Järjestys.

Perinteisesti itsepuolustuslajeissa lähestytään asiaa siten, että ensin aloitetaan aseeton harjoittelu ja tästä siirrytään myöhemmin aseelliseen. Toki löytyy myös sellaisia lajeja, kuin escrima, jossa aloitetaan aseilla. Esimerkiksi escriman kohdalla on aivan mahdollista aloittaa siitä että ensin otetaan ase käteen, ja kun tullaan taitavammiksi, tullaan toimeen ensin.

Harjoittelun kannalta ensimmäinen lähestymistapa on tietyllä tavalla turvallisempi. Esimerkiksi teräaseiden kanssa toimiessa voi helposti sattua onnettomuuksia.

Käytännön taistelusta selviämisen tasolla ajatellen on järkevää pyrkiä varustautumaan ensin. Jos olet vaikka kylässä, johon hyökkää hunni, on viisasta ensin ottaa vaikka terävä keppi ja vasta sitten hyökätä.

Historiallisen miekkailun kohdalla tilanne on melko mielenkiintoinen. Esimerkiksi Fiore dei Liberin kirja "Flos Duellatorum":in sisällysluettelo kertoo omaa kieltään järjestyksestä. Kirja alkaa painista (abrazare), jatkuu sen jälkeen patukalla (bastoncello). Tästä siirrytään tikariin (daga). Sitten tulee yhden käden miekka (spada), ja pitkämiekka (spada longa), josta on ensin taistelu ilman haarniskaa (gioco sença arme) ja sitten haarniskan kanssa (spada longa in arme). Tämän jäljeen tulee varsikirves (azza), keihäs (lanze), ja viimeinen vaihe on "Lanza e di Spada a Cavallo" , jossa käytetään miekkaa ja keihästä ratsailta.

Mielenkiintoista on, että kirjassa tikariosuuden roima pituus - 81 kuvan verran, vrt. lyhyt miekka 18 kuvaa ja pitkä miekka 60 kuvaa - ei johdu siitä että tikari olisi kaikista kompleksisin ase. Kuvamäärä johtuu siitä että "samoja juttuja käytetään myöhemmin miekassa", mikä on selvä indikaattori siitä mitä harjoitellaan mitenkin ja missä järjestyksessä.

Yksi syy tässä on se että toiset asiat on helpompi oppia ensin. Tätä kautta Fioren järjestys on tavallaan korostetusti "pedagogisesti järkevä". Taistelukentille laitetaan sellaisia kavereita joilla on takana useampi kuin "viikon treenipätkä itsepuolustusta". (Toisin kuin Suomen Armeijassa, jossa kiväärijumppa oli harjoitetumpaa kuin kiväärin käyttö aseena. Ilmeisesti kammotamme satunnaisesta ilmansuunnasta nimeltä itä hyökkäävän vihollisen haaraperushypyillä.)

Sain esimerkiksi kuulla, että miekkamiehen tekeminen ei vaadi läheskään yhtä paljon harjoittelua kuin ratsumiehen tekeminen. Ratsastus on vaikea taito. Tätä kautta se, että turnajaisissa esiintyi ratsailla olevia ritareja ei johtunut siitä että taito olisi erityisen helppo - toki elokuvia seuratessa tästä voi syntyä tälläinen vaikutelma, mutta se on illuusio. Turnajaisissa oltiin ratsailla juuri sen vuoksi että se oli vaikeaa - siinä törmäillessä esiintyivät siis oikeat uroiden uroot.

Käytännössä treenaaminen ei tietenkään ole näin yksioikoista. Esimerkiksi Windsorin salilla saimme jo ensimmäisellä tunnilla miekat. Tosin emme lyöneet niillä toisia kohti ilman että välissä olisi useita metrejä tilaa.

---

Kuvassa on yksi opetetuista tekniikoista, joka itseäni jaksaa ihmetyttää. Kun ratsumies on ensin opetellut sellaisia tekniikoita kuin lyömään erilaisilla tavoilla keihäällä ja miekalla. Opittuaan heittämään vihollisen hevosta keihäällä ja sitten ottamaan miekan esiin, ja että jos itsellä on keihäs ja toisella on miekka, on muistettava keihään suurempi pituus ... hän on lopulta niin kyvykäs että hänen on syytä opetella miten heitetään vastustajan hevonen maahan paljain käsin kun itse ollaan ratsailla. Jostain syystä se, miten useita ratsailla olevia keihäsmiehiä vastaan puolustaudutaan maasta keihään avulla ei tunnu yhtä "superhumanilta". Sekin tietysti löytyy samasta teoksesta.

"Japaninluusereita".

Syrjäytyminen on vakava yksilön ongelma. Se vaikuttaa tietysti yhteiskuntaankin. Suomalaisten pultsareiden lisäksi voidaan näkökulmia hakea myös ulkomailta. Japani tarjoaa tähän erikoisen paljon tilaa, koska siellä ihmisiä on paljon, ja siellä pysytään kunnioittavan kaukana toisten ongelmista. Jos humalainen vaikkapa sammuu karaokeillan jälkeen Tokion asemalle kulkuväylälle, ihmiset vaeltavat ohi. Mutta yksikään ei astu päälle.

Tässä jutussa keskityn "talossa asuviin", eli sellaisiin syrjäytyneisiin jotka eivät ole kodittomia.
1: Syrjäytymisessä ehkä vahvin muoto on hikikomori (引き篭り) Tämä on totaalisen eristyvä ihminen, joka käyttää elämänsä lähinnä ajan tappamiseen. Videot ja televisio voivat viedä kaiken ajan. Japanin media nosti ilmiön esiin, kun muutama tämänkaltainen ihminen teki rikoksia. Käytännössä hikikomorit asuvat vanhempiensa nurkissa, ja tarvitsee näiden kaupassakäyntiä syömiseensä. Vanhemmat tavallisesti häpeävät tätä eikä asiasta puhuta - eikä japanin tapaan tietenkään myöskään haeta apua ulkopuoliselta.
2: NEET taas on henkilö, jotka eivät opiskele eivätkä tee työtä. Käytännössä japanissa neet voi olla kapinoiva nuori, joka käyttää aikaa "seikkailuun", sairastelevat, työttömät työnhakijat, omaishoitajat ja kotiäidit.
3: Furitaa (フリータ) on edellistä lievempi. Nämä ovat opiskelleita jotka tekevät pienipalkkaisia töitä. Käytännössä hekin elävät vanhempiensa kotona. Pienestä palkasta jää vain vähän käteen. Kun työkokemusta alalta ei kerry, jää tila helposti pysyväksi.
4: Parasiittisinkut taas elävät vanhempiensa luona ja käyvät töissä. Japanin kulttuurissa tätä ei pidetä kovin suurena ongelmana, koska asunnot ja vuokrat vaativat kovia alkuunpääsymaksuja, summa vastaa lukuisten kuukausien vuokraa. Kalusteetkin pitää usein hankkia. Lisäksi japanin perhesiteet ovat perinteisesti sen verran voimakkaat, että vanhemmat yhäkin ajattelevat saavansa seuraa ja nuoret saavat huolenpitoa. Parasiittisinkut maksavat vain harvoin vuokraa vanhemmilleen, ja saamansa palkan he pistävät säästöön. Tai sitten he elävät jonkin aikaa luksusta ja erilaisia kalliita palveluita ostaen, kun palkasta jää käytännössä kohtuu paljon käteen.

Suomessa tälläisille ei ole samanlaisia nimiä. Termi "peräkammarinpoika" sentään tunnetaan. Sen sisälle mahtuu käytännössä koko ylläoleva kirjo.

Alhaalta.

Tikarin käytössä voidaan lyödä monesta suunnasta. Jos tikaria pidetään rystyasennossa, se osoittaa luontevasti eteenpäin silloin kun kättä pidetään ylhäällä.

Alhaalta lyöminen tässä asennossa tuntuu hieman heikolta. Tosin esimerkiksi Talhoffer näyttää miten sekin on tärkeää. Alhaalta lyövällä on selvästi tikari rystyotteessa.

Fiore dei Liberi ei sen sijaan pidä tästä tikarinpitotavasta. Alhaalla tikari vääntää käden jännittyneeseen tilaan. Tälläisestä ei ole hyvä aloittaa. Käsi on ikään kuin jumissa suorana tai ainakin ranne vääntyneenä. Ehkä tämän vuoksi esimerkiksi "Codex Wallersteinista" löytyy tikarilla lyömistä alhaalta päin. Mutta tässä lyöjä on selkä lyötyä päin. Näin tämä vääntymistila estyy ja iskuun saa enemmän voimaa. Toki tämä on myös siitä erikoinen tekniikka, että se perustuu väistöön ja hyökkäykseen sen sijaan että toisen tikari ja käsi otettaisiin hallintaan.

Jännittyneen ranneasonnon vuoksi italialaisessa tyylissä tikaria käännetään. Se on välillä eteenpäin ja välillä rystyasennossa. Tärkeintä on muistaa että silloin kun tikari on eteenpäin, voidaan hyökätä kaikilta neljältä suunnalta (ylhäältä, yläviistoista ja alhaalta) ja jos tikari on rystyotteessa, se suorittaa hyvin kolme hyökkäyslinjaa (ylhäältä ja yläviistoista). Kääntäminen vaatii hieman kikkailua.

Platonin Jumala. Ja muu rationalismin perinne.

Harmonia, järjestys ja luonnonvoimat on perinteisesti liitetty Jumaliin. Salaman taakse on nähty Zeus tai Thor. Erilaiset voimat ovat palkinneet ja rangaisseet. Antropomorfismi, ihmisenkaltaistaminen, on hyvin tyypillistä. Ja jos vaikka ilmatieteen tutkimukset ukkosista voivatkin kumota Thorin, ovat mielikuvat toisaalla tiukemmassa. Yhtenä syynä eroon on tietysti se, että Thoriin ei uskota muutenkaan.

Platonin ajatus ideoista on varsin kauaskantoinen, sen jäljet näkyvät etenkin rationalismissa, jossa järkeilyn ajatellaan riittävän.

Platon otti tärkeäksi ideaksi dynamiksen. Eri asioilla oli erilaisia vaikutuksia. Platonille voimat olivat ideamaailman ilmiintymiä, jotka aikaansaivat tietynlaisia vaikutuksia maailmassa. Purjelaiva liikkuu tuulen voimasta, mutta itse tuuli oli näkymättömissä. Aristoteles kehitteli tätä ajatusta siihen suuntaan, että potentiaalinen muuttuu aktuaaliseksi.

Järjen liitos.

Platon esittelee tätä teemaansa "Timaioksessa", ja tässä hän kertoo asian kuin takana olisi älykäs voima. Platon personifoi voimien alkulähteen erilaisilla nimillä kuten "käsityöläinen" ja "luoja". Järjestys siis tiivistyy tässä kohden järkeen.

Jumalallisuutta on tietysti liitetty järkeen muutenkin.

Tätä liitosta yhdistäneistä ehkä kuuluisin on Descartes, jonka cogito -oivalluksessaan tajusi sen, mitä ei voitaisi huijata. Vaikka eläisimme missä harhassa, tietäisimme olevamme olemassa, koska meillä on tietoisuus. Hän hioi tästä eteenpäin ja ajatteli että ihmisen aistit voisivat pettää, ellei niitä olisi tukemassa hyvä ja ystävällinen Jumaluus. Toki Descartes ajautui kuuluisasti kartesiolaiseen kehään, kun hänen oletuksissaan ensin jumaluus oletettiin ja tämä oletus vahvisti aistit ja sitten oletuksissa aistit vahvistivat Jumalan. (Tällä tavalla tautologisesti voidaan tietysti todistella mitä vain.)

Descartes ei jäänyt tässä viimeiseksi. Esimerkiksi Thomas F. Torrancen mukaan kristillisen ilmoituksen tieteelle tarjoamista lähtökohtaoletuksista tärkeimmät muodostivat seuraavan kolmen väitteen yhdistelmän:
* Koska maailmankaikkeus on Älykkään Persoonan luomusta, maailmankaikkeus on järjestynyt. Tämä tekee mielekkääksi tutkia maailmankaikkeutta kokemusperäisesti ja induktiivisesti.
* Koska maailmankaikkeus on vapaan äärettömän Persoonan luomusta, maailmankaikkeudessa esiintyy myös poikkeuksia laeista, mikä tekee tärkeäksi tutkia myös sitä missä Jumala puuttuu tapahtumiin, eli etsiä missä ja miten paljon ennustamattomuutta esiintyy.
* Maailmankaikkeuden rakenne on rationaalinen eli sellainen, että se avautuu ihmisjärjelle, koska ihminen on luotu Jumalan kuvaksi mikä tekee mahdolliseksi järkiperäisesti ymmärtää ja selittää maailmankaikkeutta.

Tämä ei kuitenkaan ole uskonnon ennustama asia. Se kertoo ainoastaan että uskovainen voi uskoa noin. Se ei sano että muut eivät voisi perustella aisteja aivan yhtä hyvin valitsemalla oman maailmankuvansa kautta toiset vastaavat oletukset.

Nykyisin moni tutkija pitää luonnonlakeja järkevänä asiana. Järkeä niiden taakse ei tarvitse välttämättä laittaa. Tätä kautta Platonin "rakennusmestari" olisi vain kiertoilmaus, metafora tai sitten Platon oli vain väärässä tästä asiasta.

Toisaalta myös Intelligent Designin kannattajat ovat tavallaan hylänneet yllä olevan aistien luotettavuuden perustelutavan, hylänneet Torrancen käyttämän lähestymistavan. William Dembski on saanut mainetta erityisestä ajatuksestaan CSI -informaatiosta. Tämä on se, mitä hän kutsuu älykkyyden aikaansaamaksi Suunnitteluksi. Hänestä sattuma tai laki eliminoidaan, koska ne ovat naturalistisia, niiden takana voi olla tai sitten ei ole älyä. CSI koostuu negatiivisesta määrittelystä, emme tiedä mitä se on, mutta tiedämme että se on se, mitä jää kun laki sattuma ja muu rajataan pois.

Tämä on vahvasti jännitteinen Torracen ajatuksen kanssa ei ole ajatellut että Jumala voisi luoda universumin joka on pelkkää CSI -infoa, ja tämä ei sopisi hänen perusteluihinsa mitenkään.

Liitos rationalismin perinteeseen.

Yllättävää kyllä, ylläolevia perustelutapoja käytetään melko ahkerasti puolustamaan sitä miten kristillisyys on olennainen osa tukemassa empirian perinnettä, kokeellista luonnontiedettä. Kuitenkin sen kannattajat ovat tyypillisesti "nojatuolirationalisteja". Eli näitä väitteitä ei koetella luonnontieteellisesti, vaan ne jäävät filosofiseksi mietinnöiksi. Descartes toisaalta olikin historiallisesti aktiivinen rationalisti, jolla oli muun muassa luonnonilmiöitä koskevia teorioita, joita hän mietti mutta joita hän ei koskaan empiirisesti testannut.

Yhtenä syynä tässä on luultavasti se, että testaamisessa on erehtymisen meininkiä: Koe on tarpeen jos ja vain jos teoreettinen ajattelumme on epäonnistunutta, väärässä! Empiirinen testaus on tätä kautta pohjimmiltaan varmistelua. Nykyisin näitä järkeä puolustavat taas ovat tavallisesti sosiaalisen maailman parissa, ja tieteen ideologisuusväitteitä käytetään siellä paljon.

Perinteisesti kiistakumppaneiksi asetetaan rationalismi ja empirismi. Ja itse asiassa empiriaa kehittämässä ollut Hume rakensi epäilystä ja induktiota koskevia argumenttejaan osittain juuri Descartesin argumentteja kritisoimaan.

Ja toisaalta luonnontieteitä vastustaa tietyt postmodernit tahot. Juuri nämä tahot taas käyttävät näitä Jumaliin liittyviä perustelutapoja.

---

Siitä että äly voidaan liittää ties mihin, tekee siitä huonoa filosofiaa ja huonoa tiedettä. Ilkka Niiniluoto viittasi vuonna 1984 kirjassaan "Tiede, filosofia ja maailmankatsomus: Filosofisia esseitä tiedosta ja sen arvosta." siihen, kuinka näissä näyttää olevan systeemi jossa johtopäätös on jo valmiina, ja sitten vain valitaan jälkikäteen tilanteeseen sopiva perustelujen valinta, jotta johtopäätös näyttää johtuvan niistä. Hän käytti tästä esimerkkiä siitä kuinka Jumalaa yritettiin todistaa kvanttimekaniikan sattuman taakse. Niiniluoto muistutti että jos löydetään laki, sen taakse voidaan ajatella Jumalan rationaalinen suunnitelma, Laeille luonnonlainsäätäjä. Ja että tälläinen näkemys on jopa yleinen. Niiniluodon mukaan olipa tilanne mikä tahansa, löytyipä selitykseksi laki tai sattuma, voidaan keksiä miten Jumala voisi olla sen takana. Kyseessä ei siis ole mikään testi, vaan ad hoc -selityksen haalintaan sopiva selittelykeino, jolla on helppo tuottaa varomattomia hämmentävää käsien heiluttelua. Tämän yhdistämisen virhepäätelmäluonne ei kuitenkaan ollut varsinaisesti tämän jutun aihe, vaan rationalismi.

ADD ja moraalin tasottaminen.

Määritelmät ja perspektiivit ovat hyvin tärkeitä filosofisia työkaluja. Esimerkiksi etiikkaa voidaan lähestyä yhteiskunnan ja yksilön tason jännitteiden kautta. Tällöin muut asiat voivat jäädä tarkastelematta, koska ne ovat tässä tarkastelussa irrelevantteja. Tässä mielessä jokainen tarkastelukanta on aina eräällä tavalla rajoittunutta.

Usein ideologioissa käy tietysti samoin, ja tätä kautta syntyy helposti dikotomisuutta, kahtiajakoa. Tiukoissa ideologioissa korostuu usein oikeaoppisuus ja vääräoppisuus ja tästä syntyy hyvin mustavalkoista maailmankuvaa. Tämä on yleensä johdonmukainen seuraus valitusta perspektiivistä. Näissäkin saadaan tietysti harmaansävyisyyttä sitä kautta että joku onnistuu paremmin olemaan oikeaoppinen ja joku huonommin. Tässä saadaan kuitenkin vain yhdentyyppistä kaksiarvoisuutta.

Eri näkemysten mukaan ottaminen lisää luokitteluasteiden määrää ja tätä kautta syntyy lisää sävyjä. Ilmiöstä tulee monisyisempi, mutta sen käsittely on hyvin vaikeaa. Yleisesti ottaen voidaan sanoa että suvaitsevaisuuden lisääminen yhdistää useitakin perspektiivejä.

Jos jatkan väreihin vertauksen kautta, yksi ideologia voi olla punaista, ja sen sävytykset katsovat onko kyseessä tummanpunainen vai vaaleanpunainen. Ja toinen sininen, ja tämän tummuusasteet. Näiden yhteenlaittamalla saadaan mukaan myös ikään kuin violetin sävyt, jotka jäisivät muutoin huomaamatta. Tätä kautta myös ymmärrys koko aiheesta kasvaa.

Tästä löytyy mielenkiintoinen esimerkki ADD -roolipelisäännöstöstä. On mielenkiintoista huomata, että tätä ei ole tarkoitettu pragmaattiseen elämään, vaan sen tehtävänä on tuottaa helposti toteutettavaa peliä joissa hahmoihin saadaan riittävää mielenkiintoisuutta.

"ADD - Players handbook" sisältää sivut 64-69 jotka käsittelevät hahmon aligmenttia. Tässä keskiössä on se, että aligmentti koostuu kahdesta osasta. On "lainkuuliaisuus-kaaoottisuusakseli", ja toinen osa taas on "hyvä-paha" -akseli.
1: Lawful-Neutral-Chaotic -osassa etiikkaa lähestytään yhteiskunnallisuuden kautta. Lawful -hahmo noudattaa yhteiskunnan sääntöjä ja Chaotic -hahmo on käytännössä individualisti. Hahmot jotka ovat lainkuuliaisia, uskovat että organisoitu yhteiskunta on vitaalissa asemassa, jolloin se suojelee ihmisten henkilökohtaisilta pyyteiltä, estää niitä nousemasta pintaan. Chaotic taas korostaa sitä että tulee toimia korostetusti oman mielen mukaan sen sijaan että noudattaisi järjestelmää.
2: Good-Evil -jaottelussa taas korostetaan sisäistä intentiota. Hyvä ihminen yrittää korjata virheensä, ja miettii tekojensa vaikutuksia muille. Evil -hahmo taas ei välitä tekemistään virheistä ja miettii asioita lähinnä omasta kannastaan.

Nämä voivat aluksi tuntua hyvin samanlaisilta. Kuitenkin niissä on olennainen ero. Siinä missä Lawful+Chaotic -hahmo ei ole mahdollinen, on Lawful+Evil on mahdollinen. Perspektiivi kun on ulkopuolisen ja sisäisen välinen. Esimerkin vuoksi esittelen kaikki kombinaatiot. Käytän tässä lyhennelmiä (L=Lawful, N=Neutral, C=Chaotic & G=Good, N=Neutral, E=Evil):
___1.1: LG -hahmo on käytännössä jonkinlainen utilitaristi. Hänellä keskiössä on yhteisön järjestys jonka tehtävänä on tuottaa mahdollisimman monelle hyvää. Lakia tulee seurata ja totella, ja tähän liittyy rangaistuksen mahdollisuus. Hyveellinen ritarityyppinen sankari on hyvin normaali LG -hahmo.
___1.2: LN -hahmo taas noudattaa spartalaista maailmankuvaa. Hän luottaa järjestelmään ja tottelee kuin sotilas. Sotilas joka tottelee komentajaansa välittämättä siitä onko käskyttäjä tyranni vai hyväntahtoinen, ei merkitse.
___1.3: LE -hahmo taas käyttää systeemiä omaksi edukseen. Esimerkiksi lakimies, joka ajaa ahneesti omia etujaan ja saa oikeudessa rikollisia vapaalle jalalle, tai joku joka rikastuu laissa olevan porsaanreiän kautta, on hyvin normaali LE -hahmo. Toinen tapa olla LE on olla "Taru sosmusten herrasta" -kirjan Sarumanin tapaan eräänlainen pahojen joukkojen johtaja, jossa tavoitellaan valtaa itselle ja määrätään silti tiukasti. Tottelemattomuudesta kuritetaan kovalla kädellä.
___2.1: NG -hahmo on pluralisti. Hän uskoo että maailmassa on erilaisia tavoitteita jotka törmäävät toisiinsa. Sääntöjen noudattaminen on tätä kautta irrelevanttia, on unohdettava moraalinormistot ja sen sijaan keskityttävä yksilön omantunnon ääneen. Scifi -sarjoissa tavallinen liberaali kaikkia kuunteleva tyyni hallitsija, joka kuuntelee kaikkia osapuolia on hyvin normaali NG -hahmo. Sääntö korvataan keskustelulla.
___2.2: N+ -hahmo on nihilisti. Hänellä ei ole vihantunteita tai ambitioita, ja hän kieltää lain tai laittomuuden merkityksen. Tätä kuvaa irrallisuus, joka ei enää aja yhteisön eikä yksilön asiaa. Toinen luokittava piirre on passiivisuus, toimintaan ei ole mitään syytä. Joissakin saduissa esiintyvä tietäjä joka esiintyy passiivisena meditoijana ja tietäjänä, joka neuvoo kaikkia kysyviä samalla tavalla riippumatta siitä ovatko nämä hyviä vai pahoja, on tätä mallia. N+ -hahmoja esiintyy loppujen lopuksi hyvin vähän tarinoissa.
___2.3: NE -hahmo on totaalisen individualistinen hahmo, joka ajaa vain omaa hyötyään. Henkilökohtainen saavutus on tässä kohden normaalia. Käytännössä hän on joko lyhytjännitteistä nautintoa hakeva hedonisti, joka on laiska tyyppi olla NE. Toinen tapa on olla Nietzscheläinen yli -ihminen joka ahkerasti näkee vaivaa oman päämääränsä eteen. Hän ei kuitenkaan varsinaisesti tieten tahtoen hyökkää mitään systeemiä vastaan, tai koe antipatioita sitä kohtaan. Hyvien pahojen ja rumien "paha" eli Angeleye on tästä, kenties hieman yllättäen, hyvä esimerkki. Hänhän toimii sotilaana ja yksilönä, rikkoo lakia ja noudattaa sitä, omilla ehdoillaan, mutta ei systeemiä vastaan tai sen puolesta. Jos asialla ei ole hänelle itselleen merkitystä, hän antaa sen vain tapahtua.
___3.1: CG -hahmo on korostetun hyväntahtoinen, mutta sääntöjä rikkova. Tässä tarkoitus siis hyvittää eräällä tavalla keinot, jesuiittojen tapaan. Hän käytännössä hylkää utilitarismin ajatuksen, koska hän ei hyväksy sitä että enemmistön edun nimissä voitaisiin sortaa vähemmistöä. Westerneissä esiintyvä yksinäinen ratsumies ja pistoolisankari, joka ottaa lain omaan käteensä ja päihittää sortajan on hyvin klassinen CG -hahmo. Toinen tapa olla CG on olla eräänlainen klownihahmo, jolloin maailmaan lisätään hyväntahtoista hämmennystä.
___3.2: CN -hahmo ei luota järjestykseen sisällään eikä ulkopuolellaan, ja hän lisää maailmaan kaaosta. Tämä sekoittuu tietysti helposti nihilismiin, mutta käytännössä ero on siinä että CN -hahmo on luonteeltaan aktiivinen. Se hyökkää järjestystä vastaan. Esimerkiksi hullut tiedemiehet jotka luovat hirviöitä "koska voivat" on paljon käytetty selkeän CN -hahmo.
___3.3: CE -hahmo hahmo joka tekee mitä vain jotta siitä olisi juuri hänen ambitioilleen hyötyä. Käytännössä tässä hedonismi ja ahneus ajavat henkilön julmuuteen. Tämä hahmo on elokuvissa hyvin käytetty, julma sadistiyksilö.

Roolipelien maailma on sekin toki monin paikoin stereotyyppinen ja lattea, koska sen tehtävänä ei ole kertoa totuutta tai kauneutta maailmasta, vaan tuottaa helpohkosti viihdyttävää pelaamista. Tähän taas liittyy helposti "tunnistettavuus", joka on käytännössä sitä että tilanen heijastetaan tuttuun viihdemaailmaan ja kertomusperinteeseen, ja joka on tätä kautta karrikoitua ja sanomaltaan tavanomaista.

Kuitenkin se ylittää erilaisissa näkökulmissaan esimerkiksi fundamentalistien etiikkamietinnöt, joissa korostuu lähinnä oikeaoppisuus. Fundamentalismissa intentio ja ulkoinen toiminta sekoittuvat toisiinsa vahvasti, ja oikeaoppinen intentio tarkoittaa oikeaoppista toimintaa ja toisinpäin. Näin eri luokitelmia tavallaan kielletään ja etiikan kirjo on heidän maailmassaan rajatumpi. (Ja siksi mahdollisuus siihen että Jumala muuten täyttäisi LE -luokitelman määritelmän jätetään käsittelemättä, se on ikään kuin mahdoton luokka, kun se että on L tarkoittaa samalla myös hyvää.) Fundamentalismia taas myydään syvällisyysargumenteilla, se on filosofista ja sille esitetään käytännön soveltuvuutta. Kun sinänsää "lattea ja stereotyyppinen pelimaailma" osoittautuu monisyisemmäksi, hiotummaksi ja monelta kantilta mietitymmäksi, herää kysymys siitä onko tähän syvällisyyteen muuta syytä kuin se että sen piirissä otetaan kantaa tiettyihin aiheisiin.
1: Ja tässä kohden suhtautumistapani on sama kuin taiteissa. Pelkkä lajityyppi ja esitystapa ei tee siitä hyvää taidetta. Ooppera voi olla huono tai hyvä, samoin komediasarja. Pelkästään se että juonen laulaa nainen kypärä päässä jousiorkesterin edessä ei tee tuotoksesta hyvää taidetta.

Jännitteinen uskontokeskustelu.

"Tietenkin meidän on tehtävä voitavamme juutalaisten suojelemiseksi, mutta kukapa ei olisi antisemitisti"
(keisari Frans Joosef tyttärelleen, Edmonds & Eidinow "Wittgensteinin hiilihanko" -kirjan mukaan, sivu 105)

Nyt vellovassa uskontokeskustelussa uskontoja puolustetaan vahvasti historiallisuuteen ja ideologiseen valtapeliin vetoavilla, sosiologisilla, argumenteilla. Tätä keskustelua suosivat lähinnä kreationistit fundamentalistit. Tässä teemassa on kaksi lankaa.

Lanka 1: Viisaiden miesten ja perinteen argumentti.

"Monet tieteen historian merkittävimmistä tieteentekijöistä kuten Francis Bacon, Johannes Kepler, Robert Boyle, James Clerk Maxwell, Michael Faraday ja Isaac Newton olivat luomisteorian kannattajia. He lähtivät tieteellisessä työssään liikkeelle siitä, että Jumala on luonut maailman ja että juuri siksi sitä on mielekästä tutkia tieteellisesti. Heille olisi ollut täysin vierasta ajatus, että luomisteorian varaan rakentuva tieteenharjoitus määriteltäisiin tieteen ulkopuolelle kuuluvaksi. He näkivät tieteellisen tutkimuksen saavan mielekkyytensä nimenomaan ajatuksesta, että Jumala on luonut maailman ja että hän on luonut ihmisen omaksi kuvakseen."
(Tapio Puolimatka, "Luomisteoria ja modernin tieteen vallankumous", 2007)

Ensimmäinen niistä on melko perinteinen. Pinnallisesti katsoen se muistuttaa perinteistä auktoriteettiin vetoamista. Eli luetellaan tiedemiehiä jotka ovat olleet uskovaisia ja sanotaan että tämä on koko totuus. Tämä ei välttämättä ole kovin hyvä strategia. Newton uskoi okkultismiin ja alkemiaan. Todistaako tämä että ne ovat yhteensopivat tieteen kanssa? Tai että ne ovat yhtä hyviä kilpailevia totuudenselitysmenetelmiä? Eivät. Muun väittäminen on siis vähän sama, kuin väittäisi että evankelisti Ted Haggardin homoseksuaalinen tempaus huoran kanssa osoittavat että huumeiden vetäminen ja maksullisen miesprostituoitujen ostamiset olisivat yhteensopivia ja ristiriidattomia heteroseksuaalisessa kristityssä parisuhteessa elämisen kanssa. Tai että on ristiriidatonta olla katolinen pappi ja pedofiili. (NOT)

Kuitenkin tästä on hienostuneempia ja on vaikeasti huomattavampia malleja, koska siinä keskitytään provenienssiin ja historiallisen perinteen pituuteen yksilöiden sijasta. Eli alkuperä ja tradition pitkäikäisyys yhdistetään mukaan kuvioihin. Käytännössä tässä kohden tieteenhistoriasta tehdään sosiologinen päätelmä ja lopputulos esitetään kuin se olisi tieteenfilosofiaa.

Tästä saa hyvän idean ottamalla seuraavan lainauksen:

"Vastoin yleistä oletusta moderni kokeellinen luonnontiede ei syntynyt maallistuneen naturalistisen tiedekäsityksen vaan kristillisen luomisteorian pohjalta. Tieteellisen vallankumouksen keskeiset toteuttajat 1500-1700-luvuilla tekivät tieteellistä tutkimustaan sen uskon varassa, että äärettömän älykäs, kaikkitietävä ja kaikkivaltias Jumala on luonut koko maailmankaikkeuden, niin että on mielekästä etsiä maailmankaikkeudesta kokonaisvaltaista järjestystä. Koska Jumala on luonut ihmisen kuvakseen, on perusteita luottaa ihmisen älyllisten kykyjen kuten havainnon ja järjen luotettavuuteen. Vaikka kreikkalaiseen filosofiaan sisältyi ajatus älyllisestä alkuperästä ja siten myös tarkoituksenmukaisen toiminnan käsite, moderni luonnontiede ei päässyt kehittymään pelkän kreikkalaisen älyllisen perinnön varassa, vaan sitä varten tarvittiin joitakin perustavia olettamuksia juutalais-kristillisestä maailmankatsomuksesta."
(Tapio Puolimatka, "Luomisteoria ja modernin tieteen vallankumous", 2007)

Tämän diskurssin ydin liimautuu käytännössä siihen että tieteen kehitys kytketään luomisuskoon, ja sitten tehdään toisin kuin sijoitusneuvojat sanovat, eli menneisyyden traditio oletetaan ikuiseksi ja muuttumattomaksi totuudeksi.

Toinen diskurssi : Galileosyndrooma.

Tämä keskustelu taas perustuu siihen, miten uskovaiset ovat väheksyttyjä toisinajattelijoita. Tässä korostetaan sitä miten tiedemaailmaa hallitaan ideologisesti. Tässä viitataan siihen tosiasiaan että tutkimustulokset voivat olla ideologioista riippumattomia, mutta tutkimusideat syntyvät usein omasta maailmankatsomuksesta. Ja tutkimuksen tekoa inspiroi usein se, että tiedemies haluaa päteä jossain omassa kannassaan ja tehdä omasta suosikkiparadigmastaan suositun. Ja ihmiset tekevät tutkimusta saadakseen kultaa ja kunniaa ja rahaa.

Usein muistutetaan että on vastuutonta ottaa tätä huomioon.

Tässä kannanottona on se, että uskovaiset ovat altavastaajia. Esimerkiksi ID -kreationistien teksteissä kerrotaan usein siitä miten heidän työtään vaikeutetaan ja heitä vainotaan. Vastavoimaksi pitää kompensoida heikkoja. Tiedemaailmaa ja tutkimusta hallitsevat ateistit/naturalistit/darwinistinen salaliitto.

Yhteenpano:

Molemmissa keskustelupiireissä viitataan faktoihin ja ilmiöihin jotka ovat sinällään tosiasioita. Niitä vain tulkitaan melko luovasti. Tärkeintä on kuitenkin se, että ne ovat keskenään ristiriitaisia. Ensimmäisessä korostetaan sitä miten vaaditaan kristillisyyttä jotta voidaan tehdä paljon tiedettä. Ja selitetään miten kristityt ovat päässeet mukaan tekemään tiedettä pitkän aikaa ja isoilla määrillä. On nimekästä tyyppiä jos jonkinlaista. Tämä taas tarkoittaa sitä että toisen linjan tutkimuksessa pitäisi muistaa antaa kompensaatiota eiuskovaisille.

Nykytiede taas tunnetusti tuottaa tutkimusta hyvinkin paljon, joten selvästi nykyaika on "hedelmällistä tutkimukselle", ja jos tämä diskurssissa yksi tarkoittaa sitä että asia on hyvä, on sen sovittava tähänkin hetkeen. Mielenkiintoista tässä kohden on se, että tilastojen mukaan suuri osa tavallisista ihmisistä on uskovaisia, mutta mitä huippututkimuksemman suuntaan mennään, sitä suurin prosenttiosuus tutkijoista on ateisteja. Tämä kertoo hedelmällisyydestä.

Tuon nämä asiat esiin lähinnä sen vuoksi että diskurssit ovat itse asiassa keskenään ristikkäiset. Jos onnistut ensimmäisessä, mokaat jälkimmäisessä. Jos olet dominoiva, voit olla ideologista valtaa käyttävä julistajataho jonka ideologia tahraa koko tieteenteon ja joka tätä kautta vaatii ehdottomasti vastavoimaa. Tai sitten se on merkki siitä että maailmankatsomus on tutkimuksellisesti ja tieteellisesti hedelmällinen. Se, kumpi, valitaan tietysti sen mukaan miten itse saadaan olla oikeassa. Tätä kautta syntyy pakosti mietteitä siitä että fundamentalisteilla on selvästi kova halu ja tarve olla oikeassa (totuuden sijasta), tai sitten he muuten vain valitsevat aina juuri sen argumenttivaihtoehdon jolla erimieliset saadaan näyttämään syyllisiltä.

Siksi samanaikaisesti voi tapahtua niin että kakkosdiskurssin valossa vaaditaan reiluutta ja tasa -arvoisuutta, jossa kaikille maailmankuville annetaan mahdollisuus. Ja samanaikaisesti seuraava sitaatti sai kohdakseen sellaisia lausuntoja kuin "kaunista" ja "runollista".

"Alkukristityt pitivät ihmissydäntä petollisena. He hylkäsivät ajatuksen, jonka mukaan ihmiset voisivat saada luotettavan kokonaiskäsityksen todellisuudesta irrallaan Jumalan ilmoituksesta. Profeetta Jeremiaan mukaan ihmisen on vaikea edes tuntea itseään, koska ihmisen sydän on petollinen. Näin ollen objektiivisen tieteen harjoittaminen irrallaan Jumalan ilmoituksesta ja Kristuksesta on illuusiota. Tämän aiheuttaa (peri)synti, joka tuli mukaan kuvioihin aikojen alussa. Tämä on tiedollinen ongelma. Jokaisen ihmisen sydämessä voidaan todeta piilevä viha Jumalaa ja Kristusta vastaan. Tämän seurauksena kehittyvät vääristyneet motiivit ja ennakkoluulot vääristävät ihmisen havaintoja ja ajattelua. Tällaisen voimme nähdä raamattukritiikin historiasta ja ihmisen mieltymyksestä sellaisiin tutkimustuloksiin, jotka halventavat Kristusta."
(Tapio Puolimatkan "Usko, tiede ja Raamattu")

Jos alkuateistit sanoisivat että uskonto on harha ja illuusio jossa toiveajattelu sumentaa todellisuudentajun ja saa tavoittelemaan olemattomia Helvetinpelon ja pelastusporkkanan vuoksi, ja että tietyt näkemykset tulkitaan jopa synniksi jolloin kriittinen ajattelu kuihtuu (jos evoluutioon uskominen on syntiä, on näin uskovan helppo ajatella että sille ei tarvitse osoittaa tilaa minään vaihtoehtona, koska hän tietää jo totuuden valmiiksi, ei empiriaa tarvita, jolloin tutkimuksen ainut tehtävä on vain varmistaa mitä jo tiedetään, mikä ei edistä tutkimusta) - ja muistuttaa tässä sen faktan miten maailmankuva voi harhauttaa tutkijan pahastikin - ja sitten sanoisi että kukaan kreationisti ei voisi tehdä hyvää tiedettä, että heidän tekemisensä on vain illuusio. (Omilla lähtökohdilla tämä on tietysti helppo. Siksi Puolimatkakin viittasi puhtaasti kristilliseen konseptiin, perisyntiin..) Tätä kutsuttaisiin sen oikealla nimellä "ad hominem". Tai vaan "hitto mitä evopaskaa". Ja tässä oltaisiin ihan oikeassa.

Mansikoita ja mustikoita.

Suomessa ihmiskunta on elänyt kauan, ja se on käynyt monenlaisia vaiheita.
1: Varhaisin on ollut metsästäjä-keräilijöiden toimea. Tässä taloudellinen perusta on ollut ihmisen lihasvoimalla tehty työ, jossa kerätään luonnossa olevaa. Luontosuhdetta kuvaillaan tässä kohden myyttiseksi.
2: Maanviljelykulttuuri sen sijaan perustuu karjanhoitoon, käsityöhön ja kauppaan. Siinä energianlähteenä ovat erilaiset uusiutuvat energianlähteet. Luontosuhde on omistettu. Luonto on jotain, jonka hallinnan ja omistamisen kautta saadaan asioita.
3: Teollisessa kulttuurissa taas asioita muokataan, ja energiaa otetaan paljon uusiutumattomista energianlähteistä. Luontosuhde on tätä kautta välineellinen. Luonto on resurssi, jota voidaan manipuloida.
4: Modernissa kulttuurissa keskiössä ovat informaation avulla hallitut teolliset tuotantoprosessit. Tuotantoa korostaa globaalisuus: On tärkeää paitsi tuottaa asioita, myös olla verkostoitunut globaalisti. Luontosuhde on tässä kohden kehityspohjainen. Hallinnan tehostamisen uskominen on hallinnan sijasta tärkeämpää.

Nostan tässä kohden esiin omistusasioita nimen omaan Suomen kannalta. Keskityn maatalouspuoleen, etenkin siihen liittyvään omistamiseen. Luonnon käyttäminen on tietysti jokaisessa kohdassa mukana.

Omistaminen oli itse asiassa hyvin tärkeää.

Alkuvaiheessa oli erilaisia metsästys-, kaski-, niitty- ja peltomaita. Niihin oli saatu omistusoikeus valtaamalla ne käyttöön. Muut alueet olivat vapaita, niitä sai kuka tahansa vallata.

Asutuksen tihentyessä muodostui kyliä, joille laitettiin rajoja. Rajoihin suhtauduttiin hyvin vakavasti. Tätä kautta syntyi jakokuntia joilla oli yhteinen metsä ja kalavesi. Tässä kunnassa saattoi olla vain yksi kylä, mutta siihen saattoi kuulua useampikin kylä.

Valtaamiseen perustuva omistus ja hieman myöhemmin yhteisomistus oli hyvin tärkeä asia. Jopa tunnettu sanonta "oma maa mansikka, muu maa mustikka" on ollut alun perin nimen omaan omistusoikeutta koskeva sääntö. Mansikkamaa kuului vielä kaskeajalle, kun taas mustikkamaa oli jo kenen tahansa haltuun otettavissa. Sanonta on sittemmin saanut erilaisia, kansallishenkisempiä, merkityksiä. Yhteisöllisyyden kautta saman pellon satoja alettiin jakamaan eri tavoin. Yksi tapa oli tietysti käyttää työtä ja koko yhteisön saamaa hyötyä mittarina. Paljon aikaansaava sai isomman siivun. Tätä kautta voisi sanoa että:
1: Pellot olivat ensisijaisesti raivaajan omia. Niityt sen sijaan omistettiin tavallisesti yhteisesti. Niityt vallattiin, ja heinät jaettiin sen mukaan miten sen eteen oltiin tehty työtä.
2: Riistaa ja petoja ja turkiksia pyydettiin vapaasti muodostetuilla pyyntiseuroissa. Tässäkin mukaan tuli valtausta ja vähitellen valtauksista tuli periytyvä ominaisuus. Metsästysmaat olivat myös ikään kuin tiettyjen henkilöiden omistusta.
3: Kalojen kohdalla tilanne oli alueriippuvainen. Länsi-Suomessa kalavedet vallattiin, eli ne olivat yksityisomistuksessa ja kylien yhteisomistuksessa. Savossa sen sijaan sai kalastaa missä vain, vettä ei otettu haltuun.
+: Lappalaisten omistus oli tärkeää. Pirkkalaisten kauppaseuralla oli vuodelta 1277 yksinoikeus lapinkauppaan ja lapin verotukseen. Tässä tietyn talon omistukseen kuului tietyt lappalaiset.

Varhain oli tavallista että sato jaettiin kirveslukuna, syynä oli kasken viljely. Kun 1500 -luvulla tuli lakimuutoksia, maasta tuli pysyvää talo-omitukseen, ja kaskimaita vuokrattiin..

Tietenkin omistukseen suhtautuminen muuttui ajan mittaan, tai ainakin siihen liittyvät käytänteet tekivät niin. Yksi tärkeä askel tässä oli verotuksen aikaansaama. Aluksi kaikki verot olivat kirkollisia. (Kirkollisvero on nykyisin vain yksi pieni vero.) Verotus laajeni kuitenkin myös Ruotsin kuninkaalle, koska vuonna 1250 piispa Bero lahjoitti kuninkaalle veron. Tätä kautta tuli erityinen kruununvero.
1: Verot kohdistuivat yleensä ottaen maaomistukseen. Savossa ja Karjalassa verotuksen perusteena oli jousi. Mittayksikkönä oli eräänlainen normittava tila johon tiloja verrattiin. Tätä mittaava yksikkö oli nimeltään koukku.

Verotuksen myötä luotiin erilaisia veroperusteita ja tätä kautta syntyi sarkajako. Tämä oli peltoa koskeva verotus. Tässä keskiössä oli manttaali, joka oli miesluku. Kun tila jaettiin sai uusi tila oman manttaalinsa. 1500 -luvulla menetelmää kalibroitiin ja maan lisäksi alettiin katsomaan myös maan tuottavuutta.
1: Jos jokin tila ei maksanut veroja, siitä tuli autio. Autiotalo saattoi varsin hyvin olla aseuttu. Maksamatta jättänyt talonpoika menetti omistusoikeuden tilaan, ja tätä kautta tilojen yhdistymisiä tapahtui. Tätä kautta saattoi syntyä suurtiloja, joissa oli usean autiotalon maat.

Tilojen minimikokoja alettiin säätelemään. Kaarle XI rajoitti vuonna 1684 niin että tilan sai jakaa korkeintaan neljään osaan. Myös talonpoikaistalojen yhdistäminen toisiinsa kiellettiin. Kantatilojen yhdistämisellä ajettiin maksimaalista tuloa. Talonpoikaistalon koko määrittyi tässä käytännössä sellaiseksi että talonpoika perheineen tuli siinä toimeen, mutta ei juuri yhtään enempää. Myös tilan lohkominen kiellettiin koska se olisi vähentänyt veronalaista maata.

Toinen tärkeä muutos oli 1757 alkunsa saanut isojako vuodelta 1757. Se alkoi pohjanmaalta. Poliittinen tarve tälleä jaolle oli asuttamiseen liittyvät tavoitteet: Talolle annettiin maata aikaisemman manttaalin mukaan (1 manttaalilla noin 300-800 ha maata) ja kaikki muu maa erotettiin kruunulle, tätä tarvittiin uudisasutusta varten. Isojako levisi ja 1870 luvulla leijonan osa Viljely-Suomen tiloista oli jaettu. Samalla vainiopakko loppui. Isojako helpotti erilaisten uudistusten läpimenoa, ja vasta se vakiinnutti yksityisoikeuden. Isojaon seurauksena kylärakenne muuttui. Muutettiin lähemmäs peltoja ja laitumia. Yhteismaalla asuneet mäkitupalaiset muuttuivat tilojen vuokralaisiksi.

Mielestäni tässä kohden on yhdentyyppinen rajanveto. Tämän jälkeen voidaan alkaa puhumaan modernisoituvasta maataloudesta.

Omaan itseen käpertymisen vaikeudet.

Modernismille hyvin tyypillistä ja omintakeista on individualismi. Tässä korostetaan ihmisen omaa sisäistä ääntä yli ulkopuolisten velvollisuuksien. Tämä on ehdottomasti moraaliin sidottu kannanotto siitä miten ihmisen tulisi elää. Yksityiskohdat eivät ole normitettuja, joten vääräuskoiseksi tuomitseminen on vaikeaa käytännön tasolla. Mutta tässä keskiöön kuitenkin nousee itsensä toteuttaminen, ei velvollisuuksien täyttäminen itsessään (joka taas on hyvin normitettua ja vääräuskoiset voidaan osoittaa syyttävällä sormella, omista lähtökohdista.)
1: Toki tämä on ollut historiallisesti noudatettu asia muutenkin. Ihmiset ovat luultavasti aina tehneet sellaisia asioita jotka ovat olleet tekoja heidän itsensä mukaan. Itse asiassa vain siksi esimerkiksi "Raamattuun" laitetut kiellot olisivat jotenkin järkeviä. Jos ihmiset eivät (kirjoituksen aikana) lennä, on turha kirjoittaa että "ällös ota itsellesi siipiä ja lennä, Helvetin uhalla". Mutta jos he himoitsevat naapurin autoa, ruohonleikkurua, ydinohjusta ja kaikkea mikä on tämän, tästä on hyvä mainita pari varoituksen sanaa, koska asiaa tapahtuu.

Esimodernit vain häpesivät tätä itsellisyyttä, modernistit eivät.

Mielenkiintoista kyllä, tämä ajatus on teologiassakin melko suosittu. Jokainen on kuullut omastatunnosta. Sen ääntä on monien mukaan hyvä noudattaa. (Toki osa on perisyntiä korostavalla linjalla, jolloin omatunto voikin olla Saatana kuiskuttelemassa korvaan.) Tietenkin myös ateistiset sekulaarit humanistit ja monet muut tahot ovat esittäneet tätä samaa oman itsen valintaa korostavaa asennetta.

Tämän ajatuksen kanssa käsi kädessä kulkee tietysti suvaitsevaisuus: Jos ihmisiä velvoitetaan tiettyyn rooliin, on heidän vaikea toteuttaa itseään. Siksi olisi sallittava että ihmiset saavat haluta ja tehdä erilaisia asioita. Sellaisiakin jotka eivät olisi toisille ikäviä. Tätä kautta syntyy eräänlainen sääntö siitä että pitää tavoitella oman itsen toteuttamista, mutta samalla käytännön syntyy normi siitä että toisten tielle ei pidä mennä liikaa. Ääriversioina suvaitsevaisuudesta on (1) relativismi jossa mitä tahansa saadaan tehdä, koska kaikki on niin hyvää. Ja toisessa päässä (2) ignoraatio, jossa erimielisillä ei ole mitään väliä, koska niitä ei tarvitse ottaa vakavasti, koska kaikki on kuitenkin samanarvoista ideologista ja subjektiivista arvailuroskaa.

Itsensä toteuttaminen on järkevä käsite vain jos siinä voidaan onnistua paremmin ja huonommin - ääritapauksessa tämä tarkoittaa siinä että itsensä toteuttamisessa voi jopa joko onnistua tai epäonnistua. Tätä kautta syntyy pakote jonkinlaiseen mittariin.
1: Ja kun se ei saa tulla ulkoa, syntyy ikään kuin pakote korostaa henkilön omia tavoitteita ja valintoja. Tästä päästään suoraan voluntarismiin, jossa juuri yksilön oma valinta luo merkityksen. Tämä on alkuperää koskeva väittämä, arvon synnyttää se, mistä se on peräisin. Valinnan korostaminen on uskontojen parissa suosittua - ja tässä mielessä fundamentalistit ovat hyvinkin moderneja, koska heillä "uskonratkaisu" on hyvin olennaisessa roolissa.
2: Ja kun tavoitteet ja unelmat tulevat mukaan, on selvää että onnistumisen mittariksi tulee myös saavuttamiskysymykset, ja tätä kautta instrumentalismi eli rationalismi, joka korostaa välineellisyyttä. Eli on valittava toimet jotka järkevästi toteuttavat tavoitteet. Jos haluat olla taiteilija, on sinun valittava tietyt jutut, esimerkiksi se että menet opiskelemaan taiteita Rovaniemelle, koska se tuo tavoitteen lähemmäksi. Valintojen on oltava relevantteja ja toimivia.

Tähän asti tilanne näyttää hankalalta. Jännitteisiin on taatusti monia ratkaisuja, mutta esittelen niistä muutamia, toivottavasti keskenään erilaisia. Koska tavoitteenani ei ole "ratkaista asioita", vaan pikemminkin tarjota keinoja niille joita asioitten pyörittely mahdollisesti kiinnostaa.
1: Jos haluat taiteilijaksi, käytät opettajaa helposti välineenä omissa tavoitteissasi. Itseään toteuttava joka tavoittelee tavoitetta rationaalisesti korostaa helposti ihmisten välineellisyyttä. Tätä jännitettä on korvattava lisäämällä suvaitsevaisuutta, jolloin elämässä voidaan luopua rationaalisuudesta osittain tai osaksi aikaa. Eli ihminen joka tavoittelee taiteutta voi pitää breakia eikä pingottaa koko ajan.
2: Suvaitsevaisuus taas ei sovi kovinkaan hyvin yhteen sen kanssa että valinnalla on arvo. Tämä itse asiassa näkyy siinä miten fundamentalistien valinta tuomitsee tietyt tahot "jumalattomiksi" ja "syntisiksi". Kun valitseminen kohtaa välineellisen ja järkevän toiminnan, syntyy helposti tilanne jossa jotkut asiat ovat kerta kaikkiaan typeriä. (Voluntarismi sanoo että arvo syntyy koska valitaan, relativismi sanoo että "tuo on vain yksi normi".) Tässä kohden voidaan sanoa että relativistikin joutuu joka tapauksessa valitsemaan jotain, ja valitsematta jättäminenkin on valinta, jolloin valinta on aina läsnä. Ongelmaksi jää vain se, että ehkä kaikkien ei tarvitsekaan antaa valinnoille arvoa. Ehkä ainakin joskus valintaa tapahtuukin keskenään samanarvoisten asioiden kesken.
3: Individualismi väittää että ihminen on arvo, ja suvaitsevaisuus taas sanoo että tämä on objektiivinen normi, joka taas on ehdoton absoluutti. Tätä voidaan helpottaa sitä kautta että suvaitsevaisuutta ei ajatella relativismina, vaan että avuksi voidaan ottaa - vaikkapa valitsemalla - jotain normeja, vaikkapa harm principle, joka kieltää toisten vahingoittamisen vaikka se olisi kuinka edullista omalle taiteilijauralle. Tätä kautta mukaan otetaan jotain setin ulkopuolista.
4: Valitsemisen tärkeys taas on ongelmallinen jos se yhdistetään itsen toteuttamiseen. Sillä valinta jäädä sohvalle on yksilön oma valinta. Tätä voidaan kiertää sillä että ihminen haluaa erilaisia asioita, ja että hänellä voi olla pitkäjänteisiä ja lyhytjänteisiä tavoitteita, jotka ovat ristiriidassa. Hän voi tuntea pettymystä valinnasta jäädä sohvalle - tai siitä että menee taidekurssille. Ulkopuolinen ei voi välttämättä sanoa mikä valinta on hyvä, se on heille relativistinen, mutta ihmiselle itselleen se ei ole sitä.

Toki näistä ratkaisuista on seurauksena vaikeuksia jos ne yhdistetään toisiin vaihtoehtoihin. Modernismin hajaannuskysymysten vuoksi osa on jopa astunut esiin dekonstruktion käsitteen kanssa, jossa kaikki on esitystä ja tulkintaa, joka sisältää oman tuhonsa siemenen. Postmodernismin kohdalla ongelmana on oikeastaan se, että kukaan ei oikein näytä tietävän mitä se loppujen lopuksi on. Tämä tietysti tarkoittaa myös sitä että sillä ei ole tunnettuja ja avoimia jännitteitä, eli sen ristiriidat ovat piilossa.

God in a shell.

Olejnkortta veistämässä kertoo olennaisia asioita siitä miten neurologinen tutkimus uskonnon kohdalla on vaikeaa. "Ensimmäiset neuroteologiset tutkimukset olivat juuri materialistisia perusluonteeltaan, mutta tilanne on Brooksin mukaan muuttunut. Tällaisia materialistisia tutkimuksia olivat esimerkiksi Michael Persingerin 1980-luvulla rakentama Godhelmet, jossa kypärään asennettujen solenoidien tuli tuottaa läsnäolokokemuksia, jotka Persinger tulkitsi uskonnollisiksi. Kysymys tietenkin kuuluu ovatko uskonnolliset kokemukset juuri läsnäolokokemuksia? Tähän on tietenkin helppo vastata kieltävästi."

Yhtenä ongelmana on tietysti se, että jotta jotain tunnetta voidaan tutkia, täytyy olla jonkinlainen käsitys siitä mitä tutkitaan. Ja kun uskonnollisissa kokemuksissa yleinen termi on transsendenssi, on selvää että sitä ei voida kuvailla olemassaoloväitteillä. Tätä kautta esimerkiksi lausuma "uskonnollinen kokemus on läsnäolokokemus" on selvästi väärä. Valitettavasti aivan yhtä epälooginen on väite "uskonnollinen kokemus ei ole läsnäolokokemus." Siksi tutkimuksissa onkin tarkasteltu esimerkiksi meditoivia ihmisiä. Tällöin ei tarvitse tietää muuta kuin että ihmisellä on omasta mielestään transsendentti kokemus. Ei edes tarvitse tietää onko se "aidosti transsendentti" tai onko se vain jotain muuta.

Toisaalta läsnäolokokemus ei nimittäin tunnu täysin väärältä kun puhutaan uskonnollisista kokemuksista. Esimerkiksi Riku Rinteen "Kuolemankauppias" -kirjassa on hallusinaationsävyisiä kokemuskuvauksia, joissa läsnäolon henki on vahvasti läsnä. Ja olen kuullut useamman kuin yhden uskovaisen kertovan siitä läsnäolon tunteesta joka Jumalan kohtaamiseen liittyy - ja että poissaolokokemukset ovat vain kaipuuta tähän kohtaamisen tarpeeseen.

Voi olla myös niin että mitään yhtä uskonnollista kokemusta ei edes ole. Eli godhelmet antaa vain rajatuntyyppisen uskonnollisen kokemuksen, kun taas meditaatiossa voi saada vahvasti erilaisen fiiliksen. Tätä ajatusta tukee se, että "Oljenkorressa" ollut toinen neuroteologian juttu sisälsi jotain uskonnollisten kokemusten eroja. Lainaan röyhkeästi: "Buddhalaisten meditoijien otsalohkoissa näkyi selviä muutoksia meditaation aikana. Heillä otsalohkojen (keskittyminen) toiminta vilkastui, mikä on selitettävissä sillä, että meditaatiossa keskitytään tarkkaavaisesti johonkin mielikuvaan tms. Oikean aivokuoren takaosassa sijaitseva orientaatioalue kuitenkin vaimeni, mikä puolestaan liittyy minä-tunteen intensiteetin vähenemiseen. Tätä meditoijat kuvaavat "minuutensa kadottamiseksi" ja "sulautumiseksi maailmankaikkeuteen". Fransiskaaninunnilla aivoaktivaation lisääntymistä tapahtui erityisesti vasemman aivokuoren takaosassa IPL-alueella, mutta myös otsalohkoissa kuten buddhalaisilla munkeilla. IPL-alue huolehtii abstaktista ja kielellisestä ajattelusta. Aktivaation vähentymistä tapahtui myös samalla alueella kuin buddhalaisen meditaation harrastajilla. Karismaatikoilla aivojen otsalohkon toiminta vaimeni kielillä puhuttaessa, minkä Newberg liittää karismaatikkojen kuvaukseen siitä, että "Jumala puhuu heidän kauttaan" eli he "antavat sanojen vain tulla". Karismaatikot eivät siis keskity meditaation aikana kuten fransiskaanit ja buddhalaiset tekevät."

Koska aivojen käyttämättömyysvitsit ovat paitsi loukkaavia, kenties osuvuudessaankin, ja tätä kautta myös käytettyjä, on parempi muistuttaa vain siitä että mitään yhtä tiettyä uskonnollista kokemusta ei ole, ja sen seurauksena on ehkä helppoa sanoa että jokin asia ei ole jotain tai on jotain. Mutta vaikeampaa olla sitä perustellusti.

Ajattelin kuitenkin heittää jotain pöydälle. Otan lähtökohdaksi sen, että uskonto ja maallisuus on keinotekoisesti erotettu toisistaan.

Oljenkortta lainaten "Uskonnon näkökulmasta neuroteologisen tutkimuksen merkitys on siinä, että se hämärtää uskonnon aluetta suhteessa elämän muihin alueisiin ja osoittaa tiukat käsitejaottelut - kuten uskonto vs. maallinen - keinotekoisiksi. Uskonnon alueella palataan siis samantyyppiseen näkemykseen, joka ihmisillä on jo kauan sitten vallinnut elämästä. Varhaisilla ihmisillä ei ollut käytössä termiä "uskonto", eikä sitä rajattu omaksi alueeksi muun elämän ulkopuolelle. Monille kansoille uskonto merkitsikin yksinkertaisesti elämää."

Olen ehdottomasti samoilla linjoilla tässä asiassa. Jumalakäsitykset on liitetty uskonnollisiin kokemuksiin hyvin vahvoilla mielikuvilla. Mutta entäpä jos uskonnollinen kokemus onkin jotain jota on kaikilla, ja joita eri ideologioita seuraavat ihmiset vain selittävät eri tarinoilla?

Tällöin voidaan ottaa lähtökohdaksi vaikkapa ihmisen vihantunteet. Hannu Lauerman mukaan ne ovat varsin tavallisia kaikilla ihmisillä. Kuitenkin olemme ulkoisesti hyvinkin väkivallattomia. Ihminen on siis pahempi kuin myöntää, mutta parempi kuin voisi luulla. Tässä kohden väkivalta on vain "ikään kuin vaihtoehtolistoilla mukana".

Se on siis hieman kuten maaseutuyrittämisen taloudellista arviota tehdessä mukana on aina mahdollisuus siihen että firma kannattaa ajaa konkurssiin, ja tähän voi olla monia syitä. Tämä ei tarkoita sitä että ihmiset jotka laskevat kannattavuutta olisivat vetämässä puljua konkurssiin, ja että vain ulkopuolinen säätö estää heitä tekemästä näin. Tosiasiassa konkurssi on ekstreemi keino, joka on mietinnöissä vain potentiaalisena ja äärimmäisenä vaihtoehtona.

Kuitenkin kun ihmisellä on aggressioita ja jokainen myös jättää niitä toteuttamatta hyvin paljon, on selvää että ihminen tunnistaa nämä ikävät tunteet itsessään. Tässä vaiheessa teosta on helppo antaa ansiot vaikkapa omalle ideologialle tai vaikka kasvatukselleen. Ja tämän tarinan kautta ne jotka eivät jaa tätä samaa asiaa, näyttävätkin potentiaalisesti vaarallisilta. Koska unohtuu että tarina on helposti vain ad hoc -selitys. Kaikki ovat toteuttamatta aggressiviisia mielihalujaan, ja se että ideologia opettaa että vain sen kautta tämä aggressio on mahdollista ei tarkoita että ideologian hylkääminen todella poistaisi tämän kyvyn.

Tätäkin kautta voidaan vakavasti kysyä että onko meditaation hyödytkin liian suoraan liitetty Jumalatarinaan, ja uskontotarinaan. Entä jos meditaation hyvinvointivaikutus ei vaadikaan uskontoa? Itse aloin miettimään tätä hyvin vakavasti tällä viikolla. Syynä on tietysti se, että kävin Windsorin salilla harjoittelemassa ensimmäisen kerran. Windsorin jalona tavoitteena oli että salilla joka ikinen lähtee paremmassa kunnossa kuin millä on sinne tullut. Kohdallani tämä toimi oikein hyvin. Tietenkään minä en tiedä mitä aivoni ovat tehneet keskittymisen ja venyttelyn ja treenin aikana ja jälkeen. Mutta kykenen samaistumaan sellaisiin sanoihin kuin "rauhoittuminen", "ahdistuksen väheneminen" ja "positiivisten tunteiden lisääntyminen". Itse asiassa tunsin olevani pirteämpi treenien jälkeen kuin ennen niitä, vaikka siellä oli liikuntaa.

Jos maallisen ja taivaallisen välinen ero hämärretään, en ymmärrä miten uskonto oikeastaan enää liittyy siihen. Kunnes muistan lausuman Buddhalaisista: "Buddism, what can I say? Religion without God? Magnificent - like prison with no walls."

Newbergin kysymykseen "miksi jotkut ovat ei-uskonnollisia: puuttuuko heiltä joitakin kokemuksia vai kieltävätkö he niiden olemassaolon?" minulla on yksi hypoteesi. Se on se, että koko kysymys on eräällä tavalla asenteellisesti väärä ja heijastaa erinäköisiä "hallitsevia tarinoita". Ehkä osa on ei-uskonnollisia koska he yhdistävät kokemukset muuhun, vaikka treenaamiseen, joka on tuntemuksille syntymekanismi samaan tapaan kuin joku meditaatiokin. (Toki tässä on mukana mielenkiintoinen kysymys siitäkin hallusinoivatko uskovaiset vai ovatko ateistit sokeita. Mutta tämän jutun pääpointti on se, että tämä kahtiajako ei ole välttämätön.)

Tässä mielessä uskonnollisuus on sana, joka on ikään kuin vanha sana "luomakunta". Se viittasi olemassaolevaan maailmaan mutta siinä on vahva henki selitystarinasta, että todellisuus olisi myös Jumalan tekemä. Jos sanoo sanan "luonto", siinä on vähemmän tätä "tarinallista painolastia". Tosin kun mustetaan mitä mieltä olen samasta ateistien termiin "bright" kohdalla, on selvä että rikos ei ole kovin suuri. (Tosin tietty ambivalenssi asenteissa siinä kuka esittää saman argumentin on ilmassa, tässä kohden moneen suuntaan.)

Jos sanoisin että Jeesus on vain miekkailun korvike, minua pidettäisiin asenteellisena. Jos miekkailusta saatua uskonnollista kokemusta sanotaan projektioksi johon tuhraan turhautumiseni uskontoon, niin jotenkin tämä ajatus saa paljon sympatiaa. Koska oikeasti perustelu ja argumenttien totuusarvo ei ratkaise mielipidettä. Vaan se että toisen takana on kulttuurillinen tarina, joka ikään kuin automaattisesti eettisenä ja hyvänä opetetaan lapsille, esimerkiksi koulussa.

Ihminen ja sivistysihanne. Ja kuinka se kohtaa itsensä riidassa.

Vain melko harva filosofinen aatejärjestelmä on samanaikaisesti yhtä tiedetty ja vähän tunnettu että monisyinen kuin humanismi. Sen määrittely tuntuu aina jonkin verran pakenevan. Jokainen on kuullut sanan, ja käyttääkin sitä. Sisältö on kuitenkin hyvin epämääräinen. Jokainen ajattelee huomaavansa sen.

1400 -luvulla humanista opetti antiikin kirjallisuutta. Siksi ei ole ihme että klassinen humanismi tarkoittaa nimen omaan renessanssiajalla valtaa saanutta suuntausta jossa ihannoitiin antiikin ajan kreikkalaisten sivistystä. Toki tämä oli suurelta osin ideaalista nostalgiaa olemattomaan menneisyyteen, mutta sen olennaisin ydin on yhdistettävissä myös aktuaaliseen antiikin ajan filosofiaan.

Toisaalta humanisti on ikään kuin ammattinimike - jos opiskelet eiluonnontieteitä harjoitat ihmistieteitä ja olet humanisti. Eli jos olet vaikkapa kirjallisuuden tutkija, olet humanisti. Sellainen jolle teekkari sanoo ennen snapsin kulauttamista että "huh hah hei - humanistii tule ei". (Been there - heard that.)

Ensisilmäyksellä tämä tuntuu melko erilaiselta kuin edellä mainittu. Kuitenkin jaottelu on hyvin vanha, ja tätä kautta asiaan saadaan eräänlainen järki. Studia humanitas oli ainakin 1300 -luvulla käytetty käsite, joka sisälsi eiluontoa käsittelevät alat jotka eivät olleet teologisia. Eli etiikkaa, runoutta, retoriikkaa ja kielioppia. Tätä kautta yhteys antiikin ajan sivistykseenkin syntyy melko helposti. Tätä kautta kuilu muuttuu ymmärrettäväksi.

Yhteistä on kuitenkin se, että humanismi perustuu aina jollain tavalla ihmisyyteen. Usein tässä yhteydessä ihminen laitetaan jollakin tavalla keskiöön Jumalan sijasta. Esimerkiksi Timo Nurmen "Gummeruksen suuri suomen kielen sanakirja" tietää kertoa että humanismi on "antiikin sivistysihanteeseen perustuva keskiajan lopulla syntynyt inhimillisyyttä korostava suuntaus 2. elämänkatsomus, jossa keskipisteenä on ihminen (ei Jumala)"
1: Vähimmillään tämä tarkoittaa modernismia, jolloin ihmisen rooli ei ole täyttää annettua roolia vaan ihmisen tehtävä on toteuttaa itseään. Tämä näkemys ei vielä tarkoita mitään ateismia, koska esimerkiksi Kierkegaard kannattaa nimen omaan individualistista valintaa, uskon hyppyä, joka tehdään perustelematta sitä muille kuin itselle, erittäin tärkeänä. Individualismi oli tässä jopa niin modernia että ihmisen ei tarvinnut tehdä tiliä vakaumuksestaan yhtään kenellekään, edes perustelujen ja rationaalisuuden vaatimuksiin ei tarvinnut taipua.
___1.1: Itse olen, omalla erittäin uskontoneutraalilla tavallani, juuri näitä ihmisiä. Jos ja kun ihminen kysyy vakaumusasioistani, liikutaan mielestäni turhan henkilökohtaisia asioita. Vertaan tuntemuksiani suoraan siihen mitä tuntemuksia tavallinen ihminen saa, jos tuntemattoman pysäyttää kadulla ja kysyy heti ensimmäisenä että "kuinka pitkä muna sulla on lepotilassa?". Olenkin herkutellut ajatuksella siitä että tunkeilutilanteissa kysyn vastaavan kysymyksen ja jos saan moitetta röyhkeydestä, selitän miten luulin että tässä oli takana jokin erikoinen leikki tai kisa siitä kuka osaa keksiä typerämpiä loukkaavimpia ja henkilökohtaisimpia kysymyksiä ventovierailta, aivan pokalla.
2: Tiukemmillaan tämä tarkoittaa sekulaaria humanismia. Erkki Hartikaisen mielestä siihen liittyy olennaisesti seuraava: "Humanismi on kansanvaltainen eettinen elämänkäsitys, joka väittää, että ihmisillä on oikeus ja velvollisuus antaa merkitys ja muoto omalle elämälleen. Se pyrkii nykyistä inhimillisempään yhteiskuntaan inhimillisten ja muiden luonnollisten arvojen sekä inhimillisten kykyjen kuten järjen ja vapaan tutkimuksen avulla. Se ei ole jumalauskoinen, eikä se hyväksy yliluonnollista todellisuuskäsitystä." Itse olen sitä mieltä että vaikka sekulaari humanismi on vain yksi "kaikkien mahdollisten ateismien" alaluokka, käytännössä ilmiönä, joka on sen nimissä esiintyvän joukon tilastollinen ilmenemä, ateismi on nimen omaan sekulaaria humanismia, eikä juuri mitään muuta.

Ehkä yksinkertaisimmillaan humanismin voisi kuitenkin sanoa von Wrightin kautta. Hänhän kirjoitti kokoelman "Humanismi elämänasenteena", ja siinä korostettiin miten humanismi tarkoittaa (1) Älyllistä sivistystä "Kriittinen ja järkiperäinen suhtautuminen todellisuuteen" ja ehkä hieman yllättäen sen (2) "psykologinen perusta on oleellisesti sama kuin tieteellisen asenteen", mutta keskiössä hänellä oli (3) "sen puolustamista mitä sanotaan ihmisen parhaaksi."

Ingelligentti henkilö, joka käsittelee psykologiaakin kriittisesti ja järkiperäisesti ja joka on hyväntahtoinen - tai joka pyrkii näihin ideaaleihin, on mielestäni tärkein asia humanismissa.

Minusta on yksi ja sama perusteleeko joku itselleen siten että Jumala haluaa että me toimimme humanistien arvojen mukaan vai kokeeko hän että hän on itse päättänyt että nämä ovat etiikan ydin. Mutta aika iso osa ihmisistä pitää alkuperätarinaa keskiössä ja sen vuoksi kaikenlaista tapahtuu. Uskonnottomat sekulaarit humanistit hyppivät teististen humanistien varpaille tarinatasolla, ja jälkimmäinen suuttuu siitä että ateisteilla ei ole arvoja. Ateistien kutsutaan "vihaavan uskontoja", mutta samanaikaisesti puheissa huokuu viha ateisteja kohtaan. Uskontoa puolustetaan, mutta samanaikaisesti ateistin äänenkannattajiin liitetään uskonnollisia termejä, kuten "haalineet koko joukon opetuslapsia", ja tämä uskonnollisuus on ikään kuin huono asia.

Ateismi nähdään siis samanaikaisesti ideologisena järjestönä, jolloin se esitetään uskontona. Mutta samanaikaisesti sillä kielletään olevan uskontojen olennaisia piirteitä, eli ihmisten toiminnan määrääminen normistolla. Ateismia ei uskalleta näyttää loppuun asti kilpailevana järjestelmänä, koska tässä jouduttaisiin myöntämään että into puolustaa eri näkemystä on myös vihaa ja vastustusta. Ja että tämä kumpuaa omista ideologisista intresseistä. Siksi tilanteen mukaan ateismi ei ole uskonto. Silloin sitä kohtaan ei tarvitse osoitta uskonnonvapauteen liitettyä kunnioitusta.
1: Ateistit ovat tässä kohden aika erikoisessa asemassa, koska jos ateismi ei määrää toimimaan juuri tietyllä tavalla, moraalinen teko ei ole sen seurausta. Mutta samanaikaisesti ateismi voidaan aivan suoraa yhdistää hirmuvaltaisuuteen, eikä tässä huomata että ateismi ei komenna tähänkään. "Voi olla" -pahassa ja "ei pakota" hyvässä synnyttää laajemmalla argumentaatiotasolla ambivalenssin. Ja tämä viittaa siihen että perustelu ei ole lainkaan perusteltua. Tuomio on jo annettu, aiheena on vain se miten tuomittua tahoa voidaan pilkata.

Tälläinen on yleistä hegemonioiden murtumistilanteissa. Uskonto ja usko taas on ollut vallitsevana ja kyseenalaistamattomana asiana, joten uskovaisten reagointi on inhimillistä ja odotettavaa, vaikkakaan ei "puhtaasti humanistista". Vastareaktiota syntyy helposti kun itse koettuun itsestäänselvyyteen löytyykin joku erimielinen. Tämähän ikään kuin pakottaa myöntämään että vaihtoehtokin on ainakin loogismaailmallisena mahdollisuudessa olemassa.

Ongelmana tässä on ainakin minusta se, että uusateismi hyökkää koko rintamana kristinuskoa vastaan, kun suuri osa kristillisyydestä on varsin liberaalia. Hyökkäyksessä olevan uskonnon kuva on fundamentalismia - joka ironista kyllä sekin pitää esimerkiksi luterilaista kirkkoa monelta osin melkoisen epäonnistuneena, osittain sen vuoksi että sen arvot ovat niin humanistiset. Yksi syy tähän voi tietysti olla se, että "opetuslapsia haalivat" oppi -isät toimivat USA:ssa, jossa uskonto on olennaisesti erilaista. Ja aivan kuten kreationistit kopioivat argumenttinsa USA:sta, myös uusateistit kopioivat omansa sieltä. Siksi ne molemmat näyttävät Suomessa kenties hieman viistoilta.

Mutta mielestäni tämän tajuaminen yhdistettynä siihen miten internetin kautta maailma on globaali, pitäisi kaikki puheet ateismin tyhjyydestä jättää pois.

Naisen kaaos.

Miehiä on historiallisesti pidetty rationaalisina ja aktiivisina. Naisiin on yhdistetty passiivisuus. Esimerkiksi Siri Kotajärvi on kuvannut minulle sukupuolikäsityksiä lausumalla "Mies puolustaa, nainen suojelee." Mies on se, joka miekan kanssa ryntää hyökkääjää vastaan ja nainen on se, joka ruumiillaan hyppää lastaan murhaavan miehen miekan eteen ja antaa henkensä. Mies kuvataan aktiivisena toimija -soturina ja nainen passiivisena vastaanottajana ja uhrautuvana. Näkemyksissä naisten ja miesten hyveet ovat kovin erilaisia.

Tämä näkemys on vanhastaan liitetty raskauteen. Esimerkiksi Aristoteles oli sitä mieltä että ihmisen synty oli maanviljelymetafora. Miehen aktiivinen siemen menee naisen passiiviseen maaperään, ja komentaa tämän tuottamaan satoa. Onnistuessa tulos on mies ja ihmisestä kehittyi nainen vain koska kehityksessä oli häiriötekijöitä. Nainen syntyy ominaisuuksien puutteesta, vajavaisena.

Platonilla on hyvin samantapainen esitys. Mutta tässä maaperä on ikään kuin yksittäistapaus. Kaiken takana on suurempi ja laajempi osa. Kosminen järjestys, jota hyvä yhteiskunta, hyvä yksilö ja maailman tapahtumat seuraavat. Platonin "Timaioksessa" puhutaan maailmanjärjestyksestä seuraavalla tavalla: Siinä on kaksi osaa.
1: Nous, järki. Tämä voima synnyttää järjestystä. Järki tavoittelee harmonista järjestystä ja se saavuttaa sen paitsi jos sen tielle tulee esteitä. Kaikki ilmiöt joissa on jonkinlaista järjestystä tai harmoniaa tai rytmiä ovat järjen aikaansaannoksia.
2: Ananke, joka on sattumanvaraisuutta tuottava voima. Ilman järkeä tämä vallitsisi.

Platon miettii mitä tapahtuisi ilman järkeä. Tästä hän päätyi ajattelemaan kaaoottista alkutilaa, khoraa. Platonille Khora oli ikään kuin viljeltävä maa, joka on kovaa eli vastustaa auramiehen järjen mahtia. Platonille khora oli tätä kautta olennainen: Se selitti miksi Platonin ylirationaaliset ja muuttumattomat ideat eivät toteutuneet maan päällä, jossa niistä näkyy vain "varjoja luolan asukkaille". Ympyrän idea on täydellinen ideamaailmassa mutta harpillakin piirretyssä ympyrässä on pieniä kuhmuja ja mikroskooppisen pieniä kohtia joissa kynä ei olekaan koskenut paperia... Tätä kautta khora on ensi sijassa maailman aineellista todellisuutta koskeva perustila. Sen vuoksi maailmassa on paljon järjestystä mutta se on kuitenkin muuttuva ja epätäydellinen.

Tämän vuoksi Platonin maailma yhdistää Parmenideen ja Herakleitoksen näkemykset. Parmenideen mukaan maailmassa ei tapahdu muutosta. Herakleitoksen mukaan kaikki muuttuu koko ajan. Muuttumisen takana on khora, ja pysyvyyden takana ideamaailmaan liittyvä nous. Tätä kautta muutokseen liittyy aktiivisuus ja passiivisuuskin. Tuli on aktiivista, se kuumentaa kiveä joka ei muuten kuumenisi. Kivi ei kuumenna tulta, se sen sijaan reagoi passiivisesti tuleen. Koska khora on perustila, on sen rooli passiivinen vastarinta, ja vaikka ideat ovat muuttumattomia, ne ovat se joka muokkaa kaaoksesta aktiivisesti asioita, eli ne näkyvät muutoksissa aktiivisena.

Kaikki tämä yllä oleva höpinä on tärkeää koska Platon vertaa järkeä isään ja kaaosta äitiin. Tässä on takana vahva henki siitä että naisen rooli on olla järkeä vastaan hangoitteleva, passiivinen ja irrationaalinen. Ja miehen rooli on olla järkevä ja aktiivinen.

Esimerkiksi Luce Irigaray, kuuluisa feministi, on kuitenkin suostunut tähän jaotteluun. Tässä feminiininen on säilyttävä ja uudistava voima, kun taas maskuliininen on rationaalista ja välineellistä muuttavaa - ja tätä kautta potentiaalisesti destruktiivistakin - voimaa. Uusiutuva voima ei muuta järjestystä eikä sillä ole tiettyä päämäärää. Se suojelee. Irigaray siis pitää Platonin voimat ikään kuin naisen ja miehen erilaisen luonteen osina, ja jopa kääntää ne paikoin toisin päin. Hänestä ihmiset yrittävät ymmärtää liikaa sen sijaan että ihmettelisivät. Irigarayllä järjen tavoite onkin nimen omaan yritys ymmärtää ja ottaa haltuun, hallita ja vangita maailma. Sen sijaan korkein hyve on kyky ihmetellä ja jättää asia silleen.

Toisaalta esimerkiksi Lloyd on esittänyt että tämänkaltainen erilaistaminen itse asiassa tukee perinteisiä stereotypioita, ja että siitä olisi luovuttava. Järki on vain liitetty maskuliinisuuteen vaikka se on yhtä paljon naisten kuin miestenkin asia, samoin kuin kyky ihmetellä. Kaikki puheet joissa naiset yhdistetään vertauskuvilla peltoon ovat analogioita, jotka vain tukevat tarinanomaisesti jo olevia sukupuolisuuskäsityksiä ja ennakkoluuloja. Analogioiden kohdallahan ongelma on usein se, että hyvinkin samanlaisilta löytyy käytännössä aina ainakin yksi piirre (eri sijainti, eri atomit...) joka ei toteudu. Ratkaisevaa onkin tavallaan se, toteutuuko analogia juuri tässä kyseisessä kohdassa. Ja tätä ei ilman tutkimusta voi tietenkään pitää muuna kuin eräänlaisena jäsenneltynä arvauksena.

Itse olen melkoisen varma siitä että naiset ja miehet ovat jossain määrin erilaisia, mutta paljon löytyy samaakin. Puheet pelloista ja suojelusta yhdistettynä naiseuteen tai mieheyteen saavat kuitenkin kysymään ennen kaikkea sitä, että onko takana muuta kuin mielikuvia jotka on puettu retorisesti tehokkaiksi kielikuviksi.

Follow the Bling.

Kävin tänään härveltämässä - se on juuri oikea sana - ensimmäisissä italialaisen miekkailun tunneilla. Paikka on täynnä hyviä ihmisiä. Tähän ajattelin laittaa pienen jutun jonka opin Windsorilta ja tähän lisätietoa auliilta Ken Quekilta.

Liberin kirjassa, jota koululla käydään pääasiassa, on kruunupäisiä hahmoja (master's crown). Kirjassa on myös jalkarenkaita (scolars carter) . Näiden korujen tehtävänä on näyttää "kuka tässä tekniikassa tekee asian oikein". eli kuka on voittamassa. Se on se asia jota ollaan treenaamassa. (Oheisessa kuvassa jalkarengas ja kruunu ovat vahvasti mustina.)

Jokainen osa alkaa kruunupäisellä mestarilla, joka torjuu jonkun perustekniikan (toisen ikään kuin oletetaan taistelevan eli tekevän jotain.) Jalkakorut viittaavat taas esimerkiksi variaatioihin. Jos hahmolla on molemmat (master contario), se opettaa miten se edellä ollut kruunupää torjutaan.

Vasta -argumentit ja suvaitsemattomuus.

Yleisesti ottaen vasta -argumentointia pidetään järkevänä tapana. Se on ikään kuin positiivista. Sen sijaan suvaitsemattomuutta pidetään pahana asiana.

Ongelmallinen ja mielenkiintoinen asia onkin oikeastaan se, miten nämä sopivat yhteen.

Vasta -argumentointi on aina jonkinlaista pyrkimystä kieltää asiat. Jos sinulla on jokin "punainen vaate" ja sokea piste, jota et voi sietää, on tavallitsa esittä sille vasta -argumentteja parhaansa mukaan. Molemmat pyrkivät rajaamaan jotain pois.

Siksi erikoisia kantoja saa kun katsoo miten Cincinnatin hyvät kristityt asukkaat ovat esittäneet että ateisteille on annettu loukkaava erityisoikeus esittää mielipiteensä julkisesti. Ateismin esittäminen loukkaa kristittyjä. Siksi kristitty ei suvaitse ateistia. Tietenkin myös fundamentalisteja ei suvaita monin paikoin, esimerkiksi "ylioppilaslehden" nettiosan kommenteista löytyy seuraava teksti : "fundamentalistikristityt saavat minun puolestani jatkaa teen juomista ja homojen tuomitsemista omissa iltamissaan ihan vapaasti, mutta siinä vaiheessa kun he tulevat politiikkaan ja vaikuttavat yhteiskuntaan konkreettisesti, he ovat vapaata riistaa "suvaitsemattomuudelle", jota joissain piireissä myös vasta-argumentoinniksi kutsutaan." Henki on sama. Henkilökohtaisesti saa olla mitä mieltä vain mutta julkisuusasteen muutos muuttaa tilanteen olennaisesti. Ei ole väliä mitä mieltä on, vaan sillä missä määrin vaatii muita mukautumaan samaan.

Tässä on minusta takana "jotain". Hyvässä ja pahassa.

Itse edustan sellaista kantaa jossa vasta -argumentti ja suvaitsemattomuus erotetaan toisistaan, tai ainakin pilkotaan pienemmäksi, jolloin puhutaan ikään kuin "hyvästä ja pahasta suvaitsemattomuudesta" ja "hyvästä ja huonosta perustelutavasta ja suhtautumistavasta erimielisiin".

Voidaan tavallaan sanoa että suvaitsemattomuutta on rationaalista ja epärationaalista tyyppiä. Tässä pohjanani on Platonista lähtenyt epistemologian, tieto -opin perinne. Platonista tieto (episteme) tuli erottaa perinteistä, vallitsevista uskomuksista, kuulopuheista, hetken mielijohteista ja luuloista (doksa). Tässä asenne on tietysti läsnä, ja vasta -argumentoija voi edustaa suvaitsemattomuutta. Mutta tässä ideaalissa argumentin hyvyys ratkaisee, jolloin argumentin esittäjän ulkonäkö, uskonnollinen vakaumus, sukupuoli tai asennevamma ei ratkaise sitä onko hänen kannanottonsa perusteltu.

Se, että joku toiseuttaa ja ylenkatsoo ei tarkoita että hän olisi väärässä. Se tarkoittaa sitä että hän on kusipää. Mutta valitettavasti kusipäätkin ovat ainakin joskus oikeassa.

Lisäksi on hyvä miettiä mitä asioita on hyvä esittää missäkin paikassa. Tämä on itse asiassa jonkinlaista sensuuria. Mutta jos tälle tielle lähtee, gravitaatioteoria muuttuu sensuuriksi maailmankatsomuksellisille näkemyksille joiden mukaan omenat voivat lentää öisin. Sensuurin tulisi senkin olla tiedolla perusteltua. (Huumesensuuri heroiinille on toki aika kova ja tiukka myyntirajoite, mutta terveyssyillä tietyssä määrin perusteltu.)

Sillä jokin suvaitsemattomuus voi olla hyväkin. Joku voi esimerkiksi olla suvaitsematon niitä kohtaan joiden mielestä ihmisiä saa tappaa. Tätä kutsutaan moraaliksi - sen perusluonne on rajoittava, jokainen normisto on sensuurivaatimus. Minusta ratkaisevaa on se, miten hyvin perusteltuja ne ovat. En anna arvoa "maailmankuvalle" tai "asennevammalle" itsessään. Ne ovat toki aina läsnä, mutta tässä kohden ja tähän näkökulmaan irrelevantteja.

Maailmankansalaisista ja matkustamisesta.

"The world is a book, and those who not travel read only a page."
(Augustinus.)

Maailmankansalaisuutta pidetään usein sivistyneen merkkinä. Tässä on takana ajatusta siitä että maailmaa kiertävä ja maailmaa nähnyt olisi saanut laajaa elämänkokemusta, joka sitten on johtanut syvempään ymmärrykseen. Tämän matkanteon metaforan huipentumana on perinteinen ajattelutapa tutkimusmatkailijoista. Tutkimusmatkailija matkaa uusiin asioihin, ja oppii uusia asioita, ja näin hänestä tulee maailmaa nähnyt ja kokenut, viisaampi.

Tämä asenne tiivistyy tavallaan seuraavaan englanninkieliseen aforismiin "Do not fear risk. All exploration, all growth, is calculated. Without challenge people can not reach their higher selves. Only if we are willing to walk over the edge can we become the winners." Matkustamiseen ja maailman näkemiseen liittyy riski ja uusien ja tuntemattomien asioiden kohtaaminen, ja tämä riskien kohtaaminen kasvattaa ihmistä ja tekee heistä voittajia. Matkustaminen uuteen paikkaan on tässä uusi asia, ja uusien asioiden kohtaaminen on oppimista. Tai kuten Alexander Pope sanoi: "The learn't is happy nature to explore, the fool is happy that knows no more."

Horatius kuitenkin muistutti tässä kohden arvokkaasta asiasta. "They change their climate, not their soul, who rush across the sea." Ehkä sivistys onkin muutakin kuin matkustelua itsessään. Ehkä asenne kuuluukin olennaisesti mukaan jotta siitä tulisi tutkimusmatka. Tai kuten Samuel Butler sanoi: "Exploring is a delightful to look forward to and back upon, but it is not comfortable at the time, unless it be such an easy nature as not to deserve the name." Eli pelkkä passin iso leimamäärä ja banaanien maistelu ulkomailla ei vielä tarkoita sivistymistä. Tämä on hyvä pitää mielessä, kun katsoo sitä miten esimerkiksi kesälomilla juhannuksen aikaan ihmiset ajavat autoissa ruuhkissa jonnekin kauas. Asuivatpa he missä tahansa, on aina mentävä jonnekin muualle. Tätä kautta matkustus muuttuu helposti turismiksi, jossa mennään pakoon länsimaista oravanpyörää ja toteutetaan tätä menemällä turistimatkalle paikkaan jossa on baareja ja ostoskojuja. Oma kulttuuri otetaan ikään kuin automaattisesti mukaan ja eletään sen kanssa jossain eksoottisessa paikassa. Turismissa eksotiikka tarkoittaa uuden ja tuntemattomaan hyppäämisen sijasta hedonistista nautintoa.

Tällöin "cosmopolitan" ei enää tarkoitakaan maailmankansalaista, yleisneroa, vaan jotain joka on ollut niin kaikkialla että ei enää ole oikein mistään kotoisin. Tai jopa.

3 cl "Absolut Citron":ia
1 cl "Cointreau Liquer":ia
2 cl Karpalomehua
1 cl Lime -mehua
Ravista ainekset ravistimessa ja kaada cocktaillasiin. Koristele limenkuoren palalla. Juoma nautitaan pissiksenä.

Frank Borman sanoi asian että "Exploration is really the essence of human spirit." Oikeastaan kysymys onkin vain siitä, että miten maantieteellinen etäisyys liittyy siihen sanaan "exploration". Ehkä sivistuksen takana onkin se että kansalainen on maailmaa. Viuhtominen yläilmoissa ja merillä voi jopa erottaa tästä. (Paitsi kirjaimellisesti, myös kuvainnollisesti.) Ehkä samastumiskokemus maailmaan vaatiikin joskus myös paikallaanoloa ja hiljentymistä.

Turismissa voidaan myös hosua hukkaan, kauas kuljetaan mutta itsestä ei päästä irti, vapautta ei saavuteta, vaan ainoastaan hetkellinen vastuuttomuus. Ehkä "ei aina tarvitse mennä kauas päästäkseen lähelle." Johan Zen -koaneissakin ihmetellään sitä "miten ihmiset ovat valmiita matkustamaan niin kauas löytääkseen itsensä." Maailmankansalainen voi olla matkustaneen sijasta sellainen joka on maailmassa kotonaan. (Tämä on ehkä eri asia kuin tietävyys tai elämänkokemus. Mutta taatusti tämäkin on yhdenlaista sivistystä jota ei saa väheksyä.)

Ehkä sivistyminen vaatisi myös sitä että hylätään voittamisen näkemys ja se, että sivistyminen vaatisi vaikeuksia. Ehkä vaikeudet eivät kasvata, vaan kyynistävät. "Se mikä ei tapa, vahvistaa", mutta ehkä vain joskus, joskus ne voivat heikentääkin. Jos häviäminen ja voittaminen poistetaan, riskiä ei tavallaan ole, ja tämän jälkeen maailmankansalaisuus olisikin kauas menemisen sijasta lähelle tulemista. Matkustamiseen tämä liittyy sikälimikäli matkustus auttaa tässä, esimerkiksi jos se vaikkapa antaaa uusia ihmisiä kohdattavaksi, jotka voivat antaa uusia näkökulmia tai avartaa vanhoja.

---

Vanhan aforismin mukaan "aforismi on oikotie kahden ajatuksen välillä." Kun tämän yhdistää siihen tietoon että blogin kirjoittaja ei matkustele, edes Suomen sisällä, mainittavasti, on koko tekstin tulkinta valmis. Että ei kun kaikki yhdessä ... "Kateellisen puhetta!"

Pyyteet(tömyys)

"Kiitos niiden puolesta, jotka kaatuivat parempien mekaanisten huvitusten ja kaupallisten mahdollisuuksien nimeen. Herra McCabe ottaa vastaan tilauksia. Jumalan siunausta kaikille."
("Viimeinen Samurai")

Historiaa lukiessa tulee selväksi, että kaikkina aikoina ollaan oltu huolestuneita samoista asioista. Esimerkiksi nuorison turmeltuneisuus on herättänyt aina huolta. Toinen vastaava ikuisuusaihe on huoli pyyteiden vaikutuksesta yhteiskuntaan. Näillä tietysti saadaan korostettua ikävää "kultaisia aikoja" kohtaan.

Esimerkiksi Platon luokitteli ihmiset epityymisiin ja filosofisiin.
1: Filosofinen ihminen on keskittynyt ymmärtämään todellisuutta luonnonilmiöistä yhteiskuntaan ja etiikkaan ja pyrkii elämään järkevästi.
2: Epityyminen ihminen taas on kiinnostunut mukavuuksista ja nautinnoista. Hän haluaa saada mitä haluaa, nopeasti ja helposti.

Tiedon tuottamisessa on tällä hetkellä vallalla perinne, jonka mukaan:
1: Tiedon on oltava hyödyllistä. Tieto on väline jonkun asian valmistamiseksi. Syntyy tarvikkeita.
2: Tiedon on oltava viihteellistä ja jännittävää, jolloin se tuottaa iloa ja hupia.

Tätä kautta syntyy asioita joiden synnyttämistä perustellaan sillä että ne myyvät. Tiedolla ja esimerkiksi journalistisella julkaisulla on oltava viihdearvoa. Ja jopa tutkimusten olisi oltava paitsi "hyvin tehtyjä", myös "kiinnostavia". Ja jälkimmäinen on usein välineellistä kiinnostusta, tutkimus esimerkiksi pönkittää tai moittia jotain ideologiaa ja tällä voidaan vaikuttaa politiikkaan.

Tämä on käytännössä juuri sitä epityymistä ajattelua jota Platon piti ongelmallisena. Tämä asetelma on nykyisin eräänlainen itsestäänselvyys, filosofinen elämänasenne nähdään ihanteena lähes yhtä vahvasti kuin eletään epityymistä elämää.

Siksi tätä asetelmaa vastaan onkin kiva sanoa jotain, ihan vain että (1) toistemme selkäänpaukuttelu esitetyn ihanteen kohdalla ja (2) tekopyhyytemme elämäntapamme valinnan kohdalla saisi uusia sävyjä. Kenties jopa sellaisia joissa ei olisi niin pirusti sitä kuulua moraalista närkästystä ja ylenkatsetta. Ääneen lausuttuna ristiriita kun saa helposti sellaisen sävyn että "en minä vaan ne kaikki muut". (Ja kyynisenä optimistina laitan toivoni siihen että riittävän moni huutaa tämän sloganin.) Kysymys on kuitenkin enemmän sitä mallia joka alkaa sanoilla "Jos kaikki muut hyppäisivät kaivoon..."

Tässä voidaan ottaa esiin Platonin oppilas, Aristoteles.

Aristoteleksen mimesis on jäljittelyä. Aristoteleestä tärkeä ihmisen perusrakenne on matkia, sekä ulkoiseti että etenkin sisäisesti. Ilman tätä hän ei voi ymmärtää maailmaa eikä toisia ihmisiä.

Ihminen voi Aristoteleen mukaan tietää vain siksi että hänen mielensä rakentaa yhteyttä maailman ja itsensä välille, hänestä ihminen ja ulkomaailma ovat samaa todellisuutta ja ihminen ikään kuin liikkuu sen sisällä ja jäsentää sitä. Tilannetta voi verrata helposti samastumiseen ja tunteisiin: Jos samastumme toiseen, saamme samanlaisia tunteita, koska jäsennämme todellisuutta ja tulkitsemme sitä ikään kuin toinen ihminen ja me itse olisimme yhtä. Samastumisen kautta voidaan ikään kuin ottaa tilanteita haltuun, ja ymmärtää niitä. Aristoteles laittaa saman mimesiksen on myös draamassa sen tärkeimpään ytimeen.

Suomeksi voidaan sanoa että ihminen oppii hyvin tarinoista, ja ymmärtäminen on eräällä tavalla tarinankerrontaa. Tätä kautta esimerkiksi tieteen popularisoinnissa vaikeita asioita tehdään ymmärrettäväksi ja helppotajuisemmaksi. Toisaalta tämä tarkoittaa myös sitä että ihminen on myös harhaanjohdettava tarinoiden avulla. Selityksenä UF- ja kummituskertomukset ovat jännittäviä ja siksi ne usein jäävät mieleen paremmin kuin skeptikoiden tylsät selitykset asioille. Siksi pseudotieteet saavat paljon suosiota. Ne tuntuvat sellaisilta että "lapsikin ne tajuaa" - juuri koska niihin on rakennettu ymmärrettävä ja dramaattisen jännittävä rakenne, joka on jo saduista tuttu ja mieleenjäävä.

Ongelmana on vain se, että todellisuus ei aina ole teatteria. Eikä asioiden ymmärtäminen usein ole helppoa. Pienet lapset ovat toki nokkelia, mutta hekin erehtyvät usein.

Eli tätä kautta viihteellisyys on olennaisesti samanlainen kun retoriikka. Puhetaidolla voidaan saada poliittista valtaa mielipiteille jotka muuten eivät olisi perusteltuja ja suosittuja. Ja samanaikaisesti retoriikka on tärkeää perusteltujen asioiden perillemenemisen saattamiseksi. Platon keskittyi sen ajan poliitikkoihin, joiden kaunopuhetaidot häikäisivät yksinkertaista kansaa. Lyhytjännitteiset tavoitteet johtivat lyhytjänteiseen valtionpitoon ja Platon piti tätä vakavana ongelmana. Nykyään viihdemaailma on eräällä tavalla ottanut retoriikan paikan - politiikka on sen sijaan useille EVVK -asia, kun taas uudet pelit ja kuumimmat televisio -ohjelmat ovat lähes kaikille jokseenkin tärkeitä.

Tätä kautta nousee tietysti esiin sana "arvomaailma". Se on erilainen. Tätä kautta onkin tavallaan selvää että välineellisyys on läsnä kaikessa. Platonin yhteiskunnassa tähtäimenä oli harmonia, ulkoinen järjestys jossa kansa koostuu tietystä roolijoukosta joista jonkin tietyn jokaisen yksittäisen kansalaisen tulisi täyttää. Se on samanlainen itseisarvoksi asetettu tavoite kuin vaikkapa tuotteen tekeminen. Yhteiskuntajärjestys ja muut asiat välineellistetään, samoin kuin ihmiset.

Tosin sillä erolla että tuote voi olla itseisarvon lisäksi myös "pelkkä väline". Ja tuotantoon keskittyvä yhteiskunta vain antaa yksilön antaa oikeuden käyttää sitä välineenä haluamiinsa asioihin. Jos tässä kohden on mukana Nietzscheläisiä "rahvaanomaisia iloja", jolloin on vain tuote ja arvostus ulkoistetaan. Eli odotetaan että Platoniseen malliin järjestys on itsen ulkopuolella määrätty ja oma rooli on vain olla rattaana tukemassa tätä järjestystä. Tällöin voi syntyä nihilistisiä asenteita, jolloin tuotteille jää vain sen välinearvo.

Kun kukaan ei ota vastuuta, ei kenelläkään ole vapautta, voisi vaikkapa Sartre lohkaista.

Lipofobiaa ja argumenttirakenteita.

"Ylioppilaslehti 3/2010":ssa Severi Hämäri, "Teoreettien filosofian jatko -opiskelija ja tasa -arvoaktiivi" kommentoi aikaisemmassa numerossa ollutta Antti Järven kolumnia. Syy tuohtumukseen oli se, että kolumnissaan Järvi kirjoitti huvittuneeseen sävyyn Oras Tynkkysen gradua, joka käsitteli ylipainoisten ihmisten aliedustusta televisio -ohjelmissa. Eli katsottiin paljonko läskiä vilkkuu telkkarissa ja luonnossa. Ja tässä välissä oltiin huomattu epäsuhtaisuutta. Telkkarin ruudussa ei hylly läski, toisin kuin kaduilla.

Hämäri noudattaa kritiikissään tärkeää proseduuria joka jokaisen tulisi opetella. Sillä saadaan tuotua esiin erilaisia piileviä tausta -asenteita. Hän nimittäin sanoo että "Ajatuskokeena ehdotan Ylioppilaslehden toimitukselle lihaviin viittaavien sanojen vaihtamista johonkin muuhun ihmisryhmään vastaavasti liittyviin termeihin. Olisiko juttu ollut yhtä hauska, jos Tynkkysen gradu olisi käsitellyt esimerkiksi mustaihoisten tai naisten aliedustuneisuutta jollakin yhteiskunnan osa -alueella?"

Tätä kautta mukaan saadaan nimittäin koko perustelukulttuurimme syvintä taustaa. Esimerkiksi logiikassa sama logiikan lause on tosi tai epätosi, sanooko sen pultsari tai presidentti. Vaikka olisit ruma, tyhmä ja ADHD -oppilas, opettaja ei voi tämän vuoksi antaa huonoa pistemäärää matematiikan testistä. Tästä päästään tietysti logiikan rakenteisiin. Periaatteessa on nimittäin niin että jos premissit ovat yhtä todet, ja taustalogiikka on sama, niiden johtopäätösten tulee olla samankaltaiset. Kaikessa perustelujen käytössä on sama idea. Tutkimuksen totuusarvoa haettaessa ei katsota tutkijan klimppistä tukkaa, sukupuolta tai sitä onko armeija käyty. Vaan tutkimuspaperia, metodin ja tulosten summaa. (Tai ainakin ihanne on näin.)

Käytännössä tässä on tietysti ongelmia. Syynä on kulttuuri ja sen mukana olevat piilo -oletukset. "Ajan henki" ja "yhteisön maailmankuva" vaikuttaa niissä.

Järven kolumni itsessään herätti kysymyksiä siitä, miten merkityksetön Tynkkysen tutkimuskohde oli, ja miten lihavuus liittyy ilmastonmuutokseen ja on muutenkin väheksyttävä asia.

Hämäri muistutti siitä että Tynkkysen gradu oli itsessään lipofobiaa, läskien pelkoa. Ja Ylioppilaslehden lihavia kohtaan soveltama reagointi taas näytti että lipofobia isompi asia - mukana jopa ylioppilaslehden fiksuissa toimittajissa. Kolumni siis itse asiassa korosti että ehkä lihavuuskeskustelulle olisikin tarvetta, vaikka se pintatasolla moittikin tätä turhaksi keskustelunaiheeksi.

Toki tässä olisi riskinä nihilaatio, jossa kaikki aiheen tärkeyden kritiikki sidottaisiin siihen miten ongelma on tosi. Hämäri kiertää tämän ongelman, eli tekee perustellun argumentin juurikin sitomalla sen muihin perusteluihin joita on käytetty paljon. Koska suhtautumistapa naisiin ja mustaihoisiin on tässä osin tietynlainen, olisi lihavat samoilla perusteluilla päästettävä samanlaisiin oloihin kuin hekin. Kritiikille oli syytä myös sitä kautta että Järvi ei moittinut Tynkkysen tutkimuksen tieteellistä rakennetta, vaan piti sitä ikään kuin "turhana", ja tätä kautta huvittavana vaikka se olisikin täysin totta.
1: Tässä on takana laajempikin "mielenkiintoisuuspuhe", jota käytetään yllättävän paljon. Yleensä sillä joko hehkutetaan omaa aihetta, jolloin sen muu laatu joko sivuutetaan tai sitten niiden päälle otetaan esitys siitä miten aihe on mielenkiintoinen. Toisaalta tätä käytetään paljon myös jonkun aiheen vastustamisessa. Esimerkiksi "Niin&Näin" -lehdissä on ollut esimerkiksi kritiikki Hume -tutkimuksesta, jota kriitikko piti tylsänä aiheena. Kirjoittaja muistutti vastineessaan mielestäni varsin hyvin että mielenkiintoisuus on aika usein tarkastelijakohtaista, ei jotain jonka kautta voitaisiin tehdä mitään laajempia vaatimuksia tai joihin tarvitsisi muutenkaan reagoida mitenkään. Toisaalta sitä tunnetaan nollatutkimuksen käsite, joka on tavallaan vakavasti otettava. Silloin sen tulokset eivät ole yllättäviä. Ne ovat niin odotettuja että tutkimus on tavallaan turha, rahan tuhlausta.

Toisin sanoen lihavia kohdellaan eri tavalla kuin vastaavanlaisia muita ihmisryhmiä. Sen vastustaminen on tällä hetkellä hegemonian asemassa: Tiedetty mutta ei tiedostettu, tunnettu mutta ei tunnustettu. Samalla esiin nousee sekin, miten mustaihoisten ja naisten kohdalla ei vastaavanlaatuista itsestäänselvyyttä enää itse asiassa ole. Niistä keskustellaan paljon ja niiden jännitteet ovat jopa tylsyyteen asti tunnettuja. "Mutiaisia ja pimuja" tietysti voidaan vastustaa isojen ihmisryhmien toimesta, eli se ei poista tasa -arvosta väittelyn ja rasismista keskustelun tärkeyttä.

Toiset puheenaiheet näyttävät kuitenkin niin vakavilta että niitä ei kyseenalaisteta. Ja "rohkeina toisinajattelija -kriitikoina" esiinnytään yleensä juuri niillä alueilla joissa tämä asema on jo sortunut. Keskusteluun ikään kuin hypätään mukaan koska se on aktiivista, koska siitä on tulisia erimielisyyksiä.

Hegemonisten diskurssien mukana ei tälläistä erimielisyyttä ole. Koska asiaa ei edes välttämättä huomata. Asia on ikään kuin itsestäänselvä sellaisella tasolla että siitä ei synny keskustelua.

Kun miettii miten yleistä ylipaino on, on lihavien kohtaama ylenkatse tältä osin yllättävää.

Kunnes muistaa mitä lapset sanovat: "Lälläl lälläl läski - Kuka syödä käski?" (Vastaukseksi ei kelpaa että "äiti".) Lihavuudessa korostetaan "omaa syytä". Eli lihavat ovat laiskoja ja vain mättävät ruokaa. Lihavuus edustaa siis vanhaa kunnon rangaistusta tehdyistä rikoksista. Kun synneistä ei joudu Helvettiin, voi lihavuudesta saada maailmantuhoajan maineen ; Lihavuus vihjaa että hän rikkoo ruokailunormia ja syyllistyy ahneuteen, mässäilyyn ja muihin vastaaviin perisynteihin.

Toisaalta lihavuus on myös ulkonäkönormi. Naiset laihduttavat kesäkuntoon, ja laihdutusvinkit ovat suosittuja. Ties mitkä TV -shopit myyvät kuntoilulaitteita, joissa läskistä pääsee kevyesti ja hauskasti, jotta saisit "seksikkään litteän vatsan, jonka olet aina halunnut" ... Yleinen linja on että laihuus on tervettä, kaunista ja eettistä. Ja eroottista. Tästä on tietysti seurauksia, koska paremmuushierarkiassa on aina huonommalla ja paremmalla paikalla olevia. Toki esimerkiksi terveyskysymykset ovat tärkeä asia, mutta kenttä on tämän kohdalta melkoisen yhteen suuntaan värittynyttä. Jos läski on aina pahasta, minä lähden nuijimaan hylkeenpoikasia.

---

Artikkelin kirjoittaja on perkeleen laiha. Ei kuitenkaan paaston tai kieltäymyksen ansiosta.

Puffaus.

Conan O'Brienin nyttemmin lakkautetussa showssa "Tonight Show with Conan O'Brien" kutsui tavallisesti kuuluisia vieraita. Näiden syy tulla ohjelmaan poikkesi suomalaisesta haastatteluohjelmaperinteestä. Suomessa haastattelut ovat usein henkilökohtaisempia. Conanille sen sijaan tultiin huvittamaan ja puffaamaan. Puffaaminen tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että vieras oli esimerkiksi jossain juuri tuoreesti elokuviin tulevassa elokuvassa, ja näin elokuvaa saatiin mainostaa. Conanin kannalta tämä oli tietysti "winwin" -tilanne, koska näin ohjelaan saatiin pysyttyä viihdemaailman ajankohtaisissa asioissa, oltiin tässä osin ajan hermoilla, ja vieras sai puffattua elokuvan myyntilukuja ylöspäin.

Normaalissa mainonnassa, esimerkiksi lehtimainonnassa, lehti saa rahaa mainoksen esittämisestä. Tätä kautta esimerkiksi "Metro" -lehteä jaetaan ilmaiseksi ihmisille. Mainokset rahoittavat, ja lehdelle saadaan iso levikki kun se on ihmisille ilmainen.
Spammerointi on sitten hieman asia erikseen. Esimerkiksi tässä blogissa on viestien tarkistuksia syystä. Itse asiassa on varsin tavallista että saan jonkinlaista spammia tai puffaamista. Itse luokittelen tämän vandalismiksi ja sitä harjoittavat viestit poistetaan armotta. Luokittelen sen vandalismiksi.

Spammaamisen rakenne on tuttu kaikille. Joka ikisessä spammissa, olipa aiheena vaikkapa pornosivut tai viagran nimellä myyty rotanmyrkky, kontaktin tapa ja viestin rakenne on tietynlainen. Itse luokittelen spammin (1) ulkoisen rakenteen (2) Tekstin reagointitavan ja esitystavan sekä (3) reagoinnin kautta. Näistä 2 kolmesta on omalla kohdallani "se raja". Vähemmän katsotaan sormien lävitse.
1: Roskapostittelun rakenteessa on tyypillisesti tavoitteena saada ihminen joko menemään tietylle sivulle tai sitten saada tämä ostamaan jokin tuote. Tätä kautta ulkoinen rakenne on joko copy pastea valikoidusta sivusta tai vaihtoehtosesti pari lausetta siitä miten "kiinnostavia/mielenkiintoisia asioita" ja yksi linkki, tai vaihtoehtoisesti kasa linkkejä tietylle sivustolle tai sivustotyypille. Ja nämä eivät ole mitään "Naturea", joka olisi luotettavuudessaan niin ylhäällä akateemisessa hierarkiassa, että niihin yleinen viittaaminen olisi kovin perusteltua. Eli linkki on jollain tavalla "rajoitetun porukan sisäpiiriä".
2: Teksti ei tavallisesti tue sitä blogiviestiä mihin se on liitetty. Se on joko täysin "off-topic" eli aiheen ulkopuolelta, tai sitten se on "spin off", eli se pyörii aihepiirin ympärillä. Ensimmäisestä voisi olla vaikkapa se että koirankasvatusblogaukseen tulee kommentiksi mainos rantarolexeista, jälkimmäisestä vaikkapa se kuinka nuorten seksuaalikasvatusta käsittelevään blogaukseen tulee kommentiksi jokin "barely legal" -pornosivusto. Tämä johtaa siihen että puffaus ja roskaposti ei vain millään tavalla edistä blogauksessa käytyä keskustelua.
3: Kommunikaatio on yksisuuntaista. Eli jos esität kritiikkiä linkin sisällöstä ja sen osuvuudesta, tämä jätetään reagoimatta. Koska kyseessä on ensisijassa mainos. Jo linkki itsessään antaa sijoituksia googlessa, ja sivustosta tulee tätä kautta löydettävämpi. Ja jo pelkkä linkin olemassaolo saa sivulle lisälukijoita, jolloin siitä tulee suositumpi. Jos yksi miljoonasta lähetetystä viestistä saa rantarolexin myytyä, on se maksanut lähetyskustannuksensa takaisin.

Usein nämä ovat tietysti pornoa. Omalla kohdallani olen jostain syystä törmännyt fundamentalistien puffausintoon. (Se olisi toki muuten oikein kivaa, mutta niissä on liian vähän alastomia naisia.) Erilaisia sivustoja tungetaan "linkkisotatyyliin" aika usein. Näissä on valitettavasti jätetty kertomatta miten se osuu viestissä olevaan olennaiseen. Tai sitten minua pyydetään ostamaan ja arvioimaan jotain tiettyjä kirjoja.
1: Ehkä hauskin oli kuitenkin puffausviesti jossa tekstiosassa käytettiin ad hominemia katolista kirkkoa vastaan, sitä nimiteltiin esimerkiksi "porttokirkoksi". Minulla ei ole tietenkään mitään sympatioita katolisa kirkkoa kohtaan, ja kaikki ajatukseni kyseistä tahoa kohtaan eivät ole painokelpoisia. Mutta siltikin tuon tasoinen reagointi ei yksinkertaisesti täytä mitään laatuvaatimuksiani.

Minun asenteeni tähän on selkeä. Se on sama kuin Conan O'Brienillä. En ole varsinaisesti puffausta vastaan. Voin varsin hyvin ottaa osaa tälläisiin. Mutta en alistu siihen ilmaiseksi, vaan vain ja ainoastaan rahasta. Jos toimin mainostuskanavana ilmaiseksi rinnastan sen raiskaukseen. Olen niin moraaliton että olen valmis suostumaan prostituoidun rooliin. Jos siis haluatte että arvioin jonkun tietyn kirjan, saatte odottaa että muutoin innostun siitä. Tai sitten maksatte ja lähetätte minulle kotiin lahjaksi kyseisen kirjan - joskus tietysti pelkkä kirjalahjakin voi tietysti innostaa, jolloin ylimääräisiä lahjuksia ei tarvita. (Ja muistatte että tämän jälkeenkään mikään ei pakota minua kehumaan kyseistä tuotetta.)

Ilmaiseksi kirjoitan mitä huvittaa, ja ilmaiseksi lähetyt offtopic/spin off -kommenttien katson (1) pilkkaavan älykkyyttäni, että en ymmärrä että viesti on aiheen vierestä ja tehty mainos ja julistusmielessä. (2) Kertovan totuuden kyseisen viestin lähettäjän älykkyydestä, hän ei selvästi ole ymmärtänyt koko viestin takana olevaa rakennetta eikä osaa erottaa mikä on aiheen kannalta oleellista.

Ja mitä maksuun tulee, olen tunnettu yhdestä asiasta. Silloin kun en ole ilmainen, olen aivan helvetin kallis. Tämä ei ole leipätyöni ja haluaisin pitää joskus vapaatakin, tehdä asioita joita itseäni huvittaa. Hinnasta tietysti sovitaan aina erikseen. Aihepiiri, käsittelyn hyvyys, kirjan paksuus, ja tietysti aamukahvini lämpötila ja muu vastaava vaikuttavat tietysti asiaan.

Mutta periaatteessa olen valmis. En vain ole ilmainen puffauskanava.