"Ihmiset kuuntelevat musiikkia levyltä. Mutta keikoille he menevät katsomaan bändiä."
(Rauno Välimäki, 29. kesäkuuta 2009)
Tänään töissä - paitsi harrastin hevosenleikkiä ison natsin kanssa - juttelin myös Rauno Välimäen kanssa musiikin esittämisestä. Tämä oli melko luonteva aihe, koska hän on hyvä rumpali ja itselläni on takana pitkä ja suhteellisen epäonnistunut ura harrastelijakitaranrämpyttelijänä.
Pukeutumiseen kun on muutamia tapoja:
1: Ensimmäinen on se, että se on vain pintaa. Että keikalla musiikin pitäisi ratkaista. Tämän näkemyksen kannattaja voi sitten mennä keikalle miettimättä pukeutumista. Kun pukeutuminen on irrelevanttia, ei mikään pukeutuminen haittaa.
2: Pukeutuminen on yleinen normi, jonka vuoksi bändien on pukeuduttava tietyllä tavalla, koska se on yleinen tapa. Tämä viittaa etikettiin, ja vihjaa että vaikka etiketti olisi mielivaltainen sääntö, sen kehittäminen tekee toisenlaisesta toiminnasta epäkunnioittavaa ja epäkohteliasta. Myös tässä pukeutuminen on tätä kautta pintaa. Mutta sen mukaan tällä pinnalla on väliä.
3: Pukeutumisella on tehostettava yhtyeen henkeä ja imagoa.Tämä tarkoittaa sitä että punkbändi jonka pukeutuminen ei heijastele punk -henkeä, on pukeutunut väärin. Tämä ei tarkoita että heidän olisi pukeuduttava mustaan nahkaan koska muut punkbändit tekevät niin. Päin vastoin, heidän on suunniteltava mikä sopii juuri heidän bändiinsä. Tätä kautta punkbändi voi pukeutua oikein vaikka sen päällä olisi pinkit tutuhameet. Jos se tukee sitä sävyä joka bändillä on. Tätä kautta esimerkiksi voidaan ottaa taikurit. Heillä on yleensä siisti pitkä takki. Kuitenkin joku voi ruveta rikkomaan konventioita ja olla vaikka Tatu Tynin tapaan "alaston taikuri". Kaikesta kun näkee sen, että Tyni on harkinnut pukeutumattomuutensa, ja vaikka puku tuokin hienostunutta eleganssia ja tätä kautta mystisyyttä, alaston taikuri poistaa yleisimmät ajatukset siitä mistä kohde ilmestyy: Ei ole hihoja, salataskuja. Tämä lisää mystisyyttä. Sama toimii musiikin kanssa. Samoin joku Michael "Mike" Monroe eli Matti Fagerholm1, on pukeutumiseltaan suunnilleen yhtä tyylikäs kuin minä. Eikä esiintymisasu eroa arkiasusta. Mutta sekin on mietitty ja osa "bändin brändiä". Jos niin on luvallista sanoa.
Välimäki käännytti oman "Pukeutuminen = EVVK" asenteeni ympäri näpsäkkäästi pääasiassa kahdella argumentilla.
1: Pukeutuminen auttaa bändiä pääsemään jutun henkeen. Tätä kautta puku on ikään kuin larppaajan puku. Proppaus auttaa heitä myös rooliin eläytymisessä. Itselleni tämä on tuttua vartijanpuvun kautta. Jo se yksinään muuttaa asennoitumista. Kun bändi on eläytynyt rooliinsa, se ottaa homman vakavammin ja on tätä kautta huolellisempi ja tarkempi. Tätä kautta itse musiikkikin auttaa.
2: Pukeutuminen nostattaa tunnelmaa. Tosiasiassa kukaan livekeikoilla käynyt tuskin esittää että tunnelmalla ei olisi isoa merkitystä. Festaritunnelmassa musiikki ei ole yhtä fiiniä kuin levyllä, virheitäkin tulee enemmän. Ja kuuluvuus on huonompi. Silti festarit eivät ole vain tekosyy juopotteluun. Sillä vaikka toki festareilla moni nuori tyttö ja poika menettää "arvokkaimman aarteensa"2, mutta niissä on erityistä tunnelmaa. Ja tämä fiilis on sen arvoinen, että vaikka kotona on levy, menee keikalle joka maksaa enemmän kuin levy. Vaikka levyn voi kuunnella monta kertaa. Bändin tärkein tehtävä on viihdyttää. Ja tätä kautta alkuspiikkien hauskuuskin olisi tärkeää. Se, että joku nousee normivaatteissa lavalle kysymään "Mitä Helsinki!" kertoo että bändi ei ole hirveästi keskittynyt tunnelman luomiseen. Tästä voi herätä jopa kysymyksiä siitä, että onko keskittyminen musiikissakaan suurempi? Tietenkin voi. Tunnelman kohdalla puitekohta on kuitenkin "syöty". Tässä kohden on muistettava tietysti puitteetkin. Jos jokin toimii lähibaarin karaoke -illassa, ei siinä puvussa vielä välttämättä kannata vielä mennä Tavastialle.
Tästä voisi soveltaa stand-up komiikkaan. Siinähän on paitsi kirjoitettu vitsi, myös esitys. Pelkkä hyvä juttu sinällään ei toimi. Tämä tuli selvästi esiin kun kävin kokeilemassa stand-uppaamista sellaisessa paikassa, jossa sitä voi kokeilla ikään kuin "karaoke -hengessä". Juttuni oli ihan OK, mutta se ei vetänyt, koska olen surkea esiintyjä. Tätä esitystä voisi tietysti hioa, mutta selvää oli että tarvitaan tunnelmanrakentamista. Ei pelkkää vitsin opettelua. Kenties tämän vuoksi monet stand-up vitsit ovat kirjoitettuina melko tylsiä. Mutta esitettyinä ne toimivat, koska mukana on ne puitteet.
1 Jonka lisänimellä on lisänimi. Tai vähemmän outouksia hakien taiteilijanimellä/alter egolla on kutsumanimi.
2 Eli iPodinsa, tietenkin.
tiistai 30. kesäkuuta 2009
le narcissisme de la chose perdue.
Kun kuuntelee juttuja, joiden aiheena ovat kaikki "crankyt jutut", eli denialistiset kannanotot, salaliitot ja pseudotieteet, kuulee usein kuinka heitä vaiennetaan. Tämä on tietysti melko erikoista, koska jokainen tietää että tosiasiassa heitä ei vaienneta, vaan heitä kritisoidaan. Tämä vaientamattomuus on itse asiassa aivan selvää, koska jokainen on kuullut ne väitteet ja ovat niistä tietoisia. Onhan "vaiennettu" kirjoittanut niistä, usein jopa samoihin julkaisutahoihin, missä hän esittää näitä vaiennussyytteitään. Yleensä syy onkin siinä että näille naureskellaan ja/tai niille osoitetaan kritiikkiä. Tämä taas ei ole sananvapauden vastustamista. Tai jos olisi, olisi vaientamisesta syyttävä itse syyllinen sananvapauteen, koska on kritisoinut valtiota, "tiedemaailmojen norsunluutorneja" tai muuta tahoa.
Asian voi sanoa tietysti hienomminkin. Tuo tiivistelmän henki kuitenkin säilyy. Tässä kohden otan avukseni Dworkinin. Tai tarkemmin hänen juttunsa pornografiasta ja sananvapaudesta. Tämän aiheena ei kuitenkaan ole itse porno, vaan tämä perusidea siellä taustalla. Pääosaa esittää artikkeli, jossa on kaksi mielenkiintoista sanaa ja ne yhdistävä liite: "Women and Pornography". Siinä hän esitti että väitteet joiden mukaan pornografian esittäminen estää naisten sananvapauden lepää "vaarallisen sekaannuksen" varassa. Se on "unacceptable proposition: that the right to free speech includes a right to circumstances that encourage one to speak, and a right that others grasp and respect what one means to say...These are obviously not rights that any society can recognise or enforce. Creationists, flat-earthers, and bigots, for example, are ridiculed in many parts of America now; that ridicule undoubtedly dampens the enthusiasm that many of them have for speaking out and limits the attention others pay to what they have to say"
Dworkinin mukaan Amerikan naureskeleva kansa ei kuitenkaan vahingoita mitenkään heidän sananvapauttaan : Ja siksi on ollut ihan hyvä että on estetty kreationistejen yritykset sensuroida valtion koulukirjoja jotka puolustavat evoluutiota. Dworkinista sananvapaus tarkoittaa yksinkertaisesti oikeutta sanoa mielipide. Se ei tarkoita sitä että kaikkien olisi otettava ne todesta ja automaattisesti hyväksyttävä ne. Tai annettava niille sosiaalisesti vahva asema.
Tosin tässä kohden on hyvä muistaa että kreationismilla on heikko asema akateemisessa maailmassa, mutta se on Amerikoissa akateemisen maailman ulkopuolella hyvin suosittua : Randy Olsen teki aiheesta dokumentin nimeltä "Flock of Dodos" , joka ei käsittele niinkään kreationismin argumentteja, kuin tuo esiin sen, että tiedemiehet eivät esitä asiaansa niin että se olisi kansalle ymmärrettävässä muodossa. Sen sijaan kreationistit ovat palkanneet isolla rahalla PR -firmoja, jotka hallitsevat pelikenttää. Samalla kansansuosiota on saatu aikaan sillä että useampi kreationismia puolustava kirja tulee markkinoille, kuin mitä he saavat läpi tutkimuksia vertaisarvioiduissa lehdissä. Se, että niitä ei julkaista, muistuttaa argumentaatiossaan hyvin paljon juuri tämän blogauksen vaientamisargumentaatiota. Se on sellaisenaan tyhjää, koska vertaisarvioinnin koko idea on siinä että mitä tahansa tavaraa ei päästetä läpi. Siksi syy voi olla siinä että tutkimus ei ole täyttänyt tutkimuksen vaatimuksia. Siksi pitäisi osoittaa että este on tullut juuri asian vuoksi, eikä sen huonouden vuoksi. Sillä ilman tätä kyseessä on salaliittoteoria, joka voi johtua aivan hyvin siitä että se, jonka juttu on poistettu, on vain malliesimerkki Dunning-Kruger effectistä. Pelkästään se, että vertaisarviointia ei julkaista, ei tarkoita että kyseessä olisi vainoaminen tai aatesensuuri. Sillä vaikka kaikki aatesensuurin alla olevat jutut jätetään julkaisematta, kaikki julkaisematta jäämisen syyt eivät ole sensuuria. (Eli jo peruslogiikka osoittaa että kyseessä on hätäinen päätelmä.)
Kuitenkin Dworkinin kannanottoa voidaan korostaa tarjoamalla vielä yksi asia: Kuultavaksi tuleminen olisi oltava sellainen että se antaa mahdollisuuden siihen että sanoma ymmärretäänm, ja että siihen suhtaudutaan hyväntahtoisuuden periaatteen mukaan. Eli että oletetaan että niiden esittäjä on järkevä, ja yritetään ymmärtää mitä hän tarkoittaa. Ymmärtäminen ja hyväksyminen taas ovat eri asioita: Esimerkiksi terroristien tai vaikka Pohjois-Korean kanssa journaliikan tekeminen on hankalaa, koska he yrittävät vaikuttaa siten että heidän aatteestaan näkyy se "virallinen totuus". Huonot puolet lakaistaan ja niiden esiinnostamista pidetään niiden piirissä pahana ja tuomittavana. Ja kritiikkiin perustuva lähestymistapa halutaan kieltää kokonaan. Näihin taipuminen ei olisi hyvää journaliikkaa. Eikä tämä käytös ole mitään sananvapauden lisäämistä, vaan itse asiassa juuri sen vastakohtaa. Ja sen noudattamatta jättäminen taatusti loukkaa näitä sensuuriin pyrkiviä. Lisäksi se loukkaa heidän seuraajiensa tunteita ja mahdollisesti sysää suosiota heikommaksi ja jopa lisää ja lietsoo sen vastustamista. Hyvä journaliikka voi tehdä tätä.
Tämä kohta tosin asettaa velvollisuuksia myös toiseen suuntaan. Asiallisen kritisoinnin minimivaatimus on siis yhä edelleen se, että osaa sen mitä kritisoi. Ja tätä kautta myös hömppään saa yhä suhtautua kriittisesti. Tätä kautta sananvapaus ei tarkoita sitä että totuutta ei voitaisi etsiä, tavoitella ja että tiede tai filosofia ei saisi kehittyä ja rajata tässä matkalla ihmisille rakkaitakin vaihtoehtoja pois.
"Le narcissisme de la chose perdue" oli Lacanin käsite, se kääntyy yksinkertaisesti "menetetyn asian narsismiksi".
Asian voi sanoa tietysti hienomminkin. Tuo tiivistelmän henki kuitenkin säilyy. Tässä kohden otan avukseni Dworkinin. Tai tarkemmin hänen juttunsa pornografiasta ja sananvapaudesta. Tämän aiheena ei kuitenkaan ole itse porno, vaan tämä perusidea siellä taustalla. Pääosaa esittää artikkeli, jossa on kaksi mielenkiintoista sanaa ja ne yhdistävä liite: "Women and Pornography". Siinä hän esitti että väitteet joiden mukaan pornografian esittäminen estää naisten sananvapauden lepää "vaarallisen sekaannuksen" varassa. Se on "unacceptable proposition: that the right to free speech includes a right to circumstances that encourage one to speak, and a right that others grasp and respect what one means to say...These are obviously not rights that any society can recognise or enforce. Creationists, flat-earthers, and bigots, for example, are ridiculed in many parts of America now; that ridicule undoubtedly dampens the enthusiasm that many of them have for speaking out and limits the attention others pay to what they have to say"
Dworkinin mukaan Amerikan naureskeleva kansa ei kuitenkaan vahingoita mitenkään heidän sananvapauttaan : Ja siksi on ollut ihan hyvä että on estetty kreationistejen yritykset sensuroida valtion koulukirjoja jotka puolustavat evoluutiota. Dworkinista sananvapaus tarkoittaa yksinkertaisesti oikeutta sanoa mielipide. Se ei tarkoita sitä että kaikkien olisi otettava ne todesta ja automaattisesti hyväksyttävä ne. Tai annettava niille sosiaalisesti vahva asema.
Tosin tässä kohden on hyvä muistaa että kreationismilla on heikko asema akateemisessa maailmassa, mutta se on Amerikoissa akateemisen maailman ulkopuolella hyvin suosittua : Randy Olsen teki aiheesta dokumentin nimeltä "Flock of Dodos" , joka ei käsittele niinkään kreationismin argumentteja, kuin tuo esiin sen, että tiedemiehet eivät esitä asiaansa niin että se olisi kansalle ymmärrettävässä muodossa. Sen sijaan kreationistit ovat palkanneet isolla rahalla PR -firmoja, jotka hallitsevat pelikenttää. Samalla kansansuosiota on saatu aikaan sillä että useampi kreationismia puolustava kirja tulee markkinoille, kuin mitä he saavat läpi tutkimuksia vertaisarvioiduissa lehdissä. Se, että niitä ei julkaista, muistuttaa argumentaatiossaan hyvin paljon juuri tämän blogauksen vaientamisargumentaatiota. Se on sellaisenaan tyhjää, koska vertaisarvioinnin koko idea on siinä että mitä tahansa tavaraa ei päästetä läpi. Siksi syy voi olla siinä että tutkimus ei ole täyttänyt tutkimuksen vaatimuksia. Siksi pitäisi osoittaa että este on tullut juuri asian vuoksi, eikä sen huonouden vuoksi. Sillä ilman tätä kyseessä on salaliittoteoria, joka voi johtua aivan hyvin siitä että se, jonka juttu on poistettu, on vain malliesimerkki Dunning-Kruger effectistä. Pelkästään se, että vertaisarviointia ei julkaista, ei tarkoita että kyseessä olisi vainoaminen tai aatesensuuri. Sillä vaikka kaikki aatesensuurin alla olevat jutut jätetään julkaisematta, kaikki julkaisematta jäämisen syyt eivät ole sensuuria. (Eli jo peruslogiikka osoittaa että kyseessä on hätäinen päätelmä.)
Kuitenkin Dworkinin kannanottoa voidaan korostaa tarjoamalla vielä yksi asia: Kuultavaksi tuleminen olisi oltava sellainen että se antaa mahdollisuuden siihen että sanoma ymmärretäänm, ja että siihen suhtaudutaan hyväntahtoisuuden periaatteen mukaan. Eli että oletetaan että niiden esittäjä on järkevä, ja yritetään ymmärtää mitä hän tarkoittaa. Ymmärtäminen ja hyväksyminen taas ovat eri asioita: Esimerkiksi terroristien tai vaikka Pohjois-Korean kanssa journaliikan tekeminen on hankalaa, koska he yrittävät vaikuttaa siten että heidän aatteestaan näkyy se "virallinen totuus". Huonot puolet lakaistaan ja niiden esiinnostamista pidetään niiden piirissä pahana ja tuomittavana. Ja kritiikkiin perustuva lähestymistapa halutaan kieltää kokonaan. Näihin taipuminen ei olisi hyvää journaliikkaa. Eikä tämä käytös ole mitään sananvapauden lisäämistä, vaan itse asiassa juuri sen vastakohtaa. Ja sen noudattamatta jättäminen taatusti loukkaa näitä sensuuriin pyrkiviä. Lisäksi se loukkaa heidän seuraajiensa tunteita ja mahdollisesti sysää suosiota heikommaksi ja jopa lisää ja lietsoo sen vastustamista. Hyvä journaliikka voi tehdä tätä.
Tämä kohta tosin asettaa velvollisuuksia myös toiseen suuntaan. Asiallisen kritisoinnin minimivaatimus on siis yhä edelleen se, että osaa sen mitä kritisoi. Ja tätä kautta myös hömppään saa yhä suhtautua kriittisesti. Tätä kautta sananvapaus ei tarkoita sitä että totuutta ei voitaisi etsiä, tavoitella ja että tiede tai filosofia ei saisi kehittyä ja rajata tässä matkalla ihmisille rakkaitakin vaihtoehtoja pois.
"Le narcissisme de la chose perdue" oli Lacanin käsite, se kääntyy yksinkertaisesti "menetetyn asian narsismiksi".
maanantai 29. kesäkuuta 2009
Mestariton Mestari.
"Siinä missä oikeaan taiteeseen kuten lentonäytökseen tarvitaan hieno lentokone ja korvatulpat, ja pakinan kirjoittamiseen suunnattomasti älyä ja kirjoituskone, tanssimiseen riittää kyky turruttaa itsensä esim. halvalla alkohoolilla ja kyky rytkyttää itseään luonnonvastaisesti samaan aikaan kun jostain kuuluu soittoa."
(Markus Kajo, "Tanssin kirot")
Yleisesti ja perinteisesti taiteilija on ollut myös mestari. Taiteilija on oppinut käyttämään vaikka talttaa ja vasaraa veistoksen luomiseen. Luominen on ollut perinteisesti siinä, että on ollut näkemys. Tämä on vaatinut ajatteluprosessin. Tämän jälkeen sitä on tuotettu, pyyhitty, kirjoitettu. Ryypätty. Pyyhitty. Kirjoitettu lisää. Ja lopuksi on saatu aikaan jotain joka on Valmis. Nykyisin teknologia on muuttanut kirjoitusprosessia paljonkin. Siinä missä vielä minun lapsuusaikana minun painelut kirjoituskoneella pisti isin kirjoittamaan työraportin koko sivun uusiksi (Sori), nykyisin tekstinkäsittely sisältää erilaisia korjausmenetelmiä.
Tämä on muuttanut tapaa jolla työ tehdään. Slavoj Zizekin mukaan olisi väärin ajatella että tämä prosessinmuutos ei olisi vaikuttanut tuotosprosessin kautta tulevaan lopputulokseen. Hänestä tämä editoiminen poistaa eräällä tavalla koko sen käsityksen, mikä on joskus ollut "valmiissa teoksessa". Lopullista tekstiä kun voi helposti muokata vaikka loputtoman kauan aikaa. Tätä kautta työstä esitetään aina raakaversioita. Lopullista tekstiä ei tavallaan enää ole. Zizekistä tämä tarkoittaa loputonta valintojen vuorta. Kaikki päätökset ovat omilla harteilla. Tämä tarkoittaa auktoriteetin katoamista, ja tätä kautta kukaan ei ole kertomassa meille mitä haluamme. Tätä kautta ei ole Mestaria. Zizekistä Suuri Toinen (Big Other) saa meidät tässä vaiheessa hallintaansa, ja aito tunne hallinnasta itse asiassa katoaa.
Pinnallisesti tämä esitys, joka voisi tiivistyä muotoon "ilman auktoriteettia ei ole vapautta" kuulostaa tietysti täydelliseltä postmodernistiselta saippualta.
On kuitenkin muistettava ettö Zizek lähestyy asiaa myös psykologian suunnasta. Hänen keskiössään on (samoin kuin itsellä) se, että filosofin on otettava huomioon myös mielen toiminta. Tämä estää vajoamasta "lajityypillisiin tyhmyyksiin". Hänen mukaansa meidän tulee eräällä tavalla "olla tietoisia kahleistamme voidaksemme vapautua niistä." Tämän seurauksena "Suuri Toinen" tarkoittaa karkeimmassa versiossaan ihan sitä että virheajattelu tulee mieleemme (1) joko siitä että ne syötetään meille kyseenalaistamattomina asioina, (2) tai toisaalta jos yksilö ei ole tietoinen kahleistaan, hänen mielensä joustavuus rakentaa itselleen narsismia, paranoijaa, ylirakkaita uskomuksia ja niihin liittyvää dogmaattisuutta ja muita vastaavia "patologioita". Kun emme ole tietoisia kahleistamme, kannamme ne ja luulemme olevamme vapaita, vaikka olemme vain sätkynukkeja. Näissä vaihtoehdoissa kahleet ovat erilaiset, mutta yhtä lujat.
Asiaa voidaan lähestyä musiikin kautta. Jotta voidaan sanoa että joku on Mestari musiikissa, on musiikilla oltava jokin muoto. Jokin, jonka suhteen se on hyvä. Jos taitamaton ensikertalainen soittaa huonosti, se taroittaa sitä että harjoittelulla tätä hyvää voidaan lähestyä ja sen pystyy kuulemaan. Musiikissa on tietysti paljon mielipiteitä. Mutta siinä vaiheessa kun kappaletta voidaan muuttaa kesken soiton, säveltää uudestaan, korjailla, käy niin että tätä hyvyyslausumaa ei enää voida tehdä. Tätä kautta lause "hyvä biisi" on oltava sidoksissa johonkin. On voitava valita versioiden välistä. Tässä näkemys musiikista voi myös vääristyä, jos joku kertoo että jokin kappale on hyvä, voimme toimia tämän pohjalta ja tätä kautta "itse asia" jää ulkopuolelle. Toisaalta jos kukaan ei voi sanoa mikä musiikki on hyvää ja huonoa, musiikin ymmärtäminen ja tunne musiikin hallinnasta jää puuttumaan.
Miten sitten voimme sanoa että me olisimme saaneet "itse asian"? Zizekin mukaan "ei mitenkään". Hän kuitenkin pitää postmodernismia vain ylivietynä todellisen hakuna. Sitä kautta siinä on mukana "Isoa Toista". (Tosin hänestä postmodernismi edustaa myös kapitalismia.)
Mutta ihminen kaipaa myös hallintaa. Todellisuus on ulkona - siitä kun voi Zizekin mukaan korkeintaan saada aavistuksia esimerkiksi kauhuelokuvien välittämien tuntemuksien kautta. Mutta ihminen käyttää Symboleja hallitakseen maailmaa. (Ala-Kazaam!) Tämä tarkoittaa tietysti ymmärtämistä kielellisesti ja tutkimuksellisesti.
Tämän vuoksi hänen mukaansa ihmiset pelaavat esimerkiksi tietokonepelejä. Saadakseen hallinnan tunteen. Videopelissä on itse asiassa täytetty juuri se aukko, jonka editointi on tuonut. Niissä on selvä valintaympäristö. On versioita joista voidaan selvästi hakea oikeat ja väärät. Tätä kautta asia on hieman kuten pianonsoittoa, jossa opitaan yhä taitavammaksi. Pääasia on kuitenkin siinä, että pelaamisessa voi olla Mestari. Tämä tarkoittaa tietysti myös "surkeiden pelaajien" ilmestymistä, mikä on tietysti minulle kauhea sääli. Kuitenkin sillä erotuksella, että tietokonepeleissä opitaan korkeintaan olemaan toistamatta vanhoja virheitä. Zizekistä peleissä ja elokuvissa ja muussakin juonellisessa taiteessa tärkeää on myös samastuminen. Olen pelihahmo, koska olen vastuussa ja hallinnassa. Siksi "päihitin Emperor Molockin ADOMissa" ja "tarvitsen äkkiä healia" ja "Kuolin." ovat merkkejä samastumisesta. Tämä korostuu siinä että pelihahmoilla ei usein ole luotu kummoistakaan persoonallisuutta, ja silti pelaamiseen suhtaudutaan intohimoisesti ja niihin jäädään jopa koukkuun.
Koska Zizek on Lacanin ideoiden kehittelijä, on syytä muistaa että pelaamisessa on kyse halusta. Ja Lacanin halu on ikuinen. Peleissäkin tavoitellaan hallintaa. Pelin loppuratkaisu innostaa kun pelataan. Tätä kautta saadaan tunne mestaruudesta ja jos ei muusta niin koneen hallinnasta. Voitto on kuitenkin käytännössä irrelevantti. Mutta vasta toteuduttuaan. Voiton hedelmä ei maistu yhtä hyvältä syötynä kuin miltä se näyttää puussa. Siksi usein pelejä ei pelata läpi, voitto on harvinainen ja voiton jälkeenkin siirrytään vain seuraavaan peliin, eikä onnistumisella mässäillä viikkokaupalla. Tätä kautta peli, kuten mikään muukaan, ei poista haluamista. Kysymykset jäävät ratkaisematta. Mutta ihminen kaipaa niitä silti.
Ihmisen kohdalla tämä ajattelutapa on erikoinen. Sillä siinäkin on muutosta. Siinä, missä William Shakespeare "Miten haluatte" ("As you like it"):ssä vertasi ihmisen elämää näytelmään, jossa eri ikäkausilla on eri rooli, on nykyään tämäkin systeemi muuttunut. Eri ikäkausien tehtävät olivat selvät. Nykyisin näitäkin uudelleenkirjoitetaan. Tässäkin kohdassa ihmisellä on selvä halu hallittavuuteen: Muun muassa persoonatyyppien pysyvyys viittaa siihen suuntaan: Ihmisen persoonallisuuden muuttaminen vaatii aikaa, koska hän sitoo minuutensa identiteettiinsä. Hän haluaa hallita itsensä. Olla itsensä Mestari. Tässä voi käydä jopa niin että elämästä haetaan pelinomaisuutta. Näin Zizekin tulkinta voi johtaa jopa pessimistisiin sävyihin.
Zizekin perusideana on se, että jokainen käsite sisältää myös vastakohtansa. Toinen tärkeä tekijä on siinä että hänestä filosofin on saatava muut vain kyseenalaistamaan kannanottonsa, ei antamaan suuria vastauksia, eli ottaa "Suuren Toisen" asemaa asioiden sanelijana. Tätä kautta hän voi esittää ristiriitaisia lausumia, ja hänen sanomisistaan on vaikeaa saada mitään selvää. Etenkin kun hänen perustapansa on kärjistys. Hän edustaa myös tätä erikoista tyyppiä, jonka tulkinnat elokuvista ovat usein syvällisempiä kuin elokuvien tekijät itse puheissaan. Toivon että sain jotain irti. Jos en, niin olkoot. Vetoan tulkinnanvapauteen ja siihen miten mahdotonta totuuksia on esittää.
(Markus Kajo, "Tanssin kirot")
Yleisesti ja perinteisesti taiteilija on ollut myös mestari. Taiteilija on oppinut käyttämään vaikka talttaa ja vasaraa veistoksen luomiseen. Luominen on ollut perinteisesti siinä, että on ollut näkemys. Tämä on vaatinut ajatteluprosessin. Tämän jälkeen sitä on tuotettu, pyyhitty, kirjoitettu. Ryypätty. Pyyhitty. Kirjoitettu lisää. Ja lopuksi on saatu aikaan jotain joka on Valmis. Nykyisin teknologia on muuttanut kirjoitusprosessia paljonkin. Siinä missä vielä minun lapsuusaikana minun painelut kirjoituskoneella pisti isin kirjoittamaan työraportin koko sivun uusiksi (Sori), nykyisin tekstinkäsittely sisältää erilaisia korjausmenetelmiä.
Tämä on muuttanut tapaa jolla työ tehdään. Slavoj Zizekin mukaan olisi väärin ajatella että tämä prosessinmuutos ei olisi vaikuttanut tuotosprosessin kautta tulevaan lopputulokseen. Hänestä tämä editoiminen poistaa eräällä tavalla koko sen käsityksen, mikä on joskus ollut "valmiissa teoksessa". Lopullista tekstiä kun voi helposti muokata vaikka loputtoman kauan aikaa. Tätä kautta työstä esitetään aina raakaversioita. Lopullista tekstiä ei tavallaan enää ole. Zizekistä tämä tarkoittaa loputonta valintojen vuorta. Kaikki päätökset ovat omilla harteilla. Tämä tarkoittaa auktoriteetin katoamista, ja tätä kautta kukaan ei ole kertomassa meille mitä haluamme. Tätä kautta ei ole Mestaria. Zizekistä Suuri Toinen (Big Other) saa meidät tässä vaiheessa hallintaansa, ja aito tunne hallinnasta itse asiassa katoaa.
Pinnallisesti tämä esitys, joka voisi tiivistyä muotoon "ilman auktoriteettia ei ole vapautta" kuulostaa tietysti täydelliseltä postmodernistiselta saippualta.
On kuitenkin muistettava ettö Zizek lähestyy asiaa myös psykologian suunnasta. Hänen keskiössään on (samoin kuin itsellä) se, että filosofin on otettava huomioon myös mielen toiminta. Tämä estää vajoamasta "lajityypillisiin tyhmyyksiin". Hänen mukaansa meidän tulee eräällä tavalla "olla tietoisia kahleistamme voidaksemme vapautua niistä." Tämän seurauksena "Suuri Toinen" tarkoittaa karkeimmassa versiossaan ihan sitä että virheajattelu tulee mieleemme (1) joko siitä että ne syötetään meille kyseenalaistamattomina asioina, (2) tai toisaalta jos yksilö ei ole tietoinen kahleistaan, hänen mielensä joustavuus rakentaa itselleen narsismia, paranoijaa, ylirakkaita uskomuksia ja niihin liittyvää dogmaattisuutta ja muita vastaavia "patologioita". Kun emme ole tietoisia kahleistamme, kannamme ne ja luulemme olevamme vapaita, vaikka olemme vain sätkynukkeja. Näissä vaihtoehdoissa kahleet ovat erilaiset, mutta yhtä lujat.
Asiaa voidaan lähestyä musiikin kautta. Jotta voidaan sanoa että joku on Mestari musiikissa, on musiikilla oltava jokin muoto. Jokin, jonka suhteen se on hyvä. Jos taitamaton ensikertalainen soittaa huonosti, se taroittaa sitä että harjoittelulla tätä hyvää voidaan lähestyä ja sen pystyy kuulemaan. Musiikissa on tietysti paljon mielipiteitä. Mutta siinä vaiheessa kun kappaletta voidaan muuttaa kesken soiton, säveltää uudestaan, korjailla, käy niin että tätä hyvyyslausumaa ei enää voida tehdä. Tätä kautta lause "hyvä biisi" on oltava sidoksissa johonkin. On voitava valita versioiden välistä. Tässä näkemys musiikista voi myös vääristyä, jos joku kertoo että jokin kappale on hyvä, voimme toimia tämän pohjalta ja tätä kautta "itse asia" jää ulkopuolelle. Toisaalta jos kukaan ei voi sanoa mikä musiikki on hyvää ja huonoa, musiikin ymmärtäminen ja tunne musiikin hallinnasta jää puuttumaan.
Miten sitten voimme sanoa että me olisimme saaneet "itse asian"? Zizekin mukaan "ei mitenkään". Hän kuitenkin pitää postmodernismia vain ylivietynä todellisen hakuna. Sitä kautta siinä on mukana "Isoa Toista". (Tosin hänestä postmodernismi edustaa myös kapitalismia.)
Mutta ihminen kaipaa myös hallintaa. Todellisuus on ulkona - siitä kun voi Zizekin mukaan korkeintaan saada aavistuksia esimerkiksi kauhuelokuvien välittämien tuntemuksien kautta. Mutta ihminen käyttää Symboleja hallitakseen maailmaa. (Ala-Kazaam!) Tämä tarkoittaa tietysti ymmärtämistä kielellisesti ja tutkimuksellisesti.
Tämän vuoksi hänen mukaansa ihmiset pelaavat esimerkiksi tietokonepelejä. Saadakseen hallinnan tunteen. Videopelissä on itse asiassa täytetty juuri se aukko, jonka editointi on tuonut. Niissä on selvä valintaympäristö. On versioita joista voidaan selvästi hakea oikeat ja väärät. Tätä kautta asia on hieman kuten pianonsoittoa, jossa opitaan yhä taitavammaksi. Pääasia on kuitenkin siinä, että pelaamisessa voi olla Mestari. Tämä tarkoittaa tietysti myös "surkeiden pelaajien" ilmestymistä, mikä on tietysti minulle kauhea sääli. Kuitenkin sillä erotuksella, että tietokonepeleissä opitaan korkeintaan olemaan toistamatta vanhoja virheitä. Zizekistä peleissä ja elokuvissa ja muussakin juonellisessa taiteessa tärkeää on myös samastuminen. Olen pelihahmo, koska olen vastuussa ja hallinnassa. Siksi "päihitin Emperor Molockin ADOMissa" ja "tarvitsen äkkiä healia" ja "Kuolin." ovat merkkejä samastumisesta. Tämä korostuu siinä että pelihahmoilla ei usein ole luotu kummoistakaan persoonallisuutta, ja silti pelaamiseen suhtaudutaan intohimoisesti ja niihin jäädään jopa koukkuun.
Koska Zizek on Lacanin ideoiden kehittelijä, on syytä muistaa että pelaamisessa on kyse halusta. Ja Lacanin halu on ikuinen. Peleissäkin tavoitellaan hallintaa. Pelin loppuratkaisu innostaa kun pelataan. Tätä kautta saadaan tunne mestaruudesta ja jos ei muusta niin koneen hallinnasta. Voitto on kuitenkin käytännössä irrelevantti. Mutta vasta toteuduttuaan. Voiton hedelmä ei maistu yhtä hyvältä syötynä kuin miltä se näyttää puussa. Siksi usein pelejä ei pelata läpi, voitto on harvinainen ja voiton jälkeenkin siirrytään vain seuraavaan peliin, eikä onnistumisella mässäillä viikkokaupalla. Tätä kautta peli, kuten mikään muukaan, ei poista haluamista. Kysymykset jäävät ratkaisematta. Mutta ihminen kaipaa niitä silti.
Ihmisen kohdalla tämä ajattelutapa on erikoinen. Sillä siinäkin on muutosta. Siinä, missä William Shakespeare "Miten haluatte" ("As you like it"):ssä vertasi ihmisen elämää näytelmään, jossa eri ikäkausilla on eri rooli, on nykyään tämäkin systeemi muuttunut. Eri ikäkausien tehtävät olivat selvät. Nykyisin näitäkin uudelleenkirjoitetaan. Tässäkin kohdassa ihmisellä on selvä halu hallittavuuteen: Muun muassa persoonatyyppien pysyvyys viittaa siihen suuntaan: Ihmisen persoonallisuuden muuttaminen vaatii aikaa, koska hän sitoo minuutensa identiteettiinsä. Hän haluaa hallita itsensä. Olla itsensä Mestari. Tässä voi käydä jopa niin että elämästä haetaan pelinomaisuutta. Näin Zizekin tulkinta voi johtaa jopa pessimistisiin sävyihin.
Zizekin perusideana on se, että jokainen käsite sisältää myös vastakohtansa. Toinen tärkeä tekijä on siinä että hänestä filosofin on saatava muut vain kyseenalaistamaan kannanottonsa, ei antamaan suuria vastauksia, eli ottaa "Suuren Toisen" asemaa asioiden sanelijana. Tätä kautta hän voi esittää ristiriitaisia lausumia, ja hänen sanomisistaan on vaikeaa saada mitään selvää. Etenkin kun hänen perustapansa on kärjistys. Hän edustaa myös tätä erikoista tyyppiä, jonka tulkinnat elokuvista ovat usein syvällisempiä kuin elokuvien tekijät itse puheissaan. Toivon että sain jotain irti. Jos en, niin olkoot. Vetoan tulkinnanvapauteen ja siihen miten mahdotonta totuuksia on esittää.
Luokasta yhteiskuntaan.
"Äiti toivoi pojasta poliisia tai pappia. / Mutta tuli intiaani. / Jo yläasteaikoinaan koulut karkas käsistä. / Ei tullut sitten työtä. / Metsikköön muutettuaan kalpeus lähti pläsistä. / Jo heti vuoden myötä."
(YUP, "Intiaanit ymmärtävät")
Kun koulutuksessa puhutaan laadusta, esiin nousee nykyisin eniten esiin kollektiivisuus-subjektiivisuus -näkökulmien painotus. Toisten mielestä koulu tuottaa yhteiskunnalle ja osa näkee sen etupäässä itsekehityksen tärkeänä välineenä jossa yhteiskunta on toissijaista. Myös tyttöjen ja poikien tasa -arvo ovat aika messeviä aiheita.
Otan tällä kertaa ehkä vähemmän tärkeän aiheen. Aiheen, joka nähdään jopa "jälkeenjääneenä". Sillä kukaan ei nykyään tunnusta elävänsä luokkayhteiskunnassa. Ja tietyllä tavalla suomi on "keskiluokkaistunut". Vanhaa kunnon renkiä ja aatelista ei ole.
Siksi olisi ehkä viisaampaa puhua "koulutetuista ja kouluttamattomista suvuista". Mutta sosiaalitieteissä käytetään usein hassua tapaa uudelleenkäyttää termejä. Luokkayhteiskunnasta puhutaan siksi myös koulutuksen piirissä. (Ei minun keksintö.)
Ideana on se, että koulunkäynti on tietyllä tavalla painottunut. Toki kehitys näyttää, että köyhistä oloista voi edetä koulujärjestelmässä pitkälle. Tässä tapauksessa voidaan puhua vaikka "nousevasta säätykierrosta". Osa akateemikoiden lapsista taas jättää koulut kesken. He edustavat "laskevaa säätykiertoa". Tästä seuraa se, että jos koulutus olisi kaikille lähtökohdista katsomatta yhtä tehokas, "säätykierrot nollaisivat toisensa" ; Kenestä tahansa voisi tulla yhtä todennäköisesti jotain muuta kuin muistakin. Professorin lapsesta tulisi yhtä todennäköisesti burgerinvääntäjä kuin putkimiehen vesasta.
Kuitenkaan asiat eivät ole näin. Anna-Liisa Sysiharju teki suomessa tutkimusta 1960 -luvulla. Hän otti älykkyyden huomioon ja sai sellaisia tuloksia, että älykkyydestä riippumatta enemmistö koulutettujen lapsista meni jatko -opiskelemaan. Keskiluokassa lahjakkuus vaikutti siten että vähiten lahjakkaat tipahtivat ulos, keskinkertaiset ja hyvät menivät enimmäkseen jatko -opiskelemaan. "Alimmista sosiaaliluokista" sitten vain lahjakkaimmat menivät jatkoon. Tämä osoitti tiettyä epätasa -arvoa. Myöhemminkin asiaa on tutkittu, eikä Osmo Kivisen ja Risto Rinteen 1990 -luvun asiaan perehtymisten myötä oli yhä niin, että ylemmän toimihenkilön vesa oli korkeakoulussa kahdeksan kertaa useammin työläistaustaiseen verrattuna.
Syynä tähän ei välttämättä ole mikään "nepotismi". Se olisi helppo vastaus: Eli että jatko -opiskelupaikan saisi vähemmillä vaatimuksilla jos on koulutettujen lapsi tai sitten asioista lipsahtelisi sisäpiirintietoa. Tämä muistuttaa kuitenkin enemmän salaliittoteoriaa. Syitä kannattaa etsiä jostain muusta.
1: "Kouluvihamielisyys". Tässä koulua ei arvosteta kovin paljoa. Koulun penkiltä halutaan palkkatöihin tekemään "reilua työtä". Tämä voi viitata siihen, että työläisen elämä ei ole niin kauheaa: Eikä sen vuoksi olla valmiita tekemään mitä vain päästäkseen oloista ulos. Tämä ei tietenkään ole mikään rikos. Minustakin valtaosa koulusta oli tavaraa, joka ei kiinnostanut niin pätkääkään. Kävin ne kuitenkin. Sen sijaa koulutetut näkevät elämäntavan kenties jopa "perinteiden velvoittamana", tai ainakin he pitävät akateemista koulutusta joko panoksena parempiin työpaikkoihin ja palkkoihin, tai sitten opiskelua itseään jotenkin ihmisen arvoa korottavana. (Who claims there is no snobs?)
2: Basil Bernstein taas on miettinyt tätä asiaa erilaisten kielikulttuurien kautta. Hänestä työväestön keskuudessa käytetään kieltä, joka ei kursaile, se on särmikästä, lämmintä, suoraa ja "vitaalista". Muualla taas käytetään erilaista kieltä, jossa on tarkempi koodi. Kouluympäristössä hyväksytään paremmin jälkimmäinen, kun taas ensimmäistä pidetään alkeellisena. Tätä kautta työväenkieltä puhuva olisi vajaa, kehittymätön. Tämä taas asettaa esteitä. Pierre Bordieun taas ottaa mukaan myös käytöserot. Ideana on se, että toinen kasvaa jo kotona käyttäytymiskoodiin, jonka toiset joutuvat opettelemaan vasta koulussa. Ja molempien pitäisi sitten osata asiat yhtä hyvin.
3: Kolmas näkökanta taas on yksinkertaisesti ajattelutavan oppiminen. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että akateemisesti koulutettujen keskustelut ovat helposti erilaisia kuin muiden. Tällöin tilanne vertautuu siihen, että jos toiset lapset laitetaan ninjakouluun kolmevuotiaina, ja sitten yhteiskunta elää taistelutaidoista, näiden lasten epätasa -arvo ei johdu mistään taistelutaitojen kannalta irrelevanteista asioista, kuten käytöskoodista tai hienosta sukunimestä. He yksinkertaisesti ovat jo valmiiksi harjaantuneempia vetämään muita turpaan. Esimerkki voi kuulostaa rankalta, mutta on hyvä muistaa että ajattelu ja erittelytaito ovat vastaavia, harjoituksella opittavia, asioita. Tässä ei tosin vaadita edes erillistä harjoittamista. Jos isi harrastaa metsästystä, osaa lapsi luultavasti peuran suolistuksesta enemmän kuin minä, maatalousalaa opiskellut. (BTW. En ole koskaan suolistanut peuraa.)
Onkin vaikeaa miettiä, että pitääkö tätä tukea vai vastustaa vai antaa olla. Jos koulutuksessa tuetaan vääristä syistä, voi olla niin että tapahtuu negatiivista syrjimistä: Toiset saavat kompensaatiota ja sitten onkin "antinepotismi", eli kouluttamattomien lapset pääsevät vaikkapa vähemmillä pisteillä yliopistoon. Toisaalta väärien asenteiden takia ei saisi jäädä koulut kesken.
(YUP, "Intiaanit ymmärtävät")
Kun koulutuksessa puhutaan laadusta, esiin nousee nykyisin eniten esiin kollektiivisuus-subjektiivisuus -näkökulmien painotus. Toisten mielestä koulu tuottaa yhteiskunnalle ja osa näkee sen etupäässä itsekehityksen tärkeänä välineenä jossa yhteiskunta on toissijaista. Myös tyttöjen ja poikien tasa -arvo ovat aika messeviä aiheita.
Otan tällä kertaa ehkä vähemmän tärkeän aiheen. Aiheen, joka nähdään jopa "jälkeenjääneenä". Sillä kukaan ei nykyään tunnusta elävänsä luokkayhteiskunnassa. Ja tietyllä tavalla suomi on "keskiluokkaistunut". Vanhaa kunnon renkiä ja aatelista ei ole.
Siksi olisi ehkä viisaampaa puhua "koulutetuista ja kouluttamattomista suvuista". Mutta sosiaalitieteissä käytetään usein hassua tapaa uudelleenkäyttää termejä. Luokkayhteiskunnasta puhutaan siksi myös koulutuksen piirissä. (Ei minun keksintö.)
Ideana on se, että koulunkäynti on tietyllä tavalla painottunut. Toki kehitys näyttää, että köyhistä oloista voi edetä koulujärjestelmässä pitkälle. Tässä tapauksessa voidaan puhua vaikka "nousevasta säätykierrosta". Osa akateemikoiden lapsista taas jättää koulut kesken. He edustavat "laskevaa säätykiertoa". Tästä seuraa se, että jos koulutus olisi kaikille lähtökohdista katsomatta yhtä tehokas, "säätykierrot nollaisivat toisensa" ; Kenestä tahansa voisi tulla yhtä todennäköisesti jotain muuta kuin muistakin. Professorin lapsesta tulisi yhtä todennäköisesti burgerinvääntäjä kuin putkimiehen vesasta.
Kuitenkaan asiat eivät ole näin. Anna-Liisa Sysiharju teki suomessa tutkimusta 1960 -luvulla. Hän otti älykkyyden huomioon ja sai sellaisia tuloksia, että älykkyydestä riippumatta enemmistö koulutettujen lapsista meni jatko -opiskelemaan. Keskiluokassa lahjakkuus vaikutti siten että vähiten lahjakkaat tipahtivat ulos, keskinkertaiset ja hyvät menivät enimmäkseen jatko -opiskelemaan. "Alimmista sosiaaliluokista" sitten vain lahjakkaimmat menivät jatkoon. Tämä osoitti tiettyä epätasa -arvoa. Myöhemminkin asiaa on tutkittu, eikä Osmo Kivisen ja Risto Rinteen 1990 -luvun asiaan perehtymisten myötä oli yhä niin, että ylemmän toimihenkilön vesa oli korkeakoulussa kahdeksan kertaa useammin työläistaustaiseen verrattuna.
Syynä tähän ei välttämättä ole mikään "nepotismi". Se olisi helppo vastaus: Eli että jatko -opiskelupaikan saisi vähemmillä vaatimuksilla jos on koulutettujen lapsi tai sitten asioista lipsahtelisi sisäpiirintietoa. Tämä muistuttaa kuitenkin enemmän salaliittoteoriaa. Syitä kannattaa etsiä jostain muusta.
1: "Kouluvihamielisyys". Tässä koulua ei arvosteta kovin paljoa. Koulun penkiltä halutaan palkkatöihin tekemään "reilua työtä". Tämä voi viitata siihen, että työläisen elämä ei ole niin kauheaa: Eikä sen vuoksi olla valmiita tekemään mitä vain päästäkseen oloista ulos. Tämä ei tietenkään ole mikään rikos. Minustakin valtaosa koulusta oli tavaraa, joka ei kiinnostanut niin pätkääkään. Kävin ne kuitenkin. Sen sijaa koulutetut näkevät elämäntavan kenties jopa "perinteiden velvoittamana", tai ainakin he pitävät akateemista koulutusta joko panoksena parempiin työpaikkoihin ja palkkoihin, tai sitten opiskelua itseään jotenkin ihmisen arvoa korottavana. (Who claims there is no snobs?)
2: Basil Bernstein taas on miettinyt tätä asiaa erilaisten kielikulttuurien kautta. Hänestä työväestön keskuudessa käytetään kieltä, joka ei kursaile, se on särmikästä, lämmintä, suoraa ja "vitaalista". Muualla taas käytetään erilaista kieltä, jossa on tarkempi koodi. Kouluympäristössä hyväksytään paremmin jälkimmäinen, kun taas ensimmäistä pidetään alkeellisena. Tätä kautta työväenkieltä puhuva olisi vajaa, kehittymätön. Tämä taas asettaa esteitä. Pierre Bordieun taas ottaa mukaan myös käytöserot. Ideana on se, että toinen kasvaa jo kotona käyttäytymiskoodiin, jonka toiset joutuvat opettelemaan vasta koulussa. Ja molempien pitäisi sitten osata asiat yhtä hyvin.
3: Kolmas näkökanta taas on yksinkertaisesti ajattelutavan oppiminen. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että akateemisesti koulutettujen keskustelut ovat helposti erilaisia kuin muiden. Tällöin tilanne vertautuu siihen, että jos toiset lapset laitetaan ninjakouluun kolmevuotiaina, ja sitten yhteiskunta elää taistelutaidoista, näiden lasten epätasa -arvo ei johdu mistään taistelutaitojen kannalta irrelevanteista asioista, kuten käytöskoodista tai hienosta sukunimestä. He yksinkertaisesti ovat jo valmiiksi harjaantuneempia vetämään muita turpaan. Esimerkki voi kuulostaa rankalta, mutta on hyvä muistaa että ajattelu ja erittelytaito ovat vastaavia, harjoituksella opittavia, asioita. Tässä ei tosin vaadita edes erillistä harjoittamista. Jos isi harrastaa metsästystä, osaa lapsi luultavasti peuran suolistuksesta enemmän kuin minä, maatalousalaa opiskellut. (BTW. En ole koskaan suolistanut peuraa.)
Onkin vaikeaa miettiä, että pitääkö tätä tukea vai vastustaa vai antaa olla. Jos koulutuksessa tuetaan vääristä syistä, voi olla niin että tapahtuu negatiivista syrjimistä: Toiset saavat kompensaatiota ja sitten onkin "antinepotismi", eli kouluttamattomien lapset pääsevät vaikkapa vähemmillä pisteillä yliopistoon. Toisaalta väärien asenteiden takia ei saisi jäädä koulut kesken.
sunnuntai 28. kesäkuuta 2009
Biljardia, pianoa ja sukupuuttoja.
"Perinteisen kiinalaisen lääketieteen mukaan ihminen on sitä, mitä hän syö; tiikerin silmät parantavat näköä, tiikerin peniksestä tehty keitto parantaa mieskuntoa ja karhun tassut antavat voimaa. Herkkuna pidetyn muurahaiskävyn suomujen uskotaan puolestaan auttavan naisia vauvojensa imetyksessä. Seurauksena muurahaiskäpy on hävitetty Kiinasta ja lähimaista, ja sen metsästäjät siirtyvät yhä kauemmas etelään, sen viimeisille esiintymisalueille Javalle, Sumatraan ja Malesian niemimaalle. Samoin tiikeri on ajettu sukupuuton partaalle, ja tilanne on sama lukemattomien lajien suhteen."
(Pasi Toiviainen, "Ruokalistalla tiikeriä, haukkaa ja muurahaiskäpyä)
Vaihtoehtohoitoja pidetään lempeinä ja humaaneina, pehmeinä ja kokonaisvaltaisina. Länsimainen skientismi taas nähdään ylpeänä, korskeana, kylmänä ja julmana. Syynä tähän on tietysti kokeellisuus, objektiivisuus, joka pyrkii poistamaan subjektiivisuuden. Moni näkee että tässä yritetään poistaa yksilöllisyys. Minun on vaikeaa nähdä että tässä prosessissa poistuisi muuta kuin huijaaminen. Yksilöllisyys joka toimii sillä tavalla että sitä voi tarjota toisille ihmisille näkyy ja toimii länsimaisessakin tieteessä. Länsimaiden julmuudesta kertoo tietysti kaupallisuus sekä eläinkokeet. Tietenkin vaihtoehtotuotteillakin on miljoonaliikevaihdot ja ne pelaavat markkinatalouden sääntöjen mukaan. Ja jos eläinkokeista tulisi yleistää, tässä on ajattelemisen aihetta.
Otan puhtaasti eläinsuojelullisen näkökannan. Osittain siksi että olen tänään Luonnonystävä ja dissaan epätoimivaa teknologiaa, tarkemmin tietokonettani, joka toimii jostain syystä vain vaivoin. Ja osittain siksi että saisin haastetta. Laajempi lupa lainailuun olisi liian helppoa.
Länsimainen kylmyys parantavana voimana.
Euroopassa on perinteisesti ollut pianoja ja pelattu biljardia. Niitä tehtiin norsunluusta, jota taas saatiin tappamalla norsuja. Norsut eivät pitäneet tästä luonnonmukaisesta tavasta tuottaa koskettimia. Sittemmin Hyattin menetelmällä alettiin tuottaa 1869 lähtien kylmän keinotekoista ja ehdottoman luonnotonta selluloidia, josta voitiin tehdä vaikka biljardipalloja. Selluloidi oli muovia. Norsut tykkäsivät. Nykyisin biljardipalloja tehdään muusta muoveista. Pianonkoskettimetkin on yleensä muovisia. Tämä teki kaksi hyvää asiaa (1) Ensinnäkin eläinten ei tarvinnut kuolla huvituksiin (2) Pianojen ja biljardipallojen hinnat laskivat niin että nykyisin tavallinenkin ihminen voi nauttia niiden tarjoamasta musiikillisista ja pelillisistä iloista.
Vaihtoehtohoidot tuhoavana voimana.
Suurin ongelma on siinä että kiinalainen lääketiede sisältää paljon jotain jota ei voi tarkan ja poliittisesti korrektinkaan analyysin jälkeen sanoa muuksi kuin "uskonnolliseksi analogiasatuiluksi, yhteyksien taikomista tyhjästä ja niiden oikeuttamista hengelliseen ideologiaan vedoten". (Eli juuri sitä pahinta sorttia.) Tässä tapauksessa uskomuksessa ajatellaan että on tarkalleen ottaen ja pitkälle viedysti juuri sitä mitä syö : Eli jos tiikerillä on tarkka näkö ja syöt tiikerin silmiä, saat itse tarkan näkökyvyn. Länsimaissa tämä väite tulisi ensin todistaa testein, mutta kiinassa tämä samanlaisuus on jo "riittävä todiste". Tämä ei ole aina riskitöntä, kuten elohopeaesimerkkini näyttää. Joskus ihminen uskoo parantaviin sääntöihin, jotka eivät ole niitä jotka täsmäävät itse luonnon kanssa. (Mielestäni on juuri ja nimen omaan nöyrää joustaa luonnon edessä, eikä luottaa ideologiaan tai uskontoon joka on sosiaalinen konstruktio, ihmisen näkemys.)
Tiikeri ei ole ainut. Ajankohtainen kakkonen näytti raportin, jossa katsottiin miten kiinalaisessa perinteisessä hoidossa pidetään huonosti. Ihon läpi oltiin viety elävään ja tuntevaan eläimeen kateti joka imi sappea. Liikkuminen oltiin estetty jotta sapen valuminen olisi helpompaa. Kyseessä on rahakas bisnes. Ja karhujen salametsästykseen liittyy ympäri maailman se, että karhuilta viedään sappi. Ei siksi että itse uskottaisiin, vaan sen vuoksi että niille on uskovien kautta markkinat. Ja vaikka mitä kaunista sanotaan siitä että jos tarjontaa ei ole, kysynnällä ei ole merkitystä. Sillä jos kysyntää on riittävästi, joku keksii laittoman keinon täyttää se. Tätä kautta syy on suoraan ideologian.
Muutenkin erektio näyttää olevan kiinalaisen lääketieteen pahuuden ytimessä. Nimittäin myös sarvikuonon sarvea käytetään potenssinkohottajana. Karkeasti voidaan sanoa että sildenafiilin (Jonka Pfitserin tuotemerkki on Viagra) tärkeimmät vaihtoehtohoitojen kilpailijat ovat sarvikuonon sarvi, karhun penis ja tiikerin sisäelimet. Sekä poronsarvijauhe, joka ei ole yhtä ongelmallista kuin muut yllä mainitut. (Tässä minua ihmetyttää se, että miten länsimainen lääketiede on asiakasta huomioimattomampaa, jos molemmissa tungetaan pilleripurkki käteen ja sanotaan että "syöpä tuota".)
Tietenkin itse en ole sitä mieltä että voidaan yleistää. Kauneus yhdessä kohdassa ei tee kokonaisuudesta rumaa. Eikä yksi ruma saastaa koko pesää. Yrttejä tuskin kidutetaan kiinalaisessakaan lääketieteessä.
Voidaan kuitenkin sanoa että jumuutta on molemmilla puolilla. Erikoista on se, että miten toisista asioista yritetään vaientaa. Esimerkiksi jos nostaa kiinalaisen lääketieteen vaikutukset tiikereiden sukupuuttoon, saa muistutuksen siitä miten länsimainen tiede tappaa ja kiduttaa eläimiä. Kysyn: So what? Eikö tuo selittely kuulosta kovasti siltä, että jos poliisi nappaa jonkun ylinopeutta ajaneen ja tämä muistuttaa että olisi tärkeämpiäkin asioita: Pankkiryöstöjä ja murhia ja tähän vedoten esittää että hänet tulisi vapauttaa sakoista? (Kuoleeko ylinopeudessa enemmän ihmisiä kuin pankkiryöstöissä? Miten se tärkeys ja keskeisyys itse asiassa olikaan?) Eikö tämä kuulosta siltä vartijantyössä vastaan tulevata hyvätuloiselta karrikatyyriltä, joka ensin jää kiinni myymälävarkaudesta ja seuraavaksi närkästyneenä selittää vartijalle, että tämä on tehnyt surkeaa työtä, kun ei vahdi niitä "juoppoja ja mustalaisia" jotka "on niitä jotka varastelee". Ei näille voi muuta kuin tarjoat kahvia takahuoneessa ja yrittää myydä heille kynsileikkuria. Sillä vakavasti näitä esityksiä ei voi tietenkään ottaa. Vaikka niitä vakavalla naamalla esitetäänkin. Tässä on selvää että kiinalainen lääketiede on iso bisnes: Sen tuoman rahan vuoksi tiikereitä ja sarvikuonoja ja karhuja salametsästetään rikollisesti. Molemmissa kohdellaan eläimiä julmasti : Tosin sillä erotuksella että länsimaiset koe -eläinlaitokset ovat mainettaan vähemmän julmia, ja joutuvat täyttämään luvat julmempiin kokeisiin. Ja niitä valvotaan. Kiinalaista karhuntarhausta ei valvo kukaan - ja siksi niiden väärinkäytöksistä kuullaan vähemmän. Ja lisäksi länsimainen tiede ei ole vetämässä rottia sukupuuttoon. Kiinalainen lääketiede taas kunnostautuu tässä tuhorintamassa oikein kunnolla. Puhumattakaan lieveilmiöistä: Länsimaisessa koe -eläintutkimuksessa ei ole samanlaisia liitoksia laittomaan toimintaan ja niiden verkostoihin. Tämä herättää tiettyjä eettisiä kysymyksiä. Tai ainakin pitäisi.
Siksi pitäisi miettiä sitä mikä on oikein. Eikä puolustaa oman näkemyksen isojakin virheitä kun samalla kaivelee toisesta kaiken pahan väkisin. Sillä eikö tämä ole ideologiaa? Mielestäni juuri nämä ideologiat ovat sitä tavaraa, joka tekee ihmisistä julmia, korskeita, itsensä korottajia, muiden alentajia, ja kyvykkäitä tekemään isoja pahuuksia koska "niistä tulee jotain ideologialle hyvää"?
(Pasi Toiviainen, "Ruokalistalla tiikeriä, haukkaa ja muurahaiskäpyä)
Vaihtoehtohoitoja pidetään lempeinä ja humaaneina, pehmeinä ja kokonaisvaltaisina. Länsimainen skientismi taas nähdään ylpeänä, korskeana, kylmänä ja julmana. Syynä tähän on tietysti kokeellisuus, objektiivisuus, joka pyrkii poistamaan subjektiivisuuden. Moni näkee että tässä yritetään poistaa yksilöllisyys. Minun on vaikeaa nähdä että tässä prosessissa poistuisi muuta kuin huijaaminen. Yksilöllisyys joka toimii sillä tavalla että sitä voi tarjota toisille ihmisille näkyy ja toimii länsimaisessakin tieteessä. Länsimaiden julmuudesta kertoo tietysti kaupallisuus sekä eläinkokeet. Tietenkin vaihtoehtotuotteillakin on miljoonaliikevaihdot ja ne pelaavat markkinatalouden sääntöjen mukaan. Ja jos eläinkokeista tulisi yleistää, tässä on ajattelemisen aihetta.
Otan puhtaasti eläinsuojelullisen näkökannan. Osittain siksi että olen tänään Luonnonystävä ja dissaan epätoimivaa teknologiaa, tarkemmin tietokonettani, joka toimii jostain syystä vain vaivoin. Ja osittain siksi että saisin haastetta. Laajempi lupa lainailuun olisi liian helppoa.
Länsimainen kylmyys parantavana voimana.
Euroopassa on perinteisesti ollut pianoja ja pelattu biljardia. Niitä tehtiin norsunluusta, jota taas saatiin tappamalla norsuja. Norsut eivät pitäneet tästä luonnonmukaisesta tavasta tuottaa koskettimia. Sittemmin Hyattin menetelmällä alettiin tuottaa 1869 lähtien kylmän keinotekoista ja ehdottoman luonnotonta selluloidia, josta voitiin tehdä vaikka biljardipalloja. Selluloidi oli muovia. Norsut tykkäsivät. Nykyisin biljardipalloja tehdään muusta muoveista. Pianonkoskettimetkin on yleensä muovisia. Tämä teki kaksi hyvää asiaa (1) Ensinnäkin eläinten ei tarvinnut kuolla huvituksiin (2) Pianojen ja biljardipallojen hinnat laskivat niin että nykyisin tavallinenkin ihminen voi nauttia niiden tarjoamasta musiikillisista ja pelillisistä iloista.
Vaihtoehtohoidot tuhoavana voimana.
Suurin ongelma on siinä että kiinalainen lääketiede sisältää paljon jotain jota ei voi tarkan ja poliittisesti korrektinkaan analyysin jälkeen sanoa muuksi kuin "uskonnolliseksi analogiasatuiluksi, yhteyksien taikomista tyhjästä ja niiden oikeuttamista hengelliseen ideologiaan vedoten". (Eli juuri sitä pahinta sorttia.) Tässä tapauksessa uskomuksessa ajatellaan että on tarkalleen ottaen ja pitkälle viedysti juuri sitä mitä syö : Eli jos tiikerillä on tarkka näkö ja syöt tiikerin silmiä, saat itse tarkan näkökyvyn. Länsimaissa tämä väite tulisi ensin todistaa testein, mutta kiinassa tämä samanlaisuus on jo "riittävä todiste". Tämä ei ole aina riskitöntä, kuten elohopeaesimerkkini näyttää. Joskus ihminen uskoo parantaviin sääntöihin, jotka eivät ole niitä jotka täsmäävät itse luonnon kanssa. (Mielestäni on juuri ja nimen omaan nöyrää joustaa luonnon edessä, eikä luottaa ideologiaan tai uskontoon joka on sosiaalinen konstruktio, ihmisen näkemys.)
Tiikeri ei ole ainut. Ajankohtainen kakkonen näytti raportin, jossa katsottiin miten kiinalaisessa perinteisessä hoidossa pidetään huonosti. Ihon läpi oltiin viety elävään ja tuntevaan eläimeen kateti joka imi sappea. Liikkuminen oltiin estetty jotta sapen valuminen olisi helpompaa. Kyseessä on rahakas bisnes. Ja karhujen salametsästykseen liittyy ympäri maailman se, että karhuilta viedään sappi. Ei siksi että itse uskottaisiin, vaan sen vuoksi että niille on uskovien kautta markkinat. Ja vaikka mitä kaunista sanotaan siitä että jos tarjontaa ei ole, kysynnällä ei ole merkitystä. Sillä jos kysyntää on riittävästi, joku keksii laittoman keinon täyttää se. Tätä kautta syy on suoraan ideologian.
Muutenkin erektio näyttää olevan kiinalaisen lääketieteen pahuuden ytimessä. Nimittäin myös sarvikuonon sarvea käytetään potenssinkohottajana. Karkeasti voidaan sanoa että sildenafiilin (Jonka Pfitserin tuotemerkki on Viagra) tärkeimmät vaihtoehtohoitojen kilpailijat ovat sarvikuonon sarvi, karhun penis ja tiikerin sisäelimet. Sekä poronsarvijauhe, joka ei ole yhtä ongelmallista kuin muut yllä mainitut. (Tässä minua ihmetyttää se, että miten länsimainen lääketiede on asiakasta huomioimattomampaa, jos molemmissa tungetaan pilleripurkki käteen ja sanotaan että "syöpä tuota".)
Tietenkin itse en ole sitä mieltä että voidaan yleistää. Kauneus yhdessä kohdassa ei tee kokonaisuudesta rumaa. Eikä yksi ruma saastaa koko pesää. Yrttejä tuskin kidutetaan kiinalaisessakaan lääketieteessä.
Voidaan kuitenkin sanoa että jumuutta on molemmilla puolilla. Erikoista on se, että miten toisista asioista yritetään vaientaa. Esimerkiksi jos nostaa kiinalaisen lääketieteen vaikutukset tiikereiden sukupuuttoon, saa muistutuksen siitä miten länsimainen tiede tappaa ja kiduttaa eläimiä. Kysyn: So what? Eikö tuo selittely kuulosta kovasti siltä, että jos poliisi nappaa jonkun ylinopeutta ajaneen ja tämä muistuttaa että olisi tärkeämpiäkin asioita: Pankkiryöstöjä ja murhia ja tähän vedoten esittää että hänet tulisi vapauttaa sakoista? (Kuoleeko ylinopeudessa enemmän ihmisiä kuin pankkiryöstöissä? Miten se tärkeys ja keskeisyys itse asiassa olikaan?) Eikö tämä kuulosta siltä vartijantyössä vastaan tulevata hyvätuloiselta karrikatyyriltä, joka ensin jää kiinni myymälävarkaudesta ja seuraavaksi närkästyneenä selittää vartijalle, että tämä on tehnyt surkeaa työtä, kun ei vahdi niitä "juoppoja ja mustalaisia" jotka "on niitä jotka varastelee". Ei näille voi muuta kuin tarjoat kahvia takahuoneessa ja yrittää myydä heille kynsileikkuria. Sillä vakavasti näitä esityksiä ei voi tietenkään ottaa. Vaikka niitä vakavalla naamalla esitetäänkin. Tässä on selvää että kiinalainen lääketiede on iso bisnes: Sen tuoman rahan vuoksi tiikereitä ja sarvikuonoja ja karhuja salametsästetään rikollisesti. Molemmissa kohdellaan eläimiä julmasti : Tosin sillä erotuksella että länsimaiset koe -eläinlaitokset ovat mainettaan vähemmän julmia, ja joutuvat täyttämään luvat julmempiin kokeisiin. Ja niitä valvotaan. Kiinalaista karhuntarhausta ei valvo kukaan - ja siksi niiden väärinkäytöksistä kuullaan vähemmän. Ja lisäksi länsimainen tiede ei ole vetämässä rottia sukupuuttoon. Kiinalainen lääketiede taas kunnostautuu tässä tuhorintamassa oikein kunnolla. Puhumattakaan lieveilmiöistä: Länsimaisessa koe -eläintutkimuksessa ei ole samanlaisia liitoksia laittomaan toimintaan ja niiden verkostoihin. Tämä herättää tiettyjä eettisiä kysymyksiä. Tai ainakin pitäisi.
Siksi pitäisi miettiä sitä mikä on oikein. Eikä puolustaa oman näkemyksen isojakin virheitä kun samalla kaivelee toisesta kaiken pahan väkisin. Sillä eikö tämä ole ideologiaa? Mielestäni juuri nämä ideologiat ovat sitä tavaraa, joka tekee ihmisistä julmia, korskeita, itsensä korottajia, muiden alentajia, ja kyvykkäitä tekemään isoja pahuuksia koska "niistä tulee jotain ideologialle hyvää"?
Ymmärrys ja hallinta : munaukset ja manaukset
"Tämä on aikakausista paras ja pahin"
(Charles Dickens)
Kun katsotaan ajassa taakse päin, ihmisillä on ollut sääntönä ympäristö jossa ihminen on elänyt on ollut enimmäkseen luontoa. Ja sitä on hallittu työkaluilla. Kivikaudella tiedettiin kiven omianisuudet ja osattiin tehdä kirveitä. Myöhemmin auran käyttö ymmärrettiin - jos ei ihan osattu itse rakentaa sitä. Esineet ja koneet olivat jotain joka ymmärrettiiin. Ne edustivat hallintaa
Ympäristö sen sijaan on esiintynyt mysteerisenä ja jopa uhkaavana. Luontoon mentiin paitsi hakemaan saalista, siellä myös jouduttiin saaliiksi. Taudit olivat mysteeri ja ne nähtiin Jumalallisena kostona. Tätä kautta luonto edusti hallitsemattomuutta, jotain joka antoi jos salli. Tätä sallimista sitten pyydettiin. Oli oikein erityisiä neuvojia : pappeja, druideja ja ties mitä muita. He esittivät rituaaleja ja käskivät toimia tietyillä tavoilla. Näitä uskottiin.
Tätä nykyä tilanne on muuttunut melko paljon. Ensinnäkin emme enää kohtaa useinkaan "vanhantyyppistä" luontoa elannonhaussamme. Jopa maanviljely -olipa kuinka luomua tahansa - eroaa paljon "siitä vanhasta systeemistä". Tätä kautta emme enää elä "luonnon armoilla". Pikemminkin on käynyt niin että ihminen elää koneidensa kautta. Ja nyt luonto on suuresti meidän armoillamme. Luontoon - jota edustaa usein talousmetsä, eikä "aito luonnonmetsä" kuten jotkut minua enemmän "Luonnot" ovat esittäneet - sen sijaan mennään yleensä juuri rentoutumaan ja rauhoittumaan. Luonnon paikka ei ole kuin harvalle enää työtä edustava voima.
Myös suhde teknologiaan on muuttunut. Tavallinen tietokoneenkäyttäjä ei ymmärrä tietokoneen toimintaperiaatetta kovinkaan hyvin. Hän elää sen kautta ja työssä ja vapaa -ajalla käytetään tätä konetta, joka edustaa samanaikaisesti työtä ja huvitusta. Kaiken aikaa mukana on riski siitä että kaatuminen vie ja vaikka poistaa koko päivän työn. Ja näiden häiriöiden kohdalla. Tätä kautta teknologia esiintyy arvaamattomana. Nykyisin druidien tilan on ottanut Webneuvonta ja Pyhät Kirjat on korvannut Petteri Järvisen sinänsä ansiokas tuotanto. Ja se minkä ohjekirja sanoo, se toistetaan. Vaikka ei ymmärretä itse, niin luotetaan siihen että asiantuntija osaa ja ymmärtää. Ja jos Petteri Järvinen neuvoisi että kannattaa uhrata viisi vuohta, niin moni varmasti tekisi. Se ei ole sen kummallisempi teko kuin se, että tietokoneen sammuttaa ja käynnistää uudestaan. Sillä eihän autoakaan korjata siten että autosta laitetaan virta pois ja takaisin päälle. Sillä jokainen tietää että auto kuten muukin teknologia korjataan potkimalla sitä ja kiroilemalla sille! Mutta tietokone sammutetaan ja käynnistetään uudestaan. Ja sitten kaikki toimii taas. Paitsi silloin kun ei.
Kiroukset ovat varmaan entisenlaisia epäonnisen kalastusreissulta palaajan juttuja. Kun animismi on sitä että kaikella koetaan olevan sielu, voidaan sanoa että nykyihminen seuraa tätä aika tarkasti, kuten on ennenkin seurannut.
Mietin tätä vain sen vuoksi että minulla oli isoja tietotekniikkaongelmia jälleen tänään. Miten "lagisen rauhan paska" sanotaan klingonin kielellä? Siitä tulee uusi tietokoneen kovalevyni nimi. (Sis. kielivitsin kun käännät englanniksi. "Lagging peace of shit".)
(Charles Dickens)
Kun katsotaan ajassa taakse päin, ihmisillä on ollut sääntönä ympäristö jossa ihminen on elänyt on ollut enimmäkseen luontoa. Ja sitä on hallittu työkaluilla. Kivikaudella tiedettiin kiven omianisuudet ja osattiin tehdä kirveitä. Myöhemmin auran käyttö ymmärrettiin - jos ei ihan osattu itse rakentaa sitä. Esineet ja koneet olivat jotain joka ymmärrettiiin. Ne edustivat hallintaa
Ympäristö sen sijaan on esiintynyt mysteerisenä ja jopa uhkaavana. Luontoon mentiin paitsi hakemaan saalista, siellä myös jouduttiin saaliiksi. Taudit olivat mysteeri ja ne nähtiin Jumalallisena kostona. Tätä kautta luonto edusti hallitsemattomuutta, jotain joka antoi jos salli. Tätä sallimista sitten pyydettiin. Oli oikein erityisiä neuvojia : pappeja, druideja ja ties mitä muita. He esittivät rituaaleja ja käskivät toimia tietyillä tavoilla. Näitä uskottiin.
Tätä nykyä tilanne on muuttunut melko paljon. Ensinnäkin emme enää kohtaa useinkaan "vanhantyyppistä" luontoa elannonhaussamme. Jopa maanviljely -olipa kuinka luomua tahansa - eroaa paljon "siitä vanhasta systeemistä". Tätä kautta emme enää elä "luonnon armoilla". Pikemminkin on käynyt niin että ihminen elää koneidensa kautta. Ja nyt luonto on suuresti meidän armoillamme. Luontoon - jota edustaa usein talousmetsä, eikä "aito luonnonmetsä" kuten jotkut minua enemmän "Luonnot" ovat esittäneet - sen sijaan mennään yleensä juuri rentoutumaan ja rauhoittumaan. Luonnon paikka ei ole kuin harvalle enää työtä edustava voima.
Myös suhde teknologiaan on muuttunut. Tavallinen tietokoneenkäyttäjä ei ymmärrä tietokoneen toimintaperiaatetta kovinkaan hyvin. Hän elää sen kautta ja työssä ja vapaa -ajalla käytetään tätä konetta, joka edustaa samanaikaisesti työtä ja huvitusta. Kaiken aikaa mukana on riski siitä että kaatuminen vie ja vaikka poistaa koko päivän työn. Ja näiden häiriöiden kohdalla. Tätä kautta teknologia esiintyy arvaamattomana. Nykyisin druidien tilan on ottanut Webneuvonta ja Pyhät Kirjat on korvannut Petteri Järvisen sinänsä ansiokas tuotanto. Ja se minkä ohjekirja sanoo, se toistetaan. Vaikka ei ymmärretä itse, niin luotetaan siihen että asiantuntija osaa ja ymmärtää. Ja jos Petteri Järvinen neuvoisi että kannattaa uhrata viisi vuohta, niin moni varmasti tekisi. Se ei ole sen kummallisempi teko kuin se, että tietokoneen sammuttaa ja käynnistää uudestaan. Sillä eihän autoakaan korjata siten että autosta laitetaan virta pois ja takaisin päälle. Sillä jokainen tietää että auto kuten muukin teknologia korjataan potkimalla sitä ja kiroilemalla sille! Mutta tietokone sammutetaan ja käynnistetään uudestaan. Ja sitten kaikki toimii taas. Paitsi silloin kun ei.
Kiroukset ovat varmaan entisenlaisia epäonnisen kalastusreissulta palaajan juttuja. Kun animismi on sitä että kaikella koetaan olevan sielu, voidaan sanoa että nykyihminen seuraa tätä aika tarkasti, kuten on ennenkin seurannut.
Mietin tätä vain sen vuoksi että minulla oli isoja tietotekniikkaongelmia jälleen tänään. Miten "lagisen rauhan paska" sanotaan klingonin kielellä? Siitä tulee uusi tietokoneen kovalevyni nimi. (Sis. kielivitsin kun käännät englanniksi. "Lagging peace of shit".)
lauantai 27. kesäkuuta 2009
Katseen voima.
Monissa itsepuolustuslajeissa katsetta pidetään tärkeänä. Yksityiskohdissa on eroja. Esimerkiksi osa voi kehottaa katsomaan otsaa, toisessa kurkkua ja kolmannessa koko ruumista ja neljännessä sanotaan että silmät näyttävät aikomukset. Nämä kaikki ovat tavallaan oikeassa.
Tässä kohden ihmisen normaalit reaktiot ovat nimittäin vain puoliksi fiksuja. Ne nimittäin keskittyvät liikkuvaan tilaan. Siksi on erittäin helppoa jäädä tuojottamaan esimerkiksi toisen miekkaa tai jalkaa. Tässä ei tietenkään ole haittaa, jos se olisi vain se jalka. Suurempi ongelma on nimittäin siinä että yleensä toisella on myös kolme muuta raajaa. Joissain niissä voi olla jopa häiritseviä kapineita.
Toki niihin pitää keskittyä vain sitä rataa, mitä ne tulevat vastaan. Mutta ongelma onkin ylipäätään niiden huomaamisessa : Ihmisen näkökyky on nimittäin vahvasti sellainen että se on tarkka keskialueella ja reunoiltaan se on epäselvä. Lisäksi itsepuolustuksessa tärkeä etäisyyden arviointi tehdään syvyysnäön kautta, ja se on vain sillä alueella, jonne nähdään molemmilla silmillä. Toisin sanoen katseen keskialueella. Ja kun ihminen keskittää huomion esimerkiksi toisen liikkuvaan käteen, katse ajautuu jopa yllättävän paljon oikealle tai vasemmalle. Sillä kun etäisyydet ovat lyhyitä, jo pieni ero paikassa on näkökentässä monta astetta. Ja kun katse on toisaalla, on selvää että toinen puoli on pimennossa. Tämän vuoksi kun katse pidetään keskellä kyky reagoida kaikkiin hyökkäyksiin tehostuu. Tietenkin jos toinen ei osaa tai tiedä tätä katseen vaikutusta, siitä saa itselle edun jota voi käyttää hyväkseen.
Toki kun koko ihminen on aktiivisen näkökentän alueella, eikä vain hänen nyrkkinsä, kaikki tulevat hyökkäykset näkyvät. Avain on kuitenkin myös ennakoimisessa: Siinä että monet paikat pysyvät tarkkailun alla. Varpaiden liike paljastaa helposti aikomuksen potkusta tai muusta liikkumisesta, voimakas siirto jommalle kummalle puolelle kädellä kertoo että sillä ollaan lyömässä. Melkein aina lyödään takakädellä. Ja katseen suunta kertoo usein joko sen mistä hyökkäys on tulossa - tai kuten omalla kohdallani, minne se päättyy (jonne on esitilasta vain rajallinen määrä reittejä.) Kun ihminen on keskiössä nämä eri elementit ovat näkyvissä samanaikaisesti.
Tietenkin toisen näkökykyä ja automaattisia reaktioita voidaan käyttää eduksi. Siksi esimerkiksi saksalaisessa miekkailussa hyökkäys kohti päätä on yleinen neuvo. Syynä on se, että vaikka itse isku torjutaankin, kuin itsestään tulee räpäytysefekti - itse asiassa sitä vastaan taistelu on lähes mahdotonta. Näin toinen saadaan reagoimaan odotetulla tavalla ja itseään vastaan. Nämä siis toimivat vaikka toinen torjuisi hyökkäyksen, se on vain tapa saada hyvä aloitus ja asema, joka sitten tulee tietysti kuitata nopeasti. Näissä asioissa nostamattomat lainat eivät kasva korkoa, päin vastoin. Inflaatio on niissä sen verran nopea että se syö ne lähes heti.
Tässä kohden ihmisen normaalit reaktiot ovat nimittäin vain puoliksi fiksuja. Ne nimittäin keskittyvät liikkuvaan tilaan. Siksi on erittäin helppoa jäädä tuojottamaan esimerkiksi toisen miekkaa tai jalkaa. Tässä ei tietenkään ole haittaa, jos se olisi vain se jalka. Suurempi ongelma on nimittäin siinä että yleensä toisella on myös kolme muuta raajaa. Joissain niissä voi olla jopa häiritseviä kapineita.
Toki niihin pitää keskittyä vain sitä rataa, mitä ne tulevat vastaan. Mutta ongelma onkin ylipäätään niiden huomaamisessa : Ihmisen näkökyky on nimittäin vahvasti sellainen että se on tarkka keskialueella ja reunoiltaan se on epäselvä. Lisäksi itsepuolustuksessa tärkeä etäisyyden arviointi tehdään syvyysnäön kautta, ja se on vain sillä alueella, jonne nähdään molemmilla silmillä. Toisin sanoen katseen keskialueella. Ja kun ihminen keskittää huomion esimerkiksi toisen liikkuvaan käteen, katse ajautuu jopa yllättävän paljon oikealle tai vasemmalle. Sillä kun etäisyydet ovat lyhyitä, jo pieni ero paikassa on näkökentässä monta astetta. Ja kun katse on toisaalla, on selvää että toinen puoli on pimennossa. Tämän vuoksi kun katse pidetään keskellä kyky reagoida kaikkiin hyökkäyksiin tehostuu. Tietenkin jos toinen ei osaa tai tiedä tätä katseen vaikutusta, siitä saa itselle edun jota voi käyttää hyväkseen.
Toki kun koko ihminen on aktiivisen näkökentän alueella, eikä vain hänen nyrkkinsä, kaikki tulevat hyökkäykset näkyvät. Avain on kuitenkin myös ennakoimisessa: Siinä että monet paikat pysyvät tarkkailun alla. Varpaiden liike paljastaa helposti aikomuksen potkusta tai muusta liikkumisesta, voimakas siirto jommalle kummalle puolelle kädellä kertoo että sillä ollaan lyömässä. Melkein aina lyödään takakädellä. Ja katseen suunta kertoo usein joko sen mistä hyökkäys on tulossa - tai kuten omalla kohdallani, minne se päättyy (jonne on esitilasta vain rajallinen määrä reittejä.) Kun ihminen on keskiössä nämä eri elementit ovat näkyvissä samanaikaisesti.
Tietenkin toisen näkökykyä ja automaattisia reaktioita voidaan käyttää eduksi. Siksi esimerkiksi saksalaisessa miekkailussa hyökkäys kohti päätä on yleinen neuvo. Syynä on se, että vaikka itse isku torjutaankin, kuin itsestään tulee räpäytysefekti - itse asiassa sitä vastaan taistelu on lähes mahdotonta. Näin toinen saadaan reagoimaan odotetulla tavalla ja itseään vastaan. Nämä siis toimivat vaikka toinen torjuisi hyökkäyksen, se on vain tapa saada hyvä aloitus ja asema, joka sitten tulee tietysti kuitata nopeasti. Näissä asioissa nostamattomat lainat eivät kasva korkoa, päin vastoin. Inflaatio on niissä sen verran nopea että se syö ne lähes heti.
sir Lancelot ja Robin Hood.
Pienissä ihmisryhmissä ei välttämättä ole erillistä johtajaa. Mutta suuremmissa kokoonpanoissa esiintyy yleensä jokin johtava taho. Hänelle keskitetään sekä päätäntävaltaa, rahaa että voimankäyttömahdollisuuksia. Tällä saadaan esimerkiksi ylellisyystavaroita ja muita etuja. Toisten ohjaaminen nähdään tätä kautta kaikenlaisia etuja antavana. Tähän valtaan liittyy usein myös "kriittinen tieto", joka voi tarkoittaa ihan kirjaimellista tietoa että sellaista tietoa kuten "ovatko tämän meidän heimon jumalat suosiollisia", jonka heimo kokee tärkeänä.
Tämä nähdään arvokkaana. Sitä puolustetaan. Tästä arvoista on hyvänä esimerkkinä urhea sir Lancelot. Hän "puolusti systeemiä", oli - tai siis ainakin hänen imagonsa mukaan oli - jopa valmis antamaan henkensä sen puolesta. (Naisasiat ovat sitten oma lukunsa...) Nimittäin tälläisen vallan antaminen ei välttämättä anna kovin suuria hyötyjä. Vastakkaista näkökantaa edustaa Robin Hood. Hänestä -tai ainakin se imago joka hänestä tarinoissa on - oli oikein "ryöstää rikkailta ja antaa köyhille". Tietenkin nämä ovat tarinoita, mutta jos niiden paikalle siirtää vaikkapa meidän yhteiskuntamme poliisit ja afrikassa jotain sotilasdiktatuuria henkensä kaupalla vastustavat anarkistit, aletaan ymmärtää että molempia arvostetaan. Vaikka toinen on "systeemin puolesta" ja toinen "systeemiä vastaan".
1: Parhaimmillaan "systeemi" nimittäin tarjoaa sellaista mitä muuten ei voitaisi saavuttaa. Yhteiskunta voi tarjota sekä materiaalisia että immateriaalisia etuja: Ihminen saa sellaista mitä hän ei osaa itse tehdä. Ja toisaalta esimerkiksi Suomessa peruskoulutus ei ole "ilmainen taivaan lahja". Yhteiskuntamme rahoittaa sen. Kallista on. Ja tätä kautta ihmiset saavat sellaisia taitoja joita he eivät muuten osaisi. Ja tällä he voivat tehdä lisää sellaista mitä muut eivät osaa - ja joita ei ilman koulutusta osaisi itsekään. Keskittäminen hallinnossa nimittäin auttaa kontrolloimaan myös "hyvän jakamista" niin että mahdollisimman moni pääsee siitä osalliseksi. Tuloerojen määräänhän voidaan vaikuttaa, vaikka progressiivisella tai tasaprosenttisella verotuksella. Tai sillä että aatelistolle annetaan verovapaus, kuten aikaisemmin tehtiin. Keskittämällä saadaan tarvittaessa myös kunnolla keskitetyt rahamassat liikkeelle. Ja päätöksenteon jakaminen kaikille toisaalta rassaa systeemiä. Demokratia on äänestystapana usein kallis verrattuna pelkkään eliittijohtajan käskyjen toteuttamiseen.
2: Pahimmillaan systeemi taas on vain tapa kerätä omaisuutta harvalle eliitille. Silloin kyseessä on kirjaimellinen sorto, jossa "otetaan liian paljon ja annetaan liian vähän, ja otetaan itselle kunnon siivu". Tätä kautta toimivaa valtiota voitaisiin kutsua vaikka kleptokratiaksi.
Huonoilla systeemeillä on kuitenkin ongelma. Niiden alaiset eivät ole tyytyväisiä. He hakevat helposti jopa vallankaappausta. Karkeasti sanoen käy kuten "Robin Hood - varkaiden ruhtinaassa", jossa väki estää systeeminvastustajien hirttäjäiset, koska eivät pidä sheriffistä. Tietenkin kyseessä on vain elokuva, mutta todellisuus ei ole tätä kummallisempi. Moni vallankumous on tapahtunut siksi että eliitti on nähty riistäjänä. Toki kaikki vallankumoukset eivät ole tapahtuneet. Esimerkiksi Suomessa "Taistolaisten" kannattajien piirissä esiintyi ajatus siitä, miten valtio saadaan haltuun kun tehdään yleislakko, ja sitten valta annetaan lakkovahdeille. (Tiedän konkreettisesti tälläisiä vaikka "korpikommunisteiksi" sanottavia ihmisiä jotka yhä odottavat ja pitävät tätä vaihtoehtona.) Ilmeisesti tarve ja kokemus riistosta ei saanut riittävän suurta valtaa. Ehkä syynä on se, että kansamme ei ole niin "katajaista" kuin sanoo. Kun kuuntelee valitusta siitä miten terveyskeskuksessa joutuu odottamaan yli kaksi tuntia, voi muistaa muita paikkoja joissa sitä ei välttämättä edes saa. En siis viittaa niinkään siihen että kansa olisi liian laiskaa ja "valittaa ääneen helpommin kuin toimii" vaan siihen että rahasta nyt saadaan ihan kivasti hyötyä itsellekin.
Seuraavassa on hyvä huomata, että en jaa Rousseaun näkemystä siitä että valtiot olisivat olemassa erityisen yhteiskuntasopimuksen kautta ja että ennen tätä ihmiset olivat hyviä. En usko että kukaan on miettinyt niin jalosti että on miettinyt jotain yleishyvää utiliteettia. Vaikka joku Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus on byrokratiaa ja sisällöltään jalo, se on lopputulos. Se on seuraus, ei syy. Toimiva ihmisryhmä voi elää ja olla ilmankin tälläistä tiettyä yhteiskuntasopimuksen hetkeä. Olen pikemmin sitä mieltä että yhteiskuntia halutaan koska siitä saadaan itselle ja omalle perheelle, läheisille ja lapsille jotain etua. Tästä seuraa se, että valtiossa olo voidaan nähdä joskus ikään kuin "yhteiskuntasopimuksen rikkomisena" tai sen lopettamisena. Aristoteles ajatteli että ihmiset elivät luontaisesti valtiossa. En mene aivan näin pitkälle, vaan olen pikemmin sitä mieltä että ihmiset elävät luontaisesti ryhmissä, yhdessä muiden kanssa. Ja jos se on näppärää eikä liian mutkikasta, niin mikäs ettei valtiossakin?
On hyvä muistaa että valtiossa systeemi perustuu aina keskittämiseen. Rahaa nyhdetään ja kasataan jonnekin ja sillä tehdään jotain. Tätä kautta pysyvä valtio - siis sellainen joka pysyy pystyssä voi käyttää jotain seuraavia temppuja.
1: Sodankäynnin materiaalin ja niihin liittyvien taitojen hallinta. Tässä olennaista on kerätä aseistus köyhiltä ja aseistaa eliitti. Tässä kohden on hyvä muistaa että voidaan aseistaa erillinen soturiluokka, mutta tämän jäsenillä on tapana päätyä eliittiin. Esimerkiksi samurait hallitsivat käytännössä japanissa. Samoin euroopassa aselajin harjoittajista tuli eliittiä. Puhutaan siis ritareista. Teknologia korostaa tätä. Toki miekka ja panssari ja pitkäaikainen harjoittelu kamppailulajeissa ja sotastrategiassa auttaa kovasti, jos vastassa on tyyppejä joilla on kiviä, keppejä ja vihainen mieli. Mutta jos kivet ja kepit pistetään panssarivaunua vastaan, siitä ei tule mitään. Tämä tajuttiin Punaisten Khmerien piirissä. Riiston yksi tärkeä elementti oli että paikalliset taistelulajien osaajat pyrittiin tappamaan pois ja harjoittelu kiellettiin.
2: Jaetaan osa kaikilta napatuista rahoista takaisin. Ideana on siis se, että yhteisestä kassasta otetaan ja palautetaan siihen joko hieman tai paljon vähemmän. Tällöin ihmiset saavat rahalle vastinetta. Materiaalisena oikeutena voisi olla vaikka työttömyyskorvaus. Immateriaalisena oikeutena voi olla vaikka demokratia. Jos sinulla on pieni mahdollisuus vaikuttaa asioihin, se on hyöty.
3: Voimankäyttö suunnataan ylläpitämään järjestystä kokonaislaatuisesti. Tämä voi tarkoittaa armeija ja poliisivoimia, jotka puolustavat paitsi johtajia, myös kansalaisia kohtaan tulevaa väkivaltaa ja jotka jo olemassaolollaan toimivat ennaltaehkäisevänä pelotteena. Toki täsä sääntöä seuraa myös Pohjois Korea, jota en kutsu "Korean demokraattiseksi kansantasavallaksi" koska sen nimen ymmärtäminen vaatii liian kovaa sanojen "demokratia" ja "kansa" ja "tasavalta" uudelleenmäärittämistä että en vain jaksa tehdä sitä. Siellähän on kuri tiukkaa: Elektroniikaa ei saa viedä maahan, ja Kim II sung -in patsaista pitää ottaa kokokuva. (Tästä oli hauska juttu tuoreessa City -lehdessä. Reportteri keplotteli kuvia jossa on otettu kapinamielessä kuvia patsaan perseestä. Lehteen asti painettiin kuva, jossa pieni osa kädestä puuttui, joten kuva oli laiton.) Onhan systeemi rauhallista ja purukumipapereita ei näy maan kaduilla, kun kaikki ovat velvoitettuja joka päivä siivoamaan niitä yhteisvoimin. On hyvä kuitenkin muistaa että poliisi estää väkivaltaa. Nimittäin pienten heimojen kohdalla väkivalta ei toki ole "jokapäiväistä", koska jos joka päivä tapettaisiin joku, ei ensi kuussa olisi ketään elossa. Mutta niissä on erittäin tyypillistä että joku läheinen on kuollut väkivaltaisesti. Prosentuaalisesti murhia tapahtuu näissä enemmän.
4: Rakennetaan ideologia, joka oikeuttaa vallan. Näin ihmiset liimataan yhteen jonkun aatteen kautta. Tämäkin on tietysti täynnä hyviä ja huonoja ilmiöitä. Moni pitää tätä erityisen keskeisenä ja on esittänyt että kristinuskon poistuminen yhteiskunnasta tuhoaisi "valtiota ylläpitävän selkärangan". Uskon että näin tapahtuu vain jos näitä muita käytetään liian vähän. En usko että suomessa on ilman kristinuskoa niin huonot olot että syntyy vallankumousta tai anarkiaa.
Käytännössä yhteiskunnan säilyminen voi syntyä yhdellä tai näiden riittävällä yhdistelemisellä. Yhteiskunta pysyy pystyssä vaikka yhden voimalla. Tietenkin näitä on usein yhdistelty siten että ideologialla tuetaan sotilaallista valtaa, joka on "jumalan/jumalien sille antama oikeus" tai "kansan parhaaksi". Moni asia riippuu tietysti myös hallittavan ryhmän koosta. Pienissä heimoissa ei yleensä tueta riskin alla tehtäviä hyökkäyksiä. Siellä on jäseniä niin vähän, että yhden kuolema on heimolle iso menetys. Aggressiolla voitaisiin jopa ajaa koko ryhmä tuhoon nopeasti. Siksi pienten ryhmien ei yksinkertaisesti kannata rakentaa ideologiaa joka kannustaa itsemurhaan tai hyökkäykseen jossa oma kuolema olisi todennäköinen. Siksi ne harjoittavat sissisotaa, jossa väijytään ja hyökätään ylivoiman turvin. Suuremmissa ryhmissä tilanne taas muuttuu: Niiden kohdalla sota tai valtio ei yhtä miestä kaipaa. (Mitkä ovat itse asiassa oleellisesti sama asia. Jos valtio kaipaa yhtä, myös sota kaipaa ja päinvastoin.) Niiden piirissä hurja rohkeus lisää sen sotilaallisia vaihtoehtoja. Ja tämän vuoksi kristinuskon ja islamin piirissä esiintynyt uskonnollinen kiihko kasvatti niihin vetoavien valtioiden sotilasmahtia. He ovat valmiita kuolemaan jotta saavat "tuhoa vääräuskoisille" ja jos he saavat ne alistettua, eli "yhteisen hyvän sanan ääreen", niin aina parempi. Tämä tavoittelu taas lisää muuta valtaa. Tämä tarkoittaa sitä että ideologian sisällössä on painotettava eri asioita erilaisissa kulttuureissa. Esimerkin kohdalla sama toiminta olisi tyhmää joko pienissä tai sitten isoissa ryhmissä. (Ja säilyneet ryhmät ikään kuin "osaavat tämän säännön", ja toimivat sen mukaisesti. Ehkä siksi että se on lajinmukaista, ehkä siksi että ihmiset ovat rationaalisia ja ehkä osittain myös siksi että ne jotka eivät ole noudattaneet tätä, ovat tuhoutuneet kun ne ovat joko tappaneet pikkuryhmänsä suisidaalisessa rynnäkössä tai jääneet passiivisesti aloilleen kun taas muualta ollaan rynnitty kimppuun kiihkolla.)
Yleisesti ottaen keinot ovat siis tyytymättömyyden vähentäminen tai tyytymättömien toiminnan estäminen. Tältä kannalta ajatellen sir Lancelot ja Robin Hood ovat hyvinkin samanlaisia. Kummallakin on ainakin sellainen imago että he vähensivät tyytytmättömyyttä: Robin Hood varasti riistäjiltä ja sir Lancelot puolusti vaaroilta. Se, että hyväksymme molemmat johtuu tästä. Systeemin vastustaminen tai sen puolustaminen sen sijaan olivat oikein tai väärin sen mukaan minkälaisessa maailmassa he elivät. (Vaikka se olikin molemmissa tapauksissa olennaisilta osiltaan sama kulttuuriympäristö, puolustettavat tai vastustettavat vallankäyttäjät on niissä kuvattu hyvin eri tavoin.)
Tämä nähdään arvokkaana. Sitä puolustetaan. Tästä arvoista on hyvänä esimerkkinä urhea sir Lancelot. Hän "puolusti systeemiä", oli - tai siis ainakin hänen imagonsa mukaan oli - jopa valmis antamaan henkensä sen puolesta. (Naisasiat ovat sitten oma lukunsa...) Nimittäin tälläisen vallan antaminen ei välttämättä anna kovin suuria hyötyjä. Vastakkaista näkökantaa edustaa Robin Hood. Hänestä -tai ainakin se imago joka hänestä tarinoissa on - oli oikein "ryöstää rikkailta ja antaa köyhille". Tietenkin nämä ovat tarinoita, mutta jos niiden paikalle siirtää vaikkapa meidän yhteiskuntamme poliisit ja afrikassa jotain sotilasdiktatuuria henkensä kaupalla vastustavat anarkistit, aletaan ymmärtää että molempia arvostetaan. Vaikka toinen on "systeemin puolesta" ja toinen "systeemiä vastaan".
1: Parhaimmillaan "systeemi" nimittäin tarjoaa sellaista mitä muuten ei voitaisi saavuttaa. Yhteiskunta voi tarjota sekä materiaalisia että immateriaalisia etuja: Ihminen saa sellaista mitä hän ei osaa itse tehdä. Ja toisaalta esimerkiksi Suomessa peruskoulutus ei ole "ilmainen taivaan lahja". Yhteiskuntamme rahoittaa sen. Kallista on. Ja tätä kautta ihmiset saavat sellaisia taitoja joita he eivät muuten osaisi. Ja tällä he voivat tehdä lisää sellaista mitä muut eivät osaa - ja joita ei ilman koulutusta osaisi itsekään. Keskittäminen hallinnossa nimittäin auttaa kontrolloimaan myös "hyvän jakamista" niin että mahdollisimman moni pääsee siitä osalliseksi. Tuloerojen määräänhän voidaan vaikuttaa, vaikka progressiivisella tai tasaprosenttisella verotuksella. Tai sillä että aatelistolle annetaan verovapaus, kuten aikaisemmin tehtiin. Keskittämällä saadaan tarvittaessa myös kunnolla keskitetyt rahamassat liikkeelle. Ja päätöksenteon jakaminen kaikille toisaalta rassaa systeemiä. Demokratia on äänestystapana usein kallis verrattuna pelkkään eliittijohtajan käskyjen toteuttamiseen.
2: Pahimmillaan systeemi taas on vain tapa kerätä omaisuutta harvalle eliitille. Silloin kyseessä on kirjaimellinen sorto, jossa "otetaan liian paljon ja annetaan liian vähän, ja otetaan itselle kunnon siivu". Tätä kautta toimivaa valtiota voitaisiin kutsua vaikka kleptokratiaksi.
Huonoilla systeemeillä on kuitenkin ongelma. Niiden alaiset eivät ole tyytyväisiä. He hakevat helposti jopa vallankaappausta. Karkeasti sanoen käy kuten "Robin Hood - varkaiden ruhtinaassa", jossa väki estää systeeminvastustajien hirttäjäiset, koska eivät pidä sheriffistä. Tietenkin kyseessä on vain elokuva, mutta todellisuus ei ole tätä kummallisempi. Moni vallankumous on tapahtunut siksi että eliitti on nähty riistäjänä. Toki kaikki vallankumoukset eivät ole tapahtuneet. Esimerkiksi Suomessa "Taistolaisten" kannattajien piirissä esiintyi ajatus siitä, miten valtio saadaan haltuun kun tehdään yleislakko, ja sitten valta annetaan lakkovahdeille. (Tiedän konkreettisesti tälläisiä vaikka "korpikommunisteiksi" sanottavia ihmisiä jotka yhä odottavat ja pitävät tätä vaihtoehtona.) Ilmeisesti tarve ja kokemus riistosta ei saanut riittävän suurta valtaa. Ehkä syynä on se, että kansamme ei ole niin "katajaista" kuin sanoo. Kun kuuntelee valitusta siitä miten terveyskeskuksessa joutuu odottamaan yli kaksi tuntia, voi muistaa muita paikkoja joissa sitä ei välttämättä edes saa. En siis viittaa niinkään siihen että kansa olisi liian laiskaa ja "valittaa ääneen helpommin kuin toimii" vaan siihen että rahasta nyt saadaan ihan kivasti hyötyä itsellekin.
Seuraavassa on hyvä huomata, että en jaa Rousseaun näkemystä siitä että valtiot olisivat olemassa erityisen yhteiskuntasopimuksen kautta ja että ennen tätä ihmiset olivat hyviä. En usko että kukaan on miettinyt niin jalosti että on miettinyt jotain yleishyvää utiliteettia. Vaikka joku Yhdysvaltain itsenäisyysjulistus on byrokratiaa ja sisällöltään jalo, se on lopputulos. Se on seuraus, ei syy. Toimiva ihmisryhmä voi elää ja olla ilmankin tälläistä tiettyä yhteiskuntasopimuksen hetkeä. Olen pikemmin sitä mieltä että yhteiskuntia halutaan koska siitä saadaan itselle ja omalle perheelle, läheisille ja lapsille jotain etua. Tästä seuraa se, että valtiossa olo voidaan nähdä joskus ikään kuin "yhteiskuntasopimuksen rikkomisena" tai sen lopettamisena. Aristoteles ajatteli että ihmiset elivät luontaisesti valtiossa. En mene aivan näin pitkälle, vaan olen pikemmin sitä mieltä että ihmiset elävät luontaisesti ryhmissä, yhdessä muiden kanssa. Ja jos se on näppärää eikä liian mutkikasta, niin mikäs ettei valtiossakin?
On hyvä muistaa että valtiossa systeemi perustuu aina keskittämiseen. Rahaa nyhdetään ja kasataan jonnekin ja sillä tehdään jotain. Tätä kautta pysyvä valtio - siis sellainen joka pysyy pystyssä voi käyttää jotain seuraavia temppuja.
1: Sodankäynnin materiaalin ja niihin liittyvien taitojen hallinta. Tässä olennaista on kerätä aseistus köyhiltä ja aseistaa eliitti. Tässä kohden on hyvä muistaa että voidaan aseistaa erillinen soturiluokka, mutta tämän jäsenillä on tapana päätyä eliittiin. Esimerkiksi samurait hallitsivat käytännössä japanissa. Samoin euroopassa aselajin harjoittajista tuli eliittiä. Puhutaan siis ritareista. Teknologia korostaa tätä. Toki miekka ja panssari ja pitkäaikainen harjoittelu kamppailulajeissa ja sotastrategiassa auttaa kovasti, jos vastassa on tyyppejä joilla on kiviä, keppejä ja vihainen mieli. Mutta jos kivet ja kepit pistetään panssarivaunua vastaan, siitä ei tule mitään. Tämä tajuttiin Punaisten Khmerien piirissä. Riiston yksi tärkeä elementti oli että paikalliset taistelulajien osaajat pyrittiin tappamaan pois ja harjoittelu kiellettiin.
2: Jaetaan osa kaikilta napatuista rahoista takaisin. Ideana on siis se, että yhteisestä kassasta otetaan ja palautetaan siihen joko hieman tai paljon vähemmän. Tällöin ihmiset saavat rahalle vastinetta. Materiaalisena oikeutena voisi olla vaikka työttömyyskorvaus. Immateriaalisena oikeutena voi olla vaikka demokratia. Jos sinulla on pieni mahdollisuus vaikuttaa asioihin, se on hyöty.
3: Voimankäyttö suunnataan ylläpitämään järjestystä kokonaislaatuisesti. Tämä voi tarkoittaa armeija ja poliisivoimia, jotka puolustavat paitsi johtajia, myös kansalaisia kohtaan tulevaa väkivaltaa ja jotka jo olemassaolollaan toimivat ennaltaehkäisevänä pelotteena. Toki täsä sääntöä seuraa myös Pohjois Korea, jota en kutsu "Korean demokraattiseksi kansantasavallaksi" koska sen nimen ymmärtäminen vaatii liian kovaa sanojen "demokratia" ja "kansa" ja "tasavalta" uudelleenmäärittämistä että en vain jaksa tehdä sitä. Siellähän on kuri tiukkaa: Elektroniikaa ei saa viedä maahan, ja Kim II sung -in patsaista pitää ottaa kokokuva. (Tästä oli hauska juttu tuoreessa City -lehdessä. Reportteri keplotteli kuvia jossa on otettu kapinamielessä kuvia patsaan perseestä. Lehteen asti painettiin kuva, jossa pieni osa kädestä puuttui, joten kuva oli laiton.) Onhan systeemi rauhallista ja purukumipapereita ei näy maan kaduilla, kun kaikki ovat velvoitettuja joka päivä siivoamaan niitä yhteisvoimin. On hyvä kuitenkin muistaa että poliisi estää väkivaltaa. Nimittäin pienten heimojen kohdalla väkivalta ei toki ole "jokapäiväistä", koska jos joka päivä tapettaisiin joku, ei ensi kuussa olisi ketään elossa. Mutta niissä on erittäin tyypillistä että joku läheinen on kuollut väkivaltaisesti. Prosentuaalisesti murhia tapahtuu näissä enemmän.
4: Rakennetaan ideologia, joka oikeuttaa vallan. Näin ihmiset liimataan yhteen jonkun aatteen kautta. Tämäkin on tietysti täynnä hyviä ja huonoja ilmiöitä. Moni pitää tätä erityisen keskeisenä ja on esittänyt että kristinuskon poistuminen yhteiskunnasta tuhoaisi "valtiota ylläpitävän selkärangan". Uskon että näin tapahtuu vain jos näitä muita käytetään liian vähän. En usko että suomessa on ilman kristinuskoa niin huonot olot että syntyy vallankumousta tai anarkiaa.
Käytännössä yhteiskunnan säilyminen voi syntyä yhdellä tai näiden riittävällä yhdistelemisellä. Yhteiskunta pysyy pystyssä vaikka yhden voimalla. Tietenkin näitä on usein yhdistelty siten että ideologialla tuetaan sotilaallista valtaa, joka on "jumalan/jumalien sille antama oikeus" tai "kansan parhaaksi". Moni asia riippuu tietysti myös hallittavan ryhmän koosta. Pienissä heimoissa ei yleensä tueta riskin alla tehtäviä hyökkäyksiä. Siellä on jäseniä niin vähän, että yhden kuolema on heimolle iso menetys. Aggressiolla voitaisiin jopa ajaa koko ryhmä tuhoon nopeasti. Siksi pienten ryhmien ei yksinkertaisesti kannata rakentaa ideologiaa joka kannustaa itsemurhaan tai hyökkäykseen jossa oma kuolema olisi todennäköinen. Siksi ne harjoittavat sissisotaa, jossa väijytään ja hyökätään ylivoiman turvin. Suuremmissa ryhmissä tilanne taas muuttuu: Niiden kohdalla sota tai valtio ei yhtä miestä kaipaa. (Mitkä ovat itse asiassa oleellisesti sama asia. Jos valtio kaipaa yhtä, myös sota kaipaa ja päinvastoin.) Niiden piirissä hurja rohkeus lisää sen sotilaallisia vaihtoehtoja. Ja tämän vuoksi kristinuskon ja islamin piirissä esiintynyt uskonnollinen kiihko kasvatti niihin vetoavien valtioiden sotilasmahtia. He ovat valmiita kuolemaan jotta saavat "tuhoa vääräuskoisille" ja jos he saavat ne alistettua, eli "yhteisen hyvän sanan ääreen", niin aina parempi. Tämä tavoittelu taas lisää muuta valtaa. Tämä tarkoittaa sitä että ideologian sisällössä on painotettava eri asioita erilaisissa kulttuureissa. Esimerkin kohdalla sama toiminta olisi tyhmää joko pienissä tai sitten isoissa ryhmissä. (Ja säilyneet ryhmät ikään kuin "osaavat tämän säännön", ja toimivat sen mukaisesti. Ehkä siksi että se on lajinmukaista, ehkä siksi että ihmiset ovat rationaalisia ja ehkä osittain myös siksi että ne jotka eivät ole noudattaneet tätä, ovat tuhoutuneet kun ne ovat joko tappaneet pikkuryhmänsä suisidaalisessa rynnäkössä tai jääneet passiivisesti aloilleen kun taas muualta ollaan rynnitty kimppuun kiihkolla.)
Yleisesti ottaen keinot ovat siis tyytymättömyyden vähentäminen tai tyytymättömien toiminnan estäminen. Tältä kannalta ajatellen sir Lancelot ja Robin Hood ovat hyvinkin samanlaisia. Kummallakin on ainakin sellainen imago että he vähensivät tyytytmättömyyttä: Robin Hood varasti riistäjiltä ja sir Lancelot puolusti vaaroilta. Se, että hyväksymme molemmat johtuu tästä. Systeemin vastustaminen tai sen puolustaminen sen sijaan olivat oikein tai väärin sen mukaan minkälaisessa maailmassa he elivät. (Vaikka se olikin molemmissa tapauksissa olennaisilta osiltaan sama kulttuuriympäristö, puolustettavat tai vastustettavat vallankäyttäjät on niissä kuvattu hyvin eri tavoin.)
perjantai 26. kesäkuuta 2009
Veitsen pitämisestä.
Elokuvissa ja "luonnossakin" näkee erilaisia tapoja pitää puukkoa, tikaria tai veistä. Niitä pidetään sekä rystyasennossa että samalla tavalla kuin puukkoa pidetään kun vuollaan. Monesta tuntuu luonnottomalta pitää veistä rystypuolella.
Oikeastaan voidaan sanoa että jos puhutaan puhtaasti kamppailumuodosta, veitsellä on useita eri "oikeita tapoja". Niillä on vahvuuksia ja heikkouksia. Esitän näistä yleiset ja karkeat edut ja haitat.
"Perus".
Näissä tikaria pidetään niin että terä tulee peukalon puolelta esiin nyrkistä. Peukalo joko on mukana tai sitten sitä pidetään tukemassa joko tikarin/veitsen terää tai sen helaa vasten. Tietenkin tässä on erilaisia versioita, joissa etusormi on peukalon paikalla tai sitten peukalo on latan puolella. Ne ovat kuitenkin kuriositeetteja: Peukalon tarkoitus näissä asennoissa on hieman tukea asennon vakautta.
Tämän asennon etu on:
1: Suurin etu on etäisyydessä. Tämä etu tulee kahta kautta: Ensinnäkin rystypuolella veitsen maksimietäisyys on melko lähellä nyrkkiä, sitä ei saa taivutettua osoittamaan eteenpäin kovin paljoa. Toinen syy on siinä että "perusasento" sallii käden suoristua suoremmaksi. Tästäkin saadaan hieman etäisyyttä. Näin voidaan ulottua kauemmas.
2: Toinen etu on tietysti siinä että se tuntuu automaattiselta ja mukavalta monista ihmisistä. Se on itse asiassa se/sen kaltainen asento jossa veistä käytetään vaikka silloin kun voidellaan voileipiä.
3: Koska veitsen terä on hyvin näkyvissä se on helppo nähdä.
Tietenkin minun tulee miettiä tässä kohden myös haittoja:
1: Veitsi on kaukana ruumiista, joten käsi on helpommin vangittavissa. Tätä tehostaa se että rannetta yleensä käännetään osoittamaan eteenpäin. Tästä tulee jännitteitä ja lukkotilanteen pääsääntö on "otetaan nivel X ja käännetään sitä kunnes se ei käänny enempää. Tämän jälkeen väännetään sitä lisää siihen suuntaan mihin se ei käänny, ja tyyppi menee mukana".
2: Se sopii huonosti jos toinen on sivussa tai takana. Tämän vuoksi se on enemmän "kaksintaisteluasento" kuin muuhun sopiva.
3: Ja lisäksi tässä asennossa on inhottava piirre, että jos toinen ottaa ensimmäisellä kädellä ranteesta ja tekee toisella kädellä kyynärlukon, käsi kääntyy siten että sinua voidaan lyödä omalla veitsellä. Samoin jos ase torjutaan tai käsi saadaan kimpoamaan takaisin päin, on helposti seurauksena se, että oma veitsi tekee ikäviä.
"Rysty".
Toinen tapa on pitää veistä rystyasennossa. Silloin terä tulee esiin pikkusormen puolelta. Yleensä asentoa tuetaan siten että peukalo on perää vasten. Se antaa asennolle tukevuutta ja tätä kautta mahdollistaa voimakkaammat pistot.
Tällä asennolla on useita etuja.
1: Asento sallii voimakkaammat pistot. Tässä on etuna sekä se, että peukalo asettuu tukemaan pistoa, ja myös sen vuoksi että heilautukseen saadaan helposti enemmän painoa ja voimaa taakse. Kun heilautus toisessa on viilto, ja tässä siitä saadaan helposti pisto, veitsellä saa tehtyä vakavampaa vahinkoa.
2: Tällä tavalla pidetty veitsi on ollut ninjaoperaatioissa tärkeä, koska se ei ole näkyvissä. Tätä kautta sitä ei helposti huomata.
3: Tässä asennossa normaali aseettoman taistelun torjunta voidaan soveltaa tehokkaasti. Se, mikä on normaali torjunta onkin nyt samanaikaisesti sitä että toinen tunkee kätensä tai jalkansa itse terää vasten.
4: Veitsen terä on yleensä itsestä poispäin, joten vahinkoja itselle käy vähemmän.
5: Asento sallii helposti taakse tai sivulle lyömisen.
Asennolla on haittoja.
1: Sillä on vähemmän etäisyyttä.
2: Kun terä ei ole näkyvissä sen kontrolli ei ole yhtä tarkkaa. Se vaatii enemmän harjoittelua.
3: Alhaalta ylös on paljon heikompi kuin ylhäältä alas. Ja jos veitsi/tikari on oikeassa kädessä ja pistetään, on veitsi alavasemmalta ylös -liikettä ennen vahvasti koukussa kun taas alaoikealta ylös se on jännittynyt suoraksi. Viiltotilanteessa tilanne tietysti kääntyy nurin. Molemmat tuovat mukanaan epäsymmetriaa, jota voi käyttää hyväkseen. Tosin veitsenkäyttäjä voi kompensoida tilannetta paljon jalkatyöllä. "Perusasennon" kanssa ei tarvitse sovittaa askelia ja ruumista muutekaan yhtä paljoa. Tosin tämä liike yleensä tukee toimintaa, ja tuo siihen lisää voimaa.
Tein tämän vain koska minulta kysyttiin.
Oikeastaan voidaan sanoa että jos puhutaan puhtaasti kamppailumuodosta, veitsellä on useita eri "oikeita tapoja". Niillä on vahvuuksia ja heikkouksia. Esitän näistä yleiset ja karkeat edut ja haitat.
"Perus".
Näissä tikaria pidetään niin että terä tulee peukalon puolelta esiin nyrkistä. Peukalo joko on mukana tai sitten sitä pidetään tukemassa joko tikarin/veitsen terää tai sen helaa vasten. Tietenkin tässä on erilaisia versioita, joissa etusormi on peukalon paikalla tai sitten peukalo on latan puolella. Ne ovat kuitenkin kuriositeetteja: Peukalon tarkoitus näissä asennoissa on hieman tukea asennon vakautta.Tämän asennon etu on:
1: Suurin etu on etäisyydessä. Tämä etu tulee kahta kautta: Ensinnäkin rystypuolella veitsen maksimietäisyys on melko lähellä nyrkkiä, sitä ei saa taivutettua osoittamaan eteenpäin kovin paljoa. Toinen syy on siinä että "perusasento" sallii käden suoristua suoremmaksi. Tästäkin saadaan hieman etäisyyttä. Näin voidaan ulottua kauemmas.
2: Toinen etu on tietysti siinä että se tuntuu automaattiselta ja mukavalta monista ihmisistä. Se on itse asiassa se/sen kaltainen asento jossa veistä käytetään vaikka silloin kun voidellaan voileipiä.
3: Koska veitsen terä on hyvin näkyvissä se on helppo nähdä.
Tietenkin minun tulee miettiä tässä kohden myös haittoja:
1: Veitsi on kaukana ruumiista, joten käsi on helpommin vangittavissa. Tätä tehostaa se että rannetta yleensä käännetään osoittamaan eteenpäin. Tästä tulee jännitteitä ja lukkotilanteen pääsääntö on "otetaan nivel X ja käännetään sitä kunnes se ei käänny enempää. Tämän jälkeen väännetään sitä lisää siihen suuntaan mihin se ei käänny, ja tyyppi menee mukana".
2: Se sopii huonosti jos toinen on sivussa tai takana. Tämän vuoksi se on enemmän "kaksintaisteluasento" kuin muuhun sopiva.
3: Ja lisäksi tässä asennossa on inhottava piirre, että jos toinen ottaa ensimmäisellä kädellä ranteesta ja tekee toisella kädellä kyynärlukon, käsi kääntyy siten että sinua voidaan lyödä omalla veitsellä. Samoin jos ase torjutaan tai käsi saadaan kimpoamaan takaisin päin, on helposti seurauksena se, että oma veitsi tekee ikäviä.
"Rysty".
Toinen tapa on pitää veistä rystyasennossa. Silloin terä tulee esiin pikkusormen puolelta. Yleensä asentoa tuetaan siten että peukalo on perää vasten. Se antaa asennolle tukevuutta ja tätä kautta mahdollistaa voimakkaammat pistot.Tällä asennolla on useita etuja.
1: Asento sallii voimakkaammat pistot. Tässä on etuna sekä se, että peukalo asettuu tukemaan pistoa, ja myös sen vuoksi että heilautukseen saadaan helposti enemmän painoa ja voimaa taakse. Kun heilautus toisessa on viilto, ja tässä siitä saadaan helposti pisto, veitsellä saa tehtyä vakavampaa vahinkoa.
2: Tällä tavalla pidetty veitsi on ollut ninjaoperaatioissa tärkeä, koska se ei ole näkyvissä. Tätä kautta sitä ei helposti huomata.
3: Tässä asennossa normaali aseettoman taistelun torjunta voidaan soveltaa tehokkaasti. Se, mikä on normaali torjunta onkin nyt samanaikaisesti sitä että toinen tunkee kätensä tai jalkansa itse terää vasten.
4: Veitsen terä on yleensä itsestä poispäin, joten vahinkoja itselle käy vähemmän.
5: Asento sallii helposti taakse tai sivulle lyömisen.
Asennolla on haittoja.
1: Sillä on vähemmän etäisyyttä.
2: Kun terä ei ole näkyvissä sen kontrolli ei ole yhtä tarkkaa. Se vaatii enemmän harjoittelua.
3: Alhaalta ylös on paljon heikompi kuin ylhäältä alas. Ja jos veitsi/tikari on oikeassa kädessä ja pistetään, on veitsi alavasemmalta ylös -liikettä ennen vahvasti koukussa kun taas alaoikealta ylös se on jännittynyt suoraksi. Viiltotilanteessa tilanne tietysti kääntyy nurin. Molemmat tuovat mukanaan epäsymmetriaa, jota voi käyttää hyväkseen. Tosin veitsenkäyttäjä voi kompensoida tilannetta paljon jalkatyöllä. "Perusasennon" kanssa ei tarvitse sovittaa askelia ja ruumista muutekaan yhtä paljoa. Tosin tämä liike yleensä tukee toimintaa, ja tuo siihen lisää voimaa.
Tein tämän vain koska minulta kysyttiin.
Pieni ajatus esimerkeistä.
Melko usein asioita tuodaan esiin esimerkeillä. Ne tuovat asiat ymmärrettäväksi. Ehkä tutuinta tämä on etiikan puolella, jossa itse tekeminen, asenne, voi olla tehokkain tapa opettaa sitä miten toimia. Pelkkinä sääntöinä sama jää helposti ulkopuolelle.
Mutta jos halutaan siirtää "toiminta paperille" ei tarvitse jäädä sormi suuhun:
1: Voi tehdä analogioita, jolloin asia tulee ymmärrettäväksi siten että se rinnastetaan toiseen asiaan. Tällöin niiden välillä ei välttämättä ole sen kummempaa yhteyttä, kuin tietty samankaltaisuus jota korostetaan.
2: Toinen taas liittyy siihen miten logiikassa sama sääntö toimii samanlaisessa tilanteessa. Jos premisseillä A ja B pätevät seuraus C, ei ole väliä onko A kissa vai muu. Jos premissit ovat yhtä totta, on lopputulos yhtä rationaalinen. Tällöin jos jonkun päättelyn virheellisyys tai vahvuus halutaan tuoda esiin, voidaan tuoda logiikka esiin helposti tajuttavassa yhteydessä ja liittää se sitten sellaiseen joka on vaikeampi. Kun hyväksyt ensimmäisen, logiikan mukaan pitäisi samoilla ehdoilla tietysti hyväksyä muutkin vastaavat.
Esimerkeissä on muutama asia, jotka tekevät niistä hyviä:
1: "Itsestäänselvyys". Eli esimerkki on sellainen että "kaikki tietävät/ymmärtävät/hyväksyvät sen". Tätä kautta monet esimerkit voivat pinnallisesti näyttää "itsestäänselvyyksien hokemiselta", kunnes huomaakin että ne viittaavat rakenteisiin jotka ovat mutkikkaampia ja tekevät niistä helpommin tajuttavia. Ja joissa voi olla tiukkaakin erimielisyyttä. Vaikka logiikka on helppo tajuta jossain paikassa, se voi olla toisessa hyvin vaikeaa.
2: "Provokatiivisuus". Kun ne tuodaan esiin siten että ne nostattavat tunteita, ne on helpompi muistaa ja keskustelu jää mieleen. Samalla aiheet ovat yleensä sellaisia että ne koetaan tärkeiksi. Juttu ei vaikuta silloin "tekniseltä munapäämietinnältä".
3: "Läheisyys". Kun ne sidotaan konkreettisiin asioihin ja ihmisten elämään, ne tuovat asiat lähelle ja vähentävät niiden etäisyyttä. Silloin "logiikkaa ei opetella logiikan vuoksi" vaan muun vuoksi. Koulun tapauksessakin tavoitellaan sitä että asioita ei vain opeteltaisi jotta selvitään kokeissa vaan jotta niistä olisi hyötyä elämässä. Siksi hyvä ja konkreettinen esimerkki on osoitus siitä miten tämä viitattu systeemi antaa hyötyä elämässä - Vaikka huijatuksi tulemisen estämisessä.
Valitettavasti nämä ovat osin ristiriidassa. Jos asia herättää tunteita, siihen harvoin liittyy itsestäänselvyyksiä - paitsi siinä muodossa että asiassa on eri maailmankatsomuksien välisiä eroja ja ne ovat niiden sisällä sellaisia että niitä ei edes kuvitella voitavan kritisoida. Joskus, mutta vain harvoin, nämä voivat kohdata.
Mutta jos halutaan siirtää "toiminta paperille" ei tarvitse jäädä sormi suuhun:
1: Voi tehdä analogioita, jolloin asia tulee ymmärrettäväksi siten että se rinnastetaan toiseen asiaan. Tällöin niiden välillä ei välttämättä ole sen kummempaa yhteyttä, kuin tietty samankaltaisuus jota korostetaan.
2: Toinen taas liittyy siihen miten logiikassa sama sääntö toimii samanlaisessa tilanteessa. Jos premisseillä A ja B pätevät seuraus C, ei ole väliä onko A kissa vai muu. Jos premissit ovat yhtä totta, on lopputulos yhtä rationaalinen. Tällöin jos jonkun päättelyn virheellisyys tai vahvuus halutaan tuoda esiin, voidaan tuoda logiikka esiin helposti tajuttavassa yhteydessä ja liittää se sitten sellaiseen joka on vaikeampi. Kun hyväksyt ensimmäisen, logiikan mukaan pitäisi samoilla ehdoilla tietysti hyväksyä muutkin vastaavat.
Esimerkeissä on muutama asia, jotka tekevät niistä hyviä:
1: "Itsestäänselvyys". Eli esimerkki on sellainen että "kaikki tietävät/ymmärtävät/hyväksyvät sen". Tätä kautta monet esimerkit voivat pinnallisesti näyttää "itsestäänselvyyksien hokemiselta", kunnes huomaakin että ne viittaavat rakenteisiin jotka ovat mutkikkaampia ja tekevät niistä helpommin tajuttavia. Ja joissa voi olla tiukkaakin erimielisyyttä. Vaikka logiikka on helppo tajuta jossain paikassa, se voi olla toisessa hyvin vaikeaa.
2: "Provokatiivisuus". Kun ne tuodaan esiin siten että ne nostattavat tunteita, ne on helpompi muistaa ja keskustelu jää mieleen. Samalla aiheet ovat yleensä sellaisia että ne koetaan tärkeiksi. Juttu ei vaikuta silloin "tekniseltä munapäämietinnältä".
3: "Läheisyys". Kun ne sidotaan konkreettisiin asioihin ja ihmisten elämään, ne tuovat asiat lähelle ja vähentävät niiden etäisyyttä. Silloin "logiikkaa ei opetella logiikan vuoksi" vaan muun vuoksi. Koulun tapauksessakin tavoitellaan sitä että asioita ei vain opeteltaisi jotta selvitään kokeissa vaan jotta niistä olisi hyötyä elämässä. Siksi hyvä ja konkreettinen esimerkki on osoitus siitä miten tämä viitattu systeemi antaa hyötyä elämässä - Vaikka huijatuksi tulemisen estämisessä.
Valitettavasti nämä ovat osin ristiriidassa. Jos asia herättää tunteita, siihen harvoin liittyy itsestäänselvyyksiä - paitsi siinä muodossa että asiassa on eri maailmankatsomuksien välisiä eroja ja ne ovat niiden sisällä sellaisia että niitä ei edes kuvitella voitavan kritisoida. Joskus, mutta vain harvoin, nämä voivat kohdata.
torstai 25. kesäkuuta 2009
Yhteensattumaa ei ole?
Poliisisarjoissa esitetään usein lauseita kuten "en usko yhteensattumiin". Tässä on ideana se, että sattuma ei selittäisi mitään ja että se sopisi jokaiseen tilanteeseen. Tosiasiassahan poliisi, joka ei usko yhteensattumiin olisi verrattavissa vaikka palomestariin, joka ei uskoisi tulipaloihin. Poliisi kun joutuu miettimään onko kyseessä onnettomuus, murha vai mikä. Tätä kautta jokainen kuolemaan johtanut auto -onnettomuus ei ole autonajajan tekemä murha.
Sattuma selittää esimerkiksi lottovoiton. Tätä ei ole järkevää perustella millään lottoarpojien suuntaamisella. Syynä on tietysti se, että sattumalla on ominaisuuksia, kuten "keskihajonta" ja "keskiarvo", joiden kautta monia satunnaisuuden muotoja voidaan käsitellä.
Tosin meillä oli Bingossa sellainen asiakas joka oli varma että Veikkaus huijaa riveissä kun niissä on aina vain yksi voittaja, mutta hän ei ottanut huomioon sitä että rivejä on yleensä paljon ja vaikka ihmiset tietysti laittavat usein samoja rivejä - rivi 1-2-3-4-5-6-7 on yhtä todennäköinen kuin vaikka rivi 6-7-12-17-24-30-34. Mutta sitä pelataan enemmän. Näitä on kuitenkin vähän suhteessa "kaikkiin mahdollisiin lottoriveihin" - ja vaikka moni pelaa tälläisiä sarjoja, se ei tarkoita että suurin osa pelaajista pelaisi tälläisiä "muiden kanssa samanlaisia rivejä". Tätä kautta on epätodennäköistä että tulisi rivi jossa tälläinen megasuosittu rivi on. Ja että vaikka katsotaan vain voitettuja pelejä, näissäkin muiden kanssa jakaminen on harvinaista. Toki tässä selviää se että lotossa pelaaminen vaatii hieman taitoa: Taitoa valita sellainen rivi mitä kukaan muu ei ole valinnut, koska voittotodennäköisyys on sama, mutta kun voittoa ei jaeta useammalle, sillä voittaa enemmän rahaa. Ironista kyllä tässä kohden kaikki taikauskon, numerologian ja toistuvien sääntöjen välttäminen kasvattaa hieman voiton odotusarvoa: Koska näitä sääntöjä käytetään kuitenkin jossain numerologimummojen kupongeissa. Ne siis toimivat juuri päin vastoin kuin on haluttu. Toki se ei muuta Lottoa miksikään kannattavaksi peliksi, koska voittotodennäköisyys ja panoksen suuruus suhteessa voiton määrään on sellainen että keskimäärin voitat vähemmän kuin panostat.
Sattumaan liittyy muutamia tärkeitä asioita. Ne aikaansaavat usein sen, että "sattumat nollataan". Näiden kautta epätodennäköinen ja mahdoton sekoittuvat. Tosiasiassahan sattuma on tietyssä määrin mahdottoman vastakohta. Se on mahdollinen : sattumassa voimme joskus jopa tietää miten usein se tapahtuu. Tosin maailmassa laskelmat eivät yleensä ole niin mahdollisia: Laskelmissa kun pitäisi ottaa huomioon asioita, joita ei voida arvioida.
1: Suuriakin yhteensattumia tapahtuu. Itse asiassa joskus tapahtuu niin pieniä yhteensattumia, että niiden toistuminen olisi niin pientä että uudelleentapahtuminen olisi äärimmäisen epätodennäköistä. Näistä yksi on teidän syntymisenne juuri samanlaisena. Vanhempanne tapasivat ja harjoittivat seksiä juuri tiettynä hetkenä, jotta juuri se munasolu ja juuri se siittiö kohtasivat. Se että juuri nämä kaksi kohtasivat ovat todella pieni. Se, että vanhempienne jokin munasolu ja jokin siittiö kohtaavat ovat tietenkin jo paljon paljon todennäköisempi. Mutta siihen saattaa silti jäädä sattumaa. Omat vanhempani tapasivat junassa, tai näin olen saanut kuulla. Itse pidän tietysti omaa olemassaoloani jotenkin "tiettynä" tapahtumana. Mutta jos en olisi täällä, en olisi asiaa miettimässä. Tätä kautta olemassaoloni on -kenties valitettava- yhteensattuma. Mutta yhteensattuma silti.
2: Toisekseen sattuma sekoitetaan usein taitoon: Arviointi jälkikäteen on usein huonoa. Esimerkiksi lottovinkkejä pyydetään usein lottovoittajilta. Kuitenkin on mahdollista että hänellä vain kävi mäihänteri, ja tätä ei voi toistaa. Ehkä vakavammin tämä näkyy opportunististen alojen kohdalla, jossa harva voittaa paljon. Toistuvuuskaan ei aina kerro kaikkea: Jos entisille voittajille annetaan enemmän mahdollisuuksia kuin muille, he voivat onnistua jatkossakin paremmin. Tätä kautta on esimerkiksi henkilöitä joiden aina ajatellaan "putoavan jaloilleen". Heidän vaikeuksiinsa suhtaudutaan toisin kuin "synnynnäisten luuserien". Ero voi kuitenkin olla "puhtaasti mäihänterissä".
___2.1: Sattuman suuruus sekoitetaan monesti myös vaihtoehtojen määrään: Jos pesäpallossa on selvästi vaihtoehtona joko osua palloon tai lyödä sen ohi, ei voida sanoa että jos joku osuu 50%, että kyseessä olisi pelkkä sattuma jossa ei ole taitoa. Tosiasiassa voisi olla että ilman harjoittelua ei osuttaisi kuin vaikka 33% ajasta, eli noin joka kolmannella. Tällöin 50% osuma on itse asiassa hyvä. Tämä nostaa esiin vertailun tärkeyden. Todennäköisyyksiä osumiselle ei voi kovin hyvin tavoitella pelkästään miettimällä rationaalisesti pesäpallon eri elementtejä, vaan helpoin tapa on sen sijaan vain laskea erilaisten pelaajien osumistodennäköisyyksiä ja tästä vertailusta nähdään jotain. Tässä voidaan katsoa olevan "jakauman mukainen" tilanne, jossa sattuma ei kasaa "valtavaa määrää häviäjiä ja muutamaa isompaa pottia identtisen tasoisella toiminnalla."
3: Kolmas on tietenkin se, että jotkin asiat ovat piilossa. Kun esimerkiksi hukkuneissa vain pelastuneet kiitolliset rukoilleet näkyvät temppeleiden seinissä, ei nähdä sitä kuinka moni on rukoillut ilman pelastumista. Monissa asioissa tämä on tietysti paljon tehokkaammin piilossa. Tämä vääristää ja näyttää siltä että tilanne olisi jotenkin yhteensattuman sävyttämä, vaikka tosiasiassa kaikki pelaa niin että todennäköisyydet suorastaan sanovat että tilanne on "juuri se mitä on eniten odotettavissa".
4: Neljäs on selityksen vetäminen. Tässä yksinkertaisesti ajatellaan että jos jollain asialla X ilmiö Y tapahtuu todennäköisesti, Y tarkoittaisi että X saa tukea. Kuitenkin voidaan sanoa että meteorin putoaminen päähän tappaa todennäköisesti, mutta jonkun kuolema ei anna tukea meteoriitti -iskulle. Todennäköisyyttä ei näissä asioissa voida "laskea käänteisesti". Tosiasiassa X:än olemassaolon todennäköisyys verrattuna muiden vaihtoehtojen todennäköisyyteen olisi voitava arvioida ennen kuin tätä laskutoimitusta lähdettäisiin tekemään. Jos vaikka tiedämme syyt miksi Y tapahtuu, ja 0,00000001% niistä on X:än aikaansaamia, kun taas 60% se tapahtuukin jollain, voidaan sanoa kuinka vahvasti Y tukee X:ää. Tässä tapauksessa tuki ei ole kovin suurta, ja se vaikuttaa selityksenä erittäin huonolta. Toisaalta myös ilmiöiden todennäköisyydet voivat laskea vaikutusta: Karkeasti voisi sanoa että jos jokin asia on tosi varmasti olemassa, se on aina vahvempi kuin sellainen jonka olemassaolo on hyvin epävarmaa. Siksi, vaikka Zeusta ei ole osoitettu mahdottomaksi, ja Zeun viha aikaansaa salamaniskuja erittäin todennäköisesti, ja vaikka salamaniskut ovat yksilön kohdalla harvinaisia, ei salamaniskuun kuoleminen tarkoita Zeun vihaa kovinkaan uskottavasti. Tosin jos Zeun uskoo todella todennäköiseksi vakaumuksen kautta, tilanne näyttää aivan erilaiselta. Silloin voi toki tuntua että salamanisku oli "henkilökohtainen kritiikki" ukkosen jumalalta, ja että se olisi järkevä ottaa huomioon jokapäiväisessä elämässä.
Sattuma selittää esimerkiksi lottovoiton. Tätä ei ole järkevää perustella millään lottoarpojien suuntaamisella. Syynä on tietysti se, että sattumalla on ominaisuuksia, kuten "keskihajonta" ja "keskiarvo", joiden kautta monia satunnaisuuden muotoja voidaan käsitellä.
Tosin meillä oli Bingossa sellainen asiakas joka oli varma että Veikkaus huijaa riveissä kun niissä on aina vain yksi voittaja, mutta hän ei ottanut huomioon sitä että rivejä on yleensä paljon ja vaikka ihmiset tietysti laittavat usein samoja rivejä - rivi 1-2-3-4-5-6-7 on yhtä todennäköinen kuin vaikka rivi 6-7-12-17-24-30-34. Mutta sitä pelataan enemmän. Näitä on kuitenkin vähän suhteessa "kaikkiin mahdollisiin lottoriveihin" - ja vaikka moni pelaa tälläisiä sarjoja, se ei tarkoita että suurin osa pelaajista pelaisi tälläisiä "muiden kanssa samanlaisia rivejä". Tätä kautta on epätodennäköistä että tulisi rivi jossa tälläinen megasuosittu rivi on. Ja että vaikka katsotaan vain voitettuja pelejä, näissäkin muiden kanssa jakaminen on harvinaista. Toki tässä selviää se että lotossa pelaaminen vaatii hieman taitoa: Taitoa valita sellainen rivi mitä kukaan muu ei ole valinnut, koska voittotodennäköisyys on sama, mutta kun voittoa ei jaeta useammalle, sillä voittaa enemmän rahaa. Ironista kyllä tässä kohden kaikki taikauskon, numerologian ja toistuvien sääntöjen välttäminen kasvattaa hieman voiton odotusarvoa: Koska näitä sääntöjä käytetään kuitenkin jossain numerologimummojen kupongeissa. Ne siis toimivat juuri päin vastoin kuin on haluttu. Toki se ei muuta Lottoa miksikään kannattavaksi peliksi, koska voittotodennäköisyys ja panoksen suuruus suhteessa voiton määrään on sellainen että keskimäärin voitat vähemmän kuin panostat.
Sattumaan liittyy muutamia tärkeitä asioita. Ne aikaansaavat usein sen, että "sattumat nollataan". Näiden kautta epätodennäköinen ja mahdoton sekoittuvat. Tosiasiassahan sattuma on tietyssä määrin mahdottoman vastakohta. Se on mahdollinen : sattumassa voimme joskus jopa tietää miten usein se tapahtuu. Tosin maailmassa laskelmat eivät yleensä ole niin mahdollisia: Laskelmissa kun pitäisi ottaa huomioon asioita, joita ei voida arvioida.
1: Suuriakin yhteensattumia tapahtuu. Itse asiassa joskus tapahtuu niin pieniä yhteensattumia, että niiden toistuminen olisi niin pientä että uudelleentapahtuminen olisi äärimmäisen epätodennäköistä. Näistä yksi on teidän syntymisenne juuri samanlaisena. Vanhempanne tapasivat ja harjoittivat seksiä juuri tiettynä hetkenä, jotta juuri se munasolu ja juuri se siittiö kohtasivat. Se että juuri nämä kaksi kohtasivat ovat todella pieni. Se, että vanhempienne jokin munasolu ja jokin siittiö kohtaavat ovat tietenkin jo paljon paljon todennäköisempi. Mutta siihen saattaa silti jäädä sattumaa. Omat vanhempani tapasivat junassa, tai näin olen saanut kuulla. Itse pidän tietysti omaa olemassaoloani jotenkin "tiettynä" tapahtumana. Mutta jos en olisi täällä, en olisi asiaa miettimässä. Tätä kautta olemassaoloni on -kenties valitettava- yhteensattuma. Mutta yhteensattuma silti.
2: Toisekseen sattuma sekoitetaan usein taitoon: Arviointi jälkikäteen on usein huonoa. Esimerkiksi lottovinkkejä pyydetään usein lottovoittajilta. Kuitenkin on mahdollista että hänellä vain kävi mäihänteri, ja tätä ei voi toistaa. Ehkä vakavammin tämä näkyy opportunististen alojen kohdalla, jossa harva voittaa paljon. Toistuvuuskaan ei aina kerro kaikkea: Jos entisille voittajille annetaan enemmän mahdollisuuksia kuin muille, he voivat onnistua jatkossakin paremmin. Tätä kautta on esimerkiksi henkilöitä joiden aina ajatellaan "putoavan jaloilleen". Heidän vaikeuksiinsa suhtaudutaan toisin kuin "synnynnäisten luuserien". Ero voi kuitenkin olla "puhtaasti mäihänterissä".
___2.1: Sattuman suuruus sekoitetaan monesti myös vaihtoehtojen määrään: Jos pesäpallossa on selvästi vaihtoehtona joko osua palloon tai lyödä sen ohi, ei voida sanoa että jos joku osuu 50%, että kyseessä olisi pelkkä sattuma jossa ei ole taitoa. Tosiasiassa voisi olla että ilman harjoittelua ei osuttaisi kuin vaikka 33% ajasta, eli noin joka kolmannella. Tällöin 50% osuma on itse asiassa hyvä. Tämä nostaa esiin vertailun tärkeyden. Todennäköisyyksiä osumiselle ei voi kovin hyvin tavoitella pelkästään miettimällä rationaalisesti pesäpallon eri elementtejä, vaan helpoin tapa on sen sijaan vain laskea erilaisten pelaajien osumistodennäköisyyksiä ja tästä vertailusta nähdään jotain. Tässä voidaan katsoa olevan "jakauman mukainen" tilanne, jossa sattuma ei kasaa "valtavaa määrää häviäjiä ja muutamaa isompaa pottia identtisen tasoisella toiminnalla."
3: Kolmas on tietenkin se, että jotkin asiat ovat piilossa. Kun esimerkiksi hukkuneissa vain pelastuneet kiitolliset rukoilleet näkyvät temppeleiden seinissä, ei nähdä sitä kuinka moni on rukoillut ilman pelastumista. Monissa asioissa tämä on tietysti paljon tehokkaammin piilossa. Tämä vääristää ja näyttää siltä että tilanne olisi jotenkin yhteensattuman sävyttämä, vaikka tosiasiassa kaikki pelaa niin että todennäköisyydet suorastaan sanovat että tilanne on "juuri se mitä on eniten odotettavissa".
4: Neljäs on selityksen vetäminen. Tässä yksinkertaisesti ajatellaan että jos jollain asialla X ilmiö Y tapahtuu todennäköisesti, Y tarkoittaisi että X saa tukea. Kuitenkin voidaan sanoa että meteorin putoaminen päähän tappaa todennäköisesti, mutta jonkun kuolema ei anna tukea meteoriitti -iskulle. Todennäköisyyttä ei näissä asioissa voida "laskea käänteisesti". Tosiasiassa X:än olemassaolon todennäköisyys verrattuna muiden vaihtoehtojen todennäköisyyteen olisi voitava arvioida ennen kuin tätä laskutoimitusta lähdettäisiin tekemään. Jos vaikka tiedämme syyt miksi Y tapahtuu, ja 0,00000001% niistä on X:än aikaansaamia, kun taas 60% se tapahtuukin jollain, voidaan sanoa kuinka vahvasti Y tukee X:ää. Tässä tapauksessa tuki ei ole kovin suurta, ja se vaikuttaa selityksenä erittäin huonolta. Toisaalta myös ilmiöiden todennäköisyydet voivat laskea vaikutusta: Karkeasti voisi sanoa että jos jokin asia on tosi varmasti olemassa, se on aina vahvempi kuin sellainen jonka olemassaolo on hyvin epävarmaa. Siksi, vaikka Zeusta ei ole osoitettu mahdottomaksi, ja Zeun viha aikaansaa salamaniskuja erittäin todennäköisesti, ja vaikka salamaniskut ovat yksilön kohdalla harvinaisia, ei salamaniskuun kuoleminen tarkoita Zeun vihaa kovinkaan uskottavasti. Tosin jos Zeun uskoo todella todennäköiseksi vakaumuksen kautta, tilanne näyttää aivan erilaiselta. Silloin voi toki tuntua että salamanisku oli "henkilökohtainen kritiikki" ukkosen jumalalta, ja että se olisi järkevä ottaa huomioon jokapäiväisessä elämässä.
Taika ja tiede.
Siinä missä uskonto eroaa teknologiasta siten että uskonnon muutoskohde on ihminen, kun teknologian tarkoitus muuttaa ympäristöä. Ja mystiikan ja taikuuden ero on siinä että mystiikka on passiivista kun taas taikuus on aktiivista, ei magian suhde teknologiaan ei ole mikään kovin yksiselitteinen asia.) Tietenkin on hieman höpöä miettiä magian ominaisuuksia, kun se ei ole mikään kovin todistettu ilmiö. Eikä sen luonnekaan ole selvää vaikka olisikin. Käytän tässä käsittelyssä sen vuoksi populaarikulttuurin ilmiöitä, jotka kommentoivat ja reagoivat magiaan. Samasta syystä minkä vuoksi jumalakannanotoissa on tutustuttava (islamilaiseen, kristinuskon tai hindujen tai...) teologiaan. Ei siksi että niillä olisi tietoa ja että ne käsittelisivät todellisuutta itsessään. Vaan siksi että muut pidättäytyvät - kenties hyvästä syystä - kommentoimasta asian sisältöön.
1: Ensimmäinen näkemys on siinä että teknologia tekee samoja asioita, kuin mitä taikuus tekee. Tässä kohdassa Arthur J. Clarken muistutus siitä että riittävän kehittynyttä teknologiaa ei voida erottaa taikuudesta on ehkä lainatuin fraasi. Kuitenkin tämä näkyy myös erikoistehostefirmojen mimissä: "Magic" ja "Wizards" ovat yleisiä niiden nimissä. Ne ovat "nörttitiedettä" ja niihin liitetään "sormivelhous". Tässä kohden voidaan miettiä sitä, onko magia riittävän hienolla teknologialla tehtyä vai onko aitoa magiaa joka eroaa teknologiasta siten että teknologia tehdään eri tavoin. Osassa toimitaan jopa "Babylon 5" (televisiosarja) mukaan. Siinähän oli ilmiö nimeltä teknomaagit. Heillä oli esimerkiksi hologrammeja ja muita teknisiä aparaatteja, joita he käyttivät. Se, oliko takana myös aitoa magiaa jätettiin auki. Joko teknologia ja magia olivat yhtä tai ne toimivat yhdessä.
2: Toinen kohta tavallaan täydentää edellistä kysymystä: Sen mukaan magia on olennaisesti erilaista kuin teknologia. (1) Teknologia toimii aina luonnonlakien mukaisesti: Eli teknologia ei voi tehdä mitään mikä olisi luonnonlakien vastaista. (2) Magia sen sijaan on yliluonnollista, se rikkoo, muokkaa ja taivuttaa luonnonlakeja. Se tekee "luonnolle mahdottomia asioita". Tätä näkemystä edustaa esimerkiksi "Arcanum" (peli) jossa teknologia ja magia ovat vastavoimia. Tai "Final Fantasy" -sarjan monet pelit, joissa on erikseen teknikoita, mekaanikkoja ja maageja. Ja vaikka teknologianosaajakin oppii loitsuja, vain loitsujen käyttäminen kuluttaa magiapisteitä. Näiden kahden välillä on silloin selvä ero.
Todellisuus on tietysti tätä erikoisempi, koska keskiajalla yrtit, maamieskalenterit, astrologiset tähtikartat, alkemistien kullanetsintä ja niin edespäin ovat olleet sävyiltään maagisia. Osa niistä on latistunut "höpöhöpöksi", kun taas osa on toisilta osilta hylätty "vikatikkinä" ja toisilta osin on hyväksytty tieteelliseksi. (Nykyajan kemia on lähtöisin alkemiasta, mutta se ei ole sama kuin koko alkemia.) Tätä kautta maagisesta ajattelusta on noussut myös teknologiaa. Toisin päin ei ole tapahtunut: Toki nykyteknologia tekee erikoisia asioita, jotka näyttäisivät ihmeiltä vaikka luolamiesten silmissä, mutta samalla niiden ymmärrys ja hallinta on vienyt niiltä taikuuden viehättävän karisman. Ehkä syynä on se, että koneet ovat ihmisen orjia koska ne ymmärretään. Ihmisen taas on oltava varovainen magian kanssa koska se voi aina lyödä sormille. Tai ainakin näin kansantarinoissa ja saduissa monesti on tapana.
Toisaalta tarinankerronnan kannalta teknologia, Jumalat ja taikuus ovat eräällä tavalla samanlainen voimanlähde. Ne tarjoavat tarinankertojalle runsaan valikoiman deus ex machinoita. Kreikkalaisissa tarinoissa jos juoni meni liian pahaan solmuu, Jumala saatiin korjaamaan tilanne helposti. Samoin teknologia ja magia toimivat monissa sarjoissa pelastusrenkaana. Yksi tälläisen lähde on tietysti huippumekanistinen Batmanin varustevyö, toinen on Zeus ja kolmas on sankarin pahassa tilanteessa saama maaginen oivallus joka suorittaa jonkun supertehokkaan ilmiön. Tämä on siis hieman kuten "yhdenlaista macho bulsshittiä". Siinä missä barbaari katkoo köysiä ylimahtavilla lihaksilla, voi ruipelo ja nörtikäs velho tai muu maagikko vaikka lennättää yliluonnollisia liekkejä. Ja Zeus voi aina räimiä salamalla päähän.
Ja vaikka teknologia tekee ihmeitä ja käytännössä on jyrännyt maagisten keinojen uskottavuudenkin tehokkuudessan, rationalistinen ajankuva kuitenkin nostaa maagisen ajattelun pintaan : Erik Davis on osoittanut melko vakuuttavasti "TechGnosiksessa" että ne kulttuurit jotka muutoin ovat erityisen rationaalisia ovat juuri niitä joiden kansan parissa magiaan viehtyminen on suurinta. Tätä kautta eräs uskovaisen ihmisen esittämä kommentti, jossa hän ihmetteli sitä "miten joku voi tukea fantasiakirjallisuutta samalla kun vastustaa taikauskoja" oli tavallaan asian ääressä. Tosin on muistettava että fantasiakirjallisuutta voi lukea ja sitä tukea ilman että väittää että ne "perustuvat tositapahtumiin", kun taas taikausko itsessään väittää että ne ovat totta.
1: Ensimmäinen näkemys on siinä että teknologia tekee samoja asioita, kuin mitä taikuus tekee. Tässä kohdassa Arthur J. Clarken muistutus siitä että riittävän kehittynyttä teknologiaa ei voida erottaa taikuudesta on ehkä lainatuin fraasi. Kuitenkin tämä näkyy myös erikoistehostefirmojen mimissä: "Magic" ja "Wizards" ovat yleisiä niiden nimissä. Ne ovat "nörttitiedettä" ja niihin liitetään "sormivelhous". Tässä kohden voidaan miettiä sitä, onko magia riittävän hienolla teknologialla tehtyä vai onko aitoa magiaa joka eroaa teknologiasta siten että teknologia tehdään eri tavoin. Osassa toimitaan jopa "Babylon 5" (televisiosarja) mukaan. Siinähän oli ilmiö nimeltä teknomaagit. Heillä oli esimerkiksi hologrammeja ja muita teknisiä aparaatteja, joita he käyttivät. Se, oliko takana myös aitoa magiaa jätettiin auki. Joko teknologia ja magia olivat yhtä tai ne toimivat yhdessä.
2: Toinen kohta tavallaan täydentää edellistä kysymystä: Sen mukaan magia on olennaisesti erilaista kuin teknologia. (1) Teknologia toimii aina luonnonlakien mukaisesti: Eli teknologia ei voi tehdä mitään mikä olisi luonnonlakien vastaista. (2) Magia sen sijaan on yliluonnollista, se rikkoo, muokkaa ja taivuttaa luonnonlakeja. Se tekee "luonnolle mahdottomia asioita". Tätä näkemystä edustaa esimerkiksi "Arcanum" (peli) jossa teknologia ja magia ovat vastavoimia. Tai "Final Fantasy" -sarjan monet pelit, joissa on erikseen teknikoita, mekaanikkoja ja maageja. Ja vaikka teknologianosaajakin oppii loitsuja, vain loitsujen käyttäminen kuluttaa magiapisteitä. Näiden kahden välillä on silloin selvä ero.
Todellisuus on tietysti tätä erikoisempi, koska keskiajalla yrtit, maamieskalenterit, astrologiset tähtikartat, alkemistien kullanetsintä ja niin edespäin ovat olleet sävyiltään maagisia. Osa niistä on latistunut "höpöhöpöksi", kun taas osa on toisilta osilta hylätty "vikatikkinä" ja toisilta osin on hyväksytty tieteelliseksi. (Nykyajan kemia on lähtöisin alkemiasta, mutta se ei ole sama kuin koko alkemia.) Tätä kautta maagisesta ajattelusta on noussut myös teknologiaa. Toisin päin ei ole tapahtunut: Toki nykyteknologia tekee erikoisia asioita, jotka näyttäisivät ihmeiltä vaikka luolamiesten silmissä, mutta samalla niiden ymmärrys ja hallinta on vienyt niiltä taikuuden viehättävän karisman. Ehkä syynä on se, että koneet ovat ihmisen orjia koska ne ymmärretään. Ihmisen taas on oltava varovainen magian kanssa koska se voi aina lyödä sormille. Tai ainakin näin kansantarinoissa ja saduissa monesti on tapana.
Toisaalta tarinankerronnan kannalta teknologia, Jumalat ja taikuus ovat eräällä tavalla samanlainen voimanlähde. Ne tarjoavat tarinankertojalle runsaan valikoiman deus ex machinoita. Kreikkalaisissa tarinoissa jos juoni meni liian pahaan solmuu, Jumala saatiin korjaamaan tilanne helposti. Samoin teknologia ja magia toimivat monissa sarjoissa pelastusrenkaana. Yksi tälläisen lähde on tietysti huippumekanistinen Batmanin varustevyö, toinen on Zeus ja kolmas on sankarin pahassa tilanteessa saama maaginen oivallus joka suorittaa jonkun supertehokkaan ilmiön. Tämä on siis hieman kuten "yhdenlaista macho bulsshittiä". Siinä missä barbaari katkoo köysiä ylimahtavilla lihaksilla, voi ruipelo ja nörtikäs velho tai muu maagikko vaikka lennättää yliluonnollisia liekkejä. Ja Zeus voi aina räimiä salamalla päähän.
Ja vaikka teknologia tekee ihmeitä ja käytännössä on jyrännyt maagisten keinojen uskottavuudenkin tehokkuudessan, rationalistinen ajankuva kuitenkin nostaa maagisen ajattelun pintaan : Erik Davis on osoittanut melko vakuuttavasti "TechGnosiksessa" että ne kulttuurit jotka muutoin ovat erityisen rationaalisia ovat juuri niitä joiden kansan parissa magiaan viehtyminen on suurinta. Tätä kautta eräs uskovaisen ihmisen esittämä kommentti, jossa hän ihmetteli sitä "miten joku voi tukea fantasiakirjallisuutta samalla kun vastustaa taikauskoja" oli tavallaan asian ääressä. Tosin on muistettava että fantasiakirjallisuutta voi lukea ja sitä tukea ilman että väittää että ne "perustuvat tositapahtumiin", kun taas taikausko itsessään väittää että ne ovat totta.
keskiviikko 24. kesäkuuta 2009
Monessa yksi : Yhtenäistyminen ja yksilöityminen.
Kristinuskon kolminaisuudessa "kolme on yksi". Hieman samaan tapaan puhutaan myös mediatutkimuksen piirissä. Siinä ideana on medioiden yhteensulautumiseen ja yhteenliittymiseen. Eri mediat nappaavat elementtejä, aiheita ja tekijänoikeuksien alaisia hahmoja toisiltaan ja sulauttavat niihin jopa uusia ideoita. Sulautettavien elementtien viemistä mediasta toiseen kutsutaan nimellä remediation. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että esimerkiksi suosikkisarjan hahmot esiintyvät peleissä tai toisin päin. Esimerkiksi "Soulcalibur" -pelit ovat tunnettuja siitä että niissä viitataan toisten pelien hahmoihin: "Soulcalibur II":sessa seikkailee "Zeldasta" tuttu Link, "Tekkenistä" lainattu Mishima Heihachi, ja sarjakuvista tuttu "Spawn"... Kyseessä on siis eräänlainen spin-off toiseen mediaan.
Uudelleenmediaatio tavallaan luo hahmoille historian. Ne ovat "jo tuttuja". Ideana on historiallisuus. David Bolter ja Ricard Grusin ovat rakentaneet tälle pohjalle idean siitä että ne luovat historiaa. Eräällä tavalla voidaan kutsua provenienssin antamiseksi: Tutun hahmon kohdalla tavallaan "jo tiedämme" miten se on siinä. Toki tätä samaa voidaan tehdä myös taustatarinoiden luomisella, tai nämä voidaan yhdistää. Voidaan sanoa että tuttu hahmo luo autenttisuutta ja tuttuutta peliin tai muuhun mediatuotteeseen. Näin siitä huolimatta, että Link seikkailee "Zelda" -universumissa, joka sisältää tavallisesti "kerää tavaroita puzzletunneleissa" -tyylisissä seikkailupeleissä, kun taas "Soulcalibur" on perinteinen "1-1" -tappelupeli.
Tässä on tietysti taustalla taloudellisia intressejäkin: Jos sinulla on tekijänoikeus hahmoon ja rojaltit napsahtavat tilillesi aina kun sitä käytetään, sinua ei haittaa jos se sama hahmo on televisiossa, kengissä, konsolipeleissä, pizzerioiden ikkunoissa, kellotauluissa, kalentereissa, internetissä... (Ja minä listasin vain sitä missä muistan nähneeni nähnyt Mikki Hiirtä tämän kuukauden aikana..)
Tietenkin media voi olla erilainenkin: Otetaan vaikka pokeripeli. Olen pelannut sitä lapuilla, internetissä, tietokonepelinä, ja olen pelaillut tätä rahasta, tulitikuista. Ja onpa strippipokeriakin tullut kokeiltua. Kaikkia näitä melko huonolla menestyksellä. (En ole todellakaan mikään pokerihai.)
Onkin hyvä huomata, että medioissa toimii eräänlainen ristiriitainen paine: Ensinnäkin asian täytyisi olla tuttu ja osittain uusi, jotta se olisi kiinnostava. Kuitenkin yhtä tärkeää on myös samaistuvuus-erillisyys -akseli: Mediassa katsotaan jotain kanavaa pitkin johonkin sen näyttämään asiaan. Toisin sanoen katsomme mediaa sekä sen näyttämän todellisuuden vuoksi, että katsomme mediaa sen median itsensä vuoksi. Näiden keskittyminen tietenkin vaihtelee.
Tässä kohden on jännittävää huomata, että "irrottavia" elementtejä on paljon. Esimerkiksi monissa nettipeleissä tallentaminen vie paljon aikaa. Kuitenkin joissain nettipeleissä tälle viiveelle on annettu "tarinallinen selitys" - esimerkiksi tallennusviive rinnastetaan leirinrakentamiseen. Ehkä syynä on se, että tämä viive on toki irrottava, mutta myös tahaton. Tätä ideaa onkin sitten vaikeampi sovittaa vaikkapa elokuvien tai pelejen alkuteksteihin. Ne ovat tahallisia ja suunniteltuja, mutta ne eivät tuo asioita "todellisemman tuntuisiksi". Mutta voidaan ajatella että pelejen alkutekstit remedioivat TV ja elokuvamaailmaan. Kysymys tässä vaiheessa siirtyykin siihen, miksi elokuvissa on niitä? Yksi vastaus voisi olla että tekijät haluavat mainetta. Mutta jos tarjolla olisi elokuvia joissa tekstiä ei olisi, ja katsojat eivät haluaisi niitä, niin näiden pitäisi menestyä tästä syystä hieman paremmin. Mistä voidaan vetää esimerkiksi kysymys: "Jos savuttomat kapakat olisivat niin tarpeeseen, miksi ne pitää rakentaa laeilla?" Ehkä sen vuoksi että vaikka klassinen talousteoria muuta olettaakin, markkinat eivät välttämättä ole "tyydyttyneet". Siksi esimerkiksi maaseutuelinkeinojen neuvojana voi opettajani Jukka Korhosen mukaan törmätä tyyppeihin, jotka "kiertävät kaupungin ympäri ja keksivät tässä matkalla liikeidean, joka menestyy siellä". Nämäkin perustelut ovat hieman vaikeuksissa sen kanssa, että peleissä ollaan irrallisia. Esimerkiksi tallennuspaikkojen metsästys on tärkeää. Pelaaja, tai ainakin taidoiltaan huonompi pelaaja, kuten minä odottaa irrottavia elementtejä ja toivoo niitä. Ja silti pitää siitä pelaamisesta. Selvästi jotain tarvetta irrallisuuteen on.
Tietenkin tätä voidaan viitata silläkin että televisiossa, elokuvissa ja muissa on väkivaltaa ja tuskaa. Niiden irrallisuus itsestä on tärkeää, koska täysi samastuminen actionsankarin tai hänen kohteidensa tuskaan olisivat "aika erikoisen mielen vaativia". Siksi "Kuolin" -lausuma joka peliä pelatessa tulee vastaan ei tarkoita sitä että henkilö olisi jotenkin kokenut tuhon. Samoin into, joka "Tekkenissä" tulee vaikka puolison päihittämisessä ei kerro halusta perheväkivaltaan.
Tätä voisi verrata Umberto Econ pornografiasta kertomiinsa kokemuksiin. Hän huomauttaa että pornoelokuvissa on tyypillisesti erityisen paljon ajamista paikasta A paikkaan B, hotelleihin kirjautumisia ja muita vastaavia. Syy on siinä että kenenkään psyyke ei kestäisi 2,5 tuntia suoraa toimintaa. Nämä erittävät elementit, joita yleensä rinnastetaan "tekosyiksi koska ne on tyhjiä ja ne antavat vain tekosyyn yhdyntään". Samaa sanotaan pelien taustakertomuksista ja muista vastaavista elementeistä. Kuitenkin niillä on suuri merkitys. Voidaan sanoa jopa että niiden moittijat aliarvioivat kuluttajia ja pitävät heitä muodon ja pinnan tavoittelijoina vain siksi että he edustavat normia.
Mutta entä jos "yleisesti hyväksytty" ei aina olekaan "tyhmää"? Ainakin demokratian kannattajana toivoisin että näin ei olisi. Vaikka toki populismin tietyt vaarat myönnänkin. Olihan jo vanhassa "Batman" -telkkarisarjassa jakso jossa Batman pyrki pormestariksi vetämällä asiaa, kun taas Pingviinillä oli miellyttäminen, leipä ja sirkushuvit aseinaan. Esitti tietysti kovan haasteen ja pärjäsi hyvin. Mutta Batman ei hävinnyt. Ei vaaleissa eikä mediasta.
Jamie Whyte kritisoi "Crimes against logic" -kirjassa sitä että kolme ei ole yksi. Asiaa voidaan kiertää esittämällä että identiteetti on transitiivinen ominaisuus. Mutta tällöin otetaan käyttöön sääntö että jos A=B ja B=C, se tarkoittaa että A=C. Hän muistuttaa että teologit yhdistävät Pojan Isään ja Pyhän Hengen Isään, mutta kiistävät että Pyhä Henki olisi sama asia kuin Poika. Tämä on loogisesti mahdotonta. Mediatutkimus ei tähän törmää, koska "kaikki ovat yhtä", eikä tiettyjä yhteyksiä erotella. En jaksa viitata tähän tätä alakommenttia enempää.
Uudelleenmediaatio tavallaan luo hahmoille historian. Ne ovat "jo tuttuja". Ideana on historiallisuus. David Bolter ja Ricard Grusin ovat rakentaneet tälle pohjalle idean siitä että ne luovat historiaa. Eräällä tavalla voidaan kutsua provenienssin antamiseksi: Tutun hahmon kohdalla tavallaan "jo tiedämme" miten se on siinä. Toki tätä samaa voidaan tehdä myös taustatarinoiden luomisella, tai nämä voidaan yhdistää. Voidaan sanoa että tuttu hahmo luo autenttisuutta ja tuttuutta peliin tai muuhun mediatuotteeseen. Näin siitä huolimatta, että Link seikkailee "Zelda" -universumissa, joka sisältää tavallisesti "kerää tavaroita puzzletunneleissa" -tyylisissä seikkailupeleissä, kun taas "Soulcalibur" on perinteinen "1-1" -tappelupeli.
Tässä on tietysti taustalla taloudellisia intressejäkin: Jos sinulla on tekijänoikeus hahmoon ja rojaltit napsahtavat tilillesi aina kun sitä käytetään, sinua ei haittaa jos se sama hahmo on televisiossa, kengissä, konsolipeleissä, pizzerioiden ikkunoissa, kellotauluissa, kalentereissa, internetissä... (Ja minä listasin vain sitä missä muistan nähneeni nähnyt Mikki Hiirtä tämän kuukauden aikana..)
Tietenkin media voi olla erilainenkin: Otetaan vaikka pokeripeli. Olen pelannut sitä lapuilla, internetissä, tietokonepelinä, ja olen pelaillut tätä rahasta, tulitikuista. Ja onpa strippipokeriakin tullut kokeiltua. Kaikkia näitä melko huonolla menestyksellä. (En ole todellakaan mikään pokerihai.)
Onkin hyvä huomata, että medioissa toimii eräänlainen ristiriitainen paine: Ensinnäkin asian täytyisi olla tuttu ja osittain uusi, jotta se olisi kiinnostava. Kuitenkin yhtä tärkeää on myös samaistuvuus-erillisyys -akseli: Mediassa katsotaan jotain kanavaa pitkin johonkin sen näyttämään asiaan. Toisin sanoen katsomme mediaa sekä sen näyttämän todellisuuden vuoksi, että katsomme mediaa sen median itsensä vuoksi. Näiden keskittyminen tietenkin vaihtelee.
Tässä kohden on jännittävää huomata, että "irrottavia" elementtejä on paljon. Esimerkiksi monissa nettipeleissä tallentaminen vie paljon aikaa. Kuitenkin joissain nettipeleissä tälle viiveelle on annettu "tarinallinen selitys" - esimerkiksi tallennusviive rinnastetaan leirinrakentamiseen. Ehkä syynä on se, että tämä viive on toki irrottava, mutta myös tahaton. Tätä ideaa onkin sitten vaikeampi sovittaa vaikkapa elokuvien tai pelejen alkuteksteihin. Ne ovat tahallisia ja suunniteltuja, mutta ne eivät tuo asioita "todellisemman tuntuisiksi". Mutta voidaan ajatella että pelejen alkutekstit remedioivat TV ja elokuvamaailmaan. Kysymys tässä vaiheessa siirtyykin siihen, miksi elokuvissa on niitä? Yksi vastaus voisi olla että tekijät haluavat mainetta. Mutta jos tarjolla olisi elokuvia joissa tekstiä ei olisi, ja katsojat eivät haluaisi niitä, niin näiden pitäisi menestyä tästä syystä hieman paremmin. Mistä voidaan vetää esimerkiksi kysymys: "Jos savuttomat kapakat olisivat niin tarpeeseen, miksi ne pitää rakentaa laeilla?" Ehkä sen vuoksi että vaikka klassinen talousteoria muuta olettaakin, markkinat eivät välttämättä ole "tyydyttyneet". Siksi esimerkiksi maaseutuelinkeinojen neuvojana voi opettajani Jukka Korhosen mukaan törmätä tyyppeihin, jotka "kiertävät kaupungin ympäri ja keksivät tässä matkalla liikeidean, joka menestyy siellä". Nämäkin perustelut ovat hieman vaikeuksissa sen kanssa, että peleissä ollaan irrallisia. Esimerkiksi tallennuspaikkojen metsästys on tärkeää. Pelaaja, tai ainakin taidoiltaan huonompi pelaaja, kuten minä odottaa irrottavia elementtejä ja toivoo niitä. Ja silti pitää siitä pelaamisesta. Selvästi jotain tarvetta irrallisuuteen on.
Tietenkin tätä voidaan viitata silläkin että televisiossa, elokuvissa ja muissa on väkivaltaa ja tuskaa. Niiden irrallisuus itsestä on tärkeää, koska täysi samastuminen actionsankarin tai hänen kohteidensa tuskaan olisivat "aika erikoisen mielen vaativia". Siksi "Kuolin" -lausuma joka peliä pelatessa tulee vastaan ei tarkoita sitä että henkilö olisi jotenkin kokenut tuhon. Samoin into, joka "Tekkenissä" tulee vaikka puolison päihittämisessä ei kerro halusta perheväkivaltaan.
Tätä voisi verrata Umberto Econ pornografiasta kertomiinsa kokemuksiin. Hän huomauttaa että pornoelokuvissa on tyypillisesti erityisen paljon ajamista paikasta A paikkaan B, hotelleihin kirjautumisia ja muita vastaavia. Syy on siinä että kenenkään psyyke ei kestäisi 2,5 tuntia suoraa toimintaa. Nämä erittävät elementit, joita yleensä rinnastetaan "tekosyiksi koska ne on tyhjiä ja ne antavat vain tekosyyn yhdyntään". Samaa sanotaan pelien taustakertomuksista ja muista vastaavista elementeistä. Kuitenkin niillä on suuri merkitys. Voidaan sanoa jopa että niiden moittijat aliarvioivat kuluttajia ja pitävät heitä muodon ja pinnan tavoittelijoina vain siksi että he edustavat normia.
Mutta entä jos "yleisesti hyväksytty" ei aina olekaan "tyhmää"? Ainakin demokratian kannattajana toivoisin että näin ei olisi. Vaikka toki populismin tietyt vaarat myönnänkin. Olihan jo vanhassa "Batman" -telkkarisarjassa jakso jossa Batman pyrki pormestariksi vetämällä asiaa, kun taas Pingviinillä oli miellyttäminen, leipä ja sirkushuvit aseinaan. Esitti tietysti kovan haasteen ja pärjäsi hyvin. Mutta Batman ei hävinnyt. Ei vaaleissa eikä mediasta.
Jamie Whyte kritisoi "Crimes against logic" -kirjassa sitä että kolme ei ole yksi. Asiaa voidaan kiertää esittämällä että identiteetti on transitiivinen ominaisuus. Mutta tällöin otetaan käyttöön sääntö että jos A=B ja B=C, se tarkoittaa että A=C. Hän muistuttaa että teologit yhdistävät Pojan Isään ja Pyhän Hengen Isään, mutta kiistävät että Pyhä Henki olisi sama asia kuin Poika. Tämä on loogisesti mahdotonta. Mediatutkimus ei tähän törmää, koska "kaikki ovat yhtä", eikä tiettyjä yhteyksiä erotella. En jaksa viitata tähän tätä alakommenttia enempää.
Kuriositeetti numeroiden muodosta.
Meillä nykyisin käytössä olevia numeroita kutsutaan arabialaisiksi numeroiksi. Siinä käytetään numeroita 1-9. Nolla otettiin käyttöön Aruabhatan vaikutuksesta.Numerosymbolit 1–9 kehitettiin Intiassa 400-luvulla eaa., ja nollaa vastaava lukukin on intialaisen Aryabhatan käsialaa. Lukujärjestelmää kutsutaan arabialaisiksi, koska se välittyi eurooppalaisille arabiaksi kirjoittaneiden matemaatikkojen kautta. Arabian kielessä numeroita kutsutaan nimellä arqam hindiyyah joka viittaa siihen että ne olisivat peräisin intialaiset numerot. Nimeämisen kohdalla numerot ovat siis hieman kuten kuppa. Yleisesti sitä alettiin kutsua ranskantaudiksi. Mutta ranskalaiset kutsuivat sitä italiantaudiksi. Kuppa oli siis aina peräisin "jostain muualta". Sama näyttää pätevän arabialaisiin numeroihin. Joko ihmiset eivät pidä matematiikasta, tai kulttuurit ovat vaatimattomia ja siirtävät kunnian. (Sallittakoon kuiva kirjurinhuumori?)
Suomessakin käytetty mallisto on kehitetty pohjois-Afrikan maissa ja Andalusiassa (nykyinen Espanja) ja tunnetaan siten myös länsiarabialaisina numeroina. Muissa laskujärjestelmissä niiden muoto on erilainen. Numerot ovat saman sisältöisiä, mutta niillä on eri näköinen merkki. Nykyisen muotoiset numerot ovat peräisin matemaatikko al-Khwarizmin tekstistä vuodelta 825. Muoto ei ollut sattumaa, vaan numeroissa on alun perin ollut yhtä monta kulmaa, kuin mihin sen perusmuoto viittaa.
Kun muistetaan että roomalaisissakin numeroissa I on 1 ja II kahta ja numero V on lyhennelmä koko käden sormista. X taas syntyi kun kaksi V:tä laitettiin yhteen. Niissäkin oli takana konkretiaa. Sama konkretisoiminen näkyy myös babylonialaisissa numeroissa. Kulman kaatuminen ja kasautuminen noudattaa tiettyä kaavaa, joka sitoo ne "konkretiaan". Näin se, mitä lukua ne symbolisoivat konkretisoidaan jollakin tavalla. Näin ainakin niiden muistaminen voi helpottua.
tiistai 23. kesäkuuta 2009
OMG LOLZ ja Rillit huurussa,
Prometheus, jonka nimi tulee kreikan sanasta Προμηθεύς, "ennen ajattelija". Hän oli titaani, joka loi kreikkalaisessa mytologiassa ihmisen savesta ja antoi heille tulen. Koska Zeus ei halunnut antaa tätä teknologiaa ihmisille, Prometheus varasti sen fenkolin varteen sen kätkien. Zeus yritti rankaista Prometheusta lähettämällä Pandoran lippaineen hänen luokseen. Lippaassa piti olla lahja, mutta siellä oli vitsauksia. Lankaan meni Prometheuksen veli, Epimetheus ~ "jälkiviisas". Kostoksi Zeus kytki Prometheuksen kallioon ja kotka söi hänen maksaansa. Hänet vapauttu tietysti Herakles. (Ja kuten televisio opettaa, soturiprinsessa "Xena" antoi tässä oman panoksensa. Valitettavasti mytologia ja historia on vain unohtanut tämän naissankarin, joten hänet jouduttiin nostamaan esiin halvalla fantasiakliseisellä juonenkehittelyllä.)
Tämä on varhainen esitys siitä miten teknologia ja taito, joka tuo ihmiselle kykyjä on nähty pahana asiana. Siinä ikään kuin tallataan Jumalan varpaille. Ja tämä teema on vahvasti mukana yhä tänäkin päivänä, esimerkiksi "Jurassic Park" -elokuvassa höppänää tiedemiestä rankaistaan Jumalan järjestyksen sotkemisesta. "Luonnotonta" huutaa tässä kohden tietysti myös monet muutkin, kuin tietyt Jumalan ystävät.
Ajatus ihmisen ja koneen liitosta alkoi itää vahvemmin euroopassa 1800 -luvulla, kun alettiin tehdä teknologiaa. Koneiden pelättiin alistavan työntekijät. Koneethan vaativat työläiseltä kuuliaisuutta ja tarkkuutta. Ja lisäksi kone teki usean työt, joten tekemisen sijasta koneiden huoltaminen ja niiden toiminnan tarkkailu muuttui tärkeäksi. Ja siinä missä jokainen karjakko tietää raskaana päivänä olevan tunteen "palvelen lehmää", on tästä vain pienen antropomorfismin päässä siitä että huoltaja-tarkkailija on koneen palvelija. Tämänkaltaista näkemystä voi katsoa edustavan esimerkiksi Charlie Chaplinin elokuva "Nykyaika" . Samoin kuin "Terminator" -elokuvat, joissa koneet ottavat vallan ja tappavat ihmiset. Tai "Matrix", jossa koneet ottavat ihmiset energianlähteeksi ja jotka ovat vain passiivisia uneksija-kokijoita. Teknologian kehityksen alkuaikoina koneiden ja ihmisten yhteistoimintaan oli kaksi vahvasti kiistelevää näkemystä.
1: Ensimmäinen oli "koneiden puolella". Nykyajan valossa se on selvästi väärä. Tämän mukaan toistuvat liikkeet, joita koneiden ääressä tehtiin, esti ihmisiä väsymästä koska ne olivat tieteellisiä. Toki koneet tekivät työtä helpommaksi koska ihmisen ei tarvinnut raataa ja nostaa yhtä suuria taakkoja, mutta liikesarjojen toisto ei ole "väsymättömyyden tae". Jokainen kuntopiirin kerrankin "kunnolla" läpikäynyt tietää. Samoin työkulumista kärsivät.
2: Toisen näkemyksen mukaan koneiden toisto toi esiin ihmisen mielen rikkoutumista, joka johti neurooseihin ja siihen että teknologia orjuutti ihmisen. Tämä näkemys on melko totta. Toistuvuus käy helposti mielen päälle. Esimerkiksi kun minä itse aloitin aikanani Bingossa, en voinut vapaalla lainkaan kuunnella numeroita. Lottoarvonnan seuraaminen TV:stä oli liikaa. Sitten kun lopetin ne hommelit, laskeskelin kuinka monta "Bertta 15:staa" olin työuran aikana kuullut. Oli monta (keskimäärin 47 966 kertaa). Tosin omalta kohdaltani opin suorattamaan tilanteen pois muutamassa viikossa, eikä asia painanut. Jos se olisi ollut fyysistä toistoa, tilanne voisi olla toinen. (Sanoo henkilö joka harjoittaa itsepuolustusta, jonka oppimiseen on vain yksi tapa. Toistaminen.)
Kuitenkin voisin viitata siihen että jo alkuaikojen kolikkokoneet olivat koneita joita ei liitetty työhön vaan huvitteluun. Pelikone on toki sen omistajalle aina tuottava laitos, mutta käyttäjän kohdalla ero oli valtava: Kun tehdaskone edustaa työläiselle työtä ja ikävää ja rahan tuottamista, on pelikone liitetty vapaa -aikaan, huvitteluun ja rahan kuluttamiseen. Mutta pelot näitäkin koneita vastaan ovat olemassa. Ja nykyisin tehdaskoneisiin ei liitetä samanlaisia pelkoja kuin näihin viihdekoneisiin. Nykyisin mielen vie viihde, ei työtä teettävä orjuuttajakone. Ehkä syynä on se, että entisen kaltaista työtä on nykyisin jo vaikeaa löytää.
Minusta on kuitenkin erikoista, että elämme teknistyneessä maailmassa, ja ostelemme innolla kamerakännyköitä, IPodeja, soittoääniä ja muuta teknologiaa joista osa on sellaista että "ilmankin tulee toimeen". (Ihminen voi elää ilman "Magic Bullettia", vaikka televisiomainos voisi muuta vihjatakin. Ehkä syynä on se, että minun nurkissa ei pyöri valmiiksi pilkottuja vihanneksia toisin kuin niissä mainoksissa.)
Kaupassakaan ei voi helposti käydä ilman että on ihminen liukuhihnan päässä. Ostelemme pelikonsoleita. Ja minäkin pelaan "Tekkeniä" enemmän kuin käyn vaikkapa kirkossa. Olemme kuitenkin melko nihkeitä koneita kohtaan viihteessä. Nyt näyttää siltä että pelikulttuuriin liittyvät sankarit joko jäävät pelien vangiksi animen "Hack Sign" -tyyliin tai sitten sieltä nousee "The Who" -yhtyeen "Tommy" -rock oopperan sankarin kaltaisia olentoja: Siinähän on sankarina henkilö, joka on kaltoin kohdeltu ja eristäytynyt nuori, jonka merkittävä ominaisuus oli se, että hän osasi olla yhtä flipper -pelikoneen kanssa.
Ihmettelenkin, missä on se aika, jona televisio nähtiin teknologisena hienoutena joka piti nuoret pois kaduilta häiriköimästä. Surffailuakin on pidetty sopivana tapana pitää nuori kotona pois huumeista. -joista "Mario Sofia" -kirja kertoo. Ehkä ongelmana onkin se, että tosiasiassa televisio ja internet eivät passivoi ja eristä ihmisiä. "Assembly" on vuosittainen nörttien massatapahtuma, jota leimaa vahva sosiaalisuus. Se, että mennään yhdessä samaan paikkaan olemaan samalla tavalla erilaisia on jotain, jota voisi kutsua jopa "esiuskonnolliseksi". (Tässä tavassa olla samalla tavalla erilaisia on jotain pirun japanilaista.) Tätä kautta nuoriso ei toiveiden mukaan jäänytkään kotiin olemaan kilttejä poikia/tyttöjä, vaan ovat silti yhä käyneet riennoissaan. Psykoanalyysin tai valtateorioiden ystävä voisi sanoa että nämä kanavat olivat yrityksiä ulkopuolelta hallita nuorten seksuaalisuutta, joka on tietysti tuomittu epäonnistumaan. (MWAHAHA)
Toki peloissa on jotain perääkin:
1: Japanissa Yakuza liitetään usein pacinko -automaattien omistukseen ja euroopassakin mafialla oli aluksi vahvasti sormensa pelissä ns. arkadipeleissä. Koska viranomaiset taistelivat kovasti mafiaa vastaan, oli näillä pelihallien kolikkopeleillä usein vaikeuksia ja niihin liitettiin ihan oikeistakin syistä negatiivisia mielikuvia. 1900 -luvun alkupuoli oli pelikoneille vaikeaa aikaa. Ymmärtäähän tämän. Jos nuori syytää rahaa mafian taskuun, se ei tee hyväksi idealle pitää hänet poissa huumeista.
2: Toki paheksuntaa liitettiin pelikoneisiin jo ennen tätä, esimerkiksi sen vuoksi että esimerkiksi mutoskoopeissa, kuten muussakin teknologia, napattiin melko nopeasti erotiikkabisneksen palvelukseen. Siinä missä "Private Media Group, Inc." on nykyisin valloittanut internettiä "edelläkävijänä" verrattuna muihin elokuviin, on huvitteluautomaatitkin nopeasti valjastettu "näihin hommiin". Yksi esimerkki on mutoskooppi. Se on yksinkertaisesti kammesta väännettävä "videontapainen", joka eteni kun kampea väänsi. Teknologiassa oli yksinkertaisesti "kuvalappuja", jotka kääntyivät esiin samaan tapaan kuin piirretyt tikku -ukkelit liikkuivat minun lapsuuteni kouluvihkojen nurkissa, kun sivuja plarasi. Mutoskooppi ei ollut kovin interaktiivinen: Kuvan voi pysäyttää tai pikakelata, koska se eteni vain sitä vauhtia kuin kampea väänsi. Mutoskoopeissa suurta suosiota saivat "What the Butler Saw" -tyyppiset pätkät, joissa oli nakuisia naisia ja tirkistelyä. (Ei suinkaan murhia ja niiden ratkaisemista, vaikka hovimestarit murhaajiin usein sidotaankin dekkariviihteessä.) Ne olivat tirkistelyä tuolloin "kiellettyihin asioihin". Ne olivat erittäin suosittuja, aivan kuten internetporno nykyisin. Tätä kautta nörttiyden ongelmana ei ole se, että nuori vääntää koodia kieli keskellä suuta, vaan se että internetin kautta hän voi törmätä sivustoille, jotka huurruttavat nörttikokelaiden lasit.
Ehkä tässä on käynyt niin, että jumalilta vietiin tuli, ja jo tämä oli pelottava asia, kunnes huomattiin että vielä kauheampaa oli se, että jumalilta vietiin hauskanpito. Minusta taas juuri "hömppä tekee ihmisen". Ei sitä jaksa, jos aina pitää kärmistellä. Ja siksi hyväksyn järjettömien asioiden kannattamisen ja tekemisen.
Tämä on varhainen esitys siitä miten teknologia ja taito, joka tuo ihmiselle kykyjä on nähty pahana asiana. Siinä ikään kuin tallataan Jumalan varpaille. Ja tämä teema on vahvasti mukana yhä tänäkin päivänä, esimerkiksi "Jurassic Park" -elokuvassa höppänää tiedemiestä rankaistaan Jumalan järjestyksen sotkemisesta. "Luonnotonta" huutaa tässä kohden tietysti myös monet muutkin, kuin tietyt Jumalan ystävät.
Ajatus ihmisen ja koneen liitosta alkoi itää vahvemmin euroopassa 1800 -luvulla, kun alettiin tehdä teknologiaa. Koneiden pelättiin alistavan työntekijät. Koneethan vaativat työläiseltä kuuliaisuutta ja tarkkuutta. Ja lisäksi kone teki usean työt, joten tekemisen sijasta koneiden huoltaminen ja niiden toiminnan tarkkailu muuttui tärkeäksi. Ja siinä missä jokainen karjakko tietää raskaana päivänä olevan tunteen "palvelen lehmää", on tästä vain pienen antropomorfismin päässä siitä että huoltaja-tarkkailija on koneen palvelija. Tämänkaltaista näkemystä voi katsoa edustavan esimerkiksi Charlie Chaplinin elokuva "Nykyaika" . Samoin kuin "Terminator" -elokuvat, joissa koneet ottavat vallan ja tappavat ihmiset. Tai "Matrix", jossa koneet ottavat ihmiset energianlähteeksi ja jotka ovat vain passiivisia uneksija-kokijoita. Teknologian kehityksen alkuaikoina koneiden ja ihmisten yhteistoimintaan oli kaksi vahvasti kiistelevää näkemystä.
1: Ensimmäinen oli "koneiden puolella". Nykyajan valossa se on selvästi väärä. Tämän mukaan toistuvat liikkeet, joita koneiden ääressä tehtiin, esti ihmisiä väsymästä koska ne olivat tieteellisiä. Toki koneet tekivät työtä helpommaksi koska ihmisen ei tarvinnut raataa ja nostaa yhtä suuria taakkoja, mutta liikesarjojen toisto ei ole "väsymättömyyden tae". Jokainen kuntopiirin kerrankin "kunnolla" läpikäynyt tietää. Samoin työkulumista kärsivät.
2: Toisen näkemyksen mukaan koneiden toisto toi esiin ihmisen mielen rikkoutumista, joka johti neurooseihin ja siihen että teknologia orjuutti ihmisen. Tämä näkemys on melko totta. Toistuvuus käy helposti mielen päälle. Esimerkiksi kun minä itse aloitin aikanani Bingossa, en voinut vapaalla lainkaan kuunnella numeroita. Lottoarvonnan seuraaminen TV:stä oli liikaa. Sitten kun lopetin ne hommelit, laskeskelin kuinka monta "Bertta 15:staa" olin työuran aikana kuullut. Oli monta (keskimäärin 47 966 kertaa). Tosin omalta kohdaltani opin suorattamaan tilanteen pois muutamassa viikossa, eikä asia painanut. Jos se olisi ollut fyysistä toistoa, tilanne voisi olla toinen. (Sanoo henkilö joka harjoittaa itsepuolustusta, jonka oppimiseen on vain yksi tapa. Toistaminen.)
Kuitenkin voisin viitata siihen että jo alkuaikojen kolikkokoneet olivat koneita joita ei liitetty työhön vaan huvitteluun. Pelikone on toki sen omistajalle aina tuottava laitos, mutta käyttäjän kohdalla ero oli valtava: Kun tehdaskone edustaa työläiselle työtä ja ikävää ja rahan tuottamista, on pelikone liitetty vapaa -aikaan, huvitteluun ja rahan kuluttamiseen. Mutta pelot näitäkin koneita vastaan ovat olemassa. Ja nykyisin tehdaskoneisiin ei liitetä samanlaisia pelkoja kuin näihin viihdekoneisiin. Nykyisin mielen vie viihde, ei työtä teettävä orjuuttajakone. Ehkä syynä on se, että entisen kaltaista työtä on nykyisin jo vaikeaa löytää.
Minusta on kuitenkin erikoista, että elämme teknistyneessä maailmassa, ja ostelemme innolla kamerakännyköitä, IPodeja, soittoääniä ja muuta teknologiaa joista osa on sellaista että "ilmankin tulee toimeen". (Ihminen voi elää ilman "Magic Bullettia", vaikka televisiomainos voisi muuta vihjatakin. Ehkä syynä on se, että minun nurkissa ei pyöri valmiiksi pilkottuja vihanneksia toisin kuin niissä mainoksissa.)
Kaupassakaan ei voi helposti käydä ilman että on ihminen liukuhihnan päässä. Ostelemme pelikonsoleita. Ja minäkin pelaan "Tekkeniä" enemmän kuin käyn vaikkapa kirkossa. Olemme kuitenkin melko nihkeitä koneita kohtaan viihteessä. Nyt näyttää siltä että pelikulttuuriin liittyvät sankarit joko jäävät pelien vangiksi animen "Hack Sign" -tyyliin tai sitten sieltä nousee "The Who" -yhtyeen "Tommy" -rock oopperan sankarin kaltaisia olentoja: Siinähän on sankarina henkilö, joka on kaltoin kohdeltu ja eristäytynyt nuori, jonka merkittävä ominaisuus oli se, että hän osasi olla yhtä flipper -pelikoneen kanssa.
Ihmettelenkin, missä on se aika, jona televisio nähtiin teknologisena hienoutena joka piti nuoret pois kaduilta häiriköimästä. Surffailuakin on pidetty sopivana tapana pitää nuori kotona pois huumeista. -joista "Mario Sofia" -kirja kertoo. Ehkä ongelmana onkin se, että tosiasiassa televisio ja internet eivät passivoi ja eristä ihmisiä. "Assembly" on vuosittainen nörttien massatapahtuma, jota leimaa vahva sosiaalisuus. Se, että mennään yhdessä samaan paikkaan olemaan samalla tavalla erilaisia on jotain, jota voisi kutsua jopa "esiuskonnolliseksi". (Tässä tavassa olla samalla tavalla erilaisia on jotain pirun japanilaista.) Tätä kautta nuoriso ei toiveiden mukaan jäänytkään kotiin olemaan kilttejä poikia/tyttöjä, vaan ovat silti yhä käyneet riennoissaan. Psykoanalyysin tai valtateorioiden ystävä voisi sanoa että nämä kanavat olivat yrityksiä ulkopuolelta hallita nuorten seksuaalisuutta, joka on tietysti tuomittu epäonnistumaan. (MWAHAHA)
Toki peloissa on jotain perääkin:
1: Japanissa Yakuza liitetään usein pacinko -automaattien omistukseen ja euroopassakin mafialla oli aluksi vahvasti sormensa pelissä ns. arkadipeleissä. Koska viranomaiset taistelivat kovasti mafiaa vastaan, oli näillä pelihallien kolikkopeleillä usein vaikeuksia ja niihin liitettiin ihan oikeistakin syistä negatiivisia mielikuvia. 1900 -luvun alkupuoli oli pelikoneille vaikeaa aikaa. Ymmärtäähän tämän. Jos nuori syytää rahaa mafian taskuun, se ei tee hyväksi idealle pitää hänet poissa huumeista.
2: Toki paheksuntaa liitettiin pelikoneisiin jo ennen tätä, esimerkiksi sen vuoksi että esimerkiksi mutoskoopeissa, kuten muussakin teknologia, napattiin melko nopeasti erotiikkabisneksen palvelukseen. Siinä missä "Private Media Group, Inc." on nykyisin valloittanut internettiä "edelläkävijänä" verrattuna muihin elokuviin, on huvitteluautomaatitkin nopeasti valjastettu "näihin hommiin". Yksi esimerkki on mutoskooppi. Se on yksinkertaisesti kammesta väännettävä "videontapainen", joka eteni kun kampea väänsi. Teknologiassa oli yksinkertaisesti "kuvalappuja", jotka kääntyivät esiin samaan tapaan kuin piirretyt tikku -ukkelit liikkuivat minun lapsuuteni kouluvihkojen nurkissa, kun sivuja plarasi. Mutoskooppi ei ollut kovin interaktiivinen: Kuvan voi pysäyttää tai pikakelata, koska se eteni vain sitä vauhtia kuin kampea väänsi. Mutoskoopeissa suurta suosiota saivat "What the Butler Saw" -tyyppiset pätkät, joissa oli nakuisia naisia ja tirkistelyä. (Ei suinkaan murhia ja niiden ratkaisemista, vaikka hovimestarit murhaajiin usein sidotaankin dekkariviihteessä.) Ne olivat tirkistelyä tuolloin "kiellettyihin asioihin". Ne olivat erittäin suosittuja, aivan kuten internetporno nykyisin. Tätä kautta nörttiyden ongelmana ei ole se, että nuori vääntää koodia kieli keskellä suuta, vaan se että internetin kautta hän voi törmätä sivustoille, jotka huurruttavat nörttikokelaiden lasit.
Ehkä tässä on käynyt niin, että jumalilta vietiin tuli, ja jo tämä oli pelottava asia, kunnes huomattiin että vielä kauheampaa oli se, että jumalilta vietiin hauskanpito. Minusta taas juuri "hömppä tekee ihmisen". Ei sitä jaksa, jos aina pitää kärmistellä. Ja siksi hyväksyn järjettömien asioiden kannattamisen ja tekemisen.
Perhosen ilmestyminen
Sana psyyke on kaikkien tuntema sana. Se sinällään yhdistetään mieleen. Kuitenkin sen alkumuoto, kreikan psykhe tarkoittaa sekä sielua että perhosta. Psyyke -sanan perinne on ollut dualistinen; Kreikkalaiset erottivat sooman ruumiista ja heistä se aikaansai ruumiin liikkeet. Tämä taas on hyvin samantapainen ajatus, kuin Descartesin ajatus ohjaavasta mielestä ja ruumiista joka on ohjaamisen kohde. Dualistisuuden korostaminen psyyke -sanassa on merkittävää, koska ennen psykhea käytettiin myös heprealaista sanaa nefes, joka taas merkitsi ihmisen verta. Tämä oli ruumiillisempi käsitys, jossa ihmisen nefes oli ruumis ja ravinnontarve sekä hänen suonissaan virtaava veri. Tämän näkemyksen vuoksi esimerkiksi Jehovan Todistajat välttävät verta. He liittävät siihen ihmisen sielun.Kreikkalaisilla oli usein psykologiaan liittyviä tarinoita. Yksi esimerkki tälläisestä "psykologisesta tarinasta" on tietysti Narkissos, joka kuvaa itserakkautta, jossa Narkissos ihailee vain itseään ja rakastuu peilikuvaansa. Psyyken kohdalla mytologia yhdistettiin mieleen seuraavalla tarinalla (joka on oikeasti paljon pidempi) : Psykhe oli nainen, joka rakastui itse rakkauden jumala Erokseen. Tästä syntyi suhde. Afrodite oli mustasukkainen ja sen seurauksena Psykhe ja Eros sulautuivat yhteen. Tässä tarinassa mielenkiintoista on se, että psyyke on ennen kaikkea feminiininen voima. Tarinan onkin tulkittu monella tavalla joko (1) esittävän että naisillakin on sielu : Näin vältetään kahtiajakoa, jossa mies olisi enemmän kuin nainen, eli kun vaikka englannin kielessä "man" tarkoittaa ihmistä, woman = taas tulee ajatusksesta "no man". (2) Toisaalta voidaan ajatella että miehissäkin heidän feminiinisyytensä aikaansai mielen. Psyykehän sulautui Erokseen. (3) Ero miehen ja naisen välillä oli sielun kannalta merkityksetön, Eros ja Psykhehän olivat yhtä.
Tarinat olivat sinänsä erikoinen asia, että se toi teorioihin "jotain joka toi ne emotionaalisesti lähelle ihmistä". Sillä ihminen kaipaa tietyllä tavalla tarinoita. Tarina tuo uskottavuuden ja "ymmärrettävyyden", kun taas tekniset asiat yleensä vain "osataan ja hallitaan". Tarina tuo mukaan "kokemuksen tunteen". Asiaan samastutaan. Tätä kautta länsimainen psykologia voi tuntua kalsealta. Vaikka asia ei olisi paljoakaan erilainen. Nimittän psyyke on tärkeä sana myös Sigmund Freudin psykoanalyysissä. Siinäkin on psyyke, jonka Freud jakoi kolmeen osaan. Idiin, egoon ja superegoon. Tässäkin unet ja niihin liittyvät tarinat ovat tärkeitä. Ja sekin erosi sen ajan muista näkemyksistä siten, että niihin ei liittynyt rankkoja käsittelyjä, kuten lobotomiaa tai sähköshokkeja. Siinä keskustelu, kuuntelu ja lähellä olo olivat keinoja. Tunteista tulee puhua. Silti terapiaa yhdistettynä lääkehoitoon pidetään usein kalseana, teknisenä ja kliinisenä, kun taas esimerkiksi vaihtoehtohoitojen nähdään tarjoavan lempeämmän vaihtoehdon. Riippumatta siitä, mitä mieltä kukin on psykoterapian toiminnasta, on selvää että syynä ei ole lempeys vaan tarinan puute. Psykoanalyysi ei tarjoa mystisiä ja salaperäisiä tarinoita jotka toisivat saman asian lähelle. Se ei ole se asia, vaan se miten se kerrotaan.
Psykedelia -sanassa ideana on että sanat ψυχή (psyche) eli sielu ja perhonen yhdistetään sanaan δήλος (delos), ilmestyminen. Psykedelia tarkoittaa siis hengen ilmeentymistä. Sana liitetään sekä mystiikkaan että harhoihin - luultavasti osittain siksi että näiden kahden erottaminen toisistaan on vaikeaa ellei mahdotonta. Piirros on minun. Vaihtoehtoinani oli viettää juhannuksen tienooaika siten että (1) menisin katselemaan nuotiotulia ja juomaan viinaksia (2) Ottaisin Jeesuksen sydämeen ja jakaisin lappuja Helsingin keskustassa. (3) Nörtteilisin kotona koneen parissa ja piirustella runsaita tuntikausia. Luulen että tein maailmasta tällä valinnalla paremman paikan.
maanantai 22. kesäkuuta 2009
Kloonin oikeudet ja paratiisikauppa.
"You're special. You have a very special purpose in life. You've been chosen. The Island awaits you."
(Elokuvan "the Island" aloitussanat)
"The Island" on Michael Bayn ohjaama elokuva, jota voidaan luokitella "science fictioniksi".
Sen ideana on yksinkertaisesti se, että "Lincoln Six Echo", jota näyttelee Ewan McGregor elää onnellisesti pelastuneiden joukossa. Maailma on pahasti saastunut ja se tappaa kaikki. Aina välistä löydetään uusia pelastuneita, jotka otetaan mukaan yhteiskuntaan. Suojassa ihmiset tekevät yksinkertaisia töitä. Heidän liikunnastaan pidetään huolta ja heidän terveytensä on muutenkin erittäin tarkkailtua. Virtsanäyte kertoo ruokailun painottamisesta, ja ravinto annetaan tarkasti suunnitelman mukaan. Lisäintoa tuo arvonnat, joissa palkintona on pääsy saarelle, joka on viimeinen saasteilta pelastunut alue. Siellä elämä on paratiisimaista. Toisin sanoen paikalla pysymisessä on Pascalin vaa-an kaltainen tilanne: Poistumisesta seuraa kuolema, mutta jos jaksaa odottaa, voi voittaa matkan paratiisiin.
Päähenkilö alkaa kuitenkin kyseenalaistamaan tätä. Hän löytää esimerkiksi perhosen, joka elää saasteista huolimatta. Muutenkin mieleen alkaa heräämään kysymyksiä. Tämä huipentuu siihen, että paljastuu että "You're not real. You're copies of people out here in the world." Henkilöt ovat klooneja. Ulkopuolella on oikea yhteiskunta, joka ei ole saasteiden turmelema. Kloonit on tehty vain sen vuoksi että maan päällä on joku miljonääri, joka haluaa elinsiirron ja on tätä varten ostanut itselleen kloonin. Ei tule hyljintäreaktiota. Kloonit kasvatetaan aikuiseksi keinotekoisesti, joten he ovat sopivia luovuttajia. Saariarvonnan voittaminen tarkoittaa kuolemaa, joku tarvitsee elimiäsi. Mutta kun saari on ihana, ei asioita kyseenalaistamattomat kloonit tietenkään odota että he palaisivat takaisin paratiisista.
Tämä jatkuu tietysti paolla. Karanneet kloonit ovat tietysti luottavaisia. He uskovat että jos asiasta kerrotaan, niin he saavat elää. Ulkopuolinen, kloonien parissa työskennellyt tutkija, on kyynisempi. "Just cause people wanna eat the burger doesn't mean they wanna meet the cow." Ongelmana on tietysti se, että vaikka kuluttajilla olisikin jotain eettisiä standardeja, on luovuttaja kuitenkin tarpeessa. Tom Lincoln, se, jonka klooni on karannut, esittää kannan näin "I'm sorry, I'm not ready to die." Kova elämä on käynyt maksan päälle, ja parin vuoden päästä sille olisi kovasti tarvetta. Kloonin kannanotto on tietysti "Me either!", mutta tämä ei paljoa paina, kun häntä ei ole määritelty ihmiseksi. Ja toki myös elinsiirron tarvitseva haluaa klooninsa elossa, koska tällä on kuitenkin hänelle elintärkeä maksa. Tämä tarjoaa tiettyä kuluttamisen etiikan kritiikkiä. Varsinkin, kun kuluttajille muutoin on alun perin kerrottu valheita. Heille uskotellaan että kloonit eivät saavuta tietoisuuden tasoa, joten heille ei voi tuottaa tuskaa. Siksi Tom Lincoln ensin yllättyykin nähtyään älyllisen itsensä kaltaisen olennon. Hän soittaa ja valittaa "Why is my insurance policy sitting in my fuckin' sofa?" Tämä ei tietenkään vaikuta tämän enempää. Ostoshan on jo tehty, hyvässä uskossa, ja vastuu epäeettisyydestä siirtyy valmistajalle.
Tässä vaiheessa klooneista löydetään vika. Ne ovat liian älyllisiä. Siksipä välittäväksi ja huolenpitäväksi utopiaksi naamioidussa dystopiassa järjestetään "joukkoarpajaiset". Vialliset tuotteet tulee poistaa ja korvata uusilla, joissa ei ole vanhoja epämiellyttävyyksiä. Kuluttajille annetaan tietysti pahoittelut siitä, että on tullut tälläinen pahoiteltava viivästys. Mutta kun saa alennusta ja homma hoituu uudelleenkäynnillä, ei tässä ole suurempia ongelmia. Näinhän kulutustavaran kanssa tehdään muutenkin.
Klooni, joka on onnistunut pelastumaan koska Lincoln itse ammuttiin koska tätä luultiin klooniksi, pyörtää reaktionsa. Vanha "I just want to live. I don't care how." muuttaa kantaansa ja lähtee pelastusoperaatiolle. Sen vuoksi hän kohtaa itsensä "kloonien tekijän", jonka reaktio on "You could've taken over his life, but you chose to come back here instead, you are unique, Six-Echo." Tämä ei ilmeisesti tee hänestä ihmistä. Koska klooni ei voi olla ihminen: Tämän vuoksi hänet halutaan tietenkin tuhota.
Kuristaessaan tätä kloonitehtailija pääsee vetoamaan tekijänoikeuksiin : "I brought you into this world... and I can take you out of it." Hänestä klooni oli tuote, johon hänellä oli tekijänoikeus. Elokuva kyseenalaistaa tällä vahvasti (1) sen näkemyksen, jonka mukaan klooni ei olisi ihminen, vaan hänen ihmisarvonsa olisi huonompi ja että klooni olisi hirviö (2) uskontoihin liitetyn näkenyksen jossa "kohteen tekeminen" ja "se että voi" ja "auktoriteettiaseman ottaminen2 sekoitetaan "vallan oikeutukseen".
Tätä voi odottaa elokuvalta, jonka ainut miltei hyvä "alkuperäinen ihminen", McCord tutustutetaan Jumalan määritelmällä: "Well, you know, when you want something really bad and you close your eyes and you wish for it? God's the guy that ignores you."
Laajemmin elokuva korostaa humaaniutta ja skeptisyyttä. Ihmisen oppimisen voi elokuvan kautta tiivistää vaikka muotoon "We're not idiots." - "Well, excuse me, Miss "I'm-so-smart-I-can't-wait-to-go-to-the-Island!" Valheessa elämisen murtuminen on tärkeää. Tämä ei onnistu ilman kyseenalaistamista.
(Elokuvan "the Island" aloitussanat)
"The Island" on Michael Bayn ohjaama elokuva, jota voidaan luokitella "science fictioniksi".
Sen ideana on yksinkertaisesti se, että "Lincoln Six Echo", jota näyttelee Ewan McGregor elää onnellisesti pelastuneiden joukossa. Maailma on pahasti saastunut ja se tappaa kaikki. Aina välistä löydetään uusia pelastuneita, jotka otetaan mukaan yhteiskuntaan. Suojassa ihmiset tekevät yksinkertaisia töitä. Heidän liikunnastaan pidetään huolta ja heidän terveytensä on muutenkin erittäin tarkkailtua. Virtsanäyte kertoo ruokailun painottamisesta, ja ravinto annetaan tarkasti suunnitelman mukaan. Lisäintoa tuo arvonnat, joissa palkintona on pääsy saarelle, joka on viimeinen saasteilta pelastunut alue. Siellä elämä on paratiisimaista. Toisin sanoen paikalla pysymisessä on Pascalin vaa-an kaltainen tilanne: Poistumisesta seuraa kuolema, mutta jos jaksaa odottaa, voi voittaa matkan paratiisiin.
Päähenkilö alkaa kuitenkin kyseenalaistamaan tätä. Hän löytää esimerkiksi perhosen, joka elää saasteista huolimatta. Muutenkin mieleen alkaa heräämään kysymyksiä. Tämä huipentuu siihen, että paljastuu että "You're not real. You're copies of people out here in the world." Henkilöt ovat klooneja. Ulkopuolella on oikea yhteiskunta, joka ei ole saasteiden turmelema. Kloonit on tehty vain sen vuoksi että maan päällä on joku miljonääri, joka haluaa elinsiirron ja on tätä varten ostanut itselleen kloonin. Ei tule hyljintäreaktiota. Kloonit kasvatetaan aikuiseksi keinotekoisesti, joten he ovat sopivia luovuttajia. Saariarvonnan voittaminen tarkoittaa kuolemaa, joku tarvitsee elimiäsi. Mutta kun saari on ihana, ei asioita kyseenalaistamattomat kloonit tietenkään odota että he palaisivat takaisin paratiisista.
Tämä jatkuu tietysti paolla. Karanneet kloonit ovat tietysti luottavaisia. He uskovat että jos asiasta kerrotaan, niin he saavat elää. Ulkopuolinen, kloonien parissa työskennellyt tutkija, on kyynisempi. "Just cause people wanna eat the burger doesn't mean they wanna meet the cow." Ongelmana on tietysti se, että vaikka kuluttajilla olisikin jotain eettisiä standardeja, on luovuttaja kuitenkin tarpeessa. Tom Lincoln, se, jonka klooni on karannut, esittää kannan näin "I'm sorry, I'm not ready to die." Kova elämä on käynyt maksan päälle, ja parin vuoden päästä sille olisi kovasti tarvetta. Kloonin kannanotto on tietysti "Me either!", mutta tämä ei paljoa paina, kun häntä ei ole määritelty ihmiseksi. Ja toki myös elinsiirron tarvitseva haluaa klooninsa elossa, koska tällä on kuitenkin hänelle elintärkeä maksa. Tämä tarjoaa tiettyä kuluttamisen etiikan kritiikkiä. Varsinkin, kun kuluttajille muutoin on alun perin kerrottu valheita. Heille uskotellaan että kloonit eivät saavuta tietoisuuden tasoa, joten heille ei voi tuottaa tuskaa. Siksi Tom Lincoln ensin yllättyykin nähtyään älyllisen itsensä kaltaisen olennon. Hän soittaa ja valittaa "Why is my insurance policy sitting in my fuckin' sofa?" Tämä ei tietenkään vaikuta tämän enempää. Ostoshan on jo tehty, hyvässä uskossa, ja vastuu epäeettisyydestä siirtyy valmistajalle.
Tässä vaiheessa klooneista löydetään vika. Ne ovat liian älyllisiä. Siksipä välittäväksi ja huolenpitäväksi utopiaksi naamioidussa dystopiassa järjestetään "joukkoarpajaiset". Vialliset tuotteet tulee poistaa ja korvata uusilla, joissa ei ole vanhoja epämiellyttävyyksiä. Kuluttajille annetaan tietysti pahoittelut siitä, että on tullut tälläinen pahoiteltava viivästys. Mutta kun saa alennusta ja homma hoituu uudelleenkäynnillä, ei tässä ole suurempia ongelmia. Näinhän kulutustavaran kanssa tehdään muutenkin.
Klooni, joka on onnistunut pelastumaan koska Lincoln itse ammuttiin koska tätä luultiin klooniksi, pyörtää reaktionsa. Vanha "I just want to live. I don't care how." muuttaa kantaansa ja lähtee pelastusoperaatiolle. Sen vuoksi hän kohtaa itsensä "kloonien tekijän", jonka reaktio on "You could've taken over his life, but you chose to come back here instead, you are unique, Six-Echo." Tämä ei ilmeisesti tee hänestä ihmistä. Koska klooni ei voi olla ihminen: Tämän vuoksi hänet halutaan tietenkin tuhota.
Kuristaessaan tätä kloonitehtailija pääsee vetoamaan tekijänoikeuksiin : "I brought you into this world... and I can take you out of it." Hänestä klooni oli tuote, johon hänellä oli tekijänoikeus. Elokuva kyseenalaistaa tällä vahvasti (1) sen näkemyksen, jonka mukaan klooni ei olisi ihminen, vaan hänen ihmisarvonsa olisi huonompi ja että klooni olisi hirviö (2) uskontoihin liitetyn näkenyksen jossa "kohteen tekeminen" ja "se että voi" ja "auktoriteettiaseman ottaminen2 sekoitetaan "vallan oikeutukseen".
Tätä voi odottaa elokuvalta, jonka ainut miltei hyvä "alkuperäinen ihminen", McCord tutustutetaan Jumalan määritelmällä: "Well, you know, when you want something really bad and you close your eyes and you wish for it? God's the guy that ignores you."
Laajemmin elokuva korostaa humaaniutta ja skeptisyyttä. Ihmisen oppimisen voi elokuvan kautta tiivistää vaikka muotoon "We're not idiots." - "Well, excuse me, Miss "I'm-so-smart-I-can't-wait-to-go-to-the-Island!" Valheessa elämisen murtuminen on tärkeää. Tämä ei onnistu ilman kyseenalaistamista.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)