Merkityksistä ja moraalista ; Nihilismien erikoisesta erosta.

Merkityksen filosofia on monille hyvin tärkeä. Erilaiset viitekehykset selittävät mitkä ovat merkityksen (1) lähteitä ja (2) ehtoja. Usein, mutta ei välttämättä, nämä ovat toisiinsa nivoutuneita. Eli merkityksen lähde on usein hyvin lähellä merkityksen ehtoa.

Karkeasti ottaen yksi merkittävä jakolinja on naturalististen merkitysteorioiden ja supernaturalististen merkitysteorioiden välillä; Jos olet naturalisti, ajattelet että merkitys johdetaan faktoista ja ominaisuuksista joita luonnollinen maailma pitää sisällään. Jos taas olet supernaturalistisen merkityksen kannalla, esität että merkitys johdetaan faktoista ja ominaisuuksista jotka tulevat ei-naturalistisesta hengellisestä tai muusta supernaturaalista todellisuudesta.

Naturalismissa on kaksi tärkeää ehtoa merkitykselle:
1: Subjektivistisessa suuntauksessa ajatellaan että merkitys sidotaan siihen että sinulla on subjektiivisia kokemuksia maailmasta. Esimerkiksi koet nautintoja, tyydytät tarpeita tai muita vastaavia asioita. Tunteet ja kokemukset ovat tällöin yleensä merkityksen ytimessä. Merkityksetön elämä on vaikeaa koska on vaikea kuvitella asiaa jossa maailmaan ja siinä tapahtuviin asioihin ei liitettäisi tunteita. Esimerkiksi syömisen nautintoa.
2: Toinen naturalistinen suosittu koulukunta on objektivistinen suuntaus jossa esitetään, että elämän merkitys tulee sitä kautta että ihminen muuttaa maailmaa. Auttaa muita ihmisiä, löytää totuuksia, luo taideteoksia...
+: Tietenkin näistä on myös hybridejä, joissa esimerkiksi muutos joka aikaansaadaan maailmassa koetaan subjektiivisesti tunteilla ja vain tämä tyytyväisyys on sitten merkitystä. Mutta tämä ei tavallaan liitä uusia, mainitsematta jätettyjä, lähteitä merkitykselle.

Supernaturalismissa taas merkitys sidotaan;
1: Jumalakeskeisesti siihen että merkitys on sitä että ihminen tyydyttää Jumalan tai jumalten ehtoja tai vaatimuksia. Sielukeskeisesti siihen, että sielulla on jokin ydin joka voidaan pitää puhtaana tai ehyenä.
2: Sielun integriteettiä korostava näkemys korostaa sitä, miten yksilön minuus on kestävää, mahdollisesti jopa ikuista.
+: Toki tässäkin usein yhdistetään ajatus siitä että sielun integriteetti ja ikuisuus sidotaan Jumalan käskyjen totteluun.

Laajemminkin tietenkin voidaan sekoittaa elementtejä. Esimerkiksi Jehovan Todistajien näkemyksessä kuoleman jälkeen eletään ikuisesti fyysisen maan päällä tavalla jossa saadaan nautintoa Jumalan palvelemisesta ja tottelusta. Tässä on mukana kaikenlaisia mainittuja elementtejä.

Tässä onkin kiinnostavaa miten minuuden säilyminen on oleellista sielukeskeiselle mallille jonka ei kuitenkaan tarvitse olla teistinen. Toisaalta voidaan kuvitella myös puhtaasti Jumalakeskeinen maailma joka on hyvä koska se tottelee Jumalan säätämiä luonnonlakeja. Tässä ei tarvittaisi välttämättä ainuttakaan eloista ja tietoista olentoa tai sielua kokemaan asioita. ; Itse asiassa teistisen merkityksen ytimessä on ylipäätään mukana hyvin vahva ajatus siitä että merkitys tulee maailmaan ja ihmiskuntaan sen ulkopuolelta. Ja tämä liittää ihmiset johonkin ihmisistä poikkeavaan ja suurempaan. Tämä helposti nimenomaan vähentää kokemuksen ja sielun relevanssia merkitysteorioissa. Tämä on tietenkin sinänsä mielenkiintoinen kysymys, että usein merkitys on arkikielisessä käytössä enemmän kokemuksellinen kuin vaikkapa moraali.

Mistä päästään erikoiseen heittoon; On nimittäin aika tavallista että merkitystä ja moraalia sidotaan yhteen teistisessä argumentaatiossa. Erityisesti jos puhutaan ateisminvastustuspuheista. Tässä ytimessä on yleissana nihilismi. Jolla halutaan kuvata maailmaa josta puuttuu sekä moraali että merkitys. Toisaalta merkitys tuntuu kestävän arkijärkistäkin kritiikkiä näiltä ateistisilta argumenteilta voimakkaammin kuin moraalin kohdalla. Ateistien kokeman merkityksen ei nähdä samalla tavalla rikkovan ateistien sisäistä eheyttä kuin moraalisen hyvyyden. Vain moraalisesta nihilismistä puhuttaessa omaan suuntaani on tullut heittoa siitä miten moraalisuus ja naturalismi olisivat sisäisesti ristiriitaisia.

Tämä on tavallaan erikoista koska moraali ja merkitys perustellaan hyvin samanlaisista ominaisuuksista ja lähteistä. Ehkä syynä on se, että esimerkiksi humen giljotiini on tärkeä moraalia koskeva periaate jota ei kuvata merkityksen nollaajana. Humen giljotiiniahan käytetään usein naturalistien moraalin torjumiseen vedoten siihen että naturalisti vetää aina sitä miten asioiden pitää olla sitä kautta miten asiat ovat. Ja tätähän ei Humen giljotiinin mukaan voida tehdä. Tässä on toki ainakin minulla hieman huvittuneisuutta koska Humen giljotiini ei koske vain fysiikan lakeja ja naturalistista olemassaoloa vaan kaikkea olemassaoloa. Se kieltää aivan samasta syystä asioiden päättelyä sitä kautta että on olemassa joku Jumala tai Jumalan tahto.

Kenties siksi moraalin kohdalla nihilismiin mennään aika suoraviivaisesti. Lopputuloksena on usein se, että moraalin yksi teoria oletetaan oikeaksi ja sitten siitä poikkeaminen on nihilismiä. Eli vastapuolen moraaliteoriaa ei kumota vaan se a priori oletetaan vääräksi. Kun taas merkityksen kohdalla on aivan tavallista törmätä teorioihin jotka vetävät nihilismin merkityksettömyyskokemusteemana vastaan vain pitkällisen eliminatiivisen prosessin jälkeen. Toisin sanoen merkityksettömyys jostain voidaan päätellä vasta kun on eliminoitu kaikki merkityslähteet.

Tässä mielessä ongelmana ei tavallaan ole se että merkitykselle ei ole humen giljotiinia vaan se, että humen giljotiinia käytetään usein huolettomasti juuri siksi että monilla on ilo kiistää vastustajiensa moraalisuus mahdollisimman syvästi – ja syvin tapa ei ole osoittaa että he ovat läpeensä pahoja, vaan että he ovat täysin moraalin tavoittamattomissa. Tässä tavoitteena on usein epäfilosofisesti halu ja tarve mollata. Ja tämä epäfilosofinen tarve on niin kova että päättelyssä oiotaan. Ei eliminoida kaikkia moraalisia lähteitä ja mahdollisuuksia jotta saadaan pääteltyä nihilismi. Siksi merkitys on resilientti nihilismiargumenteille. Vaikka ainakaan minulle ei ole kovin selvää millä tavalla nämä olisivat auttamatta eri sfääreissä jotenkin aivan erilaisilla tavoilla. Nähdäkseni on jopa mahdollista että merkitys ja moraali ovat yksi ja sama asia. Itse näen että ne joko ovat synonyymejä tai synonyymimpiä kuin olemme tavanneet niitä kuvata.

Vakuuttavuudessa on siksi takana esimerkiksi se, että relativistinen moraali nähdään helpommin nihilismiksi kuin subjektiivinen ja koettu merkityksellisyys. Kuitenkin filosofisesti ajatellen edes moraali ei mitenkään suoraan muutu olemattomaksi sillä että se on kokijakohtainen tai tilanneriippuvainen. Näin vain koetaan.

13+ keinoa elämän tuhontamiseen

Netflixissä on sarja "13 Reasons Why" (ilmeisesti suomennettu "Kolmetoista syytä"). Katsoin tätä sarjaa. Syitä ei tarvinne arvata. Elämme Suomessa jossa itsemurha on koskettanut useita. Minullakin on kuollut kaveri itsemurhan kautta. Olen myös itse yrittänyt tehdä moista. Siksi ei ole ihme, että seuraan ilmeisesti nuorten suosimaa sarjaa joka käsittelee päätasollaan teinitason itsemurhaa ja syitä siihen.

Itse ideakin on tavallaan erityinen; Jokainenhan itsemurhan tehneen läheinen kun mielellään sekä syyttää itseään että toisaalta toivoisi että olisi selityksiä. Enemmän selityksiä. Parempia selityksiä. Eikä niitä koskaan tule. Sarjan epärealistinen peruslähtökohta jossa itsemurhan tehnyt on jättänyt jälkeensä kasetteja joissa avaa itsemurhan taustasyitä onkin tässä mielessä epärealistisuudessaan kiehtova.

Näin siitä huolimatta, että on oikeasti aika mahdotonta kuvitella tilanne jossa joku avaa itsemurhansa taustoja yhtä hienojänteisesti ja ymmärtäen, ilman asiatonta syyttelyä. (Itse asiassa itsemurhassa on sellainen jännittävä piirre, että vaikka sitä voidaan hautoa kauan on itse itsemurhan tekeminen kuitenkin yleensä impulsiivinen aktio, ei jokin päämäärä johon mennään pitkällisen suunnitelman päätteeksi. Jos asioilla ja omalla elämällä ei koe merkitystä on vaikeaa ladata merkityksellisyydentunteita esimerkiksi tälläisiin pitkäjänteisiin projekteihin.) Samoin on tietenkin vaikeaa kuvitella, että joku tekisi useita tunteja vaativan taideprojektin ja järjestäisi sen, että kasetit kiertävät teinien parissa ilman että samalla vaivalla jättäisi vanhemmilleen mitään viestiä joka avaisi tekoa.

Sarja myös mainostaa itseään - ja korostaa tätä myös täydennysmateriaalissa joita on netflixissä sarjan yhteydessä - haluavansa avata keskustelua ja tarjoavansa toivoa itsemurhaa harkitseville.

Sarja on kuitenkin ongelmallinen.

Sarjan tapa käsitellä itsemurhaa on hyvin hankala. Osassa jaksoissa se lähentelee eksploitatiivista kostopornoa jossa kiusaaminen oikeuttaa kiusaamista. Ja tämän kaiken takana on tavallaan ongelma, joka alleviivautuu jo sarjan nimessä. Se kuvaa kolmeatoista syytä. Ja nämä keinot tarkastelevat kiusaamisen maailmaa tavalla jossa on paljon erilaisia tapoja kiusata. Näissä on hyvin vähän ratkaisuja kiusaamisesta selviämiseen. Tai siihen miten se saadaan loppumaan; Sarja jopa analysoi erilaiset kasetit ensimmäisen kauden lopussa. Mitkä iskevät luottamukseen ja särkevät sydämen, mitkä iskevät maineeseen ja tuhoavat sosiaalisen verkoston ja mitkä sitten ovat itsessään murtavia aktioita joista ei toivuta ilman luottamusta ja sosiaalista verkostoa. ; Sarja toimiikin keinovalikoimana "miten tuhoat jonkun mielen ja sielun niin että tätä ei edes tarvitse murhata koska hän voi aivan hyvin tehdä sen itse".

Siksi sarja on enemmänkin opaskirja kiusaamiseen jonka tekijä jotenkin korostaa että jos kiusattu tekee itsemurhan niin sitten se kaivaa kiusaajaa tämän loppuelämän. Tämänlainen vaatisi aika reflektoivaa kiusaajaa, joka tunnistaisi tekojensa vaikutukset myös etukäteen. Toisaalta sarja näyttää itsemurhasta aika erikoisen puolen jossa korostetaan lähinnä keskustelua ja terapiaa. Mielenterveyslääkitys saa jopa hieman - ei toki vahvasti - epäilystä sarjan puolelta. Lääkitystä kohtaan nimittäin tulee epäilyspuhetta jota terapialle se ei koskaan lataa.

Sarjassa itse asiassa onkin pääasiassa kyse muusta.

Jos katsoaan mitä sarja itse asiassa käsittelee paremmin, niin seksuaalista häirintää ja sen monia luonteita. Sarja on tekijäpuoleltaan aika vahvasti feminismivetoinen. Ja se on sarjan vahva ja heikko puoli.

Monilla tuntuu olevan vaikeaa ymmärtää "toksista maskuliinisuutta" koska ilmeisesti he ajattelevat että käsite moittii miehiä ja kaikkia miehiä tai että perinteinen mieskuva olisi jotenkin "myrkkyä" jota "feministi vihaa". Kuitenkin jokainen ymmärtää että machoilu jossa aggressiivisuus mallia "rattiraivo" ja "seksuaalinen kiinnostus" joka koostuu kopeloinnista tai sammuneiden kanssa makaamisesta (koska olisivathan ne naiset voineet jättää juomisen kokonaan väliin), ymmärtänee miksi joidenkin käsitys "veljeydestä" (jossa kaverin annetaan tehdä ties mitä koska tälle ollaan lojaaleja) tai miehekkyydestä (on miehekästä töniä nörttiä päin seinää koska sattuu olemaan tätä vahvempi urheilijapoika).

Sarja avaa tätä kautta esimerkiksi sitä, miten "takamuksen kehuminen" voi olla muutakin kuin imartelevaa. Samoin sarja nostaa esiin sen, miten uhrin syyttely (miksi joit, miksi lähdit, miksi pukeuduit sillä tavalla) eivät ole kovin hyvä asia kun rikos on jo tapahtunut. (Etenkään jos yksikään edellämainittu ja tehty aktio ei itsessään ole laiton. Ja moni nuori poika tykkää esimerkiksi juoda sammumiseen asti, ilman että heillä on vastaavaa syyllistämistä edessä.)

Sarja avaa ennen kaikkea sitä, mitä suostumus tarkoittaa ja ei tarkoita ja myös miten nämä voivat olla joskus vaikeita tavalla jossa harmaalla alueella pelleily ei ole asiallista. (Täm on tarpeen koska keskustelu siirtyy usein eettiseltä tasolta, eli siitä miten "tulee pyytää suostumista" kääntyy usein juridiseksi kysymykseksi siitä että "jos joku väärin syyttää jotakuta raiskaajaksi vaikka tämä ei ole tehnyt mitään".) Ja tämän ympärillä syntyy aika hyvin ymmärrettävä käsitys seksuaalisesta häirinnästä.

Seksuaalisessa häirinnässä sarja korostaa, että se ei ole uhrin vika. Ja että vanhemmat eivät saa vähätellä lastensa kokemuksia. Miten on väärin että vanhemmat pitävät "pienenä teini-iän romanssipettymyksinä" tai vastaavina jotain jotka nuorille ovat kaikkea muuta.

Mitä muuttaisin?

Sarja käsittelee itsemurhaa hyvin hankalalla tavalla. Itsemurhan tehneen läheiset ensinnäkin syyllistävät itseään tavallisesti. Joten rakentavampi tapa tehdä tilanne olisi kenties ollut se, että oltaisiin vain katsottu itsemurhaan liittyvät asiat eri ihmisten omien syyllisyyksien kautta. Kun itsemurhan tehnyt tekee saman, siinä on väkisinkin enemmän ansaitun kostamisen ja rankaisun teemaa. Ratkaisu ja syy -keskeisyys sarjan nimeä myöten vihjaa että itsemurha on ulkoisista syistä tapahtunut teko joka on siis jonkin omaisen tai omaisten syy. Tai kollektiivinen syy.

Toisaalta sarja ei muutenkaan ole kovin asiallinen; Kun sarjan tapahtumia katsoo, ja sen valossa katsoo mitä lisämateriaali tarjoaa haastattelujen ja muiden vastaavien kautta, voidaan huomata että itsemurhassa on teemana nimenomaan väite siitä että
(1) teinien aivokemia väärinkäsittää asiat niin että kaikki tuska tuntuu kestävän aina eikä koskaan loppuvan
(2) epätoivoon ei ole syytä vaan kaikilla on aina toivoa paremmasta
(3) onnellisuus ja onnettomuus sidotaan ulkoisiin elinolosuhteisiin hyvinkin vahvasti
(4) kaikilla on aina rakkaita tai muita tahoja jotka voivat tukea ja jotka välittävät, ja ratkaisu onkin se, että keskustelet avoimesti ja avaat itsesi rakkaudelle
(5) ja itsemurhan tekeminen on aina erehdys ja moka, jokin jossa ei ole tajuttu jotain. Näitä korostetaan etenkin täydentävässä materiaalissa.

Itse taas sanon melkolailla suoraan, että taipumus masennukseen ja suisidaalisuus ovat melkolailla pysyvä ominaisuus. Ainakin itselleni olisi omituista tulla kertomaan, että se olisi "vain jokin vaihe". (Jokin vaihe on jo tässä vaiheessa kestänyt yli puolet elämästäni.) Se on hämmentävän vähän sidoksissa ympäröiviin olosuhteisiin. Maailma tarjoaa lähinnä joskus impulsseja. Mutta niillä on enemmän "viimeisen niitin" luonne. (Siksi monia kiusataan mutta kaikki eivät tee itsemurhaa.)

Nähdäkseni itse olen niinsanotusti hengissä sen takia että;
(1) Olen nimenomaan sisäistänyt että tämä ei ole vaihe vaan ongelma jota varten on harjoiteltava pysyviä mielenhallintakeinoja, esimerkiksi miten hillitään impulsseja jotka käskevät hyppäämään parvekkeelta.
(2) Toivo on siitä ikävää että se luo pettymyksiä. Ei pidä maalata tulevaisuuteen mitään. Kun tavoitetilana on ei-itsemurha ei kannata tavoitella mitään suuria unelmia joita pitäisi jotenkin uskaltaa ajatella ja sitten tavoitella. Niihin liittyy pettymyksiä. Pitää tavoitella todennäköisiä.
(3) Ulkoiset olosuhteet merkitsevät hyvinkin vähän. Jos masennuskausi iskee, se iskee. Lääkitys auttaa pahimman yli ja terapiasta en ole havainnut olevan mitään hyötyä itselleni.
(4) Tosiasiassa monet ihmiset syrjäytyvät, etenkin jos depressiossa ei ole kiinnostusta edes sillä tasolla että voisi ponnistaa ylös sängystä, saati sosiaaliseen elämään. Jotkut jäävät yksin hyvin syvällisellä tasolla, he voivat kuolla kotiinsa television ääreen ja heidän kuolemansa tiedostetaan vasta vuosien päästä. Kaikilla ei ole ketään. Kaikille ei myöskään ole mitään maagista tyttö- tai poikaystävää joka vaan tulee luoksesi jos olet aidosti oma itsesi. Koska jotkut meistä ovat Timo Hännikäisiä kun silmiin katsotaan. Depressiiviset ja itsetuhoiset ihmiset ovat rasittavaa seuraa joiden kanssa ei terve jaksa olla. Ymmärrettävistä syistä. Harvalle on myös tarjolla mitään parisuhdetta koska harva haluaa synikistellä ja viiltää ranteitaan auki tai kuvitella puolisoaan tekemään sitä. Ei Edes Sinun Vuoksesi.
(5) Asiallinen lähestyminen itsemurhaan on nimenomaan se, että uhria/tekijää ei syyllistetä ja lähestytä asiaa pelkästään sitä kautta että itsemurhaan taipuvaista tullaan ikään kuin ulkopuolelta opastamaan, kuin opastaja todella tietäisi masennuksen ja itsemurhataipumuksen kanssa elämisestä jotenkin enemmän, paremmin ja syvällisemmin.

Jos sarja olisi käsitellyt itsemurhaa yhtä hienosti kuin seksuaalista häirintää, se olisi käsitellyt vakavalla etusormenheristyksellä sitä, mitä tapahtuu kun joku tulee sanomaan että "sinä itsetuhoinen-ethän sinä edes näytä masentuneelta" (Robin Williamskin oli depressiivinen ja tappoi lopulta itsensä.) Oma jakso olisi omistettu sille että joku sanoo, että "sinullahan on asiat niin hyvin." (Robin Williams oli myös todella rikas ja hyväosainen ihminen.)

Karkeasti ottaen sarjan perusasenne kattaa samat ongelmat jotka ovat mahdollistaneet sinänsä vastenmielisen incel- ja MGTOW -alakulttuurit. Jossa on kyynistyneitä ihmisiä jotka ovat kyllästyneet kuulemaan optimismihöpöä siitä että "jokaiselle on jossain Se Oikea", jonka saamiseksi tärkeintä on "olla oma itsensä" kun tosiasiassa suurimmalle osalle ratkaisu on olla nimenomaan kaikkea muuta.

Itse asiassa näenkin että sarja on hyvin sisäistävä ja sivistynyt seksuaalisen häirinnän näkökulmasta. Mutta toisaalta se on aika heikosti reflektoinut itseään itsemurhan kohdalla. Jopa niin paljon, että se itse asiassa kohdistaa itsemurhan tekijöihin niitä vakiintuneita ongelma-asenteita joita kulttuurimme on pullollaan. Ja jotka eivät ole ratkaisuja vaan osa ongelmaa. Sarja lietsoo niitä vähän samalla tavalla kuin jokin ns. raiskauskulttuuri lietsoo sarjassa näkyvää seksuaalisen häirinnän mahdollistavaa, tukevaa ja ylläpitävää ja jopa sitä aktivoivaa toimintaa.

Koska tätä on tehty naisnäkökulmasta ja naisten tarjoamin vakiasentein ja keinoin, voisin kutsua tätä itsemurhan - tuon aikamme viimeisen kunnollisen tabun - suuntaan kohdistetuksi toksiseksi feminiinisyydeksi. Ja jos et käsitä että en tuomitse tässä naissukupuolta vaan rakenteet joita naiset käyttävät useammin kuin miehet ja joita esitetään naisille sopivampina ja naisille luontevampina keinoina, ja joita feministit, myös feministinaiset, mielellään käyttävät... Niin sitten sinun ei varmaan ole vaikeaa käsittää miksi jollakulla voi olla vaikeaa tiedostaa ja tunnustaa edustavansa jotain raiskasukulttuuria edes silloin kun tekee sitä itse...

Naturalismin tehovoima matematiikka naturalismin haasteena?

Antrooppiseen periaatteeseen vetoaminen on hyvin tunnettu tapa vedota Jumalan puolesta. Laajempana se ei ole teistinen. Antrooppinen periaate nojaa siihen,että maailmankaikkeuden luonnonlait ovat olleet elämälle juuri sopivia. Useat fysiikan vakiot, jos olisivat hiemankin eri suuria kuin nyt voimassaolevat, muuttaisivat voimakkaasti universumin ominaisuuksia. Luonnossa esiintyy siis paljon erillisiä tapahtumia, jotta ylipäänsä voisimme olla olemassa. Mutta me olemme, joten nuo tapahtumat ovat toteutuneet tässä havaitsemassamme maailmankaikkeudessa. Jos eivät olisi, emme voisi olla tapahtumia tarkkailemassa.

Kolme perusversiota antrooppisesta periaatteesta ovat:
1: Heikko Antrooppinen periaate (WAP): Havaitut arvot kaikille fysikaalisilla ja kosmologisille muuttujille, riippumatta niiden syntytodennäköisyydestä, sellaisia että hiilipohjainen elämä voi syntyä ja että universumi on riittävän vanha jotta niin on ehtinyt käymään.
2: Vahva antrooppinen periaate (SAP): Universumilla täytyy olla ominaisuudet jotka mahdollistavat elämän kehittymisen jossakin sen historian vaiheessa"
3: Finaalinen antrooppinen periaate (FAP): Universumin tila on sellainen, että älykkään informaatioprosessoinnin täytyy syntyä, ja kun se kerran tulee esiin, se ei koskaan kuole pois.

Olen karkeasti ottaen reagoinutkin antrooppiseen periaatteeseen siten, että se ei ole kovin vakuuttava koska olipa tilanne mikä tahansa, tarjolla on myös naturalistinen vaihtoehto. Ja tämän syynä on ajatus toisenlaisista mahdollisuuksista. Ja suhteesta niihin. Karkeasti ottaen;
1: Meillä on vaihtoehtoisten maailmojen tulkinta joka avaa tulkinnat multiversumille. Voimem ottaa ne vakavasti vaikka emme niitä havaitsekaan. Ja tällöin on mahdollista että olemme yhdessä maailmassa muiden joukosta. Tilanne vertautuu hieman siihen, miten joskus kuvataan meidän syntymämme ihmettä. Jos jokin toinen siittiösolu olisi hedelmöittänyt munasolun olisimme aivan toisenlainen tyyppi. Minä saattaisin olla tyttö. Jos siis ylipäätään olisin minä. Tämä on hyvä muistutus siitä miten vaihtoehtojen määrä ja todennäköisyyden pienuus ei sinällään vaadi selitystä. Toisesta siittiöstä tulisi ihan samanlainen lapsi joka voisi ihmetellä samaa todennäköisyyslaskentaa ja saada tästä jotain ”kokemuksia”.
 2: Jos emme voi kuvitella toisenlaisia maailmoita, emme oikeasti voi sanoa että universumi voisi olla toisenlainen. Tällöin ei ole kysymystä siitä, että olisi jotain vaihtoehtoa joka pitäisi selittää pois tai rajata pois. Tämä vertautuu siihen, että jos jotenkin olisi väistämätöntä että juuri minä syntyisin, ei minun tarvitsisi miettiä miksi en voisi olla vaikka tyttö. Kun ei tälläistä vaihtoehtoa olisi tarjolla.

Kaiken kaikkiaan; Emme katso satunnaista planeettaa. Siksi antrooppinen periaate on tavallaan samanlainen haaste kuin joku yrittäisi todistaa että elämä vaatii Jumalaa koska Draken yhtälö tekee elämästä universumissa niin harvinaista että juuri maapallolla olisi elämää. Emme ole satunnaisella planeetalla koska laskemme Draken yhtälöä. Joten emme voi ottaa tilannetta ikään kuin se olisi satunnainen ja satunnaistettu. Olemassaolomme on sitoutunut jo ennen laskelmaa, joten emme voi käsitellä sitä kuin se olisi vapausasteinen. Voisi olla että emme olisi tällä planeetalla vaan jollain toisella.

Tämä ylikarkeistus on tarpeen kun mietin suhdettani luonnontieteisiin ja matematiikkaan. 

Esimerkiksi Wigner ja Hamming ovat ihmetelleet miten yksinkertainen matematiikka, joka on kuitenkin ihmismielen tuotos, kykenee olemaan niin kätevä ja käyttäkelpoinen niin monissa eri tilanteissa. Miten maailman tapahtumat ylipäätään ovat ennustettavia niin hyvin. Tässä tavallaan rakentuu metahaaste naturalismille; Naturalistit ovat tavallisesti kuvanneet luonnonlakeja mutta he vievät kysymystä siihen miksi on luonnonlakeja. (Joskus tätä esitetään jopa todisteena siitä että evoluutio ei voi toimia ja evoluutio ei voi selittää eliöitä. Mikä on hyvin hämmentävää jos asiaa miettii yhtään loogisesti.)

Tässä on tietenkin sellaisia kysymyksiä että onko maailma todellakin niin tehokkaasti matematisoitua.
1: Ensinnäkin suuri osa matematiikasta ei ole kovinkaan sovellettavaa. Hyvin harvalla asialla on oikean elämän sovelluksia.
2: Toisaalta tosielämässä on todella paljon asioita joita ei voi mallintaa ja laskea. Elektronin paikka tunnin kuluttua ei ole laskettavissa. Samoin kukaan ei mallinna milloin tietty radioaktiivinen atomi muuttuu. Mikä on tärkeä juttu koska perusosaset  kvanttitasolla tuntuvat kaikki olevan tämänlaisia.
3: Valtaosa ihmisistä ei opi matematiikkaa kovinkaan syvällä tasolla.

Oma kokemukseni on että Hamming ja Wigner
1: Cherry pickaavat. Valikoivat mitä ottavat ja unohtavat muun ja siksi matematiikka näyttää tehokkaammalta kuin onkaan. Matematiikasta on hyötyä monessa paikassa mutta moni asia ei olekaan laskettavissa mitenkään kätevästi, kenties jopa lainkaan. Esimerkiksi indeterminismikysymykset ohitetaan tässä melko dramaattisesti.
2: Ja toisaalta tässä on silti se, että jos matematiikka ei olisi tehokasta sitä ei käytettäisi. Jos tanssiminen olisi tehokkaampi tapa kuvata maailmaa, tiedemiehet ratkaisisivat yhtälöitä Gangnam style. Ja sitten voitaisiin ihmetellä miksi tanssi on ihmeen tehokasta. Emme tarkastele satunnaisesti valikoitunutta ihmisälyn kehitelmää kun arvioimme matematiikkaa ja sen soveltamista tieteessä.
3: Ja toisaalta jos eläisimme universumissa jossa matematiikka ei toimisi, emme ihmettelisi sen toimivuutta lainkaan. Kenties emme olisi edes elossa.

Toki laskennallisuus olisi sinänsä iloinen asia, että jos Hamming olisi oikeassa niin maailmassa kaikki olisi laskennallista. Joka tarkoittaisi sitä että esimerkiksi eläimet olisivat laskennallisia. Koska muuten ne olisivat hyvä esimerkki siitä miten matematiikka ei toimikaan järkyttävän hyvin maailmassa. Jos eläimet ovat laskennallisia kohteita, niin niitä voitaisiin lähestyä mallintamalla tai suoraan algoritmilla. Evoluutio - tai jopa tätä yksinkertaisemmat prosessit – tuottaisivat suoraan eliökunnan. Koska lajeissa ei olisi mitään ongelmaan matemaattisille prosesseille. Matematiikka ennustaisi ja matemaattiset prosessit tuottaisivat eliöt.

Mutta itse lähestyisin kuitenkin sitä että olemme kuitenkin ei-satunnaisia olentoja juuri siksi että olemme evoluution tuotoksia. Asian syvin mutka on mielestäni siinä, että jos elävät organismit elävät ympäristössä joka on matemaattinen, niin on mahdollista kehittää esimerkiksi neuroverkkoja jotka tehostavat valintaa ja valikoitumista ja parantavat selviytymistä ajan mittaan.

Jos maailmassa ei olisi lakeja, ei ensinnäkään olisi konsistenttia elossapysymistä tavalla jonka tunnemme ja toisaalta jos se on matemaattinen niin matemaattisesti orientoitunut neuroverkko mahdollistaa pohjan jossa voidaan reagoida ympäröivässä maailmassa tavalla josta selvitään myös hengissä.

Tälläisessä maailmassa, lopulta, neuroverkko olisi riittävän kompleksi tuottaaksen muistiprosesseja, hahmontunnistamista ja mallinnusrosesseja joita voitaisiin jakaa läheistä sukua olevien kesken kielellisesti. Jolloin näkisin että kaikki tiivistyy jälleen siihen että ei ole ihme että syntyy matematiikkaa joka tehoaa ympäristön koska olemme neuroverkko joka on kehittynyt matemaattisessa universumissa.

 Toisenlaisissa universumeissa ei olisi meitä ihmettelemässä. Mutta toisaalta tämä sitoo meidät tietynlaisiin maailmoihin tavalla jonka pohjalta emme tiedä onko toisenlainen maailma oikeasti mitenkään mikään aito vaihtoehto joka tulisi edes huomioida.

---

Viittaukset:
Eugene Wigner, "The Unreasonable Effectiveness of Mathematics in the Natural Sciences" (1960)
R.W. Hamming, ”The Unreasonable Effectiveness of Mathematics” (1980)
D. Abbott, ”The Reasonable Ineffectiveness of Mathematics” (2013)

Henkilökohtaisilla välihuuteluillani koristeltua Milliläistä sananvapautta

Nykyajan netissä liberaali ja liberalismi ovat miltei kirosanoja. Itse asiassa poliittinen epäkorrektius on mennyt niin pitkälle, että ”suvakkiliberaaliksi” syytäminen on monille argumentin loppuminen. Vihollinen on identifioitu joten argumentaatiossa voidaan siirtyä puheeseen siitä miten tälläistä kansanpetturia tulisi kohdella. Koska se on se vapaan sanan henki monesti nykyään.

Itse asiassa liberaalin osa on hankala; Koska he eivät ole filosofisesti vasemmistoa mutta heitä kohdellaan niin, saattaa syntyä tilanteita joita monin paikoin vähintään liberaalihko Jiri Keronen kuvasi omasta kohtelustaan;

Mutta sitten toisaalta nämä ihmiset nojaavat hyvin klassisen liberalismin ajatuksiin joka ikisen kerran kun puhuvat sananvapaudesta.

Itse harjoitan aktiivisesti ignorointia, kuten blokkaamisia mutta vain hyvin harvoin sensuuria, kuten ilmiantoja. Painostamiskampanjointia eli ihmisen näkemysten jakamista jotta moni näkisi ja lietsoutuisi vain hyvin ankarista syistä tai pakon edessä. Näiden välillä on oleellisia eroja; Ignoroinnissa huolehdin siitä mihin minä käytän tietoisuuttani. Mikä on oman arvioni mukaan aikani arvoista. Sensuuri on sitä että estän muita puhumasta. Ja painostaminen on sitä että nostetaan vihamyrskyjä ja aktiivikampanjoita tilanteessa jossa joku ilmaisee asioita.

Nykyaikana harva välittää tai osaa erottaa sensuurin ja sanomisten seuraukset toisistaan. Itse näen, että monesti sensuristi on ihmisen kunnian syvin ystävä. Sillä kun suunsa avaa vapaassa maailmassa, muut synnyttävät tästä mielipiteen. Ja he voivat sanoa tämän ääneen – jopa joukolla – vaikka se ei olisikaan mairitteleva. Sensuurissa on usein suojelun henki. Mikä on ymmärrettävää, kun huomioi monien järjenlahjat. Sensuuri on kuitenkin yleensä hyvin yleistä jolloin prosessissa kielletään mieheltä pihvi, koska vauva ei pysty pureksimaan sitä.

Tämä tekee minusta ei-traditionalistisen sananvapaudesta huutajan. Joka tekee minusta liberaalin. Koska jos olisin traditionalisti ja näkisin että olisi sensuroitava lähinnä poliittisesti epäkorrektin liberaaliston propagandaa, olisin alt-rightiä tai jotain vastaavaa. Ja kyllähän minä olen liberaali. Oikein ärhäkkä sellainen. Peräti klassinen liberaali.

Ja tämä ajatussuuntaus on jotain joka olisi syytä opetella.
- Joko siksi että sitä kannattaa.
- Tai siksi, että asiallisen kritiikin minimivaatimus on kritiikin kohteen ymmärtäminen. Joka näkyy esimerkiksi olkiukottomissa argumentaatioissa.

Siksi otankin tähän käsittelyyn klassisen liberaalin, John Stuart Millin, ajatuksia sananvapaudesta. Hänen tunnetuin, kenties myös keskeisin, lähestyminen aiheesta löytyy ”On Libertyn” toisessa luvussa. Jossa hän on kärsimätön sensoreiden ja vainoajien kanssa. Jossain määrin hänen sanomisensa on hyvin tärkeää nykyaikanakin.

Sananvapaus oikeutetaan jollain, ei ole ensimmäinen oikeutettu peruskannanotto

Mielestäni tärkeää on huomata sekin, että Mill ei lähesty sananvapautta absoluuttisuuden kautta. Eli tavalla jossa sananvapaus vain määritellään keskeisemmäksi dogmaksi jonka rikkominen olisi rike. Sellainen synnyttää hyvin asenteellista ja argumentitonta sananvapauden puolustamista.

Sen sijaan Mill asetti keskiöön totuuden. Ja sananvapaus oikeuttui sitä kautta, että se oli jossain suhteessa tähän totuuteen. Hänen argumenttinsa on moniosainen; Ensimmäisessä osassa hän sanoo, että sananvapaus on tärkeää jos mielipide on totuudellinen. Tässä sananvapauden perustalla olevana oikeutena on se, että
1: Totuus ja sen selkeä ja elävä esittäminen ja tiedostaminen ovat arvokkaita ihmisiä. Joten meidän täytyy sallia ja mahdollistaa ihmiset siihen, että he voivat kohdata ja löytää totuuden.
2: Vapaa sana mahdollistaa sen, että ihmiset saavuttavat selkeät ja elävät ymmärrykset totuuksista ja maailmasta. Sensuuri estää tosi mielipiteitä.
J: Josta seuraa se, että vapaan sanan tukeminen on jotain jota on tärkeää puolustaa.

Tämä taso on se, jolle suuri osa keskustelusta yltää nykyään. Jos me katsomme sitä millä ”poliittista korrektiutta” vastustetaan on nimenomaan se, että ajatellaan että ihmiset puhuvat asioista niiden oikeilla nimillä. Suoraan puhumista pidetään tärkeänä. Se on selkeämpää kuin kiertoilmaukset joita halveksutaan. Millin valossa poliittisen korrektiuden vastustamisessa keskitytään pääasiassa kahteen pääteemaan;
1: Oma näkemys nähdään tosiasiana jota liberaalit vääristelevät. Ja tästä syntyy epäsymmetria. Liberaalien ”propagandaa” halutaan melko usein jopa rajoittaa. Esimerkiksi sukupuolisuutta koskien esitetään että sukupuoliasia on biologinen tosiasia joten on ikään kuin valehtelua ajaa toisenlaista sukupuolen lähestymistä. Ja siksi sananvapautta pidetään totuuden puolella.
2: Selkeys on mukana. Sillä periaatteessa jos joku sanoo, että ”varusmies” korvataan ”varushenkilöllä” ei tosiasiassa juurikaan muuta asiasisältöä. Ja näin ollen ei voi olla kysymys sanomisen sisällöstä. Millin ajatus siitä, miten ajatuksen on oltava paitsi sisällöltään tosi, niin myös elävä ja ymmärrettävä johtaa siihen että on ymmärrettävä miksi synonymisaatio on niin vahva ivan ja vastustamisen kohde poliittisen korrektiuden kritiikeissä.

Mill kuitenkin jatkaa;

Jos sensuroimme epätoden kertomista niin ihmisiltä torjutaan tilaisuus jossa heille paljastetaan heidän ajattelunsa heikkoudet ja onttoudet. Siksi sananvapaus oli tärkeää myös väärässäoleville. Toki tässä olisi toki mahdollista, että totuutta ylläpitävä sensori. Haasteena Millin mukaan on se, että tämä vaatisi erehtymättömän sensorin. Erehdys tarkoittaa sitä minkä historia Millille opetti; Se, että ennen torjuttiin jokin asia epätotena on paljastunut myöhemmin todeksi. Jolloin totuutta arvostavat sensorit ovat torjuneet ajatuksia joiden tiedämme nyt, myöhemmin, olevan totta. Tai ainakin, jonka nykyään hyväksymme todeksi samaan tapaan kuin menneinä aikoina se jokin aivan toisenlainen totuus.

Tämäkin taso on tavallaan tuttua. Mutta enemmänkin kreationismipiireissä tutussa hengessä; Esimerkiksi Tapio Puolimatka on tunnettu dialogisen pluralismin kannattaja. Ja tässä kannatetaan nimenomaan ajatusta jossa keskustelu johtaa siihen, että totuus voittaa. Ja tässä on usein ajatus siitä että vastapuoli keskustelee väärin kun ei vain ymmärrä valistua annetusta argumentistosta Herraan Kristukseen ja Jumalaan. Josta seuraa turhautumista ja ajatusta siitä että jokin on aivopessyt ja vääristänyt itse keskustelukulttuurin. Kun se oppi ei selvästi mene perille. Ja Puolimatka itse tuntee olevansa ns. totuuden asialla mietityn keskusteluprosessin kautta.

Mutta Mill menee vielä pidemmälle. 

Hän näkee että kriittisyys ei ole pelkästään sitä että epäilee vallitsevien tahojen näkemyksiä. Hän näkee että ainoa tapa olla kunnolla kriittinen on olla itsekriittinen. ”Omilla aivoilla ajattelu” onkin korvattava asenteella jossa korostetaan omaa erehtyväisyyttä. Tässä asenteessa on vaikeaa asettua sensoriksi koska oma totuus voi olla erehdys.

Mielipiteiden esittäminen muuttuukin hyvin erikoisesti; Jos se näissä ylläolevissa vaiheissa on vielä hyvin tuttua siinä mielessä että korostetaan että mielipiteen esittäjä haluaa valistaa muita, on Mill asettanut tässä mielipiteenilmaisun arvokkaaksi nimenomaan sen vuoksi, että se asettaa meidän omat ideamma arvioon. Vapaa ilmaisu on tulta jolla koetellaan omia erehtyväisyyksiä.

 Tässä tasossa Mill jopa esittää sen, joka tekee hänestä minulle tärkeimmän sananvapausfilosofin. Sillä Mill ei näe ihmiskuntaa jonain totuusmoottorina. Monet esimerkiksi esittävät että totuus voi voittaa vainosta huolimatta. Mill näkee että tästä ei itse asiassa ole mitään taetta. Mill näkee että ihmiset ovat usein kiivailijoita. Ja he eivät ole vahvimpia kiivailijoita totuuden koettelulle. Sen sijaan ihminen voi kiivailla ja propagoida ankarasti virheen puolesta ja ovat valmiita sammuttamaan totuutta esimerkiksi sensuurilla.

Toiseen osaan;

Mill eteneekin vaiheittain. Ja tämä paljastaa miten Mill ei ole naivi siitä että totuus todella voittaisi ajatusten markkinapaikalla. Hän näkee että ihmisillä on vinoumia ja he ovat erehtyväisiä. Millin lopullinen näkemys sananvapaudesta ei ole myöskään mikään glorifioitu rationaalisen ihmiskunnan ylistys. Vaan yksinkertaisesti se, että se on vähemmän huono kuin vaihtoehtonsa.

 Millin toinen osa koskee sitten sitä jos ihmisellä on väärä mielipide. Toisessa argumentissaan Mill’s ehdottaa kuvittelemaan, jos ei muuten niin argumentin vuoksi, uskomaan että eletään yhteiskunnassa jossa jokainen vallassaoleva mielipide on tosi. (Ajatus joka on aika monelle nykykonservatiiveille yllättävän vakavastiotettava.)

Koska olemme olettaneet erehtymättömän sensorin, voimme ohittaa Millin aiemmin esittämän ajatuksen ihmisen rajallisuudesta. Tässä tilanteessa voisimme ajatella, että olisi oikein sensuroida valehtelua ja propagandaa. Ja siksi sitä ei koskisi samat oikeudet kuin niitä näkemyksiä joissa puhutaan suoraa, kiertelemättä ja valehtelematta minkä oikeaksi tietää. Tässä Mill korostaa nimenomaan sitä, että ihmisille syntyy elävä kuva totuudesta.

Sananvapaus ei tässä enää tarkoitakaan pelkästään sitä että olisi oikeus sanoa tosia asioita. Tässä Millillä on ajatus siitä, että ihmiset ovat siinä mielessä rationaalisia olentoja, että kun ideat laitetaan markkinoille, tosimmat kestäisivät. Toisaalta hän näki myös ihmiset siinä mielessä sosiaalisiksi, että keskustelu on totuutta lähentävä moottori siinäkin mielessä että erimielisyys täsmentää ymmärrystä siitä miksi se totuus on totuus. Millin mukaan vain aidon debatin kautta voimme syventää kokemusta ja ymmärrystä totuudesta. Ilman tätä se jää vain kuolleeksi dogmaksi.

Tämä on minusta ainakin siinä mielessä ymmärrettävää, että debatointi antaa asioille merkitystä. Riitely tekee asiat, paitsi ulkoa opituksi liturgiaksi, myös kiehtovaksi ja tärkeäksi. Mill näki että lähinnä matematiikassa voitiin todistaa näkemyksiä sellaisella tavalla jossa tämänlaista prosessia ei tarvita. Niissä totuudesta varmistutaan katsomalla sen todistusta. Mutta ihmisten kiistakysymykset ovat tavallisesti mutkikkaampia – vaikka niitä monesti typistetäänkin kuin ne olisivat yksinkertaisia.

Entäs fisuimmanvalta?

Voitaisiin kuitenkin ajatella, että kenties ajattelu ja mielipiteily tulisi yhdistää. Etenkin kun puhutaan totuudesta, on selvää että kyseessä on meritokraattinen asia. Kaikki ihmiset eivät yksinkertaisesti ajattele yhtä hyvin. On jopa mahdollista että osa ajattelee niin heikkotasoisesti että on kyseenalaista ajattelevatko he ollenkaan; Heillä kenties on vain kokoelma mielipiteitä ja asenteita.

Mill ei taatusti vastustanut ajatusta tietoeliitistä. Hänhän on itse asiassa jopa puolustanut ajatusta jossa korkeakoulutetut saisivat vaaleissa useampia ääniä koska he olivat tavallista tallaajaa fiksumpia. Siksi voitaisiin kuvitella maailma jossa vain eliitillä on sananvapaus ja muut sitten saisivat niellä älymystön tuottamat totuudet. Hieman kuin entisessä koululaitoksessa jossa arvostettava maisteri ulkoluku-pänttäytti faktoja oppilaidensa päähän.

Mill kuitenkin näki että jopa tolloimmat tarvitsisivat omaa ajattelun harjoittamista jotta he voisivat kokea merkitystä siitä totuudesta joka heille esitetään. Tämä olisi hyväksi heidän itseaktualisoitumisellekin siinä mielessä, että he voisivat olla vähemmän tolloja tämän jälkeen. Jokaisen tulisi saada harjoittaa älyllisyyttä sillä tasolla mille hän yksilönä kykenee, vaikka tämä olisi joskus rajoittunutta. Ja lisäksi olisi ajateltava että ihmiset voisivat kehittyä.

Loppuosa

Mill tarjoaa tämän päälle kolmannen osan jossa hän ei lavenna argumentistoa, vaan tarkentaa sitä miten hänestä suurin osa tilanteista ei ole sitä, että tarjolla on ehdoton totuus tai ehdoton vale, vaan usein ihmiset käsittelevät osatotuuksia ja osavalheita.

Hän korostaa myös pessimismiään ”ideoiden markkinapaikalle”. Hän korostaa että ylevän totuuden sijaan usein päädytään joka tapauksessa kiistoihin ja mielipidekonflikteihin. Eli vaikka näkemys lähti ajatuksesta jossa sananvapaus on väline totuudelle, Mill korostaa että lopputulos on usein sellainen että totuus torjutaan aggressiivisesti koska sen esittänyt ihminen nähdään viholliseksi. Se, että sanoja edustaa jotain tahoa joka yleisesti sotii asioita jotka uskot absoluuttiseksi totuudeksi riittää syyksi ohittaa näkemys.

Millin näkemys tässä on lähinnä sen korostamista että on aina toivoa jos ihmiset ovat pakotettuja kuuntelemaan molemmat puolet. Vain silloin kun vastapuoli voidaan tuhota ja piilottaa johtavat hallitsemattomaan ennakkoluuloon.

Toisin sanoen Millille sananvapaus on perimmiltään vain kahdesta pahasta pienempi.

Ei mikään kovin suuri ihanuus. Tämä on hyvin kiehtovaa koska sananvapaus ja liberalismi leimataan usein yhteen ajatuksella jossa sananvapautta pidettäisiin absoluuttina. Ja jonka pohjalta rakennetaan ajatuksia joissa olisi jotenkin syvästi ristiriitaista ”olla suvaitsematta suvaitsemattomuutta”. Millin tekstissä maailmassa kuitenkin tunnetaan esimerkiksi sellaisia ajatuksia kuin ”enemmistön tyrannia”.

Itse näen että Millin näkemys on valaiseva. Lisäksi se näyttää eräänlaisen ymmärryshierarkian joka demonstroi monisäikeisen ja aika runsaiden nyanssejen täyttämän sananvapauden puolustamisen. Joka on peräti jäsennetty tavalla jossa alussa on yksinkertaisia asioita joista sitten laajennetaan eteenpäin. Tavalla jossa voidaan nähdä mille tasolle ajattelun monimutkaisuutta yltää se henkilö joka sananvapauteen vetoaa ja missä tilanteissa hän jättää siihen vetoamatta.

Uskonnon haitoista; Miten kristinusko syvällisesti uhkaa tulevaisuuttamme

Uskontoa puolustetaan usein. Sitä pidetään arvostettavana. Näitä pidetään ei-tieteellisinä ja henkisinä väitteinä joita ei voi todentaa. Tässä uskonnon pahuus on kiinnostava. Esimerkiksi kristinuskon aikanaan tekemiä noitavainoja ei pidetä relevantteina koska siihen aikaan ei oltu oikeita kristittyjä. Paitsi kun ne samat kristityt pitää sitten saada kiitetyksi siitä miten luostarilaitos on alkuna ja perustana lääkäreille ja kouluille ja kirjastolaitoksille. Joista ei voida kiittää pakanakulttuureita vaikka pakana Hippokrateen vala on yltänyt Päivi Räsäsenkin pro-life -huulille.

Usein uskontoa tuomitaan ja pidetään haitallisena lähinnä jos ne suoraan käskevät tappamaan pikkulapsia ja vastaavaa. Ja tässä kontekstissa usein korostuukin että uskonnot tekevät aina ja kaikkialla käytännössä pahaa. Ja tällä ei ole mitään merkitystä koska vikana on ihmiset ja instituutiot. Vika ei ole uskonnossa vaan siinä että uskontoa ei ole instituutioiden sisällä. Tämä on kiehtovaa koska se ohittaa suurimman osan minun harrastamastani kritiikistä. Joka on nimenomaan sitä että ihmisen arvot ovat ne joita hän toteuttaa elämässään. Mistä on tullut muodikasa viime aikoina kun Jordan Peterson on selittänyt miten arvot ovat what you act out. Tässä ideaali ja PR -puhe on bullshittiä jos se ei yllä toimiin asti.

Mutta kenties onkin järkevämpää katsoa myös oppikysymyksiä. Ja katsoa miten ja millä ehdoin uskonnot ovat haitallisia myös ollessaan oikeaoppisia. Koska olen jo maininnut suoran ihmisten surmaamisen, otan tämän kriteerin otettuna ja katson muita piirteitä.

Mutta käytännössä ne ovat samanlaisia omaan kokemukseen perustuvia näkemyksiä kuin mitä oma äitini kertoo. Hän arvostaa kristillistä vakaumustaan ja on esimerkiksi huolipuhunut minusta pastorilleen. Tästä on esitetty erilaisia erämaakausiteoriota ja vastaaviakin. Mikä on tietenkin uskonnon antamaa turhaa toivoa äidilleni. Että se etsikkoaika kolkuttaa pahamaineisen ja kaunaisen antiteistin sydämeen joskus ; Äitini kertoo, miten hän on saanut voimaa uskonnosta. Ja tämä jaksaminen näkyy esimerkiksi siinä, miten hän oli kerran juuttunut järven pohjaan jalastaan ja oli temponut. Rukoiltuaan hän oli päässyt irti. Tästä on jäänyt sitten tarina mallia post hoc ergo propter hoc. Hänelle kokemus on tietenkin vakuuttava.

Itselleni tulee taas mieleen Marcus Tullius Ciceron kertoma tarina Diagoraasta. Siinä oli temppeli, jossa rukoiltiin suojelusta hukkumista vastaan. Sinne kerättiin tietoja niistä jotka olivat rukoilleet ja pelastuneet laivojen onnettomuuksista. Tämän piti vakuuttaa. Kuitenkin Diagoras (Meloslainen aka "Jumalaton".) kysyi yksinkertaisen kysymyksen; "Missä on niiden henkilöiden laatat, jotka ovat rukoilleet ja silti hukkuneet?" Kuolleet eivät mainostaneet kokemuksiaan haudasta, mutta pelastuneet olivat keskuudessamme. Se, mikä erotti nämä kaksi toisistaan oli silkka onni. Luultavasti uimataito olisi ratkaisevampaa ja rukoilulla ei ole väliä.

Näillä syntyy helposti kulttuuri jossa rukoilu muuttuu samaksi kuin jonkin tekeminen. Tämä on passivoivaa. Luotan veden alla ponnistelun nostavan selviytymistodennäköisyyksiä verrattuna ponnistelemattomiin. Mutta rukoilleet ja hukkuneet eivät ole parantaneet selviytymistodennäköisyyksiään rukoilemalla vaan ponnistelemalla.

Passivoivalla vaikutuksella on tietenkin sellainen jännittävä piirre, että uskontohan on perinteisesti tunkenut rukousta ja vaikutustaan esimerkiksi ihmeparannuksiin. Lääketiede on tavallaan tunkenut uskonnon alueelle ja antanut meille jotain jota mikään kristinusko ei ole ikinä tehnyt. Jos otetaan verrokiksi kaksi pistoolilla ammuttua, joista toinen kohtaa kirurgin ja toisen puolesta pelkästään rukoillaan on rukouksella parantunut yhtä todennäköinen kuin se joka on saanut avukseen homeopaattisia peräruiskeita. Joskin homeopaattiset peräruiskeet olisivat vähemmän nöyryyttäviä katseltavaa ulkopuolisille.

Jos rukous on käytännössä sitä mitä tarkoitetaan kun sanotaan, että pahan voittamiseksi riittää, että hyvät ihmiset eivät tee mitään, ei uskontojen oppien haittavaikutukset jää tälle tasolle. Todellakaan. Itse asiassa voidaan nähdä että uskonnoissa on mahdollista nähdä piirteitä jotka haittaavat meitä kaikkia. Mahdollisesti uhaten koko olemassaoloamme.

Tässä ongelmana on nimenomaan se, että uskonto on huolissaan siitä että sen alueelle tungetaan. Ja tämä tarkoittaa sitä että tiede tekee kannanottoja jotka on nähty uskonnon määräysvallan alle. Rukousparannus ja lääketiede ovat kuitenkin jotain jotka nykymaailmassa ei ole kovin usein keskenään kilpailevia. Toki on eräitä rukousparantajia jotka näkevät Jumalaan luottamisen niin vahvaksi että pitävät maallisen lääketieteen pariin menoa epäluottamuksena Jumalaa kohtaan. Mutta nämä ovat harvinaisempia.

Uskonnossahan on monesti tieteellisiä väitelauseita, sellaisia kuin post hor egro propter hoc voimananto joka löytyy hengelllisen kielen takaa heti kun pyytää esimerkkejä siitä mitä tämä oikeasti tarkoittaa. Näissä on tavallaan kaksitahoinen ongelma; Ensinnäkin jos uskonto on sellainen että se näkee että esimerkiksi evoluutioteoria on sen oppia vastaan, se helposti haittaa tieteentekoa ihan sinällään. Toisaalta vaikeammin huomattaaa olisi se jos uskonto todella ennustaisi että evoluutioteoria on totta. Silloin se tekee tehdystä löydöksestä kyseenalaistamattoman ehdottomuuden joka ei itse asiassa sovi tieteelliseen toimintaan lainkaan. Vaikka tässä tapauksessa uskonto usein ottaakin kunniaa siitä miten se on fiksu kun on tämänkin nykytieteen hyväksymän ennustanut. ; Uskonto tällöin helpottaa keksimistä mutta vaikeuttaa koettelua.

Eli jos uskonto tekee minkään kannanoton mistää joka on nyt tai tulevaisuudessa tieteen kysymys tai ottaa kantaa mitkä kysymykset ovat ja eivät ole tieteen kysymyksiä se on suoraan tai epäsuoraan haitallista tieteen kehityksen kannalta.

Mutta tämäkin on abstraktia. Kenties suorin vaikutus on kuitekin suoraan opeissa ja niiden suorissa ja epäsuorissa vaikutuksissa. Tästä hauska esimerkki on Susanna Kosken tuore kolumni. Siinä hän oli huolissaan siitä että uskonto astuu alueelle jossa sille ei ole osaamisaluetta. Koski ei ole huolissana kirkon ja sen sisällä olevien virtausten suhteesta vaikka homoseksuaalisuutene, vaan ilmastonmuutokseen. Jossa kirkko on inostunut IPCC:n, eli alan tutkijoiden kannasta. Koski oli sitä mieltä että hän kykenee metsästyksen harrastajana sanomaan relevantisti kantaa ilmastonmuutokseen. Toisin kuin pastorit. Ja tässä hän voi siis asettua IPCC:n yli. Koskella on toisin sanoen mielenkiintoinen suhde siihen kenellä ja millä ehdoin on kykyä päättää tiedekysymyksistä.

Kannanotto on siitä kiinnostava, että uskonnon kanta ilmastonmuutokseen on hyvinkin relevantti. Ja tässä ongelmana on nimenomaan kristinuskon eskatologia. Kristinuskon ytimessä, jopa lujemmassa ytimessä kuin ajatus homoseksuaalisuuden syntisyydestä, on nimenomaan lopun ajan teologia. Jeesuksen paluun odotus on hyvin keskeinen osa tätä uskontoa. Tässä on kaksi piirrettä jotka haittaavat ilmastonmuutokseen reagoimista;
1: Nooan tulvaan liittyvässä teologiassa Jumala lupaa olla pyyhkimättä maailmaa enää. Tämä johtaa erikoiseen tapaan suhtautua ympäröivään todellisuuteen. Syntyy erityinen antrooppisen periaatteen alamuoto jossa universumi yleisesti ja maapallo spesifisti ovat olemassa ihmisten olemassaoloa varten. Ja tämä on uhkaamaton tila. Tällöin ilmastonmuutokseen tarttuminen on epäluottamusta Jumalaa kohtaan.
2: Toisaalta eskatologiassa on kuvattu lyhytjänteinen maailma jossa ilmastonmuutoksella ei ole väliä. Koska se korkeintaan kertoo että Harmageddon on tulossa. Jos ilmastonmuutos on tosi se on lopunajan merkki eikä sillä ole väliä koska paratiisiin tempaudutaan joka tapauksessa.

Tässä mielessä kirkko on tavallaan nimenomaan sellainen että jos se tekee ilmastonmuutoksen kannalta hyvää se voidaan ohittaa juuri samasta syystä miksi moni ohittaa noitavainot. Eli sen kautta mikä on osa oppia ja mikä on suoraan sitä vastaan. Ilmastonmuutoksessa on liian pitkä aikajänne jotta se sopisi uskontoon jonka perusongelmana on se, että pelastus on sidottu oikeaan mielipiteeseen eli uskoon ja armoon. Se on yksilöllinen eikä yhteisöllinen. Ja sen aikajänne on lyhyt lopunajan odotus eikä idea jossa ihmiskunnan tulisi selvitä miljoonia vuosia.

Onkin mielenkiintoista katsoa miten uskonnolla on konkreettista vaikutusta ilmastonmuutosta koskeviin mielipiteisiin. Kartoituksissa näkyy että ilmastonmuutoksen vastustaminen on itse asiassa jotain joka on aika vahvasti ideologisesti sitoutunutta. ; Ilmastonmuutoksen kannattamiseenkin liittyy tietenkin ideologisointia. Mutta oleellista onkin se, että tiede on ensin. Ja tietty kanta on sitä vastaan. Ja siksi ilmastonmuutoksen kannatus on sellainen että se kantaa monenlaista ideologiakirjoa ja ideologia ei selitä juurikaan sitä miksi tämä mielipide ylipäätään valitaan. Ilmastonmuutoksen vastustaminen taas on nimenomaan ideologisesti painottunutta. Politiikka ja uskonto ovat merkittäviä.

Ja tätä kaikkea voidaan itse asiassa pahentaa.

Suomessa on ihmisiä joiden mielestä kristinuskon vaikutus on erityisesti rakenteissa. Tässä nojataan hyvin usein Max Weberin sosiologiaan. Ja tässä korostuu esimerkiksi se, miten länsimaiden työnteon kulttuuri, erityisesti kapitalismi, on yleisesti ottaen liitoksissa protestanttien työetiikkaan. Erityisesti kalvinismiin. Suomessa Weberin näkemyksistä on tehty olkiukkoargumentti jossa sen ytimen väitetään liittyvän myös luterilaisuuteen. Merkki tästä on se, että käsite luterilainen työetiikka on aika laajassa käytössä. Weber puhui kuitenkin kalvinismista. Oletetaan kuitenkin että soveltaminen olisi edes jotenkin vähän asiallista koska lutherkin oli protestantti.

Tämän ongelma paistaa hyvin vahvasti esiin tuoreessa kohukirjoituksessa. Ronja Salmen kirjoituksessa korostui ”kaksoisstandardissa elävä” vihreä jonka kohdalla nähtiin paheeksi että tavat eivät noudattaneet ihanteita. Ja tämä liitettiin monien mielessä vihreiden nuorten yleiseksi ongelmaksi vaikka joku voisi sanoa että eihän tämänlaiset ongelmat ole uskonnossakaan mitenkään relevantteja kun ne ei ole oikeita seuraajia jos ei noudata ihanteita ja oppeja pilkulleen…

Tekstissä vastustettiin liberalismia ja elitismiä jossa ei saakaan enää lentää neljästi vuodessa ulkomaille. Mikä on tärkeä asia koska hyväosaiset tuhlaavat moninkertaisesti luonnonvaroja; Väkiluvun sijaan on kiinnitettävä huomiota ensimmäisen maailman ongelmiin koska ne ovat ilmastonmuutoksen keskiössä ensinnä henkilöä kohden tulevien kulutusten vuoksi. Että sen vuoksi että heillä on teknologiaa ja kykyä muuttaa käytöstä enemmän kuin jossain alueilla joissa tekniikka on alkeellista ja kehityspotentiaalia vähän ja henkilöä kohden tuleva kulutus on jo leikkaantunut murto-osaan ihmistä kohden.

Mutta jos luovutaan lentämisestä, luovutaan tarinasta, jolla luodaan oma identiteetti. Tässä on tiiviisti sanoen se, miksi ilmastonmuutoksen torjuminen on länsimaissa yksilötasolla niin hidasta, vastentahtoista ja usein jopa välttelevää. Oikeistolaiset eivät halua että isketään autoiluun. Koska auto edustaa vapautta. Koska itse asiassa auto on vapautta. Ja tämä on todella tärkeä ja iso asia. Meille on lapsesta asti opetettu, että pitää kouluttautua hyvin, että saa hyvän työpaikan. Ja kun saa sen hyvän työpaikan, niin sitten voi sillä rahalla ostella itselleen kaikkea mukavaa, kuten autoja. Ja jos duuni väsyttää liikaa, niin aina voi lentää etelään lomalle ja jo vain jaksaa taas.

Tarvitsemme insentiivejä työntekoon. Ja nämä ylläpitävät Weberiläistä kalvinistista työilmapiiriä joka kattaa tiettävästi Suomenkin luterilaisen työmoraalin nimellä. Tämä ajattelu on kristiaanien mukaan yhteiskuntamme keskeisiä kantavia rakenteita. Tämä on hyvän elämän tarina, jota meille kerrotaan lapsesta asti ja jota pääosa meistä pyrkii toisintamaan elämässämme joka päivä. Tänä syksynä, kun IPCC-raportti lopulta tuntui nykäisseen monia hereille ilmastonmuutoksen suhteen, ja tätä kautta tarina on mennyt rikki. Omakotitalot, citymaasturit ja lennot Aasiaan eivät enää olekaan hyviä juttuja ja tavoiteltavia palkintoja, vaan elinympäristöämme kuormittavia ongelmia. Tarinan päämäärä, eli omalla työnteolla saavutettava hyvä, onkin yhtäkkiä muuttunut pahaksi.

Kyse ei ole siitä, että pääseekö joku lentämään ulkomaille. Kyse on siitä, että jos meiltä viedään työntekomme motivaatiotekijät, auton tuoma vapaus ja ulkomaanmatkustelun tuomat ilot ja se, että voi muna pystyssä paneskella Firenzen yössä niin mitä järkeä työnteossa on? Mikä enää motivoi työntekoon, jos sen myötä ei voi toteuttaa vapauttaan ostamalla asioita? Tämä korostuu etenkin itselläni koska suhtautumiseni työntekoon on hyvin stoalaista. En minä silmät kirkkaana mene suorittamaan. Itse asiassa olen hyvin aikaansaava ja ahkera nimenomaan siksi että olen kompartmentalisoinut elämäni. Työstä tulee raha muuta varten. Työssä ei kannata kannustaa puhumaan uskonnosta, seksistä tai politiikasta koska työ on irrallinen magisteria.

Kun tajuamme, että palkinnoissamme ei ole mitään järkeä vaan ne ovat vahingollisia ja vaarallisia, alamme pohtia koko työmme mielekkyyttä. Ja sen myötä meille saattaa pikkuhiljaa valjeta, että itse asiassa koko työkin on täysin järjetöntä ja se on olemassa vain siksi, että saamme pidettyä talouskasvun yllä. Mutta talouskasvussakaan ei ole tässä mittakaavassa mitään järkeä, sillä se on vastuussa siitä, että planeetta on muuttumassa meille mahdottomaksi paikaksi asua ja voida hyvin. Tämä taas osoittaa että kalvinistinen työetiikka joka on työelämän takana on sekin varsin heikoilla. Uskonto menee tässä hyvin syvällisellä tavalla uhatuksi. Kaikki kalvinistisen työetiikan ongelmat kun ovat uskonnon noudattamisen ja sen asenteiden noudattamisen seurausta. Kun act out kristinuskon periaatteet, syntyy tälläinen ongelma. Josta moni ei välitä koska eskatologia sanoo että Jeesus kuitenkin palaa ennen kuin tuhoudumme koska Jumala on luvannut niin Raamatussa. Ja pahinta on että vääräoppistuneet kristitytkin saattavat altistua rukoilulle käytöstapamuutosten sijaan. Ja haluaa kantaa oman vastuunsa vetoamalla johonkin armoon, joka tulee etenkin katuville ja vilpittömille.

Lopputuloksena on hyvin syvällinen ongelma. Joka demonstroi että uskonto voi olla hyvin haitallinen ja vastustettava asia jos se täyttää tietyt ehdot.

Tiiviisti;
- Koska yhteiskuntamme kerran on kristinuskon ansiota ja työelämämme ja koko yhteiskuntamme toiminta rakentuu sen ansiosta Weberiläiselle luterilaiselle työmoraalille, on se luonut meille yhteiskunnan jossa ilmastonmuutos on relevantti ongelma. ; Järjestelmä on kokonaisuutena kristinuskon syytä ja ansiota koska ei voida kuoria kirsikoita. Jos kerran kristinuskoa voidaan kiittää, on ongelmatkin aivan samalla tavalla sen syytä.
- On helppoa olla denialisti koska ilmastotuho rikkoo Nooalle annettua lupausta vastaan. Tämä avaa samanlaisen teologisen portin ilmastonmuutosdenialismille kuin evoluutiodenialismin kohdalla on käynyt kreationismin kohdalla. Jolloin ongelmaa ei myönnetä eikä muuteta sitä systeemiä jonka olemassaolo on "oman ideologian vika".
- Jos tästä tasosta selvitään, on vastassa ajatus siitä että se on lopun ajan merkki. Joka kannustaa käännyttämiseen mutta ei tapojenmuutokseen. Lyhytjänteistä ja yksilökeskeistä.
- Lopuksi sitten selitetään vilpittömästi armeliaisuutta ja odotetaan että kulttuurin pohja vain antaa anteeksi niin että koko tästä tuhon portaikosta, aina ongelman luomisesta sen kiistämisen kautta muuhun kikkailuun, tulisi vain ohittaa.

---

Viittaukset:
Marcus Tullius Cicero, ”De Natura Deorum” (45–44 eaa.) [suom. ”Jumalten luonteesta”] 
Susanna Koski, ”Kirkon ei tule toimia ympäristöjärjestöjen keppihevosena” 
Sonya Sachdeva, ”Religious Identity, Beliefs, and Views about Climate Change” (2016)
Max Weber, ”Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus” (1905) [suom. ”Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki”]
Ronja Salmi, ”Suomessa ei pysy järjissään marraskuussa ilman lentämistä – ja se on meidän parikymppisten luonnonystävien tragedia” 
Horisontti, ”Piispa Seppo Häkkinen: Kohukirja edustaa kirkon perinteistä, turvallista opetusta”
Wisecrack, ”Why South Park Apologized”

Jonkin oppimisesta; Eli miten kulttuurikristillisyys ei viehätä kristittyjä

Ateisteista, uskonnottomista ja muista ei tykätä. Usein aika kategorisesti. Tämä on toki ymmärrettävää, sillä aika monet ovat kuin minä: I am well past debate. Tämä näkyy siitä, että jos uskonnottomuudenpuolustaja on vilpitön ja uskoo ihmisten järkeen, hän usein lähtee perustelemaan miten esimerkiksi moraalinen kompassi ei vaadi teismiä. Mutta jos minulle joku tulee kertomaan että ilman Jumalaa sitä voisi vain mennä ja murhata, olen enemmän heittämässä onelinereitä siitä miten en taida uskaltaa debatoida heidän kanssaan koska jos teismi todella on ainut asia joka estää heidät murhaamasta, toivotan heille vain että valehtelevat jatkossakin itselleen, ja kovaa.

Tästä on joskus sanottu, että se on ilkeää eikä rakentavaa. Ja että jos on teisteille ystävällinen niin saattaa oppiakin jotain. Tämä on tarina siitä mitä ystävällisyydestä voi oppia. Konkretian kautta. Mitä tapahtuu jos joku onkin kulttuurikristitty tai muu sellainen joka suhtautuu suopeasti kristinuskoon. Miten häneen suhtaudutaan.

Puolisoni keskusteli netissä kristityn kanssa. Hän halusi olla sopuisa. Kun toinen kertoi kristillisestä vakaumuksestaan, puolisoni selitti että jos opetukset ovat hyviä niin miksipä ei. Kristitylle tämänlainen asetelma oli kuitenkin sellainen, että sitä ei voinut hyväksyä kristittynä. Sillä se asettaa kristillisyyden kontekstiin jossa kristinusko on vain filosofia muiden joukossa.

Hän selitti, että tilanne oli se, että;
*: Aidon merkityksen on oltava absoluuttista, riippumatta muodista tai ihmisten kulttuurisista innovaatioista. Aitoa merkitystä ei rakenneta tai keksitä. Aito Merkitys on olemassa ihmisten uskosta riippumatta.
*: Jos Jeesus oli vain ihminen, niin hän keksii kulttuurisen innovaation.
*: Josta pääteltiin eteenpäin, että: Kun niin moni ihminen uskoo Jeesukseen on Jeesus heille Aidosti Merkityksellinen. Ajatus on tietenkin siitä erikoinen, että ”merkityksen tekeminen” on tavallaan määritelty erikoisella tavalla. Ensin sanotaan että aitoa merkitystä ei voi saada vaikka suosion kautta. Mutta toisaalta aito merkitys kuitenkin tunnistetaan nimenomaan tämänlaisella käsiäänestyksellä. ; Toki tässä voi aina sanoa, että suosio signaloi merkityksestä, mutta samoilla kiemurteluilla mistä tahansa muoti-ilmiöstä joka on kulttuurinen innovaatio saadaan selitettyä Aidon Merkityksellinen.

Tämän huomioinnin jälkeen keskustelu siirtyi Lewisin trilemmaan jota kristitty piti vedenpitävänä. Puolisoni kehui että vaikka hänestä argumentti on huono, mutta hän näki että se oli kirjoitettu kauniisti ja hyvin, niin että siihen uskoi enemmän sen kauneuden kuin sen logiikan kautta. Itse en kyennyt näkemään edes sitä kauneutta ja selitin miten tähän trilemmaan uskova on paitsi väärässä, niin klassisesti tunnetuin syin väärässä, jolloin ainut kunniallinen tie asioista on kokemattomuus, esimerkiksi teini-ikäisyys tai muu kakaramaisuus. Kristitty paljastui lukion vastinetta käyväksi teiniksi. Tietenkin. Olin olettanut että keskustelukumppani olisi jotain 15 vuotta vanhempi. Minun ilmaisullani kun tapaa olemaan ikärajat ja kaikkea.

Käytän tätä nyt sitten oppiakseni tästä jotain. Ja tässä tartun ehkä hieman epätavanomaiseen asiaan Lewisin trilemmasta. Lähestyn tätä merkityksellisyyden ja viisauden kautta. Lähestyn tätä analogian kautta. En siis kumoa Lewisin trilemmaa tai osoita sen heikkouksia. Sen sijaan otan sen vahvimman osion. Ja käytän sitä hieman erikoisesti. Tästä seurannee ainakin se, että kristilliset katsojani todennäköisesti helpommin huomaavat miksi Lewisin trilemma on heikko. Ja jos eivät niin he oppinevat jotain siitä mitä skientismi voi määritelmällisesti tarkoittaa.

Meillä on kaksi tavallaan samantyylistä herraa. On Jeesus. Ja on Sokrates. Molemmat olivat eräänlaisia ajattelijoita. Molempia pidettiin eräänlaisina kansankiihottajina. Kumpikaan ei tavallaan kirjoittanut mitään sanomaansa ylös. Molemmilla oli tavallaan pari aika aggressiivista ja pömpöösiä seuraajaa, jotka kirjoittivat ylös asioita tavalla jotka haiskahtavat vähän siltä että näitä ajattelijoita käytettiin vähän niin kuin painottamaan auktoriteetillaan jotain asioita jotka olivat vähän niin kuin näiden kannattajien omia mielipiteitä. Olivatpa nämä sitten suuhunpistettyjä tai kaiken sanotun keskeltä valittuja. Molemmat tavallaan teloitettiin. Kumpaakin on tavallaan pidetty - sekä omana aikanaan että myöhemmin - hulluna, valehtelijana tai auktoriteettina.

Josta tietenkin päästään Lewisin trilemman ytimeen. Lewishän sanoi että kristuksen opetuksissa on sellainen piirre että Jeesus oli joko Hullu, Valehtelija tai Herra. Jeesus joko petti ihmiskuntaa tietoisella huijauksella jolloin hän ei ole seuraamisen arvonen, oli itsepetoksessa oleva hullu eikä arvostettava tai sitten hän oli taivaallinen ja Jumala. Lewisin argumentti oli kulttuurikristittyjä vastaan. Yksi Lewisin trilemman ydinteeseistä oli että hurskaasta joskin asenteellisesta kristitystä Lewisistä Jeesuksen dissaaminen oli luontevampaa kuin puolisoni harrastama hövelimpi suhtautuminen. Argumenttinahan Lewisin trilemma ei ole primaaristi edes jumalatodistus vaan nimenomaan tämä ”kulttuurikristillisyyden” torjuminen.

”I am trying here to prevent anyone saying the really foolish thing that people often say about Him: I'm ready to accept Jesus as a great moral teacher, but I don't accept his claim to be God. That is the one thing we must not say. A man who was merely a man and said the sort of things Jesus said would not be a great moral teacher. He would either be a lunatic — on the level with the man who says he is a poached egg — or else he would be the Devil of Hell. You must make your choice. Either this man was, and is, the Son of God, or else a madman or something worse. You can shut him up for a fool, you can spit at him and kill him as a demon or you can fall at his feet and call him Lord and God, but let us not come with any patronizing nonsense about his being a great human teacher. He has not left that open to us. He did not intend to. ... Now it seems to me obvious that He was neither a lunatic nor a fiend: and consequently, however strange or terrifying or unlikely it may seem, I have to accept the view that He was and is God.”

Tämä on hyvin kiinnostava asia koska Lewisin trilemmahan on periaatteessa mitä syvin ad hominem -tilanne. Asiat ovat tosia tai epätosia riippuen siitä kuka ne sanoo. Tämä periaatteessa tunnustaa asioita pidemmälle kuin puolisoni havaitsemat periaatteessa melko yksinkertaiset ja varsin tunnetut loogiset puutteet trilemmassa. Se nimittäin kertoo että argumentissa on kysymys auktoriteetista ja autoritaarisuudesta. Uskottavuus ei synny todistamisesta vaan Jeesuksen autorisoinnista.

Tähän yhtenä syynä on se, että Jeesus teki totuusväitteitä omasta itsestään. Lewis tuokin tämän esiin. Jeesus väitti voivansa anteeksiantaa syntejä, väitti olleensa aina olemassa ja palaavansa takaisin tuomitsemaan eläviä ja kuolleita. Vaihtoehtona sitten on Sokrates joka sanoi avoimesti omakuvauksia. Hän korosti sitä, että hän ei mitään tiedä. Sokrates on siksi jotenkin oleellisesti mahdollisempi ottaa vakavasti juuri siksi että hän ei väittänyt itsestään mitään kovin mahtipontista.

Tämä tavallaan palauttaa mieleeni sen, miten Christopher Hitchens onkin sanonut jotain siitä miten ateismia määritellään uskoksi. Hitchensin keskustelukumppani esitti että Hitchensin pitäisi tunnustaa että hänellä on uskoa loogisiin prosesseihin. Ja piti voittona sitä miten Hitchens sanoi että logiikka on inhimillinen kontrukti ja ihmiskunnan luomus. Ja että sen vuoksi ateistit ja teistit olivat ottamassa asetelmia uskossa. Hitchensin pointti oli kuitenkin nimenomaan siinä että myös koraani ja Raamattu olivat ihmisten luomuksia. Ne vain väittivät olevansa vielä jotain enemmän.

Lewisin trilemmaan nojaavat ovat tässä tilanteessa tavallaan heikoilla koska tämä tavallaan sulkee heiltä teitä. ; Ja kun asiaa tarkemmin miettii niin ne ihmiset jotka puhuvat uskonnosta ja maailmankuvallisuudesta korostavat usein ja mielellään sitä miten kaikessa on vakaumusta ja kaikilla on erilaisia aksioomia. Ja miten tämä on itse asiassa tasa-arvoistava kulma eikä mikään sellainen jonka avulla uskonto muuttuu perustelluksi. Itse käyttäisin tämänlaisia vain viimeisenä oljenkortena koska tämä ei perustele miksi oma kanta on hyvä ja järkevä vaan miksi siihen voi siitä huolimatta uskoa että se ei ole.

Itse olen aika kauan aikaa sitten vetänyt keskustelun siihen että jos Jumala on foundaatti niin se ei ole johtopäätös. Ja itse keskustelen johtopäätöksistä. Ne ovat kiinnostavia. Siksi mielestäni esimerkiksi ne jotka kutsuvat kreationismi-evoluutioteoriaväittelyä joksikin jossa vastapuoli ”uskoo evoluutioon” niin tosiasiassa he ovat ymmärtäneet asioita vähän. Kreationisteilla Jumala toki todellakin vaikuttaa olevan perususkomus, premissi josta johdetaan muita uskomuksia samaan tapaan kuin jollain Alvin Plantingalla. Mutta evoluutioteoria on vähemmän perususkomus ja enemmän johtopäätös joka seuraa toisista uskomuksista. Sellaisista kuin ajatus siitä että on järkevää ajatella että luonnonlait ovat olleet eilen samoja kuin mitä tänään ja että huomenna on samoin. Ja näin on järkevää katsoa menneisyyden tapahtumia sen sääntöjoukon kautta mitä nykyajassa havaitaan. Ja on järkevää rakentaa kone koska sen toimintaperiaate ei muutu huomenna joksikin ihan muuksi jotenkin spontaanisti kun luonnonlait muuttuvat tyystin.

Siksi kysymykseni tapaavatkin mennä esimerkiksi parsimoniakeskeisiksi. Sellaisiksi kuin että luottaako toinen logiikkaan. Koska jos luottaa niin tosiasiassa hän usein ottaa tämän lisäksi jotain lisäuskomuksia. Ja uskonnon yksi perusongelma on juuri siinä että se on tavallaan aika pömpöösi. Se väittää aina olevansa enemmän kuin tietoa. Se vaatii ehdottomuutta. Se nojaa syvään ontologiseen väitelauseseen, ideaan ideoista. Tätä kautta uskonto on aika heikoilla. Se väittää että kaikki vaatii uskoa ja kaikki nojaa uskomuksiin. Mutta se jotenkin kuitenkin sisältää itseään koskevia väitteitä jotka tavallaan sulkevat erehtyväisyysvaihtoehtoja pois. Samalla tavalla kuin Lewis tekee trilemmassaan. Tässä korostan että puhtaasti ontologisesti ajatellen ideaalina on tällöin Totuus joka on ikuinen ja muuttumaton ja vähempi ei kelpaa Ja jos uskonnosta pitäisi luopua niin tieteen pitäisi tulla tilalle ja tarjota juuri tälläinen Totuus mitään pois leikkaamatta. Vähän kuin Absoluuttinen merkitys. Kuitenkin tiallle saattaa oikeasti tulla vain paras mahdollinen inhimillinen tieto jossa on aina erehtymisen mahdollisuus. Uskovaisen päähän mahtuu aika heikosti sellainen ajatus että Skientisti ei väitä olevansa uusi Herra vaan nimenomaan väittää tulevansa Sokrateeksi Sokrateen paikalle. Sillä jos tavoitteena on tieto niin episteemisellä tasolla oleva paras mahdollinen tieto voi muuttua vaikka joka ikinen päivä. Itse asiassa se ideaalitilanteissa usein tekeekin juuri tätä. Koska se tarkoittaa että opimme koko ajan.

Ja että niin kauan kuin Sokrates on Sokrates, se ei ole Jeesus. Ja sitä ei tarvitse torpata naurettavaksi kuunneltavana. Ainakin itse näen että tämän eron vuoksi tiedettä tulee kuunnella avoimella mielellä. Mutta uskonnon ottaminen kulttuurikristillisesti on vähintään haasteellista. Tiede voi olla olemassa ilman että se olettaa olevansa absoluuttisesti tosi. Tiede voi olla myös ainut tai paras tietämisen tapa ilman että se väittää olevansa lopullinen ja erehtymätön. Aivan kuten Sokrateskin voi olla viisain kaikista vaikka väittää että ei oikein mitään tiedäkään.

---

Viitteet:
C. S. Lewis, ”Mere Christianity” (1952) [suom. ”Tätä on kristinusko”]
”10 Times Non-Believers Arguments Blew Our Minds” [https://youtu.be/RpG9WgpKE80]