tekevätkin. LaFolletten mukaan lasten kasvatus on riskialtista ja taitoa vaativaa joten siihenkin voitaisiin asettaa lisenssi. Tämä ainakin alleviivaisi sitä, miten vaikeaa vanhemmuuden sankaruus on. Ja miten lapsen paras eikä esimerkiksi vanhempien oikeus pumpata ideologiansa ja sosiopaattinen käytöksensä jälkeläisiinsä, ikään kuin jonkinlaisen tekijänoikeuden kautta, olisi fokuksessa.
Viittaukset:
Iltalehti, ”Antti Rinne kutsui suomalaisia "synnytystalkoisiin" - Jaakonsaari: "Tuo mieleen kansallissosialismin"”
Maaseudun Tulevaisuus, ”Sipilä haluaa seuraavan eduskunnan tekevän perhepaketin: "Nyt meillä on mahdollisuus tehdä perhevapaauudistus, joka maksaa"”
Debra Satz, ”Why Some Things Should Not Be for Sale: The Moral Limits of Markets” (2010)
David Benatar, ”Better Never To Have Been – the harm of coming into existence” (2006)
Christine Overall, ”Why Have Children: The Ethical Debate” (2012)
Juha Leinivaara, ”Regneruksen tutkimus”
Napoleonin Kompleksit, "Älä alistu"
Hugh LaFollette, ”Licensing Parents” (1980)
torstai 31. tammikuuta 2019
Moralismin määrittelyn alustamista
Moralismia moititaan. Moraalista pidetään. Toisaalta moralismista valittamista rakastetaan. Ja joskus kysytään että onko moralismista moralisointi sekin moralismia. Tämänlaisien kysymysten taa piiloutuu sellainen kysymys, että mitä moralismi on. Ja se miksi se on vastenmielistä.
Yleisesti ottaen moralismissa nähdään ärsyttävänä muutama seikka.
1: Puuttuminen. Ihminen ikään kuin on ”parempi ihminen” joka sitten tulee puuttumaan toisten ihmisten asioihin. Tämä näkökulma esittää, että moralismin ongelmien ydin ei ole eettinen tai moraalinen vaan sosiaalinen ; Moralisti on elitistisesti parempi ja asettaa itsensä hierarkiassa ylemmäksi. Tämä osuu sitten tilanteeseen riippumatta siitä onko moralistin oma näkemys moraalisesti perusteltu vai ei.
2: Näkemys siitä, että moralismi on sitä että moralisti korostaa eettisen ongelman sijaan omaa erinomaisuuttaan. Joka sanoo, että moralismin ongelma on se, että se siirtää moraalisen kysymyksen sosiaaliseen kysymykseen ja aiheesta keskustelijaan. Joka on tietenkin ongelmallista. Moralisti on keskustelussa tällöin red herring joka vie asian pois asiasta. Ongelmana tässä näkökulmassa on se, että usein (1) tulkinta motiiveista tulee muilta kuin ihmiseltä itseltään ja (2) tämä selitys on itse asiassa ytimeltään ad hominem ja red herring joka kannanottona nimenomaan siirtää keskustelun asiasta yksiloihin, moralistiin. Usein moralisti esittää eettisperustaisia argumentteja ja itsekorostusteema tuodaan keskusteluun. Ja tämä tapautuu riippumatta siitä onko moraalisen argumentoinnin taustamotiiveissa itsekorostusta tai ei. Moraaliargumentit ei sinällään välitä taustamotiiveista. Ne ovat perusteltuja tai eivät. Tämä selitys asettaa moralisteista moralisoijat vaikeaan paikkaan.
3: Ajatus siitä, että moralisti joko keskittää huomionsa ulos tai on peräti kaksinaismoralisti, eli hän keskittyy enemmän muihin kuin itseensä. Moralismi on moraalia jossa ei välttämättä eletä omien normien mukaan tai puututa omiin puutteisiin vaan kiinnitetään huomiota ulkopuolelle ja muihin ihmisiin kuin itseen. Tässä näkökulmassa moraalia koskevat syytökset moralistin suusta voi kuitenkin olla perusteltua ja kysymys on lähinnä sen kohdistamisesta ja siitä kehen se pitää kohdistaa ensin.
Nämä näkökulmat korostavat sitä että moralismi on itse asiassa moraalisuutta joka tuodaan esiin huonolla tavalla, moralisti ei noudata niin sanottuja hyviä tapoja. Joka nostaa esiin sen kysymyksen että onko moraalisuus itse asiassa tärkeämpää kuin hyvät tavat vai toisin päin. ; On selvää, että suurelle osalle ihmisistä on olemassa moraalikysymyksiä ja ne voivat vaatia myös moraalivaateiden kohdistamista oman elämän ulkopuolelle. ; Harva esimerkiksi näkee että olisi ongelmallista jos joku puuttuu vaikka lapsen kohtaamaan pahoinpitelyyn vaikka ei olisikaan mitenkään virheetön ihminen itsekään. Tai tekee tämän voidakseen kehua netissä jälkikäteen olevansa hyvä ihminen. ; Toki ihanteellisinta voisi olla jos ihminen olisi moraalisesti korkealaatuinen eikä rehentelisi teoillaan. Mutta jos vaihtoehtona on tehdä tai jättää tekemättä niin vaaka helposti kallistuu epäkohteliaan moraalin puolelle.
Tällä on tietenkin implikaatioita jos puhutaan vaikka poliittisesta korrektiudesta joka enimmäkseen käsittelee niinsanotusti erilaisia hyviä tapoja koskevia vaatimuksia. Kuten sitä millä nimityksillä ihmisiä tulee kutsua.
Ja tästä herääkin kysymys siitä että ovatko moralistit vain ihmisiä jotka ovat herkkiä moraalisille normeille ja jotka mielellään nostavat esiin toisten puutteita näiden noudattamisesta. Ja jotka ovat rohkeasti valmiita ottamaan kantaa epämoraalisuuksia vastaan vaikka moraalisten impulssien sensurointi olisikin hyvien tapojen odottama, ellei peräti vaatima.
Näkisin, että tätä voidaan täsmentää. Moralismi ei ole pelkkää epäkohteliaisuutta. Siihen voidaan liittää myös ajatus siitä että moralismi itsessään epäonnistuu paitsi etiketin niin myös moraalisuuden kannalta.
Ehkä helpoiten huomattava asia on se, että moralismi on usein sidoksissa siihen että eri ihmisillä on erilaiset moraalikäsitykset. Kun moralisti siirtää omaa moraalimalliaan toisen yli, hän tekee usein – ei aina, mutta usein - asioita jotka ovat ärsyttäviä juuri sen vuoksi, että hänen esittämää moraalia ei itse asiassa edes pidetä moraalisena. ;
Tämä näkyy siinä että jos minulle tulee kristitty sanomaan, että uskonnottomat voivat vain mennä ja tappaa ja pahoinpidellä ihmisiä, se on loukkaavaa koska hyvin ankarasti koen – ja pelottavan usein myös joudun yrittämään aktiiviesesti sitä – että olen väkivallaton. Tämä on loukkaus jossa minua syytetään tai vihjaillaan moraalirikkeistä jotka eivät osu minuun. Se on toisin sanoen perätön loukkaus. Mutta sitten jos kristitty tulee minulle sanomaan miten minun on kohdeltava homoseksuaaleja, niin tyrmistys on sitä että kuvaus homojen oikeuksista osuu mutta sillä ei ole minulle samaa merkitystä kuin kristitylle. Kummassakin tapauksessa peruskokemus on se, että minun moraaliani ei edes viitsitä ottaa harkintaan. Samalla kun tullaan sitten neuvomaan minulle. ; Joka korostaa tietenkin sitä moralismiin aika kiinteästi kuuluvaa sosiaalista puolta. Mutta nostaa esiin sen, mitä asioita eri moraalimalleissa on eri tavalla. Ja tätä kautta voidaan rakentaa jotain nyrkkisääntöjä jotka ovat itse asiassa sellaisia että ne eivät ole yhtä maailmankuvasta toiseen vaihtuvia – ainakaan käytännön tasolla.
Moralistin voidaan katsoa olevan toiminnassaan epämoraalisia seuraavilla tavoilla;
1: Moralisti vaatii että muut ottavat osaa hyveellisiin toimintoihin jotka ylittävät velvollisuudet. Toisin sanoen moralisti esittää että jokin sinänsä moraalisesti korkeatasoinen teko olisi velvollisuus vaikka se onkin jotain joka olisi vain hyvä tehdä. Tästä erosta klassisin ero näkyy sodankäynnissä. On nähty usein tärkeäksi korostaa, että sotilaalla on velvollisuus puolustaa maataan, mutta sen sijaan sankarillinen uhrautuminen sodassa vaikka tovereiden henkeä pelastaen oman hengen kustannuksella ei voi olla velvollisuus. Vaikka sellaisesta teosta sitten kuitenkin palkitaan mitalein joko ennen tai jälkeen kuoleman. Tätä kautta voidaan esimerkiksi ymmärtää miksi uskonnollinen toiminta edes kulttuurilla glorifioituna ei ole kaikista osallistuttamisen arvoista; Kysymys ei ole välttämättä suorasta uskonnon halveksunnasta vaan siitä että virsilaulut ja muut vastaavat ovat hyvä asia jota voi tehdä mutta sen ei pitäisi olla velvollisuus.
2: Moralisti vaatii muita ottamaan osaa toimintoihin jotka ovat moraalisesti neutraaleja tai merkityksettömiä. Asialla ei ole moraalista arvoa mutta siihen kuitenkin velvoitetaan. Tämä on luultavasti hyvä lähestymistapa katsoa miksi poliittista korrektiutta monesti vastustetaan. Kyse ei ole välttämättä siitä että ei ymmärrettäisi että hyvien tapojen mukaan homoja ei kutsuta hinttareiksi eikä mustia neekereiksi. Mutta sanojien mielessä nämä ovat ”neutraaleja termejä” joita on kouluaikana luettu oppikirjoista. Ja kun tälläinen armoitettu jästipää ei ole pysynyt yleisen kielenkäytön mukana hän kokee, että tässä velvoitetaan pikkuasioihin,
3: Moralisti syyttää muita moraalittomista teoista, vaikka näillä ihmisillä on legitiimi syy olla toimimatta jotenkin. Tälläisen voisi nähdä liittyvän perhejuhliin joihin on luvattu mennä mutta jonne ei voidakaan mennä vaikka lapsen sairastumisen vuoksi. Lupauksen rikkominen, pettymys ja mahdollinen juhlien järjestelyihin liittyvät käytännön työt tuovat riesaa tilanteessa ja tässä voidaan intoutua.
4: Moralisti asettaa tiukkoja syytöksiä ja ylilyöviä rangaistuksia pienistä moraalisista rikkeistä. Toisin sanoen suuttumuksen ja rangaistuksen määrää ei ole mitoitettu aikaansaatuun vahinkoon tai pahaan tekoon. Massiiviset nettiraivokampanjat ovat tästä varmasti hyvä esimerkki. Moralisti toisin sanoen tekee pahaa sen vuoksi että hän antaa itselleen tekosyyn tehdä pahaa. Mutta oikeutus on pienempi kuin paha jonka hän tekee.
Tätä kautta voidaan nähdä, että moralismissa on itse asiassa moraalinen puute. Joka tekee siitä ongelmallisen koska voidakseen moralisoida tulee asettaa moraali tärkeään sijaan. Moralismi, toisin kuin moraali, on jotain joka liiallisena uhkaa moraalisuutta.
Sosiaalinen ja moraalinen kulma yhdistettynä voi johtaa jopa siihen, että on otettava esiin vielä yksi näkökulma. Ajallinen näkökulma. Voidaan nimittäin jopa nähdä että sosiaalisessa ympäristössä ajan mittaan moralismin ongelmat voivat paisua. Kun kritiikkiä voimistetaan syntyy erilaisten moralististen ryhmien polarisoitumista jossa ihmisille tulee yhä äärimmäisempiä näkemyksiä. Kuuntelu, konsensus ja ylipäätään kohtuu unohtuvat helposti. ; Kun vastapuoli moralisoi tätä on entistä vaikeampi ottaa vakavasti edes kuunteluun. Moralisti ampuu siis omia joukkojaan jalkaan.
Selvästi tälläinen äärimmäistyminen voi aikaansaada riskejä; Esimerkiksi takavuosina maahanmuuttokritiikin pääteema oli, että he vastustavat vain haittamaahanmuuttoa. Korostettiin että ei vastusteta kaikkea maahanmuuttoa, etenkään työperäistä. Kuitenkin viime aikoina on entistä vahvemmin esitetty näkökulmia jossa hyötymaahanmuutto on kyseenalaista koska eihän niitä maahanmuuttajia tarvita kuin tulkeiksi joita tarvitaan kun maassa on niin paljon maahanmuuttajia. Ja että Oulun näkökulmassa on vain torjuttava laajasti kaikkea maahanmuuttoa – tuomittujen rikollisten karkotus ei alleviivatusti riitä – ja lisäksi tässä on korostettu että suvakit ja liberaalit ovat hekin syyllisiä. ; Toisin sanoen eletään yhä vahvemmin maassa jossa ”suomalaisten suojelu haittamaahanmuuttoa vastaan” tarkoittaa yhä useammalle ja yhä vahvemmin sitä että puolustetaan ”ei-liberaaleja suomalaisia” ”kaikelta maahanmuutolta ja suvakeiltakin”. Suvakkejen raiskaaminen taas sitten on jotain jota pidetään peräti toivottavana koska sellainen olisi seurauksiltaan käännyttävä aktio.
Tässä ongelmana on tietenkin se, että äärimmäistyminen sisältää helposti ajatuksen siitä että olisi ”objektiivinen normaali”. Minulle se on tietenkin aika luonteva ajatus. Mutta monille ei. Enkä puhu tässä avoimesti moraalirelativisteista. Vaan moraalirelativisteista jotka kamppailevat nimellisesti moraalirelativismia vastaan; Nykyään moraaliasioissakin pitää saada olla erilaista mieltä ja muu torjutaan ”poliittiseksi korrektiudeksi”.
Ja tämä tavallaan avaa ongelmia soveltamiselle.
Voidaan nimittäin sanoa, että tiedämme että jos moralisti jatkuvasti ylireagoi, ylivaatii ja käyttää voimaa legitimoidakseen moraaliset kannanottonsa kaikkien yhteisiksi käytösnormeiksi, on moralisti taistelemassa moraalia vastaan. Ongelmaksi tuleekin se, että käytännössä kaikki ajattelevat että juuri heidän moraalinsa on se kohtuus. Maahanmuuttokriitikot kokevat että on rationaalista ja kohtuullista torpata lapsenraiskarit ja pitää nollatoleranssi lasten seksuaaliselle hyväksikäytölle ja että tämän motiivin edellä on sitten kohtuullista rangaista ”suvakkeja” joko lailla ja jossain erityistapauksessa jopa lynkkauspartiolla. Heistä tämä on ”tilanteen vaatimaa joskin epämiellyttävä uhraus”. Tai jopa jokin josta voi nauttia sadistisesti koska se on oikeudenmukainen rangaistus.
Minusta näin aggressiiviseen ja käsittämättömän ylimieliseen materiaaliin ei voi suhtautua muutoin kuin kertomalla, että totean, että jos kansallismielisyys ja Suomen puolustaminen on todella tätä niin en näe mitään syytä kenellekään henkensä kaupalla puolustaa näin ajattelevia ihmisiä ja heidän perheensä jäseniä matkalta pakolaisleirinomaisiin asumusoloihin Siperiaan. Mutta tämä on vain minun näkemykseni kohtuudesta. ; Kaiken voi relativistisoida kun mietitään sitä miten jokainen aidosti ja rehellisesti sanoo mielipiteensä välittämättä poliittisesta korrektiudesta.
Jos on selvää että moralisti ylireagoi, pitäisi tietää mikä on kohtuus. Jotta voidaan puhua velvollisuuksien ylilaajentamisesta olisi tiedettävä asialliset velvollisuudet ja erotettava ne asioista jotka ovat vain moraalisesti toivottavia. Jos rangaistukset ovat liiallisia olisi tiedettävä mikä on sopiva rangaistus. Ilman kriteereitä käy helposti niin että jos voimme pitää mitä tahansa kohtuutena ja asiallisena ja järjenmukaisena niin sitten mikään ei tavallaan ytimeltään ole perustellusti sellaista. Jolloin kaikesta tulee vain moraalista hälinää jossa kritiikki hukkuu hälinään sen vuoksi että emme osaa enää sanoa mitkä moraalivaateet ovat asiallisia ja mitkä eivät.
Joten ei ihme, että käteen jää vain sosiaalinen. Kuka edustaa mitäkin valtapeliä ja intressiä. Sillä jos otetaan kaikista lujinta moraalia edustava klassinen objektiiivinen moraali, niin sellainen moraali on ehdottomasti olemassa ilman ihmisiä. Mutta se ei välttämättä ilmene ilman ihmistä. Vahvinkaan ja ehdottominkaan moraali ei välttämättä toteudu. Muilla moraaleilla tämä on tietenkin vielä vaikeampaa. Ihmisten valtapeli ja poliittinen metelöinti sen sijaan toteutuu joka tapauksessa. Se on olemassa niin kauan kuin on ihmisiä toimimassa. (Koska kaikessa ihmisten valintojen ja päätösten toteutusavaruuksissa on valtaa olipa se sitten metafyysiesti olemassa tai ei.)
Ja tämä voidaan tavallaan nähdä moraalin ja moralismin väliseksi kaikista oleellisimmaksi eroksi. Miksi ne ovat kaksi eri asiaa. Ja pelottavinta on, että moralismi useimmiten naamioituu ja valehtelee olevansa moraalia. Tai mikä pahempaa: Emme edes valehtele.
Yleisesti ottaen moralismissa nähdään ärsyttävänä muutama seikka.
1: Puuttuminen. Ihminen ikään kuin on ”parempi ihminen” joka sitten tulee puuttumaan toisten ihmisten asioihin. Tämä näkökulma esittää, että moralismin ongelmien ydin ei ole eettinen tai moraalinen vaan sosiaalinen ; Moralisti on elitistisesti parempi ja asettaa itsensä hierarkiassa ylemmäksi. Tämä osuu sitten tilanteeseen riippumatta siitä onko moralistin oma näkemys moraalisesti perusteltu vai ei.
2: Näkemys siitä, että moralismi on sitä että moralisti korostaa eettisen ongelman sijaan omaa erinomaisuuttaan. Joka sanoo, että moralismin ongelma on se, että se siirtää moraalisen kysymyksen sosiaaliseen kysymykseen ja aiheesta keskustelijaan. Joka on tietenkin ongelmallista. Moralisti on keskustelussa tällöin red herring joka vie asian pois asiasta. Ongelmana tässä näkökulmassa on se, että usein (1) tulkinta motiiveista tulee muilta kuin ihmiseltä itseltään ja (2) tämä selitys on itse asiassa ytimeltään ad hominem ja red herring joka kannanottona nimenomaan siirtää keskustelun asiasta yksiloihin, moralistiin. Usein moralisti esittää eettisperustaisia argumentteja ja itsekorostusteema tuodaan keskusteluun. Ja tämä tapautuu riippumatta siitä onko moraalisen argumentoinnin taustamotiiveissa itsekorostusta tai ei. Moraaliargumentit ei sinällään välitä taustamotiiveista. Ne ovat perusteltuja tai eivät. Tämä selitys asettaa moralisteista moralisoijat vaikeaan paikkaan.
3: Ajatus siitä, että moralisti joko keskittää huomionsa ulos tai on peräti kaksinaismoralisti, eli hän keskittyy enemmän muihin kuin itseensä. Moralismi on moraalia jossa ei välttämättä eletä omien normien mukaan tai puututa omiin puutteisiin vaan kiinnitetään huomiota ulkopuolelle ja muihin ihmisiin kuin itseen. Tässä näkökulmassa moraalia koskevat syytökset moralistin suusta voi kuitenkin olla perusteltua ja kysymys on lähinnä sen kohdistamisesta ja siitä kehen se pitää kohdistaa ensin.
Nämä näkökulmat korostavat sitä että moralismi on itse asiassa moraalisuutta joka tuodaan esiin huonolla tavalla, moralisti ei noudata niin sanottuja hyviä tapoja. Joka nostaa esiin sen kysymyksen että onko moraalisuus itse asiassa tärkeämpää kuin hyvät tavat vai toisin päin. ; On selvää, että suurelle osalle ihmisistä on olemassa moraalikysymyksiä ja ne voivat vaatia myös moraalivaateiden kohdistamista oman elämän ulkopuolelle. ; Harva esimerkiksi näkee että olisi ongelmallista jos joku puuttuu vaikka lapsen kohtaamaan pahoinpitelyyn vaikka ei olisikaan mitenkään virheetön ihminen itsekään. Tai tekee tämän voidakseen kehua netissä jälkikäteen olevansa hyvä ihminen. ; Toki ihanteellisinta voisi olla jos ihminen olisi moraalisesti korkealaatuinen eikä rehentelisi teoillaan. Mutta jos vaihtoehtona on tehdä tai jättää tekemättä niin vaaka helposti kallistuu epäkohteliaan moraalin puolelle.
Tällä on tietenkin implikaatioita jos puhutaan vaikka poliittisesta korrektiudesta joka enimmäkseen käsittelee niinsanotusti erilaisia hyviä tapoja koskevia vaatimuksia. Kuten sitä millä nimityksillä ihmisiä tulee kutsua.
Ja tästä herääkin kysymys siitä että ovatko moralistit vain ihmisiä jotka ovat herkkiä moraalisille normeille ja jotka mielellään nostavat esiin toisten puutteita näiden noudattamisesta. Ja jotka ovat rohkeasti valmiita ottamaan kantaa epämoraalisuuksia vastaan vaikka moraalisten impulssien sensurointi olisikin hyvien tapojen odottama, ellei peräti vaatima.
Näkisin, että tätä voidaan täsmentää. Moralismi ei ole pelkkää epäkohteliaisuutta. Siihen voidaan liittää myös ajatus siitä että moralismi itsessään epäonnistuu paitsi etiketin niin myös moraalisuuden kannalta.
Ehkä helpoiten huomattava asia on se, että moralismi on usein sidoksissa siihen että eri ihmisillä on erilaiset moraalikäsitykset. Kun moralisti siirtää omaa moraalimalliaan toisen yli, hän tekee usein – ei aina, mutta usein - asioita jotka ovat ärsyttäviä juuri sen vuoksi, että hänen esittämää moraalia ei itse asiassa edes pidetä moraalisena. ;
Tämä näkyy siinä että jos minulle tulee kristitty sanomaan, että uskonnottomat voivat vain mennä ja tappaa ja pahoinpidellä ihmisiä, se on loukkaavaa koska hyvin ankarasti koen – ja pelottavan usein myös joudun yrittämään aktiiviesesti sitä – että olen väkivallaton. Tämä on loukkaus jossa minua syytetään tai vihjaillaan moraalirikkeistä jotka eivät osu minuun. Se on toisin sanoen perätön loukkaus. Mutta sitten jos kristitty tulee minulle sanomaan miten minun on kohdeltava homoseksuaaleja, niin tyrmistys on sitä että kuvaus homojen oikeuksista osuu mutta sillä ei ole minulle samaa merkitystä kuin kristitylle. Kummassakin tapauksessa peruskokemus on se, että minun moraaliani ei edes viitsitä ottaa harkintaan. Samalla kun tullaan sitten neuvomaan minulle. ; Joka korostaa tietenkin sitä moralismiin aika kiinteästi kuuluvaa sosiaalista puolta. Mutta nostaa esiin sen, mitä asioita eri moraalimalleissa on eri tavalla. Ja tätä kautta voidaan rakentaa jotain nyrkkisääntöjä jotka ovat itse asiassa sellaisia että ne eivät ole yhtä maailmankuvasta toiseen vaihtuvia – ainakaan käytännön tasolla.
Moralistin voidaan katsoa olevan toiminnassaan epämoraalisia seuraavilla tavoilla;
1: Moralisti vaatii että muut ottavat osaa hyveellisiin toimintoihin jotka ylittävät velvollisuudet. Toisin sanoen moralisti esittää että jokin sinänsä moraalisesti korkeatasoinen teko olisi velvollisuus vaikka se onkin jotain joka olisi vain hyvä tehdä. Tästä erosta klassisin ero näkyy sodankäynnissä. On nähty usein tärkeäksi korostaa, että sotilaalla on velvollisuus puolustaa maataan, mutta sen sijaan sankarillinen uhrautuminen sodassa vaikka tovereiden henkeä pelastaen oman hengen kustannuksella ei voi olla velvollisuus. Vaikka sellaisesta teosta sitten kuitenkin palkitaan mitalein joko ennen tai jälkeen kuoleman. Tätä kautta voidaan esimerkiksi ymmärtää miksi uskonnollinen toiminta edes kulttuurilla glorifioituna ei ole kaikista osallistuttamisen arvoista; Kysymys ei ole välttämättä suorasta uskonnon halveksunnasta vaan siitä että virsilaulut ja muut vastaavat ovat hyvä asia jota voi tehdä mutta sen ei pitäisi olla velvollisuus.
2: Moralisti vaatii muita ottamaan osaa toimintoihin jotka ovat moraalisesti neutraaleja tai merkityksettömiä. Asialla ei ole moraalista arvoa mutta siihen kuitenkin velvoitetaan. Tämä on luultavasti hyvä lähestymistapa katsoa miksi poliittista korrektiutta monesti vastustetaan. Kyse ei ole välttämättä siitä että ei ymmärrettäisi että hyvien tapojen mukaan homoja ei kutsuta hinttareiksi eikä mustia neekereiksi. Mutta sanojien mielessä nämä ovat ”neutraaleja termejä” joita on kouluaikana luettu oppikirjoista. Ja kun tälläinen armoitettu jästipää ei ole pysynyt yleisen kielenkäytön mukana hän kokee, että tässä velvoitetaan pikkuasioihin,
3: Moralisti syyttää muita moraalittomista teoista, vaikka näillä ihmisillä on legitiimi syy olla toimimatta jotenkin. Tälläisen voisi nähdä liittyvän perhejuhliin joihin on luvattu mennä mutta jonne ei voidakaan mennä vaikka lapsen sairastumisen vuoksi. Lupauksen rikkominen, pettymys ja mahdollinen juhlien järjestelyihin liittyvät käytännön työt tuovat riesaa tilanteessa ja tässä voidaan intoutua.
4: Moralisti asettaa tiukkoja syytöksiä ja ylilyöviä rangaistuksia pienistä moraalisista rikkeistä. Toisin sanoen suuttumuksen ja rangaistuksen määrää ei ole mitoitettu aikaansaatuun vahinkoon tai pahaan tekoon. Massiiviset nettiraivokampanjat ovat tästä varmasti hyvä esimerkki. Moralisti toisin sanoen tekee pahaa sen vuoksi että hän antaa itselleen tekosyyn tehdä pahaa. Mutta oikeutus on pienempi kuin paha jonka hän tekee.
Tätä kautta voidaan nähdä, että moralismissa on itse asiassa moraalinen puute. Joka tekee siitä ongelmallisen koska voidakseen moralisoida tulee asettaa moraali tärkeään sijaan. Moralismi, toisin kuin moraali, on jotain joka liiallisena uhkaa moraalisuutta.
Sosiaalinen ja moraalinen kulma yhdistettynä voi johtaa jopa siihen, että on otettava esiin vielä yksi näkökulma. Ajallinen näkökulma. Voidaan nimittäin jopa nähdä että sosiaalisessa ympäristössä ajan mittaan moralismin ongelmat voivat paisua. Kun kritiikkiä voimistetaan syntyy erilaisten moralististen ryhmien polarisoitumista jossa ihmisille tulee yhä äärimmäisempiä näkemyksiä. Kuuntelu, konsensus ja ylipäätään kohtuu unohtuvat helposti. ; Kun vastapuoli moralisoi tätä on entistä vaikeampi ottaa vakavasti edes kuunteluun. Moralisti ampuu siis omia joukkojaan jalkaan.
Selvästi tälläinen äärimmäistyminen voi aikaansaada riskejä; Esimerkiksi takavuosina maahanmuuttokritiikin pääteema oli, että he vastustavat vain haittamaahanmuuttoa. Korostettiin että ei vastusteta kaikkea maahanmuuttoa, etenkään työperäistä. Kuitenkin viime aikoina on entistä vahvemmin esitetty näkökulmia jossa hyötymaahanmuutto on kyseenalaista koska eihän niitä maahanmuuttajia tarvita kuin tulkeiksi joita tarvitaan kun maassa on niin paljon maahanmuuttajia. Ja että Oulun näkökulmassa on vain torjuttava laajasti kaikkea maahanmuuttoa – tuomittujen rikollisten karkotus ei alleviivatusti riitä – ja lisäksi tässä on korostettu että suvakit ja liberaalit ovat hekin syyllisiä. ; Toisin sanoen eletään yhä vahvemmin maassa jossa ”suomalaisten suojelu haittamaahanmuuttoa vastaan” tarkoittaa yhä useammalle ja yhä vahvemmin sitä että puolustetaan ”ei-liberaaleja suomalaisia” ”kaikelta maahanmuutolta ja suvakeiltakin”. Suvakkejen raiskaaminen taas sitten on jotain jota pidetään peräti toivottavana koska sellainen olisi seurauksiltaan käännyttävä aktio.
Tässä ongelmana on tietenkin se, että äärimmäistyminen sisältää helposti ajatuksen siitä että olisi ”objektiivinen normaali”. Minulle se on tietenkin aika luonteva ajatus. Mutta monille ei. Enkä puhu tässä avoimesti moraalirelativisteista. Vaan moraalirelativisteista jotka kamppailevat nimellisesti moraalirelativismia vastaan; Nykyään moraaliasioissakin pitää saada olla erilaista mieltä ja muu torjutaan ”poliittiseksi korrektiudeksi”.
Ja tämä tavallaan avaa ongelmia soveltamiselle.
Voidaan nimittäin sanoa, että tiedämme että jos moralisti jatkuvasti ylireagoi, ylivaatii ja käyttää voimaa legitimoidakseen moraaliset kannanottonsa kaikkien yhteisiksi käytösnormeiksi, on moralisti taistelemassa moraalia vastaan. Ongelmaksi tuleekin se, että käytännössä kaikki ajattelevat että juuri heidän moraalinsa on se kohtuus. Maahanmuuttokriitikot kokevat että on rationaalista ja kohtuullista torpata lapsenraiskarit ja pitää nollatoleranssi lasten seksuaaliselle hyväksikäytölle ja että tämän motiivin edellä on sitten kohtuullista rangaista ”suvakkeja” joko lailla ja jossain erityistapauksessa jopa lynkkauspartiolla. Heistä tämä on ”tilanteen vaatimaa joskin epämiellyttävä uhraus”. Tai jopa jokin josta voi nauttia sadistisesti koska se on oikeudenmukainen rangaistus.
Minusta näin aggressiiviseen ja käsittämättömän ylimieliseen materiaaliin ei voi suhtautua muutoin kuin kertomalla, että totean, että jos kansallismielisyys ja Suomen puolustaminen on todella tätä niin en näe mitään syytä kenellekään henkensä kaupalla puolustaa näin ajattelevia ihmisiä ja heidän perheensä jäseniä matkalta pakolaisleirinomaisiin asumusoloihin Siperiaan. Mutta tämä on vain minun näkemykseni kohtuudesta. ; Kaiken voi relativistisoida kun mietitään sitä miten jokainen aidosti ja rehellisesti sanoo mielipiteensä välittämättä poliittisesta korrektiudesta.
Jos on selvää että moralisti ylireagoi, pitäisi tietää mikä on kohtuus. Jotta voidaan puhua velvollisuuksien ylilaajentamisesta olisi tiedettävä asialliset velvollisuudet ja erotettava ne asioista jotka ovat vain moraalisesti toivottavia. Jos rangaistukset ovat liiallisia olisi tiedettävä mikä on sopiva rangaistus. Ilman kriteereitä käy helposti niin että jos voimme pitää mitä tahansa kohtuutena ja asiallisena ja järjenmukaisena niin sitten mikään ei tavallaan ytimeltään ole perustellusti sellaista. Jolloin kaikesta tulee vain moraalista hälinää jossa kritiikki hukkuu hälinään sen vuoksi että emme osaa enää sanoa mitkä moraalivaateet ovat asiallisia ja mitkä eivät.
Joten ei ihme, että käteen jää vain sosiaalinen. Kuka edustaa mitäkin valtapeliä ja intressiä. Sillä jos otetaan kaikista lujinta moraalia edustava klassinen objektiiivinen moraali, niin sellainen moraali on ehdottomasti olemassa ilman ihmisiä. Mutta se ei välttämättä ilmene ilman ihmistä. Vahvinkaan ja ehdottominkaan moraali ei välttämättä toteudu. Muilla moraaleilla tämä on tietenkin vielä vaikeampaa. Ihmisten valtapeli ja poliittinen metelöinti sen sijaan toteutuu joka tapauksessa. Se on olemassa niin kauan kuin on ihmisiä toimimassa. (Koska kaikessa ihmisten valintojen ja päätösten toteutusavaruuksissa on valtaa olipa se sitten metafyysiesti olemassa tai ei.)
Ja tämä voidaan tavallaan nähdä moraalin ja moralismin väliseksi kaikista oleellisimmaksi eroksi. Miksi ne ovat kaksi eri asiaa. Ja pelottavinta on, että moralismi useimmiten naamioituu ja valehtelee olevansa moraalia. Tai mikä pahempaa: Emme edes valehtele.
keskiviikko 9. tammikuuta 2019
Vapauden ja syrjäytymisen dilemma
MOT tutki koulukiusaamista. Ja tähän liittyen Tuula Vuorinen esitti, että kiusatut ovat usein provosoineet tilannettaan.
vaikuttaa olevan jokseenkin eri linjoilla. Hänen mukaansa näyttää siltä, että jotkut oppilaat kerjäävät tulla kiusatuiksi. Se herättää toisissa oppilaissa närkästystä, vihastusta ja ehkä pelkoakin. Sitten he tietysti kohtelevat tätä oppilasta sillä tavoin kuin tuntevat. Sitten tulee kokemus siitä, että kiusataan ja syrjitään, vaikka oppilas tavallaan on itse hakenut sen huomion, Vuorinen perustelee näkemystään jutussa.
Tämä ärsytti. Ensimmäinen reaktioni oli heitto siitä että täytyykin alkaa soittelemaan vihaisia puheluita tuon ihmisen omaan puhelimeen ja sitten selittää tälle oikeuden puolustuksessa miten hänen tulisi ymmärtää että hän omalla käytöksellään provosoi asian kuin homojen laillinen mielenosoitus rikoslakia vakavasti rikkoneen kaasuhyökkäyksen, jossa homojen tulisi ymmärtää olevansa provokatiivisia ja jossa astrologit kertovat meille, että kaasuisku oli oikeasti koominenkin. Tämä on tietenkin ärsyttävää koska tässä rikotaan lujasti minun arvojani vastaan. Mutta toisaalta; Miten voi olla loukkaamatta arvojani vastaan? Tästä pääsinkin hyvin erikoiseen tilanteeseen.
Sillä aiheet ovat usein vain esimerkkejä kun puhutaan suuremmista ilmiöistä ja teemoista. Olen jo tässä kiusaamisen oheen saanut homokulkueita ja vaikka mitä vain sitä kautta että olen kiinnittänyt huomiota isoihin oikeuttajiin joilla kiusaamista käsitellään. Asetelma oli hyvin tuttu ja laajasti toistuva.
On kuin palaisimme siihen että joku on raiskattu ja tältä kysytään että oliko tämä raiskattu kostunut tai miten hän oli pukeutunut, ettei vaan liian seksikkäästi ja provokatiivisesti. Jossa sitten puhutaan ikään kuin terveen järjen eikä pukeutumisvapauden vastaisesti koska se on vain luonnollista syy-seurausavaruuksissa. Mutta koulukiusaamiskontekstissa tämä on hyvin mielenkiintoinen, koska keskustelussa on tavallaan kaksi hyvin erilaista tulkintateemaa;
1: Ensimmäinen teema on mekanistisen korrelaation ajatus. Ajatus joka ei käsittele sitä miten asiat ovat tai niiden pitäisi olla vaan sitä miten ne tapahtuvat.
2: Toisaalta toinen teema on nimenomaan se, että ihmisillä on tavallaan luontevaa unohtaa että mekaaninen selitys voisi olla epäeettistä. Luonnollisesta tulee hyvää. Silloin oudoista tulee paitsi ymmärrettävistä syistä kiusattuja, myös sellaisia että kiusaajat ovat normaaleja ihmisiä, joita ei tule hallita toisin kuin niitä luonnonoikkuja.
Itse uskon, että Vuorinen on ajanut enemmän ensimmäistä viitekehystä ja hänen kriitikkonsa ovat lukeneet sen vahvemmin toisessa. Toisaalta vaikka Vuorinen ei olisikaan ensimmäistä viitekehystä hän puolustaa ahteriaan väittämällä että kannattaa sitä. Tämä ei tarkoita muuta kuin että kakkoslokero on jotain jota ei sanota ääneen. Sen kautta ei saa suosiota. Mutta puheet ja käytös ovat hyvin usein eri asioita.
Tavallaan tämä on totuttua. Ja jossain määrin voidaan sanoa, että näillä tulkintaviitekehyksillä on aiheesta riippumatta tapana korostaa kasvatus-luonto -väittelyä siten, että jos kannattaa toista tulkintaviitekehystä on helposti korostamassa miten tilanne on luonnollinen tavalla jossa siihen ei voi puuttua. Eikä saakaan puuttua. Ja mitä enemmän tästä etääntyy, joko olemalla vain ensimmäistä tulkintaviitekehystä tai hylkäämällä ne kokonaan, korostaa miten asiat voidaan muuttaa kasvatuksella.
Luonto nähdään helposti jonain jota ei voi muuttaa ja luonnollisuus on ikään kuin seinä joka joko määrittää sen mikä on eettistä. Tai jos ei niin tarjoaa seinän jota vastaan ei voida taistella. Näin siitä huolimatta, että ainakin itselleni se, että jokin käytöspiirre on luonnollinen ja biologinen on minulle se että sanoo että kyseessä on ominaisuus jolla on periytyvyysaste. Oma tutkintoni taas on tuotantoeläinjalostuksesta ja believe me. Mitä vahvemmin jokin asia on ”luonnollinen” niin sitä enemmän sitä voidaan halutessa jalostaa mihin tahansa. Olen ymmärtänyt että tälläistä eugeniikkaa pidetään moraalittomana eugeenisuutena. Ymmärrettävästi. Koska sitähän se on. Mutta itseäni kiinnostaa tässä nimenomaan se voimakkuus jolla jonkin käytöspiirteen biologistaminen muuttaa sen ”kädet ylös älkäkäämme tehkö asialle mitään” -henkiseksi toiminnaksi.
Ja tästä päästään hyvin erikoiseen asiaan. Kulttuurissamme on tavallaan perusarvoissaan hyvin laaja dilemma. Ja me usein peitämme tätä selittämällä jaetuista arvoista ja vihjaamalla että vastapuoli ei hyväksy näitä arvoja. Dilemman takana on ajatus siitä että
1: Jos me depolitisoidaan tai luonnollistetaan jokin asia, vaikkapa kiusaamistapauksessa ystävyys, estämme helposti asioihin vaikuttamista. Tätä kautta legalisoidaan asennetta, ignoroidaan kritiikkiä tai estetään vaikuttamasta asioihin joihin voidaan vaikuttaa.
2: Mutta sitten toisaalta jos politisoimme tämän asian riskeeraamme helposti siihen liittyviä vapauksia.
Tämä tulee vastaan kaikessa.
Voidaan esimerkiksi nähdä että jotkut saavat vaikeasti ystäviä. Toisin sanoen he ovat luonteeltaan sellaisia että he eivät saa ystäviä. Koska kavereita pidetään tavallisena ja haluttavana syrjäytyminen menee helposti sortamisen tukintakehykseen. Mietimme miten voisimme saada kaikille kavereita. Tällöin ystävyys ei kuitenkaan voi olla täysin hallitsematonta. Ei olekaan laissez-faire -henkistä kaveruutta jossa kuka tahansa saa tarjota ystävyyttään ja ne joita kiinnostaa, kiinnostaa. Syrjäytymisen estämisen mukana tulee väistämättä mukaan ajatus siitä että ystävyys on ihmisoikeus tai privileegio joka olisi meillä kaikilla. Joka taas sotii vapaata tahtoa vastaan.
Tämä dilemma on muissakin aiheissa kuin ystävyydessä. Itse asiassa se on aivan kaikessa. Katsotaan asiaa jota ei ole kivaa yhdistää lapsiin. Eli seksiä. Onneksi kyse sentään on aikuisten seksistä.
Esimerkiksi jos katsotaan ns. incel -kulttuuria niin osa ihmisistä ovat sellaisia että heidän on hyvin vaikeaa saada seksuaalisia partnereita ja puolisoita. Incelpiirit ovat ottaneet tämän ajatuksen hyvin syvästi osakseen ja heillä on hyvin vahva ajatus siitä että seksi olisi jonkinlainen erityisoikeus, we are entitled to sex. Tai jos ei niin sitten se on sortojärjestelmä.
Tätä vastaan sitten on hyvinkin tasa-arvoinen ja feministien kannattama ajatus joka korostaa sitä että seksi on laissez-faire -seksiä. Puhutaan suostumuksesta. Jopa niin paljon että raiskauksen määrittely siirtyy väkivaltarikosteemasta entistä vahvemmin siihen suuntaan että kysymys on suostumuksesta.
Toki Incelit eivät usein ole kovin johdonmukaisia. Esimerkiksi joukkoampuja Elliot Rogerin häiriintyneeseen materiaaliin tutustuneet sisältävät materiaalia jossa hänen kokemuksensa ytimessä oli nimenomaan se, että tietyt kauniit vaaleat naiset eivät olleet hänestä kiinnostuneita. Toisin sanoen hänen tekstistään kumpusi aika erikoinen ajatelma siitä että seksiä paitsi pitää saada niin sitä pitää saada myös hyvän näköisiltä ihmisiltä. Joka taas on erikoista koska ulkonäköhierarkiat myös naisilla ovat aika vahvasti incelpiireissä mukana. Ja he paheksuvat jos naiset vain juoksentelevat moniavioisuudessa. Ja jos kaikkien pitää saada kuumaa tuheroa niin valitettavasti tähän on tässä viitekehyksessä matemaattisesti tarjolla vain yksi tie.
Mutta irrotetaan tämä tästä ja mietitään asiaa kuin incelit olisivat koherentteja myös suhteessa omiin haluihinsa.
Me voimme lähestyä suostumusta ja seksiä seuraavalla tavalla;
1: Seksimyönteinen feminismi korostaa suostumusta seksielämän ydinasiana. Esimerkiksi avioliitto, haaremi tai muut käytänteet eivät ole seksiin oikeuttavia muuta kuin tämän taustan kautta.
2: Jos me käsittelemme halua ja suostumusta se menee laissez-faire -moodiin jossa suostumusta ei kyseenalaisteta.
3: Tämä tekee siitä jotain jossa asiantilaa ja siihen liittyviä valtahierarkioita pidetään totena. Josta taas seuraa ajatus jossa seksuaalisuus olisi jotenkin ”luonnollisessa maailmassa” eikä oikeastaan tavallaan poliittista.
4: Jos me käsittelemme seksuaalista suostumusta vain yksilön asiana se muuttuu helposti ”luonnolliseksi” sellaisella tavalla jossa tilanne oikeutetaan ja siihen liittyvät valtahierarkiat eivät tule tarkastelluiksi diskriminatiivisina. Jolloin seksuaalinen halu ja sen suuntautuminen voi ilmentää mitä tahansa asiaa. Myös diskriminoivat ideologiat, kuten rasismi, voitaisiin piilottaa. Sinua ei esimerkiksi vain kiihota kuin tietty ihonväri ja tähän liittyvä suostumus on jotain joka ei tule moitittavaksi koska suostumus on tavallaan ylittänyt ”ideologisen”. Tästä seuraa se, että;
Joko me näemme että seksuaalinen suostumus on jotain jolle ei voi tehdä mitään ja joka on luonnollista ja oikein. Tai sitten me ritämme neutralisoida näitä diskriminatiivisia ideologioita jolloin taas torjumme laissez-faire -seksuaalisuuden ydintä ja puutumme siihen keidän suostumus lasketaan ja keiden ei ja joudumme keskustelemaan ehdot siihen missä rajoissa tämä on salllittua.
Tämä on tietenkin kamala asia sanoa. Koska ymmärrän, että internetmaailmassa tämänlaisen sanominen synnyttää vihaa siksi, että sanomani on helppo käsittää ikään kuin ohjelmavedoksena moraaliin. Mutta ei. En ole sanomassa mitään antifeminististä tai pro-inceliä.
Kuvaan dilemmaa. Se on dilemma nimenomaan sitä kautta, että meillä on käsissämme sellaisia kysymyksiä kuin ”onko kaikilla oikeus seksiin, ystävyyteen tai mihin tahansa vastaavaan aiheeseen – periaatteessa vaikka sananvapauteenkin.” Ja tässä kohden meillä on iso hankaluus. : Vapaudet ovat oikeuksia ja sinänsä kulttuurin luomus. Mutta ne luonnollistavat niiden takana olevia asioita hyvin erityisellä tavalla. Eikä meillä tavallaan ole mitään näppärää keinoa päästä näistä eroon.
Siksi parhaani mukaan yritän vielä kuvata tätä dilemmaa. Eli miten meillä on tilanne josta päädytään erilaiseen ongelmalliseen lopputulokseen; Tässä on tavallaan hyvä muistaa että tavallaan puhun ”luonnollisuudesta” ja siitä mitä se tarkoittaa. Ja esimerkiksi seksi on tässä vain yksi esimerkki.
Ja tässä on usein esillä ajatus jossa ”luonnollinen” sotkeutuu moraaliin ja muuttumattomuuteen. Tai jos siinä onnistutaan niin siihen suhtaudutaan luonnonoikkutavalla. Tästä hyvänä esimerkkinä on seksuaalisen viehätyksen aiheesta käyty keskustelu. En siis tässä nyt vedä mitään väitteitä siitä ovatko asiat todella luonnollisia vai eivät koska puhun siitä mitä sanotaan ”ja miten koetaan” niin että niitä pidetään tosiasioina tai faktankorvikkeina.
Sitä usein selitetään, että miehen rooli on olla tietyllä tavalla maskuliininen. Mukaan lukien aggressiivisuus. Pojat ovat poikia ja tätä pidetään luonnollisena asiana. Tätä tukemaan heitetään ajatus että naisetkin oikeasti pitävät luonnollisista pojatovatpoikiamiehistä ja haluavat alfauroita. Ja koska tämä on luonnonasia niin tämä muuttuu ikään kuin eettiseksi konstruktiksi jossa näin tuleekin olla ja on hyve että mies on maskuliininen. Mutta kun e-pillerit sitten muuttavat naisten seksuaalipreferenssejä ja haluavatkin ei-aggressiivisia miehiä niin tätä pidetään kauheana. Mikä kaikki on omituista koska tässä oikeasti oikeutetaan hyveeksi piirrettä jota on hyvin vaikeasti pidetty hyveenä. Eli aggressiivisuutta. Tämä on kaikki erikoista. Mutta siinä on kysymys ”luonnollisuudesta” ja ”fiksoitumisesta” tavalla jossa asiaan ei voida puuttua tai jos voidaan niin se on ”kulttuurin rappeutumista” kun naiset viehättyvät luonnonoikuista.
Ominaisuus, käytöspiirre tai muu asia on joko ”luonnollinen ja pysyvä” tai jotain johon voidaan vaikuttaa.
-> Jos se on ”luonnollinen ja pysyvä” se ei ole ”tavallaan tai ollenkaan kulttuurinen”. Jolloin sitä vahvistavat ideologiat jäävät puuttumatta ja sivutuotteena on ongelmia kuten syrjäytymistä jolle ei haluta nähdä mitään. Kiusaamiskontekstissa tämä on tietenkin sitä että nähdään että kiusatun tulee miettiä miten olisi vähemmän provosoiva koska on luonnollista että oudokkeja kiusataan. Tässä saattaa syntyä jopa erityisiä tiloja jossa oudot tyypit saattavat joskus myös saada hirveästi etua. Esimerkiksi hyvin harvinaislaatuisen urheilullinen ja aggressiivinen sosiopaattipoika saattaa saada omituisuudestaan huolimatta hyötyä koska häntä ei kiusata. Koska aggressiivisuus määritetään ideologisesti miehekkääksi ja tässä keskiarvoon tuijottamalla unohdetaan katsoa jakaumaa.
-> Jos se taas on kulttuurinen jostain tulee helposti joku joka joko rajoittaa toimintaa tai pakottaa sellaiseen. Esimerkiksi kulttuuri voisi pakottaa kaikki johonkin kaveripiiriin jolloin kukaan ei saisi jäädä yksin. Radikaalimpaa suuntaa tähän edustaa esimerkiksi incel -piireissä esitetty ajatus jossa on asevelvollisuuteen rinnastettavissa oleva bordellivelvollisuus naisille.
Näitä on usein hyvin vaikeaa hoitaa samalla kertaa. Tai ainakin tavoilla jotka eivät olisi hyvin ongelmallisia. Siksi ei ole ihme että moni kiistää koko ongelman olemassaoloa. Tässä mielessä olen hyvin huolissani siitä että maailmassa toimitaan siten, että väitetään että kaikki me saamme kaverin tai rakkaan joka rakastaa meitä juuri sellaisina kuin me olemme. Että laissez-fairella pitää mennä ja ne joita ei onnista ovat vain tilanteessa jossa heiltä puuttuu kärsivällisyys. ; Itse asiassa tämä on teema joka näkyy talouden puolella oikeistolaisessa työtä ja rahaa koskevassa ajattelussa. Mikä on tietenkin hauska yhdistää tähän koska sen taustalogiikka on niin samankaltainen modernin liberaalin feministin seksuaalisuusajattelun kanssa. ”Ole oma itsesi ja yritä.” voidaan tietenkin korvata perinteis-teistisellä teleologisella ajattelulla ”Jokaiselle on olemassa se oikea”. Olipa sitten kysymys rakkaudesta, ystävistä tai siitä miten kristitty hoitaa oman protestanttisen työetiikkansa maailmassa…
Näkisin että jos dilemmaa yrittää kiertää törmää helposti siihen, että asioita ratkaistaan yhä vahvemmin waifuilla. Tavallaan. Sillä mikä waifu on pahimmillaan tai parhaimmillaan? Sinulla on kotona seksityyny jossa on animetytön kuva ja leikit suhdetta tähän niin kovasti että uskot että se ei enää ole leikkiä. Ei torjuntaa. Omien romanttisten halujen kohde on aina saatavilla. Ei syrjintää. Ketään ei pakoteta. Dilemmaa ei selvästi ole mahdoton kiertää. Mutta se kierretään hyvin omituisilla tavoilla. Toisaalta nämä tavat eivät johda niihin ongelmiin jotka normaaleimmissa konteksteissa ovat väistämättömiä.
Tämän kaiken jäljiltä on helppoa ymmärtää miten sananvapaus ja syrjinnän vastustaminen voivat joutua vastakkain ja kenties miten helppoa on nähdä oman puolen hyöty ja vastapuolen haitta ilman sitä vastapuolen hyötyä ja omaa huonoutta.
Viitteet:
Iltalehti, ”Ylen MOT selvitti koulukiusaamista Suomessa”
MTV, ”Kolumni: Kiusaaminen on meillä geeneissä – ja se on asia, joka sen kitkemisyrityksissä täytyy huomioida”
Juha Leinivaara, ”Sana Sunnuntaille: Provokaatio”
Juha Leinivaara, ”Astrologilla on asiaa”
Päivi Räsänen, ”Sananvapaus uhattuna”
Timo Hännikäinen, ”Ilman” (2009)
ContraPoints, ”Incels”
Amia Srinivasan, ”Does anyone have the right to sex?” (2018)
Tämä ärsytti. Ensimmäinen reaktioni oli heitto siitä että täytyykin alkaa soittelemaan vihaisia puheluita tuon ihmisen omaan puhelimeen ja sitten selittää tälle oikeuden puolustuksessa miten hänen tulisi ymmärtää että hän omalla käytöksellään provosoi asian kuin homojen laillinen mielenosoitus rikoslakia vakavasti rikkoneen kaasuhyökkäyksen, jossa homojen tulisi ymmärtää olevansa provokatiivisia ja jossa astrologit kertovat meille, että kaasuisku oli oikeasti koominenkin. Tämä on tietenkin ärsyttävää koska tässä rikotaan lujasti minun arvojani vastaan. Mutta toisaalta; Miten voi olla loukkaamatta arvojani vastaan? Tästä pääsinkin hyvin erikoiseen tilanteeseen.
Sillä aiheet ovat usein vain esimerkkejä kun puhutaan suuremmista ilmiöistä ja teemoista. Olen jo tässä kiusaamisen oheen saanut homokulkueita ja vaikka mitä vain sitä kautta että olen kiinnittänyt huomiota isoihin oikeuttajiin joilla kiusaamista käsitellään. Asetelma oli hyvin tuttu ja laajasti toistuva.
On kuin palaisimme siihen että joku on raiskattu ja tältä kysytään että oliko tämä raiskattu kostunut tai miten hän oli pukeutunut, ettei vaan liian seksikkäästi ja provokatiivisesti. Jossa sitten puhutaan ikään kuin terveen järjen eikä pukeutumisvapauden vastaisesti koska se on vain luonnollista syy-seurausavaruuksissa. Mutta koulukiusaamiskontekstissa tämä on hyvin mielenkiintoinen, koska keskustelussa on tavallaan kaksi hyvin erilaista tulkintateemaa;
1: Ensimmäinen teema on mekanistisen korrelaation ajatus. Ajatus joka ei käsittele sitä miten asiat ovat tai niiden pitäisi olla vaan sitä miten ne tapahtuvat.
2: Toisaalta toinen teema on nimenomaan se, että ihmisillä on tavallaan luontevaa unohtaa että mekaaninen selitys voisi olla epäeettistä. Luonnollisesta tulee hyvää. Silloin oudoista tulee paitsi ymmärrettävistä syistä kiusattuja, myös sellaisia että kiusaajat ovat normaaleja ihmisiä, joita ei tule hallita toisin kuin niitä luonnonoikkuja.
Itse uskon, että Vuorinen on ajanut enemmän ensimmäistä viitekehystä ja hänen kriitikkonsa ovat lukeneet sen vahvemmin toisessa. Toisaalta vaikka Vuorinen ei olisikaan ensimmäistä viitekehystä hän puolustaa ahteriaan väittämällä että kannattaa sitä. Tämä ei tarkoita muuta kuin että kakkoslokero on jotain jota ei sanota ääneen. Sen kautta ei saa suosiota. Mutta puheet ja käytös ovat hyvin usein eri asioita.
Tavallaan tämä on totuttua. Ja jossain määrin voidaan sanoa, että näillä tulkintaviitekehyksillä on aiheesta riippumatta tapana korostaa kasvatus-luonto -väittelyä siten, että jos kannattaa toista tulkintaviitekehystä on helposti korostamassa miten tilanne on luonnollinen tavalla jossa siihen ei voi puuttua. Eikä saakaan puuttua. Ja mitä enemmän tästä etääntyy, joko olemalla vain ensimmäistä tulkintaviitekehystä tai hylkäämällä ne kokonaan, korostaa miten asiat voidaan muuttaa kasvatuksella.
Luonto nähdään helposti jonain jota ei voi muuttaa ja luonnollisuus on ikään kuin seinä joka joko määrittää sen mikä on eettistä. Tai jos ei niin tarjoaa seinän jota vastaan ei voida taistella. Näin siitä huolimatta, että ainakin itselleni se, että jokin käytöspiirre on luonnollinen ja biologinen on minulle se että sanoo että kyseessä on ominaisuus jolla on periytyvyysaste. Oma tutkintoni taas on tuotantoeläinjalostuksesta ja believe me. Mitä vahvemmin jokin asia on ”luonnollinen” niin sitä enemmän sitä voidaan halutessa jalostaa mihin tahansa. Olen ymmärtänyt että tälläistä eugeniikkaa pidetään moraalittomana eugeenisuutena. Ymmärrettävästi. Koska sitähän se on. Mutta itseäni kiinnostaa tässä nimenomaan se voimakkuus jolla jonkin käytöspiirteen biologistaminen muuttaa sen ”kädet ylös älkäkäämme tehkö asialle mitään” -henkiseksi toiminnaksi.
Ja tästä päästään hyvin erikoiseen asiaan. Kulttuurissamme on tavallaan perusarvoissaan hyvin laaja dilemma. Ja me usein peitämme tätä selittämällä jaetuista arvoista ja vihjaamalla että vastapuoli ei hyväksy näitä arvoja. Dilemman takana on ajatus siitä että
1: Jos me depolitisoidaan tai luonnollistetaan jokin asia, vaikkapa kiusaamistapauksessa ystävyys, estämme helposti asioihin vaikuttamista. Tätä kautta legalisoidaan asennetta, ignoroidaan kritiikkiä tai estetään vaikuttamasta asioihin joihin voidaan vaikuttaa.
2: Mutta sitten toisaalta jos politisoimme tämän asian riskeeraamme helposti siihen liittyviä vapauksia.
Tämä tulee vastaan kaikessa.
Voidaan esimerkiksi nähdä että jotkut saavat vaikeasti ystäviä. Toisin sanoen he ovat luonteeltaan sellaisia että he eivät saa ystäviä. Koska kavereita pidetään tavallisena ja haluttavana syrjäytyminen menee helposti sortamisen tukintakehykseen. Mietimme miten voisimme saada kaikille kavereita. Tällöin ystävyys ei kuitenkaan voi olla täysin hallitsematonta. Ei olekaan laissez-faire -henkistä kaveruutta jossa kuka tahansa saa tarjota ystävyyttään ja ne joita kiinnostaa, kiinnostaa. Syrjäytymisen estämisen mukana tulee väistämättä mukaan ajatus siitä että ystävyys on ihmisoikeus tai privileegio joka olisi meillä kaikilla. Joka taas sotii vapaata tahtoa vastaan.
Tämä dilemma on muissakin aiheissa kuin ystävyydessä. Itse asiassa se on aivan kaikessa. Katsotaan asiaa jota ei ole kivaa yhdistää lapsiin. Eli seksiä. Onneksi kyse sentään on aikuisten seksistä.
Esimerkiksi jos katsotaan ns. incel -kulttuuria niin osa ihmisistä ovat sellaisia että heidän on hyvin vaikeaa saada seksuaalisia partnereita ja puolisoita. Incelpiirit ovat ottaneet tämän ajatuksen hyvin syvästi osakseen ja heillä on hyvin vahva ajatus siitä että seksi olisi jonkinlainen erityisoikeus, we are entitled to sex. Tai jos ei niin sitten se on sortojärjestelmä.
Tätä vastaan sitten on hyvinkin tasa-arvoinen ja feministien kannattama ajatus joka korostaa sitä että seksi on laissez-faire -seksiä. Puhutaan suostumuksesta. Jopa niin paljon että raiskauksen määrittely siirtyy väkivaltarikosteemasta entistä vahvemmin siihen suuntaan että kysymys on suostumuksesta.
Toki Incelit eivät usein ole kovin johdonmukaisia. Esimerkiksi joukkoampuja Elliot Rogerin häiriintyneeseen materiaaliin tutustuneet sisältävät materiaalia jossa hänen kokemuksensa ytimessä oli nimenomaan se, että tietyt kauniit vaaleat naiset eivät olleet hänestä kiinnostuneita. Toisin sanoen hänen tekstistään kumpusi aika erikoinen ajatelma siitä että seksiä paitsi pitää saada niin sitä pitää saada myös hyvän näköisiltä ihmisiltä. Joka taas on erikoista koska ulkonäköhierarkiat myös naisilla ovat aika vahvasti incelpiireissä mukana. Ja he paheksuvat jos naiset vain juoksentelevat moniavioisuudessa. Ja jos kaikkien pitää saada kuumaa tuheroa niin valitettavasti tähän on tässä viitekehyksessä matemaattisesti tarjolla vain yksi tie.
Mutta irrotetaan tämä tästä ja mietitään asiaa kuin incelit olisivat koherentteja myös suhteessa omiin haluihinsa.
Me voimme lähestyä suostumusta ja seksiä seuraavalla tavalla;
1: Seksimyönteinen feminismi korostaa suostumusta seksielämän ydinasiana. Esimerkiksi avioliitto, haaremi tai muut käytänteet eivät ole seksiin oikeuttavia muuta kuin tämän taustan kautta.
2: Jos me käsittelemme halua ja suostumusta se menee laissez-faire -moodiin jossa suostumusta ei kyseenalaisteta.
3: Tämä tekee siitä jotain jossa asiantilaa ja siihen liittyviä valtahierarkioita pidetään totena. Josta taas seuraa ajatus jossa seksuaalisuus olisi jotenkin ”luonnollisessa maailmassa” eikä oikeastaan tavallaan poliittista.
4: Jos me käsittelemme seksuaalista suostumusta vain yksilön asiana se muuttuu helposti ”luonnolliseksi” sellaisella tavalla jossa tilanne oikeutetaan ja siihen liittyvät valtahierarkiat eivät tule tarkastelluiksi diskriminatiivisina. Jolloin seksuaalinen halu ja sen suuntautuminen voi ilmentää mitä tahansa asiaa. Myös diskriminoivat ideologiat, kuten rasismi, voitaisiin piilottaa. Sinua ei esimerkiksi vain kiihota kuin tietty ihonväri ja tähän liittyvä suostumus on jotain joka ei tule moitittavaksi koska suostumus on tavallaan ylittänyt ”ideologisen”. Tästä seuraa se, että;
Joko me näemme että seksuaalinen suostumus on jotain jolle ei voi tehdä mitään ja joka on luonnollista ja oikein. Tai sitten me ritämme neutralisoida näitä diskriminatiivisia ideologioita jolloin taas torjumme laissez-faire -seksuaalisuuden ydintä ja puutumme siihen keidän suostumus lasketaan ja keiden ei ja joudumme keskustelemaan ehdot siihen missä rajoissa tämä on salllittua.
Tämä on tietenkin kamala asia sanoa. Koska ymmärrän, että internetmaailmassa tämänlaisen sanominen synnyttää vihaa siksi, että sanomani on helppo käsittää ikään kuin ohjelmavedoksena moraaliin. Mutta ei. En ole sanomassa mitään antifeminististä tai pro-inceliä.
Kuvaan dilemmaa. Se on dilemma nimenomaan sitä kautta, että meillä on käsissämme sellaisia kysymyksiä kuin ”onko kaikilla oikeus seksiin, ystävyyteen tai mihin tahansa vastaavaan aiheeseen – periaatteessa vaikka sananvapauteenkin.” Ja tässä kohden meillä on iso hankaluus. : Vapaudet ovat oikeuksia ja sinänsä kulttuurin luomus. Mutta ne luonnollistavat niiden takana olevia asioita hyvin erityisellä tavalla. Eikä meillä tavallaan ole mitään näppärää keinoa päästä näistä eroon.
Siksi parhaani mukaan yritän vielä kuvata tätä dilemmaa. Eli miten meillä on tilanne josta päädytään erilaiseen ongelmalliseen lopputulokseen; Tässä on tavallaan hyvä muistaa että tavallaan puhun ”luonnollisuudesta” ja siitä mitä se tarkoittaa. Ja esimerkiksi seksi on tässä vain yksi esimerkki.
Ja tässä on usein esillä ajatus jossa ”luonnollinen” sotkeutuu moraaliin ja muuttumattomuuteen. Tai jos siinä onnistutaan niin siihen suhtaudutaan luonnonoikkutavalla. Tästä hyvänä esimerkkinä on seksuaalisen viehätyksen aiheesta käyty keskustelu. En siis tässä nyt vedä mitään väitteitä siitä ovatko asiat todella luonnollisia vai eivät koska puhun siitä mitä sanotaan ”ja miten koetaan” niin että niitä pidetään tosiasioina tai faktankorvikkeina.
Sitä usein selitetään, että miehen rooli on olla tietyllä tavalla maskuliininen. Mukaan lukien aggressiivisuus. Pojat ovat poikia ja tätä pidetään luonnollisena asiana. Tätä tukemaan heitetään ajatus että naisetkin oikeasti pitävät luonnollisista pojatovatpoikiamiehistä ja haluavat alfauroita. Ja koska tämä on luonnonasia niin tämä muuttuu ikään kuin eettiseksi konstruktiksi jossa näin tuleekin olla ja on hyve että mies on maskuliininen. Mutta kun e-pillerit sitten muuttavat naisten seksuaalipreferenssejä ja haluavatkin ei-aggressiivisia miehiä niin tätä pidetään kauheana. Mikä kaikki on omituista koska tässä oikeasti oikeutetaan hyveeksi piirrettä jota on hyvin vaikeasti pidetty hyveenä. Eli aggressiivisuutta. Tämä on kaikki erikoista. Mutta siinä on kysymys ”luonnollisuudesta” ja ”fiksoitumisesta” tavalla jossa asiaan ei voida puuttua tai jos voidaan niin se on ”kulttuurin rappeutumista” kun naiset viehättyvät luonnonoikuista.
Ominaisuus, käytöspiirre tai muu asia on joko ”luonnollinen ja pysyvä” tai jotain johon voidaan vaikuttaa.
-> Jos se on ”luonnollinen ja pysyvä” se ei ole ”tavallaan tai ollenkaan kulttuurinen”. Jolloin sitä vahvistavat ideologiat jäävät puuttumatta ja sivutuotteena on ongelmia kuten syrjäytymistä jolle ei haluta nähdä mitään. Kiusaamiskontekstissa tämä on tietenkin sitä että nähdään että kiusatun tulee miettiä miten olisi vähemmän provosoiva koska on luonnollista että oudokkeja kiusataan. Tässä saattaa syntyä jopa erityisiä tiloja jossa oudot tyypit saattavat joskus myös saada hirveästi etua. Esimerkiksi hyvin harvinaislaatuisen urheilullinen ja aggressiivinen sosiopaattipoika saattaa saada omituisuudestaan huolimatta hyötyä koska häntä ei kiusata. Koska aggressiivisuus määritetään ideologisesti miehekkääksi ja tässä keskiarvoon tuijottamalla unohdetaan katsoa jakaumaa.
-> Jos se taas on kulttuurinen jostain tulee helposti joku joka joko rajoittaa toimintaa tai pakottaa sellaiseen. Esimerkiksi kulttuuri voisi pakottaa kaikki johonkin kaveripiiriin jolloin kukaan ei saisi jäädä yksin. Radikaalimpaa suuntaa tähän edustaa esimerkiksi incel -piireissä esitetty ajatus jossa on asevelvollisuuteen rinnastettavissa oleva bordellivelvollisuus naisille.
Näitä on usein hyvin vaikeaa hoitaa samalla kertaa. Tai ainakin tavoilla jotka eivät olisi hyvin ongelmallisia. Siksi ei ole ihme että moni kiistää koko ongelman olemassaoloa. Tässä mielessä olen hyvin huolissani siitä että maailmassa toimitaan siten, että väitetään että kaikki me saamme kaverin tai rakkaan joka rakastaa meitä juuri sellaisina kuin me olemme. Että laissez-fairella pitää mennä ja ne joita ei onnista ovat vain tilanteessa jossa heiltä puuttuu kärsivällisyys. ; Itse asiassa tämä on teema joka näkyy talouden puolella oikeistolaisessa työtä ja rahaa koskevassa ajattelussa. Mikä on tietenkin hauska yhdistää tähän koska sen taustalogiikka on niin samankaltainen modernin liberaalin feministin seksuaalisuusajattelun kanssa. ”Ole oma itsesi ja yritä.” voidaan tietenkin korvata perinteis-teistisellä teleologisella ajattelulla ”Jokaiselle on olemassa se oikea”. Olipa sitten kysymys rakkaudesta, ystävistä tai siitä miten kristitty hoitaa oman protestanttisen työetiikkansa maailmassa…
Näkisin että jos dilemmaa yrittää kiertää törmää helposti siihen, että asioita ratkaistaan yhä vahvemmin waifuilla. Tavallaan. Sillä mikä waifu on pahimmillaan tai parhaimmillaan? Sinulla on kotona seksityyny jossa on animetytön kuva ja leikit suhdetta tähän niin kovasti että uskot että se ei enää ole leikkiä. Ei torjuntaa. Omien romanttisten halujen kohde on aina saatavilla. Ei syrjintää. Ketään ei pakoteta. Dilemmaa ei selvästi ole mahdoton kiertää. Mutta se kierretään hyvin omituisilla tavoilla. Toisaalta nämä tavat eivät johda niihin ongelmiin jotka normaaleimmissa konteksteissa ovat väistämättömiä.
Tämän kaiken jäljiltä on helppoa ymmärtää miten sananvapaus ja syrjinnän vastustaminen voivat joutua vastakkain ja kenties miten helppoa on nähdä oman puolen hyöty ja vastapuolen haitta ilman sitä vastapuolen hyötyä ja omaa huonoutta.
Viitteet:
Iltalehti, ”Ylen MOT selvitti koulukiusaamista Suomessa”
MTV, ”Kolumni: Kiusaaminen on meillä geeneissä – ja se on asia, joka sen kitkemisyrityksissä täytyy huomioida”
Juha Leinivaara, ”Sana Sunnuntaille: Provokaatio”
Juha Leinivaara, ”Astrologilla on asiaa”
Päivi Räsänen, ”Sananvapaus uhattuna”
Timo Hännikäinen, ”Ilman” (2009)
ContraPoints, ”Incels”
Amia Srinivasan, ”Does anyone have the right to sex?” (2018)
lauantai 5. tammikuuta 2019
Katumuksen määrittelemisestä (henkilökohtaisella mutta analyyttisellä otteella)
Monesti esitetään, että analyyttinen ote ei sovi tunteisiin. Toisaalta monet esittävät että objektiivisuus ei olekaan metodia vaan sitä että jos jollakulla on subjektiivisia ambitioita ja sen mukaista toimintaa, että he olisivat pelkästään sen vuoksi epäobjektiivisia. Samalla usein puhutaan termeistä kuin ne eivät olisi nimilappuja jotka viittaavat asian kuvauksiin ja sisältöihin vain jotain asioita sellaisenaan.
Sen vuoksi onkin kätevää katsoa miten voitaisiin tarttua sellaiseen aiheeseen kuin katumus. Tarkalleen ottaen voitaisiin kysyä mikä on katumuksen määritelmäsisältö. Tämänlaisista asioista on hyötyä jos vaikka aletaan ottamaan kantaa siihen onko katumus hyödyllistä vai ei. Käytän tässä apuvälineenä hyvin sosiaalipornoisia ja henkilökohtaisia esimerkkejä. Jotka mielestäni valaisevat eivätkä huononna määritelmänhaun osuvuutta.
Tämä on varmasti sovellettavissa myös elämään. Määritelmänhaun järkevyys ei katoa vain siksi että haluan kritisoida. Nietzsche ja Schopenhauer olivat molemmat sitä mieltä, että katumuksella ei ole positiivisia piirteitä. Schopenhauer erityisesti korosti sitä että katumisessa ihminen on tehnyt väärin ja sitten kärsii sen päälle itse. Hänestä virheen jälkeen opittua voisi korjata ilman katumustakin ja näin kaduttavasta teosta voitaisiin päästä parempaan käytökseen ilman menneisyydessä vellomista. Nykyajan kulttuurissa korostuu usein myös sen sorttinen hedonismi jossa katumusta ei pidetä rakentavana. Esimerkiksi yksi maailman megarikkaista, Jeff Bezos, on luonut filosofis-elämäntavallisen asenteen joka korostaa sitä miten kaiken takana on katumisentarpeen minimointi. Mutta mikä katumus on?
Aivan selvästi katumus on negatiivinen tunne. Mutta ei mikä tahansa negatiivinen tunne. Ihminen voi olla surullinen tai vihainen ilman katumusta. Päällimmäisin asia on se, että katumuksessa on erityisen vahva ajallinen teema. Katumus on tunne joka voi olla nykyhetkessä. Mutta se käsittelee katumishetken kokemusta edeltänyttä aikaa. Katumusta kuvataan usein myös komparatiiviseksi eli katumuksessa keskiössä ovat valinnat ja niihin liittyvät vaihtoehtoiset maailmat tai seurausketjut.
Tämä on aika vahva kannanotto. Itse asiassa tämä käsittelee hyvin paljon katumuksessa käsiteltyä teemaa. Katumus tavataan jopa jakaa retrospektiiviseen katumukseen jossa katsotaan taaksepäin kohti valintoja joita on tehty. Ja tätä sitten verrataan nykyhetken kautta siten, että kuvitellaan toisenlainen maailma joka toisenlaisesta valinnasta tulee ja tämä koetaan paremmaksi kuin nykyhetken maailma. Toinen on kuitenkin prospektiivinen katumus jossa katsotaan tulevaisuuteen ja verrataan kahta mahdollista maailmaa siellä ja tätä verrataan sillä hetkellä tehtyyn valintaan josta sitten koetaan katumusta.
Itse käyttäisin prospektiivisesta katumuksesta eri nimitystä. Tilanteesta riippuen kyseessä olisi siis esimerkiksi tulevaisuutta koskeva pelko, yllätys, hämmästyminen, epätoivo tai häpeä. Toki näen että katumus voi koskea tapahtumaketjuja joita voidaan odottaa tapahtuneeksi. Mutta ollakseen katumusta valinnan tulisi koskea menneisyyttä. Olen esimerkiksi ollut huvipuistolaitteessa jossa pudotetaan korkealta vapaassapudotuksessa ja kaduin laitteeseen nousua siinä vaiheessa kun se alkoi nousemaan ylös. Pelon aihe koski sitä, kun laite putoaa. Mutta ollakseen katumusta vaadittiin sen tajuaminen että vaihtoehtona olisi jäätelökioskilla oleminen. Katumus siitä kun laitteen turvakaaret napsahtavat kiinni ja tajutaan että nyt ei enää ole valinnan hetkeä ja tulevaisuus tarjoaa mekaniikkaa jonka vääjäämättömänä seurauksena ovat housujen ruskettuminen kertovat siitä miten katumuksen pääaihe voi olla kokemuksen hetkellä tulevaisuudessa mutta katumuksen pääkohde on menneisyydessä. Ilman tätä sitä vain kokee esimerkiksi pelkoa tai peräsuolen pettämiseen liittyvää häpeää.
Mutta pelkkä vaihtoehtoinen maailma, negatiivisuus ja vertailu eivät riitä katumukseen. Tähän, jos johonkin, minulla on vahva henkilökohtainen sitoutuminen joka johtuu siitä mitä olen kokenut.
Ystäväni teki uutenavuotena 2000 itsemurhan. Ei varmasti ole ihme, että tämäkin blogaus ilmestyy pian uudenvuoden jälkeen. Uudenvuoden juhlat ovat aika konkreettinen muistutus. Hän oli tavallaan kiinnostava kaveri. Itse asiassa kaveripiirini yrittivät minimoida kohtaamista ja informaationvälitystä keskenämme, koska itsemurhan tehnyt oli ”hyvinkin depressiivinen” kun taas minä olin ”maaninen”. Tämä luonnollisesti yllytti molempien mielenkiintoa ja meillä olikin hyvin kiinnostavia aikoja. Kaksi periaatteessa omanlaistaan persoonaa olivat hyvin hedelmällisellä tavalla epäsynkassa. Se oli kuin kone joka ei toiminut. Mutta hyvin kiinnostavalla tavalla.
Tämä on luonnollisesti hyvin negatiivinen asia joka käsittelee menneisyyttä. En kuitenkaan, nykyään, koe asiasta minkäänlaista katumusta. Koska olen katsonut että minulla ei ole asiaan liittyen realistista syyllisyyttä. Jos nimittäin ajatellaan sen hetkistä tietoa ja käsitystä tulevaisuudesta niin en voinut tietää eikä minun pitänytkään tietää tiettyjä asioita. Toki jos tietäisin että itesmurha tapahtuu juuri tuolloin voisin tehdä ties mitä sankaritekoja ja viimehetken väliin menoja itse tilanteeseen. Mutta tälläisiä asioita ei realistisesti voi tietää etukäteen.
Itse asiassa koen nykyään, että olen toiminut tilanteessa nimenomaan oikein. Ja minulle on annettu vahvoja yllykkeitä toimia väärin. Aiemmin ei toki ollut näin. Mietin kovasti sitä mitä olisin voinut tehdä toisin. Ja tällöin syyllisyys ja katumus eivät olleet vieraita asioita. Itsemurhan tehneiden läheiset usein painivatkin näiden kysymysten kanssa. Omalle kohdalleni on onneksi käynyt niin, että viimeisiksi sanoikseni itsemurhan tehneelle jäi että ”toivottavasti saat asiasi kuntoon”. Joka ei ole toki täydellinen. Siinä on jokseenkin ulkopuolinen ja mekaaninen ote. Kuin ulkopuoli on se asia joka korjataan ja sitten itsetuhoisuus lakkaa. Toisaalta kyseistä ihmistä pidettiin kristillisten parissa saatananpalvojana – täysin ilman syytä – ja tähän liittyen esimerkiksi hänen kaveripiirinsä vanhempia soitettiin läpi varoituspuheluilla joissa yritettiin savustaa kaverit katkaisemaan yhteys nuoreen jolla on depressio. En mennyt mukaan tähän vaikka minulla oli periaatteessa oman seurakuntaelämäkontekstini kannustin väärään valintaan. Jos olisin tarttunut tähän kokisin luultavasi syvääkin syyllisyyttä asiasta ja katuisin ratkaisua. Nyt. Nyt minä olen vain vihainen ja kaunainen.
Crowley onkin kuvannut katumusta tilana jota kuvaa arvottava vertailu, jossa on olemassa ei-toteutuneita tiloja (counterfactual comparison) ja joka käsittelee valintoja joita olemme vapaaehtoisesti tehneet. Hän korostaa vielä että aito katumus ei kosketa sitä miten historia on sattunut tapahtumaan. Mikä korostaa mainitsemaani vilpitöntä mieltä.
Toisaalta kuitenkin lieventäisin komparatiivisuuden vaatimusta ja arvioinnin jyrkkyyttä. Katumuksessa usein korostetaan että katumus on nimenomaan sitä että toinen tulevaisuus arvioidaan oleellisesti paremmaksi kuin toinen. Itse nostaisin mahdollisen katumuksen piiriin myös ns. torn desicionit. Mark Balaguerin esitys siitä, miten ihmisten valintaa usein sidotaan suuriin ja tärkeisiin valintoihin jotka muuttavat valintaympäristöä kovasti. Näin esimerkiksi voitaisiin jotua valitsemaan uran ja puolison välillä jos tarjolle tulee hieno ura mutta puoliso ei voi muuttaa mukana tai valinta sotii kovasti puolison arvoja vastaan. Nähdäkseni näihin valintoihin voi liittyä katumusta vaikka ei näekään tehtyä valintaa jotenkin erityisen huonoksi.
Tämä näkyy itse asiassa omassa puolisonvalinnassani äärimmäisen vahvasti. Minullahan on hyvin kestävä, pysyvä ja vakaa puoliso. Meitä kuvaa kaiken kaikkiaan se, että olemme hyvin erilaisia. Meillä on äärimmäisen erilainen skillsetti. Tulemme tämän avulla toimeen tilanteessa kuin tilanteessa. Tämä on äärimmäisen funktionaalinen jos ajatellaan sitä että ihmiset yhdessä tulevat toimeen ulkoisia uhkia vastaan. Toisaalta tämä toimii myös sitä kautta että puolisoni osaa jarruttaa minua. Itsetuhoisuuteen taipuvainen intoilija voi tarvita tälläistä.
Kuitenkin tälle on myös vaihtoehto. Minulla on räydyttäviä tunteita toiseenkin suuntaan. Tässä tapauksessa nainen oli hyvin samanlainen kuin minä. Tässä puhutaan tilanteesta jossa voisin nostaa omaa persoonaani eteenpäin omana itsenä. Ei siis siitä näkökulmasta jossa tarvitsisin erityistä jarruttelijaa. ; Tässä kohden mielenkiintoista on se, että olen tehnyt tässä kohden tavallaan aika heikon valinnan. Minulla oli ikään kuin pieni valikoima josta valitsin että ketkä ovat OK. Ja sitten maailma on karsinut näistä pois. En siis ole valinnut loppuun asti vaan olen hyväksynyt poolin josta maailma on sitten karsinut vaihtoehdoista pois kaikki paitsi yhden. Viimeinen prosessi on tavallaan passiivinen. Tosin sitä edeltävä osuus ei ole ollut.
Syynä on itse asiassa seurannaisvaikutukset joita syntyi aiemmin mainitsemani itsemurhanteon jälkimainingeissa. Se nimittäin muutti minua ihmisenä. Ja syvästi. Ja hyvin erityisistä syistä. Kun koen tässä kohden tunteita, joissa arvioin vaihtoehtomaailmaa, mukana onkin se, että tarjolla on tavallaan maailma jossa minä olen entinen itseni ja sellaisessa suhteessa jossa ei tarvitse suhtautua maailmaan paranoidisti ongelmalähteenä jossa on vain selviämisnäkökulma. Tässä on harkittavana kokonainen toisenlainen valinta-avaruus. On selvää että näiden välillä tulee tehtyä vertailua joka on hyvin mutkikas. Esimerkiksi tässä vaihtoehtomaailmassa olisin todennäköisesti kristitty. Asuisin eri puolella suomea. Olisin todennäköisesti biologian enkä filosofian puolella. Minulla olisi hyvin todennäköisesti myös akateeminen loppututkinto, ottaen huomioon se että jouduin lopettamaan yliopistolla nimenomaan mielenterveydellisistä syistä. Ja nämä ongelmat taas kulminoituivat esiin vasta tämän itsemurhan jälkeisessä maailmassa.
Nykyinen puolisoni taas oli samassa kriisissä kuin minä ja tarvitsimme molemmat tällä hetkellä apua. Ja saimme sitä toisiltamme. Maailma tavallaan valitsi viimeisen valintaosuuden puolestani. Jos tätä tilannetta ei olisi ollut, ei nykyinen puolisoni välttämättä edes olisi ollut vaihtoehto. Enkä joutuisi miettimään koko vaihtoehtoisten maailman juttuja. Päinvastoin maailma saattaisi näyttää siltä että kohtalo ohjasi Jumalallisella ohjauksella kohti sitä lukiosweetheartia joka olisi kuin jokin jumankekan romanttisen komedian ja optimistisen kohtalouskon symbioosia.
Ja tästä saadaan uusi katumusta koskeva tärkeä asia. Katumus ei ole vain emootio jossa on paha mieli koska vertailet vaihtoehtoja ja teet arvostelman jossa arvioit vaihtoehdot ylivertaisiksi suhteessa toiseen. Itse asiassa tärkeämpää on se, että mukana täytyy olla jonkinlainen oman vastuullisuuden arvio. Katumus voi koskea neutraaleja erilaisia maailmoita joissa on joitain piirteitä joita nykymaailmassa ei ole. Mutta tämä ei ole kaikki.; Kaikki negatiiviset arviot eivät tuota katumusta. Ja tässä on sitten nähtävissä että katumusta on itse asiassa monenlaista. Itse jaottelen tämän osion kolmeen päätyyppiin; Nämä kaikki ovat katumusta. Niissä kaikissa on aivan erilainen toimintakonteksti. Ja näiden välille voidaan asettaa myös moraalisia arvostelmia.
1: Identiteettiin osuva katumus.
2: Syyseurausketjuja koskeva katumus.
3: Valinnan itsensä moraalia koskeva katumus.
Identiteettipuoli minun on helppo kuvata. Pääsyynä ei ollut itsemurha joka tapahtui melko täsmälleen uudenvuoden taitteessa. Vaan pääsyynä oli 3 päivä tammikuuta. Se oli maanantai. Päivä on itselleni helppo muistaa. Se on päivä jolloin minusta meni jotain melkolailla lopullisesti rikki.
Ensimmäinen lukio-koulupäivä itsemurhan jälkeen. Jolloin sain tietää erilaisista asioista. Jotka koskivat paikallisia kristillisiä vaikuttajia ja heidän aktiivisten toimien osuuttaan tässä kaikessa. ; Tilanne oli siitä kiinnostava että juuri tässä vaiheessa olisin luonnollisesti eniten tarvinnut apua tältä kyseiseltä seurakunnalta. Mutta nuorisotyön vallantekijöiden ja sosiaalisen puolen rintamalla oli toimijoita. Joista kaikkia en edes ollut saanut nimettyä ja merkittyä. Tunnettuja ja anonyymejä vihollisia. Tämä tarkoitti sitä että luottamani yhteisö ja sen ideologia jota oli myyty minulle hyvänä koko elämäni paljastui aikalailla ontoksi juuri heti kun sen olisi ensimmäisen kerran pitänyt näyttää jotain niistä paljonpuhutuista positiivisista vaikutuksista.
Tässä on hyvin kiinnostavaa että kaunani on moraalin sanelemaa. Se koskee sitä että tapahtumaketjussa on syyllisyyttä. Ja ironista kyllä, syyllisyyttä jotka koskevat itsemurhan tehneen sosiaalisen tilan manipulaatiota ennen tämän kuolemaa. Ja tämä valintaketju itse asiassa on aivan yhtä olemassa riippumatta siitä olisiko itsemurhaa tapahtunut vai ei. Tämä kenties selittää sitä miksi en pidä itsemurhan tekoa itse asiassa kovinkaan ongelmallisena. Ne siihen johtaneet asiat sitten ovat vakavampia eivätkä pelkästään tekijän oma, ymmärrettävä, päätös joka koskee ensisijaisesti häntä itseään ja joka koskettaa muita vain epäsuoraan erilaisten sosiaalisten ja mekaanistenkin syy-seuraussuhteiden kautta. Mutta katumukseni joka minulla oli pitkään itsemurhan jälkeen oli toisenlaista. Se oli identiteettiä koskevaa katumusta ; Oma viitekehykseni teki asioita. Olin siis oheissyyllinen. Tähän liittyen olikin mielestäni mielenkiintoista tutustua Davidain ja Gilovichin tuotantoon. He nimittäin puhuivat katumuksen käsittelystä. Ja he nostivat esiin sen, että katumus voi koskea joko epäeettiseksi kokemaasi toimintaa että toisaalta pettymyksenä kohti omaa ideaaliminääsi. He pitivät omaa ideaaliminää jonain joka aikaansaa enemmän katumusta. ; Heille sosiaalisen ympäristön tarjoama ideaaliminän malli on siis jotain jonka rikkominen tuottaa vähemmän katumusta kuin virhe joka tehdään suhteessa omaan minään.
Tämä on mielenkiintoinen asia. Sillä olen elämässäni todellakin tehnyt virheitä. Esimerkiksi olin vähän aikaa shamaanikommuunissa. En ole pitänyt tätä kovin ongelmallisena koska tilanne kesti vähän aikaa, en käyttänyt huumeita tai törttöillyt muuten ja opin kokemuksestani nopeasti. Tämänlainen toiminta ei iske ulkopuolisen ja oman vaatimuksiin juurikaan. Etenkään kun toimintamallia on muutettu. Näkemys on kiinnostava koska hyvin monesti myös kristillisissä konteksteissa on kaikenlaisia ”Mahdollisuus Muutokseen” -kampanjoita joissa kristilliset julistajat voivat kertoa tehneensä menneisyydessä murhista. Mutta heidän puheensa ei sisällä katumusta tai syyllisyydessä rypemistä. Isku ei koske julistajan sen hetken identiteettiä vaikka se rikkookin nykyhetken arvoja vastaan.
Tilanne on muuten ongelmallisessa kristillisyydessä tyypillinen. Monesti he haluavat että jaat syviä ja repiviä asioitasi. Koska niitä kautta he saavat niskalenkin identiteetistäsi. Kaikki kaduttavat temppusi ovat suoraa osoitusta esi-kulttilaisen minäsi huonoudesta ja muistuttavat halustasi muuttua. He tarjoavat tilalle esi-kulttilaisia virheitään jotka eivät kosketa heidän nykyminäänsä koska he ovat nollanneet väärän valinnan armolla ja tekemällä myöhemmin uuden paremman valinnan kulttiin. Tarjoat herkkää materiaalia jolla he voivat käydä kimppuunsa mutta he tarjoavat itse tilalle vain jotain joka voi tukea heidän nykyidentiteettiään. Tilanne on epäsymmetrinen vaikka tyhmempi voisi ajatella että tässä kaksi ihmistä jakaa menneisyyttään koskevia omatekemiään virheitä.
Myös oman identiteetin sitovuus on sinänsä kiehtova. Koska Davidai ja Gilovich vaikuttavat olevan oikeassa siinä mielessä että minulla oli rakastajatar. Ja tämä itse asiassa on omia arvojani vastaan. Yhteiskunnallisesti näen että monogamisuuteen kannustaminen – ei siis ehkä juridinen pakottaminen mutta kannustaminenen – suojelee yhteiskuntarauhaa. En kuitenkaan kadu rakastajatartani koska minulla on jossain määrin ”seksuaalisen irstailijan ja pahan pojan” identiteetti. Lisäksi itse suhde sujui hyvin. Meillä oli kivaa. Ja vaikka tavallisesti en osaa sanoa edes päivää ihmisille ilman että tämä lietsoo jotain sosiaalisia ongelmia niin itse asiassa tämä suhde ei tuottanut mitään sosiaalisesti dramaattisia sivutuotteita. Kenellekään ei käynyt pahasti. Jos olisin sen sijaan pitänyt salassa enkä hoitanut tilannetta avoimen suhteen kontekstissa niin se olisi varmasti ollut häpeän aihe nykyään. Ja varmaan silloinkin. Se nimittäin sotisi sitä miten olen sitonut identiteettini vapaan miehen konseptiin.
Siksi koin syvempää syyllisyyttä kanssaseurakuntalaisteni teoista ja omasta passiivisesta tekemättäjättämisestäni kuin siitä että aktiivisesti tein jotain. Omaan identiteettiin käyvien asioiden kohdalla syntyy katumusta. Mutta jos ulkomaailma tuomitsee jostain jota pidän pahana se on lähinnä häpeän aihe. Ja häpeä ei ole ollut minulle koskaan kovin vahva kannustin.
Kolmas, eli mekaanisia olosuhteita koskeva katumus, on sitten omanlaistaan. Juha Räikkä kertoo katumuksen filosofiassaan esimerkin jossa Russell katui erästä naissuhdettaan hyvin erityisellä tavalla. Russell katui sitä että tälle naiselle lopulta kävi huonosti. Maailman melskeissä naisparalle kävi kalpaten. Russell ei ollut pahoillaan siitä että hän oli rikkonut seksuaalimoraalia vaan pelkästään sitä miten naiselle kävi. Ja moni piti tätä riittämättömänä. Ulkopuolelta tuleva sosiaalinen arvio on se jolla mittaamme mistä muiden pitäisi tuntea katumusta. Mutta joskus katumus ei ole edes tästä normaalisti syntyvää häpeää vaan jotain vielä vähemmän, pelkkää katumusta asiantiloista. ; Räikkä kertoo myös miten teema on tuttu myös Dostojevskillä. "Rikoksen ja Rangaistuksen" eräs avainkohtauksista on se, että Raskolnikov vapautuu syyllisyydentunteeta ja tätä kautta katumuksesta tunnustamalla. Tunnustus korvaa katumuksen häpeällä. Joka on kevyempi kantaa.
Tilanne on vähän sama kuin se että joku saatanapaniikkiin aktiivisesti osallistunut voi kokea katumusta siitä että joku on tehnyt itsemurhan. Mutta ei sillä tavalla että sitoisi identiteettiään tai arvojaan asiaan. Ja tämä näkyy hyvin siinä miten normalireaktio ei ole aito ja syvä pahoillaanolo tai edes häpeäminen sosiaalisen paineen alla. Vaan se, että ollaan ikään kuin sosiaalisesti suoraselkäisiä ja selitetään miten se oma teko koettiin eettisenä ja miten ainut mistä ollaan pahoillaan on lopputulos. Joka ei ole heidän ongelmansa koska eivät itse omakätisesti sitä itsemurhaa tehneet.
Tämä kaikki on mielestäni tärkeää. Ja kantani on, että prosessissa synnytin määritelmän siitä mitä katumus minusta tarkoittaa. Sillä on seuraavia kriteeriattribuutteja:
- Katumus liittyy negatiiviseen arvioon joka koskee joko seurausketjuja tai valintaa.
- Katumus koskee menneisyyttä.
- Katumus vaatii vertailutilaa.
- Katumus vaatii kokemuksen valinnasta.
- Katumus on sisäistä ja henkilökohtaista – ei sosiaalista häpeää.
Samalla esiin tulee se, että jos joku on erimielinen katumuksen määritelmästä niin se voi vaikuttaa siihen miten katumukseen tulee eri tilanteissa suhtautua. Esimerkiksi jos näkee tulevaisuuteen kohdistuvan tunteen katumuksen piiriin on katumus hyvin erilainen. Ja jos haluaa siirtää minun katumusargumenttejani tämän toisen kontekstiin täytyy väliin laittaa jonkinlainen menettelytapa joka ei johda ekvivokaatioon (loogisen argumenttivirhetyyppiin, joita voidaan soveltaa vaikka olkiukkoargumenttivirheiden rakenteena).
Tässä mielessä jokainen voi luoda vaikka ihan oman henkilökohtaisen määritelmänsä katumukselle. Koska määritelmille ei ole oikeaa sisältöä. Mutta kun sisältö on valittu on sen kanssa oltava johdonmukainen. Tätä kautta erilaisia määritelmiä luova analyyttisyys ei välttämättä ole mitään relativismia. ; Olen mielestäni tuonut esiin omat kantani jotka ovat erilaisia kuin monien muiden katumusta määritelleiden. Olen lähestynyt asiaa mielestäni siitä hyvin että normaalina riskinä on se, että asia määritellään yksinkertaisesti ja sitten luodaan siihen osuvia käsitteitä. Olen kuitenkin lähestynyt asiaa modus tollens -keskeisesti. Eli olen täsmentänyt määritelmää tuomalla esiin myös tilanteita joissa kuvaukseeni osuu tilanne joka ei olekaan katumusta. Jonka vuoksi katumusta on luonnollisesti pitänyt muuttaa. ; Mielestäni henkilökohtaisuus parantaa argumenttia eikä heikennä sitä. Tämä korotanee viestiäni jonka mukaan henkilökohtainen sitoumus ja agenda on erotettava mekaniikasta. Mutta ei sillä tavalla kuin usein sanotaan. Vaan nimenomaan siten, että asioita ei diskreditoida siksi että sen sanoja on jotain ja on kokenut jotain ja tavoittelee jotain. Vaan sitä kautta ovatko johtopäätökset loogisia ja onko lähtökohdat ja tiedot ns. "teknisesti hyviä".
Tämä kaikki on tietenkin hankalaa koska antamani määritelmä tuo esiin jotain aika oleellista; Katumusta katsoessa kysymys on arvioinnista. Eikä vain arvioinnista. Mukana on aina vähintään yksi kontrafaktuaali. Me emme ole havainneet vaihtoehtoista maailmaa vaan kuvittelemme sen. Usein lisäksi jälkiviisaus ja oman nykyisen arvomaailman siirtäminen menneeseen minään sellaisenaan tuottavat ongelmia. Etenkin jälkiviisaudessa usein tehdään tulkintoja joissa hankaluutena on se, että jälkikäteen tiedämme asioita joita ennen emme ole. Ja voimme jopa mennä liian pitkälle. Moni esimerkiksi hyytyy romanttisten pettymysten jälkeen koska he tietävät minkälainen pettymys yrittäminen voi olla. Pettymyksenkokemukset ovat tietenkin opettavaisia. Mutta ne voivat jarruttaa toimintaa joissa tulisikin toisenlainen lopputulos. Pettymyksenminimointi johtaa usein siihen että ei tehdä mitään missä on riskiä tai kunnollista yrittämistä. Haasteena on lisäksi se, että helposti yritämme hallita pelkkiä syy-seurausketjuja koska tunteet ovat sisäisiä ja usein osittain hallitsemattomia. Emme päätä että koemme katumusta sen enempää kuin päätämme kehen rakastumme ja keiden perään räydymme.
Viitteet:
Juha Räikkä, ”Katumuksen filosofia” (2003)
INC. ”How Amazon's Jeff Bezos Made One of the Toughest Decisions of His Career” [https://www.inc.com/jessica-stillman/jeff-bezos-this-is-how-to-avoid-regret.html]
Baruch Spinoza, ”Ethica, ordine geometrico demonstrata” (1877) [suom. ”Etiikka”]
Cristopher Crowley, ”Regret, Remorse and the Twilight Perspective” (2017)
Davidai & Gilovich, ”The ideal road not taken: The self-discrepancies involved in people’s most enduring regrets” (2018)
Mark Balaguer, ”Free Will as an Open Scientific Problem” (2009)
Fjodor Dostojevski, ”Преступление и наказание” (1866) [suom. ”Rikos ja rangaistus”]
Sen vuoksi onkin kätevää katsoa miten voitaisiin tarttua sellaiseen aiheeseen kuin katumus. Tarkalleen ottaen voitaisiin kysyä mikä on katumuksen määritelmäsisältö. Tämänlaisista asioista on hyötyä jos vaikka aletaan ottamaan kantaa siihen onko katumus hyödyllistä vai ei. Käytän tässä apuvälineenä hyvin sosiaalipornoisia ja henkilökohtaisia esimerkkejä. Jotka mielestäni valaisevat eivätkä huononna määritelmänhaun osuvuutta.
Tämä on varmasti sovellettavissa myös elämään. Määritelmänhaun järkevyys ei katoa vain siksi että haluan kritisoida. Nietzsche ja Schopenhauer olivat molemmat sitä mieltä, että katumuksella ei ole positiivisia piirteitä. Schopenhauer erityisesti korosti sitä että katumisessa ihminen on tehnyt väärin ja sitten kärsii sen päälle itse. Hänestä virheen jälkeen opittua voisi korjata ilman katumustakin ja näin kaduttavasta teosta voitaisiin päästä parempaan käytökseen ilman menneisyydessä vellomista. Nykyajan kulttuurissa korostuu usein myös sen sorttinen hedonismi jossa katumusta ei pidetä rakentavana. Esimerkiksi yksi maailman megarikkaista, Jeff Bezos, on luonut filosofis-elämäntavallisen asenteen joka korostaa sitä miten kaiken takana on katumisentarpeen minimointi. Mutta mikä katumus on?
Aivan selvästi katumus on negatiivinen tunne. Mutta ei mikä tahansa negatiivinen tunne. Ihminen voi olla surullinen tai vihainen ilman katumusta. Päällimmäisin asia on se, että katumuksessa on erityisen vahva ajallinen teema. Katumus on tunne joka voi olla nykyhetkessä. Mutta se käsittelee katumishetken kokemusta edeltänyttä aikaa. Katumusta kuvataan usein myös komparatiiviseksi eli katumuksessa keskiössä ovat valinnat ja niihin liittyvät vaihtoehtoiset maailmat tai seurausketjut.
Tämä on aika vahva kannanotto. Itse asiassa tämä käsittelee hyvin paljon katumuksessa käsiteltyä teemaa. Katumus tavataan jopa jakaa retrospektiiviseen katumukseen jossa katsotaan taaksepäin kohti valintoja joita on tehty. Ja tätä sitten verrataan nykyhetken kautta siten, että kuvitellaan toisenlainen maailma joka toisenlaisesta valinnasta tulee ja tämä koetaan paremmaksi kuin nykyhetken maailma. Toinen on kuitenkin prospektiivinen katumus jossa katsotaan tulevaisuuteen ja verrataan kahta mahdollista maailmaa siellä ja tätä verrataan sillä hetkellä tehtyyn valintaan josta sitten koetaan katumusta.
Itse käyttäisin prospektiivisesta katumuksesta eri nimitystä. Tilanteesta riippuen kyseessä olisi siis esimerkiksi tulevaisuutta koskeva pelko, yllätys, hämmästyminen, epätoivo tai häpeä. Toki näen että katumus voi koskea tapahtumaketjuja joita voidaan odottaa tapahtuneeksi. Mutta ollakseen katumusta valinnan tulisi koskea menneisyyttä. Olen esimerkiksi ollut huvipuistolaitteessa jossa pudotetaan korkealta vapaassapudotuksessa ja kaduin laitteeseen nousua siinä vaiheessa kun se alkoi nousemaan ylös. Pelon aihe koski sitä, kun laite putoaa. Mutta ollakseen katumusta vaadittiin sen tajuaminen että vaihtoehtona olisi jäätelökioskilla oleminen. Katumus siitä kun laitteen turvakaaret napsahtavat kiinni ja tajutaan että nyt ei enää ole valinnan hetkeä ja tulevaisuus tarjoaa mekaniikkaa jonka vääjäämättömänä seurauksena ovat housujen ruskettuminen kertovat siitä miten katumuksen pääaihe voi olla kokemuksen hetkellä tulevaisuudessa mutta katumuksen pääkohde on menneisyydessä. Ilman tätä sitä vain kokee esimerkiksi pelkoa tai peräsuolen pettämiseen liittyvää häpeää.
Mutta pelkkä vaihtoehtoinen maailma, negatiivisuus ja vertailu eivät riitä katumukseen. Tähän, jos johonkin, minulla on vahva henkilökohtainen sitoutuminen joka johtuu siitä mitä olen kokenut.
Ystäväni teki uutenavuotena 2000 itsemurhan. Ei varmasti ole ihme, että tämäkin blogaus ilmestyy pian uudenvuoden jälkeen. Uudenvuoden juhlat ovat aika konkreettinen muistutus. Hän oli tavallaan kiinnostava kaveri. Itse asiassa kaveripiirini yrittivät minimoida kohtaamista ja informaationvälitystä keskenämme, koska itsemurhan tehnyt oli ”hyvinkin depressiivinen” kun taas minä olin ”maaninen”. Tämä luonnollisesti yllytti molempien mielenkiintoa ja meillä olikin hyvin kiinnostavia aikoja. Kaksi periaatteessa omanlaistaan persoonaa olivat hyvin hedelmällisellä tavalla epäsynkassa. Se oli kuin kone joka ei toiminut. Mutta hyvin kiinnostavalla tavalla.
Tämä on luonnollisesti hyvin negatiivinen asia joka käsittelee menneisyyttä. En kuitenkaan, nykyään, koe asiasta minkäänlaista katumusta. Koska olen katsonut että minulla ei ole asiaan liittyen realistista syyllisyyttä. Jos nimittäin ajatellaan sen hetkistä tietoa ja käsitystä tulevaisuudesta niin en voinut tietää eikä minun pitänytkään tietää tiettyjä asioita. Toki jos tietäisin että itesmurha tapahtuu juuri tuolloin voisin tehdä ties mitä sankaritekoja ja viimehetken väliin menoja itse tilanteeseen. Mutta tälläisiä asioita ei realistisesti voi tietää etukäteen.
Itse asiassa koen nykyään, että olen toiminut tilanteessa nimenomaan oikein. Ja minulle on annettu vahvoja yllykkeitä toimia väärin. Aiemmin ei toki ollut näin. Mietin kovasti sitä mitä olisin voinut tehdä toisin. Ja tällöin syyllisyys ja katumus eivät olleet vieraita asioita. Itsemurhan tehneiden läheiset usein painivatkin näiden kysymysten kanssa. Omalle kohdalleni on onneksi käynyt niin, että viimeisiksi sanoikseni itsemurhan tehneelle jäi että ”toivottavasti saat asiasi kuntoon”. Joka ei ole toki täydellinen. Siinä on jokseenkin ulkopuolinen ja mekaaninen ote. Kuin ulkopuoli on se asia joka korjataan ja sitten itsetuhoisuus lakkaa. Toisaalta kyseistä ihmistä pidettiin kristillisten parissa saatananpalvojana – täysin ilman syytä – ja tähän liittyen esimerkiksi hänen kaveripiirinsä vanhempia soitettiin läpi varoituspuheluilla joissa yritettiin savustaa kaverit katkaisemaan yhteys nuoreen jolla on depressio. En mennyt mukaan tähän vaikka minulla oli periaatteessa oman seurakuntaelämäkontekstini kannustin väärään valintaan. Jos olisin tarttunut tähän kokisin luultavasi syvääkin syyllisyyttä asiasta ja katuisin ratkaisua. Nyt. Nyt minä olen vain vihainen ja kaunainen.
Crowley onkin kuvannut katumusta tilana jota kuvaa arvottava vertailu, jossa on olemassa ei-toteutuneita tiloja (counterfactual comparison) ja joka käsittelee valintoja joita olemme vapaaehtoisesti tehneet. Hän korostaa vielä että aito katumus ei kosketa sitä miten historia on sattunut tapahtumaan. Mikä korostaa mainitsemaani vilpitöntä mieltä.
Toisaalta kuitenkin lieventäisin komparatiivisuuden vaatimusta ja arvioinnin jyrkkyyttä. Katumuksessa usein korostetaan että katumus on nimenomaan sitä että toinen tulevaisuus arvioidaan oleellisesti paremmaksi kuin toinen. Itse nostaisin mahdollisen katumuksen piiriin myös ns. torn desicionit. Mark Balaguerin esitys siitä, miten ihmisten valintaa usein sidotaan suuriin ja tärkeisiin valintoihin jotka muuttavat valintaympäristöä kovasti. Näin esimerkiksi voitaisiin jotua valitsemaan uran ja puolison välillä jos tarjolle tulee hieno ura mutta puoliso ei voi muuttaa mukana tai valinta sotii kovasti puolison arvoja vastaan. Nähdäkseni näihin valintoihin voi liittyä katumusta vaikka ei näekään tehtyä valintaa jotenkin erityisen huonoksi.
Tämä näkyy itse asiassa omassa puolisonvalinnassani äärimmäisen vahvasti. Minullahan on hyvin kestävä, pysyvä ja vakaa puoliso. Meitä kuvaa kaiken kaikkiaan se, että olemme hyvin erilaisia. Meillä on äärimmäisen erilainen skillsetti. Tulemme tämän avulla toimeen tilanteessa kuin tilanteessa. Tämä on äärimmäisen funktionaalinen jos ajatellaan sitä että ihmiset yhdessä tulevat toimeen ulkoisia uhkia vastaan. Toisaalta tämä toimii myös sitä kautta että puolisoni osaa jarruttaa minua. Itsetuhoisuuteen taipuvainen intoilija voi tarvita tälläistä.
Kuitenkin tälle on myös vaihtoehto. Minulla on räydyttäviä tunteita toiseenkin suuntaan. Tässä tapauksessa nainen oli hyvin samanlainen kuin minä. Tässä puhutaan tilanteesta jossa voisin nostaa omaa persoonaani eteenpäin omana itsenä. Ei siis siitä näkökulmasta jossa tarvitsisin erityistä jarruttelijaa. ; Tässä kohden mielenkiintoista on se, että olen tehnyt tässä kohden tavallaan aika heikon valinnan. Minulla oli ikään kuin pieni valikoima josta valitsin että ketkä ovat OK. Ja sitten maailma on karsinut näistä pois. En siis ole valinnut loppuun asti vaan olen hyväksynyt poolin josta maailma on sitten karsinut vaihtoehdoista pois kaikki paitsi yhden. Viimeinen prosessi on tavallaan passiivinen. Tosin sitä edeltävä osuus ei ole ollut.
Syynä on itse asiassa seurannaisvaikutukset joita syntyi aiemmin mainitsemani itsemurhanteon jälkimainingeissa. Se nimittäin muutti minua ihmisenä. Ja syvästi. Ja hyvin erityisistä syistä. Kun koen tässä kohden tunteita, joissa arvioin vaihtoehtomaailmaa, mukana onkin se, että tarjolla on tavallaan maailma jossa minä olen entinen itseni ja sellaisessa suhteessa jossa ei tarvitse suhtautua maailmaan paranoidisti ongelmalähteenä jossa on vain selviämisnäkökulma. Tässä on harkittavana kokonainen toisenlainen valinta-avaruus. On selvää että näiden välillä tulee tehtyä vertailua joka on hyvin mutkikas. Esimerkiksi tässä vaihtoehtomaailmassa olisin todennäköisesti kristitty. Asuisin eri puolella suomea. Olisin todennäköisesti biologian enkä filosofian puolella. Minulla olisi hyvin todennäköisesti myös akateeminen loppututkinto, ottaen huomioon se että jouduin lopettamaan yliopistolla nimenomaan mielenterveydellisistä syistä. Ja nämä ongelmat taas kulminoituivat esiin vasta tämän itsemurhan jälkeisessä maailmassa.
Nykyinen puolisoni taas oli samassa kriisissä kuin minä ja tarvitsimme molemmat tällä hetkellä apua. Ja saimme sitä toisiltamme. Maailma tavallaan valitsi viimeisen valintaosuuden puolestani. Jos tätä tilannetta ei olisi ollut, ei nykyinen puolisoni välttämättä edes olisi ollut vaihtoehto. Enkä joutuisi miettimään koko vaihtoehtoisten maailman juttuja. Päinvastoin maailma saattaisi näyttää siltä että kohtalo ohjasi Jumalallisella ohjauksella kohti sitä lukiosweetheartia joka olisi kuin jokin jumankekan romanttisen komedian ja optimistisen kohtalouskon symbioosia.
Ja tästä saadaan uusi katumusta koskeva tärkeä asia. Katumus ei ole vain emootio jossa on paha mieli koska vertailet vaihtoehtoja ja teet arvostelman jossa arvioit vaihtoehdot ylivertaisiksi suhteessa toiseen. Itse asiassa tärkeämpää on se, että mukana täytyy olla jonkinlainen oman vastuullisuuden arvio. Katumus voi koskea neutraaleja erilaisia maailmoita joissa on joitain piirteitä joita nykymaailmassa ei ole. Mutta tämä ei ole kaikki.; Kaikki negatiiviset arviot eivät tuota katumusta. Ja tässä on sitten nähtävissä että katumusta on itse asiassa monenlaista. Itse jaottelen tämän osion kolmeen päätyyppiin; Nämä kaikki ovat katumusta. Niissä kaikissa on aivan erilainen toimintakonteksti. Ja näiden välille voidaan asettaa myös moraalisia arvostelmia.
1: Identiteettiin osuva katumus.
2: Syyseurausketjuja koskeva katumus.
3: Valinnan itsensä moraalia koskeva katumus.
Identiteettipuoli minun on helppo kuvata. Pääsyynä ei ollut itsemurha joka tapahtui melko täsmälleen uudenvuoden taitteessa. Vaan pääsyynä oli 3 päivä tammikuuta. Se oli maanantai. Päivä on itselleni helppo muistaa. Se on päivä jolloin minusta meni jotain melkolailla lopullisesti rikki.
Ensimmäinen lukio-koulupäivä itsemurhan jälkeen. Jolloin sain tietää erilaisista asioista. Jotka koskivat paikallisia kristillisiä vaikuttajia ja heidän aktiivisten toimien osuuttaan tässä kaikessa. ; Tilanne oli siitä kiinnostava että juuri tässä vaiheessa olisin luonnollisesti eniten tarvinnut apua tältä kyseiseltä seurakunnalta. Mutta nuorisotyön vallantekijöiden ja sosiaalisen puolen rintamalla oli toimijoita. Joista kaikkia en edes ollut saanut nimettyä ja merkittyä. Tunnettuja ja anonyymejä vihollisia. Tämä tarkoitti sitä että luottamani yhteisö ja sen ideologia jota oli myyty minulle hyvänä koko elämäni paljastui aikalailla ontoksi juuri heti kun sen olisi ensimmäisen kerran pitänyt näyttää jotain niistä paljonpuhutuista positiivisista vaikutuksista.
Tässä on hyvin kiinnostavaa että kaunani on moraalin sanelemaa. Se koskee sitä että tapahtumaketjussa on syyllisyyttä. Ja ironista kyllä, syyllisyyttä jotka koskevat itsemurhan tehneen sosiaalisen tilan manipulaatiota ennen tämän kuolemaa. Ja tämä valintaketju itse asiassa on aivan yhtä olemassa riippumatta siitä olisiko itsemurhaa tapahtunut vai ei. Tämä kenties selittää sitä miksi en pidä itsemurhan tekoa itse asiassa kovinkaan ongelmallisena. Ne siihen johtaneet asiat sitten ovat vakavampia eivätkä pelkästään tekijän oma, ymmärrettävä, päätös joka koskee ensisijaisesti häntä itseään ja joka koskettaa muita vain epäsuoraan erilaisten sosiaalisten ja mekaanistenkin syy-seuraussuhteiden kautta. Mutta katumukseni joka minulla oli pitkään itsemurhan jälkeen oli toisenlaista. Se oli identiteettiä koskevaa katumusta ; Oma viitekehykseni teki asioita. Olin siis oheissyyllinen. Tähän liittyen olikin mielestäni mielenkiintoista tutustua Davidain ja Gilovichin tuotantoon. He nimittäin puhuivat katumuksen käsittelystä. Ja he nostivat esiin sen, että katumus voi koskea joko epäeettiseksi kokemaasi toimintaa että toisaalta pettymyksenä kohti omaa ideaaliminääsi. He pitivät omaa ideaaliminää jonain joka aikaansaa enemmän katumusta. ; Heille sosiaalisen ympäristön tarjoama ideaaliminän malli on siis jotain jonka rikkominen tuottaa vähemmän katumusta kuin virhe joka tehdään suhteessa omaan minään.
Tämä on mielenkiintoinen asia. Sillä olen elämässäni todellakin tehnyt virheitä. Esimerkiksi olin vähän aikaa shamaanikommuunissa. En ole pitänyt tätä kovin ongelmallisena koska tilanne kesti vähän aikaa, en käyttänyt huumeita tai törttöillyt muuten ja opin kokemuksestani nopeasti. Tämänlainen toiminta ei iske ulkopuolisen ja oman vaatimuksiin juurikaan. Etenkään kun toimintamallia on muutettu. Näkemys on kiinnostava koska hyvin monesti myös kristillisissä konteksteissa on kaikenlaisia ”Mahdollisuus Muutokseen” -kampanjoita joissa kristilliset julistajat voivat kertoa tehneensä menneisyydessä murhista. Mutta heidän puheensa ei sisällä katumusta tai syyllisyydessä rypemistä. Isku ei koske julistajan sen hetken identiteettiä vaikka se rikkookin nykyhetken arvoja vastaan.
Tilanne on muuten ongelmallisessa kristillisyydessä tyypillinen. Monesti he haluavat että jaat syviä ja repiviä asioitasi. Koska niitä kautta he saavat niskalenkin identiteetistäsi. Kaikki kaduttavat temppusi ovat suoraa osoitusta esi-kulttilaisen minäsi huonoudesta ja muistuttavat halustasi muuttua. He tarjoavat tilalle esi-kulttilaisia virheitään jotka eivät kosketa heidän nykyminäänsä koska he ovat nollanneet väärän valinnan armolla ja tekemällä myöhemmin uuden paremman valinnan kulttiin. Tarjoat herkkää materiaalia jolla he voivat käydä kimppuunsa mutta he tarjoavat itse tilalle vain jotain joka voi tukea heidän nykyidentiteettiään. Tilanne on epäsymmetrinen vaikka tyhmempi voisi ajatella että tässä kaksi ihmistä jakaa menneisyyttään koskevia omatekemiään virheitä.
Myös oman identiteetin sitovuus on sinänsä kiehtova. Koska Davidai ja Gilovich vaikuttavat olevan oikeassa siinä mielessä että minulla oli rakastajatar. Ja tämä itse asiassa on omia arvojani vastaan. Yhteiskunnallisesti näen että monogamisuuteen kannustaminen – ei siis ehkä juridinen pakottaminen mutta kannustaminenen – suojelee yhteiskuntarauhaa. En kuitenkaan kadu rakastajatartani koska minulla on jossain määrin ”seksuaalisen irstailijan ja pahan pojan” identiteetti. Lisäksi itse suhde sujui hyvin. Meillä oli kivaa. Ja vaikka tavallisesti en osaa sanoa edes päivää ihmisille ilman että tämä lietsoo jotain sosiaalisia ongelmia niin itse asiassa tämä suhde ei tuottanut mitään sosiaalisesti dramaattisia sivutuotteita. Kenellekään ei käynyt pahasti. Jos olisin sen sijaan pitänyt salassa enkä hoitanut tilannetta avoimen suhteen kontekstissa niin se olisi varmasti ollut häpeän aihe nykyään. Ja varmaan silloinkin. Se nimittäin sotisi sitä miten olen sitonut identiteettini vapaan miehen konseptiin.
Siksi koin syvempää syyllisyyttä kanssaseurakuntalaisteni teoista ja omasta passiivisesta tekemättäjättämisestäni kuin siitä että aktiivisesti tein jotain. Omaan identiteettiin käyvien asioiden kohdalla syntyy katumusta. Mutta jos ulkomaailma tuomitsee jostain jota pidän pahana se on lähinnä häpeän aihe. Ja häpeä ei ole ollut minulle koskaan kovin vahva kannustin.
Kolmas, eli mekaanisia olosuhteita koskeva katumus, on sitten omanlaistaan. Juha Räikkä kertoo katumuksen filosofiassaan esimerkin jossa Russell katui erästä naissuhdettaan hyvin erityisellä tavalla. Russell katui sitä että tälle naiselle lopulta kävi huonosti. Maailman melskeissä naisparalle kävi kalpaten. Russell ei ollut pahoillaan siitä että hän oli rikkonut seksuaalimoraalia vaan pelkästään sitä miten naiselle kävi. Ja moni piti tätä riittämättömänä. Ulkopuolelta tuleva sosiaalinen arvio on se jolla mittaamme mistä muiden pitäisi tuntea katumusta. Mutta joskus katumus ei ole edes tästä normaalisti syntyvää häpeää vaan jotain vielä vähemmän, pelkkää katumusta asiantiloista. ; Räikkä kertoo myös miten teema on tuttu myös Dostojevskillä. "Rikoksen ja Rangaistuksen" eräs avainkohtauksista on se, että Raskolnikov vapautuu syyllisyydentunteeta ja tätä kautta katumuksesta tunnustamalla. Tunnustus korvaa katumuksen häpeällä. Joka on kevyempi kantaa.
Tilanne on vähän sama kuin se että joku saatanapaniikkiin aktiivisesti osallistunut voi kokea katumusta siitä että joku on tehnyt itsemurhan. Mutta ei sillä tavalla että sitoisi identiteettiään tai arvojaan asiaan. Ja tämä näkyy hyvin siinä miten normalireaktio ei ole aito ja syvä pahoillaanolo tai edes häpeäminen sosiaalisen paineen alla. Vaan se, että ollaan ikään kuin sosiaalisesti suoraselkäisiä ja selitetään miten se oma teko koettiin eettisenä ja miten ainut mistä ollaan pahoillaan on lopputulos. Joka ei ole heidän ongelmansa koska eivät itse omakätisesti sitä itsemurhaa tehneet.
Tämä kaikki on mielestäni tärkeää. Ja kantani on, että prosessissa synnytin määritelmän siitä mitä katumus minusta tarkoittaa. Sillä on seuraavia kriteeriattribuutteja:
- Katumus liittyy negatiiviseen arvioon joka koskee joko seurausketjuja tai valintaa.
- Katumus koskee menneisyyttä.
- Katumus vaatii vertailutilaa.
- Katumus vaatii kokemuksen valinnasta.
- Katumus on sisäistä ja henkilökohtaista – ei sosiaalista häpeää.
Samalla esiin tulee se, että jos joku on erimielinen katumuksen määritelmästä niin se voi vaikuttaa siihen miten katumukseen tulee eri tilanteissa suhtautua. Esimerkiksi jos näkee tulevaisuuteen kohdistuvan tunteen katumuksen piiriin on katumus hyvin erilainen. Ja jos haluaa siirtää minun katumusargumenttejani tämän toisen kontekstiin täytyy väliin laittaa jonkinlainen menettelytapa joka ei johda ekvivokaatioon (loogisen argumenttivirhetyyppiin, joita voidaan soveltaa vaikka olkiukkoargumenttivirheiden rakenteena).
Tässä mielessä jokainen voi luoda vaikka ihan oman henkilökohtaisen määritelmänsä katumukselle. Koska määritelmille ei ole oikeaa sisältöä. Mutta kun sisältö on valittu on sen kanssa oltava johdonmukainen. Tätä kautta erilaisia määritelmiä luova analyyttisyys ei välttämättä ole mitään relativismia. ; Olen mielestäni tuonut esiin omat kantani jotka ovat erilaisia kuin monien muiden katumusta määritelleiden. Olen lähestynyt asiaa mielestäni siitä hyvin että normaalina riskinä on se, että asia määritellään yksinkertaisesti ja sitten luodaan siihen osuvia käsitteitä. Olen kuitenkin lähestynyt asiaa modus tollens -keskeisesti. Eli olen täsmentänyt määritelmää tuomalla esiin myös tilanteita joissa kuvaukseeni osuu tilanne joka ei olekaan katumusta. Jonka vuoksi katumusta on luonnollisesti pitänyt muuttaa. ; Mielestäni henkilökohtaisuus parantaa argumenttia eikä heikennä sitä. Tämä korotanee viestiäni jonka mukaan henkilökohtainen sitoumus ja agenda on erotettava mekaniikasta. Mutta ei sillä tavalla kuin usein sanotaan. Vaan nimenomaan siten, että asioita ei diskreditoida siksi että sen sanoja on jotain ja on kokenut jotain ja tavoittelee jotain. Vaan sitä kautta ovatko johtopäätökset loogisia ja onko lähtökohdat ja tiedot ns. "teknisesti hyviä".
Tämä kaikki on tietenkin hankalaa koska antamani määritelmä tuo esiin jotain aika oleellista; Katumusta katsoessa kysymys on arvioinnista. Eikä vain arvioinnista. Mukana on aina vähintään yksi kontrafaktuaali. Me emme ole havainneet vaihtoehtoista maailmaa vaan kuvittelemme sen. Usein lisäksi jälkiviisaus ja oman nykyisen arvomaailman siirtäminen menneeseen minään sellaisenaan tuottavat ongelmia. Etenkin jälkiviisaudessa usein tehdään tulkintoja joissa hankaluutena on se, että jälkikäteen tiedämme asioita joita ennen emme ole. Ja voimme jopa mennä liian pitkälle. Moni esimerkiksi hyytyy romanttisten pettymysten jälkeen koska he tietävät minkälainen pettymys yrittäminen voi olla. Pettymyksenkokemukset ovat tietenkin opettavaisia. Mutta ne voivat jarruttaa toimintaa joissa tulisikin toisenlainen lopputulos. Pettymyksenminimointi johtaa usein siihen että ei tehdä mitään missä on riskiä tai kunnollista yrittämistä. Haasteena on lisäksi se, että helposti yritämme hallita pelkkiä syy-seurausketjuja koska tunteet ovat sisäisiä ja usein osittain hallitsemattomia. Emme päätä että koemme katumusta sen enempää kuin päätämme kehen rakastumme ja keiden perään räydymme.
Viitteet:
Juha Räikkä, ”Katumuksen filosofia” (2003)
INC. ”How Amazon's Jeff Bezos Made One of the Toughest Decisions of His Career” [https://www.inc.com/jessica-stillman/jeff-bezos-this-is-how-to-avoid-regret.html]
Baruch Spinoza, ”Ethica, ordine geometrico demonstrata” (1877) [suom. ”Etiikka”]
Cristopher Crowley, ”Regret, Remorse and the Twilight Perspective” (2017)
Davidai & Gilovich, ”The ideal road not taken: The self-discrepancies involved in people’s most enduring regrets” (2018)
Mark Balaguer, ”Free Will as an Open Scientific Problem” (2009)
Fjodor Dostojevski, ”Преступление и наказание” (1866) [suom. ”Rikos ja rangaistus”]
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)