Valkovuokkoja.

Äitienpäivä on Anna Jarvisin kehittämä juhla, jossa kunnioitetaan äitejä. Sitä juhlitaan monessa paikassa ympäri maailman toisena toukokuun sunnuntaina. Juhla on ajallisesti nuori, vasta 1900 -luvulla syntynyt. Tietenkin äitejä on juhlittu aikaisemminkin: Esimerkiksi äitiyttä juhlistettiin kreikassa, jossa juhlittiin Cybeleä, Kreikan jumalien äitiä. Tätä juhlaa pidettiin tosin kevätpäiväntasauksen aikoina. Roomassa oli tämän lisäksi myös matronalia, jona äideille annettiin lahjoja. On kuitenkin luultavaa että äitienpäivä ei ole niinkään tuotu näistä, eli kyseessä ei ole perinteen leviäminen eri uskonnon piireihin. Aihe on vain nostettu uudestaan esiin.

Luultavasti sota -aikana korostuneella naisten tasa -arvoistumisella - kun naisia meni tehtaille miesten sotien tuoman tyhjien vakanssien vuoksi ja tarvittiin tekijöitä - on tekemistä ilmiön yleistymisen kannalta ratkaiseva merkitys ; Panoksen kunnioittaminen tarkoittaa ikeen juhlimista. Tämä taas vaatii ikeen tunnustamista. Erikoista kyllä, tämä nousi esiin yleistyi juuri aikana, jolloin naiset alkoivat vapautua paikoin tästä ikeestä.

Erikoinen huomio on siinä, että juhlinta on muodostanut julkisia piirteitä, joissa käsitellään äitiyttä ylipäätään, laajemmin. Juhlan juuret olivat kuitenkin yksilöllisemmät: Anna Jarviksen alunperäisen idean mukaan oli juhlia juuri sitä omaa äitiä: "it was to be a singular possessive, for each family to honour their mother, not a plural possessive commemorating all mothers in the world." Kaupallisuutta sen ei pitänyt kannustaa. Samoin Suomessa presidentin jakama mitali tietyille äideille tietyssä määrin muuttaa äitiyden laajemmaksi ilmiöksi, mitalia kun ei anneta kaikille äideille.

Äitienpäivänä valkovuokkoteema on yleinen. Syynä on luultavasti se, että tämä on kevään ensimmäisiä kasveja ja se kukkii yleensä oikein runsaana juuri äitienpäivän ajakohdan tiimoilla. Lisäksi se on yleinen, joten sitä löytää vaikkapa niitä etsivä lapsi. Ehkä myös sillä on merkitystä että valkovuokko lisääntyy siementen lisäksi levittämällä juurakkoa ja maavartta maan alla, joten poimiminen ei vahingoita sitä samaan tapaan kuin sinivuokkoa. Lisäksi valkovuokko on ihan kaunis kukka.

Luultavasti vähemmälle mietinnälle ovat jääneet seuraavat seikat: Valkovuokko ei sisällä mettä, eli se ei varsinaisesti ruoki siinä vierailevia hyönteisiä. Samoin miettimättä on jäänyt luultavasti se että valkovuokon kaikki osat ovat tuoreena myrkyllisiä, ja myrkkyä liukenee maljakkoveteen asti. Myrkky on pääasiassa protoanemoniinia(C₅H₄O₂), krotonolihapon laktoni. Se antaa kasville kirpeän maun ja hajun. Aine on normaalisti kasvissa glykosidina, mutta se paljastuu entsymaattisesti jos kasvin rakennetta murskaa. Se aikaansaa kosketusallergiaa, ja . Lahjakimpun nauttiminen syömällä ei ole toivottavaa koska se voisi aiheuttaa kammiovärinää ja hengitysvaikeuksia, tappava annos on suunnilleen äitienpäiväkimpullinen, noin kolmekymmentä kasvia. jonka lisäksi kasvi tarjoaa saponiineja sekä glykosideja. "Suomen terveyskasvit" -kirjan mukaan sitä on käytetty kansanlääkinnässä sitä on käytetty reumaattisiin vaivoihin ja nivelsärkyjen hoitoon, mikä on erikoista koska kosketus aikaansaa helposti ihovaurioita ja rakkoja.

Minullakin on äiti. Joskus hänen kanssaan on mennyt hyvin, joskus ei niin kovin. En tarjoa kimppua sisäisesti. Kukka tulkoon kuvamuodossa, jotta välittyy vain se hyvä. Näin osoitan että juhlin häntä yksilönä, alunperäisen idean mukaisesti. Kaikesta huolimatta ja juuri sen vuoksi.

Tietoisuus tietoisuudesta

Kun puhutaan siitä miten ihmiset ovat erikoisen tietoisuutta, esiin nousee itsetietoisuus: Ihmisen tietoisuus tietoisuudestaan. Tämä ilmiö on toki olemassaoleva, ja sitä käytetään hyväksi esimerkiksi introspektiossa, itsetarkkailussa. Moni ajattelee että eläimetkin näkevät, mutta eivät tajua näkevänsä. Tätä kautta näkökyky eläimillä olisi vain tajuntaa, ei tietoisuutta, kuten ihmisellä.

Ilmiö/Asia on mielenfilosofiassa niin keskeinen, että tietoisuutta on tavattu jakaa kahtia tavalla joka ottaa juuri itsetietoisuuden keskiöön:
1: Fenomenaalinen tietoisuus, joka on subjektiivinen kokemus itseään. Tämä tietoisuus on yhtä kuin olla jotain.
2: Pääsytietoisuus, joka tarkoittaa sitä, että mielessä oleva informaatio on aivojen prosessointijärjestelmien saatavilla. Tämä on sama kuin olla tietoinen jostakin.

Ehkä perinteisin tapa suhtautua tietoisuuteen tietoisuudestaan löytyy Descartesin ajattelusta. Hänen tunnetuin ideansa tässä kohden oli kartesiolainen dualismi; Hän jaotti ihmisen erillisiin osiin: ruumiiseen ja mieleen. Hän veti skeptismin äärimmilleen ja päätti että sielu tietää, mutta havainnot voivat olla vaikka hallusinaatioita. Hänestä ihmisellä on metafyysisen suoraa ja varmaa tietoa omista ajatuksistaan, muttei näkökyvystään. Tietoisuus esimerkiksi näkökyvystä oli siis sielun kyky, ei elimellinen kyky.

Tätä näkemystä voi kritisoida parilla esimerkillä:
1: Antonin oireyhtymä on seurausta siitä että aivoissa näköhavainnoista vastaava aivokudos vaurioituu. Sama alue vastaa myös vanhoista visuaalisista muistoista. Vika on siis elimellinen ja konkreettinen. Tämä johtaa siihen että henkilö sokeutuu, mutta luulee olevansa täysin näkökykyinen. Eli vaikka hän ei näe mitään, hän ei itse tajua olevansa sokea. Henkilöltä ei ainoastaan katoa kyky nähdä vaan myös kyky ymmärtää, näkeekö hän vai ei. Tämän seurauksena he eivät suostu uskomaan että he ovat sokeita. Hän ei valehtele, vaan uskoo tämän väitteen. Tämän seurauksena sairas keksii vastauksia näköaistia koskeviin kysymyksiin, ne ovat tietenkin väärin.
2: Anosognosia taas on melko yleinen ja kaikille Antonio Damasion kirjoja lukeneille tuttu, aivovaurioista seurannut tila. Siinä potilas on halvaantunut, mutta hän ei kykene tunnistamaan halvaantumistaan. Hän luulee voivansa toimia normaalisti. Kun hänen käsketään nostaa halvaantunutta kättä, tämä voi nostaa toista kättään tai nostaa halvaantuneen kätensä toisen kätensä avulla. Hän voi selittää että hän ei halua nostaa kättään. Hänet saadaan tunnustamaan tilansa ajan mittaan, mutta tämänkin jälkeen yleistä on se, että potilas selittää että ongelma oli, mutta ei ole enää. Tunnustus koskee siis menneisyyttä, ei nykyhetkeä, vaikka itse tila on tietenkin ennallaan.

Nämä ovat esimerkkejä siitä miten tietoisuus tietoisuudesta on sidottu elimelliseen toimintaan. Tämä tarkoittaa sitä että ei ole mitään ruumiista irrallista tietoisuutta joka vain ohjastaa ruumista. Tiukkaan dualismiin uskomiseen ei tätä kautta ole syytä. Tämä ei tietenkään vielä kumoa sielua, mutta vaikuttaa sen käsittelyyn sen verran, että sielu ei pelkästään ohjaa ruumista kuin kaukosäätimestä. Prosessissa ruumis myös ohjaa sielua. Ruumis ei ole sielun marionetti, vaan siimat vähintään kulkevat kahteen suuntaan. Tai sitten mitään ruumiista erillistä sielua ei ole, vaan tietoisuus on seurausta pelkästä aivotoiminnasta.

Osaus

"Et vaan osaa!"

Ihmiset ovat yleensä arvostaneet tietoa ja taitoa. Tosin on hyvä huomata, kuinka esimerkiksi se tieto ja taito, jota shamaaneilla suomenniemellä oli on sisällöltään sellaista jota nykysuomalainen ei yleensä pidä lainkaan tietona. Se on osittain kulttuurisidonnaista. Tosin uskon että taito tehdä kivikirveitä tai taito sytyttää nuotio ilman tulitikkuja on kaikista nykyihmisistäkin taito, ja suomenniemen shamaani arvostaisi taitoa säilöä tusinan sortin sillejä lasipurkkeihin.

Kreikkalaisten tietoa tarkoittava epistëmë -sana on tässä kohdassa hyvä, koska se tarkoittaa sekä tietoa että taitoa yhdistyneenä. Esimerkiksi Platon oli sitä mieltä että taidon perustana on se, että ihmisellä on eidos, joka on "idea"/"malli" jonka hän pyrkii tuomaan esiin. Taitoa ei siis ollut hänestä ilman tietoa. Tämä tarkoittaa sitä että Platonin mukaan tieto terveyden olemuksesta johtaa hyväksi lääkäriksi. Tämä tapa kohdata osaaminen johtaa siihen että erottelu jossa teoreettinen tieto ja ammattitaito ovat kuin erilaisia asioita, on hieman keinotekoinen.

Tietenkin tätä voitiin jakaa muutamalla tavalla. Tällöin taitotieto ikään kuin jaetaan osiin jotka kaikki ovat samaa epistemeä, mutta niillä on kaikilla on hieman oma roolinsa. Tässä jaottelussa Aristoteles on tärkeää, koska hän otti lähtökohdaksi tavoitteen. Koska hänestä teleologinen selittäminen, päämääräsyihin viittaaminen, oli erityisen hyvä asia, on luonnollista että hän keskittyi siihen ihmisten toiminnan kohdalla. Siihen, jos johonkin, se sopiikin lähes täydellisesti. Platon korosti siis taitoa, ja Aristoteles eritteli mitä erilaisia tavoitteita taidoilla on. Aristoteleellä tavoitteellisesti toimivan ulkopuolella oli ihminen, joka toimi sattumanvaraisesti. Sellainen ei voinut osata. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että tieto ja taito on määritelty siksi että osaa keinot päämäärän tavoittamiseksi. Ne ovat tätä kautta aina välineitä, jotka saavat arvonsa vain sitä kautta että ne antavat tehoa tavoitteen saavuttamiseen.

Tästä saadaankin tärkein, tai ainakin käytetyin perusjaottelu asioille.
1: Theoria (theöretike) teoreettinen osaaminen. Aristoteleen mukaan tämä oli sitä että tavoite suuntautuu asioitten ymmärtämiseen pelkän luonteen tajuamisen. Teoreetikon viisaus on sofiaa; Siinä katsotaan mikä on tarkastelijasta riippumatta. Tämän keskittymiskenttä onkin siis oleminen ja sen luonne sinällään.
2: Praxis (praktike) , käytännöllinen osaaminen. Aristoteles jakoi tämän sellaiseksi jolla on toiminta päämääränään. Aristoteleen mukaan praksis -osaamisen viisaus on fronesis, joka koostuu siitä tiedosta ja ymmärryksestä mitkä asiat ovat hyviä. Georg Henrik von Wright tähdensi tätä tilannetta sillä, että se on tekemistä (doing). Praxis liitetään myös sosiaalisuuteen: Ihmisen sosiaaliset toimintatavat joiden kautta hän elää, on ja toimii sosiaalisessa ympäristössään.
3: Poiesis (poiëtike), valmistava osaaminen. Aristoteleen mukaan tämä oli sellaista jonka lopputuloksena oli erillinen konkreettinen tuotos. Poiesis -viisaus on nimeltään techne, joka muodostuu siitä että se on ihmisen teknologisen ymmärtämisen aluetta, jonka tehtävä on aikaansaada hyödykkeitä tehokkaasti. von Wrightin mukaan tämä taas oli valmistamista (making). Tässä syntyy tai tuotetaan innovaatioita, joissa kiinnostaa kaksi asiaa (1) funktio, niiden toimiminen ja rooli, joka voi olla vaikka niinkin abstrakti kuin taideteoksen kauneus, tai niin konkreettinen kuin moottorisahan kyky katkaista puu. Toinen asia, mikä näissä kiinnostaa on (2) omistaminen. Ne kuuluvat jollekulle.
+: Parousia, tieto tulevaisuudesta. Tämä ei ollut mukana Aristoteleen klassisessa jaottelussa, mutta se on kuitenkin mielestäni tärkeä osa -alue. Kristinuskossa tietoa laajennettiin tulevaisuuteen ja tuntemattomaan sekä tiedostamattomaan. Tämä tieto on näkemystietoa, joka tavoitellaan henkisiksi ja mystisiksi mielletyillä keinoilla : askeesilla ja meditaatiolla. Tämä on tuttu shamanismista ja monesta muusta uskonnollisesta ja mystisestä toiminnasta, mutta modernina aikana tähän voidaan sovittaa intuitiomainen tacit knowledge, hiljainen tieto. Parousia -viisaus voitaisiin tiivistää sanaan intuitio. Tähän voidaan liittää myös tunteet.

Kuoren vahvistaminen.

Matemaatikko-mystikon, Blaise Pascalin, "Mietteitä" -teos on tullut erityisen tunnetuksi yhdestä kohdastaan. Siinä esitellään Pascalin vaaka. Sen idea on yksinkertaisesti se, että Pascal oli huolissaan koska kaikki eivät uskoneet Jumalaan. Siksi hän yritti keksiä perustelun sille miksi uskominen olisi kannattavaa. Hän lähestyi asiaa uhkapelien näkökulmasta, mikä voi tietysti olla erikoista kun muistaa etttä uskovaiset usein pitävät uhkapeliä moraalittomana asiana.

Lopputuloksen idea on yksinkertaisesti se, että Pascalin mukaan panos joka laitettiin uskomiseen oli pieni, mutta mahdollinen voitto oli ääretön. Siksi vaikka Jumala olisi kuinka (nollaa suuremmin epätodennäköinen), kannatti pelata. Voiton odotusarvo oli näillä ehdoilla ääretön. Ja jos henkilö ei usko, ja Jumala olikin olemassa, seuraukset olivat hirvittävät. Helvetti ei ollut mikään mukava paikka ja siellä vietettiin ikuisuus. Ja jos henkilö uskoo ja Jumalaa ei ole, tappiota ei ole luvassa, vaan elämä on suunnilleen samanlaista kuin elämä ilman uskontoa. Pascalin mukaan Jumalaan kannatti tämän vuoksi uskoa vaikka Jumalan todennäköisyyttä piti todella pienenä. Pascalin perusteluhan ei itse asiassa ole Jumalatodistus, koska se ei perustele miksi asiat viittaisivat Jumalan olemassaoloon. Se oli pelkkä kannattavuuslaskelma uskomiselle.^ð

Toinen vastaava tilanne on tietenkin se, että uskontoa perustellaan onnellisuuden tuojana. Tällöin uskontoa perustellaan, ei sillä että sen väite olisi totuusarvoltaan suuri, siihen että se tuo hyvää mieltä. Ja että siksi usea luottaa siihen. Tällöin uskontoa ei perustelle Jumalalla vaan sillä että sillä on yhteiskunnallinen tilaus.^⌂ Tällöin ajatellaan että etenkin heikoimmat saavat turvaverkon, johon putoavat.^º Olennaista tässä kysymyksessäkin on se, että tämä ei itse asiassa mitenkään perustele Jumalan olemassaoloa. Se itse asiassa perustelee sitä miksi kirkko olisi hyvä olla olemassa vaikka Jumalaa ei olisikaan olemassa.

Näihin suhtautuminen on ongelmallista, koska ne eivät itse asiassa perustele uskon kohdetta. Näiden ongelmina on se, että ihminen ei voi vain alkaa uskomaan johonkin mihin hän ei usko. Tästä hyvänä esimerkkinä toiminee placebo. Vaikka joku paranee placebon avulla sairauksista, ei ole järkevää heittää että sinun täytyy nyt hyväksyä tämä karkkiterapia syöpähoidoksi, koska jos et usko, et saa placebovaikutusta ja jos uskot, saat siitä oikeaa etua paranemiseesi. Ihminen ei ala uskomaan johonkin asiaan sen vuoksi, että se olisi kannattavaa, jos hän ei usko asiaa. Jos kerrot masentuneelle että hän muuttuu onnelliseksi, kun vain lopettaa uskomasta että maailma on ikävä paikka, niin väite voi olla hyvinkin totta, mutta ei se tilannetta silti muuta mihinkään. Masentunut ei luovu negatiivisista käsityksistään maailmasta, vaikka nämä olisivatkin hänen masennuksensa syy, vaan sen vuoksi että joku kertoo että toisenlainen valinta tekisi elämästä mukavampaa. Eihän mukavuus kuitenkaan juuri kenestäkään muuta tosiasioita.

Tähän liittyy tietenkin se, että tämänkaltaiset kannanotot ovat sellaisia että niillä on luonne. Se on assimilaatiota vahvistava luonne. Toisin sanoen, niillä ei käännytetä ja vakuuteta niitä jotka eivät usko, mutta jos niitä esitetään niille jotka uskovat, nämä ovat entistä vahvemmin uskovia. Kansankielellä tätä sanottaisiin "kuoren vahvistamiseksi". Tämänkaltaiset argumentit ovat olennaisen tärkeitä, kun käsitellään aivopesua. Sen kohdalla on syytä huomata, että systeemi toimii siten että (1) rikotaan toisen eheys (2) syötetään uusi näkemys (3) vahvistetaan uusi näkemys. Tämänkaltaiset ovat sitä viimeisen vaiheen toteutusta. Pascal ei tietenkään ollut aivopesijä, koska hän ei "soveltanut prosessia". Hän päin vastoin yritti saada tällä henkilöt hakeutumaan uskonnon pariin. Tämä argumentti on siis esitetty toimimattomaan kontekstiin.

Vertausta käyttäen tämä on kuin heittäisi siemeniä kivenkoloon jota ei ole ensin lannoittanut. Usea uskovainen esittää sitä juuri näin.

Pascal oli näitä toimijoita fiksumpi, koska tässä samassa kirjassa hän käsittelee (vähemmän tunnetusti) sen, että tässä vaiheessa henkilö vasta haluaa uskoon, eikä usko. Hän ei siis uskonut että tämä argumentti jotenkin vaikuttaisi siihen että henkilö uskoisi Jumalan olemassaolon todennäköisyyden olevan suuri, mikä taas on sen uskomisen tärkeimpiä tunnuspiirteitä. Tässä kohden hän suosittelee sitä että alkaa aktiivisesti hakea parannusta uskonpuutteeseen. Tässä kohden hän kehottaa katsomaan jotakuta joka on kääntynyt uskoon ja seurata tämän toimintatapoja. Hän mainitsee seuraamisen, seuranvalinnan, vihkiveden ja rituaalien käytön. Kun ihminen ei seurustele kuin uskovaisten kanssa, ja torjuu kaikki muut informaation lähteet eikä susotu ottamaan niitä kuin kritiikin kohteena käsittelyyn, hän luonnollisesti muuttaa ajatteluaan. Nämä jutut toimivat usein, ja juuri siksi niitä käytetäänkin aivopesun välineinä. Tosin Pascalin eduksi on sanottava se, että aivopesutilanteessa yleensä ei kysytä kohteelta sitä haluaako hän käsittelyä vai ei. Tässä tapauksessa samalle metodin alle hakeudutaan itse ja vapaaehtoisesti.

---

ð Tässä kohden on hyvä huomata, että jos todennäköisyyden arvio tasan nollaksi, uskominen maksaa sen panoksen verran. Tämän vuoksi tilanne ei vakuuta ihmisiä. Olen käyttänyt tästä käytännössä aika vahvaa osoitusta siten, että olen esittänyt että tarjoan jokaiselle pelastumista. Ideana on se, että kun lähettää tililleni kertasummana jonkun määrän rahaa, saa sitten paratiisissa tämän rahan kymmenkertaisena takaisin joka ikinen päivä. Koska siellä vietetään äärettömän paljon aikaa, voiton odotusarvo nousee äärettömäksi vaikka vain tosi harva päätyisi paratiisiin. Vaikka olen antanut pankkitilinnumeroni mukaan, ei kukaan ole toistaiseksi maksanut tililleni mitään summaa. Edes 10 senttiä.
⌂ Tässä ajatellaan että tietty määrä ihmisistä hakeutuu kirkkoon. Ateistien määrä pysyy heistä suhteellisen vakiona, koska sen markkinat ovat tyydyttyneet. Sen määrän kasvattaminen olisi sen mielestä hukkaan heitettyä rahaa. Tosin he ovat yleensä hieman raaputtamalla myös kirkkoon automaattiliittymisen kannattajia; Syy taitaa olla siinä että valtionuskonnon suuri suosio johtuu siitä että sen sisällä on paljon hang -aroundeja, jotka jos eivät liittyisi kasteen kautta kirkkoon, jäisivät ulkopuolisiksi. Ongelmana on tietysti se, että nyt eroaminen on aktio, joten se vaatii aktiivisen kannanoton, kun taas jäsenenä pysyminen on passiivista. Itse uskon että luterilainen kirkko on suuri lähinnä tästä syystä ; Siihen päädytään pääasiassa suvun kautta, ei kääntymisen tai haluamisen tai muun aktion kautta. Tämä on tietenkin mahdollista vain sen vuoksi että luterilainen kirkkomme on erittäin liberaali, sillä on itse asiassa erittäin vähän vaateita jäseniään kohtaan. Jos se esittäisi moraalikannanottoja tai muuten ohjailisi elämää ja esittäisi vaateita, se ei olisi yhtä suosittu. Ja jos ateismi olisi alkutila ja se olisi yhtä passiivinen, sen kannattajina olisi miltei sama määrä jäseniä.
º Mielestäni tässä olisi syytä miettiä, ei sitä moniko hakee lohtua väestörekisteristä, vaan sitä että putoajille sekulaarimpi yhteiskunta tarjoaa pappien sijasta komboa KELA-lääkäri-psykiatri. Kun katsotaan uskovaisia ja ateisteja, huomataan että vain osa uskovaisista hakee avun kirkon piiristä, ja kaikki käyttävät näitä sekulaareja vaihtoehtoja.

Ohi puhuminen.

Melko usein keskustelussa tulee vastaan solmutilanteita, joissa tahot puhuvat toistensa ohi. Tällöin tilanteet ovat usein sellaisia että ne johtuvat perspektiivien pluramismista. Tällöin erimielisyys johtuu siitä että eri määrittelyillä tilanteet (1) näyttävät erilaisilta ja (2)vaativat erilaisia selitystasoja.

Nämä ovat yleisiä etenkin kun puhutaan teologisista kysymyksistä. Ja tämän vuoksi suurin osa missään ikinä koskaan käydyistä teologisista keskusteluista ei ole koskaan alkanut olemaan keskustelua. Kyseessä on yleensä ristiinjulistamistilanne. Tälläisessä tilanteessa filosofia ja totuuden etsijää luonnollisesti vituttaa.

Tästä on hyvä huomata esimerkken tasolla:

Kun selitystasot vaihtuvat, käsitellään olennaisia asioita. On nimittäin selvää että jotkut kysymykset ovat mielenkiintoisia ja toiset eivät ole. Esimerkiksi kysymys siitä "miltä punainen maistuu" tai "onko totuus suurempi kuin makkara" eivät ole järkeviä kysymyksiä. Se, että kysymys voidaan esittää ei tarkoita että siihen olisi mielekästä vastata. Tätä kautta tärkein kysymysjaottelu lienee Aristoteleen jaon soveltaminen: Hänellä erilaisia selityksiä olivat (1) Aineellinen syy, eli aine josta asiat on tehty. (2) Formaalinen syy, eli muoto tai olemus, joka on malli sille, millainen asian tulisi olla. (3) Aiheuttava syy eli aiheuttaja, se josta muutos sai alkunsa. (4) Finaalinen syy, eli tarkoitus tai loppu, johon on tarkoitus päästä. Näistä 3. kohdan selitys tarjoaa mekanistisen selityksen ja finalistinen tarjoaa teleologisen selityksen. Tätä voidaan karkeasti kuvata sillä, että jos pitää selittää miksi kivi on maassa, riittää mekanistinen selitys. Jos taas pitää selvittää miksi ihmiset usein ajavat huonosti pumpatuilla polkupyörillä, ei selitykseksi enää riitä se, että paineen vuoksi kaasumolekyylit pakenevat ulos renkaasta jolloin se löystyy ajan mittaan. Sen sijaan pitää vedota siihen että he eivät viitsi avata korkkia, pumppaa ilmaa sisään ja laitta korkkia takaisin, ja selittää tätä esimerkiksi uskomuksella siitä että löysät renkaat ovat pehmeämmän kyydin tae tai että ihmiset vain ovat laiskoja tai ajattelemattomia.

Kun tässä kohdassa uskovainen kohtaa ateistin, uskovaista ei tietenkään kiinnosta mikään evoluutio selityksenä. Vaikka hän hyväksyisi sen "oikeana luonnontieteellisenä selityksenä", se ei riitä hänelle, koska hän ajattelee että kaikki luonnossa, myös ihminen, on olemassa jumalallisen tavoitteen vuoksi. Silloin riittävä selitys syntyy vain ja ainoastaan teleologisen selitystason kautta. Pelkkä mekanismi ei riitä tässä ajattelutavassa. Kun taas ateisti ajattelee, hänestä teleologinen selitys on mieletön. Mekanistinen selitys on riittävä ja suorastaan paras tapa selittää. Teleologinen selittäminen johtaa vain keskustelun siirtämisen satuiluun ja epäkonkreettiin haihatteluun. Tässä kohdassa tyypillisesti uskova yrittää selittää teleologisen selityksen tarvetta ateistille ja ateisti tarjoaa mekanistista selitystä. Tosiasiassa toinen ei voi vakuuttua koska vastaukset jota he tarjoavat toisilleen ovat toisen määrittelykentässä irrelevantteja.

Jos taas käsittelyssä itse asia näyttää erilaiselta, on kyse siitä että molemmat kannat pitävät samoja asioita tärkeinä, mutta ne on määritelty eri tavoilla, jolloin samat asiat tarkoittavat eri tahoilla hieman eri asiaa. Helppo esimerkki tälläisestä löytyy vastuun käsitteen kautta. Uskovaisen kannalta vastuu on järkevä vain jos joku on vastuussa jollekulle.¹ Tällöin ateisti on tietysti vastuuton, koska ateisti on vastuussa vain itselleen. Tässä kohden itselleen vastuussa oleminen on subjektiivista ja huono lähtökohta keskustella etiikasta. Kuitenkin jos ateisti ottaa vaikkapa Sartren näkemyksen, siinä vastuuta on vain siellä missä on vapautta. Jumalalliset käskyt rajoittavat, joten niiden seuraaja vain myy vapautensa pois. Tätä kautta Jumalan käskyjä totteleva on vastuuton. Tosiasiassa nämä määritelmät ovat toistensa kanssa ristissä, ja ongelmana on se, että jos uskovainen vaatii ateistia jotenkin nielemään oman määritelmänsä, tämä ottaa vallankäytöllisen aseman ja pomottaa toista antamalla toiselle lupaa pomottaa itseään takaisin. Tosiasiassa tässä kohden ei voida muuta kuin puhua toisen kanssa ristiin. Se voittaa jonka määritelmä hyväksytään. Siksi on olennaista kysyä sitä, miksi pitäisi suostua pelaamaan toisen määrittelyleikkiä.

Tätä kautta suurin osa "henkevistä keskusteluista" ovat joko samanmielisten selkään taputtelua tai erimielisille inttämistä ottamatta toisen merkityskenttää huomioon. Tämän vuoksi uskontokeskustelu on yleisesti ottaen turhaa. Se ei koskaan johda yhtään mihinkään.

Ehkä tämän vuoksi olen agnostikko.

---

1 Toki tässä on sellainen erikoinen juttu että sen mukaan Jumala, joka ei ole vastuussa kuin itselleen olisi vastuuton. Tämä muuttaisi Jumalan pahaksi heti jos vastuuttomuus sidotaan epäeettisyyteen. Jos taas on jokin laki jota Jumala seuraa, niin sitten Jumalalla ei tehtäisi mitään ja koko teistinen näkemys muuttuu turhaksi väliaskeleeksi. Toki tämä kuvio on muutenkin erikoinen.

Suosikkisarjat.

Modernin ihmisen yleisin tunnusmerkki on individualismi. Tämä tarkoittaa sitä että ulkoisten säätelijöiden merkitys on vähentynyt. Siksi esimerkiksi nykyään yhteiskunta vaatii lähinnä veronmaksua ja ajoissa koulusta valmistumista ja kirkko joutuu perustelemaan olemassaoloaan. Ihminen voi nykyäänkin toki kuulua vaikka mihin ismiin, mutta näiden nähdään heijastavan henkilöä. Jos henkilöllä on kristilliset arvot, hän on kristitty. Sen sijaan nämä eivät rakenna identiteettiä: Joitain vanhoillisia poikkeuksia lukuun ottamatta uskontojen aktiivitavoite ei ole kääntää esimerkiksi ateisteja kristityiksi. Ne vain tarjoavat uskonjäsenille palveluja ja ovat läsnä jos ateisti haluaa liittyä siihen jostain syystä.

Kuitenkin modernismista huolimatta on yksi asia, joka on hyvä huomata. On "televisiosarjoja, joita kaikki katsovat". Esimerkiksi "Big Brother" tai "Idols" olivat ainakin aluksi sellaisia että niistä puhuttiin paljon. Yleensä ottaen television katsominen on viihdettä. Sitä katsotaan hedonistisin syin. Televisiota katsotaan koska se karkoittaa tylsyyttä ja murhetta. Tässä ajatellaan että televisio tuottaa eräänlaista epikurolaista tavoitetilaa; Sen hinta -laatusuhde on hyvä. Jos haluat olla onnellinen, ei kannata haluta asioita vaikeaa kautta. Jos vaadit hyviä ja kalliita viinejä, on sinua vaikeampi tyydyttää kuin jos pidät halvasta oluesta. Olut tuottaa pienemmin ponnistuksin mielihyvää. Tässä korostuu se, että mielihyvä on aina pohjimmainen tavoite: Jos katsot televisio -ohjelmaa koska opit jotain lepakoiden elinkierrosta, oppiminen on se, jonka täyttämisen väline ohjelmasta tulee. Epikurolaisen ajattelun mukaan tämä on vasta väliportaan syy tai jopa tekosyy: Miksi haluat osata lepakoiden elinkierrosta? Haluatko päteä baarissa? Tällöin oppiminen on pätemisen väline. Mutta miksi päteä? Koska saat suosiota? Miksi sitä? Koska se tekee voittajafiiliksen, hyvän mielen. Koko epikurolaisuuden ideaksi voi oikeastaan sanoa sen, että pohjimmainen kunnon syy tekemiseen on mielihyvä; Tätä on tavoiteltava; Jos onnellisuus ei ole jonkun asian takana, sitä ei kannata tehdä. Ja jos ketju onnellisuuteen on pitkä, epätodennäköinen ja työläs, on syytä miettiä voisiko sitä lyhentää tai tehostaa. Epikurolaisen ajattelun kautta televisio on eräänlainen unelmatila: Sieltä saa helposti mitä erilaisempia asioita jotka tuottavat mielihyvää. Ja jos jokin tuottaa mielipahaa, se voidaan ajaa karkuun napinpainalluksella. "Kätevää kuin poni".
1: Kaikkia tälläinen ajattelu ei tietysti miellytä: Esimerkiksi Nietzsche puhui "viimeisistä ihmisistä" jotka pyrkivät vain "säälittävään nautintoon". Tämä edusti hänelle yhtä huonon elämisen muotoa. Nämä ihmiset täyttivät elämänsä vain ajanvietteellä; Tämä vaan kuluttaa aikaamme, tappaa tylsistymistä, kun emme itse tee ja luo mitään. Seurauksena oli Nietzschen mukaan onnettomuus. Pettyneen maailman seurauksena syntyy pettynyttä elämää. Nietzsche toikin tätä kautta mukaan mielestäni tärkeän elementin. On elettävä tietyllä tavalla täydempää elämää. Onni on sitä että elää täyttä elämää omalla tavallaan. Tässä on ehkä hyvä muistaa se, että Nietzsche sitoi onnen ja tuskan yhteen: Jos minimoit toisen, minimoit molemmat ja kun maksimoit toisen, maksimoit molemmat. Luominen on tuskaisaa, mutta palkintona ei eletä pettynyttä elämää, vaan täyttä elämää.

Kuitenkaan televisio ei välttämättä sinällään ole Nietzscheä vastaan: Onhan lukeminen opiskelua. Ja kun televisiosta tulee dokumenttiohjelmaa lepakoiden elinkierrosta, niin sen tankkaaminen vaatii tietysti työtä. Muutenhan siitä ei saa irti mitään millä luoda vaikkapa tehokas ja vakuuttava brassailujuttu jolla ällistytetään kanssaihmiset ja saadaan heidät tajuamaan että "Tuo jätkä on taitava". (Huom: Toimii koska täyttää ehdon "Ei eettinen-epäeettinen vaan laadukas-laaduton -kriteeri".)

Syitä siihen että ihmiset katsovat samoja ohjelmia onkin sitten mutkikkaampi asia. Kaikki selitykset eivät ole yhtä mielenkiintoisia:
1: Pakottavat syyt. Televisiosta ei tule satunnaisia ohjelmia satunnaiseen aikaan. Tämän vuoksi esimerkiksi kun tulen töistä, voin katsoa televisiosta tiettyjä ohjelmia. Tämän merkitystä on varmasti tietyllä tavalla olennainen, mutta sitä pienentävät ja heikentävät se, että televisiokanavia on melko paljon ja nykyinen tallennusmahdollisuus avartaa keinoja. Voin katsoa edellisen yön murhatrillerit vaikka 11 aikaan aamusta kun samaan aikaan televisiotarjonta syöttää tuutista jotain aivoja sulattavaa rallatuslastenohjelmaa.
2: Tarinankerronnalliset syyt: Tämä on itse asiassa väite siitä että katsotut televisiosarjat ovat parhaita. Ne onnistuvat löytämään jotain ihmiselle lajinmukaista innostuksen lähdettä, tai ovat juuri sen ajan kulttuuriin sopivia. Vaikeutena on tietysti hyvyyden määrittäminen: Ilman tätä päädytään helposti kehäisyyteen: Ohjelmat joita katsotaan paljon ovat hyviä ja hyviksi määritellään ne ohjelmat joita katsotaan paljon. Tässä kohden kehäisyys voidaan toki kiertää ja jutusta saadaan ihan kelpo argumentti: Vaadittaisiin vain esimerkiksi testiä jossa katsojat toisistaan tietämättä arvioisivat ohjelmia ennen yleiseen esitykseen laittamista. Jos näiden välissä on voimakas korrelaatio, sitä parempi syy tämä on. Jos heikko, tämä on itse asiassa vain vähän ilmiötä selittävä syy.
3: Toiseuttaminen. Tässä yhteisö pakottaa katsomaan jotain ohjelmaa, niitä jotka eivät katso pidetään huonompina. Tässä syntyy ryhmäpaine, joka ohjaa käytöstä. Tässä on kaksi linjaa: Aktiivinen rankaisu-pakottaminen ja passiivinen eristäminen. Ensimmäinen on esimerkiksi diktatuureille tyypillinen propaganda, jälkimmäinen sitä että henkilöä ei oteta huomioon:
___3.1: Pakottaminen voi tapahtua siten että vain propagandaa annetaan tarjolle jolloin vaihtoehtona on tietotyhjiö tai propagandan lukeminen. Toinen pakottamisen tapa voi olla se, että propagandan lukemisesta tehdään velvollisuus ja hyve. Tämä ehto toteutuu tietyissä piireissä niin "Punaisessa Kirjassa" kuin "Raamatussakin". Pakottaminen voi tapahtua myös kepin kautta, jolloin väärää aineistoa lukevat, tuottavat tai haluttomat pistetään aktiivisen rangaistuksen alaisiksi.
___3.2: Eristäminen on yleensä passiivista toimintaa, jossa tietyistä ohjelmista keskustellaan. Jos et katso sitä, sinulla on tiettyjä esteitä osallistua keskusteluun. Tällöin ei tarvita aktiivista rankaisua. Tällöin, individualistisesta lähtökohdasta, se että pidät ohjelmaa pahana, huonona, surkeana ja muutenkin tylsänä voi johtaa siihen että katsot sitä joka päivä koska pidät seurasta ja keskustelusta enemmän kuin vihaat tuota ohjelmaa.

Yleissanana voisi sanoa että televisiossa on paljon helposti itseään ruokkivia kehiä: (1) ohjelmakanavat tarjoavat niitä ohjelmia joita katsotaan ja katsojat katsovat sitä mitä tarjotaan. (2) Se, että muut katsovat sarjaa pistää sinutkin katsomaan sitä ja kun sinäkin katsot sitä, muutkaan eivät halua jäädä keskustelun ulkopuolelle, joten saman sarjan kloonaaminen jatko -osin, uusin tuotantokausin ja saman genren eri sarjojen tuotannolla toimii myös jatkossa. Menestystä yritetään kloonata ja tässä myös onnistutaan. Vaikka yksi genre olisi vain suunnilleen yhtä hyvä kuin toinen, se voi olla paljon paljon suositumpi. (3) Suosioarvioinneissa vaikuttaa ainakin hitusen se, mitä kyselytutkimuksen vastaaja olettaa tulkitsijan tai kavereidensa pitävän hyvänä. Samoin kun kysymyksiä valitaan, tulee olla jokin ennakkokäsitys katsojista ja siitä mikä heitä yleensä kiinnostaa, ja kun kysyjä hakee kysymyksiä jotka ovat "relevantteja", niissä on odotukset siitä mitä vastaajat todennäköisesti vastaavat. Itse asiassa jostain sarjasta keskustelu voi lisätä tätä vaikutusta. Kun netissä keskustellaan sarjoista, ulkopuolelle ei haluta jäädä. Ja televisiokanava saa sieltä arvokasta informaatiota siitä mitkä sarjat ovat suosittuja.

It just make you Happy!

Vaikeampaa kuin raa -an kalan syöminen.

Arman Alizad on räätäli, jonka matkailusarja "Kill Arman" pyörii televisiossa. Siinä on ideana likimain "nörtistä ninja", eli hän kokemattomana kohtaa eri lajien mestareita vain neljän kuukauden treenillä. Kendoa käsittelevässä jaksossa - jossa käytiin myös samuraiperheessä, puhuttiin Japanin mafiasta ja syötiin elävä kala - hän teki tärkeän huomion: Hän oli luullut että kendo voisi olla nopeammin ja helpommin opittavissa "kohtuu tasolle" kuin muut lajit. Hän kuitenkin huomasi pian, että se on vaikeaa. Ihmiset käy tekemässä "tuota samaa" monta kymmentä vuotta ja ne on yhä sitä mieltä että "ne ei vieläkään osaa".

Syy tähän on ylipäätään "miekkailun rakenteessa". Miekkailu syntyy ajoituksesta, koordinaatiosta ja tekniikoista. Toki kaikki muutkin lajit ovat vastaavia, mutta miekkailun kohdalla mukana on vipuvarsi joka etäännyttää toimintakenttää. Tämä tuo mukaan lisäelementin, jossa eri etäisyyksillä on paljon väliä.

Syynä ei ole se, että miekkailu olisi tehottomampaa, vaan siinä että esimerkiksi kendossa kaksi miekkamiestä on vastakkain. Miekka antaa valtavan edun suhteessa aseistautumattomaan, mutta tällä ei ole väliä koska näissä lajeissa se vastakumppani ei ole aseistautumaton. Ja siinä vaiheessa taas kun kaksi miekkamiestä on vastakkain, taito ratkaisee todella paljon lopputuloksesta. Ja paremmuus syntyy millimetreistä ja sekunnin osista. Se vaatii valtavaa tarkkuutta; Harjoittelussa millimetrilläkin on väliä. Kun tarkkuutta voidaan saavuttaa "treenillä", ei miekkailu osaamattoman ja osaavan välillä ole "tasaisempaa", vaan päin vastoin. Tätä kautta myös käy niin että koko ajan voi oppia paremmaksi. Ja juuri tämän vuoksi myös asenne ja keskittymiskyky ovat ratkaisevassa asemassa paremmuuden määrittymisessä. Siksi Armaninkin olo kendojaksossa oli "en tajua".

Siksi odotukset eivät olleet sama kuin todellisuus. Näissä lajeissa tekniikoiden kohdalla korostuu "laatu määrän kustannuksella". Toki nämä ovat useissa muissakin itsepuolustuslajeissa keskeisempiä kuin luullaan. This is why they are called Martial Arts.

Harhaanjohtaminen.

Monissa tilanteissa harhaanjohtaminen on hyväksyttävää ja odotettua. Esimerkiksi kamppailulajeissa, shakissa, pokerissa ja jalkapallossa kikkailulla hämmennetään toista. Samoin kun maksamme taikurishowsta odotamme että meitä huijataan sorminäppäryydellä ja huomion häiritsemisillä. Näissä ei yleensä nähdä mitään pahaa. Televisioviihteessäkin odotamme yleensä laskelmoituja juonia, joilla meille tuotetaan keinotekoisesti aitoja tunteita. Samoin roolipelinjohtajalta odotetaan "hyvä harha", hänen odotetaan kertovan epätotuuksia, tarinoita ja juonenkäänteitä, eikä tätä pidä pahana kuin jotkut fundamentalistikristityt; Tosin heidän näkemyksiensä huomioinnissa ainut vakava asia on se, että ne otetaan usein liiankin vakavasti. Myös armeijan toiminnassa tietenkin hämmennetään vihollista ja vaikka tätä ei ehkä pidetä eettisenä, se kuitenkin lasketaan osaksi peliä ja toinen olettaa että toinen huijaa.

Yleensä näissä ideana on se että se kuuluu peliin ja esimerkiksi peleissä hämätään vain tiettyjen sääntöjen sisällä. "Oikea huijaaminen" sen sijaan rikkoo sääntöjä ja on luonteeltaan sellaista että toinen ei odota sitä tapahtuvan.

Yleensä huijaaminen tehdään käsittelemällä informaatiota. Tätä on kolmea laatua:
1: Informaation rajoittaminen. Tällöin kohde ei saa strategisesti tärkeää informaatiota. Tällöin hän toimii epärationaalisesti. Tätä tehdään esimerkiksi silloin kun lähetetään salattuja viestejä: Olennainen tieto jätetään rajoitetaan sisäpiirille, ja muita hämätään tämän tiedon puutteella. Esimerkiksi hyökkäys aamunkoitossa sisältää sotilaallista edun jos vihollinen ei tiedä että se on tulossa.
2: Disinformaatiotilanteessa ideana on jakaa informaatiota hämmentävässä määrin. Tällöin ei valehdella, vaan informaatio annetaan joko sillä tavalla että siitä saa väärän kuvan, tai runsaalla informaation määrällä estetään toista saavuttamasta olennaista tietoa. Tällöin informaatiota käytetään pääasiassa siten että kohteen päässä tavallaan "syntyy kolmenlaisia päättelyvirheitä" (1) cherry pickingiä: Informaatio on valikoitunutta tarkoitushakuisella tavalla. koko totuus jää katsomatta, totuus näyttää tietyltä koska se on yksipuolinen (2) Red herring, jossa mahdollisesti epäolennainen tai turhan moninainen ja tilanteen kannalta liian pienellä "lähdekritiikillä" hyväksytty informaatio hämmentää niin että vaikka tilanne on selvä, se näyttää mutkikkaalta (3) Slippery slopea, jossa kohde saadaan yleistämään aineistosta liian jyrkkiä seurauksia, jotka ovat oikeasti uskomattomia.
3: Misinformaatio taas on sitä, mitä normaalisti kutsutaan valehteluksi: Siinä esiintyy väärää informaatiota, epätotuuksia.

Valehtelun kohdalla ongelmia tuottaa intentio; Edelliset kohdat eivät välttämättä sinällään riitä vaan usea on sitä mieltä että tarvitaan myös tavoite.
1: Mielenterveyden häiriöissä ihminen elää valheessa: Deluusiot ja hallusinaatiot tuhoavat "todellisuudentajun" ; ihminen voi luulla vaikkapa että häntä vainoavat avaruusolennot tai että hän on messias. Skitsofreenikko voi sepittellä tarinoita, ja esimerkiksi hänen epäonnistumisensa voivat johtua vainosta. Ja vaikka epäonnistumista ei olisikaan, niin postiluukusta on laitettu kaasua. Tällöin tila yleensä tulkitaan mielenterveyden häiriöksi, ei valehteluksi: Syy on se että henkilö itse uskoo ja esittää väärää informaatiota, mutta hän luulee sitä todeksi. Yleensä ajatellaan että tälläinen toiminta ei ole valehtelua, vaikka siinä levitetäänkin innokkaasti misinformaatiota.
2: Pseudologia fantastica taas on tila, jossa henkilö valehtelee pakonomaisesti. Hän yleensä esittää olevansa poliisi, palomies, salamurhaaja, messias, salapoliisi, syöpäpotilas tai jotain muuta vastaavaa. Hän on tietoinen toimistaan, vaikka toiminta onkin pakonomaista. Tällöin ajatellaan että tälläinen valehtelija on vain pahasti valehteluketjuun sortuva. Sairaus pakottaa hänet valehtelemaan mutta hän on yhtä kaikki valehtelija. Vapaa tahto on tässä tulkinnassa intentiota merkityksettömämpi - vaikka on hieman erikoista miettiä mitä intentio sitten itse asiassa on, jos se ei liity valinnanvapauteen. Tästä voidaan päätyä miettimään sitä että vaikka tässä tilassa valehdellaan, onko valehtelija silti vapautettu vastuusta joka koskee valehtelua.
3: Toisaalta harjoitamme myös runsaasti itsepetosta. Valemuistot eivät ole epätavanomaisia ja esimerkiksi konfabulointi on sitä että muistikatkojen paikat täytetään. Lisäksi mielemme harjoittaa paljon assimilaatiota, jossa näkemys ja toiveet ratkaisevat datankäsittelyn. Tässä kohden on vaikeaa snaoa missä alkaa viaton käsitteen sulauttaminen ja missä alkaa itsepetos. Tämä on olennaista, koska itsepetosta pidetään itselle valehtelemista, ja sen nähdään estävän ihmisen todellisuudentajua; Ilmiö on vaikea; Jos valehtelu vaatii tiedon todesta jotta siitä poikkeava asia voidaan kertoa, ja se vaatii lisäksi halun huijata, itselle valehtelu tarkoittaisi sitä että samanaikaisesti on näkemys (1) "että et usko" -ja valehtelet sen asian(2) ja samanaikaisesti "uskot valehtelun", koska onnistut pettämään itseäsi. Tässä hypätään siihen että (1) yksilöissä tarvittaisiin useita minuuksia, joilla voisi olla eri näkemyksiä. (2) Tai sitten (suosikkivaihtoehtoni) minuutemme vain on tosi kieroutunutta ja se voisi pitää keskenään ristiriitaisia uskomuksia helposti. (3) Tai sitten itsepetos ei ole mitään edellämainitun kaltaista. Lähtökohta "väärän tiedon levitys+intentio" on yksinkertaisesti väärä.

Lisäksi valehtelu ei ole kaikissa foorumeissa selvästi hyväksyttävää kuten taikurishown esitys tai OK kuten armeijan tiedustelu tai väärää kuten viattoman mummon säästöjen huijaaminen nigerialaishuijauksessa.

Politiikassa valehteluun on hieman vaikeaa suhtautua. Poliitikkojen kohdalla takana on hieman samanlaista systeemiä, mikä tulee vastaan sankareita käsitellessä: Joskus on vaikeaa nähdä onko toimina sankari, joka on Odysseuken tapaan "ovela" ja saa muita vedettyä nenästä. Tällöin kyky valehdella on hyve. Toisaalta taas tapa valehdella kuuluu usein olennaiseksi osaksi "pahiksen toimintarepertuaaria".
1: Toisaalta voisi luulla että halu käyttää temppuja auttaisi silloin kun hän ajaa puolueen agendaa: Onhan esimerkiksi keskustapuolue "tunnettu" - olipa se "totta" vai vaan "niin totta kuin osaan" - kahdesta tavasta, jolla se toimii: (1) "Iltalypsy", joka tarkoittaa sitä että ensin sovitaan jotkut tietyt edut ja sitten yritetään sen jälkeen vielä tiristää vähän lisää. (2) "Pekkarointi", eli jos joku henkilö on äänestetty tietyllä alueella, tätä aluetta suositaan. Seurauksena paikallispolitiikan sekoittuminen. Äänestäjä voi suhtautua näitä kikkoja keinoina, jotka vahvistavat puolueen tuloksia. Tuloksen saaminen puolueen ajamissa asioissa ei välttämättä ole huono asia.
2: Toisaalta taas tuntuu kauhealta että joku faksihuijari pääsee edustamaan kansaa - vaikka se kuinka tehtäisiin siinä hyvässä että täytetään äänestäjien odotukset, että kun odotus on "Kepu pettää aina", ei äänestäjää saa pettää tässä kohden. On hyvä miettiä että jos kansanedustaja edustaa kansaa, ja hän huijaa, voiko hän syyttää kansaa. Vai onko puolustus turhaa, koska petos kertoo siitä että hän EI ole edustanut kansaa, eli ei ole täyttänyt sitä mihin hänet on määritelty.

Sensuraalista.

Pornografia (kreik. πόρνη [porni]: prostituoitu ; γραφή [grafi]: kirjoitus) kuvaa ihmisiä vain seksuaalisina olentoina. Erotiikassa (kreik. eros:halu) taas määritelmällisesti taiteelliset seikat ovat keskiössä. Pornografiassa ne taas ovat toissijaisia tai olemattomia. Monimutkaisuuden vuoksi nämä kaksi ovat vaikeasti tunnistettavia.

Historiallisesti molempia on esiintynyt. Filosofia kuvatkin kiinnostavat, koska jos ne edustavat jotain kulttuuria, ne, niiden käytön yleisyys ja niihin reagoiminen kertoo ympäröivästä kulttuurista. Ne ovat siis tavallaan muun vastaavan taiteen tavoin "visuaalista ajattelua" ja ne ainakin heijastavat sitä.
1: Jo kivikautinen "Willendorfin Venus" voidaan tulkita sellaiseksi, että se kuuluu jompaan kumpaan luokkaan. Tietenkin sillä voi olla uskonnollinen merkitys. Mielenkiintoista on kuitenkin se, että se esittää (mustavalkoisessa kuvassa nähtävän kaltaista) rehevää naishahmoa. Sen tapaisia kohtaa myös Rubensin maalauksissa, joissa esiintyy reheviä naisia. Nykyisin taas laihuutta jopa yliarvostetaan, mikä aikaansaa naisille/tytöille paineita. Huipentumana on tietysti anoreksian riski. Tietenkin myös Willendorfin muotojen tavoittelu voisi aikaansaada tiettyjä terveysvaikeuksia. Ehkä tärkein huomio onkin siinä, että naiskauneuskäsitys on vaihdellut kulttuurillisesti. Toki on muistettava että myös biologiset syyt voivat olla nais ja mieskauneuden takana: Bioestetiikassa tutkitaan esimerkiksi kauniita naisia, esimerkiksi seksuaalivalinnan avulla piirteitä selittäen. Tätä kautta tiedetään esimerkiksi että lantio-vyötärösuhde on pysynyt kaikkina aikoina suhteellisen vakiona, vaikka muodot ovatkin runsastuneet ja kutistuneet muotivirtausten vaihdellessa.
2: Kenties seksiasennoistaan parhaiten tunnettu intialainen "Kamasutra" ei edustanut pornografiaa; Vaikka sen kuvat ovat melko "rankkoja", on sen tavoite kuitenkin muu, se oli ennen kaikkea opettavaiseksi tarkoitettu teos. Vain kirjan yksi osa keskittyy asentoihin ja muut osat käsittelevät asioita taloudenhoidosta flirttailun kautta kumppaninvalintaan. Kirjassa on ohje myös siihen kuinka rikasta rakastajaa lypsetään. Kirjassa oli aiheita taiteista sen ajan tieteisiin. Kirjaan liittyy harvinaisen paljon vääriä käsityksiä. Kenties siksi että ihmiset eivät lue.
3: Antiikin Kreikassa eroottiseksi tulkittavaa materiaalia on yllättävän paljon. Ehkä syynä oli se, että avioliiton päätarkoitukseksi nähtiin lasten hankkiminen, ja tämä avasi reittejä vaihtoehtoerotiikalle. Toisaalta kun orjat tekivät suuren osan töistä, voi olla että takana oli ylhäisön pitkästyminen. Kreikassa fallos on ollut jumalallinen asia : Esimerkiksi Hermeksen varhaisin symboli oli puupölkky, jossa oli kaiverrettuna pelkkä pää ja siitin. Dionysoksen juhlissa kannettiin valtavia peniksiä, ja jos näyttelijällä oli Dionysoksen rooli, tämä tunnistettiin rooliasuun kuuluvasta valtavasta peniksestä. Priapos -jumala saapui Kreikkaan myöhemmin, hänetkin kuvattiin siittimenä. Kreikkalaisessa ruukuissa alastomuutta ja jopa yhdyntäkuvia oli melko paljon. Niissä miehet on maalattu mustalla ja naiset valkoisella värillä. Saara Liljan mukaan niissä on kaksi erikoista piirrettä (1) niissä ei esiinny väkivaltaa, ja (2) anaaliyhdyntä myös heteroseksuaalisissa kuvissa on yleistä. Aristofaneen komedioissa esiintyy lesboseksiä, jossa kuvataan nahkaisia tekopeniksiä.
___3.1: Antiikin kauneusihanne oli tärkeässä roolissa, joten voidaan tulkita että kyseessä on nimen omaan erotiikka, ei pornografia - tosin tätä eroa tuskin kovin paljoa mietittiin. Ovidius erimerkiksi kirjoitti kauneudenhoito -oppaan naisille. Siinä keskityttiin kasvojen kauneuteen ja kauneuden säilyttämiseen. Myös pukeutuminen oli hänestä tärkeää. Tärkeää Ovidiuksen mukaan oli paitsi se, että toisissa saadaan herätettyä rakkauden tunteita, myös se, että se kehittää luonnetta: Kaunis sielu oli yhtä tärkeä asia. Kreikassa keskityttiin enemmän ihannemieheen. Hänen lihaksensa olivat bodarin ja pieni siitin oli kauneusihanne. Nykyään tilanne taitaa olla hieman toinen. Mieskuvassa on tapahtunut muutos, joka on vastaavan suuruinen kuin Willendorfin Venuksen kohdalla. Tietenkin on mahdollista että naisilla oli eri kuva kuin taiteilijoilla, jolloin tämä miehen ihanne oli taidepiireissä pyörivä kutyymi, yleisesti noudatettu tapa.
___3.2: Huumorin osuus vihjaa myös erotiikan suuntaan: Antiikin maalauksissa nuori poika torjui aikuisia (mies) rakastajiaan esimerkiksi osoittamalla tämän ryhmysauvaa arvostelevasti. Yhdessä maalauksessa vanha irstas mies saa lyyrasta. Runotarkin voi nostaa johtajalleen Apollonille käden torjuvan ja arvostelevan eleen kera. Nykyäänkin seksi tursuaa monissa vitseissä. Tosin osa pitää tätä osana seksin pornoistumista ja pinnallistamista. Ehkä tässäkin on otettava huomioon paitsi ilmeneminen, myös sen ilmenemismuoto.
4: Rooman pompeijin kaivauksissa paljastui paljon seinämaalauksia, jotka olivat sen verran "XXX", että asiaa pyrittiin sensuroimaan. Vain alan parhaat tutkijat saisivat tutustua niihin. Tällä ajateltiin suojeltavan kansan syviä rivejen tuntoja. Näin herkät mielet eivät säry.
5: Sensuuri on esiintynyt myös taiteen puolella. Vaikeutena on tietysti se, että raja eroottisen ja pornografisen maalauksen välillä on häilyvä. Erotiikka on "henkevää" kun porno taas ei. Sensuaalisuus, joka taas on määritelty aisti -iloksi, kuuluu toisista erotiikkaan; Heistä sen puute johtaa siihen että seksi alentuu kourimiseksi ja tekniseksi suorittamiseksi. Toisten mielestä sen päätehtävänä on herättää seksuaalisia ajatuksia, jolloin se olisi pornografian ominaisuus. Mielipiteet vellovat kiivaana ja tämän vuoksi esimerkiksi Francisco de Goyan "Alaston Maja" herätti valtavasti kohua. Syynä oli muun muassa se, että kuvan nainen katsoi kohti taulun katsojaa. Ilmeessä ei ollut häveliäisyyttä. (On kuitenkin hyvä miettiä onko Michelangelon "Daavid -patsas" edes eroottinen vaikka siinä kuvataankin alaston mies, joka ei häpeile.) Sama ongelma koskee tietysti monia muitakin taideteoksia. Myös kirjallisia tuotoksia on sensuroitu. Tästä hieman hupaisana esimerkkinä on D.H. Lawrencen "Lady Chatterleyn rakastaja", joka laskettiin kulttuurilliseksi merkittäväksi kirjaksi sekä sensuroitiin. Kirjassa vallankumouksellisinta taisi kuitenkin olla se, että siinä esitettiin vahvoja naisia ; Päähenkilö hakee parannusta sodan invalidisoiman aviomiehensä kanssa ränsistymiseen. Toki osa feministeistä on kritisoinut hänenkin naiskuvaansa.

Aiheeseen liittyy tietysti myös symboliikkaa. Niiden kohdalla on selvää että kyseessä ei ole pornografia, mutta suhde erotiikkaan on vaikeampi. Sitä kautta ne sivuavat olennaisesti aihetta, elleivät peräti kuulu siihen täysin. Esimerkiksi monille tuttu nuolen lävistämä sydän on vanha rakkauteen liitetty symboli.
1: Se on peräisin myöhäiskeskiajalta; Varhaisimmin rakkaus on sijoitettu eri paikkaan; Antiikin kreikkalaisista eroottisten tunteiden tyyssija oli kainalokuoppa. Aksillismiin ainakaan maalauksissa ja teksteissä ei sentään ryhdytty.
2: Nykyään siihen liitetään suorastaan Freudilaisia sävyjä saava tulkintatapa, jossa mies lävistää naisen sydämen, ja tämä rinnastetaan tuttuun tapaan muihinkin asioihin. Alunperin tässä symbolissa on kuitenkin ollut toinen merkitys. On ajateltu että mies antaa sydämensä jonka nainen lävistää.

---

Blogauksen piirrokset ovat omiani joten lienen niiden tekijänoikeuksien omistaja. Kuvien tarkoitus ei ole olla provokatiivisia, vaan niiden tehtävänä on toimia aiheeseen liittyvinä argumentteina, tai ainakin päätelmänteon välineinä.

Uran alku.

Lasken itseni filosofian harrastajaksi. Näin ei ole aina ollut. Tälle asiantilalle on siis jokin muutosjatkumo. Itse lasken sen ajattelutavan sijasta tunteeksi siitä että harrastaa kyseistä asiaa. Ja tälle on tietty piste.

Se ei ollut lapsena. Lapsena olin toki outo. Pilkoin marjoja. Tosin osasin lukea ennen kouluun menoa, mutta mitään "Miinan ja Manun aapista" monimutkaisempaa en ollut miettinyt. Ala -asteella purin mutaa vapaaehtoisesti ja pakollisesti. Olin enemmän "Luonto" kuin muuta. Tosin jotain lähtökohtaa alkoi olemaan, koska yksi opettaja jonka nimi on jäänyt valitettavasti unholaan, selitti kuinka olen "kävelevä tietosanakirja". Osasin tunnistaa lintuja. Pelailin shakkia epämääräisen huonolla mutta nousujohteisella menestyksellä. Filosofisinta teoissani oli Jim Davisin "Karvinen" -sarjakuvien fanittaminen.

Se ei ollut yläasteella, vaikka osallistuin silloin vapaaehtoiseen filosofian kurssiin, jota piti Timo Laulaja. Muistan kurssin melko hyvin. Osallistuin sen tiimoilla jopa paneelikeskusteluun, johon kaikki kurssin käyneet eivät osallistuneet. Vapaaehtoisesti ylimääräistä. Olin kuitenkin pikemminkin "outo vitsimies". Luin kaunokirjallisuutta, lähinnä klassikoita. Pidin venäläisistä kirjoista. Tätä sitä saa, kun elää ilman tietokonetta. Vasta tässä iässä sammakoiden kaivelu lakkasi kiinnostamasta. Lapsettaminen lakkasi, kypsä en ole vieläkään.

Se ei ollut myöskään lukiossa. Otin sielläkin filosofiaa. Lukion filosofiasta minulla ei ole mitenkään erityisen hyvää kuvaa. Sain ihan kelpo numeron osaamatta mitään, ymmärtämättä mitään. Tai kuten silloinen filosofian opettaja Seija Aarto sanoi lukion lopussa että ajatteluni oli siinä vaiheessa kehittynyt huimasti. Tämä tarkoittaa tietysti lähinnä sitä että menneisyys ei ollut kovin kehuttava. Se, jolla kiitettävän numeroksi vedin. Lukioaikana elin pikemminkin kunnon nörtin elämää, tietokoneita, pelejä, koodaamista, roolipelaamista ja muuta vastaavaa. Paitsi että sotkin siihenkin vääränlaisia elementtejä, kuten tyttöjä ja tappelua. Lisäksi minulla oli tuolloin vahva kiinnostus kasveihin; Tarkalleen ottaen käyttötapoihin. Jos suomessa kasvaa kasvi, joka on myrkyllinen tai huumaava, niin tiesin siitä. Tämä viimeisin on tietysti tavallaan nörttiä, tavallaan ei. En ole koskaan oikein osannut olla tyylipuhtaasti mitään.

Se ei tullut armeijassa, vaikka siellä myös alan kirjallisuus oli lukulistallani. Kyllä sielläkin oli iltaisin turhaa aikaa lukea. B -miehenä alkupuolella, ennen "tiettyjä vaikeuksia tietyn päällystön henkilön kanssa" oli aikaa melko paljon. Aamulla herätys 6:lta, syömään 12 ja iltavapaa 18. Turhaa aikaa, jona kukaan ei valvonut. En laskenut itseäni filosofistiseksi. Toki kävin erikoisia teologisia keskusteluja aseistakieltäytyjien kanssa. Osa niistä oli ihan mukaviakin. Luin jopa Riku "Riksa" Rinne -tuotantoja, jotka olivat tietenkin loistavaa viihdettä. Olin kuitenkin pääasiassa outo vitsimies.

Töissä filosofisimmat tekoni olivat siinä kun eräälle bingossa huijauksesta ja suosimisesta syyttänelle loukkaantuneena opetin tilastomatematiikkaa. Luultavasti hän ymmärsi oppini, koska hän ei sen jälkeen pelannut. Se oli virhe. Olin erikoinen, mutta en mitenkään laskenut itseäni filosofistiseksi. Kokeilin tässä vaiheessa jopa shamanismia, toki ilman huumeita. Se ei ollut kovin filosofista. Se jäi lyhyeksi.

Muutoksen hetki oli se, kun tein pyynnöstä kirja -arvostelun. Aiheena oli Richard Pinin ja Wendy Pinin "Elfquest" -sarjakuva. Kirjoitinkin aiheesta jonkinlaisen läpikäynnin. Kun palautin englanninkielisen juttuni, sain vastaukseksi sitä että se ei ollut ihan sellaista mitä he olivat odottaneet. Että normaalisti arvioidaan piirrosjälkeä, kokoa, mielipiteitä siitä onko kirja hyvä vai ei. Ja muuta vastaavaa. Jostain syystä Jännitteiden ja kahtiajakojen Aristoteelisen telos -näkemyksen kautta tarkasteltuna ei ollut ihan sellaista mitä he olivat odottaneet. Tämä kuitenkin pistettiin koeluontoisesti kyseiseen harrastajien lehteen. Siitä oltiin pidetty, ja sainkin tehdä niitä sitten useita lisää. Pääsin kirjoittelemaan pelon filosofiasta ja siitä kuinka Faustin ja kaaosteorian yhteyden kautta yksi kirja on kannesta kanteen ymmärrettävissä tietyillä tavoilla. Pääsin kirjoittelemaan teemojen etsimisestä, rasismista ja muusta erikoisista asioista. Osoitin että sarjakuvien lukemisen ei tarvitse olla pintaliitoa. Lisäksi teinit saivat repertuaariinsa argumentteja jotka puolustavat sitä miksi on fiksua lukea tarinoita joissa hilluu vähäpukeisia haltioita. Vasta tässä vaiheessa ajattelin että ehkä tässä on se mitä olen.

Myöhemmin olen tietysti laajentanut asioita muun muassa muutamalla avoimen yliopiston (hinnaltaan) arvokkailla filosofian kursseilla. Mutta ne eivät olleet se käännekohta. Ne olivat seuraus, ei syy.

Tärkeinto on tietysti huomata, että olen ollut internetissä jo nörttikaudella. Heittänyt epämääräisen vaihtelevalla tasolla juttuja vaihtelevista aiheista. Se on tietysti ollut eräänlaista harjoittelua. Sen rooli on kuitenkin aina ollut vain sivujuonteena. Se on paikka hämmentää ja heittää testipalloja. Sekä tietysti vittuilla ihmisille.

Se on aina tärkeää. Lähes yhtä tärkeää kuin brassailu.

Ehkä tämä kaikki kuitenkin johtuu eniten siitä että olen aina ollut outo vitsimies.

Vaihtoehtoisia tapahtumia.

"Skenaariot ovat yrityksiä esittää looginen tapahtumien ketju, jonka tarkoituksena on osoittaa kuinka tapahtumat juontuvat toisistaan vaihe vaiheelta nykytilasta lähtien."
(Eric Jantsch)

"Tulevaisuuden ennustaminen" oli Sibeliuksen mielestä vaikeaa. Ja harva uskoo sellaiseen determinismiin, jossa tulevaisuus olisi sekä ennalta määrätty että ihmisen tiedollisesti esitiedettävissä. Kuitenkin tulevaisuuteen voidaan varautua ja sitä voidaan suunnitella. Epävarmuus on eri asia, kuin täysi tietämättömyys. Siksi Humekin esitti että jos jokin asia pelottaa, tulisi miettiä pahinta mitä siitä voisi seurata. Tällöin pelko voi osoittautua aiheettomaksi; Jos pahin seuraus on itsensä nolaaminen muutaman edessä, se tuskin on ihan kauhea asia.

Tässä ehkä yksi merkittävin keino on erilaisten skenaarioiden rakentaminen. Se eroaa hieman siitä tavasta, jolla skenaario arkielämässä ymmärretään: Siinä ei välttämättä niinkään ennusteta tarkasti mitä tulee tapahtumaan, vaan enemmänkin rakennetaan erilaisia vaihtoehtoisia malleja. Toki skenaarioita voidaan käyttää apuvälineenä siinä, että jonkin näiden toteutumisesta tehdään todennäköisempää, ja joskus skenaarion ennuste osuu aivan napiin. Kuitenkin skenaario ei ole mikään tulevaisuusnäkökannan lukkoonlyönti tai lopputila, eikä sen tavoitekaan ole olla olevaisuutta itsessään ; Tämän vuoksi toteutumatonkin skenaario voi olla hyvä, jos se vain osuvasti kuvaa jonkin vaihtoehdon syntymekanismeja.

Skenaarioita käytetään paljon esimerkiksi maatilojen neuvonnassa. Jotta skenaarioista puhumisessa olisi järkeä, ensin olisi tietenkin määriteltävä skenaario jotenkin. Nythän olen aloittanut "negatiivisella määritelmällä" joka kertoo mitä se ei ole. Tässä tapauksessa sitä mitä sen yleensä katsotaan tarkoittavan. Skenaariossa on muutamia hieman erilaisia merkityskenttia, joitka ovat yleisessä käytössä:
1: Skenaario on näytelmän, teatteriesityksen tai elokuvan toiminnallinen käsikirjoitus. Siinä on vuorosanojen lisäksi ohjeita ohjaajille, näyttelijöille, lavastajille ja muille vastaaville tahoille. Tässä en puhu tästä versiosta juurikaan. Se ei varsinaisesti liity aiheeseen, eli (tulevaisuuden) ennustamiseen.
2: Ensimmäinen tulevaisuuden ennustamisen skenaarion määritelmä liittyy siihen että tulevaisuutta ei nähdä yhtenä ja tietynlaisena. Tällöin puhutaan joko indeterministisestä tai ainakin ihmisen tiedon ulkopuolelle jäävästä determinismistä. Tällöin korostetaan joustavuutta. Tällöin skenaarioajattelu koostuu useista vaihe vaiheelta etenevistä mahdollisista tapahtumainkuvauksista, jotka alkavat nykyhetkestä ja siiretyvät vaihe vaiheelta tulevaisuutta kohti.
3: Skenaario nähdään enemmänkin työmenettelynä; Skenaario on työtapa joka tekee yhteenvetoja tulevaisuuden todennäköisistä suunnista. Tällöin tulos rakennetaan sekä kvantitatiiviseen "kovaan dataan" että kvalitatiiviseen "tulkinnalliseen käsittelyyn". Yleensä kvantitatiivinen menettely tuottaa vaihtoehdottomuutta, koska se tekee sitovia ennusteita ja malleja ja kvalitatiivinen tuottaa moniselitteisiä ja epäselvempiä mutta joustavampia tuloksia. Skenaarioajattelussa sovelletaan yleensä molempia. Kun näitä sovelletaan luodaan uskottavia tai melko uskottavia loogisesti eteneviä tapahtumasarjoja, joiden tarkoituksena on näyttää, miten mahdollinen tulevaisuudentila kehittyy askel askelelta nykytilasta.

Skenaario on kuvaus, jossa on esitetty mahdollinen tulevaisuuden tilanne, joka on liitetty uskottavaan tapahtumien kulukuun jotka johtavat lähtötilanteesta juuri tuohon tulevaisuuden tilanteeseen. Tässä on hyvä muistaa muutamia asioita:
1: Ensinnäkin riskinä on slippery slope. Esimerkiksi salaliittoteorioissa esitetään uskomattomia tulevaisuuden esityksiä, joissa esimerkiksi homoseksuaalejen avio -oikeuden antaminen johtaa siihen että kaikista tulee homoseksuaaleja ja yhteiskuntajärjestys romahtaa. "uskottavaa yhteyttä" ei silloin rakenneta.
2: Toinen riski on mustien joutsenten unohtaminen. Tällöin tulevaisuudessa otetaan vain liiankin ilmiselvät vaihtoehdot huomioon. Ja toisaalta jätetään ottamatta huomioon se, että tulevaisuudessa voi syntyä vaikka jokin merkittävä innovaatio, jota ei voi ennustaa ja joka vaikuttaa ratkaisevan paljon. Tällöin skenaariosta tulee joustamaton ja väärä.

Ratkaisu tässä kohden on tietenkin saatavissa esimerkiksi sitä kautta, että skenaarioita otetaan enemmän. Tällöin skenaarioissa esiintyy yksittäisiä epätodennäköisiäkin tapahtumia, mutta niiden mukanaoloa kompensoidaan siten että muita vastaavan tason epätodennäköisiä asioita otetaan huomioon ja myös todennäköisemmät vaihtoehdot ovat mukana listalla. Tätä kautta esimerkiksi mainittu "homomaailmanloppu -skenaario" on epätodennäköinen, joten sen saaminen skenaariolistalle voi vaatia kymmenien tuhansien skenaarioiden esittämistä. Kun mukana ovat siihen johtavat elementit ilman "liian suuria logiikan loikkia", ne asettuvat oikeisiin mittasuhteisiin. Lopputuloksena syntyy tilanne, jossa rakentuu laajempi näkemystä maailmasta; Skenaariosuunnittelu ottaa huomioon sen tosiasian, että me kaikki olemme maailmankuviltamme jollain tavoin rajoittuneita ; "Avomielistä" ihmistä ei itse asiassa olekaan. Toiset vain ovat vähemmän umpimielisiä kuin toiset. Kun eri vaihtoehtoja otetaan huomioon, otetaan hieman huomioon sitä että mahdollisten tulevaisuuksien toteutuminen johtuu itse asiassa kasasta ihmisiä ja tässä kasassa käytännössä vain yhden maailmankuva on sama kuin skenaarion rakentajan, ja vaikka laajemmin jotain yhteyttä löytyy, on aina iso joukko ihmisiä joiden näkemykset ja tavoitteet poikkeavat paljon.

Tietenkään skenaarioiden rakentaminen ei ole täydellistä. Esimerkiksi tulevaisuuden innovaatioiden keksiminen ennalta on hyvin vaikeaa. Esimerkiksi 1920 -luvulla oli luultavasti vaikeaa ajatella internetin vaikutusta maailmaan ja tätä kautta 2000 -lukua käsittelevät skenaariot olivat vaikeita. On hyvä muistaa että nämä ovat epävarmuustekijöitä joita ei oikein mitenkään uskottavasti voida ennustaa. Ne on otettava huomioon, mutta ei siten että ne ennustetaan, vaan siten että muistetaan että ennustamattomissa olevia asioita voi tapahtua ja tapahtuu jatkuvasti.

Ehkä yksinkertaisin tilanne on riskianalyysi; Sellaisia tehdään esimerkiski vakuutuksia valitessa. Tässä on olennaisena elementtinä esimerkiksi seuraavia elementtejä (1) Riskin todennäköisyys. Jos asia on epätodennäköinen siihen tulee keskittyä vähemmän kuin silloin jos saman tapahtuman riski on suurempi (2) Riskin suuruus. Jos seuraukset ovat vakavia, siihen tulee keskittyä enemmän kuin jos se on vähemmän vakava. (3) Riskin huomioon ottamisen hinta, eli jos riskin ennaltaehkäisy tai sen seurausten maksaminen muutoin on halpaa, se kannattaa todennäköisesti ottaa huomioon, vaikka riski olisi edellisten vuoksi muuten melko irrelevanttikin. Toisaalta iso huomioon ottamisen hinta voikin korvata ongelman toisella, suuremmalla ongelmalla, joten sitä ei kannata ottaa huomioon. (4) Riskin ajankohtaisuus, eli onko se sellainen että sen toteutuminen ei ole ajankohtaista nyt vaan järkevämpää olisi varautua siihen vaikka viiden vuoden kuluttua. Kokonaisuutena voisi sanoa että vaikka pelaisi venäläistä rulettia jossa pelissä on 6 pelaajaa, ja vain yksi kuolee ja muut jakavat hänen omaisuutensa, ja olet köyhä ja muut ovat rikkaita, ei peliä välttämättä kannata suorittaa, vaikka se kuinka ratkaisisi asuntovelkaongelman joka on juuri sillä hetkellä sekä suuri että todennäköinen, että ajankohtainen.

Ehkä yksi yksinkertaisin mieleeni juolahtava esimerkki skenaariotyyppisestä ajattelusta on tapaus, jonka juuri tuoreeltaan tein kotona. Puolisoni on pähkäillyt valintakysymyksen edessä, joka on hänelle ollut ilmeisen vaikea. Siispä hän kysyi että kumpi minusta olisi fiksumpi: Lyhytaikainen peliohjelmointityön ottaminen vai opettajakoulutus. Näiden tapahtumien ajoitus osuisi osittain päällekkäin ja ne molemmat ovat sen verran työläitä että niiden suorittaminen on poissulkevaa: Et voi saada molempia. Siksipä tein kaksi SWOT -analyysitaulukkoa. SWOT -analyysissähän rakennetaan nelikenttiä, jossa on nykytila ja tulevaisuus, ja positiivinen - negatiivinen kenttä. Vaihtoehtojen vahvuudet, heikkoudet, mahdollisuudet ja uhat listataan sille kuuluvaan ruutuun. Täten esimerkiksi koodaustyön vahvuuksina oli melko hyvä palkka (verrattuna opintotukeen) , heikkoutena työn stressaavuus, mahdollisuutena uudet työsopimukset ja uhkana se että jos työ loppuu, uutta ei välttämättä saa. Tietenkin listat olivat joka kohdassa pidempiä ja opettajakoulutuksen kohdalla tehtiin sama. Lisäksi jotkut kohdat huomattiin "olotiloiksi", eli ne olivat riskejä jotka liittyivit molempiin vaihtoehtoihin. Ne ovat irrelevantteja ratkaisun kannalta, valinta ei muuta niitä. Lisäksi osa laitettiin kategoriaan "huolia murheita turhia toiveita" eli ne sisälsivät epätodennäköisiä ja jopa hieman hassuja vaihtoehtoja. Ne todettiin enemmän peloiksi ja karkkifantasiaa kuin todellisuudeksi. Niiden huomiooon ottamista ei katsottu järkeväksi. Pelkästä riskianalyysistä skenaarioajatteluksi tilanteen lavensi yksinkertaisesti se, että syyseurausketju esiintyi monessakin kohdassa ja niistä saatiin irti joitain "jos käy näin niin seuraa tätä jos toisin tuota" -kohtia, jotka liitettiin juttuun. Lopputuloksena selvisi että kyseessä oli arvovalinta, ja avainkysymyksinä oli "Kummasta pidän enemmän, opettamisesta vai koodaamisesta", jaksamiskysymys, arvostuskysymys sekä "tulevaisuuden vakaus vai epävarmuuskysymys". Minun tehtävänäni ei tietenkään ollut valita että mikä näistä on se tärkein juttu. Analyysini oli minusta onnistunut, koska en varsinaisesti tuonut omia näkemyksiä esiin, se ei antanut varsinaisesti uutta tietoa. Esiin nostettu data ja sen käsittely vain nosti avainkysymykset esiin ja niiden avulla ratkaisu siitä mitä tulevaisuudessa halutaan tehtiin. Auskultointi on edessä.

Sillä että voin olla tyytyväinen panokseeni valinnassa on tietysti katsottavissa siitä millä kriteereillä yleisesti ottaen voidaan sanoa että skenaario on onnistunut. Näitä elementtejä ovat seuraavat:
1: Hyvässä skenaariossa on esitetty seurauksia erilaisille valinnoille. Tässä on oltava vaikutukset, eikä pelkät olotilat.
2: Esitetyt lopputilateet ovat "riittävän loogisesti" esitettyjen tapahtumien seuraamus. Tässä on otettava huomioon myös se, että kaikkia valintoja ei tee se, jolle skenaariota tehdään ja joka on tapahtumain keskiössä. Tässä ympäröivä kulttuuri ja sen arvot on jollain tavalla otettava huomioon.
3: Skenaarion on oltava ymmärrettävä ja selkeä. Siinä ei saa olla kikkailua kikkailun vuoksi.
4: Skenaario on oltava kiinnostava, eli se tuo esiin jotain oleellista joka auttaa päätöksenteossa, se vaikuttaa tehtävään päätökseen.
5: Jos kyseessä on arvovalinnat, skenaarion vääntäjän näkemys ei ole keskiössä, vaan sen jota skenaario koskee (poikkeus on se, kun skenaarioita tehdään itselle.) Toiselle ei syötetä arvomaailmaan. Kyseessä on neuvonta, avunanto ratkaisussa ei julistustilanne tai toisen puolesta suoritettu aktio.

Tämä yllä oleva oli pelkistetyssä muodossa sitä mitä esimerkiksi maatilaneuvonnassa tehdään, ainakin sen pohjalta mitä minulle on kerrottu; En itse ole käytännössä neuvontatyötä tehnyt vaan kuullut juttuja niiltä jotka ovat tehneet hommaa erinäisiä vuosia. Olen kuullut että monet ovat pettyneitä kun neuvoja ei vaan tule ratkaisemaan tilannetta. Neuvojilta ikään kuin odotetaan että "tuo valmiin ratkaisun että tehkää noin." Kuitenkin kasvavassa määrin neuvojan ammattitaito tarkoittaa sitä että hänen pitää osata enemmänkin nostaa esiin eri vaihtoehtoja, jonka asiakas kokee helposti hämmentämisenä, ja neuvotella niistä ja vasta sitten "päsmäröidä ohjeilla". Asiantuntemus tulee siitä että osaa esittää relevantteja vaihtoehtoja ja jättää muut käsittelemättä, ja siitä että tavoitteet nousevat "poliittisen korrektiuden ulkopuolelle", eli ulos saadaan se mitä tavoitellaan eikä sitä mitä isäntäväki luulevat neuvojan haluavan kuulla ja jotka he uskovat kuulostavan hyvältä tämän korvissa. Osaaminen tulee tietysti myös siitä että joustaa kun on tarve mutta ei jousta silloin kun ei pidä. Esimerkiksi naudan ruokinnassa voidaan yksityiskohdista neuvotella; Että onko aperuokinta järkevämpää kuin joku muu. Ja onko väkirehussa enemmän vehnää vai ohraa. Mutta elikoiden ravinnontarpeesta ei voida joustaa.

Sinisilmäenkeli.

Joskus tieteen nimessä on tehty pahoja asioita. Ensimmäinen joka minulle tulee mieleen on CIA:n aivopesuohjelmaan MKULTRA:an liittyvä Donald Ewen Cameron:in "Allan Memorial Institute" -sairaalassa tekemiin kokeisiin. Nämä tehtiin vuosina 1957-1964. Kokeissa potilaille syötettiin huumeita joilla tuotettiin jopa kuukausia kestäviä tajuttomuusaikoja. Heille annettiin runsaasti vahvoja, 30-40 kertaa normaalia kovempia, sähköshokkeja. Heille pakkokuunnellutettiin tauotta toistuvia nauhoja. Ja muita vastaavia "hyvin ikäviä asioita". Tyypillisesti potilaat tulivat sairaalaan pienistä häiriöistä, mutta käsittely pahensi ja loi uusia häiriötiloja. Nämä kokeet olivat julmia, koehenkilöiltä ei pyydettu lupaa. Kanadan hallitus maksoikin asian tiimoilta 90-luvulla 100 000 dollaria joillekin kokeiden uhrille. Tämä johtunee siitä että tämä sivuaa "niitä isoimpia" kiinnostuksenaiheitani, sitä miten ihmiset uskovat vääriin asioihin ja miten heidät saadaan uskomaan vääriin asioihin. Tästä ei voinut luikerrella karkuun edes sotatilalla, jota ei ollut. Hurray for USA!

Mutta tietysti on kuuluisampia kauhututkimuksia. Tietenkin tässä vaiheessa puheenaiheeksi nousevat natsit.

Josef Mengele oli filosofian tohtori ja lääkäri ja rautaristejä saanut sotilas. Erityisen kuuluisaksi hän tuli kun hänet liitettiin vuonna 1943 hauptsturmführeriksi Auschwitzin keskitysleirille. Siellä hän teki erilaisia luottamuksellisia "rotuhygienisiä tutkimuksia".

Nämä ovat aika kuuluisia, ja esimerkiksi "Salaisten kansioiden" jaksoissa natsien kadonneet tutkimukset olivat tietysti käytössä. Samoin "Unborn" -elokuvassa keskiössä oli se, että natsit tekivät okkultistisia ja puolitieteellisiä tutkimuksia, joissa kaksoset ja silmien värin vaihtuminen olivat keskiössä. Näin saatiin kauhuelokuva. Pahuus syntyi natsin uhrista.

Mengelen tutkimusten sisältö on epäselvää koska muisiinpanot tutkimuksista ovat kadonneet. Jotain tiedetään:
1: Mengele teki erityisesti kaksoistutkimuksia, joiden hän katsoi antavan tietoa sairauksien, rodun ja rotujen sekoittumisen suhdetta. Hän oli obsessoitunut kaksosiin ja kaikki kaksoset vietiin erityisesti heille varatuille tiloille.
2: Häntä kiinnostivat myös erikoisuudet, kuten kääpiöt ja geneettiset poikkeamat. lisäksi häntä kiinnosti nälkiintymisen ja huonon hygienian aikaansaama kasvojen alueen gangrenoottinen noma-haavauma.
3: Mengele kohteli testikohteitaan kaaoottisesti ; Joskus hän tarjosi lapsille makeisia ja oli ystävällinen setä. Hänen kaksosiensa hiuksia ja vaatteita ei takavarikoitu, mikä oli poikkeuksellinen etuasema. Heitä ei työllistetty raskaasti ja heidän ruokintansa ei ollut vajavaista. Toisaalta hän kohteli koehenkilöitä julmasti: Esimerkiksi kaksosia voitiin tappaa vain sen takia että heistä saataisiin ruumiinavausraportit. Samoin yrityksiin kuului yrityksiä luoda keinotekoiseisti siamilaisia kaksosia leikkauksilla. Tutkimuksissa yritettiin myös muuttaa silmien väriä siniseksi metyleenisinitipoilla ja silmään tehdyillä ruiskutuksilla. Tutkimuksissa tehtiin kastraatioita ilman puudutusta ja tyttöjä sterilisoitiin röntgensätein. Tutkimuksista selvisi hengissä vain murto -osa siihen osallistuneista kaksosista, vain noin 1 viidestätoista koehenkilöstä selvisi hengissä.
4: Kaikki kirjattiin ylös, kuolinsyyn tutkiminen ja kudosnäytteet virtasivat hänen mentorilleen von Verschuerille; Esimerkiksi jos kaksosilla oli eriväriset silmät, nämä lähetettiin erityisen mielenkiintoisina tutkimuskohteina eteenpäin. Mengele itse piti tutkimuksiaan tieteellisesti tarkkoina ja hyvinä. Tutkimuksissa oli kolmetuhatta kaksosta. Teoriassa otoksen pitäisi olla "riittävän hyvä".

Tutkimusten yksityiskohdat ovat epäselviä, koska Mengele pakeni tutkimustensa kanssa. Hän päätyi Brasiliaan, jossa hän kuoli vuonna 1979. Tosin vasta 1985 Wolfgang Gerhard -salanimen takana Brasiliassa aivohalvauksen saanut ja hukkunut henkilö liitettiin tähän "Kuoleman enkeliin" DNA -testein.

Yleisesti ottaen Mengelen tutkimuksia pidetään epäonnistuneina ja huonona tieteenä. Usein viitataan puutteelliseen taustateoriaan, mutta tosiasiassa tästä on ainoana tietona tutkimushenkilöiden lausumat. Mengelen taustateoriaa ei ole esitetty ulkopuolisille, joten ei voida olla aivan varmoja siitä ovatko ne olleet mielivaltaisia vai eivät. Tosin tämä on luultavaa sen pohjalta mitä tiedetään. Vaikeutena on tietysti se, että kun tutkimusten data on hävinnyt, ei tutkimusmekanismista ole kovin hyviä tietoja, joten tästä ei voida sanoa mitään. Kuitenkin jotain asioita voidaan varmasti sanoa. Ja niiden pohjalta Mengelen ovat huonoa tiedettä. Ja tämä voidaan tietää vaikka tutkimuksista ei tiedetä mitään varmaa.
1: Vertaisarvioinnin puute on kenties yksi vahvimmista syistä. Mengelen tutkimuksia ei ole vertaisarvioitu, joten ne ovat korkeintaan hänen yksityisiä puuhailujaan. Tätä osaa pidetään melkoisen tärkeänä. Tämä liittyy muun muassa tieteen autonomisuusperiaatteeseen sekä kriittisyysperiaatteeseen. Pohjimmiltaan tiedeyhteisö vertaisarvioinnin pohjalta päättää mikä tutkimus hyväksytään ja mikä ei. Samalla tutkimusmetodi asetetaan kriittisen tarkastelun alle; Tutkimuksen metodin on liityttävä fiksusti taustateoriaan.
2: Mengelen tutkimukset rikkovat julkisuusperiaatetta. Kun data on kadoksissa, tutkimusmetodia ei voida katsoa. Ehkä joku löytäisi niistä vielä vertaisarvioinnin läpäisyn jälkeenkin jonkun virheen. Kenties tämä voidaan tehdä vasta myöhemmän tieteen kehityksen pohjalta. Kun kukaan ei pääse tarkistamaan, voitaisiin tutkimuksen metodista ja sisällöstä ja koetuloksista väittää mitä vain. Näin julmista kokeista puhuessa voi olla kieroutunutta muistuttaa siitä että tämä kohta liittyy myös kokeen toistettavuusperiaatteeseen : Kun tiedot puuttuvat, ei koetta voida toistaa. Tällöin muut eivät voi varmentaa sen tuloksia.
3: Pragmaattisista syistä tutkimus, jonka metodi, taustateoria ja tulokset ovat salassa ovat turhia. On oikeastaan saivartelua miettiä ovatko ne tiedettä vai eivät. Yleensä tässä vaiheessa on fiksua ajatella että ne eivät olleet tiedettä, kunnes toisin todistetaan. Kadonnut tulos on sama kuin ei tulosta lainkaan.
4: Tutkimusten tiedetään rikkoneen törkeästi tieteen tutkimuksen eettisiä periaatteita. Vaikka tutkimuksista ei ole pöytäkirjoja, ruumiit ovat varsin hyviä aihetodisteita asiasta. Etiikkakohta voi kuulostaa erikoiselta kun aiheena on totuuden metsästys, mutta tosiasiassa tästä kohdasta ollaan melko tarkkoja. Tosin itse olen hieman sitä mieltä, että tärkein asia eettisissä periaatteissa on ennaltaehkäisy, eli kun tulokset on jo saatu ja koe tehty, voisi tästä joustaa. Tosin tekijä pitäisi "lynkata" jotenkin, koska muuten tämä kannustaisi tekemään rogue -tutkimuksia, jossa hullu tiedemies tekee epäeettiisä kokeita salassa ja saa silti tutkimukset ulos. Jos ihmistä kiinnostaa tiede eikä henkilökohtainen maine, hän voisi aivan hyvin tehdä jotain tämäntapaista. Mutta pääasia tässäkin kohdassa on se, että minulta ei kysytä. Onneksi, voisi joku sanoa.

Pieni ajatus itsetyytyväisyydestä.

Optimism bias on yleinen ilmiö, siinä ihmiset korostavat onnistumisiaan (lähi)tulevaisuudessa ja mitätöivät vaikeuksia ja riskejä. Samoin tuttu on Lake Wobegon effect, joka tarkoittaa sitä että ihmiset uskovat olevansa "keskivertoa parempia", esimerkiksi normaalia parempia autokuskeja. Tässä kohden on tietenkin syytä muistaa, että "puolet ovat keskivertoa tyhmempiä." Silti ihminen arvioi itsensä viisaammiksi useammin kuin tilastot sallisivat. Tämän vuoksi joitain asioita ei kannata kysyä, jos haluaa saada oikean vastauksen. Kyselytutkimus ei siis ole paras tapa selvittää näitä asioita.

Vastaava ilmiö liittyy varmasti myös kansallistunteeseen: Juuri se oma maahan on kaikista paras ja sen ihmiset jotenkin erityisen laadukkaita.

Kuitenkin tämä ilmiö on mutkikas esimerkiksi sosiaalisuuden kohdalla. Sain tästä idean siitä, kun juttelin koulussa eräiden henkilöiden kanssa. Kyllähän se on niin, että aina kun menen koululle, siellä on joku. Juttelun ohessa tuli selville se, että he eivät pitäneet minua yhtä epäsosiaalisena kuin mitä itse pidän. He kuitenkin myöntyivät, kun päästiin siihen että "en oikein ymmärrä ihmisiä eivätkä ihmiset minua." I suck in this. He kuitenkin korostivat sitä kuinka olen avoin erilaisille ihmisille, ja että en pelkää ihmisiä, vajoa kuoreen. Ja osallistun aktiivisesti juttuihin. He siis määrittelivät sosiaalisuuden eri tavoin kuin minä. Tästä voidaan päätyä siihen että enemmistö voi olla keskivertoa sosiaalisempi, jos he valitsevat sosiaalisuuden määritelmän sellaisella tavalla että he itse ovat siinä hyviä. Toki tämäkään ei ole "objektiivinen", tietyllä tavalla on mutkikasta sanoa "onko narsistisesti valittu kriteeri parempi kuin suora narsismi". Mutta tiettyä itselle valehtelemista tässä kohdassa ei enää tarvittaisi. Jokainen voi olla voittaja, jos määrittää voittamisensa riittävän laveasti. Minäkin saisin varmaan noilla minulle esitetyillä mittareilla "keskivertoa sosiaalisemman" leiman.

Samalla tavalla kansallismielinen voi valita oman maansa piirteitä ja ottaa juuri ne parhaimmuuden mittariksi. Jos tilastot näyttävät että ollaan rehellisiä, niin tässä on hyvä kehunaihe, jos se ei ole hyvä, valitaan toinen ja brassaillaan sillä.

Tälläinen meininki voi tuottaa ongelmia. Carol Dweck on esimerkiksi sitä mieltä että lapsen liika kehuminen voi jopa haitata oppimista, koska kehu tuottaa aseman, jonka voi menettää: Älykkääksi kehuttu pyrkii välttämään tilanteita, joissa tyhmyys voisi tulla esiin. Tällöin lapsi lakkaa ottamasta riskejä. Toki tämä voi johtaa siihen että lapsi keskittyy vain osaamisalueeseensa, mikä ei välttämättä ole huono asia. Dweck huomasi kuitenkin tutkimuksissaan myös sen, että lapset ovat yhdistäneet kehumisen myös siihen että henkilöltä ei odoteta enempää. Tämä johtaa laiskistumiseen sekä siihen että kehu on ikään kuin jatkokasvattamisen lopettamismerkki. Liian helppo kehu myös katkaisee työn ja saavutuksen välisen yhteyden "joka ihan oikeasti on siellä". Tällöin lopputulos voi olla laiskuutta tai yrittämisen lopettamista vastoinkäymisten edessä.

Tästä hyvä esimerkki on puolisoni kaksoissisar, joka on meillä tällä hetkellä kylässä. Tämä asuu Amerikoissa ja on Suomessa väliaikaisesti opintojen vuoksi. Häneen on tarttunut "Amerikkalainen tapa" kehua kaikesta. Onhan se toki positiivista kohdata ihminen, joka yrittää löytää hyviä asioita teoissasi. Mutta pidän kuitenkin enemmän oman puolisoni tavasta sanoa suoraan asiat. Kehu on ansaittu ja samoin moite, eikä taustamotiiveja tarvitse miettiä. Se vapauttaa kohdallani valtavat määrät hulluusenergiaa muuhun käyttöön. Osittain siitä lähteestä tätäkin blogia kanavoidaan. Ainaisen kehumisen kanssa olisi vaikeaa elää, koska sanat eivät välittäisi sitä kritikaalia informaatiota siitä mikä on hyvin ja mikä huonosti sillä toisella ihmisellä. Ei tietysti ainaisen moittiankaan. Eikä ennen kaikkea kaaoottisen, jonka kehu ja moite vaihtelevat mutta jotka eivät anna mitään pysyvää pohjaa tulevaisuuden käytöksen ohjaamiseen ja jotka eivät aina ole sitä mitä ovat. (Viimeinen kohta on erittäin tärkeä. Harva miettii, kunnes omalle kohdalle osuu.)

Tässä kohden on muistettava että pettymys on odotusten ja toteutumisen väliin jäävä kuilu. Onnistuminen myös vaatii tätä kuilua. Olisi osattava tehdä kuilu, joka olisi mutta ei liian leveä. Itsen kokoinen. Silloin elon taakka ei olisi niin raskas että jaksaisi kantaa, mutta ei niin kevyt että kunto rapistuisi.

Hannu Lauerman "Huijaus - Rohkaisua, johdattelua, psykoterroria" esittää tässä hengessä että huono itsetunto on ongelma, johon pitää puuttua. Joskus se johtuu siitä että ympäristö ei hyväksy. Ja joskus ei ole syytä. Lisäksi hän nostaa esiin senkin että on mahdollista että joidenkin itsetunto on jopa liian hyvä. Tällöin esimerkiksi hyväksi autoilijaksi itseään luuleva voi helposti sortua "liikennesäännöt on tarpeen koska kaikki ei osaa ajaa kuten minä" -henkeä. Seurauksena on tietysti keskittymisen alenemista ja holtitonta ajamista. Tässä kohden liian hyvä kuva itsestä vaarantaa itsen ja muut. Optimismi ja aurinkoinen minäkuva eivät ole mikään tae hyvyydestä. Ratkaisuksi tähän on tietysti löydettävissä jonkin verran harjoittelun kautta, jolloin saadaan todellisia avuja.

Farmakeia: Noidat ja myrkynlykkääjät.

2 Moos 22:18 on 1992 Raamatussa käännetty "Noitanaisen älä salli elää". Takana on "King Jamesin Bible". Kuningas James I harjoitti elämänsä aikana noituuden vastustamista, ja hänen Raamatunkäännöksessään muutettiin yksi sana: Varhaisemmassa, kuningas Henrik VIII:n ajalta peräisin olevassa Raamatunkäännöksessä noita, "witch" oli "poisoner" , myrkyttäjä. Kreikaksi, Septuagintassa, sama kohta kuuluu "φαρμακους ου περιποιησετε" [farmakous ou peripoiesete]. Vaikeaksi tulkinnan tekee se, että lauseessa esiintyvä sana "farmakeia" voi tarkoittaa sekä noitaa että myrkynsekoittajatarta. Ehkä apua saadaan hieman hepreasta, juutalaisten alkukielestä: Siellä kohta on käännettävissä epämääräisemmin: "Pimeyden taitoja harjoittavan naisen on kuoltava". Myös romaanisten kielten myrkynsekoittajaa tarkoittava sana "venefica" alkoi myöhemmin tarkoittamaan noitaa ylipäätään.

Ero näiden kahden välillä ei ollut kovin suuri. Ennen oltiin sitä mieltä, että maailma oli kaksijakoinen, oli hyvää ja pahaa. Ajateltiin että tasapaino näiden kahden välillä saatiin aikaan vain vahvan uskon avulla. Tämän vuoksi noituus, joka yhdistettiin liittoon Saatanan kanssa, ei pidetty vain yksilön hairahtumisena, vaan se uhkasi koko yhteisöä. Siksi ei ollut ihmeellistä, että noitia haluttiin etsiä. He pelkäsivät noitia myös siksi että näillä oli repertuaarissaan myös huumaavia aineita, lemmenjuomia ja muita vastaavia asioita. Tässä kohden onkin tärkeä huomata se, että myös luostareissa oli paljon kasvien hallintaa. Näiden välillä oli kuitenkin olennainen ero: Luostarien puutarhoissa viljeltiin etupäässä lääkekasveja, jotka esiintyivät Hippokrateen ja Galenoksen teoksissa. Noidilla sen sijaan oli hallussaan myös kasveja, joista nämä varoittelivat. Tässä kohden noidat ovat hyvä muistutus siitä, että aina yhteiskunnan laitamilla on elänyt ihmisiä, jotka ovat eläneet kyseenalaisin keinoin. Sen vuoksi noitien "yksinoikeutena" olivat esimerkiksi
1: Myrkylliset kasvit: Noituuteen, muun muassa sen lentovoiteiden salaisiin resepteihin, vahvasti liitetty ukonhattu(Acotinium napellus) on vahvasti myrkyllinen. Sen myrkky, akonitiini (C₃₄H₄₇NO₁₁), on voimakas myrkky, jota Pliniuksen mukaan käytettiin rikollisten teloittamiseen. Se on siitä erikoinen, että nykylääketiede ei toistaiseksi tunne sille tehokasta vastamyrkkyä.
2: Huumausaineet. Bartholomeus de Spina, joka oli hurskas dominikaanimunkki, kirjoitti noidista ja niiden taioista kirjan "Tractatus de strigibus sive maleficis". Siinä hän kertoo kuinka hänen tuttavansa, lääkäri, oli ollut opiskelijana tilanteessa, jossa hän ei päässyt asuntolaansa. Kolkutuksiin ei vastattu. Niin de Spinan ystävä joutui kiipeämään sisään ikkunasta. Hän oli etsinyt heti käsiinsä palvelustytön. Tämä oli maannut tajuttomana huoneensa lattialla. Kun hän oli seuraavana päivänä kysellyt tältä miksi hänen koputuksiinsa ei vastattu, tyttö oli kertonut olleensa "matkoilla". Saman selityksen oli samassa kirjassa kerrotun toisen jutun mukaan notaarin vaimo. Notaari oli löytänyt vaimonsa makaamasta alasti ja tajuttomana sikalan nurkkauksesta. Kun nainen oli herännyt, ja huomannut miehensä järkytyksen, hän kertoi miehelleen olleensa "matkoilla". "Trippejä" on siis tehty jo 1400-1500 -luvun taitteessakin. Onkin luultavaa, että monet noitien "lentovoiteista" olivat itse asiassa hallusinoivia huumausaineita, jotka antovat todentuntuisia kokemuksia. Ongelmana on se, että eri reseptejä on löydetty, mutta niiden annostelusuhteista ei ole kerrottu riittävän tarkasti. Olen siis samoilla linjoilla kuin Francis Bacon, joka epäili että noitavoiteita tehtiin huumaavista aineista sen sijaan että ne olisi tehty "Malleus maleficiarium" -kirjan väitteiden mukaan. Tämä "noitavasarahan" esitti että noidat tekivät konkreettisia matkoja, joilla he juhlivat. Lentoliemi tehtiin sen mukaan ristimättöminä tapettujen lasten ruumiita keittelemällä ja tätä lientä juomalla.

Noitien reseptien sisällöistä on joskus vaikeaa saada selkoa, koska niissä ei aina sanota asioita niin kuin ne ovat, vaan ollaan oltu symbolisempia. Esimerkiksi Shakespearen näytelmästä "Macbeth" sisältää kohtauksen, jossa noidat laittavat pataansa "liskonsilmiä, rupikonnan jalkoja, lepakonvilloja ja koirankieliä, pöllönsiipiä, kyykäärmeen kieliä, sisiliskon reisiä ja vaskikäärmeen piikkejä." Voisi kuvitella että luettelo olisi joko keksitty ja/tai sen ainesosat olisivat sellaisia, että niiden saaminen on vaikeaa ja nämä antavat liemelle eksoottista glamouria samalla kun ne ovat kuitenkin sen verran groteskeja, että noitien touhut tuntuvat salamyhkäisiltä. Kuitenkin niistä ainakin kaksi tarkoittaa oikeita kasveja: (tongue of dog) koirankieli tarkoittaa rohtokoirankieltä (Cynoglossum officinale), ja (adders fork) kyykäärmeen kieli taas käärmeenkieltä (Ophioglossum vulgatum). Ei ole selvää onko ohjeen muutkin kohdat epäsuoria vihjauksia oikeisiin kasveihin vähemmän selvästi. Selvää on kuitenkin se, että Shakespeare mukaili noitien okkultistista maailmaa melko hyvin. Tämä ei tietysti tarkoita sitä että Shakespeare olisi noita, voi olla että hän oli vain tässä kohden muutoin sivistynyt mies.

Noituuden järjestelmällisyydestä on varsin hajanaisia tietoja. Esimerkiksi "Suomen terveyskasvit" esittää että noidilla olisi ollut hierarkia, ja että heidän toimintansa olisi ollut järjestelmällistä ja että se olisi sisällyttänyt perinnetietoa kasveista ja niiden vaikutuksista. Osa taas pitää noituutta epäjärjestelmällisenä toimintana, jossa oltiin individualistisempia. Tosin noituus luultavasti tässäkin tapaukessa ammentaisi sisältönsä kansanperinteiden lähteestä. Tässä kohden syntyy merkittäviä tulkintaeroja sille, miksi noidat kertoivat samanlaisia tarinoita kidutettaessa:
1: Jos noidat ovat järjestäytymättömiä, silloin syynä on se että noidat tietävät mitä heiltä odotetaan. He ovat kuulleet muiden noitien tunnustuksia, ovat kuulleet niistä. He kertovat mitä vain jotta kidutus loppuisi. Lisäksi pyövelit ja kiduttajat tietenkin tietävät myös mitä noidilta tulee odottaa, ja suuntaavat kysymyksiään.
2: Jos noidat olivat järjestäytyneitä, silloin he suojelivat tietojaan. Yksilö vei tietonsa hautaan, tai oikeastaan roviolle. Yhtenäinen tarina sovittiin noitien kesken, jotta kuulustelijat eivät pääsisi totuuden jäljille.

Tämän vuoksi noituuden kohdalla on vaikeaa sanoa, onko yöllä kasvien keräys ollut käytännön sanelemaa: Kiinni jäämisen riskit olivat suuret, joten työt oli tehtävä öisin, jolloin kiinnijääminen ja huomatuksi tuleminen oli pienempää. Paljon syytä voi olla myös siinä, että uskottiin että yöllä kasveissa oli erityisen paljon voimia. Esimerkiksi kuun vaiheilla uskottiin olevan merkitystä. Esimerkiksi ketonoidanlukko (Botrychium lunaria) piti yleisen uskomuksen mukaan kerätä nimen omaan täyden kuun aikaan, jotta sillä olisi taikavoimia. Siksi se oli joka tapauksessa kerättävä öisin.

Huudon kuunteleminen.

Englanninkielinen sana opiskelijalle, "student" , on etymologisesti peräisin latinan sanasta "studēre" ; "to direct one's zeal at". Oppiminen siis liittyy intomieliseen tai raivoavaan julistamiseen. Laajemmassa mielessä opiskelija tarkoittaa ketä tahansa, joka on oppimassa eli saamassa uusia tietoja. Ero näiden kahden näkemyksen välillä on melko pieni.

Valpurin yö, "Walburgis Night" taas on perinteinen esikristillinen juhlapäivä. Siihen liittyi kevään juhlintaa. Kokkotulet rakennettiin ajamaan pois kuoleita ja kaaoottisia henkiä, joiden uskottiin kävelevän ihmisten keskuudessa. Ajankohta johtuu siitä, että valo ja aurinko palaavat. Saksalaiset uskoivat että silloin noidat lensivät silloin Blocksberg -vuorelle juhlimaan. Nykyisin vuoren huipulla on radioantenni, joka on hyvä maamerkki suunnistaville noidille. Lisäksi se takaa kännykän hyvän kuuluvuuden, ennen tornit tietysti puuttuivat. Goethen sitoi "Faustin" valpurinyöhön; Ensimmäistä osaa kutsutaan nimellä "Walpurgisnacht" ja toisessa osassa yhtä osaa kutsutaan nimellä "Classical Walpurgisnacht".

Yön nimi on kuitenkin saatu Valburgin kautta. Hän oli nunna, joka johti muun muassa miesluostaria. Hän on myös merimiesten suojeluspyhimys. Hän ei ilmeisesti ollut kovin kauhea noita, joten yhteys vapun nimeämiseen on hieman vaikeaa keksiä. Tosin hän luultavasti tunsi parantavia kasveja, mutta kun hänen tekojaan on tulkittu ihmeiksi, ei ole uskottavaa että niitä samanaikaisesti olisi pidetty noituutena. Valpuri oli luultavasti hyvin koulutettu, joten hän oli ilmeisesti kuunnellut huutamista. Hän ei tiettävästi tehnyt sopimusta Saatanan kanssa.

Englanninkielen sana "May Day" tarkoittaa vapunpäivää. "Mayday" taas on laivojen käyttämä sana, joka tarkoittaa hätäkutsua. Tämän sanan etymologia viittaa ranskaan "m'aidez" ~ "auttakaa minua". Tätä ei pidä sekoittaa sitaattiin "Make my Day", jonka merkitys on eri. Valpurin nimeä radioon huutavat vain katoliset. He voivat saada moitetta, joten osasta heistä tulee studēreja.

Nykyisin vappu taas on työn juhla. Se on samanaikaisesti paradoksaalisesti myös opiskelijoiden juhla. Tätä juhlitaan pitämällä vapaata, mikä on tietysti paradoksaalista sekä työn että opiskelun kannalta: Suunnilleen ainut asia joka niitä yhdistää on se, että ne eivät ole vapaata.

Kuten kaikkiin hyviin juhliin, vappuun liittyy myös erilaisia perinteitä. Tärkein näistä on sima, käyttämällä hunajaa ja muita aineksia tuotettu juoma. Antiikin Kreetalla käytettyä hunajaa käytettiin ennen viinin keksimistä, ja kreikan kielen humaltumista tarkoittava sana on kirjaimellisesti "hunajapäihtyminen". Sima oli tärkeässä asemassa Skandinaviassa. Viikinkien mukaan nimen omaan "Sima oli viisasten juoma". Taistelun ja viisauden jumala Odin sai sitä viruttuaan kuoleena Maailmanpuussa. Viikingit ajattelivat että sima antoi taistelutahtoa. Opiskelijat, jotka taistelevat opintoviikkojensa kanssa ja rakastavat viisautta ovatkin ehkä tätä kautta ottaneet siman tärkeäksi osaksi juhlintaa. Tätä kautta viinan juominen voi olla jäänne perinteisestä juhlinnasta. Siihen voi liittyä myös rellestystä, jonka vuoksi on hyvä opetella hätäkutsu merillä. Nykyinen kännykkäteknologia mahdollistaa hätäsoiton tarvittaessa niin että väärää hätäkutsua välittävä ei vie ainutta yhteyttä apuun.

Myös Adolf Hitler oli Valpurinyönä "Very hädässä". Oikeaoppisen hätäkutsun sijasta hän teki itsemurhan. Osa on sitä mieltä että tämä ei ollut vahinko, vaan että takana olisi ollut tavoitteellinen okkultistisen yhteyden hakeminen, mutta osan mielestä bunkkereihin tunkeutuneilla kiivashenkisiä huutoja päästelevillä venäläisillä sotilailla oli asiassa merkittävämpi rooli, yhdistettynä tietysti sillä että Hitlerillä ei ollut tarjolla kännykkää, ja vaikka olisikin bunkkeri olisi ollut kuuluvuudelle huono asia. Nykyisessä suorastaan kommunistisessa systeemissä tätä yhteyttä ei ole helppo keksiä. Selvää oli kuitenkin se, että sen jälkeen kun Hitler menehtyi, moni lakkasi kuuntelemasta kiihkohenkistä puhetta. Maailma taisi silti ottaa opikseen.

Itselleni vappu on alkoholin ja huumorihenkisten tempausten juhla. Muutkin ovat tätä mieltä. Esimerkiksi teekkareiden, joita esimerkiksi kännykkäinsinöörit ovat, perinteisiin kuuluvat "Julkun" ja "Ävyn" kaltaiset vappulehdet, joissa on huumoria. He tekevät tempauksia. Näiden luonnetta kuvastaa ehkä parhaiten termi "sophomoric", joka tarkoittaa arroganttia ylivarmuutta taitavuudestaan joka yhdistetään käytännön tasolla toteutuvaan epäkypsyyteen ja huonoihin tietoihin. Näistä taas seuraa se, että sitä ollaan kuuntelemassa kiivastempoista puhetta. Tässä kohden ei onneksi tarvitse muistaa muuta, kuin että "Joskus tilaisuus koputtaa oveen, joskus koputus oveen pilaa tilaisuuden."