#Gamergate ideologisen huomiohuoraamisen (ei todellisuuden) peilinä.

Olen jo kirjoittanut gamergatesta suuremmissa linjoissa. Sen lisäksi olen tehnyt siitä mihin on kannustettu. "Voima" -lehden kolumnisti ehdoteti ; "Ja tässä onkin asian ydin: olisi mahtavaa, jos kritiikeissä päästäisiin yli loukkaantumisista ja henkilökohtaisista kaunoista ja puhuttaisiin siitä mistä alun perinkin oli tarkoitus puhua, eli niistä peleistä." Värkkäsin Sarkeesianin itsensäkin esille tuoneen pelin naiskuvasta, suuremmasta ja laajemmasta näkökulmasta kuin pelkästä detaljinpoiminnasta jona Sarkeesian sitä käytti.

Mielestäni tämä näkökulmanvaihto olisi ollut kannustava. Pelejä pidetään halveksittavana taidemuotona. (Eikä mikään ihme. Peliteollisuus on peliteollisuutta. Nykyään ei ole varaa tehdä taloudellisia riskejä. Pelimaailma ja kulttuuri on tässä mielessä yhtä neutraalia peliteollisuutta kohtaan kuin naistenlehtien meikkiarvostelujen ja meikkiteollisuuden suhde. On hieman huvittavaa olla huolissaan peliarvostelujen integriteetistä tässä kontekstissa.) Ja lisäksi se oli aiheeseen nähden muutoinkin relevantti koska jos peleissä on sovinistisia detaljeja, kokonaiskuva voi näyttää paljon vähemmän sovinistiselta. Ja jos usea sovinistinen detalji osuukin tämänlaiseen peliin, niin puheet pelialan sovinistisuudestakin olisivat ylimitoitettuja. Ja sovinismissa on trendejä joita on hyvä niitäkin katsoa.

Mutta lukijat ovat olleet erimielisiä. Gamergatesta laajemmin kirjoitetussa jutussa on yli neljä kertaa enemmän klikkauskertoja. Ilmiö on tuttu muuallakin. Ihmisille tärkeintä on luoda leirejä. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten heikosti ihmiset lähtevät keskustelemaan siitä miten seurakuntatoimintaa tulisi kehittää itselle mieluiseksi. Sillä on innostavampaa huutaa siitä että kirkko on liian viihtyisä vastustajille. Ja ihan kaikista parasta on kiertää ympäri internettiä haukkumassa uusateisteja militanteiksi. Gamergatessakin on tärkeintä ottaa kantaa feminismiin ja sovinismiin ja nörttikulttuuriin kuin ihan oikeasti puhua peleistä.

Siksi päätin luoda jutun jonka lukijat ansaitsevat. (Olen Teihin Hyvin Pettynyt.) Tämän tehdessäni rikon blogini yleisimpiä periaatteita. Olen nimittäin jo kauan tehnyt juttuja joissa on kunnia-asiana linkata jopa vastenmielisiin argumentteihin. Mutta eiargumentatiiviseen sisältöön, kuten pornosivuille, ei laiteta suoria linkkejä. Eli niiden kohdalla lähteistys on sillä tasolla että lukija joutuu itse käyttämään googlea. Tähän juttuun sen sijaan laitan kyllä linkkejä. Älyllisyyttä tästä on turhaa hakea. Mutta jotain demonstratiivista voimaa sillä taatusti on.

Otetaan esille Jade Raymond. Hän on kanadalainen pelintekijä. Ja hän on ollut töissä Ubisoftilla. Itse asiassa hän on siitä relevantti että hän on ollut hyvin keskeinen toimija (producer) "Assassin's Creedissä" ja vielä suurempi toimija (executive producer) "Assassin's Creed II":ssa. Tässä mielessä on erikoista että Sarkeesian käyttää hänen peliään osoituksena pelimaailman sovinismista jossa naispelintekijöille ei ole tilaa. (Itseäni tekijän sukupuoli ei kyllä ole kiinnostanut pätkääkään. En ole kehittänyt pelitulkintaani sellaisen koulukunnan varaan että täytyisi tuntea pelintekijän oma maailmankuva.) Onhan "NYT" -liitteessä Quinninkin kohdalla korostetusti sanottu että "Zoe Quinn on 27-vuotias nainen. Viime kuukausina hänet on uhattu toistuvasti raiskata ja tappaa. Hän on joutunut jättämään uhkausten vuoksi kotinsa. Hänen isänsä saa puheluja, joissa huudetaan hänen tyttärensä olevan likainen huora. Raivon syy: Quinn teki videopelin." Syy lienee jokin muu kuin se, että hän teki videopelin.

Tai sitten ei. Jade Raymondin kohdalla on erikoista että hänen peliään ei ole moitittu. Sen sijaan hänen attraktiivisuutensa ja sukupuolensa ovat aivan oikeasti johtaneet siihen että hän on saanut varsin epämiellyttäviä kohtaamisia. On taatusti asiatonta kommentoida pelialan luennoijavieraan seksikkäästä hajusta. Ja kaikkeen ei edes tarvita Jade Raymondin kehoa. Hänestä tehtiin "Something Awfuliin" sarjakuva joka sai tarpeettomasti näkyvyyttä. Siinä Jade harrasti ns. oraalista seksiä kolmen pelaajan kanssa. Ubisoft ei ymmärrettävästi pitänyt sarjakuvasta ja reagoi siihen ymmärrettävästi ja se onkin nykyään poistettu. (Muuten kuvaan olisi linkki tässä. Mutta en voi linkittää siihen. Mutta koska tunnetusti Streisand effect on maailmankaikkeuden vahvin voima, voit tutustua siihen yhdessä muun vakavantasoisen seksistisen roskan yhteydessä tämän linkin kautta. You can not unsee them.)

Tämän jälkeen voi sitten rauhoittaa mieltään. Sillä Sarkeesian on kieltämättä hieman yliampuva ja ärstyttävä. Hänen feminismissään on kieltämättä crankin vivahteita. Siksi voi olla terapeuttisen katharttista pelata peliä jossa häntä voi vetää turpaan. Niin että ruudulle tulee melko graafisia vammoja. Pelit eivät tietenkään ole totta, mutta on selvää että ihmisen käyttäminen tämänlaiseen, ilman tämän itsensä lupaa, on varsin asiatonta. Syyt ovat suunnilleen samoja kuin siinä miksi voi olla asiallista katsoa pornoa, mutta ei katsoa hakkereiden salaa vuotaneita eroottisia kuvia. (Asia on tälläisessä tavallaan niin itsestäänselvä että se ei edes ansaitse linkkiä parempaa argumenttia.)

Ja pahin ongelma on juuri tässä. Nämä tapaukset eivät varmasti kuvaa keskimääräistä pelaajaa tai pelikulttuuria kovinkaan hyvin. Ongelmana on juuri se, että ihmset ovat niin saatanan idiootteja paskiaisia että heitä ei esimerkiksi kiinnosta puhua peleistä kun samalla on tarjota ihastuttavaa sosiaalipornoa. Tässä tilanteessa on äärimmäisen miellyttävää olla miespuolinen vuosikymmenien kokemuksella pyörivä nörttipelaaja. Kun saa lukea että "pelikulttuuri sitä ja pelaajakulttuuri tätä". Kun analyysin syvyys näyttää olevan se, että ei ymmärretä mitä Rule 34 tarkoittaa. (Kaikesta on pornoa. Jos voit kuvitella sen, siitä on pornoa.) Siksi se, että Jade Raymondista on pornoa on aivan yhtä ilmiselvää kuin että on Anita Sarkeesianpornoa, myytinmurtajapornoa ja jumalauta akuankkapornoa. (Kaikkea tätä löytää paljon kun vain googleen laittaa haun siitä.) Näiden olemassaolo ei kerro juurikaan mitään siitä että "myytinmurtajakulttuuri on seksistinen" tai että "Aku Ankka on luusereiden ja pornohiirien vallassa". Maailmassa on paljon pervoja ja paljon ihmisiä. Keskiverrosta tämä kertoo hyvin vähän. Ääripäiden olemassaolo ei kerro että keskiarvo olisi jotenkin kammottavaa.

Sitä saa lukea että se mitä itse muka ajaa takaa on tuo. Ja sitten kun ihan oikeasti yrittää keskustella peleistä voi huomata että odotusarvoisesti pseudopornografista roskaa linkittävä huomiohuorausblogaus (kuten juuri tämä blogaus jota luet) on "kiinnostavampi" ja "klikatumpi" kuin se jossa näistä peleistä todella keskustellaan. Gamergaten syvin ongelma on kaksijakoinen (a) marginaaliset sovinistiset mielipuolet (b) ne jotka antavat näille seksistisille mielipuolille näkyvyyttä sen vuoksi että heitä pidetään kiinnostavampina.

Kaiken kaikkiaan voidaankin sanoa että feministit ovat kyllä hyvin esiintuoneet sen miten naurettavaa on että joku loukkaantuu pelikulttuurin kritiikistä heittämällä halveksittavaa porno-hakkaamisfantasiointia. Heidän kuitenkin kannattaisi huomata myös se, että heidän itsensä ei pidä ihmetellä jos feministejä vastaan syntyy antipatioita jos he juoksevat ympäri kyliä heittämässä hyvin yleisluontoisia (general) kannanottoja pelikulttuurista ja käyttävät esimerkkeinä irrallisia (partikular) tapauksia jotka sellaisenaan koskisivat joka ikistä kulttuuria ja alakulttuuria kaikkialla. ; Itse olen esimerkiksi siinä mielessä sukupuolineutraali että en välitä onko kusipää nainen, mies, sovinisti, feministi tai mitä vain. Loukkaannun jos asiattomia rinnastuksia tehdään ja ne sovelletaan minun identiteettiini. Jos feministit ihmettelevät että heitä ei oteta vakavasti ja heidä pidetään epäoleellisuuksiin keskittyvinä vouhottajina, niin ei siihen voi sanoa muuta kuin että siten makaa miten petaa.

Suhteettomasti teoreettinen (järkeä se on järjettömyyskin, reaalista surreaalikin)

Ylläoleva video demonstroi suurta ongelmaa uskontokeskustelussa. Useinhan uskontokeskustelussa olevia sävyjä ja asiantuntemuksen puutetta tuodaan esiin samaan tapaan mitä Kari Salminen esitti "Turun Sanomissa" artikkelia jossa "uskoa se on epäuskokin". Hän korostaa sitä miten epätieteellistä ateistejen argumentointi on. "Suomessa soihtua pitävät ylhäällä kosmologi Kari Enqvist ja tähtitieteilijä Esko Valtaoja, joilla kummallakaan ei ole mitään ansioita uskonnontutkijoina." Hän oikein tarkoituksellisesti vähättelee esimerkiksi kuvaamalla Sam Harrisia sanoin "neurotieteistä kiinnostunut kirjailija Sam Harris". Kun otetaan huomioon Harrisin tohtorintutkinto kyseiseltä tieteenalalta, on lausunto sama kuin kutsuisi Carl Sagania fysiikasta kiinnostuneeksi TV -näyttelijäksi. (Triviaalisti totta, mutta käytännössä merkitsevällä tasolla puhasta herjaamista, valehtelua ja vähättelyä. Manipulaatiokikkailua ja halpamaista epäeettistä puoli-ihmisen asennevammaidioottisuutta.)

Sen sijaan Salminen ja muut eivät moiti esimerkiksi William Lane Craigia jolle teologinpaperit näyttävät antavan oikeuden kommentoida esimerkiksi suhteellisuusteoriaa. Näitä viisaita pitäisi kuunnella innostuneen kiinnostuneesti. Tai muuten ei voi sanoa olevansa vakavasti kiinnostunut fiksusta kristillisyydestä ja sen tiedesuhteesta. (Näin olen kuullut. Usein.)

Tartun tuossa videossa kuitenkin muuhun kuin siihen suhteellisuusteorian puoleen. Craigin argumentti videossa on jotain jota on syytä tarkastella rippusen myös muulta kulmalta kuin siltä miten hänellä näyttää olevan vaikeuksia suhteellisuusteorian ymmärtämisessä. (Joka on aika oleellista kun hänen argumenttinsa koskee suhteellisuusteorian implikaatioita.)

Kokonaisuuden kannalta argumentaatio voitaisiin toisintaa hieman eri aiheella. Craigin logiikka noudattaa kaavaa joka voitaisiin kuvata myös seuraavalla tavalla:
P1: Sisiliskot ovat matelijoita.
P2: Gozilla on matelija.
P3: Sisiliskot ovat olemassa.
Eli: Matelijoita on olemassa.
Joten: Gozillaan olemassaolon uskomiseen on perusteita.

Toki Craigin argumentti koskee gozillan hänen suosikkiaan, Jumalaa ja tämn suhdetta Kalam -argumenttiin. Ja hän perustelee argumenttiaan sillä että jos suhteellisuusteoria on tosi, niin sitten Jumala on atemporaalinen, ei siis ajallinen ja ikuinen vaan ajan yläpuolella tai ulkopuolella oleva ajaton olento. Minulla ei ole tätä argumenttia vastaan hirvittävästi, koska tosiasiassa näkisin että argumentti jättää liiaksikin tilaa sille mahdollisuudelle että Jumala olisi ajan ulkopuolella ihan sen takia että häntä ei ole olemassa.

Sen sijaan tartun siihen miten Craig käsittelee premissejään. Hän esittää vahvalla pokerinaamalla että päättelyketjun heikoin lenkki olisi suhteellisuusteorian paikkaansapitävyys. Eli Craig toki luottaa suhteellisuusteoriaan mutta hänestä tarjolla on järkeviä ja rationaalisia syitä joiden vuoksi sitä voi epäillä. Ja että epäilys olisi niin suurta että tämä olisi Craigin Kalamin kaikista heikoin paikka. Hän moittii suhteellisuusteoriaa maailmankuvallisena ja pitää tätä relevanttina koska muutoin nämä eivät olisi syitä hylätä suhteellisuusteoriaprermissiä. (Craig toki uskoo suhteellisuusteoriaan. Mutta pitää sitä heikoimpana lenkkinä.) Todisteena hän käyttää tästä:
1: Sitä että Einstein keksi sen ajatuskokeena.
2: Että suhteellisuusteoria voidaan nähdä maailmankuvallisena pyrkimyksenä vastustaa Jumalaa koska Isaac Newtonin klassinen fysiikka pitää sisällään absoluuttisen ajan ja avaruuden ("absolute time and space") joka taas voidaan nähdä Jumalisena. Ja että Einsteinin paradigmanmuutos oli jotain jossa absoluutista vaihdettiin relativismiin ("between absolute and relative") Ja tätä kautta suhteellisuusteoria siis olisi samaa mitä moraalin kanssa on yritetty tehdä. Että kristillinen hyvä objektiivinen ja absoluuttinen moraali korvataan relativistisella moraalikäsityksellä. ("between true ... and apparent")

Craigin ajatukset tässä kohden ovat erikoisia, sotkuisia, asennevammaisia - ellei peräti läpiristiriitaisuuteen asti virheellisiä. Mutta hyvin tyypillisellä nykykristillisen apologeetikon tavalla tätä kaikkea.
* Ensimmäinen ajatus on tietenkin jo siinä että Craig viittaa maailmankuvallisuuteen tavalla jossa hän samanaikaisesti haukkuu postmodernia relativismia että harjoittaa sitä itse samanaikaisesti aivan täysillä. Tämä onkin modernin apologetiikan kenties vahvimpia ja toistuvampia teemoja. Maailmankuva -sanan käyttäminen on kuitenkin tarpeen vain jos ei ole objektiivisia keinoja falsifioida tai verifioida jotain käsitystä. Lisäksi postmodernismissa on tyypillistä juuri se, että kun maailmankuvallisuus on otettu käyttöön niin sitä on kaikessa. Ja usein postmodernisti esittääkin oman uskomuksensa varmuutena oman maailmankuvansa sisällä. Craig ja muut apologeetikot eivät toki itse koe olevansa postmodernisteja koska he uskovat että heidän maailmankuvansa ja sen premissit ovat perimmiltään absoluuttisesti tosia. Mutta tämä johtuu enemmänkin postmodernin relativismin käsitteen väärinymmärtämisestä. Relativismissa on useitakin kulmia joissa totuus on kenties olemassa mutta ihmisen tieto olisi maailmankuvallista. Ja tässä kohden fundamentalismi on usein nimenomaan vahvasti relativistinen. Se taistelee relativismin nimeä vastaan mutta käyttää relativismin sisältöä.
* Toinen huomio on siinä että siinä luodaan vahva tarina alkuperästä. Einsteinin teorian keksimisen ideologiset intressit on jotain jolla luodaan tarina jossa on tärkeää katsoa keksimisen motiiveja. Ajatus on tältä osin äärimmäisen relativistinen. Ja jossain määrin tämä onkin ihan relevantti keskustelunaihe. Aatehistoriassa voidaan aivan oikeasti selittää hypoteesinmuodostusta ja sitä miten ideointi ei ole suinkaan vapaata vaan ajatuksiamme kahlitsee esimerkiksi kognitiivinen dissonanssi, joka taas on vahvastikin ideologioiden rajaamaa. Mutta kuten videolla oleva kriitikko huomauttaakin, tämä on irrelevanttia tieteen teorian heikkouden kannalta. Sillä teorian perustelu ei synny siitä miten se keksitään vaan siitä miten sitä perustellaan. Evidenssinkeruu on tärkeämpää kuin persoonaan käyminen. Itse asiassa Craig tekeekin tässä melkoisen vakavan virheen. Alkuperätarina tuossa muodossa on perimmiltään ad hominem -argumentti. Craig ei toki herjaa Einsteiniä, mutta ad homimen ei olekaan herjaamista vaan sitä että teoria on väärä koska sen kannattajilla tai keksijöillä on jokin tietty habitus, kuten vaikka ideologia jota he kannattavat. Teorian keksiminen voi olla valta-analyysiä ja viitata sen ajan suosittuihin maailmankuviin. Mutta tämä ei ole pätevää suhteellisuusteoriaa koskevaa kritiikkiä. Ja Craigin esityksen konteksti on taas sitä että tuo keksimisen keino olisi jokin syy hylätä teoria.
* Craigin esityksessä on omituinen logiikka siinäkin mielessä että suhteellisuusteorian kumoutuminen olisi perusteltua siksi että sillä on eitoivottuja ideologisia johtopäätöksiä. Mutta jos kristillisen argumentin kohdalla tapahtuu ideologisia johtopäätöksiä jotka ovat kristillisiä niin se olisi samaa kuin todistetta siitä että kristinusko olisi objektiivisesti tosi ja sen vastustaminen olisi ääliöidioottien touhua. Tässäkin logiikka on kunnon klassista nykyapologetiikkaa : Jos tiede tukee kristillisyyttä, se todistaa kristillisyyden olevan järkevä ja tieteen tukema näkemys joka taas tarkoittaa että ateismi on idioottien hommaa. Mutta jos jokin teoria on implikaatioiltaan kristinusko vastaan niin se kertoo että tämä teoria on kehitetty maailmankuvallisesti vastustamaan kristinuskoa eikä sitä siksi pitäisi ottaa vakavasti. (Henki onkin juuri se, että vastapuolen malli selitetään maailmankuvallisuudeksi ja oma oman näkemyksen todisteeksi.)
* Tuo suhteellisuuskohta on itse asiassa enemmän sanaleikki kuin todellinen argumentti. Suhteellisuusteoria on nimittäin itsessään objektiivinen teoria. Siinä samat tapahtumat voidaan kuvata eri näkökulmista. Mutta samat kaavat tuottavat tietyt ennusteet. Näkökulma vaihtuu, kaavat pysyvät samana ja ennusteet ovat nekin varsin yksiselitteisiä. Tapahtumat näyttävät tietystä referenssipisteestä samalta, ja suhteellisuusteorian kaavoja ei vaihdeta toisiin kaavoihin lennosta. Esko Valtaoja onkin tuonut esiin sitä miten suhteellisuusteorian nimi voi olla hieman harhaanjohtava. Mutta teorian osaavat kyllä tietävät että mitä se tarkoittaa. Näin ollen on vaikeaa ymmärtää miksi Craigia esitetään fysiikkakysymysten asiantuntijana joka käyttää tämänlaista suhteellisuusteoria -sanaleikkiä minkäänlaisena argumenttina.

Riivattu kirkkokeskustelu (eksorsoisikoot, vittu, itsensä)

Katolinen kirkko julkaisi kirjan demonien poismanaamisesta, eksorsismista. Ei sen historiasta. Eikä osoittaakseen vanhanaikaisia oppeja jotta voisi näyttää miten nykyään ollaan teologian kanssa edistyneempiä. Eksorsismi on tällä hetkellä jokseenkin muodissa ja ajankohtaista. Ja siksi tämä teos tehtiin ja julkaistiin. Ja niin että katolinen kirkko tuki sitä.

Tämä ajatus voi olla hämmentävä niille jotka ovat esimerkiksi katsoneet mitä vuotta tällä hetkellä eletään. Mutta tämä nostaa esille puolen joka on olemassa, jopa vahvasti. Kirjoitinkin uuden suomen puolelle lyhyttä tiivistelmää joka koskee eksorsismin renessanssia. Manauksen muodikkuus onkin melko moderni ilmiö. Asiat ovat siis olleet "tältä osin paremmin" aiemmin.

Demonien manaus on juuri sitä materiaalia jota usein vältellään kun puhutaan kirkosta. Itse asiassa jos nostaa esiin edes Helvetillä pelottelun, kirkossa ollaan varsin torjuvia. Näiden kohdalla Ilkka Pyysiäinen on kirjoittanut "Jumalaa ei ole" -kirjassaan jännittävän huomion. Nimittäin sen, että koskaan, siis koskaan, helvetillä pelottelusta tai manaamisesta ei ole tuomittu tai rangaistu. Se on jotain jota paheksutaan hyihyi -tasolla. Jumalanpilkasta sen sijaan voi periaatteessa saada juridisen tuomion sakosta vankeuteen asti.

Demoneista ja manaamisesta puhuminen onkin jotain jonka enemmänkin sanotaan olevan keskiaikaista. Että eikö olisi mitään uudempia asioita moitittavaksi. Tässä usein selitetään jopa että tämänlaiset asiat ovat naurettavia. Että eikö arvon uskontokriitikko ole tutustunut uskontoon, jossa demonit ja vastaavat ovat symbolisia. Demonioppia pidetään siis väärinkäsityksenä, jonain joka on olkiukko jota kukaan ei kannata.

Olen tässä melko vahvasti erimielinen. Demonioppi ei ole kirkon opin eikä kirkon käytänteiden vastainen asia. Se on enemmänkin hävetty asia, ei vastainen asia. Se, että siitä ei haluta puhua ei tarkoita samaa kuin että sitä ei ole olemassa. Ja tässä asiassa katolinen kirkko ei todellakaan ole yksin.
1: Demoniopin näytteitä on jätetty esimerkiksi moderniin katekismukseen. (Jonka tavaaminen on varmasti dogmatiikkaan tutustumista tavalla jota uskontoon tustuva uskontokriitikko tekee.) "Emme osaa selittää, miksi Jumala on sallinut pahan syntyä ja miksi hän sietää sen mahtia. Kristittykin kokee karvaasti pahan vallan omassa elämässään. Edes usko ei näytä vapauttavan meitä sen tuhoavilta voimilta. Rukoilemme kuitenkin, että Jumala itse taistelisi puolestamme. Hän antaa meille kerran lopullisen voiton ja vapautuksen kaikesta pahasta. Jumalan valta on Saatanan valtaa suurempi." Saatana vaikutuksineen on tuossa melko vahvasti konkreettinen ei symbolinen.
2: Ja tosiasiassa voidaan katsoa myös uskovaisten kannattamia asioita. (Joka on jotain jota uskontokriitikko tekee tutustuakseen uskonnon sosiaaliseen puoleen jota ei saa halveksua ja ylenkatsoa, kuten arvoisat uusateismikriitikot usein jaksavat muistuttaa.) Seurakuntalainen tässä taannoin uutisoikin siitä että valtaosalle papeistakin saatana on kaikkea muuta kuin symbolinen "Kirkon tutkimuskeskuksen ja Radio Dein tutkimus paljastaa, että kirkon työntekijät ottavat puheen pahan voimasta ja pimeyden henkivalloista tosissaan. Kyselytutkimus kertoo, että 68 prosenttia kirkon eri työalojen työntekijöistä sanoo uskovansa vakaasti saatanan olemassaoloon. Tämän lisäksi joka viides kirkon työntekijä pitää persoonallisen pahan olemassaoloa todennäköisenä." ja ennen kaikkea rukouksilla ja rituaaleilla on todellista lääketieteellistä mahtia - näin on pakko olla koska vaikka parannusprosessi olisi kuinka yliluonnollinen, paraneminen on maallinen asia - "Kaksi kolmesta Suomen evankelis-luterilaisen kirkon työntekijästä uskoo, että rukouksen avulla voidaan parantaa ihmisiä. Vain joka sadas kirkon työntekijä katsoo, ettei Jumala tee parantamisihmeitä nykyaikana."

Tämä nähdäkseni paljastaakin sen, että uskontokritiikki on nykykulttuurissa riivattua. Sillä kirkko ja uskovaiset eivät pelaa kriitikoiden kanssa rehtiä peliä. Uskontokriitikoille esitetään että he eivät osaa ja tunne asiaa vaikka se kuvaisi valtaosan uskovaisten ja pastorien ja uskon eksperttien kantoja asioihin. Sen sijaan en ole koskaan kuullut että uskonjulistajia rajoitettaisiin ja haukuttaisiin samalla tavalla. Että heidän koko sanomisensa mitätöitäisiin samalla tasolla selittämällä siitä miten kaikki eivät uskokaan tuolla opetetulla tavalla. Uskontokriitikon vaaditaan tuovan kritiikin alle vain sellaisia asioita joita 100% uskovaisista kannattaa. Mutta uskovainen saa julistaa oppiaan syvällisenä ja oikein ymmärrettynä kristillisyytenä ja valtionkirkon vakiotilana vaikka vain 2% kannattaisi sitä esitettyä näkemystä. ("Vain kaksi prosenttia kirkossa työskentelevistä ei usko saatanan olemassaoloon lainkaan".) Mikä tietenkin sopii siihen kirkkokeskustelun teemaan jossa teologin paperit antavat oikeuden puhua, kommentoida ja tulkita vaikka evoluutioteoriaa. Mutta jossa fyysikon, biologin tai neurotutkijan paperit ovat irrelevantit kun tunkeudutaan uskon alueelle. Että ei voida pitää tieteellistä tasoa yllä tuollaisella humpuukilla. (Luonnontieteilijöihin kohdistetaan uskovaisten puolella vähättelevää kieltä. He eivät kuitenkaan vastuta tai pidä uskonnon kautta tehtyhen tulkintojen tekemistä vääränä tai huonona silloin kun sillä on empiirisiä sovelluksia vaikka lääketieteen tai biologian tai astronomian alalla.)

Tässä kontekstissa ei ole ihme että "ylilyöntejä" kohdellaan ylimalkaisella hyihyillä. Ihme on se, että joku ei käytä tätä hyväkseen ja vaikka esimerkiksi toistele seurakuntatyössä sen tyylisiä asioita joita itselläni on tullut omakohtaisesti vastaan. Sillä demoni on hyssytelty lähinnä mediasyistä. Eikä kukaan missään koskaan voi olla mitenkään relevantti tai taitava panemaan mitään kapuloita näiden toimijoiden rattaisiin.

Sekoitetun korttipakan entropia

Kuvitellaan että on liike joka myy korttipakkoja jotka ovat kaupasta ostettaessa siistissä numerojärjestyksessä. Ostat kaksi identtistä pakkaa. Ne ovat molemmat huoneenlämmössä. Molemmissa pakoissa on sama määrä järjestystä ja epäjärjestystä ja niiden termodynaaminen tila on keskenään identtinen. Molemmissa on identtinen termodynaaminen entropiataso.

Seuraavaksi otamme toisen pakoista. Kutsumme tätä pakaksi A ja asetamme sen pakastimeen. Emme sekoita tai tee sille muutakaan. Sinne päätyy kaljojen viereen pakka. Pakan termodynaaminen entropia pienenee. Sen korttien sisältämä järjestys ei muutu.

Jäljelle jäävää pakkaa kutsumme pakaksi B. Ja sekoitamme sitä mukavasti huoneenlämmössä. Tämän pakan epäjärjestys kasvaa. Pakka lämpenee käsissä ja korttien välisen kitkan vuoksi hitusen. Sekoittelun jälkeen pakka jätetään pöydälle ja pakan B ylimäärälämpö on haihtuu ympäristöön.

Kun otamme jäähtyneen pakan pakastimesta, tunnemme miten kortit ovat viileitä. Laitamme sen huoneenlämpöisen pakan viereen. Voimme huomata, että lämpötilat muuttuvat ; Huoneenlämpöisestä pakasta tulee hieman viileämpi kun taas pakastimesta tullut pakka alkaa melko ripeästi lämpenemään. Huoneen ilma viilenee minimaalisesti. Lopulta pakkojen ja huoneen lämpötilat ovat samoja.

Tästä seuraa tärkein kysymys ; Onko, tilastollisesti estimoiden, pakan A sisältämä epäjärjestys tämän jälkeen sama kuin pakassa B oleva epäjärjestys? Onko pakan A sisältämä informaatio sama kuin pakassa B? Onko informaatio sitä miten mutkikas ohjelma vaaditaan asian kuvaamiseen vai sitä miten täsmällisesti se kuvaa jonkin muutoin epätodennäköisen tilan?

Jos pakkojen epäjärjestys ei tasaannu entropian mukana, niin miksi sitten "epäjärjestystä", "entropiaa" ja "informaatiota" käsitellään usein kuin ne olisivat sama asia?

Pieni ajatus : Telepatialaite

Vähän aikaa sitten esiin nousi uutisia "aivojenlukulaitteesta". Uutiset käyttivät tässä kohden termiä "telepatia". Sanavalinta herätti jopa pienimuotoisesti heittoja siitä että tämä todistaisi sen että skeptikot ovat väärässä. Että ajatustenluku on mahdollista. Toki heti kun asian mekaaninen puoli nostettiin esiin, tästä näkemyksestä luovuttiin.

Jos puhutaan ajatustenluvusta, on käsite telepatia luonnollisesti "taikauskoisuudella ladattu". Ja sen takana on pieni skeptinen vitsi. Lee Siegel on kirjoittanut kirjan "Net of Magic", jossa hän kertoo miten ihmiset reagoivat jos kuulee että joku kirjoittaa taikuudesta. "By real magic people mean miracles, thaumaturgical acts, and supernatural powers." Siegel joutuukin usein täsmentämään että "Conjuring trics, not real magic." Josta paradoksaalinen seuraus onkin se, että todellinen taikuus on jotain joka ei ole todellista ja jos taian voi tehdä, niin se ei ole todellista taikuutta. "Real magic, in other words, refers to the magic that is not real, while the magic that is real, that can actually be done, is not real magic."

Toisaalta ajatuksien kartoittamiseen kykenevä laite tekee juuri sellaisia asioita joita telepatiaan on liitetty mielikuvissa. Joten nimen valinta ei ole täysin väärä. Ja tämä kulma korostaakin sitä miten Arthur Clarke on esittänyt että "Any sufficiently advanced technology is indistinguishable from magic." Teknologia tekee asioita joista ihmekertomukset kertovat. Ja tämä tuottaa tiettyjä onglemia nimenomaan sille ajatukselle että ihmisten mieli olisi jotain yliluonnollista.

Tätä voisi verrata siihen miten skeptismi on kehittynyt. On tavallista että skeptikoiden joukossa on tiedemiesten lisäksi taikureita. Randi on näistä kenties maineikkain. ; Monissa Randin debunkkauksissa on kuitenkin ollut tiettyä filosofista vajautta. Sillä hän on monissa tapauksissa kunnioittanut taikureiden periaatetta jossa tempun toimintaperiaatetta ei selitettä. Näin hän on vain toistanut lopputuloksen. Ja periaatteessa tämä jättää tilaa ajatukselle että Randi on itse yliluonnollinen maagikko joka teeskentelee silmänkääntäjää. Pahemmaksi ongelma muuttuu oikeastaan vasta kun debunkkausta tekevät Penn&Teller -tyyliin ihmiset jotka myös paljastavat miten temppu tehdään. Kun magiikan voi toistaa kotona mekaanisesti, on varmistus tietekin montaa pykälää vahvempi.

Ja laite joka lukee aivoja on todellakin jotain joka vihjaa siitä että aivojen toiminta olisi hyvinkin mekaanista. Pinnallisimmillaan tämä voisi olla filosofista selitystä jossa ei vaadita laitteita tai mittauksia, ne puhuisivat loogisuudesta ja ristiriidattomuudesta ja kutsuisivat tätä samaksi kuin mahdollisuus. Mutta laite joka opetetaan tekemään jotain on korostetusti jotain joka voidaan toisintaa rakentamalla samanlainen laite. Tämän laitteen toimintaperiaatteen reverse engineeraaminen on hyvin analoginen sen kanssa että esiin laitetaan Penn ja Teller opettamaan sitä miten jokin hämmentävä taikatemppu suoritetaan. (Pelkkä tieto laitteen olemassaolosta on Randi -tason skeptismiä. Joka on korkeammalla tasolla kuin "pelkkä filosofinen mahdollisuus".)

Monet mielenfilosofit kuitenkin korostavat että tämänlainen laite olisi kuitenkin ylitsepääsemättömästi vajaa. Tässä erona on usein se, että objektiivisen ja subjektiivisen välillä olisi jonkinlainen seinä. Tässä perusongelmana on kuitenkin se, että nämä vastaansanomiset pitävät sisällään jonkinalista piilotettua dualismia ja tähän liittyviä piilo-oletuksia. Erottelu jossa ajatusten lukeminen ("reading thoughts") ja se että on ajatuksia ("having thoughts") olisivat jotenkin oleellisesti erilaisia. Jos tietoisuus on aivot, niin siinä tapauksessa ongelmat purkautuvat. Tilanne on siis fysikalistin kannalta koherentti. (Joka on astetta eri asia kuin se, että fysikalismi olisi täysin todistettu.) Tehokas ajatuksia lukeva laite vihjaa evidenssiä vahvasti siihen suuntaan. Toiminnallisuus, pragmaattinen puoli, onkin tässä se suurin voima. Fysikalisti nimittäin uskoo että aivot ovat kemiaa ja täten mittareiden ulottuvilla. Supernaturalistille laite voi toimia mitta kenties ei. Näin ollen se, että laite toimii hyvin on evidenssiä fysikalismille, se vain ei ole ristiriidassa supernaturalistisen tai dualistisen mielenteorian kanssa. Laite ei siis tarjoa evidenssiä dualismille. (Joskaan ei falsifioikaan tätä, joka tosin kenties johtuu siitä että on pirun vaikeaa keksiä miten dualismi ylipäätään voitaisiin falsifioida.) Mutta se tarjoaa sitä fysikalismille.

Itse tosin huvittelen sillä, että minä itse tosiasiassa olen jotenkin kytköksissä ajatuksiini. Minä tiedän omat ajatukseni, joten luen niitä jotenkin. Joten periaatteessa ei ole mitään estettä että jokin muukin ei voisi tehdä samaa. Subjektiivisuus on tässä näkökulmassa itse asiassa objektiivinen väite mielen kyvyistä ja mahdollisuuksista. Eli se väittää että sisäinen mieli ja sen rajat ovat kuitenkin objektiivisesti tutkittavissa. Huomio on kenties hieman yllättävä, mutta se on jossain mielessä hyvin tärkeä. Kokemusten subjektiivisuus ei ole mitenkään automaattisesti ei-objektiivisuutta. Se täytyy tavallaan olettaa sellaiseksi.

Jossain määrin voitaisiin kuitenkin sanoa että ihminen on sosiaalinen olento joka kohtaa toisia ihmisiä ja esimerkiksi jakaa ajatuksia. Jos esimerkiksi julistamme Jeesuksesta, oletamme että on viesti jonka toinen voi oppia ja ymmärtää. Jossain määrin onkin mahdollista että ajatukset olisivat aivan yhtä subjektiivisia ja henkilökohtaisia kuin oma ääni. Minun ääneni on toki henkilökohtainen ja "minun". Mutta silti se on, monien mielestä valitettavassakin määrin, jotain jota toiset ihmiset kuulevat. Kommunikoinnin taito eleiden, kielten ja tekstin kautta on kykyä siirtää ajatuksia ja tietoa. Ajatukset kenties vain vaativat hieman kehittyneempää teknologiaa ja mittausvälineitä. Kysymys ajatustenluvun mielettömyydestä johtuukin enemmän siitä että ihmisillä ei ole (a) riittävän tehokasta lähetintä (b) riittävästi sopivanlaisia reseptoreja. Ja siksi telepatian ongelmia voidaan kiertää ja vähentää teknologisilla vempeleillä.

Tunsitko sinäkin paradigman värähtävän?

Kun olin nuori, ateisteista puhuttiin hyvin vähän. En tuntenut lukioaikanani ainuttakaan ateistia. Sittemmin tuli uusateismi, ja nykyisin ei ole lainkaan vaikeaa törmätä ateisteihin vaikka työtehtävissä. Ja mitä tähän muutokseen on liittynyt? Se, että aikaisemmin ateismiin suhtauduttiin kunnioittavasti joskin sitä pidettiin triviaalina. Ja nyttemmin ateismia syytetään siitä että se on vaarallista fundamentalismia ja että se on häviämässä ja katoamassa. Esimerkiksi Alister McGrath esitti suomenvierailullaan että uusateismi alkaisi olemaan pois muodista. Eli pian ilmiö katoaisi. Toki argumentit ovat usein sellaisia että niissä viitataan enemmänkin siihen että ateistit (nuo evoluutioharhaoppinsa vuoksi siveettömät seksimaanikot) eivät lisäänny kanin tavoin, ja niin kristityt lisääntyvät ja täyttävät maan.

Asioita voi lähestyä monella tavalla. Ja koska uskovaisten parissa on aina esimerkiksi odotettu ja ennustettu massaherätyksiä lähes yhtä usein kuin maailmanloppua, en ole yleisesti ottaen luottanut uskovaisten lausuntoihin. Niissä tuntuu olevan liiaksi toiveajattelua. Siksi teinkin pienen klikkailun Google trendseissä. Laitoin hakuikin kaikki uusateismin pahamaineiset ratsastajat (four horsemen). Richard Dawkins, Sam Harris, Christopher Hitchens ja Daniel Dennett.

Hakutulos oli yllättävä. Sillä olen toki aikaisemminkin googlannut uusateismiin liittyviä trendejä. Niissä olen käyttänyt asiasanoja. Niissä on pääsääntöisesti niin että niiden määrät ovat melko vakaita mutta niissä tapahtuu paljon fluktuointia. Eli suosio heilahtelee, ja suurissa linjoissa ne ovat vakaita mutta pienissä linjoissa kaaoottisia. Mutta näin yhdessä saatoin huomata että kokonaissuosio on itse asiassa pysynyt melkoisen vakaana. (Tämä ilmiö jää vaikka trendeistä leikkaisikin pois tuon Hitchenspiikin joka latistaa lukemat lattiatasolle koska google trends näyttää suhteellista suosiota jossa paras suosio on se mihin muuta verrataan.)

(Kuvassa oleva piikki johtuu Christopher Hitchensin kuolemasta.) Samalla voidaan huomata että Richard Dawkins, siis hahmo jota uskovaiset pitävät uusateismin ainoana nimenä, ei olekaan niin kruunaamaton kuningas. (Jos heiltä kysyy esimerkiksi mitä Daniel Dennett opettaa uusateismista, että kun he tietävät ja tuntevat kritisoimansa opin niin mitä hän sanoo, niin ovat tuppisuuna. Dawkinsista he osaavat tasan sen - ja suunnilleen siinä muodossa - mitä Alister McGrath on hänestä sanonut.) Oikeastaan ainut alkuperäisistä uusateisteista suosiotaan romauttanut on Hitchens. Mikä ei ole yllättävää. Sillä no. Hän on kuollut eikä siksi esimerkiksi kiertele pitämässä puheita ja kirjoittamassa kirjoja.

Tämä ei näytä miltään joka uhkaa länsistä sivilisaatiota. Uusateismi ei selvästi ole valloittamassa kulttuuria. Se ei kuitenkaan mitenkään selvästi ole katoamassa. (Eikä mikään genetiikka muuta tätä. Kaikki uusateistit ovat syntyneet eiuusateistisista vanhemmista. Ihan sen takia että uusateismi on kaiken kaikkiaan ... uusi ilmiö.)

Koska lähestymistapa näytti tuovan ilmoille jotain uutta ja kenties kiinnostavaa, päätin ottaa vertailun vuoksi ilmiön jolle toistuvasti povataan hyvää tulevaisuutta. "Sandwalk" -blogissa nostettiin äsken esiin Mary Poplin joka antoi mairittelevia lausuntoja William Dembskin uuden kirjan johdosta. (Mary Poplin, Professor of education, Claremont Graduate University. Nimeltään vähän kuin Maija Poppanen mutta luonteessa ei mitään yhtä taianomaista, hän on suoraan sanoen rapakontakainen Tapio Puolimatka.) Hän kehui miten tässä seurataan seuraavaa suurta paradigmanmuutosta. Näin siitä huolimatta, että Dembskin teokselle on annettu suoraan seuraava kuvaus "Dembski provides a non-technical overview of his work on information." ja Dembskiltä on odotettu sitä kunnollista teknistä materiaalia. Mutta kyseessä on aina kaduntallaajille suunnattu eitieteellinen-eitekninen teos. Sillä paradigmanmuutoksia tunnetusti saadaan aikaan juuri näillä. ID:ssä onkin aina puhuttu siitä miten tässä ollaan mullistamassa paradigmoja. Ja aivan kuten massaherätystenkin kohdalla, voi olla syytä katsoa niitä googlen trendejä. Laitoin hakupalkkiin Intelligent Designin kannattajien nimiä. Sellaisia jotka olivat mukana liikkeen alussa. Hakuina ovat William Dembski, Michael Behe, Phillip Johnson ja Jonathan Wells.

Tämä on selvä laskeva trendi. Erikoista tässä on Phillip Johnsonin osuus. Sillä hän on jättäytynyt melko syrjään keskustelusta ja osallistumisesta. Mutta hän on silti aivan kärkisijoilla hakujen määrissä. (En suotta antanut hänelle keltaista väriä, hänen suosiokäyränsä on ID:lle samantapainen kuin Hitchensin uusateisteille. Mutta sen toimintarakenne on oleellisesti erilainen.) Jännittävää on se, että laskevan käyrän rakenne saadaan näkymään jos Johnson otetaan pois. (Kun suosio kalibroidaan suurimpaan hakuun on parhaat aina yläreunassa.) Johnsonin muutos on siis ollut jyrkin mutta muiden kannatus on seurannut samaa suuntaa. Yritykset joita ID:ssä on tehty ovat muuttaneet tilannetta vain marginaalisti. Heilahdukset ylöspäin - joita voidaan liittää ilmestyneiden kirjojen ja vastaavien kohdalle - ovat marginaalisia. Vauhdikkaampien aikojen satunnaisheilahtelut ovat suunnaltaan suurempia.

Itse voisin tässä kohden jopa miettiä että miksi ID:n suosio rapistuu. Uusateismi nimittäin näyttää sen miltä ideologia helposti näyttää. Ihmiset harvoin vaihtavat vakaumustaan. Se on selvästi saavuttanut kohderyhmänsä ja jatko on vain tämän ryhmän ylläpitämistä. Joku voisi ajatella että ID:n "kaappikreationismiluonne" olisi syy laskuun. Että ID oli strategia joka omaksuttiin koska haluttiin ajaa kreationismin asiaa. Mutta tämä on vain osittain totta. Mutta tosiasiassa myös kreationismin suosiokäyrä on laskusuuntainen. Osittain syynä voi olla se, että uskonnollisuus on yleisempää vanhoilla ihmisillä ja nämä kuolevat pois.

Mutta kenties vanhat ihmiset eivät kuitenkaan niin ahkerasti tee googlehakuja kuin nuoremmat. Tai ainakin minulla on muita teorioita sille miksi ID:n paradigma näyttää olevankin se, että se mitä minä olen alkanut pitämään valitettavankin ikuisena - eli sitä että kreationismikeskustelu jatkuu ja jatkuu ja jatkuu - on itse asiassa katoamassa. Kenties tämä paradigma korvautuu jollain toisella. (Toivottavasti ei chemtrail -salaliittoteorioilla.)

Ensimmäinen asia on se, mikä tulee erityisen vahvasti aina kun vierailee "Uncommon Descent" -blogissa. Siellä puhutaan koko ajan tieteestä ja tieteellisyydestä. Mutta samalla selvää on että sivustolla on suuria vaikeuksia erottaa toisistaan rationalistista konseptia "argumentti" tieteenfilosofisesta konseptista "selittäminen". Ristiriidattomuus Suunnittelun kanssa tuntuu riittävän eikä ymmärretä että selityksen täytyy vahvistua, konfirmoitua, korroboroitua - tai jotain - datan mukana. Tämä on toki vielä pahempaa jos tekee argumenttianalyysejä Intelligent Designin suurten nimien kirjoista. Niiden kohdalla selväksi nimittäin käy se, että ID koostuu antievoluutiosta. Jopa ne jotka kannattaavat yhteistä kantamuotoa, kuten Behe, rakentavat pääosansa argumenttinsa sen kohdalle että evoluutio ei voi tuottaa tiettyjä piirteitä. Ne ovat antievolutiivisia aukkojen Jumala -rakenteeseen nojaavia, eivät proDesign todistuksia. Ja siinä vaiheessa kun Designin osuutta pitäisi päätellä esiin jää itse asiassa abduktiivista päättelyä. Ja tämä on huonointa rationalismia mitä voi olla. Sillä jos mietitään mitä sofistikoituneet loogikot tekevät, on se että he luovat selvän kokonaisuuden. Abduktiivisen argumentin rakenne taas on hyvin epämääräinen ja epätarkka ja joustava. Näin ollen käsiin ei jää mitään pro design -argumenttia. Tämä itse asiassa näkyy vahvasti jo siinä että Dembskin uusin kirja on jälleen teos joka esittää "eiteknisen" selityksen. Joku voisi sanoa että abduktiiviset argumentit ja analogiat ovat intuitiomoottoreita jotka voisivat olla kenties kimmokkeita jollekin joka lopulta kasvaisi oikeaksi teoriaksi. Mutta tämä prosessi vaatisi täsmentämistä, eikä pelkästään sitä että keksitään abduktiivisten kyhäelmien taakse omia tieteelliseltä kuulostavia sivistyssanatermejä ("Complex Specified Information") jonka määriä ei sitten osata edes arvioida vaikka sähköpostiviestiin liitetystä merkkijonopätkistä.

Toinen asia on puhdas tylsyys. Olin hieman huvittunut kun aikanani luin Ilkka Niiniluodon 1984 kirjoittaman "Tiede, filosofia ja maailmankatsomus", tiedostin että olin kirjan ilmestymisen aikana kaksivuotias. Ja kirjassa olevat kuvaukset kreationistien argumenttityypeistä löytyvät kaikki ID:stä. Eikä ID:ssä ole sellaisia argumentointitapoja joita ei voisi sovittaa näihin jo tuolloin kuvattuihin asioihin. (Paleypohjainen "näyttää suunnitellulta" -rakenne, tornado kaatopaikalla tyyliset sattuma-argumentit, datan ja semantiikan sekoittaminen keskenään informaatio -käsitteen avulla, sekä ajatus siitä että luominen ja evoluutio ovat ainoat vaihtoehdot ja että dogmaattinen tiedeyhteisö torjuu sen.) Ja tosiasia on, että vaikka tämä pitkä historia unohdettaisiinkin, niin ID tarkoittaa sitä että ollaan hyvin suppealla tavalla kreationisteja. Nuoren maan kreationismi on sentään kiinnostavaa koska siinä on variointia. Yhtenä päivänä sitä joutuu puhumaan radiohiilen puoliintumisajan fysiikasta, seuraavana tähtitieteestä ja siitä miten valo tulee tähdistä maahan, kolmantena siitä miten kiviin jää merkkejä vuodenajoista ja säätiloista. ID taas "ei ota kantaa maan ikään" tai universumiin. Sen parissa näitä aiheita vältellään kuin ruttoa. Joten käsiin jää muutama perusargumentti. Joista on loppujen lopuksi kirjoitettu vain hyvin rajallinen määrä kirjoja. Ja joiden sisältö on tätä kautta tullut läpikotaisin kliseytetyksi. Kun asian on käynyt sata kertaa, sitä tuskin innostuu debatoimaan asiasta. Ja rehellisesti sanoen luultavasti asia on näin vaikka kannattaisi uskonnonjulistamista.

Eli ID kuolee siksi että se on tyhmä oppi joka ei ole saanut tiedemaailmaa vakuuttuneeksi. Joka on sitä Todellisen Paradigmanmuutoksen ydinmehua. Ja joka johtaa lisääntyneeseen näkyvyyteen googletrendeissä ihan sen vuoksi että paradigman uutisia alkaa ilmestymään myös tiedeaiheisiin lehtiin enemmän. Ja sitten toisaalta ID kuolee siksi että se ratsastaa kaduntallaajien suosion varassa, mutta on kuitenkin liian tylsistyttävä oppi herätääkseen pysyvää kiinnostusta edes vannoutuneimmissa Jeesuksen Ystävissä. Minuakaan ID ei ole enää aikoihin viihdyttänyt. Ei älyllisesti tai muutoinkaan.

---

Anteeksi, ei se ollutkaan paradigma vaan minun codpieceni.

Väärähkö dikotomia

Kuvitellaan, että eräänä päivänä Jumalan pojat tulisvat koolle ja asettuivat Herran eteen ja myös Saatana oli heidän joukossaan. Saatanalta sitten kysyisi Jeesukselta, mieheltä jolla on niin kovasti maailmaa rakastanut, että antoi lähetystyön ja muut PR -tehtävänsä opetuslastensa osaksi, koska hänellä itsellään on ollut jotain tärkeämpää tekemistä. "Mistä sinä tulet?" Saatana kysyisi. Jeesus vastaisi "Olen kuljeksinut pitkin ja poikin maita mantereita, ollut Stranger on a Bus ja niin edespäin." Saatana kysyisi että "Ootkos kerran reissullasi nättiä tyttöä ehm. pannut merkille palvelijani Tuomon? Ei ole maan päällä toista hänen kaltaistaan, niin vilpitöntä ja nuhteetonta evoluutiouskoista. Ei ketään, joka niin karttaisi kaikkea yliluonnollista ja hengellistä." Jeesus vastaisi tähän että "Miksi ei Tuomo olisi naturalistipakana, sinähän olet tarjonnut hänelle älyn ja kirjaston. Eikä hän hyödy mitään mielenmuutoksista. Mutta ojennapa kätesi ja tartu siihen mitä hänellä on. Saat nähdä, että hän kiroaa minut ja tätä kautta tunnustaa uskonsa." Ja Saatana vastaisi: "Hyvä on. Saat tehdä mitä haluat kaikelle mitä hänellä on. Mutta hänen järkeensä et saa koskea." Ja niin Jeesus tekisi mahtivoimillaan suuren ihmeen. Ja minun sieluni ja mieleni siirtyisi minun ruumiistani Kent Hovindin ruumiiseen. Ja Kent Hovindin sielu ja mieli jatkaisi olemassaoloa minun ruumiissani.

Luonnollisesti tämänlainen ruttosyöpää pahempi kohtalo olisi kova identiteettikriisin paikka. Sillä kaikki muut näkisivät että minä olisin Kent Hovind. Minulla olisi minua komppaavien järjestelmä jonka avulla saisin esimerkiksi tuloja. Toisaalta ihmiset odottaisivat että koko loppuelämäni jatkaisin Kent Hovindin ratatoskr -korollaarin läpitunkemaa tietä. Tämä olisi rakenteellinen kannustin joka houkuttelisi minua rikkomaan arvoni. Kent Hovind taas ei saisi vaihdossa juuri mitään, eikä hänellä olisi kannusteita muuttaa mieltään suuntaan tai toiseen.

Mutta luultavasti molempien, sekä Hovindin että minun, kohdalla pahinta olisi vastuu. Koska sielu ja mieli jakaisi pysyvyyskokemuksen jossa ruumis vaihtuu, korostuisi se, että muut tarjoavat vastuuta identiteetille. Eli ulkoisille merkeille. Mutta itse kokisimme että emme ole vastuussa siitä mitä ruumis on tehnyt ennen kuin olemme saaneet sen haltuumme. Tätä tietysti korostaisi se, että muistoja omasta elämästä ennen siirtoa ei olisi. Vastuunkannosta entistä hankalampaa tekisikin juuri se, että muut tietäisivät omaa itseä paremmin että mitä se ruumis onkaan ennen tehnyt. Ja erehdyksestä ei tietenkään voisi oikein kertoakaan, koska tätä pidettäisiin vakavana mielenterveysongelmana. Se, että minä ja Hovind kärsisimme samasta ongelmasta ristikkäin tuskin muuttaisi asiaa.

Olisi luultavasti hyväksi vedota johonkin sellaiseen mitä nykyään tehdään kun oma maailmankuva muuttuu radikaalin paljon ; Keksitään jokin uudelleensyntymisen kaltainen konsepti joka korostaa jotenkin sitä miten se entinen syntiä tekevä minä ei olisi todellinen ja nykyinen minä. Tässä ajatuskokeessa tämä tosin olisi hyvin vahvasti perustelu, sillä tässä tapauksessa sitä ei perimmiltään oltaisi se entinen "muka minä". Näin tässä ei oikeasti livahdettaisi vastuusta ja entisistä tekemistä hieman kyseenalaisella ja pelkurimaisella tavalla joka "uudelleensyntymiseen" voidaan liittää. (Tosin uudelleensyntymiseen tuntuu liittyvän jonkinlainen ajatus vaihtoehtoisesta maailmasta, sillä tarinat tuntuvat rakentavan historian jotenkin uudelleen.)

Ylläoleva tarina on tietenkin ajatuskoe.

Ajatuskokeiden ajatellaan olevan hyvin tärkeitä. Ne paljastavat ikään kuin syviä totuuksia asioiden takaa. Hovindin kohdalla merkittävimmät asiat voisivat olla juuri moraalia ja vapautta koskevia. Mielenfilosofiassa taas korostuisi se, että miten vastuu on itselle muistamiseen ja jatkuvuuskokemuksen varassa. Ja miten Hovind on ylpeä sellaisista teoista mitkä itseäni hävettäisivät. (Ja Hovind taatusti pitäisi minun ylpeästi tekemiäkin asioita häpeällisinä.)

Kuitenkin vastuu on jollain tavalla myös sosiaalinen. Se muistaako itse tehneensä jotain ei ole niin relevantti. Humalassa tehty tappo jota ei muista seuraavan aamun krapulassa tai sen jälkeenkään on tehty teko. Ja jotenkin tuntuu että minun olisi velvollisuus Kent Hovindin ruumiissa jotenkin korjata niitä tekoja joita Hovind on aikaansaanut. (Hovindilla olisi minun elämäni kanssa luultavasti samansuuntaisia kokemuksia. Tosin sillä erotuksella että minulla ei ole ollut valtaa ja resursseja yhtä massiiviseen pahantekoon. Tosin sielunsiirron jälkeen ei siihen korjaamiseenkaan.)

Moni filosofi pitää tämänlaisia ajatuskokeita arvokkaina ja tärkeinä. (Muut sitten nauttivat kärsimys-katasrofi-sosiaalipornosta jossa mässäillään hirvittävillä ihmiskohtaloilla. Sellaisilla kauheuksilla kuten ebolalla, zombieapokalypsillä tai Kent Hovindiksi muuttumisella.) Ja itse asiassa jos filosofiaa lähestytään määrittelemisen kautta niin ajatuskokeet ovatkin hyvin tärkeitä. Ajatuskokeet toimivatkin analyyttisessä filosofiassa koska niiden avulla voidaan tarkistaa määritelmien sisältöjä ; Vastuun kohdalla ruumiillinen ja mielellinen jatkuvuus ovat usein oikeuttamassa sitä miksi menneitä tekoja saa rangaista nykyajassa ja tulevaisuudessa.

Mutta asia ei ole niin ilmiselvä kuin voisi luulla. Sillä tosiasiassa ajatuskokeiden tulokset ovat intuition läpitunkemia. Ja tässä kohden kysymys on siitä (a) voidaanko intuitioon luottaa ylipäätään ja (b) voidaanko intuitioon luottaa juuri tässä kyseisessä tilanteessa.
(a): Ensimmäiseen kohtaan voidaan sanoa se, että intuitio ei itse asiassa monesti toimi kovin hyvin. Daniel Kahneman kuvaa "Thinking fast and slow" -kirjassa sitä että helppo ja vaivaton ajattelu tuottaa nopesti kohtuullisia vastauksia, mutta hyvät vastaukset vaativat työläämpää prosessointia. Intuitio on oikotie, ei laadun tae. Laiskuus ei ole laatua. Tämä näkyy esimerkiksi Kahnemanin kuvaamassa vuonna 2007 tehdyssä psykologisessa testissä jossa ihmisille annettiin ratkottavaksi samoja logiikkatehtäviä. Ryhmät jotka saivat epäselvemmällä fontilla tehtyjä tehtäviä pärjäsivät 29% paremmin. Koska heidän oli pakko pysähtyä miettimään. "The New Yorkerissa" ollut artikkeli muistuttaa myös taitojen ruostumisesta ja siitä miten haasteet ovat tärkeä asia jos haluaa tehdä jotain hyvin. Näin liian kätevä ja näppärä teknologia voi jopa "rampauttaa" niin että ilman sitä ei enää tulla toimeen.
(b): Daniel Dennett on "Tietoisuuden selitys" -teoksessa väheksynyt monia ajatuskokeita juuri niiden intuitiopohjaisuuden kanssa. Hän kannattaa Churchlandin ajatusta harjaantuvasta intuitiosta. Ihmisen intuitio ei siis ole itsessään luotettava tai epäluotettava, vaan kokemuksesta ihminen oppii hämmästyttäviä taitoja. Eksperttien pattern recognition on ällistyttävää. Kokemus harjaannuttaa intuition mahtaviin suorituksiin. Mutta ilman harjoittelua intuitio on sitten melko kädetön.

Dennettin näkemys on kenties syytä ottaa tarkempaan mietintään. Hän on ottanut erityiseksi vastustuksen kohteeksi Donald Davidsonin kehittämän mielenfilosifisen klassikon, ns. swampman -ajatuskokeen. (Kutsun itse tätä mielelläni mutamieheksi.) Ajatuskokeessa ihminen kävelee suolla ja häneen iskee salama joka tappaa hänet ja murentaa hänet palasiksi. Perään iskee toinen salama joka sattumalta tuottaa juuri täsmälleen samanlaisen ruumiin. Joka tietää ja muistaa sen mitä suolle kuollutkin.

Ajatuskoe tietenkin korostaa sitä että jos aivot ovat muistin lähde, niin oikea jatkuvuus ei ole minuudelle niin oleellinen asia kuin muistikokemuksen jatkuvuus. Filosofiassa tästä päästään esimerkiksi hauskoihin "omphalos" -ongelmiin joissa kuvitellaan että tosiasiassa olemme alkaneet olemaan viime tiistaina ja kaikki tätä edeltävät muistot ovat vain aivoihimme ohjautuneita harhakuvia. Jos muisti on vain aivokemiaa, niin tämä olisi teoriassa-periaatteessa mahdollista. Ajatuskokeen ajatellaan paljastavan asioita muistista ja identiteetistä. Hauskin tapa sanoa asia on kenties lainata Davidsonia joka selittää englanninkielisen filosofisen sanaleikin jota on vaikeaa tai mahdotonta kääntää suomeksi "It can't recognize anything, because it never cognized anything in the first place." Mieleen ei palaa mieleen koska vaikka suomies tietää ihmisiä, hän ei ole ennen tavannut niitä.

Dennettin mukaan ajatuskoe paljastaa lähinnä että määritelmien tasolla ei ole mitään suoraa väärää dikotomiaa. Mutta että käytännön tasolla ongelma on niin epätodennäköinen että erottelu on oikeasti triviaali. Intuitio ei myöskään ole hyvä tapa tunnistaa sitä mikä tässä muutoksessa olisi relevanttia koska emme ole kokeneet näitä tapahtumia aikaisemmin. Emme voi siis oikeasti tietää minkälaisia kokemuksia näistä oikeasti seuraisi. Tälle Dennettin ajatukselle on helppo antaa tukea peräti kahta kautta:
1: Ensinnäkin tarinan sisältö muuttuu melko helposti muuttamalla tarinan irrelevantteja yksityiskohtia. Jos kuvittelemme teleportaatiota jossa ruumiimme ensin muuttuu informaatioksi ja kootaan jossain muualla, emme koe että jatkuvuus särkyy oleellisesti. Ajatuskokeen salama tekee saman kuin teleportaatiolaitekin. Mutta se että korostetaan miten ensimmäinen ruumis tuhoutuu johtaa intuitiota tiettyyn suuntaan. Tulkintaerot saadaan harhautettua narrativiisilla detaljeilla jotka taas ovat melko irrelevantteja näiden määritelmien takana olevien kriteeriattribuuttien kanssa.
2: Toisaalta tiedämme normaalielämästäkin juurikin sen, että eksperit oppivat asioita. Ja toisaalta me kuvittelemme helposti tapahtumat erilaisiksi kuin miksi ne paljastuvat tosielämässä. Tämä näkyy kenties vahviten siitä miten eri tavalla ihmiset suhtautuvat väkivaltaan ja maailmaan ennen ja jälkeen väkivaltakokemusten. Tosimaailma näyttää miten PSTD romuttaa sankarikuvitelmia. Ja tältä osin en voi tietää miten esimerkiksi minun siirtymiseni Kent Hovindiksi oikeasti vaikuttaisi käytökseeni. Tai sitten minun ei pidä välittää, koska olen oikeasti vain sekuntien ikäinen.

Ezio Auditore naisissa ; Eli Assassin's Creedin naiskuvasta

Kirjoitin eilen Sarkeesianin pelikulttuurikritiikistä. Nostin siinä esille hänen lausuntonsa joka otti muun ohessa kantaa "Assassin's Creed" -pelisarjan tapaan käsitellä naisia. Olen itse "vähintään syvästi paneutunut" tähän pelisarjaan. Ja siksi sitä käsittelevät kommentit kiinnostavat. Ja toisaalta tämän pelin kautta minua ja arvojani kykenee myös aidosti loukkaamaan. Siksi ajattelin ottaa esiin pelisarjan pelisarjana.

Seksuaalinen väkivalta ja objektiointi

Video "Woman as Backgound Decoration, part 2" ottaa esille yhden tehtävän ACII:sta. Kohtaus on toki aito eikä Sarkeesian ole vetänyt sitä hatustaan.

Tehtävä on panttivankitilanne, jossa on otettu kurtisaani panttivangiksi. Ezio maksaa panttivangin vapauttamisesta mutta roistot tappavatkin kurtisaanin. Tässä naisen surmaa luonnollisesti käytetään jonain jossa luodaan vihollisista mahdollisimman pahoja. Se, että he tarpeettomasti tappavat kurtisaanin osoittaa että he ovat pahoja ihmisiä. Tämä voidaan toki liittää "neito pulassa" -henkeen kuten Sarkeesian esittikin. Itse tosin lieventäisin tätä huomauttamalla siitä että samaisessa ACII on myös teinipojan saattamismissio jossa on "poika pulassa". Nämä pelastukset korostavat vihollisten julmuutta ja toisaalta ne näyttävät miten kyvykäs pelin sankari on.

Lisäksi pelin sisältämä seksuaaliseksi koettava väkivalta ei rajoitu naisiin. (Se ei välttämättä ole hyväksi etiikalle, mutta se on taatusti tasa-arvoista.) Assassin's Creed III tehtävä nimeltä "The Surgeon" on eeppiset mittasuhteet saava tehtävä jossa pelastetaan Benjamin Churchin kieli ja kikkeli.

Kurtisaanit.

Pelin ongelmana on kieltämättä se, miten siinä käytetään kurtisaaneja. ACII ja Brotherhood pistävät Ezion peräti jopa omistamaan bordelleja. Toki tämä on tarinallisesti jossain määrin perusteltua. Eziohan ei ensimmäiseksi opi taistelemaan vaan hän oppii piiloutumisen taitoja Paola -nimiseltä kurtisaanilta (ACII, "Fitting in"). Kurtisaanit ovat tässä taidossa mentoreita. Toisaalta Ezio joutuu suorittamaan haasteita ansaitakseen arvoasemia kurtisaanien kesken, mutta on vaikeaa nähdä onko tämä sitä että kurtisaanit antavat hänelle ehtoja johtajana, vai onko kysymys enemmänkin "VIP -asiakaseduista". Ero on luonnollisesti huomattava.

Peliteknisesti kurtisaaneilta ei kuitenkaan haeta seksiä, vaan heillä harhautetaan vartijoita. Pelissä käytetään varkaita, sotureita ja kurtisaaneja hieman erilaisissa tilanteissa. Kurtisaaneja käytetään jos pitää livahtaa huomaamattomasti jonnekin vartioituun paikkaan. He käyttävät seksuaalista valtaa ajaakseen asioita. Tässä kohden on vaikeaa tietää onko toimintaan ryhtyminen sitä että nämä naiset ovat oikeasti vainottuja ja haluavat parantaa asemaansa ja käyttävät Eziota apunaan. Vai onko tämä vain jotain jossa assassiini ostaa itselleen seksiaseen ja pistää toisen harrastamaan eivapaaehtoista seksiä (jota ei toki näytetä ruudussa mutta joka on implisiittisesti läsnä jos vartija poistuu muualle naisen seurassa).

Ilmeisesti pelin tekijät huomasivat tässä olevia ongelmia sillä "Assassin's Creed II:Revelations" -pelissä kurtisaanit korvattiin mustalaisilla. Seksinmyynnistä etäännyttiin. Tämä voi toki olla loukkaavaa koska kurtisaanien muuttaminen mustalaisiksi onnistui pelitekniikan kannalta hamemallin ja nimen muuttamisella. Mutta se toisaalta kertoo että asia on luultavasti otettu vakavasti ja se on haluttu korjata.

Christina Vespuccista Sofia Sartoriin


AC II alussa olevan "sibling rivalry" -tehtävän jälkeen päästään katsomaan Christinaa. Kohtaus on heteroseksuaalinen ja siinä on kuvattu naisen vapaaehtoista seksuaalisuutta. Toki tässä on luotu Ezion päälle vahva perinteisen machomiehen ja häntäheikin henki. Ja jos Christinan käsittely jäisi vain tämänlaiseksi, hahmoa voitaisiin kuvata seksistiseksi. Christina olisi jonkinlainen palkinto.

Mutta jatkossa hahmoa käytetään melko mielenkiintoisesti. Tosin syvemmin häntä tarkastellaan "Assassin's Creed II:Brotherhood". Siellä on kokonainen tehtäväosio "Christina's memories" jotka paljastavat että hänellä on enemmän vapaata tahtoa kuin voisi kuvitella. Ezion pelastaa esimerkiksi Christinan veloista mutta joutuu silti joustamaan velat aikaansaavan eisankarillisen kilpakosijansa edestä.


Ezion romanssielämä saa toki muitakin käänteitä. ACII hän kohtaa Catherine Sforzan, jota kuvataan pelissä hyvin voimakkaaksi hahmoksi. Da Vinci varoittelee Eziota. Tämä johtaa kenties pelisarjan eroottisimpaan kohtaukseen joka sijaitsee Assassin's Creed Brotherhoodin alussa. Kohtaus tosin myös päättää tämän suhteen, ja loppupelin ajan keskiössä on nimenonaan Christina.
Revelations sitten paljastaa Eziosta vahvan monogaamikon. Sofia Sartor esitetään toki melko klassisena kukkienpoiminnan kohteena. Hänet kuvataan kuitenkin älykkäänä hahmona.
Suhteen vakavuus paljastuu viimeistään "Assassin's Creed:Embersissä", jossa Ezio kuolee. Parisuhde on toki heteroseksuaalinen ja hyvin kliseinen. Sen tyylieen on törmännyt jokaisessa chick flickissä. Se tuskin siis on kovinkaan sovinistinen. Toisaalta tämä voidaan nähdä jonkinlaisena anteeksipyyntönä. Mutta itse näkisin että koko Ezio Auditoren tarina on nimenomaan kasvukertomus. Tällöin on jopa välttämätöntä että Ezio on kaikkea muuta kuin virheetön.

Claudia Auditore


ACII esittelee Claudia Auditoren. Tässä hän toki on "naiskoriste" siinä mielessä että hän odottaa Villa Monteriggionessa. Hänen tehtävänään siellä on vastata talousasioista. Eikä vain taloudesta vaan rahasta. Hän on vastuussa kylän uudelleenrakentamisesta. Ezio on tässä vain rahoittaja.

Claudian rooli vahvistuu "Brotherhoodissa", jossa hän johtaa bordellia, Rosa de Fiorea. Peli itse asiassa rakentaa "Damsel in distress" -ironian kun Ezio rientää pelastamaan sisartaan joka onkin täysin kyvykäs huolehtimaan itsestään. Tämä kaari huipentuu "Revelations" -pelissä jossa Ezio käy koko ajan kirjeenvaihtoa Claudian kanssa. Sillä Claudian tehtävänä on johtaa assassiineja sillä aikaa kun Ezio on suorittamassa muita tehtäviä.

Statistiassassiineistä Shao Juniin

Jos katsotaan sitä miten pelisarja suhtautuu sankarillisiin naisiin, on huomattava että assassiinien järjestö on ihmeellisen sukupuolineutraali. Kun assassiineja rekrytoidaan "Brotherhoodissa", on tätä varten suoritettava tehtäviä. Rekrytoitavat voivat olla sekä miehiä että naisia. Ja tehtävien rakenne on sama. Sukupuoli ei vaihda sitä miten rekrytointitehtävä tapahtuu. Samoin "Revelations" on täynnä rekrytoitavia assassiineja ja näissäkin on sekä miehiä että naisia tarjolla. Lisäksi kun valitaan jokaiseen tukikohtaan johtaja, tehtävän voi ottaa niin mies kuin nainenkin.

Tämä toki tarkoittaa lähinnä sitä että nainen kelpaa alaisiksi. Mutta "Assassin's Greed: Embers" pitää protagonistina Shao Jun -nimistä kiinalaista naisassassiinia. Ezio Auditore on hänelle tukeva mentorihahmo. Eli suunnilleen samaa mitä Paola on Eziolle ACII:ssa. Lisäksi ei voi olla mainitsematta "Assassin's Creed III:Liberationia". Sen sankarina on Aveline de Grandpré, joka on nimeään myöten nainen. Hän ei myöskään pukeudu naisellisiin pinkkeihin kaapuihin tai tee sellaista mitä Sarkeesian on moittinut stereotyyppiseksi ja haitalliseksi naisten tasa-arvolle. Hän tekee samaa mitä miessankaritkin.

Moni voisi pitää tätä kosmeettisena. Onhan hahmo mies jolle on luotu naisidentiteetti. Mutta Sarkeesian on tuonut esille sitä miten tärkeitä naissankarit ovat. Ja on kehunut juuri sitä että heidän annetaan käyttää samoja keinoja mitä miessankaritkin. Ja tässä mielessä AC -pelisarja kyllä näyttää sellaiselta että Sarkeesiania tukevien feministien pitäisi kehua tämän sarjan uraauurtavuutta ja oikeaa asennetta.

Jumalaisia naisia.

Eikä asia jää tähän. Kaikki AC -pelit pyörivät "suuren salaliittojuonen" ympärillä. Tämä tarinaosuus koostuu "hippieshitkertomia keräävistä" kohtauksista joissa pyörii mukana jumalia. "Ensimmäinen sivilisaatio" on jättänyt jälkeensä viestejä. Ja enemmänkin. Koko taustajuoni voidaan selittää siten miten eri jumalat ovat keskenään erimielisiä ja ohjailevat ihmiskuntaa. Hahmot ovat paikoitellen jopa näiden hahmojen naruista vetelemiä. Intressejä kun ei ajeta aina rehellisyydellä vaan myös manipulointia käytetään. Näillä jumalilla on sitten naisyliedustus. Minerva ja Juno ovat naisia. Heidän merkittävä roolinsa näkyy ACIII hippieshitin läpitunkemasta lopusta.

Loppuyhteenveto:

Assassin's Creedin tapa käsitellä naisia ei ole täysin ongelmaton. Mutta se on itse asiassa yllättävän tasa-arvoinen. On enemmän syytä kiittää kuin moittia pelisarjaa ja sen naiskuvaa. Ongelmat ovat lisäksi vahvasti vähenemään päin. Kun sarja on edennyt, ovat ongelmalliset kulmat selkeästi vähentyneet.

Geneettinen imperatiivi ; Eli miten ateistinen evoluutioajattelu voi taata pysyvämmän moraalin kuin teismi.

Jostain syystä viime aikoina on yleistynyt argumentti joka korostaa sitä että "naturalistit" eivät voi olla "oikealla tavalla moraalisia". Tämä teema on toki ikivanha, mutta sen parissa on noussut esiin seuraavan tyylinen argumentti:
P1: Evoluutio on muutosta.
P2: Objektiivinen moraali on by definition ikuista ja pysyvää.
J: Evoluutio ei voi tarjota objektiivista moraalia.

Argumentin tausta on tietenkin helpohkoa ymmärtää. Evoluutikot ovat olleet empiriisiä etiikan alalla. Sukulaisvalinnan, itsekkään geenin ja peliteorian kombinaatio on tuottanut todisteita siitä että evoluutio voi tuottaa altruistista käytöstä. Aihetta ovat popularisoineet jo kauan esimerkiksi Matt Ridley "Jalouden alkuperä" -teoksessaan. Lisäksi uusateisteista Sam Harris on "moraalisessa maisemassa" korostanut ihmislähtöistä etiikkaa. Nämä ponnistavat evoluutioteorian pohjalta joten on selvää että tämä nousee kritiikin kohteeksi. Tälle ei ole aikaisemmin ollut tarvetta. Osittain jo sen vuoksi että biologit olivat toisen maailmansodan jälkeen kiinnostuneita aggression selittämisestä. Ja evoluutiota käytettiin tässä aiheessa. Frans de Waalin "Hyväluonteinen" oli tässä kuitenkin tärkeä suunnanmuuttaja.

Uskontokeskustelua tässä kohden leimaa ylipäätään vahva vastaankirjoittamisen periaate, joten tämä argumenttien reaktiivisuus ei ole sinällään mitenkään yllättävää. Enkä pidä tätä edes huonona. Kuulun David Humen ystäviin tässä kohden siinä mielessä, että hänkin suosi käytösmallia jossa vastapuolen argumentteja ei voiteta kehittämällä toisenlaisia argumentteja, vaan ottamalla vastapuolen argumentit ja johtamalla niistä jotain kannattajilleen epämiellyttävää. Ja onhan tuossa argumentissa jotain vetoavaa. Mutta kenties tätä argumenttia olisi kuitenkin syytä tarkastella hitusen paremmin. Siinä nimittäin tulee erikoisia onglemia jos sen periaatteita sovelletaan teismiin. (Humepeliä voi pelata vastaankin tältä osin.)

Jumala ja ikuinen muuttumaton luomakunta?

Tässä kohden tärkein kysymys on kenties se, että onko teismi tosiasiassa ikuisuuden tae. Karkeasti voidaan sanoa että Jumala on konsepti jota on järkevää olettaa ikuiseksi tai pitää sellaisena. (Varmasti tästäkin on poikkeuksia.) Jumala on liikkumaton liikuttaja, ei ajallinen ei rajallinen ja niin edes päin. Maailma taas nähdään joksikin joka on ajallinen ja jossa tapahtuu muutosta. Tässä mielessä Jumala on voinut luoda moraalin, ja tällöin ei ole mitään takeita että moraali olisi yhtään pysyvämpi ja ikuisempi kuin ihminen. Kenties moraalikin olisi ajallista. Tämä on mahdollinen vaihtoehto, jota teistit yleensä eivät kartoita kovin pitkälle.

Eivät, vaikka tämä on itse asiassa relevantti kysymys erityisesti kristityille. Kristityillä on tunnetusti erikoinen suhtautuminen Uuden ja Vanhan Testamentin eroille. Jos VT:n puolelta kaivaa esille käskyjä joissa pitää kivittää ihmisiä tai tappaa noitia, korostetaan että nämä ovat vanhaa lakia joka ei päde Jeesuksen jälkeen. Lisäksi kerrotaan että pitäisi ymmärtää ottaa sen ajan kulttuuritilanne huomioon. Esimerkiksi kuolemantuomioiden yleisyyden kohdalla on korostettu että paimentolaisheimolla ei ole mahdollisuutta luoda toimivia vankiloita.

Tämä on vakava askel kohti situationalistista moraalia. Moraalia myydäänkin usein objektiivisena ja eikulttuurirelativistisena. Jonain joka on samaa eilen, tänään ja huomenna. Mutta samalla siinä annetaan äärimmäisen kulttuurirelativistiselta maistuvia tiloja joilla reagoidaan siihen miten pitää suhtautua "Toisen kuninkaiden kirjan" tarinaan jossa Elisa tekee ihmeen Betelissä pikkupojille jotka haukkuivat häntä kaljupääksi. Situationismia korostaa myös William Lane Craigin tunnettu Jumalan komennuskeskeinen teoria jossa hän hyväksyy "Raamatussa" mainitun kansanmurhan, koska kansanmurha on asiallinen teko jos Jumala käskee sen tehtäväksi.

Tässä yleinen vastaisku on näppärä ja ovela. Teisti voi aina sanoa että tosiasiassa Jumalan tahto on objektiivinen, ikuinen ja muuttumaton. Että mainitut erot ovat pinnallisia. Että moraali on sama ja vain ihmisten käsitykset ja se miten tätä täytyy tavoitella muuttuvat. Ja tämä onkin mahdollista. Se ei toki todista että moraali olisi jotenkin väistämättä pystyvää. Mutta se on ainakin yksi mahdollinen tulkintatapa.

Kuitenkin evoluutioteoriassa pystytään itse asiassa oleellisesti samaan.

Evoluutioteoriaa kannattava metaeetikko voi sanoa että tosiasiassa ne muutokset joista teistit ateisteja moittivat ovat irrelevantteja. Että ne koskevat vain moraalin pinnallisinta tapaa. Että ei pidä antaa intuition huijata.

Tätä varten voitaisiin rakentaa moraalinen prinsiippi jota voitaisiin kutsua geneettiseksi imperatiiviksi. Geneettinen imperatiivi koskee kelpoisuutta. Jokainen laji evoluution mukaan ajautuu kohti parempaa kelpoisuutta. Joten geneettinen imperatiivi koskee perimmiltään sitä että eliö seuraa sellaista maksiimia jossa hän maksimoi oman kelpoisuutensa joko suoralla tai epäsuoralla kopioitumisella. Tästä seuraa muutama asia:
1: Tämä periaate on pysyvä. Niin kauan kuin evoluutiota tapahtuu, niin kauan kuin on genetiikkapohjaisia eliöitä ja niin kauan kuin "elämää syntyy vain elämästä" se on pätevä maksiimi. Tämä on siis periaate joka ei nimenomaan muutu evoluution varrella.
2: Se mitä koemme altruistiseksi on jotain jota evoluution parissa on tutkittu paljon. Ja niiden ideana on juuri se, että ne tukevat ja hyödyttävät yksilöitä. Ryhmä luo suojaa jopa parvikaloilla, yhteistyö mahdollistaa monenlaisen nepotistisen ja einepotistisen hyötymisen. Ja evoluution kannalta tietynlaiset lajit hyötyvät altruismista, joutuisimme muuttumaan paljon jotta tämä ei kestäisi. Evoluution kohdalla on helppoa juuttua pelkkään mutaatioon ja uudistumiseen. Mutta samalla on huomattava, että silmän ja raajan kaltaiset innovaatiot ovat olleet aika pysyviä. Niissä on eroa detaljeissa, ei pääideassa.
3: Ja jos jossain olosuhteissa meidän olisikin luovuttava altruismista, niin voitaisiin esittää kysymys että onko oikeasti olemassa jokin moraalinen periaate joka ylittäisi lajin hengissäselviämisen. Eli olisiko todella olemassa niin vahvoja moraalisia prinsiippejä että niiden puolesta pitäisi ajautua sukupuuttoon. Sillä jos altruismi lakkaisi hyödyttämästä, altruismissa pysymisen seuraus olisi todennäköisesti juuri sukupuutto.
4: Tässä moraali on teknisesti ajallinen. Mutta se on kuitenkin olemassa niin kauan kuin on minkäänlaista elämää. Jopa bakteerit yrittävät maksimoida geneettisen imperatiivinsa. Ja tässä kohden voidaan aivan oikeasti sanoa että mitä järkeä olisi kehittää moraalimalleja maailmaan jossa on vain kiviä ja luonnonlakeja.

Mainitsemani moraali on toki omituinen, mutta samasta voidaan moittia myös Craigin hyvien kansanmurhien mallia. Muutos on molemmissa pinnallisesti situationalistista, mutta syvällä tasolla objektiivista. Molemmissa on yllättävyyttä. Craigin Jumalan moraali on vain mysteeri johon on luotettava. (Kansanmurhaan komentaminenhan ei falsifioi objektiivista moraalia vaan korostaa että Jumala tietää moraalisuusasiat jotka ovat ihmisille perimmiltään mysteereitä.) Evoluution kohdalla tämä voidaan sentään arvioida. (Altruismin kannattavuus löytyy peliteorian kaavoista ja strategioista. Eli ilmenee tavalla joka ei ole mielipide.) Tässä mielessä evolu

Sen lisäksi täällä on lisäkoukku.

Evoluutio toimii jos ja vain jos on jollain tavalla pysyvä universumi jossa pätevät pysyvät luonnonlait. Teismissä on erilaisia malleja joissa luonnonlait ovat Jumalan luomia pysyviä konsepteja. Deismissä Jumala on käynnistänyt universumin mutta ei ole sen jälkeen puuttunut sen menoon. Mutta muilla tämä ei ole väistämätöntä. Itse asiassa voidaankin sanoa että ihmeet voidaan nähdä Jumalan tekeminä muutoksina lakeihin jotka ovat muutoin pysyviä.

Tässä kohden on hyvä ottaa Richard Swinburne. Hän loi kuuluisan ajatuskokeen jossa hän yritti tarjota Humen Okhamin partaveitsen käyttötapaa takaisin lähettäjälle. Humehan kysyi siitä että jos joku väittää nähneensä ihmeen, olisi mietittävä että kumpi on todennäköisempää (1) se, että hän on nähnyt ihmeen vai (2) se että hän on erehtynyt tai peräti huijattu. Swinburne argumentoi erityisesti antrooppisen periaatteen kohdalle ajatuskoetta jossa pitäisi sadoista sekoitetuista korttipakoista ottaa päällimmäinen kortti. Jos sarja olisi jotain muuta kuin että kaikki olisivat herttaässiä, kortinvetäjä kuolisi. Jos kortinvetäjä jäisi henkiin, hänen tulisi miettiä että kumpi olisi suurempi ihme : Se, että hän tuurilla sai juuri tuon tuloksen. Vai sen, että joku hyväntahtoinen taho olisi manipuloinut jotenkin pakkoja.

Jumala on toisin sanoen ihmeentekijä ja haxor, joka ylittää todennäköisyyden lait. Tässä suhteessa on hyvä muistaa että luonnontieteellinen sattuma johtaa estimointimahdollisuuteen : Kvanttitason tapahtumat ovat hyvinkin satunnaisia ja indeterministisiä, mutta niitä voidaan ennustaa. Termodynamiikka nojaa ajatukseen perustason satunnaisiin liikkeisiin, mutta keskiarvoja ja trendejä voidaan ennustaa hyvinkin tarkasti. Jumala ylittää kaiken tämänlaisen. Hän on siis enemmän mielivaltainen kuin sattuma, jolle on sentään matemaattinen kuvaus. Kuvaus jonka avulla tilastollisuutta voidaan ylipäätään käsitellä.

Jos antaa pikkusormen Swinburnelle joutuu todellakin huomaamaan että ajatus universumin pysyvyydestä eivät ole kovinkaan väistämättömiä. Universumi voi tässä mallissa olla vaikka täysin mielivaltainen. Jumala kaikkivaltiaana voi periaatteessa tehdä niin monta ihmettä ja niin usein kuin haluaa. ; Evoluutioteoriaan nojaava naturalisti joutuu sen sijaan elämään maailmassa jossa tämä totaalinen mielivalta puuttuu. Sattuma ja luonnonlait takaavat pysyvämmän mekaanisen pohjan. Objektiivinen yhtään mikään (objektiivinen tiede ja objektiivinen moraali) on tässä monta astetta väistämättömämpi.

Asia menee pahemmaksi.

Jos soppaa sekoitetaan Alvin Plantingalla, alkaa tilanne näyttämään melko pelottavalta. Hänellä on nimittäin Bayesin kaavaa soveltava argumentti joka koskee evoluutioteorian luotettavuutta. Plantingan mukaan evoluutiolla ei ole warrantia, eli evolutiivisesti kehittyneet eläimet eivät voi luottaa kuin siihen että heidän käytöksensä pitää heidät elossa. Eivät että nämä havainnot olisivat totuudenmukaisia. (Pigliucci muistuttaa että Plantingan EAAN -argumentti on sidottavissa Descartesin epäilystä nostettuun kaikentietämiseen ja C. S. Lewisin ajatteluun jossa evoluutio ei takaa tietämistä. Mikä on relevantti kontekstointi jatkoa ajatellen.)

En toki itse pidä Bayesilaista lähestymistä perusteltuna, mutta olen toisaalta soveltanut Plantingan ajattelua hänen omaa argumenttiaan vastaan. (Olen viitannut tähän jo aika päivää sitten.) Plantingan argumentti tiivistyy siihen, että evoluutio ohjaa käytöstä havaintojen tulkinnalla ja tunteiden liittämisellä. Ja että nämä kaikki osuisivat kohdalleen eri tilanteissa olisi hirveän epätodennäköistä.

Itse jatkoin tätä argumenttia ja otin esille että jos otamme vastakkain puhtaan teismin, eli pelkän ajatuksen Jumalasta, emme voi millään olettaa että tämä Jumala takaisi warrantin. Näin ollen pitäisi ottaa Plantingan Bayeslaskelma evoluutiolle ja liittää siihen se, että kaiken tämän lisäksi pitäisi osua sekin että toiminta olisi elinkelpoisuutta lisäävä. Pahanilkinen MurhanhimoJumala voisi esimerkiksi luoda muistomme viime torstailta taaksepäin huijauksena ja ajaa meitä kuolemaan ihan huvin vuoksi. Bayesin kaavaa soveltaen on tietysti selvää että todennäköisyys "Turvattuun Takeeseen" on paljon epätodennäköisempi kuin naturalistilla. Sillä kaikilla niillä tavoilla joilla evoluutio voi pettää havaitsijaa, voi huijariJumala luoda illuusion. Ja tämän lisäksi huijarijumalan ei tarvitse taata että pysyisimme elossa.

Plantingan ratkaisu on toki se, että nämä vääränlaiset Jumalat muutetaan irrelevanteiksi sanomalla että ne eivät anna taetta. Näin jäljelle jää vain hyvin marginaalinen Jumala. Mutta tämä valikointi pitää sisällään monta perusteetonta ja todistamatonta väitettä. Itse asiassa siinä kielletään a priori kaikki nämä muunlaiset Jumalat. Ja jos tämänlaatuinen "teismeistä valitsen tämän tietyn koska se johtaa haluamaani johtopäätökseen" sallitaan, voi ateistinaturalisti tietysti korostaa että he valitsevat sitten että ne eitaetta luovat universumit ovat naurettavia koska ne eivät anna taetta. Ja hän joutuu ottamaan tässä prosessissa vähemmän a priorisia oletuksia.
1: Plantingan kohtaamat ongelmat räjähtävät maailmankuvallisella tasollakin käsiin niille jotka uskovat teistisesti filosofien Jumalaan ja niille jotka kannattavat deismiä. Sillä jotenkin tuntuu intuitiivisesti ja eksistentiaalisesti selvemmältä että kristitty näkee tietynlaisen Jumalan muita relevantimpana. Jumalan olemassaolon ja maailmasta tietämisen ja hengissä selviämisen kohdalla ateismi jyrää teismin vielä pientä askelta pahemmin kuin kristityn.

Suurissa linjoissa Descartesin epäily on tässä hyvin ikävä asia teistille. Sillä Descartesin kohdalla hänen argumenttinsa siitä miten kaikki voi olla vaikka demonin luomaa harhaa tai unta. (Unta jota voidaan pitää olemassaolevana ilmiönä mutta ei samana kuin tosiasioiden tosi empiirinen havaitseminen, eli jonain jolla ei ole warrantia.) Descartes ponnisti varmuuteen olettamalla että Jumala tarjoaa järjen ja että tämä järki sitten todistaa Jumalan. Tämä on kuitenkin tunnettu kehäpäätelmä. Plantinga vain lisää kehäpäätelmään järjen lisäksi havaitsemisen. Kehäpäätelmästä voidaan vapautua vain olettamalla Jumala tai peruskokemus Jumalasta todeksi. Ja molemmissa vaaditaan tyhjiä premissejä tavalla johon "Turva" -argumenttini osuu. Tässä mielessä vastassa on väkisin joko sen tunnustaminen että koko ajatuskyhäelmä on kehäpäätelmäinen argumenttivirhe tai sitten sen tunnustaminen että jos Plantingan todennäköisyysarviossa on mitään järkeä, niin se sanoo että evolutionistiateistin tae on epätodennäköinen, mutta se sentään takaa Turvan joka kerta. mutta teistin ajatus siitä että Jumala olisi juuri tietynlainen jotta toisi Turvatun Takeen on vielä naturalistinkin haastetta suurempi ongelma. Ateistisen naturalistin turvattu tae on epätodennäköinen mutta teistin vielä epätodennäköisempi. Jos meillä on siis tae, niin meidän tulisi hyväksyä evolutionistinen ateismi teistisen kristinuskon yli!

Toisin sanoen

Kaiken kaikkiaan voidaan sanoa että täysiverinen evoluutiouskoinen ateisti pystyy ottamaan hyvin vakaan maailman. Maailmankaikkeuden säännöt ovat hänellä varmempia. Moraali on hyvinkin pysyvää ja siinä on vähemmän tilaa mielivaltaisille mysteerisille muutoksille. Hän voi myös havainnoida maailmaa teistiä "ilmiselvemmin ja luotettavammin".

Näin ollen jos pysyyvyys ja muuttumattomuus ja filosofinen varmuus molemmista on todellakin se relevantein asia objektiivisen moraalin kohdalla, pitäisi jokaisen asiasta huomauttelevan teistin kääntyä evolutionistiateisteiksi. Luultavasti kysymys ei kuitenkaan ole pysyvyydestä ja varmuudesta vaan maailmankuvallisesta juntturuudsta jonka ydin on enemmän siinä että evolutionistien sanomisiin pitää väen väkisin sanoa jotain vastaan vastaankirjoittamisen periaatteella. Ja vahva todiste tästä on se, että "Turva" -argumenttia ja tätä argumenttia kohdellaan usein siten että se vain ohitetaan, kuin sitä ei olisikaan ja kuin se olisi automaattisesti huono ja epälooginen. (Kenties se onkin, mutta se pitäisi demonstroida argumenteilla.)

---

Tämä argumentti ei aja kannattamaani maailmankuvaa. En esimerkiksi usko että ihmisillä on mitään warrantia. Sen sijaan se käyttää Humelaisessa sävyssä teistien jo käyttämiä argumenttirakenteita ja niiden argumenttirakenteiksi tosiksi väittämiä taustaoletuksia teistejä itseään vastaan.

Telaketjut (#) pelaajien (GAMER) portteja (GATE) kolkuttelemassa - eli taidekritiikin oikeuttamisesta

Taidetta käsitellään usein subjektiivisesti. Sen kauneus ja hyvyys nähdään henkilökohtaisiksi mieltymyksiksi. Mutta toisaalta "kauneus on katsojan silmässä" voitaisiin teoriassa nähdä myös huomioksi jonkinlaisesta lajityypillisestä kulmasta. Eli kauneudessa olisi jotain objektiivisesti lähestyttävää. ; Ja itse asiassa ihmiset näyttävät käyttäytyvän kuin molemmat näistä vaihtoehdoista olisivat tosia. Kehumme elokuvia toisille ja kerromme niistä. Kuitenkin mieltymykset eivät aina ole yhteneviä. Toisaalta jotkin esteettiset arviot tuntuvat ilmiselvästi vääriltä. Harva pitää "Haihurrikaania" syvällisempänä ja parempana elokuvana kuin "Schindlerin listaa". (Vaikka haihurrikaani onkin tavallaan mainio.)

Itse asiassa näyttääkin siltä että suurissa linjoissa tietyt asiat koetaan muita parempina ja subjektiivisuus on illuusio joka koskee enemmän yksityiskohtia koskevaa variaatiota. On vaikeampaa sanoa onko Vincent van Goghin ruskeankeltaiset auringonkukat parempaa maalaustaidetta kuin Claude Monetin vaaleanpunaiset vesililjat. Mutta on vähemmän mielipiteitä jakavaa, että nämä ovat parempia kuin ne ekaluokkalaisten piirustukset.

Tämän kanssa on mielestäni parhaiten tasapainoillut Hume. Hänen estetiikassaan korostuu se, että me kuitenkin esitämme erilaisia perusteluja esteettisille kokemuksillemme. Ja toimimme ikään kuin nämä olisivat relevantteja. Pidämme esimerkiksi maalauksen väreistä tai sommittelusta tai siitä miten elokuvassa on tuotu esiin mielenkiintoisia detaljeja ja tematiikkoja (elokuva voi käsitellä arvoja, vallankäyttörakenteita, hengellisyyttä tai tissejä). Humen ajatus ei ollut tietenkään lytätä taidekritiikkiä heittämällä ad hominemia. Humen mielessä ei ollut taidekritiikki joka perustui siihen että taideteosta kehutaan tai tuomitaan sen mukaan ketkä ihmiset sattuvat pitämään teoksesta. Hänen ajatuksensa on siinä että vakavassa erimielisyystilanteessa perusteltu ja rationaalinen arvio saadaan kysymällä ekspertiltä.

Hume olkoot vastauksemme.

Hume korosti aihetta käsittelevässä esseessään "Of the Standards of Taste" että taidekritiikissä on syytä katsoa taidekriitikon persoonaa. (Vaikkapa taidekritiikin metodiikan sijasta.) Taidekriitikon valinta oli hänestä tärkeä osa prosessia. Tämä vihjaa siihen suuntaan että taidekritiikki on rationaalista joskaan ei täysin objektiivista. Ja taidekritiikin tekijää olisi syytä katsoa erityisen tarkasti. Käytän Humea apunani käsitellessäni viime aikoina liikaakin mieliä kuohuttaneeseen tapaukseen eli ns. Gamergateen. Tämän ytimessä on taidekriitikko Anita Sarkeesian. Hän on akateeminen feministi ja pelisuunnittelija. Ja hän on saanut kovasti vastustusta siitä mitä hän on sanonut peleistä ja pelikulttuurista. Ja siitä miten hän on käyttänyt tätä systeemiä hyväkseen.

Hienostunut maku (Delicacy of Taste): Taidetta seuraavan arvioijan täytyy kyetä ottamaan teos haltuunsa. Maun hienostuneisuus ei tässä kohden tarkoita sitä miten hyveellinen tai oikeaoppinen hyvien tapojen mukainen maku kriitikolla on. Vaan sen sijaan on osattava katsoa detaljeja. Jos teoksessa on yksityiskohtia ja niillä ominaisuuksia, voi kuka tahansa kartoittaa maun hienostuneisuutta kysymällä knoppityylisiä kysymyksiä tarkastellusta teoksesta. Hyvät taidekriitikot osaavat siis katsoa teoksia ja muistaa niistä yksityiskohtia.

Anita Sarkeesian on tässä näkökulmassa varsin hyvä taidekriitikko. Jos esimerkiksi otamme hänen naisrobotteja koskevan kritiikkinsä, on selvää että siinä katsotaan maailmaa, löydetään sieltä detaljeja ja näitä kuvataan. Kenties kuvaamistapa ei ole miellyttävä mutta se kuitenkin osoittaa Humen mallista hienostunutta makua.
1: Itse pidän Sarkeesianin argumenttia tuossa jopa aivan perusteltuna ja hyvin tehtynä. Naisrobotit ovat esineellistettyjä. Ne palvelevat miesten tarpeita mutta ovat koneita. Tässä ei toki halveerata niinkään naisia kuin jotain abstraktia naiseutta. Robotilla ei ole tietoisuutta joten se ei ole uhri. Toki huomiona se, että kaljaa tarjoavat keikistelevät naisrobotit ovat seksistisiä on huomiona niin ilmiselvä että se on lähes triviaali. Se on vähän samanlaista kalojen ämpäristä ampumista, kuin jos kertoisi että "Duke Nukem" -pelin tapa käyttää naisia strippareina olisi seksistinen. Ja tätä on kuitenkin aiheena käytetty melko vähän. Mutta tämä kaikki on tietysti irrelevanttia tässä kohden koska tässä tarkastelin vain Humen maun hienostuneisuutta.

Harjaantuminen (Practice): Taidekriitikolla täytyy olla kokemusta. Humen mukaan ihminen oppii tekemällä ja taiteenkin kohdalla se että asiaa on tehnyt aiemmin korostaisi sitä että se olisi helpompaa jatkossa. Toki tässä kardinaalikysymyksenä on se, että mikä määrä kokemusta ja harjoittelua on riittävästi. Mutta Humen argumentin helpotukseksi voidaan sanoa että vaikka kokemus onkin harmaasävyinen niin voidaan silti sanoa että ääripäät ovat selviä. Superosaajat ja tumpulat voidaan erottaa toisistaan.

Sarkeesian on tässä kohden varmasti tehnyt asiaa riittävän kauan. Hänen tutkintonsa "I’ll Make a Man Out of You: Strong Women in Science Fiction and Fantasy Television" käsittelee sitä miten nörttikulttuuri kuvaa naisia. Hänen julkaisemansa kanava "feminist frequency" on päivittynyt aktiivisesti useita vuosia. Ja vaikka olisi mitä mieltä siitä siitä että tämänlainen humanismi olisi postmodernistista subjektiivisuutta, niin se ei kuitenkaan ohita sitä että Humen kannalta oleellista on tottumus ja harjaannus.

Vertailu (Comparisons) Humen mukaan taidekriitikko ei saa olla monomaaninen. Jos näkee yhden teoksen monta kertaa, ei kartuta relevanttia osaamista. Jos joku on nähnyt vain yhtä maalausta, hän ei voi vertailla sitä muihin eikä sanoa onko se parempi tai huonompi kuin muut maalaukset. Ja näin ei synny vertailtavaa materiaalia.

Sarkeesian on tässä selvästi kokenut. Hänen tämän hetken tuoreimman videonsa lähteistys on hyvä osoitus tästä. Hän on viitannut varsin suosittuihin peleihin. (Jopa oma suosikkipelisarjani "Assassins Creed" on mainittu.) Ja näitä suosittuja valtavirran suosimia pelejä on lähteissä 29 kappaletta. Tämä vaatii useisiin teoksiin tutustumista.

Ei ennakkoluuloja (No prejudice): Humen mukaan taidekriitikon täytyy kyetä irrottamaan itsensä asiasta. Tämä korostaa klassista kykyä irrottautua omista emootioista ja katsoa teosta teoksen itsensä ehdoilla. Teoksen arvot voivat olla ikäviä mutta teosta ei voi tuomita huonoksi taiteeksi pelkästään tämän johdosta.

Tämä on Sarkeesianin kannalta ongelmallista. Sillä feminismi on usein samanaikaisesti poliittista että henkilökohtaista. Tämä erottautuu melko lähtökohtaisesti Humen periaatteista. Humen kannalta tämä on ongelma, mutta Sarkeesian ja muut feministit pitänevät tässä epäonnistumista itse asiassa aika irrelevanttina. En itsekään oikein ole aivan varma siitä että "olen tunteeton, siis oikeassa ja psykopaatti" olisi se paras tapa lähestyä taiteita. Itse asiassa näkisin että objektiivisuuden ja tunteettomuuden yhdistäminen yhteen on arkijärjen ajatteluun ujuttama virhe, huono oikotie.

Kuitenkin Humen huomiossa on sen verran järkeä että Sarkeesian on kieltämättä käyttänyt melko provokatiivisia keinoja. Hänen kokemuksensa ei kenties olekaan johtanut vertailun tuomaan näkemyksen laajenemiseen. Itse näkisin että hän on jossain määrin crankiytynyt. Hänen ensimmäiset videonsa olivat astetta "ilmiselvempiä ja triviaalimpia". Niiden detaljit ja väitteet eivät olleet yhtä suurisuuntaisia. Ja toisaalta niiden sisältö ei ollut yhtä provokatiivista. Näin ollen Sarkeesiania voisi moittia ylitulinnasta. Ja moni häntä moittiikin tästä. Itse näkisin kuitenkin tässäkin syyn joustaa hieman. Sillä taiteen tulkinta ei ole mitään "objektiivista luonnontiedettä".

Toisaalta Sarkeesianin voidaan käytännössä varmasti esimerkiksi luoneen itselleen sukkanukkejen avulla valetappouhkauksia. Tämänlaiset temput kertovat että hänen käytöksessään on huomiohuoraamisen merkkejä. Ja on selvää että tämänlainen strategiointi vaikuttaa negatiivisesti hänen uskottavuuteensa ja integriteettiinsä. Tässä kohden onkin syytä huomata että juuri tämä Humen kohdista on todennäköisesti kaikista vahviten #GAMERGATEN ytimessä. "Tämä Päivä" -blogissa tuotiin mainiosti esiin se, että toinen tapauksen ytimessä ollut henkilö, Zoe Quinn oli itse asiassa harrastanut strategista seksiä tavalla joka näyttää joltain jossa nainen objektisoi ruumiinsa miesten sovinististen kähmintöjen kohteeksi vain sen vuoksi että saisi lisää myyntiä. "Yksi oli journalisti joka oli kirjoittanut Zoen pelistä positiivisen artikkelin. Toinen oli toiminut tuomarina pelitapahatumassa, josta Zoe oli napannut palkinnon." (En toki hirveästi kunnioita tiedot vuotanutta tahoa, ex-poikaystävää. Vuodon syy on halpamainen. Mutta tämänlainen on kuitenkin jonkinlaista sublimaatiota.) Aiheeni on toki Sarkeesian, jota moitittiin, toki vääristä syistä, siitä että hän oli ostanut Kickstarter -projektiin samillaan rahoilla kalliit merkkikengät. Mutta tässäkin suurin osa kriitikoista on ollut mesoamassa ns. "hyvässä uskossa". #Gamergate ei siis ole pelkästään mikään pelaajasovinistit vs. hyvät vainotut feministit. Sen takana on paljon myös (osittain puolin ja toisin virheellisen) uutisoinnin synnyttämiä rehellisiä ja hyväntahtoisia reaktioita.

Toki Sarkeesianin youtubevideoiden kommentit samalla demonstroivat sen miten Sarkeesian sanomisissa on pohjaa. ; On itse asiassa hämmästyttävää miten feminismiä ja uskontokritiikkiä näyttää yhdistävän se, että niissä kritisoidaan jotain joka arkielämässä tuntuu mitättömältä ja triviaalilta. Mutta joiden pointti ja oikeutus tulee hämmästyttävän usein ilmiselväksi ihan vain lukemalla niitä vihaisia kommentteja joita niihin sitten kirjoitetaan. Ilman näitä kommentteja kritiikki tuntuisi ohiampuvalta tai triviaalilta.

Kaiken kaikkiaan sanoisin että Sarkeesian voisi tässä Humen kriteerissä pärjätä paljon paremminkin. Hän on jossain määrin crankiytynyt. (Mutta toisaalta, niin olen minäkin! Sarkeesian on tosin, yhden asian ihmisenä, kenties astetta syvemmin.) Mutta ei hän mikään lepakonkakkahullukaan ole. Hän on provokatiivinen mutta kuitenkin sisällöltään ainakin toistaiseksi maltillinen. Tiettyä Johan Bäcmannin mieleen tuovaa mediapeliä on tosin havaittavissa joka tietysti antaa pienen negatiivisen loven integriteettiin. (Bäcmann taas on lepakonkakkahullu, joskin todennäköisesti myös aivan oikeasti nero. Sarkeesian on taasen älykäs ja nokkela nainen.)

Osuva havainnointikyky (Good sense): Tässä Hume korostaa että teoksessa tulee nähdä ne asiat joita teoksen tekijä on yrittänyt sanoa. Ja nähdä mikä on teoksen sisältö ja tarkoitus. Teoksesta täytyy siis voida tehdä tulkinta. Ja tämän tulkinnan olisi syytä olla jotenkin osuva. Se mikä on teoksen viesti ja sisältö on tietysti hankala koska sitä ei voi mitata. (Kuten vaikka maun hienostuneisuutta.)

Mutta tämän arviointi ei ole niin helppoa. Kohdan arvioinnin kohdalla törmätään keskeiseen filosofisen ongelman. Sellaisen johon ei ole ilmiselvää vastausta. Minulla on nimittäin kaiken kaikkiaan hyvin erilainen tapa suhtautua taidekritiikkiin kuin Sarkeesianilla. Minä pyrin katsomaan teosta teoksena. Joka tarkoittaa sitä että minulla on enemmänkin nippu erilaisia filosofisia työkaluja joista valitsen sen joka mielestäni sopii helpoiten kyseisen teoksen kokonaisuuden tulkintaan. Haen suuria linjoja ja pyrin siihen että työkalu osuu teokseen vaivattomasti. Suurin työ on oikean työkalun valinnassa ja loppu sujuu sitten melko vaivattomasti. Olen generalisti.

Sarkeesian on sen sijaan spesialisti. Hänellä on yksi työkalu jolla hän sitten tarttuu näihin teoksiin. Hän muuntelee ja sovittelee tämän työkalun teokseen ja vääntää sillä sitten rationalisointimyllyä. Ja tämä taas on aiheena olevan tarinan ja teoksen kannalta helposti triviaalia. Näin syntyy esimerkiksi sitä että otetaan taustadetaljina oleva strippari tai fembot tai katsotaan miten salamurhaajasarjan taustalla olevat detaljinaiset ovat ... no detaljeja. Sarkeesianin ajatuksena tosin onkin varmasti se, että teokset heijastelevat suurempia linjoja kuin tätä yhtä teosta. Hänen aiheena ovat helposti kulttuuri laajemmin.

Ja juuri tämä on varmasti ollut syynä siihen miksi hänen lausumansa ovat olleet niin loukkaaviksi koettuja. Sarkeesian käsittelee sitä että kulttuurin narratiiveissa on seksistisiä stereotypioita. Mutta kun hän syyttää kulttuuria, hän itse asiassa perimmiltään sanoo että pelaajat osallistuvat tähän. Joten pelaajat ovat pahoja. Tämä on hieman sama mikä tulee vastaan uskontokritiikissä. Jos uskonnoissa on pahoja dogmeja ja uskovaiset noudattavat näitä, miten tehdä ideologiakritiikkiä joka "vain tuomitsee synnin mutta ei syntistä". Humen kannalta asia on kuitenkin siltä kannalta selvä että hänestä tämä jaottelu tulee voida tehdä. Minunkin tulisi kyetä näkemään "Assassins Creed" hyvänä pelinä vaikka Ezion sisar onkin "damsel in distress" jonka seksuaalisuutta kontrolloidaan kivikautisen luolamiessovinismin renessanssiheteronormatiivisuuden hengessä.

Loppukannanotto

Taidekritiikin oikeuttaminen on pelikulttuurissa melko tärkeä projekti. Osittain siksi että tietokonepelien ei oikein katsota olevan taidetta tai jotain jota saisi kulttuuriksikaan kutsua. Toisaalta pelien arviointia kuitenkin tehdään paljon ja ne kiinnostavat monia ihmisiä. Projektiin liittyy luonnollisesti myös intressejä ja valtapeliä. Ja kulttuurissa muutoin pyörivät maailmankuvataistelut käyttävät usein pelejä kohteenaan.

Sarkeesianin ongelmaksi on nähty se, että hän ei "kuulu pelikulttuuriin". Hän on pelisuunnittelija ja feministi joka katsoo nörttikulttuuria ylhäältä käsin. Tämä on pitkäaikaisille nörteille tuttua. Heitä on tavattu tuomita. Uskonnolliset fanaatikot ovat vastustamassa heidän lempipelejään. Kukkahattutädit pitävät heidän harrastustaan moraalia turmelevana väkivaltaviihteen pahimpana muotona. Kunnon klassiset äijämiehet pitävät jalkapalloa ja muuta liikuntaa hyvänä ja reippaana elämänä kun taas nörteille on suotu jonkinlainen eimaskuliinisten milteimiesten (sissy) rooli. Nörtti on ollut tässä mielessä modernin ajan neekeri. (PWP:n pelulamu, esimerkiksi demossa "isi" ja "kostolamu" kuvaa sitä miten nörtit ottivat tämän itseironisesti. Itseironiaa tarvitaan kun ollaan jatkuvasti tallattuna.) Pelaaminen turmelee sielun ja terveyden ja on johtanut hylkiöstatukseen. Tässä ympäristössä kritiikki on tuttua, mutta se toisaalta niputetaan turhankin helposti tiettyyn kulmaan.

Sarkeesianin kulttuurikritiikki voidaankin tätä kautta ymmärrettävästi kokea siten, että joku pelikulttuurin ulkopuolinen tulee tuomitsemaan pelikulttuurin jostain syystä. Pelikulttuurin jäsenet määritellään ulkopuolelta. Tällä kertaa syylliseksi tulee jopa sukupuoli. Nörtit eivät siis ole vain väärällä tavalla miehiä ja moraaliltaan kyseenalaisia, vaan nyt he ovat myös väärässä koska he ovat sattuneet valitsemaan mukaansa väärät sukupuolielimet. Sarkeesian itse tuskin näkee asiaa aivan näin. (Joskin hänen tapansa trollata on sitten asia erikseen.)

Kuitenkin Sarkeesian tulkitsee teoksia ja yrittää löytää niistä jotain järkeä. Pelintekijänä hän selvästi haluaa myös ottaa osaa tähän projektiin. Hän tekee sitä toki aikana jolloin nörttiydestä on tullut entiseen verrattuna "hip". Eli vasta aikana kun nörtit eivät olekaan niin halveksittuja kuin ennen. Kun nörtit saavat kunnioitusta, ovat monet naisetkin haluamassa hyväksyntää nörttiydelleen. Mikä on omituista käsitteelle joka oli vähän aikaa sitten de facto pilkkanimi. Erikoista tässä on tietysti se, että nörtti(tytöt) tuovat sukupuolisuutensa mukanaan ja tämä voi aikaansaada hämmennystä. Nörttiys ja peluripojat on koettu ensin liian feminiinisinä, mutta nyt sitten naiset tulevat korostamaan miten kulttuuri onkin liian maskuliininen.
1: Asiaa ei auta se, että "pelikulttuuri" ja "pelaajien skene" ei ole sama kuin mitättömän pieni nörttiskene aikanaan. Pelaaminen on yhtä definitiivinen kuvaus kuin tieto siitä että joku pesee hampaansa ja käyttää hammastahnaa. Laajeneminen taas on ihan oikeasti tarkoittanut sitä että pelikulttuuri on suomi24:istunut aivan totaalisesti. Pelikulttuuri on suurilla linjoilla yhtä älykäs kuin fourchan ja paskimmat nettifoorumit. Koska. se. koostuu. enimmäkseen. samoista. ihmisistä.

Sarkeesianin kulttuurikritiikistä ei tarvitse pitää. Mutta kuitenkin hänellä on tiettyjä ansioita joilla hän ansaitsee paikkansa pelikriitikkona. Toki hän on myös yhden asian ihminen ja on tätä kautta tietynlaisessa ajattelukurimuksessa jossa jokin detalji saattaa saada elämää suuremmat mittasuhteet niin että se miksi pelaajat pelaavat pelejä suurissa linjoissa voi jäädä hänen videoissaan vieraaksi. Pelaajat taas pelaavat näillä kokemuksillaan. Osa Sarkeesianin kohtaamsta kritiikistä näyttääkin olevan sitä että pelejä pitäisi pelata eikä lainkaan arvioida. Itse vierastan tätä vaatimusta/ajatusta syvästi. (Koska tykkään ylianalysoida pelejä. Se on minusta hauskaa. Toki ymmärrän immersiopelaamisen, mutta siinä tuskin luetaan mitään pelianalyysejä.)

Minuakin vieraannuttaa se, että itse pelaan "Assassins Creediä" aivan jostain muista syistä ja haen siitä muita kokemuksia kuin mitä  Sarkeesian kuvaa. En usko että minä tai kukaan mukaan pelaaja oikeasti nauttii siitä että saa nyt leikkiä heteronormatiivista naistensortajaa. Lisäksi #GAMERGATEn feministipuoli on osaltaan etiikaltaan yhtä kammottavaa kuin aiheen parissa vaahtoavat sovinistitkin. ;
1: Suoraan sanoen halveksun sitä että Gamergatessa feministien puolella tulee vastapuolen argumenttejen kontekstointia hyvinkin vahvasti esiin. He kertovat mitä heidän kriitikkonsa todella tarkoittavat tai saavat tarkoittaa tai mistä tässä aiheessa saa puhua ja mistä näkökulmasta. Ally Foggin lausuma "If anyone thinks this is really a debate about corruption and nepotism within games media, you are kidding yourself. That would be like looking at the Battle of the Somme and saying “what we are seeing here is a difference of opinion about the legitimacy of the expansionist aspirations of the Austro-Hungarian Empire.” We’re way beyond that now." kuvastaa sitä miten pelaajat ovat pahoja sovinisteja tai prosovinisteja jos luulevat että naispuolisia pelialalla olevia saa moittia vaikkapa nepotismista. Näyttää siltä että #gamergaten eri puolilla ei olla samaa mieltä edes siitä mistä kina käydään. Ja feminismin tärkein keino näyttää olevan keskustelukentän määrittely omilla ehdoillaan.
      1.1: Tämänlaatuinen ajattelu jossa asia ja sitä ajavat ihmiset menevät sekaisin tuo vahvasti mieleeni Leo Meller. Mies joka joutui petossyytteeseen mutta selitti kannattajilleen että kyseessä oli Raamattujen vieminen Venäjälle. Ja jota hänen seuraajansa uskoivat koska Meller oli uskonmies, siis oikealla asialla ja monin kohdin aivan moraalinen olento. Se, että esimerkiksi Quinnilla on vagina ei tarkoita sitä että häntä vastustettaisiin tai kritisoitaisiin vain siksi että hänellä on vagina, tai edes siitä että hän käyttää sitä kehen tuomariin sitten haluaakin. Vaan siitä mitä hän saavuttaa tämän avulla, tallaten kenties ohi niiden naisten jotka eivät halua vaginaansa käyttää samaisiin tuomareihin.
2: Sarkeesianin sensuurikäytänteet yhdistettynä vahvistukseen ovat herättäneet paljon huomiota. Naispelintekijätkin joutuvat kohtaamaan sitä, että heidän kommenttinsa torjutaan ja että heidän suuntaansa ohjautuu vihaista kommenttia toisilta naisilta. Hänestä Sarkeesianin tapa tulkita asioita syyttää epäreilusti, että pelintekijät olisivat seksistisiä ja tämä on heillekin loukkaavaa. Mutta että tietyt kliseet on kuitenkin hyvä tuoda esille ja ne auttavat kehittämään tarinoita "laatikon ulkopuolelta".

Mutta antipatioistani huolimatta on tunnustettava että Sarkeesianin esilletuomat detaljit ovat kuitenkin aitoja ja niistä tehty tulkinta mahdollinen, joskin kieltämättä hieman kaukaa haetun oloisia. Jos tehtävänä on pelastaa naisia ihmiskaupalta, naishahmoja ovat kieltämättä NPC -hahmoja ja läsnä. Ja jos pelissä jossa siviilejen tappamista rangaistaan mutta mahdollista, ja myös naisia on siviileinä, tämä korostaa että peli tukee ja mahdollistaa strategiaa jossa voidaan käyttää naisia perverssisti silpomalla viattomia naisia. Tulkinta on hyvin kaukaa haettu mutta "feministisessä logiikassa ihan mahdollinen".
1: Jopa silloin kun Sarkeesian herättää ironiamittarin puhuessaan pelihahmojen naisten stereotyyppisistä naisten asusteista ja korostaa että niiden pukeminen loukkaa naisia, ja hän itse käyttää moitittuja asusteita irl. kaikissa videoissaan. Myös siinä jossa hän valittaa niistä, on selvä että ne ovat stereotyyppisiä naisia. Sarkeesian on tältä osin vain klisee. Hän kuitenkin luultavasti ajaa takaa yli- ja aliedustuksia. Ei kieltämässä näiden naisasustusten käyttöä täysin vaan ajamassa sitä että niille olisi vaihtoehtoja.

Monista tässä prosessissa tietysti tuntuu että tärkein unohdetaan ja sen sijaan jokin yksityiskohta lavennetaan joksikin elämää suuremmaksi koko kulttuuria koskevaksi syytökseksi. Ja tätä levitetään erityisen relevanttina näkökulmana, tavalla jossa muita näkökulmia ei oikein edes nähdä ja tunnusteta, saati että niistä videoitaisiin. Itse kuitenkin näkisin että se on näkökulma muiden johdossa. Ja jos ei tykkää niin vihje löytyy jo otsikossa Jos kanavan nimessä on "feminism" se vihjaa että linkin takana on feminismiä. Ei kaikkia taidekritiikkejä tarvitse seurata, onhan sitä muitakin kanavia.