Pastaa.

USA:ssa western on ollut suosittu elokuvagenre. Niissä on yleensä selvästi rajattavat hyvät ja pahat. Tunnistamista on helpotettu vielä sillä, että hyvillä on valkoiset hatut ja pahoilla mustat. Sankarit ovat hyveellisiä sankareita, ihailtavia sekä taidoiltaan että moraaliltaan. Pahiksilla taas on enemmän päälukua, massaa ja heidän tapansa eivät ole hyveellisiä.

Italowestern, eli spagettiwestern, taas on 1960 -luvulla alkanut italialaisten tuottama westerntyyli, jota tehtiin pienellä budjetilla. Niissä karjapaimenet puhuivat italiaa - tai jossain tapauksissa englanninkielisellä dubbauksella siten että huulet eivät synkkaa sanojen kanssa, vaan puhuvat italiaa. Niissä maailma oli väkivaltaisempi ja kyynisempi. Esimerkiksi Sergio Leonen "Hyvät pahat ja rumat" -elokuvassa kaikki hahmot ovat melko häikäilemättömiä. Niiden tunnistaminen onnistuu siten että esittelyjaksossa naaman viereen kirjoitetaan kuka on kukakin. Tässä Leonen elokuvassa hyvä ja paha tunnistetaan mustista ja valkoisista hatuista. Mutta toisin kuin USA:laisissa mallineissaan, se onkin niitä ainoita erottavia elementtejä.

Moraalisesti katsoen italowesterneissä on epätasaisemmat ja rosoisemmat hahmot. Sankaruus syntyykin lähinnä taitojen kautta. Tietenkin monessa muussakin lajityypissä sankarin hyveellisyyden lisäksi sankaruuteen kuuluu olennaisesti taito. Ja se, kuka selviää loppuun asti on usein elokuvaohjaajan kannanotto siihen, mikä on hyvää ja pahaa. Mutta italowesterneissä kaikki hahmot ovat tässä sellaisia että puhtaasti hyveellistä sankaria saa hakea melko ahkerasti.

Kuitenkin mielestäni lajityypissä on kysymys "pelkistämisessä". Italowesternin kohdalla pelkistäminen näkyy pääasiassa kahdella tavalla:
1: Visuaalisuutta korostava, liioitteleva kuvasto. Tästä elokvan nähneille vahvana esimerkkinä on vaikkapa "Django". Se alkaa kuvassa, jossa mies raahaa arkkua perässään kävellen. Elokuvassa ammutaan paljon ihmisiä, ja ruumisluku on melkoinen jo ennen kuin arvon herra pääsee arkkuineen kaupunkiin. Kaupungissa arkusta kaivetaan esiin konekivääri ja sillä päästellään pahoja poikia kovasti päiviltä. Elokuvan loppukohtauksessa on visuaalisesti näyttävä kumartelukohtaus. Ristin edessä ollaan polvillaan. Mutta ei katuvana, vaan ristiä käytetään tähtäyksessä apuna. (Tätä tarvitaan kun sankarin kädet on murjottu.)
2: Visuaalisuutta korostava, minimalistinen ja maalaileva kuvaus. Erikoislähikuvat kasvoista ja laajasti maisemaa mukaan ottavat maisemakuvat ovat runsaita. Koiran tien yli kävely, kyräilevät pitkät katseet ja keiton syöminen voivat viedä elokuvasta paljon minuutteja. Asioita tarkkaillaan ja maalaillaan epätavallisen paljon. Syynä on tietysti osittain elokuvien pieni budjetti, mutta siitä ainakin tuli myös tyylikysymys.

Voisi siis sanoa että eräällä tavalla spagettiwesternit ovat sävyltään surrealistisia. Ei siis ihme, että minä tykkään.

Jaksottaisesti tasapainossa.

"What needs to be said now, loud and clear, is the truth: that the theory of punctuated equilibrium lies firmly within the neo-Darwinian synthesis. It always did. It will take time to undo the damage wrought by overblown rhetoric, but it will be undone. The theory of punctuated equilibrium will come to be seen in proportion, as an interesting but minor wrinkle on the surface of neo-Darwinian theory."
(Richard Dawkins, "the Blind Watchmaker", page 251)

Evoluution on ajateltu pitkän aikaa olevan vakaata vähittäistä muutosta. Eli evoluutio kasautuisi askel askeleelta tasaisesti pitkien aikojen kuluessa. 1970 -luvulla tätä tasaisen morfologisen kehityksen näkemystä täydentämään tuli Stephen Gouldin ja Niles Eldredgen punktualistinen malli (engl. punctuated equilibrium), jaksottaisen tasapainon malli.

Pääasiallinen perustelu punktualistiseen malliin on se, että fossiiliaineistossa uudet eläimet ilmestyvät nopeassa ajassa, ja ovat sitten pitkänkin aikaa muuttumattomia.¹ Evoluutiossa on siis nopeita muutoskausia ja hitaita suvantovaiheita.

Teoriassa on seuraavat pääväittämät, jotka tulevat yllättävän harvoin vastaan - ottaen huomioon miten usein se tulee vastaan esimerkiksi internetissä.
1: Luonnonvalinnan luonnetta ja sen eri tyyppien yleisyyttä koskeva esitys. Se lähtee siitä että luonnonvalinnan suuntaava valinta aikaansaa muutosta populaatioissa kun taas tasapainottava valinta karsii sopeutuneissa populaatioissa äärimuotoja, pitäen populaation keskiarvon suhteellisen vakaana. Punktualismissa suurin osa ajasta populaatio on tasapainottavan valinnan alla. Vain harvoin suuntaava valinta ohjaa muutosta, ja silloin kehitys on asteittaista mutta melko nopeaa.
2: Staasien vaihtelu, eli virtaus yhdestä tasapainotilasta toiseen ja sen suhde ympäristöön: Mikäli suuntaava valinta vaikuttaa populaatioon, se yleistää siihen liittyvät ominaisuudet muutamissa sadoissa sukupolvissa. Kun laji taas on päässyt "adaptiivisen maiseman jollekin huipulle" (joko korkeimmalle tai vähän matalammallekin) se jää siihen. Tästä seuraa se että vakaassa ympäristössä on nopeita kehitysvaiheita ja hitaita suvantovaiheita. Lisäksi ympäristön muutokset muuttavat adaptiivista maisemaa, ja nekin voivat johtaa nopean sopeutumisen vaiheeseen. Muun muassa siksi että tyhjä ekologinen lokero on helpompi vallata, koska siinä ei ole kilpailijoita, jolloin "huonommallakin pärjää". Kun pioneerit keräävät adaptaatioita, ne kirivät muiden edelle ja se, että joku uusi laji hyppäisi suoraan sellaiselle tasolle, johon ne ovat tarvinneet useita muutoksia, on tietysti epätodennäköinen. Jostain syystä vain katastrofeihin ja luonnonmullistuksiin liitetyt kohdat ovat ihmisten muistissa. Ehkä siksi että mullistukset ovat kiinnostavia ja yllättäviä, tarinankerronnallisesti vaikuttavia elementtejä. Muutos ei kuitenkaan ole pelkkiin katastrofeihin nojaavaa.
3: Lajivalinnan idea. Tämä ajoittuu etenkin ympäristön muutokseen. Sen aikana syntyy uusia lajeja. (Kun ekolokeroita vallataan ja populaatiot sirpaloituvat ja niin edespäin.) Kaikki lajit eivät selviydy, ja jotkut ovat pitkäaikaisempia ja niistä syntyy uusia lajeja. Tämän takana on evoluutioteorian "vakiona olevat" näkemykset siitä, että ominaisuus yleistyy populaatiossa jos rekombinaatio ei hävitä sitä. Eli se, että ominaisuuden omaavat lisääntyvät runsaasti sellaisten kanssa joilla ominaisuutta ei ole, pienentää ominaisuuden määrää populaatiossa. Lisääntymisisolaatio sen sijaan estää tämän geenivirran.

Hieman yleisimmästä harhaluulosta.

Tätä näkemystä sekoitetaan usein saltationismiin, joka oli gradualismin, eli vähittäisen muutoksen, vastustaja. Saltationismissa oletettiin että syntyy valtavia mutaatioita, jotka muuttavat jotain yksilöä paljon. Nämä "toiveikkaat hirviöt", "Hopeful Monsters" yleistyisivät nopeasti. Punktualismissakin kehitys on kuitenkin ajallisesti hidasta, ja äkillinen ilmeentyminen johtuu geologiasta. Geologisessa mittapuussa 100 000 tai jopa miljoona vuotta on lyhyt aika. Fossiloituminen on harvinaista ja kerrostuminenkin on melko hidasta. Tätä kautta fossiilisto on ikään kuin pikakelauksella näytettyä evoluutiota. Tätä kautta on selvää että punktualismikin perustuu pienien mutaatioiden kertymiseen. Harhaluulo punktualismin saltationistisesta luonteesta voi johtua siitä että Gouldin essee "Return of the Hopeful Monster" on luettu huolimattomasti. Sen otsikossahan on mainittu Richard Goldschmidtin kunniaksi tuo äkillisesti ilmenevä "toiveikas hirviökin". Essee ei kuitenkaan yhdistä punktualismia saltationismiin, koska esseen aiheena ovat geologiset ajanjaksot eivätkä yksittäiset sukupolvet. Gould korosti että evoluutiossa on vaihtelevia nopeuksia, ja hän korosti erilaisten staasien, tasapainotilojen, virtaamista toiseen. Näin esimerkiksi esseessä mainittu fraasi : "major structural transitions can occur rapidly without a smooth series of intermediate stages" voi ymmärrettävästi hämmentää. Kuitenkin tarkkaan lukemalla huomaa että Gould on varoitellut juuri tästä tulkintavirheestä: Hän vihjaa että "hopeful monster" on vain herjaava leima, jonka alle punktualismia vastustavat tasaista morfologista muutosta kannattavat adaptationistit laittavat ajatuksia jotka siihen eivät kuulu. Punktualismista tehdään siis naurettava asioilla jotka siihen eivät kuulu. "Defenders of the modern synthesis have cast Goldschmidt as Goldstein by linking his catchy phrase - hopeful monster - to non-Darwinian notions of immediate perfection by profound genetic change. But this is not entirely what Goldschmidt maintained. In fact, one of his mechanisms for discontinuity in adult forms relied upon a notion of small underlying genetic change."

Nykyisin keskustelu keskittyykin enemmän määriin määristä keskusteluun. Ristiriita on enimmäkseen empiirinen kiista siitä kuinka yleisiä, pitkäkestoisia ja runsaita nopeamman evoluution vaiheet ovat, ja kuinka paljon hitaita ja vakaita sekä pitkäaikaisia muutoksia tapahtuu.

---

1 Tärkeä tähän liittyvä asia on tietysti "puuttuva lenkki" -ajattelu. Puuttuva lenkki tarkoittaisi yksinkertaisesti yksilöä, joka olisi välimuoto, esimerkiksi puoliksi apina ja puoliksi ihminen. Tämä "puuttuvia lenkkejä" kaipaava näkemys on itse asiassa myytti, joka perustuu Haeckeliläisistä näkemyksistä evoluutiosta. Puuttuvia renkaita pitäisi nimittäin löytyä vain jos uusia ominaisuuksia ilmenisi vanhojen päälle. Ja jos takana on selvä jatkumo, jossa suoraviivaisesti astellaan kohti tiettyä tavoitetta ilman "pusikoitumista". Jos muutokset tapahtuvat yksilönkehityksen varhaisvaiheissa ja jos muutokset painottuvat lyhyelle ajalle, välimuotojen löytymistä pidetään epätodennäköisenä. Siksi etsitäänkin nimen omaan kantamuotoja. Niiden ominaisuudet ovat sellaisia joita nykyäänkin tavataan, mutta niillä voi olla myös toisiakin ominaisuuksia. Evoluutiossa ominaisuuksia kun voi kuolla lajien ja yksilöiden mukana. Erityisen tärkeitä markkereita ovat ominaisuudet, joita esiintyy vain tietyillä ryhmillä, ja jotka ovat periytyneet melko tiiviisti kaikille sen jäsenille. Tälläinen on esimerkiksi nila, joka on vain tietyillä ryhmillä. Karvat, tasalämpöisyys, istukka, höyhenet ja muut vastaavat ovat malliesimerkkejä toisista tälläisistä ominaisuuksista. Niitä ei tietenkään ole valittu mielivaltaisesti, vaan ne ovat osoittautuneet "tietyn ryhmän brandiksi" kun kaikkia ominaisuuksia on tarkasteltu.

Filosofit ja tieteilijät.

Jos ajatellaan filosofiaa, sitä voidaan lähestyä "rationaalisen punnitsemisen" kautta. Tiede taas punnitsee myös havaintoaineistojen suhdetta, olipa kyseessä sitten tekstianalyysi, ideologian seuraajien toiminta tai kappaleiden pudottelu tuulitunnelissa.

Ei ole suinkaan pakollista, että toisen tekeminen tarkoittaisi että teet myös toista. Monen mielestä tieteen ja filosofian erottaminen on vaikeaa, mutta aineiston käyttö erottelumekanismina on tieteenteon olennaisin piirre. Tietenkin monet filosofit ovat sitä mieltä että hyvä filosofi ottaa tieteen tulokset huomioon, ja hyvät tieteentekijät noudattavat myös rationaalisuuden periaatteita. Kuitenkin tieteenteossa melko usein tutkimusta korostetaan muiden asioiden päälle voimakkaasti. Tässä kohden voisi ottaa filosofisesti tieteestä kirjoittanutta Gouldia: "Philosophers, sweet as they may be, are most definitely not the "arbiters" of the cognitive structure of science. They are more like interested spectators, running alongside the locomotive of science, playing catch-up in order to figure out what it is doing, and occasionally shouting words of advice to the engineer, who might sometimes nod in interested agreement but is more likely to shrug and ignore the wacky academics with all the longwinded discourses. Personally, I think the philosophy of science is interesting stuff, and can surprise me with insights, but science is a much more pragmatic operation that doesn't do a lot of self-reflection."

Se tarkoittaa sitä että tekemistä ja tutkimista pidetään niin keskeisenä tieteen tunnuspiirteenä, että formaalin tieteen muotoilun katsotaan olevan "kiinnostavia määritteitä ja rajoitteita". (Tosin tietenkin tieteentekijä, joka perustelee testiasetelmalla jotain nojautuu jonkinlaiseen perustelufilosofiaan, jonka varassa metodologia on.)

Voidaan sanoa että ihminen voi filosofisesti (rationaalisesti) ihan luvallisesti tehdä monia asioita jotka rikkoisivat tieteen ominaispiirteitä. Niitä ei vain voi kutsua tieteeksi, tälläisen filosofian kannattaja voi sen sijaan sanoa että hän ei vain luota tieteen oletuksiin. Voidaankin sanoa että tieteen rationaalinen ja testaava puoli on yhdenlaista filosofiaa. Mutta rationaalinen näkemys on laajempi. (Kuten koirat ja eläimet : Kaikki koirat ovat eläimiä, mutta kaikki eläimet eivät ole koiria.) : Filosofiassa on mukana "ei evidenssiperustaiset perustelutavat", jossa nojataan enemmän puhtaasti loogisiin rakenteisiin, sekä oletuksiin jotka sallitaan sen vuoksi että ne eivät ole mahdottomia. Ad hoc -oletuksiakin siedetään paljon enemmän. Tätä kautta filosofia voi käsitellä monia sellaisia asioita, joita tiede ei kykene. Sen avulla voidaan lähestyä myös "eitoteutuneita vaihtoehtoja", ja miettiä onko se ylipäätään rationaalinen. Sen avulla samoihinkin asioihin voidaan saada uusia näkökulmia. Mikä on sen voima.

Tosin sen avulla ei voida aina erottaa "toteutunutta eitoteutuneesta". Mikä on sen heikkous. Karkeasti sanoen filosofian tulokset eivät yleisesti ottaen ole yhtä tarkkoja ja itsekriittisiä kuin luonnontieteen. (Mikä ei välttämättä tarkoita että tiede tarjoaisi tosia vastauksia.) Laajasti sanoen filosofioissa riittää koherenttius. Tieteen täytyy lisäksi kestää mahdollisesti näkemyksen kumoavia testejä. Filosofiassa voidaan vedota yksittäisiin havaintoihinkin, mutta ne eivät silti ole empiirisiä asioita, koska nämä havainnot eivät ole testejen lähtökohtana, vaan pikemminkin jo olemassaoleva rakennusteline, jonka päälle asiat rakennetaan.

Onkin hyvä kiinnittää huomiota siihen, onko näkemys joka esittää itseään tieteenä todella tiedettä, vai onko se monin paikoin samalta näyttävää filosofiaa. (Tai sitäkään. Kaikki näkemykset eivät ole edes ns. "hyvää filosofiaa".) Uskonnoissa suositut Jumalat ovat monin paikoin selvästi filosofista: Filosofihan voi antaa Jumalalle ominaisuuksia joita ei testata empiirisesti. Tieteilijä taas ottaisi Jumalan tutkimuskohteeksi ja asettaisi sen kontekstiin. Eli jos Jumala on vaikka kristinuskon Jumala, sitä tutkittaisiin kirjallisena hahmona, jonka soveltaminen ulkopuoliseen todellisuuteen ei olisi välttämätöntä. Uskovainen taas soveltaa kirjaa todellisuuteen. Tieteilijä yrittäisi tässä sitten rakentaa Jumalaan liittyen vaikka jonkinlaisen spiritronin, Jumalahiukkasen, jolla olisi ennustettavat ominaisuudet ja jota jahtaisi hiukkaskiihdyttimellä ja juttu olisi "kiinnostava mahdollisuus", kunnes se löytyisi. Filosofiassa tämä etsimis ja tavoitteluprosessi ei ole välttämätöntä. Tieteessä se taas on sitä kenties kaikista olennaisinta ydintä.

Logiikka ja todistaminen.

Luonnontieteissähän luotetaan evidenssiin ja matematiikassa ja logiikassa todistetaan. Tästä tietenkin voi tulla harhakäsitys siitä että jos jokin asia "todistetaan matemaattisesti" se tarkoittaa että ilmiö tapahtuu oikeasti. Tai että loogisuus tarkoittaa samaa kuin olemassaolo.

Matematiikka ja logiikka käsittelee kuitenkin enemmän asioiden suhdetta. Eli matematiikka ja logiikka osoittavat että jostain lähtötilasta jossa on joukko valittuja päättelysääntöjä ja perussväitteitä, seuraa jotain.

Aksiooma on tätä kautta tiivistettävissä premissiksi, alkuoletukseksi, todistamattomaksi väitteeksi, joka otetaan vain selviönä, uskon kautta. Aksiooma ei siis ole loogisesti perusteltua. Ja niiden epäily vain "kielletään" päättelyketjussa. Tätä kautta logiikalla voidaan perustella ja todistaa monenlaisia asioita. Voidaan todistaa miltei mitä vain.

Logiikan ja aksioomien suhde "todellisuuteen" on sisi mutkikas: Logiikan avulla ei voida todistaa että perusväitteiden joukko on tosi. Kuuluisaa lausahdusta "Garbage in - Garbage out" (roskaa sisään - roskaa ulos) kuvaa juuri tätä. Logiikan avulla on nimittän mahdollisuus tehdä muodollisesti virheettömiä päättelyketjuja jotka ovat keskenään aivan päinvastaisia : perusoletukset ja säännöthän voidaan valita eri tavoin. Tätä kautta onkin selvää että kelvollisesti muotoillut perustelut jollekin asialle ei todista että päinvastainen olisi väärässä.

Logiikan tehtävänä onkin arvioida onko päätelmän muoto oikea vai väärä. Logiikka siis tarkoittaa "vain sitä" että valituista perusoletuksista todellakin seuraa lopputulos. Logiikka on siis vain työkalu. Päätelmä taas rakentuu valittujen aksioomien varaan. Ja tässä on matematiikan ja logiikan heikkous ja toisalta voima.

Logiikalla voidaan käsitellä kuviteltujakin tiloja "Jos näin ja näin on, tästä seuraa että". Tätä kautta voidaan miettiä keinoja vaikkapa avaruusolentojen todistamiseksi. Mitä alkuoletuksia tarvittaisiin. Tätä kautta tietysti aivan kaikkeen saadaan kaivettua oletuksia. Koska ollakseen looginen, sen täytyy olla yhdistettävissä aksioomiin. Tätä kautta gravitaation taakse voidaan etsiä siinä olevia oletuksia. Näin saadaan selville mihin ollaan sitouduttu. Tai mihin uskomuksiin gravitationistit ovat sitoutuneet.

Toisaalta logiikka on vain järjestelmä joka kertoo että uskomus on koherentti alkuoletusten kanssa. Mutta itse oletukset jäävät todistamatta, eikä niitä vahvisteta logiikalla.

Siksi aksioomeista koostuvaa järjestelmää arvostellaankin usein osana järjestelmää. Tätä kautta sitä ei käsitellä niinkään yksittäisten aksioomien tai päättelyketjujen kautta. Idea perustuu siihen että jokaisen aksiooman perustelu vaatii että tiedetään toisten väitteiden olevan tosia. Me taas voimme tietää näiden olevan tosia vain kuten muutenkin. Siksi on hyvä katsoa minkälaisen toisiinsa nivoutuvan verkon aksioomat muodostavat.

Jotkut ihmiset tietysti vetoavat intuitioonsa perusteluna maailmankuvansa alkuehdoille. Mutta se ei ole luotettava. Gödelin epätäydellisyysperiaatteen mukaan aksiomaattinen syteemi voidaan näyttää ristiriidattomaksi vain laajemman aksiomaattisen järjestelmän sisällä. Tämä tarkoittaa muun muassa sitä että moni matemaattinen ja looginen järjestelmä on aina joko ristiriitainen tai kesken.

Siksi hyvä verkko onkin "virheetön tai vain vähän virheellinen", eli se ei sisällä ristiriitoja omien aksioomiensa kanssa sekä "laaja", eli siinä on paljon verkostoituneita päätelmiä.

Tämä tarkoittaa sitä että joka väittää että hänen maailmankuvansa mahtuu analyyttisen, luokitellun tiedon, piiriin, lopullisesti todistettuna ja varmana tietona, on pakosti väärässä. Tätä ei auta luonnontieteeseen vetoaminen, koska luonnontieteellinen menetelmä itsessään nojaa oletuksille siitä minkälainen on maailman perimmäinen luonne. "Kaiken Teoriakin" perustuisi alkuehtojen varaan. Systeemissä olisi jokin "ulkopuolinen oletus tai oletusjoukko" joka oletettaisiin ja sen sisällä teoria olisi koherentti ja hieno, kattava ja elegantti.

Tätä kautta systeemi palautuu luottamukseen ja luotettavuuteen. Tavallaan kyse ei siis ole "ontologiasta", joka taas on se miten ihminen kokee tilanteen. Kyse on siis enemmänkin systeemin tarkkuudesta, laajuudesta ja ristiriidattomuudesta. Kun kokonaisuutta arvioidaan aksioomien systeeminä, siinä voi olla osia jotka ovat keskeisempiä ja käytetympiä kuin toiset. Ne ovat eräässä mielessä tässä maailmankuvassa keskeisiä ja niitä tuskin muutetaan. Tätä kautta usko gravitaatioon, usko kirahveihin ja usko tonttuihin tai Jumaliin ovat erilaisia. Jos ottaa sisäänsä tieteellisen systeemin perusoletukset (kuten oletuksen siitä että on kokijan subjektiivisen mielen ulkopuolinen kaikille yhteinen maailma) ja pitää niitä "valmiina", on tietysti selvää että toiset ovat siihen paremmin sopivia.

Uskominen olisi parempi korvata sanalla "olettaminen". Matematiikassakin voidaan käsitellä "millä aksioomilla 3+3=1". Tämä voidaan tehdä, mutta se eroaa vakiosta matemaattisesta ajattelusta, eikä sitä pitäisi opettaa esimerkiksi koulussa. Samoin jos väittää että jokin näkemys on "tieteellinen", on perusasiana tietysti se, että tämä väite todellakin on sitä mikä sitoutuu tieteessä käytettäviin aksioomiin. Niitä on tietenkin pakko olla, koska muutenhan tiede olisi sanana merkityksetön.

---

Tämän jutun ovat innoittaneet ne ihmiset, joiden mielestä jotkin asiat ovat vääriä koska niissä on "alkuoletuksia". Tässä innoittajina ovat myös ne, jotka väittävät että he hylkäävät ontologian ja jotka samalla puhuvat "faktoista", "tosiasioista". Se on tarkoitettu niille, joista se että kaikki loogiset näkemykset sisältävät "uskoa" tarkoittaisi että mitä tahansa saisi sanoa, ja että jonkun näkemyksen kieltäminen olisi "vainoamista" ja "puupäisyyttä". Se on tarkoitettu niille, joilla vain muilla on alkuoletuksia. Se on tarkoitettu niille jotka luulevat että heidän maailmankuvansa on ehyt, virheetön ja valmis. Sen innoittajina ovat myös ne, joista oman näkemyksen looginen todistaminen on vastatodiste erimielisille ja/tai joita jonkun mielipiteen edustajien huono argumentaatio vahvistaa oman näkemyksen oikeudellisuutta. Ennen kaikkea se kuitenkin kohdistuu niihin, jotka rakentavat pelkän abstraktien matemaattisten teoreemien joukon, jonka avulla määrittelevät omilla ehdoillaan abstraktin matemaattisen todellisuuden, ja jotka sanovat että tämä hänen luomansa todellisuus on reaalitodellisuutta, joka kaikkien on pakko hyväksyä. Eli: Tämä on tarkoitettu kaikille ihmisille.

Ruuhka ja sukulaisten sekoittaminen.

Tänä viikonloppuna istuin paljon autossa. Istuin, koska en osaa ajaa. Piti olla monessa paikassa. Ja tietenkin asioita unohtui, ja niitä täytyi noutaa. Ja ajoitukset oli luonnollisesti tehty arvioiden perusteella, joita tehtiin muun muassa ylinopeutta ajavien tietoihin perustuen. Tätä kautta voidaan päästä ruuhkaan.

Ruuhkahan tarkoittaa oikeastaan kahtaa asiaa. (1) On paljon autoja. Tämä on tietenkin vain "välttämätön mutta ei riittävä ehto". Tarvitaan lisäksi lisäehto (2) Tapahtuu jonottamista.

Jonottamiskohta on "filosofisesti" tärkeä, koska iso määrä autoja voisi vain edetä sujuvasti. "Käytännön tasolla" se on miltei automaattinen seuraus, koska aina joku autoista hidastelee, tukkii kaistan. Tai ajaa hiljaa ohituskaistalla. Jonottamistilanne seuraa automaattisesti kun autoja on tarpeeksi, koska teillä on tietty "vetokyky". Eli jos autoja pistetään tiet täyteen, niitä voi edetä vain tietty määrä autoja. (Koska autoilla on tietyt nopeudet joita ei voi lain -ihmisten tai fysiikan- mukaan ylittää.) Tätä kautta tietä voidaan joutua leventämään - tai oikeastaan niitä levennetään, tehdään useampia kaistoja.

Yhdessä ruuhkien käsittelytavassa käytetään apuna kaaosteoriasta otettuja elementtejä, joissa pienet muutokset alkutiloissa aikaansaavat suuria muutoksia. Tämä onkin selvää, koska esimerkiksi jos auto A jarruttaa vaikka siilin vuoksi, sen takana oleva auto joutuu hidastamaan myös, tai tulee kolari. Molemmissa tapauksissa takana oleva liikenne joutuu kohtaamaan esteen. Jos kolaria ei tule, ruuhkan aiheuttaja ei itse jää aikaansaamansa tulppaan. Hauskana esimerkkinä tälläisestä "sattuman synnyttämästä tulpasta" on se, kun menin kerran Hyvinkäälle erääseen paikkaan autokyydillä. Kyyditsijä valitsi sivutien, koska päätiellä oli ruuhkaa tietyön vuoksi. Tie oli pieni ja kapea ja suora ja eteen tuli leikkuupuimuri. Ne kulkevat aika hiljaa. Ja tie oli pitkä. Meni pitkän matkaa ennen kuin paikka jossa mahtuu kääntymään löytyi.

Ruuhkat voidaan nähdä myös suhteessa ihmisten odotuksiin. Tässä avainasemassa on reitinvalinta. Jos kaikki luulevat että tietty reitti on lyhyt, liikenne voi kulkea sitä pitkin ja syntyy ruuhkia jotka hidastavat kulkua. Jokin toinen reitti voi samanaikaisesti olla aivan autoton ja sitä pitkin voisi päästä nopeammin perille.

Ruuhkassa on on eräänlainen yhteismaan tragedia. Koska tiet ovat vapaassa käytössä, ei kenelläkään ole yksittäisoikeutta siihen. Sen sijaan muu voi käyttää sitä hyväkseen. Siksi tienkäytössä oleva "opportunistin riski" on pieni: Monesti käy niin että jos ei itse käytä jotain tien osaa, joku muu käyttää. Moni tietääkin minkälainen ruuhka syntyy, kun sekä varsinainen kaista että ohituskaista täyttyvät ja molemmissa on yksi hidastelija. Takana tulevien on pakko hidastaa tai tulee kolari.

Tietenkin näitä kaikkia yritetään estää liikennesuunnittelulla. Liikennevalot estävät kolareita että antavat "pysyviä virtauksia", jossa ei risteyksessä ensin opportunistisesti odoteta että milloin saadaan hetki, josta seuraa hidastusta ja nopeutusta sisältäviä "ruuhka -aaltoja". Leveämmät tiet, ja tieverkon parantaminen tarjoavat lisääntynyttä kapasiteettia ja vaihtoehtoisia reittejä.

Kun taas itse katsoin ruuhkaa, ne näyttävät hauskoilta. Esimerkiksi työpaikan taukopaikan ikkunasta näkyy alamäkeen ruuhkaista tietä ja näkymässä on myös yksi Helsingin ruuhkaisimmista risteyksistä. Niiden kautta on tullut mietittyä ruuhkaa sovellettuina boidseina. Tämähän on Reynoldsin ohjelmoima parveilua käsittelevä dynaaminen malli: Siinä on tehty yksittäisiä pisteitä, jotka liikkuvat suhteessa toisiinsa. Niillä on siis ensisijaisesti paikka, nopeus ja suunta. Niillä on yksinkertaisimmillaan pyrkimys mennä lähelle toista parveilevaa toveria (mikä toteutuu autoilla, turvavälistä pitää muistuttaa koska ihminen haluaa ajaa toisen perässä että toinen ei kiilaa hänen ja edessä olevan auton väliin.). Ne pyrkivät myös olemaan ´törmäämättä, eli boidsit erkanevat jos jokin yrittää tulla liian lähelle (autoissa edessä oleva hidastaa, toinen ei aja iloisesti perään vaan pitää pienen turvavälin ja hidastaa itsekin.) Lisäksi boidesissa on taipumus mennä kohti paikallisten parvessa olevien keskipisteeseen ja taipumus ajaa kohti keskimmäistä parven jäsentä. Nämä eivät toteudu autojen kohdalla. Sen sijaan mutkikkaampien boidsversioiden maaliin pyrkiminen (autolla mennään usein paikasta A paikkaan B) ja halu kiertää esteitä (kuten autotien reunat) ovat osuvia. Tätä kautta ruuhkassa on kyse eräänlaisesta soluautomaatista, joka reagoi lähellään oleviin pisteisiin tiettyjen sääntöjen kautta. (Mistä on boidsejen kohdalla selvästi kyse.) Toki liikenne on mutkikkaampi. Esimerkiksi auton suuntaan ja nopeuteen voi vaikuttaa tavoite, ja ne voivat muuttua matkan varrella. Kun huomataan että piilolasikotelot ja -neste unohtuivat. Silti voidaan sanoa että liikenne "ulkoapäin tarkkailtuna ja mallinnettavana kohteena" liittyvät Swarm Intelligence:en. Liikenne toimii tietyllä tavalla vaikka sillä ei ole yksittäistä hallitsijaa. Sitä toki ohjataan muun muassa liikennesäännöillä ja tieverkoilla, mutta lopullinen ratkaisu on se kuskien päätösten summa, joka näissä raameissa - ja joskus hieman niiden ulkopuolellakin - sitten tehdään.

---

Tämä idea on saatu ruuhkassa. Ja sen esiversiolla on nukutettu ihmisiä. Jatkoversiota on tehty hiljaisuudessa. Mikä on luonnollisesti lohtua antava ja kanssaolijoille mukava asia.

Lajien monistuminen.

Biologiassa ja arkielämässäkin puhutaan ahkerasti lajeista. Jopa lintukirjoissa esitetään lintuja lajeittain. Lajit esiintyvät arkipuheessa usein ikään kuin "kaikille selvänä" ja määriteltynä asiana. Ne koetaan myös pysyviksi.

Kuitenkin lajin määrittely on melko vaikeaa. Sille on monia määritelmiä, ja argumentaatiossa osaa niistä pidetään "irrelevantteina". Lajejen sisällä perusominaisuus on muuntelu. Lajikäsitteet ovat siksi enemmänkin typologisia kuin viittaisivat johonkin eksaktisti tietynlaiseen, ikuiseen ja muuttumattomaan. Evoluution kannalta lajimäärittelyn vaikeus on oikeastaan miltei ilmiselvää.

Lajit.

Esittelen muutamia lajikäsitteitä:
1: Ernst Mayrin määrittelemä biologinen lajikäsite. Tässä keskiössä on populaatio, jota lisääntymisisolaatio ei erota muista. Mayrin tapaan myös esimerkiksi Dobzhansky korosti tässä geeninvaihtoa: Lajien välillä on jokin isolaatiomekanismi tai joukko niitä, jotka estävät populaatioiden välisen lisääntymisen. Tässä eroja voi tulla pariutumiskäyttäytymisestä, ympäristössä olevasta esteestä, sukupuolielinten rakenne -eroista, geneettinen yhteensopimattomuus joka voi joko olla tuottamatta lainkaan eläviä olentoja tai sitten se tuottaa steriilin yksilön. (Ei sen sijaan vaikkapa hirviaita, jonka molemmilla puolilla olevat yksilöt voisivat lisääntyä ja haluaisivat lisääntyä ja saisivat jälkeläisiä keskenään. Mutta on se pirun aita.) Kaikki eivät pidä tästä lajin määritelmästä, koska se vaatii suvullista lisääntymistä. Siksi esimerkiksi neitseellisesti syntyneet kasvit eivät olisi lajeja. Myös vesikirput ja monet muut vastaavat olennot lisääntyvät neitseellisesti, joten lajikäsityksen soveltaminen niihin tuottaisi erikoisia tuloksia. Vaikeuksia tuottavat myös kehälajit, joissa lajien ääripäät A ja Z eivät lisäänny keskenään, mutta niiden välillä A lisääntyy B:n, B C:n.....Y Z:tan kanssa, eli niiden välissä populaatiot lisääntyvät keskenään. Tässä tulokseksi tulee se, että A ja Z ovat eri tai samaa lajia, riippuen siitä miksi isolaatio määritetään.
2: Alan Templetonin ja monen muun kehittämä yhdistävä lajikäsite on kehitetty lajeja yhdistäviin tekijöihin. Tässä on varta vasten pyritty reagoimaan biologisen lajikäsitteen ongelmiin, ja siksi siinä ei ole sen ongelmia. Biologinen lajikäsitehän määräytyy eroavuuden kautta, ja ratkaisuksi on nähty yhtäläisyyteen nojaaminen. Yhdistävässä lajikäsitteessä korostetaan sitä että tarkkaillaan mekanismeja jotka ylläpitävät yhteistä ilmiasua ja perimää. Siinä suvuttomasti lisääntyvät lajit ovat mukana, ja niiden käsittely sujuu sujuvasti, koska niillä on yhtäläinen ilmiasu ja perimä. Tässä ongelmat ovatkin rajanvetokysymyksiä. Esimerkiksi kuinka monen prosentin populaatioiden yhteys riittää. Templeton on esittänyt että 5% on raja jonka alla suvullisesti lisääntyvät lajit lakkaavat olemasta samaa lajia, ja tämä on eräänlainen "näkemykseen perustuva arvaus", joka voitaisiin periaatteessa vetää mihin tahansa. Nollan prosentin suosijoita on, mutta tässä lajikäsitteet muuttuisivat käsittämättömän laajoiksi. Melkoisen erilaiset eläimet päätyisivät samoihin lajeihin.
3: Fylogeneettinen lajikäsite taas perustuu siihen että puhutaan yksilöryhmästä, joilla on yhteinen alkuperä josta ei voida vetää pienempiä yksiköitä. Määritelmään on liitetty tietenkin osia vaaditaan tunnistettavia yhteisiä ominaisuuksia. Tämä on siitä hyvä että suvuttomasti lisääntyvät lajit, koska niillä on yhteinen kantamuoto. Käytännössä tässä on vaikeita rajanvetokysymyksiä, koska isolaatiossa olevat populaatiot voivat olla muutaman sukupolven takaa yhteisestä perheestä, ja olla tätä kautta eri lajia. Voidaan tietysti yhdistää tämä populaatio yhteisen sukulaisuuden kautta siihen populaatioon josta ne ovat irronneet. Kysymys onkin siitä että mikä "pienempi yksikkö" on mielekäs ja mikä ei. Helposti lajimääritelmä sotkuuntuu ja seuraa valtava määrä lisää lajeja, kun ne mitä muut lajikäsitteet pitävät saman lajin populaatioina muuttuvatkin omiksi lajeikseen.
4: Morfologinen lajikäsite, jossa lajit erotetaan niiden rakenteen perusteella. Sen laji on ryhmä eliöitä, jotka muistuttavat rakenteellisesti toisiaan. Tämä on lajimääritelmänä erittäin vaikea, koska toisaalta populaation sisällä on aina variaatiota, eli yksilöt eivät ole keskenään identtisiä ja samanaikaisesti monet lajit ovat paljastuneet sellaisiksi että ne näyttävät ihmisistä samalta, mutta niiden välillä on silti valtavia geneettisiä eroja ja ne eivät lisäänny keskenään.
5: Ekologinen lajikäsitte taas luokitellaan eliöiden ekologian ja käyttäytymisen kautta : Laji määritellään ryhmänä, joka asuttaa muista poikkeavaa ekologista lokeroa. Tässä ei välitetä lisääntymisestä, vaan siinä erilaisessa elinympäristössä eläminen riittää.

Lajikäsitteitä on montaa muutamasta syystä. Suurin syy on luokituksellinen syy. Varsinaisista faktoista, eli siitä "mitkä populaatiot lisääntyy keskenään kuinka usein" on melko selvää, ja monien kohdalla niiden rajoja tutkitaan. Esimerkiksi tiedetään saavatko lajit keskenään hybridejä laboratoriossa vaikka ne eivät luonnossa kohtaisi. Myös näiden ilmiöiden moninaisuus ja vaikea rajattavuus on selvää. Syynä on siis se, että kaikki seuraavat Linnén ihannetta ja haluavat luokitella jokaisen yksilön tiettyyn lokeroon. Useimmiten ongelmia syntyy lajiutumisen kohdalla, siinähän populatiosta eriytyy kokonaisuuksia joita on useampia. Koska evoluutioteoriassa perustana on lajien vähittäisen muutos, on oikeastaan selvää että tästä seuraa se että lajikäsitteet ovat helposti joustavia.

Käytettävä lajikäsite valitaankin yllättävän usein käyttötarkoituksen mukaan. Lajien määrää arvioidessa on otettava esimerkiksi käytettävissä olevat keinot. Morfologinen lajikäsite on siksi helppo esimerkiksi jos kartoitetaan alueen populaatioita. Siinä kun ei vaadita lisääntymisen tutkimista, eikä geneettistä sukulaisuutta suhteessa muihin alueen yksilöihin. Muuttava ja vaeltanut tai paikallinen on samanarvoinen. Määrittely on helppo tehdä tarkkailulla, kun riittää vain se että eläimestä on havainto. Tätä kautta lajia voidaan tunnistaa myös vaikka jäljen perusteella. Myös mittaustarkkuus ratkaisee: Koska fylogeneettinen lajikäsite voidaan säätää sellaiseksi että siinä on useampia lajeja, sen kautta tarkkailusta saadaan tarkempaa. Biologinen lajikäsite sisältää usein useita fylogeneettisiä lajeja, joten sen ottaminen tarkastelukeskiöön peittää jotain populaation sisäisiä eroja, ja tarkastellaan "isommalla skaalalla".

Evoluution kannalta "lajin määritelmän mutkikkuus" on odotettavissa oleva asia. Kun on yksi elämä, joka on haaronut useampaan populaatioon, ja muutokset ovat asteittaisia, on selvää että lajien rajat ovat häilyviä.

Lajiutuminen

Uuden lajin muutos toisista on tapahtumana tietysti vaikeasti rajattava. Pääsyy on tietysti siinä, että useissa määritelmissä erot tulevat eri vaiheessa. Kun kaksi lajia erkaantuu, jossain vaiheessa se tietysti täyttää joka ikisen lajimääritelmän kriteerin. Erot ovat riittävän suuria. Siinä välissä se kuitenkin on usein jonkun tai joidenkin lajimääritelmien mukaan eri laji ja toisien kanssa sama laji. Ja joskus se on jonkun lajimääritelmän sisälläkin "rajanvetokysymys", eli se voidaan määritellä samaksi tai eri lajiksi.

Niissä kaikissa vaikuttaa tietenkin myös samoja voimia, esimerkiksi seksuaalivalinta voi vaikuttaa samoilla tavoilla eri lajiutumisissa (vaikka olenkin ne tässä laittanut vain johonkin kohtaan, joka mielestäni auttaa juuri sen ymmärtämistä, vaikka sama toimii muissakin. Paikat ovat siis monesti "pedagogisissa paikoissa", ja ne toimivat muuallakin.)

Jotkut lajiutumiset ovat tietysti nopeita, kun esimerkiksi polyploidian, eli esimerkiksi kasvin kromosomiston kaksinkertaistumisella, voi syntyä yhdellä mutaatiolla laji. (Tätä on tavattu myös ainakin joillain sammakoilla.) Lajiutumiset voidaan jakaa käytännössä kolmeen tyyppiin:
1: Allopatrinen lajiutuminen tarkoittaa sitä että lajit ovat eri alueilla. Tässä on kolme päätyyppiä. (1) Laajalle levinnyt populaatio laajalle levinnyt laji voi sirpaloitua pienemmille alueille, esimerkiksi ihmisen rakentama moottoritie ja isot hirviaidat voivat tuottaa esteitä. (2) Isolaatio voi olla myös etäisyyden kautta syntynyt. Eli pelkästään se että hirvi A asuu erittäin kaukana hirven B kanssa on isolaatiotila. Tällöin eri populaatiot voivat erilaistua eri suunnissa erilaisiksi. Esimerkiksi pohjoisessa voi olla kylmä ja etelässä kuuma, ja siksi ne eriytyvät eri suuntiin. (3) Perustajavaikutuksesta johtuva isolaatio taas perustuu siihen että populaatio asettuu uudelle alueelle. Ernst Mayristä tämä oli tärkein lajinmuodostusprosessi.
___1.1: Kun isolaatiota jatkuu useampien sukupolvien varrella, käy niin että vaikka populaatiot uudelleen kohtaisivat, ne eivät enää lisääntyisi keskenään. Syynä voi olla esimerkiksi se, että populaatiot ovat etäällä toisistaan, ja niissä on hieman erilaiset olosuhteet joihin ne sopeutuvat. Siksi ne muuntuvat erilaisille alueille, eikä niiden jälkeläiset välttämättä ole kovin toimivia. Tätä kautta populaatioiden myöhempi kohtaaminen voi itse asiassa tehostaa jo alkanutta erottautumista: Tiedetään useita tilanteita, joissa populaatioiden kohtaamisessa tapahtuu lisääntymistä jossa syntyy hybridejä jotka ovat elinkyvyltään heikompia kuin kummankaan populaation keskenään saamat jälkeläiset. Tällöin mukaan astuu tietysti parinvalinnan tärkeys: Seksuaalivalinnan tärkeyshän perustuu siihen että puolison valintakin vaikuttaa jälkeläisten kelpoisuuteen. Tätä kautta "huonon puolison", esimerkiksi sellaisen jonka kanssa syntyisi harvinaisen elinkelvoton yksilö, välttäminen on järkevää. Luonnonvalinta ohjaa tällöin yksilöitä siten että niiden seksuaalivalintataipumukset korostavat populaatioiden tunnistamisen tärkeyttä.
___1.2: Ernst Mayr ja Jared Diamond ovat nojanneet ajatukseen, jossa keskitytään sympatriaan, eli eri populaatioiden uudelleenkohtaamiseen. Tämä voi tuntua ensin oudolta, koska tämä lajiutumisen muoto keskittyy juuri isolaatioon. Tässä on kuitenkin syynä se, että heidän kannattamaansa biologiseen lajikäsitteeseen kuuluu lisääntymisisolaatio, ja sen havainnointi vaatii sen, että kaksi populaatiota kohtaavat. Heistä allopatrinen lajiutuminen näyttää prosessina seuraavalta: (1) Populaatio joka on yhtenäinen (2) Alalajitasoista paikallista muuntelua. (3) Maantieteellinen muuntelu vahvistuu ja erot kasvavat. Populaatiot ovat käytökseltään erillään eikä usein tiedetä lisääntyisivätkö ne keskenään "jos pakotettaisiin". (4) Lajit ovat tekemisissä mutta eivät risteydy, vaikka ovatkin läheistä sukua toisilleen.
2: Parapatrinen lajiutuminen keskittyy tilanteeseen, jossa osa populaatiosta asettuu uudelle alueelle tai lajin yksilöt pirstoutuvat useaan lähekkäiseen populaatioon. Tässä yksilöt voivat kuitenkin siirtyä populaatiosta toiseen, eli niiden välillä ei ole täydellistä estettä. (Populaatiot eivät ole erillään, eivätkä samalla alueella vaan "vierekkäin", eli ne kohtaavat jonkin verran.) Tässä keskitytään parinvalintaan. Ideana on geenivirran ja parinvalinnan välinen ero. Kun parinvalintaa ei ole, lisäännytään satunnaisesti. Kuitenkin jos yksilö edustaa olosuhteisiin kelpoisinta, sen kannattaa valita kaltaisiaan : Ja jos tämä lisääntyy satunnaisesti, tapahtuu tasaavaa geenivirtaa, eli uusia alleeleja tulee ja syntyisi haitallisia hybridejä. Tätä kautta tarkkailu muuttuu tärkeäksi. Tätä kautta voi syntyä seksuaalivalinnan kautta uusia populaatioita, jotka eroavat toisistaan, ja joiden ominaisuudet ovat muuntumassa eri suuntiin.
3: Sympatrinen lajiutuminen. Tässä kaksi lajia eriytyy samalla alueella. Tämän ajatuksen kannattajien mielestä tärkein asia on rekombinaatio, eli geenien uudelleenjärjestyminen. Tässäkin keskitytään siihen että samanlaiset lisääntyvät keskenään. Sympatriaseen lajiutumiseen liittyy muutamia vaikuttavia elementtejä: Loisen isäntälajin vaihtaminen, sukupuolivalinta ja eri ekolokeroihin erilaistuminen. Tätä kautta populaatio pirstaloituu "spesialisteihin", joista yksi voi toimia aivan eri tavalla kuin toinen ja ne voivat tätä kautta elää samalla alueella kilpailematta keskenään. Risteymät eivät tietenkään ole kovin toimivia, kuin erityisiin tehtäviin keskittyneet "spesialistit".

"Naurettava tieteen määrittely", NOT.

Tämän blogauksen takana on tarve. Nimittäin monet esittävät että kun tieteelle ei ole kunnon määritelmää, ei normatiivisella tieteenfilosofialla olisi tilaa, tieteen määrittelystä pitäisi kokonaan poistua ja sen sijaan korostaa relativistisia näkökantoja. Olen hyvin erimielinen, ja tiedän että en ole tässä asiassa ollenkaan yksin.

Aloitan jutun alusta.

Termi "science" tuli englannin kieleen 1300 -luvulla. Sanan etymologia oli latinan sanassa scientia, tieto. Nimeämisen takana oli silloin tietysti eräänlainen määrittely, joka kertoisi mistä asiassa on kyse. Tässä siis korostettiin että se liittyy vahvasti tietoon, se on ns. "knowledge". 1600 -luvun lopulla ajattelun ja päättelyn teko nimenomaan kokeenomaisesta tiedosta sai suosiota. Kuitenkaan ennen vuotta 1775 ei ihmiset kuvanneet toimintaansa tuolla nimellä. Eikä kukaan esittänyt yleistyksiä siitä mitä tiede oli. Tieteentekijöitä kutsuttiin varhaisemmilla ajoilla esimerkiksi virtuooseiksi. Ja ennen kaikkea tiedettä ei määritelty, ja jokaisella tutkijalla oli yksityiset syytä uskoa että he olivat tekemässä tietoa, että kokeet käsittelivät totuutta ja perustelua, uskomisen oikeuttamista, kokeellisella menetelmällä.

Vasta Auguste Comte ja Ernst Mach miettivät demarkaatiota. Eli he alkoivat miettimään mikä erotti heidän toimintansa muusta toiminnasta. Tieteen ja "muun" eroa.

Tämän jälkeen tieteen määrittely muuttui tärkeäksi. Ja esimerkiksi Popperin työn tuloksena syntyi formaali kriteeri tieteelle ; Saatiin abstrakti ominaisuuskokoelma, jonka avulla voidaan erottaa mikä on tiedettä ja mitä ei.

Mielenkiintoista kyllä, Popper löysi kriteerinsä juuri halunsa "sulkea näkemyksiä ulos tieteestä" -kautta. Eli melko ideologisesti. Hänhän etsi kriteerejä psykoanalyysin ja kommunismin kieltäminen mielessään: Hän halusi sulkea ne tieteen ulkopuolelle, vaikka niitä kutsuttiinkin siihen aikaan tieteeksi. (Popper halusi kieltää tieteen asemasta myös astrologian, jota taas väitettiin tieteeksi, mutta tätä ei otettu vakavasti.) Tämä ei tietenkään vaikuta kovin reilulta tavalta!
1: Tässä kohden on kuitenkin hyvä muistaa että määritelmää hakiessa on kuitenkin tavallista että haetaan sekä asioita jotka ovat ja asioita jotka eivät ole. Ja näiden välille etsitään eroja. Tätä kautta elämän määritelmää voidaan katsoa valitsemalla eloton kivi ja miettimällä mikä sen erottaa elävistä olennoista. Tässäkin, kuten tieteessäkin, määritelmät ovat vaikeat. Formaalia ja hyvää muotoa on vaikeaa löytää. Silti kummankaan kohdalla kyseessä ei ole "turha määritelmä". "Epämääräinen" tai "ei valmis" ei ole käsky heittää rukkasia naulaan, on vain hyväksyttävä että "hei, me ei aikusten oikeesti olla valmiita". (Tämän myöntämättömyys olisi myös typeryyttä.) Vielä vähemmän se tarkoittaa sitä että joskus ei voitaisi olla varmoja, ja että epätäydellistä ja hiomista vailla olevaa määritelmää ei voitaisi joskus käyttää. (Koira on elävä ja kivi kuollut, vaikka elämän määritelmä itsessään onkin harmaasävyinen ja kaikkea muuta kuin valmis.)

Yleinen ongelma tieteen määritelmissä on se, että se joko sulkee sisäänsä "liikaa" tai sulkee "liikaa ulkopuolelleen". Eli ollaan liian leppoisia ja sitten huomataan että minun iltaiset masturbaatiotoimet täyttäisi tieteen määritelmän. Tai sitten niin tiukkoja että käytännössä mikään ei täyttäisi sen vaatimuksia. Joskus määritelmät ovat jopa molempia: Vääriä asioita pääsee sisään ja vääriä ulos.

Tietenkin se, että näin voidaan sanoa, perustuu siihen että me kuitenkin jotenkin tietäisimme mitä tiede on. Tietäisimme jo ennalta mikä kuuluu ja mikä ei. Ongelmana tässä on tietysti se, että voidaksemme perustella tämän ... meillä pitäisi olla suuntaviivat sille mitä tiede on. Muutenhan erottelua voitaisiin nähdä vain mielipidekysymyksenä.

Demarkaation, tieteen erottamisen epätieteestä ja eitieteestä, takanahan on yksinkertaisesti se, että kun asioille haetaan perusteluja, täytyisi olla jotain periaatteita, joilla me voimme tunnistaa että väitteillä on mitään luotettavuutta. Eli että voimme luottaa että ne ovat totta (ja miten vahvasti). Pelkkä leima "naurettavaa bullshittiä" ei ole perustelu, vaan väite. Tätä kautta seuraa se, että meidän on itse asiassa pakko kohdata demarkaatiokriteeri. Sitä ei voida lakaista maton alle : Kun demarkaatio käsittelee perusteluja, on joka ikinen datan analysointi, jossa haetaan "oikeaa ratkaisua" sellainen että siinä on joko ääneen lausuttuja (formalisoituja) tai hiljaisia (implisiittisiä), demarkaatioväitteitä.

Jos joku vaikka esittää että valta pitäisi siirtää formaalista tieteen määrittelystä tieteen tutkimusohjelmille jotka ovat hedelmällisiä ja konsistentteja, on sitä mieltä että demarkaatio tarkoittaa tutkimusta, joka on sisäisesti yhdenmukaista ja joka tuottaa paljon tutkimusta. Tätä kautta myös demarkaatiota vihaavienkin tieteensosiologisissa versioissa (kaikki tieteensosiologit eivät siis vihaa demarkaatiota!) on mukana tieteen määrittelyä : Siinähän valikoidaan "kohde jolle ollaan antropologeja", eli tarkkaitlava kohde sekä valitaan, rajataan sekä määritetään tiedeyhteisöön kuuluvaksi. Vaikka tieteensosiologiaa usein kuvataan erillisenä tieteen määrittelystä, näin ei siis itse asiassa ole. Sen mukaan demarkaatio vain kulkee enemmän sosiaalisen suhdeverkon ja työskentely -ympäristön ja muiden vastaavien piirteiden kautta.

Liian moni luulee että demarkaatio voidaan kokonaan välttää, mutta kuten näytetty, se on itse asiassa mahdotonta. Joko demarkaatiot ovat esillä, jolloin kaikki tietävät mitä ne ovat. Tai ne ovat implisiittisesti, jolloin ne ovat ideologisesti salakuljetettuja, ja jopa sellaisia joita väittäjä ei ole itse edes huomannut. Tosiasiassahan tämä tarkoittaa sitä että normatiivisen tieteenfilosofian kieltäjät haluavat lakaista reagointinsa maton alle, tehdä omista tieteen määritelmistään tabuja sillä ovelimmalla tavalla, jolla se on mahdollista. Eli määrittelemällä ne olemassaolemattomiksi. Mitä ei ole, siitä ei voida puhua. Kuitenkin on selvää että demarkaatio on mukana heidänkin käsittelyssään. Siksi herääkin kysymyksiä siitä miksi tälläinen epäfilosofinen tabu tulisi sallia?
1: Lisäksi syntyy kysymyksiä siitä miksi ne halutaan jättää käsittelemättä, ja tästä päädytään helposti mielenkiintoisiin ideologis -maailmankuvallisiin kysymyksiin. Entä jos tässä onkin haluna vallankäyttö : Kun määritelmän tekemisen yrittämistäkin kutsutaan vallankäytöksi ja omat selvästi olemassaolevat määritelmät kätketään jotta niistä ei puhuttaisi, voidaan tästä vetää tiettyjä persoonaa ja ideologiaa koskevia päätelmiä.

Tiivistetysti voisi siis sanoa että nykyisin vain likimain yhdestä asiasta ollaan samaa mieltä. Ja se on se, että tieteenteko liittyy jotenkin tietämiseen. (Tosin tässäkin on näkemyksiä joissa tiede on vain tietty instituutio joka harjoittaa tällä hetkellä vallankäyttöä, joka ennen kuului papeille.) Eli paljon on vettä virrannut, ja yhä ollaan tieteen alkuperäisessä määritelmässä ja sen ympärillä pyörimisessä.
1: Näkökulma on kuitenkin muuttunut tieteenfilosofian seurauksena, aika paljonkin. Ennen oletettiin että kun puhutaan "tieteellisestä tiedosta" puhuttiin "totuudesta". Ennen tiede "todisti". Nykyisin taas ajatellaan että puhutaan enemmänkin "oikeuttamisesta", jossa korostetaan sitä että tiede on "toistaiseksi paras selitys". Minkään nykyään vallitsevan teorian ei siis enää väitetä edustavan sellaista aristoteelista varmaa ja oikeassaolevaa ja lopullista tietoa, johon tieteen nimessä sen alkuaikoina viitattiin.

Vapaudesta pakeneminen.

Esimoderni ihminen elää ulkopuolelta, eli hänellä on ulkopuolelta määrätyt normit. Moderni taas kumpuaa sisältä.

Vaikeutena on tietysti se, että yhteiskunta on pysynyt pystyssä esimodernina aikana. Ja se on rakentunut sellaiseksi että se sopii esimodernin näkemyksen kanssa hyvin yhteen. Esimoderni feodaalinen luokkarakenne oli sellainen että systeemi pysyi kasassa. Kaikilla oli rooli ja paikka. Sitten tuli murros moderniin. Yhteiskunnan infrastruktuuri on kuitenkin yleensä rakentunut tietyn kulttuurin ympärille, ja sen muuttuminen on hitaampaa. Ja koska myös byrokratian perimmäisenä tavoitteena on yhteisten asioiden hoitaminen, niin oudolta kuin se voikin tuntua, sekin on sopeutunut "menneisiin oloihin", tukemaan vanhaa järjestelmää. Veroilmoituksen täyttö ajaa kuitenkin yhteiskunnan rahavarojen hoitamisen asiaa. Vaikka onkin mutkikasta. Byrokraattisen järjestelmän uudelleenrakentaminen taas on yllättävän mutkikasta (sen vuoksi veroilmoituksen täyttäminen on yhä niin vaikeaa.)

Tästä päästäänkin modernismin murrosaikoihin, ja tähän liittyvään totalitarismiin.

Erich Frommin mukaan totalitarismien syntymekanismi on yksinkertainen. Se ei ollut kuitenkaan infrastruktuuriin perustuva, vaan se otti keskiöön enemmänkin sen että ihmisen tunne -elämä oli esimoderni, mutta yleinen arvomaailma veti - esimerkiksi yllä olevien kautta, mutta myös yleisen "ajan esitysten" ja sen esittämien normien kautta - moderniin suuntaan.

Tätä kautta ihmisten ajautuminen totalitarismin kahleisiin oli ensisijaisesti vapautuminen. Eurooppa vapautui uskonnon kahleista, mutta ihmiset eivät olleet vielä henkisesti valmiita ottamaan sisäisen vapauden kokemusta. (Heitä ei oltu esimerkiksi kasvatettu siihen.) Tämän vuoksi syntyi arvotyhjiö, ja uskonnot korvattiin toisilla ulkopuolisilla auktoriteeteilla.

Fromm ei siis nähnyt modernismia tai vapautta pahana. Pikemminkin hänelle totalitarismi on häiriötila vapaudessa ja demokratiassa. Vapaudesta ei siis seuraa hänen mukaansa automaattisesti totalitarismia, vaan itse asiassa totalitarismi onkin vapauden negaatio: Totalitarismiin ajoi vapaudesta pakeneminen. Ei siis vapaus, vaan se että vapautta tarjottiin ja ihminen ei halunnut ottaa sitä vastaan. Jo Frommin teoksensa nimen "Escape from Freedom" pitäisi kai sanoa tämä.

Vapaudesta pakeneminen tarkoittaa siis sitä että elämän sisältöä ja arvoja ei haluta hakea sisältä, itsestä, miettimällä moderniin tapaan. Joten poistunut ulkoinen tapa siirretään Jumalasta maallisempiin ohjaajiin. Mikä tarkoittaa sitä että myös uskonnot ovat "vapaudesta pakenemista", ulkopuolelta haettua täytettä. Tämä liittyy lujasti myös valistuksen ajatteluun. (Valistus onkin yksi modernismin versio, ettei sanoisi "ensimmäinen vedos".) Kantin mukaan valistumaton ihminen on "itsevalitussa alaikäisyyden tilassa", eli hän on kyvytön ajattelemaan ilman toisten johdatusta. Ulkopuolelta tuleva komennus taas nähtiin nimen omaan valistumattomuuteen asettamisena. Esimoderni, auktoriteettia totteleva, on siis lapsi, huollettava. Olisi rohkeaa olla vastuun ottava aikuinen, joka miettii asioita eikä vain tottele, olipa toteltavana sitten kirkollinen, jumalallinen tai diktatoorinen komentelija.

Jännittävästi voisi sanoa että totalitarismin ongelma oli esimoderni mieli, tai esimodernia mieltä tukeva yhteiskuntarakenne moderniin pyrkivässä maailmassa. Näin esimoderni maailma ikään kuin näytti viimeisen kyntensä. Yhtenäiskulttuuri iski kerran ennen tuhoaan. Hieman kuten "Hagakuressa" ihailtu samurai joka oli lyönyt vielä yhden kerran, vaikka hänen päänsä oltiin lyöty irti.

Tätä kautta kuitenkin voidaan löytää syitä uskomiseen uskomiseen : Eli vaikka uskonnot olisivat totuusarvoillisesti miten epätosia tahansa, uskonnosta olisi hyötyä yhteiskuntaa ylläpitävänä voimana. (Mikä on sinällään mahdollista, koska evoluutiohan korostaa hengissä selviämistä ja riittävän oikeita ratkaisuja riittävän nopeasti sen sijaan että toiminnan kohteena olisi absoluuttinen tieto.) On kuitenkin hyvä huomata että totalitarismi onnistuu vain esimodernissa mielessä, siinähän ohje otetaan ulkopuolelta. Jos korkein auktoriteetti on sisällä, kuten modernissa riskitilana on sen sijaan anarkismi. Mielestäni modernismista seuraa anarkismia yhtä varmasti kuin uskonnosta totalitarismia, eli ei kovin todennäköisesti. En siis koe uskonnosta yleisilmiönä olevan merkittävää hyötyä tai haittaa. Lahkoista ja kulteista sen sijaan on haittaa.

Paha sivuraide.

Sosiaalidarwinismi on erikoinen tieteellisen puheen ruokkima poliittinen syrjäpolku. Otin sen aiheeksi, vaikka olen törmännyt aiheeseen ns. "liikaa". Tosin yritin kirjoittaa aiheesta kerrankin niin että ei tulisi oloa "ääh, ei aina sitä kreationismia". Tähän oli tietysti helppo ratkaisu. Asiaa ei lähestytä "evoluutiota vai luomista" -poteroista. Sen sijaan lähestyn asiaa sitä kautta että sosiaalidarwinismin takana ollut evoluutiokuva on nykyinen harhaluulo evoluutiosta : Evoluutioteoriahan usein on sellainen että jokainen luulee ymmärtävänsä sen. Ja kun asiaa hieman kaivelee, ei takaa löydykään evoluutioteorian asioita, vaan sosiaalidarwinismia toisella nimellä. Tavallinen ihminen ei tietenkään hyväksy eugeniikkaa, mutta sen takana oleva ajatus luonnon toiminnasta on kuitenkin yleinen. On kehitystä parempaan. Ihminen keikkuu huipulla. Evoluutio etenee suoraviivaisesti.

Sosiaalidarwinismi on kuitenkin samanaikaisesti erittäin "ei evoluutioteorian mukainen" ; se on suorastaan ristiriidassa sen nykymuotojen kanssa. (Miten monella tavalla - lue loppuun asti!) Siksi sen esiinnostaminen ja evoluutioon rinnastaminen ei sinällään kritisoi nykyistä evoluutionäkemystä, saati käsittele "evoluutikoiden moraalia". Ja sellaiseiin sen käyttö osoittaa tietenkin sekä asiantuntemattomuutta että huonoa makua. Sen kaikista epäargumentatiivisin, mutta ehkä yleisin muoto : "sosiaalidarwinismi oli evoluution kauhea seuraus joten olette väärässä" ei tietenkään sinällään ole edes mikään argumentti tosiasiaväitteiden todistamisessa.(Mutta vittumaista se on silti ; se sekä hylkää evoluutikon ihmisenä, kiistää tämän moraalisuuden täysin, sekä toimii propagandatyylisenä ideologisena aseena.)

Ymmärrän kuitenkin hieman tästä syyttäviä : Sosiaalidarwinismista löytyy merkkejä jopa evoluutiota puolustavilta erilaisilla foorumeilla. Näyttää siltä että muutama evoluutioteorian puolustaja yrittää todistaa ja levittää sosiaalidarwinismin levittämää teoriaa, tosin ei sitä täksi kutsuen. Voin vielä jotenkuten hyväksyä sen, että ideologia sokeuttaa ja sen valossa hyökätään olkiukkoja rakennellen pahan vastustajan kimppuun. Mutta vielä pahempi asia on se, että joku asian kannattaja luulee joitain näistä olkiukoista aivan oikeaksi asiaksi. Tämänkaltaiset "evoluutikot" tekevät kreationismin moittimisesta kummallista. Koska hyväksymällä olkiukon, he tavallaan ovat ihan oikeasti kritisoitavia kohteita. Näihin ihme pseudoevolutionisteihin argumentaatio itse asiassa osuu.

Toisin sanoen tässä on tärkeää työsarkaa. Ja vähintään pääsen aukomaan päätäni asiasta. (Minkä pyrin tietysti tapani mukaan tekemään jauhamalla pitkästi ja työläästi erilaisia juttuja jotka kiinnostaa yleensä vääriä ihmisiä. Lääkkeen nielevät ne jotka eivät ole alkujaankaan sairaita..)

Alustus.

Ensin on syytä alustaa. Koska sosiaalidarwinismi ei syntynyt tyhjiössä, on hyvä ottaa esille näkemys, jonka päälle sitä rakennettiin. (Eli aloitan aiheen puhumalla toisesta aiheesta. Näyttää "juuri minulta"!)

Haeckelin rekapitulaatioteorian mukaan sikiönkehitys toisti evoluutiohistorian. Evoluutio oli hänestä prosessi, jossa oli kaksi elementtiä: Ensin sikiönkehitykseen tulee lisäys, jossa vanhasta versiosta parannetaan tietynlaisella muutoksella. Tapahtuu askel "korkeammalle tasolle". Toinen tapahtuma on tiivistyminen, jossa sikiönkehityksen jotkin vaiheet nopeutuvat. Tällöin sikiönkehityksessä "alempia portaita juostaan nopeammin", ja näin sikiönkehityksessä ei mene älyttömän pitkää aikaa. Jokainen porras on kuitenkin käytävä ja takana oli luonnon systematiikka, joka oli erittäin suoraviivainen.

Haeckelin näkemys oli eräänlainen kooste aikaisemmista näkemyksistä. Näkemykse takana oli esimerkiksi Carl von Linnén "scala naturae", luonnon paremmuusjärjestys. Myös Haeckel oli sitä mieltä siitä että evoluutiolla on selvä paremmuusjärjestys. On alempia ja korkeampia, ja näiden erot ovat suoraviivaisia. Haeckel oli myös innokas lamarkisti, ja tässä esitetty ympäristön ja eliöiden suhde toisiinsa sopikin hyvin Haeckelin näkemyksiin. Sen sijaan Darwinin omaan näkemykseen, jossa keskiössä oli piirteiden ilmaantumisen satunnaisuus, se sopi aika huonosti.

Haeckelin rekapitulaatio ei ole vain evoluutioteorian "modernin synteesin" hylkäämiä asioita. Jo Karl Ernst von Baer kritisoi sitä 1826. Hänestä sikiönkehityksessä oli liikaa poikkeuksia jotta rekapitulaatio olisi uskottavaa : Haeckelin näkemys olikin rakennettu induktiivinen teoria. Sen keskiössä on voimakas analogian käyttö, ja sen todistusaineistoa rakennettiin keräämällä "sopivaa aineistoa". Se oli yleistys, jota ei testattu deduktiivisesti. Evoluutiobiologiassa deduktiivinen testaustapa on sen sijaan hyväksytty, ja sen vuoksi esimerkiksi rekapitulaatioteoria voitiinkin hylätä. Onkin jännittävää huomata, että vaikka induktiivinen aineistonkeruu tuntuu arki -ihmisistä yhä tänäkin päivänä yhtä vakuuttavilta, kuin Haeckelin aikoihin, se on oikeastaan juuri päinvastoin kuin mitä tieteessä usein tehdään. Vain pseudotieteilijä voi vakavalla naamalla väittää että luonnonilmiöiden tutkimisessa analogia olisi tärkein ja arvostetuin työkalu. Humanistisissa tieteissä sillä on enemmän käyttötapoja. Ja käytetään sitä tietysti luonnontieteidenkin puolella, mutta luonnontieteet korostavat korrelaatioita, jossa koetilanmuutoksella saadaan lopputulemassa muutoksia. Epäanalogiat, erot, ovat tässä korostettuja. Analogia taas on samankaltaisuuksista tehty induktiivinen todistelemistapa.

Nykykäsityksen mukaan sikiönkehitys ei toista lajin evoluutiohistoriaa. Syynä on se, että evoluutiolla ei ole "maalia", ja muutos voi osua mihin tahansa vaiheeseen sikiönkehitystä. Esimeriksi maineikkaan evoluutikon, Haldanen, mielestä rekapitulaatioteoria olisikin nykyisen evoluutioteorian vastainen. Stephen Gouldin "Ontogeny and Phylogeny":n mukaan sikiönkehityksen yhteneväisyydet ovat evolutiotodiste, kun niiden pohjalta rakennetaan fylogeniapuita. Syy on sama kuin miksi aikuisiakin yksilöitä voidaan. Evoluutio ennustaa, että sikiönkehityksessä löytyy osia/jäänteitä varhemmista kantamuodoista ja näitä yhteneväisyyksiä voidaan tutkia. Haldane ja Gould eivät ole lainkaan "riidoissa keskenään". On aivan eri asia väittää että "joillain eliöillä on tiettyjä yhteisiä piirteitä ja että nämä piirteet liittyvät evoluutiohistoriaan", kuin väittää että näiden eliöiden sikiönkehitys "toistaisi tarkasti evoluutiohistoriansa."

Varsinainen asia.

Sosiaalidarwinismin takana on ajatus, että luonnonvalinta karsii heikommat ja ajaa yhteiskunnan parasta. Sen aloitti Herbert Spencer. Systeemi perustui vahvasti "survival of fittest" -lauseen ympärille. Hän ei tietenkään jäänyt tähän, vaan hänen fittestillä oli aivan erilainen näkemys kuin mitä nykyevoluutikoilla. Spencerille kelpoisuus oli puhdasta voimaa, älyä ja muuta. Kun tämä yhdistettiin varhaisempaan Haeckelin näkemykseen, syntyi ajatus siitä että oli portaat, jonka huipulla oli valkoihoinen brittimies. Naiset, mustat ja tietenkin eläimet olivat alempia. Spenceristä ihmispopulaation varallisuuden muutokset johtuivat geneettisestä paremmuudesta.
Hän itse piti kelpoisimpina niitä, jotka ovat sopeutuneet hyvin yhteistyöhön perustuvaan sosiaaliseen elämään. Tästä merkkinä oli esimerkiksi myötätunto tuottaa apua "epäonnisille arvollisille". Kuitenkin myöhemmin mukaan kuvioon astui vahvasti eugeniikka, jossa esimerkiksi vammaisia steriloitiin. Sosiaalidarwinismin hengestä kehittyi sellainen, että "luonnollinen luonnonvalinta" oli hyvä, eikä sitä saanut vastustaa. Sitä pyrittiin jopa vahvistamaan steriloinnein.

Samaa mietti myös Francis Galton, joka tutki sukuaan, jossa oli muun muassa Darwin. Hän päätteli että äly olisi periytyvää, koska tiedemiehet olivat samoista suvuista. (Hänelle ei ilmeisesti tullut mieleen se, että rahalla ja vanhempien asenteella voisi olla vaikutusta.) Hän kannatti nimen omaan sen muotoista eugeniikkaa, jossa tuetaan rikkaiden ja hyväosaisten perheenlisäystä. Tässä pohjalla termin nimikin on ymmärrettävä : Eu : hyvä, genos : syntymä. Vasta myöhemmin eugeniikkaan liitettiin "heikompien karsiminen".

Idean pohjalta kehittyi myös ajatus "puhtaista roduista". Tämä on sinällään merkittävä sivujuonne. Sitä kautta saadaan "epäsuora kulttuurisosiaalinen jälki". On nimittäin totta että Adolf Hitlerin "Mein Kampf" ei mainitse evoluutiota, mutta moneen kertaan Jumalan. Kirja kiistää lajien kehityksen toisiksi, esimerkiksi sanomalla että "Kettu pysyy aina kettuna, hanhi jää aina hanheksi, ja tiikeri säilyttää tiikerin luonnon. Ainoa erot, jotka voivat olla olemassa lajinsa puitteissa, täytyy olla eri asteisissa eroissa rakenteellisesa vahvuudessa, aktiivissa voimassa, älyssä, tehokkuudessa, kestävyydessä jne, jotka yksittäiset yksilöt ovat lahjanaan saaneet".(Adolf Hitler, "Mein Kampf", vol ii, kappale xi) Kuitenkin ajatus puhtaasta rodusta oli peräisin sosiaalidarwinismin keskustelukentästä. Lainausta ei siksi tarvita, mutta on selvää että populismiin taipuvainen postikorteista tauluja maalannut ei ollut oppinut asiaa yliopistosta, vaan lähtökohta oli ympäröivä kulttuuri.
1: Tosin Hitlerin rotufilosofia ei ollut Darwinin ja Haeckelin värittämää, vaikka kreationistit näin mielellään väittävätkin. Sille paljon keskeisempi oli Houston Stewart Chamberlain, hänellä oli suunnaton rooli koko natsi -ideologiassa. Ja hän avoimesti halveksi evoluutiota.

Sosiaalidarwinismi ja eugeniikka ei ollut tietenkään tieteentekoa, vaan sosiaalis - poliittista aktivismia, jonka polttoaineena oli paitsi teoria, myös viktoriaaninen ihmiskuva. Ajatus evoluution portaista hiveli luonnollisesti "korkealla olevien" egoa. Spencerinkin näkemys rakentuu Linnéläiselle ja Lamarkismista peräisin olevasta ajatuksesta suoraviivaisesta kehityksestä ja paremmuudesta. Tämä taas oli tuttua jo kristillisestä perinteestä : Esimerkiksi maakeskisyyden syyt olivat egosentriset, ja sitä tuki kristillisen perinteen antroposentrinen näkemys, jossa "oikeauskoiset" olivat huipulla.
1: Erikoista kyllä, esimerkiksi muroja kehittänyt Kellogg kannatti eugeniikkaa. Hänhän kannatti "kristillistä korkeaa moraalia", ja esimerkiksi hänen murojensa takana on sellainen tarina, että niiden piti vähentää masturboimisen syntiä.

Esittelystä normi -ihmisiä haukotuttaviin asioihin.

Sosiaalidarwinismissa on muutamia keskeisiä elementtiä, ja ne on arvioitava erikseen. Syy on se, että toiset ovat aivan oikein, ja toiset aivan väärin.
1: Resursseista käydään jatkuvasti kilpailua. Tämä on aivan totta. Esimerkiksi rahaa ei ole kaikilla loputtomasti, vaan päinvastoin, sitä on äärellinen määrä. Siksi ihmiset säästävät, käyvät töissä ja kouluttautuvat. Osa pärjää paremmin kuin toiset.
2: Kilpailijoista vahvin voittaa. Tämä pitää tietysti osittain paikkaansa. Harva on varmasti sitä mieltä että älykkyys ei auttaisi kouluttautumisessa. Mutta se ei ole koko totuus, eikä sitä pidä ottaa sellaisena.
3: Spenceristä luonnonvalinta toimii lajin parhaaksi, sen vastustaminen johtaa epäeettisiin lopputuloksiin. Tässä sekoitetaan se, miten asiat ovat ja miten niiden pitää olla. Tosiasiassahan luonnollisuus ei tarkoita hyvää. (Kalkkarokäärme puree lännenmiestä jalkaan luonnostaan. Siis tämä on luonnollista, eikä tältä skenaariolta saa puolustautua ampumalla kalkkarokäärmettä keinotekoisella revolverilla?)

Spencer oli "isosti väärässä" monessa asiassa, ja ainakin minua ihmetyttää miten systeemiä kutsutaan "sosiaalidarwinismiksi" ylipäätään. Spencerhän itse asiassa vastusti kiivaasti monia Darwinin näkemyksiä, yksi olennaisimmista on se että Darwinin mukaan evoluutio ei tunne tulevia hyötyjä. Spenceristä ja hänen seuraajistaan tilanne oli aivan toinen. Samoin suunnan satunnaisuus oltiin korvattu suoraviivaisella paremmuusjärjestyksellä "kehityksen tikapuina". Molemmat olivat keskiössä myös käytännön poliittisessa puheessa. Ja poliittinen puhe on keskiössä: suurimmasta osasta sosiaalidarwinisteja ei koskaan voi tulla niin sanottuja akateemikkoja tai oppineita, sillä sellaiseksi tulo kestää monen monta vuotta. Valtaosassa tapauksista sosiaalidarwinisti ei käänny tai kasva teoreettiseen viitekehykseen, vaan ideologiaan liittyminen ja aatteen palon syveneminen liittyi nimenomaan poliittiseen sosiaalidarwinismiin.
1: Tämä taas liittyy olennaisesti siihen, onko tiedeyhteisön rooli kieltää pseudotieteet yhteiskunnasta. Mielestäni ei. Mielestäni esimerkiksi professori joka yrittää ajaa kreationismin yhteiskunnasta tekee väärää asiaa. Sen sijaan jos hän ajaa sitä että kreationismi on epätiedettä, hän ajaa oikeaa asiaa. Mielestäni tässä ei voida vaihtaa vastuurooleja sen mukaan mitä oma maailmankuva hellii.

Nykykäsityksen mukaan sosiaalidarwinismi on siis monella tavalla väärä. Ja itse asiassa menetelmiltään toimimaton. Toki jo käytöksen ja genetiikan suhde, joka tulee vastaan esimerkiksi rikollisten kastroinnissa, on monesti kyseenalainen, ja jo tämä heikentää tehokkuutta huomattavasti: Että ei karsittaisi fenotyyppiä vaan genotyyppiä. Toisaalta tässä karsittiin myös sellaista porukkaa, joka muutoinkin oli seksuaalivalinnan piirissä. Vammaiset lisääntynevät ilman sterilointejakin vähemmän kuin keskivertoihmiset. Vakavampi "ammus" tälle reagointitavallakin on löydettävissä: Jos vakava vammaisuus olisi vallitseva ominaisuus, se karsiutuisi populaatiosta nopeasti ilmankin. (Se ei pääse leviämään saati fiksoitumaan populaatioon edes geneettisen ajautumisen kautta, koska siihen kohdistuisi vahva karsiva valinta.) Siihen liittyy kuitenkin usein resessiivisiä ominaisuuksia, ja ne eivät näy päällepäin kovinkaan usein. (Ja tätä kautta ne voivat yleistyä geneettisen ajautumisen kautta.) Ja vasta "yleisiä ongelmia" ylipäätään poistettiin. Jos jollain yksilöllä oli täysin uniikki "ongelma" , sitä varten ei kannattanut lakiin kirjoittaa ohjetta. Ja jos kuvitellaan että meillä on sairas yksilö jolla on sairas muoto aa, on jokin hänen sisaristaan todennäköisesti Aa. Terveet voisivat levittää pikku -a:ta. Ja itse asiassa mielenkiintoista on se, että jos pikku a-ta on populaatiossa yhdellä 10 000, on sitä sairastavia yhdellä 100 000 000.(Kun vaaditaan kaksinkertaisena, on lasku [1/10 000] * [1/10 000]= 1/100 000 000) Toisin sanoen karsittavat edustavat todella marginaalista määrää koko joukosta. Eli jotta a saataisiin karsittua, pitäisi tappaa todella runsas määrä "ihan normaaleja ihmisiä". Ja kun ominaisuuksien määrää kasvatetaan, päästäänkin siihen että tilastollisesti käytännöllisesti jokaisella on näitä piileviä vaivoja muutamiakin kappaleita. Haluan nähdä sen yhteiskunnan, jonka "parhaaksi" kuuluu tappaa sen jäsenet.

Evoluutiosta pitäisi siis osata vähintään jotain, jotta sitä voisi kannattaa. (Toki kritisointi ilman tietoa on typerää, mutta se on sentään emotionaalisesti ymmärrettävää, psykologian ja ideologian aivoihin pakkosyöttämän hyväntahtoisen pelon kautta.)

Tärkein asia on kenties evoluution kontingentti luonne. Tämä tarkoittaa sitä että evoluutiolla ei ole yhtä päämäärää, eikä sen uusiminen toistaisi välttämättä samaa muutoshistoriaa. Stephen Jay Gouldin "Ihmeellinen elämä" kannattaa lukea, jos tämä ajatus kiinnostaa enemmän. Tästä kontingenssista seuraa tietysti myös se, että ei ole suoraviivaista kehitysketjua. Siksi ei esimerkiksi pidä löytää olentoa joka olisi "puoliksi sika ja puoliksi ihminen". Kun molemmilla on yhteinen esi -isä, se voi näyttää aivan erilaiselta. Samoin ihminen ei ole kehittynyt simpanssista vaan heillä on yhteinen kantamuoto. Erottelu ei siis ole saivartelua, vaan olennainen ja valtava ero. Samoin muutoksia voi olla erilaisia, ja vain pieni osa mahdollisuuksista on toteutunut. Kehityksen portaissa on hyvä ymmärtää ns. "juopon merimiehen kävely": Jos liikutaan sattumalta, ja jossain on seinä joka estää vaeltamisen toiselle puolelle, ennen pitkää päädytään väistämättä kauas seinästä. Tämä tarkoittaa sitä että ajan mittaan kompleksisin eläin on todennäköisesti melko mutkikas. Silti bakteerit pärjäävät "oikein hyvin". Tosin niidenkin takana on valtava määrä evoluutiota, ja olisi todella typerää - Linné-Lamarck-Haeckel-Spencer -linjan seuraamista väittää että "bakteeri on alkeellinen ja yksinkertainen". Väärin, ainakin jos evoluution kautta ajatellaan. Bakteerienkin takana on pitkä evoluutiohistoria. Siltä ei pidä odottaa alkeellisuutta ja yksinkertaisuutta. (Vain alkeelliset ja yksinkertaiset evoluutikot esittäisivät sellaista.)

Vapaakauppa, monikulttuurisuus ja pakenemisen mahdottomuus.

Nykymaailma on globaali. Se on asiantila, johon ei ole juurikaan muutosta näkyvissä. Yksi suurimmista sen tehostajista on tietysti ollut kaupallisuus. Pelkkä tekninen osaaminen voisi jäädä yhteen maahan, mutta juuri kaupallisuus ja vapaa kilpailu pyörittävät materiaalia sekä ihmisiä. Toisin sanoen globalisaatiossa kaupallisuus ja monikulttuurisuus liittyvät yhteen. Tämä on sinänsä erikoinen asia, koska "oikeisto" on yleensä tukenut kaupallisuutta, mutta sen piirissä tuetaan helposti paikallisia uskontoja ja arvoja. "Vasemmisto" taas korostaa monikulttuurisuuden tärkeyttä, mutta kritisoi samalla esimerkiksi kaupallisuutta.

Tästä tekisi tietysti mieli sanoa että karkeasti tämä tarkoittaa että "kaikki muut ovat väärässä paitsi minä". Mutta en sano. Sillä ei se ihan niinkään ole. On kuitenkin hyvä huomata, että asiat liittyvät melko voimakkasti yhteen. Ja esineetkin ovat osa kulttuuria. Tämän jokainen arkeologiopiskelijakin tunnustaa. Siksi Disneyland, MacDonalds ja islaminusko ovat olennaisesti samanlaisia kulttuurillisia elementtejä jotka siirtyvät paikasta toiseen.

Kun katsotaan tavaroita, ne ovat kovasti samankaltaisia ympäri maailman. Tässä syynä on osittain arvoistuskysymyskin. Monet tekniset keksinnöt ovat kaikista hyviä, ja ne hyväksytään kaikkialla. Sen sijaan uskonnoilla on erilaisia arvoja, ja toisen uskonnon arvot voivat tuntua vierailta.

Kulttuurien siirtymisessä on mielestäni muistettava yksi asia. Ja vain se. (Joka minun on Korsolaisena helppo tunnistaa: Asun pahamaineisella paikalla.) Tosissa maissa on kurjempaa. Ihmisten kurjuus johtuu usein yleisesti maan taloudesta, tai ainakin korreloi siihen. Talous taas johtuu paljolti kahdesta asiasta¹ (1) Maan maantieteellisistä ominaisuuksista, jotka rajoittavat. (2) Sosiaalisista tuotantosuhteista, jotka taas määrää kulttuuri. Valtasuhteet taas kumpuavat usein ideologioista, uskonnosta ja muista elementeistä. (Korostan tätä esitystapaa, koska ideologia ei ole ainut kurjuuden ja rikkauden syy, vaikka monet näin haluavatkin ajatella. Jotkut ovat vain liian innoissaan yhteiskunnan valtarakenteista, että eivät huomaa että ihminen ja yhteiskunta ei elä pelkästä hegemoniasta tai ideologiasta. Tosin käytäntö on näyttänyt että ihminen ja yhteiskunta voi tuhoutua ideologiansa kautta.)

Kun asiaa ratkaistaan koneellisesti, hyvät teknologiat siirtyvät rikkailta rikkaille ja jämiä valuu kurjemmissa oloissa oleville. Jos taas kurjuudesta halutaan pois, otetaan usein ideologiat mukaan ja joko laillisesti tai laittomasti kulkeudutaan paremmille alueille. Oman maan ilmastoa ja maaperää ja luonnonvaroja ei oteta mukaan, ainakaan riittävissä määrin. Maahanmuutossa voi kieltämättä syntyä ongelmia jos fanaatikot siirtyvät maasta toiseen. Mutta se ei ole automaattisesti huono asia. Se on siis tässä kohden melko samantapainen kaupallisuuden kanssa.
Kaupallisuus on tasapäistänyt maailmaa tietyllä tavalla. Ja luultavaa on että samaa tapahtuu myös ideologioille. En ole missään suhteessa kulttuurirelativisti. Olen sitä mieltä että globalisaatio poistaa kulttuurien ominaispiirteitä, niistä tulee ympäripyöreämpiä. Ne menettävät ainutlaatuisuuttaan, koska ne joutuvat elämään toisten kanssa. Tämä ei välttämättä ole huono asia. Sillä esimerkiksi Islamin kivityslait ovat minusta jotain sellaista, joita ei tarvitsekaan tukea. Joistain ominaispiirteistä voi olla parempi päästä eroon. Harmittomiin taas tuskin kajotaan vastaavalla innolla.

Itse asiassa tähän olisi syytä varustautua. Sillä käytännössä monia sisällissotia on syntynyt sillä että samalla alueella on asunut ideologisesti totalitaarisia uskontoja. Erimielisyydet sitten vain räjähtävät käsiin jossain vaiheessa, eristyminen omiin porukoihin muuttuu hiljaisuudesta tuhoavaksi aktioksi. Tämä ei ole automaattinen reaktio. Sillä Amerikan Yhdysvallat pysyy kasassa vaikka se onkin kansojen sulatusuuni.

Eräässä mielessä ongelmana onkin se, että molempien osapuolien pitäisi joustaa. Tämä taas ajaa ihmiset helpomin sensuuriin. Syntyy poliittista korrektiutta. Se taas on sitä hiljaista kyräilyä, jossa voidaan olla hiljaisuudessa dogmaattisia. Tämän estämiseksi pitäisi olla vapaampaa keskustelua, jossa ei kiellettäisi näkemyksiä, vaan suorastaan pakotettaisiin näkemykset kaikkien tarkasteltavaksi. Tätä kautta monikulttuurisuus sallisi myös kriittiset diskurssit, eikä kulttuurillisia tabuja olisi. Eli ajettaisiin eräänlaista "suvaitsevaisuutta ehdoilla, mutta ei yhden kulttuurin tai ideologian ehdoilla". Uskallan väittää että demokraattinen systeemi rakentuu sen varaan että kaikilla ehdokkailla ei ole täsmälleen samaa mielipidekokonaisuutta, he eivät kannata samaa ideologiaa jne.
1: Tässä on hyvä katsoa merkitysrajat: Tiede on autonominen, ja uskonnoissa voi sisäisesti olla asioita, vain niiden toteuttamista koskeva poliittinen taho olisi tärkeä. Eli ketään ei voitaisi diskurssilla pakottaa vaikka islaminuskoiseksi. Islamistien luomiskertomuksista ei saataisi tiedettä pelkän "kaikilla on mielipide ja kaikki diskurssit on kuultava" -esityksellä. Mutta kuka tahansa saadaan kiellettyä tekemästä kivitystä kenelle tahansa sharialain nojalla.

Selvää on kuitenkin se, että globalisaatio on. Siksi ei pitäisikään miettiä onko globalisaatio hyvä vai huono asia. Se on yksinkertaisesti liian idealistista. Pragmaattisesta tasosta lähtien pitäisi sen sijaan katsoa että globalisaatio on selviö, jota ei voida kieltää talousjärjestelmän romahtamatta. Sen kanssa on siis elettävä. Se on olotila, joten jos siitä tulee ikäviä lieveilmiöitä, ne on vain otettava huomioon. Siksi onkin enemmän mietittävä miten globalisaation kanssa "hanskataan". Eli miten siihen liittyvistä ongelmallisista lieveilmiöistä voidaan selvitä. Ja miten hyvistä ominaisuuksista saadaan edut irti.

---

1 On tietenkin hyvä muistaa että joskus tulva, tulivuorenpurkaus, meteoriitti tai muu sattuma voi tuottaa tuhoja talousjärjestelmälle, mutta nämä ovat poikkeuksia, eivät pääsääntö.

"Kaunis Valiisa" ja muita opettavaisia tarinoita.

Saduissa on usein erilaisia opetuksia. Joskus ne on kirjattu tarinan loppuun, mutta usein ne jätetään tällä tavoin esittelemättä. Tätä kautta mukaan astuu tietysti myös lapsen tulkinta. Tulkinta on jopa hyvin tärkeä.

Esimerkiksi "Hannu ja Kerttu" -sadun takana olen kuullut olevan "historiallinen tapaus", joka on liioittelussa kasvanut. En ole varmistanut tämän oikeellisuutta, koska se ei oikeastaan ole tärkeää. Tärkeää on se, mitä tarina sanoo. Tässä voidaan nähdä "yksityiskohdan kautta", jolloin satu kertoo paitsi uusioperheen epäonnisuudesta, myös siitä että pedofiilit voivat olla vaarallisia. Kuitenkin laajemmin tulkiten tarina voi kertoa myös ihan yleisesti siitä, miten hyvillä lupauksilla "herkuilla", joista saatetaan jopa antaa "maistiaisia" yritetään huijata. Noitahan yrittää lihottaa lapset ja syödä ne. Tarinan henki on siis, että pitää varoa jos jokin asia näyttää "liian hyvältä".

Toinen tähän hyvin sopiva satu on "punahilkka", joka kertoo vaaroista. Siinä kerrotaan esimerkiksi siitä että on hyvä tarkkailla ja seurata aistejaan. Isoäidiksi naamioitunut onkin vaarallinen. Paikalle deus ex machinana ilmestyvä puunhakkaaja taas voi opettaa sukupuolinormeja, nainen on pelastettava eikä nainen voi pelastaa itseään. (Tarinaan voi liittää pedofiilisiä sävyjä, mutta tämä ei ole kovin vahva teema. Parempi tulkinta olisi kenties ajatus punahilkasta "hieman vanhempana", ja susi on "paha poika", joka on tietysti niin ihq.)

Kolmas mainittava satutyyppi onkin sitten kuuliaisuuteen pelottelevat sadut. Ne ovat nykyisin harvemmin suosiossa. Mutta esimerkiksi "Jörö -Jukka" on selvästi koulimistarina. Siinä lapsi ei suostu leikkaamaan kynsiään ja hiuksiaan. Näissä lapsia ei käsketä ajattelemaan omilla aivoilla, vaan tottelemaan. (Tähän ei liity pedofiilejä, mutta lasten hyväksikäytöstä tässäkin on eräällä tavalla kysymys.)

Sadut myyvät usein tietynlaista perhettä: Äitipuoli on pahempi kuin vitsien anoppi. Jos siis rakastat lapsiasi, älä mene uusiin naimisiin. Naiset ovat usein joko vain pelastettavia prinsessoja, jalosukuisia inkompetentteja olentoja joiden ominaisuus on olla kaunis - äärimuodossaan rooli tiivistyy siihen että prinsessalla on niin pitkä tukka että niitä pitkin prinssi voi kiivetä torniin. Tämä lienee kovaa prinsessan niskalle. Itse sitoisin niin pitkään tukkaan pitkän miekan ja sitten se arvon prinsessa voisi hilata sen itselleen sinne ylös ja piestä sen ruokaa tai muuta tuovan noidan hengiltä ihan itse. Vähemmillä niskalihaksilla. Toinen rooli on ahkera pelastettava neito, jonka rooli on yleensä toimia tukijoukkona: Hän aktiivisesti varustaa sankarimiehen tai miehiä toimimaan puolestaan. Joskus nainen voi itse asiassa olla pääroolissa, mutta silloinkin hän tulee esiin "naisellisten avujen kautta". Hän ei piekse lohikäärmettä pitkällämiekalla (mikä olisi tietysti helvetin siistiä) vaan esimerkiksi kutoo nokkosista paitoja.

Usein ihminen valitsee satuja sen mukaan minkälainen persoona hän on. Esimerkiksi itse pidin kovasti sadusta "Kolme kolikkoa". Sen päähenkilö on sotilas (ei siis ritari, vaan ilmeisesti lansknehti tai vastaava). Hän tarjoaa almuja köyhälle, ja toivoo taikaesineitä vaikka kerjäläinen joka kerta muistuttaa taivaan iloista. Näillä esineillä sotilas sitten kusettaa. Tarinassa huijataan mm. perkeleitä. Kun hän kuolee, hän jää limboon koska ei ollut toivonut paratiisipaikkaa. Ja helvettiin ei huolittu, kun oli niin kovasti löylyttänyt niitä piruja. Siispä hän kusetti olevansa hevonen ja pääsi ritarin alla konttaamalla paratiisiin. (Kas siinä teille lapsuudesta peräisin olevia epäkristillisiä ajatuksia : Paratiisiin voi päästä muutenkin kuin tottelemalla, täytyy vain osata kusettaa riittävän hyvin.)

Pienen sisareni lempisatu taas oli "Kaunis Valiisa", vähemmän tunnettu venäläinen kansansatu. Siinä on roolissa ahkera tyttö, jonka äitipuoli lähettää hakemaan tulta syöjättäreltä. Tämä vaatii melko pitkän työorjana toimimisen, joka loppuu vasta kun huhmareella ratsastava syöjätär huomaa että tyttö on sinattu (taikanukella) : Hän huomaa tämän siitä että tyttö on perfektionistisen hyvä. Hän saakin tulta, jolla polttaa äitipuolen. Tämän jälkeen tarinassa on rakenteellisesti outo siirtymä, jossa ikään kuin aloitetaan uusi tarina vanhalla henkilöllä, ja tämä saatetaan naimisiin prinssin kanssa.

En sano mitä kaikkea nämä tarinat vihjaavat. Kerron kuitenkin sen verran että meidän perheessämme on todellakin yksi perfektionisti ja yksi kieroutunut kaveri. On vaikeaa sanoa, ovatko sadut opettaneet mitään, vai ovatko sadut valikoituneet oman persoonan mukaan. Vai onko takana vähän molempia.

Pahoille kasva(a).

"There are some details of the body which are there for simply aesthetic reasons, and for no practical purpose - for instance, the nipples on a man's chest, and the beard on his face, the latter being clearly for a masculine ornament, not for protection. This is shown by the fact that women's faces are hairless, and since women are the weaker sex, it would surely be more appropriate for them to be given such a protection."
(Augustinus)

Ihmiset luokittelevat toisiaan nopeasti. Ensivaikutelmaan vaikuttaa osaltaan tietysti asento, elekieli ja ilmeet. Mutta myös vaatteet, kampaus ja muut vastaavat seikat. Näitä kautta voidaan arvata jopa aatteita. Ironista kyllä nörtit näyttävät että vaikka vaatteita ei miettisi, syntyy tunnistettava look: Nörtit pukeutuvat halvasti ja helposti saataviin vaatteisiin miettimättä ulkonäköään. Ja siksi ilmaiseksi saadut mainos T -paidat ja farkut paljastavat heidät.

Tällä kertaa ajattelin kuitenkin puhua viiksistä ja parroista.

Hitlerillähän oli selvät ja raamikkaat viikset, jotka kaikki tuntevat niiden muodosta. Myös Josif Stalinilla oli viikset, samanlaiset kuin toisella punavärein pukeutuvalla, välillä vasaraakin heiluttavalla työväenluokkaisella putkimiehellä, Super Mariolla. Nämä viikset ovat tunnusmerkki. Niissä on myös viesti. Nykyisin tuskin kukaan harkitsee Hitler -viiksiä. Eräässä mielessä juutalaisten kansanmurha on siis vaikuttanut viiksimuotiinkin. Tietenkin on myös positiivisia viiksiä. Salvador Dalí:n viikset ovat legendaariset. Kaarevat ja hienot. Tarkemmin naamakarvoitusta katsoen on grungepartaa, joka liittää kantajansa tiettyyn alatyyppiin. Motoristparta taas kertoo joko ajoharrastuksista tai siitä että seuraa ns. professorimuotia. Onhan Esko Valtaojallakin isohko parta. Tosin hänellä ei ole yhtä hienoa partaa kuin Charles Darwinilla tai joulupukilla.

"A woman with a beard looks like a man. A man without a beard looks like a woman."

Aihe voi tuntua turhalta. Kunnes muistaa että tällä hetkellä "ajan henkenä" on pyrkiä siihen että miehet ja naiset ovat kaiksessa samanarvoisia. Ja tätä lähestytään melko usein siten että komplementaarisuutta rajataan : Eli esimerkiksi naisten työt ja miesten työt pyritään saamaan tasa -arvoisemmin, ihmisten töiksi. Samoin lapsille opetetaan samoja aineita sukupuolesta riippumatta. Ja samoilla menetelmillä.

En sano että tämä tasa -arvottaminen olisi huono asia. Siitä kuitenkin seuraa se, että nainen on mies jolla on tissit. Tai mies on nainen jolla on munat. Äärimmilleen tasa -arvoistetussa paikassa mieheys ja naiseus tiivistyisi primaarisiin ja sekundaarisiin sukupuoliominaisuuksiin.

Siksi viikset käsittelevät aika vahvasti sukupuolta.

Japanissa tämä tiedettiinkin. Esimerkiksi "Hagakure" neuvoo samuraita kasvattamaan viikset : Syynä ei ole oman maskuliinisuuden korostaminen, vaan toisten huomioon ottaminen. Japanissahan oli tapana että vihollisen irtileikattu pää otettiin mukaan. Siksi samainen kirja neuvoo pesemään kasvot joka päivä puhtaalla vedellä, jotta hipiä pysyisi miellyttävänä irtileikkaamisen jälkeen. Myös kypärään piti panostaa, koska se meni leiriin mukaan. Kypäriä jopa hajustettiin jotta se olisi voittajalle mieluisa. Viikset taas käskettiin kasvattamaan sen takia että kaatuneen sukupuolesta ei jäisi arvailuja. Naisten päillä ei ylvästelty, vaan ne heitettiin vain pois. Sen sijaan viiksekkään miehen pään tunnisti miehen pääksi aina. Näin voittaja sai sen kunnian mikä hänelle kuului. (Japanilainen viisaus tässä kohden tiivistyy oivallukseen siitä että irtileikatulla päällä ei ole sukupuolielimiä, mutta viikset sen sijaan ovat.)

Tämä näkyy itse asiassa jopa suomalaisissa sanonnoissa. "Ei parta pahalle kasva, turpajouhet joutavalle" viittaa siihen että ikä ja miehuuden tuoma auktoriteetti painavat. Parta oli kokeneen ja luotettavan merkki. Tässä on tiettyä patriarkaalisuutta. Tätä kautta parrasta voidaan tehdä tärkeä.

"If beards were all, then goats would preach."

On kuitenkin hyvä muistaa Nietzsche. Hän varoitteli tekemästä liian hätäisiä johtopäätöksiä. Viikset voivat antaa vaikutelman sotilaallisesta tyypistä ja sitten ihmistä kohdellaan tätä kautta, vaikka hän olisi kuinka lempeä. Ihminen tulee ymmärrettyä väärin. Hänestä tulee viiksiensä lisuke. Vaikka normaalisti viikset ovatkin ihmisen lisuke. Tämä on stereotypioinnin riski. Se toimii usein, mutta väärät tunnistukset ovat vakavia, koska ne koskevat itse ihmistä. Ulkonäöstä vedetyt päätelmät kun eivät koske ulkonäköä, vaan sisintä.
1: Tälläisestä kohtelusta voi itse asiassa seurata myös se, että tämä lempeä alkaa käyttäytyä annetun roolin mukaan. Onhan se normi joka hänelle asetetaan. Ihmisen on helppoa myös leikkiä mukana.

---

Kirjoittajalla on alakulttuuriparta. Hän rikkoo toistuvasti Raamattua vastaan : 3 Mooseksen kirja 19:27 kun sanoo "Älkää keritkö tukkaanne päälaen ympäriltä, äläkä leikkaamalla turmele partasi reunaa."

Kaltaisekseen.

Lueskelin tänään puolisoni auskultointimateriaalia, tarkemmin Christina Salmivallin "Kaverien kanssa - vertaissuhteet ja sosiaalinen kehitys" -kirjaa. Siinä minua kiinnosti etenkin vertaisuus. Se oli siinä vahvana pohjasävynä.

Vertaisethan ovat samantasoisia kavereita, jotka ovat usein ikätovereita. Mielenkiintoista oli se, että ennen oltiin korostettu vanhempien kasvatuksen merkitystä ja vähätelty muuta. Esimerkiksi Piaget taas kannatti vertaisten sisäisiä konflikteja tärkeänä kehittäjänä. Kavereiden kanssa erimielisyydestä oppii kompromissien tekemistä ja muita tärkeitä taitoja.

Kirjassa taas oli vahvasti "minusta ilmiselvä viesti", joka korosti sitä että lapsilla on usein synnynnäinen tempperamenttityyppi, joka vaikuttaa hieman. Sitten on vanhempien vaikutusta joka vaikuttaa. Myös kaverit vaikuttavat. Itse asiassa kirjan mukaan kavereita syntyykin juuri siten, että ensin hakeudutaan samankaltaisten seuraan ja sitten sen jälkeen tämä samankaltaisuus kasvaa. Toisin sanoen lapsi valitsee kaltaisiaan kavereiksi, ja sen jälkeen seura tekee vielä enemmän kaltaisekseen.

Myös vihollisuus oli mukana kuvioissa. Ennen ajateltiin että on vain yksiportainen yksinkertainen status, joka vertautuu monin tavoin kanojen nokkimisjärjestykseen. Tässä ideana oli se, että matalan statuksen lapsi kokee torjuntaa ja korkeassa statuksessa saa tovereiden suosiota. Tosiasiassa on paljastunut että lapset ovat mutkikkaampia kuin kanat. Tämä saadaan tutkimalla "tykkään-dissaan" -kyselyillä(Jossa kanat "laskisivat kolmeen".):
1: Torjutuilla on vain vähän "tykkään" ja paljon "dissaan" -vastauksia.
2: Keskimääräisillä oli kohtuullisesti molempia.
3: Suosituilla on paljon "tykkään" ja vähän "dissaan" -vastauksia.
4: Ristiriitaisilla oli molempia paljon.
5: Ignoroiduilla taas molempia on vähän.

Hauskaksi tilanteen tekee tietysti se, että joitakin luullaan suosituiksi, mutta he saavat kuitenkin vain vähän aitoja pitämisiä. Muiden näkemyksistä ei siis välttämättä ole realistista kuvaa. (Mikä ei liene vain lasten juttu.)

Tietenkin kun kyse oli minusta, kiinnostuksen kohteeksi löytyi aggressio ja kiusaaminen. Tässä kohden kirja toi esille sen, että koulukiusaajilla on usein proaktiivista aggressiota ja kiusatuilla reaktiivista aggressiota. Niitä esiintyy usein yhdessäkin, ja kiusattu-kiusaajakin on tätä kautta mahdollinen yksilön rakenne.
1: Proaktiivisessa aggressiossa haetaan yksinkertaisesti ratkaisua. Hän on oppinut että "se kannattaa". Kirja ehdottaa että tässä kohden tehoava keino voisi olla epäaggressiivisen käytöksen palkitseminen ja aggressiosta rankaiseminen. Proaktiivisen aggression kohdalla kokemuksen katsotaan vaikuttavan vahvistavasti ja heikentävästi. Tässä myös ympäristöllä on rooli : Sivustaseuraajat rakentavat hiljaa ollessaan sosiaalisen normin joka sallii teon. Se voi tietysti myös kannustaa siihen.
2: Reaktiivisessa aggressiossa väkivaltaan ryhdytään ikään kuin itsesuojelun tai sellaisen kokemuksen kautta. Kiusaamisessa tälläinen tietenkin voi provosoida. Räjähtävää, itsensä puolustavaa, voidaan katsoa siten että se rikkoo "tiettyjä normeja vastaan", ja tätä kautta ikään kuin pakottaa "pistämään ruotuun".

Tämä oli sinänsä opettavaista, koska olen aina ollut outo. Olin outo kakara, ja minusta tuli outo aikuinen. Tai ainakin "iso ja täysi -ikäinen". (Alkossa ei onneksi henkistä ikää kysellä.) Tätä kautta saa tietysti vallan olla "uniikki" ja "omintakeinen", mutta se tarkoittaa automaattisesti myös eristymistä muista, paitsi ideoiden ja ajattelutavan ja kiinnostuksen, myös kaikenlaisen seuran kanssa. Olin itse asiassa luultavasti "enemmän rakastettu kuin vihattu", eli minua ei yleisesti katsottu pahalla. Homman vain annettiin pyöriä, koska "en kuulunut kenenkään jengiin", ja katsojavaikutus painoi sääliöt hiljaisuuteen : Olin kuin Helsingin kadulla rikoksen uhriksi joutunut, jota kaikki kyllä säälivät mutta jonka auttamiseksi kukaan ei tee mitään. Tästä syntyi sosiaalinen estämättömyyden normi, jonka piirissä pari poikkeustapausta pääsi puuhaamaan.

Omalta kannaltani erikoista oli se, että omien kokemusteni kautta "provokatiivinen käytös" oli ratkaiseva toiminnan lopettaja. Eli se, että pistin kerrasta ja kunnolla turpaan toimi paremmin kuin kaiken maailman koulunjälkeen höpöttelyt ja kotiinkuljetuslaput, joita sitä ennen oltiin kokeiltu. Luulen että syynä on se, että suurin osa koulukiusaamisesta ei ole yhtä pitkäjänteistä ja systemaattista. Kun se ei kohdallani ollut luonteeltaan "keskivertoista" ei "keskiverron lainalaisuudet" toimineet siihen. Kun muu ei auta, on tälläinen "opetustuokio" "pedagogisesti erityisen opettava". Toisessa tilanteessa se voisi vain pahentaa tilannetta. Ja ehkä se ei olisi toiminut aikaisemmin. Hassuin asia on tietysti se, että tämä kokemus teki minusta itsestäni vahvasti provokatiivisesti aggressiivisen, opin ihan oikeasti sen, että aggressio on ratkaisu. Jos olisin tehnyt jutun aikaisemmin, olisin todennäköisesti itse koulukiusaaja, tai ainakin riskit tähän olisivat suuret. Luultavasti uhrejani olisivat olleet entiset kiusaajani : Ihmisen halu kostoon on voimakas, ja se menee helposti liioitteluksi.

Näin aikuisena homma ei paina enää "niin kovin paljoa". En toki vieraile tietyissä paikoissa, eikä he käy meillä. En pidä näistä ihmisistä, no yhtään, ja heidän kuolemansa ei pilaisi päivääni, ellei sitten heidän jälkeenjäänyt sotkunsa pilaisi pukuani tai jotain muuta vastaavaa inhaa. Mutta muutoin suhtautuminen on paljon paremmalla pohjalla. Lapsena tilanne voisi olla toinen.

Toinen ongelma on tietysti se, että lapselle järkevä ohje ei ole "vedä niitä turpaan". Sain toki tämänkin ohjeen kuulla kotoa, mutta sen toteuttaminen on aivan eri asia. Lapselle pitäisi tämän sinällään ansiokkaan ohjeen ohella opettaa julmimpia (määritelmässä "kipua aikaansaavimpia - vaihtoehtona kun on paikkojen rikkominen ja pysyvien vammojen aikaansaaminen) ja suoraviivaisimpia (koska ne on nopeampi oppia) itsepuolustuslajeja, mitä maa -planeetta tuntee. Mutta vasta kun muu konfliktinhallinta on käyty.

Vihollisen hautajaiset.

"Mitä enemmän vettä, sitä korkeammalla vene. Mitä enemmän lokaa, sen suurempi Buddha."
(koan kokoelmasta "Pi-Yen-Lu")

Yllä oleva paradoksaalinen runoelma ja opetustarina käsittelee tietenkin jumalanpilkkaa. Sen sisältö on se, että koska Buddha on kaiken inhimillisen pahan yläpuolella, tätä vastaan heitetty paha on vain merkki loanheittäjän reaktiosta, se ei kosketa Buddhaa itseään. Buddha ikään kuin kelluu sen päällä. (Vain "suvaitsevaisissa länsimaissa" kaikkivaltias on niin heiveröinen että häntä täytyy ihan lakituvassa puolustaa, ja häntä varten lakiin täytyy laittaa tabulakeja, kritisointikieltoja.)

Hieman sama koskee tietysti myös vihollisuutta.

Vastustaminen itsessään lisää helposti kuuluvuutta. Siksi pseudotieteiden keskuudessa onkin käytössä "vakiona" menettelytapa, jossa vastustajaa mustamaalataan sensuurista jos tämä ei keskustele, ja jos keskustelua herää, se taas kertoo siitä että pseudotieteellä on kompetenssia: Siitähän väitellään tieteellisesti, joten kuulija kokee että siinä täytyy olla järkeä. Kyseessä on siis halpamainen tunteisiin vetoava valtapelistrategia, jossa pelataan "kruuna me voitamme, klaava te häviätte" -tilannetta. Oikeaa reagointitapaa ei ole, koska keskiössä ei ole totuus tai keskustelu, vaan se että pseudotieteilijä kokee muut automaattisesti väärässä olevina, tyypillisesti sekä järjellisesti että moraalisesti vajavaisina, vastustajina jotka on tuhottava keinolla millä hyvänsä.

Vihollinen yleisemmällä tasolla taas on merkittävä. Tarinankerronnassakin sankarin määrittää ensisijassa vastutajan olemassaolo ja luonne. Tässä onkin tärkeää muistaa, että ihmistäkin määritetään usein seuran kautta. Siinä korostuu ihmisyyden positiviisia puolia. Mutta myös asiat, joita vastustetaan ovat kenties vielä tärkeimpiä määrittäviä voimia. Eräässä mielessä vihollisesi on yksi tekijä joka asettaa sinut johonkin positioon. Määrittää paikan. Ja mitä enemmän vihaat tai olet kaunainen jotakin kohtaan, sitä voimakkaammin tämä määrittyminen tapahtuu. Mitä enemmän vihaat ja annat tämän kuulua, sitä suuremmaksi vastustajasi muuttuu. Annat vähintään tämän olemassaolosta merkin.

Olin huomaavinani tästä elementtejä. Isoäitini aikaansai vahvasti ristiriitaisia tunteita, ja tänään sain kuulla siitä miten hautajaisissa kävijät antavat henkilökohtaisen viestin joka "kieltää hänen kokemuksensa ihmisestä". Tämä on tavallaan aika luonnollinen reaktio : Vihollisesi surijat ovat vihollisiasi samaan tapaan kuin vihollisesi viholliset ovat ystäviäsi. (Eli eivät loogisesti tai edes käytännössä, mutta tunnetasolla sidos kuitenkin syntyy. Juuri vihollisuus määrittää tässä kohden roolin.) Kuitenkaan tässä ei kai olla kieltämässä hänen kokemustaan, vaan kieltämällä menemisen itse asiassa hän on rajoittamassa toisten kokemustapaa. Tässä on sitten pakko ottaa jokin positio. I hate it.

Ilmiö on sinällään melko tuttu, koska minun ja puolisonikin puolella suvuissa on tiettyjä sisäisiä antipatioita. Esimerkiksi kammoksun hieman hääjuhlien järjestämisen ajatusta, koska molemmilla puolilla on riitoja ja jännitteitä. Toistaiseksi paras ratkaisuidea on se, että kasaan paikalle ison kehän, rajaan sen köysillä ja annan tarpeeksi aseita sen reunalle. Siinä saa sitten purkaa erimielisyyksiä jos siltä tuntuu. Näin asian esittäen tuskin mitään tulee tapahtumaan.

Näissä jännitteissä käy niin että ensin ihminen määrittää position vihollisuuden kautta. Ja sitten tehdään tiukka dikotomia. Tätä kautta tietyn ihmisen kanssa lausuttu "päivää" voi olla position ottamista. Koska vihollinen määrittelee ihmiselle sekä hänen oman paikkansa että kaikkien muiden paikan. Ja kun tämän mukaan toimitaan kaikki muutkin tietävät että juuri näin asia toimii. Se, mikä oli aikaisemmin vain tavallista, muuttuukin jännitettä ylläpitäväksi. Ja jos tässä ollaan oikein tiukkoja, ei pian kukaan voi pysytellä siitä ulkopuolella. Ja sitten kaikki jakavat tämän dikotomian.

Ja sitten pitää alkaa miettiä meneekö hautajaisiin vai ei. Tai pitääkö alkaa pitämään aseistettuja häitä.

Tälläisessä tilanteessa vihollinen on eräällä tavalla "kaikkivaltias". Vihollisesta on rakennettu valtapelin kautta koanin Buddha, siihenkin liittyy "valtaisa loanheittäminen". Onneksi tätä kautta ymmärrän myös miten marttyyrikompleksiset rakentavat aitoja marttyyreitä. Ja kuinka näistä marttyyreistä kasvaa Buddhia. Martyyrikompleksiset tekevät heistä suuria. Ilman marttyyrikompleksisten vihanpitoa johon muutkin vedetään mukaan, asia olisi merkityksetön ja pieni. Heidän kauttaan se kasvaa, asiasta tulee suuri. Ja kaunan kohteesta tulee valtavan merkityksellinen.

Tämä auttaa eräällä tavalla ymmärtämään japanilaisten väkivaltaisia menneisyyden arvoja : Kun samuraisoturi itki vihollisensa hautajaisissa, tältä kysyttiin miksi. Samurain vastaus oli, jos hän ei itke vihollisensa haudalla, niin kenen haudalla sitten.

---

Kirjoittaja ei ole buddhalainen, ei kannata buddhalaisuutta. Ei ole edes itämaita ihannoiva katanafanboy. Kaikki viittaukset Buddhaan ovat siis vertauskuvallisia. Hieman kuten "Hagakure - samurain tie" -kirja kertoo karman laista : "Ihmisen elämän kulku ei kerro onko hän hyvä vai paha. Hyvä ja huono onni ovat kohtalon huomassa. Hyvät ja pahat teot ovat ihmisen osa. Oppi hyvän ja pahan palkasta eli karmasta on vain moraalinen ohjenuora." Tämä alaviite johtuu vain siitä että tälläiset asiat helposti ylitulkitaan ja sitten kirjoittaja huomaa olevan syytettynä "idän harhaoppien palvonnasta".