Kikkelivitsi parantaa kaikkea. Jopa Fiorea. Jos Fiorea voisi jotenkin parantaa.

Unet kuin juhlat

Juhlat ovat vähän kuin unet ; Se, että on periaatteessa kivaa ei riitä. Jos niitä muistaa on jossain vikaa. (Juhlien jälkeinen muistikatko voi kertoa siitä että jotain on tehty oikein. Kun vaan muistaisi mitä..)

Tästä hyvänä esimerkkinä oli viime yöni: Muistan siltä useita unia:
1: Olin jossain museossa. (Oli periaatteessa kivaa.)
2: Olin jossain Arizonan aavikolla olevan tyylisellä kalliolla joka oli täynnä kivettyneitä hyönteisiä. (Oli periaatteessa kivaa.)
3: Olin suihkussa erään, kieltämättä sangen naispuolisen, ystäväni kanssa. (Olisi ollut edes seksiuni, niin olisin sanonut vain että "Tuomo; Uneksit kuin mies". Mutta ei. Mainitsisin nimenkin mutta en kehtaa. Vaikka periaatteessa kategoria "ystävä" on kohdallani sen verran pieni, että tämänlainen suojelu lienee varsin tehotonta. Unena oli silti hyvin omituista. Mutta periaatteessa ihan kivaa.)
4: Olin Helsingin yliopistolla rakennuksessa ja siellä syttyi tulipalo. (Periaatteessa ei niin kiva uni sittenkään.)

Kun muistaa samalta yöltä useita unia, tietää että on herännyt toistuvasti kesken uniensa.

Mätä

"Decay" (2015) on elokuva jossa pääosaa näyttelee Rob Zabrecky. Tämä on tärkeä tieto, sillä Zabrecky on tunnettu taikurina jolla on hyvin ... erikoinen maku. Elokuva on hyvin tähän kuvaan sopiva. Ja jos tuntee Zabreckyn tyylin, tämä on paras tapa esitellä elokuvan asenne ja henki. Elokuva on jonkinlaista surreaalia kauhua. Vaikka siitä juonellisesti puuttuvatkin kauhulle tyypilliset piirteet.

Elokuva kertoo keski-ikäisestä huvipuistosiivoojasta Jonathanista joka painii skitsofrenian ja OCD:nsa kanssa. Järjestelmällinen ja siisteysintoileva Jonathan on kuitenkin järjestelmällinen ja siivoustyö tuntuu sopivan hänelle. Hän juttelee lähinnä huvipuistotyökolleegalleen ja kotihoitajalleen. Naapurusto pitää häntä omituisena ja häneen viitataan lasten kauhistelukertomuksissa. Eräänä päivänä kaksi nuorta naista murtautuu hänen kotiinsa uteliaisuuttaan. Jonathanin tullessa kotiin, he pelästyvät. Toinen putoaa ja loukkaa itsensä letaalein vaikutuksin. Toinen juoksee pakoon ja jää auton alle; Jonathan, joka on kasvatettu epäluuloiseksi, ei kerro mitään poliisille. Sen sijaan hän kutsuu kuolleen naisen päivälliselle. Jonathan on iloinen uudesta ystävästään ja hänen onneaan haittaakin lähinnä poliisien nuuskiminen ja se, että naisen ruumis mätänee pikku hiljaa.

Olen suhteellisen varma että yksikään toinen elokuva ei ole kuvannut nekrofiliaa yhtä kauniisti. Siitä huolimatta, että elokuva on kuitenkin (ilmeisesti/teknisesti) kauhua. Tai ainakin se täyttää kauhuun liitettävissä olevan ns. ostoslista -metodin. Sen kuvasto ja aiheisto on kauhua ja mukana on kauhuelokuvista tuttuja kuvauskonventioita. Elokuvassa on rinnakkain kaksi linjaa ; Tarina lapsuudesta jossa pakkomielteinen ja paranoidi äiti kasvattaa lastaan ja antaa hänelle opit siitä miten pitää uskoa, olla ahkera ja varovainen. Ja aikuiselämän linja jossa käsitellään pikku hiljaa hajoavaa ruumista.

Elokuva on siitä hieno että Jonathan kuvataan yksinäisyyden ja tottelemisen kautta. Nämä asiat ovat tavallaan jännitteisiä sillä totteleminen vaatii jonkinlaista seuraa. Tämä on tehty siten että Jonathanin mielessä sosiaalisuus tapahtuu hänen päänsä sisäisten representaatioiden kautta. Ja sen, että hän on osittain tietoinen asioista.

Elokuvan kuvakielen surreaalisuus syntyy vahvoista kontrasteista. Jonathanin romanttinen illallinen kuolleen kanssa esimerkiksi kuvataan siten että hän kattaa kahdelle mutta kokkaa yhdelle. Ruokana on mikroruokaa. Jonathan syö tämän muovihaarukalla ja muoviveitsellä. Mutta hän pitelee ruokailuvälineitä hienostuneesti. Häntä vastapäätä on hihnoilla tuoliin kiinnitetty ruumis jota ei ole kuvattu mitenkään elävänoloiseksi. Kun kärpänen alkaa pörräämään, siirtää Jonathan kärpästentappolamppua lähemmäs.

Tämä kuvaustapa antaa vaikutelmaa siitä että tätä kuvataan nimenomaan ulkopuolisen näkökulmasta. Jonathanin sisäinen maailma jää elokuvan alkupuolella katsojan kuviteltavaksi. Kuitenkin elokuvan jatkuessa on selvää että jokin muukin on vinossa. Osa näistä voi vaikuttaa käsikirjoituksellisista outouksista. Esimerkiksi se, miten Jonathanin suhde tuntuu aina heijastuvan hänen huvipuistotyöntekijäkollegansa suhteeseen. Kollega on ilmaisuiltaan hyvin paljon roisimpi kuin Jonathan. Mutta onnet ja kriisit tuntuvat tapahtuvan samoihin aikoihin. Tämä tuntuu kätevältä mutta kliseiseltä konventiolta jolla halutaan kontrastoida sitä miten normaali suhde menee ja miten Jonathanin suhde mätänevään ruumiiseen on muutakin kuin pinnallista omistamista.

Elokuvan loppupuolelle mentäessä kuvastoa kuitenkin pikku hiljaa muutetaan kahdella tavalla; Ensinnäkin asioita näytetään Jonathanin harhojen kautta enemmän. Samalla toiminta muuttuu näiden harhojen mukaisemmaksi. Esimerkiksi kun elokuvan alkupuolella Jonathan säilöi ruumista kasveille tarkoitetuilla materiaaleilla jotka eivät ole ihmisille terveellisiä, loppuvaiheessa hän vie, ymmärrettävästi, likaiseksi kokemansa ruumiin kylpyyn. Romanttiseen kylpyyn. Jossa nähdään rinnakkain leikkauksia siitä miten ruumiin iho alkaa kaapiutumaan irti. Ja kohtauksia jossa nainen pestään puhtaaksi niin että suuret likasuikaleet poistuvat ja alta paljastuu puhdas ja siisti iho. Tähän toki mennään asteittain. Siirtymäkohdan ratkaisuksi voisi esittää kohdan jossa Jonathan näkee ruumiin huulien liikkuvan. Tässä vaiheessa sitä ikään kuin olettaa että ruumis alkaa puhumaan. Mutta luonnollisesti kyseessä ovat hyönteiset jotka tulevat suusta.

Selvää on että elokuvan nimi rinnastaakin Jonathanin mielen hajoamisen ja vahingossa kuolleen naisen ruumiin hajoamisen. ; Tarkkaavainen saattaa esimerkiksi huomata että vaikka Jonathan elää hyvin kaavamaista ja kurinalaista elämää, hän silti jättää lääkkeet ottamatta. Tai tavallaan ei jätä. Vaikka rituaali jossa hän ottaa lääkkeen, palottelee sen jauheeksi veitsellä, sekoittaa veteen ja nuolee veitsen puhtaaksi toistuu, jauhuun menevät pillerit eivät aina ole saman näköisiä.

Itse asiassa elokuvan loppuvaiheessa on selvää, että ainoat todelliset ihmiset joiden kanssa Jonathan on ollut tekemisissä olivat poliisit. Hän siivoaa huvipuistoa jossa oli käynyt kerran äitinsä kanssa. Huvipuisto on suljettu. Hänen kollegansa on joku jolle Jonathan juttelee heijastavissa pinnoissa. Jo pitkän aikaa ennen tätä on selvää että hänen kodinhoitajansa on kehitelmä, jonkinlainen kyhäelmä jossa yhdistyy Jonathanin mielikuva viranomaisesta että omasta äidistään.

"Joskus on parempi olla yksin".

Elokuvan teema on vapautuminen. On kiinnostavaa miten bakteerifobiainen Jonathan haluaa seuraa. Lapsena tämä ilmeni haluna käydä huvipuistossa ja hankkia koiranpentu. Jotka molemmat olivat mahdottomuus germofobisen äidin kanssa. Tässä mielessä elokuvassa Jonathan käsittelee ruumista. Mutta tosiasiassa hän on se jolla ei ole vapautta. Tämä sopii hyvin yhteen OCD:n kanssa. Ovien lukitseminen, avaimet, säntillistä hoitoa vaativat orkideat ja muut elottomat objektit määräävät Jonathanin elämää.

Samoin kaikki hänen äitinsä opit ovat ritualisoituneet. Tätä kuvastaa hyvin se, miten Jonathan antaa identtisiä iltarukouksia. Miten alun romanttisessa innossa hän kiittää saamista muistoistaan. Että sanoo saman silloin kuin poliisit ovat käyneet kyselemässä ja hän on "riidellyt" suhteessaan.

Elokuva on kuitenkin kasvutarina. Jonathan kasvaa elokuvan aikana kahdessa vaiheessa. Ensimmäinen kasvu on siinä kun hän ymmärtää että romantiikka ei ole vain kivaa. Miten siihen liittyy uhrauksia. Tämä tuodaan esiin siisteysintoilun ja mätänevän ruumiin yhteensovittamattomuudesta. Jonathanista tulee itseään raapiva siivoilija.

Toinen vaihe kuvastaa sitä miten täytyy päästää vapaaksi. Tämä vaihe on, erikoista kyllä, yhdistettynä hänen pahimpaan romahtamiseensa. Jonathanin mielenterveys on hyvin heikolla tolalla. Hän kuulee miten hänen laatikossa suojattuna pitävä ruumiinsa kopistelee koska haluaa vapaaksi. Ja hän tekee tästä sen päätelmän jonka jokainen eettinen ihminen tietää oikeaksi ratkaisuksi. Vaikka Jonathan on uhrautuva ja takertuva osapuoli "suhteessa", hän ymmärtää että hänen on päästettävä rakkaansa vapaaksi. Josta seuraa tietenkin se, mikä on järkevää. Eli se, että Jonathan palottelee ruumiin jäänteet, sulloo ne muovipusseihin ja ajaa ne polkupyörällä pois. Tähän liittyy myöskin elokuvan kaunein iltarukouskohtaus. Jossa ei noudateta kaavaa vaan sanotaan "Fuck it".

Tätä seuraa myös kaikkia muita romanssejen loppumisia kuvaava pettymys. Miten Jonathanin rakastamat orkideat ovat nekin vain mädäntyvää puuta. Ja miten Jonathan ei voi ymmärtää miten tarussa kuollut ihminen muutetaan sellaiseksi. Vaikka tämä on tavallaan se, jota hän on koko elokuvan ajan tehnyt. Jonathan päästää kuitenkin irti tästäkin. Erikoisinta on tietenkin se, että elokuvan lopussa Jonathan siivoilee huvipuistoa ilmeisen tyytyväisenä. (Poliisi ei koskaan saa häntä kiinni.) "Nähdään huomenna" hän sanoo peililleen. Tässä vaiheessa hänen pakkomielteensä ja harhansa ovat hänen omiaan. Eivät esimerkiksi äitinsä. Hän myös elää harhoissaan omilla ehdoillaan. Eikä jonkun toisen. Toki muu maailma koostuu lasten ällöttäväksi kutsumisesta. Mutta sillä ei ole väliä koska ainahan sitä voi heiluttaa tervehdyksiä iloisesti ohi ajaville tavarajunille.

Halla-ahon "mediavankeus"

”Enbuske, Veitola & Salminen” -ohjelmassa Sampo Terho ja Jussi Halla-aho olivat valheenpaljastuskoneessa. Mittausprosessin loppupuolella heille näytettiin kuvia erilaisista aiheista. Mielenkiintoista oli, että esimerkiksi Ilja Janitskin ja Donald Trump rauhoittivat miehiä. Sama rauhoitusefekti saatiin aikaan myös pakolaislapsen kuvalla.

Toisin sanoen pakolaislapsi ei lietsonut raivoa. Kun tätä sitten isännöijä kommentoi mallilla ”perussuomalaiset robotit”, oli kiinnostavaa nähdä Halla-ahon hätkähdys. Ymmärrän tilanteen varsin hyvin. Sillä testissä oleminen on tämänlaisissa tilanteissa ilmiselvästi viritettyä ”Kruuna, minä voitan – klaava, sinä häviät” -hengessä. Eli sitä sitten on joko vihapuhetta lietsova rasisti tai robotti.

Tilanne on klassinen valvontaan liittyvä ongelma ; Sitä usein sanotaan, että valvonta on jotain joka haittaisi vain syyllisiä. Toisin sanoen, jos ei ole mitään salattavaa, ei ole myöskään mitään pelättävää. Tämänlainen valvontaa ja tarkkailua koskeva periaate vaatii taustaoletuksekseen viattoman ja ei-virheitä tekevän valvojatahon. Eli jonkin jota en usko olevan ihmisten maanpäällisessä elämässä.

Valvonta on usein sellaista, että siinä tunkeudutaan erilaisille alueille. Yhteiskunnan ja vastaavien tasolla pelkkä tarkkailu olisi mieletöntä. Itse asiassa tarkkailu liittyykin ajatukseen siitä että asioihin voidaan puuttua. Tämä on mukana jopa televisio-ohjelmissa; Voidaan nähdä että Halla-aho asettui poliittiseen peliin ja tätä kautta kansalla oli ikään kuin oikeus tarkkailla hänen sisäisiä tunteitaan. Ja tällä olisi vaikutusta hänen poliittiseen menestykseensä: Vääristä reaktioista – näkyivätpä ne Halla-ahon toiminnassa tai eivät – seuraisi rangaistus. On turhaa kuvitella että valvonta olisi ihmisille jotain passivista, jotain joka ei liittyisi säätelyyn.

Toisaalta tässä ei ole kysymys siitä ovatko asiat laittomia. Ne voivat olla nolojakin. Esimerkiksi tarkkailu jossa saadaan tietoa seksikäyttäytymisestä – tai selibaatissa elämisestä – ovat jotain jotka voivat olla kiusallista tietoa johon liittyvää aineistoa tulee jonkinlaisen tarkkailun sivutuotteena. Tässä mielessä esimerkiksi valheenpaljastuskoneen käytön kohdalla on riski siihen, että sisäisistä tunteita paljastuisi itselle nolo pakolaislasten vihaaminen. Tai mikä pahempaa Halla-ahon identiteetille – pakolaissympatiseeraaminen. (Toki vastaava systeemin vinouttaminen voisi tapahtua siihenkin suuntaan, että jos Halla-aho olisi raivostunut pakolaislapsesta, hän ei olisi rasisti vaan suuttuisi siitä miten nämä loisivat rahaa suomalaisilta. Ja nyt sitten rauhallisuus taas on sekin todiste siitä että Halla-aho ei ole rasisti ja on päinvastoin rauhallinen ja maltillinen mies. Kysymys on siitä että tarkkailu aina myös tulkitaan. Syntyy lokeroita ja tulkintatapoja. Ja nämä metodit ovat mukana. Ja niiden luonne voi olla epäreilu. Asiaa ei ainakaan yksiselitteistä se, että valheenpaljastuskone ei ole niitä varmimpia mittareita.)

Kognitiivisessa uskontotieteessä tämänlaisiin noloihin juttuihin liittyy ajatus strategisesta tiedosta. Pascal Boyer on kuvastanut sitä miten uskomukset muuttuvat uskonnonkaltaisiksi lepytysrituaaleineen jos uskomuksiin liittyy ajatus siitä että uskomuksen kohteella on pääsy identiteettiämme uhkaaviin salaisuuksiin, kaksoisstandardeissa elämisiin ja vastaaviin. ; Onkin selvää että esimerkiksi kristinuskon Jumala on nimenomaan taho joka tietää kaiken minkä teemme ja tuntee jopa salaiset ajatuksemme. Ja tätä kautta Jumala tuottaa valvontaa jonka ajatellaan johtavan siihen että säätelemme itse omaa toimintaamme ilman että Jumalan tarvitsee jokaisesta aktiosta tulla rankaisemaan.

Uskallankin sanoa että Halla-ahon valheenpaljastuskoneessa oleminen tavallaan demonstroi sitä miten pelkkä mittarissa oleminen on käytännössä liitoksissa monenlaisiin muihin vastaaviin asioihin. Toisaalta tilanne on myös vahvasti epäsymmetrinen. Eli Halla-aho ei nähnyt kansalaisten valheenpaljastustestejä. Mikä kertoo siitä että hän oli kohteena tavalla joka ei ollut tasainen.

Selvää on myös että Halla-aho ei ole fyysisen väkivallan uhan alla. Mutta sen sijaan häntä uhkaa rakenteellinen rangaistus. Johon liittyy ajatuksia työpaikan säilymisestä ja vastaavista. Toisaalta tätä valvontaa ja rangaistusta oli tehty tuottavaksi. Julkinen viihdetelevision ohjelma on suora linkki äänestäjiin, eli ihmisiin jotka ovat hetken aikaa vallassa demokratiassa aina vaalikausien lähestyessä.

Kysymys ei ole siitä onko Halla-aho vallankäytön kohteena. Kysymys on enää siitä onko vallankäyttö reilua, oikeudenmukaista ja perusteltua. Ja tämä ei ole tämänkertaisen jutun aiheena.

Jos ylläoleva ajatus tuntuu järkeenkäyvältä, kannatat erästä oleellisinta Michel Foucaultin ajatusta. Halla-ahon puolustaminen ei toki ole tyypillinen strategia niiltä joiden ideologis-poliittinen näkemys on sellainen että niissä piireissä Foucaultia arvostetaan. Tämä on minulta tahallista ja tarkoitushakuista; Halusin keikuttaa venettä niin että ihmiset jotka eivät yleensä pidä Foucaultista näkisivät että "siinähän on ihan järkeenkäyviäkin juttuja" ja toisaalta hänen vastapuolensa voisi nähdä että valta ja vallankäyttö ei ole aina samaa kuin moraalittomuus.)

Foucault esitti että Jeremy Benthamin ”Panopticon” -vankila oli oleellinen. Bentham ajatteli että olisi hyvä tehdä vankila jossa keskustornista nähdään jokaiseen selliin minä tahansa hetkenä. Ja itse torni oli sellainen että sinne ei nähty joten vanki ei voinut tietää tarkkailtaisiinko häntä juuri silloin. Tämä säätelisi vankien käyttäytymistä niin että fyysisiä rangaistuksia ei tarvittaisi joko niin paljoa tai ei lainkaan. Toisaalta tylsistyvät vangit jotka muuten söisivät vain leipää voisivat tehdä tuotteita ja näitä voitaisiin myydä voitolla. koska siinä sovellettiin neljää periaatetta jotka ovat modernissa vankien kohtelussa oleellista;
1: (Pervasive Power); Valta tunkeutua ja tarkkailla.
2: (Obscure Power); Vallan epäsymmetria jossa vankeja tarkkaillaan mutta he eivät ole tarkkailijoita. Tähän liittyy kyky kätkeä sitä millä keinoin ja mistä syystä tarkkailua tehdään.
3: (Structural Violence); Fyysisen väkivallan korvaaminen rakenteellisella väkivallalla. Identiteetistä ja maineesta ja vastaavista tulee oleellinen osa rangaistuskoneistoa.
4: (Profit); Tehottomat ja tuottamattomat ihmiset saadaan tuottamaan rahaa niille jotka ovat hallitsemassa. Tässä mielessä vangit ovat käteviä koska he ovat rikollisia ja heitä kohtaan tunnettu sympatia on yleensä pienempää kuin keskivertojen ihmisten. Tätä kautta heidän puolelleen mennään vähemmän.

On selvää että tämä vankila on suunniteltu vanginvartijoiden ja vangiksiottajien näkökulmasta ja näiden ihmisten eduksi. Ei niin että vangeilla olisi mahdollisimman miellyttävää. Vallassaolevien arvot, ideologia ja muut ovat aina jollain tavalla mukana prosessissa.

Tässä kohden myös henkilörekisterit ja vastaavat lomakkeetkin voidaan nähdä tarkkailun keinoiksi. Myös signaalit, kuten vaikkapa hihamerkit, ovat keino jolla voidaan helposti tarkkailla ja lokeroida ja luokitella tarkkailtuja. Tässä mielessä olenkin aikamoinen puolijuutalainen kaikkien henkilörekisterien kohdalla. ; Rekisterien haltija kun ei välttämättä ole mitenkään virheetön. Ja jos onkin niin ei ole mitään takeita siitä että asia ei muutu ja esimerkiksi rekisteri päädy vallankaappauksen kautta uusien valtaannousseiden hirmuhallitsijoiden käsiin.

Ja tätä kautta voidaankin huomata että vallankäytöllisyyttä löytyy monista erikoisista paikoista. On esimerkiksi hyvä miettiä miten nykyhallituksen tekemät erilaiset työttömien kyykyttämiset ovat tärkeitä. Ne eivät toimi tehokkaasti siihen mihin niillä sanotaan hakevan. Toisaalta niihin kuitenkin liittyy rakenteita jotka voidaan nähdä tehokkaaksi toisella tavalla. Se on tehokas näillä tavoilla. Ja se, onko tämä reilua, oikeudenmukaista, perusteltuja tai intentionaalisia on sitten keskustelu joka pitää käydä toisaalla.

Erilaisilla lomakkeilla ylläpidetään valvontaa. Tämä ei ole vain valvontaa vaan siihen liittyy rahan siirtymistä ja rahan siirtymättä jättämistä. Monet työllistämitsoimenpiteet ovat tehottomia. Mutta ne ovat jotain vielä erikoisempaa. Niissä joutuu tekemään asioita joita suurin osa ihmisistä kokee pälleinä, nöyryyttävinä tai tylsistyttävinä. Näiden tehtävänä on olla rangaistus. (Tätä ei pidä ihmetellä sillä työllistymistoimenpiteiksi kutsuttuja pelejä puolustavat ovat selvästi moralismi edellä: He puhuvat siitä miten työllistymättä jääminen on valinta. Ja miten ilmainen vastikkeeton raha on sellaisenaan epämoraalista. Tämä on se valtaideologia jolla asiaa oikeutetaan.) Idea on suunnilleen sama kuin Benthamilla.

Tarkkaillut ihmiset haluavat pois nöyryytyksestä ja tuottavat rahaa erilaisille tahoille joita yhteiskunta haluaa tukea – tämä näkyy siinä miten erilaiset yritykset saavat työllistymisprosessissa ilmaisia työntekijöitä eli he saavat vastikkeetonta työtä. Valtio on halukas maksamaan tästä enemmän kuin työttömyyskorvaus muuten tekisi. ; On toki selvää että moni työpaikka ottaa tämän jälkeen ilmaisia työntekijöitä koska ne ovat halvempia kuin maksettu työvoima. Tätä kautta valtio tavallaan maksaa työntekijän, ja alentaa työntekijöiden samasta työstä saamaa ansiotasoa samalla. Sama ilmainen raha – 9 euroa päivässä suurempi raha – vaihtaa omistajaa.

On selvää että tässä on vallankäyttöprosessista jossa hallitsijat tukevat ideologiansa pohjalta ihmisiä yhteisillä rahoillamme. Se, onko tämä oikeutettua, reilua tai perusteltua on sitten jotain jota voi itse kukin tehdä kotonaan.

Nävellin

Ns. "Fidget spinner" on vuoden 2017 muoti-ilmiö. Sille omistettuja youtubekanavia on valtavasti. Niitä kielletään kouluissa - joka liittyy jokaiseen muistamaani muotileluilmiöön. Se ikään kuin täytyy omistaa.

Se on muotilelu joka vertautuu 1950 -luvun hulahularenkaisiin ja 1990 -luvun tamagotcheihin. Niitä on myyty älyttömästi. Se on yksinkertainen lelu, periaatteessa kuulalaakerilla sormen varaan tuettu gyroskooppi jossa on pieniä ulokkeita joiden avulla sen voi pyöräyttää pyörimään. Tuote on mekaanisesti yksinkertainen ja muotileluksi melko edullinen. Tässä mielessä se eroaa esimerkiksi tamagotcheista jotka olivat sen verran hinnakkaita että muoti-ilmiöön saatiin mukaan ripaus vanhaa kunnon luokkajakohenkeä.

Tässä kohden on aika erikoista että lelun suosiota tahdotaan perustella psykologialla. Esimerkiksi PBS Idea Channel kuvastaa tätä asennetta. Siellä ehdotetaan, että kenties suosion takana on se, että nykyään on paljon sileitä pintoja ja että haluamme siksi fyysistä stimulaatiota. Yleensä ottaen tämänlaisissa muotileluissa on tavattu tarkastella asiaa tehokkaiden markkinointikampanjoiden kautta.
1: Video keskustelee myös siitä miten suhtautuminen näveltämiseen on muuttunut. Tämä onkin siitä kiinnostavaa, että itse olin lapsena kova näveltäjä. Tätä pidettiin ongelmakäyttäytymisenä josta minun piti luopua. Se ei ollut kovin onnistunutta. Koska jouduin keskittymään siihen että en nävellä sen sijaan että olisin keskittynyt niihin asioihin joihin piti keskittyä. Nävellys nähtiin mielenvian näkyvänä oireena ja terveys oli sitä että nämä piirteet piilotettiin. Toisaalta näveltäminen koettiin häiritsevänä, epänormaalina (siihen monokulttuuriaikaan suunnilleen häiritsevän synonyymi) ja epäkohteliasta käyttäytymistä joka vihjaa että asia ei kiinnosta. Tosin minä tarvitsin näveltämiseen vain sormeni. Olen aikuisena saanut asian kuriin käyttämällä sormuksia. Nyt tästä näveltämisestä on sitten yht'äkkiä tullut oppimistehostamista ja sosiaalisesti hyväksyttävää. Näveltäminen on siitä kiinnostava että minulle on epäilty autismin kirjoon kuulumista, diagnoosia minulla ei ole. Ja nykyään tähän tuntuu liittyvän jotain muodikkuutta ja autismin kirjoon kuuluminen on monille hieno tekosyy ja oikeutus kokea itsensä erinomaiseksi savannineroksi ja toisinajattelijaksi joka on niin uniikki lumihiutale. Ja että kirjoon itsensä ilman diagnoosia liittäminen oikeuttaa paskiaismaisen käytöksen netissä ja tästä huomauttava on vain tylsimysmäinen neurotyypillinen tyyppi joka syrjii mieleltään poikkeuksellisia erikoisihmisiä ja muita superneroja joita ties ketkäkin kokevat olevansa. Vaikka eivät osaa edes loogista totuustaulua täyttää...

Myös tuotteet itse markkinoivat itseään harvinaisen psykologisesti. Tuotetta myydään nimenomaan tarkkaavuus edellä. Että tarvitset keskittymistä, tämä lelu saattaa auttaa. Monet lelut markkinoivat sitä näihin liittyvin lupauksin. Mielenkiintoista on se, että tuotteen terveyslupaukset ovat keskittyneet erityisesti ADHD ja autismin kirjon huomioon samalla kun lelu on nimenomaan massailmiö jossa suurin osa ihmisistä ei ole ADHD:isia tai autisteja.

Tässä syynä on se, että tosiasiassa näille leluille ei ole tehty vielä tutkimusta. Tutkimus kun vie aikaa ja rahaa. Ilmiö on noussut niin nopeasti ja aika tyhjästä, että tutkimus ei ole vielä ehtinyt tarkastelemaan koko asiaa. Tätä kautta myyntilupaukset perustuvat enemmänkin siihen yhdistelmään, että (1) tuote itsessään on melko ilmiselvästi melko vaaraton - paitsi jos sitä laitetaan niihin paineilmapuhaltimiin ja muuta vastaavaa (2) on olemassa voi-olla perusteluja jotka koskevat autistejen ja ADHD:isten taipumukseen näveltää.

Tieteessä yksi tutkimus painaa kuitenkin enemmän kuin tuhat viitteellistä voi olla -sovellusta. Siksi fidget spinnereidenkin kohdalla on oikeasti oleellisia asioita jotka tarjoavat toiseen suuntaan esittävät perusteet ; Ensimmäinen kysymys onkin siinä että voidaanko "ei-neurotypaalisten" oireilla todella perustella "neurotypaalisten" muotilelua. Toinen kysymys on se, että pyörimiset ovat itse asiassa visuaalisia ja tätä kautta ne kohdistavat keskittymistä toisaalle joka on tarkkaavuuden häiritsemistä ja heikentämistä. Kolmas on se, että fidget spinnereissä on minun lapsuuteni jojoihin liittyvä ilmiö; Niissä tärkeää on tehdä temppuja ja näyttää tätä kautta taitavuutta. Taidot ovat tietenkin hieno asia. mutta se vihjaa siihen että kyseessä ei ole mikään passiivinen nävellin vaan jokin johon huomiota kiinnitetään. Se, että laite "toimisi oikein käytettynä" ei paina jos suurin osa käyttää laitetta nimenomaan "väärin". (Tosiasiassa leikkiminen ja temppuilu voivat olla laitteen "oikea käyttötapa" mutta tällöin medikalisoitu näkökulma on ikään kuin pakko hylätä.)

Voidaankin sanoa että tuotteeseen liittyy leikkimiselementin lisäksi psykologisilla termeillä ja ajatuksilla täydennettyä puhetta. Ja tässä kohden tuote joko toimii tai ei toimi. Selvästi asiaa ei ole tehty tutkimus ja tieto edellä. Viitteenomaisuus tehokkuuden kohdalla ei ole skeptikkoa miellyttävä asia. Erikoista on sekin että tuotteen psykologisuus näyttää johtavan siihen että tuotteen ilmestymistä halutaan perustella  PBS -kanavan tapaan siten että keskitytään siihen että tuote tyydyttäisi jonkin ympäristömme juuri aiheuttaneen aktuaalisen tarpeen. ; Tamagotchien kohdalla samanlaista selitystä ei nähty rationaaliseksi - ei ajateltu että olisi tarpeen selittää urbaanin elämän eläimistä etääntymisestä ja tähän liittyvästä psykologisesta tarpeesta. Sen sijaan nähtiin että markkinointi ja muoti ovat tarpeen luontia itsessään. Toisin sanoen tarve oli sosiaalinen eikä ympäristöllinen. (Fidget spinnerkin poistunee muodista. Jos se olisi ympäristöstä johtuvaa, tarve ei katoaisi mihinkään.)

Fidget spinner onkin tavallaan samallainen ilmiö kuin takavuosien aikuisten muoti-ilmiö, tasapainoranneke. Tasapainorannekkeiden markkinointi perustui tuotteen ilmiselvän vaarattomuuden, placeboilmiön ja markkinoinnin ympärille. Erityisesti urheilijat saatiin mukaan mainostamaan tuotetta. Tuote ei tietenkään selvinnyt tutkimuksista. Mutta siinä vaiheessa muoti-ilmiö oli joka tapauksessa tullut tiensä päähän. Tässä mielessä onkin selvää että ihmiset eivät yleisesti ottaen ole tutustuneet psykologiatieteeseen ja perehtyneet tehoihin ja vaikutuksiin. Sen sijaan he näkevät että monilla ihmisillä on sitä ja sen kerrotaan vaikuttavan ja se saattaa vaikuttaa. Koska tuote on harmiton ja tavallaan kiva - tosin jopa minun sukupolvelle hyrrät olivat lameja leluja - ja hinnaltaan halpa, on mukaan tuleva riski pieni ja joka tapauksessa tärkein tuotteesta tuleva etu on sosiaalinen ; Näytät kuuluvasi porukkaan.

Fidget spinner on siitä kiinnostava että lapset näyttävät käyttävän tätä perusteena mutta aikuiset eivät oikein vakuutu. Kun samaa asennetta saataisiin aikusitenkin pseudotieteellisesti perusteltuihin laitteisiin, olisi maailma huomattavasti hienompi paikka.

Kumoaako Quinen naturalismi itsensä?

Willard Van Orman Quine on eittämättä yksi 1900-luvun vaikutusvaltaisimmista filosofeista. Quine tunnetaan muun muassa erittäin vahvan filosofisen naturalismin kannattajana. Quinen mukaansa on niin että koska ei ole puhtaita analyyttisiä totuuksia, olisi syytä nojautua havaintoihin. ; Quine kehitti klassikoksi muodostuneessa esseessään ”Epistemology Naturalized” näkemyksen jossa naturalismin mukaan perinteinen filosofinen tietoteoria tulee hylätä ja korvata psykologialla. Filosofiassa tulee olla sama ”empiirinen henki” kuin empiirisissä tieteissä ja lähtökohtana tulee olla ulkoinen havainto.

Quinella on tässä kaksi teesiä;
1: On hylättävä Descartesin tyylinen ”ensimmäinen filosofia” eli ehdotonta a priori -varmuutta ja skeptisyyden päihittämistä tavoitteleva näkökulma” tulee hylätä kokonaan.
2: Skientistinen maailmankuva eli empiiristen tieteiden havainnot määrittelevät sen, mitä ylipäätänsä on olemassa, jolloin filosofian ainoa funktio on tieteellinen.

Quinen naturalismi on siitä viehättävä, että sen avulla voi käsitellä perinteiset epistemologiaa koskevat kritiikit. Naturalismiahan on yleensä moitittu juuri sitä kautta että siltä vaaditaan onnistumista ei-skeptisyydessä. Epistemologian rajoitteet ovat muuttuneet ”naturalismin tappajiksi”. Quine pärjääkin varsin hyvin tälle ns. ulkoiselle kritiikille.

Quinen naturalismille on kuitenkin nähty ongelmia. Ja ne ovat sitten sisäisiä ongelmia. Syytös menee siten että Quine haluaa päästä eroon ensimmäisestä filosofiasta, mutta hänen oma filosofinen naturalisminsa on esimerkki ensimmäisestä filosofiasta. Eli Quinen filosofinen naturalismia itseään ei pärjäisi sen omien teesiensä (1) ja (2) läpi. Tämänlaisen esityksen ovat esittäneet Moser ja Yandell, jotka ovat ”Farewell To Philosophical Naturalism” -kirjoituksessaan menneet niin pitkälle että he sanovat että Quinen näkemys olisi tätä kautta itse itsensä kumoava.

Itse suhtaudun tähän kiinnostuksella. Tämänlainen lähestymistapa on oleellinen ja kiinnostava. Se ei heristä sormea ulkopuolelta vaatien ”intellektuaaliselle täyttymykselle” vaikkapa jotain ei-tieteen kautta tulevaa dogmaattista warrant -teesin läpäisyä jonkun Alvin Plantingan henkeen.

Moserin ja Yandellin puolella onkin havaittavissa sitä henkeä että he haluavat palauttaa ensimmäisen filosofian puolta keskusteluun. Ja näin tehdesään he itse asiassa unohtavat sen mitä Quine on sanonut ”Empirismin kahdessa dogmassaan” ; Quine huomautti että analyyttisissä väitteissä on usein synteettistäkin taustaa ja tätä kautta jopa ”kaikki poikamiehet ovat naimattomia” -tyyliset lauseet ovat jotain joka ei ole puhtaasti a priorista.

Kuitenkin kritiikeissä ajatellaan kuin Quinen esittämät ajatukset tieteen luonteesta olisivat a priorisia analyyttisä lauseita ; Väitteenä on toisin sanoen se, että jos Quinella tai hänen kannattajillaan olisi tarjota tieteen käsite joka sisällyttäisi sisäänsä Quinen naturalismin niin sitten se sisältäisi a priorisia rajoitteita sille mikä lasketaan tieteeksi ja tämä uusi tieteen määritelmä olisi tieteen määritelmä ad hoc. Oireellista onkin huomata että Moser ja Yandell korostavat tässä sitä että empiristit eivät ole tuoneet tai onnistuneet tuomaan heille todistusta onnistumisesta. He eivät osoita että tämä olisi loogisesti väistämätöntä. Henkenä näyttääkin olevan se, että jos Quinen naturalismia tulee mukaan tieteeseen niin sitten se olisi jotain jota tiedemaailma ei tee ja saa tehdä ja että tämä olisi a priorista.

On toki totta että Quinen naturalismi, kuten jokainen tietoteoreettinen ongelma, sisältää epistemologisia periaatteita. Näistä keskeisin liittyy Duhem-Quinen teesiin. Tämä on konservativismin periaate jonka mukaan teoriaa ei ole syytä muuttaa enempää kuin on tarve. Tässä kohden on syytä huomata että tieteilijät käyttävät tätä mutta tätä teoriaa ei nähdä empiirisesti todistettuna periaatteena niin että tämä olisi todistettu. Tämä onkin henkenä kun ajatellaan että Quinen teoria olisi itse itsensä kumoavaa. Tämänlainen epistemologinen periaate on siitä jännittävä että Moser ja Yandell näyttävät vaativan että tämänlainen periaate otettaisiin dogmana. Eli kuin se olisi kannanotto johon Quinen oma analyyttistä ja synteettistä tietoa koskeva teoria ei koskisi. Itse asiassa on nähtävissä että tieteentekijät käyttävät Duhem-Quinen teesin tapaisia periaatteita juuri sen vuoksi koska se on kätevää heidän työnsä kannalta. Tässä mielessä kätevyys on induktiivinen periaate johon liittyy tutkijoiden työkokemusta. Se ei ole 100% todistettu metafysiikaton kannanotto. Mutta itse asiassa jos se olisi sellaista niin sitten se varsinkin olisi jotain joka onnistuisi olemaan ensimmäistä filosofiaa siinä mielessä jossa Quine sen näkee olevan.

Tämänlainen epistemologinen lause onkin jokin joka ei ole 100% analyyttinen totuus. Kyse on vähän kuin numeroiden käyttäminen; Ei ole mitään ilmiselvyyttä että universumin tulisi noudattaa induktiivisia sääntöjä (luonnonlakeja) ja matematiikkaa. Mutta se näyttää hämmentävänkin kätevältä. Tässä mielessä induktion käyttämiselle ja lukujen käyttämiselle on a posteriorista, joskaan ei tietenkään täysin metafysiikattomaksi todistamisen, pohjaa.

Voidaan nähdä että tiedemiehet ovat tajunneet että tutkimusohjelmat edistyvät ja tuottavat havaittavia sovelluksia ja varmistuksia kunhan jokaista anomaliaa ei tulkita falsifioivaksi havainnoksi vaan mietitään ensin mittausvirheiden mahdollisuudet. Ilman tämänlaisia periaatteita teoriat olisivat lyhytikäisiä ja tieteen tekeminen muuttuisi epämielekkääksi. ; Samoin se että jokin teoria muuttaa paljon tiedeverkkoa tarkoittaa käytännössä sitä että kyseistä teoriaa sovelletaan monessa muussa tieteenalassa. Tämä monialaisuussovellettavuus tapahtuu varmasti useammin tai helpommin jos teorian takana on jotain kätevää. Ja tätä kautta tämä asia on varmasti osallaan kun estimoidaan ilman ensimmäistä filosofiaa että mikä vaihtoehto on uskottavampi kuin toinen. Jos tilanne voitaisiin tehdä korjaamalla joko asiaa 1 tai 2, ja toinen on monisovelluksinen rikas tutkimusohjelma, voidaan arvata että teoria on parempi. Tätä alleviivaa sekin että periaatteessa Duhemin-Quinen teesikään ei ole periaatteessa mitenkään sellainen että siitä ei voitaisi luopua. Se ei ole dogma. Se on nyrkkisääntö ja käytänne joka on näppäräksi havaittu ja siksi laajaan sovellettu. (Jopa Yandell ja Moser korostavat että konservatiivinen periaate on deskriptiivistä tieteenfilosofiaa eli se kuvaa sitä miten tiedeyhteisössä toimitaan käytännön tasolla. He eivät pidä siitä että Quine esittää sitä ikään kuin normatiivisena tieteenfilosofiana eli sääntönä jonka mukaan tieteen tulisi toimia.)

Empiria on tätä kautta empiirisesti todistettu. Ja juuri sellaisella Quinelaisella asenteella tästä ei tule ongelmaa. Jos asiaa katsotaan perinteiseen ensimmäiseen filosofiaan jumiutuneena päädytään niihin tilanteisiin joissa naturalismi olisi kehäistä. Mutta jos vaade siitä että ensimmäinen filosofia olisi jokin tavoitetila, hylätään ei tässä ole mitään sisäistä ongelmaa. Näyttääkin siltä että Quine olisi sisäisesti ristiriitainen vain jos ensin analyyttinen ja synteettinen erotetaan ja vaaditaan että empiristinen periaate saisi olla empiristinen periaate vasta kun se on todistettu jollain Moserin ja Yandelin tieteelliseksi määrittämällä kriteerillä. Joka näkyy siinä miten käytetyt argumentit esimerkiksi tiedemiesten tutkimusohjelmien kätevyydestä olisi hylättävä koska ne eivät ole oikeanlaisia episteemisiä periaatteita. He vaativat puhdasta a posteriorisuutta, joka taas vaatisi sitä että maailma ei noudattaisi Quinelaista rataa jossa analyyttinen ja synteettinen tieto käyttäytyisivät kuin ”Empirismin kahdessa dogmissa”.

Toisin sanoen Quinen näkemyksestä saadaan itsensä kanssa ristiriitainen tunkemalla sen ylle jokin ensimmäinen filosofia joka sisältää tieteen ulkopuolisia metafyysisiä teesejä esimerkiksi siitä mikä ei kelpaa kokemuksenvaraiseksi tiedoksi. Heille mikä tahansa normatiivinen tieteenfilosofia on määritelty puhtaaksi a priori -tiedoksi, ja parhaiten tässä onnistutaan ensin selittämällä että annetut puolustukset eivät voi olla relevantteja koska ne eivät nojaa niihin periaatteisiin joita he a priori määräävät ja toisaalta tämän jälkeen he vaativat että vastapuoli toditsaa että eivät onnistu ja pitävät tätä näyttämättömyyttä todisteena että se on myös täysin mahdotonta.

Toisin sanoen kun he esittävä että normatiivinen tieteenfilosofia olisi aina a priori, he sekoittavat periaatteen olemassaolon ja periaatteen puhtaan a priorisuuden. Tämä on hieman sama kuin empiirisissä teorioissa. Se, että joku esittää teorian gravitaatiosta on teoria jota ei ole täysin varmasti todistettu. Mutta tämä ei tarkoita että se olisi puhtaasti a priori vaikka siihen luotetaankin. Duhem-Quinen teesistäkin voidaan sanoa että se että sinulla on tämänlainen normi ei tarkoita että se olisi täysin a priori. Itse asiassa kriitikot olettavat että periaatteessa ei ole lainkaan kokemuksenvaraisuutta. Ja joutuvat olettamaan tämän siten että esimerkiksi tiedeyhteisön käytänteet eivät voisi sisältää minkään vertaa kokemusvaraista tietoa siitä että tämä periaate olisi kätevä approksimaatio noin yleensä. Tämänlainen määritelmällinen asenne onkin tärkeä sillä sitä kautta se mikä näyttää Quinen filosofian sisäiseltä kritiikiltä muuttuu ulkoapäin tulevaksi kritiikiksi. Ja tätä kautta kritiikki muuttuu irrelevantiksi samoista syistä kuin muutkin sen ulkopuoliset kritiikit.

Ainut keino korjata tätä olisikin väittää että perustelut joilla Duhem-Quinen teesi perustellaan ovat itsessään a priorisia periaatteita. Tämä tosin metauttaa ongelman koska näitä väitteitä koskee sama virhe kuin Duhem-Quinen teesiäkin. Koska Quinen ongelmaksi asia muuttuu vasta jos sitoumukset ovat puhtaasti a priorisia. Jolloin niissä ei ole takanaan yhtään minkäänlaista kokemuksenvaraisuutta. On täysin mahdollista muodostaa käsiteverkko jossa yksikään konsepti ei ole täysin a priorinen. Näin ollen Quinen sisäiseksi ongelmaksi väitetty haaste ei itsessään olekaan mitään metafysiikatonta tietoa joka olisi jotenkin väistämätöntä ja lopullista. Ja jos se ei ole tämänlaista, siitä ei tule ongelmaa Quinelaiselle ajattelulle.

Toki Moser ja Yandell sanovatkin itse että he sanovat hyvästit filosfiselle naturalismille ja toivottavat ensimmäisen filosofian tervetulleeksi perustaksi tieteenteolle. ; Tässäkin he eivät tiedostane sitä, että jos ensimmäinen filosofia hyväksytään niin sitten naturalistisetkin ensimmäiset filosofiat ovat mukana tiedepelissä eikä tässä ole sen suurempia ongelmia kuin muillakaan ensimmäisillä filosofioilla. Koska kysymys lienee kuitenkin enemmän halusta saada se oma ensimmäinen filosofia ikään kuin pomottelemaan muita ulkopuolelta, omasta ensimmäisestä filosofiastaan käsin.

---

En tiedä kuka on heikoin lenkki. Mutta hyvästi, ensimmäinen filosofia!

Äpärä

Jussi Halla-ahon avioton lapsi on tullut päivän yhdeksi tärkeimmäksi poliittiseksi uutiseksi. Tätä miettiessä voidaan tiedostua vaikka siitä että Halla-ahon politiikassa ja toimintatavoissa on paljon moitittavaa. Lapsi tuskin on sellainen.

Sanoisin jopa niin että jos 20 vuotta sitten Halla-ahon ateismi olisi ollut kauhistus ja siviilipalveluksessa olemisensa olisi ollut kriisi 15 vuotta sitten, täytyisi aviottomien lasten kanssa mennä jonnekin iloisen 1950 -luvun perinteisille ns. kristillisille arvoille.

Joka onkin alleviivaukseni sille että miksi mikäkin on kohu. Ja miksi esimerkiksi kiinnitämme enemmän huomiota jos lestadiolaispappi on pedofiili kuin jos pedofiili on satunnainen. Kyseessä on odottamattomuus ja konflikti. ; Vanhaa uutisia koskevaa iskulausetta mukaillen ; Miestä pureva koira ei ole uutinen, koiraa pureva mies on.

Poliitikkoihin tavataan yhä nykyäänkin - jopa aikana jolloin maanläheisyys, maisterijätkyys ja poliittinen epäkorrektius ja anti-elitismi ovat oleellinen keino päästä politiikkaan - kuva hienostuneesta ja sofistikoituneesta ja ylevästä maan hoitamisesta. Tavalla jossa poliitikolla olisi ikään kuin kovemmat velvollisuudet. Tai ainakin odotukset siitä että he olisivat jotenkin paitsi edustamassa kansaa niin olemassa myös jotenkin harvinaisen mallikelpoisia ja edustavia kansalaisia.

Tässä kohden itse viitsin sanoa sen verran että Halla-ahon kriisissä oleellisin on enemmänkin tausta. Taustallahan on se, että Halla-aho oli lehdistölle ilmoittanut väärän lapsiluvun. Avioliiton ulkopuolinen lapsi oli sitten facebookpäivitys. ; Halla-aho ei siis ole ollut rehellinen medialle.

Itse pidin Halla-ahon omasta vastauksesta; Hän selitti miten "Olen tehnyt yksityiselämässäni virheitä, joita en saa tekemättömäksi. Olen pyytänyt anteeksi niiltä, joille asia kuuluu, ja elänyt seurausten kanssa parhaan taitoni mukaan. Olen tunnustanut kyseisen lapsen ja huolehtinut muista asiaan kuuluvista velvoitteista." Tässä kohden hän ei selittele asiaa mitättömäksi ja yritä korostaa miten merkityksetön asia on. Astetta heikompi medianhallinnan kommentti on se, jossa Halla-aho selittää uutisen ajankohdan olevan tarkoitushakuisen ja korostaa miten "Tämä on itse aiheutettu ongelma." Tässäkin vika ei ole siinä mitä hän sanoo ja ajattelee, vaan yleinen ihmisten analyyttisen heikkous ; Kun selitetään että uutisen julkituloaika on poliittista peliä ollaan menossa askel selittelyjen ja vähättelyjen suuntaan. (Eli; Itse näen että selitys on aika uskottava. Mutta joku voi silti nähdä sen yrityksenä oikeuttaa tekoa jotenkin. Koska eivät osaa tai halua keskittyä tarkemmin asian äärelle.)

Itse näkisin että Halla-ahon avioliiton ulkopuolinen lapsi on ongelma lähinnä jos kannattaa vahvasti perinteisiä perhearvoja. Itselläni on esimerkiksi ollut tilanne jossa minulla olisi ollut mahdollisuus tuottaa maailmaan lapsi ihmiselle joka halusi lapsen mutta ei halunnut miestä elämäänsä. (Itse taas en halua tuottaa maailmaan kuolevaisuutensa tuntevia tietoisia olentoja. Ei täällä niin kivaa ole elää, että olisi jotenkin erityisen moraalinen teko ainakaan.) En tarttunut tilaisuuteen mutta ymmärsin siitä että avioliiton ulkopuolisen lapsen takana voi olla monenlaisia syitä.

Asia onkin tältä kohden sidottavissa jopa Halla-ahon persoonaan itseensä. Jos sama olisi tapahtunut Timo Soinille, tilanne olisi oleellisesti erilainen sillä hän on esiintynyt korkealaatuisen moraalin suoraan sanojana. Soinin asenteet ovat olleet hyvinkin moralistisia. Hän on ottanut kantaa monenlaisiin asioihin ja tämänlainen vaatii sitä että itsekin noudattaa erilaisia moraaliperiaatteita. Jussi Halla-aho ei sen sijaan ole koskaan esiintynyt minään moraalisena agenttina. Itse asiassa koko hänen toimintansa on kautta aikojen ollut sitä että hän on avoimesti kelmeä ja aavistuksen karmivakin. Hän ei ole koskaan leikkinyt minkäänlaista parempaa tai moraalisempaa ihmistä - toisin kuin vaikkapa Soini. Näin ollen Halla-aho ei paljastu kaksinaismoralistiksi, ainostaan jokseenkin moraalittomaksi. Tämä tekee hänen hairahduksestaan kaksinaismoralismin verran vähemmän paheksuttavan.

Nykyaikoina, aikoina jolloin Jeesus ei ole ainut sallittu ja hyväksytty uusioperheen kasvatti, paheksunta jäänee aiheensa vuoksi vähäiseksi. Toki joku moralistikristitty saattaa järkyttyä ja olla äänestämättä Halla-ahoa. Mutta tämän tyyliset moralistit ovat todennäköisesti vastustaneet jo sitä Halla-ahon ateismiakin. Että heidän äänensä olisi joka tapauksessa menetetty.

Illuusiot empirismin voimavarana

Skeptismiä ja skientismiä moititaan usein ylpeydestä ja liiasta varmuudesta. Ja tässä yhteydessä tieteen hylkäämiä aikanaan uskomia teorioita, kuten flogistonia, ja illuusioita käytetään varoitusmerkkeinä liiasta ylpeydestä. Tiedeuskokritiikin ytimessä onkin nimenomaan ajatus tieteestä faustilaisena sopimuksena tai jonain jossa tiedemies unohtaa nöyryyden.

Tämä näkemys on kiinnostava sillä se nojaa hyvin vahvasti ajatukseen tiedeuskosta loogisen positivismin kaltaisena lopullisia varmuuksia hakevana ensimmäisenä filosofiana joka olisi täysin metafysiikatonta. Tämänlaista ylpeää varmuutta ei toki ole vaikeaa löytää vaikkapa monista skeptikoiden facebookryhmistä. Siellä luotetaan omiin näkemyksiin hyvinkin vahvasti.

Mutta tieteenfilosofian - ja tätä kautta skientismin – puolelle voidaan laittaa kontrastia. Kun esimerkiksi itse olen sitä mieltä että ei ole mitään ei-tieteellistä tietoa, en lainkaan edusta loogisen positivismin ajatussuuntausta. Sillä näkemykseni ytimessä on enemmänkin syvä tiedostaminen ihmisten läpitunkevasta erehtyväisyydestä ja hölmöydestä. Ja jossa ylpeys voi heijastua myös esimerkiksi siinä kun puolustetaan niitä mukamas nöyriä yliluonnollisia uskomuksia lähinnä siksi että ne hyväilevät ihmisten egoa sanoen että Jumala on asettanut ihmiset tärkeälle sijalle ja että ihmiset ovat hyvin tärkeitä ja saavat haluttavia asioita, kuten tuonpuoleisen elämän.

Olenkin ollut erityisen vahvassa konfliktissa esimerkiksi Alvin Plantingan warrant -ajatuksen kanssa. Siinähän on taustalla hyvinkin loogisen positivismin hamuama ajatus siitä että ihmisen aistit ja järki olisivat ehdottoman ja lopullisen varmoja ja että tieteellisen maailmankatsomuksen olisi annettava ihmiselle varmuus tästä. ; Käytännössä Plantingan järjen ja havaintojen varmuus on lähinnä hieman empiristisillä mausteilla uudelleenmuotoiltua René Descartesin metafysiikattoman rationaalisen järjen puolustuspuhetta joka on käytännössä loogista positivismia yhdellä lisäaistilla, jumala-aistilla (sensus divinitatis).

Oma näkemykseni on Quinelaisessa naturalismissa. Onkin mielenkiintoista miten naturalisti ja skientistinen Quine onkin lokeroitunut jopa englanninkielisen wikipedian puolella nimenomaan loogisen positivismin kriitikoihin. ; Tämä ei toki ole ihme, sillä Quinen ”Empirismin kaksi dogmia” Two Dogmas of Empiricism" moittii loogiselle positivismille tärkeän verifikationismin kannalta oleelliseen analyyttisen ja synteettisen tiedon välistä jaottelua.

Ja tässä yhdistyy ajatus siitä että ei ole mitään ei-tieteellistä tietoa ja ajatus siitä että illuusiot ovat tärkeitä ja erehtyväisyyden tiedostaminen oleellinen osa koko tiedeprosessia. Karkeasti; Tutkimusta tarvitaan juuri siksi että ihmiset eivät ole aisteineen ja älyineen kovinkaan erinomaisia.

Quinelle skeptisyys on tieteen voima. Skeptisyyden ytimessä on tietoisuus illuusioista, siitä että meidän ei aina pidä uskoa silmiämme.

Skeptisyys saa voimansa kangastuksista, näennäisesti taipuvissa tikuissa vedessä, sateenkaarissa, jälkikuvissa, kaksoisnäkemisissä, unissa. Mutta missä mielessä ne ovat illuusioita? Siinä mielessä että ne näyttävät olevan materiaalisia objekteja joita ne eivät ole. Illuusiot ovat illuusioita vain suhteessa aikaisempaan tietoomme siitä miten normaalit aineelliset kappaleet käyttäytyvät. Ja johon ne ovat kontrastina. Perustalla olevat fysikaaliset tieteet ja uleinen tieto aineellisista kappaleista on tätä kautta liitoksissa skeptismiin. Quinelle kaikki perustelu on tieteellistä perustelua. Perinteisen epistemologian hylkääminen on tarpeen koska siinä nojataan saavuttamattomaan ensimmäiseen filosofiaan. Meillä ei ole tarjolla muuta kuin uudelleenarviointia. Emme voi hylätä kaikkia oletuksiamme maailmasta ja aloittaa tyhjästä. Uskomukset, hypoteesit, teoriat ja metodit oikeutuvat saavutustensa kautta. Hän lähti siitä että tosiasiassa illuusiot, unet ja muut skeptiset kokemukset ovat jotain jotka ovat järkeviä mahdollisuuksia sitä kautta että olemme kokeneet niitä. Toisin sanoen kun tulkitsemme illuusiot virheiksi, teemme tämän tavalla joka on tärkeässä suhteessa tietoon ja kokemukseen.

Quinen naturalismin keskeisin osa onkin sen asettuminen vastustamaan ensimmäistä filosofiaa. Tässä hän viittaa esimerkiksi Descartesin ”Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta” (1641) -teoksesta tuttuun pyrkimykseen rajata skeptismi täysin irralleen tiedosta. Descartesin tavoitteena oli osoittaa tiedolle varma ja täysin epäilyksetön perusta. Tässä vanhassa mallissa perinteiset empiristit yrittivät todistaa varmuutta puhtaassa aistihavainoissa ja rationalistit logiikan ja järjen totuuksissa. Quinen tieto taas nojaa sen varaan, että tämänlainen tavoite ei ole mahdollinen. Eikä tarpeellinen. ; Quinen mukaan naturalismi on sitä että todellisuus tunnistetaan ja kuvataan tieteessä itsessään eikä missään tiedettä edeltävässä filosofiassa. Naturalismi on luopumista tiedettä edeltävän ensimmäisen filosofian tavoittelemisesta. Erehdys ja korjattavuus on oleellinen asia. Toisaalta tämä tarkoittaaa sitä että naturalismi ei voi olla tilivelvollinen millekään tieteen yläpuolelle menevälle tuomioistuimelle. Koska niiden vaatimukset nousevat siitä että annetaan jollekin perutalle sama asema kuin ensimmäisille filosofioille. Quinen naturalismi ei ole vastuussa siitä onko se ristiriidassa sen ulkopuolelta tulevien vaateiden kanssa vai ei.

Jos naturalistin keskeisenä tehtävänä olisi osoittaa ensimmäisen filosofian hengessä että tieteellinen tieto seisoo varmalla pohjalla, olisi asenne kehäinen. Mutta jos tästä vaateesta luovutaan katovavat myös ne ristiriidat ja ongelmat joilla epistemologiaa on vaivattu. ; Kun oletuksesta siitä että tiedon tulisi olla antiskeptistä luovutaan ehdottomana vaatimuksena, ei naturalismilla ole tässä suhteessa ongelmia.

Tällä on merkittävä suhde illuusioihin. Sillä Quinen mukaan jos tiedämme että jokin on illuusio, se on kontrastissa tietoon. Esimerkiksi jos veteen tietyss kulmassa laitettu keppi näyttää taittuneeksi, on sen toteaminen taipuneeksi jotain joka onnistuu vain jos meillä on tieto siitä että keppi on todellisuudessa suora. Tämänlaiset asiat ovat ponnahduslautoja tietoon. ; Yksittäisiin tieteellisiin väittämiin kohdistuvat skeptiset epäilykset vaativat laajan ja hyväksyttävän taustan joka hyväksytään tiedoksi. Tätä kautta väitteet voivat olla vääriä mutta ne eivät kuitenkaan ole samaa kuin tiedossa epäonnistuminen ja tiedon täysi saavuttamattomuus. Jotkin väitelauseet ovat paremmin tietoa kuin jotkin toiset eivät.

Illuusiot ovat tässä mielessä kuin entisiä kumottuja paradigmoja. Ikuisiin totuuksiin luottavat ovat sitoutuneet omiin ensimmäisiin metafysiikkoihinsa ja ovat tätä kautta ylpeitä. Tiede ja sen muuttuminen ja teorioiden hylkääminen nähdään heikkoutena. Kun tosiasiassa voidaankin nähdä että tässä päinvastoin käykin niin, että flogistonin hylkääminen osoittaa että skientismi ei olekaan olekaan niin kovin ylpeää ja dogmaattista. Kuten Ilkka Niiniluoto onkin esittänyt ; Falsifioituvuusperiaatteiden kaltaiset vaatimukset ja muut vastaavat korjausprosessit johtavat siihen että tieteellinen maailmankuva ei voisi ja saisi olla dogmaattista. Tiede edistyy juoksemalla eteenpäin. Ensimmäisen filosofian kannattajat taas seisovat paikallaan ja määrittelevät olevansa jo maalissa, ja pitävät tätä todistuksena siitä että heillä itsellään on käsissään jotain ikuista ja pysyvää. Erikoista että he eivät useinkaan näe tässä mitään ylpeilyä. Me muut taas edistymme, tai vähintään pyörimme kehää joka on pidempi kuin muistimme.

Jokainen turha moraalipaniikki kolmessa osassa

Sexpo teki kannanoton siitä kuinka tulli oli ollut huolissaan alaikäisiltä näyttävistä seksinukeista. Sen kannanoton mukaan nukeilla on tehtävä pedofiilisten rikosten ennaltaehkäisyssä. Nukke nähtiin purkautumiskanavana joka ei ole oikea ja normaali tavallinen ihminen. Tämä aiheutti paljon paheksuntaa. Sexpo nähtiin aika monen puolella pedofilian puolustajana.

Kun mietitään näiden nukkejen tapaisia asioita, ne ovat monista varmasti kuvottavia. Tässä kohden on syytä miettiä minkälaisia erilaisia yhteiskunnallisia vaihtoehtoja on tarjolla;
1: Vapautus. Otamme vapaamielisen asenteen ja hyväksymme tuottajia tekemään sellaisia tuotteita kuin haluavat ja asiakkaita ostamaan niitä. Tuotteita saa tehdä ja ostaa. Nukke ei ole oikea lapsi ja tätä kautta pedofiileja tulisi rangaista vasta kun he molestoivat ns. normaaleita ihmisiä.
2: Säätely. Eli hyväksytään että asioita saa valmistaa. Mutta niitä myydään jollain standerdeilla. Ostaminen tehtäisiin luvanvaraiseksi ja esimerkiksi pedofiilit päätyisivät nukkeostoksensa kautta johonkin valvontarekisteriin. Eli käsiteltäisiin hieman kuten tuliaseita.
3: Kielto. Estetään maahantuonti ja valmistaminen, mutta omistamisesta ei rangaista. Käytännössä tämä tarkoittaa useimmiten kriminalisointia jossa kielletään ostaminen ja valmistaminen ja asetetaan jonkinlainen sanktio – sakko tai vankeus – niiden omistamisesta. Mutta hyvin harvoin, kuten esimerkiksi homojen avioliiton kieltämisen kohdalla, asia voidaan vain kieltää.

Toki aika usein valitaan näiden ulkopuolelta pelkkä asian paheksuminen joka ei ole säätelynhaluista, sensuristista sanan vahvimmassa mielessä. Tämä ei kuitenkaan ole yhteiskunnallinen ratkaisu asian yhteydessä. Tämänlaiselle valittamiselle ja motkottamiselle oleva tila on kenties tärkeä mutta se on kuitenkin muualla kuin poliittisessa ympäristössä.

Tässä kohden olen kiinnittänyt huomiota siihen miten pedofiilien nukkekohun rakenne toi mieleeni toisen keskustelun. Se koskee seksirobotteja. Ei alaikäisen näköisiä seksirobotteja. Vaan seksirobotteja. Tämä ei ole sinänsä yllätys. Sillä tavallaan seksirobotti on vain hyvin teknillistetty seksinukke.; Sinziana Gutiun ”Sex Robots and the Roboticization of Consent” (2012) on tässä hyvinkin relevantti. Gutiu on kirjoittanut seksiroboteista feministisessä näkökulmassa. Siinä korostetaan että seksirobotit ovat korostetusti fantasioita. Siis siinä mielessä että naisen analogeiksi tehdyt seksirobotit vastaavat miesten toiveita. Tätä kautta seksirobotti on miestä miellyttämään tehty ja aina halukas. Ja tämä voi vääristää ajatuksia naisista.

Peruslogiikan voisi tiivistää seuraavalla tavalla; Gutiun argumentaation ytimessä on viittaaminen symboleihin ja symbolien tosissaan ottamisen seurauksiin. Näkökulma ei perustu vanhoillis-kristilliseen ajatteluun seksistä jossa ajatellaan että mikä tahansa ei-lisääntymiskeskeinen ja perheenlisäykseen yhteydessä oleva seksiaktio on moraaliton. Sen sijaan siinä on ajateltu ajatusta seksistä vapaamielisemmästä suunnasta. Se problematisoi seksirobottejen asiallisuutta seuraavalla tavalla;
1: Symbolisuusoletus; Seksirobotit representoivat symbolisesti naisia. Ja näihin liittyy ongelmallisia seksuaalinormeja.
2: Seurausoletus; Seksirobottien käyttäminen normalisoi näitä ongelmallisia seksuaalinormeja ja tätä kautta teot siirtyvät myös tosimaailmaan. Gutiu korostaa että seksirobotit tukisivat seksuaalisia stereotyyppejä ja edistäisi pornotähtityylisiä ratkaisuja. Lisäksi ne käyttäytuisivät eroottisesti tavalla jolla ne olisivat aina suostuvaisia. Robottien käyttäminen normalisoisi asioita. Asian luvallisuus ja asian vapaus olisi viesti muulle yhteisölle. Toisaalta ihmisille tulisi vääränlainen käsitystö seksiin suostumisesta.
3: Suojeluoletus; Jos jokin sinällään ei-haitallinen asia tuottaa negatiivisia seurauksia meidän tulisi tehdä jotain asian vuoksi.

Toki tällä kaavalla voitaisiin tavallaan tiivistää joka ikinen moraalipaniikki ikinä. On hyvä huomata että kolmas kohta ei ole johtopäätös vaan se on itse asiassa yksi premisseistä. Sillä se ei ole suora seuraus kahdesta ensimmäisestä premissistä.

On ajallemme hyvin tyypillistä tehdä tämänlaisia toimintatapoja; Jokin asia joka esittää itselle epämieluisia moraalinäkemyksiä otetaan tämän asian symbolina. Ja sitten esitetään että symbolilla on jokin syy-seuraussuhde itse asiaan joten sitten ne eivät enää olisikaan ”ihan eri asioita”. ; Toisaalta merkittävää on myös se, että syy-seuraussuhteet nostetaan esiin hyvinkin viitteenomaisesti. Ja mielenkiintoista onkin huomata että esimerkiksi pedofiilien nukkejen kohdalla Sexpo esitti että korrelaatiot menevät siihen suuntaan että nuket vähentäisivät pedofiliaa jolla olisi uhri.

Toisin sanoen fantasiat ja tosiasiat liitetään yhteen yhdeksi ja samaksi. Normaalisti ajattelemme että mielikuvitus ei ole totta ja että terve ihminen osaa erottaa mielikuvituksen todellisuudesta. ; Tässä mielessä on huomattava että esimerkiksi alaikäistä esittävä nukke tai seksirobotti on esine. Ja asia on todellakin kuten Gutiu sanoo siinä mielessä että ne ovat symbolisessa ja fantasiointisuhteessa todellisiin oikeisiin naisiin.

Teoilla on symbolinen ja fantasioiden suhde aitoon väkivaltaan. (Esimerkiksi siksi että tosielämässä väkivaltaan liittyvä tappion mahdollisuus on itselle ikävämpi kuin jokin aivan liian kauan jatkuva latausruutu.) Itse näen että vaikka pelit todella tekisivät muutamasta ihmisestä väkivaltarikollisen useammin kuin passivoisi heidät – mitä pidän varsin epätodennäköisenä – niin silti se ei olisi syy kieltää pelejä ihmisiltä. Itse asiassa tiivistänkin asian niin että tarpeettomat moraalipaniikit seuraavat aina samaa kaavaa. Niissä oletetaan symbolin ja asian välille korrelatiivinen yhteys. Ja tämä – usein peräti lähinnä oletettu - tilastollinen korrelaatio nähdään samana kuin näiden kahden asian yhdeksi ja samaksi laittaminen. Eli korrelaatio tarkoittaisi käytännön tasolla sitä että symboli ja viittauskohde olisivat yksi ja sama. ; Vahvimmillaan tämä tietenkin menee siihen että symbolit nähdään ihan samaksi loppuun asti. Tällöin moraalipaniikki muistuttaa saatanapaniikkiin liittyneitä roolipelivainoja. Roolipelejen sisältöä ei enää monesti koettu saatananpalvonnan symboliksi joka totuttaa saatananpalvontaan ja innostaa kokeilemaan oikeaa saatananpalvontaa. Vaan roolipelit itsessään olivat saatananpalvontaa. Joka sitten ajateltiin jotenkin vastustamisen arvoiseksi asiaksi.

Näkisinkin että tässä on käsissä aika universaali kaava asiattomille moraalipaniikeille. Enkä sano että asiallisia moraalipaniikkeja ei voisi olla. Ne ovat kuitenkin ennemmin sitä että symbolisuus kierretään, osoitetaan sormella että ”pedofiilipappi” ja jatketaan ”sille täytyy tehdä jotain”. Ja Profit.

Syy tähän on tavallaan yksinkertainen. Jos moraalipaniikissa on jokin asiallinen ja järkevä ydin, siinä on oikeita väärintekijöitä ja oikeita uhreja. Vasta kun tämänlaisia perusteita ei ole, ja halutaan silti paheksua ja sensuroida, on turvauduttava huonompiin keinoihin. Kuten symbolien näkemiseen itse asiana.

Luotammehan ihmisiinkin...

Luin pienen jutun tekoälystä. Siinä korostettiin sitä miten tekoälyn kanssa kyetään tekemään nykyään paljon ihmeellisiä asioita. Meillä on itseajavia autoja ja päätelmiä tekeviä algoritmeja. Näiden ongelmana on se, että koodarit itse eivät tiedä mitä ja miten ohjelmat tekevät näitä päätelmiä. Jutussa MIT:n tutkija onkin huolissaan siitä, että tehokkaaksi havaitut ohjelmat päättävät hyvin suuresta määrästä elämästämme. Algoritmeilla on hirvittävästi valtaa. Mutta samalla ne ovat usein sellaisia että kukaan, ei edes niiden keksijä, tiedä miten ne tarkalleen ottaen toimivat. ; Kun teknologia kehittyy olemme hyvinkin pian vaiheessa jossa tekoälyn soveltaminen on pelkän luottamuksen varassa oleva uskon hyppy.

Teksti jopa esittää että onkin täysin mahdollista että oppiminen ja älykkyys vaativat sitä, että vain osa prosesseista on kuvattavissa ja mallinnettavissa perinteisellä tieteen ja logiikan käsittelytavoilla. Ja että tässä ei ole mitään yliluonnollista.

Tämä ei tietenkään ole mitään kovin uutta. Evoluutioalgoritmejen parissa on jo kohtuu kauan tuotettu innovaatioita joista tiedetään että ne toimivat mutta koodarit eivät välttämättä osaa selittää niiden toimintaperiaatetta ärsykkeestä toimintaan vaan ainoastaan sen tavan jolla ne oppivat. Samoin hahmontunnistukseen on usein liittynyt sitä että ei ole kuvattu maalia vaan on annettu paljon esimerkkejä maaleista. Hahmontunnistus onkin kehittynyt paljon.

Tässä mielessä onkin mielenkiintoista miten ”musta laatikko” -käsite tuleekin esiin tekoälyn puolelta. Sillä ”musta laatikko” -ajatus on tuttu mielenfilosofian puolelta. Mielenfilosofiassa mentaalisia tai kognitiivisia prosesseja on perinteisesti pidetty sisäisinä ilmiöinä, ja niiden on tavallisesti ajateltu toteutuvan aivoissa. Tietoisuuden kohdalla asiaa on lähestytty subjektiivisena, sisäisenä ja yksilökeskeisenä. Tähän syynä on osittain historia. René Descartesista lähtien mieli ja ruumis on erotettu. Kartesiolaisen dualismin mukaan ruumis on mekanistinen koneisto ja mieli ruumiista erillinen substanssi joka ajattelee ja ohjaa ruumiin toimintaa. Mieli ja ruumis ovat vuorovaikutuksessa mutta erillisiä.

Francisco Varela, Evan Thomson ja Eleanor Roschin ”The Embodied Mind” (1991), jossa he ovat esittäneet enaktivismin kognitiotieteen haarana. Tämän mukaan maailma ei ole valmis, objektiivinen ympäristö, vaan kukin eliö luo ja määrittää (enact) oman toimintansa kautta itselleen merkityksellisen ympäristön. Tämä poikkeaa perinteisestä kognitivistisesta viitekehyksestä, jonka mukaan kognitio on ympäristöstä saatavan informaation prosessointia ja symbolisten representaatioiden manipulointia.

Tässä mallissa naturalistit ovat usein korostaneet aistinelimiä passiivisina ja mekaanisina reseptoreina, jotka tuottavat reaktioita tietynlaisiin ärsykkeisiin. Sisäisyys on usein jätetty selittämättä tai vastaavasti se on ohjattu jonkinlaiseen ”tavallaan sielunkorvikkeeseen” kuten kvalioihin. Tätä kautta tietoisuuden kokeminen on jäänyt ”mustaksi laatikoksi”. Tässä kohden onkin kiinnostavaa viitata enaktivismiin. Sillä siinä on sen tyylistä henkeä joka sopii mielestäni hyvin kuvaamaan suhdettamme tekoälyjen ”mustiin laatikoihin”. Tämän näkökulman kautta tilanne säilyy mutta muuttaa muotoaan ; Kysymys alleviivaa enemmänkin sitä että tietyllä tavalla sanoen itse oppiminen tuottaa aina yksilöitä. Ja tekoäly on tässä mielessä hyvinkin samanlainen kuin ihminen.

Enaktivismissa kognitio on ruumiillista toimintaa ympäristössä; Kognitio on ruumiillista ja jossain kontekstissa. Kognitio ei rajoitu vain aivoihin eikä perustu sisäisten representaatioiden manipulointiin, vaan kognition perustana on sensorimotorinen toiminta, jonka myötä eliö luo maailmasta merkityksellisen toimintaympäristön. Tässä mallissa aivot – ja pienessä määrin myös aistinelimien reagointitavat - ovat jossain määrin plastisia. Korostaessaan kognition ruumiillisuutta enaktivismi käsittelee aiheita jotka on perinteisesti jätetty filosofeille, ennen kaikkea fenomenologeille. ; Siksi ei ole ihme että Varela onkin korostanut esimerkiksi Merlaeu-Pontyn filosofiasta tuttuja ajatuksia.

Maturanan ja Varelan mukaan mielemme on systeemi, ns. autopoieettinen organisaatio. Tällä he tarkoittavat kehämäistä, itseensä-viittaavaa organisaatiota eli systeemin kykyä tuottaa ja ylläpitää itseään. Systeemi voi tätä kautta muodostaa itse oman identiteettinsä. Se tuottaa ja modifioi komponenttejaan. Maailmassa oleva todellinen asia aikaansai muutoksen aistinelimessä ja tästä seuraa havainto. Näin ollen havaitsemme sitä että jokin potentiaalinen muuttuu aktuaaliseksi ja aistinelimistö tunnistaa tämän muutoksen.

Tätä koulukuntaa edustaa esimerkiksi Alva Noë, jonka mukaan havaitsemiseen tarvitaan aistinelimistö, mutta siitä huolimatta havainnointi on jotain joka on enemmän opittua eipropositionaalista tietotaitoa kuin mitään suoraan ohjelmoitavissa olevaa mekaanista toimintaa; Meillä ei vain ole silmiä, vaan liikutamme niitä ja suuntaamme huomiota. Nämä liittyvät asioihin joista jotkin opimme käteviksi tai epäkäytännöllisiksi kokemuksesta, emme syntyjämme. Havainnoinnin elimistössä on rakenteen lisäksi ”käyttöjärjestelmä”. Opimme käyttämään silmiämme ja tulkitsemaan niiden antamia ärsykkeitä kokemuksella; Näistä moni toki automatisoituu niin että emme edes tiedosta että teemme sitä. (Hieman kuin lukemaan oppiessa. Se on työläs opeteltava taito mutta näin aikuisena ja aika paljon lukevana se on ainakin itselleni jotain aika passiivista joka vain tapahtuu.) Ja tässä maailmassa syntyy ongelma, ns. explanatory gap. Monet filosofit esittävät että fenomenaalista kokemusta ei voi redusoida miksikään aivotilaksi ja tämän vuoksi mielessä olisi ylitsepääsemätön selitysongelma. Ja tämä on reduktionismin ongelma. Enaktivismissa tämänlainen reduktio kiistetään, joten siinä ei ole mitään selitettävääkään. Enaktivismin voikin tiivistää Noën ja O'Reganin näkemykseen jossa enaktivismin yksi tärkein seuraus on se, että kvaliat ovat illuusioita ; Vanha havaitsemisen paradigma on heistä vain väärässä ja kvaliat ovat pelkkä konseptuaalinen silmänkääntötemppu jota tarvitaan sen takia että vanhalla havaitsemisen paradigmalla ei voitu ilman kvaliaa selittää havaitsemisen tiettyjä piirteitä. Kun väärästä paradigmasta luovutaan, myös kvalia muuttuu turhaksi. Se ei tavallaan ole enää mitään mihin tarvitsee ottaa kantaa.

Tässä mielessä peruskysymys voidaankin hieman uudelleenmuotoilla. Tekoälyjen kohdalla tiedämme ne tehokkaiksi mutta emme tiedä miten ne toimivat. Tätä kautta niihin luottaminen ei ole täysin tyhjän päälle hyppäämistä. Ja luotammehan ihmisiinkin..

Pelien netillistymisestä

Olen vanha. Pelaan pelejä tavalla jotka ovat ajastaan jälkeenjääneitä. Tarkalleen ottaen pelaan yksinpelejä jotka takaavat sen, että ei ole tarvetta olla kontaktissa ns. oikeisiin ihmisiin. Sen sijaan pelikonsolit ja muut ovat netillistyneet. Ja tämä on muuttanut alaa hyvin paljon.

Aluksi muutokset olivat pelaajan kannalta huonoon suuntaan; Playstation 4 erosi Playstation 3:sta siten, että peleihin tuotettiin enemmän päivittyvää sisältöä. Tätä myytiin sitä kautta että pelaajat saavat buginkorjauksia. Käytännössä tämä tarkoitti sitä että kun peli ilmestyi, sitä ei kannattanut ostaa koska ostaja sai valtavan määrän bugeja. Pelin heti ostaneet olivat betatestaajan vastineita. Tämä oli selvä heikkous pelaajalle mutta hyöty pelitaloille; Keskeneräinen tuote voitiin laittaa myyntiin ja suhteuttaa huoltotyö siihen miten hyvin tai huonosti peli myy.

Nyt kupit ovat kääntyneet niin että pelaajat vaativat lisäsisältöjä ja päivityksiä. Esimerkiksi "Horizon Zero Dawn" on alkanut saamaan moitteita siitä että se on tehnyt buginkorjauspaketteja ja vastaavia. Eli sisältöä joka ei innosta palaamaan pelien ääreen uudestaan. Valmiiltakin peleiltä siis odotetaan uusia tehtäviä, uutta sisältöä ja vastaavia. Tästä onkin kenties tulossa uusi standardi.

Tämä ohjannee pelikulttuuria siihen suuntaan että mikromaksut muuttuvat yhä tärkeämmiksi. DLC -lisäosat ja mikromaksetut uutuustehtävät ovat keino jolla peliä ikään kuin täydennetään. Käytännössä tämä ratkaisu tietenkin tuhoaa lineaarisen tarinankerrontaperinteen peleistä.

M.E.S.I.

Olen rakentanut useita vuosia sitten yksinkertaisen roolipelisysteemin jonka ytimessä oli äänestäminen. Olen sittemmin hioskellut tätä muutama yksityiskohta kerrallaan. Lopputuloksena on mielestäni hyvä tapa tuottaa nopeaa roolipelaamista. Systeemi on tarkoituksella hyvin yksinkertainen. MESI -nimenä viittaa yksinkertaisesti muotoon "Mitään Ei Saa Ilmaiseksi".

Hahmonluonti;

Ensin roolipelin johtaja kertoo miljöön ja genren. Hän voi esimerkiksi kertoa että tapahtumapaikkana on steampunk -maailma jota käsitellään komediallisesti. Pelaajat menevät rinkiin. Tämä voidaan tehdä arpomalla tai muutoin. Tärkeää on että voidaan sujuvasti siirtyä ympyrässä vuoro kerrallaan seuraavaan.

Hahmoja luodaan vuoro kerrallaan. Ensimmäisellä kierroksella päätetään minkälainen "arkkityyppi" haluaa olla. Tässä kohden arkkityyppi sopii yleensä genreen. Eli valituksi ei tule esimerkiksi välttämättä mitään "warrioria" tai "preastia". Steampunkmaailmassa voidaan esimerkiksi haluta olla hulluja tiedemiehiä tai seikkailullisia gunslingereitä.

Näissä kannattaa kirjata ylös jokin vahvuus ja heikkous. Joka mielellään liittyy nimenomaan tämän hahmon arkkityyppiin ja tekemiseen. Henkilöllä on jokin erikoistaito tai muu kyky. Mutta tässä on jokin rajoite. Toisin sanoen hullu tiedemies osaa vaikkapa tehdä mestarillisesti aivonsiirtoja mutta ei silloin kun tätä prosessia tehdään lapsille. Heikkous voi taas olla vaikkapa pakkomielle pitää paikat järjestyksessä paitsi silloin kun hän on tekemässä tutkimusta.

Tässä yhteydessä hahmoille luodaan hahmolomake. Voima, kunto, näppäryys, äly, wiisaus, sosiaalisuus, kauneus. Näille varataan haluttu määrä palloja. 1-5 kpl. (Yhteismäärä on rajattu. Yleensä ka. 3 eli 21 kpl). Tämä pallomäärä paljastaa suoraan kuinka fiksuilta tai vahvoilta nämä hahmot vaikuttavat ensivaikutelmalta. Lopulliset statistiikat heitetään nopalla. Niin monta 1d6:sta kuin palloja on varattu. Tämä on lopullinen ja aito suorituskyky tässä ominaisuudessa. Erot pinnallisen ja toteutuneen välillä voivat olla jännittäviä.

Tämä kaikki tehdään ensin. Hahmosta tulee tässä vaiheessa lyhyt, historiaton ja stereotyyppinen. Tätä ei voi vaihtaa. Ja loput hahmonluonnista onkin sitä, että tälle hahmolle annetaan sotkemista. Joka usein johtaa omituisuuksiin joihin pelaaja ei suostuisi tai keksisi ilman.

Toisella kierroksella sitten jokainen hahmo valitsee yhden suhdelinkin johonkin toiseen hahmoon. Eli kertoo mikä on hänen suhteensa tuohon toiseen. Esimerkiksi gunslinger voikin olla hullun tiedemiehen veli, poika, opiskelukaveri, kilpailija, velkoja tai jotain muuta vastaavaa. Tämä rinki vedetään kerran läpi. Tämän jälkeen jokaisella on jonkinlainen suhde ja osuus muihin verkostoihin. Prosessissa oma hahmo saa "lihaa" ja prosessissa käy usein niin että alkuperäinen ideaali voikin mennä rikki. Esimerkiksi hullu tiedemies voi yht'äkkiä huomatakin olevansa perheenisä tai leskimies. Tätä kautta hahmosta ei tule sellaista jonka yksin käsikirjoittaisi.

Kolmannella kierroksella jokainen valitsee jonkinlaisen haluamissuhteen joka mielellään ei kohdistu siihen ihmiseen johon on jo suhde. Tämä on hahmon sisäinen motivaatio. Se voi olla mitä tahansa. Se voi olla sitä että hullu tiedemies haluaisi merimieshahmolta takaisin lainaamansa vasaran. Tai sitten hän haluaisi gunslingerin vaimon koekaniiniksi johonkin kokeeseen. Tärkeää on, että tämä haluaminen ei saa toteutua. Ja haluamisen kohteen onkin kerrottava miksi tämä ei voi olla mahdollista. Eli miksi tämä haluaminen on tuomittu epäonnistumaan. Esimerkiksi vasaralla korjattiin laivaa ja tämä laiva onkin juuri nyt matkalla Etelä-Amerikkaan. Tai vasara on edelleenlainattu tekosilmällä varustetulle rikolliselle steampunk -kurkunleikkaajalle. Nämä syyt ovat kiinnostavia koska pelissä näiden perustelujen muuttaminen saattaa avata tämän tien käyttöön.

Neljäs, eli viimeinen kierros, onkin sitten sitä että päätetään hiljaisesti itselle jokin sisäinen jännite. Jo saadut verkostot voivat aika vahvasti teemoittaa hahmon joten tämä ei ole vaikeaa. Esimerkiksi henkilö voi haluta vakaata elämää mutta kärsii tylsistymisestä joka pakottaa häntä tuhoamaan tämän vakaan elämän.

Hahmonluontiprosessi on jo luonut aika paljon sisältöä.

Itse pelitilanne etenee setting kerrallaan. Tässä ei aina ole läsnä jokaista pelaajahahmoa. Silti peleissä ei harjoiteta pelaajilta salaamista. Pelihahmot eivät välttämättä tiedä, mutta pelaajat tietävät. Esimerkiksi steampunk -poliisi saattaa alkukohtauksessa mennä rikospaikalle jossa on toinen pelaajahahmo tekemässä rikosta. (Toki tässä voisi olla kysymys vaikka ulkopuolisesta NPC:stäkin. Tärkeää on että tämä jotenkin sitoo tarinaa. Kohtauksessa voi olla vain yksikin pelaajahahmo, mutta tällöin rikollinen on esimerkiksi steampunk-rosvo -pelaajahahmon kilpailija, jengiläinen tai jotain. Ihan mitä tahansa. Ideana on sitoa hahmoja klimppiin. Tämä on "pelimekaniikan" ytimessä.)

Sitten nämä paikallaolijat haluavat tehdä jotain. He perustelevat tätä viitaten hahmonsa ominaisuuksiin tai erikoisuuksiin. Vahvuudet ja heikkoudet on pakko mainita jos ne liittyvät asiaan. Sitten kaikki äänestävät avoimesti. "Käsi ylös on "kyllä" on helppo tapa. Tässä kohden on hyvä kiinnittää huomiota lukumääriin jossain määrin. Eli ei ole mitään lukkoonlyötyä määrää joka pitäisi aina ylittää. Joskus voi olla hyvä että rajaa hilaa ylöspäin jos jollakulla sattuu olemaan "liian vakaa kannattajakunta" niin että hahmo onnistuu kaikessa mitä tekee. Tai sitten tätä voi pitää dramaattisena ominaisuutena jolla taataan rakastetun hahmon selviytyminen.

Tämä on pelinjohtajan tärkein tehtävä. Onnistuminen on tässä vähän kuin se "mun voima on herrantähden 21". Ei se ole mikään eksakti kysymys. Mutta on se hyvä "jotenkin" huomioida. Olen itse pitänyt siitä miten absurdi tapa kuvata asioita suoraan numerolla sitomatta sitä mihinkään on. Tämä on omituinen mutta yllättävän toimiva ratkaisutapa. ; Etenkin kun pallojen määräämismäärä antaa aika paljon vapautta ja valtaa hahmonluomisessa. Mutta samalla heitot tuovat joskus yllätyksiä.

Tämä johtaa siihen onnistuvatko nämä pyrinnöt. Pelinjohtaja voi sitten päättää mitä tämä onnistuminen tai epäonnistuminen tarkoittavat. Tässä pitää kuunnella myös itse pelitilannetta.

Eli esimerkiksi jos ensimmäisessä kohtauksessa rosvo haluaa ampua poliisin ja onnistuu, voi pelinjohtaja päättää että poliisi muuttuu kummitushahmoksi. Tai että seuraava kohtaus tapahtuukin sitten sairaalassa jossa poliisi kohtaakin kaverinsa gunslingerin, (jolla on sitten kenties motiivi ottaa yhteyttä hulluun tiedemieheen kuten hahmot voivat päättää). Tai sitten jos peli olisikin pitkällä niin voisi jopa olla niin että poliisi kuolee dramaattisesti rosvon luotiin ja peli päättyy siten että paha steampunk -rosmo jääkin lopuksi vapaalle jalalle.

Merkittävää onkin se, että tässä maailmasta tulee hyvin paljon pelaajilta. Toisaalta hahmot ovat tavallaan enemmän työryhmän kuin yksilön omaa omaisuutta. Motivaatio pelaamiseen säilyy helpommin vaikka oma hahmo kuoleekin. Kuollut hahmo voi myös muuttua dramaattiseksi elementiksi joka vaikuttaa pitkään pelin etenemiskuvioihin. (Etenkin kun hahmon kuolema ei lopeta äänestysoikeutta. Ainoastaan pelistä poistuminen tekee tämän.)

Todelliset selviytyjät...

Survivalistiporukat ovat siitä jännittävä ryhmä että heidän teemanaan on virallisesti varautuminen pahimman varalta. Kuitenkin käytännössä he näyttävät unelmoivan postapokalyptisestä tilasta. ; Tätä kautta se onkin hyvin samanlainen suhde TEOTWAWKI -maailmanloppuun kuin kristinuskon eskatologialla siihen totaaliseen maailmanloppuun.

Survivalistien keskusteluryhmien kohdalla onkin kenties syytä katsoa heidän haluamaansa tilaa utopiana. ; Ihmiset ovat tyytymättömiä nykyajan menoon. Usein survivalistit ovat hyvin konservatiivisia tyyppejä joiden ratkaisu koostuu metsästäjä-keräilystä. Tässä utopiaan varautuva mies on asekeräilijä joka maailmantuhon jälkeen puhkeaa kukkaan ja alkaa metsästämään.

Tämä haikailu tietynlaista maailmanjärjestystä kohtaan on jossain määrin ymmärrettävä. Toki sellaisella jonkin verran häiriintyneellä tavalla joka tuo mieleen Theodore Kaczynskin ajatukset siitä miten teknologia poistaa ihmisiltä vapaudet. Ja että konservatiivien ongelmana on se, että he usein ajavat teknologista muutosta joka muuttaa maailmaa ja samalla he puolustavat arvoja jotka ovat osoittautuneet toimiviksi vanhassa kontekstissa mutta ei muuttuneessa tilanteessa.

Survivalistit ovat tuntuneet tiedostaneen osan tästä. Toki joskus syyksi nähdään Hallitus. Joka on paha ideologisesti. Tiedemaailmaa ja Hallitusta kun vaivaa liberaali bias. Eli ongelmaksi ei nähdä usein suoraan teknologiaa vaan ideologisempi ja abstraktimpi maailmanjärjestys. Mutta henki on kuitenkin sama. Poistamalla tämä vääristymä päädytään alkeellisiin oloihin joissa voitaisiin viettää Aitoa Elämää.

Survivalistien puuhat kertovatkin enemmän siitä mitä heistä tarkoittaa olla Mies. Joten ei ihme että lopputuloksena on aseita ja lopunajan bunkkereita. Ajatus siitä että keräillään, hoidetaan haavoja alkoholilla ja muuta vastaavaa, ovat tässä mielessä Oikeita Arvoja välittävää tarinankerrontaa. Jotain joka eroaa tositilanteesta hyvin paljon. Tarina yksinäisestä tai heimohenkisestä seikkailijamiehestä joka on toiminnallinen metsästäjä ja taistelija ja joka on ennalta ymmärtänyt maailman tuhon ja osannut varustautua keräämällä talvivarastoja kuin jokin Raamatullinen lehmistä uneksiva Egypti.
1: Hieman kuten sotasankaruustarinat. Sotaa kokemattomilla on ties mitä Ramboilufantasioita itsestään. Taisteluja ja vihollisen päihittämistä rohkealla ja päämääräsuuntautuneella taistelulla. Oikea sotiminen on sitten enimmäkseen palelua ja ripulointia ojanpohjalla. Ojan jota juoksuhaudaksi kutsutaan.

Tässä mielessä on hyvä kuitenkin miettiä sitä mitä selviytyminen uudessa maailmassa vaatisi. Jos mietimme mitä todennäköisesti tapahtuisi maailmantuhon jälkeisessä maailmassa, tilanne olisi silti näille "oman elämänsä sankareille" haasteellinen. Sillä aseet ja bunkkerit ovat periaatteessa arvokasta omaisuutta joka on siirrettävissä henkilöltä toiselle voittamisen kautta. Tuliaseen ja ruokavarastojen kohdalla kysymys on kulutustavarasta. Ruokavarastot kuluvat, samoin luodit. Pitkällä jänteellä selviytyminen onkin tärkeämpää kyetä tuottamaan uusia luoteja ja uutta ruokaa.

Jos minunlainen, kunnon seikkailijasurvivalistille betamies - betamies joka ei heidän tapaansa osaa edes selvitä keskellä metsää tappamalla karhuja paljain käsin - joutuisi maailmanlopun tilanteeseen, minulle kävisi todennäköisesti melko hyvin. Sillä tilanne olisi oikeasti se, että liittoutuisin muutamien tuntemieni ihmisten kanssa. ; Tiedän ihmisen joka osaa valmitstaa ja ylläpitää vedensuodatusjärjestelmiä jotka takaavat vettä jopa tuhansille ihmisille. Toisaalta tunnen kaverin joka osaa rakentaa vanhoja mekaanisia koneita jotka ovat ajalta ennen bittivallankumousta - tarvittaessa hän kykenee värkkäämään niitä esimerkiksi puustakin. Itse osaan maanviljelytekniikkaa ja tuotantoeläinjalostusta.

Nämä ovat asioita jotka takaavat pitkäjänteisen selviämisen. Ja koska nämä ovat tietoja ja taitoja ne eivät ole siirrettävissä. Toisin sanoen; Jos minulla olisi asevarasto, leimaisin otsaani leiman "loottia tarjolla". Minun olisi syytäkin olla kova soturi. Koska minä olisin korvattavissa. Mutta jos tietää vedenpuhdistusasioista tai maanviljelystä, on maailmanlopun tilanteessa se tyyppi jonka tappamalla tuhotaan koko yhteisön selviytyminen.

Tämänlaisia juttuja voi käyttää sopimusasioissa vipuvartena. Hyvin pian oltaisiin neuvottelutilanteessa jossa arjen selviytyjä on kyllästynyt sankarilliseen palelevaan perseenpyyhkimiseen lehdillä omatekemällä riu'ulla. Ja haluaa ripulin sijaan juoda vettä jonka juomisesta ei kuole. Tässä tilanteessa on helppoa antaa vedelle hinta. Hinta joka maksetaan tuliaseilla tai käyttöyhteydellä bunkkeriin.

Itse asiassa sankarillinen varastoija muuttuisi todennäköisesti diilien kautta plan B:ksi. Eli en haikailisi näiden survivalistien tappamista ja voittamista. Vaan sitä, että tekisin heidän kanssaan diilin niin että heidän ruokavarastonsa olisi varasto katovuosien varalle ; Tämä tarkoittaisi sitä että uudessakin maailmassa arvon selviytyjien rooli olisi hierarkian pohjalla olevaa suorittamis-varastomiestoimintaa ; Eivät he olisi mitään ennaltanäkemislahjastaan arvostettuja viisaita yhteisöijen johtajia..

Miksi Arrow oli niin hyvä (toisin kuin nyt)

”Arrow” -sarjan kaksi ensimmäistä tuotantokautta olivat erinomaisen hyviä. Sitä seurasi pari keskinkertaista kautta. Viimeisin on ollut paikoitellen lupaava. Tämä on mieltymys mutta liitän tähän seikkoja jotka ovat vähintään jossain määrin argumentatiivisia. Tätä kautta kuvaan sitä mikä mielestäni on tehnyt Arrowsta yhden parhaista supersankarikertomuksista verrattuna moneen huomattavasti huonompaan. ; Yksi näistä seikoista on ollut tärkeä ; Lapsuuteni ajan supersankarielokuvat olivat huonoja. Nyt genre vaikuttaa sen verran kalutulta että se ei tuota kiinnostavia elokuvia. Tässä välissä oli paljonkin kohtuu kiinnostavia tuotoksia. Arrow sattuu olemaan yksi näistä.

Ensimmäinen näistä on vaiva ja innostus.

Pelkkä käsikirjoituksen ja työn määrä painaa. Esimerkiksi Arrow:n ensimmäisellä kaudella meille esitetään kostajahahmo jolla on selvästi menneisyys. Ja tämä menneisyys ei ole vain mysteerinen. Osa sarjoista epäonnistuu sen vuoksi että niissä tehdään ”Lostin” tapaan mysteeriä joita ei selitetä koska niiden takana ei ole mitään. Sen sijaan Arrown tekijöillä on ollut selvästi alusta asti käsitys siitä että tarjolla on hahmo joka on jotenkin autiolla saarella saanut tatuointeja ja kamppailutaitoja.

Näistä taidoista annetaan viitteitä; Arrow;ssa harjoitellaan paljon kali-escrimaa. Harjoitteluluolassa näkyy myös Wing-Chun kung fu:Sta tuttu harjoitteluasema. Hänen lukkotekniikkansa ja niistä irtautumisensa muistuttaa venäläistä Samboa ja hänellä on vaikutteita Systemasta. Nämä on perusteltavissa hänen taustakertomuksellaan. ; Toisin sanoen meille esiteltiin hahmo jonka tapa liikkua ja taistella kertoi taustatarinaa. Vaikka tämänlainen yksityiskohtailu varmasti jää suurimmalta osalta katsojista huomaamatta. Detaljit jotka avaavat menneisyyttä niin että se on sisällyksekäs antaa aina painoarvoa maailman luomisessa.

Siinä vaiheessa kun huomaat että ensimmäisen tuotantokauden trailerin sivukulmassa ollut kivi olisi ollut ponnahduslauta 4 tuotantokauden pääjuoneen, huomaat että ns. Zehovin aseita on runsaasti ja ne ovat hyviä. Sarja on muutoinkin käyttänyt tsehovin aseita mestarillisesti. Eli se on esitellyt (toivottavasti) vähemmän alleviivatusti jonkin faktan tai yksityiskohdan joka sitten myöhemmin paljastuu hyvin tärkeäksi juonenkehittelyn kannalta.

Tämä on sittemmin muuttunut ongelmalliseksi koska maailmassa on liian paljon sivuhahmoja ja spin off -sarjoja. Tätä kautta sarja on latistunut monin paikoin joukoksi käänteitä. Tsehovin aseita käytetään yhä mutta sarja vyöryttää niin paljon materiaalia että ne menettävät tehonsa. ; Käänne taas on tarinankerronnassa siitä hankala että vaikka niitä voidaan käyttää mestarillisesti, samaan tapaan kuin ”Kuudes aisti” -elokuvassa, on käänne yksi vaikeimmista ja työläimmistä tempuista tehdä laadukkaasti. Taitava käänne vaatii paljon mietintää ja virittelyä ja perustelua. Toisaalta käänteitä on melko helppo vain tuottaa tuottamisen vuoksi ja niihin on helppoa sortua jos pitää tuottaa nopeasti sisältöä. Tällöin juonenkäänne edustaa käsikirjoittamisen nollatasoa, jotain joka ei esimerkiksi kestä uudelleenkatsomista. Hyvin viritetyn käänteen ja huonosti viritetyn käänteen erottaakin mielestäni siitä että pakottaako käänne katsomaan kuinka paljon aiemmin tuotettua uusin silmin.

Toisaalta Arrow käytti myös sivuhahmoja tavalla jotka olivat kiinnostavia.

 Arrow:n ensimmäiset kaudet elivät vahvasti sen vuoksi että hänellä oli salainen identiteetti. Tätä kautta Oliver Queenilla oli kaksoisrooleja. Hän joutui selittämään menemisiään normaalielämässään. Apulaiset ja tukihenkilöt olivat aina vahvasti perusteltuja. Arrown tiimiin ei vain tultu.

Toisaalta tässä vaiheessa Arrown ja Felicityn välille rakennettiin romanssiarkenne joka on kiinnostava sarjoissa tiettyyn rajaan asti. Oliver Queen on selvästi seksuaalinen olento ja suhteen edistyminen oli hienoa; Etenkin kun Felicity oli tässä vaiheessa sarjaa sekä tahallisesti että tahattomasti hauska, älykäs ja hyödyllinen sekä persoonana hyvin tärkeällä tavalla Oliverin synkkyyttä tasapainottava.

Sittemmin pari saatettiin yhteen ja eroamaan koska yhteensaattaminen tuhosi paljon jännitteitä. Tämä kiinnostavuuden loppuminen ei ole ollut mitenkään kovin ainutlaatuista. Tosin on hyvä huomata että Felicity on myös hahmona muutettu enemmän valittavaksi draamakuningattareksi. Hänestä on tehty melko epämiellyttävä hahmo. Tätä kautta hän ei enää toimi samanlaisessa roolissa kuin sarjan alkupuolella. Hänen vanha roolinsa onkin tavallaan korvattu ”Mister Terrificillä” viitoskaudella.

Kolmanneksi sivuhahmojen käsittelyä on kenties tärkeintä kuvata nimenomaan suhteessa sankariin.

Ja Arrown alkukausissa tätä tehtiin hyvin kiinnostavasti. Tässä on tehty kaksi tärkeää keinoa luoda kontrasteja ”Alter ego” ja ”origin story”; Oliver Queenilla on yhdenlainen rooli, Arrowlla on toisenlainen rooli. Toisaalta sarja on nerokkaasti oivaltanut että aika monet pidetyistä supersankarielokuvista ovat origin storyja jotka kertovat sankarin alkuperänä. Sarjan ensimmäiset kaudet etäännyttivät Oliverin ja Arrown elämään hyvin eri elämää. Ja lisäkontrastia luotiin siten että taustatarinaa on avattu kausi kaudelta aste asteelta ja vuosi vuodelta. Näin saadaan kontrastia kokemattoman saarelle haaksirikkoutuneen playboyn ja Oliver Queenin nykyisen olemisen välille. (Sekä supersankarina että tavallisena ihmisenä.)

Tästä hyviä teemoja saa vaikka kohtauksessa jossa Oliver joutuu pukemaan Arrown puvun päälleen voidakseen mennä uhkailemaan omaa äitiään. Tämä on ollut mahtavaa.
Lisäksi sarjan supersankari ei ole mikään batman. Sarjan alkukaudet olivat low tech -tarinoita. Todellisuus ei ollut mitenkään aivan hirvittävän paljon omastamme poikkeava. Ja toisaalta käsikirjoittajat tiedostivat että sSupersankarielokuvat tapaavat kärsiä siitä, että niissä sankari otetaan itseisarvona. Sen sijaan, että henkilöhahmoja tai sankaruutta käsiteltäisiin jotenkin kiinnostavasti, tarjolla onkin “hyvä ottaa pahat kiinni” -seikkailu. Joissa painopiste on moralistisessa ilmapiirissä joilla oikeutetaan toimintakohtauksia jotka ovat cooleja.

Visuaalisuus ei tietenkään sinänsä ole vika. Ja cooliuskaan ei ole puute. Arrow tekee tämän siitä nerokkaasti että ensimmäisellä tuotantokaudella meille esitetään hahmo jonka esittelypuheessa on huolestuttavia sävyjä. Oliver Queen esittelee itsensä ja toimintansa oikeutuksen minäkertojanäkökulmasta. Äänensävy on kuitenkin sellainen että siinä on häivähdys juuri sellaista maanisuutta jota voisi odottaa terroristeilta. ; Pinnalliset cool -hakuiset pojankoltiaiset iästä ja sukupuolestaan riippumatta saavat kicksinsä. Mutta tämänainen sankarin konfliktoiva käsitys viehättää myös vähän mutkikkaampaa mieltä.;

Arrowssa naamiosankariksi pukeutuminen on itsessään käsiteltävä aihe. Sillä kätketään tieto siitä kuka Arrow on. Tämä on tärkeää koska poliisit eivät voi vain laittaa ”Robin Hoodia” pidätysmääräykseen. Toisaalta tällä suojataan läheisiä jotka eivät joudu vaaraksi kostonhimoisten rikollisten kostolle. Tai kiristyksen välikappaleiksi. Toisaalta naamio antaa mahdollisuuden elää edes joskus normaalia elämää. Lisäksi Arrow on jonkinlainen kanavoimisväylä niille puolille joita Queen ei pidä itsessään ja joita hän jopa pelkää. Nämä luovat kiinnostavia teemoja joita Arrow käsittelee.

Arrowta voisikin kuvata Nathaniel Hawthornen idealla; Kukaan ei voi näyttää yksiä kasvoja itselleen ja toisia muille ilman että lopulta menettää itsekin tajun siitä kummat kasvot ovat oikeat. Alun Arrow on huomattavan ristiriitainen ja sirpaleinen mies. Sarja on sitten ”terapoinut” hänestä hyveellisen ja vähemmän traumatisoituneen batman -korvikkeen. Mikä on erikoista koska sarjan aluksi hän oli nimenomaan väkivaltaisempi kuin batman ja nyt hahmo on vähemmän sekaisin kuin batman.

Tämä on suurelta osin menettänyt tehoaan. Sarja toki yrittää olla kantaaottavakin. Mutta sivuhahmojen määrän kasvettua kysymys ei ole enää samalla tavalla sisäisestä dialogista kuin siitä miten jokin mielipide sopii osuvasti jonkun sankaritiimin hahmon identiteettiin. Tätä kautta mielipidekirjo on yhtä monisärmäinen mutta ne hajautetaan stereotyyppisimmiksi klimpeiksi lähiympäristöön. Näin on ollut pakkokin tehdä yhä suuremman ja suuremman sivuhahmojoukon huutaessa ruutuaikaa.

Toisaalta origin storykin etenee vuosi vuodelta. Ja on huomattava että tässä vaiheessa Oliver Queen on seikkaillut niin kauan että ero vihreään nuoleen on monilta osiltaan hyvin pieni. Kun suuri osa läheisistä lisäksi tietää salaidentiteetin, on alter egouteen liittyvät teemat tätä kautta suoraan menetetty. Tätä on vaikeaa purkaa sinänsä hauskoilla tempuilla joissa esimerkiksi sivuhahmo kasvaa sankariksi ja prosessissa hän saa ensin rookiena ”puolikkaan nimen” kuten ”kanaria” tai ”speedy” ennen kuin sitten valmiina saakin jonkin uuden nimen kuten ”musta kanaria”. Nämä ovat pieniä vinkkejä jotka alleviivaavat hahmonkehityksen vaiheita ja prosesseja ja korostavat sivuhahmon elämän kannalta sen tärkeitä teemanmuutoksia. Mutta niillä on vaikeaa korvata sitä mitä sarjan eteneminen on saanut aikaiseksi.

Kaikki painaa.

Historia estää ja tuhoaa tiettyjä ratkaisuja joten käsillä ei ole enää se että voidaan ottaa kiinnostavin setti käsikirjoituselementtejä. Koska seurauksena maailma muuttuisi epäkoherentiksi. (Jota sitäkin tässä sarjassa tosin esiintyy aika paljon, kiitos runsaiden spin off -sarjojen ja sivuhahmojen.)

Toki tätä on osattu jossain määrin tasapainottaa siten että sarjassa on aina ollut Oliverille kiinnostava pääjuoneen liittyvä vastustaja. Kiinnostava vastustajahan ei ole vain vaarallinen vaan nimenomaan heijastaa jotenkin sankarin ominaisuuksia ja sisäisiä kriisejä. Esimerkiksi viidennen kauden vihollinen Prometheus on omasta mielestäni filosofialtaan hyvin oikeassa moittiessaan Queenia siitä että hän on poliisi, tuomari ja teloittaja samanaikaisesti.

Arrow rikkoo vallan kolmijaon lisksi Rawlsin periaatteita vastaan. Rawlsin mukaan ihmisen tulisi toimia tietämättömyyden verhon takaa. Toisin sanoen yhteiskunnan käytänteiden tulisi olla sellaisia että ne eivät riipu henkilön ominaisuuksista, kuten rikkaudesta.

Oliver Queen on miljonääri joka voi rahallaan tehdä kaiken minkä tekee. Sala-asu saa muut kokemaan hänet symbolina. Jonka takana hän ikään kuin noin yleisesti vaikuttaa olevan oikeudenmukaisuuden asialla. Tällöin kyseessä on persoonan kätkemisestä, sen tunnistamattomaksi tekemisestä. Alter ego on kuitenkin aika vahvasti Queenin omin itsensä naamioituna. Rawlsin ideaalissa hän edustaa kostajaa, hän on ns. "vigilante" eikä aito oikeuden ja hyvyyden puolustaja. Sillä Oliver Queenin tekoja ohjaa isäänsä kuolemaa koskeva kauna ja henkilökohtaiseksi koettu< ajatus jonkinlaisesta sukuvastuusta.

Ja tässä on se ero. Jossain määrin kostamisen ja oikeuden välillä on yhteys. Voidaan kuitenkin katsoa että kostaja hakee yksilöllistä reiluutta. Oikeudenmukaisuudessa taas on kyse persoonattomista periaatteista, jotka eivät esimerkiksi koe tunnekuohua uhrien kärsimyksen ääressä. Kostamisen ja oikeudenmukaisuuden välinen suhde olisikin se, että kostaminen ei ole oikeutta. Arrow käsitteli tätä aihetta melko hyvin. Toisaalta sala-asu on yhä vahvemmin muuttunut symboliksi jonka vuoksi vihreä nuoli on voinut irtautua tästä. Tämä on tehnyt hänestä oikeudenmukaisemman hahmon. Mutta toisaalta kun vigilantemotiivi on haipunut, on hahmo muuttunut jossain määrin persoonattomammaksi. Etäisiä reiluuspäätöksiä tehdessä menettää persoonallista lihaa päätöksentekoprosessista.

C. S. Lewis rationaalisen kristinuskon höpöyden ytimessä

C. S. Lewis on esittänyt "Ehyt elämä" -kirjassaan että "Päivittäiset rukoukset ja uskonnollisten kirjojen lukeminen ja kirkossa käyminen ovat välttämättömiä seikkoja kristityn elämässä. Meitä on jatkuvasti muistutettava siitä, mitä uskomme. Ei tämä usko eikä mikään muukaan pysy automaattisesti elävänä mielessä. Sitä on ravittava. Jos tutkisit sata ihmistä, jotka ovat menettäneet luottamuksensa kristinuskoon, ihmettelen, miten monta heistä on kääntynyt pois loogisten argumenttien perustuen? Eivätkö useimmat ihmiset yksinkertaisesti ajaudu pois?"

Tähän voidaan jopa viitata jonkinlaisena viisautena. Ja juuri sitä kautta että uskonnottomat ja ateistit ovat hölmöjä eivätkä irtaudu loogisen ja rationaalisen järken kautta kristinuskosta.; Merkittävää onkin että lausunnossa on tieto ja tutkimushalu korvattu asenteella. C. S. Lewis - kuten eivät häntä siteeraavat tyypitkään - suinkaan tee tätä tutkimusta ja kysy ateisteilta. He olettavat tietävänsä vastauksen ilman tutkimuksiakin. C. S. Lewis onkin tullut tunnetuksi siitä että hänhän tunsi joka ikisen ateistin omantunnon ilman tutkimuksiakin. Esitti esimerkiksi ttä jokainen ateisti tietää olevansa väärässä. Hieno mies.

Eikä se tähän jää. Jos nimittäin oletetaan että hänen lausuntonsa seurakuntaelämästä ja uskosta etääntymisestä on tosia niin on selvää että kristinusko ei ole ytimeltään järkevää tai rationaalista.

Jos kristinusko on rationaalinen ja looginen niin sittenhän
(1) kristityt osaisivat purkaa premisseistä johtopäätökseen niitä jumalatodistuksia virheettömästi kadulla. Mitä eivät tee. Olen kokeillut. Heillä on karkeistuksia joistain argumenteista mutta itse osaisi tehdä saman paremmin. Se että ensin korjaa sanomiset laadukkaiksi ja sitten kritisoi näitä parempia juttuja jotka ovat sentää sisäisesti ehyitä argumentteja niin on aika heikolla rationaalisuustaso vastapuolella. Rationaalisuus olisi tärkeää joten looginen rakenne ja logiikan ymmärtäminen ja niiden syvä miettiminen riippumatta siitä ovatko johtopäätökset itselle mieluisia vai ei olisivat tärkeitä. Logiikkavirheet katoaisivat ensimmäisenä jos rationaalisuus edellä mentäisiin.
(2) Ei tarvittaisi mitään seurakuntaelämää kun rationaalinen kristitty kuulisi rationaalisen argumentn kerran ja sitten osaisi sen vettä suitsait vaan koko loppuelämänsä. Ei seura ja seurakuntaelämä olisi tarpeen kun rationaalinen argumentti olisi tiedossa ja hallussa. Seurakuntaelämä ja rationaalisuus olisivat tarpeen vain kertaamisen kannalta. Toisaalta aika monet jumalatodistukset ovat itse asiassa klassisia, melko lyhyitä, määrältään varsin rajallisia ja muutenkin helposti opeteltavia. Jos ne ovat vahvoja jo yksikin niistä riittäisi. Tosin loput ajasta voitaisiin käyttää uusien argumenttien opetteluun. Mutta koska tätä harjoittelua ei seurakuntatoiminnassa yleensä tehdä, on selvää että kysynys ei ole logiikasta ja rationaalisuudesta.

Kenties siksi seuraukuntatoiminnassa ei osata historiantutkimuksen metodologiaa vaikka viitataan Historialliseen Jeesukseen vahvasti todistettuna konseptina. Koska kysymys ei koskaan ole siitä.; Vähän kuten tutkimus tässä C. S. Lewisin lausunnossa. Eihän sitä tarvitse tutkia ja tehdä kun tietää mukamas valmiiksi mitä toinen kuitenkin ajattelee ja mitä nämä eroamisen syyt oikeasti ovat.

Bensaa suonissa, jotain muuta suolessa.

Patrick Tiaisella on ollut vauhdikasta aikaa. Miettisen & Pellin "Harhaanjohtajat" -kirja on maininnut hänet koska hänen saarnoissaan puhutaan erikoisia väitteitä ihmeistä. Kuten esimerkiksi siitä miten Tiainen kykenee ajamaan autolla ilman bensiiniä. Hänen puheensa ovatkin olleet hirmu omituisia ja epäuskottavia.

Nyt hän on toisenlaisessa kriisissä. Tosiasioat ovat kuulemma sellaisia että niitä vastaan ei kannata taistella. Mutta tosiasiassa moraaliset kriisit tuntuvat olevan niitä joilla on oikeita vaikutuksia. Hän tiedotti julkisesti facebookissaan 3.5.2007 siitä miten hän eroaa. "Olen irtisanoutunut Word Of Faith-kirkkokunnan johtajuudesta omasta pyynnöstäni 5.4.17." Takana on erikoinen aviokriisi. "Viimeisten kuukausien aikana minulla on ollut avioliiton ulkopuolinen suhde mieshenkilön kanssa. Tämä kysymyksiä herättävä asia on tullut esille tämän maaliskuun lopussa. Tämän tilanteen johdosta ajauduin epätoivon tunteisiin ja tekoihin. Kaikki kärjistyi tapahtumasarjaan, joka päättyi keskiviikkona 29.3.17 kun olin Kokkolassa vakavassa auto-onnettomuudessa, jossa minut pelastettiin palavasta autosta." (Radio Dei muuten esitti että se "selvitti karismaattisen kohusaarnaajan eron syyn." Tai siis luki Facebookista. Melkomoista Tutkivaa Journalismia jälleen noilta laatuajattelijoilta.)

TIaiselle on tietenkin paljon verrattavia. Nokia Mission Markku Koivistosta Ted Haggardiin. Moni kristillinen saarnaaja joka on moittinut homouden syntyä on itse homoillut. Tiainen on tässä kohden harvinaisen suoraselkäinen sillä esimerkiksi Haggard kiisti syyllisyyttään todistusaineistosta huolimatta hyvin pitkään ja jatkoi tämän jälkeen eheytymisteeman kautta niin että hän ei ollut homo joka ei ollut omien puheidensa mukaan ollut ollut silloinkaan kun oli homoillut. Vakiona tässä on se että synnintuntoon ei tunnu vievän oma omatunto ja se paljon puhutun kristillisen opin tunteminen. (Saarnaajan oletetaan olevan innoissaan eli tuntevan syvästi tämänlaiset aiheet.) Kimmokkeena on ollut kiinni jääminen. Tässä mielessä hän vaikuttaa hyvin normaalilta kristityltä.

Tässä yhteydessä on tietenkin selvää että suhteeni Tiaisen homoseksuaalisuuteen on kuten muukin homoseksuaalisuus. En siis pidä Tiaista "syntisenä" homoilunsa vuoksi. Tästä valehtelusta ja kiemurtelusta voi sitten olla toista mieltä.

Tiaisen käytös oikeastaan alleviivaa sitä mistä uskonyhteisöissä yleensä on kyse. Julkisivusta. Omien sanojen mukaan pitää vihata syntiä eikä syntistä. Mutta sitten kritiikin kohde ei olekaan homoseksuaalinen taipumus vaan julkihomoilu eli homoseksuaalisuuden harjoittaminen. Ja nimenomaan sellainen joka on julkista ja tiedotettua.

Tätä kautta moitteen kohteeksi ei tulekaan homoseksuaalisuuden harjoittaminen vaan avoimesti homoseksuaaleina elävien ihmisten tuomitseminen. Ja sitten kun tämänlaista suoltava itse homoilee salassa, korostetaan armoa ja armeliaisuutta. Tiaisenkin kohdalla ei mennyt kuin tunteja kun hurmokselliset kristityt selittivät että Tiaista pitäisi kohdella suopeasti. Kaappihomovertaus koetaan ilmeisesti ikävänä yleistyksenä joka on ymmärrettävää. Mutta tämän lisäksi mukana on ajatus että katuva homoiluaan piilotellut ja siitä valehdellut kristitty ns. "saa armon pyytämällä". On selvää että moitteena ei olekaan edes syntinen aktio. Ei tässä selvästi vihata syntiä vaan väärää uskontoa edustavia.

Ei ajatukset ja teot vaan instituutiolle ja ryhmälle nöyristely ja instituution kunnioittaminen josta piilottelu itsessään on tietenkin indikaattori. Ihminen siivoaa kaksoiselämäänsä helpoiten sellaisia tapoja joiden yhteisöarvoihin ollaan sitoutuneita.

Tiaisen, kuten suurimman osan kristittyjen kohdalla, totean että heillä on yleensä menossa ajatus siitä että yhteiskunnan ja yksilön moraalinen toiminta on sidoksissa uskontoon. Jos tämä on totta kristittyjen olisi oltava erityisen moitteettomia erityisen aina. He eivät voi olla "yhtä kauheita kuin minä". Heidän tulee olla puhtoisia. Koska jos näin ei ole, on väite näistä tyhjää uhoa..

Ja heille voin sanoa että on varsin erikoista kuulla  elävänsä synnissä ja moraalittomuudesta joltakulta, joka elää valheessa. Ja, kuten bensaihmeisiin uskovien kohdalla melkomoisen varmasti on, joka elää valheesta. (Ja itse asiassa tällä pitäisi olla enemmän merkitystä kuin sillä ovatko tyypit hyväkäytöksisiä vai eivät. Jos siis se Totuus ns. kiinnostaa, that is.)