Julkkisjeesuksia ja muurahaispesiä

"Ilta-Sanomat" naureskeli julkkisten televisio-ohjelmamöläytyksille. Tämä onkin osa julkkiskulttuuria ; Yllättävän usein julkkiksien kautta elävät mediat eivät suinkaan nosta julkkista kovin haluttavaan asemaan. Kohussa on yleensä kyse siitä että julkkis jotenkin nöyryyttää itseään. Tästä sankarinpalvonnan vastakohdasta huolimatta julkkiksiksi riittää tunkua. Osaa varmasti kannustaa raha ja toisia maine.

IltaSanomien jutussa oli ykkössijalla julkkiksen rinnastaminen Jeesukseen. "Se on vähän kuin ikuisuuskysymys, että kuka oli maailman ensimmäinen julkkis. Että oliks se sit Jeesus vai… Tai siis mä en nyt muista kumpi niistä oli ensin, Jeesus vai jumala. Että kumpi niistä syntyi ekana? Jumalan oli ehkä pakko syntyä ekana, koska se oli sen isä. Mutta onko ne nyt sit oikeita julkkiksia?" Tämä on tietysti hyvin omituinen näkökulma, koska julkkis liitetään yleensä juuri johonkin äärimmäisen pinnalliseen kun taas Jeesus on mielikuvissa syvällinen. ~ Kuitenkin Ilta-Sanomien naureskelua moitittiin. "Mitä ihmettä tuo Nikon "möläytys" tekee ykkössijalla? Ihan samaa ovat pohtineet monet merkittävät teologitkin: oliko Isä ennen Jeesusta, vai onko Poika aina ollut olemassa ikuisuudessa ja syntyi 2000 vuotta sitten vain ajassa tai onko Jumala syntynyt jne. ? Ja miksei Jeesusta voisi pohtia julkisuusnäkökulmasta? Eli ei tuo ole noloa Nikolle vaan IS:n toimitukselle." Tässäkin tuntuu olevan jotain pointtia.

Voidaankin katsoa että lausunto itsessään piti sisällään kysymyksen siitä että (a) tarvitseeko meidän esimerkiksi jakaa julkisuus ja kuuluisuus siten että kuuluisuus on sitä että on taitoja talenttilaarissa ja julkkikseksi pääsee ulkonäöllä ja pinnallisella puolella, "kuuluisa kuuluisuuden vuoksi". Ja lisäksi (b) onko tämä jaottelu siltikään oleellinen eli onko Jeesus oikeasti kuuluisa kuuluisuuden vuoksi. ~ Tämä itse asiassa on oleellista käsitteiden sisällön miettimistä ja hyvän filosofian toimintakenttää. Nikon mietinnöissä onkin ongelmana enemmänkin se analyysin pysähtyminen.¹

Toisaalta tämä kertoo myös jotain joka sanoo karulla mielellä siitä puolesta että jos fiksut teologit ja terävimmät mielet ohjataan puurtamaan tuollaisten kysymysten kanssa sepeämiseen, niin eikö se ole enemmänkin aivopotentiaalin haaskiokäyttöä? Eli jos kysymykset todella ovat tuollaisia, niin sen pahempi teologialle. Sillä tämänlainen "miksei tuostakin näkökulmata" on syynä sille että uskonnonopetus on niitä aineita joista selviää osaamatta, miettimättä ja jauhamalla paskaa. Ei tarvitse osata tai edes miettiä niin saa syvällisen ajattelijan kuvan. Aihe sotkeutuu helposti sisällön hyvyyteen. Pinnallisuus muuttuukin pohjimmiltaan vääräksi kiinnostusaiheeksi.

Tämä näkyy koulussa hyvinkin vahvasti. Katsoin omaa toisen luokan uskonnonkirjaani. Siinä oli tehtäväsivulla peli jossa piti maalata sinisiä ja punaisia ruutuja ja osan sai jättää neutraaleiksi. Ruuduissa oli erilaisia tilanteita. Huomioni kiinnitti "Tulee koulusta kotiin myöhässä koska jäi katsomaan muurahaispesää." Olin värittänyt sen punaiseksi. Syynä oli luultavasti se, että se oli siihen aikaan oma arkkipaheeni. Asuimme 500 metrin päästä koulustamme. (Kun siirryin musiikkiluokalle, matkaa tuli useita kilometrejä.) Sain tähän lyhyeen matkaan kulumaan helposti tunnin. Koska minun piti mulia jokaisen sammakko -ojan läpi. Olin ilmeisesti maalannut ruudun koska minua oli moitittu tästä kotona - ja siihen aikaan olin vielä kiltti poika.

Mitäpä uskonnontunti tekee tämänlaisilla?
1: Itsereflektio oli tarpeeseen koska se oli oma heikkous. Kuitenkin toisaalta tästä itsereflektiosta ei ole ollut mitään hyötyä. Näin aikuisenakin kotimatkani voivat olla varsin mielenkiintoisia. Menen töihin ajoissa mutta paluumatka on usein suuri arvoitus. Mulin vähemmän, minulla on paremmat kengät ja työskentelen Helsingin kaupungissa jossa sammakko-ojat ovat harvinainen näky. Ja matkaa taittuu helposti yli 5 kilometriä tunnissa. En oikeasti oppinut elämästä juurikaan tämänlaisella. Mitä nyt vain joskus koen pahaa omaatuntoa teoista jotka joka tapauksessa teen. Ja tämä paska fiilis tulee joskus vaikka ei edes tarvitsisi tai kukaan hermostuisi tai huolestuisi.
2: Lisäksi joku voisi värittää saman ruudun siniseksi ja selittää että on hyvä pysähtyä ihastelemaan luontoa. Että vanhat ihmiset ovat tutkimustenkin mukaan yleensä pahoillaan siitä että elämä menee tohotukseen. Kellon mukaan eläminen ja aikataulutohotus - etenkin kun velvollisuudet on jo täytetty - on turhaa stressiä jota pitäisi välttää. Sama ruutu olisi erivärinen. Ja tästä saataisiin korkeintaan riita. Tai sitten sanotaan että asialla ei oikeati ole väliä ja että niitä ruutuja voi oikeasti värittää ihan miten vaan. Vaikka joka toisen punaiseksi ja joka toisen siniseksi, tai nopalla. Tai unohtaa läksyt tekemättä ja kutsua niitä valkoisia ruutuja mietityiksi neutraaleiksi ruuduiksi. (Myös sen jossa varastetaan kaupasta kaverille joka oli ostanut viikkorahoillaan karkkia!)
3: Ja tämän jälkeen oltaisiin entistä hämmentyneimpiä siitä että miksi se kakara on taas tullut sammakko-ojan läpi mukanaan joku nokkava selitys aikatauluista ja velvollisuuksista. Että lisää huolta aiheuttaa omituinen poika ja tarvitaan paljon huutamista että saadaan taas totteleevaiseksi kiltiksi pojaksi joka on. Ehkä nokkavuus vaatii jopa vitsaa jotta kasvaa huonoista vaikutteista saatu paha tapa pois. Vain koska uskonnontunti!

Tämänlainen näkemysten konstruointi (oppilaan, toisen oppilaan, huolestuneen vanhemman) on naurettavan helppoa, sille ei edes voida laittaa kunnollisia laatukriteereitä joihin peilaten voitaisiin sanoa jotain opituksi. Eikä se johda mihinkään ratkaisuun tai tapojen muuttumiseen. ~ Ja silti kuitenkin tuntuu että tämänlaisilla asioilla olisi arvo ja järki. Kuten puolisoni mainiosti sanoi "ei kaikkien elämä ole tieteenfilosofisten periaatteiden noudattamista kaikessa mitä tekee". Hänestä näissä muurahaispesissä on kysymys hauskoista tarinoista. Että kaikki ei ole niin perkeleen vakavaa. Tämä itse asiassa palauttaa Jeesusteemaan ja julkkiksiin. Ja herättää lisäkysymyksiä siitä että vaikka Jeesus olisikin julkkis ja julkkis erotettaisiin kuuluisuudesta sillä että kuuluisuudella on kompetenssia, olisi Jeesusasialla silti arvo. Arvokeskustelu on lähinnä hienostunutta paskanjahantaa. Mutta paskalla ja paskanjauhannalla on arvo. On hyvä että koulu vielä voi hassata rahaa turhuuteen josta ei ole ihmisille mitään hyötyä. Sillä siihen se ihmisten elämäkin loppujen lopuksi vierähtää.

Ja kyllä. Tällä on vakava suhde skeptismiin. "Tekno-Kekon mielekkäässä maailmanhistoriassa" otetaan esille magneettimedia, jonka jutuissa lähdekritiikki on osittain varsin hakoteille menevää ja lähdekritiikiltään omituista. Seikkailija dokumentoi itsensä viittaamalla kadonneisiin dokumentteihin joiden olemassaololle seikkailija itse on ainut lähde "Kaikki tietomme näistä hämmästyttävistä kuriiritoimista ovat peräisin Vilho Tahvanaiselta. Mannerheimin kansion S-32:n alkuperäisiä asiakirjoja ei ole nähtävästi enää olemassa. Ne katosivat kun Mannerheim luovutti kansion vuonna 1950 J.K.Paasikivelle. Tieto tästä on peräisin Vilho Tahvanaiselta. Ninpä meillä on käytettävissämme vain kopiot. Viitsinkö mainitakaan, että kopiot on toimittanut julkisuuteen Vilho Tahvanainen." Siihen suhtaudutaan kuitenkin suopeasti "Magneetti ei ole vertaisarvioitu tiedelehti. Eikä sen tarvitse olla. Jos olisin Magneetin päätoimittaja, ja minulle tarjottaisiin jutuketta, jossa esitetään tällainen poikkeuksellinen, omintakeinen skenaario, ja sille lähteitä, niin julkaisisin sen oitis. Tässä on uusi, kiinnostava katsantokanta. Sen voivat sitten muut popperilaisittain falsifioida, jolloin tietämyksemme lisääntyy. Esittämällä mitä kirjavin joukko omintakeisia väitteitä ja falsifioimalla ne tietämyksemme kasvaa ekspotentiaalisesti. Tämän takia olenkin feyerabendilainen. Ja totta kai minulla on aina ollut rinnassani hellä kolkka omintakeisia hengentuotteita kohtaan."

Itsekin koen että skeptismissä ja pseudoskeptismissä on juuri tässä kohdassa oleellinen ero. Ja tämä ero itse asiassa suhteuttaa pseudoskeptismin ja huuhaan usein samaan laariin. Kysymys on juuri falsifioimisprojektista. Itse olen sitä mieltä että asioita tulee voida ilmoittaa ja esittää. Asioita saa ns. tutkia. Mutta samalla ei pidä estää sitä falsifioimisprosessia. Eli jos joku kritisoi - ja jopa  haukkuu ja lyttää - niin se on nähtävänä osana sitä falsifioimisprosessia jossa tieto kasvaa. Usein on helppoa asettua toiselle puolelle. Eli joko vaatia ennakkosensuuria typerille asioille. Tai sitten vaatia kritiikittömyyttä ja kohteliaisuutta.

Oikeasti tieteen kannalta paras prosessi lienee kuitenkin nimen omaan kompromissi. Ja lisäksi jäämä saattaa silti olla "hauskaa paskaa", eli huonoksi tieteeksi huomattu voi olla muutoin hyvä. Nykyään on helppoa oikeuttaa asiat pelkästään niiden tieteellisyydellä ja tämä kannustaa pseudotieteilijöitäkin painottamaan juuri tätä puolta. Ja juuri siksi he näkevät epäonnistumisen niin verisenä loukkauksena. Tieteettömyys kun on likimain sama kuin arvottomuus. Itse pidän pseudotiedettä idiotiana jonka arvo saattaa olla suunnaton kunhan tästä yhdestä detaljista vain päästään irti. Jos se ei ole tiedettä, ja asiasta ei väännetä päästään miettimään sitä että onko se esimerkiksi "hauskaa paskaa". Ja vasta tämän jälkeen pystyy nousemaan "Ilta-Sanomien" (jne.) julkkisten hyödyntämismyllyn yläpuolelle ilman että sensuroi "Ilta-Sanomissa" sanottuja asioita.

---

1 "Sherlock" sarjan alkujaksossa on hyvin samantapainen tilanne. Kun Sherlock kehottaa Watsonin töihin, hän lähinnä ihmettelee miksi on joutunut keskelle rikospaikkaa. Hän sanoo että sodasta palannut traumatisoitunut sotilas on nyt tilassa jossa edessä on ruumis, Sherlock sanoo että analyysi on hyvä, mutta että hän kaipaisi ikään kuin enemmän detaljeja.

Alati kohti uutta alkua

Jotkin asiat ovat ikuisia. Rautakautinen aurinkolaiva kiertää, alati uuteen aamuun ankeaan.
Ja Dembski palauttelee matemaattisia sananväännöksiä omasta rautakautisesta uskostaan.

"The Skeptical Zone" -blogissa on seurailtu Intelligent Designin parissa viime aikoina tapahtuneita muutoksia. Linkin takana on otettu huomioon Dembskin viime aikoina yrittämää comebackia. Dembski on muotoillut argumenttiaan uusiksi. Dembski kertoo tällä kertaa keskittyneensä informaation säilymiseen ja metahakuargumentaatioon. Sen sijaan hän on hylännyt vanhat todennäköisyyslaskelmansa, joissa on arvioitu että universumi voisi uskottavasti tuottaa vain asioita joiden todennäköisyys olisi alle 1: 10¹⁵⁰.

 "In the newer approach to conservation of information, the focus is not on drawing design inferences but on understanding search in general and how information facilitates successful search. The focus is therefore not so much on individual probabilities as on probability distributions and how they change as searches incorporate information. My universal probability bound of 1 in 10^150 (a perennial sticking point for Shallit and Felsenstein) therefore becomes irrelevant in the new form of conservation of information whereas in the earlier it was essential because there a certain probability threshold had to be attained before conservation of information could be said to apply."

Blogi arvioi Dembskin uutta tapaa lähestyä asiaa. Ja siellä päädytään siihen että tosiasiassa ID on tämän jälkeen entistäkin metafyysisempi ja entistä vähemmin sidoksissa empiirisiin ja havaittaviin asioihin tai oikeastaan edes todennäköisyyksiin. Epätodennäköisyys on yhä vähemmän matemaattinen ilmiö ja enemmän pelkkä esioletettu väite siitä mitä oletetaan olemassaolevaksi ja mitä ei.

"AND WE HAVE NO WAY TO CALCULATE THIS. We do not know whether they are the result of an extraordinarily fluke (or Intelligent Design) by which, out of all possible universes, one in which this could happen was the one that eventuated, or whether this is the only possible universe, or whether an infinite number of universes eventuated, of which only those that have properties that give rise to polymer chemistsry result in intelligent life capable of asking how intelligent life itself originated. But that’s not an argument for ID from probability and statistics, it’s an argument for ID from metaphysics."

Myös Dembskin esittämät teoriansa kritiikkimahdollisuudet ovat osoittautuneet näennäisiksi juuri sillä tavalla että  asia on entistä enemmän metafysiikkaa. ; Kaiken kaikkiaan syntyy tavallinen solmi jossa ollaan siinä että vaaditaan vastesimerkkiä. Mutta jotta saadaan vastaesimerkki pitää tietää että se ei olisi syntynyt ilman älyn vaikutusta. Tämä taas nähdään perusoletuksena että tuossa ei ole älyä ja tämä on se mitä pitää ratkaista. Ja tämä tekee pahempaa kuin pelkän falsifioimattomuuden teorialle, sillä jotta nämä esitetyt vastaesimerkit eivä sallisi tulkintaa siitä että on yhtä järkevää että älyä ei olisi, pitää olettaa että niiden takana on äly. Joka taas on sitä mitä yritetään todistaa. Tämä "tasapeli" on metodologinen tappio joka näyttää itse asiassa lähinnä sen että käytetty metodi ei ratkaise sitä kysymystä mitä se yrittää ratkaisevansa. Silloin se ei tuo tasapuolisuutta ja tilaa eri näkemyksille. Se vain osoittaa että keino ei muuta tilannetta suuntaan tai toiseen. Eli ennen metodin käyttämistä ollaan samassa tilassa kuin sen jälkeen. Piilo-oletukset vain saavat tilanteen näyttävän muulta. (En tiedä mikä olisi parempi todistus sille että agnostismi on hyvin perusteltu asema! On siis tavallaan tehty agnostismitodistus! Tai sitten vain arvoton roskametodi johon tutustuminen on ihmisten ajanhaaskausta.)

"Alternatively, if Dembsk and Marks are relying on Tokstad not discovering conditions in from which can emerge fitness landscapes in which ever-fitter self-replicators are the result, then they have backed a perfectly falsifiable horse. But the important point is that observing effective fitness landscapes in the natural world does not, and cannot, tell us that there is an external source of Information that must have been transferred into the natural world. All it tells us is that the world that we observe has structure. There is no way of knowing whether this structure is probable or massively improbable, and therefore no way, by Dembski’s definition, of knowing whether it contains Information. It seems to me it does, but that’s because I don’t define Information as something possessed by an event with low probability, and therefore don’t attempt to infer an Intelligent Designer from data I don’t, and can’t, possess."

En lähde arvioimaan tahi analysoimaan Dembskin argumenttia tämä enempää. Teknisesti analyysini jää siis tältä osin nollaan, koska toisen lainaaminen ei ole mitään analyysiä. Ne ovatkin lähinnä esittelyä jolta pohjalta teen varsinaista omaa prosessointia. ; Huomioni ovat enemmänkin "aatehistoriallisia".

Dembski on jo kauan harjoittanut metahakuarugmentteja. Ne ovat kuitenkin yleensä olleet nimenomaan kritiikki-immunisointiargumentteja. Eli jos jossain asiassa on CSI:tä, ja evoluutio tuottaa sen, niin se on jotenkin salakuljetettu hakuehtoihin. Hänen ja Marksin panos tässä alassa on ollut hyvin toistuvaa. Toistuvaa siinä mielessä että heillä on aiheeseen liittyviä ideoita joita matemaatikot sitten ampuvat alas.

Päähuomioni on siinä, että luopuessaan universaalista todennäköisyysrajastaan (1:10¹⁵⁰) hän katkaisee perinteisen kreationistisen perinteen. Tämä on klassinen "hurrikaani kaatopaikalla ei rakenna jumbojettiä" -lähestymistapa jota on yleensä korostettu nimenomaan konkreettisin todennäköisyyslaskelmin. Kreationistit ovat aina käyttäneet "pieni todennäköisyys" -tyylisiä sanoja. "Evoluutio - kriittinen analyysi" pitää sisällään arvioita siitä miten todennäköisesti jotkut solukoneet syntyvät. Behen palautumaton kompleksisuus -teema nojasi tämänlaiseen todennäköisyyden arviointiin. Nämä argumentit ovat yleensä saaneet melko ylitsepääsemätöntä kritiikkiä. Käytännössä se, mitä Dembski tekeekin tässä, on se että hän tunnustaa että tämä lähestymistapa on ollut huono. Dembski - kuten muutkaan ID -tyypit - eivät suinkaan kerro että he ovat perseilleet. Virheitä ei tunnusteta vaan huomio siirretään muualle. Tällä huomionmuutoksella Dembski irrottautui tästä perinteestä.

Se, mitä hän lähestyi tällä on sen sijaan fyysikoita jonkin verran kiinnostava antrooppinen periaate sekä erilaiset korostetummin teologiset alkusyyargumentit. Tämä puoli on melko helppo huomata. Sillä Dembskin ideamaailmassa metahaku päätyy aina siihen että jos jokin tuottaa vastaesimerkin, voidaan kysyä että miten tuo tieto on tullut siihen hakuavaruuteen ja asiaa tulee hakea aiemmasta vaiheesta. Eli jos evoluutio tuottaakin kaikkea kompleksista ja tiede näyttää tämän ehdottomasti, niin sitten pitää selittää että miksi luonnonvakiot ovat sellaisia että evoluutio pyörii siinä sujuvasti. Tämä päätyy askel askeleelta kohti universumin alkusyyn ratkaisemista. ; Kun haetaan "hakua haulle" (searching for a search) kysymys ei enää ole evoluutiosta vaan siitä miten evoluution tahi muun systeemi hakuavaruus on rakennettu toimivaksi. Toisin sanoen argumentti tekee evoluution piirteisiin tutustumisen ja vetoamisen turhaksi. Sillä jos sieltä löytyy ratkaisu, se vain siirtää kysymystä varhemmaksi. Olennainen tiivistyykin siis aivan muualle. Ja jos Dembskin argumentin ymmärtää, ei oikeasti enää puhu evoluutiosta tai siitä mitä evoluutio voi tuottaa tai ei voi tuottaa. Sillä sehän on Dembskin tässä kysymyksenasettelussa oikeastaan turhaa ja irrelevanttia.
1: Kysymys redusoituu itse asiassa perimmiltään aina siihen miksi universumi on sellainen kuin se on, ja miksi ihmisen syntyminen olisi väistämätöntä. Se on potentiaalisesti yhtä järkevää kuin se että kysyy miksi joku tietty henkilö voitti arpajaisissa eikä joku toinen. Toki Jumala voi ohjata lottovoittoja, mutta tämä ei ole mitenkään pakollinen alkuasetelma jotta asiaa voisi lähestyä järkevästi. Dembski toki olettaa tässä että universumin alkuparametrit olisivat vapausasteisia. Ja olettaa että se että olemme olemassa ja tarkkailemme maailmaa tarkoittaa samaa kuin että maailman olisi ennen syntymistäänkin jotenkin oltava sellainen että voisimme tarkkailla sitä..

Tässä kohden Dembskin paluu onkin argumenttina tylsä ja itseään toistava, mutta aatehistoriallisesti ja inhimillisesti hyvin mielenkiintoinen.

Ensinnäkin hän reagoi melko selkeästi uuteen uskovaisten ilmapiiriin. Fundamentalistit ovat uudistuneet. Kreationismin suosio on romahtanut tilastollisesti hyvinkin runsaasti - pahiten takkiin on ottanut juuri Dembskin porukka, Intelligent Designin harjoittajat. Ja Dembskin romahdus kultapojasta Nooan arkkia kyseenalaistavaksi riskiksi on ollut valtaisa, hänen suosionsa ei ole ollut edes muiden isompien ID -nimien kuten Behen tasolla. Apologetiikka on sen sijaan noussut. Ja tässä on hyvä huomata että esimerkiksi William Craig on julkisesti haukkunut kreationisteja joksikin joka antaa kristityistä huonoa kuvaa. Craig siis moittii kreationisteja epärationaalisiksi pseudotieteilijöiksi jotka haittaavat järkevän kristillisyyden suosiota antamalla siitä kamalan hoopon ja irrationaalisen kuvan. On ollut syytä irrottautua evoluutiosta ja nojattava universumin alkuun johon Craig nojaa Kalam -argumentin uudelleenmuotoiluissaan.

Toisaalta hänen keskittymisensä hakujen hakuihin metauttaa asian mielenkiintoisesti. Dembski itse näyttää olevan niitä miehiä jotka tappion jälkeen nousevat kysymään "mutta entä ennen sitä?". Kun metahaussa päädytään ad infinitum -ketjuun jossa mietitään miten informaatio päätyi juuri tähän hakuun joka onnistui tuottamaan sen mitä haettiin, ollaan juuri siinä erikoisessa tilassa jossa mikään epäonnistumisten sarja ei ole Intelligent Designin kannattajalle riittävän huonosti. Että vaikka vihollinen - sillä ID:läisillä ei ole keskustelukumppania vaan aina ja poikkeuksetta vihollinen - onnistuu niin aina pitää palata nokittamaan sillä samalla kysymyksellä joka on juuri hakattu mureniksi.

Sitä usein sanotaan että ihminen on Jumalan kuva. Dembski onnistui ainakin tekemään omasta Jumalanhakuargumentistaan itsensä ja omien asenteidensa näköisen. Joko Dembski on Jumalan itsestään tekemä kuva. Tai sitten Dembski teki Jumalan omaksi kuvakseen. ~ Ja mikä parasta ; Emme voi tietää kumpi, koska meiltä puuttuu riittävät tiedot hakuavaruuksien perusluonteesta ja taustasta! Ja Dembski haluaa tässä itse asiasa tosiaankin tietää onko hänet luotu vai onko Jumala vain ihmisten luomus.

"Koska se kuuluu asiaan" eli konservatiivisuutta mutta ei konservatiivista

Poliittiset käsitteet elävät. Ideologiat kuitenkin tupataan usein näkemään muuttumattomina klimppeinä. Tämä on johtanut tiettyihin vaikeuksiin esimerkiksi termin "oikeisto" ja "vasemmisto" kanssa. Käytännössä tässä on ollut aiemmin kynnyskysymyksenä talousjärjestelmä: vapaata markkinataloutta ja omistusoikeutta painottavat kannattavat ovat oikeistolaisia, yhteisomistusta kannattavat vasemmistolaisia. Mielikuvissa "kapitalistinen" ja "sosialistinen" sopivat termeinä tähän määrittelyyn täydellisen hyvin.

Kuitenkin kun nykyään puhutaan oikeistosta, ei suinkaan tarkoiteta usein oikeistoa tässä klassisessa mielessä. Silloin puhutaan enemmänkin "konservativismista". Jos aiheena on äärioikeisto, esiin nousee sellaisia termejä kuin "autoritarismi", "fasismi", "nationalismi" ja "rasismi". Nämä ideologiset teemat ovat nousseet oleellisemmiksi. Ja tätä kautta koko määritelmä on muuntunut ~ Klassisessa mielessä äärioikeistolaisuus tarkoittaisi jotain aivan hemmetin erilaista kuin nämä mielikuvat. Määritelmällisesti äärioikeisto viittaisi laissez-faire -tyyliseen uusliberalistiseen kapitalismiin. Esimerkiksi autoritaarisuus ja kansallismielisyys on tässä kohden asiaan tavallaan liittymätön asia ; USA:n republikaanit ovat äärioikeistoa sanan klassisessa mielessä ja ne ovat autoritaarisia ja kansallismielisiä. USA:ssa libertaarit taas korostavat vapaudessa juurikin riippumattomuutta.

Filosofisesti suuntautuneet ajattelevat että suurin osa ihmisistä käyttäisi termejä väärin. Itse taas näen että politiikassa termeissä on aina kyse aikaan sidotuista konnotaatioista. Näin ollen nykyään äärioikeisto tarkoittaa natsismia. Ja näiden välille voidaan jopa nähdä tietynlainen yhteys. ~ Tämä on melko selvää kun mietitään mikä yhteys on sosialismilla ja vallankumouksen käsiteistöllä. Omistusoikeuspyrkimykset vaativat tiettyjä tapahtumia ja muotoja. Samaa asiaa voidaan hakea monilla eri strategioilla, mutta nämä strategiat ovat systeemeitä ja niitä on rajallinen määrä. Yksityiskohdissa on toki vääntöä mutta kun valitaan tietty yksityiskohta ja tavoite, muut asiat nivoutuvat helpopsti yhteen. Siksi ei ole ihme että kommunistit haikailivat vallankumouksesta. Eikä ole ihme että USA:n oikeistolaiset ovat itsensä pyhyttäviä kalvinisteja.

Fasismin määrittelyä noin ylipäätään on tässä kohden oleellinen. Jos mietitään miksi se liitetään oikeistolaisuuteen, voidaan huomata että fasismi on ideologisesti ontto. Liitos tuntuukin pinnallisesti heti siltä että sanotaan lähinnä "en pidä tuosta enkä halua heittää natsikorttia kun sillä häviää" -taktiikaksi. Asiaa pahentaa se, että fasisteiksi itseään toteuttavien tahojen teorioiden ja oppien ero käytännön toiminnasta on valtava. Reaalipolitiikka vetoaa oppiin nimellisesti mutta ei noudata sitä. Tämä pahentaa fasismin kaikkea määrittelemistä entisestään. ~ On kuitenkin hyvä huomata että fasismi, natsismi ja vastaavat ovatkin tavallaan kapitalistisen järjestelmän sivutuotteita. Joku teräväkielinen voisi sanoa että fasismi ei ole oikeistolaista vaan oikeistollisuutta. ; Ja tämä jaoettelu selittää sen, että miksi sellaiset puolueet jotka ovat korostaneet olevansa oikeisto-vasemmisto -jaon ulkopuolella ovat yleensä nimittäytyneet nationalistisiksi tai fasistisiksi.

Tämä ylläoleva on tarpeen jos tartutaan siihen mikä nykymaailmassa tuppaa olemaan oleellista. Nimittäin "Konservatiivi-liberaali" -akselille. Tämä on mielenkiintoista koska osa saattaa jopa miettiä että onko oikeistokonservatiivi vain redundantti sanahirviö, jossa samaan asiaan viitataan kahdesti. (Vähän kuin sanoisi että "vihtavasta", "tietokonekompuutteri" tai "CD -levy"...)  Näin ei kuitenkaan ole ja itse asiassa ole.
1: Mielikuvissa oikeisto ja natsismi liittyvät yhteen. Kuitenkin Hitlerin natsien kinoissa on huomattavaa että siellä oli itse asiassa vahva vasemmistolainen osio, ns. strassenismi. Tästä vasemmistonatsismista vain päädyttiin eroon sisäisten tappamisten ja sotimisten jälkeen ja jäljelle jäi se oikeistonatsistinen porukka.

"Tämä Päivä" -blogissa kirjoitettiin siitä miten konservatiivit ovat mitä ovat. Ja että tämä ei itse asiassa usein vastaa konservativismin määrittelyjä. Konservativismi ei ole oikeistolaisuutta vaan toiminnallisuutta ja pragmaattisuutta "Korservatiivinen henkilö kunnioittaa perinteitä ja suhtautuu muutokseen varoen. Uusi ilmiö on ennen hyväksymistä tutkittava ja todettava hyväksi ennen kun sen annetaan korvata vanhaa. Vanhaan ei kuitenkaan tarrata väkisin kiinni, vaan uusi on tutkittava ensin ja hyväksytään sen merittiten mukaan. Kaikessa tässä ajatus pitäisi olla kyse pitkän ja kestävän yhteisön ja yhteiskunnan luomisesta, pysyvistä arvoista ja pitkälle katsomisesta, ihmisten yhdistämisestä ei erottamisesta." Tämä ideaali on se syy miksi esimerkiksi itse olen korostetusti konservatiivi. (Olen filosofisen määritelmänkin mukaan myös oikeistolainen, mutta oikeasti sen uuden käytännön oikeistolaisuuden kanssa minulla on yhtä vähän tekemistä kuin sen  konservatiiveiksi itseään kutsuvien tahojen liikehdinnän kanssa.) Kuitenkin käytännössä konservatiiviksi nimitetty toiminta on lähinnä viittaussuhteessa tähän teoriaan ja ideaaliin. Konservatiivi viittaa ideaaliin puolustuksena kohtaamalleen kritiikille. Kuitenkin teot ovat usein jotain aivan muuta. "Konservatiivit eivät itseasiassa usko luonnon suojelemiseen yleensä ylipäätään, vaan pitävät luonnon varjelua teollisuuden ja talouden haittaamisena, eivätkä elinolosuhteittemme ylläpitämisenä. Luonnon suojelemisen pitäisi olla nimenomaan jotain mitä konservatiivit tekevät, mutta ei enää. Konservatiivien pitäisi myös kannattaa arvoja jotka yhdistävät ja vakiinnuttavat yhteiskuntaa. Silti he vastustavat samaa sukupuolta olevien parisuhteiden vakinaistamista vaikka se tekisi heistäkin paljon kiinteämpiä osia yhteiskuntaa. Konservatiiveissa on noussut myös voimakas työväenliikkeitä vastustava suuntaus. Ammattiliitot ovat todistetusti yksi parhaita yhteiskunnallisen vakauden välineitä, mutta konservatiiveista löytyy merkittävä osa jotka tahtovat ajaa moiset sosialismin airueet ulos järjestelmästä." ... "Konservatiivisuus lyhyelläkin tarkastelulla ei siis ole erityisen konservatiivista, vaan pikemminkin kuulostaa mielestäni uskonnolliselta liberalismilta." Käytännössä konservativismi heijastuukin viittaussuhteena ns. ostoslista -metodiin. "Konservatiivisuuden on "napannut" uskonnollisten ja Friedmanilaisten markkinaliberaalien porukka. He näyttäytyvät perinteiden puolustajina, mutta samalla varjolla voidaan näppärästi ajaa myös kaikkea muuta. Ja tässä on nykyisen konservatiivisen liikkeen kuolema. Kyseessä ei ole enää suuntaus joka rakentaisi terveitä ja pitkäikäisiä yhteisöjä. Moderni konservatiivi ei yhdistä, vaan hajottaa, hän piirtää tiukat taistelulinjat ja asettuu niihin. Homoja vastustetaan koska se kuuluu asiaan. Ilmastonmuutos kielletään koska se kuulu asiaan."

Tämä onkin tärkeä huomio. Sillä usein kun konservatiivit korostavat sitä että miten he eivät ole mikään ideologia, he kuitenkin toimivat hyvin tämän vastaisesti. He eivät ole pragmatisteja jotka kannattavat kansan yhteyttä, vaan riidanhaastajia jotka hakevat konfliktia. Uskonnolliset rituaalit myydään kansan rivit yhdistävänä. Oikein mitään syy-seurausyhteyttä sillä konfliktilla joita uskonnollisiin rituaaleihin pakottavat sitten nostavat ei enää olekaan. Pragmatisti laittaisi turvan kiinni. Nykykonservatiivi nostaa kierroksia. Sillä kysymys ei oikeasti ole siitä että asioilla olisi syy-yhteys, vaan siitä että ensin on päätetty että puolustetaan yhteistä uskontoa ja sitten keksitään tälle presuppositionistisesti mitä tahansa syitä jotta tämä ehto toteutuisi.

Konservatiivit toimivat tällä presuppositionistisella strategialla muutoinkin. Ja tämä näkyy varsin hyvin siinä miten vähän näkemysten kirjoa konservatiiveiksi nimittäytyvillä yleensä ottaen on. Jos perustelu huonon argumentin vastaan tullen on "mutta kyllä se voi olla ja koherentisti voidaan ajatella näin" ei kuitenkaan selity miksi tämä linkki asian ja ideaalin välillä on paljon heikompi kuin se korrelaatio jolla tätä ideaalia ajavat kannattavat tätä asiaa.
1: Eli jos kaikille yhteiseksi pakotetun uskonnonrituaaliston yhteys yhteiskuntarauhaan on teoreettinen ja yhteys mahdollinen mutta utooppinen, niin miksi yhteiskuntarauhateoriaan vetoavista miltei kaikki uskovat tähän eivätkä siihen vaihtoehtoon joka on hyvinkin relevantti vaihtoehtoteoria. Koska konservatiivi ei oikeasti ajattele lopputulosta ja seurausketjua jolla tähän päästään vaan hän ensin on valinnut ne miten pitää olla ja väitää niiden liittyvän yhteiskuntarauhaan. Jos yhteys olisi ehdoton ja varma, olisi yhteys selvä. Mutta hyvin usein mielipidekirjoa olisi olemassa, mutta tätä kirjoa ei suinkaan käytetä vaan ollaan hyvinkin yksimielisiä siellä missä itse ideaali antaisi sille hyvinkin paljon tilaa. Tämä on oire joka kertoo kaksinaamaisuudesta, eli siitä että oikeasti takana ei ole pragmaattisuus vaan ideologia joka yritetään naamioida pragmaattisuudeksi. Siis eräänlaista pseudotiedettä.

Suomi : Vakava yritys olla Platonin valtio

Platonin "Valtio" on pohjimmiltaan teos kyyläyskulttuurista ja diktatuurista. Jokainen Suomalainen vähänkin filosofiaa tunteva paheksuu sitä virallisesti. Kuitenkin käytännössä, jos suurin osa kaikenlaisista yhteiskuntamalleista otetaan tarkasteluun, niin valtaosa ihmisistä kannattaa nimenomaan jotain joka muistuttaa Platonin valtiota aivan käsittämättömän paljon.

Katsotaan hitusen Platonin valtion perusideaa. Hän jakaa ihanteet eri ammatteihin. Ammatteihin valittiin ihmisyksilön luonteen mukaan, lahjakkuuksien mukaan. Platonilla Hallitsijat olivat viisaita, heillä oli apunaan virkamiesmäisiä Apulaisia, jotka yhdessä olivat Valvojien kasti. Viisaus katsottiin yksilön ominaisuuksista. Ja korruption välttämiseksi heille ei annettu paljoa rahaa. Heillä oli valtaa mutta ei varallisuutta tai seksuaalista menestystä. Muutoin yhteiskunnassa roolit jaettiin kykyjen mukaan. Lisäksi valtiota kuvasi velvollisuudentunto jossa jokaisella oli rooli ja jokainen oli velvoitettu ahkeruuteen. Esimerkiksi naisilla oli velvollisuus imettää - ja tämä oikeus ei koskenut omaa lasta vaan äidille voitiin määrätä jonkun toisen lapsi. Ja tätä kaikkea tietysti myös valvottiin ahkerien vartioiden toimesta. Platonilla kaiken ytimessä oli yhteishyvä. Esimerkiksi hallitsijoiden oletettiin olevan motivoituneita koska heidän kieltäymyksensä olivat pohjimmiltaan valtion parhaaksi. Jenginpetturuus oli niin kamala asia, että Platon kannatti esimerkiksi propagandan häikäilemättömänkin käytön. Ja riitasoinnut olivat niin vältettäviä että monikielisten soittimien soittamisesta lapsille tehtiin rajoitteita, etteivät saisi muitakin riitasointuisia ajatuksia. Runoilijoita ei Platonin valtiossa ollutkaan.

Platonin valtiota on tietysti moitittu alusta asti. Jo Aristoteles moitti tätä mallia siitä, että huipulla oleminen ei ole kannustavaa jos siitä ei hyödy. Ja tämä on se ainut mistä Suomessa on joustettu. Modernimpi Popper paheksui mallia laajemmin ja hänestä mallin perusongelma oli enemmänkin siinä, että jopa meritokratia on helvetillistä koska se palkitsee lahjakkaimmat parhailla, kiinnostavimmilla ja parhaiten tuottavilla töillä kun taas muut saavat tyytyä likaiseen ja ahdistavaan työhön.

Karkeasti ottaen pääsyy siihen miksi ihmiset tuskin huomaavat että he kannattavat Platonin mallia jossa korruptiokontrolliin liittyvä köyhyys on poistettu johtuu siitä että keskustelu siirretään tyypillisesti "nature vs. nurture" -teemaan. Eli keskustellaan siitä ovatko ominaisuudet opittuja ja kasvatettuja vai periytyviä. Ero on kuitenkin loppupeleissä melko turha. Sillä Platon puhuu lahjakkuudesta (ja pohjimmiltaan sen palkitsemisesta). Hän puhuu ilmenevistä ominaisuuksista, ei siitä miten nämä ominaisuudet ovat syntyneet!

Nature & Nurture alta pois

Tässä kohden ihmiset mieluusti puhuvat esimerkiksi siitä onko älykkyys periytynyttä vai opittua. En usko että maailmassa on aidosti jäljellä ainuttakaan geneettiseen determinismiin uskovaa vakavasti otettavaa ihmistä. Siksi valtaosa periytyvyysargumentaatiosta näyttääkin ampuvan ohi valtaosasta älykkyyden periytyvyyteen liittyvistä käsityksistä. Esimerkiksi usein korostetaan että valtaosa johtuu stimulaatioista ja vastaavista. Usein korostetaan että vanha periytyvään älykkyyteen perustuva malli korosti elitismiä ja yritti esimerkiksi ylläpitää brittejen luokkajärjestelmää. Joka on itse asiassa on hyvinkin totta. Kuitenkin kun mietitään mitä heritabiliteetti tarkoittaa, asit näyttävät hyvinkin erilaisilta. Heritabiliteettihan on siitä mielenkiintoinen että se on (a) prosenttiluku (b) ja se aika usein riippuu ympäristöstä.

Esimerkiksi jos katsotaan pituutta, voidaan huomata että ympäristö, tarkalleen ottaen ravinto, johtaa vahvasti pituuden kasvuun kaikilla. Ympäristö voi määrittää valtavan määrän pituuseroista. Huvittavaa onkin se, että ympäristö ratkaisee silloin kun tätä ympäristöä on rajoitettu. Jos ruokaa on vähän, kulttuuri vaikuttaa enemmän. Tämä voi olla huvittava käsitys, mutta on helppoa muistaa että pituudessa oleva potentiaali on kuitenkin vahvasti perinnöllistä. Näin ollen jos ruokaa on paljon saatavilla, ihmiset kasvavat potentiaaliinsa ja erot entistäkin vahvemmin johtuvat juurikin perimästä. Absoluuttinen pituuden määrä selittyy valtaosalla ympäristöstä. Mutta suhteelliset pituudet muihin samanaikaisiin ihmiseen selittyvät lähes pelkästään perimällä. Kun kaikilla on tarpeeksi ruokaa et voi enää katsoa pituutta ja arvata tämän sosiaalista säätyä, sillä ympäristö ei selitä suhteellisia eroja.

Älykkyyden kasvussakin Flynnin efekti näyttää että ympäristön erot ovat olleet merkittäviä. Älykkyysosamäärä nousee valtavan nopeasti. Eikä tätä nopeutta voida mitenkään selittää evoluutiolla, koska mikään tunnettu evoluutiomekanismi ei voisi toimia noin nopeasti. Jos erot olisivat sitä että perimän geenifrekvenssit muuttuisivat populaatiossa noin ripsakkaasti, ja Flynnin efekti selittyisi pelkästään geeneillä, minä kääntyisin uskomaan Intelligent Designiin välittömästi. (Ihan oikeasti!) Tämä valitettavasti tarkoittaa sitä että perimä määrää suhteelliset erot. Eli fiksuimmat ovat entistä vahvemmin perimän determinoimia. (Ja yhteiskunnassa pärjääminen on usein suhteellista. Vähän kuten itsensä köyhäksi kokeminenkin.)

Itse asiassa voidaankin huomata että periaatteessa lahjakkuus johtaa aina suhteellisiin eroihin. Ja tässä kohden on lopputuloksen kohdalla melko lailla irrelevanttia onko kasvatus vai perimä syynä. Sillä yhteiskunnassa jotkut joutuvat kuitenkin pohjalle. Se, onko tämä suvun statuksen mukaan määräytyvä asia vai perimän ohjaama kertoo vain siitä keitä palkitaan eniten. ~ Ja luokkayhteiskunnassa asialla ei edes olisi eroa. Jos lahjakkuus on mittarina, niin eliitti voi perustella vallassasiirtymistään sillä että lapset on kasvatettu pienestä pitäen johtamaan, toisin kuin köyhälistön kakaroita joiden vanhemmilla ei ole ollut edes tietotaitoa jota siirtää. Periytyvyyttä vanhemmilta lapsille on niin monenlaista. Kasvatus ja perimä ovat itse asiassa monesti niin vaikeasti toisistaan erotettavia että erotuskeinoksi joudutaan käyttämään kaksostutkimusta, jossa saman perimän omaavia identtisiä kaksosia "laitetaan erilaisiin oloihin" ja katsotaan miten käy, mitä eroja syntyy vai syntyykö niitä.

Luterilaisen työmoraalin meritokratia-ansa

Kun puhutaan "suomalaisesta työnteosta", nostetaan aina esiin luterilainen työmoraali. Se on mielikuva ja ihanne johon vedotaan. Se on pohjimmiltaan sitä velvollisuutta jota Platonkin kannatti. Siinä korostetaan että suhde työhön on tärkeä. Jokaisella on Jumalan määräämä rooli, jota tulee noudattaa ahkerasti. Ihmisen on velvollisuus olla ahkera. Tuen ja avun hakeminen on häpeä koska se on haitaksi yhteisölle. Tätä pidetään nöyränä ja hyvänä.

En kykene näkemään suurtakaan eroa Platonin valtion ja esimerkiksi presidenttimme Niinistön käsityksistä. Oikeistolaisilla on muutoinkin hyvin vahva ahkeruuteen velvoittamisen ja lahjakkuudesta palkitsemisen henki. Henki joka jostain syystä näkee aina vain ne joilla menee hyvin. Ja se olettaa että kun hän itse vaikka filosofiakirjoja tuottavana tyyppinä on onnellinen tekemisissään, niin se tarkoittaa sitä että roskakuskinkin pitäisi oppia näkemään hyvä omassa työssään. Tai että jollakulla olisi todella sellainen psyyke että roskakuskeus olisi hänelle ilo ja nautinto. Ja että näitä olisi relevantisti niin monta että yhteiskunta todella pyörisi jos kaikki todella optimistisoituisivat ja suostuisivat tekemään vain töitä joista nauttivat.
1: Ja tyypillistä on se, että he ovat oikeistolaisia vain kun heillä on se hyvä asema. Kun se katoaa ja köyhyys tai vaikkapa onnettomuudesta saatu aivovamma kolkuttamaan niin muuttuu se "Laamannin poikakin äkkiä luokkatietoiseksi." Yrittelijäs nuori voi kertoa että hänestä kuka tahansa voi hankkia itselleen 30 000 euron kuukaisitulot jos vain yrittää. Kun tulotaso romahtaa vaikka talouskuplan puhjettua, nämä puheet katoavat häneltä. Mutta ei tietysti niiltä jotka ovat jossain uudessa kuplassa menestyneet ja ovat tällä hetkellä huipulla. He ripeästi keksivät argumentteja sille miksi heidän ei tulisi luopua saamastaan.

Kannustimista, lahjakkuuden ja yrittämisen palkitsemisesta, yhteisestä hyvästä ja vastaavista puhutaan alati. Ja tavat ovat yllättävän paljon samaa kuin mitä Platon esitti. Osa näkemyksistä saa lisäbonusta ; PerusSuomalaisillekin taiteella on tärkeänä roolina ylläpitää Valtiota. Postmoderni tekotaide, sen rooli on sama kuin Platonin valtion runoilijoiden.
Itsekin olen toki niitä ihmisiä jotka dissaavat hölmöjä koska ei saisi tehdä asioita joihin ei ole lahjoja. Karkeasti ottaen vihaan huonoutta. (Etenkin itsessäni, sillä oma idiotismi on aina ongelma jolle voisi teoriassa tehdä jotain mutta ei käytännössä onnistu joten tästä ongelmasta tulee olotila..) Siedän erilaisia huru-ukkoja jos he ovat crankeja. Olen jopa myötämielinen heille koska he eivät sentään ole tylsiä vaan vaikka eivät ole ehkä oikeassa tai rationaalisia, he ovat kuitenkin fiksuja - toisin kuin kuten suurin osa jotka ovat rehellisesti sanoen tylsistyttäviä. Kannatan kannustumista ja sitä että ihminen opettelee olemaan hyvä - tai edes että harjoittelisi niin että "suck less". Nähdäkseni reiluus on sitä että sukupuoli, sukunimi tai vastaava ei määrää asemaa ja uraa, vaan että tulokset ratkaisevat.

Platonin ajatuksissa on vaarallista vetoa.

Jos lahjakkuuteen ja demokratiaan perustuva rakennelma ei toimi, on nähdäkseni melko selvää että joka ikinen utopia on pohjimmiltaan dystopia. Ja pohjimmiltaan, kaikesta huolimatta ... Olen onnellinen vasta kun viimeinen utoopikko hirtetään viimeisen dystopanrakentelijan suoliin. (Niin sanoakseni.)

---

Kirjoittaja tietää että moni ei pakota täystyöllisyyttä ja vastaavia. Usein rajoitteet ovat enemmän prosentuaalisia. Kysymys on lukumääristä eikä totaalikielloita. Mutta tässä on vähän kuten siinä missä olen selittänyt että mursut ovat Suomessa vain marginaalisesti marginaalisempi uhka kuin saimaannorpat. ; Rajoitteet, ehdot ja periaatteet ovat hyvinkin samat. Ihmiset dissaavat Platonia vastenmielisenä diktaturismina paljon vahvemmin kuin mitä tämä ero heidän omien ajatustensa ja Platonin ideaalien välissä on.

Kotisi vai Linnasi?

Kati Sinenmaa on monille internetistä tuttu. Hän on jopa eräänlainen crankin arkkityyppi, eli "periaatteessa fiksu ellei peräti nerokas". Se on enemmän siitä miten hän suuntaa tämän aivan selvän aivopotentiaalin. Hän on osalle tunnettu kenties vain periaatteessa herttaisena eksentrikkona jolla on tapa kohkata netissä. Ja hänen suhtatumisensa uskonnottomuuteen saa kieltämättä joskus asiattomia sävyjä, juuri sellaisia omituisia asiattomia sävyjä joita periaatteessa herttaiset ihmiset harjoittavat. (Joka ärsyttää itseäni erityisen paljon, noin yleensä.)
1: Hänellä on blogi. Blogi jonka alaotsikko "WHEN IN FINLAND DO AS THE FINNS DO" heijastaa juuri niitä omituisia fiiliksiä joita itselleni tulee Sinenmaasta. Se kehottaa olemaan maan tavalla englannin kielellä Suomessa. Lisäksi sen kirjoittaja on tietysti kaikkea muuta kuin keskivertoinen tallaaja, joten jos hän todella noudattaa tuota ohjetta niin se vaatii laveaa uudelleenmäärittelyä - ja jos näin tehdään ei se enää olekaan niin vastenmielinen kuin voisi luulla.
2: Tämän lisäksi hän on tunnettu ns. kivilinnasta. Hän oli aikanaan asunnoton joka rakensi Ilmalan nurkille asumuksen. Nykyään hän asuu keskuslämmitetyssä talossa ja käyttää internettiä. Osasta liikaa nettiä. Mutta rehellisesti sanoen jos itse olisin joskus ollut asunnoton, en tosin minäkään varmaan tekisi muuta kuin olisin netissä. En tulisi pois ikinä. (Sinenmaa on tullut pois metsästä mutta kermapersettä hänestä ei ole tullut. Häntä ei siksi vaivaa samaa mikä tuntuu olevan monessa muussa henkisessä kentässämme. Moni on "enkelipöly -DI" joka on jossain vaiheessa tajunnut että huuhaalla tienaa paremmin kuin diplomi-insinöörinä ja sen kanssa ei edes tarvitse osata mitään, paitsi hokea latteuksia ja onnellisuuspaskanjauhantaa joita kuitenkin saa tarpeen tullen vaikka teepussien lisälappusista.)
3: Sinenmaan kivilinnaprojekti on heijastunut myös dokumentissa "Kosminen näytelmä". Se on dokumentti jota en ole nähnyt. Se on dokumentti josta ei kuulemma tullut sellaista mitä Sinenmaa itse oli ajatellut. Mutta se on jotain joka kuitenkin tulee aina mainita. Se on se dokumentti jonka nimi seuraa Sinenmaata, todennäköisesti hautaan asti.
+: Jostain syysä Sinenmaa ei sen sijaan ole wikipediassa (pitäisi), vaikka esimerkiksi Uuden Englannin Nahkamies ja muut vastaavat kulkurit ovatkin osana projektia. Myöskään kivilinna ei ole wikipediassa. (Pitäisi.) Eikä virallisissa turistiesitteissä. (Pitäisi.)

Moni voisi luulla että paatuneena skeptikkona haluaisin pilkata huruakkaa joka kärrää kiviä. Kuitenkin asia on pikemminkin päin vastoin. Kaikki se mihin skeptikkona haluaisin puuttua on tapahtunut keskuslämmitetyissä tiloissa. Kivilinnan rakentaminen sen sijaan on niin sanoakseni fucking awesome. Lähdinkin katsomaan sitä ikään kuin nähtävyytenä ja kuriositeettina. Halusin lähteä katsomaan sitä mahdollisimman vähillä tiedoilla, joten yritin unohtaa jopa kaiken sen mitä olin kuullut.

Ilmalassa Sinenmaan rakennelma näkyy suoraa Ilmalan asemalta. Ei toki vahvasti, mutta riittävästi, jos tietää mitä etsii. Jos en olisi tiennyt Sinenmaasta, mäki olisi silti huutanut ihmiskäden manipulaatiosta. Olisin tosin luultavasti olettanut sen liittyvän jotenkin juoksuhautoihin tai vastaaviin. (En ole mikään erityisen hyvä rautainen eränkävijä, mutta osaan lukea maastoa ja etsiä eläimiä siten että armeijassakin ihmettelivät upseeritkin. Etenkin kun en havainnoinut ollenkaan janttereita tahi "vihollis"sotilaita, esimerkiksi.) Sinne nähdyn luo löytämisessä vaikeinta onkin Ilmalan erikoinen tapa hoitaa asemalle meneminen ja sieltä poistuminen.

Tosin kun asematunnelista kiipii ylös, on sillan päältä ja täältä linnasta saa hyvän kuvan ; Kesäaikaan siitä ei varmasti saisi mitenkään kokonaiskuvaa koska vihreys peittäisi näkymää liiaksi. Näin talvisin sen sijaan tilanne on toisin. Tosin lumi tietysti myös varmasti peittää paljon yksityiskohtia. Tässä vaiheessa mainostetut puheet olivat luoneet odotuksia. Kun katsoin sitä maisemana olin hieman pettynyt. Sillä minulle oli ikään kuin kerrottu väärin. Tekniset tiedot isoista metrimääristä ja parhaimmillaan 3m korkeudesta olivat ikään kuin luoneet odotukset jostain massiivisesta. Ne eivät olleet valehtelua mutta ne eivät olleet tottakaan. Ajattelin kuitenkin käydä vilkaisemassa tarkemmin lähempää. (Sinenmaa on ilmaissut että vierailla saa, kunhan tekee sen omalla vastuullaan eikä riko.)

Ennakko-oletuksissani kivilinna oli jostain syystä sijainnut nimenomaan tasamaalla. Se on kuitenkin rakennettu rinteen juurelle. Itse en luultavasti rakentaisi asumustani tämänlaiseen paikkaan koska luultavasti sinne tulvii vahvasti etenkin keväisin. Asiaa ei auta se, että aivan selvästi mäen ympäri kulkevaa tilaa käytetään lumen kasaamiseen. Ympärillä oli suoraan sanoen valtavat määrät lunta. Jonkinnäköistä hienotunteisuutta lumienkippaajilla oli kuitenkin ollut, koska lumikasoja oli kaikkialla muualla paitsi niissä paikoissa joissa ne olisivat olleet kivilinnan päällä tai sitä rikkomassa. Sitä oltiin osattu arvostaa. Tämä oli jonkinlainen pieni vihje siitä minkälaista erikoista voimaa tuolla koostaan huolimatta yllättävän pienellä paikalla oli.

Tien alas asti kierrettyäni näkyi korkein osa muurista. Muu osa oli matalampaa, eikä muurilla ole mitään tasakorkeutta - eikä rehellisesti sanoen mitään määrättyä kaavamaista muotoakaan. Kuitenkin jokainen kohta on juuri siinä missä pitääkin. Tässä vaiheessa tajusin että tässä on kyseessä jostain muusta kuin turistinähtävyydestä. Kyseessä oli ensi sijassa jonkun koti. Tapanani ei ole "ryskiä" luonnossa tai maastossa - se on pirun energiaa tuhlaavaa ja huonoa liikkumista. Kuitenkin virallinen mökkiin kulkeva polkukaan ei ollut mitenkään käveltävä. Pääsy varsinaiselle "linnanpihalle" onnistui varsin helposti oksankaan katkeamatta. (Tosin ympäristössä näkyi että kaikki eivät todellakaan ole olleet yhtä varovaisia. Esimerkiksi osa oli katkonut luultavasti ihan tahallaan joitain oksia.)

Linnanpihalla olo olikin sitten sellainen mikä on kun vierailee toisten ihmisten pihoilla. Tunne oli itse asiassa erityisen korostettu. Tunne on tietysti omituinen koska nähdäkseni Sinenmaa ei suoranaisesti asu kivilinnassaan - vaikka ei projektiaan varmasti koskaan lopullisesti hylkääkään. Lisäksi koditon Sinenmaa tuskin omisti maata jolla oli, eikä ollut ostanut tarvikkeita. Tekninen ja juridinen omistusoikeus on kuitenkin tässä kodintunnussa totaalisen irrelevantti. Jos Rousseau arvosti jaloa villiä ja halveksi sitä ihmistä joka ensimmäisenä rajasi alueen ja sanoi että hän omistaa sen, hän luultavasti tajusi vain sen juridisen omistusoikeuden puolen. Mutta ei sitä oleellista, sitä jota ilman villi ei voi olla jalo. En oikeastaan voinut nähdä sitä suoraan minään "kivilinnana" koska se olisi ikään kuin sodankäynnin väline ja nähtävyys. Tämä oli Sinenmaan koti ja sinänsä todella hieno yhden ihmisen aikaansaannos. Jos yksin pykää ja saa omin käsin aikaan jotain tuonkin kokoista, se on jo yksistään yhden hulluuden arvoista. (Enkä tässä suoraan väitä että Sinenmaa olisi hullu, vaan enemmän että vaikka hän olisikin niin se olisi silti sen arvoista.)

Sinenmaalla oli myös ilmeisesti pyöräkorjaamo tai niiden kanssa puuhasteluun liittyvä pieni tila sekä jonkinlainen asumuksentynkä. En ottanut valokuvia niiden sisällöstä samoin kun en tunkeutunut näille alueille koska toisen kotiin ei mennä silloin kun hän ei ole kotona - ei silloinkaan kun hän ei asu siellä! Pihallakäymisessäkin oli hieman sitä oloa jota oli joskus lapsena omenavarkaisilla käydessä. (Kykenen tunkeutumaan toisten ihmisten pihoille mutta en heidän rakennuksiinsa. Katto tekee paljon!) Samalla huomionarvoisaa oli, että tuhopoltto vuodelta 2008 näkyy yhä. On raivostuttavaa, että toisten tekemiä ja rakentamia asioita rikotaan niin että niitä ei enää voi käyttää. Polttamisessa on vielä jotain aivan erityistä ikävää symboliikkaa. Pyromaaneilla täytyy olla jokin pippelivika (kuten sellainen että heillä on pään ja aivojen sijasta pippeli ja terska). Mikään tavallinen munuaisvika jossa munuaiset ovat syntyjessä väärinpäin niin että ne pumppaavat kaiken kusen päähän ei yksinkertaisesti selitä tämänlaisen toimijan aktioita.

Linna ei ollut yhtä iso kuin ajattelin, mutta jotenkin se oli paljon merkittävämpi. Koko ei ole kaikki, kuten naiset (minulle) sanovat. Koin että jotenkin poistuin tästä kivikodista hieman parempana ihmisenä. (Vaikka poistuinkin puikkelehtimalla muutalta kuin portista, joka on tapa jonka Sinenmaa yhdistää ääliöihin. Tosin puolustuksekseni sanon että kulkemiseni on puikkelehtimisessaan hieman eri tasoa kuin keskivertoihmisellä. En särkenyt yhtään mitään, ainutkaan oksa ei taittunut.) Tätä ei rehellisesti sanoen tapahdu usein. Usein tuntuu että maailma lähinnä tuppaa kyynistämään. Kivilinnaan heijastuu outoja varjoja ja ne tekevät outoja ihmisille.

Uskonvastustajille tuttia suuhun

Piispa Jolkkonen osaa yllättää monesti. Tällä kertaa hänen argumentaationsa perustui sille, että kastaminen on tärkeää koska kirkkoon kuulumisesta saa vähemmän etua kuin S -etukortista. Kirkko tarvitsee rahaa ja etujen pyytäminen olisi kirkolle vierasta ahneutta tai ajatus on muuten eikirkollinen. "S-etukortilla saa enemmän etuja kuin kirkon jäsenyydellä, arveli piispa Jari Jolkkonen Haastettu kirkko -seminaarin puheenvuorossaan 8.4.Tampereella. - En usko että kirkko pärjää jäsenyyskilpailussa korostamalla jäsenyydellä saatavia etuja. Se on uhria ja rakkautta korostavalle kirkolle vierasta." (Kirkko ei selvästi ota tässä kohden eturintaman näyttäjää eikä Jolkkonen esimerkiksi suostu leikkaamaan palkkaansa ja muita etuja kaupan kassan minimipalkkojen tasolle.) Jolkkonen sen sijaan korostaa sitä että vauva on homo religiosus, ja kaste on vauvalle tärkeä; "Jolkkonen viittasi Justin Barretin ja Roger Triggin kansainvälisen tutkimusryhmän tutkimustuloksiin, jotka osoittavat, että lapset ovat syntyessään uskonnollisia. Barretin tuoreessa kirjassa Born Believers osoitetaan, että lapsilla on synnynnäinen taipumus uskoa jumalaan. - Aivan kuin hampaat ovat lapsessa idullaan, niin on uskonnollisuuskin."

Nähdäkseni tämä homo religiosukseen vetoaminen on hyvin yleinen näkemys jolla kastamista nykyään puolustetaan. Kirkko kokee ateistien argumentin "jokainen on syntyessään ateisti" tärkeäksi. Alkuperä eikä opin järkevyys ja jäsentyminen onkin tärkeää nykyaikana kun oikein kukaan ei osaa kristinoppia ; Tai kuten asiasta ilmoitettiin minun kuulteni "Ausburgin tunnustukset sun muut hömppäkirjat pysyvät suurimmalle osalle suomalaisista täysin tuntemattomina hamaan hautaan saakka." Vielä kun saisi jonkun todistamaan että vauvat olisivat syntyjään kristittyjä, niin valtionkirkkomme ilolla viittaisi siihen. Sillä kirkolle tärkeää on että kaste ei ole vauvan valtaanottoa jossa vauva alistetaan dogminkuuntelulle ja että hänelle annetaan oikein määrätty dogmatisoija (kummi) tähän tarkoitukseen. Kirkko haluaa korostaa että kaste on vauvan oma tahto. Sitä voidaan kuulla jopa sellaista että "ei vauva ole koskaan minulle vastaan sanonut." Itkevät vaan kovasti joskus.
1: Tämä on mielenkiintoista koska tapoja määrittää vauva uskonnolliseksi on vedota (a) vauvojen kykyyn aistia intentioita esimerkiksi ihmisissä ja kappaleiden liikkeissä olisi uskonnollisuutta. Kuitenkin jos minä muutoin menen selittämään että uskonto on antropomorfismia, niin uskova sanoo heti loukkaantuneena että tämä ei vastaa sitä hienoa filosofien jumalaa jota teologia käsittelee ja että antropomorfismi on taikauskoa. (b) Tälle ainut toinen vaihtoehto on se, että uskonnollisuus on skeemojen, perusajattelupohjien, sekoittumista. Eli vauva ei erota mielikuvitusta ja todellisuutta. Kuten Pascal Boyer korostaakin. Tämä korostaa sitä että vauva ei ainakaan ole kovin jäsentyneesti homo religiosus ja on itse asiassa järkevämpää sanoa että ihminen on helposti opetettavissa uskonnolliseksi, kuin että hän olisi uskonnollinen itsessään.
2: Toinen syy on oikeastaan teologinen ja tavallaan Jolkkoselle tärkeämpi. Sillä luterilaisen kirkon luulisi tietävän että Luther ei oikeasti liitä kastetta pelastukseen ollenkaan. Edes rippikoululla ei luterilaisuudessa ole usenkaan juurikaan väliä väliä - ja pietistiset suuntaukset peräti ylikorostavat sitä että omaoppisuus ja sydämen usko eikä opiskelu on tärkeää. Itse asiassa kastetta tarvitaan juuri sen takia että lapsi ei ole luonnostaan kristitty. Vaahtoranta Luther -säätiöstä korostaakin tätä teologista puolta ja esittää että "Lapsi ei ole syntyessään ateisti, vaan epäjumalan palvoja - niin kuin me aikuisetkin, ellei Kolmiyhteinen Jumala saa pelastaa meitä luontaisesti vääristyneen luonnollisen uskonnollisuutemme kourista."

Teologisesti Jolkkonen siis pohjimmiltaan antaa teologisia syitä pysyä poissa luterilaisesta kirkosta. Tällä ei tietysti ole väliä kulttuurissa jossa ihmiset eivät keskimäärin välitä teologiasta paskaakaan. Kaste on erittäin monelle lähinnä perinne, ja peräti hiipuva sellainen. Lapsen halutaan ottaa osaa tilaisuuksiin koska itse ollaan oltu ja on nähty kun muut ovat käyneet. Jatkuvuuden tunne ratkaisee. Ja kyllähän moni korostaa että tämä on osa suomalaista kulttuuria, ja kulttuuria tulee kunnioittaa - jos ei muuten niin sitten vähän samalla tavalla kun joskus voidaan käden takaa haukotella niille muinaissuomikantelesoittelija-kansantanhuajille - ja loppuun taputus.

Arhi Kuittisen teorian mukaan Jolkkosen strategia onkin korostaa samanaikaisesti että ateistit ovat hassuja mutta kuitenkin uhka kirkolle. ; Kun Jolkkosen lausunto nousee otsikkoon jossa vauva ei ole tuttisuuateisti, on kyseessä tietysti signaali jossa voidaan virallisesti pestä kädet vastuusta kun tuttisuu -sana koskee vauvoja. Mutta kuitenkin samalla voidaan liittää mielikuva jossa tuttisuu koskee nimenomaan ateistia. Nähdäkseni tämänlainen sävy voidaankin aistia. Uskonnottoman - minkäänlaisen miten suvaitsevan ja uskontomyönteisen uskonnottoman tahansa - kannalta Jolkkonen ei ole kaiken kaikkiaan mikään ystävällinen tahi miellyttävä mies. Hän ei ole poikkeus. Ja hän on piispa. Johtohahmot kertovat allaan olevasta instituutiosta paljon. Jolkkosen kohdalla ne eivät sano mitään kovin hyvää. Mutta sitäkin enemmän.

Mutta vielä Jolkkosta astetta vahvemman löytää samalta päivältä. - Löytääkseen uskonnosta asennevammaa ei tarvitse selata kalenterikuukausien taakse. Eikä tarvitse käydä edes ulkomailla. Yksi päivä on aina uskonnottomalle likimain aina enemmän kuin riittävä aikaväli jotta löytyy useampi kuin yksi julkinen vittuilu uskonnon taholla oleellisen vahvasti pyöriviltä lausujalta. - Tämän sanojana on Päivi Räsänen. Hänkään ei ole ollenkaan harvinainen näky tässä asiassa.

Aiheena on eutanasia johon Räsänen tarjoaa kompromissiksi sedaatiota. Räsänen korostaa aivan suoraan että ""Uskon, että kansalaisten näkemys perustuu osin väärinkäsityksiin terveydenhuollon kyvystä auttaa saattohoidon aikana", Räsänen kommentoi tulosta. "Koskaan ennen ei ole ollut niin hyvää mahdollisuutta hoitaa erilaisia oireita ja kärsimystä kuin nyt. Voi vaikka nukuttaa", Räisänen sanoo viitaten sedaatioon. Sedaatio tarkoittaa potilaan vaivuttamista lääkkeillä unen kaltaiseen tilaan." Tässä lausunnossa itse asiassa on varmasti jonkin verran perää. Kuitenkin kun katsoo Räsäsen strategiaa pitkältä tähtäimeltä ei voi olla huomamatta että Räsänen keskusteli kirjoihin ja kansiin kantojaan eutanasiasta. Hän kävi keskua Myllyniemen kanssa. Ja lopputulos oli kirja "Mitä maksaa ihmishenki?" Siinäkin Räsänen on järkyttynyt (s. 118) "Viittasit vuonna 2004 tehtyyn mielipidetiedusteluun, jonka mukaan kolme neljästä suomalaisesta hyväksyy eutanasian. Myönnän että tulos oli järkytys minullekin." Siinäkin Räsänen korostaa eutanasian kauheutta tavoilla jotka lähinnä kertovat hänen elävän paranoidissa maailmassa jossa eutanasian ja eugeniikan välillä ei ole mitään eroa. Eli jos eutanasian saa halutessaan niin vammaiset ja mummot vain murhataan. Siinäkin hän korostaa sedaation merkitystä.
1: Valitettavasti sedaatio on otettu yleensä huomioon eutanasiakeskustelussa, ja tässä kohden onkin selvää että Räsänen harjoittaa vanhaa apologeetikkojen kikkaa. Toistoa. Argumentti joka on saanut vasta-argumentteja vain toistetaan. Tässä hänen ehdotuksensa esitetään ikään kuin kompromissina vaikka on selvää että se ei voi olla mikään vastaantulo kun siinä vain toista yritetään saada liikkumaan kun itse pysytään paikallaan.
2: En ymmärrä miten sama paranoija ei yllä sedaatioon. Onhan sitä helppo laittaa ihminen omin luvin tajuttomaksi tai antaa  tähän päälle vahingossa yliannostus. Jos hoitajat todella ovat murhaajapsykopaatteja jotka kiertävät valvontaa, niin tottakai tälläistä tapahtuisi ihan yleisesti! Tämänlainen vihjaa siitä että Räsänen ei oikeasti usko että maailma on niin paha. Hän on vain Hollantilaisten kristittyjen kauhujuttuja kuunnellut paniikkipuheilla omaa uskonnollista agendaansa vastoin tiukan enemmistön demokraattista kantaa vetävä ääliö joka nimenomaan päättää muiden elämästä ja kuolemasta, asettaen oman uskonnollisen vakaumuksensa esimerkiksi minun vakaumukseni ja päätäntävaltani yli. Hän päättää että hänen vakaumuksensa saa päättää minun elämästäni ja kuolemastani oman vakaumukseni yli. Siinä on sitä kristillistä kunnioitusta jota Räsänen ja kaltaisensa harrastavat aina ja kaikkialla tosin muutenkin.
3: Mielenkiintoista on, että miten Räsänen ja kannattajansa eivät selkeästi osaa etiikkaa. Etiikassa on nimittäin tärkeää määritellä käsitteet ja käsitellä niitä loogisesti ja rationaaliesti ja koherentisti. Räsänen loukkaantuisi taatusti aivan helvetisti jos joku esittäisi vuodesta toiseen aina että kristillisten arvojen ajaminen tarkoittaisi sitä että haluaisi polttaa noitia. Räsänen sanoisi että tämä on olkiukko. Niin on olkiukkoa väittää että jos kannattaa eutanasiaa, niin kannatta eugeniikkaakin! Tämänlaisten peruskäsitetasolla tehtävien sekaannusten kanssa perseily vuodesta toiseen on sekä straw man, slippery slope, ad hominem että monia muita argumenttivirheitä. Mutta tietysti kun puhutaan Räsäsestä josta laillista kulkuetta pitävien päälle tehty lievä ampuma-aserikos kaasusumuttimella on "ymmärrettävää", ja jota ei siksi ole syytä hirmu vahvasti tuomita on jotain sen tyyppistä että sellaisen harjoittajan etiikan on oltava niin solmussa että tämänlaiset mokailut ovat odotettavissa. Itse asiassa jotenkin tuntuu että tämä olisi vaatimus että nykyään voisi olla "teologisesti tarpeeksi asioihin perehtynyt fundamentalistikristitty". Jännä juttu!

Tarkkasilmäinen voikin huomata että Räsänen ei itse asiassa edes argumentoi eutanasiaa vastaan tai kritisoi eutanasian kannattajien parhaita argumentteja. Ja itse asiassa Räsänen ei tässä vain kerro että hän on itse tiettyä mieltä. Hän aktiivisesti väittää ja esittää, että erimielisyys hänen kanssaan johtuu oleellisesti tietämättömyydestä. Tämä on todella alentava asenne, hän ei argumentoi vaan ottaa alentuvan asenteen jossa väittää ihmisten vaan olevan hänen kanssaan eri mieltä tietämättömyyttään. Minäkin toki haukun ihmisiä idiooteiksi, mutta pidän huomen siitä että teen tämän vasta argumentin jälkeen. En argumentin sijasta. Esa Riutta esittikin tähän hienon lausunnon. "Räsänen onkin väärässä. Etkö usko? No, se johtuu vain siitä että *sinä* et *tiedä* tarpeeksi Räsäsestä ja hänen mielipiteistään ymmärtääkseen miten tämä on alentavaa." Jos Räsänen esitti argumentin, niin tuo on täsmälleen sama argumentti joka kumoaisi sen. Lienee helppoa nähdä että Räsäsellä ei ole argumenttia.

Räsänen ja Jolkkonen edustavatkin itse asiassa muodikasta kristillistä keskustelutapaa. Se ei oikeastaan ole mitään keskusteua, argumentaatiota tai asioiden punnitsemista. Siitä mistä on kysymys saadaan aivan suorasanainen lausunto J. Budziszewskiltä. (Kyllä, minä kirjoitin tuon nimen enkä copy-pastennut sitä!) Hän ei argumentoi homoseksuaalisuuteen littyvillä asioilla vaan kertoo miten asiat ovat. Väitelauseet riittävät koska Totuus on puolella. Argumentit ovat häviäjille! Hyvä onelineri on voittajille! "Notice that these one-liners and two-liners aren't intended to prove our case to our opponents, and why not? Because deep down, they already know most of what we are trying to prove! A more realistic strategy is to refuse to take their posture of ignorance seriously, to blow away their smokescreens, to remove the mask from their self-deceptions and bring to the surface what everyone really knows." Tästä uskontokeskustleusta on käytännössä kyse. Uskonnonvapaus on Suomessa ja maailmalla käytännössä sitä että jos joku on ateisti, hänet velvoitetaan osallistumaan tähän yksisuuntaiseen vittuilu-vähättely-häiriköintiin. (Kykenen tähän yksinkin. Tosin rehellisesti sanoen olen itsekseni teräväkielisempi ja hauskempi, eli itse asiassa kykenen tähän yksin paremmin!)  Ja jos tästä suuttuu tai ei suostu osallistumaan niin saa lisänimen "vihainen" tai "militantti". (Ja kolmella lauseella päätellään että olet täysiverinen rageateisti ja vapaa-ajattelijakommunisti vaikka et edes olisi!)

Ja yllättäen vaikka homo religiosus -ihmiskuva onkin se jota myydään lempeimpänä osana uskontoa. Lempeyttä korostetaan sillä että sen kerrotaan tarkoittavan, että ihminen on luonnostaan uskonnollinen - toisin kuin viel 25 vuotta sitten jolloin teologisessa puheessa luontoon suhtauduttiin eri tavalla ja henki usein erotettiin ruumiista ja luonto oli siksi ruumiillisuuden ja synnin lähde. Pakottamisen puute tarkoittaa kuitenkin yleensä juuri päinvastaista. Sitä käytetään jonain jossa "luonnostaan" kaikki ovat jo valmiiksi samaa mieltä ja siksi erimielisyys on keinotekoista itseään vastaan tappelemista jota vastaan ei edes tarvitse argumentoida. Johon voidaan ottaa ylemmyydentuntoinen suhde jossa ne ovat väärässä koska ovat erimielisiä "luontoaan vastaan". ~ Lopputulos onkin se, että kunnioittava ja asiallinen uskonnottoman ja uskovaisen kohtaaminen Ei Oikeasti Koskaan Tapahdu. Aina siitä kuulee että uskovaiset ovat uskonnonvapauden kannattajia jotka osaavat kuunnella, ymmärtää ja kommunikoida - koskaan sitä ei näe missään tapahtuvaksi. Vähän kuin Loch Nessin hirviö on asiallinen homo religiosus -maailmankuvapohjainen uskonkeskustelu jossa uskonnoton ja uskovainen keskustelevat.

"Miks tollanen tyyppi tulis meille töihin" - eli kun tutkinto ei kannata

Minulle opetettiin kotona että koulussa että opiskelu oli kannattavaa juuri työelämän kannalta. Eli kun opiskelee, saa rahaa. Opiskelematon taas päätyisi köyhyyteen. Koska liian moni uskoi tämän, on maailmassa ilmiö nimeltä "akateeminen työttömyys". Olen törmännyt useampaan tämänkaltaiseen henkilöön.

Erikoista on, että humanistit ja biologit jotka eivät pääse alalleen töihin ovat kuitenkin varsin epähaluttuja myös kaikkiin sellaisiin töihin jonne käytännössä kävelee harjoittelemaan suoraan peruskoulusta. Sellaisetkin ammatit - itse asiassa etenkin ne - ammatit joissa aikaisempaa työkokemusta ei vaadita ja jotka ovat useimmille ensimmäisiä työpaikkoja ovat varsin haluttomia ottamaan töihin. Ilman tutkintoa on monesti parempi kuin tutkinnon kanssa.

Perushenkenä on se, että:
1: Työnhakijan uskotaan olevan lyhytaikainen työntekijä. Eli kun on tutkinto, niin se työ olisi pian tulossa. Tämä johtaa helposti työttömyysputkeen kun työpaikka ei uskalla ottaa töihin. Tämä on sinänsä merkityksellistä että tällä hetkellä esimerkiksi tietotekniikkapuolella aloja on vähennetty aika hurjasti. Opettajanpaikat täyttyvät ja sen jälkeen atk -ammattilaisilla on käytännössä tarjolla duunia niihin aloihin johon koulutus ei osu, ja johon siitä ei ole apua. Käytännössä sitä joutuu kaupan kassoille. Olettaen että huolisivat. Eivät huoli. (Hupaisaa sinänsä että noilla aloilla vaihtuvuus on ylipäätään melko suurta, joten pitkäaikaisuuden olettaminen ja odottaminen on tietyllä tavalla ... hoopoa.)
2: Toisaalta esiin nousee aina myös kysymyksiä rappion syiksi, etenkin jos onnistuu vakuuttamaan että on tulossa pidempiaikaiseksi. Kun fiksu ihminen hakee elämänuralle puhelinmyyjäksi, ei voi olla miettimättä taikasanoja kuten "alkoholiongelma". (Ei sillä, olen itse puhelinmyyntityötä tehnyt ja voin sanoa että "alkoholiongelma" on yllättävän monen puhelinmyyjän pahe. Eli alkoholittomuuden odottaminen on tietyllä tavalla ... hoopoa.)

Opiskelussa kannattaakin päästä alalle jota on opiskellut. Tai sitten ei pääse. Tutkinnosta tulee nimittäin välittömästi rasite jos ei pääse.

Toimii kuin takatukka

Purppuradynamo: Joko Kekkoslovakiaa puolustava "kansan tahdon" nimiinsä riistänyt komukka tai
"Kansan Puhtaita Arvoja tukiverkossa loisivilta" puolustava uuskonservatiivi.
Pirullakos noita toisistaan erotat?

"Takkiraudassa" kommentoitiin "Helsingin Sanomien" tekstiä jonka pääteema oli siinä että asiat tuppaavat paranemaan. Erityisesti keskiössä oli (19)80 -luku. Helsingin sanomat edustaa ns. kehitysoptimismia. Takkirauta taas konservatiivina haluaa jarruttaa.

En ole kehitysoptimisti. Esimerkiksi Esko Valtaojan luottamus siihen että tiede ratkaisee kaikki ongelmat kertovat enemmän hänen luonteenlaadustaan. Ja niistä kieltäytyminen taas kertoo kaiken oleellisen omastani.
1: Toki osa takkiraudan argumenteista on varsin omituisia. Kun hän selittää että "Mitä sapuskaan tulee, niin pyrkimys elintarvikeomavaraisuuteen oli tuossa maailmanpoliittisessa tilanteessa täysin ymmärrettävää: vuonna 1983 elettiin vielä neuvostososialismin aikaan, ja etelässä oli Neuvosto-Viro." ... "Suomessa ei ollut yhtään naispappia, koska luterilainen kirkko nojasi tiukkaan raamatuntulkintaan." hän ei suinkaan kerro miksi ajat olivat silloin paremmin vaan selittää miksi oli poliittisesti järkevää ja oleellista siihen aikaan että asiat olivat perseestä. Tämä tuo mieleen lähinnä ne kun mummot selittävät miten ennen oli paremmin kun sudet persiessä hiihdettiin 10 kilometriä kouluun karttakepillä hakattavaksi tulipalopakkasissa. On vaikeaa nähdä näissä oikein mitään ns. argumenttia.
2: Toki ylipäätään näen että konservatiivit unohtavat että ajat jona Helsingissä oli hirsipuukallio ja nälänhätä kiusanamme ovat oleellinen osa historiaa. Ylipäätään kun meille kerrotaan että maamme arvopohja on kristillisessä kulttuurissa tunnutaan usein nojaavan nykyajan ihanuuteen ja unohdetaan että historiassa - ajalla jolloin kristillinen kulttuuri oli oikeasti arvopohjan perustassa niin että se oli hegemonia eikä sitä tarvinnut ääneen mainita ja muutoin puolustella - unohtavat että nämä ajat joista perinne kumpuaa olivat oikeasti aika lailla hauen persiessä. Kukaan nykyajan ihminen ei suostuisi aikakonesiirtymään noitavainojen ja kulkutautien vuosikymmenille.

En kuitenkaan yritä tässä perustella että parantaako aika vai ei. Nähdäkseni tässä on aaltoliikettä. Ja tässä nimenomaan 1980 -luku voi olla hyvinkin oleellinen kuvastettava aika. Sillä nähdäkseni se toimii osittaisena selityksenä sille miksi nykyään on ns. uuskonservatiivisuutta. Eli miksi liikkeellä on historiamme ensimmäinen sukupolvi jossa on oleellisen kokoinen segmentti joka on kaikenkattavasti konservatiivisempaa kuin vanhempansa.

Otan tämän ajan symboliksi Commondore 64 -pelikoneen. Se nimittäin kertoo jotain hyvin oleellista tuosta ajasta.

Karkeasti ottaen ikäiseni nuoret voidaan jakaa kahtia. Oli ihmisiä joilla oli Commondore 64. Ja niitä joiden kavereilla oli Commondore 64. Se oli nimittäin aikanaan melkoisen järkyttävän kallis masiina. Se maksoi helposti duunarin kuukausipalkan tai ylikin. Se, että alemman keskiluokan perheeseen ostettaisiin sellainen oli vielä mahdolisuuksien rajassa, mutta se vaati älyttömät taloudelliset panostukset. Minun perheelleni, vähätuloiselle ja velkaiselle, Seekuusnepan hankkiminen olisi ollut sama kuin olisi lähtenyt ladalla kuuhun. Commondore 64 edustaakin aikansa statuskulttuuria.
1: En itse asiassa ole kovin katkera tämänlaisista asioista. Sillä tosiasiassa kateuskilpailu taitaa kuvastaa enemmänkin keskiluokkaa. Siinä kilpaillaan naapurin kanssa. Eri luokkatasojen välillä ei ole statuskilpailua, sillä eroa on liian paljon jotta kisaaminen olisi puolin tai toisin järkevää. Lisäpanostus ratkaiseekin hienovireisiä eroja oman luokkatasan sisällä. Minä olenkin tavallaan niin tottunut siihen että muilla on vempeleitä joita itsellä ei ole, että se omistamattomuus ei ole ollut mitenkään kiinnostavaa. Päin vastoin ; Oli kätevää että joillain kavereilla oli C64. Pääsi itsekin pelaamaan! ~ Kahdeksankymmentäluvussa "juppikulttuuri" ei ole se mikä haittaa ja ärsyttää vaan se että minua hakattiin silloin hieman liikaa. Ongelmani olivat ihan eri mittakaavassa kuin pelikoneiden omistusoikeuden tasolla.

1980 -luvulla oli optimismia. Optimismia ja kehitysuskoa. Joka murtui sitten kun lama tuli. Oleellista on se, että se mikä synnytti laman oli 1980 -luvun optimismi ja kehitysusko. Sitä kutsutaan kasinotaloudeksi. Kasinotaloudessa syntyi tuloja. Se oli ns. talouskupla jonka puhkeaminen tuhosi paljon yrittäjiä. Tietääkseni paljon meni myös niitä ihmisiä jotka aiemmin olivat uskoneet että kuka tahansa voi pärjätä ja tienata - kunhan vain yrittää. Konkurssi ei tietysti ilahduta edes kyynistä mieltäni.
1: Tässä optimisminhuumassa esimerkiksi nykyinen kotikaupunkini Kerava järkytti ihmisiä ostamalla esimerkiksi hevoskoristellun valopylvään ja muita krumeluureja. Itse asiassa omassa pihapiirissäni on näitä - silloin kyynikoiden sittemmin laman jälkeen kaikkien - tuhlaukseksi kokemia "taidepömpeleitä". Ne ovat kamalaa kasaria ja jos haluatte nähdä niitä, niin tervetuloa Keravalle. Kaupunkiin jolle 1980 -luku oli yksiä sirkusmarkkinoita.

Näkisinkin että osasyy uuskonservativismiin (ei siis koko syy mutta yksi oleellinen osa sitä) onkin se, että uuskonservatiivit muistavat sen ajan kun juuri heillä oli C64. He muistavat nämä optimistiset kasinotalousvuodet jolloin on enemmän kuin todennäköistä että heidän vanhempansa ovat olleet juuri niitä eliittejä jotka ovat ostaneet lapsilleen C64:n. Kasinotalouden optimistiset ja iloiset ajat ovat leimautuneet lasten mieliin. Lamasta he muistavat arvomaailman muutoksen ja se että asiat näyttivät menevän enemmän päin persettä. He näkevät muutokset yhteenliittyneinä sen sijaan että osaisivat yhdistää kasinotalouden ajat siihen mitä siitä sitten seurasikin.

Suomeksi: Väitän että erityisen moni uuskonservatiivi on kasvanut kermapersekulttuurissa johon he kaipaavat takaisin. Siksi ei pidäkään ihmetellä että he ovat nostaneet nimenomaan myytin tärkeäksi. Olihan kasinotalouden kuplaa edeltävässä tilassa oleellista juuri optimistinen kehitysmyytti joka kannusti ihmisiä. Heidän vanhempansa ovat joko olleet kasinotaloudesta hyötyneitä kyynärpäätaktikkoja tai heidän vanavedessään virtaavia. Jotka ovat iskostaneet ja ehdollistaneet lapsiinsa tämän kokonaisuuden kannalta varsin epäeettisen asennemaailman ja jotka yrittävät toisintaa muistamaansa nostalgista ihanaa lapsuutta toistamalla näitä oppeja. (Heillä aika on kullannut muistot - tavallaan syystä.)

Uuskonservatiivit yrittävätkin selkeästi luoda asennemaailmaa jossa pelotellaan liberalismilla - ja muistetaan Suomen tapauksessa moittia "kekkoslovakiaa" joka toki oli perseestä mutta heillä moitteen pääsyy on ideologinen, se että se on "kommunistinen". (Minäkin tosin muistan että vielä minun kouluaikana piti oikeasti hieman muistaa se, että kirjoitusten piti olla vasemmistolaisesti sävytettyjä tai se näkyi numerossa. Kekkoslovakian muisto oli etenkin vanhemmilla opettajilla lujassa.)
1: Kasinotaloudessa olevia pahiten moittineet olivat juuri kommunisteja. Ja Kekkoslovakiasta vapautuminen oli jotain jota ylväs kasarioptimismi edusti varsin ylpeästi. Siksi ei ole ollenkaan ihmeellistä että asiasta jaksetaan muistuttaa. Kasariasenne yhdistää kekkoslovakian kommunismin vastustamisen ja nykyajan nostalgiannälkäisen uuskonservatiivin.

Uuskonservatiivien maailmassa korostetaan juuri sitä että jos ei menesty se johtuu siitä että ei yritä. Ja jossa lössyttely ja köyhien auttaminen nähdään jonain joka on enemmänkin "riippukeinu kuin turvaverkko". Jossa köyhyyskurimus yritetään murtaa kertomalla optimistinen myytti. (Oleellista on että he usein näin tehdessään sekä moittivat että tukevat samoja talousjärjestelmiä. "Loisimalla" kontrolloidaan "kommunisteja" mutta samalla halveksutaan "ahnetta riistokapitalismia joka hukkaa arvot".) ~ Käytännössä uuskonservatiivit yrittävät luoda kasinokuplan ja sitä seuraavan laman uudestaan.
1: Heitä kuvaakin se, että jos lapset ovat - kuten Takkirauta esittää ja jonka kanssa kyllä olen yhtä mieltä monin paikoin - natural born psykopaatteja, niin C64 -kuplassa kasvaneet uuskonservatiivit ovat isoiksi kasvaneita lapsia. Kielletty huomio onkin korostaa sitä että heitä ja kommunisteja yhdistää juuri se, että he näkevät ihmiset ohjailtaviksi. Kommunistit korostavat vapautumista myyteistä ja omistamista. Uuskonservatiivit taas korostavat myyttejä ja yrittämistä.

Baabelin tornitalo - banaalin estetiikka vs. rujon kauneus

"Raamatussa" kerrotaan että melko pian vedenpaisumuksen jälkeen ihmiskunta kasvoi. He alkoivat rakentamaan jättimäistä tornia, joka haastoi Jumalan. Siksi hän rikkoi ihmiskunnan puhumaan monia kieliä, jotta tämänlaisesta pyhäinhäväistyksestä ei olisi toivoa jatkossa. Tämä voidaan nähdä erikoisena viitteenä siitä että "Iso Kirja" itse asiassa jossain määrin kannattaa monikulttuurisuutta. Tämä ei ole kovin suosittu tulkinta - kuten ei muuten ole sekään että uskontomme pitäisi kerrostalojen rakentamista jotenkin tabuna.

Itse asiassa Oswald Spengler liitti tornit oleelliseksi osaksi länsimaiseen kulttuuriin. Ne olivat perustaltaan jopa oleellisia Pyhyysnäkemystemme kanssa. Hän näki että kohoavat tornit juurikin ilmaisevan ihmisen halua, kaipuuta ja pyrintöjä kohti ääretöntä. Tornia kuvaakin aina jonkinlainen mahtipontisuus. Ne ovat jossain määrin jopa pömpöösejä laitoksia.

Tietyssä mielessä Baabelin torni kuvaakin juuri tätä samaa pyrintöä jota Spengler liitti etenkin yhteiskuntamme tornien rakentamisen "faustiseksi" määrittämäänsä luonteeseen. ~ Käsite "Faustinen" on tietysti poliittisesti värittynyt ja tarkoituksella sellaiseksi väritetty ; Se muistuttaa että Faust teki diilin paholaisen kanssa saadakseen tietoa ja vaikutusvaltaa. Faust möi ikuisen sielunsa höpön onnellisuuskirjan setistä, tosin itse asiassa vajaasta setistä. Nykyään kun halutaan myös ystävät sen vaikutusvallan lisäksi!

Tornitalojen kohdalla ihmiset hyväksyvät "faustisen luonteen" paljon helpommin kuin vanhempien kirkontornien kohdalla. Syynä on osittain se, että rakentajien idelogia painaa melko paljon. Tornitalo nähdään malliesimerkkinä jostain joka tehdään taloudellisten intressien vuoksi. Kirkko taas tavoittelee torneillaan henkistä ulottuvuutta. Itse olen - tunnetusti - hieman sokea tämänlaisille piirteille. Rakentamisen taustaideologian sijaan katson sitä miltä rakennukset näyttävät. Tästä ajattelutavasta yhden kätevän ajatuskulman saa "Esoteerinen maantiede" -blogin kautta. Helsinkiä kuvataan vinoon kasvaneena ja sitä halutaan suoristaa. Siellä viitataan John Ruskinin ajatteluun. Siellä aprikoidaan miten Ruskin reagoisi nyky-Helsinkiin ; "Jos olisimme ajeluttaneet häntä läpi ruuhkajonoisten kehäteiden, syösseet hänen silmilleen betoninharmaiden ja ravan kuorruttamien meluvallien lohduttomat peninkulmat, pakottaneet hänet kohtamaan levottomien ja räikeiden, kaikista esteettisyyden minimivaatimuksista irtisanoutuneiden hallialueiden loppumattomat vyöt, vieneet hänet valtaville logistiikka-alueille, joissa rumuus ja tympeys tuntuvat saavuttaneen ehdottoman kattonsa - olisiko hän pyörtynyt, itkenyt, räjähtänyt hysteeriseen nauruun - vaiko vain painanut päänsä vaieten alas?" Kirjoittajan tyylistä käy selville ainakin se, että hän ei näe Helsinkiä esteettisenä.

Itse tuppaan aina näkemään kaikessa sen ruman ja rujon. Negatiivisen voisi siis ajatella olevan mieleeni, kovastikin. Mutta yllättävän harvoin voin taipua John Ruskin näkemyksiin kaupunkiestetiikasta. Hänellä oli tietty pittoreski kauneusideaali ihmisten asumisesta. Hän kuvaili jokien virtauksia ja hedelmäpuita ja muita puistomaisia elementtejä oleellisena osana ihmisasumista. Ruskin muodostama kuva on pittoreski ja klassisella ja keskiluokkaisella tavalla kaunis. Hänestä sattumalta kasautunut ja läjiytynyt kaupunki oli ruma. Mielestäni suunnittelemattomuus ja dynaamisuus on osa ihmiskuntaa. Se on kiinnostavampaa kuin hallittu asumismiljöö

Ehkä tämä on osasyynä sille, että minun on hyvin vaikeaa nähdä moniakaan rakennuksia rumina. Tornitalojen kohdalla koen jopa syvää tyytyväisyyttä. Minullakin on - sanotaan nyt "faustinen" - halu nähdä asioita korkealta. En varsinaisesti pidä korkeista paikoista, ne ovat vain erittäin vetoavia. Olen niitä jotka joskus paskat housussa kiipeävät korkeisiin paikkoihin tämän vuoksi. En saa hirveän suurta iloa peltomaisemista tai merestä. Jos maisema haluaa olla minulle mieleen, sen pitää olla korkealla ja siellä pitää tuulla.
1: Olenkin joskus vähän leikillisesti sanonut että minussa täytyy olla jotain vartiovuorten sotilaiden geeniperimää. Tämä on varmasti jollain tavalla totta, jos sukua pengotaan riittävän kauas niin tokihan sieltä joku kytkös löytyisi. On siinä varmasti jonkinlainen ideologinenkin kytkös etsittävissä. En kuitenkaan ole niin kulttuurideterministi tai geneettinen deterministi että voisin koskaan sanoa tuota ihan täysin vakavasti.

Toisaalta minulla ei tunnetusti ole kauneustajua. Tätä voikin nähdä esimerkiksi "Takkiraudassa" mietityn taidekuvaston kautta. Hän korostaa karkeasti sitä että buddhalainen kulttuuri on esteettistä ja sen perusilmeneminen on pa"kitchiä". Länsimainen taidekäsitys taas keskittyy luomisen ja asioiden uudelleensanomiseen ja ilmaisun sisältöön ja se joutuu siksi alati painimaan sen kanssa että "missä vaiheessa taide muuttuu roskaksi, ryönäksi, sikailuksi, sabotaašiksi tai rikokseksi?" John Ruskinin ottaminen tähän yhteyteen tietysti liittää myös tornitalot tähän teemaan. Keskiluokkaisuusteemakin saadaan mukaan "Psykologi Hannah Arendt surkutteli, että kansan elintason nousu ja työväenluokan vaurastuminen johtaa myös taiteen banalisoitumiseen ja mauttomuuden nousuun: hyvä taidemaku häviää tällöin täysin. Kitsch onkin juurikin kaikkien saatavilla olevaa tusinataidetta." Onkin selvää että esimerkiksi vanhat kirkkorakennukset ovat usein nimenomaan tornitaloja jotka on kuorrutettu kitchillä, elementeillä jotka teeskentelevät ja antavat kuvaa kuin niissä olisi enemmän arvoa kuin niissä onkaan.

Tosin estetiikkatajuani ei kuvaa myöskään "urbaanius" sanan täydessä merkityksessä. Kykenen nauttimaan tornitalorykelmistä lähinnä siinä missä metsästäkin. Mutta jos minun annetaan valita, kokemuksen ydin ei ole pellolla, kaupungissa eikä metsässä. Se löytyy radanvarsilta ja muilta "välitiloilta". Graffitit ja rakennustyömaat ovat esteettisiä, väliaikaisia ja siksi elossa. Esteettiseksi koettu "henkisyys" näyttäytyy usein pinnallisena. Niissä tavoitellaan illuusiota ja kun tämä ei sovi todellisuuteen, niin lopputulos on kuollut ja jämähtänyt kokonaisuus. Tässä sitä on kuin liian pieni voinpala liian suurella leivällä. Ei ole ihmisen paikka se. Minulle kitciin upotettu idealismi on maksimaalisen kaukana "henkisyydestä" ja "herkkyydestä", jolla niitä yleensä kaupitellaan. Ne tarjoavat vain illusionaarisen pinnan - pohjimmiltaan Baabelin tornin pömpöösiyden ilman tornitalojen isolla hinnalla kauppaamia näköaloja.

Ja siksi Ruskinin negativiinen suhde kaupunkeihin näyttäytyy minun silmissäni kyynistyneen keskiluokkaiselta valittamiselta. Valitukselta jonka aiheena on se, että maailmassa ei olisi tarpeeksi kitchiä. Onhan sitä, miltei kaikkialla. Jopa niin paljon että mikä tahansa tästä poikkeava - kuten koskematon luonto josta ei ole tehty lenkkipolkua tai ohitustiekaavoitusta - on esteettinen jo tästä kitchistä vapautumisensa vuoksi. Jos kyynikko on tavallisesti pettynyt romantikko ; keskiluokkainen kitchiä halaileva kauneuskuvasto ja sitä vaativa ympäristökritiikki vaatii jo roiman otteen termien "romanttinen ideaali" ja "pettymys" uudelleenmäärittämistä.

Piilossa olevien kuvien arvo

"Rusinana pullassa on linnavuoren luola n:o 7. Se on halpamaisesti suljettu terästanko-ovella. Näin ei aina ollut; allekirjoittanut on itsekin siellä seikkaillut ja varsinkin heikkotehoisella taskulampulla varustetulle pikkukoululaiselle luola oli tietysti järjettömän jännittävä. Siellä oli vanha, linnavuoren henkeä kiteyttävä seinämaalaus muinaispurjealuksesta. Museovirasto piti kuvaa mahdollisesti ensimmäisen maailmansodan aikaisena. Myöhemmät urpot sprayasivat sen peittoon."
("Esoteerinen maantiede", "Vartiokylän linnavuori - Helsingin juuripaakku")

Kalliossa tehty hieno
tussilla tehty graffiti.
Olemassaoloaika : Lyhyt.

Graffitien kohdalla kenties merkittävin elementti on niiden korostettu ajallisuus. Ja se että ne peittävät alleen suunniteltua ja varhaisempaa seinäpintaa uudelleensuunnitellen sen. Graffiteja pyyhitään pois tai vähintään niiden päälle maalataan uusia graffiteja. Karkeasti ottaen ajallisuus vaikuttaa kuitenkin myös teosten laatuun. Valvonta ja julkisuus vähentävät niiden pysyvyyttä ja lisäävät näkyvyyttä. Hyvin vahvasti nähty graffiti pyyhitään helposti pois. Lisäksi ajan saaminen hyvän tekeleen vääntämiseksi on pieni.

Tässä mielessä jaan graffitit karkeasti nelikenttään:
1: Julkisissa paikoissa olevat näyttävät tempaukset. Näissä on sekä suuri näkyvyys että suuri vaivannäkö. Nämä ovat melko harvinaisia. Yleisin paikka löytää tämänlaisia on etsiä vaikkapa radanvarsilta ja kulkuteiden meluaidoista. Sillä niissä itse maalauspaikka on "etäällä" mutta ohi menee myös paljon ihmisiä.
2: Julkisissa paikoissa olevat töhryt. Näissä on hyvä näkyvyys, lyhyt elossaoloaika ja ilmeinen sanomisen vähyys. Tätä on yleensä ottaen aivan oikein kutsua vandalismiksi.
3: Syrjässä olevat näyttävät teokset. Näissä näkyvyys on pieni. Niitä joutuu yleensä ottaen jopa etsimään. Ne voivat kuitenkin säästyä hyvinkin puhtaina jopa vuosia. Niiden päälle ei ilmesty edes toisia graffiteja.
4: Syrjässä olevat töhryt. Tulkitsen että nämä edustavat joko pakkomielteistä töhrimistä tai sitten pelkurimaista töhrimistä jossa julkinen töhriminen olisi liian pelottavaa siihen liittyvien riskien vuoksi.

Kuvasta näkee että usein samassa paikassa on sekaisin kaikenlaisia tekeleitä.
Eli kyseessä on enemmän nyrkkisääntö kuin ehdoton totuus.
Kuitenkin jo tuosta kuvasta näkee että se sijaitsee suhteellisen syrjässä
mutta paikassa jossa on kohtuu paljon graffitimaalareita.
Se on Helsingissä "kaasulaitoksella". Lyhyt kävelymatka ja hyvät
kulkuyhteydet yhdessä hieman syrjässä olevaan sijaintiin tekevät kaiken.

Tässä kohden esillä on se, miten tosiasiassa monesti taiteen näkyvyys liittyy erityisen vahvasti siihen miten nopeasti se tuhoutuu. Tämä ilmiö taas on tuttu historiaan liittyvissä asioissa ylipäätään. Esimerkiksi Wasa -laiva joka uljaan mahtipontisesti kaatui ja upposi, säilyi meren pohjassa. Nyt sen suurimmat vaarat koskevat turisteja. Laivan säilyttäjät ovat pulassa koska ihmisten hengitys ja kosteuden huokuminen vaikeuttavat laivan ylläpitämistä. Ja tätä kautta turistit jotka ihailevat Wasa -laivaa ovat laivan olemassaolon kannalta sen pahimmat viholliset. ~ Tietysti jonkin verran esiintyy kuulemma myös hieman absurdia vandalismiturismia jossa ihminen ihastelee muinaisen kreikan akropolista niin paljon että hänen on ihan pakko taltalla ja vasaralla irrottaa pieni pala marmoripylväästä ikuiseksi kotimuistoksi.

Paradoksina onkin se, että mikä on taideteoksen arvo jos sitä ei kukaan näe. Ja jos taideteos on arvokas, miksi sen pitäisi antaa tuhoutua. Paradoksi purkautuu kun tajutaan että taiteelliset arvot ja tieteelliset arvot ovat tässä vastakkain. ; Ihmiset haluavat arvostaa historiaa (tiede) ja kulttuuria (taide) samanaikaisesti. Ne ovat kuitenkin monesti ristiriidassa, ja pelaavat keskenään häijyä nollasummapeliä.

Kompromissi; Suljettujen tilojen graffitit säilyvät, eivät
peity uudempiin graffiteihin. Eikä kukaan edes oikein näe niitä töhryjä.

Seinätöhryjen kannalta tämä itse asiassa erityisen oleellista. Jos nimittäin puhutaan esihistoriallisista graffiteista aka. luolamaalauksista. Niitä pyritään suojelemaan hyvinkin vahvasti. Esimerkiksi Chauvet caven luolamaalauksia suojellaan koska turistit olisivat sille uhka. Luolan teosten erityiset esteettiset arvot ja historiallinen hienous ovat juuri ne syyt jonka vuoksi ihmisten ei haluta nähdä niitä. - Tiedemiehet pääsevät tietyin ehdoin tutustumaan luoliin ja niissä oleviin kuviin, joten tieteellinen avoimuusperiaate ei ole uhattuna. Tosin jo kuvien luo pääseminen on itse asiassa vaativa sukeltelu-kiipeilymanooveriseikkailu. Seikkailu joka pakottaa ihmettelmään lähinnä sitä että miten kuvat on löydetty in first place.

Onneksi nykyään on kompromissi. Tietokonemallinnus. Samoin kun graffitit voi tallettaa valokuvamuodossa, voidaan historiallisia kohteita mallintaa. Toki tässä katoaa paljon tieteilijöitä kiinnostavaa tietoa. - Valokuva graffitista ei pidä kemiallista tietoa siitä onko viivapiirros tehty millä tussilla ja onko vaikka käytetty maali ollut alumiinipohjaista graffitimaalia vai jotain muuta. - Se tarjoaa kuitenkin oleellisen vertailukohdan jos on nimenonaa turistihenkinen. "Matti Mattila"- blogi esimerkiksi kertoo ja arvioi että Suomessa Museovirasto on tuottanut Kajaanin linnasta on tehty hieno virtuaalikierros (jota oma koneeni ei kyllä pysty pyörittämään joten joudun luottamaan toisen käden lähteisiin).

Itse olen tietysti tietokonemallinnusten ystävä muutenkin. Eräs hienoin "Assassins Creed" -pelisarjan ominaisuus on ollut juuri siinä että siinä on mallinnettu oikeita rakennuksia ja jopa karttapohjia on yritetty mallintaa sen ajan mukaisiksi. (Toki vapauksia on tehty, kaikkea tietoa jokaisen sikolätin sijaintikohdasta ei varmasti ole missään joten historiallinen autenttisuus on otettava "with a little pinch of salt".) Mallinnetulle kohteelle voi tehdä kaikenlaista (kiipeillä) tavoilla jotka eivät olisi mahdollisia oikeassa kohteessa (rajoitteita tulee omasta akrobaattisuudesta ja poliiseista.)

Miksi sulla on noin pieni?

Kuulen usein otsikon kysymystä. Aihe ei liity pelkästään yleiseen miehuuteeni, vaan pääasiassa kuulen kysymyksen bucklerin yhteydessä. (Mikä todistanee sen että olen ylimalkaan katsoen yllättävänkin siveä.) Se on hyvin pieni kilpi, sellainen vähän isoa kattilankantta muistuttava vemmel. (On mittakaavassa miekan kanssa tuossa blogiotsikossa asti.) Joskus jos on tarve/huvi harjoitella julksissa tiloissa tai muuten vain käyn vaikka jossain tapahtumassa asianmukaisesti haarniskoituna, ihmiset - etenkin lapset - ovat erityisen kiinnostuneita kokoasiasta.

Vähemmän pedifilialla sävytettyjä kikkelivitsejä, siirry asiaan! (Toim. huom)

Kysymys on erinomainen koska se osoittaa että lapset, nuo kotiemme karvajalattomat pikku hobitit, ovat teräväsilmäisempiä kuin helposti muistaa. (And they have excellent taste!) Ja se mitä kautta heidät muistaa vähemmän teräväsilmäisinä on yleensä heidän vanhempansa. Kun niitä ns. jästejä katsoo ei odotukset ole kovin suuret. (Lapsia on helppo aliarvioida. Aikuisia. Käytännössä ei koskaan.) Mielikuvissa ritarilla on tietysti iso ja hieno ns. turnajaiskilpi. Se on vieläpä usein heraldinen kilpi joka on koristeltu heraldisilla eläimillä! Tämä antaa odotuksen jostain sellaiseta cooliudesta että sen rinnalla karu maalaamaton kattilankansi on pettymys lapselle jolle oikeat kattilankannet ovat saattaneet olla laiha lohtu "paremman, aidon kilven" puutteessa. (Toivottavasti tämä lausunto lisää kattilankansileikkejä ; Niitä tehdessään lapset ovat sentään ns. "oikealla asialla".)

Kysymykseen on helppoja vastauksia.

Helpoin syy on tietysti se, että buckleria on hyvin kätevä kuljettaa. Yleensä ottaen esimerkiksi jossain tapahtumissa lähinnä laitan sen vyöhön kiinni niin että joudun avaamaan ja irrottamaan vyön jos sen haluan irrottaa sen vaikka käyttöön. Tämän teen tietysti siksi että sen putoamisista tai varastamisista ei tarvitsisi välittää.

Toinen helppo syy on se, että keskiaikaisen historiallisen miekkailun puolella tärkeää on tietty - autenttisuus on varmasti väärä sana joten käytän sen sijasta toista sanaa - lähteistettävyys. Manuaaleja tunnetaan hyvinkin useita ja niissä on laaja kirjo erilaisia aseita. Kuitenkin isoista kilvistä on yllättävän vähän materiaalia. Toki esimerkiksi Talhoffer neuvoo monen sivun verran kilpien kanssa käytävää kaksintaistelua, mutta tätä - ja muutakin isojen kilpien materiaalia - kuvaa tietty hajanaisuus. Kokonaisuus on lähinnä kokoelma erilaisia temppuja eikä mikään hienostunut valmis kaksintaistelujärjestelmä. Ollakseen kunnon martial art, on sen oltava tietty koherenssi, elenganssi ja laaja sovelluspinta. Ja olemassaoleva aineisto suurelle kilvelle ei ole tämänlainen. Sen sijaan buckerille on paljonkin mielenkiintoista materiaalia. Toki moni aineisto on sen kohdalla kasa hajanaista temppuilua. Mutta bucker on jopa em. Talhofferilla olemassaoleva, systemaattisempi ja varsin hieno kokonaisuus. Tämän lisäksi esimerkiksi I.33 -manuaalissa on ihan yksinään riittävä kokonaisuus joka tekee siitä hienostunutta miekkashakkia. (Toki osa voi käyttää ja soveltaa ja leikkiä isoilla kilvillä, mutta tällöin kyse on enemmänkin historian elävöittäjistä. Ja he taas tekevät hommia ihan eri lähtökohdista. Kysymys ei ole historiallisesta keskiaikaisesta miekkailusta vaan jostain joka vain usein sekoitetaan siihen.)

Buckler on lisäksi leimallisesti kaksintaisteluase. Se on niin pienikokoinen että se ei toimi relevantisti esimerkiksi nuolia vastaan. Se ei siis ole piileskelyase. Kilpeä voisi käyttää rivistössä jolloin puhutaan isoissa massoissa tehtävistä taisteluista. Ja tämä puoli ei oikein itseäni innosta. Kaksintaistelussa se sen sijaan toimii erinomaisesti, koska se tässä kontekstissa suojaa yllättävän ison osan itsestä. Lisäksi sillä voi tehdä nopeita manööverejä. Ja buckleria voi käyttää lyömäaseena ja se mahdollistaa myös sidontatekniikoiden käyttämistä. Isompi kilpi ei ole tässä mielessä yhtä innostava, koska se ei ole yhtä näppärä ja monella eri tavalla kikkailtava. (Jotta voisin vastustajani paremmin piestä, oi hunajapilkka!)

Kysymykseen on vaikeampikin vastaus.

Vaikeampi ja mielenkiintoisempi vastaus onkin sitten vastaus siihen että miksi sitä historiallista aineistoa isoille kilville ei oikein tahdo olla? Tähän ei ole yhtä yksiselitteistä vastausta, mutta aihioita ja sivujuonteita sitäkin enemmän.

Syynä on aika. Esimerkiksi viikinkiajalla kilvet olivat yleisiä. Siinä vaiheessa kun manuaaleja ruvettiin ylipäätään kirjoittamaan tästä aiheesta, ne olivat kuitenkin jo menneet muodista. Pankrationin ja muiden "vanhempien" lajien rekonstruointi ei ole historiaa vaan arkeologiaa. Vihjeitä näihin voidaan toki hakea vaikkapa ruukuista.
1: Arkeologinen miekkailu taas osuu minun kohdalla siihen taktiseen lausumaan "väärä vuosisata".

Mutta aika on tässä vain yksi elementti. Sillä kilpiä käytettiin joskus ja ne olivat tehokas ja hyvä keino. Niistä luovuttiin. Ja syynä ei olut pelkästään muoti. Sodassa tupataan käyttämään keinoja jotka tehoavat. Ja esimerkiksi spartalaiset olivat tunnettuja falangista, he olivat mestarillisia kilpimuurien käyttäjiä sodassa. Roomalaiset ovat kuuluisia kilpimuodostelmistaan ja sotastrategioistaan. (Näinä aikoina kamppailutekniikoiden painaminen kirjoiksi ei kuitenkaan ollut jotain jota tehtiin. ; Strategiaa piti opettaa teoriassa, sotilaat taas harjoittelivat tekniikoita käytännössä eivätkä lukeneet niistä kirjoja.)

Kilpien käyttötarve ja voima muuttui kun hevosten käyttäminen yleistyi. Sotahevonen on kuin tehty kilpimuurien tuhoamiseen. Siksi keihäsrivistöt pitkillä - kaksi kättä vaatineilla - keihäillä olivat paljon parempi ratkaisu. Hevonen kun juoksee niihin pahki, ei mies tallaudu ja jyräydy samalla tavalla kuin kilpirivistön takana oleva. (Mellakkapoliisit käyttävät kilpimuuria niin kauan kuin anarkistit eivät yritä ajaa heidän päälleen hevosella, autolla tai moottoripyörällä kovin yleisesti.) Ritarit taas ovat tunnetusti nimenomaan oleelliselta ytimeltään ratsumiehiä. (Lisäksi kun haarniskointia parannetaan osa ison kilven ideasta katoaa tietysti samalla ideaa.) Tämänlaiset seikat tietysti pienentävät kilven kokoa.

Ja toki esimerkiksi jousimiehillä oli usein käytössä ns. pavese, joka on hyvin iso kilpi. Mutta se ei ole taistelullisesti kovin kiinnostava harjoiteltava koska sen takana lähinnä oltiin piilossa. Se suojasi vastapuolen nuolilta. Se ei ollut lähitaistelua, ja varsinainen taito ja harjoittelu olikin sitten sitä ampumispuolta. (Ja minä en todellakaan ole archer.)