Tarkkailu vaikuttaa systeemiin : Turvallisuus, kamerat ja pelko.

Tunnetusti ihmiset jotka ovat muuttamassa alueelle, jossa kiertelee koko ajan poliiseja, he ovat peloissaan. Se on sinänsä erikoista, koska jos poliiseja näkyy vähän, he tuovat turvallisuuden tunnetta. Samoin jos ihminen menee uudelle alueelle, se voi näyttää kauniilta ja mukavalta. Paitsi jos hälytysajoneuvojen äänet laitetaan mukaan. Silloin fiilikset ympäristöstä voivat muuttua. Ja kauniin puskan takaa odottaakin hyppääväksi ties mitä.

Vartijana kohtasin hieman erikoiseen mutta muuten ihan miellyttävään rouvaan, jonka tapana oli käydä kehumassa vartijoita. Miten tulee turvallinen olo kun heitä näkee. Niillä alueilla jossa vartioita tarvittiin enemmän, heihin suhtauduttiin nuivasti. Ehkä syynä on se, että "stevarit", "apinat", "kuratakit" ynnä muut "armeijaurallaan epäonnistuneet ja poliisikouluun pääsemättömät testosteronia napanneet väkivaltaiset siat joita kiinnostaa vain pamputus"¹ ärsyttävät ja ärsyyntyneet sitten lyövät toisiaankin. Tai sitten syynä on se, että vartijan näkeminen muistuttaa myös siitä minkä vuoksi heitä on palkattu.

Niin, siihen että haluavat työntää ahneen päänsä kauppakassiinne. Luottamuksen nimissä. Ihan vaan luotetaan ja sitten laitetaan kuitenkin se pää sinne kassiin.

Tähän hieman liittyen on tehty tutkimusta turvakameroista. Kokeessa oltiin arvioitu katunäkymiä. Jännittäviä asioita nousi kun kuviin laittettiin skinheadeja ja kameroita: Jos kuvanäkymässä oli pelkkä skinhead tai kamera, se ei herättänyt pelkoa. Jos molemmat olivat kuvassa, se herätti pelkoa. Turvakameroiden tehtävänä on auttaa ja palvella, mutta ne herättävät pelkoa. On mahdollista että kamera vapauttaa miettimästä sitä onko pelko kohteliasta vai ei. Toisaalta kamera voi tuoda assosiaation rikokseen, ja silloin epäilyttävää katsotaan uusin silmin. Tapahtuu siis hieman kuten kauhuelokuvien jälkeen kotiin mennessä voi tapahtua. Ympäristö on sama, maisemat ovat yhtä kauniita tai rumia kuin muinakin öinä. Mutta pahatukkatyttö tuntuu vaanivan jokaisen pensaan takana.

Sinänsähän kamerat ovat kaksijakoinen ilmiö. Ne eivät tule väliin, ne vain välittävät. Tätä kautta elävä paikalla oleva vartija suojaa konkreettisesti paremmin. Kameroiden avulla voidaan kuitenkin saada kuvaa useasta eri paikasta, jolloin voidaan siirtyä ja vähemmällä porukalla päästään "uskottavassa ajassa" useampaan paikkaan. Ja tietysti voidaan tarkistaa tilanteita uusiksi kameroista, seurata tyyppiä niin että ei tarvitse itse olla paikalla mahdollisesti näkymässä. Ja jos ei muuta, niin ottaa pätkiä talteen jotta muut osaavat kiinnittää huomiota "pärstään X ja Y" kun Herra tai Rouva Tötterström seuraavan kerran tulee hiveltämään viiden sormen alennusta.

Turvallisuuspuheen tuottamasta pelosta voidaan lähteä miettimään sellaisiakin asioita, että turvallisuuspuheeseen liittyy usein pelottelua. Esimerkiksi ylioppilaslehdessä kirjoitettiin siitä miten turvallisuuspuheeseen liittyy pelottelu. Onhan se toki taloudellisesti kätevää ensin synnyttää tarve ja sitten täyttää se. Samaa konstiahan käyttävät huumeisiin koukuttavat, tarjoavat jotta syntyy riippuvuutta. Ja ne uskovaiset, jotka tarjoavat ensin syyllisyydentunteen ja lietsovat kuolemanpelkoa ja sitten perään tarjoavat näihin tunneparannuspakettia.

Onneksi samassa lehdessä kerrottiin myös asiallisesta konfliktinhoitamisesta. Turva -alalla ei olla pelkästään pamputusmielessä, eikä ongelmia vain keksitä ja pelkoon myydä ratkaisua.

---

1 Ironinen huomautus. Jokainen duunia vähänkin tehnyt tietänee näitä virallisia määritelmiä, niihin törmää yllättävän usein. Peruserona on se, että poliisia kunnioitetaan. Vartijaa ei.

Miksi Hamlet ei tehnyt itsemurhaa?

"Jalompaa onko hengen kärsiä Kaikk' inhan onnen iskut sekä nuolet. Vai käydä miekkaan tuskain mertaa vastaan, Lopettain kaikki?" ... "Jos puukon tutkaimella suoran tehdä Vois elämästään? Ken nuo haitat kärsis Ja hikois, voihkais elon kuorman alla"
(William Shakespeare, "Hamlet")

Otin alkuun sitaatteja kohdasta, jonka aloittaa Hamletin "liiankin tutuksi tullut" kysely olemisesta ja olemattomuudesta. Kysymyksessä on vakava itsemurhan miettiminen. (Siinä on tietysti miekkoja ja puukkoja, joten jo sellaisenaan kohdan täytyy olla erityisen ansiokas ja sen taiteelliset ansiot niiden sanojen kautta ainakin kymmenkertaistuivat.)

Mistään eettisestä kannanotosta kyseessä ei voi olla.

Koska Hamlet voi hyvin tappaa muita prosessissa joka tästä seuraa. Hän tuskin mietti jaloja tai ikuisuuskysymyksiä. Näitä eettisiä esityksiä kun rakentavat aina tulkintoja mukavasti (usein hengellisen) ideologian pohjalta mukavasti nojatuolissa. Jalo tulkinta syntyy aina jossain muualla kun puukko ranteilla samalla kun miettii että "miten päin se piti tehdä että siihen kuolee". Itsemurha ja kuolema kohdataan käytännössä hyvin eri tavalla kuin mitä sitä muuten kuvataan. Tästä mielenkiintoisen näkemyksen saa tutustumalla Havi Carelin tilanteeseen. Hän on vakavasti sairas. Sosiaalinen tilanne muuttuu. Jokainen tietää kuolevansa, mutta vain häneltä, jolle on annettu elinaikaennust, kysellään että miten hän selviytyy sen kanssa. Tauti muuttaa ulkoista asennoitumista paljon enemmän kuin pitäisi. Ja toisaalta omakohtainen kokemus painottaa näkemyksiä ja mietintöjä uusille suunnille.

Eräällä tavalla voisi sanoa että Epikuroksen "kuolemankielto", eli tapa ajatella että ihminen ei koe kuolemaansa itse, koska siellä missä hän kokee, hän on elossa, on sohvaideaali kuolemasta. Se sanoo "älä mieti turhia". Diagnoosi kuitenkin herättää ja pistää asiat lähemmäs Heideggeriä, jonka mukaan mukaan ihmisen elämä kulkee vääjäämättä kohti kuolemaa, ja hän voi ymmärtää elämää vain tätä kautta. Ihminen voi käytännössä elää vain määräaikaisena olentona. Tämän kanssa on opittava elämään. Siinä missä Epikurokselle kyseessä on ongelma joka pitää peittää piiloon, on se Heideggerillä olotila, jonka kanssa on elettävä.

Mistä on kysymys tarinatasolla?

Hamletilla oli kova työ. Hänen olisi kostettava isänsä murha. Itse kosto ei miellytä häntä hirveästi. Aluksi hän ei tappanut Claudiusta koska siihen liittyisi Helvettiä. Poloniuksen tappaminen taas tapahtui eitarkoitetussa raivossa ja vahingossa. Rosencrantz ja Guildenstern lähtivät aktiivisesti, mutta Hamlet tunnustaa kuitenkin Horatiolle että se tapahtui pikaisesti. Laertes taas kuoli enemmän omaan myrkkyynsä, ja on epäselvää aikoiko Hamlet vain haavoittaa tätä.

Myös kaikenlaiset pelot vaivasivat. Hamlet elää epävarmassa maailmassa, ja ainakin itselleni tuli tunne siitä että sama koskee myös tuonpuoleista. Helvettikin on tätä kautta enemmän mahdollisuus kuin uskottu tosiasia. Tätä vahvistanee "kuolla, nukkua" -kohta, joka eräällä tavalla vihjaa että itsemurha olisi "se leppoisampi tapa". Hän pelkää myös että painajaiset piinaavat häntä koko elämänsä ajan.

Jännitteenä on siis tavallaan kaksi asiaa. Itsemurha vai kosto. Valinta ei ole elämästä tai kuolemasta. Ei oikeastaan edes kahdesta perisynnistä (murha vai itsemurha). Asian voisi "nykyaikaisesti" kysymällä että mistä vastuu tulee prosessiin. Hamlet ei ole murhaaja, eikä salaliittolainen. Hän joutuu kuitenkin maksamaan kovimman hinnan tästä rikoksesta. Murhaaja selviää kuolemalla. Jonka Hamletkin saa.

Hamletille jää vain kunniansa. Hänhän pyytää lopuksi Horatiota että tämän tulee elää ja kertoa Hamletin tarinaa. Muutenhan Hamletilta jäisi jälkeen "haavoitettu nimi" - Eihän ollut ollenkaan yleisessä tiedossa että Claudius oli paha. Kuninkaanmurhaajan nimi, etenkin kun esimerkiksi Hamletin surmaamaksi tiedettiin myös Laertes, joka oli suosittu veikko, ei välttämättä ole se asia, jonka kautta haluaa historiankirjoihin jäädä.

Mistä on oikeasti kyse?

Shakespeare halusi rahaa. Ihmiset kaipasivat viihdettä. Välissä oli teatteri, joka tajusi että myymällä jälkimmäiselle se voi maksaa hieman ensimmäiselle ja tienata rahaa siinä sivussa paljon. Shakespeare huomasi että jos kirjoitetaan tarina emopojasta, joka näytelmän alussa tappaa itsensä, ei ole yhtä viihdyttävä kuin tarina jossa tämä sama emopoika ensin leikkii itsemurha -ajatuksilla ja sitten vasta lopuksi kuolee - kaksintaistelussa. (Kaksintaistelu miekoilla tietenkin lisää kulttuuriarvoa moninkertaiseksi!

---

Kirjoittajan valinnan syynä oli nostalgia. Hän on harjoitellut lukiossa Hamletin roolia. Tosin tarvittiin vain esittelyluonteinen pätkä, joksi valikoitui loppukaksintaistelu. Siinä oli kuitenkin liikaa vuorosanoja ja liian vähän miekkailua. Toki menneisyuydessä omakohtaisesti koetut itsemurha -ajatukset sekä kostonhimo ovat "muistissa", ja tätä kautta tämä tarina vaikuttaa enemmän kuin mitä moneen kertaan mainitut 90 senttiä terää kahvassa voi antaa.

Koulun seinän opetussuunnitelma.

Koululaitoksen tehtävänä pidetään sekä asioiden että arvojen opettamista. Tästä seuraa tietenkin se, että siinä missä tiede on arvovapaata, koulutus ei voi olla. Tämä ei aina ole aivan jännitteetöntä. Sillä koulu opettaa "asiana" kriittistä ajattelua ja "arvoina" sosiaalista ajattelua. Jännite syntyy tietysti siitä että kriittisyys on monin paikoin juurikin "epäsosiaalisuutta", jännitteitä lisäävää. Sillä kriittisyyteen liittyy myös olennaisesti kyky kyseenalaista sen sijaan että menisi massan mukana. Sosiaalisuutta korostettaessa opetetaan käytöstapoja, tottelemista, opittujen asioiden toistamista, yhteiskunnan tukemista ja muuta vastaavaa. Kriittisyydessä taas velvoitetaan kysymään hankalia kysymyksiä ja olemaan muutenkin "hankala".

Täysin ristiriidassa nämä eivät ole, koska sosiaalisuus voidaan ohjata siihen että myös kriittisyys on hyväksyttävä hyväksytään. Mahdollisuuksiakin on. Tämä ei kuitenkaan usein toteudu. Syynä on esimerkiksi oppilaiden laiskuus, pohjimmiltaan se että "ei jaksa kiinnostaa". Ja se, että opettaja opettaa ensimmäisellä filosofian tunnilla että auktoriteettejä pitää kyseenalaistaa ja sitten loppuaika kuunnellaan ja totellaan. Pohjimmiltaan kysymys on sekä tasapainosta, siitä kuinka paljon on kriittisyyttä ja sosiaalisuutta. Mutta myös asenteesta, jolla kriittisyyteen suhtaudutaan.

Koulussa puheissa korostuu usein OPS, opetussuunnitelma. Se on se, mitä lakiin on kirjattu. Sitten on se käytäntö, joka on mahdollisesti hieman erilainen. Voitaisiin puhua piilo -opetussuunnitelmasta.

Koulua kuten muutakin tahoa tulee tarkastella sen luonteen kautta. Tässä tarvitsen hieman "apuja". Onneksi tiedän mistä sellaisen saan. Berger ja Luckmann ovat esittäneet että kulttuurissa on hegemonioita, jotka ovat niin voimakkaita että niitä ei enää "nähdä" kysymyksinä. Tämä tarkoittaa sitä että niitä pidetään itsestäänselvyyksinä. Tämä on institutionaalista sokeutta, joka ylläpitää arvoja ja niihin liittyviä valtarakenteita. Koulun, kuten muunkaan vastaava kohdalla, tulkinta ei aina ole helppoa, koska valtarakenteita on kahdenlaisia : Pintarakenteet ovat usein aika helposti nähtäviä, ne voivat olla selkeitä sääntöjä. "Mitä, Kuka, Monta" -tyyppiset kysymykset ovat pintarakenteen kysymyksiä silloinkin kun kyseessä on kirjaamattomat mutta tiedetyt pintarakenteet. Syvärakenteet ovat asemaltaan määrääviä mutta ne ovat suurimmaksi osaksi tiedostamattomia. Niihin coidaan päästä käsiksi "Miksi" -kysymyksillä. Tosin kun institutionaalisen sokeuden rakenne on mitä on, näitä itsestäänselvyyksiä on usein vaikein keksiä.

Ideologia ei elä yksin, se vaatii sopivan rakenteen.

Jotta ideologia selviäisi, on ulkopuolisella yhteiskunnalla olennainen merkitys. Jotta siinä voitaisiin olla, valitaan selittäviä tarinoita jotka mahdollisimman hyvin sopivat jo olemassaolevaan rakenteeseen. Syvärakenteiden on sovittava pintarakenteisiin. Tästä seuraa helposti tilanteen säilyttävyyteen pyrkivää toimintaa : Erilaisen tilan ja institutionaalisesti sokean asian välillä koetaan jännite ja idea taas on "itsestäänselvästi oikein", jolloin on selvää että erilaisen tilan on oltava paha asia. Näin ideologiaan liitetään rituaalejen kaltaista toimintaa ja ideologiat toimivat näiden toimintaperiaatteiden kautta. Näin laajasti määritellen rituaali tietysti eroaa sen arkikielen merkityksestä, se ei tavoittele uskonnollisuutta.

Ja tätä kautta päästään Peter McLarenin "Schooling as a ritual performance":en. Hänestä koulutusjärjestelmäkin on tälläinen järjestelmä. Se on tietyllä tavalla toimiva prosessi. Tämä ei tietenkään ole yllätys, koska jo aluksi olen maininnut siitä että koulutukseen liitetään myös arvot, jotka nykyisin korostavat sosiaalisuutta esimerkiksi kristillisyyden tai kommunismin sijasta.

Tähän sopii tietysti se paraikaa vellova "krusifiksijuttu". (Taustoitus luolassa eläville: Euroopan ihmisoikeustuomioistuin määräsi Italiassa kouluissa seinillä olevat krusifiksit uskonnonvapautta loukkaaviksi. Kipinä tuli ateistilta ja suomalaiselta Lautsilta.

Arhi Kuittisen näkemys oli aika tiukka. Hänestä risti on ensisijassa kidutusväline, joka ei ole (1) alkuperäinen Jeesuksen tunnus ja se (2) tuo jännitteitä uskonnon pehmeyteen rinnastaen. Hänelle kirkko muutenkin edustaa jotain joka pysyy kurissa vain tilanteiden vuoksi, ja joka olosuhteiden muuttuessa muuttaisi luonnettaan. Toki tämä on tottakin: Olosuhteiden muuttuessa kirkon on sopeuduttava tai tuhouduttava, ja harvapa sitä omaa uskontoaan vapaaehtoisesti uhraa. Mutta mielestäni muitakin vaarallisia mahdollisuuksia on. Itse asiassa jos olosuhteet muuttuvat, se antaa joka tapauksessa tilaa pahantahtoisille syvärakenteille. "Yleinen nyrkkisääntö", joka valtarakenteissa on on se, että ne eivät jää täyttämättä. Mielestäni hän myös taustoittaa "liikaa", niin että suuri osa on offtopicia. Symbolit muuttuvat ajan kanssa, ja ideologiat joustavat aina sitä mukaa kun sen on pakko mukautua pintarakenteisiin. Siksi alkuperä ei ole sama kuin nykytila. Symboli on myös kontekstisidonnainen, ei aina sama.

Tämä ei tosin tarkoita ihan sitä mitä Helsingin Sanomissa esitettiin. "Merkkien maailmasta emme kuitenkaan pääse eroon. Merkkien alle ihmiset ajetaan, ja sinne he hakeutuvat. Jos kristilliseen perinteeseen viittaavat symbolit häivytetään, tilan valtaavat kaupalliset ja nationalistiset symbolit. Sellainen kehitys vähentää luultavasti entisestään kykyämme lukea muidenkin uskontojen oppeja ja perinteitä - sekä myös ateismia." Tämä on rakenteeltaan aika erikoinen. On nimittäin totta että ihmisille tulee jonkinlaisia valtarakenteita. (Symbolit taas ovat niiden käyttämiä keinoja.) Kuitenkin tässä on hyvä muistaa että se ei välttämättä koske joka ikistä soppea. Jos koulun seinällä ei ole krusifiksiä se ei tarkoita että sen tilalle olisi laitettava vaikkapa McDonaldsin mainos tai Suomen siniristilippu. Seinä voi olla tyhjäkin. Silloin nämä asiat tulisivat koulun ulkopuolelta.

Tässä korostettiin "uskonnollista lukutaitoa". En ymmärrä miten seinäkoriste vaikuttaa siihen. Uskontoja perustellaan nykyään ikään kuin "tapaoppaina", jossa opitaan ymmärtämään ihmisiä ja kulttuureita. Mielestäni tämä on hieman outo tapa lähestyä asiaa, koska jos näin olisi, uskonnonopetus kannattaisi korvata sosiaalisella kanssakäymiskursseilla, joissa opeteltaisiin eri maiden etikettiä. (Älä näytä jalkapohjiasi japanilaiselle. Äläkä anna sille puukkoa, väärinymmärtää vielä ja tekee seppukun!) Minusta uskonnon ymmärtäminen on tietysti tärkeää, mutta syy ei ole missään "monikulttuurisessa toimeentulemisessa". Tässä uskonto on joko merkityksetön (jää etiketin jalkoihin) tai sitten toimeentulemista vaikeuttava (fanatismi voi johtaa kaikenlaiseen.)

Omasta mielestäni uskonto on muuten tärkeä. Ne ovat isoja kulttuurillisia ilmiöitä, joiden nimissä ihmiset hyppivät kuin marionetit. Lisäksi niiden kohdalla tulee konflikteja. Monikulttuurisuuden lisääntyessä en usko että jännitteiset kilpailevat ryhmät vähentävät tätä. Tässä alueessa on jo, ja luultavasti syntyy lisää, erilaisia keskenään kisaavia kenttiä, jotka vaativat huomiotamme. Me joudumme reagoimaan niihin. En siis lähde "one world together" -utopiasta, jossa uskontojen ymmärtäminen vähentää erimielisyyksiä, vaan siitä että nämä jännitteet ovat olotila. Niihin on opittava suhtautumaan. (Aiempaan viitaten: Luomaan sosiaalisen kentän joka mahdollistaa kriittisyyden ja sellaisen kriittisyyden joka mahdollistaa sosiaalisuuden.)

Seinäkrusifiksi on kuitenkin kahdella tavalla kiinnostava.
1: Ensinnäkin se näyttää että symboleilla on valtava vaikutus yhä nykyäänkin. Ateisti muistuttaa tässä kohden eräänlaista kreivi Draculaa, joka kavahtaa kristillisiä symboleja. Suvivirsikin on tätä kautta muuta kuin "pelkkä höpö laulu", jona se ainakin itselleni ilmenee. Heille se on symboli uskonnollisesta vallasta joka pakottaa heidät osallistumaan. Rituaaliin osallistuminen on heille sosiaalisuutta kriittisyyden yli. (He käyttävät vähemmän sivistyssanoja mutta henki on sama. Te tiiätte.)
___1.2: Jännittäväksi tämä tekee tietysti ateistejen vapauden. Olen aina ollut hieman huvittunut sellaisesta vapaudesta joka koostuu kielloista. Uskovainenkin usein selittää miten uskonto vapauttaa ja tekee moraaliseksi samanaikaisesti. Tosiasiassa jälkimmäinen vaatii sitä että ensimmäinen ei päde. Uskonnoissa moraalinormisto tuodaan ulkoa, jolloin sanotaan että ei ole ihmisen asia päättää tästä asiasta. Mitä merkittävämpänä uskonnolliseen ideologiaan kuulumisen katsoo olevan moraalille, sitä enemmän sanoo että ihmisen oma etiikan pohtiminen voi johtaa vain huonoon. Tämä tarkoittaa sitä että tästä vapaudesta luovutaan, toki hyvyyden nimissä. (Kuten aina.) Sovellettuna ateismiin tämä sama on juuri sitä että samanaikaisesti voidaan kieltää toista pukeutumasta burhaan (mikä kieltää yksilön uskonnon näyttämisen) eli sanoo että yhteiskunnan pitää rajoittaa yksilöä. Ja toisaalta yhteiskunnan ylläpitämää uskonnollisen symboliikan käyttöä pitää kieltää ja rajoittaa (ainakin kouluissa). On selvää että tämä vapaus näkyy ulkopuolisille kohdistetuissa rajoitteissa. Uskontoja minä suvaitsen sikälimikäli (1) he tekevät käskyjä itselleen eivätkä komenna minua elämään heidän valintansa mukaan tai jos (2) heidän flametrollaamisensa on sellaista että se huvittaa minua puhtaalla typeryydellään.
2: Toisaalta myös uskovaiset ovat osoittaneet että kyseessä on heillekin iso asia. Ristien pitämistä perustellaan ja sitä puolustetaan kuin sillä olisi isokin merkitys. Silloin herää kysymys siitä, että ehkä ateistit ovatkin ihan oikeassa sen valtapyrinnön kanssa. Selvästi asialla on merkitystä.

Tietenkin tässä tyhjästä seinästäkin tulee voitto ateisteille. Valtapyrinnöistä vapaata luokan koristelu ei siis olisi. Mutta se ei olisi sellaista valtapyrintöä joka tarttuisi lapsiin. Sillä sinne ei olla laittamassa tilalle mitään "ateistien merkkejä".

Itselleni krusifiksi on seinäkoriste. En voisi keksiä turhempaa asiaa kinata. Tosin jos minuta kysytään ohjeistusta luokan koristeluun, niin haluaisin että sinne laitettaisiin kuvia piilevistä, ne ovat kauniita. Tosin olen ihmetellyt miksi kouluissa on niin pehmoa, joten sinne voisi laittaa shokeeraavaakin materiaalia. Ekaluokalla ollessani opettaja kertoi loismadoista jotka Afrikasa menevät ihmisten jaloista sisään ja päätyvät lopulta silmiin. Se oli sellaista aineistoa joka jäi mieleen, ja siinä oli kaikesta huolimatta hyvä idea ja arvokas kohde. Nykyään vain tuntuu että kaikilta kolhuilta tulee suojata. (Niitä klommoja tulee itse kullekin. On vain katsottava että ei liikaa.)

Minua ei haittaa jos krusifiksit ovat seinällä. Minua ei haittaa jos ne ovat poissa. Ja jos niitä ammuttaisiin tarkkuusammuntapaikassa, niin taatusti ampuisin niillä. Ampuisin niitä Dirty Harry -sitaatilla: "I know what you're thinking. "Did he fire six shots or only five?" Well, to tell you the truth, in all this excitement I kind of lost track myself. But being as this is a .44 Magnum, the most powerful handgun in the world, and would blow your head clean off, you've got to ask yourself one question: Do I feel lucky? Well, do ya, punk?" Ja jos joku toivoo sellaista vaikka synttärilahjaksi ja satun olemaan varoissani, niin miksipä en ostaisi sellaista?

Toki valtarakenteet ovat tärkeitä. Kun tosiasia ja sitä symbolisoiva asia muuttuvat identtisiksi, aletaan itse asiassa puhumaan sanataikuudesta. Se on sitä taikauskoista ajattelutapaa, joka on ihmiselle yllättävän luontevaa. Itse asiassa Ursula K. Le Quin "Maameren velho" -kirjassa esitetään juuri tälläinen todellisuus. Sana ei olekaan vain joku merkkijono jonka sisällön olemme mielivaltaisesti keskenämme sopineet, eikä todellisuus ole jokin johon sanaa käytettäessä yritetään viitata. Sana ja totuus ovat yksi ja sama.
1: Se, että kyseessä on sanataikuus ja "huono ajattelu" ei kuitenkaan valitettavasti tee siitä yhteiskunnassa toteutumatonta. Sillä ihminen ei ole rationaalinen olento, vaan tunneolento. Symboli toimii ateistissa ja uskovaisessa samalla tavalla, kuin astrologin antama ohje päivän tekoihin toimii neuvoa kysyvälle. Vaikka horoskooppi olisi heitetty nopalla, se että joku noudattaa ohjetta tarkoittaa sitä että ennuste toteutuu. Ei siksi että ohje olisi syntynyt totuudesta, vaan sen vuoksi että siihen uskotaan.

Minua itkettäisi jos ei huvittaisi.

Miksi uskonnollinen kieli on siansaksaa?

Otsikkoteksti voi ensilukemalta tuntua ilkeältä.

Mutta se itse asiassa on tosiasia, jonka myöntävät kaikki. Uskonnot käyttävät mielikuvia, tarinoita. Uskonnollisessa käytössä on aina runsaasti symboleita ja vertauksia. Monia asioita jotka ovat luonteeltaan erittäin tulkinnanvaraisia.

Teologian harjoittamista ei voida koetella kovin järkevästi : Sen vuoksi että relaatiota oikean tulkinnan kohdalla ei voida tehdä. Ei esimerkiksi voida kokeilla ja tehdä erilaisien tulkintojen mukaan ja sitten katsoa ketkä pelastuvat. Tietoa tästä ei ole saatavilla, joten se mitä jää jäljelle on tulkinta. Siksi ei ole ihme, että sen käytössä on erilaisia "sanaleikkejä". Tähän on kaksi selitystapaa.

Kiltti tapa:

Kielenkäytön sekavuudelle on siitä että se käsittelee ihmisen sisäistä maailmaa. Kieli taas on rakentunut käsittelemään ulkoista todellisuutta (Kyky sanoa jaettavasti "Iik, tuolla puskassa on leijona!" on kiistämättä hyödyllinen taito.) Kun kieli käsittelee ensisijaisesti arkista ja nähtävää joudutaan kokemuksia kuvaamaan symbolisesti, arkitodellisuuteen yhdistettyjen analogioiden kautta.

Ihmisten normaalikielessä abstrakteinta on tunnemaailma. Ja tunteetkaan eivät riitä ja jotain arkikokemuksen ulkopuolista käsitellään: "Jumala on rakkaus" on lauseena vertaus arkikokemukseen, ja ihmisen omiin kokemuksiin ja tätä kautta rakennettavaan samastumiseen. (Joskaan ei puskassa olevaan leijonaan. Mutta siitäkin on hyötyä. Samastumisen kautta tietyt lauseet voivat auttaa vaikka lisääntymispuuhissa.)

Ja koska Jumalaa ei osata eristää hiukkaskiihdyttimessä, tämän ilmiön luonteen luonnontieteellinen koettelu on "jäänyt pois".

Siksi kiltti ja ystävällinen reagointitapa siihen että uskonto on siansaksaa on reagointi siihen että se on "runollista", ja tätä kautta parhaimmillaan hyvinkin elähdyttävää. Tässä uskonto on siis "parhaimmillaan erinomaista taidetta".

Ilkeämpi tapa.

Paul Hesse ja moni muu ovat astetta jyrkempiä. Heistä uskonnollisen symboliikan tarkoitus on jakaa: Uskon ymmärtäminen vaatii ryhmään kuulumisen ja sitoutumisen, ja keskeistä onkin se että erotetaan "me" ja "muut". Ja saadaan estettyä vertaileva kriittinen ajatuksenvaihto näiden välillä. Ulospäin on siksi mahdollista vain julistussuhde. Kenties tätä ei ole tehty tarkoituksella, mutta muunlaiset uskonnot eivät ole pysyneet kasassa, ja hajonnut instituutio ei ole instituutio. Emme näe muunlaisia koska ne ovat tuhoutuneet.
1: Symbolit ovat tärkeitä koska uskovaisille opin pitää olla "tyhmimmän mukaan", eli niiden täytyy olla niin yksinkertaisia että ihmisen tyhmyys ei estä häntä kuulumasta joukkoon. Kuitenkin kielen tulisi olla ulkopuoliselle käsittämätöntä. Symboli toimii koska se on samanaikaisesti sisäpiirille yksinkertainen analogian lähde, muistisääntö, joka auttaa pääsemään sisälle kuvioihin. Ulkopuoliselle symbolin merkitys taas on vieras ja he eivät tätä kautta pääse sisälle systeemiin. (Systeemi on siksi olennaisesti sama kuin keskiaikaisen miekkailun merkeversejen rooli.)
2: Rituaalien avulla tehdään vahvistamista, jolla uskontoon vihkiytetään. Rituaalin toistaminen ja osallistuminen muuttaa ihmisen asennoitumista. Niiden tarkoituksena on vahvistaa kyseenalaistamatonta hyväksyntää: Symbolien epämääräisyys takaa kritiikin vaikeuden ja toisaalta niihin liittyy tunnesidos, joka auttaa vahvistamaan tunnetta siitä että tunne siitä miten "sisäpuoli ja hyvä" ja "ulkopuoli ja paha" syntyy. Tätä kautta uskonnosta tulee etiikanharjoittamista, ja ne peräti rinnastetaan "uskovien sisäpiirissä" niin vahvasti että ilman ensimmäistä ei ole jälkimmäistä.
3: Monimutkaiset opinrakentamiset ovat elitismiä. Ne tekevät ylempiarvoisiksi. Niiden kautta pyritään myös luomaan laaja ja systemaattinen oppi, jota voidaan siirtää. Tämä tapahtuu yleensä vasta kun uskonto on niin laaja, että sen systematisoinnille on tarvetta. Pienemmissä uskonnoissahan on erilaisia yksityistoimijoita. Järjestelmällinen uskonto taas rakentuu sille ajatukselle että ihminen voi mennä mihin tahansa instituutioon ja saada samankaltaista palvelua. Että ei tarvitse mennä juuri tietyn papin luokse. Mitä monimutkaisempi rakennelma on, sitä enemmän uskon johtajisto erottautuu. Tavallista uskovaa ja arjen uskonharjoittamista nämä rakennelmat eivät kosketa. Toistaalta tämäkin on eriyttävä menetelmä, koska nyt kuka tahansa ei voi kritisoida uskontoa. Jos kritisoiminen ja ymmärtäminen vaatii 10 vuoden opiskelua, ei uskonto enää helposti kohtaa "vakavaa kritiikkiä": Jos joku vaikka tekeekin sen ihmeteon että opettelee opin ja löytää siitä vakaviakin puutteita ja virheitä, tämän ääneenlausuminen ei välity riviuskovalle vaan jää eliitin sisäiseksi jutteluksi.

Feminismi ja luonnontieteet.

Minulla oli ilo ja onni kohdata kaksi sattumaa : (1) Ensimmäinen sattuma oli "Nietzsche lyhyesti" -blogin uusi juttu Aiheena poststrukturalismi, ja luokittelun vahingoittavuus. (2) Toinen sattuma taas oli "Eksaktin Elämän Utopiassa" ollut myös "aivan bränikkä" artikkeli naistutkimuksesta ja evoluutioteoriasta.

Vaikka aiheet olivatkin erilaisia, eikä niissä käsitelty asia ollut sama, ne yhdisti teema. Joka tuli tietysti mieleen kun ensin luki yhden ja jatkoi toiseen. Loppu on oikeastaan vain yhteenpanemista ja koostamista. (Vaikka lopputulos voi periaatteessa olla sellainen että kumpikaan alkuperäisistä blogaajista ei kannata esitystäni heistä.) Lähes koskaan ei blogaaminen ole yhtä helppoa!

Nietzschellehän Luonto on ihmiselle vain maailma mielikuvana ja mielikuvassa on erehdys. Luokittelemisessa on kyse tulkinnasta ja tässä ollaan aina tyhjän päällä. Lainaan karusti viisaampaani "Koska emme voi saada luontoon tai maailmaan Jumalan tai enkelten perspektiiviä katoaa tulkinnoiltamme pohja pois. Jokainen tulkinta perustuu erheelle ja ei ole mitään rajoitusta siihen miten monella eritavalla voimme maailmaa tulkita. Maailma on dionyysinen moninaisuus, million tai multitude ja pohjimmiltaan maailmalla ei ole mitään struktuuria. Kaikki maailmassa oleva "rakenne" perustuu vain ihmismielen hetkelliseen kuvitelmaan kyvystä rakentaa pysyvää tietoa". Tässä tärkeää roolia näyttelee siis tietoteoreettiset kannanotot : Nietzsche muistuttaa miten koerjärjestelyn teko laboratoriossa perustuu oletukselle että se toimii laboratorion ulkopuolellakin. Eikä induktion ongelmakaan mihinkään katoa, ja siitäkin hän muistuttaa.

Mutta tietoteoria ei ollut Nietzschelle "niin keskeinen asia". Toinen asia on tärkeämpi.

Objektiivisuudessa Nietzschelle kyseessä oli ensi sijassa mielenterveys : Objektiivisuus pyrkii vieraantumaan itsestä, jolloin emotionaalisesti ollaan itsestä erossa. Nietzschelle taas juuri subjekti oli tärkeä: Olihan ihmisen vallantahto, keskeinen yli-ihmisen moottori, juuri ihmisen sisäisessä tunnemaailmassa. Voidaan kuitenkin kysyä, kuten "Nietzsche lyhyesti" tekee : "Ei kai se nyt ole ongelma, jos erilaisia ilmiöitä yritetään mallintaa ja kuvata tieteellisin välinein ja ilmentää sekä löytää "naisesta sinänsä" joitain relatiivisen symmetrisiä tai toistuvia piirteitä. Jos fyysikko tutkii atomeja ja niiden liikettä ei se tarkoita, että hänen maailmansa muuttuisi pelkiksi kylmiksi atomeiksi. Lääkärin puolisokin lienee jotain muuta kuin verta, lihaa ja suonenpätkiä (toivottavasti)." Tässä siis "yksi näkökulma asiaan" sekoittuu kokonaiskuvaan. Eli yksi tutkimusperspektiivi muuttuu "kaikeksi". Ihmisen tunnemaailma ei muutu kokemustasolla tai muutenkaan tuhoudu sillä että se palautuu vaikka hormonitoimintaan. Sen jälkeen vain tiedetään, miten tämä tunnemaailma toimii. Eihän tietokonepelikään lakkaa viehättämästä mieltä sillä että kuluttaa aikaa sen lähdekoodin ja tietokoneen toimintaperiaatteen parissa.

Ja toisaalta kyse ei ole varsinaisesti suoraan mistään tietoteoreettisista pulmista, vaan korostetusti mielenterveydestä ja vallanhalusta. Nietzschestä tiede ja objektiivisuus on alhaista koska se johtaa masennukseen ja muuhun mielenterveydelliseen ongelmaan. Ja tämä yhteys itsessään on väitetty relaatio. Nietzschekään ei ole vapaa objektisoinnista.

Sitten naistutkimukseen.

Naistutkimuksessa mietitään hyvin samalla tavalla. Yhdistävä elementti on tietysti valta. Postmodernismissahan kaikessa nähdään ja etsitään valtapyrkimyksiä. Naistutkimus ei siis ole suoraan Nietzscheläistä, mutta sen varoittelemat asiat on löydettävissä juuri tuolta kohdin, ja sellaisessa muodossa että ne on "helppo ymmärtää".

Tästä on myös seurauksia. Naistutkimuksella on maailmaa koskeva päämäärä. Tämä tarkoittaa sitä että sen piirissä pyritään vaikuttamaan maailmaan siten että päädyttäisiin johonkin tiettyyn lopputulokseen. Heillä on lisäksi tosimaailmaa koskeva väite: Heistä jotain tilannetta tulee muuttaa. Tämäkin on tosiasiaväite ja maailmaa koskeva relaatio. Tämä itse asiassa pakottaisi heidät hakemaan juuri objektiivisuutta: "Jos naistutkijoiden maailmankuva on näin löyhästi kiinni faktatiedossa, miten se palvelee heidän sinänsä jaloa päämääränsä saavuttaa sukupuolten välinen tasa-arvo (olettaen että se todella on kaikkien feministien tavoitteena)? Voiko maailmaa ylimalkaan muuttaa paremmaksi paikaksi, jos maailmaa koskevat käsitykset ovat virheellisiä?"

Kysymys ei ole niinkään siitä että todellisuus olisi hyvä, vaan siitä että jos maailmaa muutetaan, se vaatii välineellistä vaikuttamista. Tämä voi onnistua jos ja vain jos tiedetään että tekemällä asioita X tapahtuu (todennäköisesti) seurauksia Y. Naistutkimus, joka on relativistista tai kiistää relaatiotiedon, heittää samalla automaattisesti rukkaset naulaan etenemispyrinnöissään.

Luonnontieteellinen käsittely kielletään "valtapelinä", mutta sitten kuitenkin esitetään toisia näkemyksiä tilalla. Valitettavasti tässä unohdetaan että nekin ovat valtapeliä. Foucault iskee tässä kohden aina takaisin. Valtaa löytyy kaikesta inhimillisestä toiminnasta, koska muuten se ei olisi inhimillistä toimintaa. Argumentitkin vain tuovat positiot muille esille, eikä nekään kerro mitään kertojan tavoitteista: Onko se vain halu vallata tilaa tällä argumentilla vai uskooko hän todella että näin on.

Evoluutioteoria tietysti nähdään usein "pahana". Esimerkkinä lainaan "eksaktin elämän utopian" kautta löydettyä feministien väitettä : "Darwinin teoria seksuaalivalinnasta on "elitistinen heteromiesnarratiivi, jossa ideaalisiksi ymmärretyt sukupuolisuhteet on luonnollistettu projisoimalla ne eläinmaailmaan." Tässä on itse asiassa tehty vakavia virheitä.:
1: Is-ought -virhe on selvästi tehty: "Oleminen" ja "oikeutus" on rinnastettu tarpeettomasti. Evoluutio ei olisi väärä vain siksi että se olisi todellakin tällainen ikävähenkinen asia. Se on väärä vain jos ja vain jos se ei toteudu luonnossa. Epämiellyttävyys ei tarkoita olemassaolottomuutta. Evoluutio ei ole väärä sen takia että se näyttäisi että tietyt sukupuoliroolit olisivat lajityypilllisiä tai odotettavia. (And I can actually prove that is-ought or ought-is is not valid! I exist!)
___1.1: Lisäongelmia tässä on tietysti se, että evoluutioteoriassa ei ole mitään "yhtä ideaalista sukupuolisuhdetta." Kirjoittelinkin esimerkiksi yksiavioisuuteen ja moniavioisuuteen ja sukupuoleen liittyvistä asioista evoluutiopohjalta. Siinä on tietysti ihmisten sijasta enemmän lintuja "kuin kiinnostaisi", mutta sen pohjalta on hyvä huomata että (1) yksi ja moniavioisuus on lähinnä "optimaalisen tilannekohtaisen selviytymisstrategian laatimista", jossa mietitään sikiämistä eikä moraalia. Ja lisäksi (2) ei ole mitään yhtä tiettyä vakiovastausta, joten on hyvä miettiä että onko syytös sukupuoli-ideaalista ja tämän luonnollistamisesta sittenkään peräisin evoluutioteoriasta itsestään.
_____1.1.1: Sellainen vaihtoehto että kritiikin esittäjällä ei ole pullat hyvin uunissa. (1) Hän ei ymmärrä kritisoimaansa asiaa, eli hänellä on harhaluulo evoluutioteorian esityksistä. (2) Tai hän pahantahtoisesti vääristää kritisoimaansa asiaa ajaakseen valtapeliään jossa on tietty sukupuoli -ideaali joka yritetään luonnollistaa siten että jopa esitys jossa päinvastasta tapahtuu luonnossa siksi että se on "strategisesti geenien kannalta fiksu reagointitapa" tuomitaan heti ja automaattiseksi paitsi moraalittomaksi "valitettavaksi toteutuvaksi epäihanteeksi", myös tapahtumattomaksi ilmiöksi. Olipa tätä luonnontieteellisesti testattu tai ei.
2: Parhaimmillaankin tämä syytös on geneettinen virhepäätelmä, alkuperään vetoamista. Idean keksiminen ja sen takana oleva innoittaminen sekoitetaan sen totuusarvoon, kun taas luonnontieteessä keskitytään hypoteesinmuotoutumisen sijasta testaamiseen. Harvemmin asioita perustellaan vääräksi sen vuoksi että ajatuksen keksijä on vaikkapa ollut "ikävä tyyppi" tai hänellä on ollut moraalittomia mielikuvia.
___2.1: Stephen Jay Gould on itse asiassa nostanut evoluution narraatioperinnettä esille. Hänestä se on ongelma. Hän korostaa sillä kuitenkin sitä miten narraatio antaa luonnontieteellisesti väärän kuvan evoluutiosta ja sen tapahtumista. Eli hän moittii sitä että siihen liitetty narraatio ei ole teorianmukainen : Esimerkiksi kuvasarja apinasta ihmiseksi kuvastaa helposti prosessia jolla on suunta ja joka on suoraviivainen, kun totuus on mutkikkaampi. Ja tarinassa luonnonvalinnasta korostuu liikaa perinteinen "taistelujen ja vaikeuksien kautta voittajaksi" -sankaritarina. Tarinaa ja teoriaa ei saisi liittää yhteen. Yleisesti ottaen olisi muutenkin muistettava että popularisoitu esimerkki ei ole sama asia kuin teoria, se on aina yksinkertaistus ja karkeistus.

Rotkirch ja monet muut ovat tuoneet tätä esiin, naistutkimuksen piiristä. Ja tämä kertoo siitä että naistutkimus ei ole pelkkää relativistista sanahelinää. Siellä on käytössä erilaisia positioita ja perustelutapoja, myös luonnontieteellisiä. Jostain syystä tämä vain monilta unohtuu. Tällöin ongelmana ei ehkä ole "naistutkimus itsessään", vaan se, mitkä näkemykset ovat joko suosittuja tai ainakin palstatilaa saavia.

Otan tähän liittyen esiin feministin lausunnon : "Paula Nicolson (1997, 383) väittää, että puhe äitiysvaistosta, joka rakentuisi "kahdelle halulle: saada lapsia ja huolehtia niistä", on "sosiaalisesti rakennettu myytti" jolla ei ole mitään tekemistä oikeiden äitien elämän kanssa. Nicolson ei viittaa minkäänlaisiin tutkimuksiin, joissa eriteltäisiin mahdollisten myötäsyntyisten taipumusten osallisuutta äitien toimintoihin. Jos Nicolson olisi tutustunut evoluutioteoriaan, hän olisi voinut havaita, että halu saada lapsia ei välttämättä ole myötäsyntyinen mutta että halu huolehtia lapsista on vahvasti geneettisesti välittynyt (Hrdy 1999)."

Luultavasti syynä on se, että geneettinen ohjautuminen sekoitetaan siihen että geeni määrää toiminnan täysin. Heritabiliteetin ja korrelaatioiden ymmärtäminen on jäänyt naistutkijoilta huomaamatta. Syynä voi tietysti olla ihan sekin että "he eivät osaa". Eli he ovat tutustuneet kirjallisuustutkimukseen sopiviin aineistoihin mutta ovat samalla unohtaneet opetella sen luonnontieteen metodin. Evoluutioteoriaakin on moitittu ennen kuin on tehty se ensimmäinen perusasia, joka kriitikkiin astujan tulisi tehdä: Ymmärtää sen sisältö. Jos ei tunne kritisoimaansa kohdetta, ei sitä voi tehdä oikein.
1: Mutta evoluutiota ja evoluutikoita on tietysti aina pilkattu "humanismipohjalta", ilman että ilmiötä ymmärretään. Toisin päin ei saa tehdä, kun on se myytillinen "mielipiteen ja vakaumuksenvapaus". Toiset valtapelit ovat tasa-arvoisempia kuin toiset. (Tämän lausunnon kirjaaminen esiin leimaa minut tietysti välittömästi. Olen, lukijatahosta riippuen, joko "sovinisti & naisvihaaja". "Moraaliton (potentiaalinen) murhaaja-ateisti, natsi".)

Niin kauan kuin uskoo siihen että meitä ympäröi yksi yhteinen todellisuus, jossa tapahtumat ovat edes jossain määrin ennustettavia ja luokiteltavia, pitäisi ensin katsoa luonnontieteet ja sitten vasta muut. Tietysti jos ei usko muuten, niin voi lyödä kanssani vetoa miljoonasta siitä että aurinko ei nouse huomenna. Mutta heille tietysti aurinkoa ja miljoonaa ei ole olemassa, nehän ovat vain naurettavia perspektiivejä, joilla todellisuutta kahlehditaan. "Valtapelejä ei missään".

Ilmestys, Kirja. Nyt.

"Once upon a time we had a lot to fight for. / We had a dream, we had a plan. / Sparks in the air, we spread a lot of envy. / Didn't have to care once upon a time. / Remember when I swore / my love is never ending / and you and I will never die. / Remember when I swore. / We had it all. / We had it all. / I'll sail away, it's time to leave. / Rainy days, are yours to keep. / Fade away, the night is calling my name. / You will stay, I'll sail away."
(Rasmus, "Sail away")

Ilmestykset, eli uskovaisten henkilökohtaiset kokemukset, ja henkeyttämiset eli esimerkiksi Jumalan inspiraation alla tehdyt kirjat ja lausunnot ovat aina olleet tärkeitä kristinuskossa. Samoin tarinat. Raamatussa on käytetty paljon kertomusmuotoa, esimerkiksi silloin kun on puhuttu Jeesus nimisen herran edesottamuksista. Näihin tarinoihin on ollut useita suhtautumistapoja.

Skeptikko ja apologeetikko : Totuusarvon kautta.

Apologeettojen tavoitteena on ollut todistaa Jumalan olemassaolo. Ennen on käytetty logiikkaa ja sitten on siirrytty kohti tieteellistä todistamista. On itse asiassa mielenkiintoista huomata, miten esimerkiksi Platonin ideamaailmasta ja demiurgeista on vaikutteita kristinuskossa : Georges Minoisin mukaan Platon on vaikuttanut merkittävästi nimen omaan käsityksiin Helvetistä.

Yksi syy tässä on tietysti se, että käyttämällä paikallista todistamiskulttuuria, saa uskonto vaikutusvaltaa. Sillä kun se käyttää niitä tapoja joita siinä kulttuurissa arvostetaan, sen ei tarvitse perustella miksi perustelumenetelmä on hyvä. Nyt riittää että käyttää. Siksi kun kreikassa oli filosofialla vaikutusvaltaa, kokivat kristityt tarvetta käyttää hyväkseen vallitsevaa perustelutapaa.

Tässä on laajemmin katsoen kaksi tapaa:

Ensimmäisessä ikään kuin a priori tiedettäisiin ilmiöiden todennäköisyydet valmiiksi. Jos sitä pitää erittäin todennäköisenä, mikä tahansa "voi olla" vakuuttaa. Koska todennäköinen ei vaadi paljoa todistamista. Jos asiaa taas pitää epätodennäköisenä se vaatii vahvempia todistuksia. Laadukkaimmissa versioissa keskitytään toistettavuutta arvioiviin kokeisiin. Eli yritetään saada ilmiötä aikaan ja arvioidaan kuinka usein se tapahtuu, ja tällöin aineisto painottaa sitä kuinka todennäköinen asia on. Tämä ei tietysti onnistu asioissa joita ei saada jotenkin konkretisoiduksi.

Toinen tapa suhtautua asiaan on heittää ilmiön todennäköisyysarviot pois. Silloin keskitytään siihen miten tieto asiasta on saatu. Eli mietitään että mikä on ilmiöstä saadun tiedon uskottavuus : Ilmestyksissähän meillä itse asiassa on henkilö joka väittää saaneensa ilmestyksen tai henkeytyksen. Toisin sanoen jos minä väitän saaneeni Jumalalta viestin ja tämän henkeyttäneenä kirjoittaneeni Pyhän Kirjan jota on seurattava, on kirja yhtä luotettava kuin mitä minä olen. Tätä ilmestyksen aitoutta tulisi jollain tavalla testata. Koska muuten palattaisiin jälleen siihen alkuperäiseen todennäköisyyskysymykseen. Pitää kysyä : "Mikä tekee tästä tiedosta luotettavan?" Tämä metodologinen tapa keskittyykin siihen miten tieto on hankittu.

Kun ilmestyksiä ja ihmeitä tarkastellaan historiallisella tasolla, niistä on helppo koota kertomuksia. Jumalaa on nähty ja kuultu ja ihmeitä on tapahtunut. Niistä löytyy kuvauksia. Tästä päästäänkin siihen, että kuinka luotettava tämä lähde on? Avuksi voidaan ottaa nykyaika. Jos ihmetarinoita on paljon se tarkoittaa sitä että ihmeitä pitäisi olla helppo tehdä. Törmäisimme siihen toistuvasti ja jatkuvasti. Tämä tietysti korostuu jos puhutaan nykyajasta, koska dokumentointivälineemme ovat nykyisin yleisiä.

Ilmiöissä on tarkasteltava "kuinka helppoa sellainen olisi väärentää" "kuinka usein sitä esitetään tapahtuvaksi" ja "kuinka usein se on dokumentoitu". Tästä saadaan arvioitua luotettavuutta tavalla joka ei vaadi nerojen aivoja tai tietoa tuonpuoleisen luonteesta. Sillä tässähän testataan sananvälittäjäihmisen luotettavuutta. Tästä saadaan kaksi kohtaa.
1: Jos jokin asia on helppo väärentää, se vaatii vahvemmat todisteet. Tästä hyvänä esimerkkinä on puolisoni esitys, jossa jos hän kuulisi spiritistisessä istunnossa ääniä, hän epäilisi ensin nauhuria koska sillä se on helppo tehdä.
2: Jos jokin asia esiintyy tarinoissa usein ja toistuvasti, se tarkoittaa sitä että joko ilmiö on yleinen, sitä tapahtuu koko ajan. Tai sitten ilmiö on harvinainen tai olematon ja siitä huijataan. Ero näiden välille on helppo tehdä: Jos ilmiö on yleinen sen toistettavuuden pitäisi olla helppoa. Sen kun ottaa ja menee ja tekee.

Mystikon tapa : Harjoite (rituaali) ja tunne.

Mystiikassa ei tämänkaltaiseen perusteluun ja todistamiseen painotuta. Tässä on korostunut platonismin sijasta uusplatonismi. Yksi suosituista versioista on se, että varsinaisen Jumalan alijumala on luonut maan. Ja tämä on virheellinen. Tämä maailma on siis vain epätäydellinen heijastuma, suorastaan vähän saastainen. Tässäkin Platonistinen ideamaailma on keskiössä mutta toisella tavalla kuin "siinä toisessa perinteessä".

Mystikkoja on tietysti nykypäivänäkin. Esimerkiksi Karen Armstron on kirjoittanut "Case for God" -kirjan. Hänen perusargumenttinsa on se, että "desert dogmien" (Juutalaisuus, Kristinusko ja Islam) apologeetat "eivät osaa". Armstrongista heille homma on yllä olevaa "tieteellistä todistamista", joka on lähtökohtaisesti väärä tapa. Armstrong luottaa silti Jumalaan kuin sarviinsa, sillä hänestä 1600 –luvulta eteenpäin uskonto on muuttanut perusluonteensa ja muuttunut stressireaktioiksi joissa rationalisoidaan asioita liikaa. Apologeetat ovat siis hänestä ikään kuin uskonnon "sairaustila". Siinä olemassaolon perustelu vie liikaa aikaa. Tässä prosessissa keskeisin saia, eli uskonnollinen tarinaperinne, myytti ja narratiivi latistuu historialliseksi faktuaaliseksi perustaksi.

Armstrongista sellaiset kysymykset kuin "Kävelikö Jeesus oikeasti vetten päällä" eivät ole merkityksellinen asia. Edes se, oliko hän puuseppä vai kivenhakkaaja on turha mietinnän kohde. Neitsyt Marian sukupuolellinen kokemattomuus on asiaa väärille uomille ohjaava miettimisen kohde. Edes sillä onko yksi, kaksi vai kaikki vai ei yhtään Raamatun henkilöistä elänyt koskaan ei ole ratkaisevaa.

Tämä tietysti kertoo vain siitä mitä uskonto ei hänen mukaansa ole.

Tästä saadaan kuitenkin avainymmärrys siihen miten uskonto hänestä on ; Tulkinta on mystistä ja moniselitteistä ja fundamentalismi on kirjaimellisuutta ja tulkintojen kieltämistä.Tämä jako pitää sinällään paikkaansa. Ei ole ihme että kreationistit ovat fundamentalisteja ja apologeetteja eivätkä mystikoita.

Armstrongin mielestä uskonto on harjoittamista (praxis). Kun ihminen ei mieti lainomaisuuksia vaan harjoittaa uskontoa, tästä seuraa se että ihminen tuntee ja kokee asioita. Ja tätä kautta hän esimerkiksi tuntee "pienuutta hyvällä tavalla". Tästä saadaan henkilökohtainen asian ymmärtäminen. Pelkkä analyysi on hänestä kylmää ja tämä kokemus jää puuttumaan. Siksi apologeettojen tapa onkin taitamatonta harjoittamista "unskillful practise".

Armstrongista Jeesuksen esimerkit ja opetukset tähtäävät käytännön uskonnon harjoittamiseen eikä siihen että tehtäisiin mitään todellisuutta koskevia väitteitä. Hänestä metafyysiset väitteet uskonnoista pitää tulkita etiikan kautta. Tämä tarkoittaa juurikin sitä että yhdistää uskonnon ja etiikan yhdeksi ja samaksi asiaksi.
1: Tämä on tietysti tuttua myös protestanteille; Heistähän uskonnon ulkopuolella ei ole etiikkaa joten ne ovat yksi ja sama asia. Josta seuraa se, että erimieliset ovat samanaikaisesti pahoja että väärässä. Tästä taas seuraa luonnollisesti ylemmyysasema muihin verrattuna. Ihmisellä on arvoa vain uskonnon kautta, joko kääntyneenä tai mahdollisena käännynnäisenä. Tätä korostetaan Helvettikertomuksilla joissa rangaistus on todellista. Kaikkihyvä Jumala voi hajoittaa tätä ihmisillä jos ja vain jos heillä ei tässä vaiheessa enää ole mitään arvoa.
Armstrongin kohdalla jako ei ole yhtä tiukka. Uskonnollinen metafysiikka voi olla vain yksi vaihtoehtoisista etiikan harjoittamisen muodoista. Armstrongin näkemys on siitä erikoinen että hän voi määritellä että "Jumala on rakkaus" ja sitten kun ihminen tuntee rakkautta, tämä on rakkauden aktualisaation muoto. Armstrongista tämä tulee vain olemassaolosta joka itsessään on rakkaus.

Minusta uskonto taas on ilmiö joka ei voi latistua pelkkään harjoittamiseen tai perususkomuksiin. Se on instituutio jolla on sääntöjä ja periteitä ja sen kannattajilla on tunteita. Koko tämä soppa yhtenä on uskonto. Yhden osan tarkastelu on sama kuin leikkaisi ihmiseltä jalan irti ja tarkastelisi tätä "ihmisenä".

Armstrong on tavallaan hyvin perinteinen mystikko. ; Hän ei mieti sitä että mysteerin kokemus voikin johtua siitä että ihmisen aivot, tarkkailuvälineet ja muut eivät olisikaan erehtyväisiä. Tämä on melko vahva alkuoletus. Se on juurikin samantapainen oletus, kuin että väittää että Raamatun kirjoittajalla on varma tieto tuonpuoleisesta. Itse olen suorastaan huvittunut siitä että nykyään on yllättävän paljon sellaisia ihmisiä, joiden mielestä uskovainen on yhdessä kokemuksessa erehtymättömänä mukana.

Tästä saadaan aihe kokonaiseen loppukaneettiin ja lukuun. Sillä monista eroistaan huolimatta takana on yhteinen asennoituminen. Ja tämän kautta niihin pitää rakentaa suhtautumisensa.

Arroganssia.

Mystikko ja apologeetta ovat tässä hyvinkin samanlaisia: Ensimmäinen olettaa varmaksi sen että hänen lävitseen virtaa totuus, jonka hän kykenee täysin erehtymättömästi tulkitsemaan, eikä suinkaan että hän on filtteri, jonka läpi kulkee kaikenlasta. Toinen olettaa että hän voi lukea Raamatun tarinat "Totuutena" ilman kirjan ja tarinantulkinnan tulkinnanvaraisuuksia. Kun maailmassa on erilaisia uskomuksia joissa kaikissa uskotaan eri kohdilla samalla tavalla, käy niin että molemmat esittävät olevansa pieniä erehtyväisiä ihmisiä. Mutta käytännössä he olettavat että juuri heidän oma tapansa on oikea ja muiden väärä. Ja he kuluttavat aika paljon voimavaroja siihenkin että he näyttävät miten erilaiset uskomukset eivät heidän omista lähtökohdistaan ole uskottavia. "Sinun uskosi on väärä ... tässä on minun, joka on oikein" on itsensä idolisointia (self-idolatry), jossa Jumala on vain oman itsen ja oman egon projektio. Se tietysti hivelee itsetuntoa, kun Jumalalla onkin samat mielipiteet kuin itsellä.

Jopa Descartes teki tämän virheen, jota kutsutaan nimellä kartesiolainen kehä : Hän oletti Jumalan ja saaneensa tältä täydellisen järjen. Ja hän kuvitteli itselleen täydellisen järjen josta hän oletti seuraukseksi Jumalan.

Tätä kautta on selvää että self-idolatry on sitä että esioletuksilla rakennetaan uskomuksella itselle erehtymättömyyden oikeus ja tällä erehtymättömyydellä rakennetaan uskottavuutta tälle uskomukselle. Se on pohjimmiltaan vetoamista eikä perustelua.

Erojakin saadaan, ja tätä kautta pääsen pistämään"rant"taliksi.

Olen sitä mieltä että apologeetikkojen yritys redusoida uskonnollisia kertomuksia totuusarvoihin on vain viittaus siihen sosiaaliseen tapaan joka kulttuurissa on. Se on vaatinut ja odottanut todistamista auktoriteettejen ja tunteiden sijaan. Tämä on työlästä ja vaatii ajattelua ja prosessointia. Tässä todistamistarvetta ja perustelua ja työtä ollaan valmiita tekemään. (Olipa sen laatu sitten vaikka miten huonoa, se onkin oma asiansa se.)

Armstrongin tapa tuntuu vielä ikävämmältä, koska se sisältää ignoraatiota. Kriittiset mielipiteet ja perusteleminen nähdään "turhana" : Arroganssia mystiikkaan tulee siitä että henkilö olettaa tietävänsä mitkä uskonnolliset tulkintatavat ovat oikeita ja mitkä vääriä. Tunteet ovat oikein ja todistustamiset ja perustelut ovat vääriä. Toisin päin ei saa olla. Ja ignorantteja siinä että pitävät tämän alkuoletustilanteen perustelemista turhana.
1: Yhtenä vallitsevina syinä ignoraatioon voi olla "pettymys". Eli kun apologeetoille esitetyt todisteluodotukset eivät ole vuosisatojen mittaisesta työmääristä huolimatta ole saaneet rakennettua mitään vakuuttavaa, on reagointina "Happamia sanoi kettu". Eli kun ei onnistuta, niin on kuin ei olisi haluttukaan.
2: Toisena, vielä vakavampana asiana, ignoraatioon taas liittyy koko ajattelun ja miettimisen arvon hylkääminen, se on "liian työlästä" ja "tylsää". Siksi sille ei nähdä mitään arvoa. Mielestäni juuri tämä on erityisen vakava asia.

Hauskinta tässä kaikessa on tietysti se että Armstrongin lähestymistapa ei ole modernia, vaikka sitä sellaisena myydään. Se on hyvinkin vanhoillista, kuin mystiikkan perinteeseen upotettua, eikä "uutta". Se on myös viite laajemmasta sosiaalisesta dekadenssista. Kaiken pitää olla niin helvetin helppoa ja asiatkin ovat vain "itsestäänselvyyksiä". Tälläisiin perusteluihin tutustuttua sitä alkaa ihmeesti kunnioittamaan perinteisiä flame-trolli-fundamentalistejakin.

Toistettu pakkaaminen.

Tämä juttu käsittelee taas häviötöntä pakkaamista. Tässä on tärkeää muistaa se, miten pakkaaminen keskittyy vaihtamiseen, kaikkea ei voida tietenkään vaihtaa toiseksi : Pakatun kun täytyy voida palauttaa takaisin lähtötilaansa purkamalla se. Eli pitää saada purkamalla juuri sama tulos kuin ennen pakkaamista on ollut. Kun lyhyt ohjelma sisältää vähemmän bittejä, se voi kattaa vain pienen osan. Jos meillä on vain 1 "normaalin numerojärjestelmän lukua" voimme ilmaista niillä 10 (0....9) vaihtoehtoa. Mutta kahdella voimme ilmaista sata erilaista vaihtoehtoa (00...99). On suorastaan ilmiselvää että kaikkea ei voida pakata. Häviöttömässä pakkauksessa tietysti voidaan toimia likiarvoilla, jolloin kaikki numerot 80...89 saavat arvon 8, mutta tässä purkaessa tuhoutuu tietoa: Jos meillä on se kasi, emme voi tietää onko se ollut 81, 84 tai jokin muu tässä välissä. Tällöin pakkaaminen ja purkaminen tuhoaisi informaatiota, eli se ei olisi häviötöntä.

Kuitenkin meillä on erilaisia pakkausohjelmia. Esimerkiksi ZIPpaaminen toimii meilläkin ihan mukavasti. Hyvä pakkausohjelma toimiikin siksi siten, että se yrittää etsiä redundanssia, toistuvuutta. On hyvä muistaa miten tämä liittyy "rakenteeseen": Merkkijonolla 111111111111111 on vähän rakennetta ja paljon redundanssia: Se voidaan tiivistää vaikka sanomalla että "15X1". Yksi tapa tehostaa pakkaamista on tietenkin se, että jos lopputulos onkin pidempi kuin ennen pakkaamista, ei kannata pakkata sitä. Eli esimerkiksi jos meillä on yllä oleva tilanne ja meillä pitääkin käsitellä teksti "15X1" emme voisi laittaa sitä sellaisenaan, koska ohjelma purkaisi sen väärin, jos kyse olisi yksinkertaisesta "päikseen vaihdosta" pakkaus merkitsisi että "111111111111111". (Kaikkeen toimivalla hyvällä häviöttömällä pakkauksen nyrkkisääntö on : Kaikki syötteet pitää voida käsitellä algoritmilla, eikä samaa lopputulosta saa tulla kahdesta eri syötteestä.) Tällöin tulos olisi pidempi kuin alkuperäinen. Pakkausohjelmaan voidaan tietysti laittaa vaikka apumerkki, eli se laittaa ensin merkin siitä onko käytetty algoritmia vai ei. Tällöin merkkijoni "111111111111111" tiivistyy vaikka muotoon "015X1" ja "15X1" olisi muotoa "115X1". Tällä tavalla voidaan ajatella että pakkaamiseen tulee monimuotoisuutta.

Moni ajattelee että pakkaamisohjelman uudelleenpyörittämisellä voidaan pakata jo pakattuja merkkijonoja ja saada tätä kautta vielä tuotakin lyhyempi pätkä. Näin ei ole.

Kun pakkaus palautuu siihen että se tunnistaa toisteisuutta pakattavasta aineistosta, määrää "rakenteen" määrä minimikoon. Redundanssia on rajallinen määrä. Kun on poistettu kaikki laskettavissa oleva redundanss, on saatu maksimitasoisesti pakattu tulos. Tässä on tietysti otettava huomioon se, että joskus toiseen kertaan pakkaaminen tosiaan pienentää aineistoa lisää ja kahden purkamisen jälkeen saadaan alkuperäinen aines palautettua. Tämä johtuu siitä että pakkaussysteemit eivät ole täydellisiä. Ne eivät tunnista ensimmäisellä kierroksella kaikkea redundanssia aineistosta. Parhaat pakkausohjelmat tunnistavat redundanssin hyvin ja silloin ne identifioivat ja käyttävät hyväkseen kaikkea aineistossa olevaa redundanssia.

Toistetusta pakkaamsiesta on siis hyötyä jos ja vain jos ensimmäinen pakkaaminen ei eliminoinutkaan kaikkea redundanssia. Eli jos pakkausohjelma säännönmukaisesti pienentää aineistoa, se johtuu siitä että sen suorittama pakkaaminen on alun perinkin puutteellista. Eli huonoissa pakkausohjelmissa toisto voi pienentää tulosta.

Esimerkiksi Huffmanin koodauksessa etsitään yleisin kirjainyhdistelmä ja korvataan niitä harvinaisimmilla lyhyemmillä. Näin ne joita aineistossa on vähän saavat pitkän koodauksen ja muut lyhyemmän. Voidaan kuvitella että Huffmanin koodaus tuottaa hahmopareja ensimmäisellä kerralla ja tätä kautta sitä voidaan jonkin verran pakata toisellakin kierroksella. Kuitenkin kun tässä pelataan todennäköisyyksillä, edustaa tämä tilanne vain pientä osaa "kaikista mahdollisista tilanteista". Eli vaikka pakkaamista voidaan tehdä kierros kierroksella, jokaisen kierroksen odotettavissa oleva pakkausteho kutistuu valtavan paljon. Eli aluksi se pakkaa (prosentuaalisesti verrattuna pakattavan merkkijonon pituuteen) paljon ja sen jälkeen aina vain (prosentuaalisesti) vähemmän ja vähemmän.

Tämä tarkoittaa sitä että ennen pitkää vastaan tulee raja, jonka jälkeen odotettavissa ei enää ole kutistumista. Jos käytössä on LZW -pakkaus, on se edellä mainuttua tehokkaampi. Tällöin pakkausta ei kannata yleensä uusia. Tosin tässä on mukana sellainen jännittävä ilmiö, että emme voi useinkaan tietää onko jokin merkkijono maksimaalisesti pakattu vai ei. Pakkaustehoa ei siksi saada millään algoritmilla ihan täydelliseksi. Mikä on eri asia kuin sanoa että ne eivät toimisi erinomaisen hyvin.

Itse asiassa pakattavuus on eräällä tavalla jännittävä ilmiö: Kun muistetaan että korkea algoritminen kompleksisuus on tilastollisesti yleinen merkkijonojen ominaisuus: Jos sattumalta arvotaan merkkijono, se osuu usein algoritmisesti kompleksiselle alueelle ja vain harvoin tulee tuloksia jossa olisi pitkä sarja toistuvaa. Pakattavuuden määrä kertoo eräänlaisesta "poikkeuksellisuudesta".

Järvenpään isä.

Isänpäivänä on aina hyvä hetki jauhaa pehmeitä. Sehän kuitenkin juhlana korostaa perhettä ja pehmeitä arvoja. Nykyään isän pitääkin olla sellainen. Ennen isät löi kirveellä ryssiä ja joi viinaa jotta oli miehiä. (Näin kertoo tarinat.)

Taivaan isästä.

Siksi, kun ollaan puhumassa pehmeitä, on paras ottaa aihepiiri jossa sitä on maksimaalisesti. Eli teologiasta. Taivaan Isähän on kristillisen kulttuurin tärkein isä. Hänestä taas saadaan tietoa Pojan kautta. Poika ikään kuin edustaa Isäänsä. Samasta asiastahan tässä on kyse, erottelua ei tarvitse tehdä.

Ja Jeesustahan pidetään leppoisana ja mukavana. Hän kulkee ihmisten keskuudessa, auttaa.

Mutta Hänessä on tietysti toinenkin puoli. Hän esimerkiksi kaataa rahanvaihtajien pöytiä, koska he tekevät kauppaa temppelissä. Tässähän Hän teki, Elina Koivistoa lainatakseni, "Hyvää syntiä", tai ainakin dekonstruoi synnin eli näytti että viha jota usein pidetään syntinä voi joskus olla hyvää ja oikeaa toimintaa. Tai oli syntinen. (Oikean tulkinnan valinta jääkööt muille ainakin nyt.) Keskiöön voisi nostaa myös Jeesuksen arroganssin ja ruikuttamisen. Tästä on paljon esimerkkejä. Esimerkiksi "Matteus 17:14-21" on seuraavaa: kaatumatautinen poika tuodaan parannettavaksi ja opetuslapset eivät saa tätä paranemaan. Jeesus valittaa siitä miten parantaminen onnistuisi jos olisi sinapinsiemenen verran uskoa. Tuo sukupolvi oli "epäuskoista ja kieroutunutta", ja Jeesus ihmetteli vihaiseen sävyyn kuinka kauan hän joutuu heitä kestämään. Jeesus on selvästi monin paikoin tuskastunut projektinsa onnistumisensa vuoksi. Hän valitti ja hänen asenteensa oli usein sellainen että se korosti sitä kuinka erinomainen Jeesus itse on ja muut eivät. Raamatussa Jeesus voi tuskastua myös siitä että hänen vertauksensa eivät tule ymmärretyiksi (Matteus 15:15-20) Tässä asenne on aika erikoinen, koska yleensä jos opettajan vertaus ei ole ymmärretty, se johtunee siitä että vertaus ei ollutkaan osuva. Jeesus taas tuskastui tyhmyydestä. Hän oli siis paitsi Suuri Auttaja, Suuri Parantaja ja Suuri Opettaja, myös Suuri Diiva.

Nämä piirteet ovat tavallaan loistavia, koska ne tekevät Jeesuksesta inhimillisen. Hänen tekonsa voi olla täydellinen ja tietonsa todellisuudesta kattavaa. (Oletan näin, joskin ihmettelen miksi Supertietäjät Jeesuksen tapaan yleensä kertovat sellaisista asioista kuten tunteista ja rakkaudesta, joita tavalliset ihmiset muutenkin puhuvat, mutta ei ratkaise Riemannin hypoteesia tai tee muuta vastaavaa, joka vaatisi mahtavaa tietämystä.) Asenne voi silti olla mitä on.

Teologisesti Jeesuksen Diivamaisuus ei ole yllätys, koska Hän edustaa Isäänsä. Vanhan Testamentin Jumala käskee, komentaa, jyrisee ja käyttäytyy muutenkin melko aggressiivisesti. Esimerkiksi maa aukeaa synnintekijöiden alta ja he kuolevat. Näin hän osoittaa että Käskyjä on syytä Totella. Jeesuksen asenne on tavallaan juuri sitä Vanhatestamentillista Jumaluutta. Ja ehkä sen vuoksi me yhdistämme tätä diiva -asennetta Jeesukseen, onhan kristillinen kulttuuri ottanut melko paljonkin etäisyyttä Vanhaan Testamenttiin.

Maan päällä kävelevistä Jumalista maan päälle.

Itseäni innostaa kuitenkin tehdä yhteyksiä ihmisiin. Minä olen isäni poika. Eräässä mielessä myös "edustan perhettä". Mikäli kasvatuksella ja/tai perimällä on vaikutusta siihen minkälainen ihminen on, on minussa tietysti jotain ainesta siltäkin suunnalta.

Ongelmana tässä on tietysti se, että minä, poika, muistutan yllättävän paljon juuri tuota yllä esittelemääni DiivaJeesusta. Mitä tämä kertoo isästä? Tiettyä samanlaisuutta on. Molemmat arvostavat lukemista ja tietämistä. Harrastuneisuus pyörii jollain tasolla historiassa - tosin eri aihepiireissä. Molemmat olemme olleet vartijoina. (Hän vuosikymmeniä kauemman rupeaman.) Voinen melko rohkeasti ja varmasti sanoa että "minun isi vetää sinun isiä turpaan". Hän siis täyttää ala-asteella olevien poikien ihanneisän roolin täydellisesti.

Tämä ei vaikuta hyvältä, sellaiselta jota haluaa isänpäivänä kertoa tai lukea? Ehkä syynä on se että alan vasta päästä vauhtiin.

Ongelmana on se, että jos "Vanhassa Testamentissa" Isä oli erilainen, ärjympi, kuin Poikansa, on tässä tapauksessa maan päällä tilanne hieman päinvastainen. Minun isilläkin on blogi, jossa hän kirjoittelee minua "pehmommin", itsensä näköisesti. (En nyt viittaa siihen neandertalilaiseen hänen blogiprofiilissaan.) Huomasin että hän kirjoitti isänpäivään liittyen omasta isästään, minun "Paapasta", joka on erityisen lempeä mies. Elämässä erilaisia asioita nähnyt, esimerkiksi omaisuuden menettänyt sodassa evakkoonpaon yhteydessä. Kodistaan korkeammalla ulkopolitiikalla rajattu. Ei kuitenkaan ole kyyninen herra. (Mistä minun pitäisi ottaa opikseni.) Taaksepäin katsoen sukupolvien lenkki näyttää vahvalta ja ilmiselvältä, mutta se on kaikkea muuta.

Ja jokainen sukupolvi on erilainen. (Eikä ihme, sallitaanhan kristinuskossakin isoja eroja Isän tähdittämän "Vanhan Testamentin" ja Pojan tähdittämän "Uuden Testamentin" välille.) Osittain erona voi olla tietysti ikäkin. Ehkä meidän suvussa arroganssi vähenee ja leppoisuus lisääntyy vanhemmiten, ihan geneettisesti. (Voinen vain toivoa.)

Minun isillä on hyvät hermot, ja Hamiltonin sääntö on ainakin minun kohdallani saanut kokea reunojen täräyttelyä. (Toista kannattaa evolutiivisesti kestää tämän säännön nojalla jos ja vain jos Hinta on pienempi kuin Etu kertaa Sukulaisuus.) Yleisesti voikin sanoa että pojasta voi päätellä asioita isästä monin paikoin "enemmän kuin luulisi", mutta toisaalla sitten "vähemmän kuin toivoisi".

---

En kuitenkaan jumaloi isääni. Sillä kokemuksieni mukaan Jumala ei "vastaa tai jeesaa". "Minun isä on parempi kuin Teidän Taivaan Isä!". (Ainakin minulle.)

Onko kauneus totuutta vai totuus kauneutta?

Usein törmää siihen että tieteessä puhutaan teorian kauneudesta, eleganssista. Tässä on muutamia näkökulmia tähän aiheeseen. Olen pyrkinyt valitsemaan ne niin että ne olisivat keskenään melko erilaisia mutta kuitenkin toisiinsa limittyviä (Ja tehnyt niin että niitä voi miettiä itse.):
1: Voidaan varsin hyvin sanoa että kauneus ei ole mikään irrallinen asia. Symmetria ja yksinkertaisuus ovat automaattisia seurauksia tietyistä tieteenmäärittelystä. Niissähän oletetaan että yksinkertaisempi selitys on parempi. Ja näihin viitataan kun jotain teoriaa perustellaan kauniiksi. (Kaavat ja yhtälöt itsessään eivät näytä kovin kauniilta.) Tämä ei tarkoita sitä että naturalismi todistaisi tiedon yksinkertaiseksi, symmetriseksi ja kauniiksi : Tulos ei ole seurausta tutkimuksesta vaan aksioomien valinnasta. Jos ja vain jos luonnontiede on totta se tarkoittaa sitä että nämä aksioomat on hyvin valittuja.
2: Ajatus itsessään ei ole totta. Voidaan varsin hyvin esittää että teorian matemaattinen kauneus ei ole mikään tosiasia. Pelkkä tieteellinen tutkimus riittää eikä viittaus estetiikkaan tuo mitään uutta tapaa käsitellä asiaa. Voidaankin sanoa että kauneus onkin vain matemaattisissa sfääreissä seikkailevien teoreettisten fyysikkojen työtä ohjaava heuristiikka, eikä koskaan mikään vakava argumentti. Kauneus ei todista mitään, ja tutkimus on perusteltava aina jotenkin muuten kuin sen kauneudella.
3: Kari Enqvist on esittänyt että tämä on myytti, joka esitetään jälkiviisaana. Hänestä esimerkiksi Gunnar Nordströmin yksikenttäinen painovoimateoria on matemaattisesti kauniimpi kuin Einsteinin kymmenenkenttäinen, mutta Einsteinin "rumempi" teoria on silti selvästi oikeampi.
4: Voi olla että kauneus on tarinankerronnallinen elementti, joka liittyy siihen että tutkimuksia puolustavat ihmiset joilla on myös tunneside suosikkiteorioihinsa. Eli kun paradigmassa kiistellään paremmuudesta, sen kannattajat näkevät siinä suosimassaan teorioissa kauneutta. He puolustavat tätä kauneutta, joka ei ole itse teoriassa "vaan heidän päissään". Kun joku teoria sitten yleistyy ja toinen, kilpailija, katoaa, katoaa samalla se kadonneen teorian puolustajien asiassa näkemä kauneus. Se, mikä jää jäljelle on taas voittajien näkemä kauneus. Näemme vain voittajien kauneuden, koska se esitetään meille. Vastustaja esitetään helpommin paitsi vääränä, myös "rumana". Tämä on yleinen virhe, jota tavataan historiantulkinnassa. Siinä tapahtumat nähdään narraationa tarinankerronnan kautta, jolloin tapahtumat näyttävät "jälkikäteen" paljon selvemmiltä ja automaattisemmilta kuin "ennen", ja tämä tapahtuu sitä kautta että tapahtumiin liitetään sankaruutta ja muuta "tarinallista maustetta".
5: Voi olla että kauneus on itse asiassa merkittävä elementti, mutta eri tavalla kuin luullaan. Tässä kauneus liittyy oivaltavuuteen ja sen ymmärtämiseen. Kun ihminen ymmärtää asioiden välisiä yhteyksiä, tämä on kauneutta. Hyvällä teorialla on siis vain runsas konsilienssi, valtavan runsas ja monisyinen yhteys monien muiden tällä hetkellä luotettujen teorioiden kanssa, jolloin kauneus on "yhdistävä voima", joka sitoo teorian toisiin teorioihin tehokkaasti. Tässä kauneus liitetään juuri tietynlaiseen tunteeseen.
6: Takana voi olla myös Kuhnin näkemys exemplarseista : Hänestä tieteen laadukkuus perustellaan sillä miten hyvin ne sopivat tiettyihin "ennakkotapauksiin". Eli on tietyt malliesimerkit "hyvästä tieteenteosta" ja asiat sitten vain ovat tai eivät ole analogisia näiden malliesimerkkien kanssa. Jos jokin tutkimus onnistuu olemaan hyvin samantapainen monen muun näkemyksen kanssa, se on "kaunis". Jos meillä olisi toiset malliesimerkit, jokin toinen olisi tietysti kaunis ja tämä voisi olla ruma. Esteettisyyskokemus voi syntyä sitä kautta että tiedettä ei ole formuloitu tiettyyn kaavaan, vaan sitä lähestytään samankaltaisuuden kautta, eikä sitä kautta miten hyvin se täyttää tietyt tieteenfilosofiset kaavat ja säännöt. Ero ei ole "tieteenfilosofisesti merkittävä", vaan "emotionaalisesti merkittävä". Koska analogisuuteen tässä kohden liittyy se että tieteen takana olevat säännöt ovat "puolitietoisella tasolla läsnä", niihin osutaan hyvin. Kaavamuodossa esitettynä sama muuttuu mekaaniseksi analyysiksi josta tunne -elementti voi kadota.

Kaikkien näiden kautta voidaan sanoa että "kauneudelle" ei ole selvää määritelmää, ja se tuntuukin olevan enemmän tieteentekijöiden hiljaista tietoa, kokemuksen ja harjoituksen mukanaan tuomaa näkemystä jota ei ole välttämättä muotoiltu ollenkaan tietoisesti sanalliseen muotoon. (Vaikka se kenties voitaisiin.) Kyseessä on tällöin enemmänkin pattern recognition -ilmiö.

Mutta entä jos silti?

Jos kaikesta huolimatta uskomme että totuus on kaunista ja/tai kauneus on totuutta, kauneuteen viittaaminen arvona vihjaa siihen suuntaan että pluralismi ei ole hyvä ratkaisu. Ei olekaan vain erilaisia mielipiteitä vaan näillä on sittenkin paremmuusjärjestys. Kauneus on se "jokin yhteinen mittari" jolla molemmat punnitaan. Jos kokemuksen kautta oppiminen otetaan huomioon, kauneuden luonne muuttuu ja se on enemmänkin hiljaista tietoa tieteenteosta, jolloin "yhteinen tieteen muoto" on olemassa. Ja se, että sitä ei ole formuloitu ja esitetty normatiivisen tieteenfilosofian perinteen mukaan ei tarkoita (1) sitä että mitään kriteeristöä ei olisi, kauneushan on jossain määrin arvioitavissa ja (2) tätä muotoilua ei voitaisi tehdä, eli tieteenfilosofit eivät onnistuisi lähestymään ja miettimään sitä mitä tämä kauneus tarkoittaa.

Kauneuteen viitataan tietysti usein relativismia lisäävänä tekijänä ja ajatellaan että se olisi jonkinlaista haihattelua. Mutta tällä tavalla käytettynä "jos on jokin tietty totuus" (olipa tämä normatiivista tieteenfilosofiaa tai tälläistä epämääräisempää kauneutta) jota voimme lähestyä, se tarkoittaa samalla tulkinnanvaraisuuden vähenemistä. Tietyt asiat muuttuvat tieteen historian varrella sellaisiksi että niihin ei ole enää järkevää uskoa. (Alkemia oli joskus järkevämpää kuin nyt. Koska tiede prosessina vähentää tulkintoja, se on peräti sen homma, "main job".)

I GET EMAIL!

..."ihmetteli miksi hän inhosi niin paljon ihmisiä, jotka sanoivat, ’en tarkoita tätä loukkaukseksi’. Ehkä se johtui siitä, että heistä oli helpompi sanoa niin, kuin jättää itse loukkaus sanomatta"
(Terry Pratchett, "Totuuden Torvi", sivu 109)

Sain sähköpostia. Tämä on sinällään erikoinen tapahtuma, koska en pidä sitä erityisen julkisena. Eikä minua muutenkaan muisteta kovin ahkerasti sähköpostitse. Tai puhelimella. Tai oikeastaan muutenkaan. Sosiaalinen elämäni koostuu enimmäkseen siitä että menen johonkin paikkaan tai meille tulee joku. Ja sitten lyömme toisiamme. Sähköpostini kuitenkin on löydettävissä. Se tosin vaatii hieman työtä ja penkomista. Viestin sisältö oli luonnollisesti sellainen, että sen eteen on valmis näkemäänkin vaivaa. Ei kai kukaan tekisi kaikkea sitä työtä tehdäkseen jotenkin toisin? Kaivamista on siis motivoinut tarve kertoa tämä asia.

Tosin minulle jäi hieman auki se, miksi sain tämän viestin. Ja miksi sain sen juuri nyt. Olen toki tottunut siihen että erilaiset uskovaiset tahot innostuvat ennen joulua tai ennen pääsiäi. Mutta yleensä se on ollut foorumiaktiivisuutta, ja nyt en ole aikoihin millekään foorumeille kirjoitellut mitään mistään.

Otsikko on siis täysin hyvän lehtimiestavan mukainen. Se ei ole "vanhanen" eli "koira puri miestä" vaan "uutinen" "mies puri koiraa".

Viestissä ilmoitettiin että kommentti oltiin lähetetty sähköpostiini, koska sitä ei haluttu julkiseksi, kuten blogikommentoinnissa käy. Tässä kohden on tietysti hupaisaa muistuttaa siitä että kirjesalaisuus on vastaanottajan oikeus. Voisin siis "lain mukaan" vain copy-pastettaa sisällön sellaisenaan. Mutta olkoon, on jopa minulla jotain kunniantajua. En ymmärtänyt sitä, miksi tämä tuli minulle juuri nyt. En ole ollut melko pitkään aikaan mitenkään erityisen "aktiivinen" missään. Mutta ymmärsin että on syytä jättää copy-pastettamatta.

Kommentointi ei sisältänyt "räyhäämistä". Se oli pikemminkin sellaista "asiallista kylmäkiskoisuutta", jossa kohteliaat sanakäänteet pintatasolla yhdistyvät siihen että rivien välistä voi lukea sen että hän ei liiaksi arvosta epävaatimatonta persoonaani sitten yhtään. (Ei liene yksin hän.) Viestittäjä oli laittanut loppuun nimensä, mikä osoittaa silmissäni ennen kaikkea suoraselkäisyyttä. Siinä seistään sanan takana, ja otetaan tarpeen vaatiessa jopa "juridinen vastuu" niistä, jos sille tielle ollaan menossa. (Nyt ei.) Nimi on minulle "iso asia".

Ja kun sen sosiaalisen kuonan kaapii pois, viestissä esitettiin jotain, jota kehtaisin kutsua "ihan kelpo kriittiseksi argumentiksi". Ja koska olen "positiivisella päällä" ajattelin että voisin ottaa sen keskiöön, sen sijaan että ottaisin valikoituja lainauksia näyttääkseni miten jollakulla muullakin kuin minulla on ns. "pää perseessä". (Ottakaa lukijat tämä siis sellaisena, että nyt minäkin pystyn samastumaan niihin joille kirjoittelen kommentteja.)

Viestin keskeisin sanoma.

Minun kerrottiin olevan "epäreilu" kirjoittajana. Vakavaksi tämän epäreiluuteni teki se, että yleisesti kannatan eri näkökulmia, erilaisia diskursseja, mutta kuitenkin käsittelen joitain asioita pelkästään negatiivisesti. Käsittelen "vaarallisia asioita" kuten pornografiaa ymmärtäväisesti ja esitän eri näkökantoja siihen. Mutta uskontoa käsittelen kuin se olisi pelkästään huono asia. Kirjoittajasta tästä sellainen fiilis, että "kaikki muu paitsi uskonto on hyväksyttävää".

Viestissä oli lainauksia ja viittauksia, joiden määrä tavallaan lämmitti : Kommentin sisältöjen perusteella voin sanoa että hän on selvästi lukenut blogiani. (What a shock! Joku lukee tätä? Hankkikaa elämä!)

Puolustuspuheeni.

Tämä epäreiluus on tavallaan selvä. Kannattamisesta ei kuitenkaan voida puhua, sillä tavoitteenani ei ole useinkaan asettua tiettyyn positioon - minulla on itse asiassa harvinaisen harvoissa asioissa kovin mainittavan vahvoja mielipiteitä.Tässä blogissa nostan pääasiassa esiin erilaisia diskursseja. Kaikista kirjoittamistani asioista en ole edes samaa mieltä. Tässä mielessä kannatan diskursseja. Mutta en ehdoitta.

En ole irrationalisti enkä relativisti. Näitä vastaan olen aina ja kaikkialla.

Vastustan niitä näkemyksiä joiden ilmiintulo ei ole "kriittisen diskurssin" sävyttämää.
Minulta saa siis tuomion kahdella tavalla :
1: Harjoittamalla keskustelua keskustelun vuoksi, eli näkökulma pitäisi hyväksyä vain sen takia että se on joko samanlainen tai erilainen. Mielestäni tämä on irrelevanttia, syntyy vain stignafuuliaa tai akrabadabraa ; Pelkkää puhetta ilman kunnon ajattelua. Huono filosofia ei yksinkertaisesti ole kiinnostavaa, olipa se uutta, vanhaa, suosittua, kuopattua tai mitä. Hyvä filosofia sen sijaan on kiinnostavaa, olipa se mitä yllämainituista tahansa. Siksi kun olen moittinut uskontoa, syynä on ollut se, että sen piirissä on käytetty tälläistä puhetta.
2: Harjoittamalla pseudopluralismia, eli sitä että korostetaan samanaikaisesti mielipiteenvapautta, kun taas käytetyt retoriset keinot viittaavat vahvasti siihen että oikeasti tavoitteena on tietyn ideologian hegemonian levittäminen ja muiden tukahduttaminen. Tätä kautta uskonnot osuvat asian ytimeen, sillä niissä on lähes poikkeuksetta sisäänrakennettu "natsimoottori" : Erimieliset ovat paitsi väärässä ja erehtyneitä, myös pahoja. Ja tähän liittyy usein rangaistusteema, ja tätä pidetään oikeutettuna rangaistuksena. Kun tälläistä yksisilmäisyyttä levitetään "uskonnonvapauden" nimellä, on selvä että saa "tietynlaista" kohtelua.

En anna kunnioitusta niille, jotka eivät sitä ansaitse. En anna juuri mitään "ilmaiseksi".

Lisäksi on hyvä muistaa että myös kriittinen diskurssi on positio, ja niitäkin on hyvä esitellä. Olenhan esittänyt täällä kritiikkiä pornografiallekin. Mielestäni olen myös esittänyt uskonnoistakin sellaisia juttuja jotka ovat pohjasävyltään jopa erityisen positiivisia. Mukana on tietysti sellaisiakin jotka ovat pohjasävyltään negatiivisia. En tietenkään väitä että olisin esittänyt kaiken. Jos olisin, en kirjoittaisi. Enkä usko että kaikkea tulen kirjoittamaankaan. Siihen ei aika riitä.

Haluaisinkin että minua epätasapuoliseksi moittiva aloittaa nettikierroksen jossa moittii kaikkia jotka ovat puolueellisia ja esittävät positiivisessa valossa tietyt asiat ja negatiivisessa tietyt asiat. Vihjaan että tietyt kristilliset blogit ovat hyviä aloittamispaikkoja tälläiselle. Siellä on vain viestejä jotka yrittävät kertoa miten hyvä ja positiivinen ja elämää suojeleva kristinusko on samalla kun "idän harhaopit" ja "ateismi" ja "darwinisminatsismi" ovat läpeensä pahoja tuomittavia kohteita, joiden edustajilla on toivoa jos ja vain jos he tajuaisivat kääntyä. (Mihin evoaivon tyhmyys ei tietenkään voi koskaan ikinä riittää.) Jotenkin olen varma että tälläistä viestintää ei ole tehty. Eikä tule tällä vihjeellä tekemäänkään. (If otherwise happens, colour me surpriced.)

Toki olen melko varma että syytös voi olla silti mahdollinen. Tässä kohden voisi vaikka ottaa esiin vaikka Michel Foucaultin näkemys siitä että tunteet ja esittäjän positiot ovat aiheen käsittelyssä läsnä : Ihminen käsittelee asioita ensisijaisesti tunteilla, jotka voivat olla joko hegemoniaa puolustavaa valtapeliä tai hegemoniaa vastustavaa valtapeliä : Hänestähän looginen rakennekaan ei itse asiassa etäännytä argumentoijaa aiheesta. Hänestä argumentin rakennetta tarvitaan juuri position esiintuomiseen. Argumentaatio siis tuo näissä aiheissa yksilön mielipiteet ja positiot vahvemmin esiin. Ei suinkaan tee niistä subjektista etäännytettyjä objektiivisia tosiasioista. Ja tälläisessäkin muodossa sillä on tietysti valtava arvo. Se tuo inhimillisen konstruktion ja siihen liittyvät tarkastelunäkökulmat esiin. Kissa nostetaan pöydälle, sen sijaan että piilotettaisiin kaappiin.

Mielestäni olen kuitenkin ollut "kohtuu reilu" uskonnolle. Olen pyrkinyt "ymmärtämään" silloinkin kun olen ollut erimielinen. Minusta hieman tuntuukin siitä että olen kirjoittanut positiiviseen sävyyn evoluutiosta mainitsematta niiden yhteyteen kreationismista. Ja kreationismia olen käsitellyt sillä kriittisyydellä mitä se diskurssi ansaitsee. Se ansaitsee saman, kuin vaikkapa rokotevastustus. Sitäkään en ole koskaan käsitellyt positiivisesti, sitä tukevasti.

Mutta ehkä kommentoija puhui "suuren yleisön" puolesta, ja olen ollut erityisen ilkeämielinen uskonnoille. Toivonkin että tässä kohden kommentoitaisiin siitä onko näin ollut. Joka tapauksessa yritän olla tarkempi tässä asiassa.

Ehkä minun on selvennettävä myös toista asiaa, jonka haluan tässä kohdassa nostaa esille.

Se on blogini "hiljainen teema". Nostan sitä sanatasolla melko vähän esiin. Mutta pyrin hieman ottamaan sitä mukaan kaikkeen. Se on surrealismi. Tavalla jolla minä sitä sovellan se ei ole irrationalismia.
1: Yksi syistä näkökulmaan on se, että olen "välitilan olija", en "vakavasti otettava filosofi" enkä kuitenkaan enää mallia "kyökki". Tämä asettumispaikka antaa luvan leikkiä, ilmaista asioita erilaisilla keinoilla ja tietenkin korostaa. Pyrin kirjoittamaan tekstiä hieman liioitellen, koska sitä kautta asioista saa hyvän otteen ja pääsee halutessaan jatkamaan eteenpäin.
2: Toinen syy on se, että se tapa, johon minut on "pakotettu". Minulla on "tiettyjä vaikeuksia" toimia ihmisten kanssa, en osaa "luonnostaan käyttäytyä oikein". On vain etikettiä tarkasti rajattuihin tilanteisiin, joita ei juuri kohtaa. (Josta seuraa se että ei oteta yhteyttä paitsi kun mennään jonnekin lyömään toisia.) Minä en tajua muita eivätkä muut minua.

3: Ja kolmas syy on siinä että suurimman osan ajasta ihmiset tuntuvat elävän erikoisessa semiloogisessa maailmassa. Ja vaikka ymmärtäisin heitä, en ymmärrä miten he voivat samanaikaisesti olla sellaisia ja olla rationaalisia. (Ei ihminen ole niin rationaalinen kuin mitä kehuu, eikä tämä ole välttämättä mikään hirveän paha asiakaan.)

Mutta se ei haittaa, koska kyseessä on kuitenkin kohtaaminen, aktio, ei lopullinen tieto. Yrityskin on eräänlainen ilmaisu halusta kontaktiin.
Tästä suuri huvin ja tuskan lähde on esimerkiksi byrokratia, joka tarjoaa loputtomia tarinoita tälläisestä "järjestelmällisestä hulluudesta" tai "asioiden järkevään hoitamiseen pyrkivää laajamittaisuutta joka yksityiskohtien kohdalla muistuttaa kovasti hulluutta". Surrealismin luonnetta voisi kuvata vaikka kuvan ja ornitologian kautta. Piirsin silkkiuikun:

Yksikään maailman silkkiuikku ei oikeasti näytä tuolta. Kuvahan on pieni ja kaksiulotteinen. Ja on siinä värityskin outo. Eikä vesikään missään ole tuollaista.

Sen sijaan silkkiuikun ominaispiirteet ovat korostetusti esillä. Ja tämänkaltaisen kuvan kautta voi oppia tunnistamaan oikean silkkiuikun. Haluaisin ja luulen että oppiminen sujuu tuosta paremmin kuin valokuvista, joissa lajin ominaispiirteitä ei ole tuon kuvan tapaan ylikorostettu. Surrealismi sellaisena kuin minä sitä harjoitan pyrkii olemaan juuri tällä tavalla "pedagoginen kone". Tämä onnistuu, niin erikoiselta kuin se ensivilkaisulla voi tuntua, tiettyjen absurdejen piirteiden mukaan ottamisen kautta.

Liioittelun varjopuoli on tietysti siinä, että jos sitä ei tunnista, se helposti tuntuu loukkaavalta. Ei hätää, olen tottunut kohtaamaan tämän. Olen saanut turpiini aikas monta kertaa.

Miellänkin tämän reagoinnin osittain samaksi, mitä Paul Klee, taiteilija jonka hahmoteorioita oma piirustustyylini "kuulemma" muistuttaa, sai kohdata. (Kommentoija on isäni. Hän on tietysti ehdoton auktoriteetti tässä asiassa. Ai miksi? Koska se hivelee minun egoani!) Kansallissosialistinen Saksa kun ei suvainnut modernia eikä kokeilevaa taidetta, vaan luokitteli Kleen tuotannon "rappiotaiteeksi" ja "sairaan mielen tuotoksiksi". Ehkä natsit olivat tässä peräti oikeassakin. Mutta ne olivat silti ihan kelpo taidetta.

---

Olen pitkään halunnut tehdä tämän otsikkoisen jutun. PZ Myersin blogia seuranneet tietänevät miksi.

Evoluution joustavuus

Evoluutiossahan on tärkeimpänä sen mekanismit, eli mutaatio, valinta ja geneettinen ajautuminen.

Ilmiötasolla evoluutiossa on kuitenkin muutakin. Tällä kertaa nostan esille asioita, jotka tekevät muutoksesta joustavaa. Nämä vaikuttavat siihen miten evoluutio voi edetä monenlaisiin asioihin. Mielestäni keskeisimpinä ovat seuraavat neljä asiaa:
1: Tinkering: Evoluutio käyttää vain sitä mitä on tarjolla. Siksi esimerkiksi hämähäkkien kehruunystyt eivät kehity de novo, tyhjästä. Ne ovat rakentuneet siten että varhaisempaa raajaa on muotoiltu ja erilaistettu. Evoluution polku ei siksi ole "Suoraan B", vaan itse asiassa mutkitellen A:sta B:hen. Itse asiassa samasta A:sta voi erikoistua mutkitellen useita erilaisia B:itä. Tätä kautta saadaan rakennettua geneettinen ennuste siitä että ne ovat paitsi rakenteeltaan samoja, myls rakentumintn on sitä että vanhoja, toisaalla käytettäviä, geenejä käytetään uudella tavalla jossain muualla.
2: Monitoimisuus mahdollistaa sen, että jokin toiminto voi erikoistua kahteen eri suuntaan. Jos jollain raajalla tunnetaan ja kävellään, siitä voi kehittyä joko parempi kävelyraaja tai tarkempi tuntoelin. (Kahdentamalla rakenne joskus saadaan jopa molempia.)
4: Päällekäisyys tarkoittaa sitä että toisen ominaisuuden kehittäminen ei välttämättä tuhoa uutta funktiota. Eli monessa tapauksessa "kakun voi sekä syödä että pitää". Esimerkiksi raaja joka on vain kävelyä varten voikin kehittää tunto -ominaisuuksiaan. Sillä voidaan silti kävellä. Syntyy sitä monitoimisuutta, joka voi sitten myöhemmin erilaistua.
4: Modulaarisuus on yksinkertaisesti taustalla oleva arkkitehtuuri, joka on rakenteeltaan tietynlainen: Se koostetaan toistolla ja toiston muuntelulla. Lepakon siipi syntyy kun eläimen sormia venytetään, ja välissä olevien solujen apoptoosiin vaikutetaan, eli ne kuolevat ja jättävät kuolematta eri tavalla. Näin syntyy ihopoimu jolla voi lentää. Modulaarisuus sallii sen, että tiettyjä rakenteita muutetaan ilman että kaikki muu muuttuu samalla. Tässä asiat kuitenkin liikkuvat suhteessa toisiinsa: Esimerkiksi kallon ja aivojen koko muuntuu suhteessa toisiinsa : Näin aivojen kasvaminen ei tarkoita että ne rusentuisivat kalloa vasten, vaan molemmat kasvavat samalla. Näin tarvitaan "vähemmän koon ohjausta". Eli rakenteiden mittasuhteet ovat erillisiä mutta joustavasti toisiinsa liittyneinä.

Jännittävää on tietysti se, että osat voivat erikoistua siten että ne muodostavat kiinteää yhteistoimintaa: Syynä on tietysti se, että osilla voi olla vanhoja toimintoja joita ei enää ole. Kun osat tekevät ensin yhdessä monitoimisuutta, jonka jälkeen ne erikoistuvat, ei osien tarvitse enää toimia "vanhalla pohjalla". Esimerkiksi geneettisesti hyönteisen siivissä on äyriäisten kidushaaroissa tarvittavia rakenteita. Ne eivät enää toimi hengittämisessä. Jos niistä poistaa kalvon tai jonkun muun yksittäisen osan, saa aikaan vain toimimattoman siiven. Syy on tietenkin se, että osat voivat muuntua kohtaamisen jälkeenkin, ja kehitysketjussa jonkun muodon ei tarvitse toimia "kaikkiall". Riittää että se toimii tässä yhdessä tapauksessa joka on läsnä. Tätä kautta voi syntyä jopa sellaisia rakenteita, jotka näyttävät osina siltä kuin ne täytyisi kaikki koota kerralla. Tärkeintä on vain muistaa että tinkering ja spesialisaatio voi tapahtua missä vaiheessa tahansa.

Siksi jos löytäisimme vaikkapa olennon joka liitää nahkaräpylöillä ja pitkillä sormilla, on syytä muistaa että tilannetta ei voida "ratkaista" ottamalla pitkää luuta tai nahkapoimua irti ja katsoa että sillä ei voi lentää. ja huomauttaa sitten että tämä on vakuuttava todiste että tämä ei ole voinut kehittyä evoluutiolla. Koska sormen pidentäminen pidentää sormien välissä olevaa poimua (Sikiönkehityksessäkin kallo ja aivot kasvavat "yhdessä", ja usein mutaatiossakin vaikutetaan laajempaan kokonaisuuteen.) Lyhyellä sormella ja kalvolla systeemi voikin olla räpylä, ja sellaisena ihan toimiva. Vähän isompi kalvo voi toimia liitämisessä ja niin edespäin. Mahdollisuus siis on olemassa.

Ehkä tärkein asia, joka tähän pitää liittää onkin kontingenssi. Evoluutio ei ole maalinhakua jossa on yksi toteutumistapa. Se ei tähtää parhaaseen tulokseen, vaan ainoastaan riittävän hyvään toimintaan. Keskiössä on hengissä selviäminen. Tätä kautta asioihin voi syntyä monenlaisia ratkaisuja eikä evoluutio useinkaan "toistu" identtisenä vaikka samoja olosuhteita toistettaisiinkin. Evoluution voima onkin juuri tässä joustavuudessa. Koska se voi muuttua moneen suuntaan, se tarkoittaa myös sitä että monenlaisiin ongelmiin voidaan sopeutua.

Tätä voi verrata koneisiin: Jos kone on älyttömän hienompivireinen kone on, sitä enemmän se keskittyy tiettyyn maaliin tietyssä tilanteessa. Nykyiset autot vaativat tietynlaisia bensiinejä. Vanhat bensiinimoottorit eivät ole yhtä hienostuneita, mutta niihin voidaan heittää hiekkaa. Koska niiden keskiössä on toiminta, ei täydellinen toiminta.

Pieni mietelmä avomielisyydestä : Sisäinen ja ulkoinen kriittisyys.

Tämä blogaus syntyi siitä että minulle esitettiin että "asioiden kirjoittaminen julkisesti" on erityisen hyvä asia. Että siinä ei elä omassa maailmassa. Sitten mietin, että miten se muuttuisi jos juttelisi vain niiden kanssa jotka ovat samaa mieltä. Ja jos juttelisi aina vain kina mielessä. Lähtökohta ei siis ole "mitenkään musertavan nerokas", mutta hei - sain koristeltua sitä parilla sivistyssanalla!

Aiheeksi tuli keskustelukulttuuri. Ja keskiössä on sana "avomielisyys", vaikka sitä ei juuri mainita. Tässä jutussa avomielisyys ei tarkoita sitä "pehmoa" tapaa jolla se yleensä käsitetään. Tämä lähestymistapa on enemmänkin tasapuolisuutta. Relativismin, kaiken sallimisen, sijasta keskiössä on jotain jota voisi kuvata sanaparilla "tasapainoinen kriittisyys". Eli se perinteinen "pidetään mieli avoimena mutta ei niin avoimena että aivot valuvat korvista."

Kerron aluksi homoista. Ennen oli homojen oikeuksien puolesta kamppailevia homoseksuaaleja, jotka olivat homoseksuaaleja avoimesti silloin kun yhteiskunta katsoi sitä pahalla. Näillä homoseksuaaleilla oli ihanne ja ideaali, jonka puolesta he taistelivat yhtenä rintamana. Nykyisin heidät hyväksytään, ja keskusteluissa näyttää aika isoa osaa saavan se, kuka on "riittävän homo", "liikaa homo", "sopivasti homo" ja "millä tavalla homo". Taistelijahomot kävivät ulkoista keskustelua ja homoluokittelijahomot taas sisäistä keskustelua.

Näissä on olennainen ero. Suuri osa niistä iskee suoraan ihmisen psyykeen. Suurin ongelma on tietysti se, että ihmiselle position ottaminen on ikään kuin automaatio. Meitä ei erikseen tarvitse pyytää että "ole jotain mieltä". Sen sijaan perusteluja joutuu vaatimaan paljon useammin. Epävarmoja ollaan vain asioista, joita ei "koeta tärkeiksi itselle".
1: Ulkoinen keskustelukulttuuri on ihmisille helppoa. Ulkoinen diskurssi on hyödyllinen koska sillä voidaan vaikka rajoittaa jonkun ryhmän toimintaa kuulumatta siihen itse. Esimerkiksi jos jokin taho toimii väärin, sitä voi vastustaa ja kritisoida. Tämä korostuukin vastustamisen alla, eli esimerkiksi jos jokin ryhmä yritetään vaientaa, tämä helposti kokoaa rivinsä ja aktivoituu puolustautumaan juuri tätä tiettyä hiljentämistä hakevaa tahoa vastaan. Tätä kautta käytetty vakuutuspuhekin keskittyy tiettyihin asioihin. (Pieni vihje: Ihmiset eivät tappele siitä mistä he ovat samaa mieltä. He tappelevat vain asioista josta he ovat erimielisiä.) Riskinä ulkoisessa keskustelukulttuurissa on tietysti se, että siinä oman ryhmän viat projisoidaan ulkopuolelle. Toiset demonisoidaan. Viat nähdään toisenlaisissa ihmisissä. Kritiikki "ulkopuolelta" taas otetaan helposti vain syytteenä ja se itse asiassa helposti vain "vahvistaa kuorta". Ulkopuolinen koetaan siis ikään kuin "hyökkääjänä" jota vastaan "puolustaudutaan" erilaisilla manöövereillä. Erimielinen on siis ensisijassa vastustaja. Mielipide harvoin muuttuu, ellei sellaiseksi sitten oteta jo valmiiksi otetun mielipiteen vahvistuminen mielessä. (Olipa argumentaation taso mitä tahansa, ja oltiinpa oltu parempia tai huonompia.) Toisaalta jos vastustaja nousee todella vahvaksi, ulkoinen keskustelukulttuuri pakottaa reagoimaan ja muuttamaan oppia.
2: Sisäinen keskustelukulttuuri taas vaatii vakaampia oloja, ja siinä asioista keskustellaan oman ryhmän sisällä. Sen heikkoutena on tietysti se, että se helposti tukee ryhmän vallitsevimpia hegemonioita. Koska keskustelu nousee oman ryhmän sisältä, se on helpommin lämminsävyisempää ja sen tuloksena jonkun mielipide jopa saattaa muuttua hieman johonkin suuntaan. Keskustelu hakee helpommin kompromissia.

Ulkoinen keskustelu käydään "toisia" vastaan ja se yhtenäistää ja tekee vahvan yhtenäisyyden tunteen. Siinä ei kuitenkaan helposti sallita erimielisyyttä rivien sisällä, ja muut nähdään pahoina. Tästä seuraa turhia kahtiajakojen ja leirinvetojen tekemistä. Sisäinen keskustelu taas muuttaa omaa ideologiaa, mutta se lisää myös ryhmän sisäistä hajaannusta, erilaiset mielipiteet kun sallitaan. Riskinä tässä on tietysti se, että ryhmän sisäisesti jakama hegemonia itse asiassa vahvistuu.

Sisäinen ja ulkoinen keskustelu uskonnon kautta.

Ulkoista diskurssia löytää esimerkiksi uskovaisten asioista. Luin Markku Vuoren "kauhistuksen kanahäkki" -kirjasen, joka käsitteli luonnehäiriöitä "amatööripohjalta". Siinä nousi esiin kuinka uskonnollisissa piireissä on yksilöitä jotka esimerkiksi pitävät perheen kaikkea valtaa miehille automaattisesti kuuluvana asiana. Eräs oli jopa esittänyt että jos mies päättää tappaa vaimonsa, se on tämän oma asia eikä ulkopuolisen rooli ole tulla väliin. Samanaikaisesti nämä samanlaisen ideologian ihmiset voivat syyttää ateismia kouluammuskelusta ja kaikesta muustakin, aina lamasta lähtien. (Puhumattakaan siitä mitä sana "evoluutikko" tarkoittaa joidenkin tahojen korvissa.) Tämänkaltaisista asioista ei kuule koskaan evankelioivilta, ja tämä sensuuri tarkoittaa juuri sitä että sisäinen keskustelukulttuuri estetään, tai se vähintään peitetään näkyvistä jolloin sen olemassaolo eräällä tavalla peitetään. Silloin ainut miten nämä esiintyvät ulospäin ovat pakosti ulkoista. Markku Vuori itse sen sijaan lähestyy asiaa tietenkin sisältäpäin, koska hän on vahvasti uskovainen mies. Hän toi sisälle sisäistä keskustelua.

Sisäistä keskustelua löytyy sen sijaan myös valtionkirkkomme puolella. Tästä on helppo löytää esimerkkejä. Esimerkiksi naispappeudesta väännetään kättä. Siitä on erimielisyyksiä. Samoin homoista ja heidän siunaamisestaan käydään keskusteluja. Ulospäin tilanne voi näyttää siltä että "moraalinen kompassi on hukassa", suuntaan tai toiseen. Sitä kun helposti odottaa että taholla olisi vain dogmaattinen kanta josta ei neuvotella.

Rajat eivät aina ole selviä. Esimerkiksi Vuoren ajatus on selvästi "puhdistaa omaa pesää", jolloin tälläisten asioiden esiintuominen ei olekaan mitään "ideologian huonoksi osoittamista" vaan sitä että muuttamalla tiettyjä asioita siitä tulee huomattavasti parempi. Hän on itse uskovainen, ja hän nostaa "kissan pöydälle". Kun asia nousee "omista piireistä" syynä on tuskin mikään Jumalaviha joka korttina nousee heti pöydälle jos vaikkapa minä huomaisin samaa ja kommentoisin samaa. (Koska tosiasiassa keskustelukulttuurissa on aina kyseessä paitsi se, mistä puhutaan myös se, kuka puhuu.)

Martti Luther taas osoitti että rajanveto on mutkikasta: Hänen uskonpuhdistuksensahan tavoite oli puhdistaa katolinen kirkko tietyistä asioista. Sen sijaan tulikin perustettua uusi ja oma. Ja keskustelukulttuuri oli ulkoista. Ja siinä missä sisäinen keskustelu voi olla sitä että kaksi tylsää akateemikkoa vääntää kättä pilkunpaikasta, ulkoisessa keskustelussa ei tässä tapauksessa rovioita säästety. Paavilta tuli jopa pullaa. (Mutta ei sellaista hyvää.)

Paras ratkaisu:

Jos minulta kysytään, minkälaista keskustelukulttuuria pitää olla, esitän että yleensä molempia.

Osoittaakseni tässä olevan pointin lainaan Mika Sipuraa: "siirrytään naiiviin uskontokritiikkiin. Halpaan wannabeedawkinsilaisuuteen, vapaa-ajattelijoiden nettikirjoittelun tasoiseen nakkikioskikirjallisuuteen. Uskonto on virus, joka johtaa mielenvikaisuuteen. Piäksävät, tappavat ja silpovat, ne hörhöt. Enqvist korostaa liian usein olevansa uskonnoton. Ei ateisti, ei agnostikko. Hän ei ole uskottava. Ei varsinkaan kun kirjan kolmas luku on ladattu kärjistyksillä jotka varmasti loukkaavat uskovia, ellei peräti Jumalaa. Moniin Enqvistin ajatuksiin on sinänsä helppo yhtyä. Hän tietää, hän tuntee, hän on nähnyt, hän on perehtynyt. Hänen reduktionisminsa lienee paras lähestymiskulma silloin kun sorrutaan metafysiikkaan. En silti ymmärrä miksi kirjassa täytyy jankuttaa ulkopuolista uskonnottomuutta silloin kun henki on taistelevan ateismin jostain Dawkinsin ja Hitchensin välistä. Kirja on niin ilmeinen, että tunnen itseni huijatuksi. Mitä ihmeen vedätystä?" Ateistit nimittäin todellakin harjoittavat lähes pelkkää ulkoista keskustelua. Näen tämän vastareaktiona siihen miten uskovaiset ovat vuosia demonisoineet ateisteja, darwinisteja ja muita vastaavia. Olen saanut oman osani ja ymmärrän vitutuksen. Mutta tarvitseeko paskan tasolle vajota? Valitettavsti vastaus on "joskus kyllä". Ulkoista diskurssia tulee käydä. Mutta ei siitä kannata "asuntoa tehdä". Tässä on kuitenkin selvää se, että pelkkää ulkoista keskustelua käyvä oppii vain paremmaksi moittijaksi. Oma idea taas on vain jokin jota suojataan, eikä se muutu ja kehity laadullisesti, korkeintaan epämääräisemmäksi.

Lainaan Sipuraa myös toisessa yhteydessä: "Olin polttaa ravintolassa liivinhihani kun viereisessä pöydässä istunut metroseksuaali suoritti katseellaan meille molemmille täydellisen ruumiintarkastuksen, avoimesti tuijottaen. Onko tämä joissain kulttuureissa tapana? Pitäisikö minun suvaita? Jätin lopulta äläkän nostamatta koska homoseksuaalien arvostelu ei ole sallittua. Näinhän me tasa-arvoa poljemme. Me piilorasistit, piilosovistit, piilonatsit. Naiset saavat haukkua ja nöyryyttää miehiä rajattomasti, koska parempi sukupuoli kyllä kestää. Muslimeita ei saa arvostella koska huonompi uskonto saattaisi siitä loukkaantua. Homoseksuaalien tapoja ei saa kritisoida, koska perverssit ovat kaiken muun luonnottoman ohella myös herkkiksiä. Tai ainakin media on." Sensuurikaan ei ole ratkaisu. Tässähän ulkoinen keskustelukulttuuri kannustetaan mahdollisimman pieneksi. Tällöin riskinä on se, että syntyy kaksoisstandardeja: Yhden seksuaalinen häirintä on toisen ruumiintarkastus-inventaario. Tämänkaltainen hyssyttely ei itse asiassa lisää suvaitsevaistuutta, vaan itse asiassa vähentää sitä. (Kun jossain vaiheessa on varmasti odotettavissa paljon ja demonisoivaa ulkoista diskurssia tästä aiheesta..) Eli sisäisen keskustelun ongelmana on se, että se pelkästään, itsessään, rakentaa kuplan. Ulkopuolisesta osasta ei ole kuin mielikuvia ja ennakkoasenteita, jotka eivät tietenkään muutu koska niiden kanssa tekemisissä oleminen vaatisi ulkoista keskustelua.

Keskustelulla ei siis tarkoiteta "kinastelua" eikä "rupatteluja", vaan jotain jossa on molempia. Metodina ne yhdistämällä syntyy ikään kuin menetelmä, jonka avulla voidaan löytää, analysoida ja ratkaista konflikteja. Pelkän ulkoisen keskustelun hakeminen rakentaa konflikteja. Ja pelkkä sisäinen keskustelu lakaise konfliktit pois silmistä, mutta ei poista konfliktin olemasaoloa.