Päätöspäätöksiä/päätöspäätelmiä

"Google Translaten" suomenkielinen ehdotuslista termille "resolution".
Se on luultavasti filosofisempi kun kieliopillisesti oikein.
Mutta toisaalta ; "Google translate" yllättävän usein on.

Uusivuosi on kalenteriin laitettu mielivaltainen päivämäärä. Siihen on liitetty tapoja suunnitella tulevaa ja arvioida menneisyyttä. Mutta vaikka päivä onkin mielivaltainen, ihmiselämässä on joskus hyvä ottaa osaa sellaisiin. ~ Esimerkiksi itse noudatan mielivaltaista kellonaikaperiaatetta kun menen kauppaan, koska tällä mielivaltaisella päätöksellä on sopimisen jälkeen merkitys josta poikkeaminen johtaa hankaluuksiin.

Uuden vuoden lupaukset ja mielivaltainen deadline ovat itselleni melko vieras perinne.Syyt ovat melko selviä;
1: En ylipäätään pidä deadlineistä. (Teen toki silti töitä joissa deadline on koko jutun ytimessä aina.) En pidä peleissäkään siitä kellosta joka tikittää yläkulmassa, jos sellainen on. Sillä, onko aikaa riittävästi vai onko se asetettu tiukalle ei ole tässä niin merkityksellinen.
2: Lupaamisessa on käsitys ihmisestä muuttuvana olentona, joka taas on valitettavan heikko piirre. Ihmiset muuttuvat yleensä aika hitaasti. Toisaalta lupaamiessa on itselleni vierasta optimismia jossa luotetaan tulevaisuuteen. Ja lupaaminen on ennen kaikkea jotain jossa voit itse keinotekoisesti tehdä itsestäsi petturin. Tämä painaa, koska vaikka en usko tulevaisuuteen tai ihmisiin tai omaan muutoskykyyni, arvostan sentään lupauksia jossain määrin.

Mutta kuten Richard Holton kuvaa ; "Our ability to make resolutions is at the center of our sense of free will." Eli vapaan tahdon kokemisen ytimessä ei ole valinta vaan tavoiteellinen valinta. On intentio, ja odotukset siitä mitä tapahtuu ja mitä taas ei. Vapaa tahto tässä muodossaan vaatii jonkinlaisen "syy-seuraussuhteen kahleen". Ja tämän arvioiminen on aina järkevää, ja tulevaa on tietysti hyvä myös ennakoida. Lopetus yhdistettynä aloitukseen on tässä hyvin hedelmällinen, enkä tiedä uuttavuotta parempaa päivää tämänlaisen filosofian esittämiseksi. Uusivuosi on tavallaan juuri tämän teeman ympärillä juhlimista. Ja se on järkevä syy juhlia, kuten Holton esittää : "getting resolutions right means going beneath the surface, not just of your own behavior, but also of the mental processes behind keeping resolutions." ; Tässä ajatuksessa on hyvin paljon järkeä ; Esimerkiksi Eagleman korostaa sitä että ihmiskognitiossa spontaanius on usein huono asia. Sitä tehdään lyhytjänteisiä päätöksiä joista on pitkällä tähtäimellä haittaa. Eagleman korostaa että ihminen ei vain voita kiusauksia, vaan yleensä avuksi tarvitaan jonkinlaisia "Odysseus-sopimuksia" joilla kiusauksiin valmistaudutaan. (Kuten Odysseus joka sidotutti itsensä laivan mastoon koska tiesi että ei voisi vastustella seireenien viekoittelevaa laulua. Ja tukki alaisiltaan korvat jotta nämä eivät kuulisi tätä laulua, koska hekään eivät voisi vastustella viekoitusta, toisin kuin Oidipus, jolla oli kriisi vanhempiensa kanssa.)

On jossain määrin tärkeää torjua emotionaalista kohkaamista, ettei ole kuin kaiken maailman hampuusit ja nuorisolättähatut ynnä muut hipit. Sen jälkeen kun kykenee elämään valinnoissa joissa on lyhytjänteinen hyvä ja pitkäjänteinen hyvä, voi keskittyä muihin dilemmiin ja polylemmiin, eli niihin tilanteisiin joissa valittavana on kakka ja toinen kakka. Niissä priorisoidaan ja joudutaan valitsemaan monesta huonosta joku. Tätä on sitten se loppu. Tilanteita joissa on ehdoton hyvä valinta ja ehdoton huono valinta ovat liian harvinaisia jotta niitä kannattaisi miettiä ennakkoon. Mutta tätä muuta kyllä riittää elämässä.

Uuden vuoden teema voidaan nähdä jopa äärimmäisen Nietzscheläisenä. Hänhän asetti yli-ihmisen määritelmäksi sen, että ponnistelee vaikeuksista huolimatta kohti tavoitetta. Ja tässä ytimessä oli ikuisen paluun periaate. Eli jos ihminen laitettaisiin elämään uudestaan, hän eläisi samoin. Tämä vaatii tietysti erikoista suhdetta pettymykseen, enkä usko että täydellisiä yli-ihmisiä sen vuoksi tulee koskaan olemaan.

Oma vuoteni on ollut periaatteessa aika passiivista. Olen käynyt töissä enkä ole tehnyt mitään erityisen mahtipontista. Huippuhetket ovat olleet sitä että olen osallistunut muutamiin juhliin ja tapahtumiin. Ja tietenkin olen kiivennyt Johanneksenkirkon katolle laittomasti. Näistä huolimatta tämä on ollut luultavasti elämäni seesteisin vuosi. Tämä juurtuminen on nähdäkseni hyvä asia. Teen samaa työtä kuin vuosi sitten ja asun samassa talossa. Tulotasoni on itselleni juuri sopiva, en kylve rahassa mutta kaltaiseni "semiaskeetti" elää sillä juuri kuten haluaa ; Enemmästä ei ole oikeastaan väliä. Lähipiirilleni vuosi oli sen sijaan aika vauhdikas. Ja yleisteemana on ollut se, että tapahtumat ovat olleet heillä hyvään suuntaan. Tätä on ollut mukava seurata sivusta.

Mutta olisi hieman typerää katsoa asioita pelkästään sitä kautta mitä on tehnyt. On hyvä katsoa mitä on jäänyt tekemättä. Olenkin muutamilta vähän iäkkäämmiltä ihmisiltä saanut kuulla, että heille isoimpia murheita ovat olleet ne asiat jotka ovat jääneet tekemättä. Mahdollisuudet joihin on jätetty tarttumatta. Ne kaivelevat pidempään. Mielestäni en ole tänä vuonna jättänyt mitään oleellisia tilaisuuksia tarttumatta.

Toki paljon asioita on jäänyt tekemättä. Esimerkiksi Unkurin "geografis-kulttuurillinen" lista pätee itseeni. "paljon on jäänyt tänäkin vuonna tekemättä. en ole käynyt kheopsin pyramidin alla tai chimborazon huipulla. en ole syönyt bamburottia kiinassa, piirtänyt kilpikonnia galapagoksella, taistellut mambakäärmeen kanssa keniassa, tai joutunut maanjäristykseen manilassa. en ole pistäytynyt pöytävuorella mukanani pöytäliina ja pullo pöytäviinaa. en ole käynyt borneolaisessa ihmissyöjäkylässä, eikä minulle ole esitelty nelipiikkistä ihmissyöntihaarukkaa." Mutta en ole sen tyyppinen ihminen että eläisin sen kautta missä olen käynyt, tai mitä syönyt tai mitä kohdannut. En ole turistityyppiä, makuaistini on heikko enkä ole siksi edes potentiaalinen kulinaristi, enkä välitä ihmisistä niin paljoa että erilaisten kulttuurien kohtaaminen olisi itsessään haluttava asia. Jos kulttuurilla on filosofiaa, he saavat luvan kirjoittaa siitä jotta minä voin lukea sen.

Muutakin on mitä en ole tehnyt (vaikka jos olisin blogannut vähemmän olisin voinut tehdä jotain seuraavista);
* En ole virtsannut pomon vajaaseen kaljapulloon.
* Enkä kenenkään muunkaan.
* En ole pelastanut maailmaa.
* En ole valloittanut sitä.
* En ole keksinyt parannusta HI -virukseen (esimerkiksi).
* En ole lypsänyt lehmää.
* Vielä vähemmän sikaa, sonnia, kanaa...
* En ole pierryt hississä. Koska (a) en ole käyttänyt hissiä koko vuonna (b) ja sitäpaitsi aina tulee joku, jopa siihen hissiin jota nyt ei edes ole.
* En ole valinnut vaikka kassajonossa yhtä ihmistä jota olen sitten seurannut ja katsonut kuinka monta mutkaa voin seurata ennen kuin tämä ahdistuu.
* Vaikka kiipesin kirkon katolle, en suorittanut kunnollista "Assassins Creed" -mallista asiaankuuluvaa leap of faithia. Syy ; Ei ollut jättimäistä leap of faith -heinäkasaa johon olisi turvallista mätkähtää. Assassins Creedissä sellaiset on aina. Turmiolla on nykykirkko. Ennen oli paremmin, vaikkapa renessanssissa!
* En ole ovelalla geenimanipulointi-jalostushässäkällä rakentanut uutta piraijalajia, sellaista joka osaisi kiipeillä seinillä. Sellaisella olisi kiva häiriköidä hyvin monia ihmisiä.
* En ole opetellut rakentamaan ikeamallista kivikirvestä niistä asennettavista irto -osista. Osat ovat tosin ilmaisia ja luontoäidin tarjoamia. Mutta en pidä mistän Ikeakokoamisista. Ei ole mikään pöytä, kaappi, hyllykkö se. Vaan palapeli.  (K 18, ainakin mukanaolevan kielen vuoksi.) Luonto on kivikirveen kohdalla vähän kuin Ikea. Paitsi että luonto on ilmainen eikä siinä ole kokoamisohjeita. (Makasemmeko Ikealle siis kokoamisohjeista? Mikä järki tässä on? Ei ole järjenmukaista ostaa palapeliä jossa on kokoamisohje.)

Nämä ovat tietysti vain muutamia lyhyitä ja hauskoja. Kenties lukija on ollut näiden tiimoilla itseäni tomerampi. Mutta nämä eivät ole kovin relevantteja. Ne ovat jotain joka voisi olla hauskaa jos kohdalle osuisi. Mutta niihin ei kuitenkaan oikein jaksaisi panostaa, ne eivät siis ole tavoittelemisen arvoisia vaikka niillä onkin jonkinlainen hallussapitoarvo.
1: Kun katsotte listaa, älkää tämän jälkeen kysykö liikaa kysymyksiä esimerkiksi hississi pieremisen ja sonnin lypsämisen iloista. Tulee teille vai kognitiivinen dissonanssi, angst ja nausea siitä. Ne ovat raskaita iloja joista vain yli-ihmisyyttä tavoitteleva voi nauttia ja iloita. Kaljapulloon, etenkin pomon kaljapulloon, kuseminen tosin miellyttää yleisinhimilliseti ja tämä yhdistää kaikkia ihmisiä lajirajoista riippumatta.

Sitten on muutama merkityksellisempi tekemättä jättäminen.
En ole myöskään tehnyt sitä mistä näin unta viime yönä. Menimme työpaikkamme ihmisten kanssa Järvenpään jäähalliin, joka oli kuitenkin sisältä samanlainen kuin Keskisen-Uudenmaan Musiikkiopiston sisätilat. Siellä minulle ängettiin spontaanisti sähkökitara kouraan ja sanottiin että minun nimeni on tästä lähtien Jack the Reaper (minusta aika hyvin unen oivaltamaksi nimeksi) ja että soitamme tästä lähtien deathmetallia. Että muita töitä ei ole, eikä muuta nimeä. En ole perustanyt tätä bändiä. Se kaduttaa kyllä vähän. (Joskin olisi varmasti hieman mielenkiintoista nähdä työpaikkamme hartaamman tahi vanhemman polven jäsenten osallistuvan moiseen nuorisomusiikkirenkutukseen.)

Toisaalta olen tietoisena valintana päättänyt olla tekemättä monia asioita. Nämä koskevat yleensä ihmisten hakkaamisia, joten päätöksiä voi pitää positiivisina. Tänä vuonna on ollut kohtuu monta ihmistä jota en ole hakannut. Teknisesti ottaen jokainen lukijani on taatusti sellainen, koska tänä vuonna en ole hakannut ketään. Mutta käytännössä näitä tietoisesti hakkaamatta jätettyjä on tietysti vain pari.

Näin ollen uskaltaisin sanoa että mennyt vuosi oli hyvä etenkin sen vuoksi että en tehnyt erityisen sössiviä valintoja. Epäonnistumisen puute ei tietysti ole monista samaa kuin onnistuminen. Mutta koska minun elämässäni ei ole oikein mikään rikki, ei sitä välttämättä tarvitse erikseen korjata. Tämän vuoden tärkein oppi onkin siinä, että vaikka Mayojen maailmanloppukin koitti, niin selvisin siitä hengissä. Moni ei välttämättä arvosta tätä minään saavutuksena. Mutta tosiasia on se, että jossain tuolla on sellainen vuosi joka tappaa minut, päihittää minut ja pyyhkii minulla lattiaa. (Ja jos oikein hyvin käy, niin tuossa järjestyksessä.) Kuolematta oleminen ja asioiden pysyminen eivät ole tässä mielessä mitenkään huono asia. Vuosi ei siis ollut ehkä hyvä, mutta se mitenkään erityisen paskakaan ollut. Se oli ihan kelpo vuosi. Minun vuoteni oli parempi kuin eläjänsä. Enepää ei oikeastaan saisi vaatiakaan.

Ensi vuodelle lupaankin yrittää enemmän tätä samaa kuin viime vuonna. Ja jos vain mahdollista, niin vielä entistäkin samankaltaisemmin.

Yllättävän uusi aina ollut mielipide

Se, mitä fundamentalismista tulee helposti mieleen on se, että se heijastaa ikiaikaisia näkemyksiä. Fundamentalismin kannattajat näkevät asian juuri näin ja korostavat että he kantavat Jumalan totuutta, ikuista, muuttumatonta. Fundamentalismin vastustajat näkevät asian täsmälleen samoin ja katsovat että se edustaa jälkeenjäänyttä rautakautista maailmankuvaa - tai sitä kliseistä "pimeää keskiaikaa".

Totuus on hyvinkin toinen. Itse asiassa hyvin suuri osa fundamentalistien kannattamista mielipiteistä ovat hyvin uusia. Ne ovat modernin ajan keksintöjä. Itse asiassa niin uusia että isovanhempani sukupolven aikana niitä ei ole edes ollut.

Tästä malliesimerkki liittyy kliseiseen fundamentalistiaiheeseen, nimittäin aborttiin. "Slacktivist" tarkastelee asiaa siten, että mielipiteet ovat muuttuneet ja niitä harjoitetaan medianhallinnan vuoksi. Christianity Today oli nimittäin 1968 vuonna julkaissut aborttikannanoton jossa oltiin perusteltu sitä että ihmissielu nimenomaan ei synny hedelmöityksessä."God does not regard the fetus as a soul, no matter how far gestation has progressed. The Law plainly exacts: “If a man kills any human life he will be put to death” (Lev. 24:17). But according to Exodus 21:22-24, the destruction of the fetus is not a capital offense. … Clearly, then, in contrast to the mother, the fetus is not reckoned as a soul." Tämä on tietysti vain esimerkki siitä miten siihen aikaan kyettiin puimaan asioita avoimemmin. "Christianity Today would not publish that article in 2012. They might not even let you write that in comments on their website. If you applied for a job in 2012 with Christianity Today or Dallas Theological Seminary and they found out that you had written something like that, ever, you would not be hired. At some point between 1968 and 2012, the Bible began to say something different. That’s interesting. Even more interesting is how thoroughly the record has been rewritten. We have always been at war with Eastasia."

Eli näkemykset ovat polarisoituneet. Fundamentalismi ei ole vain kerännyt entistä vahvempaa näkemystä abortista, vaan on muuttanut historiaa ja korostaa sitä että tämä abortinvastaisuuskysymys on aina ollut fundamentalisteille tyypillistä. Eli että mitään mielipidekirjoa ei aikaisemmin ole ollutkaan. Tämä on tietysti tärkeää koska fundamentalistit elävät menneisyyden painottamalla voimalla. ; Suurin osa fundamentalisteista on konservatiiveja. Ja heille historia on muuta kuin menneisyyttä.
1: Konservatiivi näkee menneisyyden yhteiskunnan ja uskomusjärjestelmän koealustana. Uusia asioita ei ole koeteltu, vanhat asiat ovat koeteltuja ja koska ne ovat säilyneet yhteiskuntaa tuhoamatta, niissä on oltava vahvuutta. Tämä tarkoittaa sitä että jos aborttia on vastustettu menneisyydessä tiukasti, tämä on tärkeää. Jos se olisi uusi juttu, se olisi epäluotettavaa kuin liberaalien utopistiset kuvitelmat.
2: Konservatiivit korostavat helposti sitä että kristinuskossa tärkeintä on se, mitä alkuseurakunta uskoi. Sillä se oli lähempänä totuutta. Koska totuus on ikuinen ja muuttumaton ja Jeesus esitti sen niin täydellisesti kuin voi, on ajan mukanaan tullut kuona vain disinformaatiota joka korruptoi alkuperäistä viestiä. Siksi on tärkeää että nyt kun aborttikysymysketsä on tullut tärkeä identiteettisymboli, että se on aina ollut sellainen. Että tämä on se ikuinen asia josta on vuosituhansia taisteltu.

Christianity Today edustaa nykyään jotain juuri sellaista mistä kreationistit aina syyttelevät "evotiedettä". Eli sitä että vain yksi näkökulma hyväksytään ja jossa tämä näkemys on jotain jonka tukemista harjoitetaan ja joka saa auktoriteettia tämän monomaanisen julkaisupolitiikan vuoksi. ; On tietysti vaikeaa nähdä vakuuttavia todisteita miten vertaisarviointiin perustuva luonnontiedemaailma tekisi näin, mutta asiaa onkin helppoa käsitellä medianhallintakeskittyneen fundamentalismikristillisen maailmankuvan kautta. Tällöin syytös on pohjimmiltaan projektio, jossa oma toimintatapa ja ajattelumalli ajatellaan yleisinhimilliseksi. Joksikin jota kaikki harjoittavat.
1: Itselleni "Christianity Today" onkin tullut tutuksi lähinnä sitä kautta että sillä on pahana tapana tehdä virheitä joita se sitten peittelee. Pieniä asioita ovat esimerkiksi sivustolla olleiden epämiellyttävien kyselyiden tulosten tuhoamiset.

Heille kaikessa on kysymys medianhallinnasta. Tämän tiedostaminen auttaa kun heidän tuotoksiaan lukee. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä että kaikki tosiasiaväitteet on tarkistettava muista(kin) lähteistä. Se ei sentään ole lähtökohtaisesti väärässä (toisin kuin Hovind, jonka taipumus kaikenkattavaan tiedevirheilyyn on ihmiskuntatasolla ainutlaatuista.)

Mistä tietää että jossain on metodi?

Jos syömismieltymyksiäni eksentrisyyksiä pitäisi kuvata erityisen lyhyesti, olisi kuvaus varmasti se, että "olen järsijä". Monelle ihmisille kanassa luut ovat ongelma. Minulle niiden järsiminen on puolet ilosta. Näin ollen järsin mielelläni lihakeiton luita, jotka monet heittäisivät roskiin kun niissä ei heistä enää muka ole "syömistä".

Kalanruodot ovat tässä pääsäännössä poikkeus. (Se joka vahvistaa säännön.)

Syön kohtuu usein savunieriää. Se on vähän kuin vähärasvaista lohta. Pirun hyvää kalaa, jonka luulisi olevan ihmisten mieleen. Mutta ei ole, koska siinä on ruotoja. Nieriän merkittävin piirre onkin se, että sen syöminen on vähän kuin raapisi lohta neulatyynystä.

Yleensä puolisoni ei pidä kalasta, mutta nyt hän päätti maistella nieriää. Hän oli kovasti oma-aloitteinen ja otti itselleen. Kun sitten menin katsomaan, ensimmäinen vilkaisuni tuotti tuloksen "väärin leikattu". Tämä oli sinänsä omituinen huomio, sillä (a) sitä oltiin leikattu siten että ruotoja ei ollut siinä palassa mikä oli irrotettu, se oli siis älykkäästi ja tarkoituksenmukaisesti leikattu (b) en tiennyt että minulla on kalan leikkaamiseen mitään metodia.

Se, että kala oli väärin leikattu johtui siitä että kaikki se mikä oli leikattu pois oli sitä osaa jota tarvitaan siihen, että saadaan irrotettua piikittömästi se, mikä oli jäänyt jäljelle. Ilman tätä poisleikattua osuutta kalan liha piti raapia ruodoista kuin aloittelija. Kuin se, joka syö kalaa ensimmäistä kertaa. ; Kalan kanssa en ole järsijä. Mutta tykkään kyllä syödä kaikki lihat luiden ympäriltä.

JUDICA! ~Kun Hyvä ja Paha onkin vain Ruma

Olen ollut hieman huvittunut siitä että William Lane Craig suhtautuu holokaustiin hyvin omituisesti. Se, miten holokaustikortti ilmestyy hänen puheisiinsa nimittäin kertoo aina melko tarkasti siitä, mitä hän on puolustamassa ; Karkeasti ottaen jos hän puolustaa objektiivisen moraalin tärkeyttä hän perustelee että Jumalaa tarvitaan koska ilman häntä holokausti olisi moraalisesti oikein jos natsit olisivat voittaneet sodan ja aivopesseet kaikki. Jos hän puolustaa pahan ongelman merkityksettömyyttä, hän taas vetoaa Jumalalliseen komentoon ja tällöin holokausti voi ajaa suurempaa hyvää. Holokausti ei siis olekaan tässä kohden ehdoton paha, vaikka objektiivisen moraalin puolustamisen kohdalla näin voisi luulla.

Olen naureskellut sitä että Craigin Jumala näyttää sallivan "hyvät kansanmurhat" mutta kuitenkin Jumalaa tarvitaan koska muuten joku voitaisiin aivopestä uskomaan "hyviin kansanmurhiin". Olen kuitenkin ollut tässä kohden varsin pinnallinen. Huomioni on jäänyt tähän yhteen kohtaan. Olen nähnyt pelkän kaksoisstandardin yhdessä asiassa. Ja koska kyseessä on enemmänkin esimerkki, olen itse asiassa antanut asian mennä ohitse merkityksettömänä. Huono esimerkin valinta kun on jotain jolle voi vähän huvittuneesti hihkua, mutta jonka nyylääminen sen enemmän olisi nillittävää ja erittäin epäfilosofista.

Eric Wielenberg on kirjoittanut siitä miten Craigin argumentaatiossa on syvä sisäinen ristiriita. Sen logiikka on sama kuin holokaustin takana olevissa reaktioeroissa. Tämä perustuu siihen että tämä ei itse asiassa ole "vain esimerkki", vaan se heijastelee Craigin käyttämää päälogiikkaa. Holokausti on tämän jälkeen vain yksittäistapaus joka kuvaa hyvin pääsääntöä. Ja tämä on aivan eri asia kuin se, että holokausti olisi vain epäonnistunut esimerkinvalinta joka otetaan esille koska Godwinin laki.
1: Yksi pääsyy lienee siinä että Wielenberg on minua fiksumpi. Itse haluaisin kuitenkin lieventää kokemaani tuskaa ja selitellä asiaa sillä että Wielenberg tarkastelee moraalista realismia ja vertailee Craigin tapaa käsitellä eijumalallista moraalista realismia ja teististä moraalista realismia. Itse en ole pitänyt moraalista realismia oikein missään muodossa relevanttina. ~ Toisin kuin vaikka uusateistien nokkamies Sam Harris joka perustaa "Moraalisen maiseman" sellaisen pohjalle.

Wielenbergin huomio perustuu siihen että Craig perustelee objektiivisen moraalin ihmiselämään soveltamisen "God Command Theorylla", eli näkemyksellä Jumalisesta käskystä. Craig puolustautuu argumenteissaan usein nimenomaan Euthyfronin dilemmaa vastaan ; Jos Jumala on hyvä määritelmällisesti hyvä niin mikä tahansa voi olla pahaa tai hyvää, vaikka holokausti. Jos taas hyvyys on Jumalaa korkeampi voima, niin sitten Jumalalla on hyvät perusteet etiikalle, mutta toisaalta voisimme viitata tähän korkeampaan periaatteeseen ja ohittaa Jumalan.
1: Euthyfronin dilemma on maineeltaan hyvin ateistinen, mutta tosiasiassa se on oleellinen myös kristillisessä perinteessä. Vanha Testamentti nimittäin tuntee tarinan jossa Jumala käskee Moriaan (ei Keski-Maassa) ja surmaamaan poikansa Iisakin, jota Aabraham rakastaa. Aabraham tottelee, ja vain se että Jumala viime hetkellä pysäyttää hänen kätensä estää uhritoimenpiteen. Usea kristitty ohittaa tilanteen selittämällä että Jumala pysäytti eikä ketään tapettu. Mutta kuten holokaustiesimerkki näyttää, kysymys ei ole todellakaan niin yksinkertainen. Toisaalta selvää on että vaikka euthyfronin dilemman alkuperä on antiikin kreikassa ja ateistit lainaavat sitä, sen kysymys ei ole peruasetelmaltaan kristinuskolle vieras. Itse asiassa kristityt tekevät tämän kysymyksen esittämisen - ja tietenkin etenkin siihen vastaamisen - puolella ahkerasti töitä.

Craigin tapa on ollut jakaa Jumalan käskyt aitoihin käskyihin ja eiaitoihin käskyihin. Jumalan käskyt eivät siis välttämättä heijastele Jumalan ominaisuuksia. Tietyt käskyt ovat Jumalan oman luonnon vuoksi selviä, loogisesti väistämättömiä. Mutta jos Jumala käskee raiskaamaan, se olisi "N-Command". Filosofisesti ja teologisesti tällä jaottelulla on merkitystä vaikka käytännössä tämä johtaa ihmisen tiedon tasolla hyvin syvään epätietoisuuteen, koska holokaustia voi nyt perustella väittämällä että se on suoraan sidottu Jumalan luonteeseen. Riittää että uskovat aivopestään uskomaan tähän ja siitä tulee heidän silmissään Oikeus, peräti Jumalan Määräämä Oikeus.

Tämä selitys on kuitenkin hankala muuta kautta Craigin pääargumentti eiteististä moraalista realismia kohtaan on se, että hän pitää sitä presuppositionistisena. Craig halveksuu sitä koska se on hänestä ostoslistametodin käyttöä ("shopping list approach"), jossa ensin oletetaan moraaliset totuudet tietyiksi, oletetaan että ne vain ovat kyseenalaistamattomasti moraalisesti perusteltuja ja sitten perustellaan että miksi. Wielenbergin peruslähtökohta onkin huomata, että Craigin Jumalan luonto tekee täsmälleen saman teistiselle objektiiviselle moraalille. Toisin sanoen vaikka Craig rakentaa omalle näkemykselleen puolustuksen, se ei selviä siitä kritiikistä ja niistä ehdoista joita Craig vaatii kanssaan erimielisiltä.

Wielenbergin argumentaatio voidaankin tiivistää siihen että hän puolustaessaan teististä objektiivista moraalia Craig kritisoi eiteistejen moraalista realismia viittaamalla siihen että se vain olettaa tietyt oletukset joille se ei voi antaa oikein mitään tukea. Craig taas tukee teistejen objektiivista moraalia viittaamalla että Jumalallinen Komento pitää sisällään tiettyjä vaaditavia premissejä, mutta hän ei oikeastaan anna mitään tukea näille. Tätä voisi pitää tasapelinä, kunnes huomataan että Craigin argumenteille molemmat ovat vaadittavia. Jos toinen puuttuu, Craigin argumentti ei toimi. Koska sekä kritiikki että Jumalan komentoteoria ovat molemmat vaadittavia elementtejä, Craigin argumentti on yksinkertaisesti sisäisesti ristiriitainen. Siis väärä.

Omia huomautuksia.

Itseäni tämänlainen rakenne ei yllätä. Se on tyypillinen silloin kun asiaa puolustetaan siten että halutaan debunkata kaikkia mahdollisia vasta-argumentteja ja tukea omaa kantaa keinolla millä hyvänsä miettimättä sitä miten kokonaisuus sopii yhteen. "Voitetaan taistelut mutta hävitään sota" -tilanne on itse asiassa uskontokeskusteluissa tyypillinen. Sofistikoitunut teologia - tai Craigin tapaan ei kenties niin sofistikoitunut mutta sitäkin lainatumpi, Craig kun on jonkinlainen "uskisten superstara" vaikka ei ole mainittavan hyvä - ajautuu yllättävän usein tämänlaisiin tilanteisiin.

Itse voisin huomauttaa myös siitä että Craig ei ole reilu kun hän syyttää siitä että eiteistinen moraali epäonnistuu jakamaan eroa pahuuden (moral badness) ja väärässäolon (moral wrongness) välille. Wielenberg ei itse nosta juuri tätä teemaa esiin,  mutta hän käsittelee ongelmaa jossa Craig ei kykene erottamaan vaadittavaa yhteyttä sen välillä että raiskaus on moraalisesti väärin ja sen kanssa että Jumala käskee meitä olemaan raiskaamatta. Mutta näen että asioilla on yhteys. Craigin argumentaatio "hämmentää" ja "jättää tyhjän päälle" kaikki moraalisen luokittelun perusteet ja jaottelut. Kaikki kritiikki jota hän kohdistaa kriitikoihinsa on kohdistettavisa häneen itseensä.

Weinbergin huomio voidaan siis asettaa vielä laajempaan kontekstiin. Teistinen vs. eiteistinen moraalinen realismi on vain osa laajempaa Craigin moitetta siitä että ei ole moraalia ilman Jumalaa. Niissä ytimessä on aina se, että Craigista asiat tehdään (a) puutteellisesti (b) pelkästään olettamalla (c) tai hänestä oleellisia moraalijakoja unohtaen. Koska Craig pohjimmiltaan vetoaa testaamattomissa olevaan tuntemattomaan Jumalan ominaisuuslistaan, hän voi selittää korkeintaan sitä miten moraali toimii tuonpuoleisessa. Mitään elämäntapaa tai käytännön ohjeita hänen moraalistaan ei kuitenkaan voida tehdä. Koska jos Jumala käskee, nousee aina esiin kysymys siitä onko tämä aito käsky vai epäkäsky. Jos meillä olisi Jumalan luonto tiedossa, emme edes tarvitsisi mitään käskyjä. Voisimme tarkistaa ne suoraan Jumalan ominaisuuksista. Tämä dilemma johtaa siihen että pohjimmiltaan dilemmaan (Euthyfronia on tavallaan hieman uudelleenmuotoiltu) ja tämän jälkeen voidaan esittää iso liuta kysymyksiä, jotka jäävät puutteellisina "vain ilmaan".

---

Otsikon judica tarkoittaa "hanki minulle oikeutta" ja se yhdistetään kristillisessä teologiassa etenkin pääsiäisenaikaan, korostetuimmin 5. paastonajan sunnuntaihin, ns. dominica passionisikseen, kärsimyksen sunnuntaihin. ; Yhteys on sinänsä tarkoitushakuinen, sillä (a) kun pyydetään oikeutta, vaaditaan jotain johon Craig ei pysty koska (a) hänen moraalissaan ei ole sovelluskelpoisuutta, ei voida tietää miten on oikein ja väärin toimia (b) hänen moraalillaan ei ole perustaa, vaan se on perustelemattoman päälle koherentisoitua presuppositionistista ennakkoluuloja puolustavaa saivartelua ja (c) se muistuttaa myös siitä että Jeesus teloitettiin, joka oli itse asiassa lain ja oikeuden mukaista, eikä sitä siksi pidety "murhana". Lain ja oikeuden välinen suhde revitään hajalle, ja voidaan kysyä onko Craigin moraalissa potentiaalia samaan. Ja kuten hänen holokaustilausunnoistaan pahan ongelman kohdalla voidaan huomata, kysymykseen on vastaus. Ja se on "Kyllä".

välitilapäivät

"Unkurissa" muistutettiin siitä että vaikka kalenteri on sidottu Jeesuksen syntymään, ei sitä kuitenkaan ole ; "ihmettelin lapsena, miten ajanlasku voi alkaa jeesuksen syntymästä ja jeesuksen syntymäpäivä olla silti eri kohdalla kalenterissa kuin uusivuosi. loogisesti siihen väliin jäävän jakson täytyy olla jotakin muuta kuin aikaa." ... "on hyvä, että välipäiviä ei ole monta. jähmettynyt tila syntymäpäivän ja syntymän vuosipäivän välissä alkaisi tuntua liian epätodelliselta."

Joulu on toki itsessään keinotekoisesti sidottu kyseiseen päivään, siinä on aikaisemmin ollut juhla ; Koska "Raamattu" kertoo että Jeesuksen syntymän aikaan oli paimenia kedoilla, ei kyseessä ole täällä oleva talven aika. Jeesus on todennäköisesti syntynyt aivan toiseen aikaan vuodesta. Mutta on silti erikoista että uuttavuotta ei ole sidottu Jeesukseen vaikka ajanlaskun alku onkin.

Joulu on juhlana idealtaan sidottu tiettyyn hartauteen, kun  taas uusivuosi on viralliselta maineeltaan remuavampi. (Eroa käytännön elämässä ja käytöksissä ei ehkä ole kuitenkaan niin paljoa.) Näiden väliin jäävä välitilapäivä pitää sisällään päiviä jotka ovat toisille vapaita ja toisille työpäiviä. Ne jotka ottavat pidennetyn vapaan viettävät eräässä mielessä limbovapaita ; Kahden juhlan väli on niin lyhyt että voi olla epäkäytännöllistä rikkoa viikkorytmiä sirpalevapailla niin usein. ~ Itse väitän että välitila on hyvin hyödyllinen. Juhliin keskittyminen on tavallaan sama kuin jos keskittyisi orgasmiin eikä rakasteluun. (Tämä on nähdäkseni yksi niistä tekijöistä jotka tekevät käytännössä pornosta niin makaaberia, vaikka teoriassa ei olisi pakko.) Ihmisten pitäisi tottua välitilaan jonain jolla on merkitystä.

Toisaalta olen tässä kohden hieman "Lost" -sarjan hengessä viettänyt välitilapäiväni välitilassa. Sarjan "Lost" "saari" kun paljastui lopulta eräänlaiseksi mystiseksi tilakso joka oli joko kiirastuli, limbo, tai ainakin idealtaan oleellisesti siihen verrattavissa oleva mystinen paikka. Saaren ideana oli se, että kaikki ihmiset olivat jotenkin irrallaan. Se, että he olivat autiosaarella "hukassa" ei tehnyt heistä "hukassaolevia" - sarjassa takaisin normaaliarkeen päätyneetkin kun olivat ilman saarta vielä enemmän hukassa. Saaren funktio oli se, että sinne ajautuneet saivat mahdollisuuden "To remember and to let go." Saaren paradoksi oli siinä että se tarjosi periaatteessa mahdollisuuden irtautua elämänhistoriasta, jota sarjassa mukana sinnitelleet ihmiset tietysti kaikesta huolimatta kantoivat mukanaan. Näin oli, vaikka valtaosa ihmisistä olivat toisilleen periaatteessa aivan ventovieraita. (Siksi, ja esim. käsikirjoittajien palkanmaksun vuoksi, tarvittiin monta tuotantokautta ihmeellisiä juonenkäänteitä ja trooppisella saarella ollut jääkarhu.) Viimeisen jakson puolella tehtiin jopa havainto, että saarella vietetyt ajat olivat ihmisten kannalta kaikista oleellisimmat. Saari oli se, joka oli oleellisimmin muokannut heitä.

Minulle välipäivät ovat olleet tätä. Monille joulunalusaika on stressaava. Itse vietin suorastaan antijoulun, joten stressiä ei ollut tältä osin. En edes tavannut ihmisiä tai käynyt missään. Olen sisäillyt, ja tätä kautta omasta kodista on tullut eräänlainen "Lostin saari". Rehellisesti sanoen tässä lomalla minulle tapahtui särkevä konflikti joka piti sisällään itseni ja toisen ihmisen₁ (aka. "äitini") joka ei edes ollut paikalla. Konfliktin pinnallinen aihe oli tämän ihmisen₁ ja aivan toisen ihmisen₂(aka "sisareni") välillä ollut aito konflikti. Mutta oikeasti se, mikä siinä repi itseäni oli itseni₃ (aka. "minä") ja tämän ihmisen₁ väliset mutkikkuudet. Kävin läpi lyhyehkön mutta sitäkin raivoisamman pimahtamisvaiheen. (En toki raivonnut ääneen. Mutta olin hyvin hyvin vihainen hyvin hyvin omituisella tavalla.) ;  Perusongelmana tässä limboilussani oli se, että välit ovat nimenomaan kompleksiset ; Puhdas vihasuhde tai puhdas välittämissuhde ovat käsitettäviä.
1: Teknisesti asia ei tietysti ollut näin yksinkertainen. Mielentilani ei lillinyt tyhjiössä. Taustalla on moni asia, esimerkiksi se, että työpaikalla oli kannattavuusongelmia syyspuolella, joka sitten kyllä korjautui siten että enne hjoulua tuli aivan valtava ruuhkahuippu. Molemmat syövät mieltä, mutta oleellisesti eri tavoilla, keskimäärin se on sitten kai hyvä. Lisäksi olen ollut todella särkyinen pidemmän aikaa ja vältän särkylääkkeiden syömistä. Reagoin stressiin ja kipuihin valvomisella, joten unet ovat pidemmän aikaa olleet "nyt se blogi kyllä taas ihan varmasti päivittyy" -vaihteella. Mutta olkoot tämä "perheriita" se kamelinkarva joka murtaa sisustussuunnittelijan mielen tällä kertaa...

Käytännössä välipäivät ovat olleet jotain yhtä ihmeellistä kuin olisi lilliä "syntymäpäivän ja syntymän vuosijuhlan" välisessä tilassa. Käytännössä menin todella rikki ja kasasin kokonaisuuden uusiksi. Olen käynyt tässä tilassa aikaisemminkin, tosin välinepakassa ei tällä kertaa ollut itsetuhoisuuden merkkejä. Muutoin stressi oli suunnilleen yhtä paha. (Eli jos joku kysyy että miten paha, niin kerron että riittävän.) Harkitsin jopa sitä että hakeutuisin hoitoon. Mutta kokoaminen sujui kuitenkin kohtuu nopeasti. (Olen tehnyt sen ennenkin, tällä kertaa siinä oli tosin sellainen pohjasävy että kenties sitä pitäisi tehdä aina silloin tällöin.)

Se oli aluksi hirveää, mutta sitten siitä tuli miltei meditatiivinen prosessi ; Siinä tulee hieman samanlainen tunnelma kuin mikä löytyy "Assassins Creed: Revelations" -pelin taustatarinasta, jossa ei ollut tavoitettavissa olevaa maailmaa "animuksen" ulkopuolella, tosielämä on tässä pelissä jotain joka näyttäytyy suunnilleen samalta miltä Jumalan valtakunta mystikolle. (Virtuaalin ja normaalielämän vaihdunta on mielenkiintoista, ja on sitä kenties omassa elämässänikin. Sain nimittäin tietoa ulkomaailmasta internetin ja puhelimen kautta, kohtaamatta ketään ihmistä "irl".) ; On selvää että tämänlaisesta prosessista ei nousta aivan samana ihmisenä kuin ennen. Mutta uskoisin, että tämä uusi kokonaisuus on jotenkin oleellisesti parempi kuin se vanha. Tosin joskus olen aikaisemminkin luullut olevani ehyt, kunnes jokin omituinen yksityiskohta on sitten murtanut tämän illuusion.

Nyt on kuitenkin sellainen "uuden minän riemu" että katselen maailmaa vähän kuin ne ihmiset jotka harjoittavat uudenvuodenlupauksia. Jotka lupaavat muuttua ja uskovat siihen todella. Tai kenties vain ihminen joka on paratiisin ja helvetin kompleksisessa välitilassa ymmärtävät tämän siten kuten minä, muut sekoittanevat sen optimismiin joka on itselleni yhä käsitteenä mahdoton.

Auttamisen semantiikkaa

Minulla on ystävänä ammattihomeopaatti. Tämä on todella äimistyttävä asia. Sillä kantani homeopatiaan on hyvin tiukka. Itse asiassa jos ihminen tajuaa minut hän ymmärtää että miten äimistyttävä asia tämä on ; Moni yhdistää minut ensisijassa uskontovastaisuuteen ja nostaa esiin kreationistit. Mutta he ovat minulle enemmän typeryksiä, jotka huuhailevat epätieteellisesti tyhjän kanssa. Homeopatiassa leikitään sen sijaan ihmisten terveydellä. ; Itse asiassa minulla on vahvemmat ihmisiin kohdistuvat antipatiat fluoriskeptikoita kuin kreationisteja kohtaan. (Homeopaatti tuli elämääni sosiaalisissa konteksteissa, itse asiassa olimme vähän aikaa samassa työpaikassa. Ihmiset eivät ystävysty ideologioiden kautta vaan niistä huolimatta.)

On selvää että tästä on seurannut jonkin verran ongelmia. Esimerkiksi hieman vajaat puolitoista vuotta sitten kävimme yhdessä baarissa. Humaloiduimme. Lopputuloksena oli se, että meillä ei ollut debattia vaan oli riita. Ulkopuolisille se ei varmasti näyttänyt kummoiselta. Sillä minä en huutanut, koska minä en yleensä huuda vihaisena. (Teknisesti ; Huutaminen on vasta hyvin myöhäisessä vaiheessa.) Hänkään ei huutanut, koska hän on niitä ihmisiä jotka eivät huuda. Koska tunnemme toisemme, voimme sanoa että kyseessä oli kova ja repivä riita. Rauhallisella äänellä käyty kova ja repivä riita.

Sen ytimessä oli kuvitelma siitä että minua olisi ammuttu jousipyssyllä. (Huomio ; Tämä ei ole se ilkeä osa.) Jos näin olisi, haluaisin tietysti että joku auttaa. Minä taas selitin siitä että teknisesti minä en haluaisi että joku auttaa, vaan että joku pelastaa. Eli korostin että menetelmän on toimittava. Ystävällisyys ei pitkälle kanna jos on nuoli persiessä tai pahemmassa paikassa. ; Tähän auttamisen semantiikkaan se sitten jäi pyörimään.

Tämä on mielestäni oleellinen asia nostaa esiin skeptismistä aivan kaikessa. Usein itsekin käsittelen homeopatiaa ahneuden kautta. Onhan siinä jännä ansaintalogiikka jolla vedelle saadaan todella suuri lisäarvo, ja tämä aivan varmasti kiinnotsaa joitakuita jotka osaavat sydämellä toimimisen sijasta laskea kukkarolla. Mutta tosiasiassa moni homeopaatikko on juuri kuin tämä ystäväni.

Tai itse asiassa harva on yhtä kovan tason homeopaatti. Sillä homeopatiassa vaaditaan pänttäämistä. Heidän pitää esimerkiksi tietää että kulta on aurum, ja sen kanssa potenssoitua vettä sitten pitää tarjota tietyistä oireista kärsivälle. Ystäväni kävi englannissa asti kursseja. Ne olivat melko kalliita kursseja. Hän ei tienaa ammattihomeopaattina kovin suurta palkkaa. Vaivaa ja pänttäämistä on motivoinut yksi asia. Se on halu auttaa. ; Hän on toki malliesimerkki "stereotypioista revitystä yliherkästä ihmisestä" siinä mielessä että hän on niitä jotka itkevät niitä jääkarhuja kun näkevät "Epämiellyttävä totuus" -elokuvan. Hän seuraa maailmaa ja kokee sen kovasti. Hän ei kuitenkaan ole sellainen stereotypioide itkuiita joka tuohon samaan yliherkkään ihmiseen mielikuvissa liitetään. Häntä ei voi syyttää sääliöksi ; Hän tarttuu toimeen, siitä huolimatta että hän on parantumaton itkuiita. Itse asiassa hän tarttuu toimeen sen vuoksi. ; Tätä kautta ei pidä hämmästyä siitä, että hän on harjoittanut itselleen omaan New Agen sävyttämään maailmankatsomukseen osuvan parannuskeinon.

Ongelmana onkin se, että (a) New Age on uskonto, ja (b) lääketiede ei tunne homeopatiaa. (Uskomushoito leikkaussalissa on yhtä väärä paikka kuin jos meillä olisi kristinoppia biologiantunnilla.) Sitä voi helposti vain nauraa, että palatkaa asiaan sitten kun olette osoittaneet väitteenne toimiviksi sen sijaan että keksitte erilaisia konsepteja joiden mukaan se veden muisti ehkä ei ole mahdotonta ; Eli ensin olisi osoitettava parannusteho vaikka kaksoissokkokokeessa. Ja se on se relevantti. Toimiminen vaatii selityksen vasta sen jälkeen kun teho on havaittu. Eli on ilmiö jota selitetään. (Itse asiassa ; Lääketieteen kannalta toimintamekanismia ei välttämättä edes tarvitse tietää jos tämä parannustehon näyttäminen on kohdallaan.) Mutta samanaikaisesti homeopaatti ajattelee että moni jää ilman apua.

Tämä asia on se, joka skeptikoilta helposti jää huomaamatta, ja jota heidän vastapuolensa sen sijaan helposti ylikorostaa. Nimittäin intentiota. Oikeasti keskustelun ytimessä on "auttamisen semantiikka". Jokin joka ei itse asiassa nouse järkevimmilläänkään kovin kauas siitä minun puolihumalaiseen "ei auttamista vaan pelastamista" -huomioon. (Jota pidän yhä relevanttina huomiona. Ettäs tiedätte.)

Nähdäkseni on pakko ottaa esiin käsitteitä kuten "hyväntahtoinen hölmö". Sen vastinparina ei yleensä ole pahantahtoinen fiksu tai ahne pirulainen. Molemmat puolet nimenomaan haluavat hyvää. Homeopatian kriitikot nimenomaan haluavat että ihmiset paranevat. (Rahanhimoakin löytyy tietysti molemmin puolin, mutta se on intressinä vähän tylsä, siinä mielessä että sen jälkeen ei enää puhuta muusta kuin tienesteistä. Aihe vetää puoleensa niin että muut kulmat tuppaavat unohtumaan.) Samalla kysymys on tietysti siitä mihin uskonnonvapaus oikeuttaa ja mihin ei.

Tämä aihe koskettaa lähes kaikkea. Myös uskontokeskustelua. Siinäkin on helppoa tarttua vallankäyttöön ja muuhun, jota tietysti on mukana. (Kuten rahanahneus ihmisten parantamisbisneksessä puolin ja toisin.) Skeptikon maailmassa katsotaan seuraussuhteita ja siinä on oleellista että ei auteta vaan pelastetaan. Tämän sisälläänpitämä etiikka on luonteeltaan sellaista että joskus se johtaa repiviin päätelmiin. Skeptikolle ei ole väistämättä tarjolla kultaisia ja ihania vaihtoehtoja ; Skeptikon on siksi tehtävä todella raskaita eettisiä päätöksiä joihin liittyy raskaita henkilökohtaisia ja sosiaalisia uhrauksia "hyvän edessä" ; Tämä etiikka on täynnä sellaisia päätöksiä ja lausumia, joita ihmiset tekevät helposti lähinnä humalassa, mutta joita on kuitenkin pakko tehdä. Koska ilman niitä ei ole eettinen.

Uskonto Kunniansiirtona Ansiottomille

Ajauduin keskustelukinan kaltaiseen myllytykseen (omaa ansiotani). Sen ytimessä oli kirjakauppojen filosofiahylly. Lähtökohtana oli se, että esimerkiksi Benediktiinien luostarisääntöjä ei löydy teologiahyllystä vaan filosofiahyllystä. Samasta paikasta löytyy myös tarinoita yksisarvisten mystisistä voimista joka mainostaa itseään että "Tämä kirja on johdatus yksisarvisten taianomaiseen maailmaan. Nämä mahtavat taivaalliset enkeliolennot ovat tulleet sankoin joukoin avuksemme tänä muutoksen aikana. Voit olla yhteydessä yksisarvisiin ja pyytää niitä tavoitteidesi tueksi. Kirja sisältää paljon harjoituksia, joiden avulla voit tavata oman yksisarvisesi ja saada kokemuksia yksisarvisten läsnäolosta."

Tässä kohden se, mitä skeptikko-naturalisti-uskonnoton saa usein kuulla, on että tälläisiä vakaumuksia pitäisi kunnioittaa ja niille ei saisi nauraa. Olen kuullut toistuvasti uskontomielisiltä että ihminen voi uskoa vaikka vihreisiin tonttuihin ja niitä on kunnioitettava. Nyt tämä yksisarvisjupakka herätti kuitenkin huvittuneisuutta kristityissä. Puolustus oli seuraava "naurua ei enää saa nauramattomaksi... Mutta sitten kun yksisarvisväki on tuottanut maailmalle havaittavassa määrin huipputiedettä, -taidetta, -filosofiaa sekä ainakin yhden Pelastusarmeijan tai Punaisen ristin niin pyydän heiltä anteeksi nauruani." Tämä on tärkeä yksityiskohta. Sillä aika usein kristityt selittävät että kristillisyys on järkevää koska kristillisyyttä kannattavat ovat tehneet jotain.

Kuitenkin tämä on logiikkaana vähän sama kuin selittäisi että jos luokkakaveri on hyvä juoksija, niin itsekin olisi vähintään kohtalainen. Tämänlainen logiikka ei tietenkään päde ; Esimerkiksi itse olen vähintään surkea juoksija. Ja ekaluokalla koulun nopein poika oli minun luokallani. Jotekin juoksumenestys kuitenkin napattiin luokkahengen rakennusaineeksi. Ja minäkin pääsin, täysin ansiotta, osingolle.

Kristillisyyden kohdalla tärkein ero yksisarvisväkeen on jo väkimäärä ja historia. Kristillisyydelle luo uskottavuutta se, että moni on tehnyt työtä asian eteen. Yksisarvisväkeä ei ole ollut yhtä paljoa. Ja aivan suoraan sanoen väitän että jos yhtä pitkä aika, kultturillinen dogmaattisuus ja vastaavat laitetaan yhteen, niin yksisarvisfilosofiakin muotoutuisi paljon nykyistä laadukkaammaksi. Se saisi taakseen uskottavaa väkeä.

Tätä ei ole edes vaikeaa kuvitella. Sillä ei vaadi aivan mahdotonta ajatuksenjuoksua kuvitella että olisi jossain kristillinen mystiikkakirja joka lupaisi että "Tämä kirja on johdatus Jumalan mysteeriseen maailmaan. Tämä kaikkivaltias voi lähettää enkeliolentoja sankoin joukoin avuksemme tänä muutoksen aikana. Voit olla yhteydessä Jumalaan ja pyytää niitä tavoitteidesi tueksi. Kirja sisältää paljon harjoituksia, joiden avulla voit tavata oman Jumalan ja saada kokemuksia Jumalan läsnäolosta." Psykologisesti katsoen tässä tavoitellaan täsmälleen samaa muuntunutta tietoisuuden tilaa. Ja voidaan ihan oikeasti saavuttaa niitä. ; Mystiikan tunnettu ihmepiirre on että kokemus mukailee kokijan omaa maailmankuvaa. Väitänkin että yksisarvismystiikka ei tältä osin ole oleellisesti erilaista kuin kristillinen. ~ Itse asiassa jos joku kertoo minulle Jumalakokemuksesta tai yksisarviskokemuksesta, niin pidän samana ilmiönä.

Vallasta on tehty oikeutus ja kristinuskon kohdalla ihmettelenkin sitä miten toiset maailmankatsomukset ovat sen parissa tasa-arvoisempia kuin toiset. Toisten tekemisiä rajoitetaan enemmän kuin toisia. Tontut ovat kovasti hyväksymisen arvoisia kun kinakumppanina on ateisti tai uskonnoton. Muuten niitä on oikein pilkata, koska ne eivät ole tuottaneet Newtoneita.

Pumpatessa kristityt osaavatkin tunnustaa että Newtonin kristillisyys ei tee kristityistä Newtoneita. Mutta heidän tuntuu olevan kohtuu vaikeaa huomata sitä, että jos he voivat historiaan ja viisaisiin referoimisen vuoksi nauraa yksisarvisihmisille mutta eivät kristityille, on tässä pakko olla jonkinlaista kunniansiirtoa. He eivät voi vain sanoa että eivät väitä missään että Newtonin ansiot olisivat omia ansioita. Kun he kohtelevat filosofien, tieteentekijöiden, instituutioiden ja auktoriteettien kautta ideologioita eri tavalla, nimenomaan tämä väite on mukana. Se on implisiittinen oletus jota ilman koko ylemmyydentuntoinen korttitalo romahtaa kasaan. Ja kristitty joutuu tunnustamaan että kristityt ovat monesti juuri hoopoutta ja typeryyttä yksisarvisten tapaan.
1: Tosin rehellisesti sanoen Newton ei ansaitse täyttä kunnioitustamme. Hän nimittäin teki pääasiassa kaikkea muuta kuin niitä supertosia tieteen teorioita. Hän kahjoili alkemian valtakunnassa ja oli lisäksi maailamanloppulaskelmia puuhannut hihhuli. Se, että Newton oli fiksu fysiikassa ei ole sama kuin todiste siitä että hän olisi kokonaisvaltaisesti fiksu ja että hän toisi kunniaa alkemialle, maailmanloppulaskelmille tai kristinuskolle. Newtonin fysiikka ei siis ole symboli ja edustaja kaikista Newtonin piirteistä kaikissa muissa asioissa. Yksi oikea mielipide ei tee kaikkitietävää. (Kristittyjen voi olla vaikeaa tajuta tätä, koska heille kristinuskon mielipide tarkoittaa sitä että on oikeutettu tekemään itsekorostusta viittaamalla Newtoniin ja Punaiseen ristiin.)

Tästä on kuitenkin hyvä siirtyä etiikan valtakuntaan.

Punainen Risti on tietysti irrelevantti jos katsotaan Jumalan olemassaoloa. Ystävällisyyden ja auttamisen kohdalla se on kaikkea muuta kuin irrelevantti. Tässä kohden olen kuitenkin äärimmäisen ihmetyksen alla. Minä nimittäin osallistun Punaisen Ristin toimintaan jatkuvasti. Osallistun siihen. En vain lahjoita rahaa, vaan teen sitä ihan oikeaa asiaan liittyvää työtä. Olen myös ollut Kirkon Ulkomaanavulla töissä.

Tästä on seurannut se, että kristityt jotka eivät tee hyväntekeväisyytyötä saavat itselleen hyvän ihmisen mainetta koska ovat kristittyjä joka ajaa Punaisen Ristin kaltaisia asioita. Kristityt ovatkin sitten helposti laiskanpulskeita paskiaisia joille oleellista on tuntea hyvää mieltä siitä ajatuksesta että on Punainen Risti. He eivät ota osaa sen toimintaan. Minä, uskonnottomana, joka otan osaa tähän toimintaan, saan usein sitten kuulla siitä että ignoroin kristillisyydestä oleellisia piirteitä kun pidän Punaista Ristiä kristittyjen hyvyyden kannalta irrelevanttina piirteenä. Uskonnottomana saan kuulla olevani paha, joku jota on oikein vähän Helvetissä kärryytellä mielipideasian vuoksi. Eli kun minä teen hyvää, saa kristitty siitä hyvää mainetta kun taas oma maineeni menee lokaan. Tämä on omituista. (Pääsyy on se, että kristityt eivät voi kuvitella itseään Punaiseen Ristiin töihin, eivätkä voi kuvitella että uskonnoton voisi tehdä hyvää, saati olla mukana tälläisessä toiminnassa. Ennakkovaikutelma murtuu usein uskovan kannalta nolosti. Mutta tämä nolostuminen on kristityissä kuitenkin kaunis piirre koska se kertoo siitä että heillä kiistatta on vielä jonkinlainen kunniantunto ja ihmisyys.) Jos välittäisin ihmisten mielipiteistä (saati kristittyjen uskonnollisista mielipiteistä jotka kiinnostavat minua vielä tavallistakin vähemmän), tämä varmasti vähentäisi hyväntekeväisyystyön puuhailuani.

Se, mikä tässä tulee vastaan on se, että vaikka Punainen Risti näyttäytyy jonkinlaisena kristillisyyden alttarina, joka tuo mainetta koko kristillisyydelle, niin päällimmäinen tunne on se, että Aika vähän ihmisiä siellä on. Yllättävän vähän. Näyttääkin siltä että kristityt ignoroivat sen, että uskonnottomatkin tekevät näissä laitoksissa hyvää. Kristityt näkevät nämä järjestöt toiminnan ja toiminnan sijaan symboleina. Ja näiden hyvä toiminta on jotenkin jotain joka tekee heistä itsestään parempia ihmisiä. Tämä noudattaa tietenkin aivan samaa logiikkaa kuin se, että ajatus siitä että kun Newton oli kristitty, niin kristittyjen argumenttien kritiikki on väistämättä hedelmätöntä. Tosiasiassa kaikki kristityt eivät ole Newtoneita eikä kristilliset argumentit yleensä edes ole järkeviä. ; Suurin osa niistä on laadultaan niin huonoa että niidne vertaaminen paskaan pilkkaa kaikkea koskaan eritettyä paskaa kaikkialla maailmassa.

Kristillisistä tutkijoista ja kristillisistä hyvää tekevistä järjestöistä tehdään oman uskonnon jatkeita, ne ikään kuin heijastelevat kristittyjä ihmisinä. Tämä sitten toimii kristittyjen vakaumusylimielisyyden lähteenä ; Jos tämänlainen logiikka pätisi, kristityt olisivat sitten myös vastuussa noitavainoista ; Näin olisi jos symbolit ja instituutiot ovat vain kannattajiensa heijastumia. Minulle on selvää että kristityt eivät ole vastuussa noitavainoita joita eivät ole olleet tekemässä. (Se, että luokkakaveri voittaa juoksussa ei ole oma ansiosi, eikä se että luokkakaveri on sarjamurhaaja tee sinusta likaista paskiaista.)

Siksi minusta onkin oikein tehdä niin että ei naureta Newtoneille mutta nauretaan ääliöille. Yksilöt ansaitsevat kohtelunsa ja naurunsa. Ylimielisyys yksisarvisväkeä kohtaan on tietyllä tavalla perusteltua. Ja samalla syyllä monille kristityillekin on aivan oikein nauraa. Joku voi tietysti hakea tässä sopuisampaa ratkaisua ja sanoa että kenellekään ei saisi nauraa. Minusta tärkeää ei ole se, miten kukin tämän ratkaisee. Kunhan ratkaisee.

Symboleista on kuitenkin hyvä jatkaa vielä pieneen loppuhuomioon.

Ateistit ja naturalistit ovat nimittäin tehneet paljon korkealaatuista filosofiaa, tiedettä ja taidetta. Heillä on tässä mielessä nimiä ja "auktoriteetteja". Ateistit ja uskonnottomat eivät yleensä itse osaa katsoa heitä symboleina. Mutta monet kristityt osaavat. Tästä onkin seurannut se erikoinen piirre, että tosiasiassa yksisarvistyyppejä kohdellaan aivan eri tavalla kuin uskonnottomia.

Kristityt toiseuttavat molempia sarjatulella, mutta strategiat ovat erilaisia. Karkeasti sanoen ; Kristityt nauravat yksisarvistyypeille varsin suorasukaisesti. Naturalistit ja ateistit kohtaavat kykytystä ja vastenmielisyyden tunteita, eivät naurua. Syynä on se, että kristityille yksisarviset ovat "alempia toisia". Jotain jota voi halveksia, ja joka ei ole itselle relevantti uhka. Uskonnottomat, ateistit ja naturalistit ovat sen sijaan useammin "kilpailevia toisia" jotka ovat enemmänkin uhka. Toki myös uskonnottomille ja naturalisteille nauretaan, mutta se ei tapahdu "niin aina".
1: Mutta koska minulla on niitä uskonnottomia auktoriteetteja, vaadin tietysti anteeksipyyntöä uskovaisilta joista Newtonit ovat oleellisia oikeutuksia tuomita kristityille nauraminen, ja jotka itse kuitenkin nauravat sekä yksisarvisille että ateisteille .. Heitä on kuitenkin yllättävän paljon.

Lapset kasvattavat

Perinteisen näkemyksen mukaan aikuiset kasvattavat lapsia. Kuitenkin kun asioita seuraa, näyttää enemmänkin siltä että lapset nimenomaan kasvattavat aikuisia. Tämä toistuu jonkin verran niissä puheissa joita vanhemmat kertovat siitä miten lapset ovat muuttaneet heitä. Prioriteetit menevät uusiksi. Tarinoiden henki on suunnilleen se, että lapsi on parasta ja kauheinta mitä aikuiselle ihmiselle voi tapahtua.

Itselläni ei ole lapsia, eikä tavoitteenani ole sellaisia hankkiakaan. (Kauas se minusta.) Kuitenkin tällä asialla voidaan nähdä hyvinkin korkealentoisia vaikutuksia.

Alustus ; Ensin parisuhteesta.

Sen vuoksi aloitan Jukka Hankamäestä. Hän on kirjoittanut "Enkelirakkaus" -nimisen homoseksuaalisuutta käsittelevän teoksen. (Hankamäki avaa teoksensa sisältöä tiivistelmänomaisesti netissäkin.) Hän on fenomenologi ja homoseksuaali. Ja hän näkee että homoseksuaalisuudella on oleellinen osa filosofian teossa. "...useita henkisen elämän muotoja, kuten tieteitä, taiteita, kirjallisuutta ja filosofiaa, leimaavat samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteenkuuluvuuteen perustuva homososiaalisuus, homoeroottisuus ja homoseksuaalisuus." ... "ihmisen henkiset pyrkimykset ovat perimmältään homoseksuaalisia tai vähintäänkin homososiaalisia, sillä merkitykset opitaan kokemuksellisesti ja koska samaa sukupuolta olevat ihmiset voivat ymmärtää toisiaan paremmin kehollisen ja kokemuksellisen samankaltaisuutensa vuoksi." ... "esimerkiksi yliopistolaitoksen patriarkaalista historiaa ja feministien toisilleen osoittamaa solidaarisuutta. Näin voidaan luoda merkityksenteoreettinen, historiallinen ja psykologinen selitys sille vulgaarille ja intuitiiviselle käsitykselle, jonka mukaan filosofiaa on tavattu pitää ”henkisenä homoiluna”."

Tässä kohden on kenties hyvä havaita että Hankamäen maailmassa on tehty hieman sama mitä queer -teoriassa, jossa sukupuoli on jaettu sukupuoleen ja seksuaali-identiteettiin. Hankamäki ei selkeästi puhu killuttimista ja seksiaktioista, vaan nimenomaan siitä että ymmärtämisessä on ytimessä samanlaisuuden kokemus. Tieteessä tätä voisi pitää vertaisarviointina. Tämä Hankamäen homososiaalisuus itse asiassa muistuttaa facebookin kohdalla esiintuomaani "liudennettua ystävyyttä". Siinä jokin samaksi koettu attribuutti, kuten sosioekonominen status (kommunistit ovat proletaareja) tai sukupuoli (kaikkia feministinaisia yhdistää sisaruus) tai mikä tahansa vastaava.

Nähdäkseni heteroseksuaalinen parisuhde opettaa, tai ainakin itselleni on opettanut, nimenomaan sen että on kestettävä hyvin syvärakenteista ja monisyistä erilaisuutta. Näin ollen "heteronormatiivisuus" tarkoittaakin monin paikoin juuri sitä että on tultava toimeen erilaisuuden kanssa. Fenomenologinen samastumiskokemus ja yhteyden kokemus etääntyy tästä tilanteesta. Itse asiassa juuri tämä on suunnilleen se, mitä Hankamäki sanoo. Ainut eromme onkin oikeastaan siinä että hän on fenomenologi joka arvottaa yhteys-ymmärtämisen korkeimmaksi henkiseksi hyveeksi. Minä taas en ole fenomenologian kannattaja enkä pidä tätä kovinkaan hyvänä asiana. Itse asiassa minun silmissäni suunnilleen kaikki pahuus johtuu tästä (sanotaanko nyt konsistenttiuden vuoksi) ... homonormatiivisuudesta.

Tämä johtaa siihen että toiseus ei ole minulle aivan sitä mitä se on esimerkiksi feministeille. Heillähän ytimessä on homonormatiivinen nainen & naiseus joka sitten ilmenee sisäänpäinlämpiävänä sisaruutena. Heidän maailmassaan toiseus on poistyönnettävä vastenmielinen asia. Minulle itselleni toisenlaisuus itsessään ei ole ongelma, siitä tehdään ongelma sillä että homonormatiivisuus tuomitsee toisenlaisuuden toiseuteen. Syntyy sisäpiiri ja ulkopiiri. Ulkopiirissä on kylmää, sisällä ei. Ja tämä kontrasti on se ongelma joka toiseuteen liittyy. Feministinen sisaruus ei siis ole ratkaisu vaan osa ongelmaa.

Heteroseksuaalisten maskullinisten äijämiesten kliseissä toistuvat tarinat "naisesta jonain käsittämättömänä". Freudin tunnelmissa mies ei ikään kuin voi ymmärtää mitä naisen päässä liikkuu. Tämän käsittämättömyyden kanssa sitten jaetaan talo ja eletään.

Parisuhde pakottaa kuitenkin tulemaan toimeen tämänlaisessa tilanteessa. Tämä estää homonormatiivisuutta. Tämä johtaa Hannu Raittilan ajatukseen jossa heterous on erilaisuutta ja sen sietämistä, homous taas samankaltaisuutta ja sen tuottamaa yhdenmukaisuuden painetta. Homous taantuu samaan jengiin kuulumiseen kun taas heterous viittaakin moniarvoisuuteen. Ja tämä moniarvoisuus mahdollistaa itsekasvun ; Siinä on Jonkin joka pakottaa epämukavuusalueelle, jossa selkääntaputtelevien samanmielisten kädet eivät tarjoa lohtua. Hankamäki itse toki on vähemmistöä, joten hän ei saa osakseen selkääntaputtelua. Hankamäessä voidaan nähdä jopa nyrpeyttä tästä ; Hän näkee miten feministit selkääntaputtelijat johtavat siihen että ansiot eivät paina niin paljon kuin tämä luokitteluun käytetty homonormatiivisuusattribuutti "Merkityksenteorian rakentamisessa samaa sukupuolta olevien ihmisten yhteisen kokemusmaailman ja yhteisymmärryksen varaan olisi kuitenkin hyvät lähtökohdat kreikkalaisen antiikin mukaiseen filosofiseen elämään, ja käsittelen aihetta lähemmin teoksessani Enkelirakkaus – Filosofia ja uskonto homoseksuaalisuutena. Mikäli joku feministi olisi kirjoittanut tämän teoksen, hänet nostettaisiin todennäköisesti pylvään nokkaan ja juurelle tuotaisiin laakeriseppele, mutta minun ollessani kirjan kirjoittaja teokseni tuomitaan lähes katoamaan."

Perheen aloittamisesta perheen perustamiseen

Klassisen kaavan mukaan parisuhde kypsyy lapseen. (Tavalla ja etenkin sillä toisella.) Tämä johtaa siihen että suhde vastuuseen muuttuu. Yksinään eläessä ja etenkin kahden aikuisen taloudessa on vakautta. "Douple Income No Kids" on oikeasti erinomainen tapa kasata resursseja joita voi käyttää turvallisesti vaikkapa itsen kehittämiseen. Kumppanin mukanaolo tuo pientä turvaa työttömyyttä ja muuta vastaavaa tulojen heilahtelua vastaan. Lapsi vie vapaa-aikaa ja varoja. Näin ollen lapsi on riski, taloudellisessa mielessä. Jokainen lapsi vie "turvapuskurista" rahoja. Pankrotti tulee helpommin kun on lisäsuita. Tämä ei ole tapa syyttää lasta (paitsi ehkä minun lapsuuden perheessä jossa se oli) vaan taloudellinen realiteetti.

Perheen kohdalla on hyvä huomata että seksuaalisuus on heterolle vahva motivaatio suojella ja sietää erilaisuutta. Epämukavuusalueelle olisi itse asiassa vaikeaa lähteä ilman tämänlaista voimakasta pakotetta. Kyllä heterot ovat viettien vietävissä siinä missä homoseksuaalikin ovat. Lapsi on tässä tietysti äärimmäinen. Sillä lapset ovat sietämättömiä huutajia joiden järjenjuoksu on, etenkin aluksi, jossain spanielin luokkaa. (Osa tuntuu tosin jäävän tälle tasolle myös aikuisina.) Tämä vaatii hyviä hermoja ja typeryyden (itse asiassa eräässä mielessä nimenomaan erilaisuuden, toiseuden) sietoa.

Vastuu on kuitenkin raskas, kuten tuossa vähän aikaisemmin kirjoitinkin. Hankamäki näkee että perhe rapistaa ajattelua. "Yksi syy siihen, miksi en voi toimia yliopistoissa, on heteroseksuaalisen valtakulttuurin ja homoseksuaalisen filosofian välisessä sodassa. Yliopistojen filosofianlaitokset ovat pragmatistien ja naturalistien hallussa. Pragmatismi ja naturalismi edustavat heteroideologiaa, jonka mukaisesti perheenisät ja -äidit ahnehtivat virkoja ja rahaa elättääkseen perheensä. Filosofian alkuperäiset sivistykselliset motiivit on laiminlyöty, ja oikeassa olemisensa naturalistit osoittavat yksinkertaisesti: voittamalla." Tämä varmisteluasenne johtaa helposti juuri siihen että laskelmoidaan. Lopputulos on helposti se, mitä Hankamäki sanoo ; "heteroseksuaalisen arvomaailman ja symboliuniversumin mukainen elämä, jonka tuloksena ihmiset alistavat pyrkimyksensä lajinsäilytyksellisille tarkoitusperille. Tämä johtaa valtakonflikteihin ja tuottaa vallan takuumieheksi ontologisen jumalaoletuksen. Ontologista jumalaoletusta vahvistaa heteromiehille tyypillinen oidipuskompleksi, joka perustuu miesten kilpailuun naisista. Ontologisen jumalaoletuksen myötä todellisuus on halkaistu kahtia heteroseksuaalisen elämäntavan malleissa. Islam ja kristinusko ovat syntyneet oikeuttamaan heteroseksuaalista arvouniversumia ja lajinsäilytysstrategiaa."

Pragmatismi johtaa varmisteluun jossa valta on ytimessä. Tämä taas näkyy mielestäni pahimmillaan juuri feministisissä ja muissa sosiaalisissa teorioissa joissa on homonormatiivinen attribuutti. On selvää että tässä ääripäässä on dualismi. Mutta kuten aikaisemmin esitin, syynä onkin se, että vallantavoittelussa tärkeintä ei ole yksilön attribuutit. Typerinkin katujunkkari tietää että kunnon pelotteluun tarvitaan vähintään kaksi. Pitää olla jengi. Vallan varmistaminen onnistuu jos ja vain jos on tiimi. Tästä syntyy homonormatiivinen ulottuvuus : Sisäpiiri jolle ollaan kilttejä ja ulkopiiri jota vastaan taistellaan. Taistellaan, koska häviö on lapsilta pois.

Toisessa ääripäässä on tietysti dualismi, joka ilmenee äärimmäisessä muodossaan "ontologisena jumalatodistuksena lieveilmiöineen". Tämä muistuttaa minusta kuitenkin lähinnä siitä että miltei kaikissa asioissa ääripäät ovat itse asiassa pahoja. Aristoteelinen kultainen keskitie on yllättävän usein se aidosti fiksuin vaihtoehto. (Peliteoreetikotkin suosivat sekastrategioita melkoisen usein.) Homonormatiivisen monismin ja heteronormatiivisen dualismin välillä on jotain hyvää. Ja se ei valitettavasti ole se ihmiselle lajityypillinen sisäänpäinlämpiävä ulkopuolta kiusaava "liudennettu ystävyys" jossa monismi on sisäpiirille ja dualismi ulkopuolisille.

Tässä mielessä lapsi on mielenkiintoinen. Sillä lapsi on tulokas. Lapsi ei tavallaan ole mistään kotoisin. Lapsi otetaan sisään. Tässä mielessä lapset kasvattavat, parhaimmillaan. Mutta eivät välttämättä ja väistämättä.

Kyykyttäjät

"Pane se korvien taakse".
Nyt minulla on korvien takana
kaikenlaista suttua siinä määrin,
että se näyttää pikkuhiljaa aivan
illuminatin salajuonelta.

Joitain asioita ei voi selittää. Ne voi vain kokea. Yksi tälläinen on kyykytys. Täksi kutsun prosessia, jossa toinen ihminen latistetaan. Eikä millä tahansa tavalla. Vaan sillä tavalla, että hänet tuomitaan etukäteen ja annetaan hänen itsensä lähinnä valita se, mistä hänet tuomitaan. Eikä rangaistustakaan kerrota etukäteen, vaan se seuraa vähän kuin yllätyksenä. Siinä sitä ei voi kuin kiemurrella. Selvää on vain se, että toimipa miten tahansa, niin tuomitaan jotenkin ja jostain. Tästä voi saada kenties taukoa, mutta vain sen vuoksi että voisi ryömiä seuraavassa rangaistustoimessa.

Kaavaa voi selittää hieman yksityiskohdilla. Esimerkiksi jos on vieraana kyykyttäjä, ja ei ole joulukuusta, kyykyttäjä voi kysyä että eikä häntä ole arvostettu niin paljon että olisi viitsitty panostaa. Jos joulukuusi on, se on joko ruma tai edustaa vaikkapa pinnallista materialismia joka haaskaa luontoa.

Oikea kyykytystilanteen tajuaminen selittyy kuitenkin vasta sillä kun tajuaa että kuusi on vain yksi esine, ja että vastaava syyllistysmylly voidaan rakentaa miltei jokaisesta kodin esineestä. Ja että tosiasiassa myöt yksittäiset teot ovat jotain jotka etenkin ovat kyykytysprosessin ytimessä. Ja etenkin omat salaiset arvostusket ja tärkeänä pitämiset. Ja että esineet ovat interaktiossa keskenään, samoin kuin teot. Jolloin kokonaisuudessa on hirvittävä määrä kombinaatioita joista tämä syyllistyminen tulee. Niitä kaikkia ei voi edes arvailla. Sillä kyykyttäjä ei mieti niitä kaikkia. Hän napsii joukosta vain muutaman ja käyttää niitä. Etkä sinä voi tietää, mitä, milloin. Etenkin kun teot voivat "kostautua" vasta tulevaisuudessa.

Aihe on perheeni parissa tällä hetkellä relevantti. Ja rehellisesti sanoen, jos minut on kasvattanut mikään prosessi, se on nimenomaan kyykyttäminen. Koulukiusaaminen oli kenties traumatisoivaa ja joka rikkoi, mutta kyykyttäminen on se ahjo joka loi minut ominaisuuksineni. Kyykyttäminen ei siis tuhonnut minuuttani vaan se kasvoi sen ytimeen. ~  Jossain 12 vuotiaana tajusin että "rakkaus" on termi joka on tarkoitettu muille. Se koskettaa muiden elämää. Itselleni oli vain Peli. Peli jossa oli Ydinhahmo joka kyykytti ja jonka palkkio vastaanpyristämisestä oli vedota marttyyrimaisesti siihen että hän on uhrannut niin paljon.

Tässä Pelissä piti menestyä mutta ei liikaa. Maailma jossa "Nothing is true - everything is permitted" päti paremmin kuin missään. Tästä selvittiin eri strategioin. Eräs keskittyi siihen miten toimitaan Aina Oikein, ja joka irrelevantisoi omat halunsa ja toiveensa. Itse en päässyt irti haluamisesta, mutta opin että kaikki täytyy kätkeä. Muu peitetään paskanjauhannalla joka ei ole välttämättä niinkään suoraa valehtelua kuin enemmänkin sitä että tuotetaan häiriöinformaatiota jotta ei vahingossakaan livahtaisi aitoa asiaa. Perheessämme on opittu näiden lisäksi esimerkiksi miellyttämis-valehtelun strategia, jossa keskiössä on sanoa kaikille mitä nämä haluavat kuulla. ; Kun muutin kotoa minulla meni 4  vuotta siihen että mietin että miten ihmisten kanssa ollaan. Yht'äkkiä kaikkea itselle tärkeää ei tarvinnut salata ja piilottaa, ei tarvinnut pelätä että ne olisivat väärissä käsissä aseita. Tämä oli vierasta ja itse asiassa olen vieläkin sokaistunut tästä.

Joku voisi ajatella että tämä on ruikuttamista. Se ei ole. Sillä vaikka minulla onkin tällä hetkellä aiheeseen liittyvää stressipäänsärkyä, olen silti sitä mieltä että kyykyttäminen ei ole rikkonut minua vaan nimenomaan Luonut minut. Kysymys ei ole traumasta vaan maailmasta jossa eläminen on normia. En voi käsittää mitä normaali elämä on. Minulla on siitä vain kalpea aavistus.

Ja mitä tämä kyykyttäminen teki minusta? Minusta tuli erinomaisen hyvä ja sovelias uskontokeskusteluun. Sillä en tiedä mitään muuta aihetta jossa olisi niin paljon kyykyttämistä. Se, että olen uskonnoton suomalaisessa kristillisessä yhteiskunnassa tarkoittaa sitä, että saan tuntea oloni kotoisaksi. Sillä jos olet uskonnoton, huomaat yht'äkkiä eläväsi maailmassa jossa oleellista on nimenomaan kyykyttäminen. Ateistitkin toki pilkkaavat uskovaisia ääliöiksi ja typeryksiksi. Mutta uskovaisilla on jostain syystä tapa nimenomaan kyykyttämiseen.

Kaava menee siten että moraalisi kyseenalaistetaan, ja jos arvosi eivät ole kristillisiä, sinua syytetään pahuuden levittämisestä. Mutta jos arvosi ovat kristillisiä, kerrotaan että ne ovat kristilliset arvot ja että olet varastanut ne. Jos et debatoi tunustat olevasi idiootti. Jos debatoit, olet ilkeä. Jos et keskustele asioista olet ignorantti jota ei kiinnosta ottaa selvää mitä miljoonat ihmiset pitävät tärkeänä. Jos keskustelet asioista, olet elävä todiste siitä että jokainen ihminen on homo religiosus joka kokee jumalaikävää ja joita on siksi oikein pakottaa kulttuurin nimessä kaikkiin uskonnollisiin kissanristiäisiin. Ja jos tämän jälkeen kieltäydyt, olet vain epäsosiaalinen ja yhteisön vihollinen, kyvytön ihmisyyteen. Jos et ole lukenut, sinua haastetaan ja sanotaan että olet väärässä koska et ole opetellut termodynamiikkaa, evoluutioteoriaa, keskiaikaista teologiaa, jonkun tällä hetkellä muodissa olevan apologeetan argumentteja, informaatiomatematiikkaa... Ja jos opettelet nämä kaikki niin koristat sanomasi näennäisen yllättävillä knopeilla antiikin sankareista ja intellektuellikirjallisuuden viisauksista Seiskan antisankareihin kuin osoittaakseen olevansa vastustajiaan laaja-alaisempia - siis enemmän ja parempi. Joka on näsäviisastelua ja häijyyttä.

Enkä puhu mistään suomi24 -idiooteista. Puhun valtavirtakristityistä, jopa intellektuelleista. On nimittäin muotia että hengellisistä asioista pitää olla kohteliaasti kiinnostunut. Nämä samat ihmiset sitten moittiat luonnontutkijan mieltä kylmäksi, kalseaksi, tylsäksi ja joksikin josta puuttuu elämän henkäys ja kiinnostavuuden kipinä. Samat ihmsiet jotka halveksivat ajattelutapaasi vaativat sinua kunnioittamaan omaansa. He kutsuvat retkelle. Retkelle jossa he ovat mukavuusalueellaan ja uskonnottomalle on tarjolla vain ja ainoastaan kyykytystä.
1: Esimerkiksi tänään kuulin maisterismiehen selittävän että koska meillä on Suomi joka on kristillinen maa, on sen arvot kristilliset. Ja siksi jos et ole kristitty vaan uskonnoton, kannatat ihmisoikeuksien romauttamista. Ja että itse asiassa sinulle ei silloin pidä antaa mitään ihmisoikeuksia kun olet niitä vastaan. Tämä on arkipäivää. "Hengellisyys on ihmisläheistä, mukavaa, kiinnostavaa, elähdyttävää, eettistä" -hokijat eivät selkeästi ole päivääkään kokeilleet. Kenties he käyvät uskonnottomien tilaisuuksissa ja saaneet kivoja kokemuksia? Kenties uskonnottomat eivät kyykytä heitä. Eli kontrastipintana ei voi sanoa kuin että sen pahempi uskovaisille.

Maailmaa kalvaakin harha. Harha siitä että uskovaiset olisivat kuin "Maija Poppasen" samastuttavista hahmoista heijastettuja. Kuitenkin tosielämässä he näyttävät enemmänkin "Amanda ja lasten kapina" -elokuvan pahishahmoista repäistyinä. Eikä aina voida puhua edes siitä että elokuva olisi karrikatyyri heistä, vaan että he ovat karrikatyyri näistä hahmoista. En ymmärrä mistä tämä harha saa voimansa, mutta ainakin valtionkirkkomme ja hengelliset ihmiset tuntuvat kertovan tarinaa ikään kuin totena ympärilleen. Minulle tämä kertoo lähinnä heidän itsereflektion puutteestaan. Ja sen ei rehellisesti sanoen pitäisi olla minun ongelmani. (Mutta se on, koska itsereflektion puute estää juuri sen tajuamisen että sen ei pitäisi olla.)

Karkeasti ottaen, uskonto näyttää harmittomalta vain jos se on tätä tylsää rituaalistoa joka on luovuudessaan niin matalaa, että sitä voi harkita koulunäytelmissä käymistä - sillä vaikka ne eivät ole korkeakulttuuria niissä on sentään jotain uutta kulmaa eikä vain vanhaa klisettä kliseesanamuodoilla. Avartuvuus ja irrottautuminen on jokin ihme lumesana joka esiintyy uskovaisten puheissa. En ymmärrä miten tätä voisi edes saavuttaa. Sillä heti kun tekohymy-muototasolta, eli esityksen katsomistasolta, siirrytään syvemmälle. Niin tiedät milloin se alkaa. Siellä on tarjolla vain väkivaltaa. Ja se ei ole aina edes sitä henkis-hengellistä väkivaltaa.
1: Jos et ole maineesi suosittelema ja olet uskonnoton, suosittelen itsepuolustuslajien syvää harjoittelua. Saatat tarvita niitä. Sinua vähitään uhataan sillä jossain vaiheessa. Riippumatta siitä että yrität olla tahdikas. Sillä tahdikas uskonnoton on uskovaisille lähinnä haaste. Jokin josta täytyy ennakkokäsitysrumbansa mukaan tehdä joko uskovainen tai vihainen. Tässä kyykytys on vakiometodi, josta sitten kovennetaan jos toinen ei välitä siitä. Sattuu esimerkiksi nauttimaan tai huvittumaan iloiseksi kyykytysympäristössä. Kun ryhmäpaine ei riko ihmisen psyykeä se on uskovaiselle kamala paikka.

Tämä mielessäni ihmettelen pettyneenä Kari Enqvistin "Uskomaton matka uskovien maailmaan". Sillä se ei ole matka. Minulle matka on sitä että ei jäädä katsomaan pintaa. Pinta ei ole julkinen rituaali, jotka ovat yleensä tylsistyttäviä ja nukuttavia. (Ne ovat kuin koulun pakkobalettiesitys, paitsi että baletit nojaavat yleensä alansa huipputeksteihin kun kirkkojen sunnuntaisaarnat kyhätään kaikkea muuta kuin klassikkomateriaalista. Korkeakulttuurin ja matalakuttuurin välinen ero on nähdäkseni tässä, nähdyn panostuksen määrässä ja laadussa. Ero on hieman sama kuin siinä että kivien potkiminen ei ole kulttuuria, jalkapallo on.) Enqvist tuntuu kokeilevan erilaisia muotorituaaleja josta hän palaa omaan sisäiseen maailmaansa. Näin syntyy kohtelias pintasilokuva kristillisyydestä, islamista ja muista.

Itse koen että asioita pääsee kokemaan vasta rivien takaa.
1: Esimerkiksi lapsena ollessani helluntaiseurakunnan leirillä, opin että uskonnonvapauden nimissä lapsia on OK valvottaa ja päästää nukkumaan vasta myöhään rituaalirukousten jälkeen. Samoin opin, että joku voi kieriä lattialla pelottavasti tavalla joka muistuttaa psykoosia ja jossa huudetaan ja toistetaan "Jeesus Jeesus Jeesusta" ja leirin pitäjät pitävät tätä kauniina esimerkkinä onnistumisesta. Tätä ei voi selittää ennen kuin sen on nähnyt omin pikku silmin, väsyneenä.
2: Et ole ymmärtänyt mitään Jehovan Todistajista ennen kuin sävyltään asiapitoisen ja rauhallisen ja tiedepitoisen evoluutiodebatin jälkeen kaksi miestä kävelee talostasi pois mitään sanomatta kuin robotit. Robotit jotka eivät edes suostu keskustelemaan kanssasi koska olet luopio. Saat statuksen joka on varattu vain liikkeen jäsenille. Statuksen joka on siitä kummaisa koska et ole ollut koskaan jäsen. Status joka on siitä ymmärrettävä että olet ollut näiden robottiherroiksi muuntuneiden kanssa tuttuja jo pidemmän aikaa, ja että he ovat läheisiä, melkeinpä ystäviä. (Joka ei ole minun maailmassani vähän.)
3: Kun kansankirkossa opettava nainen soittaa naisystäväsi vanhemmille siitä että heidän tyttärensä on saatananpalvoja vain siksi että tämä auttaa itsemurhaa hautovaa nuorta naista joka sattuu pelaamaan roolipelejä. Se tarjoaa mielenkiintoisen puolen maailmaa jossa henkilö voi samanaikaisesti toimia opettajan ja papin arvovallalla mutta jonka vastuu on vain huolestuneen yksityishenkilön jota ei saa sekoittaa "teologiminään". Se tarjoaa vähän nähdyn ja harvoin korostetun puolen kansankirkkoa.

Karkeasti ottaen uskonelämässä on vain kaksi tarjottavaa puolta. Matalakulttuuri, tylsä pinnallinen rituaalisto joka kiinnostaa minua yhtä vähän kuin jalkapallo. Ja se kyykytyspuoli. Vaikka uskonto ei ole ristiriidassa etiikan kanssa, eikä valtaosa kristityistä Jos uskonto pitää nostaa etiikkakeskustelussa esiin, siellä ei ole mitään etiikkaa. ; Hyvä tunnustuksellinen kristitty on samanlainen epäolento kuin vapaasti ajatteleva vapaa-ajattelija. Vapaa-ajattelu ei ole itsessään oksymoroni koska ajattelu voi olla vapaata, eli vapaus ja ajattelu eivät ole keskenään ristiriidassa. Mutta silti vapaa-ajattelijat, tai siis ne jotka identifioituvat tämänlaisiksi, tuppaavat ajattelemaan aika tunkkaisesti vain tietyllä tavalla. Hyvä tunnustuksellinen kristitty on vastavassa tilanteessa. Hyvä uskovainen on myytti josta kuulee usein mutta jota ei koskaan missään kohtaa.

Uskonelämästä voi saada hyvää jos kuuluu sisäpiiriin. Se on kuin jalkapallo-ottelu niille jotka pitävät jalkapallosta. Ja niille jotka eivät pidä, se on vastenmielistä irrationaalista pallon perässä juoksemista jota koriostaa jotkut vitun metelitorvet ja kyykkyyn-ylös aaltorytmit. Joka on todella tyhmää jos ei ole sisäpiirissä. Kuitenkin uskonnollista osallistumista arvostetaan mielenkiintoisena. On ilmiselvää että nämä kokeilijat ovat hengellisiä. Sillä muutoin nautittavuus olisi mahdotonta. Tarjolla on ulkopuolisille vain kokemus joka on parhaimmillaan ulkopuolisuuden kokemus. Ja tavallisesti sitä että joku kyykyttää. Tämä jokin on aina yksilö, joka ei mukamas edusta virallista kantaa. Mutta tosiasia on että kukaan ei tee asialle mitään. Joten hän on se ainut käytännön ääni joka uskonnolla on. Virallinen ääni katsoo muualle, epäeettisesti, kylmästi, ilmeettömästi. Syyttää tapahtuneesta ääriliikkeitä. Koska he ovat niin itsetyytyväisiä siihen poiskatseluun.

Teknisesti asia ei tietysti ole aivan noin synkeä. Sillä oikeasti valtaosa uskovaisista on ihmisiä. He kykenevät muuhunkin kuin kyykyttämiseen. Mutta he eivät (a) korosta uskovaisuuttaan, eli heidän kristillisyyttään tai muuta vakaumustaan ei tiedosta koska he eivät nosta toimivansa sen lippujen alla (b) he eivät itse asiassa ole "vakaumuksellisten kristittyjen" mielestä kristittyjä ollenkaan. Vastaava koskee tietysti ateistejakin. Esimerkiksi vapaa-ajattelijatiukkapipojen mukanaolo on vähän kuin fundamentalistien yliedustus kristillisyyspuheessa. Heistä puhutaan aina, vaikka muutakin on. Kuitenkin tosiasiassa ateistilinjaman tiukkuutta ja vakavuutta kuvannee hyvin se, että suunnilleen Ateismin Suomen Airueina nähdyt Valtaoja ja Enqvist ovat analyysikykyisille agnostikkoja. Peräti agnostikkoja jotka ovat keskenään hyvinkin erilaisia (he näyttävät tyyliltä ja sisällöltä samoilta vain sokeille.) Enqvist on uskonnoton ja Valtaoja agnostikko.

Tämä ei poista sitä ongelmaa, että uskonnon ongelmat ovat relevantteja. Relevantteja aina jos sanaa "uskonto" tarvitsee mainita. Jo sen sanan ilmeneminen kertoo että minä saan tuntea oloni kotoisaksi.

Reptilianinsuomut voivat tippua
silmistä ja korvista, kun saa
ilkeilypaskaa silmät korvat täyteen.
Minulle se on vain nahanluontia.
Teen sitä usein, sillä haluan että
pysyn terässä.

Tässä kohden minua huvittaakin se, että Arvon Krisityt aivan oikeasti kuvittelevat että heidän sneeraamisensa, kikkailunsa, ja sosiaalisuusmanipulointinsa - ja kutsunsa siihen että asia pitäisi ratkaista käymällä heidän ehdoillaan heidän tilaisuuksissaan - vaikuttavat mitenkään. Sillä kun näen heidät näen että he kuvittelevat olevansa vaikuttavia. Mutta he ovat vain ilkeitä. Ja siinäkin he ovat surkeita. Heillä ei ole kykyjä joka vastaisi heidän kieroutunutta sydäntään. He ovat korkeintaan adoptoineet kyykyttämisen. Minä taas olen syntynyt siinä. Ne hetket kun ensi kerran aikuisena näin muuta kuin kyykyttämistä, se vain sokaisi minut. Kyykyttäminen on jotain jonka minä hallitsen. Uskovaiset ovat hieman kuin niitä pikkupahiksia jotka kuvittelevat olevansa "helvetin kovia". Mutta joilla ei lähinnä ole mitään käsitystäkään siitä miten synkkä ja paha maailma voi olla. Siksi "aidosti koville" nämä pikkupahikset ovat vain räkänokkia joita pitää sietää koska löysät rauhan ajat sattuvat kasvattamaan tälläisiä pseudopahiksia. Pahiksia jotka ovat sellaisia kuin ovat lähinnä siksi että heillä ei ole kokemusta. Tuska voisi opettaa, mutta nykymaailma tarjoaa sitä vain osalle.

Mutta tosiasia on se, että tämä ei ole valittamista. Jos uskontokeskustelu ei olisi tätä, minunlaiseni ihminen etsisi jotain muuta. Joku voi ihmetellä että mikä on se syy joka motivoi minua. Se on paine. Jos joku ei tule hieromaan termodynamiikka-informaatioteoriahaasteita, niin sitähän voisi laiskistua. Ilman kyykyttämistä minä en olisi "kiinnostunut kaikista asioista". Tätä blogia tuskin olisi. Tai sitten jos se olisi, se käsittelisi jotain ihan toista aihetta. Ja se ominaisuus joka tässä aihepiirissä olisi, olisi nimenomaan se, että sen parissa ihmisiä kyykytettäisiin. Sillä se on se asia jonka minä ymmärrän ja osaan. Se on se maailma jonka kanssa tulen toimeen. Se on se maailma joka ei tunnu ihmeelliseltä, oudolta ja pelottavalta.

Tosin, näin vanhempana, huomaan kasvavani erilleen tästä kyykytyskulttuurista. Olen eräässä mielessä oppinut siihen että minulla on väliä. Kaikkea ei tarvitse salata. Tässä maailmassa salaisuuksien vuotaminen ei ole pelottavaa, koska jos joku uskaltaa käyttää niitä aseena, niin sen pahempi heille. Tässä maailmassa ei ole sitä pelkoa tai toisen mielipiteestä välittämistä joka kuvaa kyykytyselämää. Muiden mielipiteistä ei enää tarvitse välittää tai arvostaa. On vapauttavaa sanoa että tietyt ihmiset eivät ole vain erilaisia, vaan he ovat turhia ja epäkiinnostavia, jotain joiden elämä ja kuolema eivät kiinnosta pätkääkään. Ja joiden kannattamat instituutiot ovat aivan yhtä epäkiinnostavia ja omaan elämään kuulumattomia. Osia joidenkin muiden elämää. Asioita joiden peräti toivot olevan mahdollisimman kaukana ja mahdollisimman lopullisesti. Tässä maailmassa kyykyttäminen aikaansaa tosin huvittuneisuuden sijasta vihaa ja aggressiota. Tässä maailmassa kyykytystä yrittääkin jo välttää. Sitä ei halua esimerkiksi kutsua kotiinsa. Sen luokse ei halua mennä kyläilemään. Moni voi kokea että tämä on oman itsen rapauttamista. Minä kutsun sitä vapautumiseksi ja kasvamiseksi. ~ Siksi tämä blogaus koskee elämääni päivä päivältä vähemmän. Jokainen kyykytys vie minua peräti siitä etäämmälle.

Olen päivä päivältä onnellisempi. Se ei ole kenties paljon se. Mutta tässä tiessä painaakin suunta. Sillä uskonnolliset kokemukset ja tutustuminen voivat viedä syvälle traumamaailmaan. Ja sieltä poismönkiminen on urakka jota ei päivässä toteuteta. Uskovainen kykenee kyykyttämisellä ja muulla lieveilmiöillä tekemään päivässä tuhoja joiden korjaamiseen vaaditaan kuukausia terapiaa. (Jota tämä uskovainen ei tietysti maksa, ei senttiäkään heiltä heru.)

Ateismi, teismi ja falsifiotavuus (eli maailman idiooteista)

Usein ateismi vs Jumala -aiheinen keskustelu ajautuu falsifiointiperiaatteeseen. Tämän periaatteen toimivuudesta voidaan olla montaa mieltä. Mutta tämä teema nousee niin usein esille, että on syytä käsitellä sitä hieman kuin se olisi vakavasti otettava. Emme vain sano että kaikki jotka vetoavat tähän ovat ääliöitä ja lopeta tähän. Falsifiointiperiaate on kuitenkin tunnettu tieteenfilosofinen konsepti, jota on pidetty vähintään "semivakavastiotettavana".

Pari sanaa teismin falsifoinnista

Ateistit korostavat usein että Jumalaa ei voi falsifioida. Anthony Flewn jalanjäljissä korostetaan sitä miten Jumalaa voidaan aina suojella mitä erilaisimmilla ad hoc -oletuksilla. Flewn oivallukset voidaan kuitenkin yhdistää Quinen huomioihin, jonka jälkeen voidaan sanoa että sama ongelmallisuus tuppaa koskemaan kaikkea. Ad hoc -oletuksia sallitaan tietyssä määrin ja kysymys onkin oikeastaan jossain muualla kuin siinä että voidaanko keksiä suojelevia saivarteluja, vaan se että muuttaako tämä taustakonseptin tyhjäksi ; Ad hoc heikentää nimittäin aina selitysvoimaa antamalla virheensietotilaa. Tyhjä konsepti on vain kasa ad hoc -korjauksia ja jotain joka sovitetaan post hoc olemassaoleviin havaintoihin. Flewn ratkaisu taas keskittyy tähän suojelevien periaatteiden keksimiseen joten sitä ei voida ottaa kovin vakavasti.

Usein Jumalalle annetaankin erilaisia pieniä falsifiointikriteerejä. Esimerkiksi Tapio Puolimatka on ehdottanut että kristinuskon Jumala voitaisiin falsifioida löytämällä Jeesuksen hauta. Teknisesti ottaen tämä on falsifiointikriteeri. Ongelmana on oikeastaan vain se, että tätä konseptia voidaan pitää tyhjänä. Se on niin ad hoc -perusteluin suojattua että oikeastaan mikään teoriassa saatavissa oleva havainto ei voisi sitä osoittaa. Tästä hyvän kuvan saa miettimällä James Cameronin "The Lost Tomb of Jesus" -pätkää. Pätkä oli kasa aihetodisteita. Mutta ne ovat aihetodisteita syystä ; Käytännössä mikään saatavilla oleva todiste ei voisi olla juuri parempi kuin tämänlainen aihetodistelistaus. Sillä Cameronilta vaadittiin osoitusta että haudassa oli juuri tietty Jeesus. DNA testi voi varmistaa kuolleiden sukulaisuuden. Mutta koska meillä ei ole Jeesuksen DNA:ta, emme voisi varmistaa että kyseessä on juuri tämä. Mikään saatavilla oleva aineisto ei siis voisi vakuuttaa kristittyjä. Koska tälläistä ei voida, on ennuste ns. "tyhjä". Se on sisällyksetön. Ei ole sellaista saatavissa olevaa havaitojoukka joka voisi tuottaa tämänlaisen tuloksen.
1: Lisäksi voidaan miettiä että mitä tapahtuisi jos Jeesus todella voitaisiin DNA -testeillä naulita hautaan. Se tuskin kumoaisi kristinuskoa. Se muuttaisi korkeintaan yhtä riviä uskontunnustuksesta. "Ruumiin ylösnousemukseen" dogmaa muutettaisiin. Selitettäisiin vaikkapa, että ruumis oli henkiruumis. Ongelma on siis syvempi. Se ei ole Jumalaa vaan tätä yhtä dogmia koskeva pseudofalsifiointikriteeri.

Tyhjä hauta ei siis oikeasti ole mikään todiste sanan oikeassa mielessä. Se on ontto ennuste. Sillä ei ole oikeastaan mitään eksanteja ennusteita. Se, että hauta on tyhjä, on ongelmallinen koska jos meillä on luola, jota voidaan näyttää että sitä on käytetty haudaksi, se pitäisi voida itsessään yhdistää Jeesukseen ja eliminoida monia asiaan liittyviä vaihtoehtoja. Se, että meillä on tyhjä hauta ilman asiaankuuluvaa viitettä ei ole todiste. Jokainen tyhjä hauta tai luola ei todista ylösnousseesta ihmisestä. Ei vaikka se olisi Israelissa. ; Tieteenfilosofian parissa törmääkin joskus siihen että idiootti sanoo että kohde on falsifioitavissa koska joku vain voi "todistaa sen negaation". Teknisesti falsifiointi tarkoittaa juuri sitä, että todistetaan asian negaatio. Mutta se, että sanoo että asia "X on falsifioitavissa saamalla sen negaatio" ei tehdä väitettä "tämä ja tämä havaintojoukko olisi meille ongelma". Tyhjä hauta on itsessään tämänlainen tyhjä ennuste. Siinä on luotu näennäistä sisältöä antamalla muut sanat kuin "negaation todistaminen". Mutta "tyhjä hauta" on määritelmällisesti niin epämääräinen että tämä ei tosiasiassa viittaa mihinkään konkreettiseen joka voisi aidosti olla ongelma. Näin ollen tämä selitys kertoo enemmänkin siitä että ihminen on saivere joka ei ymmärrä käyttämänsä tieteenfilosofian sisältöä. (Sanakikkailu on vain sanakikkailua. Sellaisen tekijä ei ole älykäs. Hän on saivarteleva ääliö, joka ei ansaitse kunnioitusta.)

Pari sanaa ateismin falsifioinnista

Ateismi onkin sitten omituisempi pala. Sillä ateismilla ei ole oikeastaan kunnon sisältöä. Ateismi voidaan yhdistää siihen että uskotaan luonnonlakeihin. Tämä tarkoittaa sitä että ateistit luottavat jollain tavalla peittävän lain malliin. Näin ollen ateistit hyväksyvät luonnonlait ja sattuman. Sattumaa voidaan lähestyä todennäköisyysmatematiikan kautta, saadaan jakaumia joiden osumista havaintoaineistoon voidaan testata. (Korrelaatio on aina induktio joka on vedetty kasasta yksittäistapauksia. Moni yhdistää falsifioinnin aivan väärin yhteen mittaustulokseen tai faktaan. He ovat ääliöitä eikä heidän pseudorationaalista panostaan keskusteluun tarvise kunnioittaa.)

Ateismin ongelmat ovat metafyysisempiä. Se, mikä nimittäin aidosti jää auki ei ole suinkaan se aivan liian usein vastaantuleva väite jonka mukaan ateistit näkevät sattuman kun taas uskova näkee merkityksen. Sattuma nimittäin voidaan falsifioida, löytämällä lainomaisuus joka peittää havaintoaineiston joka ilman sitä on ollut sellaisten jäsentävien käsitteiden kuin "jakauma", "frekvenssi", "keskiarvo", "hajonta" ... alla. ~ Lainomaisuuden ja sattuman läsnäolo ovat rationaalisia keskustelunaiheita. Falsifiointitilanteessa lainomaisuus ja sattuma kumoutuu modus tollens -tilanteella. ; Se on falsifioinnin idean looginen "kova ydin".)

Mutta oikeasti filosofi näkee että sattuman ja lain falsifiointi on idioottimaisuutta. Se on sitä että ei ymmärrä asiaa kunnolla. Sattuma ei tarkoita käsittämättömyyttä, sillä sitä lähestytään matematiikassa aivan kuten lainomaisuuttakin. Satunnaisuudella ja lainomaisuudella on määritelmä. (Itse asiassa se on sitä tapaa jolla lähinnä  jotkut pinnalliset tekoviisaat kreationistit toimivat. Heidän tekorationaalista panostaan ei tarvitse kunnioittaa. He eivät ole fiksuja vaan häiriköitä. He haaskaavat tilaa älykkäältä keskustelulta suoltamalla roskaa jolla ei ole sisältöä, jossa on pelkkää sivistyssanoin koristeltua arkijärkimielipiteilyä josta järki, rationaalisuus ja perustelu ovat kaukana.)

Suurempi ongelma onkin se, että ateismi on määritelmällisesti eiteismiä. Se vain väittää että laki ja sattuma ovat tätä. (Kyllä, ateisti on käytännössä joko deterministi tai indeterministi tai näiden yhdistelmä. Sattumapuhe on sivupolku jota idiootit käyttävät leimakirveenomaisesti. Käsittäen sattuman vielä peräti päin persettä.) Ja teismiä nähdään sekä satunnaiseksi nähdyn että lainomaiseksi nähdyn takana. Itse asiassa kaikki ateistien konseptit ovat jotain jota teistit ovat väittäneet merkeiksi Jumalsta. Näin ollen ateistit eivät suinkaan irtaudu teistien konsepteista vaan kannattavat niitä yhä. He vain irrottava jumalan niiden takaa. ; Ateistien paras ja ainoa selitys tälle on se, että he eivät näe sattuman ja lain takana muuta. Että jos siellä on jotain, niin teistit eivät ole osoittaneet siellä sellaista olevaksi. Ja että tätä teistien yhteenliitosta siellä takana ei itse asiassa voida kumota mitenkään. Eli puolustus palaa siihen että teismiä ei voida falsifioida.

Loppukaneetti.

Ongelma on oikeasti hyvin yksinkertainen. Ylläoleva oli vain asiaan liittyvää saivartelua jolla kutsuin kiinnostusta. Oikeasti asia on yksinkertainen. Se menee muutamaan ranskalaiseen viivaan ja se tarjoaa viitekehyksen jota ei voida kiertää. Sen ohi meneminen on tavallaan ohipuhumista. Tämä on kysymyksen ytimessä ja siihen vastaaminen on velvollisuus.
- Popperin falsifiointiperiaatteen mukaan mikä tahansa konsepti joka tekee väitteitä todellisuudesta ei ole järkevä. Jos väitettä ei voi kumota havaintoaineiston valissa, se ei ole tiedettä. Popper asetti tämän tieteen vaatimukseksi. Falsifiointiperiaatteen ulkopuolella ei ole tiedettä. Jos väitettä ei voi falsifioida, se on bullshittiä, tekorationaalisuutta, paskapuhetta jota saivartelijat keksivät dogmaansa puolustaakseen. Jotain jolle ei ole älyllisiä perusteita vaan johon vetoaminen kertoo psykologisesta pakosta, maailmankuvallisista silmälapuista.
- Popper korosti että jotkut doktriinit olivat kritiikki-immuuneja. Ne eivät olleet falsifioitavissa. Niiden luonne on sellainen, että mikä tahansa havaintoaineisto vastaan tulisikin, kannattajan mukaan tämä olisi teorian valossa mahdollista. Jos aineisto kuin aineisto sopii teoriaan, se ei ennusta tai selitä mitään. Kaikki havaintoaineisto vain sovitetaan siihen.
- Falsifioinnissa on kysymys siitä että vaikka asioita ja ilmiöitä, väitelauseita todellisuudesta, ei voi todistaa aineistolla ne voidaan kumota vastaesimerkillä. Näin esimerkiksi jonkin negaatio saa evidenssiä jos on jotain jolla voidaan todistaa negaatio vääräksi. Tämä on positiivisen todistamista. Vastaavasti positiivinen väitelause voidaan falsifioida antamalla tukea sen vastakohdalle.
- Jos asiat ovat vastakohtiaan, ne ovat toisiinsa sidottuja ; Esimerkiksi jonkun olemassaoloväitteen falsifiointi tarkoittaa sen olemassaolemattomaksi näyttämistä. Ja jos jokin väitetään eiolemassaolevaksi, se voidaan osoittaa tuomalla tälle vastaevidenssiä.
- Ateismin ja teismin suhde on se, että teismi väittää että "on olemassa Jumala". Ateisti väittää että "ei ole olemassa Jumalaa". Nämä ovat toistensa väistämättömiä negaatioita. Joko Jumala/Jumalia on olemassaoleva tai ei ole. Jumalan falsifiointi tarkoittaa siksi samaa kuin ateismin todistaminen. Ja ateismin falsifiointi tarkoittaa samaa kuin Jumalan todistaminen. Eli jos vaikkapa väität että ateismia ei voi falsifioida väität samalla väistämättä että Jumalaa ei voi todistaa. Eikä tästä ole ympärimenotietä koska kyseessä ovat toistensa vaihtoehdot. (Olemassaolokysymykset mallia "On-Ei ole" ovat aina tämänlaisia.)
- Ateismin kohdalla kysymys on siitä että onko teismin negaatiokin falsifioimattomissa. Jos teismin negaatio voidaan falsifioida, kysymys muuntuu yksinkertaiseti muotoon "Voidaanko Jumalan olemassaolo todistaa". Jos ja vain jos Jumalan olemassaolo voidaan todistaa, on ateismi falsifioitavissa. Mikään saivartelu lain ja sattuman metafysiikasta ei auta tähän.

Tästä päästään seuraaviin seurauksiin;
- Jos siis väität että ateismia ei voi kumota väität että Jumalan olemassaoloa ei voida todistaa. Jos siis moitit ateisteja falsifioimattomuudesta selität aivan suoralta kädeltä että Jumala ei ole perusteltu konsepti. Tästä ei ole kiertotietä. Sillä kun puhutaan asiasta ja sen negaatiosta, on tilanne juuri tämä.
- Jos väität että ateismi on falsifioitavissa, väität että Jumalan voi todistaa. Jos kannatat Popperin fallibilistista maailmankuvaa, väität että teismilläkin on falsifiointikriteeri. Sillä tieteellisesti voidaan todistaa vain falsifioitavissa olevat asiat.
Itse. Minä en tiedä voidaanko Jumala tai ateismi todistaa/kumota. En edes pidä tiukan mallin falsifioinnin ajatuksesta, ja tätä kautta koko tämä teema on toistumiseensa nähden lähinnä rasittavaa. Mutta jos asia toistuu, on se hyvä ottaa vakavasti. Ja rehellisesti sanoen useimmat falsifiointikorttia heittävät eivät. He ovat idiootteja jotka yrittävät näyttää älykkäiltä ja perustelluilta ilman kykyä. (Jumala-ateismi -keskustelussa falsifioinnin esiintulo onkin jotain joka näyttää vastaavalta kuin parantumattomasti impotentin panopuuhat. Ei aina, mutta hyvin usein.)

Oma vastaukseni koko ateismin falsifiointikysymykseen on ; "If God is proven, then atheism is falsified. Can God be proven is the question." En usko että tällä hetkellä muodikkaasti "ateismia ei voi falsifioida" -kristityt tai Jumalan kumoamattomuudesta vaahtoavat ateistit pitävät tästä vastauksesta. Mutta kysymys on falsifioinnin perusluonteesta. Ja tämä antaa minulle mielestäni hyvän syyn pysyä agnostikkona ; Falsifioinnin kannalta ateismi ja teismi näyttävät niin tyhjästi ja epämääräisesti määritellyiltä että ne eivät ole edes väärässä. Nykymuotoilullaan se ei ole edes rationaalinen kysymys. (Se on vain idioottien suunlämmittelyä.)

Suurin osa ateisteista jotka toistavat falsifioimisteemaa ovat sellaisia, että he eivät käsitä mitä falsifiointi tarkoittaa. He haluavat vain vaikuttaa fiksuilta. Ja juuri siksi he käyttävät näitä argumentteja. Jos he olisivat fiksuja, he eivät leikkisi koko aiheella. Sillä se johtaa sellaisiin perusteisiin joista he eivät pidä. Aina, eli liian usein, kun kuulen siitä miten "ateismia ei voi falsifioida" tai "Jumalaa ei voi falsifioida" jota käyteään falsifioimattoman negaation todisteena, oikea kysymys on kysyä "Onko tuo todella se tie jota haluat kulkea?" Se kun väistämättä iskee omaan nilkkaan. (Paitsi jos on agnostikko) Ateismin falsifioimattumuus kun kertoo siitä että Jumala on todistamattomissa oleva irrationaalinen uskomuskonsepti, ei järkeväin ihmisten homma ollenkaan. (Mutta idiootteja riittää. Heille ei kai pitäisi antaa mitään aikaa, eikä vähiten siksi että jos peruskonseptien osaaminen on noin heikolla tolalla, niin mitä heiltä muka voisi oppia? Asiavirheiden ja väärinymmärrysten levittäjät lisäävät vain huonoa tietoa ja disinformaatiota ympärilleen.)