Nothing Hill.

"All roads are blocked to a philosophy which reduces everything to the word ‘no.’ To ‘no’ there is only one answer and that is ‘yes.’ Nihilism has no substance. There is no such thing as nothingness, and zero does not exist. Everything is something. Nothing is nothing. Man lives more by affirmation than by bread."
(Victor Hugo, "Les Misérables")

Tyhjiö eli vakuumi tarkoittaa tässä jutussa tilaa, jossa ei ole mitään.

Koska metafysiikka käsittelee sitä, mitä on olemassa, voisi luulla että sillä ei olisi käsittelyvoimaa tyhjyyden suhteen. Kuitenkin jo Parmenides esitti kysymyksiä siitä onko tyhjä maailma mahdollinen, onko tyhjiöitä olemassa. Samoin negaation ja tyhjän käsitteitä on mietitty metafysiikassa melko paljon.

Ensimmäinen ongelma tyhjässä on se, että on monimutkaista sanoa onko täällä mitään "ei mitään". Tämä on merkittävää, koska yleisesti ottaen olemassaoloväitteissä on esitetty että ilmiön todistajan on todistettava että tämänkaltainen asia tai ilmiö on mahdollinen. Tyhjän ja tyhjiön määritteleminen olemassaolevaksi on kuitenkin hieman mutkikasta ; Tämän kautta kysymys "miksi on jotain sen sijaan että ei ole mitään" on yllättävän mutkikas kysymys. Kenellä on todistustaakka? Pitääkö jonkun voida osoittaa että "ei mikään" olisi ylipäätään mahdollinen, looginen ja relevantti esitys tai tila?

Asiaa on ratkaistu monella tavalla: Se on yleensä sidottu kysymykseen siitä "miksi on jotain eikä ei mitään".
1: Kiiston kautta: Aristoteles oli sitä mieltä että tyhjiö oli mieletön käsite, koska tila ei koostu "ei mistään". Kaikki, joka on, on jotakin. Tämä sopi hyvin yhteen hänen muoto -oppinsa perusteella. Hänelle kaikella oli muoto : Esimerkiksi kultasormuksella on sormuksen muoto, jota ilman se ei ole olemassa. Samoin kum kulta on kimpaleessa, sillä on muoto, kimpaleen muoto. "Tyhjä, olematon" maailma ei ollut olemassa - eikä sillä ollut muotoa, koska sekin olisi ollut "jotain" - joten sen käsittely ei ollut lainkaan järkevä vaihtoehto. Keskiajalla ajatusta kehiteltiin ajateltiin että luonto vastustaa tyhjiön syntymistä. Siksi niitä ei myöskään esiintynyt luonnossa. Koska Jumala oli kaikkivoipa, ei ongelmia tyhjiön logiikan kanssa ollut; Tavallaan tyhjiötä ei ollut, koska aina oli ollut Jumala, ja tavallaan Jumala oli luonut maailman, joten se toimi selityksenä sille miksi universumi oli, eikä ollut olematta.
2: Myönnön kautta: Jos asiaa lähestytään "yksinkertaisuuden kautta", eli otetaan nihilistinen kannanotto "Sano aina ei, ellei toisin ole syytä", niin silloin kaiken olemassaolo on todistettava, ja yksinkertaisin tila on silloin olematon, tyhjä. Silloin kysymys "miksi on jotain, eikä mitään" olisi vakavampi kysymys. Tällöin vaikeus onkin, miksi on jotain eikä ei mitään. Tätä on perinteisesti selitetty Jumalan luomistyöhön viitaten, mutta monet ovat kyselleet että eikö se Jumalakin ole kuitenkin "jotakin". Olematon ja ominaisuukseton Jumala kun kuitenkin viittaisi ateismiin. Tavallaan Jumala ei siis vastaakaan kysymykseen, vaan siirtää sen myöhemmäksi. Toisaalta tämä ei tee "jumalatonta" selitystapaa yhtään sen paremmaksi - pelkkä toisen näkökannan kritisointi ei ole todiste toisen näkemyksen puolesta. Arvo olisi annettava ns. "todistusaineistolle oman näkemyksen puolesta".
3: Kolmas tapa on propabilistinen lähestymistapa. Koska maailmamme on olemassa, me tiedämme että olemassaololla on jonkinlainen todennäköisyys. Tällöin asiaa lähestytään sitä kautta että vaikka jokin asia on "yksinkertaisin", täytyy ottaa huomioon se, onko se myös aktuaalinen. Pelkkä todennäköisyys kun ei tarkoita toteutumista. Näin kysymys muuttuu siihen, "kuinka todennäköistä olemassaolo on". Jos vaihtoehtoina on universumi, joka on ja universumi joka ei ole, se kumpi on todennäköisempi riippuukin siitä minkälaisia "lottokumponkeja" on tarjolla. Jos tätä taas jatketaan statistisella käsittelyllä jonka Peter van Inwagen teki vuonna 1996. Hän ajatteli tilannetta "äärettömän lottoarvonnan" kautta. Hän esitti että vaikka tyhjiö olisi miten epätodennäköinen ja harvinainen, voidaan kuitenkin kuvitella ääretön määrä arpajaisia. Tällöin mahdollisuus sille että edes yksi "arvonta" voittaa on itse asiassa tasan 1: On varmaa, että universumit ovat olemassa. Tosin tässä näkemyksessä on ongelmana se, että emme tiedä "montako arvontaa on suoritettu". Tätä kautta "täällä on jotain" ja "täällä ei ole mitään" vertailua on mahdotonta tehdä tietojen pohjalta. (Kenties tämän vuoksi olen agnostikko.)

Tieteellinen selittäminen on tietenkin tuonut oman lisänsä. Tiedemiehet stereotyyppisesti tarjoavat kausaalisia selityksiä. Tätä kautta tiede ei voisi ratkaista tätä kysymystä. Kuitenkin aina yhtä terävä Elliot Sober esitti, että tiedemiehet tarjoavat myös selityksiä, joita hän kutsuu nimellä "equilibrium explanations". Nämä selittävät ilmiöitä aktuaalisen tilan kautta, ja tässä analysoidaan mahdollisia lähtötiloja. Tällöin esimerkiksi selitetään se, miksi voimme hengittää vaikka olisi mahdollista että happiatomit olisivat huoneen toisessa päässä, sillä että kaikista järjestyksistä suurimmassa osassa happiatomeja on lähellä hengityselimistöämme.

Tutkimuksellisestikin tyhjiötä on lähestytty, ja aina ei ole mietitty universumin syntyjä syviä : 1640-luvulla Torricelli esitti, että hänen elohopealla täytettyyn ilmapuntariinsa muodostui tyhjiö. Tämä oli tietysti radikaalia, koska perinteisesti ajateltiin että tyhjiötä ei pitäisi olla luonnossa. Ensimmäisen tyhjiön muodostamiseen käytetyn ilmapumpun kehitti Otto von Guericke 1650. Tosin Aristoteelisen perinteen kunniaksi on sanottava, että näissä tyhjiöissä oli vain hyvin vähän ainetta. Ne eivät siis olleet täysin aineettomia tiloja. Ja luontokin taisteli kovasti tyhjiötä vastaan; Vakuumin pumppaaminen vaati paljon energiaa. Toisaalta kun vakuumi oltiin saatu aikaiseksi pallokuoren sisään, hevoset eivät jaksaneet vetää puolikkaita irti toisistaan, joten tälläisen kuoren sisään saadun tyhjiön rikkominen oli tietyillä tavoin vaikeaa, joten teleologisesti ajatellen tässä oli mielenkiintoisia ongelmia; Luonto ei "tavoitellutkaan" aina tyhjiön poistamista keinolla millä tahansa. Samoin Guericken kokeiden aikanaan hieman yllättäviä tuloksia olivat ne, että kynttilän liekit sammuivat tyhjiössä ja äänikin vaimeni, samoin hiiret kuolivat.

Tyhjiötä on lähestytty myös "moderneimmilla tieteillä".

Kvanttimekaniikka käsittelee tyhjiötä ja sen tulokset ovat yllättäviä: Sen mukaan tyhjiö, jossa ainetta ei olisi, ei pysyisi tyhjänä:
1: Jos sillä on reunat tai rajat, ne säteilevät mustan kappaleen säteilyä.
2: tilalla olisi joka tapauksessa aina nollapiste -energiaa, joka syntyy Heisenbergin epätarkkuusperiaatteen vuoksi : Siitä, että painon tila on tunnettu suurella tarkkuudella, seuraa välittömästi, että painon liikemäärän epätarkkuus on suhteessa yhtä suuri. Niinpä on todennäköistä, että painolla on nollasta poikkeava nopeus ja liike-energia, eli nollapiste-energia. Ja koska nollapiste-energian olemassaolo ei vaadi, että värähtelijä olisi massallinen paino, jopa tyhjiöllä on tyhjiöenergia. Nollapiste-energiaa ei voi poistaa systeemistä, koska sitä vastaava energiatila on alin mahdollinen. Tähän liittyvä ilmiö on kvanttifluktuaatio, joka tarkoittaa sitä että tyhjiöenergia tuottaa hiukkasia tyhjiössä. Hendrik Casimir esitti, kuinka tyhjiöenergian olemassaolon voisi todistaa kokeellisesti, mutta Steven Lamoreaux onnistui tekemään kokeen vasta 50 vuotta myöhemmin. Lamoreaux onnistui myös mittaamaan tyhjiöenergian voimakkuuden. Tätä ilmiötä on esitetty jopa syyksi sille, miten universumimme on syntynyt. Tämä on sinänsä erikoinen tulos, että se sotii melko paljon "arkijärkeä" vastaan. Kvanttimekaniikan mukaan "ei mistään" tuleekin "jotakin", ja itse asiassa pakosta.

Mitä vanhat silmäni näkevätkään?

"Ennen avaruuden, kuun ja planeettojen tutkimista ihminen uskoi, että taivaalla asui voimakkaita jumalia, jotka hallitsivat sekä valtavaa taivaankantta että Maan ihmisten kohtaloa, ja että voimakkaat sotivat jumalat aiheuttivat ihmisten olosuhteet, menneet ja tulevat. Heille tehtäisiin isoja muistomerkkejä maahan ja taivaaseen. Mutta ajan myötä ihminen alkoi uskomaan uusiin jumaliin ja uskontoihin, jotka eivät tarjoneet varmempaa vastausta kuin ne joita kreikkalaiset, roomalaiset tai egyptiläiset palvoivat. Olemme valinneet yhtenäiset ja suopeat jumalat ja löytäneet varmuutta tieteestä, mutta uskomme silti ja odotamme merkkiä tai paljastusta. Katsomme taivaalle valmiina hyväksymään täysin uskomattoman, löytämään kohtalomme tähdistä. Mutta miten voimme parhaiten katsoa? Uusin vai vanhoin silmin?"
("X -files", jakso "Patient X", prologi)

Melko usein asioita perustellaan perinteisiin vedoten. Tämä on fiiniltä nimeltään argumentum ad traditionem, perinteisiin vetoaminen. Tämä on erittäin läheistä sukua auktoriteettiin vetoamiselle, erona on vain se että auktoriteetti voi olla historian hahmo, tämän hahmon seuraajien näkemys historian hahmon sanomisista tai jokin perinne.

Argumentti ei ole virheellinen sen takia että ihmiset olisivat ylpeitä, tai suhtautuisivat ennen eläneisiin jotenkin halveksuen ; Itse asiassa menneisyydessä on elänyt monia viisaita ihmisiä. Heillä on ollut hyviä näkemyksiä. Moni on tietysti ollut tyhmäkin, mutta joka tapauksessa on muistettava että perinteisiin on kuitenkin uskonut myös viisaita ihmisiä. Tämä vain ei tee heistäkään erehtymättömiä. Syynä on siis niinkin yksinkertainen asia, kuin se, että lähde ei muutu luotettavammaksi sillä, että hänen kuolemastaan kuluu paljon aikaa. Menneisyyden viisaat ovat olleet yhtä ihmisiä kuin minäkin. Hekin voivat erehtyä ; Heidän kohdallaan ihmiset vain näyttävät muistavan sen, että he voivat toki olla jossain oikeassakin. Toisin sanoen, perinteiden hylkääminen ei tarkoita sitä että mollattaisiin ennen eläneitä ihmisiä tyhmäksi, vaan että heitä kohdellaan juuri samalla tavalla kuin ihmisiä nykyäänkin.

Ja tätä kautta perinteitä seuraamattoman muistuttaminen auktoriteeteista ja heidän älystään vetoaa joko auktoriteetteihin tai sitten se vihjaa erimielistä tai "modernia/uutta" edustavan tyhmäksi, jolloin kyseessä on ad hominem, herjaus. Tietenkin nämä voidaan myös yhdistää auktoriteettiin vetoamisessa.

Tavallaan tämä ihmisiin keskustelun vetäminen on erikoinen, mutta käytetty strategia: Siinä asia viedään pois olennaisesta. Tämä olennainen on evidenssi, todisteet, loogisuus ja niin edespäin. Sen sijaan aletaankin puhumaan keskustelijoista asian sijasta. Tämä siirtostrategia toimii psykologisesti toisissa asioissa, mutta se ei toimi kaikissa. Sillä on voimaa metafyysisissä asioissa, uskonnollisissa aiheissa, henkisissä aiheissa ja muissa vastaavissa asioissa. Sen sijaan harva varmaankaan olisi sitä mieltä että jonkun poliittisen kannanoton vastustaminen loukkaisi : Päin vastoin, jos osallistut vaikka vasemmistopoliittiseen vuoropuheluun, oikeistolaiset eivät sano että vasemmistopuolueen erimielisyys loukkaisi heidän älykkyyttään ja että erimielisyys on herjaamista, josta vasemmistolaisia pitäisi vaikka vetää oikeuteen, tai ainakin heidän pitäisi vaieta. Samoin esimerkiksi yhteiskuntamme uskonnonvapaus ei tuomitse islaminuskoisia jumalanpilkasta, vaikka nämä ovatkin erimielisiä uskonkysymyksissä.

Perinteisiin vetoaminen onkin edustava esimerkki yleisestä virheargumenttityypistä. Se ei ole sellainen virheargumentti, jota ihmiset yleensä ymmärtävät virheargumentilla. Normaalistihan ihminen ajattelee että virheargumentti tarkoittaa sitä, että joku sanoo että 1+1=3, eli antaa vastauksen joka on logiikaltaan täysin väärin tai että ihminen sanoo että jotain joka on täysin ristiriitaista. Se on argumentaatiovirhe, joka on väärin koska se (1) siirtää keskustelun epäolennaiseen, ei keskustella asiasta vaan henkilöstä (2) ei lisää asian totuusarvon kannalta uutta informaatiota keskusteluun = ei kerro onko asia totta vai eikö ole ja (3) sisältää mielikuviin ja tunteisiin vaikuttavia elementtejä, jotka manipuloivat ajattelua tiettyyn suuntaan, vaikka tähän ei ole loogisia tai empiirisiä perusteita.

Siksi vampyyrejä ei perustella sillä, että niitä esiintyy kansantarinoissa ympäri maailman. Siksi Zeuksen palvonnan välttäminen ei kerro että herjaisimme kreikkalaisia. Siksi kristinuskon hylkääminen ei ole velvoite vaikka viisaiden miesten historia onkin sitä kannattanut. Ja siksi UFOja ei hyväksytä tosiksi vain sillä, että voidaan kertoa miten kansanperinne tai Jumalat voivat olla Jumalia vain koska muinaiset ihmiset eivät ymmärtäneet mitä hieno avaruusteknologia voi tuottaa, että enkelten tuliset miekat olisivatkin säteilyyn ja hienoon superteknologiaan liittyviä laseraseita, ja että Jumala ei olekaan partainen, vaan harmaa, nelisorminen ja joka lentelee metallisilla aluksilla.

Pidämme kreikkalaista filosofiaa hienona, mutta emme silti usko oraakkeleihin tai kerro totena kertomuksia siitä kuinka rietasteleva dionysos syntyi pohkeesta hallitsemaan "eläviä ja juopuneita". Emmekä ota vakavasti jos joku kertoo meille vuosituhansien perinteistä ja luettelee listan sivistyneistä filosofeista jotka uskoivat että maailmankaikkeuden ymmärtämiseksi olisi tajuttava kuinka Kronos kuohi Uranoksen sirpillä. (Ei vaikka löytäisi kannanottoja että nämä uskoisivat vahvasti että järkeä ilman kreikkalaisiin Jumaliin uskomista ei voisi olla. Ad hominem ei muutu argumentiksi sillä että sille laitetaan kuuluisa sanoja tai se liitetään perinteeseen. Se on tämän jälkeen vain "lähteistetty" herjaus.) Samoin emme välitä jos joku muistuttaa että tiedemiehet uskoivat flogistoniin tässä "ei niin kauan aikaa sitten", ja kuinka nämä tiedemiehet olivat viisaita.

Valikoimme uskomuksemme (tavoite/ihannemaailmassa) siksi että toisille asioille on perusteita, ja hylkäämme asioita koska ne ovat täysin todistamattomia tai peräti vääräksi todistettuja. Se, että on jossain oikeassa ei tarkoita että olisi kaikessa oikeassa. Se että on jossain väärässä ei tarkoita että olisi kaikessa väärässä.

Ja tämä koskee jokaista, elipä hän nyt, eilen tai tuhat vuotta sitten.

Koko filosofian ja järkeilyn perusta lepää siinä, että luotamme esimerkiksi tieteilijä -auktoriteettiin vain, jos hänellä on evidenssi ja koulutus käsitellä ja käsittää näitä. Mutta vaikka luotamme heihin, emme pidä heitäkään erehtymättöminä. Hekin ovat vain "toistaiseksi oikeassa", moni näkemys osoittautuu vääräksi tulevaisuudessa, mutta näidenkin kriitikot ja erimieliset joutuvat todistamaan kannanottonsa. Esitän tästä karkeat pääpiirteet:
1: Yleensä tämä koskee sitä joka esittää "positiivisia olemassaoloväitteitä", eli jos väittää että jotain on, olisi syytä hankkia sille todisteita. Syy on se, että olemassaolottomuuden todistaminen ei ole mahdollista, muuta kuin niissä harvinaisissa tapauksissa, joissa teoriasta on tehty falsifioitavissa oleva. Sen sijaan esimerkiksi uskonnot pyrkivät päin vastoin immunisoimaan näkemyksensä niin, että mikään todistusaineisto ei voisi olla ristiriidassa niiden kanssa, keksimään tekosyitä esimerkiksi sille miksi UFOista (kaukana, käyvät harvoin, hallitus piilottaa ja salailee, näkymättömyysteknologia, vaikuttaneet vain elämän syntyyn ja muihin harvinaisiin tapahtumiin...) tai Jumalista (yliluonnollinen, ei halua sekaantua...) ei ole todisteita. Positiivisen todistamisen taakka eli todistuksen taakka on kuitenkin hieman eri asia kuin väittää että teorian olisi pakko olla kumottavissa aineistolla. (Tosin falsifioitavuus ei ole yhdenkään tiedekäsityksen mukaan huono piirre, päin vastoin; Mahdollisuutta tähän itsekriittisyyden ekstreemeimpään muotoon arvostetaan. Osa on vain sitä mieltä, että se ei ole välttämätöntä.)
2: Joissain tilanteissa on sen sijaan osoitettava asia joka on epätodennäköinen. Tämä tehdään yleensä konsilienssin kautta; Tämä korostuu vertailussa jossa on erilaisia positiivisia väitteitä eli ei "onko X vai ei X", vaan onko "X vai Y". Tällöin on katsottava, kumpi noudattaa paremmin muita tieteen löytöjä, eli kuinka yhteensopiva se on muiden teorioiden kanssa. Jos se sen sijaan on ristiriidassa, se on kilpailijaansa heikompi. (Näin on hyvä tehdä, koska ontologisen todennäköisyyden päättäminen asioihin tapahtuisi helposti ennakkonäkemyksen pohjalta päättämällä niille todennäköisyydet.)

Eli lyhyesti: On sama katsotaanko maailmaa vanhoin vai uusin silmin, kunhan asiat tehdään perustellusti. Jos sen sijaan katsotaan vain siksi että silmät ovat vanhat tai jos ne ovat uudet, käy helposti niin, että kyky nähdä se, miten asiat ovat, vaarantuu. Virhestä oppiminen ei ole mahdollista, jos sitoutuu asioihin valmiiksi, vaikkapa sen kautta miten vanha keksintö jokin juttu on. Ja tätä kautta pelkän "silmien iän" katsominen johtaa siihen, että henkilö on lähtökohtaisesti enemmän väärässä, kuin ne jotka tekevät virheitä ja oppivat niistä. Sillä se olennainen "oppimiskohta" puuttuu.

Sankarin rooli.

Pelimiehen hinta ja naisen paikka.

"Nautinto on lyhytaikainen, asento naurettava ja koko lysti kirotun kallista."
(Lordi Chesterfield pojalleen seksistä.)

Tämä juttu käsittelee seksuaalivalintaa "yleisesti". Viittaan jonkin verran ihmisiin, tosin lähinnä tehdäkseni asiasta "elämännäköisemmän" ja luodakseni jotain "huumoriin vivahtavaa". Soveltaminen siihen, miten ihminen luonnostaan käyttäytyy on siksi vain hieman asiassa mukana. Vielä vähemmän tämä juttu koskettaa sitä, miten seksuaalielämää "tulisi harjoittaa". Moraalisia implikaatioita ei siis oikeastaan ole, niitä vedetään "is - ought -ongelman" vuoksi ns. "perustelemattomasti". Tämä varoitus on liitteenä, koska näyttää siltä että tämän yksinkertaisen asian ymmärtäminen on monille yllättävän vaikeaa.

Moni uskoo, että koiraat ovat luonnostaan epäluotettavia kumppaneita ja että naaraat taas ovat luonnostaan siveitä. Tätä perustelua ovat käyttäneet niin kristityt vedotessaan naisten vaarallisuuteen heikoille miehille ja feministit, jotka ovat perustelleet sillä näkökantaa, että miehet harjoittavat jo luonteensa vuoksi seksuaalista väkivaltaa. Ja sillä on perusteltu ties kuinka monia miesten syrjähyppyjä. Ja naisten syrjähyppyjä on tietenkin samalla periaatteella paheksuttu "epänormaaleina".

Suuri osa ajatuksesta johtuu, paitsi perinteistä, myös siitä, että A. J. Bateman julkaisi 1948 artikkelin, jonka sisältö oli se, että kaikki koiraat ovat kehittyneet harrastamaan seksiä ja naaraat tuottamaan jälkeläisiä. Tähän perustuu myös se ajatus, että seksuaalivalintaa suorittaisivat pääasiassa naiset. Eli naaraat valitsevat uroksista parhaat. Kaikki naaraat saavat jälkeläisiä mutta vain harva koiraista. Perustelu oli seuraavanlainen: Bateman teki kokeita kärpäsillä. Hän havaitsi että koiraat yrittivät paritella aina, kun se oli mahdollista. Naaraat sen sijaan olivat "kranttuja". Hän huomasi, että koiraat saivat sitä enemmän jälkeläisiä, mitä useampi kumppani niillä oli. Koiraat joutuivat kuitenkin pettymään usein kosiskeluissaan.

Bateman perusteli asiaa oogamiaan (kreik. gamos = avio) viittaamalla: Naaraspuoliset sukusolut ovat suuria ja liikkumattomia ja koiraspuoliset sukusolut ovat pieniä ja nopealiikkeisiä. Oogamialle on tyypillistä että siittiösolut kilpailevat siitä mikä niistä hedelmöittää munasolun. Tämän vuoksi koiraat tuottivat Batemanin mukaan "halpoja" siittiöitä ja naaraat taas "kalliita" munasoluja. Sen vuoksi rajoittavana lisääntymiselementtinä on naarailla munasolujen tuotanto ja koirailla pariteltujen naaraiden määrä. Tästä Bateman kehitti ajatuksen, jonka mukaan "koiraat luonnostaan yrittävät iskeä naaraita, ja naaraat ovat siveitä." Tätä ideaa kutsutaan Batemanin periaatteeksi (Bateman's principle). Hienostuneemmassa muodossa sen voisi ilmaista vaikkapa siteeraamalla Batemania itseään: "In most animals the fertility of the female is limited by egg production which causes a severe strain on their nutrition. In mammals the corresponding limiting factors are uterine nutrition and milk production, which together may be termed the capacity for rearing young. In the male, however, fertility is seldom likely to be limited by sperm production but rather by the number of inseminations or the number of females available to him... In general, then, the fertility of an individual female will be much more limited than the fertility of a male... This would explain why in unisexual organisms there is nearly always a combination of an undiscriminating eagerness in the males and a discriminating passivity in the females."

Batemanin periaatteessa on perää monilla eläimillä sen vuoksi, että naaraat panostavat jälkeläisiin, esimerkiksi sikiönkehitykseen, runsaasti panostamalla. Tämä johtaa naaraiden sitoutumiseen. Selvää on myös se, että jos harva sukupuolen X edustaja harjoittaa seksiä useamman sukupuolen Y kanssa, ja sukupuolen edustajia on (kuten yleensä on) saman verran, niin sukupuolen X edustajat pyrkivät harjoittamaan seksiä laajemmin, mutta sukupuoli Y sen sijaan valitsee, joten X:ään kohdistuu seksuaalivalintaa.
1: Tosin tässäkin "nainen ei ole yksin": Nimittäin eräillä merihevosilla nimittäin koiras ottaa poikaset suojaan pussiinsa. Ja erikoista kyllä, näillä lajeilla naaraat ovat koristeellisia ja yrittävät liehitellä koiraiden suosiota. Syynä on se, että koiraiden panos sitoo ne, ja naaraat ovat vapaita. Se ei kuitenkaan ole mikään sääntö, vaan pikemminkin se vaatii tietyt rajatut erikoiset ehdot. Kyseessä on poikkeus. Tosin suhteessa Batemanin periaateeseen tämä esimerkki ei ole mikään ristiriita: Koiraat ottavat siinä suuremman panoksen jälkeläisistä. Tässä perustelussa naaraalle asetetut olennaiset ominaisuudet ovat poikkeuksellisesti koiraalla, joten voidaan sanoa että tämä lähestyy sitä että "jos tädillä olisi munat, se olisi setä". Tässä tilanteessa tätä asiaa on todella mietittävä, tosin sanonnan tulkintatapa on kieltämättä hieman poikkeuksellinen.

Periaate on siis ihan kohtuullinen yleistys. Se ei kuitenkaan ole mikään "kaikkialla pätevä laki". Periaatetta onkin kritisoitu muutamalla asialla:
1: Batemanin periaatteen perustelu rakennettiin hänen kärpäsillä tekemänsä koejärjestelmän pohjalta. Ja suurin osa tuloksista johtuikin koejärjestelystä. Hän ei toki manipuloinut tuloksia tarkoituksella, vaan yllättävät asiat muuttivat tilannetta: Oli elementtejä joita ei osattu ottaa huomioon, koska niistä ei tiedetty. Yksinkertaisesti: Koe kesti liian vähän aikaa, ja siihen oltiin sattumalta valittu epäedustava laji: Tämän kärpäslajin lajin naaraat parittelevat noin kerran viikossa, mikä on harvinaista ; monilla muilla lajeilla naaraat ovat innokkaampia, tai ainakin tiukempitahtisia. Lisäksi selvisi, että itse asiassa kokeessa käytetylläkin lajilla naaraat, joilla oli useampia parittelukumppaneita tuottivatkin enemmän munia, mutta tämä tulee esiin vasta pidemmän tarkasteluajan yhteydessä.
2: Periaatteelle tuli vaikeuksia siitä, että tutkijat havaitsivat, että naaraat linnuista simpansseihin käyvät vieraissa. Syrjähypyt olivat yleisiä, ja sitä tavattiin paljon jopa niillä lajeilla, joilla oli pysyviä pesimäkumppaneita. Tämä saatiin selville "isyystesteillä", eli testaamalla geenejä. Nämä testit "eivät huijaa", eli ne ovat aika vakuuttava todisteen lähde. Koiras tuskin ryhtyy tuottamaan toisten yksilöiden sukusoluja, joten toisen koiraan jälkeläiset kertovat nimen omaan naaraan taipumuksista.
3: Samoin ongelmia teorialle tuli mustasukkaisuudesta. Monen lajin koiraat vahtivat naaraitaan mustasukkaisesti. Ne eivät ole sen sijaan yrittämässä iskeä uusia naaraita, vaan pitäytyvät vanhoissa. Seksuaalinen kilpailu johtuukin siitä, että naaraat ovat kevytmielisiä. Ja esimerkiksi mustasukkaisuus on evolutiivisesti järkevä valinta vain jos naaraat harjoittavat syrjähyppyjä. Yksiavioinen ja kranttu naaras ei tekisi mustasukkaisuudesta toimivaa lisääntymisstrategiaa. Jos naaras on siveä ja yksiavioinen, mustasukkaisuus on voimavarojen tyhmää kohdistamista.

Syitä on monia: Bateman toki laski yksittäisen siittiön ja munasolun määrät, mutta se ei suinkaan ollut kaikki. Häneltä unohtui kokonaismäärä: Esimerkiksi kasvit joutuvat tuottamaan paljon siitepölyä, ja monet sienieläimet joutuvat tuottamaan valtavia määriä siittiöitä. Syynä on se, että ajalehtivat siittiöt tuskin ainutkaan kohtaa munasolua. Siksi lisääntymisen varmistamiseksi on tuotettava valtavasti siittiöitä. Ja niiden kokonaismäärä on vaikuttava panos. Ihmisetkin tuottavat runsaasti siittiöitä suhteessa munasoluihin. Määrän ja laadun kilpaillessa, se, kumpi on halvempaa, riippuu paljolti tilanteesta ja olosuhteista.

Mutta tietenkin tähän liittyy "mutkan kautta" muitakin asioita. ("Rivo luonto" sisältää jännittäviä asioita.)

Miehuuteen ei siis riitä ihmiselläkään se, että "riisuu housunsa". Naaras saa etuja moniavioisuudesta(polygamia) montaa reittiä:
1: Tyytymätön naaras kun voi vaihtaa koiraaseen, joka hoitaa puuhat paremmin, tai panostaa enemmän vaikkapa jälkeläisten hoitoon. Tämä naaraiden moniavioisuus korostuu myös sitä kautta, että isäehdokkaat voidaan saada panostamaan jälkeläistenhoitoon. Jälkeläisillä on kuitenkin koiraiden geenejä, joten niistä kannattaa pitää hieman huolta. Etenkin jos niiden määrä on vähäinen. (r -strategiassahan tuotetaan paljon poikasia ja niihin ei panosteta, kun taas K -strategiassa tuotetaan muutama jälkeläinen ja tätä sitten hoidetaan tarkasti.)
2: Lisäksi naaras voi tavoitella etuja spermakilpailun kautta, tällöin naaras parittelee lukuisten koiraiden kanssa ja tätä kautta urokset tällä lajilla joutuvat panostamaan enemmän siittiöiden tuotantoon. Kun usea koiras on hedelmälliseen aikaan tekemisissä lisääntymisasioiden kanssa, näistä hedelmällisin on todennäköisimmin jälkeläisien isä. Toisaalta jos syntyy useita poikasia, niin on mahdollista että kaikilla on eri isä, ja tätä kautta jälkeläisillä on enemmän variaatiota.
___2.1: Spermakilpailun yksi erikoinen seuraus on "koiraan epävarmuus". Eläimillä ei ole isyystestejä. (Tosin ei ihmisilläkään se helppoa ole: Testin pyytäminen on ns. "epäluottamuksen osoitus". Tosin niin on sen antamatta jättäminenkin..) Näin esimerkiksi pronssijassana -linnuilla naaras perustaa haaremin, jossa se parittelee kaikkien koiraiden kanssa. Se hyppää koiraalta toiselle, ja koiraan vaihtoehdot ovat joko hypätä vieraissa ja olla hoitamatta munia, jolloin jo saavutetut jälkeläiset tuhoutuvat, ja tilalle saadaan vain joko ei ketään, tai toinen yhtä epärehellinen pronssijassana -neitokainen. Tai sitten hoitaa munia. Koiras hoitaakin jälkeläisiä ruokimisen ja hautomisen ajan, eikä se tämän aikana luonnollisesti ehdi parittelupuuhiin. Naaras haaremeineen saa siis neljä kertaa enemmän jälkeläisiä, kuin naaras joka olisi yksiavioinen.
_____2.1.1: Tosin epävarmuuskin saa koiraat kehittämään erilaisia strategioita. Esimerkiksi rautiaisilla syntyy tuke, jolloin ensimmäiset varmistavat isyytensä (tosin tämän vuoksi rautiaisille on kehittynyt myös tapa nokkia edellisen sementit pois. Eli kaksi strategiaa, joista ensimmäinen tekee jotain ja toinen poistaa edellisen. Yhteenlaskettuna tämä lähestyy sitä kuin kumpaakaan ei olisi. Evolutiivisesti ajatellen tämä ei kuitenkaan ole "turhaa työtä" vaan ominaisuuksista on ollut hyötyä tietyissä olosuhteissa.) Tämän lisäksi rautiaiskoiraat ovat keksineet toisenkinlaisen tilanteeseen sopeutumisstrategian: Koiraat osallistuvat poikasten hoitoon sen verran, miten paljon ne ovat parittelleet poikasten emon kanssa.

Naaraalla on kaiken kaikkiaan useita syitä olla moniavioinen. Esimerkiksi seuraavia:
1: Koiraiden siittiöt loppuvat.
2: Monet lajin koiraat ovat steriilejä.
3: Sen muilla seksikumppaneilla on huonoja geenejä, tai ne ovat rumia.
4: Jälkeläisten muuntelu on olosuhteiden tai muun syyn takia tärkeää.
5: Se haluaa syötävää tai apua jälkeläisten hoidossa.
6: Se kilpailuttaa siittiöitä spermakilpailussa.
7: Se haluaa synnyttää hämmennystä siitä, kuka on jälkeläisten isä ja tätä kautta sitoa useiden koiraiden voimavaroja jälkeläisten hoitoon.

Naaraiden seka -avioliitto ei siis ole mikään toimintahäiriö tai patologia. Naaras joka käy vieraissa, ei ole välttämättä "sairas".

Toisaalta moniavioisuus ei ole aina järkevää: yksiavioisuus(monogamia) on tiettyjen ehtojen vallitessa viisas: Karkeasti sanoen yksiavioisuudesta on oltava hyötyä sekä koiraalle että naaraalle. Muussa tapauksessa vähintään toinen puolisko "käy vieraissa".
1: Tosin tämä voi syntyä hieman yllättävilläkin tavoilla Esimerkiksi hyvä vaimo -teoriassa naaras rajoittaa vikittelymahdollisuuksia sillä, että kun kaikki naaraat ovat pakkomielteisen uskollisia puolisoilleen, ei vieraisiin hyppäävä koiraskaan saisi puolisoa.
___1.1: Tämä taas viittaa siihen suuntaan, että jos naiset ovat tiukan yksiavioisia, ei uroskaan panosta turhaan vikittelyyn. (Batemanin periaate ei tässä kohden toteudu.) Tosin tämä teoria on yksityiskohta ei pääsääntö: Se, että naaras tarvitsisi koiraan apua, jotta jälkeläiset eläisivät voi toki sitoa koiraan auttamaan jälkeläisten hoidossa, sitoo koiraan auttamaan, mutta itse asiassa se ei pakota naarasta olemaan uskollinen puolisolleen. Siksi esimerkiksi paksuhäntäoravamakeilla uskottomuus on yleistä, vaikka koiraat hoitavatkin jälkeläisiä ahkerasti ja sitoutuneesti. Kuitenkin jos naaraat ovat yksiavioisia vankkumattomasti, strategia on yksi mahdollinen tapa saada koiras sitoutuneeksi.
2: Toinen syy on se, että kumppanin löytäminen on vaikeaa. Tällöin kun "jostakusta saa kiinni, siitä ei kannata päästää irti." Vaihtoehtona on tällöin oman lisääntymisen riskeeraaminen, joka on niin suuri että se peittoaa mahdolliset toiset löytyneet puolisot ja näiden kanssa saaneet jälkeläiset. "Liian epätodennäköistä riskeihin nähden". Tämä voi syntyä esimerkiksi vaaran kautta: Jos naaraan saaminen vaatii vaikka vaarallista matkaa, kannattaa pysyä saman puolison kanssa. Mutta jo lajin harvinaisuus voi olla riittävä tekijä. Ja tietenkin sukupuolitauditkin ovat osa riskiä. Riskejä voi siis tulla montaa reittiä.
3: Aggressiivisuudellakin on tietty suhde yksiavioisuuteen. Sillä yksiavioiset lajit ovat tavallisesti sellaisia että ne vahtivat puolisoitaan. Ne ovat siis aggressiivisia muita samaa sukupuolta olevien kanssa. Toisaalta myös aggressiivisuus aikaansaa yksiavioisuutta: Jos joku on naaraan X kanssa ja on aggressiivinen, tämä tuottaa riskejä; Vaikka laji ei olisi yksiavioinen, niin tilanne jossa joku näkee että naaraan luona on vihainen uros, niin siitä seuraa se, että riskejä ja tappelua on luvassa jos naarasta käy hurmailemassa. Naaraan löytyminen alkaakin vaatimaan sitä seikkailua. (josta kohdassa 1.2 muistutettiin.) Tätä kautta aggressiivisuus ja mustasukkaisuus ruokkivat yksiavioisuutta, joka taas ruokkii mustasukkaista aggressiivisuutta.
4: MAD -teoria (Mutually Assured Destruction) taas toimii niissä tilanteissa, joissa jälkeläisten hoito epäonnistuu jos kumpikaan vanhemmista luopuu hoidosta. Näin jälkeläiset sitovat molemmat vanhemmat yhteen, ja seurauksena on yksiavioisuus. Tämän tapainen syy on esimerkiksi monilla sarvinokkalajeilla. Niillä naaras muurautuu puuhun, suojellakseen pesää munarosvoilta. Koiras taas ruokkii sekä naarasta että poikasia muninnan aikana. Naaras ei taatusti puun sisällä harjoita syrjähyppyjä, mutta koiraskaan ei voi vain lähteä livohkaan, koska muuten sen jälkeläiset kuolevat. (Ja muutkin naiset ovat puun sisällä. Pirulaiset. ~ "Hyvä vaimokin" nostaa tässä vaihessa päätään, erikoisella tavalla.)

Ihmisillä seksuaalivalinnan suuntaa ei ole niin helppoa luokitella, kuin voisi luulla. Sillä yleensä koristautuminen on nimen omaan seksuaalivalinnan kohteen ominaisuus. Tätä kautta naisten meikkaaminen on merkki siitä että miehetkin valitsevat. Tällöin mies ei vain juokse jokaisen naisen perässä. (Miehet myös pitävät tietyistä piirteistä enemmän kuin toisista.) Ennen taas miehet olivat koristeellisia. Muodillakin on tässä suhteessa paljon tekemistä. Selvää on kuitenkin se, että ihmiset, sekä miehet että naiset, ovat jossain määrin mustasukkaisia. Ja jokaisella on enemmän "oma kulta" tai ainakin "valittujen muutaman joukko". Syrjähyppyjäkin tapahtuu. Toisaalta ihmisillä avioliittokäytännötkin vaihtelevat. Osassa kulttuureista ollaan selvästi yksiavioisia, kun taas esimerkiksi haaremit ovat tunnettuja "ulkomaan ihmeitä". Yhteisöt, joissa yhdellä naisella on useita koiraita taitaa kuitenkin olla melkoisen harvinainen tilanne.

Ihmisten käyttäytyminen näissä asioissa on melko kompleksista, joten ei siitä sen enempää. Jokainen voi omalta osaltaan miettiä omia, puolisonsa, sukulaistensa ja muiden strategioita ja käytöstä.

Kilvenkäytön perusasiat.

Kilvenkäytössä olennaisin asia on se, että kilpi rajoittaa vastustajan toimivia hyökkäyslinjoja. Tätä kautta taas voidaan paremmin arvioida, mitä hän tekee, ja näihin voidaan reagoida. Tätä kautta edut ovat valtavia.

Perusstrategia on suojata keskilinja kilvellä. Toinen voi lyödä kilpeä pois tieltä, ja etenkin niitä kilpiä joita pidetään vain keskeltä kiinni ja joita ei ole tuettu käsivarteen voidaan tätä kautta kääntää. Mutta tämä voidaan estää tukemalla kilven reunaa omaan miekkaan. Tällöin reuna saa tukea samaan tapaan. Ja kun olet suojannut keskilinjan, sinulla on avoinna reitti toisen puolustuksen läpi. Sitä voi käyttää hyväksi ja sen estäminen on vaikeaa.

Jos toisellakin on kilpi varusteena, tilanne tietenkin muuttuu vaikeammaksi.'Yritän valottaa näiden perustekiikat piirroksin. Vaihtoehtoina kilven kanssa on monia, mutta tässä kohden keskityn niistä kahteen. Oletan että miekkailija on perinteiseen tapaan oikeakätinen, eli hän pitää kilpeä vasemmassa kädessä. Asento on meleeseen sopiva. Jos suojaudutaan ammuksilta, kilpi on luonnollisesti mahdollisimman paljon edessä. Tässä kuitenkin ideana on suojata eri tavalla:
1: Vasemmanpuoleinen kilpisuojaus. Tällöin kilpikäsi on eteenpäin. Se antaa mahdollisimman suuren suoja -alueen. Toisin sanoen kädensija on "sisällä" ja kilven "vaakunapuoli" on ulospäin. Kilven reuna osuu käteen (kuin se olisi kahdella remmillä kiinni, tosin ilman sitä.) Tämä on passiivinen, "valmis asento".
2: Oikeanpuoleinen suojaus, jossa kilpikäsi menee rinnan yli oikealle puolelle. Kilven vaakunapuoli on taas keskilinjaltasi ulospäin ja kädensija on sisäsuunnassa. Kilven reuna on kyljessä. Kilven antama suoja -alue ei ole yhtä edessä. Tämä on "aktiivinen" asento. (Ja jos kilpi olisi kahdella remmillä kiinni, tätä asentoa ei voisi tehdä.)

Koska kilpi suojaa hyvin ja sitä voi siirtää hyökkäyslinjojen tielle, tärkein tehtävä on tietysti estää tätä toimintaa. Näin itse saadaan tehtyä jotain. Jos toinen pitää vasemmanpuoleista asentoa, on syytä ottaa aktiivinen ote, ja kääntää iskevästi oikeanpuoleiseen asentoon. Tällöin viet kilvellä keskilinjan ja estät toisen kilpeä suojaamasta, koska voidakseen päästä kilvellään keskilinjalle, tämän olisi saatava kilpi kulkemaan kilpesi läpi, ja se ei onnistu koska materiaalisten kappaleiden läpi ei mennä, ja kilven ulkoreunaa on suojattu miekan terällä. Tässä prosessissa syntyy aukko toisen puolustukseen, joka käytetään hyväksi. Jos toinen yrittää iskeä aukosta, jonka olet vaivalla rakentanut, käännä kilpi takaisin - sinä voit tehdä sen, koska sinun kilpesi reunalla on avoin kulkureitti keskelle, hyökkäyslinjalle. Kun teet näin, torjut tämän iskun. Samalla saat aukon toiselle puolelle, ja tästä voit lyödä läpi. Kaikissa esimerkeissä iskut kohdistuvat joko toisen miekkakäteen tai keskivartaloon tai päähän.

Jos taas toinen yrittää tehdä sinulle tuota edellä mainittua, tilanne muuttuu hieman. Silloin sinun on vaihdettava kilven puolta välittömästi. Tällöin toisen isku menee ohi. Tässä vaiheessa tilanne olisi muuten "yhtä hyvä", mutta sillä erotuksella että vastustajasi on lyönyt, joten hänen iskusa on tehty. Sinä sen sijaan voit käyttää miekkakättäsi vapaasti. Ainut hyökkäyslinja, joka on käytännössä mahdollinen ja nopea on iskeä kilpien "kohtausreunan yli" jolloin pääset lyömään toista päähän.

Tästä ja hieman edistyneemmästäkin keskikokoisen kilven käytöstä on melko valaiseva esimerkkivideo:
hammaborg talhoffer variations for viking shield and sword.

Indeksi

Jalostamisessa pyritään valitsemaan parhaita eläimiä. Tämä taas täytyy voida arvioida jotenkin. Perinteisesti tätä on tehty siten, että on valikoitu yksilöitä, joiden jonkun ominaisuuden tulos ylittää tietyn rajan. Monen ominaisuuden kanssa on voitu toimia siten, että joko monen ominaisuuden on ylitettävä jokin raja, tai sitten on riittänyt että yksi ominaisuus on ollut riittävän hyvä. Näissä tulee tietysti erilaisia edistymisvauhteja. Samoin montaa ominaisuutta on voitu lähestyä sitä kautta, että ensin on jalostettu yhtä ominaisuutta ja sitten sen jälkeen vaihdettu keskittyminen toiseen ominaisuuteen.

Näiden lisäksi on indeksit. Ne ovat tärkeitä menettelytapoja. Ideksien periaate on se, että ominaisuuksille annetaan painoarvo. Ja kun nämä lasketaan yhteen, saadaan tulos jota käytetään arvioinnissa. Näin ominaisuuden laatu ja määrä saavat tietynlaisen kokonaisarvon:
I=b₁(X₁-μ_X1)+b₂(X₂-μ_X2)+...+b_N(X_N-μ_XN)* b = painoarvo, johon vaikuttaa (1) ominaisuuden haluttavuus, esimerkiksi sen antama taloudellinen hyöty, eli kuinka tärkeää kehittäminen on (2) ominaisuuden heritabiliteetti eli se, kuinka lujasti se on geeneihin sidottua, vähän geeneihin sidottua ei kannata kehittää yhtä lujasti vaikka se olisi muuten tärkeäkin (3) ominaisuuden arviointivarmuus, eli kuinka luotettava arvio on, mahdollisesti epäluotettavia tuloksia ei kannata pistää keskiöön (4) geneettiset korrelaatiot eli minkä geenien kanssa se kuuluu yhteen (5) fenotyyppiset ominaisuudet, eli mihin ulkoisiin ominaisuuksiin se on kytköksissä.
* X_? = Tarkasteltavan ominaisuuden nro:? mitattu tulos
* μ_X? = Miten ominaisuus X? on suhteessa verrokkipopulaatioon, eli keskiarvoon.

Toisin sanoen indeksissä korostuu tavoite, kuten politiikka ja talous, ja niiden määrittämät tavoitteet sekä genetiikka. Samalla voidaan jalostaa montaa ominaisuutta kerralla siten että edistyminen on mahdollisimman nopeaa.

Indeksien kannalta ongelmallisena on tietenkin se, että jalostus vie aikaa. Siksi esimerkiksi lyhytaikainen maatalouspolitiikan muutos tai kuluttajien muoti -ilmiö voi vaikuttaa kukkaroon, ja siihen liittyvä ominaisuus on geeneihin vahvastikin sidottu, mutta sitä ei silti jalosteta, koska kyseinen politiikan vaikutus kestää liian lyhyen aikaa. Siksi indeksien osuvuuden kannalta pitäisi voida ennustaa politiikan muutoksia. Lisäksi tässä käy sellaisia erikoisia asioita, että jos indeksin laskennassa oleva politiikka muuttuu, saman eläimen genetiikka ei muutu, mutta sen geenejen arvoa kuvaava indeksi muuttuu. Tavallaan näin pitääkin olla, mutta tavallaan se on hieman erikoista. Jos politiikan arvioinnissa ja kuluttajan kulutustottumuksien arvioinnissa onnistutaan kohtuu hyvin pitkällä tähtäimellä, ongelmia tämän suhteen ei kuitenkaan ole.

Kun arvioita tehdään vielä syntymättömille jälkeläisille (Siinä missä "I" kuvaa valmista indeksiä, ennusteiden ylle yleensä liitetään "hattu" [^], eli jos puhutaan koko indeksin ennusteesta, merkitään "î"), on tärkeää kuinka hyvin ennuste pitää paikkaansa. Tässä on kolmea vaihtoehtoa: (1) se on harhaton, jolloin siinä voi olla paljon hajontaa, mutta niiden keskiarvo on kuitenkin hyvä. (2) harhainen tulos taas on hajonnaltaan pieni. Tulokset keskittyvät, mutta niissä on kuitenkin jokin vika keskiarvon kohdalla, jolloin keskiarvo on systemaattisesti väärin. (3) täydellinen taas on hajonnaltaan pieni että keskiarvoltaan oikea.

Yleensä tulosta tarkennetaan ottamalla enemmän tuloksia, mittaamalla tarkemmin, ottamalla käyttöön sukulaisten tiedot eli sukulaismatriisien käyttö sekä parantamalla mittaamisen luotettavuutta sekä korjaamalla systemaattisia virheitä.

Kun eläinten jalostusarvoja käsitellään, siinä eläinten arvokkuutta tuotannolle täytyy voida arvioida. Melko usein tarvetta on myös tilalta toiselle siirtämiseen. Kun toimitaan yhden tilan sisällä, paremmuusjärjestys on tietenkin selvä. Riittää että halutut ominaisuudet laitetaan "kellokäyrälle", eli katsotaan miten ominaisuudet eroavat ja katsotaan myös kuinka paljon ne eroavat.

Kuitenkin, kun tilan eläimet laitetaan absoluuttisiksi poikkeamiksi ja suhteellisiksi prosenttiosuuksiksi, tilalta toiselle vertailu häiriintyy: Esimerkiksi epärehellinen tapa olisi ottaa tilalle tahallaan muutama oikein huono eläin. Niiden käyttäminen laskisi keskiarvoa, jolloin parhaimmat eläimet näyttäisivät paremmilta: Ne ovatkin nyt enemmän keskitasoa parempia, ja niiden suhteellinen paremmuuskin nousee. Toinen vanha menettely oli saada jälkeläisarvostelu näyttämään paremmalta siten, että lehmälle valittiin vain huippusonneja. Näin sen vasikat näyttivät keskivertoa paremmilta, jolloin lehmä näytti hieman paremmalta kuin mitä se oli.

Sukulaisuusmatriisin käyttö estää tämänkaltaista toimintaa: Jälkeläisten tasossa otetaan myös sonnin jälkeläisten keskiarvo huomioon, ja monet muut sukulaisuussuhteet painotettuna siinä suhteessa, miten ne ovat geneettisesti sukulaisia. Näin kaikki eläimen sukulaisuussuhteet saadaan esille. C.R. Henderson kehittikin 1972 BLP -menetelmän. Hänen mukaansa se oli paras (Best) lineaarinen (Linear) ennusteeksi (Prediction), koska se johdetaan maksimoimaan indeksin ja todellisten arvojen välinen korrelaatio. Samalla se minimoi ennustetun jalostusarvon ja saavutetun jalostusarvon välisen eron. BLP:ssä perushavaintona käytetään mittauksia, jotka ottavat huomioon monia systemaattisia häiriötekijöitä.

Lineaarinen menetelmä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että havaintoja kuvaava tilastollinen malli rakennetaan siten, että se muodostuu tekijöistä, jotka yhteenlaskien saadaan lopullinen tulos.

Henderson suositteli käytännön arviointiin astetta mutkikkaampaa BLUP -menettelyä. Harhattomuus (Unbiased) merkintä tuli siitä, että havaintoja korjattiin niihin liittyvien ympäristötekijöiden suhteen. Harhattomuus BLUP:in kohdalla tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että indeksien odotusarvo, eli keskiarvo, on sama kuin jalostusarvojenkin. Käytännössä tämä tehdään hyödyntämällä erilaisia käsittelyjä ympäristötekijöiden suhteen. Tämä toteutuu vain jos systemaattiset tekijät voidaan selvittää. Jos tätä ei voida tehdä, ennuste ei ole harhaton, koska yksittäisen eläimen jalostusarvo riippuu myös osittain siitä ympäristöstä (karja, tila, ruokinta etc.) jossa se elää.
1: Käytännössä harhattomuus varmistetaan : Jos ajatellaan että polveutumisennusteet ovat keskimäärin samat, kuin eläimen lopullinen tuotos, voidaan ennuste - toteutuneisuus -tarkastelulla nähdä kuinka tarkasti ennusteet osuvat oikeaan. Samalla arvosteluvarmuutta voidaan tarkistaa; Siihen vaikuttavat yleensä (1) Aineiston määrä, missä suurempi määrä informaatiota antaa paremman tuloksen. (2) periytymisasteen suuruudessta ja tietorakenteista. Jälkeläisarvostelujen arvosteluvarmuus riippuu yleensä tehollisesta tytärmäärästä, eli alkuperäisestä tytärmäärästä vähennetään ympäristövaikutusten määrittämiseen vaadittavien tytärten määrä.

Se on suoran vertailun menetelmä, koska informaatio eläinten paremmuusjärjestyksestä verrataan ympäristötekijöiden kanssa vertaamalla karjojen sisällä vaikuttavia ympäristötasojen muutoksia. BLUP erosi yksinkertaisista valintaindekseistä, koska indeksi perustuu kesiarvoista laskettuihibn suhteellisiin tuotoksiin, kun siinä taas ympäristövaikutukset arvioidaan ottamalla jalostusarvojen vaikutus huomioon. Henderson kehitti arvioon sekamalliyhtälöihin perustuvan ratkaisun, joka salli suuremman aineiston käytön:
Y=Xb+Zu+eb=vektori tuntemattomista ympäristövaikutuksista.
u=vektori jalostusarvoista.
X ja Z taas ovat matriisimalleja, joiden avulla yhdistetään havainnot oikeisiin ympäristöarvoihin ja jalostusarvoihin.

Eli yksinkertaisesti sanoen BLUP:issa lasketaan jalostusarvot valintaindeksikaavalla laskemalla havainnoista, joita on korjattu ympäristötekijöillä. Tämän ymmärtämisessä on tärkeää, että jalostusarvojen kovarianssi saadaan eläinten välisen sukulaisuuden kautta. (G= A σ²_u)
Sukulaisuusmatriisin laskeminen olisi yleisesti vaikeaa, mutta laskemiseen tarvitaan vain sen käänteismatriisi, jonka laskeminen on helpompaa. Yleensä BLUP -laskennassa ikään kuin automaattisesti otetaan sukulaisuusmatriisit mukaan käsittelyyn. Kuitenkin pelkän perintisen indeksin pohjalta arvostelua voidaan tehdä. Syynä on luultavasti se, että BLUP -arvostelun yksi yleisimmistä käytännön sovelluksista on yksilö eli eläinmalli, jossa tuotoksen tehneen eläimen oma jalostusarvo on mukana arvostelussa, ja tämän käyttö on mahdollista vain jos ottaa mukaan eläinten väliset sukulaisuudet.

Tilastollinen malli on kuitenkin erikoistapaus yleisemmästä mallista, jossa havainnot voivat olla eri ominaisuuksista samoilta tai eri eläimiltä. Monen ominaisuuden mallit mahdollistavat eri ominaisuuksille erilaisten heritabiliteetit ja varianssit antavia tuloksia. MT-BLUP -mallissa on otettu huomioon myös ominaisuuksien välisiä perinnöllisiä ja ympäristöllisiä yhteyksiä. Tämä parantaa arvosteluvarmuutta, koska geenien yhteisvaikutustakin tulee otettua huomioon. Usein arvostelumenetelmien kehittelyssä yritetään kaikkien ominaisuuksien käsittely MT -BLUP -mallilla, koska valinta yhdessä ominaisuudessa voi vaikuttaa muualle, ja se johtaa arvosteluvirheeseen toisaalla. Esimerkiksi jos hyvät emakot karsitaan emakkosikalasta ensimmäisen poikimisen jälkeen, kertyisi poikimavälistä havaintoja vain niille sioille, joilla on hyvä hedelmällisyys. Kun tämä yhteys otetaan huomioon, kuten MT-BLUPissa tehdään, voidaan ottaa huomioon yhteydet ja saada oikeat arvot. Toinen menetelmän antama etu on se, että kokonaisjalostusarvon määritys on helppoa kun yhteydet on otettu huomioon jo niiden arvoa laskettaessa. Monen ominaisuuden arvostelut ovat kuitenkin laskennallisesti työläitä; Jos lasketaan kahta ominaisuutta kerralla, laskentatehoa vaaditaan jo kolminkertainen määrä. Toinen ongelma on korrelaatioiden selvittämisen puutteet. Virhe tässä arvioinnissa vie luotettavuutta lopputuloksesta.

Koiran karvat

"Niiden ihmisten silmissä, jotka näkevät meidät ensimmäistä kertaa... olemme tavallisesti vain yksi yksittäinen piirre, joka pistää silmään ja määrittää tekemämme kokonaisvaikutelman. Näin siis lempein ja järkevinkin ihminen voidaan, jos hänellä on viikset... nähdä ikään kuin pelkästään noiden isojen viiksiensä muodostaman lisukkeen kautta, toisin sanoen sotilaallisena tyyppinä, joka vihastuu helposti ja on toisinaan väkivaltainen - ja sellaisena häntä kohdellaan."
(Friedrich Nietzsche, "Morgenröte" suom. "Aamunkoitto", sivu 381)

En ole Nietzschen ajatusten seuraaja. Kuitenkin Nietzschestä on hyvä kirjoittaa jotain. Jotain muutakin, kuin mitä hänestä usein kirjoitetaan. Sillä hän on yksi niistä ihmisistä, joiden näkemyksiä on kenties ymmärretty eniten väärin. Suuri osa hänestä sanottua on pelkkää propagandaa.
1: Toki Nietzsche on röyheä ja hyökkäävä kirjoittaja, jonka herjojen ja kiukun sävyttämää tekstiä on vaikeaa lukea, etenkin jos ei pidä ns. kaikin puolin sivistymättömästä tekstistä ; Hänen tyylinsä ei niinkään perustele, vaan käyttää enemmän tyyliä, liioittelua ja painostusta vaikuttamisen keinona. Hän vihaa. Hän käyttää voimakkaita herjaavia ilmauksia. Joukko, keskinkertaisuus ja suuri osa kulttuurista edustaa hänelle pahaa, huijausta, joka pakottaa heikot seuraamaan ja yrittää murskata ne jotka eivät tottele. Hänestä ne voitaisiin tuhota. Hänen tekstissään on jonkin verran esimerkiksi naisvihaa, ja isompi määrä raivoa uskontoja kohtaan.

Yritän nyt kuitenkin lähestyä asiaa "positiivisen kautta". Moittimiseenkin varmasti löytyy joskus aikaa, mutta tämä hänen "pehmeämpi puolensa" on minusta priorisoitava, koska "If I don't do it - no one will."

Nietzsche ei juurikaan puhu todellisuudesta tai ota sen luonteeseen kantaa. Hän on elämänfilosofi, hän ei siis kerro mitä tiede on, tai tee metafyysisiä kannanottoja todellisuudesta. Tosin hänen kohdallaan on vaikeaa sanoa tuleeko hänen tekstinsä ottaa peräti vain filosofian osaajan kirjoittamana kirjallisuutena, eikä edes elämänfilosofiana. Itse edustan sitä näkemystä, jonka mukaan kuppa on kirjoittanut paljon Nietzschen kirjoihin.

Siksi tämänkaltainen lähestymistapa ei toimi. On otettava jotain muuta.

Aatelähtökohdan kannalta Nietzschen suhde hänen seuraajiinsa on kaikkea muuta kuin yksinkertainen : Kuka on tärkeämmässä asemassa, hänen seuraajansa vai se, mitä mieltä hän itse mahdollisesti oli erilaisista asioista. Nietzschen seuraajilla kun on kannanottoja, ja häntä voidaan tulkita monella tavalla. Tässä on itse asiassa vastakkain se asia, jonka kanssa kristinuskon käsittelyssä joudutaan jatkuvasti olemaan:
1: Voidaan aina sanoa, että jos kristitty murhaa, hän ei ole seurannut uskontoaan. Samoin moni Nietzschen nimeen toiminut on itse asiassa vastannut hyvin ali -ihmisen eri määritelmiä. Tällöin voidaan sanoa helposti että seuraaja "ei ole ymmärtänyt oikein". Vaikeutena tässä on se, että sekä kristinuskon että Nietzschen näkemyksissä on erittäin paljon tulkinnanvaraisuutta. Siinä, missä kristinuskossa on kiistaa siitä, onko ihminen luonnostaan hyvä, eli likimain onko ateisteillakin omatunto, jota kaikki voivat seurata riippumatta asenteesta itse uskontoon, vai onko ihminen perisynnin alla, eli jos hän seuraa tunteitaan, hän seuraa alhaisia ja syntisiä viettejään ja tekeekin pahaa. Nietzschen kohdalla taas esimerkiksi on epäselvyyttä siinä, mitä kuuluisa "Jumala on kuollut" -kohta tarkoittaa. Sen sanoja on kuitenkin hullu. Mutta ei tiedetä, onko hän hullu siksi, että hän on ateisti, vai hullu sen vuoksi että yhteiskunta, joka tässä tapauksessa oli uskonnollinen, määrittelee hulluuden "yleisen mielipiteen mukaan".
2: Toisaalta kun puhutaan aatteista ja ideologioista, pitää aina seurata myös sen vaikutuksia. Jotta voisimme sanoa onko jokin ideologia hyvä vai paha, puhutaan vaikutuksista. Siksi ei voida erottaa "aatetta" ja "sen seuraajia", koska ilman aatetta ei ole seuraajia, eikä ilman seuraajia ole kuin kuollutta kirjainta. Tätä kautta käy niin, että jos seuraajat eivät kykene noudattamaan sen arvoja, kyseessä on käyttökelvoton ideologia. Siksi jos esimerkiksi uskonnon nimissä tehdään paljon pahaa, se kertoo tasan tarkkaan siitä, että uskonnossa on riskejä. Riskejä esimerkiksi siihen, että sitä voidaan liian helposti käyttää tekosyiden lähteenä esimerkiksi sotimiselle, noitavainoille ja niin edes päin. Samoin Nietzschen seuraajat, etenkin nie jotka ottavat hänet erityisen vakavasti, ovat yleensä aika "erikoisia" samaan tapaan kuin monet, etenkin jutun vakavasti ottavat, uskovaiset ovat "hihhuleita".
3: Ideologiat kehittyvät, eikä alkujuurista puhuminen yleensä ratkaise, kun ideologia kerää "vakiintuneita käytäntöjä" tai vähintään tulkinnat muuttuvat ja osa vanhoista näkemyksistä osoittautuu matkan varrella vääriksi tulkinnoiksi. Siksi on väärin väittää että jokin aatteen edustaja on jotain mieltä vain siksi että aatteen alkuperäinen keksijä on ollut jotain mieltä. Systeemit kuitenkin muuttuvat.

Tämän vuoksi on vaikeaa katsoa asiaa. Nietzschen itsensä suhtautuminen massavoimaan on tärkeää. Kuitenkin natsit esittivät kannattavansa hänen oppiaan yli -ihmisestä. Mutta heidän Yli -Ihmisensä ei kuitenkaan ollut Nietzschen yli -ihminen. Sillä kuuluminen ja tottelu olivat natsismin rakennusainetta. Toinen merkittävä asia on tietysti se, että natsit rakensivat systeemin mytologisen rakenteen päälle: Philippe Lacoue-Labarthen ja Jean-Luc Nancyn "Natsimyytti" käsittelee ideologiaa, jossa natsismi asetti sosiaalisen ja poliittisen toiminnan ytimeen myytin, jonka varaan rakennettiin "SS/SAksalainen identiteetti". Tämän vuoksi Nietzscheä syytetään usein rasistiksi. Häntä on kuitenkin vaikeaa nähdä rasistisena, ellei sitten mainita hänen taipumustaan saksalaiseen itseinhoon. Hän esimerkiksi kutsui sisartaan "antisemitistiseksi hanheksi" tämän juutalaisvihan vuoksi.

Yritän siksi lähestyä asiaa hieman toista reittiä. Itse näen Nietzschen ennen kaikkea kriitikkona.

Hän tuhoaa kolmea pääasiallista kantaa, ja esittää niiden tilalle toisenlaista suhtautumistapaa. Kysymys voisi ollakin: Mitä Nietzsche inhoaa? Tällöin tulee kolmen kohdan lista.
1: Nihilismi, arvottomuus. Nietzschen Übermench kuitenkin on omien näkemystensä puolesta taistelija. Arvojen puolesta taas ei voi taistella, jos niitä ei ole. Usein ymmärtämättömät, asiaan tutustumattomat tai vain propagandaa aiheesta lukeneet, liittävät Nietzschen nihilismiin kannattajana. Toki Nietzsche kulutti aikaa ja voimavaroja nihilismin käsittelyyn. Hänhän kuitenkin yllytti ylittämään sen. (Samaan tapaan hän moittii ja ruoskii paljon kristinuskoa. Harva silti pitää häntä kristittynä..)
2: Schopenhauermaista vaikeuksien välttämistä ja pessimismiä, jossa ajatellaan että vaikeudet ovat paha asia, ja oikea tapa elää on estää vaikeuksia ja "minimoida eläminen ja riskit". Schopenhauer vältteli mukavuuksia, koska niiden tavoittelu tuottaa tuskaa. Schopenhauerhan vältti ensisijaisesti vaikeuksia, eikä suinkaan halveksinut iloa sinällään, mutta hänen mielestään maailma ei vain toiminut niin. Hänen elämäntahtonsa esimerkiksi liitti yhteen epäsopivia pareja, jotta syntyisi normaaleja lapsia eikä hirviöitä. Näin puolisot olisivat aina toisilleen epäsopivia ja tätä kautta parisuhteista tulisi aina onnettomia. Eli hän pessimisminsä vuoksi ajatteli että mukavuuksien tavoittelemattomuus on sama asia kuin tuskan välttely. Schopenhauer pyrki tämän vuoksi tuskan minimointiin, ei onnellisuuden maksimointiin ~ "tyydytys on harhaa, ja siksi viisaan tulee välttää tuskaa eikä etsimään nautintoa." Nietzsche taas näki, että vaikeuksien voittaminen voi olla nautinnollista, hedelmällistä. Tyydytys ei olekaan harhaa. Alain de Bottonin "Filosofian lohdutukset" kertookin (s. 195) kuinka Nietzsche oli nuoruudessaan Scopenhauerin kannattaja, mutta muutti mieltään ja hänen tunnetuksi tullut suhteensa vaikeuksiin syntyi kun "Napolinlahdella vuonna 1876 lokakuun lopulla hänet valtasi uusi, täysin epäschopenhauerilainen luottamus olemassaoloon." Minun näkemykseni mukaan Nietzsche ei siis ollut mikään masokisti, joka korostaisi pelkkää puhdasta kärsimystä tai tuskan toisille tuottamisen tärkeyttä. Tämän pitäisi olla selvää, koska
___2.1: Yli -ihmisellä on selvästi intentio. Hän pyrkii jotakin kohti, ja saavuttaa yrittämällä ja ponnistelulla potentiaalisna. Tälläisellä on oltava suunta. Pelkkä tuska itsessään ei johda kohti potentiaalia. Sen sijaan yli -ihmisessä intentio on mahollista vain jos ymmärtää sen kuilun sen välillä mitä toivoo olevansa ja sen välillä mitä on. Tämän eron tajuaminen tuottaa tuskaa, ja on raskasta. Kultivoitunut kuitenkin taistelee jotta kuilu pienenisi.
___2.2: Yli -ihminen taisteli vaikeuksia vastaan. Siksi pelkkä kärsimys ei ole riittävä syy - onhan lannistuminenkin vaikeus, eikä Nietzsche sitä kannattanut vaan vastusti! Nietzsche vain mainitsi ääneen sen, että kehittyäkseen on myös kohdattava vaikeuksia. Eli hän uskoi kuten Schopenhauer että vaikeudet ja saavutukset kuuluvat yhteen. Mutta hänen tapansa reagoida tähän asiaan oli täysin päinvastainen. Nietzshen ylle liitetään usein mukavuuden vihaamisen kaapu. Suurelta osin tämä onkin totta. Mutta hänkin korostaa, kuinka vaikeuksien voittaminen tuntuu jopa paremmalta kuin pelkkä "paloturvalliseen kaappiin lukittautuminen". Miksi Schopenhauer vältti haluja ja mukavuuksia? Koska hän tajusi saman, mitä Nietzschekin pitää tärkeänä. Nimittäin sen, että niiden tavoittelusta seuraa tuskaa. Heidän tapansa suhtautua tuskaan ja vaikeuksien voittamiseen oli vain päinvastainen.
3: Perinteinen syyllistämiskulttuuri. Perinteinen jaottely "Hyvä-Paha" on Nietzschestä huono, koska se leimaa ihmisen. Tätä keinoa käytetään paljon instituutioiden, pääasiassa Nietzschen kohdalla kristinuskon, toimesta ajatussensuurina. Jos et ole samaa mieltä, olet paitsi väärässä, olet myös paha. Kun sen sijaan korostetaan "vahva-heikko", se korostaa ihmisen tekoja ja asenteita, jotka ovat enemmän pintaa. Ihminen on tätä kautta "hyvän ja pahan tuolla puolen". Yli -ihmisen luonne on siksi se, että ihmisen on suotavaa nimen omaan rakentaa itse käsityksensä arvoistaan, eikä sen sijaan tukeuduttava perinteisiin, keskivertoihin vakiintuneisiin käsityksiin, tai vanhoihin selityksiin ja teorioihin ja vaikkapa Jumalasta. Eli perinteisesti vaikeaa ellei mahdotonta sanoa että "ihminen olisi muuta kuin ajatustensa ja tekojensa summa" ja esimerkiksi kristinuskon kannanotto siitä että "rakastaa syntistä mutta vihaa syntiä" on tätä kautta ristiriitainen, koska ihminen on heille moraaliltaan sidottu siihen mitä mieltä hän on asioista. Nietzsche pyrki juuri tämän sidonnan "tuolle puolen". Ja hänen kannanottonsa on tulkittava tässä näkökulmassa.

Eli Yli -ihminen on vaihtoehto joka paikkaa näiden kolmen lähestymistavan ongelmat: Nietzschen vahva-heikko -jaottelua ei pidä missään tapauksessa sekoittaa hyvä-huono -ajatteluun. Se on itse asiassa lähempänä taitavuutta. Sen ideana on se, että perinteinen tapa luokitella ihmisiä ei toimi. Hyvä kun on sekä oikeassa, että moraalisesti vahva. Huonoon taas liittyy paitsi osaamattomuus, myös väärässä olo. Tätä hän kritisoi. Sen sijaan vahva-heikko -luokittelussa katsotaan vain, miten taitava ihminen on. Tämä on tavallaan askel kohti sitä, että ei keskitytä ihmiseen vaan siihen miten hän toimii. Se on siis ikään kuin ad hominemin, ihmisiin ja tunteisiin vetoamisen ja vastaavien poistaminen moraalista. Se on tavallaan myös is-ought -ongelman hyväksymistä. (Asioiden olemassaolosta ei voida sanoa miten niiden pitäisi olla, joten tavallaan tämänkaltainen luokittelu on vain moraalin mielipiteistämistä.) Nietzsche ei siis eräällä tavalla puhu "yli -ihmisessään" itse asiassa lainkaan moraalista siinä mielessä, miten sitä normaalisti puhutaan. Hänen kannanottonsa on, että vahvuus, eli taitavuus, vaatii aina uhrauksia, aikaa, vaivaa, harjoittelua. Ja siitä seuraa ongelmia, kuten perheen uhraamista työlle, ja muiden kateutta. Ja sen sisällä on kilpailua. Hän sanoo likimain vain että "taidot eivät tule ilmaiseksi".
1: Tässä olennaista on se, että se on erilainen kuin "perinteinen arvojärjestelmä". Siksi esimerkiksi "hyvä-paha" -luokittelun käyttö siihen on hieman ongelmallista. Sillä esimerkiksi olisi väärin sanoa että Yli -ihminen pitäisi kärsimystä "hyvänä". Päin vastoin, "hyvä-paha" -ajattelustahan pitäisi nimen omaan irrottautua, joten yli-ihminen tuskin ajattelee asiaa "ihan noin".
2: Oikeastaan Nietzsche ei anna mitään "ohjenuoraa", paitsi sen että jokaisen on itse valittava tiensä ja taisteltava vaikeuksia vastaan jotta voisi saavuttaa omia tavoitteitaan ja ihanteitaan. Hän itse ei pitänyt kristinuskosta, mutta tosiasiassa kristittyjen historiasta löytyy monta sen ihailemaa sankaria, jotka täyttävät ehdottomasti yli -ihmisen kaikki määritelmät. Moni marttyyri on muiden mielipiteistä ja painostuksesta huolimatta julistanut kristinuskon sanomaa, jota on pitänyt oikeana, vaikka ilmapiiri on ollut heitä vahvasti vastaan. (Kukaan ei sano että marttyyrikuolema olisi "omasta asenteesta kiinni", joka ei liittyisi kärsimykseen.) On hyvä huomata, että Nietzsche ei olisi voinut järkevästi edes antaa mitään ohjenuoraa, koska hänen tavoitteenaan ei suinkaan ollut tuottaa häntä itseään seuraavia ali-ihmisiä.

Tämä tulee hyvin esiin esikuvien kautta:

Hänellä oli muutamia tärkeitä esikuvia: Hän mainitsee itse esikuvinaan Abbé Ferdinando Galianin, Henri Beyle Stenhallin, Montaignen ja Goethen. Heissä Nietzsche näki paljon arvostettavaa:
1: Heitä yhdisti kunnianhimo, arvokkuus, äly, luovuus, uteliaisuus, aktiivisuus, kekseliäisyys, rohkeus, huumorintaju, elämänmyönteisyys, ja luonteenlujuus.
2: Heitä yhdisti se, että he ottivat elämän ilon ja huumorin kautta. Heillä kaikilla on selvä "pimeä puoli", joka ei ole murtanut heitä vaan silti he kaikki olivat tunnettuja iloisista luonteistaan. Suurin osa heistä tanssi ja oli sukupuolisesti vireitä. Heillä oli mustaa huumoria, pessimististä mutta ilkikurista naurua.
3: He kaikki olivat maailmanmiehiä, matkustelivat paljon ja ottivat osaa monenlaisiin asioihin. He eivät sulkeutuneet kammioihinsa.
4: Heiltä puuttui hurskastelu, mukautuminen, kaunaisuus, eivätkä he sievistelleet ja näytelleet hienompia kuin olivat.
5: Jokainen esikuvista harjoitti myös taiteita. Luominen ja taiteellisuus olivatkin Nietzschelle tärkeitä. Taiteellisuudella oli elämälle suuri arvo: "Taide on suuri elämän kiihoke" , kuten hän kirjoitti "Epäjumalten hämärä" -kirjassaan.
Itse katson että Nietzschen esittämät malli -ihmiset voivat olla jopa parempi keino lähestyä sitä, mitä Nietzsche näki yli -ihmisyyden olevan. Hän itse ei välttämättä itse ollut sellainen, eikä välttämättä kokenut olevansa sellainen itse. Ja joka tapauksessa nämä ihanteet voivat kertoa siitä, minä hän asian näki. Ehkä ihanteet kertovat enemmän, koska me voimme uskoa joskus johonkin jota emme pysty seuraamaan. Ja kun tällöin epäonnistumme, emme vaihda itseämme toiseen, joten emme valitse tällöin itseämme vaan vain olemme, epäonnistumisestamme huolimatta. Mutta ihanteemme valitsemme itse, jos ihanne on huono, emme ota häntä ihanteeksi. Ei siis tarvitse olla lehmä voidakseen nauttia maidosta ja osatakseen arvostaa sitä.

Nietzsche arvosti heitä, koska he olivat kohdanneet vaikeuksia, ja löytäneet elämän, niistä huolimatta ja niiden kautta ; Taideteosta ei voi tehdä ilman kokemuksia. Korkea asema vaatii valtapeliä ja vaivaa. Kukaan ei ole ensimmäisellä kerralla suuri rakastaja. Alussa haparoidaan ja myöhemmin onnistutaan. Näin "Iloisen tieteen" fraasi toteutuu "Mielihyvä ja mielipaha ovat nuoralla yhteen sidottuja niin, että joka tahtoo saada mahdollisimman paljon toista, täytyy saada mahdollisimman paljon myös toista."

Nietzsche - masokisti elämänvihaaja?

Nietzshce on tulkintani mukaan jopa yllättävän elämänmyönteinen ; Hän ei korostanut kärsimystä sinällään. Esimerkiksi kateus voisi lannistaa, ja lannistuminen on kärsimystä. Mutta lannistunut ei ole yli -ihminen. Schopenhauerilainen pessimismi ja vaikeuksien välttäminen on itse asiassa juuri tälläistä lannistumista, joten siinä onkin mukana paljon tuskaa. Yli -ihminen sen sijaan kateudesta huolimatta jatkaa näkemystensä esittämistä. Juuri haasteiden edessä lannistumattomuus oli Nietzschestä suurta.
1: Siksi olenkin sitä mieltä että esimerkiksi Pekka-Eric Auvinen oli ali -ihminen nimen omaan Nietzshcen omassa tulkinnassa. Hän masentui kiusaamisen edessä, eikä nähnyt jatkamisen olevan mahdollista. Vaikeudet johtivat hänet laajennettuun itsemurhaan. Lopputulos on kuolema, joka taas tarkoittaa sitä että hukkaa potentiaalinsa sen sijaan että käyttäisi voimansa jonkun asian luomiseen, edistämiseen. Kuoleman jälkeen taistelu loppuu. Itsemurha on tätä kautta äärimmäinen lannistuminen, pakotie.
___1.1: Sen sijaan Nietzsche korosti itsekasvua, ja sitä että jos haluaa kehittyä, vastassa on luultavasti paljon opettelua ja työtä, ja onnistumista seuraa vaikeuksia, kuten esimerkiksi kateutta. Siksi menestyäkseen on kestettävä vastustusta ja vaikeuksia; Kärsimys ei hänelle ole pelkkä "oma asenne", vaan se että ihminen luonnostaan on sosiaalinen ja siksi reagoi esimerkiksi häneen kohdistettuun kateuteen ja panetteluun. Myös aatteellinen pahaksi leimaaminen satuttaa jokaita ihmistä, joka ei ole psykopaatti. Siksi ongelmat tuottavat kärsimystä. Siksi on jotain kestettävää. Ei siksi että masokismi olisi kivaa tai itsearvoisesti tärkeää, vaan sen takia että esim. kateus on jotain, josta ei päästä eroon.
___1.2: Ja ali -ihminen käyttää kateutta sortaakseen parempia, sen sijaan että kateus olisikin päämäärä, ihanne, johonkin johon tähdätä koska se on "enemmän kuin itse" ja jolla on jotain jota "itsellä haluaisi olevan". Kun ihmien siis seuraa sydäntään ja kestää vaikeuksia, eikä vain kestä niitä, vaan kiipeää eteenpäin, niin silloin ja vain silloin hän on Übermench.
2: En yksinkertaisesti usko että Nietzschen olisi unohtanut myötätunnon, rakkauden, suvaitsevaisuuden ja muut vastaavat asiat. Hän vastusti kristittyjä, koska nämä edustivat indoktrinoituja lampata, joista ideologian kannanottoja ja mielipiteitä mitä moninaisemmissa asioissa metafysiikasta etiikkaan piti joko myötäillä tai oli paha. (Tosin minäkin olen melko vahvasti sitä mieltä että jos kykenee pitämään Helvettiä sellaisena, jonne on "Hyvä" laittaa ihmisiä, hän on spekuloimassa sillä keitä ja miten ihmisiä saisi lynkata.) Nietzsche ei myöskään kiellä intohimoa. Päin vastoin. Yli -ihminen on hyvinkin intohimoinen olento.

Mutta kun puhutaan Nietzschestä, voi olla että käsittely kertoo enemmän siitä miten tulkitsen kirjallisuutta ja miten suhtaudun ideologioihin ja muihin ihmisiin. Tosin sama sopinee lähes kaikkiin, jotka Nietzscheä käsittelevät. Ehkä häntä voidaan vain tulkita. Ehkä se on jopa sitä, mitä hän tavoitteli?

Luonto ja sen osa.

Materialismi on näkemys siitä, että maailma on perimmäisesti ainetta. Tämän vastakohtainen näkemys on idealismi, jossa ajatellaan että maailma on pohjimmiltaan henkeä. Molemmat näistä näkemyksistä ovat monistisia, eli ne uskovat että maailmalla on yksi tietynlainen muoto, jota kaikki pohjimmiltaan on : Tämä tarkoittaa sitä, että joko materialismi on ateistista eli esittää että Jumalaa ei ole. Tai sitten Jumaluus tiivistyy johonkin avaruusolentojen tapaiseen fyysiseen olentoon. Tällöin luominen ei toimisi yliluonnollisilla ihmeillä, vaan hienostuneella teknologialla. Tosin ero näiden kahden välillä on yllättävän häilyvä silloin, kun teknologian luonne on tuntematon ja avaruusolennotkin "jossain muualla".

Materialismi on yleensä mekanistinen. Eli toisin sanoen sen piirissä asioita selvitetään syy-seuraussuhteiden kautta. Idealismissa on usein tapana korostaa teleologisia ja intentionaalisia syitä, eli tavoitteiden ja päämäärän sekä tarkoituksen kautta.

Materialismin varhaisimpia muotoja edustaa Leukippoksen ja Demokritoksen näkemykset. Heidän keksintöään oli atomismi, eli idea siitä että todellisuus muodostuu pienistä jakamattomista atomeista. (Fysikaaliset atomit sen sijaan voidaan jakaa, mutta atomistisen ajattelun alkuperäistä ideaa lähempänä ovatkin kvarkit tai jos ne ovat jaettavissa, niiden pienimmät osaset. Fysiikan atomit ovat siis erilaisia kuin nämä atomismin atomit.)

Materialismi sai jonkin verran suosiota, ja esimerkiksi epikurolaiset olivat materialisteja. Ajatus menetti suosiotaan, kun kristinuskon edustama henkinen todellisuus nousi tärkeämmäksi elementiksi. Tällöin vallalla oli joko idealismi tai sitten dualistinen näkemys, jossa maailma oli sekä aineellinen että henkinen. Valistusaikana materialismi kuitenkin sai melko paljon suosiota.

Pohjimmiltaan sen arvo korostui siinä, että ajateltiin että luontoa voidaan ymmärtää muutenkin kuin nojatuolissa istumalla ja mietiskelemällä. Tähän ensimmäisen askeleen tosin teki jo Descartes dualisminsa kanssa: Hän kun lähti siitä, että on (1) se, mitä on ja (2) se mitä tiedetään ja voidaan tietää ja nämä eivät välttämättä ole sama asia. (Descartes tosin ajatteli että Jumala ei huijaisi, vaan antaisi järjen valon vaikuttaa siten että ihminen voisi tietää kaiken. Mutta hän kuitenkin teki epäilystä tärkeän elementin, ja laski varman varaan olemisensa. Vaikka mitä hallusinaatioita laitettaisiin mieleen, niin silti hän olisi jossain määrin olemassa, koska hän ajattelee.) Tosin Descarteskin kannatti rationalismia, eli ajattelutapaa, jossa nojatuolissa istumalla voidaan selvittää mitä voimme tietää. Kuitenkin epistemologian ja metafysiikan erottaminen jatkokehittyi empirismin suuntaan: Eli pelkkä "on loogista että" muuttui "voi ollaksi", ja että jos luonnosta haluttiin tietää, luonnolta tuli myös kysyä asiaa kokeellisesti. Tämä taas johti siihen että luonnon tutkiminen oli tärkeää. Kun materialismissa ajateltiin myös ihminen osaksi luontoa, tämä johti siihen että ihmisenkin toimintaa voitiin ymmärtää empiiristen menetelmien kautta.

Esimerkiksi de La Mettrie kirjoitti "L'Homme Machina" (~ihmiskone)-kirjassaan että dualistinen ajattelu oli väärin. Ihminen oli kone, ja tahtokin oli vain koneen yksi osatoiminta. Syynä oli se, että aineellakin oli kyky paitsi olla staattisesti paikallaan, myös kyky liikkua. Kirja "L'Homme Plante" (~ihmiskasvi) Myös havaintokyky oli mahdollista koska aine reagoi toiseen aineeseen. Näin ihminen voi reagoida ympäristöön samaan tapaan kuin kasvitkin reagoivat ympäristöön vaikka niillä ei ole sielua. Erot ihmisen ja kasvin välillä olivat vähittäisiä, eivätkä edustaneet täysin erilaista asiaa. Myöhemmin esimerkiksi Marx antoi materialismille uutta pontta, koska hänestä yhteiskunnan toiminta tuli ymmärtää sen tuotantovoimien eli aineellisen maailman kautta. Hänen seuraajiensa ajattelussa taas korostuu emergentti materialismi, jonka mukaan esimerkiksi ihmisen mieli on toki aineellinen, mutta aine saa aikaan eri koostumuksissa uusia ilmiöitä, jotka ovat "enemmän kuin osiensa summa". Näin esimerkiksi atomi itsessään ei sisällä tavoitteita, mutta kun atomit järjestyvät aivoihin, ne vuorovaikuttavat toisiinsa mutkikkaasti ja näin syntyy tavoitteellinen toiminta, jossa esimerkiksi eri vaihtoehtoja punnitaan.

Nykyisin materialismi on vaikuttanut etenkin mielenfilosofian puolella. Merkittävin asia materialismissa on nimittäin sen kannanotto mielen suhteesta todellisuuteen. Siinä on olemassa mielen ulkoinen todellisuus, jota voidaan lähestyä. Samoin se esittää että mielen toimintaa voidaan tutkia tieteellisin menetelmin. Tosin sen kriitikot ovat sitä mieltä että aineellinen selittäminen poistaa sen, mikä tekee esimerkiksi tunteista henkilökohtaisia, elämyksellisiä ja kokemuksellisia. Tosin näiden kriitikkojen onglemana taas on se, että hekään eivät ole keksineet objektiivista tapaa tutkia subjektiivisuutta. Ja itse asiassa moni heidän edustamansa näkemys esittää että jako subjektiiviseen ja objektiiviseen on keinotekoinen. Tällöin on vaikeaa sanoa miksi asiaa ei voisi tutkia siinä missä muuta tahansa, ja miksi se toimisi niiden kohdalla vähemmän hyvin.

On hyvä huomata, että materialismi kannattaa syyseuraussuhteiden miettimistä, ja korostaa tieteellistä lähestymistapaa. Mutta tämä ei tarkoita että muut näkemykset eivät voisi kannattaa niitä. Toisin sanoen luonnontieteellinen tutkimus ei ole väistämättä materialistista, se ei vain ole materialismin kanssa ristiriidassa. Kuitenkin myös dualisti, Jumalaan uskova, agnostikko ja monen muun vastaavan näkemyksen kannattaja voi luottaa luonnontieteelliseen menetelmään ja vaatia että tieteellisesti selitettävät asiat on selitettävä mekanistisesti syy-seuraussuhteen kautta. Esimerkiksi hartaasti uskovakin voi olla sitä mieltä että Jumala on sellainen, josta tiede ei vaan voi tietää, ja että tieteellinen systeemi vain perustuu syy - seuraus -suhteiden ymmärtämiseen. Vääriä "=" -merkkejä liitetään tässä kohden todella usein.

Miksi filosofiaa tehdään miekalla?

Filosofia on tuskastuttavan vaikeasti rajattava aihe. Sitä voidaan lähestyä monelta erilaiselta kantilta. "Voittamatonta strategiaa" ei tunnu olevan. Kaikessa on hyvää ja kaikessa on huonoa. Niiden riskiarviointi on siksi tärkeää. Mutta jokainen pudonnee sudenkuoppiin, ainakin silloin tällöin.
1: Ensinnäkin sitä voidaan kuvata deskriptiivisesta näkökannasta. Tällöin kuvataan mitä mieltä kukin on mistäkin. Aineistosta tulee historiapainotteista, ja siinä on paljon erilaisia näkökantoja sekä terminologiaa. Syynä tähän on se, että kuvailu tiivistää erilaiset näkemykset teorioihin.
+ Tämä lähestymistapa toimii, jos joku haluaa rakentaa maailmankuvaansa.
+ Tämä lähestymistapa toimii, jos haluaa tutustua erilaisiin näkemyksiin.
+ Tämä näkemys toimii, jos haluaa osallistua väittelyihin. Sillä vaikka itse metodi on neutraali, se kuitenkin tekee sen, mitä vain tehokkaimmat asevarustelut voisivat tehdä. "Tunne vihollisesi". Ja "Tunne itsesi".
+ Tämä näyttää miten ajatukset muuttuvat ja kehittyvät aikojen saatossa, ja miten ne vaikuttavat toisiinsa. Kuvaus voikin tuoda tätä muutosprosessia esiin.
+ Ideavarastot tuottavat aineistoa, jota ei tarvitse itse keksiä. Uusia ajatuksia saa vaikka vanhoja yhdistelemällä loogisella mutta uudella tavalla. Ideoita voi kehittää, eikä koko matkaa tarvitse kulkea itse.
+ Kun käsitteet ja niiden takana olevat laajemmat merkitykset ovat selvillä, vaikeitakin asioita on helpompi lähestyä. Voidaan tutkia asioita halutessa mikroskoopilla, tai kaukoputkella.
- Riskinä on se, että henkilö voi kokea että logiikalla ei ole väliä. Erilaisten näkemysten "salliminen" tuottaa tätä kautta tilaa myös näennäisfilosofialle, ja siinä missä filosofian pitäisi tuottaa hyvää ajattelua, tämä antaakin tilaa huonolle ja perustelemattomalle ajattelulle, kun se mahdollisesti asettaa ne rinnakkain, samanarvoisiksi.
- Filosofia saattaa myös latistua käsitejärkäleiksi, kuolleeksi kirjaimeksi jota vain opetellaan ulkoa kuin sanakirjaa ja vuosilukuja (huonossa) historianopiskelussa.
- Ihmisille saattaa syntyä luulo, että filosofia olisi jo keksitty ja valmis.
- Filosofiasta tulee cherry-picking -varasto dogmien pystyttäjille, kun mille tahansa näkemykselle voidaan poimia kätevästi juuri ne yksityiskohdat jotka siihen sopivat.
- Kysymysten tekemisen ja avointen kysymisen olemassaolon ja löytämisen arvo ja merkitys voi hämärtyä, kun keskitytään siitä mitä mieltä ihmiset ovat jo jostain asioista.
2: Filosofiaa voi lähestyä sytyttävien henkilöiden kautta.
+ Filosofia muuttuu vereksi ja lihaksi, yksilöllisiksi pyrkimuksiksi ja tuo siihen lämpöä ja elävyyttä.
+ Ajattelu tulee läheiseksi ihmisten kautta.
+ Tämä nostaa esiin myös sen, että yksilöllä on suuri vaikutus.
+ Kun filosofiaa tekevät ihmiset, se saattaa innostaa muitakin tekemään samoin.
+ Ihmisiä ei pidetä erehtymättöminä, joten ihmisten sanomisiin voidaan suhtautua kriittisemmin kuin jos sama sanoma otettaisiin jostakin Pyhästä Kirjasta.
- Tässä on riski sankarinpalvontaan.
- Filosofit ovat ehkä olleet ihmisiä, mutta ainakin minä haluan ystävikseni hieman elävämpiä ihmisiä.
- Keskustelu siirtyy myös helposti pois asiasta, eli filosofiasta, jolloin puhutaankin vain filosofian tekijöistä.
3: Filosofia voidaan nähdä muurinmurtajana, joka tuhoaa ja luo tabuja ja myyttejä, hämmentää ja näyttää tietomme luuloiksi. Murskaa tiedon valolla vääriä luuloja, ja yrittää ottaa yhteiskunnan toimintaan osaa, jotta siitä tulisi parempi. Kun esimerkiksi monet feministit korostavat sitä, että tärkeintä ei ole miettiminen vaan maailman muuttaminen.
+ Tätä voidaan käyttää vaikuttamiseen, maailmaan vaikuttamiseen ja se tekee yksilöstä osan yhteiskuntaa.
+ Henkilöt oppivat että filosofia ei ole "todellisuuspakoista", vaan voi päin vastoin olla hyvinkin konkreettista ja kouriintuntuvaa.
+ Ihmiset voivat uskaltaa kyseenalaistaa tabuja.
- Filosofiasta voi tulla itseriittoista vallantavoittelua, politiikkaa, jossa unohdetaan viisaus ja itsekriittisyys ja muututaan koulituksi propagandakoneeksi, joka tabujen murskaamisen sijasta tuottaakin järkäleitä joita opetuslapset voivat sitten opetella.
4: Filosofiaa voidan nähdä elämän näkemysten esiintuonnissa.
+ Ihminen voi miettiä, kuinka epikurolaisuus opettaa nautinnoista, mitä mieltä kristityt ovat etiikasta, kuinka stoalaiset kohtaavat vaikeuksia, kuinka Shopenhauer suhtautuu odotettavissa olevaan katastrofiin hyväksyen sen että onnellisuus ei ollut mukana kuvioissa alunperinkään. tai kuinka Nietzsche opettaa kestämään vaikeudet kuin mies. Ja kuinka Irigaray opettaa tavoittelemaan kunnioittamaan ja arvostamaan, jopa rakastamaan, sitäkin jonka kanssa on erimielinen.
- Filosofia muuttuu välineeksi, jolla haetaan pinnallista "kivantunnetta".

Kun nämä laitetaan yhteen, pitäisi saada aikaan jonkinlainen viettely, innostaminen, kriittisyys, kyky lähestyä asioita. Ja pitäisi miettiä voiko ja jos niin miten ihminen, vaikkapa itse, muuttuu, kun hän jotain asiaa miettii. Pitäisi miettiä, kasvattaako jokin asia henkistä riippumattomuutta. Ja ennen kaikkea: Tuoko asia järjestystä sinne, missä oli ennen kaaosta. Ja tuoko hämmentäviä elementtejä sinne, missä luulimme olevan järjestystä. En voi itse olla korostamatta filosofian "kriittisyyden voimaa". Mullistava idea on hyvä, jos joku sen onnistuu perustelemaan hyvin. Jos tässä onnistutaan, vapaudutaan mielen vankiloista. Ja jos löydämme järkeä sieltä missä sitä ei ole tiedetty, saavutamme tietoa, joka aika monista kuuluu osaksi viisautta, ja jota ilman näkemystä ei voi saavuttaa. Ongelmana on tietysti se, että jos kriittinen koneisto ei toimi hyvin, yritämmekin murskata koko voimallamme sitä tietoa joka on hyvää, ja yritämme rakentaa itsellemme kaikin voimin henkisiä vankiloita.

Tabut nurin, mutta silti kohti yhteyksiä ja kokonaishahmoja.

Ja mikäs tässä kohden muka olisi parempi, kuin miekkailu?
+ Voittamatonta tekniikkaa ei ole. Kaikelle on olemassa vastaisku. Et voi siksi vain ottaa yhtä tekniikkaa ja hioa vain sitä äärettömyyksiin. On otettava kokonaiskuva.
+ Taito rakentuu kaikkien elementtien hallinnasta.
+ Se on eräänlaista kommunikaatiota ja vuorovaikutusta, jossa punnitaan eräällä tavalla ihmisten ajattelutapojen ja reagointitapojen viisautta.
+ Tekniikan voi kirjata viestiin, mutta miekkailemaan voi oppia vain tekemällä.
+ On aina riski siihen, että häviät, ja tämä on pakko hyväksyä.
+ Asiasta syntyy näkemys.
+ On jaksettava hillua. Ainakin miltei joka päivä. Koska muuten, silloin kun sitä vähiten odotat, kävellessäsi kadulla joku kuitenkin tulee ja haastaa. Tai taidot ainakin ruostuvat.
+ Perusteiden ymmärtäminen ei ole itse asiassa kovinkaan vaikeaa, mutta varsinaiseen oppimiseen tarvitaan silti elinikä.
+ Molemmissa tarvitaan rohkeutta pistää itsensä likoon ja suorittaa tiettyjä asioita. Kuten eräs nyrkkisääntö sanoo "You grouch, you die."
+ Tekniikat on tehtävä kunnolla, hyvillä ja siisteillä liikkeillä. Epämääräinen käsien heiluttelu ja hosuminen toimii toki niihin jotka eivät harrasta (filosofiaa tai miekkailua) mutta muiden kohdalla ne saavat aikaan vain sen, että kukaan ei viitsi edes harjoitella kanssasi.
+ Täydellistä miekkailijaa ei ole, mutta kyseessä on selvästi taito, jossa toiset osaavat ja toiset eivät. Filosofiassa ei ehkä tarjota ikuista ja lopullista ja muuttumatonta totuutta, jota ihmiset janoavat, kuten tosielämässäkään ei tule vastaan elokuvista tuttuja voittamattomia tekniikoita. Mutta saisiko silti edes hieman luottamusta?
+ Kaikki oppivat. Koko ajan.
+ Keskustelua ja miekkailua voi tehdä monella tavalla. On ryhmäsotimista, on verisiä kaksintaisteluja, on ystävällismielistä sparraamista. Sopivaa tavaraa löytyy jokaiselle haluajalle.
+ On osattava ja saatava hävitä.
+ On osattava ja saatava oppia häviämisestä.
+ On osattava ja saatava myöntää hävinneensä, ja antaa kunnia sille jolle se kuuluu.
+ Miekkailuun liittyy tietty eleganssi, sekä herrasmiesperinne. Jos ei kunnioita ja ylenkatsoo toista, on jo käytännössä hävinnyt.
+ Miekkailu on kunnioittamista. Sillä toisella on kuitenkin hallussaan ihmiskunnan kenties vaikuttavampia koneistoja, jota on käytetty valtioiden murskaamisessa ja rakentamisessa. (Sekä miekkaa että ajattelua.) Kohtele toista siis siten, että hän ei vittuunnu Teittiin liikaa. Joku päivä hän voi olla sekä sinua parempi, että sisuuntunut hyvällä asenteella, ja halukas näyttämään se.
+ Aiheeseen liittyy historiaa, ja elementtejä jotka selittävät kokonaisuuden. Niidenkin ymmärtäminen tuo uusia näkökantoja.
+ On osattava myös antaa armoa. Koska revanssi on aika usein kuitenkin tulossa.
+ Hyvät taustaideat voidaan jakaa konsepteihin ja periaatteisiin, joiden mukaan ne toimivat. Kuitenkin jokaisen tyyli on ainakin hieman yksilöllinen, koska taito jalostuu omien vahvuuksien ja heikkouksien ympärille.
+ Toisenkin vahvuudet ja heikkoudet on tunnettava, mutta toisaalta joskus voidaan hypätä silti tuntemattomaankin tilanteeseen ja kokeilla miltä matkan varrella oppiminen tuntuu.
+ Miekka on mielikuviensa kautta inspiroiva, jopa cool. Samoin filosofiakin voi olla eräänlainen viettelyskoneisto, joka ohjaa toimintaa. Jutussa yksinkertaisesti pitää olla imua ja asennetta. Kyseessä ovat kuitenkin samanaikaisesti tavallaan sekä turhin että tärkein asia. Joten siitä voi samantien iloita, kuten jostain harrastuksesta jota tekee vain siksi että nauttii juuri siitä, eikä koska se on väline johonkin muuhun. Ja sitä kuitenkin kohtelee sekä tarkkuudella että kunnioituksella, kuin se olisi silti tai juuri siksi erityisen arvokasta.
- Erimieliset voivat muuttua vihollisiksi, jos ei pidä asenteestaan huolta.
- Asiaan tulee aggressiivinen sävy, ja se voi kutsua esiin niitä ihmisiä joita ei kiinnosta filosofia, vaan "väittelyssä voittaminen" , ja lisäksi se voi nostaa esiin näitä piirteitä muissakin.

Kaiken kaikkiaan: Nietzsche teki filosofiaa vasaralla. Se on sentään työkalu ja rakennusväline, jolla on sekä pitkät perinteet että käyttöä yhä tänäkin päivänä. Miekka taas on kamppailuun ja kuolemaan liitettävissä oleva väline, jonka merkitys tänäpäivänä on muuttunut joko kuriositeetiksi tai jonkinasteiseksi viihteeksi, mikä on etenkin sen historiaan sitomisen kautta hieman makaaberia. (Tosin makaaberihan on minua hyvin kuvaava adjektiivi!) Tosin jos vasaraa käytetään asioiden pilkkomiseen, sillä murskataan, ja miekalla tehdään siistimpiä palasiksi lohkomisia, jotka auttavat analysoinnissa.

Alkusyy meidän, joka olet Taivaissa.

"Joidenkin ihmisten näkemykset Jumalasta ovat niin leveät ja joustavat, että he löytävät Jumalan mistä häntä etsivätkin. Kuulee sanottavan, että "Jumala on perimmäinen" ja "Jumala on parempi luontomme" tai "Jumala on maailmankaikkeus". Tietysti kaikkien näiden muiden sanojen tapaan voimme antaa sanalle Jumala minkä merkityksen haluamme. Jos haluaa sanoa Jumala on energia, silloin Jumalan löytää kivihiilen palasta."
(Steven Weinberg, "Unelma lopullisesta teoriasta")

Aloitussitaattini lausuja on nobelin palkinnon saanut luonnontieteilijä. Yllä olevassa hän moittii sitä että Jumalaa määritellään laveasti, jolloin Jumala muuttuu todistetuksi. Ja sitten määritelmään yhdistetään jotain muutakin. Kivihiilenpala voidaan määritellä Jumalaksi valitsemalla outo määritelmä. Mutta kivihiilenpala ei tässä määrittelyssä tietenkään muutu älylliseksi yliluonnolliseksi voimaksi, tai pelastajaksi joka rakastaa ihmisiä ja ihmiskuntaa. Tai tee tälläistä älyä todennäköisemmäksi. Määritelmä tuntuu vakuuttavalta koska Jumalaan liitetään määritelmän ohi turhaa materiaalia.

Teologiassa on ollut pitkään käytössä "causa sui" -päätelmä. Se on Jumalatodistus, joka lähtee siitä, että ajatellaan että kaikella on yleensä oltava syy. Mutta on oltava jokin ensimmäinen aiheuttaja, "liikkumaton liikuttaja", joka on ensimmäinen syy, koska muuten jouduttaisiin etsimään syylle syytä ikuisesti. Ja tätä ensimmäistä syytä kutsutaan Jumalaksi. Tällä ajatellaan että ties kuka olisi tämän vuoksi pakotettu teistiseen kantaan, ja olisi jotenkin Jumalaan uskova.

Tässä argumentissa on kuitenkin vakava heikkous. Se on mielestäni malliesimerkki ns. väärästä analogiasta (false analogy). Tälläisessä argumentissa otetaan jokin kahta kohdetta yhdistävä piirre, ja sitten esitetään että ne ovat tämän vuoksi samanlaisia. Joskus analogiapäätelmät ovat toki käyttökelpoisia, mutta lähes kaikelle voidaan löytää jotain yhteisiä piirteitä. Pelkkä sama piirre ei tee päätelmästä kovin sitovaa.

Tämän argumentin suurin vika on siinä, että se ottaa yhden samanlaisen piirteen: Jumala on teologiassa toki alkusyy. Mutta siinä ei oteta huomioon sitä, että on monia erilaisia alkusyitä. Esimerkiksi Big Bang -hetki katsotaan alkusyyksi, josta kaikki nykyään tapahtuva johtuu. Harva silti kutsuisi Big Bangia Jumalaksi siinä mielessä, mitä Jumalalla yleensä tarkoitetaan.

Yleisestihän Jumalaan liitetään sellaisia ajatuksia, kuin tavoite, persoona, älykkyys, osaava toiminta, mieli ja niin edespäin. Big Bangiin näitä ei liitetä. Ja mielestäni tämä ero on ratkaiseva sen kannalta voidaanko sanoa että jokin on Jumala vai ei. Jumala voi siis olla YKSI alkusyy, mutta olisi väärin sanoa että KAIKKI alkusyyt olisivat Jumala.

Tähän samaan luokkaan sopii tietysti myös monet tulkinnat multiversumista. Useinhan antrooppista periaatetta, eli sitä että universumi sattuu olemaan elämälle sopiva, selitetään sillä, että olisi monta universumia, jotka olisivat ominaisuuksiltaan vaihteleva, ja siksi on universumi jossa elämä on mahdollista. Teologian ystävät sanovat että tälläinen multiversumi on eräällä tavalla "kaikkivoipa". Kuitenkin tässäkin tehdään juuri samanlainen väärä analogia. Itse asiassa juuri samat ominaisuudet hyläten. Multiversumille ei ajatella älyä. (Ja itse asiassa multiversumin ei tarvitse olla niin mutkikas että se olisi "kaikkivoipa" vaan niin mutkikas että se on "paljoon pystyvä".) Tälöin kysymys on pikemminkin se, onko monimutkaisempaa että on "moneen pystyvä" jolla on äly vai sellainen moneen pystyvä jolla ei ole älyä.

Tätä kautta tämän tyypin argumentti on pohjimmiltaan semanttista uudelleenmäärittelyä. Juuri samanlaista, kuin jos minä sanoisin että kaikki gravitaatioon tai heikkoon vuorovaikutusvoimaan tai muihin fysiikassa vallitseviin ilmiöihin uskovat ovat teistejä ja Jumalauskoisia, koska perinteisesti teologiassa on ajateltu että Jumalalla on kyky hallita ja vaikuttaa koko universumissa.

Tämänkaltaisen argumentoinnin suosio ihmtetyttää. Näyttää siltä että uskovaisilla ei ole tapana olla ns. "itsekriittisiä" argumenttejensa suhteen. Tämä käytös ei tietenkään osoita että Jumalaa ei olisi, se ei kumoa Jumalaa. Mutta se kyllä kertoo jotain siitä älyllisen rehellisyyden tasosta, jota jumalatodistusten ystävät harjoittavat.

Minä en osaa vastata onko alkusyy Jumala vai ei, minusta tämän ratkaiseminen ei onnistu, ja oletpa ateisti tai uskova, lopputulos on presuppositionismia, ei evidentialismia. Toisin sanoen aluksi otetaan premissi, että Jumala joko on tai ei ole, ja sitten sovitetaan havaintoaineiston tulkinta tähän alkuoletukseen ja väitetään että tämä jotenkin todistaa sen mikä aluksi oletettiin : Ja ainakaan toistaiseksi premissi ei ole ainakaan minulle ollut mikään validi johtopäätös, vaan ns. kehäpäätelmä. Ehkä siksi olen agnostikko.