Kaupunkiluonto ~ usein kaupunki vs. luonto

Ihminen ja luonto on usein pantu vastakkain. Eli on nähty että ihminen ei tavallaan olisi osa luontoa vaan jokin tämän ulkopuolinen luontoa vastustava voima. Toki ihminen on eläin ja elää luonnosta esimerkiksi syöden asioita joita luonto tuottaa. Usein kaupunkilainenkin pitää luonnosta vähintään jonain ötököitä kuhisevana paikkana joka on mukava silloin kun siellä ei tarvitse rämpiä. Samalla kaupunkilainen haluaa myös jatkaa urbaania elämäntapaansa. Tämän jonkinlaiseksi synteesiksi on muodostunut puhe kaupunkiluonnosta. Se on turvallista ja puistomaista luontoa johon voidaan vierailla. Esimerkiksi kerrostalon parvekkeella vieraillut orava voi tarjota luontokokemuksen.

Kuitenkin usein kaupunkiluonnossa on kysymys jostain muusta kuin kaupunkilaisuuden ja luonnonystävyyden synteesistä, joka ideaalina toteutuisi varmasti kestävän kehityksen ideaalissa. Eli ihminen kierrättäisi ja toimisi muutenkin niin että siivoaisi jälkensä. Jos ihmiset eivät jättäisi taakseen enemmän jätettä ja saastetta kuin ennen syntymäänsä oli, maapallon kantokyky ei ylittyisi.

Kuitenkin konflikti on nimenomaan usein se joka on ytimessä. Tämän perusteluksi on hyvä tehdä karkea yleiskatsaus siitä miten kaupunkiluontoa perustellaan ylipäätään. Nämä ovat ns. soveltamisen ehtoja. On selvää että toisessa päässä on luonto ja toisessa maan muu käyttö.
1: Ensimmäinen tyyppi kaupunkiluontoa on suojelualuetta. Tätä tarvitaan harvinaisten tai jopa uhanalaisten lajien suojelun kautta. Laji voi olla paikallisesti tai globaalisti uhanalainen. Silloin sille on perusteltua perustaa suojelualue. Lisäksi on mahdollista että on tärkeää suojella luontoa siksi että se on vaikka jonkun harvinaisen lajin muuttomatkan kannalta tärkeä levähdyspaikka. Näiden alueiden perusluonne on se, että niitä on suojeltava kaikkialla ja jos niitä sattuu olemaan kaupungin alueella, on niitä suojeltava kaupungin alueella.
2: Luonto tarjoaa ihmisille virkistystä jne. iloja ihmisille. Nämä ovat hyötyjä joiden arviointia tehdään alati. Karkeasti voidaan sanoa että ne ovat "periaatteessa mitattavia" ja "vertailtavissa muihin mahdollisiin maankäyttötapohin" siinä mielessä missä asiat poliittisessa keskustelussa noin ylipäätään ovat. Hyöty on usein pakko arvioida utilitarismiin viitaten. Ei riitä että luonto ilahduttaa kun on samalla vastassa joku joka muistuttaa, että moottoritiekin hyödyttää. Jossa pohjalla on usein taloudelliset arvot, ihmisten ajan hinnoittelu¹ ja hiilidioksidipäästöjen säästely voivat toimia argumentteina tien puolesta.) Erityisesti on kuitenkin huomattavat että jopa silloin kun virkistysarvot voittavat vaihtoehtoiset maankäyttötavat ne kaupunkioloissa johtavat käytännössä hallittuihin ja keinotekoisiin paikkoihin ; Rakennettu puisto kestää suurempia ihmismääriä, ja siten tarjoaa suuremmat virkistyshyödyt.
+: Koska ekosysteemi on systeemi, jopa kaupungissa, on joskus niin että tarpeelliset alueet vaativat muuta luontoa ympärilleen selvitäkseen. - Jo edellä mainitsemani lintujen levähdyspaikaksi suojeltava kosteikko voidaan nähdä tämänlaiseksi vaikka se ei suoraan koskekaan kaupungin alueella olevaa harvinaista eläintä vaan tämän muuttoreittiä. - Viherkäytäviä perustellaan tätä kautta. Joku voisi nähdä että tämä kannustaisi kohti yhä vihreämpää kaupunkia. Mutta käytännössä tämä tarkoittaa sitä että suunnitteluvaiheessa hoitamaton vapaa luonto on "kalliimpi" ; Utiliteettiarvioissa on suuri kannustin huomata että viherkäytävä vaatisi vielä enemmän maata. Siksi jos alue päätetään varata luontoa varten muistetaan helposti nimenomaan se, että hoidettu puisto tarvitsee paljon vähemmän tämänlaisia lisäsiivuja toimiakseen ollenkaan. Joten tämäkin on peruste sen puolelle että kaupungissa rakennetaan entistä helpommin puistoalueita.

Nopeasti tuosta jo huomaa, että noilla eri syillä löytyy hyvin erilaisia suojeltavia kohteita. Huomattavaa on, että kaupunki ja luonto ovat kuitenkin usein nimen omaan konfliktissa. Ja kaupunkiluonnonsuojelu vaatiikin siksi erityistä aktiivisuutta. Jos asia ei ole ihmisille tärkeä, muut arvot painavat erityisen helposti tämän puolen ohi. ~ Lohdun henki on kuitenkin se, että oikeasti luonto ei toki tyystin poistu kaupungista. (Esimerkiksi eilen kirosin sitä että unohdin kameran kotiin koska Helsingissä helmipöllö oli puussa pitkään, eikä se häiriintynyt tarkkailijoista jotka katsoivat sitä ikkunasta. Siitä olisi saanut upeita lähikuvia ikkunan läpi. Jos siis olisi ollut kamera mukana.) Tämä ei kuitenkaan ole kaupunkiluontosuunnitelmien ansiota, vaan se tapahtuu niistä huolimatta.

---

1 Viisi minuuttia voi tuntua typerältä ja merkityksettömältä ajansäästöltä yksilötasolla. Mutta näitä ei arvoida yksilötasolla. Jos ajatellaan että tietä käyttäisi 10 000 ihmistä joka päivä, ja tie säästäisi yhteensä 5 minuuttia heidän matka-aikaansa (säälittävät 2½ minuuttia per suunta), se tarkoittaa että säästö on 50 000 minuuttia joka päivä. Tämä on noin 833 tuntia. Jos ajatellaan että nämä ihmiset ovat töissä 10 euron arvosta/ tunti, syntyy säästöä potentiaaliset 8 330 euroa joka ikinen päivä. Jos ajatellaan että vuodessa on 300 työpäivää säästöä näinkin pienestä muutoksesta tapahtuu 2 499 000 euroa. Fucking kaksi ja puoli miljoonaa joka vuosi kiinnostaa kaupunkia, tai ainakin pitäisi kiinnostaa. Useita teitä kulkee tietysti useampi ihminen kuin tuo 10 000 ja matkasäästöt ovat usein vähintään tuplat, joten on helppoa ymmärtää miksi ollaan mielellään niin tuhoisia luonnolle ties minkä projektejen kautta.

Salamoivaa tiedettä!

Sci-fiä ja supersankarisarjakuvia seuraa mielikuva siitä että nämä osaisivat jotenkin ennustaa tulevaisuutta. Onhan esimerkiksi CD -levyistä ja muusta teknologiasta ollut näytteitä tieteisfantasioissa ennen nykypäivää. "Today's science fiction is tomorrows science fact."
1: Lausuma kuvaa tietysti sitä että monesti kirjailijat ja sarkakuvien tekijät seuraavat jonkin verran -tai jopa runsaasti- alaa. Näin ollen osa löydöksistä onkin varmasti sitä että näytetään mitä teknologia voisi ehkä tulevaisuudessa tehdä, kunhan tekniikka ensin hioutuu. Esimerkiksi tällä hetkellä DNA -tutkimus on noussut lyhyessä ajassa. Kymmenen vuotta sitten voi kuitenkin varsin keveästi "arvailla" että siitä saisi teoriassa hyvän vempeleen.
2: Monesti ihmiset myös "valikoivat" muististaan asioita. Emme muista niitä asioita joita sarjakuvat ovat näyttäneet ja jotka eivät ole toteutuneet. Ne toteutuneet ovat sitten vain jotenkin "tärkeämpiä". Myös muut Forer -efektin takana olevat psykologiset voimat vääristävät havaintoja. Esimerkiksi kun Teräsmies ja Salama ovat eräässä sarjakuvassa juoksukisassa ja tuloksiin yritetään vaikuttaa niin että kosmiset pahikset ampuvat Salamaa jalkoihin gravitaatiosäteillä jotka tekevät hänestä painavamman, on tämä helppo tulkita suhteellisuusteoriaa koskevaksi metaforaksi. Sillä juuri näin suhteellisuusteorian mukaan kävisi. Kenties hauskin esimerkki löytyy kuitenkin "Rautamiehestä". Hän nimittäin syntyi kylmän sodan ajan sankariksi taistelemaan kommunisteja vastaan teknologialla. Ja hän puhuu transistoreista. On selvää että sarjakuvan tekijä on lähinnä kuullut tämän termin - ja kuullut että se tarjoaa mahdollisuuden tehdä hyvin kestäviä huipputeknologioita verrattuna transistorin edeltäjään tyhjiöputkeen -  koska se käyttäytyy selityksenä Rautamiehen kestokyvylle ja toimii kielessä enemmänkin kuin kuin voimanlähde. Moderni aika on tuonut asiaan muutoksia ja transistori on helppo yhdistää tietotekniikkaan. Transistori, Rautamiehen erikoisuuden ydin, ei enää ole mekaaninen voima vaan tekoäly. On helppoa vääntää mieltä siihen suuntaan että tämä olisi ollut Rautamiehen kirjoittajan mielessä alun perinkin.

Suhtaudun siis varsin kriittisesti aiheeseen liittyvään (a) tiedeoptimismiin jonka mukaan mielikuvitus on tieteen ja teknologisten sovellusten rajana. (b) Ajatukseen jossa mielikuvituksella olisi profetaalisia kykyjä ja että kylmä ja kova skientismi olisi siksi halveksuttavaa ja teknologisen edistymisenkin tiellä.

Kuitenkin voidaan sanoa että sarjakuvissa on ajatusrakenne joka helpottaa tieteen ymmärtämistä. Tällöin puhutaan tieteenfilosofiasta. (Tässä blogissa sarjakuvien, supersankarien ja tieteenfilosofian yhdistyminen on ollut tietysti vain ajan kysymys.) James Kakalios kirjoitti "The Physics of Superheroes" -kirjassaan hieman siitä miten fysikaalista ajattelua ja sarjakuvien sisäistä logiikkaa kuvaa hieman samantapainen asennoituminen. (s 358) "Scientists don't typically consult comic books when selecting research topics (funding agencies tend to frown on grand proposals that contain too many citations to superheroes), but the spirit of "What if ..." or "What would happen when ..." infuces both the best scientific research and comic book adventures. To be sure, there are times when comic books and science fiction anticipate scientific discoveries, just as cutting edge research is occasionally employed as the springboard for superhero adventures" Kakalios jopa määrittää eleganssin tärkeäksi tiedettä ja supersankareita yhdistäväksi piirteeksi. Ja tapa jolla hän tämän eleganssin määrittää on suhtautuminen mielikuvituksellisuuteen, luovuuteen ja laatuun. Itse asiassa asenne joka yhdistää tieteenfilosofian - etenkin Quinelaisen tieteenfilosofian - supersankarisarjakuviin niin syvällä tasolla että ei voi olla muistamatta, että sarjakuvat kiinnostavat skientistinörttejä ja että heidän keskustelunsa "kumpi voittaa, Hulk vai Spider man" ovat ulkopuolisten korviin perin juurin omituisia. Kakalios kuvastaa tätä sillä miten ihmeellisyyksiin suhtaudutaan. Tieteessä ja supersankarisarjakuvia lukiessa on yhdistävä elementti (s. 355) "In both situations either the scientist or the comic-book reader (in some cases they may be one and the same) are presented with a set of rules to be applied in novel, challenging situations. The rules may be Maxwell's equations or electricity and magnetism and Schrödinger's equation, and the challenging problem may be to develop a semiconductor analog of a vacuum tube. Alternatively the rules may be that our hero can run at superspeed and have aura that protects him from the adverse effect of air drag and electromagnetic induction and the challenge would be that he must capture a villain armed with a freeze gun capable icing up any surface." Ongelmia voidaan ratkoa monilla tavoilla mutta läheskään kaikki eivät ole tyylikkäitä. ... "In both situations the trick is to find a solution that employs the known rules in a new way (if an old solution would work, we'd just use that), without doing anything that is deemed impossible under these quidelines." Ja mahdoton tarkoittaa samaa kuin "ennen havaitsematon" eikä se että "joku voisi kuvitella sellaisen". "a Flash comic-book story featuring the Scarlet Speedster defeating Captain Cold by shooting heat beams from his eyes would be unsatisfying, as it is not an ability that Flash has ever possessed." Teräsmies voisi tietysti ratkaista ongelman supersädekatseella, koska se on hänen standardivoimansa. (Teräsmies ei tietenkään voi teleportata, kuten vaikka yksi suosikeistani "Deadpool"). ; Moni kokee nörttien supersankariajatukset rajoittuneina. Että olisi tosi mielikuvituksellista jos Flash ampuisi uniikkeja säteitä. Nörtit pitäisivät tätä kuitenkin lukijan aliarvoimimsena. Liian helpot ratkaisut eivät ole hyviä, ne ovat vain perseestä. Omintakeisuus eriytetään luovuudesta siten että uusi ajatus ei ole hyvä vain siksi että se on uusi tai paradigmanvastainen - pikemminkin se on lähtökohtaisesti juuri päin vastoin - väitteiden erikoisuus on aina perusteltava erityisellä laadulla ennen kuin se voidaan hyväksyä.

On toki miellyttävämpää hakea tähän vertaus sarjakuvista. Kuitenkin samantapainen asenne on löydettävissä myös hieman "kuivemmasta materiaalista". (Eikä se koske pelkästään fysiikkaa vaan kaikkia tieteitä, myös humanistisella puolella.) Esimerkiksi usean suomalaisen arkeologin ja historioitsijan yhteistyönä koostettu "Ennen, muinoin - miten menneisyyttämme tutkitaan" -kirja selittää tutkimuksellisesta otteesta seuraavasti. (s.31) ... "tieteellisen tutkimuksen lähtökohtana on ongelma, johon halutaan ratkaisu, tai hypoteesi, joka halutaan todentaa tai kumota. Yleisen käytännön mukaan tutkimusprosessi aloitetaan perehtymällä siihen aineistoon, mitä tutkittavasta ongelmasta ennästään on olemassa" ... "Tulosten lisäksi on tärkeätä perehtyä myös aineistoon, ennakko-oletuksiin ja menetelmiin sekä itse tutkimusprosessiin, koska päätelmien luotettavuus riippuu kaikista näistä. Jos aineistossa on aukkoja tai selkeitä virheitä, hypoteesit on asetettu väärältä pohjalta, metodi on vanhentunut tai sen soveltamisessa on poikettu tieteen normaaleista menettelytavoista, tulokset eivät ole paljonkaan arvoisia." ... "Tieteellisessä kirjallisuudessa valmiit tulokset siirtyvät usein lähdeteokseta toiseen, mutta arviointiin vaikuttavat perusasiat löytyvät yleensä vain primaarilähteestä eli siitä tutkimuksesta jossa ne on alun perin tuotettu ja esitetty. Tulokset saattavat myös pelkistyä ja yksinkertaistua matkan varrella. Alkuperäistutkimuksessa esitetyt reunaehdot ja varaukset putoavat pois, ja tulokset muuttuvat sitä "varmemmiksi" ja "selkeämmiksi", mitä useamman välikäden kautta ne kulkevat. Myös väärinkäsitysten mahdollisuus kasvaa, kun alkuperäisestä kehyksistään irrotettuja väitteitä sijoitetaan uusiin yhteyksiin."

Tunkekaa homoilunne perseeseenne!

Viime aikoina on - ilmeisesti poliittisista syistä - aktivoiduttu puhumaan homoseksuaalisuudesta. Kaikki - esim apologeetat - tekevät osallistumisensa sillä ainoalla tavallaan jonka osaavat. Tällä hetkellä muodissa on rakennesuunnitelmaan vetoaminen, joka perustuu Augustinuksen aikaiseen teologiaan jossa haetaan toimintoja ja funktioita luonnosta.

Minäkin otin osaa sillä ainoalla tavalla jolla osaan. Tällä kertaa tartuin siihen että päämääräsuuntainen ruumiintoimintojen analyysi on kuitenkin mielestäni jumittanut ja esitinkin tilalle monifunktioteorian, jossa sukuelimet ovat hieman kuin kädet - ei voida sanoa että käsillä saisi ja voisi tehdä vain yhtä asiaa vaan käsien funktio ja hienous on juuri niiden monipuolisuudessa. Moni muu on korostanut enemmänkin sitä että kyllä se homoseksi on funktionaalista ja että homojen rakkauselämä toimii. Itse asiassa homoseksissä on nähty suoraan teleologisen päättelyn seurauksena. Logiikkana on ollut se, että jos tavoitteena on harrastaa reipasta seksiä, niin homoseksuaalien värkit todellakin hoitavat homman onnistuneesti homoseksissä. Tavoite toteutuu käytettävissä olevalla välienistöllä joten selkeästi funktionaalinen analyysi toimii tässä.

Pasi Turunen puolustaa homouden luonnottomuutta tämän kaltaisia argumentteja vastaan. Argumentti esiintyy muodossa  "Kyllä, rakennesuunnittelusta voi päätellä sen, että samaa sukupuolta olevilla ihmispareilla on sisäänrakennettuna mahdollisuus eroottiseen elämään - mutta ei keskenään. Vaikka heillä on keskinäinen eroottinen suhde, minkä todellisuutta kukaan ei kiistä, mikään heidän anatomiassaan ja fysiologiassaan ei viittaa siihen, että tällainen eroottisuuden ilmeneminen olisi johdettavissa rakenteellisista tekijöistä. Päinvastoin, eroottisuushan näiden henkilöiden kohdalla ilmenee tällä tavoin eli homoeroottisesti nimenomaan anatomisista tekijöistä riippumatta ja niistä huolimatta. Juuri tästä on kysymys tässä rakennesuunnittelua koskevassa keskustelussa." Turunen nojaa tässä tietysti pääasialliseen pätemiskeinoonsa. Eli laiskuuteen, jossa hän ei perustele vaan väittää ja jättää kaiken perustelutyön muiden tehtäväksi. Että asian pitäsii olla ilmiselvää jopa ilman mitään argumentteja. Hän on tässä argumentum ad oculum -strategiassaan varsin monomaaninen.

Kun katsotaan miten Turunen reagoi, esille tulee varsin yleinen tapa. Siinä kritiikkiin tartutaan siten että toistetaan alkuperäinen kritisoitu argumentti sellaisenaan. Kun vastapuoli selittää että kenties rakenneanalyysi viittaakin siihen suuntaan että homot saavat seksissään aivan täysin sosiaalisuuteen ja eroottisuuteen liittyvän funktion, hän päätyy vain selittämään että homoudella ei ole funktiota.
1: Tämä keino tuli esille jo aiemmassa monifunktioargumentissani, silloin aiheena tosin oli naturalistinen virhepäätelmä. Turunenhan otti naturalistisen virhepäätelmän huomioon siten että korosti että luonnossa oleva ei tarkoita samaa kuin eettisyys, sillä onhan luonnossa esimerkiksi käärmeiden myrkkyhampaita jotka ovat aivan selvästi rakennefunktioltaan sellaisia että esimerkiksi ihmiset ja hiiret kuolevat. Että olemassaolo luonnossa ei tarkoita hyvyyttä. Tämän tunnustamisen jälkeen hän siirtyi vain suoraan puhumaan ihmisten funktioista joissa yht'äkkiä voitiinkin sanoa että luonnossa ilmenevä funktionaalisuus oli hyvä asia kun esimerkiksi lasia voi pureksia mutta ei niellä. Kikka on täysin sama kuin jos minä sanoisin että "ad hominem on luonnollisesti virheargumentti, mutta tässä minä olenkin oikeasti vain esilletuomassa sitä miten vasta-argumentoijani on halveksuttava ja intentioiltaan vastenmielinen joten häneen osataan suhtautua kokonaisvaltaisen vastustavasti joten selvästi kyse ei ole nyt tästä." Se, että saman sanoo olevan eri asia ei tee siitä eri asiaa. Jos esittää väitteen se on perusteltava.

Tämä on jostain syystä suosittu strategia apologeetikkojen parissa. Heille tavallista on esittää myytti, reagoida myytin kritisoimiseen toistamalla myytti. Ja kun kritiikin toistaa he kertovat että he ovat jo kuulleet tämän moitteen joten heillä ei ole mitään mielenkiintoa osallistua siihen liittyvään keskusteluun. Argumentin tuttuus ei ole kuitenkaan ollenkaan sama kuin se, että siihen olisi päteviä vastaanpanemattomia perusteita.

Olen kuitenkin tässä kohden antamassa mielelläni hitusen löysää. Sillä olen niin leppeä. Esimerkiksi moni voi pahastua siitä jos tässä kohden korostaa sitä miten arvokeskustelussa "perversioita" sovelletaan eri tavalla eri tilanteissa. Eli jos joku on luonnotonta, se voi saada hyväksynnän ja toinen paheksunnan. Esimerkiksi ehkäisyä käyttävä nautintokeskeinen avioseksi joka ei tähtää lasten saamiseen tuomitaan Augustinolaisessa argumenttiperinteessä luonnottomaksi oleellisesti samoin syin mitkä kumpuavat Turusen homovastaisuudenkin takaa. Mutta tähän liittyvää toimintaa ei illegalisoida tai valvota. Homous taas yritetään rajoittaa paljon vahvemmin.
1: Ymmärrän toki miksi tästä ei haluta puhua - en minäkään haluaisi paljastua joksikin joka vetää samoilla moraaliargumenteilla eri tyypeille eri tuomiot. Sillä sehän olisi kaksinaamaiseksi moraalittomaksi kusipääksi tunnustamista suunnilleen suoraan. Mutta tämä kusipäisyys ei rehellisesti sanoen ole ongelma.Turunen on tietääkseni vastenmielinen ihminen jota ei voi kohdata koska hänen egonsa on tiellä. Mutta tämä on irrelevanttia. Itsekin olen äärettömän ärsyttävä egomaanikko mutta tämä ei tietääkseni tuhoa argumentaatiotani suoraan vääräksi. Tässä kohden onkin muistettava että rakennesuunnitelma -argumentille itselleen niin iso ongelma koska funktionaalisuuden huomaamisen ja juridisen implikaation välillä on kuitenkin eroa. "Molemmat voivat silti olla luonnottomia vaikka ne saavatkin jostain syistä erilaiset poliittiset sovellusstrategiat".

Unohdankin seuraavaksi täysin naturalistisen virhepäätelmän puolen sekä tuomion asettamispuolen ja katson vain että mitä funktionaalisuutta homouteen liittyy.

Kaiken ytimessä on Augustinuksen teologiaan liittyvä näkemys siitä että muna ja pimppa ovat lisääntymistä ja vain lisääntymistä varten. Tällöin sitä voidaan puoltaa sellaisilla argumenteilla kuin että penis solahtaa näppärästi vaginaan hurlumpsis, joten rakenteet ovat selvästi yhteensopivia. Lisäksi sillä on seurauksena lisääntyminen, lapsia saa ruumiinnesteiden kautta. ;

Tässä kohden korostan, kuten aiemmin argumentoinkin, että ei ole mitään pätevää syytä sille että olisi pakko olla vain yksi funktio.

Seksuaalisuuden eroottinen puoli ei selvästi ole mikään likainen asia - miehen nänneille on annettu ihastuttava teleologinen funktio nautinnontuottamisessa vaikka miehet eivät imetä. Vaihtoehtona olisi tietysti sekin että miehen nännit olisivat sivutuote jolla ei ole funktiota. Tällöin kuitenkin apologeetikko häviäisi kaikki umpisuoleen ja muihin vastaaviin "surkastumiksi" määriteltyihin elimiin liittyvät debattinsa, joten en usko että tälle tielle on halua. Eroottinen nautinto on lahja jolla on sosiaalisia vaikutuksia. Seksi vahvistaa parisuhdetta, joka on paljon muutakin kuin lasten saaminen ja niiden hoitaminen. Itse olen tavoitteellisesti seksuaalisessa heterosuhteessa jossa ei nimenomaan haluta lapsia - voisivat tulla isäänsä näes - ja siksi käytössä on ehkäisy. Nähdäkseni jos rakkaudellinen elämä latistuu pelkkään seksifunktioon ja lasten hoitamiseen, ei ole oikein tietoinen siitä mitä rakkaus on. Luotankin siihen että myös kristitty tietää sen miten koko elämä kahvinkeitosta ja pikku palveluksista ja kotitöiden jakamisesta - ja jopa perheriidoista jos hyvin käy - kumpuaa rakkaudellisuus. Luotan että tämän hylkääminen homojen eroottisen nautinnon sivutuotteena on unohdus. Seksin kautta erittyy oksitosiinia, ja kristilliset siveysjärjestöt mielellään korostavat sen merkitystä kun arvioivat esimerkiksi teinien seksisuhteita. He eivät suinkaan katso että esiaviollinen seksi on hyvä kun kahden ihmisen seksuaalifunktiot tuottavat vauvaa, vaan pitävät tätä syvänä epäonnistumisena. Tässä logiikassa on pakko hyväksyä että oksitosiini on funktionaalista myös homoilla.

Lisäksi seksuaalisuuteen liittyy vahvasti myös  mentaalinen puoli. Ja tämä on usein sellainen jossa ihmisillä on paljonkin luonnollista variaatiota. Siinä missä harva voisi selittää että punatukkaisuus olisi syy polttaa noitana vain siksi että enemmistö olisi ruskeatukkaisia on tämänkaltaiset piirteet hyvinkin tyypillisiä juuri mieltymysten kohdalla. Esimerkiksi ammatinvalintakysymyksessä on huomattava että on olemassa sellaisia ammatteja joihin moni kokee "luonnollista ja ymmärrettävää kuvotusta". Tästä voidaan ottaa esimerkiksi patologit jotka leikkelevät ruumiita vaikka ainakin minun luontaiset Jumalan minuun ohjelmoimat refleksit tässä kohden yrittävät lähinnä palauttaa aamiaisen. Itse olen kurssittanut itseni teurastamiseen, vaikka tämänlainen eläimen tappaminen onkin hyvin monista ihmisestä todella inhaa. Myös poliisit joutuvat joskus käyttämään epäeettistä - toisten ihmisten ruumiin rakennesuunnitelmien funktioita rikkovaakin - väkivaltaa. Moni pitää poliisia systeeminvartijana ja hippien pahoinpitelynä johon haetaan jos on perverssi vallantahtoinen ja sadistiväkivaltainen mieli. Tämänlainen motiiveilla värittäminen on yleensä väärin - koska kriitikko siinä väittää tietävänsä poliisin mielen paremmin kuin poliisi. Ja lisäksi se on irrelevanttia. Sillä voidaan sanoa että jos ihmisellä on sadistinen mielenlaatu, tämä voi olla todellakin funktionaalinen Jumalan armolahja joka väärin kohdistettuna olisi viattomiin kohdistuvaa väkivaltaa, mutta joka oikein suunnattuna päin vastoin rakentaa ja hyödyttää yhteiskuntaa. Sadismi joka kohtaa oikeudenmukaisuuden ei siis olekaan kamalaa vaikka enemmistö kokisi hippien pamputtamisen miten inhana.

Ylläoleva alustus on tärkeä mutta vain alustuksena. Sillä minun on perusteltava että homoudessa on funktio. Käytän tässä hyvin klassista päämääräsuuntautuneen toiminnan kuvausta. Sitä, että on intentio ja väline jolla on tiettyjä seurauksia ja tämä seurausjoukko relevantisti tuottaa tietyn tuloksen. Homoseksuaali hakee homoseksuaalista nautintoa.

Turunen kuvaa miten lasia voi syödä mutta se ei silti ole ruuansulatusfunktio koska elimistö menee rikki. Homous taas ei todellakaan ole lasin syömiseen rinnastettava asia. Syynä on se, että jos on tavoite eroottisesta täyttymyksestä, siihen liittyy tiettyjä silmin nähtäviä tapahtumia ja signaaleja. Siemensyöksy on tässä mainio esimerkki. Mikä tahansa, esim. sukuelimen työntäminen pyörivään tuulettimeen ei todellakaan tuota oikeanlaista stimulaatiota ja tietty tapahtuma (= merkki funktiosta) jää toteutumatta niiden kohdalla. Homoseksissä asia on nimenomaan toisin. Näin ollen voidaan selvästi huomata että elimistö ei hajoa ja tavoiteltu tapahtuma syntyy relevantisti. Turunen on siis aivan väärässä väittäessään että homot eivät muka voisi eroottisiin kokemuksiin keskenään. Kyllä ne sukuelimet vilahtaa homoseksissä, funktioineen. Juuri tämän vuoksi Turunen ja muut kristityt sitä itse asiassa edes yrittävät rajoittaa. Jos sukuelimet funktioineen eivät toimisi ja kyseessä olisi jonkinlainen itsekastraatio, ei asiasta keskusteltaisi ollenkaan samalla tavalla. Tuomittava syntisyys johtuu  juuri siitä että homoseksi on homoille haluttavaa toimintaa.

Toinen puoli on tietysti partnerin suhde tilanteeseen. Tässä ongelmaksi tuleekin se että anaali nähdään myös yhden funktion kautta. Tämä on hyvin omituista ja pinnallista toimintaa. Sillä jos otamme aiheeksi rakenne ja toiminta-analogian anuksesta saamme toki hyvän selityksen siitä että sen ulosteenpoisto on yksi sen hyvä funktio. Mutta koska emme debatoi siitä onko ulosteenpoisto yksi anuksen ja peräsuolen funktio vai ei, vaan debatoimme siitä onko myös anaaliyhdyntä yksi sen mainioista sovelluksista, tämän esilletuominen jonain muuna on myytintoistoidiotismia mallia "en minä ohita argumenttiini kohdistuvaa kritiikkiä red herring- argumenttivirheellä, vaan sen sijaan teen aivan asiallisesti vaihdan keskustelun pois kritiikistä siirtämällä huomion syrjään koko asiasta ja keskustelusta."

Anaalissa on tietysti se ikävä puoli että peppuseksi tekee helposti kipeää. Pinnallisesti tämä tuntuu vakuuttavalta, kunnes muistaa sen mitä voi käydä jos esileikin jättää liian vähäiseksi. Myös heteroseksiin voi liittyä kipuja. Nämä muistuttavat enemmänkin muista asioista. Selvästi raiskaus ja anaaliraiskaus eivät ole Jumalan mieleen ja siksi tarvitaan esileikkiä ja lemmekästä erotiikkaa ensin. Anus myös aukeaa. Tämä anuksen aukeaminen on selkeä tapahtuma joka seuraa tietynlaisesta stimuloinnista. (Voit kokeilla tätä kotona myös heteroseksuaalisessa kontekstissa.) Joku voisi selittää että tämä johtuu siitä että elimistö ei lähinnä halua repiä persettä. Mutta tässä kohden on huomattava että lähes mikään ei tuota samaa funktiota. Päin vastoin, liian aggressiivinen perseeseen väkivaltaisesti tunkeutuva kohde lisää jännitystä ja perssilmä lukkiutuu entistä kovemmin. Eli tapahtuu juuri päinvastaista. Tämä sulkeutuminen voidaan nähdä suolen suojaamisena. Koska tietty stimulointi aikaansaa anuksen aukeamisen voidaan sanoa että sillä on eroottinen funktio joka on funktio juuri samalla tavalla mikä löytyy suustakin. Tavallisesti ruoka menee tietysti suusta sisään ja vatsaan. Mutta meillä on myös Jumalan meihin ohjelmoima oksennusrefleksi joka siirtää materian kulkusuunnan perustelluin syin päinvastaiseksi.

Eikä anaalin aukeaminen vielä mitään. Sillä hermopesäkkeiden sijainti anaali-yhdynnän kannalta sopivast viittaa itse asiassa aikamoisen voimakkaasti rakenteelliseen suunnitteluun. Itse asiassa miehet ovat tässä erityisessä superfunktiostatuksessa. Sillä miehillä on eturauhanen joka sijaitsee hyvin jännittävästi. Toki tätä voi kokeilla heterosuhteessa oleva mieskin, jos naiselle opettaa "prostate massage" -tekniikoita. (Kattokaa googlesta, kiinnostuneet.) Tässä kohden homoseksuaalien tilanne on heteroparia parempi, sillä naisilla kynnet voivat tässä kohden tuottaa ongelmia. Homomiesten peniksissä ei tämänlaisia raapimisulokkeita ole, ja onkin mystistä miten kätevästi eturauhanen sijaitsee juuri siten että siihen ulottuu kätevästi anaaliyhdynnässä. Tämähän on nimenomaan miesten ominaisuus, joka naisilta puuttuu. Jumala voisi järjestää esimerkiksi virtsarakon ja muiden elimien sijoittelua siten että tämänlainen nautinto puuttuisi. Mutta hän ei ole tehnyt näin, ja stimulaatiomahdollisuus syntyy. Tämä vihjaa suunnitelmaan.

Tässä mielessä jos se, että muna kivasti solahtaa pimppiin on vakuuttava argumentti, niin kyllä se muna anaaliinkin työntyy. Tämän voi jokainen heteroseksuaalikin varmistaa ihan heteroseksuaalisessa kontekstissa. Miehet vieläpä supertehokkaasti.

Tässä joku voisi nostaa esille sen että homoseksuaalisuus olisi jotain joka on itsekästä. "Että yhteiskunta ja sen säilyminen". Tämä on toki yksi oleellinen asiaan liittyvä seuraus jota voidaan ihan oikeasti pitää funktiona. Tässä kohden onkin hyvä muistaa että tosiasiassa homoja vastustetaan itsekkäin argumentein. Heteroseksuaali selittää sitä miten voi saada lapsen, ja että lapsi on niin oleellinen ja ihana asia että sellaisen tuottaminen on seksuaalisuuden kannalta relevanttia. Tässä ihminen hakee itselleen nimen omaan henkilökohtaista etua ja iloa. Lapsi paitsi hyödyttää ultimaattisesti yhteiskuntaa, myös tuo vanhemmilleen iloa.

Homouteen on tietysti useitakin erilaisia selityksiä. Yksi tässä kohden esilletuomani viittaa Hamiltonin sääntöön. Se on evoluutioon liittyvä konsepti jolla selitetään havaittua yhteistyötä, auttamista ja muuta altruistiseksi tai ainakin utilitaristiseksi nähtyä toimintaa jota luonnossa tapahtuu. Sen mukaan ihmislajissa tyypillistä on se, että ihmisiä kuolee.
1: Itse asiassa ihmisellä vanhempia kuolee yllättävän usein sillä synnytys on yllättävän vaarallinen ja rankka kokemus. (Synnyttänyt nainen osannee kertoa tästä verisiä kauhutarinoita jotka saavat emotionaalisesti hysteerisimmät miehet harkitsemaan itsensä kuohimista tylsällä voiveitsellä.) Sukuelinten lisääntymisfunktion sivutuotteena onkin se, että vauva raastaa joskus äitinsä rakennesuunnitelmat siekaleiksi yhtä tehokkaasti ja verisesti kuin nielty lasinsirusto. (Onnea vaan sisarelle pian edessä olevaan synnytykseen! Elä lue mun blogia! Liian raskasta ja ikävää tavaraa on esillä! Ei sulle käy näin! Kamala veli on sinulla, opi se jo!)

Oleellista on se, että yhteisöön syntyy lapsia joka on hoidettava. Koska lapsi on työläs kasvatettava voi oikeasti olla järkevää että populaatiossa on ihmisiä joilla on lastenhoitopotentiaalia mutta ei lapsia. Homoseksuaalisuus on kätevää koska he voivat hoitaa sukulaistensa lapsia. Homoadoptio näyttää tässä kohden utilitaristisen rakennefunktionsa, joka näyttää että homoilla voi olla paikka luonnonjärjestyksessä kunhan ovat vain marginaalia eivätkä esimerkiksi 98% populaatiosta (kuten eivät olekaan). Ruumiin rakenteen toiminta näyttää varsin konkreettisen funktion joka sopii päämääräsuuntautuneeseen skeemastoon jopa varsin eettisestä rakkaus-yhteistyökeskeisestä kulmasta. Tätä Turunen tuskin haluaa nähdä, mutta se ei muuta näiden elinten havaittavissa olevaa toimintaa.

Uskallankin mennä jopa niin pitkälle että oikeasti funktionaalinen analyysi on jotain jota uskovaisen ei pidä tehdä. Tähän käytännössä ei mennäkään ja sen sijaan pohjimmiltaan lähinnä selitetään mikä Sen Oman Pyhän Kirjan mukaan on "hyvää funktiota" ja mikä "pahaa funktiota" ja selitetään että "paha funktio ei sillai ole funktio". Jos elimistöä tarkastellaan päämääräsuuntautuneiden teleologisten arugmenttien kuten funktioiden kautta, syntyy aina väistämättä tuloksia joita ei haluta hyväksyä. Homoseksuaalisuuden kohdalla tilanne on itse asiassa niin paha että voisin jopa esittää että rakennesuunnitelma viittaa yllättävän vahvasti juuri siihen että homoseksuaalisuudelle on varattu funktiovarantoa. (Samaan tapaan kuin kaikissa on varantoa ryhtyä poliisiksi. Ei kaikki ryhdy eikä koe mielekkääksi.) ~ Rakennesuunnittelulliseen etiikkaan nojaava homovastainen kristitty joutuu luopumaan jostain kolmesta "attribuutistaan" ollakseen sisäisesti koherentti tai edes periaatteellisesti järkevä.

Relevantti mahdollisuus eksyä

Joskus on vaikeaa nähdä metsää puilta. Mutta vielä vaikeampaa voi olla erottaa metsää puistosta. Tässä määrittelyssä korskein - ja tietyllä tavalla paras - tietämäni määritelmä on sanottu partiolaisen toimesta. Hän esitti että "Metsä on puusto joka on niin suuri että se tarjoaa relevantin mahdollisuuden eksyä. Tätä pienemmät puustot ovat puistoja." Tämä on terve muistutus. Sillä valtaosa ihmisten "luontokokemuksista" ei itse asiassa ole peräisin metsästä vaan korkeintaan joltain joka rinnastuu lähinnä lenkkipolkuun. Ne ovat ihmisen käsin koskemaa ja manipuloimaa luontoa.

Asfalttiviidakkokin tarjoaa relevantin mahdollisuuden eksyä.
Mutta se tekee sen oleellisesti väärällä tavalla. (Seksi vie ja taksi tuo.)

Nämä puistotkin tietysti tarjoavat paljon kaikenlaista jota yleensä liitetään luontoon. Esimerkiksi Korsossa asuessani vierailin melko usein täyttömällä. Koko mäki oli ihmisen kasaama. Ja sen perusmateriaali oli kiviainesta joka oli joko ihmisen rakentamaa ja muotoilemaa kiviainesta tai sitten oli vähintään räjäytetty kallista tienrakennuksen tieltä. Mäessä ei ollut mitään ihmisen ulkopuolista. Ja sieltä peräti näki meidän kotiin. Siellä on esimerkiksi monenlaista nisäkäselikkoa, kuten kettua, mäyrää ja peuraa. Lintuja mäki tarjosi oli kiurusta kottaraiseen. -Täyttömäen huippu oli siitä mielenkiintoinen että joskus harvoin kykeni näkemään räpistelevän ja ilmassa laulavan kiurun. Yleensä ne lentävät korostetusti pisteinä joita pitää tihrustaa yläviistoon. Kaupunkiluontoa ei tietysti pidä väheksyä. Ja esimerkiksi Tolvasen "Kaupunkiluonto" muistuttaa siitä, miten kaikenlaista elikkoa kykenee näkemään aivan tyystin urbaaneissakin oloissa. Helsinkiläiset ovatkin saaneet kaupunkinsa alueella nähdä sellaisia komeita ilmestyksiä kuin huuhkajia ja lapinpöllön. Kettuja pyörii säännöllisesti esimerkiksi Kallion kirkolla. Ja joskus harvoin hirvi toikkaroi kaupunkialueella.

Tietysti suhde kaupunkiluontoon on erikoinen. Se koostuu havainnoista ja elämyksistä jotka tehdään varsin turvallisesti. Kaupunkiluonto ei tarjoa relevanttia mahdollisuutta eksyä, vaan sen sijaan se tarjoaa mahdollisuuden rauhoittua kaiken muun hälinän keskellä.

Pauliina Kainulaisen "Metsän teologian" tutustuessani mieleeni tulee se, että tässä puhutaan selvästi puistosta eikä metsästä. Hänhän korostaa samanaikaisesti että luontosuhteen on oltava oleellinen osa "Metsän teologia merkitsee ihmisen uuden paikan etsimistä maailman kokonaisuudessa. Nykymaailma on antanut ruokaa, vaatteita ja turvaa. Mutta unohtanut sielun. Unohtanut suhteen luontoon. Sen myötä kaikki on uhanalaista." Kuitenkin samalla hän korotaa että tämä suhde tarjoaa rauhaa eikä seikkailua ; "Yhteys metsään hoitaa suomalaisen sielua. Luontoyhteys on tuotava takaisin keskelle maailmankuvaamme." ... "Metsä on merkitysten kehto. Metsän syklinen aika hoitaa. Se antaa turvaa ja toivoa. Metsässä Jumala parantaa." Selvää on, että vaikka Kainulaisen metsä on ihmistä suurempi, mutta se ei silti tarjoa relevanttia mahdollisuutta eksymiseen. "Kyse on uudelleensijoittumisesta kosmoksessa. Ihmisen paikka on pienempi ja nöyrempi kuin mitä hän on pitkään kuvitellut. Nöyrtyminen on kivuliasta, mutta sen kautta elämä jatkuu, parempana. Uusi paikka on kotoisa, ihminen löytää uudelleen kotiin."

Kuolematon sankari

Tämän päivän "Helsingin Sanomat" antoivat minulle toivoa. Tarkalleen sanoen olen kuvitellut eläväni maailmassa jossa "yleissivistys" on osittain sitä että ihminen erikoistuu johonkin itselleen kiinnostavaan aiheeseen. Kaikkia "yleissivistykseen kuuluvia" asioita ei voi oikeastaan edes osata, joten olemme tässä mielessä jossain määrin spesialisteja ja valikoimme yleissivistyksen kohteet. Mutta että toiset aiheet ovat kuitenkin enemmän yleissivistyksen kohteita kuin toiset taas eivät, siinä mielessä että jos niistä ei tiedä on pahemmin nuija kuin se, että ei satu tietämään jotain jota pidetään "yleisenä tietona" ja kulttuurin tuntemukselle oletettavissa olevana.

Eli esimerkiksi on järkevää vaatia kurssia uskonnosta, jossa tutustutaan Jeesukseen. Mutta kukaan ei ota vakavasti batmanologian peruskurssin opetussuunnitelmallista pakollisten oleellisten kurssien joukkoon.¹ Josta on muun muassa sellainen seuraus että voit ryhtyä teologiksi mutta ei ole mitään batmanologiaa jossa voisit tienata leipää.  Tai oikeastaan voit. Sillä toivon lähde oli juuri se, että joku tätäkin aihetta tutkii, jopa Suomessa. Mervi Miettinen tekee tutkimusta supersankareista.

Hän suhtautuu aiheeseen melko kriittisesti, moittien esimerkiksi kliseistä ja vanhatestamentillisista arvomaailmoista. Tämä on tietysti luontevaa, koska se on totta. Genren ja kliseen välinen raja on yllättävän löyhä.

Kuitenkin näen että minulla on tarve moittia erästä kohtaa. "En muista yhtäkään supersankaria, joka olisi kuollut pysyvästi", Mervi Miettinen toteaa. "Miehiseen ihanteeseen kuuluu jonkinlainen messiaanisuus, itsensä uhraaminen. Mutta supersankarit nousevat aina vääjäämättä kuolleista." Nähdäkseni tästä vedetty machobullshitkortti on hieman pinnallinen tapa nähdä ja katsoa koko ilmiöitä. Vastaus tähän on monivaiheinen. ;
1: Ensinnäkin sankarien kuolema ei ole ylipäätään kovin yleistä. Herooisia tarinoita joissa sankari kuolee on mahdoton johtaa sarjoiksi. Ja itse asiassa miltei kaikki sarjapohjaiset sarjakuvat perustuvat toistolle. "Aku Ankan" on päädyttävä tilanteeseen jossa Aku Ankka jatkuu suunnilleen samanlaisena kuin ennen. Jopa vaarojen jälkeen. Tosiasiassa supersankareita ja superkonnia vaivaava "jatkuva henkiin herääminen" on seurausta siinä että supersankarit itse asiassa kuolevat useammin kuin "tavalliset sankarit".
2: Tosin kuolevaisuus on "Batmanin" Lasarus-ylösnousemusta ja "Teräsmiehen" legendaarista kuoleeksi julistamisen jälkeistä paluuta lujemmin läsnä myös muualla ja muulla tavalla. Esimerkiksi "Mustanaamion" kaltaisessa sarjassa jossa ei koskaan kuolla, mutta samalla kuitenkin korostetaan että kaikista sankarillisista suorituksistaan huolimatta Mustanaamio on 21. Mustanaamio. Mustanaamiot tuppaavat kuolemaan nuorena, ja esimerkiksi hänen lapsensa eivät kohtaa isoisämustanaamiota (mustanaamio nro 20). Tämä kertoo paljon niille jotka haluavat nähdä.
3: Toisekseen. "Kapteeni Marvel" kuoli syöpään, yllättävän lopullisesti. Lisäksi tiedän sarjakuvahahmon nimeltä "Salama" , alkuperäisnimeltään "Flash". Hän on kuollut. Ja hän ei ole palannut henkiin. Fkash-sarjakuvaperinteen aikana on ollut neljä eri persoonaa jotka ovat kantaneet Flashin viittaa. Ensimmäinen Flash kuoli sankarillisesti pelastaessaan maan tuholta. Ja hän kuoli lopullisesti. Hän on varsin tunnettu supersankari joten on melkoisen kornia sanoa että "ei tule yhtään mieleen". Jos teologille ei tule "Raamatusta" mieleen useampaa kuin yksi Joosef -niminen hahmo, hän ihmetellee sitä miten Joosef vaikuttaa eri kohdissa ihan eri persoonalta ja skenekin on aivan täysin erilainen, ihan kuin eri kulttuurissa eläisi tämä sama Joosef.
4: Sitten on hyvä miettiä mitä tapahtui 1940-luvun puolella kun supersankarien "Golden age" hiipui.² Rehellisesti sanoen en haluaisi kutsua tätä kulta -aikaa kovin positiivisella nimellä. Karkeasti sanoen supersankariaihe kohtasi keksimisen jälkeen alkuinnostyshypen ja lähes mikä tahansa supersankaripaska meni kaupaksi. Tämä toki tuotti monet klassikkohahmot, mutta se laski yleistason todella matalaksi.³ Alkuinnostuksen romahduttua ja laadun ajaessa ihmsiet paremman lukemisen pariin, todella moni supersankari lopetti seikkailunsa. Aika monelle keksittiin loppuratkaisuksi jonkinlainen kuolema. Näitä supersankarien kuolemia oli tietysti järkevä laittaa koska ne loivat jonkinlaisen lopukkeen tarinoille ja tuotteelle, ja oli tavallaan syy jättää jatko kirjoittamatta. Nämä nimenomaan "kuolivat lopullisesti". Koko formaatti  kun ei jatkunut. Näitä pankrottikuolemia ei helposti huomannut kukaan, koska kukaan ei välittänyt sankareista enää tässä vaiheessa - muutenhan ne olisivat menneet kaupaksi eikä sitä olisi ollut taloudellisesti kannattavaa lopettaa..

En voikaan oikeastaan miettiä muuta kuin sitä, että miten supersankarien sitten oikein pitäisi kuolla? Jos ne kuolevat ja sarja loppuu, tätä ei huomata. Jos hahmo kuolee ja tämä nappaa toinen, kuolemaa ei huomata koska sama sankari kuitenkin jatkaa toimiaan. Teräsmies -sarjakuvan jatkaminen ilman Teräsmiestä olisi kenties "jotenkin konua" - koska supersankarigenre on kuitenkin yleensä ollut yhteen sankariin keskittyvää.
1: "Avengersien" -tyyppisiin supersankariryhmiin kuolemaa toki voisi sitten käyttääkin toimivasti. Mutta niissä sankarit usein vain vaihtuvat ja niitä vaihdellaan. Mikä on kieltämättä rasittavaa. "X -meneissä" kuolemia sattuukin sitten jo aina silloin tällöin, mutta ne hukkuvat massaan eikä koskaan kuitenkaan voi olla varma että herätetäänkö hahmo joskus naftaliinista kuitenkin. - Vai loppuuko sarja vain ennen kuin ne nousevat ja näin kuolema olisi lopullinen. - Ja niissä hahmoja onkin aivan liikaa ja ainakaan itselleni niihin ei kehity mitään suhdetta muutenkaan.

Mutta minä paheksunkin sitä miten vähän perinteistä naisarvoa myyvillä feministisseksistisillä "My Little Ponyillä" on mieslukijoita - siis joidenkin tietämäni hipsterien lisäksi. Paheksun myös sitä miten nämä ponit eivät oikein tahdo kuolla riittävästi ja riittävän lopullisesti. Tämä olisi sentään konkreettinen keino tehdä maailmasta hieman parempi paikka. Samoin kuin olisi syytä lopettaa "Harald Hirmuinen" ja "Karvinen", jotka olivat aluksi ihan hyviä mutta jotka ovat jossain vuosien varrella lopettaneet hauskana olemisen.⁴

---

1 Jos et tiedä kuka oli Jeesus olet nuija. Mutta ihmisen ei tarvitse esimerkiksi tietää sitä että kun "Hämähäkkimies" elokuvassa pelastaa Gwen Stacyn sillalla "Vihreältä Menninkäiseltä", niin sarjakuvassa armas tyttöystävä kuolee ja Hämähäkkimies epäonnistuu. Sillä sarjakuva on sellainen emonyyh toisin kuin elokuvat.
2 Toki tämän jälkeen innostus on palannut ja poistunut. Esimerkiksi viime aikoina elokuvat ovat lämmitelleet sarjakuvienkin suosiota. Olen esimerkiksi itse juuri tämän aallon perässähihittäjä - minä en hiihdä.
3 "Pulp"  -lehtien nimikin tuli siitä että halpoja lehtiä painettiin lumppupaperille ja niitä myytiin aika älyttömän paljon halpaan hintaan. Supersakarilehdet olivat yksi tämän tyyppiseen formaattiin usein taipunut tuoteryhmä. Sisältö oli keskimäärin halvempaa kuin materiaali jolle se painettiin.
4 Lisäksi voisin toivoa "Lassin ja Leevin" paluuta. Mutta toisaalta Lassi kasvoi aikuiseksi, ja päätyi mahdollisesti "Fight Clubin" päähenkilöksi. Ainakin diagnoosi lienee samansuuntainen kun muistamme miten Lassi otti turpaan Leeviltä. Tavoilla jonka jättämät kuhmut Lassin vanhemmatkin näkivät....

Koska Jammua on kiva hakata.

"Pedofiilien puolesta" -facebookryhmä (jossa en ole mukana, mutta jota olen vilkuillut) alkoi trollihenkisesti. Mahdollisesti ryhmällä oli tarkoitus vetää vitsejä nykymaailmasta, kenties ajaa homoagendaa suuntaan tai toiseen. Yllättäen sen ympärille on kuitenkin rakentunut myös asiallista, järkevää ja hyvin tärkeää keskustelua. Keskustelua sellaisista aiheista kuin "kansanryhmää vastaan kiihottamisesta". Lakihan määrittelee pedofiilit selkeästi kansanryhmäksi sanomalla "Rikos täyttyy kun asettaa yleisön saataville tai muutoin yleisön keskuuteen levittää tai pitää yleisön saatavilla tiedon, mielipiteen tai muun viestin, jossa uhataan, panetellaan tai solvataan jotakin ryhmää rodun, ihonvärin, syntyperän, kansallisen tai etnisen alkuperän, uskonnon tai vakaumuksen, seksuaalisen suuntautumisen tai vammaisuuden perusteella taikka niihin rinnastettavalla muulla perusteella."

Tässä kohden keskiössä on ollut nettipoliisi Marko "Fobba" Forss. Hän esimerkiksi teki lausunnon jossa hän selitti että pedofiliassa ei ole mitään laitonta, vaan että lapsiin sekaantumisesta on. Nämä kaksi konseptia sekoitetaan usein ja ajatellaan että pedofilia on aktio. Tässä kohden tilanne pedofiliaan on siis lain edessä melko samanlainen kuin niillä vanhoillisempien uskovaisten näkemys siitä että homous ei ole syntiä vaan homoseksuaalisten tekojen tekeminen on syntiä. Tämä muistutus oli tärkeä muistutus monille. Sillä pedofiliaa on helppo vihata. Ja facebookryhmässä meno on ollut kaiken kaikkiaan aikamoisen raakaa. Muutama esimerkki on listattu esimerkiksi Uuden Suomen blogaukseen. On taatusti juridisesti hyvin mielenkiintoista kun rikollista halutaan lynkata. Pahastunut ihminen on esimerkiksi tuohtuneena selittänyt että "Mielestäni tällästä paskaa sallii vain nykyinen hyväksytään ihan kaikki paska jutsku/homo/musta/nekrofiili/pedofiili yhteiskunta.Ennen me oltas otettu selvää tänkin tyypin olin paikasta.Ammuttu aivot ladon seinään."

Toisaalta Forss on kuitenkin saanut moitteita, esimerkiksi siitä että hän on selittänyt että pedofiileille ei kuitenkaan ole normaalia suojaa. Nähdäkseni Forss on korostanut lähinnä sitä että pedofiileja ei siis rinnasteta homoseksuaaleihin lainsäädännön edessä, eli pedofilia ei ole homoseksuaaleihin rinnastettava seksuaalivähemmistö paitsi Oinosen ja kaltaisten puheissa. ; Aika moni ei ole lukenut Forssia yhtä suopeasti. Esimerkiksi Saara Huttunen nosti esille sen, että tosiasiassa suoja koskee pedofiileja. Ja itse asiassa juuri he tarvitsevat sitä. Sillä on hemmetin helppoa kiihottua pedofiilikansanryhmää vastaan. Niin helppoa, että pedofiileja lynkkaukselta suojeleva laki tuntuu epäoikeudenmukaiselta. "Mielestäni jokaisella Suomen lain nojalla toimivalla kansalaisella on oikeus elää ilman itseensä kohdistuvaa vainoamista tai vihapuhetta, riippumatta siitä mistä sattuu kiihottumaan. Sittenkin jos rikkoo lakia, ansaitsee nimenomaan Suomen lain määrittelemän rangaistuksen."

Tämä on hyvä muistaa. Sillä minustakin on tunnetasolla oikein miellyttävää hakata vaikkapa Jammu Siltavuorta. Rehellisesti sanoen pedofiilien pieksentä voisi tuntua oikein nautinnolliselta, mukavalta, oikeudenmukaiselta ja ihanalta. Pedofiilien paapominen vituttaa. Ja juuri sen takia on aivan tervettä muistuttaa itseään ja maailmaa siitä että pedofiileja ei pidä kuitenkaan lähteä lynkkaamaan. Liian pienistä tuomioista voi olla sitten hyvällä syyllä kiukkuinen ja vaatia muutosta tähän. Tällöin muutetaan lakia jotta se olisi oikeudenmikainen eikä rikota lakia siksi että se ei vastaa omaa oikeuskäsitystä. Tämä on nähdäkseni demokraattisen länsimaisen kulttuurin ydinkysymyksiä, joka on yhteiskuntakäsityksen ytimessä paljon syvemmällä kuin jokin "Suvivirsi".

Ortodoksit ja Batman

Tänään päädyin juttelemaan aiemmin tuntemattoman ortodoksidiakonin kanssa. Lähtökohta oli siinä että hänellä oli ammattiinsa liittyvä hattu. Tämä oli mukava jäänmurtaja, koska myös itselläni on tavallisuudesta poikkeava hattu.
1: Ja erikoinen hattu on merkki vallasta. Historian varrella hattu on symbolisoinut valtaa. Osasyy on varmasti se, että jos sinulla ei ole valtaa ja pidät hassua hattua, ihmiset nauravat sinulle. Siksi koominen hattu vaatiikin taakseen instituution valtaa tai jotain muuta kompetenssia. Itse pidän hattua koska olen kargokulttilainen ja imitoin valtaapitäviä juuri kuten Jari Sarasvuo opetti.

Keskustelu päätyi kaapujen kautta Batmaniin, aiheista tärkeimpään ja syvällisimpään. Siihen oleelliseen ja syvintä ihmisyyttä koskevaan hengelliseen aiheeseen johon uskonmiesten kanssa pitää aina muutenkin päätyä. Batman olisi kuulemma oikein mainio esimerkki ortodoksille, koska batman on anonyymi. Batmanilla on alter ego joka pidetään erillään hyvyyden teoista. Ortodoksillekin on tärkeää ihanne jossa tehdään hyvää mutta ei korosteta omaa osuutta siihen.
1: Tosin ortodoksitkaan eivät tässä läheskään aina onnistu. Esimerkiksi diakoni paheksui tapaa jolla ortodoksinen kirkko reagoi Pussy Riotiin. Eikä Isä Mitrokaan ole tuhmuutensa vuoksi sellaisenaan mikään malli-ihanne. Mutta ihmiset tietysti epäonnistuvat usein pyrinnöissään.

Turtlesit, Rautamies ja muut supersankarit joiden sankari-identiteetti ei ole salainen tai itsestä eriytetty ovat tietysti hyviä siinä mielessä että ne tekevät edes jotain hyvää. Mutta niissä tilanne on se, että autetaan muita ja ainut joka itsessä hyötyy on ego. Anonyymisti tehty sankariteko sen sijaan auttaa muita ja on hyväksi omalle sielulle.

Tosin Batmanissa on hieman negatiivinen maailmankuva. Sillä ortodoksi uskoo että ihminen on pohjimmiltaan hyvä - se eroaa näin ollen jyrkästi esimerkiksi kalvinistisesta maailmasta. Tässä mielessä Rautamiehessä on kuitenkin ihailtavampi ihmiskuva. Se kun on maailmana vähemmän pohjimmiltaan dystooppinen kuin Batman jonka maailmankuvaa vaivaa tietty synkkyys.
1: On tietysti turhaa sanoa muuta kuin, että itselläni on varsin "epäortodoksinen" yhdistelmä jossa Batmanin ihmiskuva kohtaa Rautamiehen egoilun. Samalla tosin selviksi tuli myös se, että jos minulle tarjotaan Hyvää Jumalaa pidän sitä "pahan ongelman nimissä epärealistisena Jumalana", joka siis on palvonnan arvoinen mutta ei selvästi sovi yhteen maailman kanssa, eli en kykene uskomaan tämänlaisen Jumalan olemassaoloon. Ja kun minulle tarjotaan sitä realistisen arvoista Jumalaa, pidän sitä relevanttina ja uskottavana Jumalana, mutta en enää ehdottomasti pidä tätä ollenkaan minkään tahi kenenkään palvomisen arvoisena.

Nooan Arkki vai Haldanen Dilemma?

Haldanen dilemmaan liittyvä argumentaatio on joskus ollut muodikasta kreationismipiireissä. Se on ollut melko kauan vähän vähemmällä huomiolla. Kuitenkin Intelligent Designin puolella siihen on viime aikoina ollut hieman kasvanutta kiinnostusta. Tämä on ollut sinällään mielenkiintoista, koska Haldanen dilemma on evoluutiovastaisena argumenttina yleensä kiinnostanut nimenomaan nuoren maan kreationisteja.

Haldanen dilemmassahan on kysymys siitä että evoluutiolle on asetettu nopeusraja jota se ei voi ylittää. Ja jos tämä nopeusraja olisi todellinen, nimenomaan YEC -kreationismi ja isoissa määrin kaikki Raamatullinen kreationismi olisi kuitenkin hyvin suuressa pulassa. Sillä Nooan Arkkiin uskominen vaatii käytännössä sellaisen aikajanan valitsemista että Haldanen dilemmaan luottamisesta olisi pakko luopua.

Valaisen asiaa hieman. Kun Nooan Arkista puhutaan, on huomioitava sen koko. "Raamattu" kertoo arkin olleen pituudeltaan 300, leveydeltään 50, ja korkeudeltaan 30 kyynärää. Kyynärä on tietysti summittainen mitta jolle ei tiedetä aivan eksaktia sisältöä. Kuitenkaan se ei ole aivan mitä tahansa. Ja tämän vuoksi kyynäräksi on tavattu valita melko pitkiä ehdotuksia yksiköiksi. Suosiossa on Egyptin kuninkaallisen kyynärän pituus (0,5241). Tämä antaa arkin mittasuhteiksi 157,2 * 26,2 * 15,7 m. Kreationistit arvioivat optimistisesti arkin lattiapinta-alaksi noin 9000 m². Arkin suuria mittasuhteita yleensä korostetaan, koska sinne on saatava kaikki eläimet.
1: Samoin tässä usein korostetaan sitä miten Arkki on mittasuhteiltaan sama kuin normaali laiva. Kuitenkin melkoisen monista arkki itse asiassa näyttää juuri tältä ; Normaalilta laivalta jonka kokoa on vain kasvatettu miettimättä mitä tarkoittaa kun puusta tehty laiva vain suurennetaan mittasuhteiltaan. Tämä onkin johtanut siihen erikoiseen tilanteeseen että erilaisia näytösmallisia arkkeja rakennellaan. Mutta ne eivät koskaan ole merikelpoisia eikä niitä edes yritetä rakentaa sellaisiksi.

Tosin Nooan arkki ei näillä mitoilla ole mitenkään aivan ylitsepääsemättömän mahdottoman älytön. Nooan arkki on mielestäni epäuskottava mutta ei se sentään falsifioi itseään siinä mielessä että se olisi fysikaalisesti suoraan mahdoton konsepti. Esimerkiksi ruotsinlaiva Silja Serenade on lattiapinta -alaltaan 13 700m². Eli se on suurempi kuin Nooan arkki. Se tosin onkin sitten tehty metalleja hyväksikäyttäen. Se tarjoaa tiettyjä teknisiä etuja puun rinnalle.
1: Vaikka puu kelluu ja on siksi intuitiivisesti parempi, on metallissa paljon parempia puolia. Asiaa voinee demonstroida sillä että jos ihmisen paisuttaa mittasuhteilta kaksi kertaa suuremmaksi, (pyöreästi parimetrinen noin nelimetriseksi) ja tämän iho kasvaa kantokyvyltään kaksinkertaisen paksuiseksi, kasvaa kestokyky lineaarisesti. Ongelma on siinä, että aina kun mittasuhteet kaksinkertaistuvat, kasvaa kestokyky kaksinkertaiseksi, mutta tämän on kannateltava kahdeksankertainen määrä materiaa. (Peräti mittasuhderiippumattomasti näin) Iso koko kasvattaakin kuoren suhteellista paksuutta, jos siis halutaan että kokonaisuus pysyy kasassa. Tämä on oleellista sillä puuta tarvitaan yhä paksumpia määriä yhä pienemmän koon sisuksen lisäkasvun aikaansaamiseksi. Myös metallia koskee tietysti sama. Mutta koska metalli on itsessään vahvempaa, sitä tarvitaan ohuempia levyjä ja niin sen käytännön kannalta mahdolliset rajat tulevat vastaan puuta myöhemmin. Siksi, vaikka maailmassa puuta onkin, jättimäisiä Silja Linen isojen laivojen kokoisia laivoja ei tehdä puusta edes rikkaille. ~ Tarkalleen ottaen ; aikana jolloin lähinnä kuun pinnalla kävely on rikkaiden lompakon ulottumattomissa, ja statusvempeleitä on mitä ihmeellisempiä, ja laivojen kellumiseen liittyvä tietotaito ja tekniikka on melko lailla hallussa ... johtaa kohtaamaan sen että nykyisinä ihmeiden aikoina silti tiettävästi suurin puulaiva on Kuwaitissa oleva Guinnesin ennätystenkirjaan päätynyt puulaiva. Se on 83.7 m pitkä ja 18.5 m leveä. Sen lattianeliömetrit olivat 6 000 m² Se on iso. Ja selvästi pienempi kuin kreationistien esittämä Nooan arkki.

Onkin hupaisaa huomata että Nooan arkki ei ole niin massiivinen voimannäyte kuin voisi luulla. Puulaivaksi se on tietysti hervoton, mutta jos ajatellaan isoimpia arvioita, on maailmassa silti aivan liikaa eläinlajeja. Puulaivan isoudesta huolimatta maailmassa on pirusti erilaisia lajeja. Ja tuntuukin uskomattomalta että eläimet ynnä riiden ruoka saataisiin mahtumaan tämänlaiseen alukseen. Kreationistien ideana onkin vedota tässä kohden baramiineihin. He korostavat että arkissa oli nimen omaan eläinten perusryhmiä, eikä lajeja siinä mielessä kuin mitä nykyään esitetään. Kaikki nykyiset lajit ovat sitten eriytyneet ja erilaistuneet näistä arkissa olleista yksilöistä. ; He itse asiassa mielellään ja usein korostavat että Nooan arkissa ei tapahtunut mitään luonnonvastaista perversiota vaan baramiinit lisääntyivät nimenomaan "lajiensa mukaan".

Baramiiniteoria onkin lastaamisen kannalta loistava idea. Nooan arkin kohdalla tämä peruslajien määrä halutaankin tehdä mahdollisimman pieneksi. Luvut ovat tässä yleensä melko pieniä. Esimerkiksi suositun YEC -laskelman mukaan Nooan arkissa oli 43 nisäkäsbaramiinia, 74 lintubaramiinia ja 10 matelijabaramiinia. ;  Suuremman törmäämäni arvioinnin mukaan noin 100 maaeläinbaramiinia ja 200 lintulajia olisi riittänyt. Pienin tietämäni arvoi esitti että nisäkäsbaramiineja olisi vain 30.

Nämä arviot tehdään baraminologian perussäännön mukaan, eli taustalla ei ole geneettisten erojen mahdollinen kasautumistahti ja syntymistahti jota Haldanen dilemma käsittelee. Sen sijaan siinä arvioidaan nimenomaan sitä että samaan perusryhmään kuuluvat ne lajit jotka lisääntyvät keskenään suoraan tai epäsuoraan. (Eli esimerkiksi aasi ja hevonen kuuluvat samaan perusryhmään koska niiden risteymästä tulee muuli, joka ei kenties pysty lisääntymään mutta joka kuitenkin syntyy.)  YEC -logiikka meneekin siten että kun baramiinejen määriä arvioidaan - peräti tässäkin usein oiotaan optimistisesti ja alakanttiin sen sijaan että kaikki rajat olisi oikeasti risteytystestattu - ja kun ne ovat peräisin Nooan arkista, on kaikkien perusryhmien pakosti mahdollista tuottaa kaikki nykyiset lajit.
1: Toki rehellisesti sanoen jopa arvioiden määrien heittelyt johtuvat siitä että mitään standardia baramiinien määräarvioita ei ole tehty. Suuruusluokat ovat enemmänkin intuitioita ja ovat yllättävänkin kontekstiriippuvaisia. Esimerkiksi kambrikauden räjähdyksessä muistetaan mainita että se tukee mainiosti baraminologiaa koska evotieteilijöidenkin mielestä silloin oli jo kaikkien nykyisten eliöryhmien päämuodot olemassa. (Mikä on juuri se mitä evoluutio tietysti vaatikin.) Koska nämä ovat ilmestyneet tyhjästä se tukee kreationisteista nimenomaan baraminologiaa. (Vaikka prekambrikauden fossiileita on, ja monia nykyisiä pehmeitä lajeja ei tahdo löytyä fossiilirekordista, ja kambrikauden fossiiliston ilmenemisen takana onkin kovien osien ilmestyminen eikä se, että silloin eliöt ilmestyivät.) Nämä kambrikauden perusryhmät eivät kuitenkaan selvästi ole sellaisia lampaiden kaltaisia tai muutenkaan niihin suoraan rinnastettavia otuksia joita Raamatussa pisteään Nooan arkkiin. Tämä ihmetyttää. Paitsi että ei ihmetytä.

Kun perusryhmiä on Nooan arkin puheena ollessa aina esitetty mahdollisimman pieneksi, koska muutoin arviot eivät olisi enää mahdollisia kun huomioidaan että laivan pitäisi myös kyetä elättämään lajeja melko pitkään, on tästä ovelana sivuseurauksena pakko odottaa meganopeaa evoluutiota. ; Tämä johtaakin erikoisiin mietintöihin. Sillä esimerkiksi Haldanen dilemmaan vetoava ReMine selittää että ihmisen ja simpanssin välinen ero on liian suuri jotta se voisi syntyä vuosimiljoonien aikana. Ja jokainen kreationisti joutuu elämään sen kanssa että esimerkiksi eri karhulajien välinen variaatio on paljon suurempi kuin ihmisen ja simpanssin välinen ero. Ja siihen pitäisi riittää tuhansien vuosien aika.

Yleensä nuoren maan kreationistin kanssa juttelu muuttuukin siihen että:
1: Ei ymmärretä koko kysymystä, joten sen täytyy olla irrelevantti. Raamattu ei voi olla väärässä joten tottakai Nooan arkki riitti perusryhmille ja tottakai perusryhmien variaatiopotentia riittää kaikkiin nykylajeihin koska muutenhan Raamattu olisi väärässä ja epätieteellinen. Ja se olisi uskonnonvapauden haukkumista ja asian ehdottaminenkin on vastenmielistä naturalismia.
2: Haldanen dilemma hylätään jollain tavalla. Sillä Nooan arkki on se asia josta kunnon kreationisti ei luovu. Luopumiseen on toki monia teitä, ja yksi niistä on selittää muutos jonkinlaisella ihmeellä. Eli tosiasiassa Jumala kävikin lisäämässä variaatiota lajehin. Ihmettä vastaan ei tietysti voi argumentoida. Oikein muulla kuin sillä että tämänlaisista tempuista ei oikein ole näyttöä. Että tähän anomaliaan oletetaan melko lailla ad hoc/post hoc ihme ja "ainutlaatuinen Jumalan geeneihin tekemä henkäyksenomainen poikkeus" paikkaamaan ongelmat.

Kaiken kaikkiaan olisikin ymmärrettävää jos olisi niin että ID -piirien kreationistit käyttäisivät Haldanen dilemmaa. Ja Raamatulliset kreationistit välttelisivät sitä. Mutta asia on yleensä juuri päin vastoin. Joka on tavallaan hupaisaa. Mutta osittain ymmärrettävää siitä syystä että YEC -piirit ovat tunnettuja siitä että "mikä tahansa pro Raamattu ja evoa vastaan kelpaa" kun taas ID:läisillä on sentään se, että vaikka mitään ei haukuta typeryydeksi, niin pahimmat typeryydet jätetään käyttämättä. Ja Haldanen dilemman olettaminen evoluution rajaksi vaatisi vain evoluution totaalista ymmärtämättömyyttä..

Pick your Poison ; Sherlock Holmes ja Taksimiestemppu

"Sherlock" -sarjan ensimmäisessä jaksossa syyllinen on huomaamaton ja nöyrän oloinen taksimies, hahmo jota kukaan ei huomaa ja joka on siksi ihanteellisessa asemassa murhaamisen kannalta. Hän puhuu ihmisille ja nämä tekevät itsemurhan. Tai teknisesti hän osoittaa heitä aseella, ja pakottaa heidät pelaamaan eräänlaista venäläisen ruletin muunnelmaa ; Hän asettaa esille kaksi pulloa. Niissä on saman näköinen pilleri. Taksimies kertoo, että toisessa on myrkkyä ja toisessa ei. Ja temppu on siinä että taksimies antaa uhrinsa valita kumman pullon hän ottaa ja taksimies ottaa sen jäljellä olevan pullon. Sisällöt nautitaan samanaikaisesti. Taksimies tekee yhden siirron jossa hän siirtää toisen pullon eteen. Ja sanoo että sitä voi valita jomman kumman.

Taksimies on onnistunut voittamaan jo 4 ihmistä ennen kuin Sherlock Holmes saa hänet kiinni. Televisiosarjan jakso onkin rakennettu nerokkaasti siten, että katsojalle itse asiassa jätetään hyvin paljon auki.

Tilaa jätetään sille että taksimies ei oikeasti olisikaan nero, vaan vain onnekas. P= (½)⁴ on mahdollisuuksien rajoissa ; Noin 6% onnistuu noin hyvän sarjan. Onnekasta, mutta ei mahdotonta. Puolisoni kannattaa tätä ideaa. Hänestä ajatus muunlaisesta on melko lailla naurettava. Hänestä jokainen kyllä miettii kaikkia skenaarioita, mutta niitä on niin paljon että lopulta sitä vain valitsee tuurilla jotain. Tämä ajatus ei ole ollenkaan huono tai turha. Sillä tosiasiassa ihmisissä toimii myös vahvistusharha ; Taksimies voi jopa luulla että hänellä on systeemi. Myös monet onnenpelien pelaajat kehittävät erilaisia "systeemeitä", joiden omituisena tapana on kuitenkin imeä heidän lompakkonsa tyhjiksi pitkällä tähtäimellä. Kenties taksimies oltiinkin puhuttu luulemaan olevansa jotenkin erityinen. Moriarty - joka maksoi taksimiehelle palkkaa murhatöistä - manipuloi tällöin taksimiestä joka oli selkeästi oppimaton huonpalkkainen duunari joka epäonnistui elämänsä kaikilla osa-alueilla ja joka kaipasi arvostusta.

Temppu ei itsessään ole klassisesti tunnettu psykologinen koe. Mutta toisaalta mentalistit tekevät juuri samanlaisia stuntteja toistuvasti. Kivi-Paperi-Sakset on tuuripeli, jossa on toki mukana onnielementtiä. Mutta siinäkin käydään skenaarioita läpi, mutta osa strategioista toimii paremmin kuin toiset. Asiassa pääsee melko hyvin alkuun jo wikien tarjoamilla pikkuopeilla. (Harjoittelu pari viikkoa ja tilastollinen analyysi jossa on vaikka 30 KPS -sarjan pelejä eri ihmisiä vastaan tarjoaa tähän keinoja tarkistaa asia niin että vahvistusharha ei astu päähän.) Derren Brown ja monet muut mentalistit ovat kertoneet hienostuneempia niksejä tähän. Mutta aina kun ammattitaikureiden ammattiniksit ovat puheena, olen hyvin varovainen. Jos joku esittää vaikka sellaisen arkijärkeen uppoavan käsitteen kuin "hypnoosi" ja vastaavat on väistämättä mielessä myös se että nämä olisivat kenties ainakin osittain jonkinlaista mainospuhetta. Esimerkiksi hypnoosi tuntuu ongelmalliselta koska se on ilmiönä jotain joka ei toimi kaikkiin ja joka toimii vain rajoitetusti muutoinkin. Kun on helpompia temppuja ja keinoja tehdä sama, niin miksi pitäisi valita tämänlainen monimutkaisempi tie?

Tässä mielessä itse olen tietysti skeptisempi. Minun on helppo uskoa että tässä taksimiehenkin tapauksessa on kysymyksessä ns. kusetus ja koijaaminen. Sarja itse asiassa leikittelee esimerkiksi sillä että taksimies kohdistaa katseensa kohti itseään lähempänä olevaa pulloa kun hän sanoo kesken keskustelua että "on aika valita". Tämä voi olla vihje tai sitten tämä on huijaus. Se, mitä vihje tarkoittaa on tietysti itsessään miettimisen arvoinen asia. Tässä mielessä nähdäkseni sarja jopa rakentaa mahdollisuuden selittää taksimiehen erityisen menestys. Sarja nimittäin korostaa miten vaaleanpunaiseen pukeutunut uhri oli erityisen älykäs. Hän olisi varmasti osannut lukea psykologista peliä jos sellaista on. Mutta Holmesin tarkka analyysi varmistikin että taksimiehellä oli joka tapauksessa kuolema edessä ja hän oli itse asiassa ankeassa tilanteessa, joku voisi pitää relevanttina vaihtoehtoa että masennus olisi tätä syvemmällä ja taksimies olisi oikeasti jopa suisidaalinen läpisurullinen hahmo. Näin ihminen joka lukee taksimiehen eleitä lukee ne väärin, virheoletus on jo siinä että eleet yrittäisivät varmistaa että taksimies eläisi. Taksimies halusi kuolla.

Tosin itse olen vielä tätäkin häijympi ja kyynisempi. Jos nimittäin itse tekisin tämänlaisen taksimiestempun, toteuttaisin sen siten että hankkisin itselleni resistanssia käyttämääni myrkkyyn. Ja tarjolla olisi kaksi aivan identtistä pilleriä. Ulospäin näyttää että uhri on ottanut myrkyn ja kuollut. Valinnan edessä näyttää että takana olisi jokin mahdollisuus. Vaikka tosiasiassa mahdollisuus on nimenomaan se joka puuttuu. Taksimies olisi sittenkin kenties masentunut, mutta ei itsetuhoinen.

Tämä selitys tukisi sitä, miksi Holmes valitsi pillerin mutta hän ei syönyt sitä loppuun asti. Hän toki kysyi pilleristä ensimmäiseksi taksimieheltä. Mutta kyseessä onkin "metatason selitys". Televisiosarja ei voi tappaa sankariaan ensimmäisessä jaksossa. Holmesin erehtyväisyys on muutoinkin tämän ensimmäisen jakson piilovire. "There's always something!" hän sanoo itsekin, kun tulkitsee väärin Watsonin sisaren veljeksi vain kun "Harrietin" lempinimestä on vääntynyt "Harry". Pilleri ei siis jää syömättä koska Holmes on ovela, vaan hän jää henkiin koska Watson ehtii väliin. Tällöin taksimies olikin yllättävän nerokas.

Teknoritarin ongelma ; hankitut ja synnynnäiset ominaisuudet

Vanhoissa ja perinteisissä roolipeleissä on ollu tiukka jako ammattiluokkiin. Tässä maailmassa "kaikkea ei voi saada" ja hahmotyypit ovat olleet enemmän spesialisteja. Jopa sillä tavalla, että pelimekaniikka on rakennettu siten, että tiimissä on oltava yksi jokaisesta spesialistiluokasta jotta seikkailu sujuu. Ja kaikki sujuu melko lailla ongelmitta kunnes joku spesialisteista kuolee. Tämä on tietysti opettanut arvokasta yhteistyön taitoa ja on tavallaan opettanut sietämään erilaisuutta. (Joka on kannaltani relevanttia lähinnä siksi että jokainen tiimi tarvitsee thieffin.) ; Karkeasti ääripäistä voiaan napata maagit ja soturit. Maagit eivät ota damagea ja soturit eivät taio.

Tämänlaiset roolit kuitenkin oikeasti rikotaan useasti. Peleissäkin on monia generalistisempia hahmoluokkia ja erikoistyyppejä jotka yleensä kombinoivat. Näissä kaikkea voi saada. Ja se, että niitä ei saa heti paljon on peliteknisesti enemmänkin levelikysymys kuin ylitsepääsemätön ongelma. ; Sitten on vaihtoehtoja, kuten esimerkiksi tekniseen tulevaisuuteen nojautuva "Shadowrun" roolipeli, jossa saa käyttöön hyvinkin erilaisia kyberosia. Samalla kuitenkaan "kaikkea ei voi saada". Kun kyberosia lisätään, hahmo saa voimia ja erikoisia kykyjä joista osa on hyvinkin älyllisen oloisia. Samalla hän kuitenkin menettää humanityä, joka peliteknisesti tarkoittaa sitä että he eivät enää kykene empatiaan ja kadottavat sosiaalisuuttaan ja kykyään tunteisiin. Näin sivuvaikutuksena on usein psykoottinen käyttäytyminen jota pelaajan sitten pitäisi hahmossaan jotenkin ilmentää.

Tämänlaisesta stereotyyppisestä tekniikkasuhteesta on tietysti esimerkkejä hurumykket. ; Esiin voidaan napata vaikka sarjakuvahahmo Tony Stark, imagoltaan Rautamies (engl. Iron Man). Hän on supersankari joka yhdistää maagin ja soturin. Hän tekee yhdistelmän tekniikalla. Hänen aivonsa antavat kyvyn rakentaa erilaisia tehoaseita (jotka vertautuvat yllättävän kovasti velhojen tuholoitsuihin) että antavat tälle ritarimaisen suojapanssarin. Tony Starkilla on kuitenin valtava ego, ja häneen liittyvä symboliikka on muutoinkin varsin alleviivattua ; Kun hahmon perusrakenne on määritelty siten että kranaatinsirpale yrittää koko ajan lävistää hänen sydämensä, ollaan varsin lähellä ylenmääräistä alleviivaamista.

Tony Stark ihmisyydenmanipuloinnin ja teknologisuuden etiikan ytimessä.

Tony Stark on Rautamies hyvin syvästi. Hänessä on kyberosia. Hän ei vain käytä jotain erikoista tehoasetta välineenä, vaan teknologia on syvä osa häntä itseään, jopa ruumiintoimintojaan. Ilman teknologiaa Tony Stark kuolee melkolailla instantly. Tähän liittyy paljon eettisiä ongelmia. Toki vastaava koskee kaikkea teknologiaa muutoinkin, mutta eettisyys nousee aivan uusille kierroksille silloin kun teknologia ei ole vain työkalu, vaan otetaan osaksi ihmisen omaa ruumista. Tällöin teknologia tavallaan puuttuu siihen mitä ihmisyys on. - Ja yllättävää kyllä, jos olet ateisti, tämä korostuu koska mitäpä muuta tällöin olet kuin ruumiisi aineenvaihduntaa ja sen mekaanista toimintaa ja neuroneiden välähtelyä jota tässä manipuloidaan? (Kuitenkin tätä yleensä vastustetaan enimmäkseen teologiapohjaisen luonnonjärjestyksen kautta. Ateistit eivät nosta jostain syystä meteliä samassa suhteessa. Tämä on mielenkiintoinen ja hieman omituinen huomio.)

On hyvä huomata että Rautamies edustaa sitä tyyppiä supersankareista jotka eivät ole dopingallegorioita tai atomivoimaloiden pelkoa. On kuitenkin hyvä ottaa tästä pieni vertailu. Dopingin riskit voisivat ehkä ns. "origin storyn" puolesta osua parhaiten Kapteeni Amerikkaan. Mutta kun katsotaan efektejä, paras esimerkki lienee kuitenkin Hulk. Hulk - vaikka onkin syntynyt gammasäteilystä eikä steroideista - korostaa sitä miten doping on vaarallista monella tavalla. Usein dopingia moititaan nimenomaan siitä että siinä on suuria terveydellisiä riskejä. Esimerkiksi urheilussa dopingilla saadut tulokset eivät ole "ihmiselämän kannalta sen arvoisia". ~ Tony Stark muistuttaa kuitenkin siitä että tosiasiassa riski on sankarin leipäpuu muutoinkin. Etenkin supersankarien koko essenssi on siinä että he ottavat suuriakin riskejä. Tony Stark korostaa tätä, sillä Rautamies on ihminen eikä mikään tuhoutumaton Teräsmies (joka tarvitsee kryptoniitin ollakseen kiinnostava riskialtis sankari.) Kukaan ei kuitekaan moiti että Rautamies olisi perustaltaan epäeettinen samalla tavalla kuin dopinginkäyttäjille sanotaan. Ja syynä ei ole se, että he tekevät asioita kunnian vuoksi. Dopinginkäyttäjää ja Tony Starkia molempia "vaivaa sama huomiohuoruus". He hakevat nimenomaan mainetta ja kunniaa. (Tony Starkilla ei ole salaista identiteettiä - Kaikki tietävät että Tony Stark on  Rautamies.)

Kenties yksi syy on tietysti siinä että ihmiset arvottavat ihmiselämän korkealle kun urheilutulokset ovat kulttuuria (tai ainakin viihdettä joka monista ei muka olisi kulttuuria). Nämä nähdään absurdeiksi riskien kohteiksi. Ideana onkin se, että supersankari oikeuttaa toimintansa koska hän panostaa riskinsä eettisesti relevanteilla tavoilla. Jos Teräsmies käyttäisi voimiaan siihen että voittaisi urheilukilpailuita, häntä voitaisiin hyvinkin moittia. Mutta jos hän pelastaa kissoja arkkihirviöiltä ja neitoja puusta riski nähdään sen arvoiseksi koska tavoite on niin kova.

Mahdin alkuperän mahti ; Onko Rautamiehen etiikka samaa kuin sen "Origin Story"?

Jos vertailukierroksia nostetaan ja Tony Stark laitetaankin vertailuun X -menien kanssa tilanne muuttuu paljon vaieammaksi. Tony Stark on nimittäin luomus. Hän on syntynyt siten että ihminen on yrittänyt kehittää itseään ja on kehittynyt siksi. Tony Stark on tietyssä hyvin absurdissa mielessä "luonnonvastainen", että hän on teknologinen rakennelma. X -menit taas ovat tunnettuja siitä että heillä ei ole erillistä origin storyä. Heidän hahmonsa ja kykynsä vain esitellään eikä selitetä miksi heillä on juuri tämä piirre. Sillä he ovat vain "mutantteja". Hieman kuten Lady Gagakin, "They are born this way".

Tämä tuo esille uusia puolia teemasta. Philosophical Disquisitions -blogissa nostetaan esille uutta ihmisten robotisoimiseen liittyvää etiikkaa. Aiheena on Sandelsin ja Hauskellerin ajattelutapa. He moittivat ihmisen kehittämistä tällä tavalla. Sovellettava argumentti on erikoinen ; "Sandel’s central claim was that enhancement was bad because it caused us to lose appreciation for the gifted nature of our lives." Eli teknoboostaukset todellakin jotenkin vähentäisivät humanityämme. Sandelsin maailmassa nämä eivät toki tekisi meistä sosiopaatteja tai egoisteja. Se liittyy enemmän hyvään elämään. Epätäydellisyys nähdään oleelliseksi osaksi tätä. Ja tälle keskeiseksi esitetään tietty nöyryys.
1: Argumentaatiosta osa voidaan itse asiassa nähdä varsin tutuksi toisessa yhteydessä. Tarkalleen ottaen plastiikkakirurgian kohdalla. Siinä ulkonäön manipulointia pidetään huonona asiana jopa silloin kun sen maksaa itse ja jos se on proseduurina suhteellisen riskitön. Moni silti haluaa sellaisen. Ja monesti muistetaan kritisoida sitä että tosiasiassa plastiikkakirurgilla käyminen ei paranna kauneuteen liittyvää epävarmuutta. Eli ollaan ikuisessa itsensäkehittämiskehässä. Lisäksi plastiikkakirurgian nähdään luovan kuilua hyväosaisten ja muiden välille. Se ei ole kaikille vaikka se olisi kuinka riskitöntä. Plastiikkakirurgia siis on egoismin pinnallinen heijastuma joka ei auta ratkaisemaan itse tunnepuolen ongelmaa ja joka on epäreilu koska se kasvattaa ihmisten välisiä eroja.
2: Sandelsin teos on jopa nimeltään "The Case against Perfection". Mutta hän ei suinkaan ole mitään Jumalaa tahi Paratiisia vastaan. Päin vastoin, argumentti näyttää ponnistavan hyvinkin uskonnollissävyisestä pohjasta joka ei luultavasti vakuuta monia sekulaareja - tai edes uskontoa rajoittamattomia mutta muutoin ajatustensa kanssa maallistuneita - ihmisiä. Sandels ei käytä uskonnollista terminologiaa, mutta heijastan hänen ajatuksensa niiden termien kautta joten on helpohkoa nähdä että juuri näin on ; Sandelsin idea on siinä, että ihmisten pitäisi olla nöyriä elääkseen hyvää elämää ; Tässä korostetaan että synnynnäinen lahjakkuus on arvokas asia. Synnynnäinen lahjakkuus nähdään joksikin joka tarjoaa osan Aristoteelisessa maailmankuvassa jossa ihmisen tarkoitus määrittyy siten että hänen lahjakkuutensa ja innostuksensa kohtaavat yhteisön tarpeet. (Siis juuri kuten vanhoissa roolipeleissä.) Lahjakkuuden takana on kristillinen konsepti nimeltä armo ja siihen liittyvä tematiikka ; Koska lahjakkuutta ei voida ansaita, vaatia, tuottaa tai tehdä, se on osoitus itselle kohdistuvasta erityisestä armosta. Tämä on jossain määrin "mielivaltaista", mutta se pitää ottaa vastaan ilolla. Sandels korostaa että ansaitsematon lahja herättää kiitollisuutta. Ansaittu ja vaivalla saatu onnistumisen tunne ja saavuttaminen eivät sen sijaan herätä tätä nöyrää kiitollisuutta ja näin teknolisäkkeitä hankkineen elämänlaatu huononee.
3: Kolmas teema on "yli-ihmisen angsti", jossa teknologiset kyvyt lisäävät ihmisten valinnanvaihtoehtoja. Tämä johtaa siihen että valintojen määrä kasvaa. Ja ihmiset eivät tule onnellisiksi tästä. Barry Schwarzin vaihtoehtojen paradoksi on varsin tunnettu psykologinen ilmiö. Ihmiset haluavat vapautta ja valinnanvaihtoehtoja, mutta kun vaihtoehtoja on liikaa se tuottaa streissiä ja vähentää onnellisuutta. Teknologiset lisukkeet maksimoivat ihmisen elämän valintoja. (Ottaako vemmel, minkälainen vemmel otetaan.) Sandels pitääkin pahimpana tilana juurikin jotain jota moni voisi kutsua täydellistymisenä. "Hyperagency: A state in which virtually all aspects of an agent’s life, including his/her nature, desires, and beliefs, are subjects of choice. In other words, a state in which virtually nothing escapes the agent’s control and manipulation." Tämä ajatus on ymmärrettävää koska jos miettii vaikkapa supersankarien toimien rajoja, Tony Starkina oleminen lähenteleekin tietyssä määrin kaikkivoipaisuutta. Hän on selkeästi yksi vahvimmista superhahmoista. Tiede on lähes yhtä voimallista kuin magiikka. Paitsi että tiedettä käyttävä saa kaiken ja on voimakkaampi kuin mikään arkkityyppinen tietäjävelho. Voima vs äly, mahti vs. elämänkokemus -tematiikan hylkäävä teknoritari päättää että kyseessä ei ole ollenkaan valinta, koska kaiken voi saada.

Argumenttia voidaan tietysti moittia monella tavalla. "Philosophical Disquicitions" -blogi esitteleekin niitä. En nyt listaa niitä koska ne eivät ole relevantteja tässä supersankarimietinnössä joka on blogauksessa työn aiheena.

Sen sijaan muistutan, että vammaisuus on kärsimystä tuottava ongelma joka johtuu osittain siitä että vamma itsessään kiusaa ja osittain siksi että muilla on jotain mitä itsellä ei ole. Ja tätä yritetään nimenomaan poistaa erilaisilla teknologioilla ja tätä pidetään hyvänä asiana - vähän kuten sodassa ruhjoutuneita sotilaita on monista soveliasta auttaa plastiikkakirurgialla koska tämä ajaa heitä kohti keskivertoa. Jos vammaisuutta käsitellään suhteellisena eikä absoluuttisena ominaisuutena, näyttääkin siltä että suurin efekti on ns. "kateusefekti". Teknologisen lisälaitteiston viha näyttääkin kumpuavan siitä että ihminen ei tykkää siitä että joku on parempi kuin hän, ja on ansainnut sen jotenkin. Erilaisuus jota kumarretaan "synnynnäisen lahjakkuuden" kohdalla on kammotus kun puhutaan "hankituista ominaisuuksista". (Tämä korostuu silloin kun puhutaan teknologiasta eikä taidoista. Kateus nyt kattaa oikeasti myös ne synnynnäiset ominaisuudet.) Kateuspohja unohtuu helpposti koska huomio siirretään siihen miten kateellinen vaatii kadehtimaltaan taholta nöyryyttä. (Tämä on Helppo Strategia ; Jos olet laiska, moiti ahkeria ahneudesta.)

Näin ollen Sandelsin maailmassa X -men jolla sattuu mystisesti olemaan mutanttivoimat jotka tekevät hänestä hyvin samanlaisen kuin Tony Starkin Rautamies, hänellä on lahja josta pitää olla ylpeä. Stark joka taas yrittää tehdä jotain ja parantaa itseään ja ansaitsee saman ominaisuusjoukon työllä.
1: Toki teknisesti ottaen Starkin älykkyys voidaan nähdä lahjakkuutena jota hän käyttää tiedeopiskeluunsa. Ero synnynnäisen ja hankitun ominaisuuden välillä ei ole niin tiukka tässä aiheessa. Mutta en nyt painota tätä kovin hirveästi koska sen korostaminen vähän niinkuin ampuu Sandelsin ajatuksen muusiksi kerrasta. Voihan rikas plastiikkakirurgillakävijä olla kiitollinen siitä että on sattunut syntymään rikkaaseen perheeseen täysin ansiotta. Ja haluan kuitenkin pumpata näistä argumenteista niitä hyviä ajatuksia joita se pystyy antamaan, siitä huolimatta että näen sen vakavasti puutteellisena.
2: Kysymys on mielenkiintoinen myös dopingin kannalta. Jos Hulk on hyvä esimerkki dopingin riskeistä, on Kapteeni Amerikka itse asiassa jotain joka kyseenalaistaa ajatuksen dopingin vaaroista. Kapteeni Amerikka on itse asiassa yltiöhyveellinen, kaunis ja kaikenpuolinen onnistuja. Jos Sandelsin argumentti olisi totta, niin jos joku keksisi todella supersoturiruiskeen, jonka avulla kenestä tahansa voisi tulla Kapteeni Amerikka, sen antaminen kenelle tahansa ihmiselle, myös vapaaehtoiselle, olisi perustaltaan epäeettistä ja ihmisyyden tuhoavaa.

Silti en voi kuin ihmetellä sitä että supersankareiden toimintaa ei yleensä pidetä silti lähtökohtaisesti pahoina. Sandelsin argumentaatiossa puhutaan kammoksuen hyperagencystä, ja supersankarit ovat tästä itse asiassa ajatuskokeena sen lähes täydellisiä ilmentymiä. Supersankarit ovat elitistisiä, eli tyypillisesti he ovat yksilöitä joiden lahjoja ei ole monilla. Tony Starkin superhaarniskaa ei saa lähisiwasta ja vain hän on Rautamies. Silti Rautamiestä ei pidetä lähtökohtaisesti epäeettisenä. Sen sijaan sarjakuvissa toimien oikeutusta ei katsota siten miten se on tehty vaan siten mitä sillä tehdään.

Väitänkin että tässä on takana suurempi totuus. Kysymys ei ole siitä onko plastiikkakirurgia tai androidiosien lisääminen itseen "luonnonvastaista ja epäeettistä itsessään". Kysymys on aina siitä mihin sitä käytetään. Rautamies on eettinen koska hän pelastaa ihmisiä. Se, että hän egoilee teoillaan ja erikoislaatuisuudellaan on kenties ikävä sivujuonne ja ryppy persoonassa. Mutta se on minor detail, seikka johon tuijottava on hukannut todellisuustajunsa ja realiteettinsa. - Joku jonka prioriteetit ovat niin vääristyneitä että pian hän alkaa kirjoittamaan vakavasti otettavaa eettistä analyysiä jossa sarjakuvahahmoja käsitellään kuin ne olisivat todellisia toimijoita eivätkä vain mielikuvituksen tuotetta.

äjyvel nädiem ääsil aakatso

Olen kaikessa hiljaisuudessa perustanut pienen bändin nimeltä "Kondrashov's hatchet". Olen siinä kitaristina, ja tämän lisäksi bändissä kosketinsoittajana toimii Seppo "Seppu-could" Koulio , rummuissa lyö Riku "Dobermann" Taaki ja vokalistina on Joni "M." Seppä. Musiikintyyliltään "Kondrashov's hatchet" edustaa rajuhkoa ja pahamaineista metallimusiikkia ; Tyyliämme leimaa murinalaulu, nopea tempo, atonaaliset sointukierrot ja muutenkin ärhäkkä ote. Sanoituksemme käsittelevät sotaa, kuolemaa, kauhua, lasten uhraamista, itsemurhaa.

Mitään suurisuuntaisia menestyshaaveita ei ole ollut, mutta olemme tehneet kappaleita ja harjoitelleet niitä sekä omissa oloissamme että yksin. Asia ei muutoin olisi merkityksellinen, mutta olemme saaneet julkaistua ensimmäisen levymme. Se on pian tarjolla hyvin varustetuissa musiikkiliikkeissä. Tosin vain erityisen hyvin varustetuissa sellaisissa, eli mitään Prisman CD -osaston superhittiä siitä ei ole luvassa. Ohessa on kuitenkin levynkannet, jotta voitte tunnistaa mitä ostatte mahdollisimman paljon. Meillä on myös tulossa Uudenmaan kapakoissa tehtävä kiertue, josta odotamme erinomaista kokemusta ja lisätuloja. Näiden lisäksi työn alla on uusikin levy, joten pitäkäähän silmällä kotisivujamme keikkaohjelmien ja uusien levyjen tiimoilta! Sivuillamme on myös maistiaisia kappaleistamme, ja niitä voitte kuunnella ilmaiseksi tekijänoikeuslain sallimin ehdoin!

Kuten kappalelistan nimistä voi arvata, soitamme darwinmetallia. Levy ei ole missään nimessä saatananpalvontaa, sillä emme laula Lusiferista vaan Darwinista. Suomalainen darwinmetalli voi tietysti olla ristiriitaisia assosiaatioita, onhan se vääriä saatananpalvontamielikuvia herättävä yhdistelmä.

Hurme, kuolema, kidutus ja okkulttis-skientistiset sopimukset joissa odotetaan Darwinin tyttären paluuta, eivät bändiämme kiinnosta itseisarvoina. Emme ehdottomasti sano että olemme pahuuden asialla, sillä haemme esille lähinnä luonnon ja todellisuuden pessimistisempiä sävyjä. Sellaiset teemat kuin kaaos ja mutaatiot, kuolema ja luonnonvalinta sekä itsemurha Hamiltonin säännön ehdoilla nousevat kaikille tutuiksi. Sanomamme on, että luonnontiede sinänsä ei ole pahaa, mutta juuri tästä pahuusaiheesta kuitenkin teimme levyn ja sen tyypisissä sanoituksissa ryvemme. Siksi kappaleet joissa selkeästi sanomme että maailma ja luonto kannustaa pahuuteen, eivät tarkoita että sanoisimme mitä sanomme.

Näiden skientististen teemojen lisäksi meillä on mielikuvituksellisempi sävytys ja konteksti mukana. Haemme syvempää ymmärrystä ja osallistumista siihen mitä ylipäätään tarkoittaa olla darwinisti. Levymme kappaleissa vedotaan samoihin ihmisten syvimpiin pelkoihin - eli tunteisiin, evoluution meihin ohjelmoimiin kelpoisuutta parantaviin laitoksiin - joista kuten esimerkiksi kauhuelokuvat ja goottiromantiikka sekä kristillinen maailmanlopun eskatologia ammentaa. Kyse ei siis ole tavallisen kansalaisen karsiutumisesta geenipoolista, vaan me katsomme paljon kauemmas, kysymys on elämäntavasta ja kokonaisvaltaisesta hengettömyydestä. ; Samalla Kelpoisuuden puolestapuhuja ei halua kuolla tai tappaa, mutta joskus taistelu ja itsemurha nousevat tärkeiksi teemoiksi. Samoin kaikelle pahalle löytyy syvempi merkitys joka uppoutuu itsensä olemassaolomme ytimeen. Lauluissamme Darwinisti vertaa teorioitaan Jumalan aikaansaannoksiin, ja levyllämme mikään ei ole sopimatonta tieteen kehittämisen nimissä.

Bändinä meitä kiehtovat monenlaiset asiat evoluution ympärillä, kuten esimerkiksi omat pelkomme ja suhtautumisemme tuntemattomaan. Samoin kiehtoo jatkuva tasapainoilu hyvän ja pahan välissä. Levyn pääteema kertoo ihmisen omistautumisesta tieteelle. Omistautumisessa ajetaan totuutta kunnes ajaudutaan hulluuden toreille ja rakennetaan uusi hullun maailman kanssa yhteensopiva ja sen kanssa toimeen tuleva uskonto, darwinismi. Ja näin syntyy levy jonka parissa moni ahdistavakin asia näyttää luonnonjärjestyksen mukaiselta, ja joka tarjoaa taas monia angstisia hetkiä tehokkaita viiltelutekniikoita hallitsemattomille masennusteineille jotka luonnonvalinta ei ole tämän vuoksi karsinut geenipoolista. Haluamme tarjota heille toivoa tulevaisuudesta, onnistumisesta ja ennen kaikkea siitä että heidän kuolemansa ei ole turha.

---

Moni tuntemani skeptikko-evoluutikko on musikaalinen. Itselläni on musiikkiopistotaustaa kitaran puolelta. Kari Tikkanen on kosketinsoittaja, Juha Leinivaara on hyvä soittamaan suutaan...

kelpoisuudesta, funktiosta ja rakennesuunnitelmista

Evoluution kelpoisuusajattelu nojaa hyvin usein teleologisena perusteluna esiteltyyn päättelyyn ; Tällöin kun vedotaan funktioon, sydämen toiminta viittaa siihen että vaikka sydän pumppaa verta. Kuitenkaan näiden piirteiden syntytapa, mutaatio, ei suinkaan ole intentionaalinen voima. Teleologia ei siis ole evoluutiossa koskaan syntymisen syy, ja tässä mielessä se valloittaa teleologian, päämääräselittämisen, tavalla joka ei noudata sitä mallia johon Aristoteles ja katolisen kirkon pitkä teologiaperinne suurine kirkkoisineen ovat opettaneet. Että teleologia on jotenkin mielen toiminnan tuotosta ja että teleologia olisi tekijän mielen sisältöjen kartoitusta.

Se on aina vain piirteen säilymisen syy. Lisäksi teknisesti ottaen evoluutiosta puhuttaessa ei tekniseti ottaen useinkaan perustella asioita funktiolla vaan kelpoisuudella. Esimerkiksi jos elinolosuhteet muuttuvat - tai laji valloittaakin aivan uuden ekologisen lokeron -  voidaan surkastumia, teknisesti funktion katoamista, selittää evoluutiolla. Esimerkiksi lentokykyisen siiven rakentamiseen kuluu energiaa jota ei tarvita uudessa ympäristössä tai uudessa ekologisessa lokerossa.

Ja tässä ero on oleellista ; Evoluutiossa muoto on funktio, mutta funktio seuraa muotoa. Ja muoto on paitsi ohjelmariippuvainen, niin se on myös kontekstiriippuvainen. Evoluutio ei tuota myöskään itsessään moraalisuutta ; Käärmeiden myrkky voi koostua useasta eri kemikaalista ja niiden yhteisvaikutuksesta, ja ne voidaan injektoida nerokkaalla hammasjärjestelmällä, mutta tämä ei tarkoita sitä että tämä olisi hyvyyttä.

Intelligent Designissä - ja apologetiikassa johon palaan myöhemmin - taas on ajateltu että funktio on lähtökohta jota muoto seuraa, ja tässä funktio on ensi sijassa ohjelmariippuvainen ja luonto on vain se ympäristö ja paikka jossa ohjelma sitten toteutuu ja toimii. ID:n kohdalla tässä oleellista on kuitenkin myös se, että samalla on kiistetty yhteys tekijän tavoitteisiin. ID -piireissä intention luonteen selvittäminen, tietäminen ja ratokominen ei seuraa siitä että funktio on suunnittelijan lähtökohta. Tämä yhteys kiistetään usein. Tämä tulee tietysti korostetusti vastaan silloin kuin puhutaan Pahan Ongelmasta, eli vaikkapa myrkkyeläimistä. Intelligent Designin kannattajilla on herkkä paikka jos heitä utelee kysymyksiä siitä että jos joku löytää sähkötuolin, ja havaitsee tämän funktion, niin eikö tämä todellakaan kerro mitään tekijän intentioista. Mutta pääasiassa tämä argumenttipuoli on syntynyt halusta irtautua ns. naturalistisesta virhepäätelmästä ja katkaista selkeimpiä yhteyksiä uskontoon

Karkeasti ottaen ID:ssä intention tuntemisen mukaanottaminen johtaisi ongelmiin, koska luonto käyttäytyy tietyllä tavalla. Ja tätä kautta jos Tekijän tarkoitukset voidaan selvittää, on selvää että se torjuisi toisia uskontoja ja tukisi toisia. Lisäksi funktion intentiot ovat perinteisesti olleet kristinuskon teologian ydinalaa, joten Augustinuksen teologinen argumentaatio vaikkapa seksuaalietiikasta voitaisiin välittömästi kaivaa Naftaliinista. Ja tätä ID ei halua tehdä. Sillä on ollut riittävästi ongelmia jo siitä, että se lainaa analogisiin vertauksiinsa apua kristillisestä argumentaatiopohjasta soveltamalla Paleyn kelloseppävertausta ja tähän liittyvää luonnonteologiaa. Augustinus olisi siitä inhottava, että jos ID tukisi sitä, se olisi selvästi tietyn uskonnon puolella. Ja jos se moittisi sitä, se menettäisi suurimman osan sille taloudellisesti oleellisista tukiryhmistään (oikeistofundamentalistit) - ja rehellisesti ottaen luultavasti myös enemmistön jäsenistään.

Apologeetikoilla tämälaisia jarruja ei tietysti ole. Esimerkiksi Juha Leinivaara on vääntänyt viime aikoina hieman Pasi Turusen kanssa. Suomen poliittinen homoseksuaalisuus on vilkastuttanut keskustelua aiheesta ja Turunen on tässä kohden korostanut että homoseksuaalisuus on enemmän kuin uskonnollisista syistä tuomittava. Hän perustelee asiaa rakenneusuunnitelmilla. Homoseksuaalisuus on yksinkertaisesti luonnonvastaista. Ja tässä funktio jossa tiedetään tavoitesuunnitelma on jotain joka voidaan tehdä ilman että viitataan Jumalaan. Kyseessä ei ole loukkaus tai uskonto. "Viittausta luonnon vastaisuuteen ei edellisen valossa myöskään tule pitää loukkauksena tai herjana silloin kun sillä viitataan sukupuolisuuden biologiseen rakennesuunnitteluun. Tällöin kyse on pikemminkin kuvailusta, josta tosin voidaan tosin tehdä asianmukaisesti moraalisia johtopäätöksiä. Rakennesuunnittelun pohjalta voidaan näet sanoa, että ihmisen ei tulisi harjoittaa homoseksiä, koska se on luonnon vastaista ja potentiaalisesti ihmiselle vahingollista." Tämä kuulostaa toki jännittävältä koska siinä on hieman ID:n argumenteista tuttuja sävyjä. Mutta siinä otetaan kantaa siihen mikä on eettisesti soveliasta ja mikä ei. "Tätä rakennesuunnittelusta johdettua johtopäätöstä alleviivaa se tosiasia, että luonnon, eli rakennesuunnittelun vastaisesta homoseksuaalinen akti, varsinkin miesten välisessä seksissä, on todistetusti terveydelle monella tapaa vahingollista. Aivan niin kuin lasinsirujen syöminen voi vakavasti vahingoittaa ruoansulatuselimistöä, ja siksi ihmisen ei pidä, syödä lasinsiruja. Lasi ei ole ravintoa, vaikka sitä voi syödä." Turunen peräti selittää että naturalistinen virhepäätelmä on oikea virhe jota ei tässä tehdä "On helppo ymmärtää miksi esiintyvyyttä luonnossa–esimerkiksi eläinten käyttäytymistä–ei sellaisenaan voi käyttää moraalisen päättelyn lähtökohtana. Luonnossa esiintyy esimerkiksi kannibalismia, joidenkin eliölajien emot syövät poikasiaan, rukoilijasirkka naaras puolestaan surmaa uroksen parittelun jälkeen jne. Olisi siksi ongelmallista johtaa ihmisten moraalivelvoitteita pelkästään esiintyvyydestä luonnossa." ... "luonnossa esiintyy monenlaista käyttäytymistä, jota perustellusti ei voida ottaa inhimillisen eettisen päättelyn lähtökohdaksi sellaisenaan. Eläinkunnan käyttäytymisestä ei voida johtaa sääntöjä siihen mikä ihmisten parissa voidaan pitää oikeana tai vääränä." Tässä kohden teologista luonnollisuutta ei haeta (1) eläimistä vaan ihmisistä, eli esimerkiksi käärmeen myrkkyhammas olisi relevantti etiikassa jos ihmisillä olisi sellaiset. (2) Funktion sijasta katsotaan pragmaattisesti haittaa. Eli jos jokin asia vahingoittaa ihmisiä, se ei ole eettisesti soveliasta.

Pasi Turusen argumentti on tietysti siltikin rakenteellisesti pelkästään sitä että sanotaan että "tämä ei ole naturalistinen virhepäätelmä koska tämä ei ole naturalistinen virhepäätelmä." Siitä mikä on ihmisessä ja mitä seurauksia asioilla on ihmisissä ajatellaan olevan sama kuin eettisyys. Tässä on selkeästi päätelty asioiden olemisesta niiden pitämiseen (is - ought). Tämä on luonnollisesti väistämätöntä. Ja sillä voidaankin sanoa että Turusen naturalistisessa virhepääteömässä on piilo-oletettu se, että ihmiselämää olisi suojeltava käytännössä keinoista ja elämänlaadusta riippumatta. (Joka on kristilliselle ajattelutavalla hyvin tyypillistä olipa sitten aiheena eutanasia, itsemurha, abortti tahi mikä tahansa missä ilmenee sana "tapainturmellus" jotka nähdään haittaavan ihmisen pelastusta eli rajoittavan tämän elämisen mittaa.)

Itseäni tässä ketjustossa kiinnostaisi kuitenkin eniten se, mitä ei ole käytännössä tehty. Kolme eri tapaa suhtautua luonnossa oleviin funktioihin ja niiden soveltuvuus etiikkaan on jäänyt kinastelematta Intelligent Designin kannattajien ja apologeetikkojen välille. Intelligent Designin kannattajista Luojan tarkoitusperät ovat mysteeri, joten etiikkaa siitä ei voida vetää. Heistä rakennesuunnittelun tunnistus jää kompleksin spesifin informaation tahi palautumattomasti kompleksisen solukoneen havaitsemisen tasolle, eikä tästä voida miettiä oikein mitään eteenpäin. Luojan tarkoitus siitä mikä olisi eettistä jää tästä täysin auki. Heille intentio jää subjektiiviseksi ja funktion havaitseminen on kaikki. Apologeetikot taas esittävät että tarkoitusperä on funktion havaitsemisen jälkeen täysin objektiivista - eli heistä tilanne on aivan päinvastainen kuin ID:n kannattajien parissa.

Haluaisin nähdä tämän debatin. Kuinka apologeetikko selittää että homostelu on objektiivisesti luonnotonta ja että tässä on eettinen tieto joka viittaa luojan tarkoitusperien tuntemiseen. Ja ID:läinen selittää takaisin että päinvastoin, ihan tulkinnanvaraista on tuo tarkoitusperien kaivelu funktiosta. Tämänlaista debattia ei ole käyty. Mutta se johtunee siitä että ID:läiset ovat oikeasti apologeetikkoja joilla on päällä jarrut. He suojelevat apologeetikkojen tunteita ja vaikenevat aiheesta sen sijaan että moittisivat että näiden asioiden päättely olisi höpöä. Luultavasti juuri kukaan heistä ei ajattele edes että näiden ajattelu olisi höpöä, vaan että asian esiintuominen olisi ID(kreationismin) poliittisen vaikutusstrategian kannalta sosiaalinen itsemurha joka palauttaisi uskonkeskustelun ja poliittisen vallan uskontojen johtajille, Raamatullisemmille YEC -kreationisteille ja apologeetikoille.