Banaanin ihmeiden rajat.

Ray Comfortin banaanivertaus on hyvin laajasti levinnyt kristillinen argumentti, se on niin käytetty, että se on saanut jopa lempinimen skeptikkopiireissä, "argumentum ad bananum". Se on ikään kuin laulun "Kuinka saisin rikki kookospähkinän" negaatio. Eli hedelmän ihanuuden kehumista : Comfort kehuu banaanin loistavia ominaisuuksia. Banaani sopii kokonsa puolesta ihmisten käteen ja sen saa avattua kätevästi. Myös sen väritys kertoo tuoreudesta.
Valtaosa Comfortin mainitsemista ominaisuuksista kertovatkin siitä miten banaani on älykkäästi suunniteltu ihmisille. Älykäs taho tässä kohden vain onkin ihminen. Banaani on luonnossa ollut eri kokoinen ja muutenkin hyvin erilaatuinen (katso kuvat!); Se on kooltaan pienempi, ja sen sisällä on ollut runsaasti herneen kokoisia siemeniä. Banaanin ihmeet ovat jalostuksen ansiosta.

Tämänlaiset jalostuskokemukset tuntuvat tietysti valloittavilta. Jalostuksella saadaan isoja aikaan. Se on kuitenkin hyvin mutkikas ilmiö, ja jalostuksen tehot otetaan helposti "lopullisina voittoina". Tästä malliesimerkkinä voisi olla mustaruosteen ja vehnän suhde.

Mustaruoste on vaivannut vehnää aina. Vehnällä olikin siltä suojaavaa geenistöä, Sr2 -kompleksi. Kyseessä oli malliversio varustekilpailusta ; Vehnälle syntyi ominaisuuksia jotka suojasivat mustaruosteelta ja mustaruosteelle kehittyi ominaisuuksia jotka kiersivät näitä. Sitten huomattiin rukiista peräisin oleva Sr31 -kompleksi. Kun se liitettiin vehnään saatiin mustaruosteelle täysin kestävä lajike. Suojan ajateltiin olevan riittävän ; Olennaista on tajuta se, että merkittävä siemenpankki CIMMYT liitti rukiin Sr31 -kompleksin vehnälajikkeisiin, joihin perustui 80% kehitysmaiden viljantuotannosta.

Tähän nähden asian voisi nähdä jalostusteknisenä voittona. Kehitysmaat saavat taudinkestävää satoa, joten tälläinen keksintö taatusti parantaa myös ihmisoikeuksia. Ongelmana oli se, että riittävä suoja nähtiin myös ikuisena. Vehnän vanha Sr2 -kompleksi rapistui koska siihen ei kiinnitetty huomiota, Sr31 -kompleksi oli ratkaiseva. UG99 -nimen saanut uusi mustaruosteen versio syntyi 1999. Se kiersi Sr31 -kompleksin tuoman suojan. Koska valtaosa vehnästä oli suojattu juuri tällä samalla versiolla, pääsi tauti tietysti leviämään vaivatta. Oli ilmiselvää että tämä tuotti isoja ongelmia. Tämä muistuttaa siitä, että epidemioiden kohdalla variaatio on itsessään merkittävä asia ; Jos olisi ollut vain saarekkeita, joissa on tiettyä suojageeniä, tauti voisi velloa näissä. Mutta jos lähellä ei olisi ollut muita, olisi tässä tavallaan "karanteenialue", jonka yli tauti ei leviäisi yhtä helposti. Tätä kautta tuhojen laajuus pienenisi, ja leviäminenkin hidastuisi (jos ei täysin estyisikään).

Tässä kohden muistuttaa, että kloonaaminen olisi hyvä tapa levittää geenejä. Siinä missä esimerkiksi ihmisen perimän kohdalla lapset ovat vain puolet vanhemmistaan, on klooni täysin identtinen. Tälläinen leviäminen on tietysti tehokasta, jos ajatellaan kelpoisuutta omien geenien lisääntymisen kautta (kuten evolutiivisesti katsoen pitäisikin). Klooni on omien geenien monistamisen kannalta tuplasti tehokkaampi kuin "nykyinen lapsentekotapa". Kloonien kohdalla ongelmana on kuitenkin se, että jos kloonit leviävät, käy helposti niin että syntyy tiivis ja iso määrä klooneja jotka jokin tauti sitten "pyyhkii ylitse". Tuhoisa epidemia on klooniyhteisössä helpommin syntyvä asia.

Isoin asia tässä liittyy kuitenkin juuri jalostuspolitiikan tiettyyn lyhytjänteisyyteen. Jalostajien luulisi käsittävän että ihmiset eivät pysäytä evoluutiota, vaan pyrkivät kontrolloimaan sitä. Mutta onhan lääketieteenkin kanssa ongelmana ollut se, että annetaan liikaa antibioottikuureja, ja tätä kautta on syntynyt oivat tilanteet sille, että on syntynyt antibioottiresistenttejä bakteerikantoja. Ongelma onkin itse asiassa täsmälleen sama.

Loving might be a mistake, but it's worth making.

Minulla on sentimentaalista uuscountrya edustavan Lee Ann Womackin CD "I hope you dance." Levyllä viulut ja stilikat soivat "komiasti". Teemat kappaleissa ovat rakkaudessa epäonnistumisessa ja onnistumisessa. Joka toinen kappale on jonkinlainen hilpeä ralli, jossa juhlitaan erosta ylipääsemistä tai valitetaan siitä miten tästä ei tule mitään. Levyn tarkoitus lienee olla sitä perus ruikutusmusiikkia, joka antaa rekkamiehille ja muille miehisille miehille luvan kanavoidan tunteitaan joita he eivät muutoin näytä.

Levyn "nimibiisissä" -jonka sanat lukutaitoinen voi tavata internetissä - on vahva teema. Sen alkuosa voidaan nähdä toiveena, jossa aluksi toivotaan muun muassa että "I hope you never lose your sense of wonder. / You get your fill to eat, but always keep that hunger. / May you never take one single breath for granted / God forbid love ever leave you empty handed." Loppuosassa onkin enemmän ohjeistusta siitä, miten tämä tila voidaan saavuttaa. "I hope you never fear those mountains in the distance. / Never settle for the path of least resistance. / Living might mean taking chances. / But they're worth taking." Ja mukana on varoituksen sana siitä, mitä ongelmia tämä reagointitapa voi tuoda mukanaan "Don't let some hell bent heart, leave you bitter. / When you come close to selling out, reconsider." Vastakkaisen, helpon ja aran tien riskeistä taas kertoo kertosäkeen taustakuoro, joka laulaa "Time is a real and constant motion always rolling us along. / Tell me who wants to look back on their youth and wonder were those years have gone." Ja kantrimieskin itkee.

Kappale on kaiken kaikkiaan hyvin siirappinen.

Toinen levyltä tähän nostettava kappale on "Why they call if falling" -jonka lyriikat ovat myös vuotaneet internetin puolelle- joka kertoo rakkauden tunnemaailmasta. Kappaleessa ihmetellään että vaikka rakastumiseen liittyy verbi "pudota" (fall) on se tunteena kuitenkin enemmänkin leijumista. "It's like jumping, it's like leaping, it's like walkin on the ceilin. / It's like floatin, it's like flyin through the air." Totuus selviää, koska parisuhteen loputtua sitä huomaa olevansa itse asiassa syvällä kuopassa. "It's a hole, it's a cave, it's kinda like a grave. / When he tells you that he's found somebody new." Koska sitä ei lennäkään, vaan päätyy syvälle kuoppaan, on rakkauselämä ikään kuin kuopankaivamista. Ja rekkamies tirauttaa kyyneleen ja selittää sen silmään lentäneellä ötökällä.

Tämäkin kappale on hyvin siirappinen.

Tässä on hyvä huomata, että rakkaudessa on mukana voimakas sitoutumisen teema. Sitoutumatta jättäneet voivat joskus jopa tietää parisuhteen arvon, koska pelkäävät sen menettämistä niin kovin että jättävät yrittämättä.

"Nietzsche lyhyesti" -blogi käsittelikin juuri tätä teemaa. Useinhan Nietzscheen liitetään kovia arvoja. Yli -ihmisen riskinotto ja taistelu nähdään kovien arvojen ajamisena. Kuitenkin Nietzsche voidaan nähdä nimen omaan sentimentalismin aatemiehenä.

Nietzschen kannalta on tärkeä huomata hänen suhteensa Schopenhaueriin. Schopenhauerhan oli äksy murjottaja, jonka teemana oli vaikeuksien välttäminen. Tuska oli ikävää ja siksi luopuminen ja askeesi näyttivät tärkeiltä. Tämä yhdistää Schopenhauerin esimerkiksi buddhalaisuuteen. Schopenhauerin elämäntahtokin oli julma. Se haki terveitä, keskivertoja, lapsia ja siksi puolisot sopivat huonosti yhteen. Tätä kautta jopa rakkaus ajoi ihmisiä kohti surua ja onnetonta mieltä.

Nietzschen näkemys on juuri päinvastainen. On yritettävä riskeistä huolimatta ja joskus jopa niiden vuoksi : "Pessimismi on nihilismin esimuoto." Hänen riskejen hakemisensa muistuttaakin tältä osin yllättävän paljon Kierkegaardin uskon hyppyä, jossa johonkin asiaan hypätään ja panostetaan vaikka ei ole varmuutta onko tyhjyydessä mitään ottamassa vastaan. Usein Kierkegaard liitetään tältä osin nimen omaan uskontoon, ja usein vieläpä nimen omaan kristinuskoon. Mutta sama asenne voidaan nähdä vaikkapa parisuhteen hypähtämisessä. Ilmalennon aikana vapaa pudotus johtaa painottomuuden tunteeseen, jolloin voidaan ihmetellä miten "It's like flyin through the air" ja siinä otetaan riski, että herätään kuopan pohjalta ymmärtämässä "why they call it falling."

Tätä kautta on helppoa ymmärtää miksi Nietzschellä on käytössä sellaisia sanapareja kuin "iloinen tiede" ; Kristinuskon perisynti ja Schopenhauer ovat ihmisasenteiltaan pessimistisiä, sellaisia jotka kannustavat ylenmääräiseen varovaisuuteen ja itsesensuuriin. Tätä kautta onkin lähes selvää että Nietzschen liittäminen leimallisesti koviin ja julmiin arvoihin on selkeä väärinymmärrys ja liioittelu. Hän päin vastoin korosti sitä, miten pessimistinen, julma ja kova nimenomaan "se pessimistisempi ja varovaisempi vaihtoehto" on. Tämän tajuaminen on vain niin vaikeaa, että yllättävän moni kristitty syyttää Nietzschen kannattamaa maailmaa nihilistiseksi ja kovaksi. Minä sanon että kovat ja sykkivät arvot in your ass.

---

Kaikki otsikossa ja tekstissä olevat monitulkintaisuudet ja kaksimielisyydet ovat täysin tarkoituksellisia. Yhteydet todellisiin ihmisiin, henkilöihin ja tapahtumiin eivät nekään ole täysin satunnaisia.

The reports of my writer's block are greatly exaggerated.

Viime päivinä muuttaminen on vienyt käytännössä kaiken aikani. Muutossa syntyi 98 laatikkoa täynnä tavaraa, joista valtavin määrä oli kirjallisuutta, Aku Ankka ja tiedekirjat veivät eniten tilaa.

Sitten kehtaan väittää olevani köyhä. Laatikoiden pakkaamisessa heräsi mieleen lähinnä mielikuvia "Columbon" jaksoon "Grand Deceptions", jossa rikos ratkeaa sillä, että syyllinen erehtyy laatikon koossa; Hänen kirjalaatikkoonsa ei mahdukaan kaikkia kirjoja joita hän on väittänyt siinä kuljettaneensa. Laatikon tilavuus on pienempi kuin kirjojen, joten mikään järjestely ei voi sovittaa niitä. Väärässäpä oli Columbo. Kirjahyllyssäni on selkeästi ulottuvuusportaali, joka imee enemmän kuin luulisi. Laatikot täyttivät talon vaikka hyllyissä ja kaapeissa olevat kirjat ja muu sälpe eivät.Loput päivät kuluivat laatikoiden purkamiseen kaappeihin ja hyllyihin. Prosessi oli siivoamisine ja lampunasennuksineen siitä inhottava, että minulla ei ole enää kovin montaa toimivaa lihasta jäljellä. Vasemman käden sormet lakkasivat toimimasta jo pari päivää sitten ja tänään oikean käden suuret lihakset sekä selkä päättivät raatamisen riittävyydestä.

Monta päivää oli pelkkää reuhtomista ja kipittelyä. Kiirestulta aiheuttivat ainakin muuttomiesten laatikoiden tuleminen ja sovittu muuton alku. Sekä se, että laatikot olivat muuton jälkeen varattu tietyille päiville ja sen jälkeen niistäkin alkaisi vyörymään maksuvaateita.

Nyt näkymä on kuitenkin uusi, ja koska vuokra on entistä kalliimpi, olen päättänyt että se on kauniimpi kuin vanha.

Jotkin asiat täytyy kuitenkin parantaa mahdollisimman pian: Dante Alighierin "Jumalaisessa näytelmässä" Helvetissä on tasoja, joista syvimmällä on Juudas Iskariot ja ne tyypit jotka tiputtavat mainospostia minun luukusta. Kiirestuli alkaa kuitenkin olemaan loppuvaiheessaan kun tämänlaisiin pikkuasioihin viitsii paneutua ärsyyntymistasolla. Koska "V -käyräni" on ylipäätään melko tasainen, on tälläisiin pikkuasioihin huomion kiinnittyminen vihje siitä että asiat alkanevat olemaan muutoin varsin mukavasti.

Tällä hetkellä kirjoittamistani rajoittaa vain humalatila, jonka sain kun projektin loppuunsaamisen jälkeen kokeilin alkoholia jota en käytä. Sen vuoksi olen tällä hetkellä kykenevä tuottamaan vain sellaista trollaamista lennokasta teoretisointia jonka analysoinnista innostuvat tiedemiehet ovat psykiatreja. Ja joiden analysoinnista ei suinkaan synny johtopäätöksiä vaan diagnooseja.

---

Ylin kuva on vanhan Korson asuntomme ikkunasta : Huomaa taktisesti asettautunut roskalaatikko. Keskimmäisin kuvaa laatikkovuorta. Alin on uuden Keravan asumuksen ikkunasta: Huomaa taktisesti asettautunut McDonald's -kyltti.

Tauko paikalla(an).

"Sometimes there are no words, no clever quotes to neatly sum up what's happened that day. Sometimes you do everything right, everything exactly right, and still you feel like you failed. Did it need to end that way? Could something have been done to prevent the tragedy in the first place?"
(Criminal Minds, "To Hell...And Back - Part 2")

Tämä on 1700 blogaus tässä paikassa. Perinteen mukaan olen kuluttanut täydet sataset siihen että kertoilen jostain näkökulmasta suhteessa bloggaamiseen. Tämä ei ole poikkeus.

Bloggaaminen on kirjoittamista. Ja sen tekeminen vaatii lukemista. Näiden kautta syntyy monenlaisia asioita. On sosiaalisuutta, ja sitä onko viittaaminen kopiointia vai lähteistämistä vai lukeneisuudella pätemistä.

Bloggailu lukemisena ja kirjoittamisena.

"Unkurin" muistutuksen mukaan kirjoittajana toimiminen voidaan jakaa Aristoteelisesti kahteen päätyyppiin: Euplastoi -tyylin kirjoittajat hiovat tekstiä vaivalla ja työllä. Ekstatikoi -tyyliset kirjoittajat luottavat spontaanisuuteen ja inspiraatioon. Bloginkirjoittajana olen turvautunut molempiin. Useimmiten tulos syntyy jonkinlaisessa symbioosissa. Asiat törmäävät yhteen ja tästä syntyy jokin idea, jota sitten hiotaan pidemmälle. Ensimmäinen osa voi vaatia lukemista, esimerkiksi päivän lehtien selailuun tai keskusteluun ihmisten kanssa. Näin syntyy ajatuksia jotka törmäävät. Vähissä on se, että olen passiivisesti makoillut ja törmäys on tapahtunut. Toki syynä on se, että en vietä tyhjää meditatiivista aikaa. Valveessa luen vähintään "Aku Ankkaa". Törmäyksen tajuaminen on kuitenkin inspirationaalinen kokemus eikä niitä voi pumpata tyhjästä. Joskus on päiviä jolloin kirjoittaminen ei suju.

Ratkaisunani on ollut tasata juttuja. Joitain kirjoitelmia olen tehnyt nopeasti ja pienellä vaivalla. Joskus kehittely on kauheaa: Eräs kävelylenkki Hyvinkäällä johti 10 mainioon ideanraakileeseen, joiden työstämiseen meni sitten päiväkaupalla vaivaa. Osa on ollut työläämpiä. Joinain päivinä kirjoitan monen monta juttua ja toisinaan voi tulla päiviä että pitää muotoilla kovalevylle kertynyttä materiaalia. Olen saanut tietyn tahdin, johon kykenen varsin helposti keskimäärin. Mutta joskus on kiireitä, töitä ja muita. Touhottamiselta ei aina kerkeä ajattelemaan. Silloin voi vain syntyä törmäyksiä, joita sitten voidaan hioa niinä päivinä kun on aikaa.

Karkeasti voisi sanoa että hiominen on mekaanista, se vaatii aikaa mutta sen voi vain tehdä. Törmäytys taas on jotain joka ei ole mekaanista. Sitä ei voi käskyttää. Sille ajan ottaminen ei itse asiassa auta. Tuntuu että parhaat ideat tulevat juuri touhottaessa.

Linkittelylukutapa ; viittaus, kirjanmerkki ja valtapeliä.

Tätä kautta saadaan mukaan kaverilinkittäminen. "Unkurin" mielestä tässä on tiettyjä ongelmia. Linkittely on kaveeraamista. Ja ajatusten kopiointia. Hän viittaa Carriin, joka on huolestunut siitä, miten ihminen unohtaa paneutuneen lukutavan ja ulkoistaa asiat internetlinkittelyjen avulla.

Omasta mielestäni tilanne ei ole aivan näin ikävä. Minusta erilaisia paikkoja lukemalla saa törmäytyksiä. Lähdekritiikkiin yhdistettynä niistä saa mainioita asioita. Tästä syntyy kenties turhan helposti "metatason" keskustelua, jota moni ei pidä mielenkiintoisena. Mutta minä pidän sitä hyvinkin tärkeänä. Internetlinkittely on samanlainen asia kuin kirjat. En pidä että muuttaisin lukutapani jotenkin pinnalliseksi sitä kautta että luen kaikenlaista ja laitan niihin kirjanmerkkejä. Samoin linkki on tapa palata nopeasti asiaan. Se helpottaa kertaamista. Ja ennen kaikkea tämä muuttaa lukutavan.

Ulkoluku katoaa kun yksityiskohdat ja knopit voi ulkoistaa. Olen toki sitä mieltä että vaikkapa Koraanin ulkoa opettelu vaatii paneutumista ja työtä, mutta mielestäni tälläinen on myös vähän hukkaan heitettyä. Näin päästään miettimään helpommin yhteyksiä ja muita vastaavia asioita.

Linkittämisessä on huonona puolena vain valtapelilliset kysymykset. Jos kritisoit jotakuta ja linkität, vahvistat tätä koska tietoisuus tästä asiasta nousee, ja joku voi päätyä puolustamaan sitä jota olet itse vastustanut. Minusta näin kuuluukin olla. Linkitänkin siksi mieluusti. Toki olen harjoittanut sen verran sensuuria että jos joku on ollut "noloon tasoon huono" olen jättänyt nimen ja viittauksen laittamatta ihan sen vuoksi että se ei olisi "kilttiä". Referoin tällöin vian pinnallisesti. Siksi linkittäminen onkin pieni kunnioituksenosoituskin.

Linkittämällä muistutetaan inspiraation lähteestä. Tai sitten sieltä on tullut riittävät tiedot idean hiomiseen. Näin linkittely tarjoaa sekä ideoita joita törmäyttää, että näkemyksiä siitä, mitä tämä törmääminen tarkoittaa. Linkittely, kuten itse asiassa kaikki kirjoitettu teksti kirjallisuuteen asti, tarjoaa tähän välineitä. Ajattelu ei tapahdu tyhjiössä.

Kirjoittaminen on kuitenkin myös raskasta.

Nyt minulla on kuitenkin kovasti menoja ja kiireitä muuton ja muiden vastaavien asioiden vuoksi. Ajatusvarastot ovat itse asiassa tyhjenemään päin. Pitkässä juoksussa on tullut "blogiväsymys". Tai oikeammin se on yleisempää, tiettyjä burn outin merkkejä on ilmassa. Syynä on siis yleinen väsymys, joka rajoittaa juttuja aika pahasti. Tarvitsen lomaa. Lomaa, jonka aikana saan rauhassa törmäyttää ja hioa mutta jos ja vain jos siltä tuntuu.Olenkin siksi kiirehtinyt : Olen laittanut joinain päivinä pitkän aikaa paljon juttuja. Jotta saan vuoden sopivasti tälläisestä sataluvusta täyteen (mikä helpottaa blogausten lukumäärän seuraamista.) Näin olen "ostanut itselleni lomaa". Nyt ajattelin ottaa sitä. Isoon kasaan viestejä ei siis olekaan ollut syynä pakkomielteisyys, vaan pikemminkin jokin päinvastainen, pakosta johtuva mielle olla blogaamatta.

Tällä hetkellä en ole varma siitä, palaanko blogaamaan vuodenvaihteen jälkeen. Se on todennäköistä, mutta ei väistämätöntä. Siihen asti, hyviä, rauhallisia keinotekoisia kulttuurillisesti sopimuksenvaraisia päivämäärämääritelmiä. Tai missä muodossa te nyt sitten niistä tykkäättekään.

"Like I said, sometimes there are no words, no clever quotes to neatly sum up what's happened that day." ... "Sometimes, the day just" ... "Ends."
(Criminal Minds, "To Hell...And Back - Part 2")

---

Oravakuvassa näyttää olevan joku piuha joka ei ole kiinni oravassa. Sen valokuvaaja Erkki Hämäläinen. Alimmassa kuvassa on tehty ison autonrenkaan (tärkeä lyömisharjoittelun apuväline) avulla pöytä laittamalla siihen iso kilpi päälle. Kynttilöillä koristelemalla siitä saa jopa jouluisen.

Mato -ongel(ma)

Tietoisuuden ja reagoinnin suhde on hyvin vaikea kysymys. Tämä tulee vastaan vaikkapa siinä vaiheessa jos lähtee miettimään eläinten hyvinvointikysymyksiä mato -ongella. Mato reagoi kipuun. Sillä on reagointitapa. Mutta onko sillä lisäksi tiedostettu kokemus kivusta? Tämän pitäisi olla tärkeä kysymys, sillä mukana tulevat mietinnät siitä mikä on eläinrääkkäystä ja mikä ei. Kysymys on vähintään mielenkiintoinen asia ratkaista.

Ehkä kuumin peruna aiheessa liittyy tietoisuuteen. Perinteisesti tietoisuus on selitetty erillisellä sielulla. Tässä ajatellaan että ihmisen ruumiista jäisi ylitse jotain, joka olisi tietoisuus. Tämä on vaikuttanut eläinrääkkäyskysymyksiin. Sillä usein on ajateltu että eläimillä ei ole sielua. Jeesuksen armolahja koskee tässä suositussa näkemyksessä ihmistä. Se voi johtaa miettimään samantapaisia asioita kuin lääkäri Pekka Reinikainen, jonka "Unohdettu Genesis" sivulla 319 kertoo, että metsäeläimillä, linnuilla ja maan matelijoilla ei ole sielua ja että näiden kuolemasta ja kärsimyksistä puhuminen ei ole sen vuoksi tarkoituksenmukaista.

Moni kuitenkin ajattelee, että tietoisuus olisi aivotoiminnan tulosta, ja että eläinten kärsimys rinnastuu vahvasti ihmisten kärsimyksiin. He korostavat että ihminenkin on eläin, ja oman itsen erityisasemaan korottaminen on vallankäyttöä. Se rajataan näin koska ihmisellä on valta. Näin syntyy lajirasismia jossa mahti antaa oikeutuksen.

Aivojen oman toimintansa ymmärtäminen onkin vaikeaa.

Gregory Chaitinin informaation luonteeseen liittyy todistus, jonka mukaan formaali systeemi voi rakentaa vain tuloksia jotka ovat vähemmän kompleksisia kuin se itse. Tämän on usein ajateltu tarkoittavan sitä, että esimerkiksi ihmisen aivot eivät voisi täysin ymmärtää itseään. Tarvittaisiin isommat aivot, ne ymmärtäisivät ihmisen aivot. Mutta tämä mutkikkaampi rakenne ei ymmärtäisi itseään. Conway, joka korosti itseorganisoitumista taas on nostanut esiin sen piirteen, että hyvinkin suuri kompleksisuus voi syntyä pienillä ehdoilla, joten mekanistinen aivolaitekin voi kuitenkin tuottaa hyvin ihmeellisiä asioita.

Kun nämä laitetaan yhteen, jaottelu johtaa siihen, että aivot voivat olla varsin jännittävä elin, mutta sen itseymmärrys on epätäydellistä.

Tietoisuuden tajuaminen on siis kenties ymmärryksen ulkopuolella. Tämä on eri asia kuin epäfysikaalisuus. Tietoisuus on siis ikään kuin sellainen emergentti piirre, joka tuottaa sellaista kompleksisuutta, jota aivot itse eivät osaa kalkyloida. On kuitenkin hyvin vaikeaa erottaa tälläistä tajuttavuuden ulkopuolella olevaa osaa sielun kaltaisesta tieteen ymmärryksen ulkopuolelle määritellystä ilmiöstä ja asiasta.

Mato sätkii kivusta, mutta jos se on vain refleksi. Jos mato onkin vain jotain sellaista jota ajatuskoe filosofisesta zombiesta yrittää nostaa esiin ; Siinähän on yksilö joka reagoi kipuun ja toimii muutenkin kuin sillä olisi tietoisuus, mutta siltä nyt vain puuttuu kvaalia kivusta ja muista asioista. Miten voidaan erottaa madon reagointi tietoisuudesta? Kenties mato vain on, eikä koe mitään elämänsä aikana. Se toki reagoi ja sitä voi tulla sääliksi, kun se sätkii koukussa. Mutta kenties kyseessä onkin vain refleksi. Niitähän on koomapotilaillakin joilla ei välttämättä ole tietoisuutta. Automaatti on eri asia kuin tiedostava olento.

Asiaa voidaan vielä mutkistaa sillä John Wilkinsin muistuttamalla huomiolla, että "itseorganisoituvan" emergenssin ja reduktion ero on monesti laskentakapasiteettikysymys. Tämä johtaa ajattelun Daniel Dennettin linjoille. Hänestä tietoisuus on osittainen; Hänelle tietoisuus on ikään kuin vähitellen kasvava ja vähenevä ominaisuus. Ihminen joka tekee tiukan tiettyyn kykyyn liittyvä rajanvedon että tietty asia on tietoisuutta ja tavoitteellisuutta, on väärässä. Dennettille madolla on tietoisuus. Toki paljon yksinkertaisempi kuin ihmisellä. Mutta ero on laskentatehon määrässä, ei siinä että ihmisellä olisi jokin täysin uniikki ja ainutlaatuinen lisäominaisuus.

Thomas Nagelin valtavan tärkeä "What Is it Like to Be a Bat?" -ajatuskoe liittyy aiheeseen vahvasti. Nagelin mukaan se, että jos jollain olennolla on tietoisia kokemuksia, kvalioita asioista, vain silloin tuntuu joltain olla kyseinen organismi. Nagelin mukaan kokemus oli subjektiivinen eikä sitä voinut mallintaa tai siirtää. Mikään tieto hermosolujen toiminnasta ei kerro subjektiivisesta kokemuksesta.

Wilkins on lähestynyt asiaa sitä kautta, että digitaalikamera prosessoi. Kameralla ei ole kvalioita, se on kone. Se kuitenkin prosessoi. Samanlaisia asioita tapahtuu myös ihmisellä: On hämmästyttävää miten epätarkka kuva silmästä itse asiassa lähtee. Aivomme vain prosessoivat ja käsittelevät kuvaa ovelasti ja lopputuloksena on varsin mukavanoloista kuvaa. Kamerat tekevät itse asiassa samantapaisia asioita. Niissä on mukana datankäsittelyä, joka selventää kuvia. Ihmisen aivot tekevät paljon enemmän kuin kamera. Tätä kautta tietoisuus voi olla mutkikkaampaa. Mutta se ei tarkoita että se ei olisi olennaisesti samanlaatuista, erot olisivat vain "kaistanleveydessä".

Kenties subjektiivinen kokemus voitaisiinkin siirtää informatiivisesti jos informaatiota siirrettäisiin vain valtavasti. Wilkinsin mukaan tietoisuuskysymyksessä on Sorites -paradoksi, pinoparadoksi. Siis kysymys on samasta, kuin tuuheasta tukasta josta irtoaa hiuksia yksi kerrallaan. Minulla on tällä hetkellä varsin tuuhea tukka jota on valtoimenaan, mutta sukuviat vihjaavat että vanhempana tulen kaljuuntumaan. Teen sen yksi hiuksi kerrallaan, joten on vaikeaa sanoa tarkalleen ottaen missä vaiheessa, monennenko hiuksen kohdalla, tukkani lakkaa olemasta tuuhea.
1: Omana välihuomautuksena: Informaatio "musta" on symboli, joka viittaa itsensä ulkopuolelle. Ihminen on nähnyt mustaa, ja on kokemut mustaa. Mutta tämä on hieman eri asia kuin muistaa kaikki mustuuteen liittyvät asiat, kuten sen, miten se ärsyttää silmän hermosoluja ja prosessoida nämä kaikki piirteet ulkomuistista samanaikaisesti. Tätä kautta on hyvä muistaa että esimerkeissä siirretään karkeistus. Ei siis ihme, jos kokemusta mustasta ei synny, kun informaatiota ei virtaa riittävän paljon ja riittävän nopeasti.

Wilkins huomauttaa että kameraesimerkin torjuminen sillä että kamera olisi eitietoinen ja ihminen tietoinen, on itse asiassa petitio principii. Siinä oletetaan että ihmisellä on jokin erityinen tietoisuus, joka ei ole prosessointia. Tämä on kuitenkin jotain, jota tässä ollaan tekemässä johtopäätökseksi. Petitio principii -keinolla syntyy vetoamista, ei argumentointia. Se muuttaa kysymyksen vastauksen etsimisestä siihen että maailmankuvan johtopäätös vain koherentisoidaan. Kysymystä ei ratkaista, vaan ennakkopäätös vain ylläpidetään. Samanlainen ongelma on Nagelin lepakkoajatuskokeessakin. Wilkins esittää että "The "information" in qualia is of a curious kind: it is inexpressible information. How something can be inexpressible and information is unclear to me." Kysymys on aiheellinen. Informaatio kun nähdään vaihtoehtojen rajaamisena. Informaation ajatus rakentuu juuri sen varaan, että joistain asioista tehdään todennäköisiä ja toisista epätodennäköisiä.
1: Nörtit liittävät tähän ajatuksen bitistä, joka on karkeasti sanoen vastaus "Kyllä vai Ei"

Tämä sai minut miettimään että kokemus voi olla sitä "ylijäämää", joka Chaitinin mukaan oli välttämätöntä. Se olisi informaatiota, mutta se olisi ihmisen aivojen rajallisuuden vuoksi kuvaamatonta. Tätä kautta asiaa voitaisiin auttaa liittämällä aivoihin lisäosia. Eli jos halutaan siirtää jonkun ihmisen kvalia, täytyy samalla olla tietoja hänen muista aivojen osistaan, jotta saataisiin muistoja. Nämä ovat yksilöllisiä. Tietokoneen kovalevyissäkin on eri ohjelmia, koska niillä on hieman erilainen elämänkokemus, joten tämä ei muuta aivojen tietoisuutta epäobjektiiviseksi. Temppuna onkin tiedonsiirto. Kenties yhteyksiä pitää hieman muutella, jotta ne saadaan sopimaan vastaanottajan aivosolujen toimintaan. Näin saadaan manipuloitua vastaavuus. Lepakkokokemuskin voisi onnistua lisäosilla.

Tämä on ajatuskokeena tietysti scifitasoa. Mutta pointtina onkin tuoda esiin se, että tämänlainen on kenties mahdollista. Eihän Nagelkaan osoita ajatuskokeessaan että siirtäminen on mahdotonta. Ei voi olla reilua ja tasapuolista että ajatuskokeissa todistamisen taakka siirretään toiselle, kun toinen näkemys voi olla ilman. Ytimenä onkin siksi huomata vain se, että ajatuskokeessa kvalia on nimen omaan prosessoitua informaatiota, joka on mekaanista. Sitä voisi vaikka sähköjohdoilla ja muilla värkeillä siirtää aivoihin niin että informaationlevitys on riittävän nopeaa ja riittävän tarkkaa. Joku voisi kysyä, että miten tämä kokemuksen samanlaisuus voidaan tarkistaa. Se onkin hyvin vaikea kysymys. Se johtaa siihen, että tämäkin näkemys on pohjimmiltaan petitio principii. Vastakkain on siis kaksi maailmankuvaa. Ainakaan toistaiseksi ei ole kikkaa erottaa kumpi on väärässä ja kumpi oikeassa.

Näin ollen jää auki myös se, onko mato -onginta kidutusta ja eläimen tietoisuuden tuhoamista. Etiikan kannalta tämä ei ole toki välttämättä oleellistakaan. Voi olla väärin tuhota mato, vaikka sillä ei ole tietoisuutta. Toisaalta voi olla oikein tuhota mato vaikka sillä olisi tietoisuus. Kysymys on siitä, mitä piirteitä pidetään tärkeänä.

Paljon puhuttu, vähän nähty.

Televisiosarja "Columbo" on monella tavalla hupaisa sarja. Sehän on murhamysteerin selvittämistä mutta katsoja tietää jo valmiiksi murhaajan. Kiinnostavaa onkin se, miten Columbo ratkaisee rikoksen. Tätä kautta tarina menee helposti ratkaisijan persoonallisuuden varaan.

Columbossa on voimakas kontrasti. Tekijät ovat usein ylempää sosiaaliluokkaa, näyttelijöitä, upseereita, ja muita vastaavia. Columbo sen sijaan on suttuisesti pukeutunut. Jän esiintyy epävarman mutta kohteliaan oloisesti. Hän vetoaa usein siihen miten systeemi vaatii tekemään tietyt byrokratiat, ja miten tulee paperitöitä. Hän etsiskelee todisteita taskuistaan pitkällisesti mutisten jotain epämääräistä. Usein Columbo kysyy jotain, poistuu paikalta ja palaa sitten takaisin kysymään sen kuuluisan vielä yhden asian. Tällä syyllinen saadaan lepyteltyä turvallisuuden tunteeseen. Joskus tavat ärsyttävät ja tekijä provosoituu tekemään virheitä.

Columbossa voidaan nähdä julmakin puoli. Jokainen jakso kertoo siitä, miten Columbo ensin etsii syyllisen ja sitten kiusaa tätä kunnes hän tunnustaa. Columbo on kuin purkka tukassa. Hän saapuu, vie henkilökohtaisen tilan, antaa rauhan tunteen vain palatakseen takaisin. Hahmo on siis koominen ja julma samanaikaisesti.

Columbossa mystisintä on kuitenkin hänen vaimonsa. Hän viittaa häneen miltei jokaisessa jaksossa. Vaimoa ei koskaan kuitenkaan nähdä. Sarja jatkuu hyvin pitkään näin, ja katsoja on likimain varma siitä, että tosiasiassa vaimo on fiktiivinen. Columbo vain referoi hypoteesejaan ilmaan käyttäen viatonta perhe -elämää esimerkkinä. Tosiasiassa Columbo vain ajaa samaa turvallisuudentunteeseen ajamista kuin muutoinkin.

"Troubled Waters" -mysteerissä kuitenkin paljastuu että joku muukin on puhunut Columbon vaimon kanssa. Tosin tässä kohden jää auki, onko Columbo silti käynyt kaikkia epäillyille tekemiään keskustelujuttujaan tämän kanssa. Vaimo on kuitenkin olemassa. "An Exercise in Fatality" -jaksossa Columbo puhuu vaimonsa kanssa puhelimessa. Paljon puhuttu vaimo on siis näkymättömissä. Jakso "Rest in Peace, Mrs. Columbo" tekee vaimosta ehdottoman olemassaolevan, koska murhaaja yrittää tappaa hänet. Koko jakson ajan on epäselvää onko vaimo tapettu vai ei. Lopulta näytetään jopa valokuvia. Mutta paljastuu että uhri ei ole "rouva Columbo".

Sarjassa voidaan nähdä tietynlainen sukupuolirooli. Columbo on homssuinen, mutta hän on toiminnan ytimessä. Hänen vaimonsa on referoitava, abstrakti. Voidaan ajatella että Columbo on jopa välineellistänyt vaimonsa. Vaimo on vain objekti, johon viitataan keskusteluissa. Vaimon oivallukset ovat olennaisen tärkeitä, mutta Columbo kuitenkin saa kunnian rikoksen ratkaisusta. Vaimo, jolla ei ole näkyvyyttä, ääntä ja jonka sanomiset kulkevat maailmalle siinä määrin miten aviomiehelle sopii. Mies siis päättää mikä on tärkeää ja mielenkiintoista, naisen tehtävänä on vain sopeutua tähän rooliin. Tämä voi johtaa miettimään sitäkin, onko tässä kyseessä perinteinen sukupuolirooli, jossa nainen on miehen vallan alla. Naista ikään kuin ihaillaan kaukaa mutta naista samalla pidetään vangittuna.
1: Tämä ei voi olla tuomatta mieleen vanhan ajan neitsytkulttia, jossa ihanteena oli rakastaa kaukaa naisen abstraktiota, ja ihailla sitä että suhde pysyi tälläisenä. Naisen siveys oli tärkeää, koska muu olisi miehen aseistariisuvaa ja poistaisi abstraktin kaukorakkaussuhteen.

Toisaalta voi olla, että vaimon oivalluksia ylikorostetaan ja Columbo onkin itse asiassa vaatimaton. Tarinankerronnallisesti molemmat ratkaisut toimivat.

Zombiet hyökkäävät!

Kauhuelokuvien zombiekuvastossa on monia pysyviä piirteitä. Yksi niistä on se, että se leviää zombien pureman välityksellä. Toinen piirre on se, että zombiet leviävät hyvin nopeasti ympäristöön. Zombeista tulee epidemia. Muutos purrusta zombieksi on yleensä myös melko nopea. "Dead meat":issa ei puhuta edes tunneista.

Tämänlainenripeys on yllättävää. Sillä tosiasiassa pureminen on hidas ja vaikea leviämistapa. Monet taudit leviävät muuta kautta. Räkä ja aivastelu on paljon tehokkaampi tapa levitä. Leviämistavassa on olennainen kikka : Influenssat kiertää maailmaa. Mutta kukaan ei muista sellaista aikaa, kun raivotauti olisi levinnyt kulovalkean tavoin ja tartuttanut kaikki koirat. Syykin on selvä. Koirat kuolevat rabieksessaan nopeasti. Ne eivät ehdi purra kovin montaa. Tauti itää nopeasti.

Puremien kautta leviävä kuolema on kuitenkin mahdollinen. Jopa sukupuuttoon asti. Duodecim kertoo siitä, miten tietty syöpä on muuttunut tartuntataudiksi. Tasmanian tuholaisia (Sacrophilus harrisii) uhkaa naamasyöpä, joka leviää puremien kautta. Asiasta ollaan huolissaan ja seurauksena voi olla jopa koko lajin sukupuutto. Tasmanian tuholaiset ovat aggressiivisia toisiaan kohtaan. Syöpään kuolema kestää sen verran kauan, että tartuntoja ehtii tulemaan. Nopeasti tappava syöpä ei leviäisi yhtä tehokkaasti.

Zombiet ovat hitaita, mutta aggressiivisia. Niillä on paha tapa syödä uhrejaan, joten purtuja tulee melko vähän. Taudin nopea kuolemaan johtava aika ei ole sinänsä ongelma, koska zombiella ei ole kuolemansa jälkeen muuta kuin aikaa. Tätä kautta tartuntoja tulisi pikku hiljaa. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että elokuvissa tapahtuva räjähdysmäinen leviäminen ei olisi todennäköinen. Sen sijaan zombiet voisivat ajaa ihmiskunnan sukupuuttoon useiden vuosien aikajanalla.

Tosin tässä voisi olla sellainen ongelma, että ihmisillä on kovasti paljon haulikkoja. Tehokas tappaminen voisi karsia zombie -epidemian tehokkaasti.

---

Ajattelin kirjoittaa joulun kunniaksi tälläisestä lempeästä ja erittäin arkielämään vaikuttavasta aiheesta. Tälläiset tärkeät, jokapäiväiseen elämään konkreettisesti vaikuttavat ilmiöt joista tulee hyvä mieli. Niitä varten tämä blogi on.

Anomalioiden metsästäminen.

Anomaliat ovat hyvin tärkeä aihe tieteenfilosofiassa. Niissä on helppotajuinen puoli. Ja se vaikea puoli, joka usein väärinymmärretään ja jota väärinkäytetään ahkerasti.
1: On aivan sevää, että anomalioiden huomaaminen on uusien teorioiden löytämisen ja kehittymisen kannalta tärkeää. Selvää on myös se, että anomaliattomuus on tärkeässä ja keskeisessä osassa kun paradigma vaihtuu, eli vallitseva tieteellinen teoria hylätään ja korvataan uudella teorialla. Tämä on se helppo osa anomalioissa.
2: Vaikea asia on siinä, että anomalioiden spottaaminen ei itsessään ole mikään todiste yhtään millekään päätelmälle. Ja itse asiassa anomaliat ovat yleisiä. Niitä tuovat esimerkiksi mittausvirheet. Tämä lienee tuttua niille jotka ovat käyneet lääkärissä kuvauttamassa jotain asioita. Niissä voi kuva olla joskus hieman rakeinen. Nämä rakeet ovat itse asiassa kuvauslaitteen toimintahäiriöitä. Samantapaista tapahtuu digitaalikameroissa, joiden kuvat voivat joskus, etenkin pimeässä, voivat olla suttuisia ja rakeisia. Todellisuus ei kuitenkaan ole rakeinen. Nämä anomaliat selittyvät muulla kuin maailmalla.

Näin ollen ensimmäinen asia, kun anomalia havaitaan onkin itse asiassa varmistaa että se on "kunnollinen anomalia". Helpoin selitys on itse asiassa se, että mittauksessa ja havainnossa on jokin virhe. Harjoittelija on voinut vaikkapa sekoittaa koeputket. Kun mittaukset on varmistettu ja moneen kertaan tarkistettu ja erikoiset syyt on rajattu pois. voidaan sanoa että kyseessä on anomalia.

Tämäkään ei ole vielä juurikaan mitään. Tämä tila kuvaa sitä, että meillä on kuva jossa on tunnistamaton lentävä esine. Se on taatusti UFO. Mutta tämä ei tarkoita että se olisi minkäänlainen todiste ulkoavaruuden vierailijoista. Jos joku lähtee väittämään että kyseessä on selvästi avaruusolennot, hän itse asiassa tekee vakavan päätelyvirheen : Hän väittää että koska emme tiedä jonkin ilmiön syytä, se voi tarkoittaa vain sitä että me itse asiassa tiedämme sen syyn. Uskonnossa tämänlainen argumentaatiovirhe, sisältöristiriita, livahtaa mukaan "Aukkojen Jumala" -virhepäättelyssä.

Kun anomalia on ahvaittu, aletaan tekemään hypoteeseja. Kuhn kuvasi tätä vaihetta "revolutionary science" -vaiheeksi. Hänestä tässä vaiheessa vallitsevia näkemyksiä muutetaan radikaalisti. Hänestä ne olivat myös hyvin harvinaisia. Myöhemmin tieteenfilosofit ja tieteensosiologit ovat tosin huomanneet, että itse asiassa muutokset ovat yleensä pieniä. Ne ovat enemmän "korjauksia", kuin "mullistuksia". Tämän "pienen muutoksen näkemys" on konsistentti Duhemin-Quinen teesin kanssa. Siinä tiedeverkkoa muutetaan vähän kerrassaan. Anomaliat pitää selittää pois mahdollisimman pienin muutoksin. ~ Asiat täytyy selittää niin pienin muutoksin kuin mahdollista, mutta ei sen pienemmin muutoksin. Tässä näkemyksessä korjailu on itse asiassa arkipäiväistä.

Se, mikä muutos on pieni ja mikä suuri on itse asiassa vaikea. Moni pitää Newtonuin fysiikasta siirtymistä suhteellisuusteoriaan isona muutoksena. Siinä vaihdettiin tarkastelukantaa ja montaa muuta seikkaa. Kuitenkin monet fyysikot ovat sitä mieltä, että suhteellisuusteoria oli vain täsmentyminen, Newtonin teoria oli ennen vain rajatussa alassa ja suhteellisuusteoria oli sen laajennus. Muutos oli siis tieteen kannalta hyvin pieni. Muutos tuntuu suurelta vain siksi että ihminen joka ei ole fyysikko ei katso kaavojen maailmaa, vaan selittää asiaa arkijärjen ja intuition tuomien kertomusten kautta. Asiat on kenties vaikeaa selittää maallikolle ymmärrettävästi vanhoilla kuvauksilla. Mutta fysiikka tiivistyy kuitenkin kaavoihin ja empiirisiin kokeisiin ja mittauksiin.
1: Arkijärjellä asiaa lähestyttäessä siis metafora ja asia menevät sekaisin. Asiaa voidaan selittää arkisanoin ja tehdä sitä ymmärrettäväksi erilaisin kuvauksin. Mutta tämä asian ymmärtämistä helpottava elementti on kuitenkin eri asia kuin itse teoria. Melko usein pseudotieteissä perustelut rakentuvat juuri näiden metaforien väärinymmärtämisen varaan.

Wolfgang Paulin neutriinon kehittäminenkin on itse asiassa tätä kautta arki -ihmiselle iso asia. Kehitettiin uusi hiukkanen. Se oli kuitenkin lähinnä keino peittää kasa anomalioita. Pauli ei ollut tähän kikkaan tyytyväinen. Tämä voi vihjata siihen suuntaan että vaikka korjailu olikin pientä, tämä korjailu ei ollut laadultaan tyydyttävää.

Korjailuissa onkin kahta päätyyppiä. On hyviä ja huonoja:
1: Hyvä teorianuudistus syventää näkemyksiä. Vanhan näkemyksen vaihtuminen tai täsmentäminen johtaa siihen että saavutetaan uudenlainen selitysten kompleksisuuden taso. Ennen mutkikas muuttuu yksinkertaiseksi. Vanhan näkemyksen selitysvoima ja kyky ennustaa tapahtumia paranee. Uusi näkemys on tarkempi, se kertoo enemmän siitä miten asiat voivat olla ja miten ne eivät voi olla. Samalla monet ennen näkymättömissä olevat asiat muuttuvat tärkeiksi ja mitattaviksi.
2: Huonot muutokset ovat ad hoc korjauksia, jotka kritiikki -immunisoivat. Tällöin anomalia ei enää ole ongelma. Mutta toisaalta samalla tulee venkoilutilaa, ja tämä heikentää näkemyksen selitys ja ennustusvoimaa. Yhä enemmän asiat voivat tapahtua, ja yhä vaikeampaa on keksiä sellaista esimerkkiä joka olisi näkemyksen vastainen. Arkielämässä ympäripyöreä käsienheiluttelu tuntuu kenties vakuuttavalta koska mikään tosiasia ei ole sitä vastaan. On hyvin vaikeaa tajuta että juuri tämä epämääräisyys tekee siitä laadultaan&järkevyydeltään surkean näkemyksen.

Anomalioiden rooli onkin tätä kautta kontekstissa. Ratkaisevaa on se, että miten ne liittyvät uusiin hypoteeseihin ja löytöihin. Pelkkä poikkeustapausten etsiminen viittaa puutteisiin hypoteesien testaamisessa. Toimiva prosessi ei ole viitata ongelmapaikkoihin ja pitää tätä vallitsevan teorian romuttumisena. Sen sijaan pitää luoda teoria, josta voidaan vetää testejä, joiden kautta nämä vanhan teorian anomaliat ovat jotain joita uusi teoria itse asiassa vaatii ollakseen toimiva. Anomaliat selittyvät pois, selittyy miksi asiat tapahtuvat juuri näin eivätkä jotenkin muutoin. Ilman tätä demonstraatiota jossa hypoteesi ratkaisee anomaliat, ei mikään anomalialistaus ole itse asiassa riittävä.

Jopa Kuhn oli sitä mieltä että anomalioiden kasautuminen ei riitä. Anomalioiden kasautuminen on vaatimuksena että uusi teoria voi nousta. Mutta paradigmanvaihdokseen tarvitaan uusi teoria, joka päihittää sen vanhan. Tieteessä paras selitys on "toistaiseksi voimassa". Jos se on huono, niin sitten ei auta kuin rakentaa se laadullisesti parempi. Mutta pelkkä tyhjä sormella osoittaminen ja moittiminen on tietysti helpompaa, kuin tälläisen keksiminen ja kehittäminen.

Olen niin fiksu, filmaattinen, erinomainen ... ja perin vaatimaton!

Luin lukiossa jonkun novellin, jonka nimen olen valitettavasti unohtanut. Kyseessä oli kaksintaistelunovelli. Siinä tarkasteltiin maailmaa henkilön kautta jota kuvattiin sellaisilla kuvauksilla kuin "häntä sanottiin kauniiksi." Novellisti korosti näillä sanavalinnoilla sitä, että ei itse asiassa tiedetty, oliko hän kaunis vai oliko koko hänen persoonansa tälläistä pintaa. Hän kehuskeli ampumataidoillaan. Sittemmin hänet haastoi kaksintaisteluun pistooleilla joku "nobody". Loppunovelli oli eri tavoin kuvattua "etkö sinä tiedä kuka minä olen" -monologia jota nimekäs pistooliampuja kävi itsensä kanssa. Hän ei voi oikein mitenkään ymmärtää että joku on haastanut hänet kaksintaisteluun. Hän vetoaa toisen tyhmyyteen, mutta pelkää myös että toinen voikin olla niin hyvä, mutta ei vain kilpaillut ammunnassa, eikä siksi välitä hyvän ampujan maineestaan. Novelli loppuu siihen että monologia käynyt nimekäs ampuja tekee itsemurhan.

Tälläisen teeman voi levittää nykyaikaan. Silloin voidaan alkaa puhumaan crankeista ja pseudotieteilijöistä. Eli visionäärististä mutta halveksituista nero-toisinajattelijoista.

Simon Singhin kirjassa "Fermat's Last Theorem" hän kertoo Fermatin suuren lauseen todistamisen kivikkoista historiaa. Pitkän aikaa ongelma ei ollut vakavien tiedemiesten mietinnöissä. Sitä kuitenkin yritettiin ratkaista ankarasti. Ratkaisuehdotuksia lähetettiin hyvin usein. Useimmiten ratkaisua yritettiin hakea lukiotasoisen matematiikan avulla. Niissä oli alkeellisia virheitä. Teknisen koulutuksen saaneet, insinöörit ja muut, jotka eivät olleet menestyneet omassa ammatissaan olivat sitoneet aikaansa ratkaisuyrityksiin. He olivat ylpeitä ratkaisuistaan. Lause onnistuttiin todistamaan, Andrew Wiles kulutti ratkaisuun useita vuosia ja lopulta onnistui. Mutta siinä ei ollut lukiomatematiikkaa. Ja Wiles oli muutoinkin hyvin etevä matemaatikko.

Kuitenkin tässä kontrastissa on psykologisen tilanteen ydin. Dunning-Kruger effect kuvaa tilannetta, jossa omaa inkompetenssia on vaikea myöntää. Kaikista heikkotaitoisimmilla on kovin luottamus omaan osaamiseen. Itsetyytyväisyys ja itsetuntemus ovat hieman eri asia. Kyvyttömyys oikeanlaiseen itsekriittisyyteen johtaa siihen että omia virheitä ei ikään kuin huomaa. Tämä on tietysti kaikille ihmisille ominaista. Me kaikki huomaamme rikan toisen silmässä mutta emme ortta omassamme. Mutta psykologisten tutkimusten mukaan tämä ei jakaudu tasaisesti. Heikkotaitoisimmat tekevät tätä enemmän kuin muut. Vanhassa sanonnassa jossa "tähkän kypsyessä korsi taipuu" muistetaan siitä miten tietäminen tekee maailmasta kompleksisemman ja samalla lisääntyy myös tieto oman tietämisen ja osaamisen rajoista. Tästä seuraa helposti nöyryys.

Huono osaamistaso johtaa siksi helposti itsekorostukseen. Siinä missä Wiles on tilanteessa jossa hänen ei tarvitse todistaa omaa kompetenssiaan, nämä Fermatin lausetta lukiomatematiikalla ratkoneet insinöörit ovat liikenteellä asenteella jossa "he ovat ratkaisseet ongelman joka on askarruttanut viisaita miehiä vuosisatoja." Tämä näkyy itsestä tehdyissä kuvauksissa. Niissä itseä verrataan esimerkiksi Newtoniin tai muihin suuriin tiedemiehiin. Tai käytetään erityisen voimakkaasti esilletuoden omaa älyä, viisautta ja koulutusta korostavia sanoja. Tai sitten tämä ylpeily ulkoistetaan, jolloin maininnat muuttuvat henkeen "moni on sanonut minua syvällisen nerokkaan fiksuksi joka huomaa ja ymmärtää vaikeita asioita".

Tämänlainen on tavallista. Esimerkiksi Myers sai vähän aikaa sitten sähköpostin, jossa reagoijan argumentaatio oli likimain sitä, että hän selitti miten hän on koulutettu ja fiksu. Argumentaation ydin oli siinä, että rakennettiin auktoriteettiin vetoaminen, jossa vedottu auktoriteetti oli sähköpostinlähettäjä itse. Muutoinkin argumenteissa oli seurauksiin vetoamista ja muita argumentaatiovirheitä sellainen kasa, että jos joku on tuollaisella tasolla läpäissyt peruskoulun, on koulutus mennyt hukkaan. Ne kertoivat siitä, että kyseessä oli malliesimerkki Dunning-Krueger -efektistä.
1: Kotimaassa tätä herkkua tarjosi Jouko Piho. Hän yritti kristillisdemokraatteihin, mutta Pihon salaliittoteoriat olivat liikaa (jopa) heille. Piho on kommentoinut aihetta kertomalla tyylistään : "Minulla on välillä aika suorasukainen ja rohkea tyyli, lähes profeetallisen terävä tapa ilmaista asioita." Hänen suora tyylinsä olisi siis ongelma, ei hänen näkemykstensä ... lennokkuus.¹ Sittemmin Piho on muuttanut mieltään puolueista. Hänestä aika on ajanut niiden ohi. Ei ole yllättävää että tämä mielenmuutos tapahtuu sen jälkeen kun yritys päästä eduskuntaan puolueeseen on torpattu.

Pseudotieteiden kohdalla Dunning-Krueger liittyy vahvasti yhteen kenties käytetyimmistä strategioista. Jokainen crank ja pseudotieteen "näkyvä nimi" käyttää sitä, olipa kyseessä likimain mikä tahansa aihe. Tätä reagointitapaa kutsutaan usein Galilei -syndroomaksi. Syynä on se, että joko tilanteessa verrataan suoraan Galileihin, joka yleisen arkikäsityksen mukaan "oli oikeassa mutta jota vainottiin". Tai sitten viitataan johonkin vastaavaan tilanteeseen (nimellä tai ilman.) Tässä strategiassa on vahva ylpeän itsekorostuksen maku : Oma puoli ja oma rooli kuvataan huippuälykkäänä toisinajattelijana ja toinen puoli vainoavana instituutiona. Kun oma puoli ei menesty akateemisessa maailmassa, ei syynä ole se että näkemykset olisivat epätieteellisiä, vaan siinä että toiset vainoavat ja pistävät sensuuriin. Strategia on itse asiassa kasauma auktoriteettiin vetoamista jossa itse on aukroriteetti yhdistettynä loanheittoon jossa vastapuoleen liitetään herjaava ja vakava syytös kiusaamisesta. Sen alle siis tiivistyy useita erilaisia argumentaatiovirheitä. Eikä se vaikuta psyykkisestikään ihan terveeltä.

Työelämässä tälläinen tyyppi vertautuu huonoon työntekijään, joka selittää saamansa potkut sillä, että työnantaja on joko pelännyt että hän nousee ja saa pomon paikan, tai sitten muiden työntekijöiden kateudella, kun he eivät saaneet yhtä nopeasti yhtä hyvää aikaiseksi. Kun huono itsetuntemus yhdistyy yleiseen egoiluun, tilanne voi tietysti näyttää tältä ja selitys tuntunee lausujasta itsestään todelta ja uskottavalta. Totuuden tietävät vain pomot ja ne muut työntekijät.

---

1 Jos tämä muistuttamiseni on loukkaavaa, on syytä muistaa että Piho itse on viitannut monissa eri paikoissa ties mihih. Vetoamalla illuminatien salaliittoihin ja generational satanisteihin, ja on faktana luetellut sukuja joiden hän kertoo murhaavan lapsia uhrilahjana Saatanalle.

Lajiutuminen: Syyn sijasta seuraus.

Lajiutuminen tuottaa helposti päänvaivaa. Tästä kenties mielenkiintoisena esimerkkinä voisin mainita Jehovan Todistajan. Hän piti lajiutumista mahdottomana, koska jos syntyy lisääntymiseste vanhan populaation kanssa, niin "Kenen kanssa se lajin ensimmäinen yksilö pääsisi lisääntymään?".

Jos lajiraja olisi "eksakti, ikuinen ja muuttumaton" törmättäisiin juuri Todistajan mainitsemaan ongelmaan. Taustalla on ajatus pysyvistä lajeista, joissa voi tapahtua pieniä muutoksia. Eli esimerkiksi on laji "punatulkku", joka on lisääntymiskykyinen keskenään mutta ei muiden lajien kanssa. Sen piirissä voi tapahtua muutosta, kuten syntyä vaikkapa lihavampia punatulkkuja. Mutta punatulkku ei muutu muuksi, eikä jakaudu kahdeksi lajiksi.

Mutta jos laji onkin sumea, eli syntyy alalajeja, erottautuvia populaatioita, tämänkaltaista ongelmaa ei ole. Populaatiossa ei olla yksin, ja eri populaatioiden geenifrekvenssien muuntuminen eri suuuntiin voi johtaa populaatioiden lajiutumiseen mutta kuitenkin niin että populaatio ei muutu itsensä sisällä lisääntymiskyvyttömäksi. Vastaus on siis "ensimmäinen yksilö" -teeman kadottaminen. Populaatiot muuttuvat ja erilaistuvat vähitellen. Jos laji on evoluution tulos, kuten raaja, voi syntyä uusia lajeja jotka eivät ole lisääntymiskykyisiä keskenään.

Näkemysero ei ole mielipidekysymys tai maailmankuvakysymys. Paitsi jos maailmankuva tai mielipide ajaa faktojen ja tiedettyjen tosiasioiden kieltämiseen. Tosiasiassa eri maailmankuvat tuottavat eri mielipiteitä tästä aiheesta. Mutta ne eivät muuta maailmaa ja siksi toiset maailmankuvat ovat yksinkertaisesti totuuspakoisia.

Esimerkiksi lisääntymisesteitä on tehty tutkimuksissakin. Esimerkiksi William Rice teki hedelmäkärpäsillä tutkimusta. Hän keskittyi kemiaan, jota koiraat erittivät parittelussa. Se teki naaraat vähemmän seksuaalisesti aktiiviseksi ja lisäsi naaraiden munasolujen irtoamisen todennäköisyyttä. Rice alkoi risteyttämään vahvinten kemikaalien koiraita niitä parhaiten kestävien naaraiden kanssa ja loi melko nopeasti populaation, jonka koiraat tuottivat niin vahvoja kemikaaleja, että normaalin hedelmäkärpäsen naaras kuoli niihin. Ne voivat siis lisääntyä enää Ricen kehittelemän kannan naaraiden kanssa. Tämä kemikaalimyrkky olisi "pysyvässä lajissa" johtanut siihen mitä Jehovan Todistaja uumoili ; Jos aine tappaa lisääntymispartnerin ja estää jälkeläiset, ei evoluutioteoria lupaa montaa sukupolvea menestystä. Sillä populaation olemassaolo ja yleistyminen selviää lisääntymään pääsevien jälkeläisien ja näiden jälkeläisten kautta.

Myös kehälajit muistuttavat että lajirajat ovat hyvin sumeat. On ikään kuin jono alalajeja, jossa ääripäät eivät voi lisääntyä keskenään, mutta tässä välissä alalajit lisääntyvät hyvin joustavasti. (A lisääntyy B:n, B A:n ja C:n. C B:n ja D:n mutta D ei A:n kanssa.) Selvästi lajirajat ovat hyvin joustavia ja lisääntymiseste syntyy vaikkapa sillä että jokin alalaji tuhoutuu (Jos alalaji B ja C kuolevat sukupuuttoon, on vain laji A ja D jotka eivät lisäänny keskenään ollenkaan.)

Jerry Coyne on kirjoittanut lajiutumisesta melko mielenkiintoisen jutun. Hän korostaa että usein lajiutumisen syy ei ole se, että lajiutuminen olisi kannattavaa. Lajiutuminen onkin enemmänkin sivutuote. Coynen logiikkaa on helppo seurata. Jos on populaatioita, jotka sopeutuvat erilaisiin ympäristoihin, syntyy helposti populaatioita joista toinen on sopeutunut vaikka kuivaan ja toinen märkään ympäristöön. Nämä adaptaatiot on populaatioiden välistä geneettistä erilaisuutta. Erilaiset geenit ohjaavat ja rakentavat erilaisia rakenteita ja toimintamalleja. Kun nämä lisääntyvät keskenään, syntyy helposti häiriöitä. "genetic divergence could result in hybrids that don't develop properly because the parental genomes are sufficiently diverged that they can't cooperate in building a single individual."

Tällöin ei ole mitään erityistä valvovaa voimaa, joka tarkkailisi että voivatko populaatiot lisääntyä keskenään vai eivät ja tästä jotenkin seuraisi se, että lajiutuminen tapahtuisi. Lajiutuminen on tällöin seuraus syyn sijasta.

Coyne toki mainitsee myös siitä, miten lajiutumista voi tapahtua myös siten että luonnonvalinta vaikuttaa. Tällöinkin tarkastellaan erilaistuneita populaatioita. Populaatioiden välinen kanssakäyminen tuottaa kuitenkin jälkeläisiä. Jos nämä toimivat huonommin kuin vanhempansa (eli se ei toimi kunnolla kummassakaan niistä alueista mihin sen vanhemmat ovat sopeutuneet) on kannattavaa kehittää jokin estomekanismi joka estää lisääntymisen. Se voi olla seksuaalivalintaa koskevan käyttäytymisen tai mieltymysten muuttumista, sukupuolielinten rakenteenmuutoksia tai likimain mitä vain. Tällä estetään sitä että voimavaroja ei tuhlata näihin risteymistä tuleviin "eitoimiviin epäsikiöihin". Näin populaatioiden eroa vahvistetaan ja seurauksena on tietysti lajiutuminen. Coynen mukaan tälläinen ei ole yhtä yleistä kuin pelkkä lajiutumiseen ajautuminen.

Onnellinen U -käännös.

Melko usein hengellisyyteen liitetään onnellisuus. Aiheeseen liittyy vahvoja mielikuvia, ja osa ihmisitä jopa aktivoituu vastarintaan jos joku edes vihjaa siitä, että ateistit voisivat olla onnellisia. Psykologiassa tutkimusta aiheesta on tehty. Niissä on havaittu juuri tämänlaista yhteyttä. Uskonnollisuus liittyy onnellisuuteen.

"Epiphenomissa" tuotiin esiin lisänäkemystä asiasta. Yleinen syy havaitulle trendille onkin se, että tutkimuksia on tehty USA:ssa.

Ihmiset ovat olettaneet että tutkimusten tulokset ovat yleistettävissä muihinkin maihin. Mutta Amerikoissa onkin voimakkaita reaktioita uskonnottomuuteen. Tämä kova ja äänekäs vastustaminen tekee uskonnottomista onnettomia. Uskonto ei tuotakaan onnellisuutta vaan uskonnottomien vainoaminen tekee uskonnottomuudesta ankeampaa.
1: USA:ssa tapahtuva "ei oikein uskovien" ideologinen vastustus ei ole mikään ihmeellinen tai uusi tai edes mielipiteenvarainen asia. Se näkyy vaikkapa Intelligent Designistien suhtautumiseta teistiseen evoluutioon. Larry Moran nosti "Sandwalkissa" esiin sen, miten Denyse O'Leary moitti evoluutiota kannattavia jotka katsoivat olevansa kristittyjä, Sellaisia kuin vaikkapa maailmankuulu evoluutikko Dobzhansky. O'Leary muistuttaa miten monelle amerikkalaiselle on tärkeää olla "True Christian", ja miten erimielisiä leimataan hyvinkin häijysti. Kysymys ei siis ole edes siitä, onko uskovainen vai ei. Vaan siitä onko uskovainen JA pitääkö siihen päälle vielä tietyt mielipiteet, jotka voivat koskea moninaisia aiheita, kuten politiikkaa (oikeisto) ja tiedettä (evoluutio) ja jotain muuta (abortti).

"Epiphenomissa" viitattiin tutkimukseen joka oltiin tehty Englannissa. Siellä uskonnottomuus on hyvin yleistä. Suuri osa on myös sellaisia, että he liittävät itsensä tiettyyn uskontoon tai uskonnäkemykseen, kuten protestantteihin. Mutta heillä ei ole tietoa siitä mitä tämä protestanttisuus tarkoittaa. He ovat ikään kuin mukana "perinteen kautta".

Kovimmat emotionaaliset ongelmat olivat lievästi uskonnollisilla. Onnellisuus ei ollutkaan "lineaarista", eli uskonnollisuus tai uskonnottomuus lisääntyessään kasvattaisi tai vähentäisi onnellisuutta. Sen sijaan syntyi U -mutka. Uskonnollisimmat ja uskonnottomimmat olivat onnellisimpia. Syyksi lievästi uskonnollisten tavallista suurempiin vaikeuksiin johtunevat siitä että he kokevat kovan määrän erilaisia elementtejä ; On uskonnollisuudesta tulevaa syyllisyyttä, mutta kuitenkin myös sitä että ei osaa hyväksyä täysin yhteisön arvoja. Väliinputoajan rooli on raskain.

Kaappikunnioitusta.

Itsenäisyyspäivänjuhlissa näkyi tänä vuonna homoseksuaalisuutta. Samaa sukupuolta olevat parit olivat esillä. He jopa tanssivat. Tyylikkäät ja hotit samaa sukupuolta olevat parit ovatkin varmasti saaneet mahdollisen televisiota salakatselleen lestadiolaisen vaeltajapastorin tukehtumaan kirkkokahveilta näpistämäänsä pullaan.

IltaLehti uutisoikin Leena Sarven kommentin aiheesta. "Olisiko sitten kumminkin voinut jättää poikaparit ja tyttöparit pyörähtelemättä keskenään siellä tanssilattialla. Minulla on ystäväpiirissä lukuisia seksuaalivähemmistöön kuuluvia tyyppejä mutta en usko, että heistä kauhean moni menisi tuollaiselle näyttämölle tanssimaan keskenään. Että vähän kunnioitusta."

Lausunto on kokonaisuutena aika viisto. Sarvihan ei vihjannut itse loukkaantuneensa, vaan viittasi loukkaavan jotakuta muuta. Häntä itseään koskevat teemat olivat enemmän totuttelua vaativaa. Tämähän ei olisi mitään joka vaatisi mitään tanssin kritisoimista, koska asia selviäisi tottumalla asiaan. Kuitenkin Sarvi korostaa että kyseessä olisi homoseksuaalien tekemä provokaatio. Olisi oikein eturivi josta provosoida.

Tämä on suojeludiskurssissa yleinen strategia. Itse esiinnytään kuin asia ei haittaisi, mutta muistutetaan niistä jotka eivät ole yhtä paksunahkaisia. Tämä strategia on kätevä koska se siirtää keskustelun syrjään monista aiheista. Jos esiin nousee se, että vastustettu asia on provokatiivista vain niille, jotka eivät kunnioita, voidaan aina muistutaa siitä miten keskustelija itse kyllä kunnioittaa. Mutta häntähän koko juttu ei tietysti provosoinutkaan, vaan hänhän oli vain huolissaan ajamassa muiden ihmisten oikeuksia. Ja niin päästään siitä, että nämä ihmiset eivät kunnioita.

Tämä reagointi kertoo myös muusta : Uskonnolliset tunteet ovat Suomessa yhä sellaisessa tilassa, että ne ovat paitsi oikeus, ne ovat myös keino vedota erityisoikeuksia. Erityisoikeuksia jotka toimivat uskonmaailman ulkopuolelta. Erityisoikeuksia joiden toimivuutta vaaditaan yhteiskunnalta ja sen tavoilta. Kuten itsenäisyyspäiväjuhlilta, jotka eivät tietääkseni ole mitkään uskovaisten sisäpiirin herätyskinkerit. Sama koskee muitakin mielipiteitä, kunhan ne ovat konservatiivisia. Näin mielipiteenvapaus ja uskonnonvapaus ovat sellaisia, että niihin vetoamisoikeudet menevät siihen että toisilla on lupa olla ja tehdä ja toisilla ei.

Homoparit eivät saa tehdä samoja asioita kuin heteroparit, koska se on loukkaavaa. Kunnioitus taas on sitä, että näin todella tapahtuu. Homoseksuaaleilla saa olla vapauksia vain "Don't Ask - Don't tell" -hengessä.

Jos minä vaatisin että heteroparit eivät tanssisi, koska minulla on vahva tunnemaailma jonka mukaan "tosimies ei tanssi". Tanssiva kadetti on "tosimies ei tanssi" -heteronormatiiviselle hahmolle kauhistus.
Nämä tanssivat sotilashenkilöt saavat minut tukehtumaan vapaa -ajattelijoilta varastamaani kahvileipään. (Tai siis minähän en tietysti provosoidu, mutta uskon että joku herkempi..) Näin tanssi täytyisi varata naisille! (Suosittelen CanCania.) Ei tälläistä kukaan ottaisi tosissaan, vaan sanoisi että minun pitäisi kenties miettiä suvaitsevaisuutta ja olla kunnioittavampi tanssija -kadetteje kohtaan. Ehkä näiden kadettien tanssin pitäisi saada minut jopa miettimään sitä, että kenties koko näkemykseni "tosimies ei tanssi" olisi itse asiassa väärä.

Tässä teemoin uskallan sanoa aivan suoraan että onhan se toki monia raivostuttavaa että samaa sukupuolta olevat parit tekevät samoja asioita kuin eri sukupuoltakin olevat. Mutta kyseessä ei ole mikään ekstreemitempaus, jos siinä tehdään samoja asioita kuin muutkin samassa kontekstissa vielä. Jos homot olisivat rakastelleet suorassa lähetyksessä, he olisivat tehneet provokaation, koska tämä nyt ei ole ollut tapana linnanjuhlissa. Raivostuminen on kuitenkin enemmänkin yksilöiden sisäistä. Provokaatiosyytös on sitä, että omasta likaisesta mielestä kumpuavat ikävät tunteet joita ei viitsitä liittää omaan itseen, ulkoistetaan. Omat konnotaatioiltaan eipositiiviset tuntemukset, joiden syy on oma herkkänahkaisuus ja yleinen nyyläys, ovatkin nyt jonkun muun aikaansaannos ja syy.

Itsenäisyyspäivänä pitäisi kenties ihan jo päivän teemankin pohjalta oppia kantamaan vastuuta omasta itsestään.

Itsenäisyyden symbolit.

"Hupaisaa ajankulua tyhmille lapsille" yhdisti itsenäisyyspäivään nationalismin ja patriotismin elkeitä. Viestinä näyttää olevan se, että isänmaallisuus on yhdistettävissä nationalismiin ja patriotismiin. Yhteys näyttää niin tiukalta, että jos joku poliitikko esittää että muutkin voisivat olla isänmaallisina nähdään näiden oikeistotoimijoiden ääntenkalastelulta.

Isänmaallisuuden symbolit ovat käytössä ja näkyvät varsin erikoisissa merkeissä. Nationalistit ja patriootit ovat tavallaan viime vuosina omineet isänmaallisuuden ja sen symbolit, he eivät vain käytä niitä ahkerasti vaan he liittävät näihin jotain enemmän. He esittävät olevansa "aitoja kunnon" isänmaanihmisiä. Näkemys tiivistyy ajatukseen jostain erityisestä Suomalaisuudesta isolla S:ällä, joka olisi pysyvää.
1: Talvisodassa suomalaisuus näkyy Daavid vs. Goljat -taisteluna. Ja nykypäivässä sillä että joku heiluu moottorisahan kanssa julkisilla paikoilla. (Sahaten jäihin juuttuneelle veneelleen reitin rantaan. Se, että "talvi yllätti" tähän tapaan kertoo toki ennakoinninpuutteesta ja muista vähemmän mairittelevista asioista, mutta tapaustarinassa sisukkuus on enemmän pinnalla kuin typeryys.)

Hieman vastaavanlainen asia on tietysti kirkossakin. Sen puolella kun ollaan yleensä aika rauhallisia ja jätetään kannanotot syrjään. Vain yksi osio, fundamentalistit, tekee moraalikannanottoja, pyrkii vaikuttamaan aktiivisesti. Kristinuskolle on siksi käynyt hieman sama kuin isänmaallisuudelle. Sen merkit on omittu ja ne näkyvät melko leimautuneenomaisesti katukuvassa. Rivi -isänmaallinen tai/ja keskiverto suomen kansalainen(~suomalainen) suhtautuu yhtä niuhasti natseihin kuin "passiivisen piirin" lempeän linjan kristityt suhtautuvat fundamentalisteihin. Ja he toimivat myös yhtä aktiivisesti näitä vastaan käytännössä (eli eivät).

Hyvät geenit, pahat geenit ja rumat geenit.

Uutisoinnissa kuullaan usein, miten joku geeni on sidottu vaikkapa skitsofreniaan. Puhutaan myös syöpägeeneistä. Tosiasiassa yleensä tällöin löytyy jokin viallinen geeniversio, jolloin oikeasti puhutaan adaptiivisesta geenistä ; Voidaan ajatella että "skitsofreniageenin" normaali versio onkin "skitsofreniasuojageeni". Arkikielessä geenit tuntuvat usein aikaansaavan sairauksia.

Evoluutioteorian kautta geenit ovat enemmänkin adaptaatioita, joten ne eivät itse asiassa ole olemassa sairauksien vuoksi. Evoluutioteorian mukaan geenit eivät ole yleisiä aikaansaadakseen sairauksia. Sairaus tulee, jos jokin toimiva geeni menee rikki. Vastaava ajattelutapa on itse asiassa myös kreationismissa. Heille aluksi oli täydellinen perimä, joka on sittemmin rappeutunut.

Luonnossa asiat ovat vielä vaikeampia. Luonnossa tunnetaan useita letaaligeenejä, kuoleman aikaansaavia geenejä. Ne ovat yleensä sellaisia, että ne vaativat sen, että sama geeniversio on molemmissa vastinkromosomeissa. Letaaligeenit, jotka aikaansaavat kuoleman yksin eivät tietysti yleisty, vaan katoavat heti. (Muuta vaihtoehtoa ei ole.) Kuolema on siis näihin geeneihin liittyvä resessiivinen ominaisuus. Näiden yleistymisessä on kaksi puolta.
1: Neutraaliteorian korostama puoli, jossa tämänlainen geeni ei hyödytä yksin ollessaan, mutta se yleistyy geneettisen ajatumisen seurauksena. Koska populaatiossa pitää olla aika paljon näitä geenejä, jotta kovin moni populaatiossa siihen kuolisi, ei siihen liity juurikaan karsintaa. Näin geeni pääsee yleistymään hyvinkin suureen osaan populaatiota ennen kuin se alkaa näkymään.
2: Adaptationismin korostama puoli, joka korostaa sitä että adaptaatio on lyhytjänteistä. Tämä muistuttaa että adaptaatio ei ole "pelkkää hyötyä" vaan se on "hyöty-haitta" -tilanteen lopputulos. Esimerkiksi sirppisoluanemia suojaa malarialta, ja vaikka siitä onkin ikäviä vaikutuksia malaria on sen verran yleinen tietyissä osissa maailmaa, että on ymmärrettävää että sitä esiintyy paljon juuri tietyltä alueelta peräisin olevilta ihmis/kansanryhmiltä. Toinen, kenties argumentatiivisesti selvempi ja dramaattisempi versio - mutta myös vähemmän käytetty malliesimerkki - on kystisen fibroosin synty. Lavantaudin aiheuttava bakteeri nappaa CTFR -geenin kulkuväyläkseen ja se tarttuu tätä kautta. Muuntunut geeniversio suojaa vahvasti lavantaudilta. Mutta jos tämän geenin saa molempiin vastinkromosomeihin, on seurauksena kystinen fibroosi ; Eli tuloksena on vaikea keuhkoihin ja suolistoon vaikuttava sairaus. Tässä adaptaatio on sidottu geenin määrään populaatiossa sekä lavantaudin yleisyyteen. Jos CTFR -geenin lavantaudilta suojaava versio on alueella harvinainen ja lavantautia esiintyy usein, on ilmiselvää että geeni yleistyy. Jos sitä on paljon, on seurauksena monta vakavasti sairastunutta, ja geeniin kohdistuu karsintaa.

Kuitenkin geenit tupataan näkemään tosi vahvasti "hyvinä" tai "huonoina". Niiden hyödyllisyys on kuitenkin paljon mutkikkaampi asia. Kreationismi, vaikka uskookin geenejen toimivuuteen "alussa" on helppo lähteä haittojen ylikritisoinnin tielle, koska ne kuvaavat geenin viallisuutta, joka taas heidän mielessään todistaa rappeutumisen. Sirppisoluanemian (koska se on klassinen lukionkirjojen evoluutioesimerkki) haitta nähdään tätä kautta helposti kritiikkinä koko geenin adaptiivisuudelle.

Moraalin kehitys.

"Paahtoleipä" -blogissa oli pari vuotta sitten kommentoitu arvomaailmojen muutokseen. Tapio Puolimatka esitti tuolloin, että nykyinen kulttuuri on johtanut tekniseen kehittymiseen, mutta eettistä kehityksen hän kyseenalaisti.
1: Tämä ajatus on sittemmin tullut tutuksi sellaisessa versiossa, jossa Puolimatka selittää että materialistinen maailmankuva ei johda tieteelliseen kehitykseen koska muun muassa arvomaailmalta puuttuu pohja. Hän on siis itse asiassa alkanut rivien välistä korostamaan teknisenkin kehityksen väliaikaisuutta. Että muutos tässäkin on mahdollisesti huononemaan päin, tekniikka kuten muukin tiede ei edisty.

"Paahtoleivässä" nousi esiin se, että maailman voi nähdä selvästi eettisyyden kehittymisenä. Isot linjat korostavat maailman eettistymistä. Noitia ei poltella ja lapsikuolleisuus on pientä. Isot linjat näyttävät hyvää. Pienissäkin linoissa avioero on parempi kuin entinen parisuhdehelvetti. Muutenkin ihmisillä on vapauksia ja elämän laatu on parempaa. "Paahtoleivän" kommentointi viittasi Maslown tarvehierarkiaan ja muistuttaa että hyvinvointia tarvitaan että aikaa jää miettiä korkeampia asioita.

Hyvinvointiteema nousi niinkin pitkälle, että "helppohan täällä ylihyvinvointi yhteiskunnassamme on väittää olevansa suoraselkäinen" ... "Exactly", etiikka muuttuu helpommaksi. On helppoa olla varastamatta kun ei ole nälkä. Uskon että tässä asiassa on perää. Nykyään ihmisillä on vapaa -aikaa ja niin hyvät olot, että meillä on aikaa miettiä moraaliasioita. Tätä kautta siinä missä ennen lukutaito kinkereillä oli saavutus, nykyään on aatteiden vaatimustaso "ihan toisella tasolla". Moni puhuu hengellisyyden kuolemasta, mutta uskoisin että nykyisin ihmiset osaavat asioita enemmän kuin koskaan.

Moraalin kehittymisen arviointi on kuitenkin hyvin vaikeaa. Kysymys on hyvinkin suuresti moraalin mittareista. Selvästi nyky -yhteiskunnassa ei olla nihilistisiä ; Joillain asioilla on väliä. Homoparisuhteisiin suhtaudutaan tiukasti puolesta ja vastaan, joten selvästi tässä kohden on kaksi vastakkaista moraalikannanottoa jossa kumpikin puoli on "vakavasti mukana". Se, mikä on toisen mielestä moraalin romahdusta ja rappiota on toisen mielestä edistystä.

Hyvin usein asiaa lähestytään konservativismin kautta. Silloin keskitytään siihen, onko tapahtunut muutosta, vai ollaanko pysyvässä tilassa. Moni näkee ihanteena vallitsevat arvot, he haluavat säilyttää ne. Poikkeaminen on heille rappeutumista, asioista luopumista. Heille kyseessä on vallastapoistuminen.

Nykyisin ateismi saa kovasti vastustusta, koska nykytilassa kristillisyys on ollut valviten vallassa ; Moniarvoisuus ja eri maailmankuvien diskurssi on kova paikka monille kristityille. Parhain asema on kristityillä. Monet uskovat näkevät jopa että suomessa on kristilliset arvot, ja niistä poikkeaminen olisi antisuomalaisuutta. Ja toki juutalaisetkin hyväksytään. Muslimit ja ateistit ovat maahantulijoita. Kysymys ei siis ole siitä että ateistit tai muslimit eivät osaisi vetää hernettä nenäänsä, mutta heidän asemansa ei vaadi vastaavaa vallasta luopumista. He voivat vain voittaa. Kun lähtötila on pieni, kompromissikin tarkoittaa lisää vaikutusvaltaa.

Tätä kautta uudistamisen ja vanhassa pysymisen teema on itse asiassa hieman vääristävä. Jokaisella on oma maailmankuva, ja näistä taistellaan. Esimerkiksi minä näen että maailma on muuttunut paremmaksi, koska homoseksuaalejen, naisten tasa -arvon, avoliiton ja muiden asioiden tilat ovat kohentuneet ja ideologinen ylivalta on sirpaloitunut useamman tahon pariin. Jollekulle toiselle tämä on romahdus, luopuminen siitä omasta "objektiivisesta moraalista". He näkevät että moraali lakkaa tätä kautta olemasta, että ihmiset olisivat tämän jälkeen yhtä kuin moraalittomia.

He eivät huomaa, että tilalle on itse asiassa tullut "monta objektiivista moraalia"; Jokaisella on näkemys etiikasta, ja tosiasiassa ne voidaan kokea hyvin vahvasti oikeina. Kristitty objektiivinen moraali joutuu tätä kautta kilpailemaan islamistisen objektiivisen moraalin "ja muiden vastaavien" kanssa. Ne kaikki uskovat olevansa niitä oikeita.

"Kuvainraastaja" -blogissa kirjoitettiin tästä tuoreesti. Otsikkona oli "Minulla on kaikista parhaat mielipiteet". Siellä esitetään että jokaisella ryhmällä on oltava edustajansa ja ääni. Jos joku kannattaa on siitä voida sanoa. Ja jos joku ei tästä tykkää, on siitäkin voitava sanoa. Omat mielipiteet saa ja pitääkin pitää tässä mukana. Sananvapaus ei tarkoita sitä, että pitäisi vain hymistellä ja sallia kaikki. Sananvapauteen toki vedotaan usein siten että "ette saa moittia, hiljentää tai vastustaa minua koska se on sensuuria". Oikeus mielipiteeseen ei tarkoita sitä että mielipiteen vastustamismielipiteeseen ei olisi oikeutta. Lopputulos syntyy diskurssina.

Demokratiamylly liitettynä tähän johtaakin siihen, että enemmistö kokee että moraali on ollut viime aikoina kohentumaan päin. Vähemmistö saa sanoa mielipiteensä ja se voi kokea että moraali menee takapakkia. Mutta näkemys sentään tiedetään ja sen kannattamisen määrästäkin on käsitys.

---

Kuvassa Kolmen sepän patsas. Alasimella oleva moderni esine saa miettimään onko tekniikassa kyseessä "Sammon taontaa", vai voatko vanhaa edustavat moukarimiehet vasaroineen tuhoamistyössä, eli onko vasaroinnissa modernin kritiikkiä.

Ympäri leikataan yhteen tullaan.

Juutalaiset tekivät Jeesukselle jotain kauheaa. Joku voisi mainita ristiinnaulitsemisen, mutta se on ikävä kyllä kristinuskon tärkein ilonlähde ja minun on oltava varovainen että en kutsuisi jonkun uskonnollista näkemystä väkivaltaiseksi, julmaksi tai muuten inhaksi. Se ei siksi ole oikea vastaus. Jäljelle jää ympärileikkaus. Jeesus ei toki ollut ensimmäinen. Tapa on vanhempi.

Se ei ole jäänyt vain historiaan, terä koskettaa valtaosaa miehiä nykyaikanakin. Juutalaisten ja muslimien parissa se on yleistä. Tosin "Koraani" ei mainitse tai komenna ympärileikkaukseen, ja monet juutalaiset itse asiassa ohittavat suoritteen vaikka Jahven kanta miehille luomaansa ihosuikaleeseen on selvä.

Lisäksi kristityt ovat ottaneet asian tärkeäksi, etenkin moderneina aikoina. 1800 -luvun loppupuolella nousi valtaan käsitys, jossa masturboinnilla nähtiin vakavia vaikutuksia. Ympärileikkausta kannatettiin koska se vaikeutti tätä suoritetta. Kenties kuuluisin on Kellogg (muroistakin tuttu), joka kannatti siveyttä hyvin suuresti. Hänen murojensakin tarkoituksena oli vähentää seksuaalisia himoja ja auttaa siveässä elämässä. Ympärileikkaus oli tietysti luonteva osa tälläistä maailmankatsomusta. Kellogg suositti että toimenpide tehtäisiin jos poika saadaan kiinni masturboinnista. Toimenpide olisi samalla eräänlainen tuomionpide. Siksi ympärileikkausta ei saanut puuduttaa. "A remedy for masturbation which is almost always successful in small boys is circumcision, especially when there is any degree of phimosis. The operation should be performed by a surgeon without administering anaesthetic, as the pain attending the operation will have a salutary effect upon the mind, especially if it be connected with the idea of punishment." Ne olivat niitä vanhoja hyviä aikoja ne.

Sittemmin siveysargumentaatio on jäänyt vähemmäksi. Seksuaalisuuden sijaan esiin nousi hygieni ja taudit. Tämä näkemys korostui etenkin maailmansotien aikana. Ympärileikatun pesullakäyminen siis yksinkertaistuu. Lisäksi ympärileikkauksen on havaittu suojelevan HIV:lta ja sukupuolitaudeilta. WHO tietää tämän faktan. Ympärileikkaus on keino AIDSia vastaan taistelussa.

Toisella puolella ovat tietysti ihmisoikeudet ja komplikaatiot. Temppu ei ole mitenkään riskitön. Suojautumista haetaan muun muassa hyvin harvinaisiin tauteihin, kuten penissyöpään. Seksuaaliseen tuntemuksiin, eli ihmiselämän tärkeään osa -alueeseen tulevat vaikutukset ovat sen sijaan hyvin yleisiä. Peseytyminen esinahan kanssa on helppoa. Lisäksi oikeutusta koristellaan retoriikalla kuin "pieni leikkaus". Kyseessä on leikkaus, joissa on aina riski. Lääkäritkin joutuvat muistamaan tämän leikkaussalissa. Pieni operaatio on jokin joka tehdään "jollekulle muulle kuin itselle".

Ympärileikkauksesta seuraa ongelmia, joista osa on psykologisisia oireista komplikaatioihin. Itse asiassa vaikka ympärileikkauksia tehdään paljon, niiden seuranta on hyvin heikkoa. Kun puolustajat viittaavat siihen miten osaava tekijä suorittaa teon, on toiminta käytännössä jokin muu kuin tämä lähes riskitön ideaalitila. Kuitenkin tiedetään, että joskus ympärileikkaus menee niin pieleen, että lapselle tehdään sukupuolenvaihdosleikkaus.

Sosiologisesti keskustelukenttä on kuitenkin hyvin viisto.

Ympärileikkauksen puolustavat argumentit keskittyvät aikuisikään. Ympärileikkaus tehdään yleensä kuitenkin lapsille, jotka eivät levittele HIV:tä ja sukupuolitauteja.

Toisaalta taudilta suojautumisen argumentaatio on hyvin vaikeasti yhteensopiva niiden näkemysten kanssa, joita ympärileikkauksen puolustajilla on ; Siveysargumentaatio ei ole hävinnyt näistä kulttuuripiireistä. Ehkäisy nähdään riskinä joka kannustaa siveettömään käytökseen, ja esimerkiksi naiten papilloomarokotus, joka suojaa sukupuolitaudilta, on kohdannut vastarintaa juuri sen vuoksi että sen nähdään vähentävän pelkoja sukupuolisen hurjastelun edestä. Siksi näyttääkin siltä, että argumentaation sijasta itse asia on keskiössä.

James DeMeo onkin esittänyt, että ympärileikkauksen puolustaminen on nähtävänä nimen omaan kulttuurillisena ja uskonnollisena ilmiönä. Se ei ole lääketieteellisesti perusteltua. Kyseessä on uskonnolliset tunteet ja negatiivinen suhtautuminen seksuaalisuuteen.

Suomessa suhtautuminen aiheeseen on yleensä ohittava. Juutalaisia ei pidetä pahana, mutta aihe tuntuu olevan hieman kiusallinen. Sille löyty kuitenkin vereviä puolestapuhujia. Heistä tietää sen, että he näyttävät edustavat fundamentalistiskristittyä näkemystä, jossa siveyden sijasta korostetaan teologisia syitä. Sitä, että juutalaisilla on tärkeä rooli ylöstempauksen jälkeen. Kun oikeaoppiset välttyvät kauhuilta, juutalaiset ovat kauhujen aikana tukemassa uskoa jotta moni pelastuisi vielä tämänkin jälkeen. Tässä teologiassa juutalaisia on puolustettava eikä Israel ole koskaan väärässä missään ikinä.

Skeptikkojen kirjaostokset.

Skeptikon ongelmana on se, että hän usein joutuu joko olemaan hiljaa tai tukemaan pseudotieteitä rahallisesti. Syynä on se, että "vastustaja on tunnettava", joten tämän argumentit on luettava. Tämä taas vaatii ostoksille menemistä.

Otan esimerkin kreationismin (kirjon) kautta, koska sen parissa olen pyörinyt eniten. Vastaava tilanne heijastuu kuitenkin myös muissa vastaavissa aiheissa.

Larry Moranin blogaukseen tuli kommentti. Se kuvastaa hyvin tilannetta. Kuvauksessa kerrotaan, miten Wellsin Intelligent Design -kirjaa "Icons of evolution" ei juurikaan myydä. Monin paikoin samat (pisteellä merkityt) kirjat ovat hyllyssä vuodesta toiseen. Myyntiluvut kasvavat kun paikallinen kristillinen koulu pistää kirjan pakollisten luettavien joukkoon. Eli käytännössä kun kirjaa pakotetaan ostamaan. Silti myyntimäärät eivät ole valtavia. Samassa jutussa paljastuu että yliopistossa tekstiä käytetään esimerkkimateriaalina, ja jostain nämäkin kirjat on ostettu.

Mainitun kirjan kokonaismyyntimäärät 10 vuoden aikana eivät ole mitenkään erityisen mahtavia. Vaikka Intelligent Design oli aikanaan "kovaa kauraa" USA:ssa ja siellä on tunnetusti paljon fundamentalistikristittyjä, kreationisteja ja muita jotka ovat kiinnostuneita juuri tälläisestä materiaalista. Ensivilkaisulla myyntiluvut tuntuvat isoilta numeroilta, mutta jos ajatellaan kohderyhmän laajuutta, on selvää että kirjaa ostetaan näiden parissa marginaalisesti. (Vaikka yksikään kirja ei joutuisi skeptikoiden käsiin ja hyllyihin).

Syykin on selvä. Kirjat on itse asiassa tarkoitettu skeptikoille. Ne ovat käännytysmateriaalia. Omien puolella tilanne on se, että heille riittää että kirja on olemassa. Kun on kirja jonka kerrotaan tukevan omaa asiaa ja olevan tieteellinen on tärkeä turvallisuutta tuottava tekijä. Heille ei ole niin tärkeää lukea ja ymmärtää asioita.

Toki pseudotieteissä on muutamia jotka lukevat. Mutta he ovat "eliittiä". Tämänlaisia uskonnollisia yhteisöjä kuvaa hierarkia. Kirjoja lukevia kunnioitetaan. Mutta suurin osa on "riviuskovia", joilla ei ole hierarkiassa erityisasemaa. Heille uskonto on arkielämän asia, ei debattiasia.

Tämä selittää sen, miksi useilta uskovaisilta tulee aivan käsittämättömän outoja argumentteja.
1: Usein pyydetään vain lukemaan joku kirja, jonka kerrotaan olevan hyvä. He eivät kykene keskustelemaan kirjan sisällöstä. Ja jos voivat, heitä joudutaan korjaamaan. "Flew -kömmähdyksen" kaltaiset ovat heidän parissaan arkipäivää. On vaikeaa suhtautua tälläiseen epäfaktapeittoon oikein mitenkään muulla kuin ylenkatseellisella huvittuneisuudella. Tekninen pikkusormimieli sanoo että mainostusta ja tosiasioina heitettyjä asiavirheitä.
2: Edistyneemmät heistä osaavat yhden kirjan sisältöä. Mutta heilläkin on huonona piirteenä joustamattomuus. He eivät debatoi vaan toistavat.
3: Kaikista edistyneimmät voivat jopa myöntää virheensä argumentoinnissa, mutta palaavat vanhaan jo virheeksi tunnustamaansa argumenttiin, kun he seuraavan kerran lukevat samaa kirjaa ennen nukkumaanmenoa.

Huikein puolustus tällä perustasolla näyttää olevan kombinaatio jossa muita voidaan moittia epäloogisiksi, mutta omaan lempinäkemykseen kohdistuvat asiat katoavat kun muistutetaan "oikeudesta mielipiteeseen". Vaikka skeptikkohan ei ole yleensä mitenkään lailla kieltämässä pseudotieteitä. Oikeus mielipiteeseen on eri asia kuin se, että kaikki mielipiteet olisivat näkemyksissään yhtenäisiä ja ainakin jokseenkin loogisia (joka ei minulle riitä vaikka onkin eräänlainen minimitila) ja tieteellisesti perusteltuja (joka on paljon vaikeampaa).

Tämä epätasapainon syvyys selittääkin sitä, miten kirjoja lukeneet ja osanneet ovat niin arvostettuja omiensa parissa. He ovat selvästi vähemmistöä. Onneksi heitä on, sillä muuten tilanne olisi aivan liian toivotonta.

Toisaalta asiaa Suomessa auttaa se, että kirjoja löytyy usein kirjastosta. Pseudotieteilijät nimittäin ovat suosionkipeitä. Niinpä he lahjoittavat teoksia kirjastoihin. Siellä ne ovat heille painokustannus, ja kaltaiseni skeptikko voi ne sitä kautta lainata ja lukea.

Lääkärintarkastuksen tehokkuus.

Moni ihminen käy säännöllisesti lääkärintarkastuksissa. Niissä havaitaankin sairauksia joihin voidaan saada hoitoa. Niiden hyödyllisyyttäkin on testattu. Amerikoissa on otettu käyttöön vakuutuspolitiikka, jossa ihmisiltä halutaan lääkärintarkastuksia. Syynä on se, että 1920 -luvulla havaittiin voimakas yhteys jossa lääkärintarkastuksessa käyneet olivat terveempiä ja elivät pidempään kuin muunlaiset ihmiset. Tästä pääteltiin, että lääkärintarkastus pelastaa elämiä.

Hieman yllättäen niissä on havaittu että ne eivät ole niin tehokkaita, kuin voisi luulla. Lääkärintarkastuksessa tehdään monia asioita, jotka eivät ole ns. "lääketieteellisesti tarkoituksenmukaisia" . Syitä on monia.
1: Tarkastuksissa tulee vääriä hälytyksiä, jotka johtavat turhiin testeihin, jotka voivat sisältää itsessään haittoja. Joskus potilaat vaativat näitä testejä, ja lääkärit tekevät niitä vaikka itse eivät näe niille tarvetta. Tämä vakuutusyhtiöiden ja potilasluottamuksen vuoksi. Kuitenkin esimerkiksi suosittu CT -skannaus käyttää radioaktiivista merkkiainesta, joka itsessään sisältää syöpäriskiä. Se on tehokas ja halpa keino löytää asioita, mutta sitä ei saisi tehdä rutiininomaisesti ja turhaan. CT on riski-hyötysuhteeltaan USA:ssa vakavasti ylikäytetty, suuri syy tähän on luultavasti vakuutuskorvausvaateiden pelko.
2: Syöpien diagnosointi lääkärintarkastuksessa johtaa helposti siihen, että diagnoosi tehdään liian myöhään. Kun syöpä on niin suuri, että sen tuntee, ollaan jo liian pitkällä. Tämä on syöpäsairauksissa muutoinkin ongelmana. Nopea diagnosointi on tärkeää, ja tässä itse tehty testaus toimii koska itse on läsnä joka päivä, toisin kuin lääkäri.
4: Satunnaiset ihmiset eivät käy lääkärintarkastuksissa. Niitä käyttävät sellaiset ihmiset, jotka elävät muutenkin terveellisesti. He kuntoilevat ja tarkkailevat itseään. Näin ollen lääkärintarkastuksissa eivät käy riskiryhmät. Ne, joiden osallistuminen toisi paremmat tehot. Onkin siis luultavaa että lääkärintarkastuksessa käyvät ovat terveempiä, mutta eroa tulee valtavasti pelkästään erilaisen otoksen vuoksi, jolloin syntyy systemaattinen virhe. : Arkikielisesti sanoen pidempi elämä tulee yleisestä terveellisistä elämäntavoista ja kiinnostuneesta asenteesta omaan terveyteen, ei lääkärintarkastuksesta itsestään. : Vakavasti karrikoiden "Sairaat tyypit eivät käy lenkin ohessa lääkärintarkastuksissa, vaan katsovat telkkaria tupakoiden."
5: Esimerkiksi tupakointi voi olla epäterveellinen tapa, mutta lääkärin pyynnöt vähentää eivät ole sama asia kuin elämäntapamuutos.
6: Lääkärintarkastuksilla on havaittu olevan myös "rauhoittava efekti". Tämä ei ole välttämättä hyvä asia. Sillä lääkärintarkastuksen käyneet katsovat että poikkeava oire ei ole niin paha asia. He ovat vähemmän hanakoita huolestumaan niistä ja menemään tarkistuttamaan niitä. Turha lääkärissäkäynti siis vähentää tarpeellisia lääkärissäkäyntejä.
7: Usein testejä tehdään potilaan ehdoilla. Tällöin joudutaan helposti riitelemään ja selittämään potilaalle, jos ei vaikkapa kuunnella sydäntä. Moni potilas on sellainen, että he odottavat ja vaativat tiettyjä asioita ja on helpompaa tehdä varsinainen asia. Moni myös kokee että kalliimpi lääkärintarkastus on ollut parempi ja tarkempi, joten syntyy intoa tehdä turhia testejä.

Tämänlainen kirjoittelu voisi tietysti olla Leinivaaran "Paha lääketeollisuus" -sarjan matkimista. Joku voisi katsoa että tämä tukisi vaihtoehtohoitoja ja olisi tätä kautta lääketieteen vastainen.

Tosiasiassa se on enemmänkin muistutus siitä, miten omaa terveyttä ja sen vaalimista ei voi delegoida lääkäreille tai vaihtoehtohoitajille. Se muistuttaa toisaalta myös siitä, miten amatööri voi varovaisuuksissaan vaatia itsensä vahingoittamista, mikä on kenties ironista siihen erikoiseen tapaan mitä vain maailma voi tarjota. Samaa ironiaa tarjoaa tietysti lainsäädäntö, jolla on jaloja tavoitteita mutta joita tavoitellaan niin että tavoitteet itse asiassa ajautuvat kauemmaksi.

---

Kuvan graffiti on Helsingin Kampissa.