Manu Ryösö on kirjoittanut blogissaan tekstin joka on ilmiselvä vastine kirjoittamaani kritiikkiin. Tämä on sinänsä asiaankuuluvaa, että tuotostani on luettu hämmentävänkin paljon. Näin ollen siihen reagointi on ymmärrettävää. Hän ei toki mainitse minua nimeltä tai saati linkitä aineistoon niin että lukijat voisivat varmistaa että kritiikki osuu kohteeseensa. Mutta kyseessä onkin Manu Ryösö. Hänenkaltaisiltaan on turhaa olettaa linkittelyä vääriin mielipiteisiin.
Hänen asenteensa on mielenkiintoinen. Hän esittää esimerkiksi että ”Uskonnottomia ihmisiä ei ole olemassakaan; eikä filosofia ole oma itsenäinen tieteenalansa, vaan edustaa parhaimmillaankin vain johdanto-opillisia kysymyksenasetteluja kuin teologian renkinä!” Tässä hän toki selittää sen verran että uskonnolle on useita määritelmiä. Ja hänen asenteensa onkin varsin elitistinen sillä tämän jälkeen hän viittaa apologiawikin uskonnollisuuden määritelmään ja vetoaa että jos joku kutsuu itseään uskonnottomaksi hän ei voi puhua totta.
Mikä on erikoista koska kysymys ei ole siitä "haluammeko olla uskonnottomia". Vaan siitä olemmeko uskonnottomia niillä uskonnon määritelmillä joita uskonnottomat tarkoittavat puhuessaan siitä että ovat uskonnottomia. Ryösö tunkee ulkopuolelta maailmankuvallisen "oikean määritelmän" joka vaatii ensimmäisen filosofian olemassaoloa. Ja päättää asian uskonnottomien puolestakin. Tämä vaatii jotain aivan ainutlaatuista.
Tämä on hyvin kiinnostava kysymys. Koska vaikka annettaisiin kuinka paljon löysää, niin Ryösö on itse asiassa syvemmissä vaikeuksissa.
Koska useimmiten on ajateltu että tosiasiassa teologia on yksi filosofian osa-alue. Ryösön suhtautuminen onkin kuin suoraan keskiaikaisesta maailmanjärjetyksestä jossa esimerkiksi yliopisto-opiskelu oli jäsennetty siten että teologia olisi kruunu.
Ryösön kommentti on seuraava ”Tämä on monille liian kovaa puhetta. Moni haluaisi olla neutraali ja uskonnoton. Tämä on kuitenkin mahdotonta. Meitä länsimaisia ihmisiä vaivaa kreikkalaisilta peritty eksistenssiongelma. Luulemme, että voimme vain olla ja filosofoida kuin katsomosta käsin, mutta siinä petämme itseämme.”
Tässä ulkopuolisnäkökulmassa hän viittaa siihen mitä esimerkiksi kannattamani Quine kutsuu ensimmäiseksi filosofiaksi. Ja tässä olen Ryösön kanssa samaa mieltä. Quinen näkemys oli että on hylättävä ensimmäiset filosofiat. Ajatukset siitä että voitaisiin tietää lopullisesti kaikki. Ryösö jättää kuitenkin tiedostamatta, että tosiasiassa juuri Quinelaisuus on hyvä syy irtautua Ryösön kannattamista fundamenteista eli perususkomuksista; Itse asiassa voidaan nähdä että foundationalismi on eräänlainen ensimmäisen filosofian jäänne. ; Koherentismi ja reliabilismi jäävät Ryösöltä käsittelemättä vaikka juuri ne ovat kannanottoja siihen miten muuten ensimmäisestä filosofiasta irtautuminen tulisi tehdä.
Kun ajatus lopullisesta totuudesta on tullut, on haluttu välttää relativismia mutta on haluttu pitäytyä ehdottomuuksissa. Foundationalismi on dogmaattisuutta ja tästä irtautuminen on järkevää. Ryösö asettaa tämän ainoaksi vaihtoehdoksi täydellisen tiedon ja neutraaliuden. Joka on hyvin väärä oletus. ; Itse asiassa jos tämä voitaisiin tietää meillä olisikin keino saada lopullista tietoa ja tällöin me voisimme hylätä ajatuksen siitä että tarvittaisiin kyseenalaistamattomia a priori oletettuja maailmankuvallisia premissejä. Jotta voisimme tietää että tietoteoreettinen foundationalismi on ratkaisu siihen tosiasiaaan että emme voi välttää maailmankuvallisuutta meillä pitäisi olla varmaa tietoa.
Tässä kohden vastaan tulee tavallaan klassinen agnostikkoja koskenut vanha ongelma
Jos kannanotto on että Jumalasta ei voi saada varmaa tietoa, ja pitää tätä ehdottomuutena, esittää varmaa tietoa Jumalasta. Tätä seuraa paradoksaalisuutta. Itsekin toki olen agnostikko mutta en tässä muodossa. Näen että meillä ei tällä hetkellä ole tietoa Jumalasta. Sen sijaan näen että Jumalasta voisi teoriassa saada helpostikin tietoa. Vanhassa Testamentissa on paljon sellaisia tapahtumia jotka olisivat itselleni varsin vakuuttavaa evidenssiä Jumalasta.
Ryösön kohdalla ironista onkin se, että hän näkee foundationalismin vaihtoehtona relativismin. Eikä näytä ymmärtävän että heti kun olettaa vaatimuksen kaiken maailmankuvallisuudesta on ottanut relativistisen kannan. Tässä mielessä tietoteoreetikkoa voi naurattaa kun Ryösö esittää, että
”Osa filosofeista on silti pyrkinyt rakentamaan teorioita, joiden mukaan kaikki fundamentaalinen olisikin tulkinnallista ja suhteellista. Joku puhuu kielipeleistä, joku merkityksen katoamisesta, joku postmodernismista. - Näin jotkut kuvittelevat perustelevansa itsensä vapaaksi siitä, että jokaisella meistä on tietyt uskonvaraiset fundamentit (kestävät tai kestämättömät).”
Ja jatkaa, että
”Harva em. teorioita kyhäilevä taitaa kuitenkaan huomata, että kaiken määritteleminen suhteelliseksi on sekin varsin perustavanlaatuinen uskonvarainen väite (fundamentaalinen yritys). - Niinpä siis nämäkin “näppärät” kaverit päätyvät tietynlaiseen usko-suhteeseen todellisuuteen nähden… He vain yrittävät piirtää kuvaa absoluutista, joka näyttää ei-absoluuttiselta. Lopputuloksena on vain filosofia, joka tekee itsensä älyllisesti impotentiksi!”
Tämä tekee koko hänen lausunnostaan sisäisesti ristiriitaisen tavalla jossa kritiikki on suoraan hänen omassa kirjoituksessaan. Se, että noinkin lyhyt blogaus on sisäisesti ristiriitainen tavalla joka esittää omaan rakenteeseensa merkittävän päättelyrakenteen sisällään samalla kun teksti on asenteellinen ja haukkuva toki tekee Ryösön kuvauksesta varsin osuvan itsekuvauksen.
Ryösö väittää että ei voi olla varmaa tietoa ilman foundantteja. Kuitenkin hän väittää että uskonnottomia ei ole ja että kukaan ei voi välttää Jumalakysymystä. Vaikka tämä vaatisi varmaa tietoa. Samoin hän kommentoi varmana tietona että olemme maailmankuvallisia. Ja toisaalta hän esittää varmana tietona että jokaisella on foundantteja. Ja kuvittelee ilmeiseti olevansa kovinkin näppärä. Vaikka itse olen korjannut laadukkaampia virheitä ala-asteelaisten filosofiaesseistä.
Ryösön ajatus maailmankuvallisuudesta ja sen suhteesta foundationalismiin on mielenkiintoinen. Hän väittää että se on vakuuttavaa ja suoraa tietoa. EI vain tulkinta vaan sellainen että on väistämättä suhde Jumalaan. Hän tekee non sequitur päättelyvirheen jo siinä että väittää että foundationalismin ollessa tosi se tarkoittaisi että kaikilla olisi samat ja tietyt foundantit.
Hän kirjoittaa suoraan ”Emme pääse Jumala-kysymystä pakoon.”
Foundationalismin ollessa tosi voidaan nähdä että ihmisillä on joitain perususkomuksia. Se mitä nämä uskomukset ovat on jotain johon ei oteta kantaa. Eli vaikka foundationalismi olikin tosi, ei siitä voitaisi päätellä että mukana olisi väistämättä Jumalaa koskeva oletus. Kaikkiin aiheisiin ei tarvitse foundationalismissa ottaa kantaa. Todellisuusnäkemys kun keskittyy siihen mitä pitää relevanttina. Vaikka voimme tietysti kuvitella uusia ideoita ja ajatella että ihmiset joko uskovat niiden olemassaoloon tai eivät usko, niin tämä ei kuitenkaan ole sama kuin että niistä jotenkin tulisi foundantteja ja osa maailmankatsomusta.
Tässä mielessä voidaan toki pehmentää asiaa siten että meidän kulttuurissamme Jumalaa tuputetaan joka paikkaan ja sillä on vahva osa siinä mitä ajatuksia meidän mieleemme syydetään. Tämä ei kuitenkaan tee tästä uskomuksesta yleisinhimillistä välttämättömyyttä ja väistämättömyyttä. Evolutionismia tunnetusti halveksiva Ryösö voitaisiin ajaa tilanteeseen jossa korostetaan että jos hän on olemassa ja foundantit ovat väistämättömyys niin sitten evoluutioteoria on jotain jota vastustamaan kreationisti nousee. Ja tätä kautta esimerkiksi Ryösön pahastuminen muiden autonpuskureiden darwin -kaloista on osoitus siitä että evoluutioteoria on osa hänen käsiteverkkoaan ja että hänellä on evoluutioteoriaa koskeva foundantti. Tunteenomainen ja tätä kautta vain maailmankuvallinen perususkomus.
Ryösökin varmasti ymmärtää että tässä kohden hänen evoluutiovastaisuutensa voi olla sivutuote muista perususkomuksista. Eli evoluution epätotuus on seuraus siitä että hän olettaa muita asioita kuin evoluutiota koskevia asioita. Ja toisaalta vaikka kulttuurissamme evoluutioteoria onkin jokaisen mielessä niin on selvää että voitaisiin kuvitella kulttuuri jossa evoluutioteoriaa ei tunneta tai siitä ei välitetä. Tai jossa evoluutioteoria olisi yhtä epäkiinnostava kuin flogistonteoria nykymaailmassa. Jo yksikin näistä kohdista johtaa siihen että evoluutioteoria ei olisikaan foundantti. Ja vastaavat voidaan tehdä Jumalakysymykselle.
Ryösön ongelmana onkin se, että hänen foundationalisminsa nojaa postmodernin maailmankuvallisuusopin varaan samalla kun se teeskentelee ylittävänsä sen. Kaikesta on maailmankuvallisuutta paitsi siitä että Jumalakysymystä ei voi välttää ja että kaikilla on oltava puhtaasti a priori perususkomuksia. Kulttuurisuus ja maailmankuvallisuus heijaavat muutenkin ongelmiin joita Shackel esiintoi postmodernismissa. ; Se, että jokin on maailmankuvallista nähdään samana kuin kaiken relativismi ja tätä kautta pitää ottaa kantaa maailmankuvallisiesti asioihin ilman että mukana olisi millään tavalla objektiivisuutta. Tämänlainen virheily on tietenkin odotettavaa kun filosofiaa halveksiva ja sitä selvästi ei-osaava leikkii ja mestaroi teologipohjalta ymmärtämättä edes kritiikkinsä kohdetta tai itseään ja omia ajatuksiaan ja niiden sisällön suhdetta toisiin itsensä kannattaimiin asioihin sen paremmin. Ryösö ei tunne itseään eikä kriitikoitaan eikä filosofiaa. Ja kuvittelee että muut ovat älyllisiä impotentteja ja jotenkin renkeinä hänen ideologialleen.
Mutta tartun vielä lisää Ryösön väitteeseen.
Se nimittäin näyttää että tosiasiassa ihminen voi varsin hyvin ja ilmiselvästi ottaa kantaa todellisuuteen ilman että ottaa kantaa foundantteihin. Ryösön ajatus onkin siitä hyvä että on selvää että hän ottaa kantaa tiettyihin asioihin. Mutta ei toisiin. Hän ei itse asiassa ota kantaa niihin asioihin joihin otin kantaa siinä tekstissä johon tuo on aika selvä vastine. Ryösön ajatus on erikoinen.
”Toisinaan uskonnottomuuden utopiasta haaveilevat filosofit väittävät, ettei kaikkien tarvitse ottaa kantaa perimmäisten asioiden syvimpään olemukseen (fundamentteihin). - Ehkä tältä voi joskus tuntua, mutta tämä on kuitenkin vain haihtuvaa päiväunta...Vaikka on toki mahdollista, että jopa ihmiskunnan enemmistö pyrkii väistämään elämän peruskysymyksiä, se ei kuitenkaan tee meistä kenestäkään uskonnollisesti/maailmankatsomuksellisesti puolueetonta… välinpitämättömyys, pakeneminen ja torjuntakin ovat aina kannanottoja. - Lisäksi on huomioitava myös tiedostamattomat katsomuksemme. Ne ovat usein niitä vaarallisimpia!”
Ryösö näkee foundationalismin vaihtoehtona tietorelativismin tai verifikaatiokeskeisen positivismin tai ignoranssin. Argumentaatio muuten on hieman sama kuin mitä löytyi lasten vitsaamisen puolustamisesta. Ajateltiin että jos lapsia ei saa pahoinpidellä kasvatusmielessä niin sitten lapset olisivat ilman kasvatusta vapaassa kasvatuksessa jossa he voivat tehdä mitä tahansa. Kun vaihtoehtona on se, että kenties kasvatus voidaan hoitaa muullakin tavalla kuin piiskalla.
Kuitenkin Ryösön ongelmalle on ollut vastaus jo hyvin kauan.
Se on itse asiassa ollut alkujaan lähtoisin Popperin falsifikationismista. Verifikationistisessa mallissa ajateltiin että voitaisiin rakentaa metafysiikaton tieto. Tämä osoittautui vääräksi. Ja tämä on se syy miksi maailmankuvallisuuskysymys on relevantti. Täysin todistettu ja objektiivinen ensimmäinen filosofia on mahdoton.
Tässä perussyynä oli induktion ongelma. Induktioita ei voida lopullisesti todistaa. Popperilla oli kuitenkin tähän liittyen varsin näppärä ajatus. Hän huomasi että induktion voi kumota deduktiivisesti yhdellä vastaesimerkillä. Falsifiointi nojaa tälle modus tollens -rakenteelle. Tieteessä olevat deduktiot eivät tuottaneet ongelmia mutta induktioiden kohdalla oli vaikeaa. Ja Popper onnistui ratkaisemaan tämän. Moni hoopo joka valittaa siitä että falsifiointikriteeriä ei voi falsifioida ansaitsevat sen pilkan jonka Popper tiettävästi on sanonut. Kun Popperilta kysyttiin että miten hän falsifioisi falsifiointikriteerin hän haukkui kysymyksen. Tämä ei tietenkään ole ihme. Sillä falsifiointiperiaate ei ole induktio vaan se nojaa deduktiorakenteelle.
Popperin ajatus oli että teorioita on kahdenlaisia;
1: Niitä joita voidaan kumota modus tollens jossain testirakenteessa.
2: Asioita joita ei voida kumota jotka eivät ole edes väärässä vaan ovat 100% uskomuksenvaraisia.
Näissä falsifiointitesteissä teoria joko kumoutuu tai ei.
1: Kumoutuvat falsifioituvat varmasti.
2: Testin kestävät korroboroituvat ja ne ovat mallia ”ehkä tosia”.
Tästä seuraa se, että jokaista tieteessä olevaa induktiota voidaan testata vähintään yhden kerran. Tätä kautta voidaan nähdä että 100% selvittämättömyyttä ei tarvitse tehdä puhtailla oletuksilla. Quinen käsiteverkko nojaakin juuri siihen että ei ole mitään ensimmäistä filosofiaa. Joka ikinen maailmankuvassa oleva oletus voidaan heittää roskiin tarpeettomana. Oletuksenvaraisuus laimenee siten että hyvässä käsiteverkossa ei olekaan yhtään ainutta täysin testaamatonta induktiota Ne eivät ole foundantteja. Ei ole välttämätöntä luottaa yhteenkään 100% uskomuksenvaraiseen asiaan. Ja tätä kautta foundationalismi ei ole väistämättömyys. Ja tämä ei vaadi sitä että ignoroitaisiin tai ei oltaisi kiinnostuneita joistain asioista. Päin vastoin; Kiinnostusta ja ignoraation välttämistä on niin paljon että mitään ei hyväksytä pelkästään siksi että se rapsuttaa pappien ilmeisesti jalkojen välissä olevia Jumalallisia valtarakenteita.
Toisin sanoen lopullisen varmuuden saavuttamattomuus ei johda siihen että olisi pakko tehdä täysin testaamattomissa olevia perususkomuksia. ; On täysin mahdollista rakentaa käsiteverkko jossa jokaista induktiota on testattu vähintään yhden kerran. Tämä on toki täysin eri asia kuin että koko käsiteverkko olisi 100% objektiivinen. Mutta tämä on mahdollista tehdä ilman foundationalistisia perususkomuksia.
Ne eivät myöskään ole alistavassa suhteessa toisiinsa niin että toiset olisivat renkejä. Yhdelläkään ei ole ehdotonta paikkaa käsiteverkon kaapin päällä. Koska se vaatisi ensimmäistä filosofiaa. Näköalaa josta katsoa. Tai oikeastan ovat. Sillä Duhem-Quinen teesi voidaan nähdä jonain jossa se miten paljon tiede hyödyttää muita aloja on tärkeä. Tässä mielessä filosofia tuottaa teologeille kysymyksiä joilla on arvoa teologeille sitä kautta että he vastaavat niille. Teologia ei sen sijaan hyödytä vastaan. Ja tätä kautta teologia on loisimissuhteessa. Ja tätä kautta huonompaa.
Tämä jälkimmäinen osa on kiinnostava. Sillä Ryösön ja muiden foundationalistien näkemys on se, että
(1) Maailmankuva on todellisuuden perimmäisiin asioihin kantaaottava katsomus.
(2) Ei ole mahdollista rakentaa täysin todistettua kannanottoa maailmasta.
(J) Ihmisten maailmankuvissa on jotain oletuksenvaraisuutta.
Josta he vetävät jatkon siitä että tämä tapahtuu siten että otetaan joitain täysin todistamattomia 100% tutkimuksen ja tiedon ulkopuolella olevia perususkomuksia jotka ovat täysin maailmankuvallisia. Ja että tämä tarkoittaa uskonnollisuutta. Ja että uskonnollisuuteen liittyy väistämättä Jumalakysymys.
Eli sinänsä pätevästä loogisen positivismin kumoutumisesta vedetään jonnekin joka ei vastaa edes niihin Ryösön vähättelemiin filosofisiin perustason kysymyksiin joita filosofia alustaa. Ryösön teologia ei toisin sanoen edes ansaitse renkiään. ; Voisi sanoa että hän on toki omien kriteereidensäkin nojalla älyllinen impotentti. Mutta tämä ei haittaa koska ei kukaan haluaisi nussia hänen kanssaan. Ja että Ryösö saa seksiä vain raiskaamalla. Tosin impotenttinsa vuoksi hän on älyllisesti alempitasoinen mies ja hieman kuin oliiviöljy; Rasvainen ja Extra virgin. (I'll whip him so bad, they'll make a virgin meringue. It is quite certain that he is never going to bang.)
Tämän vuoksi en voi lopettaa tätä juurikaan paremmin kuin lainaamalla Ryösöä. Ryösö sanoo ”Heprean kielessä vain Jumala eksistoi, eli on olemassa riippumattomana subjektina. - Me kaikki luodun todellisuuden edustajat toimimme suhteessa häneen… emme siis varsinaisesti koskaan vain “ole”. Sen sijaan me joko aina palvelemme tai vastustamme Luojaamme… ajatuksin, sanoin ja teoin… jopa nukkuessamme mielenliikkeemme suuntautuvat kauniilla tai rumalla tavalla! Tästä johtuu se, että kaikki katsomuksellisuutemmekin kiertyy aina tavalla tai toisella uskonnollisuuteen (kuten edellisessä blogissani rohkeasti väitin).”
Tämä on totta jos ja vain jos Jumala on tosi ja olemassa. Toisin sanoen kysymys on presuppositionistinen; Ryösö ei osoita että Jumala olisi olemassa mutta hän tulkitsee maailmaa sen kautta ja pitää huomioitaan jonain jotka on siirrettävissä ateisteihinkin. Jos ei niin sitten tämä on irrelevanttia. Jumalakannanottoa ei voida tehdä maailmankuvattomasti. Kuitenkin Ryösö esittää sen varmana tietona. Nojaten relativistiseen ajatukseen siitä että maailmankuvallisuutta ei voi välttää ja että jokainen on foundanttejemme vanki.
Rohkeus ja huonous ei ole synonyymejä. Ryösön filosofiointi on tyhmänrohkeaa. Hän on toki epäkunnioittava mutta hän luulee että pahastuminen on ymmärrettävää kun puhuu epämiellyttäviä totuuksia. Ongelmana on se, että tosiasiassa hänen väitteensä eivät ole totuuksia vaan jotain jotka hänen halveksumansa filosofia havaitsee hyvin täysin oletuksenvaraiseksi. Eli hänen kanssaan samanmielisyys vaatii maailmankuvallisia oletuksia. Kun hän esittää niitä ehdottomuuksina jotka pätisivät kaikkiin tavoilla joita ei voisi välttää. (Joka vaatisi näköalapaikkaa ja ensimmäistä filosofiaa jonka hän itsekin kiistää järkevänä mahdollisuutena itsepetoksellisuuden ulkopuolella.) Hän on ilkeä ja sisäisesti ristiriitainen joten hänen argumenttinsa ei ole enää edes maailmankuvallinen. Sillä eri maailmankuvat ovat sentään sisäisesti koherentteja tulkintamalleja. Sisäisesti ristiriitainen malli ei ole edes sitä. Ryösön malli on siis asenteellinen mutta ei edes maailmankuvallinen.
Toki tyhmänrohkeutta löytyy sellaisilta ihmisiltä jotka ovat Dunning-Kruger -efektin läpitunkemia ja tottuneet olemaan valtaapitäviä instituutiossa jolle on annettu näkyvyyttä, mainetta, kunniaa ja rauha olla ilman relevanttia kritiikkiä. Ryösön filosofia onkin sidottaissa ennen kaikkea siihen keitä hän halveksii koska he eivät suostu tottelemaan häntä itseään ja nuolemaan Ryösön ruskeaa reikää kieli pitkällä joka hetki. Siitä tässä on kysymys. Että Ryösö pahastuu darwinkaloista ja haluaa että kaikki on paitsi maailmankuvallista niin myös sellaista että kaikki valitsevat maailmankuvallisuudellaan kuten Ryösö haluaa. Ja tämä on epämiellyttävä totuus jota toisella tavalla toiveajatteleva Ryösö kenties ei arvosta. Mutta hän on niin huono että ei liene mikään ongelma asian totuudelle jos hän ei myötämielinen ole.
Ryösölle teologia on kuningas. Ja hänen tapansa kohdella renkiä vihjaa siihen että renki on kohtelias kiertoilmaus maaorjille. Kuitenkin hänen vertauksensa on osuva. Teologia ja Jumalakysymys ovat juuri kuten monarkia. Aikaansa elänyt, usein mielivaltainen, julma. Ja jos ei olisikaan niin on nykyaikana tarpeeton, parhaimmillaan yhteiskunnat nykyään ovat monarkioita joissa monarkeilla on vain symbolista krumeluuriarvoa. Mutta ei mitään muuta.
tiistai 11. heinäkuuta 2017
lauantai 8. heinäkuuta 2017
Toulminin metodi
Usein nettiväittelyissä ei käännytetä ketään. Ihmiset heittävät onelinereitä joissa on usein annettu lähinnä muutamia tosiasioita, tuntemuksia, arvostelmia ja muita vastaavia asioita. Niitä ei usein jäsennetä ja strukturoida mitenkään. Ja sitten niitä heitetään kasa ja toivotaan että vastapuoli vakuuttuu. Usein tässä tulee väärinymmärryksiä ja olkiukotteluja. Ihan sen vuoksi että usein on hyvinkin hämärää että miten niistä annetuista faktoista niin väistämättä päädytään juuri siihen johtopäätökseen mihin on päädytty. Sanoja ei ole kertonut riittävästi relevanttia informaatiota kontekstista. Ja ihmiset täyttävät nämä aukot jollain. Esimerkiksi oletuksilla argumentin konteksteista ja sanojan motiiveista.
Akateemisessa filosofiassa nämä on ymmärretty ja sen lopputuloksena syntyy pitkällistä ja kuivakkaa materiaalia joka nukuttaa yleisön. Suuri osa menee yli hilseen ja tätä kautta alkaa vaikuttamaan snobistiselta ja ylpeältä ja lukijaa halveksivalta ”olen fiksumpi kuin te – katso kuinka monta sivistyssanaa osaan” -kikkailuksi. (Joka sinällään on mahdollinen keino sitä ensimmäisen luokan nettiväittelyä.)
Johonkin näiden kahden väliin voidaan tunkea jotain.
Stephen Toulmin oli filosofi, joka on tutkinut logiikkaa, moraalia ja filosofian soveltamista. Tässä yhteydessä tärkeää on muistaa, hän halusi luoda viitekehyksen jossa ymmärrettäisiin arkipäiväisiä argumentteja. Toulmanin perusajatus oli että normaalissa argumentaatiossa ei itse asiassa tehdä kuten filosofit ja matemaatikot toimivat. Eli että he ottaisivat lähtökohtia ja pistäisivät niitä yhteen ja katsoisivat mitä siitä seuraa. Normaalielämässä ei rakenneta deduktioiden ja induktioiden kautta vedettyjä päätelmiä joilla sitten tehtäisiin löytöjä konstruoitujen johtopäätösten kautta. Sen sijaan usein ihmisillä on jokin asia jota he puolustavat tai vastustavat. Ja tätä he sitten tukevat erilaisilla asioilla.
Toisin sanoen Toulmin näki että argumentaation miettiminen oli tarpeen koska akateemisessa filosofiassa keskitytään usein hyvin toisenlaisiin lähestymistapoihin. Sellaisiin jotka ovat arkielämässä vieraita. Mutta järkevyyttä ei kuitenkaan voida täysin heittää. Ihmiset eivät ole kuitenkaan joko ammattifilosofioijia tai suomi24 -palstan lihallistumia. Toulmin käytti pohjana onnistuneita lakitupatapauksia. Niissä argumentoidaan ja saadaan jury puolelle. Tämä johtaa tietenkin siihen että asenne on retorisempaa ja tätä kautta ”kierompaa ja kenties moraalisesti tahrautunuttakin” kuin akateeminen filosofia jota voi tulkita ”nukuttavaksi ja pölyiseksi norsunluutorneiluksi”. Mutta toisaalta se kuitenkin on perusta argumentoinnille jonka peruslähtökohtana on asiallisuus, rationaalisuuden kunnioittaminen ja ajatus siitä että tarjolla on vastapuoli joka pitää ottaa vakavastiotettavana järkevänä henkilönä.
Metodissa on kuusi osaa;
1: Väite (claim) Tämä on se mitä sanoja esittää. Johtopäätös tai lopputulema jota hän puolustaa. Tämä voi olla tosiasiaväite tai teoria, arvo tai arvostelma tai poliittinen kannanotto. Se, minkä puolustamiseksi argumentti on tehty ja jonka tukemiseksi kaikkien muiden osien tekemisen vaiva nähdään.
2: Todisteet (grounds). Tämä on se perusta jonka pohjalta esitettävä argumentti on luotettava ja hyvä. Tässä perustavimpia ja keskeisimpiä keinoja ovat evidenssi, empiiriset havaittavat tieteelliset faktat, arkielämässä totutut havaintoelämän ilmiselvyydet, logiikka ja mahdollisesti lähteinä käytettävien tahojen kredibiliteetti.
3: Oikeuttaja (warrant) Tämä ei yleensä ole deduktiivinen. Se on rakenteeltaan joko induktiivinen tai muuten epäsuorasti viittaava todiste jonka perusteella asiaa todennetaan. Takeen ydinteesinä on se, että usein kasa faktoja ei vielä ole ymmärrettävä syy kannattaa lopputulosta. Faktat täytyy kontekstoida. Täytyy kertoa miten todisteiden pohjalta päädytään johtopäätökseen. Ei siis vain sanota, että annetuista tosiasioista seuraa jotain vaan tämän lisäksi kerrotaan että miksi ne seuraavat. Tämä on yleisesti ottaen luonteeltaan induktiivista. Ja tässä kohden nojataan yleensä vahvasti retoriikasta tunnettuihin pääkeinoihin, eli ethos, logos, pathos ; eetosta korostetaan korostamalla auktoriteettia, jossa keskitytään ammattitaitoon, muiden ammattilaisten arvostukseen, titteleihin tai vastaaviin keinoihin. Logoksessa korostetaan järkevyyttä. Ja pathoksella luodaan sympatiaa ja vedotaan yleisön huomioon. Tätä kautta vaikka yhteisiin arvoihin vetoaminen voi olla tehokas strategia. Yleisön tunteminen ja heihin vetoaminen ja heidän arvojensa tunteminen on hyödyllistä suostuttelulle. Usein arkielämässä warrant on implisiittinen eli sitä ei sanota ääneen. Tämän vuoksi toisten ymmärtäminen voi olla vaikeaa.
4: Vahviste (backing) jonka tehtävänä on tukea oikeutustta. Tämä on yleensä jotain lisää joka on samaa takeelle kuin oikeutus on todisteille. Sillä tuetaan sitä miksi annettu oikeutus on tärkeä ja hyvä. Tämä on usein jotain jonka avulla viitataan asiaan. Todiste ei ole usein deduktiivinen vaan induktiivinen.
5: Määre (qualifier) joka kertoo siitä miten vahvasti argumentoija itse luottaa esitykseensä. Todennäköisyyksiä ja tuntemuksia. Tai rajoja joiden sisällä henkilö uskoo voivansa toimia. Tämä koostuu aika usein vain ”todennäköisesti”, ”kenties”, ”usein” tai vastaavanlaisista sanoista. Mutta ne voivat olla tarkkojakin. Nämä ovat harkintaa. Tai jos eivät olisikaan niin ne luovat mielikuvaa harkinnasta ja toisaalta suojelevat vasta-argumenteilta. ”Usein” ei kumoudu ihmisten mielissä vastaesimerkillä yhtä vahvasti kuin ”poikkeuksetta”.
6: Kiisto (rebuttal) Tässä esitetään vastapuolen argumentteja omalle näkemykselleen. Tässä yksi yleisimpiä keinoja on antaa vastaesimerkkejä omalle näkemykselle ja tätä kautta määritellä rajoja sille minkä sisällä oma argumentti on uskottava ja osoittaa alue jolle sitä ei voi viedä. Tämä luo ajatuksen siitä että olet harkinnut vastapuolen näkemyksiä. Toisaalta se määrittelee omia näkemyksiä ja niiden soveltuvuusalueita joka on käytännöllistä. Ja joka tapauksesta tästä syntyy tehokkuutta sitä kautta että vastapuoli ei yleensä kovin helposti voi vedota antamiisi vastaesimerkkeihin koska yleisö kuitenkin sekoittaisi keskenään sen, että asia on sanottu ääneen ja sen että asia on myös osoitettu hölmöksi.
Toulminin metodi on syntytapansa vuoksi keskittynyt lakituvassa pärjäämiseen. Tätä kautta sen hankintakonteksti on hyvin omanlaisensa ; Voidaan sanoa että siinä on vahva suostuttelun henki. Argumentaatiota ei toisin sanoen tehdä sellaiseksi että se olisi mahdollisimman varmasti tosi ja siihen liitettäisiin vain sellaisia asioita jotka hyödyttävät tätä totuustavoitetta. Se ei kuitenkaan ole pelkkää arkielämässä tapahtuvaa vääntöä ja inttämistä. Se on yritys suostutella rationaalisessa ja kunnioittavassa hengessä ihmisiä. Tämä on jossain määrin kyseenalaista mutta suomi24 -meininkiin verrattuna se on kuitenkin varsin ylevää.
Vähintään hänen tuomansa jaottelu on kätevää montaakin kautta; Se auttaa jäsentämään itse kohtaamiaan argumentteja. Ja jos ei saa jäsennettyä niiden avulla vastapuolen kantaa voi hakea sen avulla keinoja minkä kautta siihen saa järkeä ja vastapuolen kanta muuttuu ymmärretyksi – jos ei välttämättä hyväksytyksi. Toisaalta se kertoo osaltaan ihmisten psykologiasta ja siitä miten ihmisten mieli toimii ja tätä kautta voi ymmärtää miksi oma hieno argumentti ei vedonnutkaan vastapuoleen, kun satuit vaikka olemaan loogisuudestasi huolimatta aivan liian jyrkkä ja jätit hänen kantansa kuuntelematta mutta et pilkkaamatta. Tai millä keinoilla paha ja väärässä oleva vastapuoli onnistui manipuloimaan itsensä muiden ihmisten suosioon. Sen lisäksi sillä voi tulla ymmärretyksi paremmin. Ja suostutella muita olemaan samaa järkevää mieltä kuin itse on.
Akateemisessa filosofiassa nämä on ymmärretty ja sen lopputuloksena syntyy pitkällistä ja kuivakkaa materiaalia joka nukuttaa yleisön. Suuri osa menee yli hilseen ja tätä kautta alkaa vaikuttamaan snobistiselta ja ylpeältä ja lukijaa halveksivalta ”olen fiksumpi kuin te – katso kuinka monta sivistyssanaa osaan” -kikkailuksi. (Joka sinällään on mahdollinen keino sitä ensimmäisen luokan nettiväittelyä.)
Johonkin näiden kahden väliin voidaan tunkea jotain.
Stephen Toulmin oli filosofi, joka on tutkinut logiikkaa, moraalia ja filosofian soveltamista. Tässä yhteydessä tärkeää on muistaa, hän halusi luoda viitekehyksen jossa ymmärrettäisiin arkipäiväisiä argumentteja. Toulmanin perusajatus oli että normaalissa argumentaatiossa ei itse asiassa tehdä kuten filosofit ja matemaatikot toimivat. Eli että he ottaisivat lähtökohtia ja pistäisivät niitä yhteen ja katsoisivat mitä siitä seuraa. Normaalielämässä ei rakenneta deduktioiden ja induktioiden kautta vedettyjä päätelmiä joilla sitten tehtäisiin löytöjä konstruoitujen johtopäätösten kautta. Sen sijaan usein ihmisillä on jokin asia jota he puolustavat tai vastustavat. Ja tätä he sitten tukevat erilaisilla asioilla.
Toisin sanoen Toulmin näki että argumentaation miettiminen oli tarpeen koska akateemisessa filosofiassa keskitytään usein hyvin toisenlaisiin lähestymistapoihin. Sellaisiin jotka ovat arkielämässä vieraita. Mutta järkevyyttä ei kuitenkaan voida täysin heittää. Ihmiset eivät ole kuitenkaan joko ammattifilosofioijia tai suomi24 -palstan lihallistumia. Toulmin käytti pohjana onnistuneita lakitupatapauksia. Niissä argumentoidaan ja saadaan jury puolelle. Tämä johtaa tietenkin siihen että asenne on retorisempaa ja tätä kautta ”kierompaa ja kenties moraalisesti tahrautunuttakin” kuin akateeminen filosofia jota voi tulkita ”nukuttavaksi ja pölyiseksi norsunluutorneiluksi”. Mutta toisaalta se kuitenkin on perusta argumentoinnille jonka peruslähtökohtana on asiallisuus, rationaalisuuden kunnioittaminen ja ajatus siitä että tarjolla on vastapuoli joka pitää ottaa vakavastiotettavana järkevänä henkilönä.
Metodissa on kuusi osaa;
1: Väite (claim) Tämä on se mitä sanoja esittää. Johtopäätös tai lopputulema jota hän puolustaa. Tämä voi olla tosiasiaväite tai teoria, arvo tai arvostelma tai poliittinen kannanotto. Se, minkä puolustamiseksi argumentti on tehty ja jonka tukemiseksi kaikkien muiden osien tekemisen vaiva nähdään.
2: Todisteet (grounds). Tämä on se perusta jonka pohjalta esitettävä argumentti on luotettava ja hyvä. Tässä perustavimpia ja keskeisimpiä keinoja ovat evidenssi, empiiriset havaittavat tieteelliset faktat, arkielämässä totutut havaintoelämän ilmiselvyydet, logiikka ja mahdollisesti lähteinä käytettävien tahojen kredibiliteetti.
3: Oikeuttaja (warrant) Tämä ei yleensä ole deduktiivinen. Se on rakenteeltaan joko induktiivinen tai muuten epäsuorasti viittaava todiste jonka perusteella asiaa todennetaan. Takeen ydinteesinä on se, että usein kasa faktoja ei vielä ole ymmärrettävä syy kannattaa lopputulosta. Faktat täytyy kontekstoida. Täytyy kertoa miten todisteiden pohjalta päädytään johtopäätökseen. Ei siis vain sanota, että annetuista tosiasioista seuraa jotain vaan tämän lisäksi kerrotaan että miksi ne seuraavat. Tämä on yleisesti ottaen luonteeltaan induktiivista. Ja tässä kohden nojataan yleensä vahvasti retoriikasta tunnettuihin pääkeinoihin, eli ethos, logos, pathos ; eetosta korostetaan korostamalla auktoriteettia, jossa keskitytään ammattitaitoon, muiden ammattilaisten arvostukseen, titteleihin tai vastaaviin keinoihin. Logoksessa korostetaan järkevyyttä. Ja pathoksella luodaan sympatiaa ja vedotaan yleisön huomioon. Tätä kautta vaikka yhteisiin arvoihin vetoaminen voi olla tehokas strategia. Yleisön tunteminen ja heihin vetoaminen ja heidän arvojensa tunteminen on hyödyllistä suostuttelulle. Usein arkielämässä warrant on implisiittinen eli sitä ei sanota ääneen. Tämän vuoksi toisten ymmärtäminen voi olla vaikeaa.
4: Vahviste (backing) jonka tehtävänä on tukea oikeutustta. Tämä on yleensä jotain lisää joka on samaa takeelle kuin oikeutus on todisteille. Sillä tuetaan sitä miksi annettu oikeutus on tärkeä ja hyvä. Tämä on usein jotain jonka avulla viitataan asiaan. Todiste ei ole usein deduktiivinen vaan induktiivinen.
5: Määre (qualifier) joka kertoo siitä miten vahvasti argumentoija itse luottaa esitykseensä. Todennäköisyyksiä ja tuntemuksia. Tai rajoja joiden sisällä henkilö uskoo voivansa toimia. Tämä koostuu aika usein vain ”todennäköisesti”, ”kenties”, ”usein” tai vastaavanlaisista sanoista. Mutta ne voivat olla tarkkojakin. Nämä ovat harkintaa. Tai jos eivät olisikaan niin ne luovat mielikuvaa harkinnasta ja toisaalta suojelevat vasta-argumenteilta. ”Usein” ei kumoudu ihmisten mielissä vastaesimerkillä yhtä vahvasti kuin ”poikkeuksetta”.
6: Kiisto (rebuttal) Tässä esitetään vastapuolen argumentteja omalle näkemykselleen. Tässä yksi yleisimpiä keinoja on antaa vastaesimerkkejä omalle näkemykselle ja tätä kautta määritellä rajoja sille minkä sisällä oma argumentti on uskottava ja osoittaa alue jolle sitä ei voi viedä. Tämä luo ajatuksen siitä että olet harkinnut vastapuolen näkemyksiä. Toisaalta se määrittelee omia näkemyksiä ja niiden soveltuvuusalueita joka on käytännöllistä. Ja joka tapauksesta tästä syntyy tehokkuutta sitä kautta että vastapuoli ei yleensä kovin helposti voi vedota antamiisi vastaesimerkkeihin koska yleisö kuitenkin sekoittaisi keskenään sen, että asia on sanottu ääneen ja sen että asia on myös osoitettu hölmöksi.
Toulminin metodi on syntytapansa vuoksi keskittynyt lakituvassa pärjäämiseen. Tätä kautta sen hankintakonteksti on hyvin omanlaisensa ; Voidaan sanoa että siinä on vahva suostuttelun henki. Argumentaatiota ei toisin sanoen tehdä sellaiseksi että se olisi mahdollisimman varmasti tosi ja siihen liitettäisiin vain sellaisia asioita jotka hyödyttävät tätä totuustavoitetta. Se ei kuitenkaan ole pelkkää arkielämässä tapahtuvaa vääntöä ja inttämistä. Se on yritys suostutella rationaalisessa ja kunnioittavassa hengessä ihmisiä. Tämä on jossain määrin kyseenalaista mutta suomi24 -meininkiin verrattuna se on kuitenkin varsin ylevää.
Vähintään hänen tuomansa jaottelu on kätevää montaakin kautta; Se auttaa jäsentämään itse kohtaamiaan argumentteja. Ja jos ei saa jäsennettyä niiden avulla vastapuolen kantaa voi hakea sen avulla keinoja minkä kautta siihen saa järkeä ja vastapuolen kanta muuttuu ymmärretyksi – jos ei välttämättä hyväksytyksi. Toisaalta se kertoo osaltaan ihmisten psykologiasta ja siitä miten ihmisten mieli toimii ja tätä kautta voi ymmärtää miksi oma hieno argumentti ei vedonnutkaan vastapuoleen, kun satuit vaikka olemaan loogisuudestasi huolimatta aivan liian jyrkkä ja jätit hänen kantansa kuuntelematta mutta et pilkkaamatta. Tai millä keinoilla paha ja väärässä oleva vastapuoli onnistui manipuloimaan itsensä muiden ihmisten suosioon. Sen lisäksi sillä voi tulla ymmärretyksi paremmin. Ja suostutella muita olemaan samaa järkevää mieltä kuin itse on.
Tunnisteet:
argumentaatio,
argumentti,
debatti,
ethos,
keskustelu,
logos,
pathos,
retoriikka,
riita,
Toulmin,
vasta -argumentti,
väittely
torstai 6. heinäkuuta 2017
Kun poterossa on liikkuvat maalitolpat
Nicholas Shackel moitti "The Vacuity of Postmodernist Methodology" postmoderneja filosofeja siitä että heillä on usein yhden argumentin ympärillä itse asiassa kaksi argumenttia joita käytetään eri tilanteessa. Argumentista on filosofisesti vahva versio jota on helppoa puolustaa kriitikkoa vastaan. Ja sitten heikko versio jota käytetään useammin ja etenkin silloin kun vastassa ei ole vahvaa kritiikkiä. Näitten versioiden välillä varioidaan ja niitä käytetään toisiinsa sidottuina vaikka analyyttisesti kyseessä ovat kaksi eri argumenttia.
Shackel moitti sosiaalisen konstruktion ajatusta. Siitä on vahva ja hyvä versio jossa korostuu se, että ajattelemamme asiat ovat kulttuurisia konstrukteja siinä mielessä että ne nojaavat kieleen ja käsitteisiin joita kulttuurimme on kehittänyt. On totta, että työskentelemme kulttuurimme tekemillä ajatuksilla. Teoriat eivät putkahtele tyhjästä. Tämä on argumentin vahva puoli. Tämä on se vahva argumentti jota sosiaalinen konstruktio tarkoittaa silloin kun postmodernisti kohtaa vastustusta. Tämä argumentti on vahvalla pohjalla ja tätä kautta sitä voidaan pitää totena. Mutta Shackelin mielestä yleisluontoinen, triviaali ja tätä kautta ei-kiinnostava.
Usein tätä kuitenkin käytetään toiseen asiaan. Nimittäin siihen että näissä teorioissa ei olisi totuutta. Että kulttuurimme ulkopuolella asioilla ei ole mitään merkityksellistä sisältöä. Että faktat ja totuudet eivät sisällä tätä kautta mitään. Että esimerkiksi tiede tutkii kulttuurisia mielipiteitä. Tämä taas ei ole kovin vahva, ja tämän puolustaminen on vaikeaa. Toisaalta tämä on väitteenä kiinnostava ja kaikkea muuta kuin triviaali. Se on vahva väite.
Shackelin ajatus on siinä että näitä käytetään yhteennivottuna. Usein sitä esitetään ajatuksia jotka ovat heikkoa. Mutta kritiikin alla oman ajatuksen järkevyyttä korostetaan sillä paremmalla versiolla. Ja näin se ajatus jolle haetaan suosiota ja jota ajetaan eroaa paljonkin siitä mitä puolusteaan kriisin hetkellä.
Toisin sanoen eri kontekstissa sama asia sisältää oleellisesti eri asioita. Ilman kritiikkiä ajetaan vahvaa väitettä mutta kritiikin alla esiin tulee ”tarkoitin vain, että” ja tällä keskustelu siirretään vakaammalle pohjalle. Kaikki kiinnostava ja provokatiivinen sisältö käsitellään silloin kun vastassa ei ole kritiikkiä. Ja kritiikin hetkellä palataan ei-provokatiiviseen ja triviaaliin mutta sinänsä molempien hyväksymään muotoon.
Henki on kieltämättä havaittavissa. Esimerkiksi itse olen sitä mieltä että postmodernien ajattelu intresseistä ja maailmankuvista on tärkeä. Tärkeä ja tosi kahdella tavalla; Esimerkiksi se, että hypoteesinmuodostus ei tapahdu tyhjiössä. Charles Darwinin ajatukset yhteiskunnasta ja taloudesta – Thomas Malthusin talousteoriasta joka keskittyi rajallisiin resursseihin – vaikuttivat hänen evoluutioteoriansa sisältöön. Tämä on varmasti ainakin yksi teorian keksimisen syy. Tutkijat toisaalta yksilötasolla innostuvat asioista maailmankuvallisesti ja tämä on syy sille miksi he tarttuvat joihinkin asioihin. Ja kolmanneksi tieteessä on havaittu että paradigmanmuutoksissa menee usein aikaa koska professorit eivät korjaa mielipiteitään. Vanha paradigma jää eläkkeelle. Tässä mielessä evoluutioteoria on maailmankuvallinen.
Mutta koska tiede on tutkimusprosessi jossa eri tutkimusohjelmat ovat eri tavalla hedelmällisiä, eivät kaikki teoriat silti jää elämään. Esimerkiksi maailmankuva voi saada evoluutioteorian ystävän ja kreationistin innostumaan omasta teoriastaan. Ja tämän maailmankuvansa he helposti vievät hautaan.
Mutta evoluution tutkimukset johtavat johonkin; Se ei ole vain ja pelkästään maailmankuva ja maailmankuvallinen. Siitä voidaan vetää ennusteita joita tutkia. Kreationismi taas ei tuota tämänlaisia. He pikemminkin suojaavat ydinkäsitystään erilaisilla ad hoc -suojauksilla. Heillä ei ole tutkimusohjelmaa vaan rationaalinen maailmantulkintaprojekti. Ja tätä kautta evoluutio tutkimusohjelmana on menestyksekäs kun taas kreationismi ei. ; Se, että maailmankuvan mukaisia tuloksia saadaan ei ole yksilöiden hallussa. Ja tämä on tieteellisen metodin hienous. Ilman sitä olisi dogmistoja jotka eivät korjaisi itseään. Teorian keksiminen ja yksilöiltä saatu suosio on liitoksissa maailmankuvaan. Mutta menestys tutkimusohjelmana sisältää elementin joka ei ole tutkijoiden hallussa vaikkakin ne ovat toki tutkijoiden pyrinnöissä.
Tämänlainen maalitolppien siirtely on tavallista arkielämässä.
Jos esimerkiksi kannattaa homeopatiaa, voi toisaalta väittää että vaihtoehtohoidot ovat aivan yhtä hyviä kuin koululääketieteen löydökset. Tai jopa parempia. Väite on että ne parantavat. Ja että nämä parantavat hienommalla tavalla kuin lääketiede koska koululääketieteen syytetään parantavan vain tautien oireita kun taas homeopatia parantaa tautien taustasyitä. ; Mutta kun tätä kritisoidaan kaksoissokkotutkimuksilla joissa ei saada placeboa vahvempaa tulosta, korostetaan että vaihtoehtohoidot ovat harmittomia ja että placebo vaikuttaa ja paranemisessa on mentaalinen komponentti. (Jossa ohitetaan että koululääketieteessäkin on placebovaikutus. Tämän lisäksi sen lääkkeissä on pakko olla jotain muutakin.) Tämä on kieltämättä helpommin puolustettava asenne. Mutta sen perusteella on aika omituista hypätä tomun laskeuduttua selittämään siitä miten homeopatia parantaa korvatulehduksen koirillakin.
On helpompaa puolustaa homeopatiaa harmittomana, ja muuttaa keskustelua siihen suuntaan kuin kriitikko olisi väittänyt että vedenjuonti pienissä määrin vaarantaisi terveyden sellaisenaan. Tosiasiassa kriitikot ovat kuitenkin selittäneet että tutkimusten mukaan homeopatia ei toimi yhtä hyvin kuin koululääketiede. Ja että homeopatiassa riskinä on se, että homeopatia nähdään vaihtoehtona hoidolle, ja hoitoon saatetaan jättää menemättä. Jolloin haitta tulee siitä että ei hyödynnä koululääketiedettä kun ajattelee homeopatian olevan maailmankuvallisesti tasa-arvoista ja toiminnaltaan yhtä hyvää ellei parempaa kuin normaalilääketiede.
Toisaalta kun korostetaan että ”ateismi on uskonto” siinä haetaan useimmiten valtaa asenteelliselle ajatukselle siitä että ateismi olisi jotenkin uskontoa siinä mielessä mitä uskontoa harjoittaviin liitetään. Eli ateistit olisivat dogmaattisia ja heidän väitteensä olisivat yhtä totuudesta riippumattomia.
Mutta kritiikin alla palataan triviaalimpaan ajatukseen jossa korostetaan vaikka sitä että kaikki voidaan tulkita foundationalistisesti niin että ei ole mahdollista rakentaa täysin objektiivista aksiomaattista järjestelmää jolloin esimerkiksi matematiikka olisi sekin uskonto ja kaupassakäyminen uskonnonharjoittamista. Tämä on tosi mutta ei se mitä tässä itse asiassa ajetaan. Valtaa haetaan siitä että ateismi olisi jotenkin tietynlainen dogmaattinen valtajärjestelmä jolla olisi täsmälleen samanlainen asenne kuin uskovaisilla. Paitsi kritiikin alla jolloin osataan heittää käyttöön laajempi ja vähemmän asenteellinen ja konnotaatioiltaan kunnioittavampi uskonnon versio. Jonka puolustaminen koetaan sen asenteellisemmankin asian puolustamiseksi.
”Ateismi on uskonto” on käytännössä herjaus jolla ajetaan valtaa uskonnonkäytössä. Sillä halutaan vähentää ateisteista saatavaa kuvaa. Kritiikin alla se kuitenkin pakenee laajempaan ja epämääräisempään uskonnon määritelmään jossa perustelu on pikemminkin ajatus siitä että foundationalisteista kaikessa on kysymys perususkomuksista joten ateismi ei eroa tässä mielessä gravitaatioteoriasta tai matematiikasta. Tämän triviaalin ja vahvan asian puolustaminen on sitten se jolla argumentoidaan ja joilla ajetaan ajatusta ”ateismi on uskonto” joka sitten käytännössä palaa siihen herjakontekstiin heti kun kritiikki loppuu.
Itse asiassa keinosto ja temppu on melko lailla sama kuin postmodernisteilla Shackelsin ajatuksissa. Rakenne on sama, toki tässä ei käytetä terminä ”sosiaalista konstruktiota” vaan ”maailmankuvallisuus” -sanan käyttöä; Toki tässä on selvää että virheen huomaaminen on samalla helpompaa niin että konservatiivi uskovainen näkee saman argumenttirakenteen helpommin hölmönä silloin kun postmodernisti käyttää sitä.
Käsienheiluttelu jossa hyödynnetään ekvivokaatioita ja mielikuvia asioiden yhteenliittymisestä ei ole perustelua. Järkevä keskustelija sitoutuu yhteen määritelmään ja puolustaa sitä eikä vaihtele asennesisältöä kontekstista toiseen. Jos ”ateismi on uskonto” tarkoittaa jotain niin sitten tätä merkitystä ei saa vaihtaa ilmoille vain siksi että joko huomaa että vallankäytöllinen herjaaminen ilman asiapohjaa on tilanne johon joutuminen on uskovaiselle kiusallista ja hän haluaisi tällöin siirtyä sellaiselle alueelle joka on vähemmän loukkaava ja joka on muutenkin rationaalisempi.
Toki olisi mahdollista korjata näkemyksiä ja palata jonnekin vähemmän äärimmäiseen versioon ja lähteä tältä pohjalta filosofioimaan. Mutta Shackelin esilletuoma ongelma korostaakin sitä että vahva ja heikko versio samasta argumentista klimppiytyvät kannattajiensa mielessä yhteen niin että niiden välille ei oikeastaan nähdä eroa. Ihminen ei näe että hänellä on kaksi rinnastetta. Ja heidän mielessään se että puolustaa vahvaa argumettia tarkoittaa sitä että olisi puolustanut myös sitä heikkoa argumenttia.
Shackel moitti sosiaalisen konstruktion ajatusta. Siitä on vahva ja hyvä versio jossa korostuu se, että ajattelemamme asiat ovat kulttuurisia konstrukteja siinä mielessä että ne nojaavat kieleen ja käsitteisiin joita kulttuurimme on kehittänyt. On totta, että työskentelemme kulttuurimme tekemillä ajatuksilla. Teoriat eivät putkahtele tyhjästä. Tämä on argumentin vahva puoli. Tämä on se vahva argumentti jota sosiaalinen konstruktio tarkoittaa silloin kun postmodernisti kohtaa vastustusta. Tämä argumentti on vahvalla pohjalla ja tätä kautta sitä voidaan pitää totena. Mutta Shackelin mielestä yleisluontoinen, triviaali ja tätä kautta ei-kiinnostava.
Usein tätä kuitenkin käytetään toiseen asiaan. Nimittäin siihen että näissä teorioissa ei olisi totuutta. Että kulttuurimme ulkopuolella asioilla ei ole mitään merkityksellistä sisältöä. Että faktat ja totuudet eivät sisällä tätä kautta mitään. Että esimerkiksi tiede tutkii kulttuurisia mielipiteitä. Tämä taas ei ole kovin vahva, ja tämän puolustaminen on vaikeaa. Toisaalta tämä on väitteenä kiinnostava ja kaikkea muuta kuin triviaali. Se on vahva väite.
Shackelin ajatus on siinä että näitä käytetään yhteennivottuna. Usein sitä esitetään ajatuksia jotka ovat heikkoa. Mutta kritiikin alla oman ajatuksen järkevyyttä korostetaan sillä paremmalla versiolla. Ja näin se ajatus jolle haetaan suosiota ja jota ajetaan eroaa paljonkin siitä mitä puolusteaan kriisin hetkellä.
Toisin sanoen eri kontekstissa sama asia sisältää oleellisesti eri asioita. Ilman kritiikkiä ajetaan vahvaa väitettä mutta kritiikin alla esiin tulee ”tarkoitin vain, että” ja tällä keskustelu siirretään vakaammalle pohjalle. Kaikki kiinnostava ja provokatiivinen sisältö käsitellään silloin kun vastassa ei ole kritiikkiä. Ja kritiikin hetkellä palataan ei-provokatiiviseen ja triviaaliin mutta sinänsä molempien hyväksymään muotoon.
Henki on kieltämättä havaittavissa. Esimerkiksi itse olen sitä mieltä että postmodernien ajattelu intresseistä ja maailmankuvista on tärkeä. Tärkeä ja tosi kahdella tavalla; Esimerkiksi se, että hypoteesinmuodostus ei tapahdu tyhjiössä. Charles Darwinin ajatukset yhteiskunnasta ja taloudesta – Thomas Malthusin talousteoriasta joka keskittyi rajallisiin resursseihin – vaikuttivat hänen evoluutioteoriansa sisältöön. Tämä on varmasti ainakin yksi teorian keksimisen syy. Tutkijat toisaalta yksilötasolla innostuvat asioista maailmankuvallisesti ja tämä on syy sille miksi he tarttuvat joihinkin asioihin. Ja kolmanneksi tieteessä on havaittu että paradigmanmuutoksissa menee usein aikaa koska professorit eivät korjaa mielipiteitään. Vanha paradigma jää eläkkeelle. Tässä mielessä evoluutioteoria on maailmankuvallinen.
Mutta koska tiede on tutkimusprosessi jossa eri tutkimusohjelmat ovat eri tavalla hedelmällisiä, eivät kaikki teoriat silti jää elämään. Esimerkiksi maailmankuva voi saada evoluutioteorian ystävän ja kreationistin innostumaan omasta teoriastaan. Ja tämän maailmankuvansa he helposti vievät hautaan.
Mutta evoluution tutkimukset johtavat johonkin; Se ei ole vain ja pelkästään maailmankuva ja maailmankuvallinen. Siitä voidaan vetää ennusteita joita tutkia. Kreationismi taas ei tuota tämänlaisia. He pikemminkin suojaavat ydinkäsitystään erilaisilla ad hoc -suojauksilla. Heillä ei ole tutkimusohjelmaa vaan rationaalinen maailmantulkintaprojekti. Ja tätä kautta evoluutio tutkimusohjelmana on menestyksekäs kun taas kreationismi ei. ; Se, että maailmankuvan mukaisia tuloksia saadaan ei ole yksilöiden hallussa. Ja tämä on tieteellisen metodin hienous. Ilman sitä olisi dogmistoja jotka eivät korjaisi itseään. Teorian keksiminen ja yksilöiltä saatu suosio on liitoksissa maailmankuvaan. Mutta menestys tutkimusohjelmana sisältää elementin joka ei ole tutkijoiden hallussa vaikkakin ne ovat toki tutkijoiden pyrinnöissä.
Tämänlainen maalitolppien siirtely on tavallista arkielämässä.
Jos esimerkiksi kannattaa homeopatiaa, voi toisaalta väittää että vaihtoehtohoidot ovat aivan yhtä hyviä kuin koululääketieteen löydökset. Tai jopa parempia. Väite on että ne parantavat. Ja että nämä parantavat hienommalla tavalla kuin lääketiede koska koululääketieteen syytetään parantavan vain tautien oireita kun taas homeopatia parantaa tautien taustasyitä. ; Mutta kun tätä kritisoidaan kaksoissokkotutkimuksilla joissa ei saada placeboa vahvempaa tulosta, korostetaan että vaihtoehtohoidot ovat harmittomia ja että placebo vaikuttaa ja paranemisessa on mentaalinen komponentti. (Jossa ohitetaan että koululääketieteessäkin on placebovaikutus. Tämän lisäksi sen lääkkeissä on pakko olla jotain muutakin.) Tämä on kieltämättä helpommin puolustettava asenne. Mutta sen perusteella on aika omituista hypätä tomun laskeuduttua selittämään siitä miten homeopatia parantaa korvatulehduksen koirillakin.
On helpompaa puolustaa homeopatiaa harmittomana, ja muuttaa keskustelua siihen suuntaan kuin kriitikko olisi väittänyt että vedenjuonti pienissä määrin vaarantaisi terveyden sellaisenaan. Tosiasiassa kriitikot ovat kuitenkin selittäneet että tutkimusten mukaan homeopatia ei toimi yhtä hyvin kuin koululääketiede. Ja että homeopatiassa riskinä on se, että homeopatia nähdään vaihtoehtona hoidolle, ja hoitoon saatetaan jättää menemättä. Jolloin haitta tulee siitä että ei hyödynnä koululääketiedettä kun ajattelee homeopatian olevan maailmankuvallisesti tasa-arvoista ja toiminnaltaan yhtä hyvää ellei parempaa kuin normaalilääketiede.
Toisaalta kun korostetaan että ”ateismi on uskonto” siinä haetaan useimmiten valtaa asenteelliselle ajatukselle siitä että ateismi olisi jotenkin uskontoa siinä mielessä mitä uskontoa harjoittaviin liitetään. Eli ateistit olisivat dogmaattisia ja heidän väitteensä olisivat yhtä totuudesta riippumattomia.
Mutta kritiikin alla palataan triviaalimpaan ajatukseen jossa korostetaan vaikka sitä että kaikki voidaan tulkita foundationalistisesti niin että ei ole mahdollista rakentaa täysin objektiivista aksiomaattista järjestelmää jolloin esimerkiksi matematiikka olisi sekin uskonto ja kaupassakäyminen uskonnonharjoittamista. Tämä on tosi mutta ei se mitä tässä itse asiassa ajetaan. Valtaa haetaan siitä että ateismi olisi jotenkin tietynlainen dogmaattinen valtajärjestelmä jolla olisi täsmälleen samanlainen asenne kuin uskovaisilla. Paitsi kritiikin alla jolloin osataan heittää käyttöön laajempi ja vähemmän asenteellinen ja konnotaatioiltaan kunnioittavampi uskonnon versio. Jonka puolustaminen koetaan sen asenteellisemmankin asian puolustamiseksi.
”Ateismi on uskonto” on käytännössä herjaus jolla ajetaan valtaa uskonnonkäytössä. Sillä halutaan vähentää ateisteista saatavaa kuvaa. Kritiikin alla se kuitenkin pakenee laajempaan ja epämääräisempään uskonnon määritelmään jossa perustelu on pikemminkin ajatus siitä että foundationalisteista kaikessa on kysymys perususkomuksista joten ateismi ei eroa tässä mielessä gravitaatioteoriasta tai matematiikasta. Tämän triviaalin ja vahvan asian puolustaminen on sitten se jolla argumentoidaan ja joilla ajetaan ajatusta ”ateismi on uskonto” joka sitten käytännössä palaa siihen herjakontekstiin heti kun kritiikki loppuu.
Itse asiassa keinosto ja temppu on melko lailla sama kuin postmodernisteilla Shackelsin ajatuksissa. Rakenne on sama, toki tässä ei käytetä terminä ”sosiaalista konstruktiota” vaan ”maailmankuvallisuus” -sanan käyttöä; Toki tässä on selvää että virheen huomaaminen on samalla helpompaa niin että konservatiivi uskovainen näkee saman argumenttirakenteen helpommin hölmönä silloin kun postmodernisti käyttää sitä.
Käsienheiluttelu jossa hyödynnetään ekvivokaatioita ja mielikuvia asioiden yhteenliittymisestä ei ole perustelua. Järkevä keskustelija sitoutuu yhteen määritelmään ja puolustaa sitä eikä vaihtele asennesisältöä kontekstista toiseen. Jos ”ateismi on uskonto” tarkoittaa jotain niin sitten tätä merkitystä ei saa vaihtaa ilmoille vain siksi että joko huomaa että vallankäytöllinen herjaaminen ilman asiapohjaa on tilanne johon joutuminen on uskovaiselle kiusallista ja hän haluaisi tällöin siirtyä sellaiselle alueelle joka on vähemmän loukkaava ja joka on muutenkin rationaalisempi.
Toki olisi mahdollista korjata näkemyksiä ja palata jonnekin vähemmän äärimmäiseen versioon ja lähteä tältä pohjalta filosofioimaan. Mutta Shackelin esilletuoma ongelma korostaakin sitä että vahva ja heikko versio samasta argumentista klimppiytyvät kannattajiensa mielessä yhteen niin että niiden välille ei oikeastaan nähdä eroa. Ihminen ei näe että hänellä on kaksi rinnastetta. Ja heidän mielessään se että puolustaa vahvaa argumettia tarkoittaa sitä että olisi puolustanut myös sitä heikkoa argumenttia.
Tunnisteet:
evoluutio,
homeopatia,
kaksoissokkokoe,
moving the goalposts,
placebo,
postmodernismi,
relativismi,
Shackel,
uskonto,
vaihtoehtohoito
keskiviikko 5. heinäkuuta 2017
Tieteen kaikkivoipuusnäkökulman sijaan tiedepuolustus on tärkeää aivan muista syistä.
Olen skeptikko ja skientisti. Tämä yhdistelmä on monista varsin pelottava. Syy on nähdäkseni ymmärrettävä. Aika moni skeptikko ja skientisti suhtautuu asioihin sellaisella asenteella että antipatia on ymmärrettävää. Ja itsekin olen ärsyttävä. Joskin hieman eri tavalla kuin mihin tässä viittaan.
Näkökanta ja sen puolustaminen nähdään usein turhaksi koska nykyaikana aika harva on tiedettä vastaan tai vihaisi teknologiaa. Ironista kyllä, itse olen teknofoobinen verrattuna moneen sellaiseen ihmiseen joka selittää tieteen rajallisuudesta käyttämällä uusinta kivaa mobiiliteknologiaa siihen että voi jakaa energiahoitopaketteja kavereilleen facebookissa. Tässä kohden moni näkeekin että olisi tärkeämpää vastustaa skientismiä koska se on syrjivä ja rajoittava ja kylmä ja kova. Tässä korostetaan sitä että vastassa ei olisi tiede vaan skientismi eli usko siitä että kaikki tieto mikä meillä on on tieteellistä tietoa.
Itse näen että skeptikkoyhteisössä ollaan tässä kohden todellakin osa ongelmaa. Mutta ei sellaisella tavalla joka ilahduttaa skientismikriitikoita.
Otan tästä esimerkiksi rokotedenialismin. Otan tämän esimerkiksi sen vuoksi että itse en koe suuria tunteita lääketieteeseen. Olen pessimistinen kaveri joka painii suisidaalisten ajatusten kanssa, ja tätä kautta pitkä ja terve elämä on jotain joka kuuluu tasaisesti onnellisille ihmisille joilla on tulevaisuutta kohden toivoa ja odotuksia. Tai muuta varmuutta. ; Terve ruokavalio ei tässä mielessä kiinnosta. Riskini kuolla muista syistä ennen sydäntautia on kuitenkin mahdollista. Voisin ottaa esimerkiksi vaikka kreationismin josta tiedän paljon. Mutta tämän vlogauksen viestin takia on hyvä ottaa vastaesimerkiksi rokotekriittisyys.
Rokotedenialismi on omasta mielestäni oppi joka on sekä epätosi sekä seurauksiltaan niin yksilöille kuin yhteiskunnalle hyvin haitallinen. Rokottamatta jättäminen jättää ensinnä rokotettavat ilman suojaa ja toisaalta se iskee rokotteiden tarjoamaan ryhmäsuojaan sitä kautta että tosiasiassa rokote ei johda kaikilla immuniteettiin. Rokotedenialismista on helppo pahastua. Etenkin jos on omia lapsia, toisin kuin itselläni.
Onkin selvää että rokotedebatissa molemmat puolet ovat kuitenkin kiinnostuneita samoista asioista. Lasten hyvinvoinnista. Tässä rokotekriittinen saattaa moittia rokotteita ottavaa vanhempaa siitä että antaa jonkun big pharma -eliitin jäsenen myrkyttää lapsensa ja piikittää heihin autismia. Toisaalta rokotemyönteinen näkee lapsen jättämisen taudeille alttiiksi lapsen vanhemman uskomuksen vuoksi enemmän kuin ongelmallisena ; Tässä mielessä ongelmat muistuttavat niitä ongelmia joita monissa uskonnoissa tulee. Jehovan Todistajien aikuisten ihmisten verensiirtokiellot voivat järkyttää vähän. Mutta jos vanhempien usko vaarantaa heidän lapset, se herättää suuria tunteita verensiirtoihin luottavassa tavallisessa ihmisessä. ; Rokotedenialismissa molemmat puolet haluavat hyvää lapsille. Ja tämä hyvä on aikalailla samaa; Lapsen terveyttä. Tässä mielessä se eroaa vaikkapa ytimeltään uskonnollisemmasta kreationismista jossa eri osapuoli on hyvin erimielinen siitä mitä tämä "hyvä" ja "asianmukainen" tarkoittavat.
Kun katsotaan rokotekriittisyyttä on selvää että perusongelmana on se, että jokin auktoriteettitaho pistää sinuun ja lapsiisi aineita joiden toimintaperiaatetta ja seurauksia et ymmärrä. On ikään kuin vain auktoriteetti joka väittää jotain. Lisäksi esimerkiksi narkolepsiakriisissä moni näki että perinteinen lääketiede oli erehtynyttä ; Ensin rokotetta pidettiin turvallisena ja myöhemmin – rokotekriittisten mielestä liian myöhään – havaittiin että narkolepsiaa todellakin syntyi. Ja kun tämän tunnustaminen ei johtanut siihen että rokottamisesta luovutaan syntyy tietenkin epäilyjä. Näin siitä huolimatta että rokotetta käytetään koska hyödyt ovat yleisempiä ja suojelevat vakavammilta ongelmilta kuin mitä narkolepsia on yleisyytensä ja haittojensa vuoksi.
Tässä mielessä rokotedenialismi on toki liitoksissa ihmisiin jotka luottavat vaihtoehtohoitoihin. Mutta usein vaihtoehtohoitojen kannattajat eivät ole kategorisen vastahankaisia koululääketiedettä kohtaan. Heillä on hyvin spesifejä yksittäisiä asioita joista he ovat erimielisiä. Näin ollen he ajattelevat että lääketiede johtaa joskus toimiviin löytöihin ja on tätä kautta yksi keino saada tietoa. Ja tätä on syytä täydentää joillain toisenlaisilla tietämisen tavoilla koska tiedemiehet erehtyvät joskus – esimerkiksi tästä narkolepsiakysymyksestä.
Näin ollen moite ei kohdistu tieteeseen vaan skientismiin. Lisäksi valtaosa moitteista ei ole edes tieteellistä metodia koskevaa vaan koskee rahanhimoa. Lääketieteessä on taloudellisia intressejä ja tätä kautta on herkullista kuvitella salaliittoja joissa tietämättömiä koijataan rahanhimo mielessä. Ihmiskunta tuntien näitä asioita ei ole vaikeaa kuvitella.
Mutta tosiasiassa tuossa yllä on se miksi skeptismiä tarvitaan. Ylläkuvattu ei ole leppoisaa maailmankuvariippumattomuutta vaan koko ongelman ydinmehu. Taustalla on koko ajatus siitä miksi tiedettä tarvitaan ja miksi tiede toimii. Ja jos tietyt asiat hylätään niin tosiasiassa tiedeaiheen tuloksisto muuttuu pelkäksi vaihtoehtoisten totuuksien maailmaksi.
Kun me mietitään empirian historiaa, se on todella uusi. Empirististä käännettä ja tieteen nousua juhlitaan ja korostetaan. Eikä ihme. Sen keksiminen oli vaikeaa. Vain hyvin harva kulttuuri on kyennyt keksimään ajatuksen meidän tuntemastamme empiirisestä tieteestä. Ihmiset ovat muissakin kulttuureissa olleet fiksuja ja ovat tarkkailleet ympäristöään. Mutta hyvin erilaisilla tavoilla. Asenne on ollut intuitiivisempi.
Tästä hyvä esimerkki on miten tiedonhaku on ollut heikkoa. Aristoteles esitti että painavammat esineet putoavat nopeammin kuin kevyet esineet. Ajatus on varmasti intuitiivisesti ollut hyvinkin uskottava. Painavat esineet painavat enemmän ja ovat raskaita. Joten voisi kuvitella että ne myös putoaisivat vauhdikkaammin. Siksi Aristoteleen sanaan uskottiin parisen tuhatta vuotta ennen kuin se osoitettiin virheelliseksi. Ja se opittiin virheeksi siten että otettiin Aristoteleen teoria, eripainoisia punnuksia, riittävän korkea putoamismatka jotta erot voitaisiin havaita selvästi. Koeasetelma oli hyvin helppo tehdä. Mutta silti ilman empirististä otetta jossa otetaan teoria ja vaaditaan sen testaamista ei tätä keksitty pitkään aikaan. Vaikka ihmiset olivatkin aivan järkeviä ja tarkkaavaisia olentoja.
Tarvitsemme tiedettä koska se on oppimisen metodi. Ja tarvitsemme oppimisen metodia siksi että muuten maailmankuvamme ja intuitiomem otetaan sellaisinaan ja sitten niistä syntyy pitkäaikaisia väärinkäsityksiä.
Tässä tieteen ”mielipiteenmuutokset” ovatkin tärkeä todiste siitä miten meillä on päädytty siitä että emme osaa pudottaa kiviä torneista muuten kuin sotatilanteessa siihen että voimme jakaa reikiparannuskvanttiparannusideaaleja facebookissa. Tiede toimii siksi että intuitiomme eivät usein toimi ja tiede on ainut keino joka kykenee korjaamaan näitä intuitioita sellaisella tavalla joka tuottaa testattavia todellisuuksia ja kokemuksia kuvaavia ennusteita. (Empiriahan on tavallaan ihmiskokemusten ennustamista; Kun ihminen asettuu kokemaan koejärjestelmän X hän kohtaa tietynlaisia aistiärsykkeitä ja niihin liittyviä kokemuksia. Tässä on tietenkin vahva korostus siitä että empiriaa kutsutaan kokemusperäisen tiedon hankinnaksi.)
Ihmiset ja heidän intuitionsa ovat siitä ikäviä että he ajattelevat tiedettä samanlaisena tiedonhankintavälineenä kuin heidän omia kokemuksiaan. Näin ollen tieteen tiedon tarkistaminen johtaa helposti ajatukseen siitä että tiedemiehet vain arvailevat. Tässä unohtuu helposti se, että tieto on usein tarkentunutta. Voidaan esimerkiksi sanoa että Aristoteleen ajatus putousnopeuksista korvautui ajatuksella jossa korostetaan sitä että kaikki esineet putoavat samaa vauhtia ja sitten tiedemiehet ovat lähteneet linnut ja laskuvarjot mielessään arvailemaan että tosiasiassa esineiden muoto ja painopiste vaikuttavat putoamiseen oleellisesti. Tämä voi näyttää siltä että tiede vaihtaa mielipiteitään. Mutta tosiasiassa vanha tiede on korvattu paremmalla ja tarkemmalla tieteellä. Tämä on tietenkin vaikeaa muistaa kun asiaa lähestyy konkreettisesti ja siten että korosteaan että asiat ovat Totuuksia ja että Totuus on ikuinen ja muuttumaton. Siinä se että ensin korosteaan A -vitamiinin olevan vitamiini ja siksi elintärkeä kun taas sitten aletaan puhumaan ihon kesimisestä ja jääkarhunmaksasta jolloin se olisikin myrkkyä. Tämä vaikuttaa epäluotettavalta. Koska asia nähdään Totuuteen suhteessa olevana mielipiteenä, eikä tietona joka tarkentuu ja jota korjataan. Tässä mielessä homeopatian ”ikuinen ja muuttumaton faktasto” vaikuttaa varmasti mukavalta. Aristoteleen putoamisopin fanitkin varmasti pitäisivät siitä että tietoa ei muuteta jollain uudella Galileolaisella arvailulla ja mielipiteenmuutoksella ja arvailulla.
Ongelmana onkin se, että tämä arvailu nähdään joksikin joka antaa tilaa monipuoliselle tulkinnalle niin että jokainen saa oman maailmankuvansa perusteella päättää mikä on itselle sopiva totuus. Että järkevän mielipiteenvapauden mukaan kaikilla on lupa valita itselleen mieluisin tulkinta.
Tästä on lopputuloksena se, että eri poliittiset ryhmät alkavat lobbaamaan omia harhaoppiklimppejään. Esimerkiksi oikeistolaiset ovat kannattaneet ilmastonmuutosdenialismia ja siellä olevat tietyt fragmentit ovat tukeneet holokaustia koskevaa revisionismia tai kreationismia. Toisaalta liberaalit ovat ottaneet oikeistolaisia vahvemmin osaa rokotekriittisyyteen ja toisaalta heistä löytyy enemmän erilaisten New Age -terapioiden kannattajia. ; Näissä kohden usein käy niin että oikeistolainen näkee että jos osa liberaaleista kannattaa hörhöilyjä niin sitten liberaalit ovat hörhöjä. Ja vastaavasti jos oikeistolaisissa on hörhöjä niin sitten oikeistolaiset nähdään kategorisesti hölmöinä. Omista ystävistä nähdään että hörhöt ovat kuitenkin poikkeus. Media joka pitää erimielisyydestä antaa hörhöille tietenkin lukumääräänsä enemmän näkyvyyttä. Asiaa mutkistaa se että vaikka itse sattuisit kuulumaan siihen joukkoon joka on todellakin hörhöä, niin heidänkin kohdallaan korostuu se miten he pitävät niitä oman puolen hörhöttelyjä vakavasti otettavana tieteenä ja tätä kautta vähemmän ongelmallisena. Näin ilmastonmuutos-kreationistihörhö voi pitää itseään vakavana tieteestä kiinnostuneena rationalistina kun taas vastapuolen liberaali joka uskoo pelkästään rokotuksen aiheuttavan autismia on hänen kirjoissaan - sinänsä ymmärrettävästi mutta vähän huvittavasti - hörhö.
Tässä syynä on se, että kun tiedettä ei jakseta lukea, päädytään helposti siihen että ei vastusteta tiedettä. Mutta tieteelle tulee rooli auktoriteettina jos ja vain jos ja vain silloin kun se tukee niitä asioita joita itse pitää luotettavana. Muuten voidaan korostaa vaikka täydellisen konsensuksen puutetta tai vedota muutamaan staraan. Jolloin käy niin että poliittinen mielipide painottaa sitä että ne tieteen teoriat jotka eivät vastaa niitä omia intuitioita ovatkin huonoa tiedettä. ; Tässä mielessä on hyvä muistaa että aika moni kreationisti on insinööritieteiden kannattaja ja jopa pahin nuoren maan kreationisti pitää suunnattomasti termodynamiikka -sanan ylilausumisesta tavalla joka ei vastaa fyysikoiden näkemyksiä termodynamiikasta. Suuri osa tiedevastaiseksi tulkitusta onkin sitä että vastustetaan spesifejä omaan maailmankuvaan sopimattomia teorioita.
Tässä kohden ongelmana onkin se, että tiedettä tarvitaan juuri näistä intentioista vapautumiseen. Ja toisaalta kun meillä on vahva maailmankuva se itse asiassa painottaa meitä ottamaan asiasta vahvan mielipiteen jolloin arviointimme tehdystä tieteestä vinoutuu sekin. Jos jokin teoria uhkaa maailmankuvaamme vahvemmin, tartumme helpommin vaikka miten marginaaliseen yksinäiseen toisinajattelijatutkijaan. Turvaudumme intuitioon vahvimmin juuri siellä missä siitä on tietämyksemme kannalta eniten haittaa ; Tartumme puolustamaan ja vastustamaan vääristä syistä ja tätä kautta jo intomme osallistua keskusteluun on helposti todiste siitä että pitäisi keskittyä johonkin ihan muuhun aiheeseen. ; Tässä mielessä emme kenties koskaan ole täysin neutraaleja. Mutta tosiasiassa tiedettä tarvitaan koska joissain asioissa olemme todella paljon maailmankuvallisempia kuin toisissa. Olemme joissain asioissa hyvin epäneutraaleja vaikka toisissa olisimme järkeviä ja kykeneviä tuottamaan analyyttistä sisältöä josta on asian arvioinnissa hyötyä.
Tässä mielessä tiedekeskustelu on usein sivistyssanarikkainta mutta puupäisintä. Jopa lukkiutuneempaa kuin uskontoa koskevat näkemykset. Ja se ei ole ihme.
Tässä mielessä olisikin syytä muistaa että usein tiededenialismi narratoituu. Koska hyväksymme heikommatkin mallit jos ne rapsuttavat meidän omaa maailmankuvallista korvasyyhyämme. ; Itse esimerkiksi kiinnitän huomiota siihen kiinnitetäänkö huomiota dataan vai ihmisiin. Denialismi elää usein salaliittoteorioilla. Intelligent Design -liike esimerkiksi mainosti sitä että heillä oli vähän tutkimuksia koska heidän oppinsa oli uusi ja darwinistit vainosivat heitä. Mainio teoria mutta todisteet vainosta puuttuivat. Ja ID -tutkimuslaitokset, kuten ISCID, sitten eivät saaneet kuitenkaan tutkimuksia julkaistua vaikka ne olivat pelkästään ID -myönteisiä. Samoin rokotekriittinen Wakefield lietsoi ajatusta big pharmasta ja tulosten manipuloinnista, vaikka hänen oma tutkimuksensa havaittiin tutkijaetiikan ja vakuttavuuden kannalta kyseenalaiseksi. ; Jos hyvät paradigmankorjaukset ja uudet nousevat teoriat nousevat siitä että puhutaan datasta eikä datan piilottamisesta, niin useimmat pseudotieteet tunnistaa ennen kaikkea siitä että he haluavat puhua datan sijaan ihmisistä. Kreationismin kohdalla halutaan helposti puhua naturalistien pahuudesta, toisinajattelijoiden vainoamisesta ja arvotyhjiöydestä ja kytköksistä natsismiin. Rokotekritiikissä halutaan ennen kaikkea puhua ihmisistä jotka haluavat rahaa ja myrkyttää lapsia. Fiksut tiedonhaluiset tutkijat ja avomieliset etsijät puhuvat datasta ja omien teorioidensa falsifiointikriteereistä. ALhaiset kakkosluokan ajattelijat puhuvat erimielisistä ihmisistä.
Salaliitoissa on kyse vähän samasta kuten vieraissakäynnistä. Mustasukkaiset ihmiset toki luottavat intuitioihinsa mutta usein lähinnä rikkovat parisuhteensa ja ajavat vastapuolta kohti vieraissakäymistä. Kuitenkin monet ovat varsin kykeneväisiä käymään vieraissa tavoilla joissa tätä yritetään salata. On melko selvää että terve ajatus on että ihminen on syytön kunnes toisin todistetaan. Toisin todistaminen taas keskittyy tosiasioiden setvimiseen. ; On katsottava todisteita jotta toinen jää rysän päältä kiinni. Nuuskiminen ja siitä saadut tulokset ovat tässä se joka erottaa tunteilevat paranoidit ja aidosti petetyksi tulleet. Näin siitä huolimatta että joskus joku käy vieraissa ja on niin maan maar ovela piilottamaan jälkensä.
Jos huomaa että on mennyt keskusteluun jossa oman ajatuksen puolustus on sitä että selittää miksi omalle asialle ei ole todisteita, sen sijaan että näyttää todisteita siitä että vastapuoli on piilottanut tietoa niin että siitä on parempaa tietoa tarjolla, niin on syytä lopettaa keskustelu. Jos syyttää vastapuolta ”tiedon monopolista” joko tulosten vääristelyn, kätkemisen tai toisinajattelijoiden vainoamisen kautta sanoo että itsellä on tarjota vain selityksiä todisteiden puutteelle mutta ei itse todisteita. Vaino todistetaan sillä että löydetään nykytietoa parempi tieto jonka toinen on kätkenyt. Mutta jos oma maailmankuva on kovin tietyn asian perään, tämänlaiset tuntuvat vakuuttavammilta; Jos joutuu ylipäätään puhumaan siitä miten tieteen status quo on omaan näkemystä vastaan, on antanut lähinnä tunnustuksen siitä että oma näkemys ei edusta sitä tiedemiesten nykyään suosimaa kantaa. Toki jokin näistä voi olla tuleva uusi paradigma. Mutta jokaista uutta paradigmannousua kohden on hyvin lukuisa määrä hörhöttelyjä joiden tausta-asenne on oman maailmankuvan lobbaaminen ja se että faktoja sovitetaan omaan poliittiseen tai ideologiseen agendaan sivistyssanakirja edellä.
Jos nappaa itsensä kiinni tämänlaisesta, kannattaa yksinkertaisesti vaihtaa aihetta. Muualla on kenties tarjoamassa lisätietoa. Mutta tämänlaisessa asiassa argumentaatio ei aja muuttamaan omaa mielipidettä. Joten sitä joko ei opi mitään kun johtopäätöksen tietää jo valmiiksi. Tai sitten ajautuu olemaan pitkäjänteisellä ja yhä saivartelevammalla ja foliohattuisemmalla tavalla väärässä. Pahinta on vielä se, että salaliittoteorioissa usein tulee loukanneeksi vastapuolta. Ja tätä kautta he eivät ainakaan halua muuttaa mieltään.
Esimerkiksi itselleni on syntynyt sellainen vaikutelma että ”skientismiä” ei sallita ”erilaiseksi maailmankuvaksi” ja sitä halutaan vastustaa ja mollata typeräksi, kylmäksi ja puutteelliseksi. En ole ainakaan toistaiseksi kokenut tämän luovan sellaista oloa että haluan kuunnella enemmän ja tarkemmin vastapuolen näkökantaa. Päinvastoin, virheet ja loukkaukset vaikkapa syrjimisestä ovat pikemminkin nostattaneet puolustuskannalle. Tässä ilmapiirissä eivät valistusihanteet elä. Itse asiassa itse olen käyttänyt skeptikkopalstoja lähinnä trollaamiseen. Koska siellä ihmiset vetävät ”skeptikkojen haastamisia” ideologiapohjalta ja loukkaavin salaliittoargumentein, ideanaan tuhota väärä skientistinen lattea kylmä maailmankuva ja takoa nöyryyttä tiederunkkareihin, on selvää että asenteet ovat sen verran innostuneita että tämä tärkeyden kokemus ja tärkeily pakottavat rakentelemaan trooleja ja lietsomaan. Kun ihmisiä ei saa harkitsemaan kantojaan tai muuttamaan mieltään missään asiassa, on ainut keino hämmentää ja heittää läskiksi.
Eli näin lopuksi ja lyhyesti; Itse olen skientisti siksi että en usko että on tieteestä poikkeavaa tapaa saada omia virheitämme korjaavaa tietoa. Intuitiomme ovat ilman tämänlaisia mielipiteitä pelkän oman maailmankuvan kuvauksia ja siihen liittyvän vallan lisäämispyrintöjä. Tiede ei ole mielestäni täydellinen keino saavuttaa tietoa. Näen että aika moni korostaa liikaa huomiota siihen että onko huomio skientismissä vai tieteen kunnioittamisessa. Huomio pitäisi kiinnittää siihen missä sitä tiedettä pitäisi käyttää. Kyseenalaistamaan omia ennakkokäsityksiä. Falsifiointiperiaate muuttuu tässä näkökulmassa psykologisten vinoumien käsittelymekanismiksi eikä pelkästään joksikin abstraktimmaksi normatiivisen tieteenteon dogmiksi. Aina kun tiedemaailma on omaa mielipidettä vastaan ei pitäisi tuudittautua siihen että monet mielipiteet ovat tiedemaailman mukaisia. On helppoa kokea itsensä tiedemaailmaa fiksummaksi toisinajattelijaksi. Indiivi ainutlaatuinen lumihiutale on tietenkin miellyttävää olla. Tämänlainen egoismi johtaa kuitenkin usein lähinnä siihen että rakennetaan suvaitsevaisuutta sellaiseen asenteeseen jonka seurauksena kivien putoaminen pysyy kylttuurissa harhakäsityksenä useita tuhansia vuosia.
Skientismi on kenties monista liikaa. Itse toki en usko että tiedeverkon ulkopuolella on tietoa. Mutta usein skeptikkojen maailmankuvallisuutta käsitellään latteutena tavalla jossa allaviivataan sitä että tosiasiassa skientismin kohdalla ei ärsytä se, että se on niin rajoittunutta. Vaan enemmän se että tiede toimii ja se on ansainnut lähes kaikkien luottamusta sillä, että se toimii. Skientisteissä ärsyttää se että heistä löytyy tyyppejä joilla on omasta mielestä vastenmielisiä mielipiteitä. Skientistien rahanahneus, halu myrkyttää lapsia ja naturalismien arvotyhjiö viittaavat että erimielisten ideologioiden latistaminen on tärkeä innoke haukkua skientistejä. Väärä mielipide evoluutiosta ärsyttää kreationismia samasta syystä kuin evoluutikkoa ärsyttää kreationismi. Tässä ei ole kysymys siitä että skientistien vastapuoli olisi toisinajattelijuutta ja sananvapautta puolustava uuden tiedon airut. Tunnereaktioon oleva syy on yleensä maailmankuvallinen ja poliittinen. Ja jo tämä tunnereaktio on sinällään vihje siitä että keskustelua ei pidä aloittaa. Se pitää lopettaa. Tai muuttaa pelleilyksi ja trollaamiseksi. Koska jos trollaa ja vetää läskiksi, niin silloin keskustelu sentään vastaa sille asetettuja ihanteita. Tai ainakin tavoitteita.
Näkökanta ja sen puolustaminen nähdään usein turhaksi koska nykyaikana aika harva on tiedettä vastaan tai vihaisi teknologiaa. Ironista kyllä, itse olen teknofoobinen verrattuna moneen sellaiseen ihmiseen joka selittää tieteen rajallisuudesta käyttämällä uusinta kivaa mobiiliteknologiaa siihen että voi jakaa energiahoitopaketteja kavereilleen facebookissa. Tässä kohden moni näkeekin että olisi tärkeämpää vastustaa skientismiä koska se on syrjivä ja rajoittava ja kylmä ja kova. Tässä korostetaan sitä että vastassa ei olisi tiede vaan skientismi eli usko siitä että kaikki tieto mikä meillä on on tieteellistä tietoa.
Itse näen että skeptikkoyhteisössä ollaan tässä kohden todellakin osa ongelmaa. Mutta ei sellaisella tavalla joka ilahduttaa skientismikriitikoita.
Otan tästä esimerkiksi rokotedenialismin. Otan tämän esimerkiksi sen vuoksi että itse en koe suuria tunteita lääketieteeseen. Olen pessimistinen kaveri joka painii suisidaalisten ajatusten kanssa, ja tätä kautta pitkä ja terve elämä on jotain joka kuuluu tasaisesti onnellisille ihmisille joilla on tulevaisuutta kohden toivoa ja odotuksia. Tai muuta varmuutta. ; Terve ruokavalio ei tässä mielessä kiinnosta. Riskini kuolla muista syistä ennen sydäntautia on kuitenkin mahdollista. Voisin ottaa esimerkiksi vaikka kreationismin josta tiedän paljon. Mutta tämän vlogauksen viestin takia on hyvä ottaa vastaesimerkiksi rokotekriittisyys.
Rokotedenialismi on omasta mielestäni oppi joka on sekä epätosi sekä seurauksiltaan niin yksilöille kuin yhteiskunnalle hyvin haitallinen. Rokottamatta jättäminen jättää ensinnä rokotettavat ilman suojaa ja toisaalta se iskee rokotteiden tarjoamaan ryhmäsuojaan sitä kautta että tosiasiassa rokote ei johda kaikilla immuniteettiin. Rokotedenialismista on helppo pahastua. Etenkin jos on omia lapsia, toisin kuin itselläni.
Onkin selvää että rokotedebatissa molemmat puolet ovat kuitenkin kiinnostuneita samoista asioista. Lasten hyvinvoinnista. Tässä rokotekriittinen saattaa moittia rokotteita ottavaa vanhempaa siitä että antaa jonkun big pharma -eliitin jäsenen myrkyttää lapsensa ja piikittää heihin autismia. Toisaalta rokotemyönteinen näkee lapsen jättämisen taudeille alttiiksi lapsen vanhemman uskomuksen vuoksi enemmän kuin ongelmallisena ; Tässä mielessä ongelmat muistuttavat niitä ongelmia joita monissa uskonnoissa tulee. Jehovan Todistajien aikuisten ihmisten verensiirtokiellot voivat järkyttää vähän. Mutta jos vanhempien usko vaarantaa heidän lapset, se herättää suuria tunteita verensiirtoihin luottavassa tavallisessa ihmisessä. ; Rokotedenialismissa molemmat puolet haluavat hyvää lapsille. Ja tämä hyvä on aikalailla samaa; Lapsen terveyttä. Tässä mielessä se eroaa vaikkapa ytimeltään uskonnollisemmasta kreationismista jossa eri osapuoli on hyvin erimielinen siitä mitä tämä "hyvä" ja "asianmukainen" tarkoittavat.
Kun katsotaan rokotekriittisyyttä on selvää että perusongelmana on se, että jokin auktoriteettitaho pistää sinuun ja lapsiisi aineita joiden toimintaperiaatetta ja seurauksia et ymmärrä. On ikään kuin vain auktoriteetti joka väittää jotain. Lisäksi esimerkiksi narkolepsiakriisissä moni näki että perinteinen lääketiede oli erehtynyttä ; Ensin rokotetta pidettiin turvallisena ja myöhemmin – rokotekriittisten mielestä liian myöhään – havaittiin että narkolepsiaa todellakin syntyi. Ja kun tämän tunnustaminen ei johtanut siihen että rokottamisesta luovutaan syntyy tietenkin epäilyjä. Näin siitä huolimatta että rokotetta käytetään koska hyödyt ovat yleisempiä ja suojelevat vakavammilta ongelmilta kuin mitä narkolepsia on yleisyytensä ja haittojensa vuoksi.
Tässä mielessä rokotedenialismi on toki liitoksissa ihmisiin jotka luottavat vaihtoehtohoitoihin. Mutta usein vaihtoehtohoitojen kannattajat eivät ole kategorisen vastahankaisia koululääketiedettä kohtaan. Heillä on hyvin spesifejä yksittäisiä asioita joista he ovat erimielisiä. Näin ollen he ajattelevat että lääketiede johtaa joskus toimiviin löytöihin ja on tätä kautta yksi keino saada tietoa. Ja tätä on syytä täydentää joillain toisenlaisilla tietämisen tavoilla koska tiedemiehet erehtyvät joskus – esimerkiksi tästä narkolepsiakysymyksestä.
Näin ollen moite ei kohdistu tieteeseen vaan skientismiin. Lisäksi valtaosa moitteista ei ole edes tieteellistä metodia koskevaa vaan koskee rahanhimoa. Lääketieteessä on taloudellisia intressejä ja tätä kautta on herkullista kuvitella salaliittoja joissa tietämättömiä koijataan rahanhimo mielessä. Ihmiskunta tuntien näitä asioita ei ole vaikeaa kuvitella.
Mutta tosiasiassa tuossa yllä on se miksi skeptismiä tarvitaan. Ylläkuvattu ei ole leppoisaa maailmankuvariippumattomuutta vaan koko ongelman ydinmehu. Taustalla on koko ajatus siitä miksi tiedettä tarvitaan ja miksi tiede toimii. Ja jos tietyt asiat hylätään niin tosiasiassa tiedeaiheen tuloksisto muuttuu pelkäksi vaihtoehtoisten totuuksien maailmaksi.
Kun me mietitään empirian historiaa, se on todella uusi. Empirististä käännettä ja tieteen nousua juhlitaan ja korostetaan. Eikä ihme. Sen keksiminen oli vaikeaa. Vain hyvin harva kulttuuri on kyennyt keksimään ajatuksen meidän tuntemastamme empiirisestä tieteestä. Ihmiset ovat muissakin kulttuureissa olleet fiksuja ja ovat tarkkailleet ympäristöään. Mutta hyvin erilaisilla tavoilla. Asenne on ollut intuitiivisempi.
Tästä hyvä esimerkki on miten tiedonhaku on ollut heikkoa. Aristoteles esitti että painavammat esineet putoavat nopeammin kuin kevyet esineet. Ajatus on varmasti intuitiivisesti ollut hyvinkin uskottava. Painavat esineet painavat enemmän ja ovat raskaita. Joten voisi kuvitella että ne myös putoaisivat vauhdikkaammin. Siksi Aristoteleen sanaan uskottiin parisen tuhatta vuotta ennen kuin se osoitettiin virheelliseksi. Ja se opittiin virheeksi siten että otettiin Aristoteleen teoria, eripainoisia punnuksia, riittävän korkea putoamismatka jotta erot voitaisiin havaita selvästi. Koeasetelma oli hyvin helppo tehdä. Mutta silti ilman empirististä otetta jossa otetaan teoria ja vaaditaan sen testaamista ei tätä keksitty pitkään aikaan. Vaikka ihmiset olivatkin aivan järkeviä ja tarkkaavaisia olentoja.
Tarvitsemme tiedettä koska se on oppimisen metodi. Ja tarvitsemme oppimisen metodia siksi että muuten maailmankuvamme ja intuitiomem otetaan sellaisinaan ja sitten niistä syntyy pitkäaikaisia väärinkäsityksiä.
Tässä tieteen ”mielipiteenmuutokset” ovatkin tärkeä todiste siitä miten meillä on päädytty siitä että emme osaa pudottaa kiviä torneista muuten kuin sotatilanteessa siihen että voimme jakaa reikiparannuskvanttiparannusideaaleja facebookissa. Tiede toimii siksi että intuitiomme eivät usein toimi ja tiede on ainut keino joka kykenee korjaamaan näitä intuitioita sellaisella tavalla joka tuottaa testattavia todellisuuksia ja kokemuksia kuvaavia ennusteita. (Empiriahan on tavallaan ihmiskokemusten ennustamista; Kun ihminen asettuu kokemaan koejärjestelmän X hän kohtaa tietynlaisia aistiärsykkeitä ja niihin liittyviä kokemuksia. Tässä on tietenkin vahva korostus siitä että empiriaa kutsutaan kokemusperäisen tiedon hankinnaksi.)
Ihmiset ja heidän intuitionsa ovat siitä ikäviä että he ajattelevat tiedettä samanlaisena tiedonhankintavälineenä kuin heidän omia kokemuksiaan. Näin ollen tieteen tiedon tarkistaminen johtaa helposti ajatukseen siitä että tiedemiehet vain arvailevat. Tässä unohtuu helposti se, että tieto on usein tarkentunutta. Voidaan esimerkiksi sanoa että Aristoteleen ajatus putousnopeuksista korvautui ajatuksella jossa korostetaan sitä että kaikki esineet putoavat samaa vauhtia ja sitten tiedemiehet ovat lähteneet linnut ja laskuvarjot mielessään arvailemaan että tosiasiassa esineiden muoto ja painopiste vaikuttavat putoamiseen oleellisesti. Tämä voi näyttää siltä että tiede vaihtaa mielipiteitään. Mutta tosiasiassa vanha tiede on korvattu paremmalla ja tarkemmalla tieteellä. Tämä on tietenkin vaikeaa muistaa kun asiaa lähestyy konkreettisesti ja siten että korosteaan että asiat ovat Totuuksia ja että Totuus on ikuinen ja muuttumaton. Siinä se että ensin korosteaan A -vitamiinin olevan vitamiini ja siksi elintärkeä kun taas sitten aletaan puhumaan ihon kesimisestä ja jääkarhunmaksasta jolloin se olisikin myrkkyä. Tämä vaikuttaa epäluotettavalta. Koska asia nähdään Totuuteen suhteessa olevana mielipiteenä, eikä tietona joka tarkentuu ja jota korjataan. Tässä mielessä homeopatian ”ikuinen ja muuttumaton faktasto” vaikuttaa varmasti mukavalta. Aristoteleen putoamisopin fanitkin varmasti pitäisivät siitä että tietoa ei muuteta jollain uudella Galileolaisella arvailulla ja mielipiteenmuutoksella ja arvailulla.
Ongelmana onkin se, että tämä arvailu nähdään joksikin joka antaa tilaa monipuoliselle tulkinnalle niin että jokainen saa oman maailmankuvansa perusteella päättää mikä on itselle sopiva totuus. Että järkevän mielipiteenvapauden mukaan kaikilla on lupa valita itselleen mieluisin tulkinta.
Tästä on lopputuloksena se, että eri poliittiset ryhmät alkavat lobbaamaan omia harhaoppiklimppejään. Esimerkiksi oikeistolaiset ovat kannattaneet ilmastonmuutosdenialismia ja siellä olevat tietyt fragmentit ovat tukeneet holokaustia koskevaa revisionismia tai kreationismia. Toisaalta liberaalit ovat ottaneet oikeistolaisia vahvemmin osaa rokotekriittisyyteen ja toisaalta heistä löytyy enemmän erilaisten New Age -terapioiden kannattajia. ; Näissä kohden usein käy niin että oikeistolainen näkee että jos osa liberaaleista kannattaa hörhöilyjä niin sitten liberaalit ovat hörhöjä. Ja vastaavasti jos oikeistolaisissa on hörhöjä niin sitten oikeistolaiset nähdään kategorisesti hölmöinä. Omista ystävistä nähdään että hörhöt ovat kuitenkin poikkeus. Media joka pitää erimielisyydestä antaa hörhöille tietenkin lukumääräänsä enemmän näkyvyyttä. Asiaa mutkistaa se että vaikka itse sattuisit kuulumaan siihen joukkoon joka on todellakin hörhöä, niin heidänkin kohdallaan korostuu se miten he pitävät niitä oman puolen hörhöttelyjä vakavasti otettavana tieteenä ja tätä kautta vähemmän ongelmallisena. Näin ilmastonmuutos-kreationistihörhö voi pitää itseään vakavana tieteestä kiinnostuneena rationalistina kun taas vastapuolen liberaali joka uskoo pelkästään rokotuksen aiheuttavan autismia on hänen kirjoissaan - sinänsä ymmärrettävästi mutta vähän huvittavasti - hörhö.
Tässä syynä on se, että kun tiedettä ei jakseta lukea, päädytään helposti siihen että ei vastusteta tiedettä. Mutta tieteelle tulee rooli auktoriteettina jos ja vain jos ja vain silloin kun se tukee niitä asioita joita itse pitää luotettavana. Muuten voidaan korostaa vaikka täydellisen konsensuksen puutetta tai vedota muutamaan staraan. Jolloin käy niin että poliittinen mielipide painottaa sitä että ne tieteen teoriat jotka eivät vastaa niitä omia intuitioita ovatkin huonoa tiedettä. ; Tässä mielessä on hyvä muistaa että aika moni kreationisti on insinööritieteiden kannattaja ja jopa pahin nuoren maan kreationisti pitää suunnattomasti termodynamiikka -sanan ylilausumisesta tavalla joka ei vastaa fyysikoiden näkemyksiä termodynamiikasta. Suuri osa tiedevastaiseksi tulkitusta onkin sitä että vastustetaan spesifejä omaan maailmankuvaan sopimattomia teorioita.
Tässä kohden ongelmana onkin se, että tiedettä tarvitaan juuri näistä intentioista vapautumiseen. Ja toisaalta kun meillä on vahva maailmankuva se itse asiassa painottaa meitä ottamaan asiasta vahvan mielipiteen jolloin arviointimme tehdystä tieteestä vinoutuu sekin. Jos jokin teoria uhkaa maailmankuvaamme vahvemmin, tartumme helpommin vaikka miten marginaaliseen yksinäiseen toisinajattelijatutkijaan. Turvaudumme intuitioon vahvimmin juuri siellä missä siitä on tietämyksemme kannalta eniten haittaa ; Tartumme puolustamaan ja vastustamaan vääristä syistä ja tätä kautta jo intomme osallistua keskusteluun on helposti todiste siitä että pitäisi keskittyä johonkin ihan muuhun aiheeseen. ; Tässä mielessä emme kenties koskaan ole täysin neutraaleja. Mutta tosiasiassa tiedettä tarvitaan koska joissain asioissa olemme todella paljon maailmankuvallisempia kuin toisissa. Olemme joissain asioissa hyvin epäneutraaleja vaikka toisissa olisimme järkeviä ja kykeneviä tuottamaan analyyttistä sisältöä josta on asian arvioinnissa hyötyä.
Tässä mielessä tiedekeskustelu on usein sivistyssanarikkainta mutta puupäisintä. Jopa lukkiutuneempaa kuin uskontoa koskevat näkemykset. Ja se ei ole ihme.
Tässä mielessä olisikin syytä muistaa että usein tiededenialismi narratoituu. Koska hyväksymme heikommatkin mallit jos ne rapsuttavat meidän omaa maailmankuvallista korvasyyhyämme. ; Itse esimerkiksi kiinnitän huomiota siihen kiinnitetäänkö huomiota dataan vai ihmisiin. Denialismi elää usein salaliittoteorioilla. Intelligent Design -liike esimerkiksi mainosti sitä että heillä oli vähän tutkimuksia koska heidän oppinsa oli uusi ja darwinistit vainosivat heitä. Mainio teoria mutta todisteet vainosta puuttuivat. Ja ID -tutkimuslaitokset, kuten ISCID, sitten eivät saaneet kuitenkaan tutkimuksia julkaistua vaikka ne olivat pelkästään ID -myönteisiä. Samoin rokotekriittinen Wakefield lietsoi ajatusta big pharmasta ja tulosten manipuloinnista, vaikka hänen oma tutkimuksensa havaittiin tutkijaetiikan ja vakuttavuuden kannalta kyseenalaiseksi. ; Jos hyvät paradigmankorjaukset ja uudet nousevat teoriat nousevat siitä että puhutaan datasta eikä datan piilottamisesta, niin useimmat pseudotieteet tunnistaa ennen kaikkea siitä että he haluavat puhua datan sijaan ihmisistä. Kreationismin kohdalla halutaan helposti puhua naturalistien pahuudesta, toisinajattelijoiden vainoamisesta ja arvotyhjiöydestä ja kytköksistä natsismiin. Rokotekritiikissä halutaan ennen kaikkea puhua ihmisistä jotka haluavat rahaa ja myrkyttää lapsia. Fiksut tiedonhaluiset tutkijat ja avomieliset etsijät puhuvat datasta ja omien teorioidensa falsifiointikriteereistä. ALhaiset kakkosluokan ajattelijat puhuvat erimielisistä ihmisistä.
Salaliitoissa on kyse vähän samasta kuten vieraissakäynnistä. Mustasukkaiset ihmiset toki luottavat intuitioihinsa mutta usein lähinnä rikkovat parisuhteensa ja ajavat vastapuolta kohti vieraissakäymistä. Kuitenkin monet ovat varsin kykeneväisiä käymään vieraissa tavoilla joissa tätä yritetään salata. On melko selvää että terve ajatus on että ihminen on syytön kunnes toisin todistetaan. Toisin todistaminen taas keskittyy tosiasioiden setvimiseen. ; On katsottava todisteita jotta toinen jää rysän päältä kiinni. Nuuskiminen ja siitä saadut tulokset ovat tässä se joka erottaa tunteilevat paranoidit ja aidosti petetyksi tulleet. Näin siitä huolimatta että joskus joku käy vieraissa ja on niin maan maar ovela piilottamaan jälkensä.
Jos huomaa että on mennyt keskusteluun jossa oman ajatuksen puolustus on sitä että selittää miksi omalle asialle ei ole todisteita, sen sijaan että näyttää todisteita siitä että vastapuoli on piilottanut tietoa niin että siitä on parempaa tietoa tarjolla, niin on syytä lopettaa keskustelu. Jos syyttää vastapuolta ”tiedon monopolista” joko tulosten vääristelyn, kätkemisen tai toisinajattelijoiden vainoamisen kautta sanoo että itsellä on tarjota vain selityksiä todisteiden puutteelle mutta ei itse todisteita. Vaino todistetaan sillä että löydetään nykytietoa parempi tieto jonka toinen on kätkenyt. Mutta jos oma maailmankuva on kovin tietyn asian perään, tämänlaiset tuntuvat vakuuttavammilta; Jos joutuu ylipäätään puhumaan siitä miten tieteen status quo on omaan näkemystä vastaan, on antanut lähinnä tunnustuksen siitä että oma näkemys ei edusta sitä tiedemiesten nykyään suosimaa kantaa. Toki jokin näistä voi olla tuleva uusi paradigma. Mutta jokaista uutta paradigmannousua kohden on hyvin lukuisa määrä hörhöttelyjä joiden tausta-asenne on oman maailmankuvan lobbaaminen ja se että faktoja sovitetaan omaan poliittiseen tai ideologiseen agendaan sivistyssanakirja edellä.
Jos nappaa itsensä kiinni tämänlaisesta, kannattaa yksinkertaisesti vaihtaa aihetta. Muualla on kenties tarjoamassa lisätietoa. Mutta tämänlaisessa asiassa argumentaatio ei aja muuttamaan omaa mielipidettä. Joten sitä joko ei opi mitään kun johtopäätöksen tietää jo valmiiksi. Tai sitten ajautuu olemaan pitkäjänteisellä ja yhä saivartelevammalla ja foliohattuisemmalla tavalla väärässä. Pahinta on vielä se, että salaliittoteorioissa usein tulee loukanneeksi vastapuolta. Ja tätä kautta he eivät ainakaan halua muuttaa mieltään.
Esimerkiksi itselleni on syntynyt sellainen vaikutelma että ”skientismiä” ei sallita ”erilaiseksi maailmankuvaksi” ja sitä halutaan vastustaa ja mollata typeräksi, kylmäksi ja puutteelliseksi. En ole ainakaan toistaiseksi kokenut tämän luovan sellaista oloa että haluan kuunnella enemmän ja tarkemmin vastapuolen näkökantaa. Päinvastoin, virheet ja loukkaukset vaikkapa syrjimisestä ovat pikemminkin nostattaneet puolustuskannalle. Tässä ilmapiirissä eivät valistusihanteet elä. Itse asiassa itse olen käyttänyt skeptikkopalstoja lähinnä trollaamiseen. Koska siellä ihmiset vetävät ”skeptikkojen haastamisia” ideologiapohjalta ja loukkaavin salaliittoargumentein, ideanaan tuhota väärä skientistinen lattea kylmä maailmankuva ja takoa nöyryyttä tiederunkkareihin, on selvää että asenteet ovat sen verran innostuneita että tämä tärkeyden kokemus ja tärkeily pakottavat rakentelemaan trooleja ja lietsomaan. Kun ihmisiä ei saa harkitsemaan kantojaan tai muuttamaan mieltään missään asiassa, on ainut keino hämmentää ja heittää läskiksi.
Eli näin lopuksi ja lyhyesti; Itse olen skientisti siksi että en usko että on tieteestä poikkeavaa tapaa saada omia virheitämme korjaavaa tietoa. Intuitiomme ovat ilman tämänlaisia mielipiteitä pelkän oman maailmankuvan kuvauksia ja siihen liittyvän vallan lisäämispyrintöjä. Tiede ei ole mielestäni täydellinen keino saavuttaa tietoa. Näen että aika moni korostaa liikaa huomiota siihen että onko huomio skientismissä vai tieteen kunnioittamisessa. Huomio pitäisi kiinnittää siihen missä sitä tiedettä pitäisi käyttää. Kyseenalaistamaan omia ennakkokäsityksiä. Falsifiointiperiaate muuttuu tässä näkökulmassa psykologisten vinoumien käsittelymekanismiksi eikä pelkästään joksikin abstraktimmaksi normatiivisen tieteenteon dogmiksi. Aina kun tiedemaailma on omaa mielipidettä vastaan ei pitäisi tuudittautua siihen että monet mielipiteet ovat tiedemaailman mukaisia. On helppoa kokea itsensä tiedemaailmaa fiksummaksi toisinajattelijaksi. Indiivi ainutlaatuinen lumihiutale on tietenkin miellyttävää olla. Tämänlainen egoismi johtaa kuitenkin usein lähinnä siihen että rakennetaan suvaitsevaisuutta sellaiseen asenteeseen jonka seurauksena kivien putoaminen pysyy kylttuurissa harhakäsityksenä useita tuhansia vuosia.
Skientismi on kenties monista liikaa. Itse toki en usko että tiedeverkon ulkopuolella on tietoa. Mutta usein skeptikkojen maailmankuvallisuutta käsitellään latteutena tavalla jossa allaviivataan sitä että tosiasiassa skientismin kohdalla ei ärsytä se, että se on niin rajoittunutta. Vaan enemmän se että tiede toimii ja se on ansainnut lähes kaikkien luottamusta sillä, että se toimii. Skientisteissä ärsyttää se että heistä löytyy tyyppejä joilla on omasta mielestä vastenmielisiä mielipiteitä. Skientistien rahanahneus, halu myrkyttää lapsia ja naturalismien arvotyhjiö viittaavat että erimielisten ideologioiden latistaminen on tärkeä innoke haukkua skientistejä. Väärä mielipide evoluutiosta ärsyttää kreationismia samasta syystä kuin evoluutikkoa ärsyttää kreationismi. Tässä ei ole kysymys siitä että skientistien vastapuoli olisi toisinajattelijuutta ja sananvapautta puolustava uuden tiedon airut. Tunnereaktioon oleva syy on yleensä maailmankuvallinen ja poliittinen. Ja jo tämä tunnereaktio on sinällään vihje siitä että keskustelua ei pidä aloittaa. Se pitää lopettaa. Tai muuttaa pelleilyksi ja trollaamiseksi. Koska jos trollaa ja vetää läskiksi, niin silloin keskustelu sentään vastaa sille asetettuja ihanteita. Tai ainakin tavoitteita.
tiistai 4. heinäkuuta 2017
Kidutus on kielletty mutta näiden argumenttien käyttöä ja sisältöä pidetään hyväksyttävinä.
Duck Dynastyn Phil Robertson piti puheen jossa hän kuvasi varsin väkivaltaisesti ateisteja. Hänellä oli raiskaus- ja murhafantasia joka keskittyi tarinointiin.; Tarinassa kaksi miestä murhautuu ateistin kotiin, sitoo hänet tuoliin ja laittaa suukapulaan. Sitten hänen kaksi tytärtään raiskataan hänen edessään. Ja sitten nämä ammutaan. Ja sitten he leikkaavat hänen vaimoltaan pään irti. Ja sitten murhamiehet kysyvät että eikö olekin hienoa kun ei tarvitse pelätä tuomiota ja että tämänlaista toimintaa ei voi kutsua moraalittomuudeksi. Koska ei ole mitään oikeaa ja väärää. Ja tämän jälkeen he leikkaavat ateistilta munat irti veitsellä. Ja murtautujat korostavat että he pitävät vain hauskaa ja että ateisti on se jonka mielestä tässä teossa ei olisi mitään hyvää tai pahaa.
Tämä voidaan nähdä metaeettiseksi ajatuskokeeksi. Ja sen perusjohtopäätökseksi väitetään sitä, että ateistisella etiikalla ei ole mitään keinoa tarjota moraalisia kriteereitä. Tässä mielessä hän uudelleenmuotoili ja polemisoi ajatuksia jotka ovat itse asiassa yleisiä. Ja niitä pidetään suosiossa jopa useiden maltillisten uskovaisten puolella.
Karkeasti ottaen tämä argumenttityyppi on jotain jota tulkitaan kahdella tavalla;
1: On tapa jossa ateismi – tai laajemmin kaikki ei-teismi - nähdään aidon pahuuden lähteeksi jolloin uskontoa ja uskonnollista kasvatusta tarvitaan jotta ihmiset oppivat hyvän ja pahan ja elävät niiden mukaan. Tässä skenaariossa korostuu usein yhteiskunnallinen näkökulma ja se, että uskonnosta irtautuminen johtaa siihen että ihmiset todella muuttuvat pahoiksi.
2: Toinen tapa taas korostaa sitä että tosiasiassa kaikilla ihmisillä on moraalitunteet. Ja esimerkiksi ateistit kokevat että murtautujien teot ovat vääriä. Mutta heillä ei ole perustelupohjaa näille näkemyksilleen jolloin ei-teistit olisivat tässä vaikka rationaalista perustaa ja he eivät ole älyllisesti täysipainoisia ja älyllisesti rehellisiä.
Monesti nykyään tavataan painottaa näistä jälkimmäistä tulkintapohjaa. Koska jostain syystä pidetään asiallisena ja kohteliaana loukata älyä kun taas moraalin korostaminen nähdään asenteellisena. Tämä on sinänsä erikoinen näkemys josta voidaan olla erimielisiä. Mutta teoriassa tämä voisi olla epämiellyttävä totuus. Toisin sanoen se voisi olla epäkohtelias asia sanoa mutta se olisi silti väistämätön totuus. Sellainen joka olisi totta maailmankuvista riippumatta. Sellainen jonka kanssa ei voisi olla erimielinen.
Tässä argumentissa nojataan usein tunteisiin toimintakuvauksissa ja abstraktioidaan etiikka. Tämä mahdollistaa sen että saadaan tunteita tekoihin mutta kylmää etäisyyttä kun vihollisia pitäisi kohdella ihmisinä. Ihmisten maailmankuva on abstraktiossa mutta heidän tekonsa on lähellä. Tämänlainen psykologinen kulma on toki yleinen kaikessa ”rakastamme syntistä mutta vihaamme syntiä” -ajattelussa. Jossa asenne on se, että rakastetaan syntistä abstraktiona mutta vihataan kaikkea mitä tämä ajattelee, tekee ja on. Tai oikeastaan ; vihataan kaikkea mitä näihin liitetään mielikuvissa ja niiden ulkopuolelle ei nähdä mitään.
Tunteilu on helppo keino ajaa analyyttinen ajattelu piiloon ja korvata tunne ja siihen liittyvä varmuus sillä että asia todella on niin. Toisaalta asia voidaan torjua tunteella vain siksi että lopputulos on ateistille epämiellyttävä. Ja siksi argumentti onkin syytä palastella analyyttisesti. Argumentti on metaeettinen argumentti joka toimiakseen vaatii kaksi asiaa. Näiden asioiden on oltava sellaisia että niiden kanssa ei voi olla erimielinen. Koska muutoin moraali ei katoa. Jos tiettyjen ehtojen muuttuminen johtaa nihilismiin ja moraalin katoamiseen, olisi moraalin kadottava ehdottomasti. Nämä ehdot on onneksi varsin helppo tiedostaa.
Kun uskovainen ajattelee että ilman Jumalaa ei voi olla moraalia, hyvää tai pahaa, he olettavat että moraali voidaan oikeuttaa vain yliluonnollisen Jumalan kautta. Ja jos ei usko tämänlaiseen ei tietenkään voi olla moraalia. Ajatus on suosittu ja Robertson nojaa sen varaan. Jotta Robertsonin moraaliargumentti pitäisi paikkaansa, tarvitaan kaksi ehtoa;
1: Moraalirealismi on mahdollista vain teistisissä malleissa.
2: Moraaliralismin ainut vaihtoehto on moraalinihilismi.
Filosofit ovat tukineet etiikkaa paljon. Ja karkeasti ottaen molemmat näistä esitetyistä vaatimuksista ovat sellaisia että ne eivät ole uskottavia. ; Argumentin molemman kohdan pitäisi olla vahvoja, eli niiden kanssa olisi vaikeaa olla erimielinen. Jo toisen heikkous kaataisi argumentin ehdottomuuden. Kuitenkin molemmat annetut kohdat ovat hyvin heikkoja. Yhden heikkous riittäisi argumentin kaatamiseen. Molemmat ovat silti heikkoja.
Metaetiikassa moraalisuudelle on hirvittävä määrä eri koulukuntia. Ensimmäisen kohdan kohdalle on syytä miettiä moraalirealismia. Moraalirealismi uskoo niinsanottuun objektiiviseen moraaliin. He uskovat moraalisiin faktoihin. Ja nämä faktat ovat ikuisia ja muuttumattomia. Väitteet asioiden hyvyydestä ja huonoudesta voivat olla tosia tai epätosia. Ja ne ovat niitä aina ja kontekstista riippumatta. Moraaliset lait koskevat kaikkia. Moraalirealismi on se pohja jonka varaan Robertsonin argumentti rakentuu. Uskovaiset usein kannattavat tätä ajatusta.
Tässä kontekstissa on varmasti järkevää laittaa muistutus Euthyfronin dilemmasta. Siinä ajaudutaan ongelmiin koska Jumalan ja moraalin suhdetta miettiessä olisi tiedettävä että päättävätkö jumalat, mikä on hyvää, koska se on hyvää, vai onko se hyvää siksi että jumalat päättävät niin. Jos ensiksi mainittu mielipide on oikein, se osoittaa, että hyvä on riippumaton jumalista. Jos jälkimmäinen pitää paikkaansa, on hyvän käsite teennäinen. Euthyfronin dilemmaa on käytetty perusteluna sitä vastaan, että moraalisuuteen tarvittaisiin jumala. Pulma osoittaa myös, että jumala ei voi olla moraalin alku ja juuri ilman että moraalista tulee jotain teennäistä.
Tärkeää tässä on huomata että jopa teistisissä malleissa on mahdollista että hyvä on hyvää vain koska Jumala käskee. Tällöin paha Jumala olisi oksymoroni koska Jumala käskyineen on määritelmä hyvyydelle ja hyvyyden mitta. Jumalan hyvyys taas muuttuisi triviaaliksi samasta syystä. ; Toki uskovaisen käytännön elämän kannalta tällä ei ole juurikaan väliä. Molemmissa tapauksissa ihminen tottelee Jumalaa ja se siitä. ; Käytännön tasolla näiden eri mahdollisuuksien erot merkitsevät yhtä vähän kuin ateistia kiinnostaa julmuustarinan ääressä kuunnella että haukutaanko häntä tunteettomaksi ja moraalittomaksi psykopaatiksi vai pidetäänkö häntä tyhmänä. Asenne ja tarina ja käytännön vaikutukset ovat useimmiten hyvin samansuuntaisia. Käytännön tasolla ei ole väliä miksi toiset halveksivat sinua. Aivan kuten käytännön tasolla ei ole väliä miksi Jumalalle rukoilee ja miksi Pyhän kirjan dogmit ovat hyvyyttä.
Tai sitten toisaalta Jumala voi olla vain välityskanava. Jumala on hyvä koska hän noudattaa jotain transsendenttia hyvyysmallia. Tässä mallissa Jumalaa ei tarvita siihen että moraali olisi objektiivista. Jumala on korkeintaan tietokysymys. Toisin sanoen moraalissa Jumala vastaisi vain episteemiseen kysymykseen siitä mitä tiedämme hyvyydestä. Joka tarkoittaa sitä että ateisti voisi olla moraalirealisti.
Olisi periaatteessa mahdollista olla vaikkapa universaaliin moraaliseen totuuteen ilman että siinä on ´Teismiä. ; Metaeettisesti ja loogisen analyysin kautta on kuitenkin niin että ihminen voi uskoa transsendenttiin Jumalaan ilman moraalia. Ja toisaalta transsendenttiin moraaliin ilman Jumalaa. Ja tätä kautta ei-oletuksenvaraisia näkökulmia ei analyyttiseltä kannalta ole tähän tarjolla siinä määrin mitä usein esitetään ilmiselvyytenä. Harva ateisti toki nykyään kannattaa tämänlaista ajattelua. Mutta filosofisesti tämä on vaihtoehto. On filosofisesti mahdollista olla ateisti ja moraalirealisti. Toki tällä on vähän vaikutusta nykyajan ateistien kritiikkiin koska ateistit eivät juuri tälläistä tietynlaista suuntausta edusta.
Mutta jos niitä tilastoja on katsottava niin moraalirealismi itse asiassa ei ole edes harvinaista nykyajan ateisteilla. Syynä on Sam Harris. Sam Harris on ”uusateismin” yksi neljästä ratsumiehestä, erityisen vaikutusvaltaisesta ja medianäkyvyyttä saaneesta ateismista joka on viehättänyt löyhää ja epäorganisoitunutta ja sekalaista internetpöhinää jota uusateistiseksi liikkeeksi joskus kutsutaan. Sam Harris on moraalirealisti. Hän taistelee teoksissaan moraalin relativistisuutta ja Humen giljotiinia vastaan.
Hänelle moraalisuus tiivistyy ihmislajin käyttäytymispiirteisiin jotka ovat evoluution kannalta adaptiivisia. Ajatus ei ole huono koska monet ovat samaa mieltä kuin vaikkapa Matt Ridley, eli että evoluutio selittää altruistista toimintaa, yhteistyötä ja muita vastaavia strategioita. Ja että niiden hyödyt ovat peliteorian avulla laskettavia ei-mielipiteitä. Esimerkiksi Hamiltonin säännön mukaan oman hengen uhraus omien lasten puolesta voi olla hyvinkin perusteltua. ; Tässä mallissa vahvuus on se että moraalius on ilmiö joka on havaintoaineistoa joka pitää selittää ja mallintaa. Ja tätä kautta sen olemassaolo ei ole samalla tavalla abstraktia ja omituista ja muista faktoista poikkeavaa kuin vaikkapa juutalaisten tarve väistää rapujen syömistä Jahven käskystä. ; Jos moraali on tämönlaista niin sitten evoluutio kyllä selittää sen eli sen olemassaololle on selitys. Ja sen luonne ja asiasisältö on tunnettu. Jos moraali on toisenlaista ei evoluutio tietenkään selitä sitä. Mutta sitten toisaalta ei ole mitään havaintojoukkoa selitettäväksi. Tässä hienoa on sekin että tämä tekee moraalista lajityypillistä käytöstä joka on tilastollinen ilmiö. Yksilöt voivat heilahdella mutta sitä voidaan katsoa tilastollisena ilmiönä. Ja tässä uskonvakaumus tai muu kulttuuri ei muuta asioita. Jolloin moraalin sisältö ei katoa jos olet ateisti tai muuta luonnetta jos et olekaan kristitty vaan muslimi. ; Moraali on monessa teistisessä mallissa objektiivista totuutta mutta niistä riidellään toisten uskontojen kanssa kovasti. Harrisin mallista tämä omituisuus puuttuu.
Sam Harrisin argumentaatiossa on kuitenkin samoja oletuksenvaraisia perustelurakenteita jotka ovat tuttuja kaikista moraalisen realismin teorioissa. ; Ensin oletetaan mitä moraali on ja minkälainen sen luonne on. Ja sitten leikitään että tämä ei ole oletus. Mikä on tavallaan hyvä näyttö siitä että hänen näkemyksensä osuu juuri tähän tiettyyn ajatteluperinteeseen hyvinkin lujasti.
Toisaalta moraalirealismi ei ole samaa kuin moraalirelativismi saati nihilismi. Tästä hyvänä huomiona on emotivismi. Emotivismi on jotain jonka moni liittää nihilismiin koska siinä moraali on sitä mikä tuntuu juuri sinulta hyvältä. Tässä moraali on selvästi jossain määrin yksilökohtaista. Mutta toisaalta on selvää että tunteet ovat ilmiö joka on olemassa. Ja joita voidaan liittää ties mihin asioihin. Ihmiset uskovat että heillä on vihantunteita. Ja tätä yritetään sitten selittää vaikka biokemiallisilla prosesseilla jotka ovat siitä näppäriä teorioita että ne selittävät miksi mielialalääkkeet, hallusinogeeniset huumeet ja addrenaliini vaikuttavat siihen miten me koemme erilaisia tunteita useammin kuin toisenlaisia emme.
Tunteet ovat olemassa joten jos sanoo että moraali on sitä että toimii tunteidensa mukaan ei ole nihilisti. Toisaalta ei ole myöskään täysin mielivaltainen koska ihmisellä kuitenkin on tietty tunne asiasta ja toisenlaista ei. Tai tunteet painottuvat jollain tavalla jos tunteet ovat sekavat. Mutta toisaalta tässä on sen verran runsaasti henkilökohtaisuutta että tätä on paha nähdä moraalirealismin piiriin. Selvää on että tunteet muuttuvat ja sama ulkoinen olosuhde voi saada hyvinkin erilaisen tunnereaktion syistä jotka ovat analyyttisessä mielessä triviaaleja tai jopa tunnistamattomissa, kenties jopa satunnaisia. ”Kaikki käy” ei olekaan se johon on hypättävä suoraan siitä että moraalirealismi olisi väärässä.
Tässä toki moni hylkää tämän ajatuksen moraalista siksi että ei pidä tästä määritelmästä. Tämä on kuitenkin eri asia kuin väittää että looginen väistämätön lopputulos ateismista olisi se että mitään minkäänlaista moraalia ei voisi olla. Itse asiassa se osoittaa että jos on ateisti ovat viitatut moraalisuudet jotain tämänlaisia. Ja niiden kautta voi sitten kieltää jotain tekoja vaikka pahoina. ; Ironista kyllä Robertsonin kidutusesimerkkiin voisi ottaa vaikkapa sen että jos tuoliin sidottu mies sanoisi että ”älkää tappako perhettäni niin saatte paljon rahaa. Jos kuolen, saan sentään ilon että ette tiedä missä rahat ovat”. Tämä voi vedota sellaiseen moraaliseen näkemykseen kuin hedonismi. Joka ei ole nihilismiä vaan ajatus jonka mukaan moraalista on kaikki se mikä tuo nautintoa ja hyötyä. ; Tämä ei tule toki usein mieleen moraalisena argumenttina tappamattomuuden puolesta. Mutta kun asiaa analysoi tarkemmin, se on kuitenkin argumenttirakenne jossa sanotaan miksi tappaminen olisi väärin. Ja se vetoaa joihinkin prinsiippeihin jotka vaativat kohteitaan arvioimaan sitä mitä he kokevat hyväksi ja pahaksi. Toki tämä on omituista ja pinnallista ja jopa minun mielestä kuvottavaa moraalia. Mutta metaetiikan ja argumenttianalyysin perusteella tämä on kuitenkin nihilismistä poikkeava tila. Se on omituinen ja kieroutunut moraaliargumentti. Mutta se on kuitenkin moraaliargumentti. Se, että sitä ei miellä sellaiseksi ennakkoluuloissaan tai jos kokee sen tarkemmalla tarkastelulla vastenmieliseksi ei tee siitä nihilismiä.
Itse esimerkiksi näen että moraalinäkemys on fenotyyppiä. Siihen vaikuttaa sekä perimä että ympäristö. Minusta on selvää että olemme evolutiivisesti eläimiä ja tätä kautta meillä on eläinten tunnemaailmaa. Evoluutio on vaikuttanut siihen miten koemme asioita useammin kuin toisilla tavoilla emme. Ja toisaalta kulttuuri opettaa meille käytänteitä joista voi olla vaikeaa luopua ja joista tulee elämäämme automaatioita. Tässä ei ole minun maailmassani hirveästi ikuisuutta ja pysyvyyttä. Koska kulttuuri ja sen muodit muuttuvat. Ja jo se että jos kristinuskon korvautuminen islamismilla ”tuhoaa moraalimme”, on selvää että ajattelee tästä samalla tavalla kuin minä vaikkakin varmasti hieman eri lähtökohdasta ja lopputulokseen. Toisaalta minulle evoluutiokin on geenialleelien frekvenssien muutosta populaatiossa joten tästäkään ei saada mitään ikuista ja muuttumatonta. Mielivaltaista se ei kuitenkaan ole. Muutokset ovat niin hitaita että yhden elämän mittakaavassa niitä voi saman tien pitää vakioina. Se ei ole olematonta tai ei-mielipiteenvaraista. Mutta ei se ikuista ja ihmiskunnasta riippumatonta kuitenkaan ole.
Tässä yhteydessä sitä on hyvä muitsuttaa että kaikkia objektiiviseen moraaliin luottavia kristittyä ei saa lopettamaan kidutusta jos konservatiivi on kutsunut vallitsevaa tilaa sodaksi ja että vastapuolta pitää kiduttaa jotta saadaan tietoa vastapuolen sotilaallisista manöövereistä. Kidutus on tässä mielessä USA:ssa arkipäivää. Vaikka väkivaltaa, tappamista ja kidutusta kauhistellaankin ateisminarraatioissa Robertsonin kaltaisten uskovaisten maailmassa, he hyväksyvät ja pitävät jopa asiaankuuluvina ja eettisinä ratkaisuina.
Tämä voidaan nähdä metaeettiseksi ajatuskokeeksi. Ja sen perusjohtopäätökseksi väitetään sitä, että ateistisella etiikalla ei ole mitään keinoa tarjota moraalisia kriteereitä. Tässä mielessä hän uudelleenmuotoili ja polemisoi ajatuksia jotka ovat itse asiassa yleisiä. Ja niitä pidetään suosiossa jopa useiden maltillisten uskovaisten puolella.
Karkeasti ottaen tämä argumenttityyppi on jotain jota tulkitaan kahdella tavalla;
1: On tapa jossa ateismi – tai laajemmin kaikki ei-teismi - nähdään aidon pahuuden lähteeksi jolloin uskontoa ja uskonnollista kasvatusta tarvitaan jotta ihmiset oppivat hyvän ja pahan ja elävät niiden mukaan. Tässä skenaariossa korostuu usein yhteiskunnallinen näkökulma ja se, että uskonnosta irtautuminen johtaa siihen että ihmiset todella muuttuvat pahoiksi.
2: Toinen tapa taas korostaa sitä että tosiasiassa kaikilla ihmisillä on moraalitunteet. Ja esimerkiksi ateistit kokevat että murtautujien teot ovat vääriä. Mutta heillä ei ole perustelupohjaa näille näkemyksilleen jolloin ei-teistit olisivat tässä vaikka rationaalista perustaa ja he eivät ole älyllisesti täysipainoisia ja älyllisesti rehellisiä.
Monesti nykyään tavataan painottaa näistä jälkimmäistä tulkintapohjaa. Koska jostain syystä pidetään asiallisena ja kohteliaana loukata älyä kun taas moraalin korostaminen nähdään asenteellisena. Tämä on sinänsä erikoinen näkemys josta voidaan olla erimielisiä. Mutta teoriassa tämä voisi olla epämiellyttävä totuus. Toisin sanoen se voisi olla epäkohtelias asia sanoa mutta se olisi silti väistämätön totuus. Sellainen joka olisi totta maailmankuvista riippumatta. Sellainen jonka kanssa ei voisi olla erimielinen.
Tässä argumentissa nojataan usein tunteisiin toimintakuvauksissa ja abstraktioidaan etiikka. Tämä mahdollistaa sen että saadaan tunteita tekoihin mutta kylmää etäisyyttä kun vihollisia pitäisi kohdella ihmisinä. Ihmisten maailmankuva on abstraktiossa mutta heidän tekonsa on lähellä. Tämänlainen psykologinen kulma on toki yleinen kaikessa ”rakastamme syntistä mutta vihaamme syntiä” -ajattelussa. Jossa asenne on se, että rakastetaan syntistä abstraktiona mutta vihataan kaikkea mitä tämä ajattelee, tekee ja on. Tai oikeastaan ; vihataan kaikkea mitä näihin liitetään mielikuvissa ja niiden ulkopuolelle ei nähdä mitään.
Tunteilu on helppo keino ajaa analyyttinen ajattelu piiloon ja korvata tunne ja siihen liittyvä varmuus sillä että asia todella on niin. Toisaalta asia voidaan torjua tunteella vain siksi että lopputulos on ateistille epämiellyttävä. Ja siksi argumentti onkin syytä palastella analyyttisesti. Argumentti on metaeettinen argumentti joka toimiakseen vaatii kaksi asiaa. Näiden asioiden on oltava sellaisia että niiden kanssa ei voi olla erimielinen. Koska muutoin moraali ei katoa. Jos tiettyjen ehtojen muuttuminen johtaa nihilismiin ja moraalin katoamiseen, olisi moraalin kadottava ehdottomasti. Nämä ehdot on onneksi varsin helppo tiedostaa.
Kun uskovainen ajattelee että ilman Jumalaa ei voi olla moraalia, hyvää tai pahaa, he olettavat että moraali voidaan oikeuttaa vain yliluonnollisen Jumalan kautta. Ja jos ei usko tämänlaiseen ei tietenkään voi olla moraalia. Ajatus on suosittu ja Robertson nojaa sen varaan. Jotta Robertsonin moraaliargumentti pitäisi paikkaansa, tarvitaan kaksi ehtoa;
1: Moraalirealismi on mahdollista vain teistisissä malleissa.
2: Moraaliralismin ainut vaihtoehto on moraalinihilismi.
Filosofit ovat tukineet etiikkaa paljon. Ja karkeasti ottaen molemmat näistä esitetyistä vaatimuksista ovat sellaisia että ne eivät ole uskottavia. ; Argumentin molemman kohdan pitäisi olla vahvoja, eli niiden kanssa olisi vaikeaa olla erimielinen. Jo toisen heikkous kaataisi argumentin ehdottomuuden. Kuitenkin molemmat annetut kohdat ovat hyvin heikkoja. Yhden heikkous riittäisi argumentin kaatamiseen. Molemmat ovat silti heikkoja.
Metaetiikassa moraalisuudelle on hirvittävä määrä eri koulukuntia. Ensimmäisen kohdan kohdalle on syytä miettiä moraalirealismia. Moraalirealismi uskoo niinsanottuun objektiiviseen moraaliin. He uskovat moraalisiin faktoihin. Ja nämä faktat ovat ikuisia ja muuttumattomia. Väitteet asioiden hyvyydestä ja huonoudesta voivat olla tosia tai epätosia. Ja ne ovat niitä aina ja kontekstista riippumatta. Moraaliset lait koskevat kaikkia. Moraalirealismi on se pohja jonka varaan Robertsonin argumentti rakentuu. Uskovaiset usein kannattavat tätä ajatusta.
Tässä kontekstissa on varmasti järkevää laittaa muistutus Euthyfronin dilemmasta. Siinä ajaudutaan ongelmiin koska Jumalan ja moraalin suhdetta miettiessä olisi tiedettävä että päättävätkö jumalat, mikä on hyvää, koska se on hyvää, vai onko se hyvää siksi että jumalat päättävät niin. Jos ensiksi mainittu mielipide on oikein, se osoittaa, että hyvä on riippumaton jumalista. Jos jälkimmäinen pitää paikkaansa, on hyvän käsite teennäinen. Euthyfronin dilemmaa on käytetty perusteluna sitä vastaan, että moraalisuuteen tarvittaisiin jumala. Pulma osoittaa myös, että jumala ei voi olla moraalin alku ja juuri ilman että moraalista tulee jotain teennäistä.
Tärkeää tässä on huomata että jopa teistisissä malleissa on mahdollista että hyvä on hyvää vain koska Jumala käskee. Tällöin paha Jumala olisi oksymoroni koska Jumala käskyineen on määritelmä hyvyydelle ja hyvyyden mitta. Jumalan hyvyys taas muuttuisi triviaaliksi samasta syystä. ; Toki uskovaisen käytännön elämän kannalta tällä ei ole juurikaan väliä. Molemmissa tapauksissa ihminen tottelee Jumalaa ja se siitä. ; Käytännön tasolla näiden eri mahdollisuuksien erot merkitsevät yhtä vähän kuin ateistia kiinnostaa julmuustarinan ääressä kuunnella että haukutaanko häntä tunteettomaksi ja moraalittomaksi psykopaatiksi vai pidetäänkö häntä tyhmänä. Asenne ja tarina ja käytännön vaikutukset ovat useimmiten hyvin samansuuntaisia. Käytännön tasolla ei ole väliä miksi toiset halveksivat sinua. Aivan kuten käytännön tasolla ei ole väliä miksi Jumalalle rukoilee ja miksi Pyhän kirjan dogmit ovat hyvyyttä.
Tai sitten toisaalta Jumala voi olla vain välityskanava. Jumala on hyvä koska hän noudattaa jotain transsendenttia hyvyysmallia. Tässä mallissa Jumalaa ei tarvita siihen että moraali olisi objektiivista. Jumala on korkeintaan tietokysymys. Toisin sanoen moraalissa Jumala vastaisi vain episteemiseen kysymykseen siitä mitä tiedämme hyvyydestä. Joka tarkoittaa sitä että ateisti voisi olla moraalirealisti.
Olisi periaatteessa mahdollista olla vaikkapa universaaliin moraaliseen totuuteen ilman että siinä on ´Teismiä. ; Metaeettisesti ja loogisen analyysin kautta on kuitenkin niin että ihminen voi uskoa transsendenttiin Jumalaan ilman moraalia. Ja toisaalta transsendenttiin moraaliin ilman Jumalaa. Ja tätä kautta ei-oletuksenvaraisia näkökulmia ei analyyttiseltä kannalta ole tähän tarjolla siinä määrin mitä usein esitetään ilmiselvyytenä. Harva ateisti toki nykyään kannattaa tämänlaista ajattelua. Mutta filosofisesti tämä on vaihtoehto. On filosofisesti mahdollista olla ateisti ja moraalirealisti. Toki tällä on vähän vaikutusta nykyajan ateistien kritiikkiin koska ateistit eivät juuri tälläistä tietynlaista suuntausta edusta.
Mutta jos niitä tilastoja on katsottava niin moraalirealismi itse asiassa ei ole edes harvinaista nykyajan ateisteilla. Syynä on Sam Harris. Sam Harris on ”uusateismin” yksi neljästä ratsumiehestä, erityisen vaikutusvaltaisesta ja medianäkyvyyttä saaneesta ateismista joka on viehättänyt löyhää ja epäorganisoitunutta ja sekalaista internetpöhinää jota uusateistiseksi liikkeeksi joskus kutsutaan. Sam Harris on moraalirealisti. Hän taistelee teoksissaan moraalin relativistisuutta ja Humen giljotiinia vastaan.
Hänelle moraalisuus tiivistyy ihmislajin käyttäytymispiirteisiin jotka ovat evoluution kannalta adaptiivisia. Ajatus ei ole huono koska monet ovat samaa mieltä kuin vaikkapa Matt Ridley, eli että evoluutio selittää altruistista toimintaa, yhteistyötä ja muita vastaavia strategioita. Ja että niiden hyödyt ovat peliteorian avulla laskettavia ei-mielipiteitä. Esimerkiksi Hamiltonin säännön mukaan oman hengen uhraus omien lasten puolesta voi olla hyvinkin perusteltua. ; Tässä mallissa vahvuus on se että moraalius on ilmiö joka on havaintoaineistoa joka pitää selittää ja mallintaa. Ja tätä kautta sen olemassaolo ei ole samalla tavalla abstraktia ja omituista ja muista faktoista poikkeavaa kuin vaikkapa juutalaisten tarve väistää rapujen syömistä Jahven käskystä. ; Jos moraali on tämönlaista niin sitten evoluutio kyllä selittää sen eli sen olemassaololle on selitys. Ja sen luonne ja asiasisältö on tunnettu. Jos moraali on toisenlaista ei evoluutio tietenkään selitä sitä. Mutta sitten toisaalta ei ole mitään havaintojoukkoa selitettäväksi. Tässä hienoa on sekin että tämä tekee moraalista lajityypillistä käytöstä joka on tilastollinen ilmiö. Yksilöt voivat heilahdella mutta sitä voidaan katsoa tilastollisena ilmiönä. Ja tässä uskonvakaumus tai muu kulttuuri ei muuta asioita. Jolloin moraalin sisältö ei katoa jos olet ateisti tai muuta luonnetta jos et olekaan kristitty vaan muslimi. ; Moraali on monessa teistisessä mallissa objektiivista totuutta mutta niistä riidellään toisten uskontojen kanssa kovasti. Harrisin mallista tämä omituisuus puuttuu.
Sam Harrisin argumentaatiossa on kuitenkin samoja oletuksenvaraisia perustelurakenteita jotka ovat tuttuja kaikista moraalisen realismin teorioissa. ; Ensin oletetaan mitä moraali on ja minkälainen sen luonne on. Ja sitten leikitään että tämä ei ole oletus. Mikä on tavallaan hyvä näyttö siitä että hänen näkemyksensä osuu juuri tähän tiettyyn ajatteluperinteeseen hyvinkin lujasti.
Toisaalta moraalirealismi ei ole samaa kuin moraalirelativismi saati nihilismi. Tästä hyvänä huomiona on emotivismi. Emotivismi on jotain jonka moni liittää nihilismiin koska siinä moraali on sitä mikä tuntuu juuri sinulta hyvältä. Tässä moraali on selvästi jossain määrin yksilökohtaista. Mutta toisaalta on selvää että tunteet ovat ilmiö joka on olemassa. Ja joita voidaan liittää ties mihin asioihin. Ihmiset uskovat että heillä on vihantunteita. Ja tätä yritetään sitten selittää vaikka biokemiallisilla prosesseilla jotka ovat siitä näppäriä teorioita että ne selittävät miksi mielialalääkkeet, hallusinogeeniset huumeet ja addrenaliini vaikuttavat siihen miten me koemme erilaisia tunteita useammin kuin toisenlaisia emme.
Tunteet ovat olemassa joten jos sanoo että moraali on sitä että toimii tunteidensa mukaan ei ole nihilisti. Toisaalta ei ole myöskään täysin mielivaltainen koska ihmisellä kuitenkin on tietty tunne asiasta ja toisenlaista ei. Tai tunteet painottuvat jollain tavalla jos tunteet ovat sekavat. Mutta toisaalta tässä on sen verran runsaasti henkilökohtaisuutta että tätä on paha nähdä moraalirealismin piiriin. Selvää on että tunteet muuttuvat ja sama ulkoinen olosuhde voi saada hyvinkin erilaisen tunnereaktion syistä jotka ovat analyyttisessä mielessä triviaaleja tai jopa tunnistamattomissa, kenties jopa satunnaisia. ”Kaikki käy” ei olekaan se johon on hypättävä suoraan siitä että moraalirealismi olisi väärässä.
Tässä toki moni hylkää tämän ajatuksen moraalista siksi että ei pidä tästä määritelmästä. Tämä on kuitenkin eri asia kuin väittää että looginen väistämätön lopputulos ateismista olisi se että mitään minkäänlaista moraalia ei voisi olla. Itse asiassa se osoittaa että jos on ateisti ovat viitatut moraalisuudet jotain tämänlaisia. Ja niiden kautta voi sitten kieltää jotain tekoja vaikka pahoina. ; Ironista kyllä Robertsonin kidutusesimerkkiin voisi ottaa vaikkapa sen että jos tuoliin sidottu mies sanoisi että ”älkää tappako perhettäni niin saatte paljon rahaa. Jos kuolen, saan sentään ilon että ette tiedä missä rahat ovat”. Tämä voi vedota sellaiseen moraaliseen näkemykseen kuin hedonismi. Joka ei ole nihilismiä vaan ajatus jonka mukaan moraalista on kaikki se mikä tuo nautintoa ja hyötyä. ; Tämä ei tule toki usein mieleen moraalisena argumenttina tappamattomuuden puolesta. Mutta kun asiaa analysoi tarkemmin, se on kuitenkin argumenttirakenne jossa sanotaan miksi tappaminen olisi väärin. Ja se vetoaa joihinkin prinsiippeihin jotka vaativat kohteitaan arvioimaan sitä mitä he kokevat hyväksi ja pahaksi. Toki tämä on omituista ja pinnallista ja jopa minun mielestä kuvottavaa moraalia. Mutta metaetiikan ja argumenttianalyysin perusteella tämä on kuitenkin nihilismistä poikkeava tila. Se on omituinen ja kieroutunut moraaliargumentti. Mutta se on kuitenkin moraaliargumentti. Se, että sitä ei miellä sellaiseksi ennakkoluuloissaan tai jos kokee sen tarkemmalla tarkastelulla vastenmieliseksi ei tee siitä nihilismiä.
Itse esimerkiksi näen että moraalinäkemys on fenotyyppiä. Siihen vaikuttaa sekä perimä että ympäristö. Minusta on selvää että olemme evolutiivisesti eläimiä ja tätä kautta meillä on eläinten tunnemaailmaa. Evoluutio on vaikuttanut siihen miten koemme asioita useammin kuin toisilla tavoilla emme. Ja toisaalta kulttuuri opettaa meille käytänteitä joista voi olla vaikeaa luopua ja joista tulee elämäämme automaatioita. Tässä ei ole minun maailmassani hirveästi ikuisuutta ja pysyvyyttä. Koska kulttuuri ja sen muodit muuttuvat. Ja jo se että jos kristinuskon korvautuminen islamismilla ”tuhoaa moraalimme”, on selvää että ajattelee tästä samalla tavalla kuin minä vaikkakin varmasti hieman eri lähtökohdasta ja lopputulokseen. Toisaalta minulle evoluutiokin on geenialleelien frekvenssien muutosta populaatiossa joten tästäkään ei saada mitään ikuista ja muuttumatonta. Mielivaltaista se ei kuitenkaan ole. Muutokset ovat niin hitaita että yhden elämän mittakaavassa niitä voi saman tien pitää vakioina. Se ei ole olematonta tai ei-mielipiteenvaraista. Mutta ei se ikuista ja ihmiskunnasta riippumatonta kuitenkaan ole.
Tässä yhteydessä sitä on hyvä muitsuttaa että kaikkia objektiiviseen moraaliin luottavia kristittyä ei saa lopettamaan kidutusta jos konservatiivi on kutsunut vallitsevaa tilaa sodaksi ja että vastapuolta pitää kiduttaa jotta saadaan tietoa vastapuolen sotilaallisista manöövereistä. Kidutus on tässä mielessä USA:ssa arkipäivää. Vaikka väkivaltaa, tappamista ja kidutusta kauhistellaankin ateisminarraatioissa Robertsonin kaltaisten uskovaisten maailmassa, he hyväksyvät ja pitävät jopa asiaankuuluvina ja eettisinä ratkaisuina.
Millään nettimeemeillä ei ole väliä #HASHTAGONSAATANASTA
Taannoin netissä oli #BLACKLIVESMATTER -kampanja. Siinä korostettiin esimerkiksi poliisien tekemää väkivaltaa ja ampumisia jotka kohdistuivat tilastojen valossa selvästi useammin tummaihoisiin kuin muihin. Tämä suututti ihmisiä ja he perustivat vastakampanjan #ALLIVESMATTER. Jossa korostettiin että kaikkien elämä on arvokasta.
Näiden kahden iskulauseen välille syntyi taistelua. Mikä on tavallaan hupaisaa koska tosiasiassa niiden välillä ei ole ristiriitaa. Voidaan jopa sanoa että logiikan tasolla voitaisiin jopa sanoa niin että jos mustien elämällä ei olisi väkiä ei kaikkien elämälläkään voisi olla väliä.
Mutta tässä tietenkin katsottiin jotain ihan muuta kuin näiden sisältöä. Tarkalleen ottaen kysymys oli preferensseistä; #BLACKLIVESMATTER -kampanjalla oli kohde. Tilastollinen ero joka oli havaittu. Tämä ero oli se ongelma johon he halusivat puuttua. #ALLLIVESMATTER taas sanoi että tällä erolla ei ole relevanssia ja huomio pitäisi siirtää pois tästä tilastollisesta erosta.
Tämä jäi tietenkin sen jalkoihin että virallinen totuus tarkasteli iskulauseita kuin ne olisivat kirjaimellisia ja niitä käsiteltäisiin logiikkapohjalla ilman että niihin liittyisi lisäasenteita.
Tässä mielessä onkin hyvä muistaa että sama asenne ja tilastoero olisi voitu nostaa esiin kampanjalla #ALLLIVESMATTER joka alleviivaisi sitä että murhatilastoissa oleva ero korostaa sitä että tummaihoisten elämällä ei ole väliä. Ja että tämä olisi pakko korjata. Eli lause "kaikkien elämällä olisi väliä" alleviivaisi sitä että kaikkien elämää ei kunnioiteta samalla tavalla. Ja se olisi sovitettavissa iskulauseen taakse aivan täysin.
Ja jos kampanja olisi rakennettu tältä pohjalta #ALLLIVESMATTER ei olisi saanut tukea niiltä jotka nyt tätä samaa iskulausetta kannattivat. Itse asiassa he todennäköisesti vastustaisivat sitä. Koska kysymys on siitä mihin kontekstiin ja ideologiseen ryhmään iskulause liitetään. Ei edes siitä ollaanko asioista samaa mieltä vai eri mieltä.
Itse näkisin että Alllivesmatter ja Blacklivesmatter ovat molemmat pintatasollaan lauseita joista enemmistö on ainakin virallisesti samaa mieltä. Riitaa oli kuitenkin paljon. Koska ihmiset riitelivät. Ja asiat.
Poliittisia muoti-ilmiöitä ja iskulauseita ei pyöritetä logiikalla koska ihmisiä ei pyöritetä logiikalla. Selitykset joilla iskulauseita oikeutetaan eroavat yleensä vahvastikin niistä asenteista joilla niitä tehdään.
Näiden kahden iskulauseen välille syntyi taistelua. Mikä on tavallaan hupaisaa koska tosiasiassa niiden välillä ei ole ristiriitaa. Voidaan jopa sanoa että logiikan tasolla voitaisiin jopa sanoa niin että jos mustien elämällä ei olisi väkiä ei kaikkien elämälläkään voisi olla väliä.
Mutta tässä tietenkin katsottiin jotain ihan muuta kuin näiden sisältöä. Tarkalleen ottaen kysymys oli preferensseistä; #BLACKLIVESMATTER -kampanjalla oli kohde. Tilastollinen ero joka oli havaittu. Tämä ero oli se ongelma johon he halusivat puuttua. #ALLLIVESMATTER taas sanoi että tällä erolla ei ole relevanssia ja huomio pitäisi siirtää pois tästä tilastollisesta erosta.
Tämä jäi tietenkin sen jalkoihin että virallinen totuus tarkasteli iskulauseita kuin ne olisivat kirjaimellisia ja niitä käsiteltäisiin logiikkapohjalla ilman että niihin liittyisi lisäasenteita.
Tässä mielessä onkin hyvä muistaa että sama asenne ja tilastoero olisi voitu nostaa esiin kampanjalla #ALLLIVESMATTER joka alleviivaisi sitä että murhatilastoissa oleva ero korostaa sitä että tummaihoisten elämällä ei ole väliä. Ja että tämä olisi pakko korjata. Eli lause "kaikkien elämällä olisi väliä" alleviivaisi sitä että kaikkien elämää ei kunnioiteta samalla tavalla. Ja se olisi sovitettavissa iskulauseen taakse aivan täysin.
Ja jos kampanja olisi rakennettu tältä pohjalta #ALLLIVESMATTER ei olisi saanut tukea niiltä jotka nyt tätä samaa iskulausetta kannattivat. Itse asiassa he todennäköisesti vastustaisivat sitä. Koska kysymys on siitä mihin kontekstiin ja ideologiseen ryhmään iskulause liitetään. Ei edes siitä ollaanko asioista samaa mieltä vai eri mieltä.
Itse näkisin että Alllivesmatter ja Blacklivesmatter ovat molemmat pintatasollaan lauseita joista enemmistö on ainakin virallisesti samaa mieltä. Riitaa oli kuitenkin paljon. Koska ihmiset riitelivät. Ja asiat.
Poliittisia muoti-ilmiöitä ja iskulauseita ei pyöritetä logiikalla koska ihmisiä ei pyöritetä logiikalla. Selitykset joilla iskulauseita oikeutetaan eroavat yleensä vahvastikin niistä asenteista joilla niitä tehdään.
Tunnisteet:
internet,
koherenssi,
rasismi
sunnuntai 2. heinäkuuta 2017
Pride ja "luonnontila"
Yhteiskuntasopimus ja luonnon tila ovat hyvin yleisiä käsitteitä yhteiskuntatieteissä ja filosofiassa. Tämä on esimerkiksi John Locken kannattama ajatus jonka mukaan luonnontilassa olevat ihmiset solmivat keskenään sopimuksen, jolla he perustavat valtion. Sopimuksessa määritetään kansalaisten ja valtion oikeudet ja velvollisuudet. Yhteiskuntasopimusetiikkaa kutsutaan myös kontraktarismiksi. Tässä yhteydessä käsitteellä yhteiskunta tarkoitetaan valtiota.
Yhteiskuntateoreetikoilla tätä kontrastoitiin usein villiin luonnontilaan. Mainittava on ainakin Thomas Hobbesin näkemys jossa yhteiskuntasopimusta täydennettiin ajatuksella tilasta jossa ajatellaan yhteiskuntaa jossa ei ole minkäänlaisia sopimuksia eikä niiden mukaista käyttäytymistä. Tätä luonnontilaa kuvasi kaikkien taistelu kaikkia vastaan. Hobbes korosti ajatusta jossa luonnontilassa kuka tahansa voi periaatteessa halutessaan tappaa kenet tahansa.
Hobbesmaisia kannatti tässä absoluuttista valtaa hallitsijoille. Hänen kohdallaan tämä tarkoitti käytännössä kuninkaanvaltaa, jossa sen jälkeen kun valta oli annettu ja kansalaiset olivat päättäneet että kuningas oli hyvä, oli tämän jälkeen velvollinen tottelemaan. Samalla tavalla on selvää että yhteiskuntasopimus on aina ajatus siitä että on jonkinlainen erityinen hallitus jonka alaisuuteen ihmisten olisi alistuttava.
Moni on moittinut Hobbesin ajatusta luonnontilasta. Esimerkiksi Hegel näki niiden taustan kehäpäätelmäisenä. Nykyään ajatuksena on usein korostaa että tälläistä luonnontilaa ei tosiasiassa ole koskaan ollut. Ihmiset ovat aina olleet ”sosiaalisia eläimiä”. Tässä mielessä mielikuvia voidaan viedä vaikkapa ajatuksiin eläimien sosiaalisuudesta, aina jonnekin bonobojen elintapoihin asti. On kuitenkin hyvä miettiä luonnontilaa ajatuskokeena, kontrastina sille miten yhteiskuntasopimuksen merkitys muuttaa asioita.
Philosophy Tubessa käsiteltiin John Locken ajatusta yhteiskuntasopimuksesta ja luonnontilasta osana Locken omaa elämää ja politiikantekoa. Siinä korostettiin sitä, miten Locken ajatus luonnontilasta ei ollut pelkästään tapa oikeuttaa utopistinen ajatus ihanteellisesta yhteiskuntasopimuksesta. Jokin dystooppinen kertomus jostain kuvitteellisesta meneisyydestä. Siinä korostettiin sitä miten John Locke viittasi yhteiskuntasopimuksettomaan tilaan luonnontilana. Ja tälle nähtiin konkreettisia kohteita, ei jossain menneisyydessä vaan sen ajan maailmassa. Erityisesti Amerikan Yhdysvalloissa. Locke paitsi kuvasi aikansa asenteita että hyötyi taloudellisesti asenteista jotka nojasivat näille hänen kuvaamilleen asenteille.
Tässä korostui se, että haluttiin ajatella että Amerikan mantereen alkuasukkaat eivät omistaneet maata tai käyttäneet sitä. Tätä korosti nomadinen elämäntapa ja se että sopimuksia oli harjoitettu suullisesti tai taistelemalla rajaoikeuksista muiden heimojen kanssa. ; Alkuasukkaat nähtiin ei-kulttuurisina komplekseina, yhteiskuntasopimuksettomaan tilaan. Heidän ikään kuin ajateltiin olevan luonnontilassa ja tätä kautta heidän asumiinsa alueisiin ei ollut omistusoikeutta eikä niitä käytetty.
Tässä korostui se, että alueen omistus annettiin alkuasukkaille jos he olisivat esittäneet länsimaisen kulttuurin tapaperinteeseen sidotun juridisen paperisopimuksen allekirjoituksineen. Muu oli sopimuksen puutetta. Toisenlainen maankäyttö ja elintapa nähtiin sopimuksen puutteeksi.
Voidaankin nähdä että tosiasiassa nämä ajatukset siitä että tiloja kuvataan ei-kulttuuriksi ovat kuvaavia; Nykyaikana ei pidettäisi paradoksaalisena puhua intiaanikulttuurista. Luonnontilateorian mukaan näin kuitenkin pitäisi olla. Voidaan toki ajatella että jokin tila voisi olla nihilismiä ja luonnontilaa jossa taistellaan toista vastaan ja muuta vastaavaa. Mutta selvää on kuitenkin että kun sormi osoitti näissä tilanteissa näihin tiettyihin kohteisiin niin nämä kohteet eivät vastanneet tätä määritelmää. Pikemminkin on niin että se, että yhteiskuntasopimusta ja pakanoiden sivistämistä korostavissa asenteissa oli mukana sitä että he olivat sokeita. Se, että he eivät nähneet jossain omistusoikeutta ei tarkoittanut omistusoikeuden puutetta vaan sokeutta. (Tämä on toki eritettävä siitä että olivatko kulttuurit julmia ja pahoja ja muita vastaavia kulttuureita. Intiaanikulttuureissa oli taatusti halveksuttavia ja rumia piirteitä joiden kritisoiminen on vapaan ja hyvän miehen velvollisuus. Mutta tämä ei ole samaa kuin näiden kulttuurien kutsuminen ei-kulttuuriksi ja nihilismiksi.)
Tämä peli meni siten että Locke ja muut saivat määritellä molempien osapuolten puolesta yhteiskunnan ja sopimuksen. Ja näiden rajojen ulkopuolella ei ollut yhteiskuntaa eikä sopimista. Joka oli sitten se luonnontila.
Eikä tämä asenne ole muuttunut. Sitä löytää tänäkin päivänä. Itse asiassa sitä löytyy Suomesta. Kun mietitään vaikka Pride -viikkoja on moniin liikkeisiin ilmestynyt sateenkaaritarroja. Nämä pahastuttavat useita kristittyjä. Samoja kristittyjä jotka eivät pahastu jos jokin liike laittaa kristillisen tarran.
Esimerkiksi Kristillisdemokraattien Sari Taunuksen mielestä Pride -kulkue edustaa suurta suvaitsemattomuutta, sanan ja mielipiteen ilmaisun rajoittamista, eri lailla ajattelevien mollaamista ja syrjimistä. ; Taunus on hyvä esimerkki siitä miten kristittyjä ei estetä vallankäytöstä ja politiikasta. Häntä ei ole tapettu. Häntä kuunnellaan ja hän pääsee tämän mielipiteen kanssa lehtiin. Häntä ei ole poltettu hengiltä. Hänelle ei ole tapahtunut mitään mitä Susanna Koivulan kirjeet tulevaisuudesta kertovat homoagendan sisällöksi.
Mutta Taunus ei ajattelekaan tilannetta siten että hänen vastassaan olisi toinen mielipide tai maailmankuva. Sen sijaan hän näkee että hän puolustaa kulttuuria ja vastapuoli edustaa vain tämän normin purkamista. Hänestä sananvapaus koskee täkmänlaisten normien puolustamista ja sen vastakohtana on kulttuurin puute.
Takana on voimakas ajatus siitä että yhteiskuntamme olisi oltava kristillinen siten että ihmiset tottelisivat kristittyjä ja kristittyjen ideologiaa riippumatta siitä mitä uskontokuntaa he edustaisivat ja kuinka vähän tai paljon kristittyjä tosiasiassa on. Pakanoita pitää pelastaa. Ateismi ja naturalismi ovat arvotyhjiötä ja nihilismiä. Näitä ajattelutapoja pidetään latteina ja sisällyksettöminä. Ei edes kunnon maailmankuvina koska kunnon maailmankuvien on vastattava esimerkiksi merkitykseen siinä määritelmässä kuin kristityt sen näkevät ja niillä ehdoilla kuin kristityt ne määräävät. Kristityt määräävät nämä asiat vastapuolenkin puolesta. Ja poikkeava ei olekaan tätä kautta mikään mielipide jonka ilmaisu vaikka ovitarralla ja kulkueilla olisi asiallista jonkin mielipiteen ilmaisua. Se on heille vain yritys rikkoa ja repiä ja sensuroida ja pilata kristillinen kulttuuri. Koska kristillisyydestä poikkeava ei ole heille relevantti maailmankuva ja kaikki sen ulkopuolella edustaa vain ”luonnontilaa” jossa heille on pelkkä anarkia, väkivalta ja kaaos. Toki on selvää että tämäkin johtuu siitä että nämä kristityt ovat sokeita eikä siksi että siellä ei olisi jotain muuta. Kuten toisenlaisia poliittisia mielipiteitä.
Jotka ovat määritelmällisesti jotain jotka vaikuttavat yhteiskuntaelämään ja näkyvät julkisessa tilassa. Ja tätä kautta ne vaikuttavat kristittyihinkin. Aivan kuten minun koulussa pakotetut ruokarukoukset joka päivä vaikuttivat minuun. Toki ymmärrän että tämä herättää antipatioita. Mutta ei tämä antipatia tarkoita että kristityt olisivat jokin epäkulttuuri ja nihilismiä ja jotain jonka näkyminen ei olisi mielipiteenilmaisu. Taunukselle homojen asian puolesta ilmeisesti saisi olla kunhan se ei näkyisi julkisessa tilassa ja kristityt saisivat kieltää homoilta avioliiton ja homoliittoja kannattavat eivät saisi ilmaista vaikka tarroilla tai kulkueilla olevansa jotain mieltä asioista. Yhteiskunta saa siis vaikka kieltää erimielisten avioliiton. Mutta yhteiskunta ei sitten jotenkin mitenkään missään koskaan ikinä saisi mitenkään ajaa mitään "homoagendaa" yhtään missään kontekstissa. Ei varsinkaan koulussa jonne tiettävästi pitää saada pakkoyhteislauluna "Enkeli Taivaata" ilman että tämä olisi mikään ongelma. Vaikka sekin on julkinen ja ehdottoman poliittinen ilmaisu ja toimintatapa; Suomessa on käytävä koulua, harvalla on varaa yksityisopetukseen ja yhteislaulu tehdään julkisessa tilassa ja laulutilanne ei tapahdu missään privaatissa makuuhuoneessa kodeissa vaan yhteisissä tiloissa. Samoin ongelmana ei tiettävästi ole se, että joku Riku "Riksa" Rinne seuraajineen kiertelee kouluissa kertomassa kristillisestä näkökulmasta ties mistä.
Hobbesin tärkein omaa oppiaan koskeva oivallus liittyikin siihen että hänellä yhteiskuntasopimus ei itse asiassa takaa ihmisille oikeuksia. Sen sijaan hänen Leviathaninsa tärkein teesi on siinä että se väistämättä ottaa niitä pois. Jos luonnontilassa ajatellaan ihmisillä olevia haluja, omistusoikeus ei merkitse mitään koska toisen omaisuus olisi itselle haluttava ja kätevä resurssi. Omistusoikeus on itse asiassa vain sitä että otetaan pois vapaus ottaa omaisuutta käyttöön vain sillä että sen ottaa käyttöön. Tässä mielessä vahvimman lain toteutuminen on yhteiskuntasopimuksen antiteesi. Kristillinen kulttuuri joka taistelee nihilismiä vastaan ei tätä kautta oikein mitenkään voi edustaa vapauksia, kuten uskonnonvapautta tai mielipiteenvapautta.
On selvää että minä en suostu allekirjoittamaan tuollaista sopimusta. Ja yhteiskuntasopimuksen ajatus perustuu siihen että ihmiset joko implisiittisesti tai eksplisiittisesti suostuvat siihen, ikään kuin yleiseksi hyödyksi luonnontilasta poikkeamiseen. Itse näen että Suomessa tämä on Suomen laki. EI tarvita erikseen jotain kristillisiä lakeja jotka päättäisivät mitä lakiasioita saa ja ei saa muuttaa poliittisessa demokraattisessa myllytyksessä. En ymmärrä miksi minä haluaisin rajoittaa vapauksiani vain siksi että kristityt haluavat käyttää valtaa ja yrittävät oikeuttaa tätä halveksimalla esimerkiksi minun maailmankuvaani ”nihilismiksi” tai ”arvotyhjiöksi” tai ”latteaksi” ja vastaaviksi. Joksikin joka on lähinnä "luonnontilaa" josta minut halutaan "niin laupiaasti" pelastaa...
Lähteet;
John Locke, ”Two Treatises of Government” (1689) [suom. ”Kaksi tutkielmaa hallinnosta”]
Thomas Hobbes, ”Leviathan” (1651) [suom. ”Leviathan”]
Yhteiskuntateoreetikoilla tätä kontrastoitiin usein villiin luonnontilaan. Mainittava on ainakin Thomas Hobbesin näkemys jossa yhteiskuntasopimusta täydennettiin ajatuksella tilasta jossa ajatellaan yhteiskuntaa jossa ei ole minkäänlaisia sopimuksia eikä niiden mukaista käyttäytymistä. Tätä luonnontilaa kuvasi kaikkien taistelu kaikkia vastaan. Hobbes korosti ajatusta jossa luonnontilassa kuka tahansa voi periaatteessa halutessaan tappaa kenet tahansa.
Hobbesmaisia kannatti tässä absoluuttista valtaa hallitsijoille. Hänen kohdallaan tämä tarkoitti käytännössä kuninkaanvaltaa, jossa sen jälkeen kun valta oli annettu ja kansalaiset olivat päättäneet että kuningas oli hyvä, oli tämän jälkeen velvollinen tottelemaan. Samalla tavalla on selvää että yhteiskuntasopimus on aina ajatus siitä että on jonkinlainen erityinen hallitus jonka alaisuuteen ihmisten olisi alistuttava.
Moni on moittinut Hobbesin ajatusta luonnontilasta. Esimerkiksi Hegel näki niiden taustan kehäpäätelmäisenä. Nykyään ajatuksena on usein korostaa että tälläistä luonnontilaa ei tosiasiassa ole koskaan ollut. Ihmiset ovat aina olleet ”sosiaalisia eläimiä”. Tässä mielessä mielikuvia voidaan viedä vaikkapa ajatuksiin eläimien sosiaalisuudesta, aina jonnekin bonobojen elintapoihin asti. On kuitenkin hyvä miettiä luonnontilaa ajatuskokeena, kontrastina sille miten yhteiskuntasopimuksen merkitys muuttaa asioita.
Philosophy Tubessa käsiteltiin John Locken ajatusta yhteiskuntasopimuksesta ja luonnontilasta osana Locken omaa elämää ja politiikantekoa. Siinä korostettiin sitä, miten Locken ajatus luonnontilasta ei ollut pelkästään tapa oikeuttaa utopistinen ajatus ihanteellisesta yhteiskuntasopimuksesta. Jokin dystooppinen kertomus jostain kuvitteellisesta meneisyydestä. Siinä korostettiin sitä miten John Locke viittasi yhteiskuntasopimuksettomaan tilaan luonnontilana. Ja tälle nähtiin konkreettisia kohteita, ei jossain menneisyydessä vaan sen ajan maailmassa. Erityisesti Amerikan Yhdysvalloissa. Locke paitsi kuvasi aikansa asenteita että hyötyi taloudellisesti asenteista jotka nojasivat näille hänen kuvaamilleen asenteille.
Tässä korostui se, että haluttiin ajatella että Amerikan mantereen alkuasukkaat eivät omistaneet maata tai käyttäneet sitä. Tätä korosti nomadinen elämäntapa ja se että sopimuksia oli harjoitettu suullisesti tai taistelemalla rajaoikeuksista muiden heimojen kanssa. ; Alkuasukkaat nähtiin ei-kulttuurisina komplekseina, yhteiskuntasopimuksettomaan tilaan. Heidän ikään kuin ajateltiin olevan luonnontilassa ja tätä kautta heidän asumiinsa alueisiin ei ollut omistusoikeutta eikä niitä käytetty.
Tässä korostui se, että alueen omistus annettiin alkuasukkaille jos he olisivat esittäneet länsimaisen kulttuurin tapaperinteeseen sidotun juridisen paperisopimuksen allekirjoituksineen. Muu oli sopimuksen puutetta. Toisenlainen maankäyttö ja elintapa nähtiin sopimuksen puutteeksi.
Voidaankin nähdä että tosiasiassa nämä ajatukset siitä että tiloja kuvataan ei-kulttuuriksi ovat kuvaavia; Nykyaikana ei pidettäisi paradoksaalisena puhua intiaanikulttuurista. Luonnontilateorian mukaan näin kuitenkin pitäisi olla. Voidaan toki ajatella että jokin tila voisi olla nihilismiä ja luonnontilaa jossa taistellaan toista vastaan ja muuta vastaavaa. Mutta selvää on kuitenkin että kun sormi osoitti näissä tilanteissa näihin tiettyihin kohteisiin niin nämä kohteet eivät vastanneet tätä määritelmää. Pikemminkin on niin että se, että yhteiskuntasopimusta ja pakanoiden sivistämistä korostavissa asenteissa oli mukana sitä että he olivat sokeita. Se, että he eivät nähneet jossain omistusoikeutta ei tarkoittanut omistusoikeuden puutetta vaan sokeutta. (Tämä on toki eritettävä siitä että olivatko kulttuurit julmia ja pahoja ja muita vastaavia kulttuureita. Intiaanikulttuureissa oli taatusti halveksuttavia ja rumia piirteitä joiden kritisoiminen on vapaan ja hyvän miehen velvollisuus. Mutta tämä ei ole samaa kuin näiden kulttuurien kutsuminen ei-kulttuuriksi ja nihilismiksi.)
Tämä peli meni siten että Locke ja muut saivat määritellä molempien osapuolten puolesta yhteiskunnan ja sopimuksen. Ja näiden rajojen ulkopuolella ei ollut yhteiskuntaa eikä sopimista. Joka oli sitten se luonnontila.
Eikä tämä asenne ole muuttunut. Sitä löytää tänäkin päivänä. Itse asiassa sitä löytyy Suomesta. Kun mietitään vaikka Pride -viikkoja on moniin liikkeisiin ilmestynyt sateenkaaritarroja. Nämä pahastuttavat useita kristittyjä. Samoja kristittyjä jotka eivät pahastu jos jokin liike laittaa kristillisen tarran.
Esimerkiksi Kristillisdemokraattien Sari Taunuksen mielestä Pride -kulkue edustaa suurta suvaitsemattomuutta, sanan ja mielipiteen ilmaisun rajoittamista, eri lailla ajattelevien mollaamista ja syrjimistä. ; Taunus on hyvä esimerkki siitä miten kristittyjä ei estetä vallankäytöstä ja politiikasta. Häntä ei ole tapettu. Häntä kuunnellaan ja hän pääsee tämän mielipiteen kanssa lehtiin. Häntä ei ole poltettu hengiltä. Hänelle ei ole tapahtunut mitään mitä Susanna Koivulan kirjeet tulevaisuudesta kertovat homoagendan sisällöksi.
Mutta Taunus ei ajattelekaan tilannetta siten että hänen vastassaan olisi toinen mielipide tai maailmankuva. Sen sijaan hän näkee että hän puolustaa kulttuuria ja vastapuoli edustaa vain tämän normin purkamista. Hänestä sananvapaus koskee täkmänlaisten normien puolustamista ja sen vastakohtana on kulttuurin puute.
Takana on voimakas ajatus siitä että yhteiskuntamme olisi oltava kristillinen siten että ihmiset tottelisivat kristittyjä ja kristittyjen ideologiaa riippumatta siitä mitä uskontokuntaa he edustaisivat ja kuinka vähän tai paljon kristittyjä tosiasiassa on. Pakanoita pitää pelastaa. Ateismi ja naturalismi ovat arvotyhjiötä ja nihilismiä. Näitä ajattelutapoja pidetään latteina ja sisällyksettöminä. Ei edes kunnon maailmankuvina koska kunnon maailmankuvien on vastattava esimerkiksi merkitykseen siinä määritelmässä kuin kristityt sen näkevät ja niillä ehdoilla kuin kristityt ne määräävät. Kristityt määräävät nämä asiat vastapuolenkin puolesta. Ja poikkeava ei olekaan tätä kautta mikään mielipide jonka ilmaisu vaikka ovitarralla ja kulkueilla olisi asiallista jonkin mielipiteen ilmaisua. Se on heille vain yritys rikkoa ja repiä ja sensuroida ja pilata kristillinen kulttuuri. Koska kristillisyydestä poikkeava ei ole heille relevantti maailmankuva ja kaikki sen ulkopuolella edustaa vain ”luonnontilaa” jossa heille on pelkkä anarkia, väkivalta ja kaaos. Toki on selvää että tämäkin johtuu siitä että nämä kristityt ovat sokeita eikä siksi että siellä ei olisi jotain muuta. Kuten toisenlaisia poliittisia mielipiteitä.
Jotka ovat määritelmällisesti jotain jotka vaikuttavat yhteiskuntaelämään ja näkyvät julkisessa tilassa. Ja tätä kautta ne vaikuttavat kristittyihinkin. Aivan kuten minun koulussa pakotetut ruokarukoukset joka päivä vaikuttivat minuun. Toki ymmärrän että tämä herättää antipatioita. Mutta ei tämä antipatia tarkoita että kristityt olisivat jokin epäkulttuuri ja nihilismiä ja jotain jonka näkyminen ei olisi mielipiteenilmaisu. Taunukselle homojen asian puolesta ilmeisesti saisi olla kunhan se ei näkyisi julkisessa tilassa ja kristityt saisivat kieltää homoilta avioliiton ja homoliittoja kannattavat eivät saisi ilmaista vaikka tarroilla tai kulkueilla olevansa jotain mieltä asioista. Yhteiskunta saa siis vaikka kieltää erimielisten avioliiton. Mutta yhteiskunta ei sitten jotenkin mitenkään missään koskaan ikinä saisi mitenkään ajaa mitään "homoagendaa" yhtään missään kontekstissa. Ei varsinkaan koulussa jonne tiettävästi pitää saada pakkoyhteislauluna "Enkeli Taivaata" ilman että tämä olisi mikään ongelma. Vaikka sekin on julkinen ja ehdottoman poliittinen ilmaisu ja toimintatapa; Suomessa on käytävä koulua, harvalla on varaa yksityisopetukseen ja yhteislaulu tehdään julkisessa tilassa ja laulutilanne ei tapahdu missään privaatissa makuuhuoneessa kodeissa vaan yhteisissä tiloissa. Samoin ongelmana ei tiettävästi ole se, että joku Riku "Riksa" Rinne seuraajineen kiertelee kouluissa kertomassa kristillisestä näkökulmasta ties mistä.
Hobbesin tärkein omaa oppiaan koskeva oivallus liittyikin siihen että hänellä yhteiskuntasopimus ei itse asiassa takaa ihmisille oikeuksia. Sen sijaan hänen Leviathaninsa tärkein teesi on siinä että se väistämättä ottaa niitä pois. Jos luonnontilassa ajatellaan ihmisillä olevia haluja, omistusoikeus ei merkitse mitään koska toisen omaisuus olisi itselle haluttava ja kätevä resurssi. Omistusoikeus on itse asiassa vain sitä että otetaan pois vapaus ottaa omaisuutta käyttöön vain sillä että sen ottaa käyttöön. Tässä mielessä vahvimman lain toteutuminen on yhteiskuntasopimuksen antiteesi. Kristillinen kulttuuri joka taistelee nihilismiä vastaan ei tätä kautta oikein mitenkään voi edustaa vapauksia, kuten uskonnonvapautta tai mielipiteenvapautta.
On selvää että minä en suostu allekirjoittamaan tuollaista sopimusta. Ja yhteiskuntasopimuksen ajatus perustuu siihen että ihmiset joko implisiittisesti tai eksplisiittisesti suostuvat siihen, ikään kuin yleiseksi hyödyksi luonnontilasta poikkeamiseen. Itse näen että Suomessa tämä on Suomen laki. EI tarvita erikseen jotain kristillisiä lakeja jotka päättäisivät mitä lakiasioita saa ja ei saa muuttaa poliittisessa demokraattisessa myllytyksessä. En ymmärrä miksi minä haluaisin rajoittaa vapauksiani vain siksi että kristityt haluavat käyttää valtaa ja yrittävät oikeuttaa tätä halveksimalla esimerkiksi minun maailmankuvaani ”nihilismiksi” tai ”arvotyhjiöksi” tai ”latteaksi” ja vastaaviksi. Joksikin joka on lähinnä "luonnontilaa" josta minut halutaan "niin laupiaasti" pelastaa...
Lähteet;
John Locke, ”Two Treatises of Government” (1689) [suom. ”Kaksi tutkielmaa hallinnosta”]
Thomas Hobbes, ”Leviathan” (1651) [suom. ”Leviathan”]
Tunnisteet:
arvotyhjiö,
Hobbes,
homoseksuaalisuus,
Koivula,
kristinusko,
Locke,
nihilismi,
sopimus,
Taunus,
vapaus,
yhteiskunta
perjantai 30. kesäkuuta 2017
Teleologian luonnollisuudesta ei pidä tehdä liian hätäisiä päätelmiä
THUNK:issa on mainio video teleologisista selityksistä. Tässä yhteydessä kuvattiin mitä teleologinen selittäminen on. Karkeasti ottaen teleologia on sitä että asioita kuvataan tarkoituksen kautta. Asioissa nähdään intentioita ja tarkoituksia. Näin ollen asioita ei selitetä syy-seuraussuhteen kautta vaan syy-seuraussuhde päinvastoin käännetään päinvastyaiseksi ; Seuraus on se syy miksi asia on. Selitetään mitä hyötyä tai mikä funktio jollain asialla on. Tämä on tietenkin luontevaa jos mietitään vaikka teräaseita. On aika luontevaa ajatella että veitsi on terävä siksi että ihmiset voisivat leikata sillä asioita.
Mutta tartun tässä videossa esitettyyn psykologiseen puoleen. Video korosti että ihmisillä on taipumus tulkita asioita teleologisesti. Video nosti esiin useita, etenkin Deborah Kelemenin työryhmässä olleita, tutkimuksia joissa havaittiin että lapset tulkitsevat luontoa teleologisesti. Ja niin vuoret ovat korkeita jotta ihmiset voisivat kiivetä niille. ; Samoin havaittiin että aikuisetkin ajavat tämänlaisia selityksiä jos heille annetaan vain vähän aikaa miettiä kysymyksiä. Akateeminen koulutuskaan ei muuttanut tätä preferenssiä. Toki jos aikaa annettiin enemmän tai piti palata kysymyksiin joihin oli jo vastattu, akateemisesti koulutetut ihmiset huomasivat korjata näitä päätelmiä useammin kuin vähemmän kouluttautuneet ihmiset.
Tämä teema on jotain joka nousee usein esiin uskonnollisessa keskustelussa. Tällä hetkellä Suomessa fundamentalistikristityt ovat viitanneet näihin tutkimuksiin innolla. Syynä on se, että heistä se että taaperotkin uskovat teleologisiin selityksiin on tärkeää kun kuvataan sitä miten järkevää usko on. Ajatellaan että ateismi olisi epäluonnollista ja siksi epätotta.
En moiti näitä tutkimuksia vaan näitä niistä tehtyjä tulkintoja. Ne ovat nähdäkseni hyvin pitkällevietyjä. Kuten THUNK -videossa osattiin kertoa, syyt teleologiseen selitykseen eivät ole kovin helppoja. Ilmiö voi johtua monesta eri syystä. Ja filosofille ne kaikki ovat kiinnostavia.; On mahdollista että ihmiset näkevät teleologiaa jotenkin syntymälahjanaan. Ja tämä on kiinnostavaa koska se kertoo siitä miten aivomme toimivat. Mutta koska teleologiaa kartottavat kysymykset ovat kielellisiä ei voida täysin sulkea pois myös oppimisen ja kulttuurisen iskostuksen vaikutusta, ihan siksi että kielen oppiminen vaatii jotain kulttuuripiiriä. Ja tämäkin on kiinnostavaa koska se sitten kertoo siitä miten asioita kannattaa opettaa lapsille niin että oppi menee perille.
Uskovainen toki haluaa käyttää näitä asioita tarkoitushakuisesti ja tällöin kaikki asiat eivät ole yhtä kiinnostavia. Tässä mielessä heille nämä tutkimukset ovat lähinnä keino heiluttaa uskon luontaisuutta oikeutuksena omalle ideologialleen. Luonnollinen on hyvää -hengessä. Tätä toki kytketään yhteen myös erilaisiin Jean Calvinin tai C.S. Lewisin ajatuksiin joissa korostetaan että ateistit ovat valehtelijoita. Eli he tietävät olevansa väärässä ja he eivät oikeasti ole ateisteja vaan vihaavat Jumalaa.
Tässä mielessä on kiinnostavaa että olen itse asiassa itse kognitiivisen uskontotieteen syvä ystävä. Ja tässä on ollut esillä ylihavaitsemisteorioita. Jotka korostavat että teleologinen ajattelu on todella ihmisille luontaista. Siksi korostankin että Suomessa tehty tutkimus joka kartoitti suomalaisten aikuisten ateistien ajattelua johti samoihin teleologisten selitysmallien käyttämiseen. Ja tässä itse asiassa olen sillä kannalla millä monet fundamentalistikristitytkin; Pidän varsin uskottavana että piirre on synnynnäinen.
Kognitiivisessa uskontotieteessä on korostettu esimerkiksi Justin Barrettin ajatusta jossa mukaan uskonnollisten uskomusten syntyyn vaikuttaa esimerkiksi ihmismielen mekanismi, jonka tehtävänä on havaita ympäristössä vaikuttavia toimijoita. Puhutaan ”yliherkäksi toimijuuden havaitsemismekanismista” Tälle nähdään evolutiivinen syy; Jos liikumme esimerkiksi metsässä ja kuulemme oksien rahinaa, tämä mekanismi saa meidät vaistomaisesti ajattelemaan, että tämän äänen on aiheuttanut joku toimija (luultavasti villieläin). Mekanismi on kehittynyt yliherkäksi, koska selviytymisen kannalta on ollut hyödyllistä havaita ympäristössä liikkuvat toimijat mahdollisimman nopeasti ja tarkasti. Vaikka se tuottaisikin väärän uskomuksen, että pusikossa piileskelee petoeläin, turha varuillaan olo on paljon pienempi harmi kuin syödyksi tuleminen. Kognitiivisen uskontotieteen mukaan tämä mekanismi on uskonnon synnyn kannalta relevantti siksi, että se saa ihmiset näkemään toimijuutta ja tarkoituksellisuutta myös luonnonilmiöiden taustalla.
Monet uskovaiset eivät pidä näistä ajatuksista koska nämä nähdään ateistisina. Jonain jossa korostuu ei-tieteellinen ja ideologinen ja maailmankuvallinen asenne siitä että uskonto on harha ja virhe. Tässä mieleen tulee toki esimerkiksi malttia toivova Van Inwagen jonka mukaan kognitiivisen uskontotieteen antama naturalistinen selitys uskonnon alkuperälle on kuitenkin yhdistettävissä täysin luontevasti laajempaan yliluonnolliseen selitykseen. Mikäli ajatellaan, että maailmalla on kaikkivoipa ja kaikkitietävä luoja, voidaan täysin järkevästi uskoa hänen ohjanneen evoluutiota siten, että ihmisen kognitiiviset toiminnot johtavat todennäköisesti uskonnollisen uskon syntymiseen. Näin ollen evolutiiviset uskonnon alkuperää käsittelevät teoriat eivät van Inwagenin mukaan ole ristiriidassa uskonnollisen uskon kanssa eivätkä muodosta uhkaa sen rationaalisuudelle.
Itse näen että tässä suhteessa on syytä kiinnittää huomiota jumalan olemassaolon tai olemassaolemattomuuden sijaan ihan muihin asioihin. Nimittäin siitä että ”luonnollinen uskonto” ei takaa että toiminta olisi jotenkin automaattisesti järkevää tai adaptiivista. Itse asiassa intentioiden ylihavaitsemisteoria saa adaptiivisen hyötynsä puskissa hyppivistä leijonista eikä siitä että säikähtää tyhjää pensasta. Itse asiassa evoluutio tuottaa useitakin menetelmiä jotka tuottavat joissain yksittäisissä tapauksissa haittaa vaikka ne yleisesti ovat hyödyllisiä. Tästä johtuu esimerkiksi perhosen taipumus lentää kynttilän liekkiin. Piirteestä on hyötyä tavallisissa olosuhteissa. Näin ollen se että uskonto selittyy evoluutiolla ei ole jokin josta sellaisenaan voidaan päätellä että uskonnosta myös on hyötyä. Tässä mielessä onkin erikoista että moni mieluummin korostaa miten evoluutio ja Jumala saadaan ristiriidattomasti yhteen ja moittivat maailmankuvallisista oletteluista kun samalla sallitaan tämänlaisia logiikkaloikkia ilman vastaavaa evidenssivaatimustasoa.
Olenkin suoraan sanoen ihmetellyt sitä miten nämä ”ihmiset ajattelevat luonnostaan teleologisesti” -ajatukset ovat niin suosittuja jumalatodistuksienkorvikkeita nykyaikana. Sillä kun itse opettelin kognitiotiedettä, opin varsin pian että ihmisten ajatteluprosessointi on kaikkea muuta kuin järkevä. Ja tämä korostaa ennen kaikkea nopeasti tehtyjä päätelmiä – eli niitä ajattelutapoja joita näissä teleologisten selitysten preferointia löydetään.
Asia on saanut aika paljon medianäkyvyyttäkin kun Kahnemanin kirjasta tuli myyntimenestys. Hän on tehnyt pitkän linjan tutkimusta – myös edesmenneen Amos Tverskyn kanssa – Tversky taas tuli tunnetuksi nimenomaan kognitiivisten vinoutumien tutkijana. ; Tässä korostuu ajatus siitä että ihmiset ajattelevat usein ennustettavilla ja odotettavissa olevilla tavoilla väärin ja huonosti. Tästä prosessista syntyi ajatus siitä että ihmisten ajattelussa on erilaisia heuristiikkoja. ; Karkesti ottaen kyseessä on kahdesta erilaisesta heuristisesta menettelytavasta. On nopeita ja kohtuullisen hyviä tuloksia helposti tuottava prosessointisysteemi ja analyyttistä tarkkaa ja oikeaa tulosta tuottava systeemi.
Näin esimerkiksi jos annetaan vain vähän aikaa, eli on tehtävä nopeita vastauksia, ihmiset vastaavat väärin esimerkiksi seuraavaan kysymykseen; Jos pallo ja maila maksaa 1 € 10senttiä Ja maila maksaa euron enemmän kuin pallo, niin kuinka paljon pallo maksaa.
Nopeassa vastauksessa ihmiset vastaavat huomattavasti useammin väärin. On jotenkin intuitiivista ja luontevaa ajatella, että pallo maksaisi 10 senttiä. Analyyttinen mieli kuitenkin tietää että jos pallo maksaa 10 senttiä ja maila euron tätä enemmän, kokonaishinnaksi tulisi 1 euro 20 senttiä. Joka on tietenkin eri kuin euro 10 senttiä jonka ne maksavat yhteensä. Tämä taipumus on tilastollinen aivan kuten teleologisten selitysten antaminen.
Tämänlaiset tulokset syntyvät juuri samanlaisissa koejärjestelmissä joissa teleologista ajattelua löydetään. Ja harva silti näiden tulosten kohdalla sanoisi että tämä kertoo siitä että ihmiset luonnostaan järkevästi tietävät että tuollaisten pallojen hinta olisi 10 senttiä.
Luonnollisuus ja ajattelun yleisyys ei ole samaa kuin tuloksen eksaktius ja hyödykkyys käytännön elämässä. (Itse asiassa monet heuristiset virheajattelut ovat takana kun mietitään sitä miksi ihmisten huijaaminen onnistuu tietyillä tavoilla todella helposti. Assosiaatio uskontoon on tässä asenteellinen mutta jossain määrin ymmärrettävä, vähintään sitä kautta että uskonnoissa on paljastunut myös rahanhimoisia huijareita jotka ovat leikkineet vilpittömiä uskonmiehiä. Toki tätä ei ole asiallista alleviivata jonain ehdottomana asiantilana. Se on lähinnä yksi vaihtoehto jota ei sellaisenaan voida vain torjua ja kieltää muuta kuin maailmankuvallisesti torppaamalla vaihtoehdot dogmaattisesti.)
Vastaavia virheajatteluja on paljon. Olen itse nauttinut tässä yhteydessä esimerkiksi Dan Arielyn kirjoista joissa kerrotaan paljon vastaavia ajatusvinoutumia joilla on paljonkin kontaktipintaa aivan arkisessakin elämässä. Hän käyttää tässä yhteydessä mielellään ilmaisua ”ennustettavalla tavalla irrationaalinen”. Aiheesta löytyy myös populaaria kirjallisuutta suomeksikin, esimerkiksi Joni Martikaisen kirja ”Älä usko kaikkea mitä ajattelet”. Nämä viehättävät minua koska kognitiotieteen puolella opin varsin nopeasti sen että ihmiset, mukaan lukien minä itse, olemme alttiita kaikenlaisille illuusioille ja harhoille. Tässä kontekstissa oman empiirisyyteni ytimessä ovatkin erilaiset illuusiot ja ajattelun kompastelut joita vastaan taistelu on oleellinen osa älyllisyyden tavoittelua ja muuta vastaavaa älyllistä pyristelyä. Nyrkkisääntöni on jopa se, että jos jokin ajattelu on sinusta helppoa, se on todennäköisesti väärin tehtyä ja virheellistä.
Olenkin tavallaan huvittunut siitä miten suomessa fundamentalistit ovat laajasti hyväksyneet ajatuksen siitä että ihmiset ajattelevat maailmankuviensa kautta. Jos tämä on totta, he eivät luontevasti ajattele totuuskeskeisesti vaan ideologiakeskeisesti. Ja tässä yhteydessä on vaikeaa uskoa että ihmiset luontaisesti olisivat jotain jumalan takaaman Plantingan warrant -ajattelun ruumiillistumia. He samanaikaisesti hyväksyvät ajatuksen ihmisestä jonain jonka Jumala on luonut havaitsemaan totuuden (kuten luontaisan ja helpon teleologisen selittämisen luonnossa) ja ajatuksen ihmisestä joka ajattelee väärin ja ideologisesti ja maailmankuviensa kautta.
”Luonnollisuus” ja se että ”imeväisikäiset ja kiireessä ajattelevat ovat teleologiataipuvaisia” ei ole mielestäni kovin hyvä pohja sille että näkemystä argumentoidaan jotenkin erityisen totuudenmukaisena. Jos joku ajatus tuntuu korostuvan nopeassa ajattelussa, on selvää että siinä korostetaan nopeutta laadun sijaan. Mieleni tekisi jopa lainata Colin Camererin vertausta ; Hän on kuvannut nopeasti ajattelevaa systeemi 1 heuristiikkoina vahtikoiraan joka haukkuu kaikille vieraille, pitää kaikki vorot kaukana mutta sitten toisaalta aina välistä yrittää purra postimiestä. Tämänlainen pohja tuskin on perusta sille että halutaan varmistaa jonkin maailmankuvan todenmukaisuus. Kyllä se Jumalan lopullinen järkevyys on osoitettava sillä ankaraa pähkäilyä ja analyysiä käyttävällä menettelyllä; Toisella tavalla ajattelevat ovat tässä sellaisia että he sitten kyllä antavat haastetta ajatukselle että heidän näkemyksensä olisi rationaalinen..
Lähteet:
THUNK, ”Teleological Bias”
Deborah Kelemen, ” Why Are Rocks Pointy? Children's Preference for Teleological Explanations of the Natural World” (1999)
Deborah Kelemen & Cara DiYanni, ”Intuitions About Origins: Purpose and Intelligent Design in Children’s Reasoning About Nature” (2005)
Deborah Kelemen, ”The Human Function Compunction: Teleological explanation in adults" (2009)
Järnefelt, Canfield & Kelemen, ”The divided mind of a disbeliever: Intuitive beliefs about nature as purposefully created among different groups of non-religious adults” (2015)
Callahan, ”Moth and candle: the candle flame as a sexual mimic of the coded infrared wavelengths from a moth sex scent (pheromone)” (1977)
Daniel Kahneman, ”Thinking Fast and Slow” (2011)
Dan Ariely, ”Predictably Irrational” (2008)
Joni Martikainen ”Älä usko kaikkea mitä ajattelet” (2012)
Tämä teema on jotain joka nousee usein esiin uskonnollisessa keskustelussa. Tällä hetkellä Suomessa fundamentalistikristityt ovat viitanneet näihin tutkimuksiin innolla. Syynä on se, että heistä se että taaperotkin uskovat teleologisiin selityksiin on tärkeää kun kuvataan sitä miten järkevää usko on. Ajatellaan että ateismi olisi epäluonnollista ja siksi epätotta.
En moiti näitä tutkimuksia vaan näitä niistä tehtyjä tulkintoja. Ne ovat nähdäkseni hyvin pitkällevietyjä. Kuten THUNK -videossa osattiin kertoa, syyt teleologiseen selitykseen eivät ole kovin helppoja. Ilmiö voi johtua monesta eri syystä. Ja filosofille ne kaikki ovat kiinnostavia.; On mahdollista että ihmiset näkevät teleologiaa jotenkin syntymälahjanaan. Ja tämä on kiinnostavaa koska se kertoo siitä miten aivomme toimivat. Mutta koska teleologiaa kartottavat kysymykset ovat kielellisiä ei voida täysin sulkea pois myös oppimisen ja kulttuurisen iskostuksen vaikutusta, ihan siksi että kielen oppiminen vaatii jotain kulttuuripiiriä. Ja tämäkin on kiinnostavaa koska se sitten kertoo siitä miten asioita kannattaa opettaa lapsille niin että oppi menee perille.
Uskovainen toki haluaa käyttää näitä asioita tarkoitushakuisesti ja tällöin kaikki asiat eivät ole yhtä kiinnostavia. Tässä mielessä heille nämä tutkimukset ovat lähinnä keino heiluttaa uskon luontaisuutta oikeutuksena omalle ideologialleen. Luonnollinen on hyvää -hengessä. Tätä toki kytketään yhteen myös erilaisiin Jean Calvinin tai C.S. Lewisin ajatuksiin joissa korostetaan että ateistit ovat valehtelijoita. Eli he tietävät olevansa väärässä ja he eivät oikeasti ole ateisteja vaan vihaavat Jumalaa.
Tässä mielessä on kiinnostavaa että olen itse asiassa itse kognitiivisen uskontotieteen syvä ystävä. Ja tässä on ollut esillä ylihavaitsemisteorioita. Jotka korostavat että teleologinen ajattelu on todella ihmisille luontaista. Siksi korostankin että Suomessa tehty tutkimus joka kartoitti suomalaisten aikuisten ateistien ajattelua johti samoihin teleologisten selitysmallien käyttämiseen. Ja tässä itse asiassa olen sillä kannalla millä monet fundamentalistikristitytkin; Pidän varsin uskottavana että piirre on synnynnäinen.
Kognitiivisessa uskontotieteessä on korostettu esimerkiksi Justin Barrettin ajatusta jossa mukaan uskonnollisten uskomusten syntyyn vaikuttaa esimerkiksi ihmismielen mekanismi, jonka tehtävänä on havaita ympäristössä vaikuttavia toimijoita. Puhutaan ”yliherkäksi toimijuuden havaitsemismekanismista” Tälle nähdään evolutiivinen syy; Jos liikumme esimerkiksi metsässä ja kuulemme oksien rahinaa, tämä mekanismi saa meidät vaistomaisesti ajattelemaan, että tämän äänen on aiheuttanut joku toimija (luultavasti villieläin). Mekanismi on kehittynyt yliherkäksi, koska selviytymisen kannalta on ollut hyödyllistä havaita ympäristössä liikkuvat toimijat mahdollisimman nopeasti ja tarkasti. Vaikka se tuottaisikin väärän uskomuksen, että pusikossa piileskelee petoeläin, turha varuillaan olo on paljon pienempi harmi kuin syödyksi tuleminen. Kognitiivisen uskontotieteen mukaan tämä mekanismi on uskonnon synnyn kannalta relevantti siksi, että se saa ihmiset näkemään toimijuutta ja tarkoituksellisuutta myös luonnonilmiöiden taustalla.
Monet uskovaiset eivät pidä näistä ajatuksista koska nämä nähdään ateistisina. Jonain jossa korostuu ei-tieteellinen ja ideologinen ja maailmankuvallinen asenne siitä että uskonto on harha ja virhe. Tässä mieleen tulee toki esimerkiksi malttia toivova Van Inwagen jonka mukaan kognitiivisen uskontotieteen antama naturalistinen selitys uskonnon alkuperälle on kuitenkin yhdistettävissä täysin luontevasti laajempaan yliluonnolliseen selitykseen. Mikäli ajatellaan, että maailmalla on kaikkivoipa ja kaikkitietävä luoja, voidaan täysin järkevästi uskoa hänen ohjanneen evoluutiota siten, että ihmisen kognitiiviset toiminnot johtavat todennäköisesti uskonnollisen uskon syntymiseen. Näin ollen evolutiiviset uskonnon alkuperää käsittelevät teoriat eivät van Inwagenin mukaan ole ristiriidassa uskonnollisen uskon kanssa eivätkä muodosta uhkaa sen rationaalisuudelle.
Itse näen että tässä suhteessa on syytä kiinnittää huomiota jumalan olemassaolon tai olemassaolemattomuuden sijaan ihan muihin asioihin. Nimittäin siitä että ”luonnollinen uskonto” ei takaa että toiminta olisi jotenkin automaattisesti järkevää tai adaptiivista. Itse asiassa intentioiden ylihavaitsemisteoria saa adaptiivisen hyötynsä puskissa hyppivistä leijonista eikä siitä että säikähtää tyhjää pensasta. Itse asiassa evoluutio tuottaa useitakin menetelmiä jotka tuottavat joissain yksittäisissä tapauksissa haittaa vaikka ne yleisesti ovat hyödyllisiä. Tästä johtuu esimerkiksi perhosen taipumus lentää kynttilän liekkiin. Piirteestä on hyötyä tavallisissa olosuhteissa. Näin ollen se että uskonto selittyy evoluutiolla ei ole jokin josta sellaisenaan voidaan päätellä että uskonnosta myös on hyötyä. Tässä mielessä onkin erikoista että moni mieluummin korostaa miten evoluutio ja Jumala saadaan ristiriidattomasti yhteen ja moittivat maailmankuvallisista oletteluista kun samalla sallitaan tämänlaisia logiikkaloikkia ilman vastaavaa evidenssivaatimustasoa.
Olenkin suoraan sanoen ihmetellyt sitä miten nämä ”ihmiset ajattelevat luonnostaan teleologisesti” -ajatukset ovat niin suosittuja jumalatodistuksienkorvikkeita nykyaikana. Sillä kun itse opettelin kognitiotiedettä, opin varsin pian että ihmisten ajatteluprosessointi on kaikkea muuta kuin järkevä. Ja tämä korostaa ennen kaikkea nopeasti tehtyjä päätelmiä – eli niitä ajattelutapoja joita näissä teleologisten selitysten preferointia löydetään.
Asia on saanut aika paljon medianäkyvyyttäkin kun Kahnemanin kirjasta tuli myyntimenestys. Hän on tehnyt pitkän linjan tutkimusta – myös edesmenneen Amos Tverskyn kanssa – Tversky taas tuli tunnetuksi nimenomaan kognitiivisten vinoutumien tutkijana. ; Tässä korostuu ajatus siitä että ihmiset ajattelevat usein ennustettavilla ja odotettavissa olevilla tavoilla väärin ja huonosti. Tästä prosessista syntyi ajatus siitä että ihmisten ajattelussa on erilaisia heuristiikkoja. ; Karkesti ottaen kyseessä on kahdesta erilaisesta heuristisesta menettelytavasta. On nopeita ja kohtuullisen hyviä tuloksia helposti tuottava prosessointisysteemi ja analyyttistä tarkkaa ja oikeaa tulosta tuottava systeemi.
Näin esimerkiksi jos annetaan vain vähän aikaa, eli on tehtävä nopeita vastauksia, ihmiset vastaavat väärin esimerkiksi seuraavaan kysymykseen; Jos pallo ja maila maksaa 1 € 10senttiä Ja maila maksaa euron enemmän kuin pallo, niin kuinka paljon pallo maksaa.
Nopeassa vastauksessa ihmiset vastaavat huomattavasti useammin väärin. On jotenkin intuitiivista ja luontevaa ajatella, että pallo maksaisi 10 senttiä. Analyyttinen mieli kuitenkin tietää että jos pallo maksaa 10 senttiä ja maila euron tätä enemmän, kokonaishinnaksi tulisi 1 euro 20 senttiä. Joka on tietenkin eri kuin euro 10 senttiä jonka ne maksavat yhteensä. Tämä taipumus on tilastollinen aivan kuten teleologisten selitysten antaminen.
Tämänlaiset tulokset syntyvät juuri samanlaisissa koejärjestelmissä joissa teleologista ajattelua löydetään. Ja harva silti näiden tulosten kohdalla sanoisi että tämä kertoo siitä että ihmiset luonnostaan järkevästi tietävät että tuollaisten pallojen hinta olisi 10 senttiä.
Luonnollisuus ja ajattelun yleisyys ei ole samaa kuin tuloksen eksaktius ja hyödykkyys käytännön elämässä. (Itse asiassa monet heuristiset virheajattelut ovat takana kun mietitään sitä miksi ihmisten huijaaminen onnistuu tietyillä tavoilla todella helposti. Assosiaatio uskontoon on tässä asenteellinen mutta jossain määrin ymmärrettävä, vähintään sitä kautta että uskonnoissa on paljastunut myös rahanhimoisia huijareita jotka ovat leikkineet vilpittömiä uskonmiehiä. Toki tätä ei ole asiallista alleviivata jonain ehdottomana asiantilana. Se on lähinnä yksi vaihtoehto jota ei sellaisenaan voida vain torjua ja kieltää muuta kuin maailmankuvallisesti torppaamalla vaihtoehdot dogmaattisesti.)
Vastaavia virheajatteluja on paljon. Olen itse nauttinut tässä yhteydessä esimerkiksi Dan Arielyn kirjoista joissa kerrotaan paljon vastaavia ajatusvinoutumia joilla on paljonkin kontaktipintaa aivan arkisessakin elämässä. Hän käyttää tässä yhteydessä mielellään ilmaisua ”ennustettavalla tavalla irrationaalinen”. Aiheesta löytyy myös populaaria kirjallisuutta suomeksikin, esimerkiksi Joni Martikaisen kirja ”Älä usko kaikkea mitä ajattelet”. Nämä viehättävät minua koska kognitiotieteen puolella opin varsin nopeasti sen että ihmiset, mukaan lukien minä itse, olemme alttiita kaikenlaisille illuusioille ja harhoille. Tässä kontekstissa oman empiirisyyteni ytimessä ovatkin erilaiset illuusiot ja ajattelun kompastelut joita vastaan taistelu on oleellinen osa älyllisyyden tavoittelua ja muuta vastaavaa älyllistä pyristelyä. Nyrkkisääntöni on jopa se, että jos jokin ajattelu on sinusta helppoa, se on todennäköisesti väärin tehtyä ja virheellistä.
Olenkin tavallaan huvittunut siitä miten suomessa fundamentalistit ovat laajasti hyväksyneet ajatuksen siitä että ihmiset ajattelevat maailmankuviensa kautta. Jos tämä on totta, he eivät luontevasti ajattele totuuskeskeisesti vaan ideologiakeskeisesti. Ja tässä yhteydessä on vaikeaa uskoa että ihmiset luontaisesti olisivat jotain jumalan takaaman Plantingan warrant -ajattelun ruumiillistumia. He samanaikaisesti hyväksyvät ajatuksen ihmisestä jonain jonka Jumala on luonut havaitsemaan totuuden (kuten luontaisan ja helpon teleologisen selittämisen luonnossa) ja ajatuksen ihmisestä joka ajattelee väärin ja ideologisesti ja maailmankuviensa kautta.
”Luonnollisuus” ja se että ”imeväisikäiset ja kiireessä ajattelevat ovat teleologiataipuvaisia” ei ole mielestäni kovin hyvä pohja sille että näkemystä argumentoidaan jotenkin erityisen totuudenmukaisena. Jos joku ajatus tuntuu korostuvan nopeassa ajattelussa, on selvää että siinä korostetaan nopeutta laadun sijaan. Mieleni tekisi jopa lainata Colin Camererin vertausta ; Hän on kuvannut nopeasti ajattelevaa systeemi 1 heuristiikkoina vahtikoiraan joka haukkuu kaikille vieraille, pitää kaikki vorot kaukana mutta sitten toisaalta aina välistä yrittää purra postimiestä. Tämänlainen pohja tuskin on perusta sille että halutaan varmistaa jonkin maailmankuvan todenmukaisuus. Kyllä se Jumalan lopullinen järkevyys on osoitettava sillä ankaraa pähkäilyä ja analyysiä käyttävällä menettelyllä; Toisella tavalla ajattelevat ovat tässä sellaisia että he sitten kyllä antavat haastetta ajatukselle että heidän näkemyksensä olisi rationaalinen..
Lähteet:
THUNK, ”Teleological Bias”
Deborah Kelemen, ” Why Are Rocks Pointy? Children's Preference for Teleological Explanations of the Natural World” (1999)
Deborah Kelemen & Cara DiYanni, ”Intuitions About Origins: Purpose and Intelligent Design in Children’s Reasoning About Nature” (2005)
Deborah Kelemen, ”The Human Function Compunction: Teleological explanation in adults" (2009)
Järnefelt, Canfield & Kelemen, ”The divided mind of a disbeliever: Intuitive beliefs about nature as purposefully created among different groups of non-religious adults” (2015)
Callahan, ”Moth and candle: the candle flame as a sexual mimic of the coded infrared wavelengths from a moth sex scent (pheromone)” (1977)
Daniel Kahneman, ”Thinking Fast and Slow” (2011)
Dan Ariely, ”Predictably Irrational” (2008)
Joni Martikainen ”Älä usko kaikkea mitä ajattelet” (2012)
Tunnisteet:
Ariely,
Barrett,
Calvin,
Camerer,
heuristiikka,
illuusio,
intuitio,
Kahneman,
kognitiotiede,
Lewis,
luonnollisuus,
Martikainen,
teleologia,
Tversky,
vaisto,
van Inwagen,
virheet
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)