Nationalismin ja konservativismin yhdistämisen vaikeudesta

Kauppalehdessä oli kuvattu Lähi-Idän asiantuntijan Debeufin mielipidettä sodasta ja yhteiskuntien romahtamisesta. Keskeinen teema on, ttä Debeufista globalisaation hidastuminen on ennakoinut sivilisaation rappeutumista. Teemana on, että Rooman kukistuttua globalisaatio loppui Euroopassa ja manner vajosi keski­aikaan. Arabimaailma jatkoi Rooman perintöä, kunnes vetäytyi kuoreensa. Kiina kukoisti dynastioineen, kunnes yksi sen keisareista sulki maan rajat 1400-luvulla. Renessanssissa oli kyse Euroopan liittymisestä takaisin globalisaatioon.

Debeuf puhuu heimoistumisesta globalisaatiolle vastakkaisesta trendistä, jossa ihmiset vetäytyvät kuoreensa. Kaupungin haasteissa eläneelle paluu heimoon tarkoittaa paluuta siihen, minkä tuntee parhaiten. Heimo on perhe, ja sen säännöt ovat selkeät.

Itsekin olen nähnyt, että kulttuurien elinvoimasta kiinnostuneiden ei pidä käyttää indikaattorina oikeaa uskontoa tai muuta vastaavaa; Paras indikaattori ovat kauppamiehet. Debeufin näkemys on sinänsä kiinnostava, sillä jos katsotaan rajat kiinni -henkistä porukkaa he jakavat oleellisen taistelulinjan globalistien ja lokalistien välillä. Heimoistuminsessa on toisin sanoen jotain oleellista myös heille. Se, mihin on syytä keskittää huomio on heimoistumisen strategia. Useinhan sitä ajatellaan, että rauhan aikana on mahdollista ylläpitää naiveja arvoja. Että yhtiskunnat ovat niin leppoisia paikkoja että niissä katoaa suhtellisuudentaju. Sen vaihtoehtona on sitten realismina myyty kyynisyys.

Ja tavallaan suhteellisuudentaju on hyvä termi.

Sillä jos me mietimme mitä globalisaatio tekee määritelmällisesti, niin huomaamme, että se levittää asioita. Globalisaatiossa keksinnöt, uskonnot, ideat, ajatukset, tuotteet, brändit, yritykset, kauppa, rahavirrat, ihmiset ... leviävät ties minne. Globalisaation hyöty on nimenomaan tässä; Joku keksii hyvän idean jossain ja pian se on kaikilla. Tämä johtaa siihen, että asioilla on potentiaalia parantua maksimaalista tasoa kaikilla. Kun puhutaan suurista valtakunnista, niissä oleellista onkin se, että on ollut riittävä määrä ihmisiä jotka ovat voineet kehittää asioita. Ja muut ovat laajasti hyötyneet tästä. Globalisaatiossa maksimoidaan keskimääräistä hyvinvointia.

Lokalisaatio taas on jotain joka koskee kaikkea missä on salailua. Tieto, informaatio, ajatukset, ihmiset .... ei tällöin kulje maksimaalista tahtoa. Lokalisaation hyödyt ovat sensuurin ja salailun hyötyjä. Jos kaikki alueet tekevät omia salaisia innovaatioitaan ne eivät saa toistensa innovaatioita ja näin ne ovat riippuvaisia juuri oman alueensa innovaatioista. Maksimaalinen yleishyöty jää saamatta. Mutta sen kääntöpuolena on sitten se, että on mahdollisuus saavuttaa suhteellista hyötyä verrattuna naapurialueisiin. Valitettavasti jos tavoitellaan maksimaalisen menestynyttä aluetta on sen henkenä globalisaatio. Koska se maksimoi yleisen mahdin. Jos siis puhutaan mahdollisimman suuresta yleisestä menestyksestä ja halutaan maksimoida kulttuurin saavutukset, globalisaatio on ainut peli kaupungissa.

Tässä mielessä on kiinnostavaa miten esimerkiksi Venäjän asenne kyberavaruuteen on selvästi sellainen, että se pyrkii hyötymään epäsymmetrisestä informaatiomaastosta nimenomaan suhteellinen hyöty mielessä. ; Internetissä sananvapaus ja globaalit verkot ovat jotain joka haittaa alueellista erikoislaatuisuutta. Jos tavoitellaan oman kulttuurin ylivaltaa, on pakko rakentaa erilaisia keinoja joilla tätä ympäristöä muutetaan. Tätä kautta voidaan itse asiassa huomata, että kysymys ei itse asiassa ole strategiatajuttomasta naiviudesta jossa globaalit samanarvoiset toimijat korostavat rauhaa ja yleistä ihmisarvoa. Nämä ovat vain taustaa sille, että voidaan käydä kauppaa ilman sotaa. Vastakkain ei ole naivius ja kyyninen realismi tosiasioiden edessä vaan kysymys on nimenomaan siitä mikä on relevantti näkökulma. Jolloin kysymys on nähdäkseni yksinkertainen; Globalisaation strategiset hyödyt ovat aika selvät. Ne näkyvät kaikissa suurissa menestyskulttuureissa ja toisaalta niiden romahtamisissa. Rajansa kiinni sulkevat imperiumit tuhoutuvat pitkässä juoksussa globalisaatiota tukevien naapureidensa alle. Juuri siksi, että jos menestys on etumatka, globalisaatiota tukevat alueet kehittyvät maksimitahtoa.

Kysymys onkin enemmän siitä, että milloin suhteellisesta menestyksestä on ylipäätään väliä. Ja tähän vastaus on tietenkin, että lyhytaikaisessa konfliktissa. Globalisaation vastustaminen on poikkeustilaratkaisu. Sotatila ei ole mikään reaalius joka vallitsee tai joka on kannattava tila valtiolle yleensä. Siksi globalisaatio on se mikä kannattaa valita vallitsevasi tilaksi, ja lokalisaatio on lyhytaikainen tila jonka ideana on se, että on jokin saavutettu etu josta halutaan hyötyä lyhytaikaisesti jotta lokalismi voidaan mahdollisimman pikaisesti purkaa. Globalisaatio takaa pitkäjänteisen menestyksen. Lokalisaatio voi olla lyhytjänteisesti hyödyllinen jos olet vahempi kuin muu.

Ja tästä päästään siihen perusongelmaan. Kun ajatellaan konservatiiviutta, sen sisällä on hyvin syvä ongelma. Se nimittäin kannattaa samanaikaisesti kulttuurista kohesiota, menneisyydessä nojaavia perinteitä ja muuta vastaavaa ”hyväksi havaittua käytäntöä” että tukee sota-ajan politiikkaa ja väittää olevansa esimerkiksi tieteellisen kehityksen ja rationaalisuuden huipentuma sen takia että se vastustaa kaikkea uutta haihattelua. Argumenttina on, että kulttuuri olisi kuin evoluutio jossa vahvimmat menestyvät. Ja modernit uudet ideat olisivat luonnonoikkuja.

Pahimmillaan tämä johtaa siihen, että menestyneen kulttuurin ulkoisia merkkejä yhdistetään ideologiseen monomaanisuuteen. Joka ei todellakaan luo menestystä. Jos ajatellaan Natsi-Saksaa, niin Hitlerillä oli lempiarkkitehtinsa Speerin kanssa suunnitteilla ja toteutukessakin massiivisia monumentteja. Nämä ovat kuitenkin resurssien tuhlailua jotka kuvaavat yhteiskuntia joissa menestys ja kehitys on niin pitkällä, että se voi keskittää huomiota muuhunkin kuin kaikista alimpiin Maslown tarvehierarkian portaisiin. Samalla Hitlerin lähipiirin suhde tieteeseen oli sitä että nationalismi antoi tukea joillekin Hörbringerin jääkuuteorioille ja hylkäsi ison määrän oikeaa tiedettä "juutalaisena”. Tiedettä olisi kuitenkin täytynyt kehittää ja pitää mahdollisimman korkealla tasolla jotta olisi millä mällätä jotta voitaisiin heittää asioita niihin mahtimonumentteihin. Yhdistelmä oli karkeasti sanoen mahdoton saada toimivaksi.

Karkeasti sanoen konservativismin ja nationalismin liitto on hyvin epäpyhä. Se on psykologisti luonteva mutta maksimaalisen huono kombinaatio. Luomme illuusion yksinkertaisuudesta, tehokkuudesta ja varmuudesta kun oikeasti menestys vaatii sen, että tajuamme että todellisuus on kaikkea muuta.

Konservativismin ja nationalismin liitto perustuu paitsi sota-ajan glorifiointiin niin siihen, että arvot ja totuudet arvotetaan ikuisuusnäkökulmasta. Ja tämä kaikki korostaa sitä, että menneisyyttä korostetaan symbolina eri asioille sen sijaan että mietittäisiin sitä mitä rajojen kiinni laittaminen tarkoittaa nimenomaan strategisella tasolla. Menneisyyden ja symboliikan yhdistelmä on omanlaista hurskastelevaa moralismia joka nimenomaan, ironista kyllä, onnistuu mainostamaan itseään realismina koska se on kyynistä ja varsin epäeettistä.

Ironista kyllä Kaczynski vaikuttaa ymmärtäneen tämän omassa manifestissaan. Hänhän korosti sitä, että teknologia ja tiede muuttaa maailmaa. Tieteenteko on jotain jossa huipputasolla ei puhuta jo saavutetusta tieteestä vaan nimenomaan suhteellisesta edusta. Tieteellinen ja teknologinen edistys muuttavat yhteiskuntaa ja tätä kautta katoaa myös niitä oikeutuksia joiden varassa yhteiskuntajärjestykset ja niiden etiikka makaa. Näin ollen konservatiivisuus sopii huonosti yhteen innovatiivisuuden kanssa.

Mutta toisaalta jos puhutaan suhteellisen edun maksimoinnista tulisi nimenomaan panostaa innovaatioiden maksimointiin. Kilpailutilanteessa on puhuttava etujen saavuttamisesta. Jos haluaa pysyä kasassa suljettujen rajojen kanssa, täytyy olettaa että kykenee kehittämään asioita enemmän kuin ne toiset niiden rajojen ulkopuolella.

Ironista kyllä rajat kiinni vetävät ovat usein konservatiiveja ja konservativismi sisäisesti jarruttaa innovaatioita. Itse asiassa koko konservativismin psykologinen viehätys syntyy uhattuna olemisen tunteesta josta tärkeä asia on juuri siinä että koetaan että maailma hyökkää niitä omia arvoja vastaan. Henkenä on ajatus siitä että kansalainen jotenkin ansaitsee jotain, ikään kuin tyhjästä, ja kilpailitilanteessa tästä edusta jouduttaisiin luopumaan. Maahanmuuttokritiikissäkin nähdään vahvasti ja usein aivan ilmisanotustikin, että tulijat vievät resurssit ja uhkaavat arvoja ja kulttuuria. Ja suojautuminen ei tarkoita sitä, että kulttuurista tehdään mahtavampaa, vaan kulttuuri pidetään samanlaisena. Psykologisesti kuoreen meneminen voidaan liittää enemmän ajatukseen yksilön omasta merkityksestä. Tämä on merkittävää. Sillä useinhan kansallismielisyys myy asioitaan nimenomaan sitä kautta, että yksilöt olisivat jotenkin velkaa yhteisölle. Kun kansallismielistä kritisoi, hän sanoo että ei pidä kysyä mitä valtio tekee sinulle, vaan mitä voit tehdä valtiolle. Ikään kuin olisi jokin relevantti valtio joka eläisi sen kansalaisten hyvinvoinnin ulkopuolella.

Mutta syynä on se, että hyödyt ovat liian selkeitä. Joten ne pitää enemmänkin nimetä naiveiksi. Hyvinvointi on niin aitoa että niistä pitää tehdä nössöä. ; Toisin sanoen konservativismin henkenä on säilyttää. Ja juuri siksi, että ei pidetä muutoksista. Koska muuttuneessa maailmassa on muuttuvat tarpeet. ; Tämä näkyy hyvin jo nykyaikana. Koneet ovat lopettaneet jo nyt monia työntekotyylejä. Esimerkiksi itse olin nuorena sisäänpistämässä lehtiin mainoksia. Nykyään tämä on täysin koneistettu. Menneen ajan ihmiset näkevät vain miten nössöt hipsterit eivät suostu menemään hiilikaivoksiin tai muihin kunnollisiin miehekkäihin töihin. Mutta tämä on nykyajassa yhtä relevantti taito kuin intiaanien kulttuurin hengissäsäilymistaidot olivat 1950 -luvulla. Ja niin edes päin. Tosimies voikin kokea vähentäväksi sen, että hän joutuu esimerkiksi menemään toimistoon asiakaspalveluun vastaamaan pikkumaiseen kritiikkiin asiakkailta. Minun nuoruudessani oli tyyppejä jotka valittivat kopiokoneista. Usein takana oli se, että he eivät osanneet käyttää niitä eivätkä olleet motivoituneita opettelemaan uusia työtapoja. Tämä muutosvastarinta on usein konservativismin takana. Ja takana on näiden yksilöiden pelko jossa he haluavat että muut eivät mieti mitä voivat saada vaan miettivät mitä voivat antaa tälle jäärälle. Jäärä vain tavallaan valehtelee itselleen ja muille kutsumalla itseään valtioksi ja sitten sloganoimalla "Älä mieti miten valtio voi hyödyttää sinua vaan sitä miten sinä voit hyödyttää valtiota." Jäärän hyödyllisyys on kyseenalaistunut muuttuvassa maailmassa joten ei ihme että jäärä haluaa kyseenalaistaa muuttuneen maailman. Valitettavasti tässä ei ole mitään ylevää valtion hyötyä takana. Jäärän strategia on järkevä vain jos ei välitetä tuhoutuuko valtio kilpailussa myöhemmin. Ei ajatella jäärän lapsia tai nuorempia sukupolvia. On vain jäärän vastenmielisyys kopiokonesysteemeiden opettelua kohden koska "ennenkin on pärjätty ilman".

Jos maksimoidaan suhteellinen etu eletään maailmassa jossa ei ole stabiileja tyäoloja joissa on ikään kuin ansaittu tiettyjä varmoja etuja. Tässä maailmassa menneisyys ei paina paitsi jos se antaa etulyöntiasemaa tulevaisuudessa. Jos valtion on ajateltava suhteellista etua, syntyy kansalaisille viheliäinen tilanne jossa on totuttava siihen että entiset elämäntavat automatisoidaan pois samalla kun pitää joustavasti kehittää uusia, ennen omituisia, työn tekemisen muotoja. Komminikaatio ja interaktio muuttuvat.
 
Valitettavasti jos me kiellämme globalisaation ajamme itsemme tilanteeseen jossa on pakko hakea suhteellista etua. Ja tämä. Tämä vaatii maksimaalista innovoimista. Joka on antiteesissä säilyttävän konservatiivisen asenteen kanssa. Koska muuten on vain ajan kysymys milloin konservatiivinen junnaava kulttuuri ohitetaan. Teknologinen muutos on oleellinen osa innovatiivisuutta ja instituutiot ovat tämän rinnalla usein lähinnä hidastava voima. ; Esimerkiksi Fukuyama näkee että institutionaalinen inertia taistelee edistystä vastaan jos ympäristö iskee kahteen psykologiseen koukkuun; Ensinnäkin ihmiset seuraavat totuttuja tapoja kyseenalaistamatta tavalla jossa totellaan auktoriteettilähtöisesti. Toinen on se, että emme olekaan meritokraatteja vaan olemme patrimonialisteja siinä mielessä että preferoimme lähiperhettä, ystäviä ja vaikka kansaa yli kykyjen. Ja näin muukalainen jolla on kykyjä saa resursseja vähemmän kuin inkompetentti oman porukan jäsen.

Tämä jälkeenjääminen on helposti huomattavissa. On selvästi ihmisiä jotka ovat Fukuyaman kuvaamanlaisia ja solmussa sen kanssa. Tietoa pidetään pysyvänä ja tiedon puoliintumisaikaa ei pidetä hyveenä tai edestä tapahtuvana asiana. Kulttuurien ylivertaisuuskin on pysyvää ja se voidaan menettää vain jos siihen sotketaan heikompia kulttuureita. Siksi itsekin olen esimerkiksi saanut nähdä miten eteeni läimitään koulukirjoja 1950 -luvulta joissa opetetaan rotujen erilaisuudesta. Ja tätä pidettiin faktuaalisena oppimateriaalina 2000 -luvulla. Ja jotenkin argumentti vanhemmalta jäärältä oli, että tämä todisti että hän ei ollut rasisti. Minusta tämä todisti että hänestä rasismi oli tieteellinen tosiasia. Koulussa opettaja oli opettanut joten tämä auktoriteetti-päntätty oppi oli sitten se joka oli kannettu aarteena mukana kyseenalaistamatta läpi puolen vuosisadan.

Haasteena on tietenkin se, että globaali maailma on johtanut kovatempoiseen yhteiskuntaan. Asiat muuttuvat nopeasti. Mutta globalisaatiossa kaikkien ei ole pakko kilpailla hampaat irvessä. Ja jämiä saattaa jäädä jopa taiteeseen, uskontoon, kulttuuriin ja muuhun joka on periaatteessa jotain joka on pois kilpailuedulta.

Itselleni se on aika sama. Innovatiivinen meritokratia toimii olivatpa rajat auki tai kiinni. Mutta näkisin, että rajojen sulkemista ajavat ihmiset ajavat yhteiskunnallisia strategioita jotka ovat rajojen kiinnipitämisen kanssa mahdollisimman huonoja. Luultavasti siksi, että kaiken takana on autoritarismi ja heimohenkisyys yhdistettynä siihen, että tiedetään että ne omat meriitit eivät ole mitenkään kovin varmoja sellaisessa yhteiskunnassa jossa arvo ja merkitys syntyy ansioista eikä siitä että olet tipahtanut pimpistä tietyllä maantieteellisellä alueella, olet genettisesti tietynnäköinen ja osaat pokkuroida Jeesukselle.

---

Keskeiset lähteet:
Kauppalehti, ”Belgialainen Lähi-idän asiantuntija varoittaa: Uusi sota on tulossa, merkit ovat jo ilmassa” (29.12.2018)
Puolustusvoimien tutkimuslaitos, ”GAME CHANGER: Structural transformation of cyberspace” (2017)
Theodore Kaczynski, ”Industrial Society and Its Future” (1995) [suom. ”Teollinen yhteiskunta ja sen tulevaisuus”]
Francis Fukuyama, ”Political Order and Political Decay: From the Industrial Revolution to the Globalisation of Democracy” (2015)
Hartmut Rosa, ”High-Speed Society” (2009)

Ihmeen monta silminnäkijää

David Humen esseessä ihmeistä hän esitti että ihmeistä kertominen olisi hyväksyttävä vain hyvin poikkeuksellisissa olosuhteissa. Syynä on se, että olisi todennäköisempää että ihminen on erehtynyt tai valehtelee kuin että ihme olisi aito.

Tätä arugmenttia on usein vastustettu muutamaa kautta. Useat Hume -kritiikit korostavat tavallaan skeptistä näkökulmaa jossa helposti isketään kaikkea tietämistä vastaan. Humesta tavallisten tapahtumien suuri määrä riittää kumoamaan suurin piirtein kaikki mahdolliset todisteet epätavallisen tapahtuman puolesta. Tämän näkökulman kritisointi tietenkin luo tilaa ihmeille johtaa helposti tilanteeseen jossa myöskään ihmeistä ei sitten voikaan saada todistusta. Juuri samasta syystä. Voidaan sanoa että tämä on antiepisteeminen lähtökohta Humea vastaan taisteluun.

Mutta tälle on olemassa myös vaihtoehto. Näistä yksi kiinnostava on keskustelu jossa tavallaan tarjotaan juuri yhtä ratkaisua jossa tälläinen poikkeuksellinen tilanne olisi käsillä. Tälläisestä tilasta tarjotaan esimerkiksi useiden todistusten lähestymistapaa.

Tässä näkökulmassa selitetään yksinkertaisesti, että jos on riittävä määrä toisistaan riippumattomia todistajia niin ei ole mitään väliä sillä, kuinka matala a priori -todennäköisyys tapahtumalle oletetaan. Jos otetaan riittävä määrä havaintoja niin ihme voitaisiin todistaa pelkästään todistajien suurella lukumäärällä. Tämä tavallaan lähestyy asiaa siitä näkökulmasta että jos ihmettä yhden todistuksen pohjalta vaivaa se, että Bayesin todennäköisyyskaavat tekevät mitä ne tapaavat tehdä; Eli niihin oletetut taustatodennäköisyydet ratkaisevat tapauksen eikä tapaus ole todistettu, niin riittävän usealla toistolla tilanteeseen saataisiin muutos.

Tämä on toki paluuta sen suuntaan, että Hume olisi sittenkin oikeassa selittäessään siitä miten lukuisat havainnot kuitenkin tekisivät maallisista selityksistä, ei välttämättä varmasti todistettuja tai edes hirveän hyvin todistettuja, mutta kuitenkin paremmin todistettuja kuin vähemmille toistoille jääneet ihmekertomukset. Jos täydellisen vastauksen sijaan haetaankin parasta tämän hetkistä selitystä, tämänlainen ”heikkokin voitto” riittää. Episteemikon kannalta tilanne näyttää siltä, että voitto on vähän samanlainen kuin siinä vitsissä jossa tyyppi sitoo karhun ääressä kengännauhansa. Ei siksi että juoksisi nopeammin kuin karhu. Vaan juostakseen nopeammin kuin kaverinsa.

Katsotaan tätä tilannetta tarkemmin.

Charles Babbagen klassikkokritiikissä Humelle kuvataan sitä, miten todennäköisyydet todellakin menevät useiden todistusten puolelle. Toisin sanoen Humen argumentin heikkous on siinä, että se käsittelee liiaksi yksittäistä todistusta ja yksittäistä ihmeväitettä. John Earman otti Babbagen ajatuksen käyttöön ja omisti sille yhden luvun Humen agumenttia kritisoivassa teoksessaan. Mielestäni tämä on kiinnostava koska se ei hyökkää ”naturalismia” ja ”luonnontieteellistä tietoa” vastaan vaan antaa tilaa sille, että uskova luottaa sekä luonnontieteeseen että ihmeisiin. Toki tässä tuppaa tulemaan vastaan erinäisiä ongelmia; Erityisesti tämä heikkous paistaa siinä että usein ei olekaan oikeasti tarjolla mitään ”useita silminnäkijäkertomuksia”; Yksi klassikoista on Raamatussa mainittu tilanne jossa 500 ihmisen kerrottiin nähneen Jeesuksen kuolleistanousun. Tämä on kuitenkin oikeasti yksi väite ja itse laskisin sen nimenomaan vain yhdeksi silminnäkijäkertomukseksi.

Toinen ongelma mikä näyttää olevan on se, että juorupuheet ja taikatemput tuntuvat menevän läpi melko tehokkaasti. Esimeriksi mieleeni tulee vuosia sitten kiertänyt tarina miten jossain herätyskokouksessa oltiin nähty ihmisen jalan venyneen. Tämä kiersi uskovaisten parissa suusta suuhun. Kuitenkin voidaan kysyä miten itsenäisiä nämä tarinat olivat; Vastaavia temppuja voitaisiin tehdä lavamagiikalla ilman ihmeitä. Massojen huijaaminen ei ole kovin vaikeaa ja tässä mielessä ei ole ihmeteltävää että moni skeptikko onkin skientistin sijaan taikuri. Valitettavasti jos voit huijata massaa taikatempulla kerran saat aikaan runsaan määrän silminnäkijäkertomuksia.

Arif Ahmed onkin tehnyt teknisen vasta-argumentin Babbage-Earmanin linjan näkemykselle joka kuvaa teknisemmin laajempaa tilannetta joista antamani kuvaukset ovat itse asiassa esimerkkejä. Arif nostaa tässä esiin ajatuksen jossa ongelmana ei ole tilastomatematiikka vaan sen soveltamisen reunaehdot; Jotta silminnäkijäkertomuksilla on todennäköisyysarvioissa vaikutusta olisi jotenkin perusteltava miten todistajat olivat aidosti riippumattomia ; Eri todistajien havainnointia tulisi eristää muista; Havainnot eivät esimerkiksi ole toisistaan riippumattomia jos havainnoinnissa on ollut jotain jolla tulkintaa on manipulatiivisesti ohjattu kohti väärää tulkintaa. Tai jos silminnäkijät ovat keskustelleet keskenään ja näin sitten rakentaneet yhteisen tulkinnan ja ”saaneet tarinansa selvennettyä”. Vasta jos nämä vaikutukset voitaisiin karsia pois – kuten ei ole tehty esimerkiksi jalanvenytysihmeen kohdalla – ei ihme sopisikaan siihen kategoriaan joka olisi relevantti.

Toisin sanoen Earmanin todennäköisyyslaskelmien tekniset tulokset olisivat oikein mutta siitä huolimatta käsillä on vakava epistemologinen ulottuvuus siitä miten voitaisiin perustella että tämä silminnäkijäkertomus ei olisi jotenkin manipuloitu. Tämä koskee jokaista vaihetta. Jos meillä on esimerkiksi tilaisuus jossa on 500 ihmistä jotka ovat nähneet Jeesuksen, on kysyttävä miten Jeesus on presentoitu. Onko kyseessä ollut se, että on esitelty Jeesuksen näköinen mies joka on viritetty selittämällä että hän todella on Jeesus. Ovatko silminnäkijät keskustelleet keskenään ja vaikuttaneet toisiinsa joten havaintoja olisi todellakin vähemmän. Onko kaikkia todella haastateltu vai onko paikalla vain ollut 500 ihmistä ja oletettu että he kaikki ovat olleet todella samaa mieltä. Onko haastattelu tehty manipulatiivisesti tavalla jossa tietyt vastaukset ovat huomattavan odotettavissa. Ja niin edes päin. Jos tässä luettelossa yksikin kohta on pettänyt, ei riippumattomuusehto täyty. Asia pahenee Raamatussa. Sillä meillä ei ole siinä tarjottu näitä 500 silminnäkijätodistusta. Meillä on vain Paavalin väite että oli viisisataa todistajaa. Yksi raportti, ei useita.

Ahmed Arif korostaa tässä myös sitä, että sekä väärät positiiviset että väärät negatiiviset vaikuttavat prosessissa ja tekninen lopputulos on se, että monien vastaesimerkkien voimasta käy helposti niin että kaikki palautuu siihen, että riippumattomuuden hankkiminen on itse asiassa todella vaikeaa. Tässä mielessä voidaan tietysti nostaa esiin haasteita jotka luonnontieteilijöidenkin tulisi tietää; Humesta tavallisten tapahtumien suuri määrä riittää kumoamaan suurin piirtein kaikki mahdolliset todisteet epätavallisen tapahtuman puolesta. Mutta tämäkin toimii vain jos voidaan jotenkin osoittaa että luonnontieteen tutkimustulokset olisivat riippumattomia.

Oma kantani on, että ne eivät kenties ole riippumattomia. Mutta ne ovat enemmän riippumattomia kuin silminnäkijänarraatiot. Ihmsten paiskominen kymmenennestä kerroksesta tuottaa konsistentisti tuloksia. Mutta jos pistät skeptikon ja uskovaisen katsomaan jalanvenytysrituaalia niin he antavat aivan erilaisen tulkinnan tilanteelle. Tämä johtuu siitä että jälkimmäinen on maailmankuvaa ja ensimmäisessä maailmankuva joko ei vääristä tilanteita tai sitten olemme lajityypillisesti ja luultavasti irrottamattomasti aistijärjestelmävankilassa joka antaa konsistentisti väärät havainnot tai niiden tulkinnat. Ja ironista kyllä, jo tämä ero on riittävä skeptikon voittoon. Koska tässä ei taistella siitä juostaanko nopeammin kuin karhu vaan sen puolesta että juostaanko nopeammin kuin se kaveri.

---

Viitteet:
David Hume, ”An Enquiry concerning Human Understanding” (1748)
Charles Babbage, ”The Ninth Bridgewater Treatise” (1838)
John Earman, ”Hume’s abject failure” (2000)
Ahmed Arif, ”Hume and the Independent Witnesses” (2015)

Derridan umpikuja

Kun mietitään postmodernismia, kyseessä on tavallaan hyvin laaja ja monenkirjoinen joukko. Otan tähän yhden keskeisimmmistä. Ja väärinkäsitetyimmistä. Derridan. Jacques Derridan haasteena on se, että hän tuotti valtavasti teoksia. Tämä tarjoaa haasteita jos haluaa muistaa yksityiskohtia. Tartun tässä Derridan dekonstruktioon ja sihen liittyvään aporiaan.

Dekonstruktiossa unohdetaan perinteinen tekijän mukaan lähestyminen. Teos ei ole vain yhden tekijän selkeää viestiä kommunikoiva teksti vaan enemmänkin joukko konflikteja tietyssä maailmankuvassa. Tämä johtaa näkökulmien kirjoon. Ja osa näistä näkökulmista voivat olla ristiriidassa keskenään. Ja usein näitä on peitelty ja jätetty huomiotta vaikka ei pitäisi. Niistä on tullut poisdebatoitavia asioita eikä jotain josta voisimme oppia.

Useimmiten dekonstruktio keskittyy mm. vastapareihin tekstissä. Mitä teksti asettaa vastakkain. Tämä kahtiajako voidaan ajatella tavallaan sitä kautta että voidaan kuvitella että esimerkiksi kristinuskon vastakohdaksi voitaisiin asettaa saatananpalvonta yhdessä kontekstissa ja ateismi toisessa. Ja poliittisten kiistojen varrella nämä luokitelmat saattavat myös muuttua. Yhtenä aikana on saatanapaniikki ja sitten toisena uhkana on uusateismi. Vastaparit eivät välttämättä ole pysyviä loogisia vastakohtia vaan asioita jotka pistetään vastakkain.

Derrida käsitteli tällä tavalla erityisesti logosentrismiä, jossa nähtiin että viisaus tulee ennen kaikkea tekstistä ja logiikasta. Derridan mukaan ei-kielellinen viestintäkin sisältää viisautta. Ja esimerkiksi musiikkia ja taiteita voidaan käyttää viisauden hankinnassa ihmiskokemusta mullistavalla tavalla, johon pelkkä teksti ei kykene.

Derridasta meidän tulisi unohtaa oma maailmankuvamme yhtenä suurena totuutena ja katsoa mitä sen vastapuolella on tarjottavaa. Tässä Derrida korosti keskustelua ja dialogia kielellisen analyysin yli; Hänen mukaansa suuri osa filosofeista oli kasvanut ja kehittynyt dialogimuotoisessa maailmassa. Sokrateen argumentit esitetään puheena. Mutta filosofioissa ja maailmankuvien rakentamisessa on usein kysymys nimenomaan dialogin unohtamisesta. Yksi maailmankuva saa privileegion ja yliaseman muihin verrattuna. Tässä unohtuu helposti viisautta joka on siinä väheksytyssä suunnassa.

Tämä ei tarkoita sitä että mikä tahansa käy tai että merkityksiä ei ole. Hän vain sanoi että tappiolla olevalla voi olla jotain viisautta annettavanaan; Derrida näki että voittavalla puolella voi olla jotain väärin ja tappiolla olevalla voi olla jotain oikein. ; Derrida ei vastustanut niinkään viisautta tai tietoa kuin sitä että ilman dialogia tai sen kaltaista toimintaa syntyy liiallisia yleistyksiä jossa yksi tai kaksi muuttujaa halutaan laittaa selittämään kaikkea. Siksi kun tajuaa että asiat ovat kompleksisempia kuin tämä voidaan itse asiassa ymmärtää maailmaa paremmin kuin tiivistämällä kaikki johonkin yliyksinkertaistukseen jonka näkee taikaluotimaisena ratkaisuna kaikkiin ongelmiin. Derrida korosti tätä hyvin pitkälle. Hän esimerkiksi otti esimerkikseen ajatuksen tasa-arvosta. Hänestä sekin on sellaisenaan epäselvä asia jota ei pidä ottaa valmiina totuutena. Hänestä monissa hierarkisissa tilanteissa on hyvyyttä. Esimerkiksi vanhempien ja lasten suhde oli hänestä hierarkinen mutta siinä oli viisautta. Samoin oli järkevää ja hyvää pitää opettajalla hierarkinen suhde suhteessa oppilaisiin.

Derridaa ei kuvaakaan nihilismi vaan aporia. Aporia kuvaa hämmennyksen tilaa. Aporia on filosofiassa tärkeä tilanne jossa loogisesti koherentit tulkintatavat mahdollistavat erilaisia mahdollisuuksia. Asiat ovat loogisesti perusteltuja kaiken sen valossa mitä tiedämme. Näissä on vain sellainen jännittävä piirre, että jotkut näistä perustelluista näkemyksistä eivät voi olla voimassa samanaikaisesti. Meillä ei vain ole keinoa päättää että kumpi. Tämänlaisen tilanteen kohdalla valitsemista voidaan pitää aporiatilana. Derridan näkemyksessä on syytä ainakin joskus nähdä asiat myös vastapuolen kautta sellaisella tavalla jossa on mukana ymmärrystä.

Kuvatakseni tätä kaikkea Tässä prosessissa voidaan esimerkiksi ensin dekonstruoi vapautta. Esimerkiksi nostaa esiin ajatuksen siitä, että vallitsevana on, että teon moraalisuus ja epämoraalisuus vaatii sitä, että meillä on vapautta. Eli jotta meitä voidaan kiittää tai tuomita meidän tulisi voida tehdä toisin. Kuitenkin samalla meillä on tuomari jonka koko roolina on vähentää omaa vapauttaan ja vahvistaa lakia ja järjestystä. Hänellä ei kuitenkaan oikeasti ole valtaa tuomita lakia vastaan. Ja silti pidämme tätä tilannetta oleellisen tärkeänä oikeuden syntymiselle. Tässäkin on tavallaan kyse edellisen kanssa vastakkaisesta normista joka ei kuitenkaan samanaikaisesti ole arvoton. Tämän ottaminen rooliksi taas muistuttaa sitä, että oikeasti monessa paikassa on totalitaarisia valtioita joissa on niin sanotusti liikaa lakia kaikille. Tämän kaiken tajuaminen ei ole nihilismiä. Itse asiassa voidaan jopa nähdä, että dekonstruoidussa etiikassa jokainen tapaus voidaan pitää monen eri muuttujan samanaikaisena tapahtumisena sellaisella tasolla että ne tulisi käsitellä kuin ne olisivat ainutkertaisia yksittäistapauksia. Tämä tuskin tarkoittaa sitä että oikeudenmukaisuus olisi jokin jota ei olisi tai joka olisi täysin hylätty. Toisaalta joku on saattanut tiedostaa, että kenties oikeudenmukaisuudesta sekä joustetaan että kannattaakin joustaa koska ihmiset eivät muuten kykenisi arvioimaan tai tuomitsemaan lainkaan vaikka se voidaankin nähdä paremmaksi kuin täysi tuomitsematta jättäminen. Vaikka joskus tuomitsematta jättämisellekin voitaisiin antaa syitä, vaikka sen vuoksi että maa on sotatilassa jossa ei ole aikaa tai kykyä ylläpitää vankiloita. Ja tätä myllyä voidaan jatkaa ikuisesti.

Eli vaikka dekonstruktiota usein selitetään nihilisminä ja arvojen tuhoamisena niin kenties tämä tarkoittaa sitä että täysin oikeudenmukainen tuomio on mahdotonta, ja siksi onkin tärkeää osata tehdä oikeudenmukaista tuomitsemista mahdolliseksi lukuisilla eri tavoilla ja syvästi harkiten. Nihilismillä ja arvotyhiöllä tämän kanssa on aika vähän tekemistä. Aporia ei olekaan tyhmyyttä tai moraalittomuutta vaan kypsä tila. Tämä on ymmärrettävää jokaiselle joka on tavannut kaiken ymmärtäviä teinimäisiä vlogisteja jotka ovat parilla yksinkertaisella konseptilla ymmärtäneet kaiken ja ovat neuvomassa ihmisiä joiden viisaus on syntynyt tekemisen kautta monenlaisissa konteksteissa, konteksteissa joita maailma on tarjoaa paketoituna tilaan jossa liika pelkistäminen koetaan helposti norsunluutornissa olevaksi ajatteluksi. Derridalle dekontruktiosta tuleva hämmennys voikin olla merkki viisaudesta. Syvästi looginen oman maailmankuansa koherentisoija taas saattaa olla ajautumassa oman päänsä kiemuroihin yhä syvemmin ja syvemmin tavalla jossa rationaalinen ja loogisesti ehyt kokonaisuus esimerkiksi estää toimintakykyä yhteiskunnassa.

Itse näen että aporia on hyvin tärkeä tapa lähestyä Derridaa. Sillä sillä on pitkä historia. Derrida modifioi skeptisyyttä koskevat argumentit ja muuntaa ne kohti harkitsevaisuutta. Hän ei kiistä tietämistä yhtä jyrkästi. Itse näen että Derridan dekonstruktiivinen ote on erinomainen kun tarkastellaan taidetta. Sillä se lähestyy taidetta sen itsensä kautta ja sen itsensä ehdoilla. Ei esimerkiksi tekijänsä tai lukijansa ideologian kautta. Tosiasioihin sovellettuna se on ongelmallinen juuri samasta syystä. Jopa poliittisessa ja pseudotieteiden kontekstissa on paljon ihmisiä jotka vaativat että heidän uskottavuuttaan arvioidaan vain heidän sisäisten rakenteidensa eheyden kautta. Ja vain heidän korostamiensa kahtiajakojen ja vastakohdiksi asettamien konseptejen kautta. Nykyoikeiston näkemyksissä ei esimerkiksi pitäisi puhua konservatiiveista ja liberaaleista vaan globalisteista ja lokalisteista. Itse taas näen että aporia on äärimmäisen puhtaan rationalismin ongelma. Se ei kosketa empiristiä yhtä voimakkaasti. Itse näen empiristinä että aporia koskee syysuhteiden tiloja joista ei ole tietoa tai ei ole riittävästi tietoa. Ja kenties etiikkaa. Nämä ovat tietenkin yleisiä. Mutta jos niistä ylestää liian pitkälle vastaan tulee ongelmia. Tämä on sinänsä kiinnostava asia koska Derrida itse ei soveltanut näkemyksiään yhtä laajasti kuin monet dekonstruktiota laajemmin korostavat. Derrida itse onkin tunnettu esimerkiksi kannanotoistaan joiden mukaan monet hänen kannattajansa eivät ole ymmärtäneet dekonstruktiota oikein. Kenties he ovat. Kenties eivät. Kenties tämä ei ole enää tekijänsä käsissä.

Arvomaailmanloppu; eli Kauneuden katoamisesta

"Pyhyyden ytimessä, tutkimus suomalaisten arvoista ja pyhyyden kokemisesta" julkaistiin mukavasti näin joulun alla. Siitä myös keskusteltiin aika paljon. Tutkimus kiinnosti myös uskonnollisia tahoja Esimerkiksi "Kotimaa" kuvasi, että "Kirkko ja uskonto edustavat pyhää joka kuudennelle suomalaiselle".

Tämä on hyvin mielenkiintoinen tulos, sillä olemme tottuneet kuulemaan puheita siitä miten Suomi on kristillinen maa. Samoin olemme tottuneet kuulemaan että joulujuhlien ja kevätjuhlien uskonnollinen sisältö kuuluu asiaan ja että vähemmistöjen ei pidä tuputtaa omia arvojaan enemmistön arvoiksi.

Tässä mielessä tutkimus tuotti minulle mitä aidointa iloa, vahingoniloa.

Olen puhunut vuosia krisitinuskon jäsenmäärän romahduksesta. Näkemykset ovat saaneet lähinnä väheksyntää. On kerrottu, että ateismin suosio ei yleisty vakaasti. On kerrottu lisäksi että uskonto ei ole uhattuna koska ihmiset uskovat aina johonkin. Tässä kontekstissa ei ole yleensä haluttu alleviivata sitä että ateismin uhka voisi olla relevantti sitä kautta että toteutuisi se kristittyjen vakioveikkaus siitä että ateismi on uskonto.

Muutos on ollut nopea. Vielä 2012 Kari Enqvist näki relevantiksi kirjoittaa "Uskomaton matka uskovien maailmaan" -kirjaansa siitä miten kirkko vetoaa jäsenmääriinsä ja kannatukseensa oikeuttaessaan erikoisasemaansa ja privileegoioitaan. ; Itse sanoisin näin että vähänkö se ei kristittyä varmasti ilahduta että uskonnolla menee hyvin jos se on jokin muu uskonto kuin kristinusko. Joten olisi kenties kannata kuunnella. Muutos arvoissa on ollut tosin siitä yllättävä, että se on ollut nopeampi kuin olen ennustanut. Omissa ennusteluissani perustana on ollut vain ajatus siitä että jo poistuneet ihmiset pysyvät poissa. (En siis ole olettanut että ideologiat yleistyvät pysyvästi ja ikuisesti, joten en ymmärrä miksi kriitikkoni ovat tämänlaisia asioita käyttäneet argumentteina..) Ja että he ovat nuoria jotka jättävät lapsensa liittämättä kirkkoon myöskin. Ja toisaalta kristityt myös kuolevat useammin vanhasta päästä. Joten ei ihne että hyvin maltillinen arvioni on ylittynyt.

Tappion tuulet ovat tuoneet myös asennemuutoksia. Kun 2012 Jolkkosen suulla kerrottiin, että uusateismi on päihitettävä vihollinen joka osuu hutiin, nyt saadaan kuulla piispa Keskitalon kertomana että uusateismi haastaa kirkon älyllisesti. Toki tässä on ymmärrettävä että Jolkkosen lausunnot uusateismista eivät ole perustuneet ainakaan kovin syvään osaamiseen. Jolkkosen analyysit Dawkinsin ajattelusta ovat olleet sekä olkiukottavia että asenteellisia. Kirkossa on huomattu että vastineet saavat vastineita ja näin ollen olkiukot näyttävät uusateistien silmään siltä että kriitikko ei edes ymmärrä uusateismia saati että olisi päihittänyt sen. Ei ole vastauksia ja valehdellaan päälle että vastaukset on annettu. Tämä ei herätä luottamusta. Kirkkolaiset ovat tajunneet että väheksyntä ja pilkka ei saa ihmisiä puolelle. Ateistin älyn halveksunta ja snobbailu ei palauta heitä kirkon pariin. Eikä vakuuta sellaisia nuoria ihmisiä jotka saavat uskovaisten "vastauksiin" vastaukset ateisteilta hyvinkin nopeasti internetissä. (Olenpa itsekin taatusti antanut oman panokseni tähän asiaan.)

Kirkon vähentyneet verorahat - ja vielä tätä huomattavasti heikompi merkityksellisyys ihmisten elämässä - ovat pakottaneet heidät olemaan kohteliaampia. Tämä on jotain johon olen tyytyväinen. Lisäksi oikeassaoleminen hivelee. Lisäksi tämä joulunaika on herättänyt myös ironisen huvittuneita hetkiä kristillisyyden parissa.

Joulun ironiatwistejäkin on ollut tarjolla.

Tässä yhteydessä voitaisiin puhua siitä miten uskonnosta oltiin tavallaan erkaantumassa jo minun lapsuudessani. Meidän ala-asteenopettajamme Heli Alaja oli hyvinkin uskonnollinen. Minua tämä ei haitannut koska olin tuolloin itsekin kristiaani. Opettajani ilahtui kun joulunaikaan piirsin Jeesus ja seimiasetelmia. Hän antoi valita jouluisia aiheita vapaasti ja suurin osa jo tuollin, 1990 -luvulla, piirtelivät joulupukkeja ja muita vastaavia asioita.

Minua ei vieläkään harmita se, että ilahdutin opettajaani. Alleviivaan tässä vain sitä että tuohon aikaan "kaupallinen joulu" oli jotain jota tavallaan tuli vähän väheksyä. Kaupallinen joulu joulupukkeineen edusti tietenkin pinnallista ja maallista kilpailevaa asiaa tuolloin. Kristityt silloin - kuten nykyäänkin - saattavat esimerkiksi muistaa sarjakuvapiirtäjä Karin klassikkoteoksen. Jossa Helsingin joulukadulle oli piirretty Jeesus "kuokkavieraana omilla syntymäpäivillään".

Näiden viesti oli että kaupallisuudessa olisi vähintään vivahde jostain syntysyydestä ja epäkristillisyydestä. Ja sitten kristityt jotenkin ilmeisesti uskoivat että ihmiset silti valitsisivat Jeesuksen. Kuitenkin lapset odottivat pukkijoulua. Arvatkaa voittaako sarjakuvapiirtäjä vai omien lasten ja perheen ilo?

Nyt tällä hetkellä tämä tilanne on sitten sen verran hankala että esimerkiksi Hannu Kiuru "kotimaassa" blogaa jo otsikossa kysyen että "Kauanko vielä kestää, ennen kuin Jeesus-lapsi on täysin vieroitettu irti tavastamme viettää joulua?" Sen parissa hän tekee minusta hyvin ironisen tilanteen. Hän kertoo vieneensä edellämainitsemaani Karin piirrosta kouluihin. "Kuva tunnetaan nimellä Kuokkavieras omissa juhlissaan. Tämän kuvan raahautin useina jouluina Vanhaan kirkkoon koululaisten hämmästeltäväksi." Hän korostaakin moittineensa ja kritisoineensa kaupallista joulua. Nyt hän sitten on pahoillaan siitä, että kaupoissa ei ole kristillisiä asetelmia. "Totta kai minun piti mennä esittelemään ideaani parille kassakoneen takana piileskelevälle myyjälle. Kysyin, olisiko mahdollista lähempänä joulua muuttaa yksi noista kojuista seimeksi, kun tuossa vieressä olevassa jouluikkunassakaan ei ole mitään Jeesukseen viittaavaa. Sain vastauksen, että somistajalla on omat suunnitelmansa jo useammaksikin jouluksi eteenpäin. Ja ikään kuin varmemmaksi vakuudeksi kaiuttimista alkoi samaan aikaan kuulua R.E.M-yhtyeen biisi Losing my Religion. Minä siihen hiljaa mielessäni, että aha, näin ovat siis päreet." Eli ensin on sanottu että kaupallisuus ei kuulu kirkkoon, kauppamiehet on ikään kuin haluttu ajaa kauppamiehet paitsi pois temppelistä niin myös laajemmin yhteiskunnasta. Ja nyt sitten kaupallisuus olisi niin ei-ristiriidassa kristillisyyden kanssa että kirkko pitäisi saada kauppohin.

Mutta olen myös pettynyt.

Itse olen aina tavoitellut lähinnä arvostusta (dignity). En välttämättä kunnioitusta (honor). Kun olen moittinut on ideana ollut se, että jos jokin on pilalla niin kerron mikä siinä ärsyttää. Jotta voivat sitten halutessaan korjata. Tämä on toki mennyt siihen mitä uusateismillekin aluksi tapahtui. Uhkaa ei pidetty relevanttina. Samoin kuin yksityisihmisen pahaa mieltä ja oloa ei ole nähty muuksi kuin debatin kohteeksi, voitettavaksi ja päihitettäväksi. Tässä yhteydessä on tullut selvästi esiin se, miten he haluavat että enemmistö kohtelee vähemmistöjä. Kristittyinä heidän voisi olettaa noudattavan kultaista sääntöä elämässään. Tai vaikka eivät niin minä oletan heidän noudattaneen joten älkää ihmetelkö jos tulevaisuuden retoriikkani näyttää tietynlaiselta.

Ja tähän liittyy se pettymyksen syvin ydin. Sillä tajusin jotain. Tajusin hyvin erikoisessa kontekstissa. Kuuntelin nimittäin youtubesta jotain Jordan Petersonin esittämiä puheita luovista ihmisistä. (En osaa linkittää kyseiseen videoon koska ajatukset sen tiimoilla kasvoivat vasta myöhemmin.) En yleisesti pidä Petersonista ja kuuntelin toisella korvalla jos sieltä löytyisi vaikka jotain vastustettavaa. Mutta sieltä löytyikin jotain puolustettavaa.

Peterson nimittäin puhui kauneuden merkityksestä ihmisille. Hän aloitti sen puhumalla siitä miten luovien ihmisten on pakko luoda koska muuten he tavallaan kuolevat henkisesti. Ja miten tästä ei usein tule hirveästi rahaa koska luovuutta ja tuloja on vaikeaa yhdistää. Sen jälkeen hän puhui siitä, miten kristityt ennen ovat panostaneet kauneuteen. Ja pitkäjänteisesti. Jättimäisen kauniita katedraaleja on rakennettu jopa kolmesataa vuotta. Ja miten näissä rakennuksissa on tavallaan rakennettu kivestä metsiä. Joiden oksistosta lasimaalaukset tuovat valoa. Ja miten lopputulos on niin kaunis, että leuat loksahtavat. Ja miten tämänlaisten taloudellinen arvo esimerkiksi turismin kautta on valtava. Ja miten kauneutta tuottaneet asiat itse asiassa kasvattavat arvoaan koko ajan. Ja miten nykyään ajatellaan kvartaaleittain eikä kauneutta enää tuoteta.

Tästä heräsi aika paljon. Itse muistan kirkosta erään seikan joka lienee ilmiselvä. Se oli tylsä paikka. Kirkolliset usein korostavat perinteitä. Mutta tässä he lähinnä tavoittelevat nostalgiaa menneistä kokemuksista. Kirkko on minun koko elämäni ajan ollut syvässä epäluovuuden tilassa. Laulamme "Enkeli taivaan" virttä kouluissa. Se on kirjoitettu Lutherin kynästä 1535. Silloin kristillisyys kelpasi uusien asioiden luomiseen. "Suvivirren" yhteyteen on virsikirjassa merkitty vuosiluku 1697. Tuolloin voitiin vielä luoda klassikkoja osaksi kulttuuria.

Olin itse aika ahkera kirkkokuorolainen vuosia. Ja tässä yhteydessä pääsimme laulamaan monia klassikoita jotka olivat kristittyjen tekemiä ja nerokkaita. Pidin Bachista sen verran, että musiikkiopistossa halusin läpikäydä hänen tuotantoaan vaikka olinkin opiskelemassa sähkökitaransoittoa. Hän eli 1600 -luvun lopulta 1700 -luvun puoliväliin. Musiikkiopistossa opin myös että Bach oli uusintanut musiikinteoriaan uusia innovaatioita jotka olivat "tosi jazzmaisia". Kuorot kykenevät tuottamaan näistä mestariteoksista toisintoja. Niissä on usein paljon iloa. Kuorolaiset tekevät musiikkia suurella sydämellä ja rakkaudella musiikkiin ja lopputulos on parhaimmillaan eräänlainen ilmaan heitetty katedraali.

Mutta samalla on selvää että kristinusko ei edusta taiteen ja luomisen huippua. Konservatiivit näkevät että he ovat kristillisempiä. Taidetta arvostetaan usein aika matalalle - kuten näkyy tuosta tuoreesta pyhien asioiden kartotuksestakin. Ja sen kyllä huomaa.

On melko varmaa että minun olisi helpompaa pysyä kristittynä Firenzessä. "Duomo" on mahtava paikka jota on rakennettu kauan. Ja sen näkee. Jos ymmärtää yhtään mitään arkkitehtuurin historiasta - tai jos ei osaa niin jos osaa salakuunnella turistioppaita - oppii pian että kirkon alaosa on keskiaikaisempaa mallia mutta kupoli on kuitenkin ehtaa renessanssia. Suhtautuminen rakentamiseen ja koristeluun muuttui kirkon ralentamisen aikana. Ja tämä huomioitiin niin että rakennusta muutettiin pitkin matkaa. Lopputulos on kauneinta ikinä.

Nykyään eletään kvartaaliaikaa eikä kirkko ilmeisesti itsekään luota tai luotaa tulevaisuuteen vaan eropiikkikriiseistä selviämiseen. Kirkko ei aloita prosesseja jotka päättyvät sadan vuoden päästä. Ja tämän huomaa. Suurin osa kirkkorakennuksista joissa olen käynyt Suomessa ovat enemmänkin mallia "ihan kiva". Selvästi tässä ei olla luovuuden eturintamassa. Tästä ei voi syyttää uusateisteja koska tämä on ollut "maamme tapa" jo hyvin kauan. Ei aina. Esimerkiksi Turun tuomiokirkko on erinomaisen hieno. (Etenkin sisältä jota kautta sitä kai toivotaankin koettavan.) Itse asiassa pidän monista vanhemmista kirkoista. Ja tyypillistä onkin, että nautin niitä parhaalla mahdollisella tavalla. Eli silloin kuin niissä ei ole mitään seurakuntatoimintaa.

Sillä vaikka periaatteessa jumalanpalveluksiin pistetään uusia saarnoja, niin ne ovat yleensä varsin kitchisiä. Niiden viestit ovat "klassikoita". Ja tyylilajina on matalimmalle tasolle pyrkivä kitch. Tämä jotenkin alleviivautuu kun puhumme edellämainitsemistani kahdesta Suomalaisille symbolisesta virrestä jotka lauletaan koulussa. Luther ei tietenkään ollut primaaristi säveltäjä. Eikä se Suvivirsikään oikeasti mitään musiikillista neroutta ole. Itse asiassa tyylillisesti virsiä vaivaa tietty äärimmäinen tylsyys. Ja sen tylsyyden syy on tavallaan hyvin helppoa ymmärtää. Kun musiikinteoriassa musiikkiopistossa opetetaan klassisia sointukiertoja, niitä sellaisenaan mallintaen syntyy musiikkia joka kuulostaa äärimmäisen virsiltä. Kristillinen kulttuuri on tietenkin oivallisesti löytänyt nämä sointukierrot. Ja tätä kautta voinut "omia ne" ansioikseen. Valitettavasti tästä on kuitenkin tullut "perinnettä" ja ne ovat muuttuneet tylsiksi ihan toisteisuuttaan.

Vika ei ole vain kirkossa. En minä jaksa aina sitä "Lumiukkoakaan" katsoa jouluna. Kaipaan uusia asioita koettavaksi ja tehtäväksi. Kirjoitan ja teen paljon asioita. En ehkä hyvin. Mutta ainakin niitä haukutaan vaikeatajuisiksi ja omituisiksi ja sekaviksi. Joka kertoo siitä että ne eivät ole klassisessa helpostitajuttavan kitchin sisällä tuottamassa tuttuja konventioita. Kirkko kuoli esteettisesti ja henkisesti jo kauan aikaa sitten.

Ja mitä tämä tekee elämälle?

Karkeasti ottaen kirkko ja uskonto näyttäytyvät elämälle hyvin samanlaisena kuin minä se minun nuoruuden ajan jouluun tuntui vaikuttavan. Eli jonkinlaisena ilonpilaajana ja tylsimyksenä joka tarttuu kivoihin asioihin ja tuo tilalle tylsyyttä. Kirkon suurin ongelma ei ehkä olekaan se, että se pitää sisällään pahoja ihmisiä. Vaan nimenomaan se, että uskonto tarkoittaa tylsyyttä. Kristinuskonto ei anna mitään mutta joku tulee ja kieltää kaiken.

Pahinta on että ei vain keskenään ja itseltään. Vaan ennen kaikkea muilta. Vaikuttaa vahvasti että esimerkiksi kouluissa virsilaulun yksi tärkein funktio on näyttää että kuka omistaa kulttuurin jolle kaikkien on alistuttava. Signaali on "Suomi on kristillinen maa ja jos et ole kristitty niin et oikeasti kuulu täysin joukkoon". Epäsuomalaista ja pikkumaista olisi valittaa virrestä. Olisikin jos näitä tälläisiä symbolisointeja ei koskaan tapahtuisi. Mutta niitä tapahtuu. Ne ovat jopa yleisiä.

Tällä on syvä humaani vaikutuskin. Ja tämän olen kokenut aika omakohtaisesti.

Olen depressiivinen ihminen. Minulla on myös aika usein itsetuhoisia ajatuksia. Tämä ei ole minulle heikkoudeksi. Itsetuhoisuus on rehellisintä itsekritiikkiä. Ihminen joka ei koskaan ole halunnut tehdä itsemurhaa eikä ole ikinä edes miettinyt sitä ei ole joko kokenut elämässään oikein mitään tai sitten vaihtoehtoisesti on sen verran tunnetasolla kuollut että ei ihastuta minua myöskään. (Ihmisen aito hienous tuntuukin olevan suoraan verrannollinen sen kanssa kuinka usein ja vahvasti hän on paininut nimenomaan tämän itsemurhan kysymyksen parissa. Ehkä siksi, että vähemmät ovat valinneet kuoleman jo aikaisemmassa vaiheessa. Ehkä siksi että ihminen joka sulkee oman itsemurhansa totaalisti pois on aika itseriittoinen. En ota kantaa tähän tässä nyt.)

Tähän liittyen sitä saa kuulla "kliseitä". Kristityillä on katsos viisautta joka opettaa kohtaamaan ja käsittelemään kuolemaa. (Näin ateisteille kerrotaan mielellään. Ja usein.) Viestit ovat hyvin erikoisia. Sellaisia että näkee että ihmisen samastumiskyky itsetuhoiseen on nollassa tai sen alle. Uskonto jonka keskiössä on Jeesuksen kärsimys ei kykene ymmärtämään vähäisempien ihmisten kärsimyksiä. Mutta tämä ei estä mestaroimasta ja teeskentelemästä. Juuri samalla tavalla kuin uusateisminkin kohdalla; Kristitty itse on vaikuttunut omasta viisaudestaan koska ei ole kokenut tilannetta jota kuvaa. Mutta se joka on kokenut tilanteen tajuaa miten pihalla tämä kristitty on.
1: Esimerkiksi he voivat korostaa että elämä on lahja. Johon suisidaalinen on varmasti erimielinen. Tätä kautta vastineeksi  ei voi sanoakaan oikein muuta kuin että "ai, minne voin palauttaa"? Itsemurhatilastot näyttävät että sinne voi joutua jonottamaan.
2: Toinen suosittu on viitata tarinaan jonka kertojia olen alkanut kutsumaan jälkikristillisyydeksi. Siinä kerrotaan yksistä ja kaksista jalanjäljistä. Ja miten oikeasti Jeesus on kantanut. Tämä on hyvin omituinen kertomus kertoa ihmiselle joka tasan tarkkaan tietää kävelleensä itse.
3: Itsemurhaa hautovalle ei ole välttämättä uskottavaa mennä kertomaan että Jumala ei koettele ketään yli voimiensa. Ei vaikuta tältä. Joten onko uskontosi nyt sitten falsifioitu evidenssin edessä vai onko tuo oikea tosiasiaväite joka uskontoonne kuuluu?
4: Lisäksi tuskalle annetaan merkityksiä. Että kärsimys opettaa erilaisia asioita ja vastaavaa. Aika sadistinen opettaja. Ei taida ansaita palvontaamme. Lisäksi opettavaisuus voi johtaa siihen että vastaavia "opetuksia" voi olla vielä lisääkin tulossa. Mikä ei ole kovin toiveikas tila. Merkitys tuskassa ei poista ongelmaa vaan pahentaa sitä. Merkityksetön tuska vain tapahtuisi. Mutta tarkoitus ja merkitys johtaisi siihen että joku operoi ja mestaroi tälläisiä tahallaan ja häntä pitäisi kutsua Kaikkihyväksi ja Rakastavaksi? Harvoin on teodikea ollut yhtä vahvoilla kuin tälläisten selitysten äärellä.
5: Kristinuskon optimistinen sisältö ja merkityksellisin lahja tuntuu olevan ikuinen elämä ja pelastus. Se ei ole kovin ihana juttu jos painit sellaisten kysymysten kanssa että onko elämä ensi viikon jälkeen liian pitkään. Että äärettömästi pitäisi mennä. Ja kristitty on juuri sitä ennen kertonut että miten hyvyyttä kärsimys ajaa. Ja miten se ei ole mitenkään ylitsepääsemätöntä. Tämä ei kontekstoi kristittyjen ihanuutta kovin uskottavalle tasolle.
6: Kristityt voivat kertoa että julmat kristityt ovat luonteva osa kirkkoa koska sairaalassakin nähdään pahoja ihmisiä. Siksi "Mahdollisuus Muutokseen" tyypeiksi eivät kelpaa kiltit seurakuntanuoret mutta sen sijaan moninkertaisia murhaajia kuunnellaan ja korotetaan sankareiksi. Muutenkin maailmaa kuvataan sellaiseksi, että sen ei pidäkään olla mikään helppo ja mukava reissu. Ihan kuin haluaisitte kertoa että itse asiassa itsemurhalle olisikin ekstrasyitä..
7: Helvetti se vasta kauhea paikka onkin. Eli se teidän Rakastava Jumala joka kuulemma ei koettele yli voimien jatkaa tätä piinaamista ikuisesti. Mikä opetus siinä sinne Helvettiin on annettavissa sitten enää?
8: Kaikki kääntyy vielä hyvin. Ai, että tämä on vain jokin vaihe? Todista että tiedät että näin ei ole? Minulla on nyt jo alkanut menemään kymmeniä vuosia tämän "vaiheen" kanssa: Koskas tämä "vaihe" viimeistään loppuu? Todista että tämä on tietoa.

Käytännössä jos sinulla on masennus ja suisidaalisuutta sinun käsketään jatkaa kärsimistä. Itsemurha on itsekkyytä ja synti. Pro life -kristitty ei kuitenkaan osaa poistaa tuskaa tai tehdä elämästä elämisen arvoista. Itse asiassa juuri siinä olevan tämänhetkisen kauneuden puutteen takia. Itse asiassa huomattavaa olikin, että koin aikanani "Taru Sormusten Herrasta" teoksen kuvausta valtasormuksesta osuvana tunteena omaan uskonelämääni sinä aikana kun vielä olin kristitty mutta olin pian kääntymässä pois siitä. Kirjassa kuvataan miten valtasormus pidensi elinikää niin, että sormuksenkantaja koki että hän oli ikään kuin liian pieni voipala liian suuren leivän päällä.

Kun minulle annettiin järkevä tapa käsitellä masennusta se oli se, että hankin jotain mielekästä joka viikolle. Juuri pidemmälle ihminen ei masennuspäissä jaksa tähdätä. Seurakuntaelämä ja jumalanpalvelukset eivät tätä tilannetta täyttäneet. Koska ne olivat niin epäluovia. Kristinusko on lakannut tekemästä kauneutta jo aikaa sitten. Se on myymässä itseään yhteiskunnan tukipilarina jossa Luterilainen työmoraali kannustaa ahkerasti menemään neljännesvuosityöpaikkaan kvartaalitasolla toimimaan ja kiittämään tästä. Se haluaa ottaa joulusta "kaupallisen ja pinnallisen" ja muun nautittavan pois. Kvartaalitaloudessa on kuitenkin lakannut kyky visioimaan asioita lapsille ja kauemmas tulevaisuuteen. Ensimmäisenä kärsivät kauneusprojektit jotka vaativat pitkäjänteisyyttä. Musiikkikappaleet ja muut lyhytaikaisemmat ilmaan tehdyt katedraalit seurasivat pian perässä. Nyt taiteet ja kauneus ovat "humpuukia" koska "rahaa ei tule seinästä". (Ei muuten tule ihmisoikeuksiakaan. Niihinkin uskottiin yllättävän vähän tietyissä piireissä. Kuten pyhyystutkimus paljastikin. Ihmisarvo ei ole enää mikään suuri jaettu asia. Paitsi ehkä liberaaleilla. Tältä pohjalta kristitty voi helposti tehdä "kovia ratkaisuja" joiden perusydin on se, että "rahaa ei tule seinästä".) Kristinusko tarjoaa jonkin verran pikakriisiapua. Mutta pysyvä ja luova kauneus siitä on kaikonnut jo kauan aikaa sitten.

Lopuksi voisin kertoa Joulun Ruman Tarinan.

Laitan tähän loppuun asian joka olisi tärkeä muistaa. Meille usein kerrotaan että "Joulun tarina on niin kaunis, että ateistikin voi siitä nauttia". Tämä vaatinee omituista mieltä. Sillä tarkemmin katsellen joulun tarinassa kaunista on vain seimiasetelma. Lampaat ovat kivoja. (Ja olihan niillä paimenilla jotain eläimiäkin.) Toisaalta juuri tästä voisi minusta saada jotain sellaista jolla on humaanimpi, mutta silti kristinuskon kanssa jollain tavalla yhteensopiva, ydin. Joka olisi voinut auttaa minua pysymään kristittynä kriisini hetkellä enemmän kuin "et sä oikeesti kärsi niin paljoa, teologisessa ylemmyydessäni tiedän että Herra ei oikeasti koettele sinua yli voimiesi".

Joulun tarinassa Jumala harjoittaa lajienvälistä seksiä teini-ikäisen kanssa. Tämä joutuu synnyttämään aisankannattajamiehensä kanssa eläinsuojan saastaisissa oloissa. Liljan ja ruusujen sijaan tallissa on mitä ilmeisemmin ollut sontaa ja virtsaa.

Vauvaa tulevat töllistelemään paimenet jotka eivät hyödytä tai haittaa syntynyttä lasta mitenkään. Viisaat tuovat ironisesti lahjoja jotka pelastavat Jeesuksen katastrofilta jonka nämä samat viisaat itse aiheuttavat. Herodes tietää etsiä kilpailijaa viisaiden ansiosta ja näiden lahjat parahultaisesti avaavat keinon selvitä hengissä. Valtava lastensurma tapahtuu ja Jumala ei estä sitä. Myöhemmin tämä sonnan keskelle syntynyt tyyppi hurrataan koska Kansan Tahto fanittaa symboleja. Ennen kaikkea kulkuneuvoratkaisuja. Parin päivän päästä sama Kansan Tahto tahtoo vapauttaa mieluummin Barabbaan.

Jeesus tuli maan päälle koska oli yksi asia jota hän ei kaikkivoipaisuudessaan voinut tehdä. Juuri sen takia että kaikkivoipaisuus estää sellaiset. Jeesus tuli elämään maan päälle. Ei siksi, että elämä on kaunis ja ihana ja kallisarvoinen lahja jossa ketään ei koetella yli voimiensa. Vaan pikemminkin juuri päinvastoin. Jeesus tuli maan päälle koska vain maan päällä hän voi kärsiä. Ei niinkään puolesta, vaan kanssa. Ja sitä Jeesuksen imitoijienkin pitäisi. Ei "pelastaa" vaan kärsiä yhdessä. Sillä let's face. Jos elämä on lahja, niin se ei ole sellainen kiva joululahja joka olisikin kauhean materialistinen. Se on sellainen lahja, jossa on ironinen twisti. Ovathan matkalaukkusi varmasti pakatut?

(Betteridgen otsikko) Onko totalitaarinen ateismi uskonto?

Minun on helppoa muistuttaa kritittyjen pahoista teoista. Samanaikaisesti esimerkiksi Kiinassa on eristetty useita eri uskonnollisia tahoja leireille. Toisaalta esimerkiksi neuvostoliiton kommunismissa oltiin vahvasti pro-kansanmurhahenkisiä. Kansanmurhaa toteuttava elin tietoisesti ateismin asialla, jolloin ateismi on tässä tapauksessa valjastettu samoihin kauheuksiin kuin moni uskontokin maailmanhistorian aikana.

Olisi helppoa ohittaa asia ja sanoa että he toimivat oikeasti vain taloudellisen hyödyn tai pakon ajamana. Aivan kuten kristitytkin helposti kertoivat että ristiretket olivat perimmiltään taloudellisin tai muin syin tehtyjä. Tätä kautta voi tietenkin ateistikin ymmärtää uskonnollista ihmistä joka puolustaa uskontoaan vaikka sen varjolla toteutetaankin kauheuksia.

Tässä on toistuvat teema joka on syytä nostaa esiin.

Tässä tilanteessa ateisti usein esittää, että ateismia ei voi syyttää koska tässä on vain halu kontrolloida muita ihmisiä. He näkevät, että uskonto on yksi keino hallita ihmisiä, siinä yhteys totalitarismin ja uskonnon välillä. Juche-aate on niin lähellä uskontoa, kuin totalitarismi vain voi olla. Ja näin ateismin maine pelastuu. Henkenä on että ateismissa ei ole palvonnan kohdetta.
P1: Palvonta tekee uskonnon.
P2: Uskonto on antiteesissä ateismin kanssa = Ateismi ei ole uskontoa..
P3: Määritelmällisesti ateismi ottaa kantaa vain siihen että Jumalaa tai jumalia ei ole olemassa.
P4: Meillä on kuitenkin tässä esimerkkejä, joissa palvotaan tyyppejä, jotka ovat esimerkiksi totalitaristisia johtajia.

Kun nämä otetaan ja pistetään loogisiin suhteisiinsa; Näyttää siltä, että tämä viestii, että totalitaristiset johtajat ovat suoraan Jumalia jolloin ateisti ei usko heidän olemassaoloonsa. Maailma alkaa näyttämään hyvin hyvin oudolta. Tai ateisteja on hyvin vähän.

Muuten joudutaan sitten paikkaamaan korjaamalla jotain premissiä. Jos olettaa;
P1: vääräksi niin sitten palvonta voi kohdistua sellaisiin kohteisiin, jotka ovatkin maallisia palvontaa ja uskonnon määritelmää olisi muutettava sellaiseksi arkielämästä poikkeavalla tavalla, että se ei vaadi yliluonnollisia konsepteja.
P2: vääräksi niin ateismissa voikin olla ainakin joskus uskonnollista. Tällöin ateismi on uskonto saattaa olla liian yleistävä, mutta se on pakko ottaa keskustelun kohteeksi että millä edoin ja milloin se on uskontoa. Tämä pakottaa kasvattamaan juopaa ateismin ja uskonnottomuuden välille monenlaisissa analyyseissä.
P3: taas voi tarkoittaa sitä että ateismiin tuleekin paljon lisäoletuksia. Ateismi ei olekaan enää kanannotto Jumalan olemassaoloon vaan kieltää myös palvovan käyttäytymisen.
P4: taas kertoo että oikeasti nämä ihmiset eivät palvokaan kommunistisia johtajia vaan harjoittavat jotain maallista kunnioittamista, joka on vain hyvin lähellä palvomista.

Itse näen, että tässä on takana hyvin suuri ongelma. Muistetaan korjata ristiriitoja määrittelemällä asioita uusiksi. Mutta samalla on unohdettu että kun määritelmäsisältö muuttuu, niin sitten muuttuu myös sen sovellusala. Jos puhutaan uskonnosta ja palvonnasta niin silloin puhutaan hyvin tietynlaisesta suhteesta yliluonnolliseen Jumalaan tai vastaavaan. Ja se olisi tietenkin ristiriidassa ateismin kanssa. ; Haaste: Kommunistit palvovat ja ovat uskonnollisia. Mutta nyt tässä selkeästi palvotaan jotain jonka kohde ei ole Jumala. Koska muuten tätä palvontaa ei voisi määritelmällisesti tapahtua.

Vastaavanlaista termienuudistuskikkailua harrastaa mm. Jordan Peterson joka selittää että kukaan ei ole ateisti ja sitten hän määrittelee uskonnon ja Jumalan uusiksi ja pitää totutun uskonnon ja Jumalan rajat sitten kuitenkin mukana. Keskustelu kanssaan on vähän sama kuin jos ensin sanoisit, että "en usko kummituksiin" niin hän sanoisi että "kyllä sinä uskot kummituksiin koska määrittelen kummitukset ihmisen suhteeksi kuolleisiin ihmisiin ja sinä esimerkiksi muistelet kuolleita sukulaisiasi ja saatat miettiä miten he voisivat ajatella jostain tilanteesta. Esimerkiksi pahastuit kuolleen ateistin puolesta kun tämän hautajaisissa laulettiin virsiä." Tälläisiin minä olen, että "hienoa, annoitte kielellisesti oikeaoppisen ratkaisun ongelmaan jonka ainut perusta on tietenkin se, että olemme tottuneet puhumaan kummituksista ihan toisissa määritelmäsisällöistä ja sinä vähän kuin lähdet repimään uudistettuja sisältöjä vain koska muuten et saa ideologiaasi ja vetelyitäsi läpi. Hyvää jatkoa termienuudistamisprojektillenne. En katso että meillä on mitään yhteismitallista jaettavaa jos en voi tietää termipankkia ja siksi päädyn tilanteeseen jossa kuvaamani maailmankuva tulkitaan ties miksi sitä kautta että päätät muuttaa käyttämäni sanat ja tätä kautta tarkoittamani asian sisällön toiseksi. Hyvää loppuelämää."

Ideologian puolesta hirmutekeminen on helppoa koska empiirisesti voidaan havaita että hirmutekoja voidaan tehdä. Mikään "mutta entäs" ei poista mitään. Se, että muslimit vainoavat jossain ei tee muslimien vainoamisesta toisaalla mahdotonta, vähempää tai jotenkin "hyväksyttävämpää". Minusta periaatteellinen vastustus kirkolle on tehtävä juuri samasta syystä kuin Kiinalle.

Ja kyllähän sitä ymmärtää että joku puolustaa uskontoaan myös. Puolustamisen ylimeneminen on sitten se joka alkaa häirinnästä, jatkuu kiusaamiseen ja kasvaa täysivaltaiseen vainoon. Kysymys on aina rajanvedosta eikä siitä että vastakkain on kaksi ihan eri asiaa.. ; Ihminen ei ole koskaan, missään ideologiassa, kovin kaukana kauheuksista. Ja ideologia on aina ihmisen keksintö. Itse ainakin näen että vaikka ateismi olisi tosi niin se ei olisi vältätmättä mikään luonnontila. Paitsi siinä mielessä että lapsi ei synny uskontunnustus valmiina päässään.

Tässä kohden haasteena on se, että mukaan tulee ongelma; ateisti sanoo että kommunismi on kuin uskonto, Kyseessä on totalirismin uskonto, ei ateismi. Haasteena on kaksi teemaa. Ensimmäinen on skaala teismi-ateismi ja toinen on uskonto-uskonnottomuus. Miten ateismi olisi ristiriidassa totalitarismin kanssa? Esimerkiksi itse naturalistina joudun tunnustamaan että totalitarismia voidaan havaita, kokea ja tunnistaa. Naturalismi ei siis kiellä totalitarismia. Se, että uskonnoissa pitää kumartaa niin kyllä sitä voidaan ateismissakin kumarrutettaa. Minäkin voisin periaatteessa, sotatapparan minulle suomin oikeuksin, pistää sinut kumartamaan eikä se muuttuisi kannanotoksi yliluonnollisesta olennosta jolla on pääsy "strategiseen tietoosi" ja ajatuksiisi ja joka tältä pohjalta kontrolloi kuolemanjälkeisyyttäsi. Kumartamiseen tarvitaan vain tämänpuoleinen ja yliluonnollisuuden sijaan tarvitaan vain alikehittynyt tunneskaalasto.

Postmodernismikritiikin kritiikki

En ole seuraajieni toivekonsertti. Osittain siksi, että minua seurannee lähinnä epämääräinen bottiarmeija. Siksipä minulta aika harvoin pyydetään mitään. Tämä on hyvää ja kaunista. Minulta kuitenkin muutama kuukausi sitten pyydettiin, että voisin tehdä enemmänkin postmodernismin kritiikkiä. Sävynä oli tietenkin se, että pyytäjä arvasi minun suhtautuvan postmoderniin vähintään nihkeästi.

Tämä on tuotos jossa lähinnä alustan joitain näkökulmia. Jo tämä johtaa aika pitkään pätkään. Asiaa on paljon. Tärkein oppi on se, että se, että joku vastustaa oikeaa asiaa ei tarkoita että hän ymmärtäisi kritiikin kohdetta tai että tätä kriitikkoa tulisi kunnioittaa älykkäänä olentona vain sen vuoksi että hän on jollain tasolla samaa mieltä johtopäätöstasolla.

Toisaalta maailmassa on sellainenkin asia kuin huono postmodernismin kritiikkiä. Tämä on hyvin samantapainen asia kuin Nietzschen kriitikoiden kanssa; Moni selvästi saa tulkintoja lähinnä Nietzsche -kriitikoilta. Ja peräti sellaisilta kriitikoilta joilla on enemmän mielessään jokin teininen angstinuori jonka ajatusten he jotenkin ajattelevat olevan myös Nietzschen ajatuksia.

Itse asiassa jos nykyään katsoo sanan ”postmodernismi” käyttöä siihen tarttuminen on hyvin heikkoa. Erityisesti silmään tarttuu se, että oikein kukaan ei tunnusta olevansa postmoderni mutta postmodernismia liitetään sitten ties mihinkä. Usein tässä ollaan hyvin epätäsmällisiä. Joskus joku ehkä mainitsee Derridan ja dekonstruktion. Mutta se jää sitten siihen. Hyvin harvoin käsitellään oikein mitenkään mitä siinä kritisoidussa postmodernismissa on. Jos minun täytyisi pyytää normipostmodernismin dissaajalta kuvaus siitä mitä tarkoittaa Derridan differance, olisi kysymys todennäköisemmin ”jaa mikä” kuin osuva terminkuvaus. Nimiä toisin sanoen mainitaan ikään kuin tuomaan tarkkuutta ja osaamisen mielikuvaa. Tietyt asiat kuitenkin toistuvat ja niistä saa aika hyvän kuvan siitä mitä on ymmärretty. Ja tässä tapauksessa varsinkin sitä mitä ei ole ymmärretty.

Ymmärrys ja neljä huonoa Suurta Väärinkäsitystä

Ensinnäkin näyttää siltä, että ymmärretään – ainakin periaatetasolla – että postmodernismi on reaktio modernismiin, moderniin filosofiaan. Ja sen, että postmodernismin ytimessä on ”Suurten tarinoiden” torjuminen. Objektiivisuus sanan tiukimmassa ja konkreettisemmassa mielessä kyseenalaistetaan.

Siinä oli suunnilleen se mikä on ymmärretty. Ongelmana tässä on se, että nähdäkseni USA:n poliittinen ilmapiiri on aika erikoinen. Se on käytännössä kaksipuoluejärjestelmä. Ja sen rajoissa nimenomaan postmodernismista on tullut yleissana jonka alle yritetään maalata kaikenlaista joka itse asiassa ei edes ole postmodernia.

Väärinkäsitys; Postmodernismi on liberaalien juttu joka on kommunismia uusissa vaatteissa. Ja feminismiä kanssa. Tämä itse asiassa erikoista kyllä näkyy siinä miten postmodernin synonyyminä pidetään sekä kommunismia että liberalismia. Joista esimerkiksi itse voisin sanoa että liberalismi on hyvin vahvasti moderni liike. Ja tässä sekaan laitetaan mielellään kaikkea muutakin. Postmodernismikritiikissä rakennetaan hyvin yleisesti epämääräisien analogioiden varaan tulkintoja jotka ovat kaikkea muuta kuin osuvia. Tässä usein puhutaan vainosta ja vainoamisesta tavalla jossa jää huomaamatta että valistushenkisyyden kannustama – eli aika vahvasti modernismi – on nimenomaan esimerkiksi ajanut universaaleja ihmisoikeuksia tavalla joissa on suuren kertomuksen elossaolon henki yhdistettynä ajatukseen siitä että on olemassa todellisia, aitoja ja syviä konflikteja jotka on korjattava.

 Määrittelemällä että ”postmodernismi on kommunismia jossa luokkastota on muutettu vainoksi ja vainotuksi” -temppu on tässä usein tukiteoriana jonka avulla luodaan mielikuvaa yhtenäisestä vastustajaklimppistä. Koska poliittisessa ilmapiirissä on hyödyllistä jos näin voidaan tehdä. ; Siksi huomattavaa onkin että konfliktin huomaaminen ja korostaminen lasketaan enemmän poliittisen suuntauksen kuin sorrettu-sortaja -rakenteen kautta. Poliittisesta korrektiudesta valittavat harjoittavat puhetta konfliktista ja sen valtarakenteiden purkamisesta. Heitä ei kuitenkaan saa sanoa postmoderneiksi- ei vaikka itse asiassa heidän kohdallaan ironista kyllä on usein nimenomaan postmodernia henkeä enemmän kuin esimerkiksi valtaosalla liberaaleista. Samoin ei voi olla huomaamatta että maahanmuuttokritiikissä jossa vastustetaan postmodernia korostetaan jännitteitä ja sortorakenteita maahantunkeutujien ja moraalisesti ylivertaisen uhrikansan välille. Näitä halutaan ratkaista. Tämä kertoo siitä että tarjotut analogiat ”luokkasodasta identiteettipolitiikkaan” eivät ole postmodernismin kriitikoilla kovin tasapuolisia. Tämänlaiset erikoisuudet kertovat että kannanotot ovat nimenomaan jostain muusta.

Itse näkisin tässä myös relevanttina kertoa, että kommunismi ei ole pelkästään teoria luokkajaosta vaan siinä on paljon asioita. Esimerkiksi omistamisesta, työstä ja palkan määräytymisestä. Kommunismi nojaa Marxin ajatuksiin joissa taas on ideoita Hegeliltä. Hegel oli nimenomaan moderni filosofi mammuttimaisine rationaalisine maailmanhistoriaselityksineen. Kommunismissa puhutaan äärimmäisen vahvasta ”suuresta kertomuksesta”. Jos miettii mikä Historiallinen Materialismi on, voi tajuta miksi filosofisessa tekstissä monet postmodernistit nimenomaan hyökkäävät kommunismia vastaan. Ajatus Historiallisesta Materialismista on Suuri Kertomus. Kommunistit yksinkertaisesti katsovat että yhteiskunta etenee suurta linjaa jossa niistä tulee yhä parempia ja parempia. Menestyneiden yhteiskuntien uskotaan seuraavan progressiivisesti toistaan ja vallankumouksen jälkeen tulee parempi maailma. Postmodernisti hylkää tämänlaisen ajatuksen paremmuudesta. Heille olisi järkevämpää puhua erilaisista yhteiskunnista. Esimerkiksi postmoderni Foucault on leimallisesti puhunut kommunistisen teesi-antiteesi -negaation sijaan affirmaatiosta. Jossa syntyy uusi kulttuurinen normi joka sisältää erilaisen valtahierarkian.

Toinen hyvin suosittu on väittää että Immanuel Kant olisi postmoderni tai esipostmoderni ja valistuksen vihollinen. Mikä on omituista koska hänen kategorinen imperatiivinsa tavoittelee nimenomaan rationaalisuuden kautta objektiivista moraalia jota ei voi kyseenalaistaa.

Kolmas suosittu näkemus selitetään että postmodernismi olisi marksismia piilotettuna aikana kun kommunismi oli näyttänyt tehonsa niin vahvasti että jopa Sartre alkoi olemaan kriittinen neuvostoliiton hirmutekoja kohtaan. Tarkalleen ottaen tämä on historiantulkinta jolla yritetään todistaa miten se ensimmäinen asiavirhe olisi jotenkin järkevä. Tässä ajatuksena on väittää että pakon edessä kommunistit piilottivat luokkarakennekritiikkinsä yleisemmin sortajan ja sorretun narratiiviksi. Ja näin kaikki missä on joku sortaja ja sorrettu olisi siten tulkittavissa piilokommunismiksi. Paitsi tietenkin silloin kun alt rightiläinen puhuu sananvapauden tallaamisesta feministisen ylivallan alla ja miten tämä on sortoa ja pahuutta. Tämä väite on tietenkin muutenkin outo juttu. Après mai sentään voisi sanoa että postmodernismin peruskonseptit luotiin jo ennen 1968 vuoden mellakoita joissa oli valtavasti ranskalaisia. Mellakat olivat kommunistisia ja kommunismilla oli valtava suosio. Sitä kenties toivoisi että ihmiset olisivat oppineet ja häpeä pakottaisi tekemään jotain. Mutta tämä on nähdäkseni tarpeettoman optimistisesti ajateltu. Ei ollut mitään paineita piilottaa marksilaisia ajatuksia joita kannatti salaa. Itse asiassa jopa nykyään Zizekin tyyliset hahmot ovat julkean avoimesti kommunisteja. Eikä tästä ole seurannut heille oikein mitään.

Koska ideana on kahtiajako ja ajattelu että kaikki tietävät millä mielipiteillä ollaan demokraatteja tai republikaaneja on luotu analogiamylly jossa salakuljetetaan epätäsmällisyyttä keskusteluun. Tällä epätäsmällusyydellä ohitetaan hyvin suuret ja syvät erot liberaismin, kommunismin ja postmodernin filosofian välillä. Tämä tarkoittaa sitä että käsite ”postmoderni” itsesään menettää tarkkuuttaan eli sisältöään. Termin käyttäminen muuttuu tyhjäksi. Siksi postmodernin kriitikot monesti eivät osaakaan postmodernia, kritiikkinsä kohdetta. Termi on heille pelkkää asennetta ja siihen liittyviä negatiivisia konnotaatioita.

Neljäs suosittu väite on ajatella että identiteettipolitiikka on jotain joka syntyy ja on kuvattu ja toivottu rakenne postmodernismissa. Että yksilö kuvataan ja korvataan jonkinlaisella ryhmällä. Tässä on hyvin erikoienn tapa kohdella postmodernien tapaa käsitellä identiteettiä. Kun nimittäin katsomme esimerkiksi Foucaultia, hän opettaa että yksilö oppii dialogissa ympäristönsä kanssa, jolloin identiteetti ei synny pelkästään siitä että sinulla on ominaisuus vaan siitä miten muut kohtelevat sinua tämän pohjalta. Derrida puhui hyvin vähän politiikasta ylipäätään ja häntä kuvasi se, että ryhmät eivät nekään ole mitään objektiivisia konstrukteja ja kiistaryhmien välit on aina kyseenalaistettava nekin. Ryhmien sijaan postmodernistit puhuvat usein eri rakenteista jotka rakentavat ja ylläpitävät näitä ryhmiä. Esimerkiksi kun Foucault puhuu vallasta hän ei liitä siihen minkäänlaisia moraalisia arvostelmia. Hänelle valta on vain sitä että voi aikaansaada muutoksia maailmassa. Se ei siis ole ollenkaan samanlainen torjuttava peikko kuin kommunistien luokkasodassa jossa on oikeaa sortoa jonka yöstä pitää nousta. Ja miten nämä valtaa tukevat eivät ole essentiaalisia ja muuttumattomia ja siksi ryhmät voivat muuttua, aivan kuten ne tuottavat rakenteetkin. (Joka sanoo esimerkiksi että yhteiskunnat eivät ole samanlaisia, niissä ei kiinnitetä samoihin piirteisiin huomiota samalla arvostuksella jne.) Postmoderni kritisoi essentialismia. Myös ryhmäessentialismia. Siksi aina kun joku puhuu essentialistisin termein siitä mitä postmodernit tarkoittavat tai eivät tarkoita, nämä ihmiset eivät tunne kritiikkinsä kohdetta.

Ja oli tälle kaikelle jonkinlainen lähdekin saatavissa.

Annan tätä tukemaan kannanottoja jotka ovat mielestäni hyviä esimerkkejä ja selvennyksiä. Kun olen heittänyt suurimmat teoreettiset linjat esiin on hyvä nähdä miksi antamani esimerkit ovat relevantteja. Ne kaikki on nostettu Hicksin kirjasta ”explaining postmodernism”. Teos on järkyttävän huono; Se yrittää näyttää kunnioitettavalta teokselta, mutta sitä ei olisi taatusti julkaistu yhdessäkään akateemisessa julkaisussa. Se onkin julkaistu yksityistaholla vaikka vertaisarviointia tai muuta tarkastamista. Tämä teos on siitä mielenkiintoinen, että sen jälkeen Tapio Puolimatkan kirjat vaikuttavat laadukkailta ja vain kohtuudella asioita vääristeleviltä.

Hicksin teoksessa on hyvin vaikeaa sanoa onko internetmaailma ottanut hänen asiansa todesta. Vai onko Hicks vain pyrkinyt muokkaamaan ja sanallistamaan sitä postmodernia kritisoivaa kulttuuria jota maailma on pullollaan. Tällä ei ole väliä. Lopputulos on silti hyvin laadutonta.

Yleisesti en välitä puhua siitä mikä on tai ei ole julkaissut kirjaa. Mutta tässä on tehty aika yksinkertaisia asiavirheitä aivan perustason kysymyksissä. Jolloin on pakko herätä siihen miten tämä kirja on tullut julkaistuksi.

Teoksesta löytyy esimerkiksi sitaatteja joita on laitettu ihmisten suuhun joita nämä eivät ole koskaan sanoneet. Ehkä alleviivaavimmin jo ensimmäisillä sivuilla Foucaultin suuhun laitettiin kannanotto totuudesta ja järjestä jota hän ei ole koskaan sanonut. Mutta josta tiedetään, että hänen väitetään sanoneen niin.

Teoksessa on paljon asiaa siinä mielessä että jos haluaa opetella irrallisia knoppitietoja teos on mainio. Mutta sen pääteesit ovat todella hämmentävän heikolla pohjalla. Asiavirheitä tehdään paitsi postmodernissa filosofiassa niin myös modernissa filosofiassa. Joka on mielessäni erityisen vakava asia. ; Itse asiassa teoksen asiavirheet yhdistettynä johtopäättelyihin on oikeastaan ymmärrettävissä aika helposti sitä kautta että Hicksillä on näkemys siitä että jos ei ole hänen kanssaan samaa mieltä poliittisesti on antirealisti. Tämä on varsin helppoa huomata vähintään siinä vaiheessa kun monet positivismin muodot määrittyvät kategoriaan anti-reason. Tähän johtopäätökseen ei tavallaan päästä ilman näitä virheitä. Joten ei ole ihme että Hicks sitten tarjoaa näitä virheitä. ; Ironisinta tässä kaikessa on se, että Hicks pyrkii luomaan analogioita ja vähentämään käsitteiden eksaktiutta termien loogisessa mielessä. Mutta samanaikaisesti hän liittää niihin termejä joissa on hyvin helposti tunistettavia negatiivisia tai positiviisia konnotaatioita. Joten teos on emotivistinen teos joka värittää tunnelmaa siitä mitä mielipiteitä kohoaa samalla kun se heikentää teoksen tarkkuutta ja rationaalisia ansioita. Tämä on tietenkin kirjan pääviestin ja pinnallisen rationaalisuuden rakastamisen ja tunteilunvastustamisen teemojen kannalta erikoista.

Kirjassa muutenkin asioita luokitellaan. Kritisoitujen argumentteja ei kuvata. Eikä kriittisissä argumenteissa yleensä ottaenkaan kuvata myös niitä kriittisiä argumentteja. Vain kerrotaan että niitä on ja ne ovat vahvoja. Hän puhuu vain vastustamiensa motiiveista ja intresseistä hyvin paljon ja selittää johtopäätökset mieluummin niiden kautta. Tämä on hyvin mielenkiintoinen lähestymistapa. Ainakin kun teos itse kuvaa tämänlaisen prosessoinnin toisaalla ”postmoderniksi” ja subjektiiviseksi. Muutenkin kuvauksista puuttuu aikalailla lähteetä. Ei-filosofeja koskevat kohdat pitävät sisällään useita sivuja ranttia mallia Postmodernistit sanovat sitä ja tätä ja ei kerrota että missä ja kuka. Jos sinulla on teos jossa ei neljään sivuun ole ainuttakaan lähdettä ja se koostuu pitkistä luetteloista edellämainuttua ranttausta, on siitä tietenkin saatva teoksia ja sivunumeroita. Missä on sanottu niin. Suuri osa materiaalista oli niin omituista että uskoisin sen olevan enemmän konservatiivien syytöksistä kuin postmodernien filosofien omista sanomisista ja kuvauksista.

Mutta itse teokseen.

Kirjassa on kaksi suurta teesiä;
1: Ensinnäkin epistemologian kriisi johti siihen että postmodernismi oli mahdollista.
2: Toiseksikin kommunismin sosiaalinen kriisi on syy miksi postmodernismi oli pakko keksiä. Itse asiassa kaikki kuvaamani postmodernismikritiikin suuret virheet paistavat esiin jostain kohdasta tätä teosta. Tämä ei tietenkään yllätä sillä konservatiivipiirit pitävät tätä tärkeänä teoksena. Ja esimerkiksi Jordan Peterson on suositellut teosta seuraajilleen. Teoksessa on monia filosofeja. Postmodernia alustetaan esimerkiksi modernien ajattelijoiden kuten Kantin ja Hegelin kautta. Tätä katta on varmasti noussut ajatus siitä että Kant olisi jotenkin erityisen tuomittava filosofi.

Huomiotaherättävää on se, että hän kuvaa Catherine MacKinnonia postmoderniksi ajattelijaksi. Tässä on tietenkin haluttu luoda kuvaa että feminismi olisi aina postmodernia. Tämä olisi onnistunut paremmin jos ottaisi esiin jonkun postmodernin feministin. MacKinnon on sen sijaan tyyppi joka voi olla ärsyttävä ja äärifeministi. Mutta hänen filosofiansa on hyvin ankarastikin postmodernin vastainen. Hän itse asiassa on aivan suoraan kritisoinut postmodernia filosofiaa. MacKinnonin feminismi nousee vahvasti modernismin pohjalta. Tämä vaikuttaa jopa olevan tahallista, sillä fiksu ihminen lukee lähteitään ja Hicksin teoksessa käytetty lähde sille miten MacKinnon on postmodernilta pohjalta vaatinut pornon sensurointia itse asiassa kritisoi eksplisiittisesti postmodernia pohjaa ja nojaa sen sijaan ajatukseen että neutraali ja objektiivinen havainto on että pornografiaan liittyy esimerkiksi siitä miten naisia kohdellaan pornonteossa ovat syy. (MacKinnonin logiikka muistuttaa hyvin paljon sitä miten maahanmuuttokriitikot esittävät rikostilastoista että maahanmuuttajat täytyy torpata. Ei sillä että kaikki ovat pahoja vaan viittaamalla objektiivisina pitämiinsä yli- ja aliedustuksiin tilastoissa. Onko tämäkin siis postmodernia? Doubt that!) MacKinnonin pääteeseinä kulkee ”Realities and experience”. MacKinnonilla on myös hyvin moderni lähestyminen ihmisoikeuksiin objektiivisina suurina kertomuksina ja näkee esimerkiksi että postmoderni katkaisee yhteytensä liiaksi niihin realiteetteihin joiden vuoksi ihmisoikeuksia on katsottu tarpeellisiksi in first place.

Muutenkin Hicksin feministien käsittelyssä on erikoista että mukaan livahtaa postmodernia kritisoivia feministejä, kuten esimerkiksi Andrea Dworkin. Tämä on niin säännönmukaista, että sitä ei voi pitää pikku pukkina. Kun postkolonialistinen feministi nähdään modernin sijaan postmodernina puhutaan kyllä aikamoisesta epätäsmällisyydestä.

Toki on hauskaa nähdä miten Foucaultin ja Lyotardin ajatus vallan ja tiedon suhteesta on nähty niin että Hicksistä postmodernismi taistelee tiedon ja vallan suhdetta vastaan. Näiden filosofien mukaan tietoon liittyy aina irrottamattomasti valtaa. Käsitteet rajaavat asioita. Ja jos esimerkiksi minä opetan jotain jossain youtubessa mukana on asenne jossa minä muutan maailmaa – omaan siis Foucaultin mielessä valtaa – ja tämä muuttaa sinua eli määrittää että minulla on valtaa sinuun. Foucaultille ja Lyotardille tämä on neutraalia ja väistämätöntä. Valta ja tieto ovat väistämättä jossain suhteessa keskenään. Ei siis voida siivota tietoa vallasta koska ne joka tapauksessa nivoutuvat maailmaan. Jopa ankarin postmodernin kriitikko tunnustanee että tarvitsemme tietoa voidaksemme toimia funktionaalisesti maailmassa. ; Ironista kyllä Hicks jopa esittelee itselleen tärkeitä modernistisia hahmoja ja näistä hän mainitsee Francis Baconin. Joka heitti ”tieto on valtaa” tyylisiä sitaatteja. Erot tästä postmodernismiin eivät tavallaan ole niin suuria.

Hicks myös väittää, että postmoderni tekstintulkinta tarkoittaa sitä että lukija tuottaa omia subjektiivisia kokemuksia tekstiin jotta saa sieltä esiin kirjoittajan rotua, sukupuolta uskontoa ja monia muita vastaavia piirteitä korostavia intressejä. Joka taas on antiteesi sille mitä Derridan ”kirjailijan kuolema” ja dekonstruktio tarkoittavat Derridalla. ; Koko Derridan idea on nimenomaan se, että tulkinnassa kirjoittaja on kuollut. Dekonstruktiossa tehdään tulkinta joka pyrki pelkästään tekstin sisäiseen logiikkaan. Ja tästä sisäisestä logiikasta nousee esiin asioita joilla on tiettyjä piirteitä. Kuten tapoja jäsentää maailmaa. ; Löydät jännitteitä pelkästään niistä työkaluista joita teksti sisältää. Toisin sanoen Derridan koko idea oli juuri se että luovutaan objektiivisesta ulkopuolisen tarkkailijan ja lukijan näkökulmasta. Derridan oman määrittelyn mukaan dekonstruktiossa pyritään sitoutumaan teoksen itsensä antamiin teemoihin. Hicks päinvastoin väittää että dekonstruktio poistaa merkityksen. Ja menee vielä pidemmälle; Että jos teksti voi merkitä mitä vain se myös tarkoittaisi sitä, että postmodernille kaikki kirjat olisivat yhtä hyviä ja huonoja. Kuitenkin dekonstruktion perinteeseen tutustuvat näkevät että hyvät kirjat eivät torju erilaisia tulkintoja. Eli mitä enemmän, useampia ja erilaisempia tulkintoja kirja herättää lukijassa, sitä parempi teos on. Esimerkiksi Raamattua on pidetty erinomaisena teoksena postmodernissa mielessä koska siitä nousee hyvin paljon tulkintoja ja keskustelua. Sama merkityskirjo ja teoksen itsensä tarjoamat työkalut kuten synnin tapaiset toiminnat, eivät tarjoa jännitteitä syvämietteiselle tulkintakirjolle esimerkiksi ”Puppe” -kirjoissa. Ajatus monesta tulkinnasta on hyvin kiinnostava koska siinä selvästi sotketaan se, että jos teokselle voi antaa useita eri tulkintoja tarkoittaisi samaa että kaikki tulkinnat olisivat yhtä hyviä. Tämä on aikamoinen non sequitur. Jos esimerkiksi ”13 reasons why” näyttäytyi puolisolleni kiusaamisenoppikirjana kun taas toinen näkee sen voimauttavana sarjana itsemurhasta kun taas itse näen sen teoksena joka käsittelee seksuaalisen häirinnän torjuntaa, niin ei se tarkoita että ”yhtä hyvä” tulkinta olisi että tämä sarja käsittelisi perunankuorintaa tai uskontoa. Teos ei tarjoa uskontoa työkaluksi joten tämä tulkinta vaatisi nimenomaan antidekonstruktio-otetta jota on toki tavattu esimerkiksi kristityissä jotka löytävät saatanallisia merkityksiä ja marksismia ties missä. Mikä on tietenkin ironista koska tälläinen ”objektiivisuuden ja maailmankuvan syvän totuuden” mukaantuova tulkintatapa on tavallaan juuri sitä modernia jota vastaan derrida on tullut kehittäessään koko dekonstruktion konseptin.

Mutta huonointa on Kant -teorisointi. Hicksin näkemyksessä hän aloittaa postmodernin tuhon hyökkäyksenä tietoa vastaan. Ja hän aloittaa tämän Kantista. Hän väittää suoraan, että Kant on valistuksen vastainen filosofi. Tämä on ajatuksena hyvin erikoinen. Kant on yleisesti ottaen pro-valistus. Hän korostaa nimenomaan ihmiskuvaa jossa ihminen vapautuu siitä että joku toinen holhoaa hänelle totuuden. Kantille esimerkiksi moraalilakiin ei tarvita instituutioita. Individualismi, rationalismi ja muut vastaavat arvot olivat Kantille rakkaita. Hicks suoraan väittää, että Kantista objektiivisuus pitää hylätä ja että me voimme pelkästään tulkita jotain joka on meidän oma subjektiivinen luomuksemme.

Kantin kritiikki on tärkeää koska tätä kautta Hicks saa kuljetettua ison osan moderenista ajattelusuuntauksista ja valistusajattelusta ”postmoderniksi”. Sen heikkous on ilmiselvä kaikille jotka oikeasti ovat edes aika alkeellisella tavalla opetelleet Kantin noumenaalisen ja fenomenaalisen maailman konseptierot. Kantilla ei ole mitään subjektiivista luomusta vaan hän korostaa että maailma jonka koemme on jotain joka tulee ihmisen ulkopuolelta ihmisten aistijärjestelmiin prosessoitavaksi. Ja että havaitsemme näitä aistien prosessoimia asioita. Sillä kun sen tajuaa tiedostaa että Hicksin väännelmä on olkiukko. Ja kenties syvin olkiukko tähän asti. Vaikka olenkin maininnut todella räikeitä perustason epäosaamisia.

Asiaa syventää se, että Kant oli hyvin ankarasti Humen skeptismiä vastaan juuri sen vuoksi, että hän korosti objektiivisuutta. Totuuden ja ehtojen avaruuksia heittelevä Kant rakenteli loogisia konstrukteja syvällä innolla. Kant oli filosofisesti empiirinen realisti. Hänen moraalikseenkaan ei kelvannut mikään kategorista imperatiivia vähemmän sitova tai subjektiivinen. Hicks vieläpä väittää että Kantin ajatus olisi että järkeä ei pidä käyttää koska tunteet ja intuitiot riittäät. Immanuel Kant on siitä jännittävä ihminen että hänestä tunteiden lisäksi myös rationaalisuus oli ihmisen ominaisuus ja ihmisen sisällä. Jos lukee hänen etiikkansa niin tosiasiassa Kant nimenomaan ajaa jopa hyvin järkikeskeistä moraalia. Sellaista jossa haetaan kylmää ulkopuolista realismia ja periaatteiden seuraamista. Tämä tulee hyvin vahvasti esille kun katsoo hänen esimerkkejään jossa tunteenomainen tilanne joka vaatisi murhaajalle valehtelua ei ole oikein koska rationaalinen hyveen periaate olla valehtelematta on korkeampi. En pidä näistä johtopäätöksistä mutta se tekee minusta vähemmän kylmän periaatekeskeisen järjenkautta ajattelevan moralistin. Olenkin itse asiassa syvästi sitä mieltä että tunteilla ja vaistoilla on syvä, jopa evoluutiopsykologinen, tausta. Ja tässä mielessä minä olen Hicksin määritelmissä postmoderni rationaalisuuden hylkääjä verrattuna Kantiin…

Näyttää kuin Hicks olisi lukenut kirjan otsikon ”Puhtaan järjen kritiikki” ja luullut että tässä nyt sitten tuhotaan järki. Kant moitti puhdasta järkeä empirian ulkopuolella koska hänestä maailma joka on empiirinen ja havaittava tuottaa meille selkeää tietoa mutta jos tälläistä sidosta ei ole niin järki voi viedä meidät mitä ihmeellisempiin päätelmiin. Ja osa näistä päätelmistä on keskenään ristiriidassa. Jolloin puhdasta järkeä ei pidä Kantista käyttämän. Ei vaikuta järin tieteenvastaiselta. ; Itse asiassa Immanuel Kantin ajatukset tarjosivat valtavasti perustaa individualismille. Joka Hicksin mukaan on valistuksen ydintä. Koska se on.

Ironiamittarin Lopuksi;

Karkeasti sanoen; Jos uskot että käsitteet ovat käteviä koska ne kategorisoivat asioita ja että tämä tarkoittaa sitä että hyvä käsite rajaa aina jotain ulkopuolelleen, olet postmoderni. Sillä tämä on sitä paljonpelättyä relativismia. ; Esimerkiksi Derridan dekonstruktiota pidetään inhottavana koska siinä mukamas väitetään että se että hierarkiassa oleva keskus olisi tehty sortamista varten. Derrida itse on kuitenkin korostanut että hän ei ole väittänyt että hierarkiat olisi tehty tavoitteena sortaa ja sulkea kategorian ulkopuolelle. Vaan että tämä sortaminen on hierarkian funktio jota ei voi estää. Hän ei edes väittänyt että voisimme mitenkään päästä eroon hierarkioista. Tai maalannut niiden päälle suurta narraatiota hyvyydestä tai huonoudesta.

Postmoderniksi ajattelijaksi leimataan helposti esimerkiksi jos ajaa homojen oikeuksia. Mitä he tällä tarkoittavat on tarkemmassa analyysissä epätarkkaa, epäselvää ja obskuuria juuri sellaisella tavalla joka on ironista koska se tuntuu olevan sitä minkä vuoksi postmodernismi nähdään roskana. Helpoin tapa korjata ajattelua on ajatella, että postmoderni hylkää modernin projektin eli uskon tiedon kasvuun ja kasaantumiseen ja ihmisen kykyyn viisastua lisääntyvän tiedon ansioista. Itse asiassa tässä vainon parantamisesta puhuva arvottava puhe on itse asiassa ei-postmodernien elementtien tuomista kontekstiin. Identiteettipolitiikkaa postmoderniin sotkeva on liiaksi essentialisti. Toki näissä voi silti olla sama kuin Nietzschessä. Filosofit eivät ole sanoneet mitään mutta joku oppimaton nyylä teiniangstissaan kuvittelee harhaisesti olevansa niin kova ubermench ja nihilisti. Tällöin vika ei tietenkään ole Nietschessä vaan siinä että tämä teinipoika ei ole häntä ymmärtänyt. Asia ei muutu viisaudeksi sillä että joku kritisoi teinipoikaa glorifioiden kritiikkinsä kohteen joksikin kunnioitetuksi filosofiksi. Sillä tässä tehdään sama ymmärtämättömyysvirhe kuin se teinipoikakin.

Nämä virheet olisi yleensä helppoja korjata ihan vain lukemalla asiasta jotain yksinkertaisia avustavia teoksia. Sellasia jotka eivät ole lähtökohtaisesti sellaisia joiden tehtävänä on lytätä postmodernismi. Yleensä ottaeen lukeminen kannattaa aloittaa jostain tulkintaa helpottavasta oppaasta joka ei kritisoi vaan kuvaa mitä tyypit ajattelevat. Sen jälkeen kannattaa lukea filosofin itsensä sanomisia. Ja sen jälkeen kannattaa tutustua kritiikkiin. Sillä jos hyppää suoraan kritiikkiin voi käydä niin, että käteen tarttuu sama kuin evoluutiokritiikin kohdalla. Kreationistikirjan lukemisen jälkeen sinulla on useita vääriä käsityksiä siitä mitä evoluutio ylipäätään tarkoittaa. Etkä tiedä tätä koska opiskelu vaatisi ymmärrystä jota sinulla ei ole kun et ole lukenut niitä kirjoja joissa on se mitä evoluutiosta oikeasti sanotaan.

Nyrkkisääntönä onkin että jos et ole lukenut tätä prosessia tässä järjestyksessä kritiikkiin asti, sinulla ei ole mitään validia mielipidettä edes kritisoida. Sinulla on enemmän tai vähemmän ei-oppinut ja perusteeton mielipiteily. Sellaisella ei ole sijaa minun arvostamassani modernissa maailmassa jossa rationaalisuus ja objektiivisuus ja asioiden kuvaaminen oikein ovat kaiken ytimessä. Jos et kannata näitä voit saman tien olla postmoderni itsekin. Olet ainakin relativisti.

---

Viitteet:
Michel Foucault, “Discipline and Punish” (1975) [suom. ”Tarkkailla ja rangaista”]
Stephen Hicks, "Explaining Postmodernism" (2004)
Catharine A. MacKinnon, ”Points against Postmodernism” (2000)
Jacques Derrida, ”Of Grammatology” (1967)
Jacques Derrida, “Writing and Difference” (1978)
Immanuel Kant, “What Is Enlightenment?” (1784)
Immanuel Kant, ”Kritik der reinen Vernunft” (1781) [suom. ”Puhtaan järjen kritiikki”]

Tieteisuskokritiikin rajoista ja konteksteista

Looginen empiristi Hans Hahn kävi spiritistisissä istunnoissa. Toinen looginen empiristi Otto Neurath moitti häntä taantumuksellisuudesta. Kolmas looginen empiristi Wittgenstein taas moitti Hahnia koska spiritismissä tulleet viestit olivat tylsiä. Tämä muistuttaa siitä, että empirismi ei itse asiassa a priori ota kovin selvää kantaa paranormaaleihin ilmiöihin. A posteriori sitten aika paljonkin. Nykyajan maailmassa moni uskoo että empiristi torjuu suoralta kädeltä supernaturaalin. Mutta tämän takana ei ole oikeastaan muuta kuin sanojen vääntely; Ajatus siitä että naturaalin vastakohta on supernaturaali. Paranormaalit ilmiöt voitaisiin kuitenkin hyvinkin periaatteellisella tavalla havaita. Tätä vain ei tapahdu.

Ja tästä seuraa erikoinen tilanne. Koska kaksi ajatusta sekoittuu keskenään. Syntyy ajatu siitä että tiede on umpimielistä, vaikka umpimielinen helposti löytyy siitä joka ei tee tutkimiusta joka pakottaa hänet a posteriori olemaan tilanteesta riippuen erimielinen. Syntyy narraatio jossa perussävynä on että "Kyllähän minä tieteestä tykkään vaan en tieteisuskosta". "En vastusta tiedettä vaan sitä että skientismi on mennyt liian pitkälle".

Niinhän sitä kuulee. Kaikessa. Mukaanlukien nimenomaan aihealueet jossa skientismi ei ole mennyt riittävän pitkälle. (Rokotekattavuus, ilmastonmuutoskysymys...) Nimenomaan skientistejähän ei kuunnella "juuri missään" jos on erimielisyys. (Eli tiede kelpaa validoimaan mitä halutaan mutta se ei sanan täydessä mielessä vaikuta niin paljoa kuin toivoisi.) Mitä tähän enää voi sanoa? Että Ai teistä skientismi menee liian pitkälle? Minusta se ei mene riittävän pitkälle. Esimerkiksi minä joudun lukemaan tietoa mallia "varo kahdeksaa pikkuhousumokaa" jostain naistenlehdistä. Koska skientismi ei ole vallannut alaa riittävästi niin että saisin lukea tästä popularisointeja "Tieteen kuvalehdestä" tai "Tieteessä tapahtuusta".

Mutta esimerkkini on hyvin tärkeä. Sillä usein höpöuskomukset ovat näennäistiedettä tai pseudotiedettä. Ja ne sekoittavat hyvin vahvasti pakkaa nimenomaan sitä kautta että sen koko tuotantologiikka kasvaa kaiken tuon yllämainitun ympärillä. Ja se tulee toimeen vain niin kauan kuin asioita ei oikeasti katsota tarkemmin.

Tässä ongelmana on nimenomaan se, että mitä pidetään mahdottomana tutkia ja mitä pidetään mahdollisena tutkia. Ja mikä on maailmankuvallista. Perusongelma on tavallaan alleviivaava; Näennäistieteilijä samanaikaisesti rakentaa tarinaa kilpailevista koulukunnista joista vahvempi sortaa toisinajattelijaa. Ja tässä korostetaan hyvin vahvasti sitä että koulukuntakysymyksissä on kysymys maailmankuvista. Tätä tavataan usein jopa korostamaan sillä että tiede ei kykene ratkaisemaan maailmankuvien ongelmaa. Joko kaikki tieto on maailmankuvallista tai sitten a priori tämä aihe on määriteltu sellaiseksi että mikään tiede koskaan missään ei voi niitä selvittää.

Tässä on hyvä miettiä Kuhnia. Kuhn on moittinut vahvasti Popperia joka näki aika selvän rajan tieteen ja ei-tieteen välille. Popperilla oli myös ajatuksia falsifioinnista ja korroboraatiosta jotka korostavat että tiede oppii sitä kautta että falsifioivat testit ampuvat huonoja ideoita pois ja toisaalta sitten antaa korroboraatiota niille jotka eivät ole falsifioituneet. Ja näin tiede edistyy.

Kunh oli kova Popperkiriitikko, mutta Kuhn itsekin esitti, että erimielisyys ei oikeastaan koskenut näennäistieteen ja tieteen rajaa vaan muita kysymyksiä. Tätä ei ole välttämättä tiedostettu kun maailmakuvakiistaa ja vainonarraatiota muutetaan akateemiselta kuulostavaksi käyttämällä Kuhnin termiä paradigma.

Asian ydinero on siinä että kun Popper puhuu tieteestä, tarkastelukohde on teoria. Yksittäinen teoria kumoutuu, yksittäinen teoria on testin perusyksikkö ja tieteen pienin yksikkö. Maallikot usein ajattelevat että hypoteeseja testataan, mutta Popperilla on nimenomaan niin että teoriasta nostetaan esiin hypoteeseja joiden kautta luodaan testijärjestelmä jolla testataan teoriaa. Hypoteesia ei testata, se on vain looginen rakenne joka nostetaan teoriasta. : Kuhn näki, että teoriat kytkeytyvät toisiin teorioihin ja syntyy erilaisia paradigmoja joiden sisällä tutkijat ymmärtävät toisiaan ja toistensa käsitteitä. Eri paradigmojen kanssa vastaava ei oikein onnistu. Kuhnille paradigmat olivat yhteismitattomia. Siksi kun paradigma vaihtuu tapahtuu yleensä paljon muitakin asioita; Koko tutkimisen konseptointi muuttuu hyvinkin laajasti. Kuhnin mallissa mielenkiintoista on se, että huonoa paradigmaa ei korvata paremmalla vaan ne ovat yhteismitattomia. Väitteitä ei voi verrata toisiinsa. Ja näinollen hänelle paradigmanmuutos ei koske mitä tahansa maailmankuvaa. Kuhnilla on selvästi teorioita jotka ovat vain huonoja. Ja sitten on sellaisia jotka ovat vain aivan eri näkökulma jäsentää samanarvoisia asioita. Tieteen paradigmaa ei siis Kuhnilaisessa mielessä voi puhua jonain jossa Totuus voittaa. Tieteen edistymistä voitiin puhua vain paradigman sisällä. Kun paradigman teorioita hiotaan. Kuhnin ja Popperin kiista koski siis ennen kaikkea sitä, että jos maailmankuvanmuutos aurinkokeskiseen maakeskistyyteen oli Popperille tiedettä edistävä asia, Kuhn näki että episyklien kanssa pelaavat tuottivat laskennallisia malleja jotka kuvasivat samaa ilmiötä yhtä tarkasti, mutta oleellisesti erilaisista näkökulmista. Molemmat olivat esimerkiksi loogisesti ehyitä sisäisesti ja ne mittasivat asioita ja korjasivat teoriaa havaintojen niin vaatiessa.

Imre Lakatos otti tähän asiaan kantaa kiinnostavasti; Hän ei puhunut paradigmoista vaan tutkimusohjelmista. Hänellekin tutkimusohjelmissa on aina kysymys teoriaa suuremmista kokonaisuuksista. On ydinteorioita ja metodologioita. Tämän vuoksi yksittäisiä teorioita ei oikein mitenkään falsifioida. Koska vikaa voi korjata monella tavalla. Lakatos kiinnitti huomiota siihen että edistys tapahtuu nimenomaan sitä kautta että tiiviin ytimen ympärille kertyy muutakin tauhkaa. Ja tällä tauhkalla on tietynlainen perustelurakenne. Ja tutkimusohjelman hedelmällisyys heikkenee tämän tauhkan vuoksi. Lakatos puhui apuoletuksista ja niiden korjauksista. Toisin sanoen kriisissä oleva teoria korjaa virheitä monesti siten että se tuottaa erilaisia ad hoc oletuksia. Nämä sitovat teorian havaintoihin mutta samalla kärsii teorian ennusvoima. Ja kun teoria ei enää sano että ”asia on todennäköisemmin näin kuin toisella tavalla ei” se ei enää tuota asetelmia joita voitaisiin koetella. Eli heikko tutkimusohjelma on vain loogisesti ehyt mutta sen avulla ei voi tutkia mitään. Sen jäsenet keskittyvät suojelemaan teoriaa eivätkä tekemään tutkimusta. Näin ollen maailmankuvan muutos voisi Lakatokselle olla Totuuden voitto.

Nyt on konseptuoitu riittävästi. Sovelletaan.

Kun tarkastellaan pseudotieteellisiä väitteitä ne voivat olla hyvin monenlaisia. Usein kyseessä on näkemys josta ei itse asiassa käydä kiistaa tiedeyhteisön sisällä. Ne tuottavat eivät ollenkaan tai hyvin vähän tutkimuksia. Tällöin ei oikeastaan voida tavallaan puhua edes tieteen paradigmojen välisestä kinasta sanan täsmällisimmässä mielessä.


Valta on siitä kiinnostava asia että sehän ei kerro totuudesta mitään. Voidaan ajatella että valta-asemaan voi liittyä tiedollisuutta koskevia ongelmia kahta päälinjaa pitkin
1: Hegemonistinen arrogantti tiede heikentää vuorovaikutusta. Kritiikki on helppo ohittaa. Tämä voi jarruttaa edistystä.
2: Militantti antihegemonisti taas on toisinajattelija toisinajattelijuuden vuoksi tai ideologi sodassa kun tiede ei anna hänelle mieluisia tuloksia. Tässä ongelmana on myös jo hankitun tiedon menettämisen riski; On helppoa luoda karrikarityrisoituja hyökkäyksiä joissa lähinnä pilkataan ja syytetään vallitsevaa tieteenalaa.

Tämä siirtyminen tiedolliselta tasolta toimijoiden intressitasolle on hyvin tärkeä huomattaa. Sillä se ei ole tiedollinen vaan tutkimuseettinen kannanotto. Sitä kuitenkin käytetään monesti nimenomaan episteemisten argumenttejen sijaan. On täysin mahdotonta että samanaikaisesti maailmankuvat olisivat aina maailmankuvallisia ja tätä kautta akateeminen vapaus ja mielipiteenvapaus koskisivat teoriaa. Ja sitten samanaikaisesti myös että maailmankuvien väliset erot olisivat jotenkin tiedettyjä niin että toiset olisivat parempia kuin toiset. Joko ytimessä on paradigma jolloin tutkimusohjlemat ovat yhtä hyviä ja voidaan puhua erilaisista näkökulmista joilla on erilaiset loogiset sitoumukset. Tai sitten voidaan puhua tiedosta ja totuudesta jossa toinen näkemys on tiedetysti ja tieteellisesti parempi kuin toinen.

Onkin aina syytä kysyä että onko tämä asia jotain joka oikeasti tiedetään tieteellä vai onko se tieteen tutkimuksen ulkopuolella vai ei. Koska muutoin huomaat että vaikka ensin tyyppi puhuu miten asiiaa ei voi tutkia, voi seuraavaksi väittää että tieteellisesti on havaittu että he ovat oikeassa. ; Ja toisaalta jos he puhuvat maailmankuvallisuudesta jonain ylittämättömänä asiana niin sieltä kuitenkin jostain putkahtaa se ajatus siitä että maailmankuvien välinen ero on ero totuuden ja valheen välillä ja että tämä ero on tiedetty ja tieteellinen. ; Väistelyssä huomiota herättääkin taktinen asioiden väistämättä jonkinasteiseen selvittämättömyyteen vetoava maailmankuvallisuusneutraalius yhdistettynä intressikeskeiseen vainoargumentointiin ja sitten samalla korostetaan miten asia on oikeasti tiedetty ja maailmankuvallisuudesta on turhaa puhua koska esimerkiksi evolutionisti joka ei ole kääntynyt kreationistiksi kreationistien aineistoon tutustumisen jälkeen voi olla vain rahan vuoksi valehteleva, seurauksia pelkäävä tai muuta sillä tavalla että maailmankuvallisuus ei tässä kontekstissa enää olekaan neutraaliutta jolle on annettava tilaa koska ilman oletuksia ei selvitä vaan sitä että joku on todistetusti väärässä mutta pitäytyy väärässä mielipiteessä koska rakastaa ideologiaansa.

Näkisinkin että näennäistieteen tunnistaakin siitä että
1: kun en episteemisistä perusteista puhutaan, niin se puhuu maailmankuvista ja sorrosta. Eli siirtyy episteemiseltä tasolta kommentoimaan intressejä ja niihin liittyviä salaliittoja. Siirtyy aiheesta keskustelijoihin. Samalla se kuitenkin toisaalla usein korostaa miten kilpaileva koulukunta on kakkaa, eli itse asiassa tutkimusalan sisäisen falsifiointi ja korjausprosessivaatimuksen alla.
2: Toinen huomio on tietenkin se, että usein näennäistiede ei tee kunnon tutkimusta. Se panostaa enemmän viestintään ja julkiseen debatointiin. Itse asiassa skepsiksen puolelle tulevia asioita seurailleena olen huomannut että pseudotieteilijät haluavat väkeä vastapuoleksi joihinkin julkisiin debatteihin mutta eivät oikein halua kuvata tutkimusprosesseja joiden avulla voitaisiin koetella asioita. Näkyvyyttä haetaan akatemian sijaan myös tavallisesta kansasta.
+: Siksi mieluummin puhuisinkin siitä, että vallan sijaan pitäisi käyttää tiedolisia kriteereitä jos haluaa puhua muusta kuin vallasta. Eli vaikka totuudesta tai tiedosta tai siitä miten asiat ovat ja mitkä maailmankuvat ovat epätosia. Totuus joka on sortajan kädessä on silti totuus. 2+2=4 ei muutu epätodeksi vain sillä että minä sanon sen ääneen. Kreationismi on epätosi vapausasteisesti sen tosiasian kanssa että Tapio Puolimatka on moraalisesti kyseenalainen ihmisperse, joka otti osaa Eric Piankan vainoamiskampanjaan.

Aina kun tutkimusohjelma ei ole paradigma vaan yksittäinen teoria, aina kun se kuvaa mieluusti sitä miten tiedemaailma vainoaa sitä – eli sillä on selitys tutkimuksen vähyydelle mutta ei tutkimuksia – syntyy aika jouheva päätelmä. Aina kun sen alan seuraaminen vaatii sitä että seuraa poliittisia uutistahoja tai blogeja. Saa aikaan aika vahvan yleiskuvan.

Ja pahinta on että pseudotiede ei ole tavallaan tässä se kritiikkini ydin. Vaan se on paljon laajempi. Useinhan ajatellaan että tieteellä on hirveästi merkitystä ja valtaa. Mutta oikeasti sitä arvostetaan hyvin taktisesti valikoivalla tavalla. Ja pseudotieteilijät menevät tässä vain pari askelta pidemmälle kuin suunnilleen jokainen meistä.

---

Viitteet:
Thomas Kuhn, ”Logic of Discovery or Psychology of Research?” (1970)
Thomas Kuhn, ”The Structure of Scientific Revolutions” (1962) [suom. ”Tieteellisten vallankumousten rakenne”]
Imre Lakatos, ”Science and Pseudoscience” (1947)