"Famine, cold and pestilential misery. / Surely this must be a divine damnation. / Punishment from below. / Be it devil or demon that reaps this cursed nation. / No one of us deserves suffering thus. / Oh lord, what have we done? / Oh God, have you forsaken us?"
(Dawn, "Ride the Wings of Pestilence".)
Ateistit ovat perinteisesti pitäneet pahan ongelmaa, teodikeaa suurena ongelmana kristinuskolle: Tämän ristiriidan on katsottu olevan sisäinen, eli kristinuskon opinkohdat olisivat ristiriidassa itsensä kanssa. Se voidaan esittää muodossa:
1: On Jumala joka on sekä kaikkivoipa että täydellisen hyvä.
2: Kärsimystä on olemassa.
Näiden on katsottu olevan yhteensopimattomia. Kysymys on siis pohjimmiltaan siitä että kärsimys ei voi olla hyvää.
Pitkän perinteen kautta pahan ongelmaa on selitetty kristinuskon kannalta parhain päin monin tavoin. Ehkä yleisin selitys on se, että kärsimys ajaa sellaisia asioita kuin valinnanvapaus, joka olisi mahdoton ilman mahdollisuutta pahantekoon ja pahan ilmenemiseen, ja valinnanvapaus on arvokkaampi asia kuin olla ilman valinnanvapautta. Tässä ateisti on perinteisesti esittänyt että tämän pitäisi tarkoittaa sitä että myös paratiisissa olisi pahutta, koska valinnanvapaus on arvokkaampi kuin ilman valinnanvapautta, ja siihen liittyy pahuus.
Kristinuskon sisäinen koherenttius on kuitenkin eräällä tavalla saavutettu. Alvin Plantingan mukaan ei ole siten mitään keinoa todistaa, että - olettaen kristillisen Jumalan olemassaolon - olisi mahdotonta tai epätodennäköistä, että Jumalalla olisi moraalisesti riittäviä syitä sallia mitä tahansa havaittua kärsimyksen muotoa. Toisin sanoen moraalilla on jalommat seuraukset. Tästä on johdettu muun muassa se, että jos henkilö uskoo Jumalaan, ei paha ole tarkoituksetonta pahaa, jolloin paha ei ole ongelma. Kaikki ajaa Suurta Tarkoitusta. Rutto voi saada yhden ihmisen Taivaaseen joka ei muuten menisi. Ja tämä on äärettömän arvokasta.
1: Joku voisi luulla, että paha, kuten vaikka ison ihmisryhmän tuhoaminen ja tappaminen, vaikeuttaisi uskomista Rakkaudelliseen ja kaikkivoipaan Jumalaan. Mutta jos usko on vahva, näin ei Plantingan mukaan tapahdu. Sen sijaan jos "usko on heikko" voi pahan ongelma olla suurin este uskolle Jumalaan.
___1.1: Heikkouskoiselle tässä kohden on nimittäin ikään kuin kyse hölmöläisten peitonteosta. Eli kun varpaita paleltaa, leikataan peiton pääpuolelta tilkku joka siirretään varpaille, ja nyt on uusi paleleva paikka joka paikataan taas toisella palasella jalkopäästä... Tätä voidaan verrata kuvauksella, jossa Jumala antaa meille kipuaistin. Siitä on hyötyä, se ajaa hyvää tarkoitusta. Koska jos lyömme vasaralla sormeen, ja tunnemme kipua, emme riko sormea jatkamalla sen vasarointia. Jos kipuaistia ei ole, seuraukset voivat olla katastrofaalisia. Toki kipuaistilla on "heikonkin uskon ihmisen" mielestä fittnessiä, ja sen selityssyy voi olla tätä kautta vaikka evoluutio. Mutta tässä hylätään huomaamattomalla tavalla kaikkivoipuus. Kaikkivoipuutta voidaan lähentyä sellaisen asian kautta kuin "paras kuviteltavissa oleva maailma". Siinä kuvitellaan jokin asiantila, ja jos sille voidaan keksiä parannus, on selvää että kyse ei ole parhaasta mahdollisesta maailmasta. Kipuesimerkin kohdalla voisi olla vaikkapa sellainen sormi joka ei mene rikki kun sitä lyödään vasaralla. Tällöin kipuaistia ei tarvita. Selvästi emme elä tämänkaltaisessa maailmassa. Kipuaistin antava Jumala voi siis olla hyvää tarkoittava ja melko taitava, mutta kaikkivoipa hän ei selvästi ole. Näin Jumalan "etiikka -aukko" peitetään kaikkivoipuuden kohdalta leikatusta tilkusta. : Tätä on vaikeaa kiertää, koska jos hyvä lopputulos saadaan pahalla, voidaan aina kuvitella kaikkivaltias joka kykenee saamaan saman hyvän ilman sitä pahaa. (Kaikkivaltiaalla ei ole rajoituksia.) Jos hän ei tee tätä, vaan johtaa pahasta hyvän sen sijaan, se kertoo että Jumala joustaa hyvyyden kohdalla. (Peittoa voidaan leikellä ja liimata loputtomiin.)
_____1.1.1: Jos sen sijaan henkilöllä on "vahva usko", hän uskoo että kokonaiskuva on jotain, jota hän ei ehkä ymmärrä. Mutta se ei tarkoita että kärsimys olisi asiaankuulumatonta. Sitä tarvitaan, jotta olisi hyvempi kuin ilman. Tähän voidaan liittää esimerkiksi ajatus "toteutettavissa olevista maailmoista". Siinä kaikkivaltius tarkoittaa sitä että voidaan tehdä kaikkea mikä on mahdollista. Silloin kaikkivaltius ei voisi esimerkiksi tehdä keskenään ristiriitaisia asioita. Kaikkivaltius tavallaan määritellään "lievemmän kaavan mukaan" ja ajatellaan että kaikkea mitä voidaan kuvitella, ei kuitenkaan voida tehdä. Ehkä jos hyvään mentäisiin ilman pahaa, olisi sen sivuoireena pahaa jossain muualla, asioilla voi olla laajoja vaikutussuhteita.
Tällä on hieman erikoisia seurauksia Plantingan warrantille, takeelle. Koska Jumala voi samalla perustelulla poistaa taetta jossain paikoissa, jos se vain ajaa hyviä asioita. Ja kuten lasten nälkäänkuolemisien, tsunami ja tulivuoriongelmien kohdalla, ihmisen järki ei välttämättä keksi mikä voisi olla eettisempi asia. Mutta vahvalla uskolla voidaan luottaa että Jumala kyllä ymmärtää. Tämä tarkoittaa sitä että se, että on kristitty ei vielä tarkoita että tarvitsisi hyväksyä taetta. Toki se on mahdollista, mutta vaikuttaa pienentävästi siihen todennäköisyyteen että kristillinen Jumala antaisi meille takeen. Tämä ei kuitenkaan poista argumentin vakuuttavuutta pahan ongelman kohdalla.
Pahan ongelmasta on myös toinen muoto, jota kutsutaan evidentiaaliseksi. Se ei keskity ristiriidan kaivamiseen, eli että Jumala ei voisi tehdä pahaa missään olosuhteissa, vaan siihen että todistusaineisto näyttää hyvän Jumalan epätodennäköisenä.
Tässä Plantingan näkemys on otettu lähtökohdaksi ; Keskiöön on nostettu tarkoitukseton ja aiheeton kärsimys. Tässä ajatellaan että turhan kärsimyksen löytäminen osoittaisi että on epätodennäköistä että kristinuskon Jumalaa olisi. Tämä ei ole samanlainen sisäisen ristiriidan argumentti kuin perinteinen tapa. Siinä myönnetään että tuska ja hyvyys ja kaikkivaltius voivat liittyä yhteen. Ne eivät ole loogisesti ristiriidassa. Tämä on tietenkin todella omituinen argumenttitapa, koska tarkoituksettomuutta ja tarkoituksellisuutta ei voida empiirisesti erottaa toisistaan. (Tätähän ovat esimerkiksi kreationistit epäonnistuneesti yrittäneet.) Yleensä teolle voidaan löytää jotain hyviä asioita.
1: Tästä hauska esimerkki löytyy animesarjasta "Chrono Crusade". Se keskittyy USA:n "kultaisten vuosien" päättymiseen ja se käsittelee esimerkiksi pörssiromahdusta. Siinä metsästetään demoneja, jotka ajoittavat invaasionsa juuri tuolle hetkelle. Demonit paljastuvat Jumalan asian päätukioiksi : Helppot ajat kun etäännyttävät ihmisen Jumalasta. Sen sijaan "there is no atheists in foxhole". Tätä kautta demonien pahuuksilla oli "korkeampi päämäärä". Ateistin pitäisi kyetä eliminoimaan tämänkaltaiset. Lisäksi on hyvä miettiä sitäkin että moni kristittykin myöntää että perusteetonta kärsimystä esiintyy maailmassa. Tästä voidaan syyttää perisyntiä ja itseään Saatanaa, vanhaa vihtahousua. Siksi tämä malli ei oikeaksi osoittautuessaankaan olisi erityisen kristinuskoa kumoava. Etenkään kun vanhassa testamentissa korostetaan että Jumala tekee sekä mukavia että ikäviä asioita.
Ateistien oma näkemys moraalista tuo asiaan vielä yhden mutkan, vaikeuden. Joka mielestäni on kaikista uskottavin ja yksinkertaisin selitys pahan ongelmaan, joka olisi kuitenkin teistinen. Siinä lähtökohtana on "paras kuviteltavissa oleva maailma". Ytimeksi voidaan ottaa Kari Enqvistin "Tiede ja uskonto" -kirja. Siinä hän kertoo että etiikka perustuu perimmältään tunteisiin ja ne ovat niiden varaan rakentuneita mielipiteitä, ja etiikka perustuu yksilöiden haluun tai tarpeeseen hyväksyä tai kieltää asioita. Tämänkaltainen etiikka on ihmiskeskeistä. Osan mielestä se muuttaa etiikan pelkäksi subjektiivisiksi mielipidekysymyksiksi, mutta tässä kohden on hyvä muistaa myös tapa jossa moraali on ihmisen lajityypillistä käytöstä, ei siis satunnaista. Jos etiikka olisi täysin yksilöllistä, subjektiivista, ei hyvää ja pahaa voisi tietenkään arvioida.
Mutta vaikka tästä kierrettäisiin, ei olla täysin selvillä vseillä. Voidaan hyvin kuvitella että Jumalallinen etiikka ei olisikaan "ihmiselle lajityypillinen makuasia". Tällöin ihmisen kärsimys voi olla hyvä asia. Tämä on ymmärrettävissä sillä, että hyvyys pitää siis tavallaan korvata Jumalan tahdolla. Jumala tekee mitä haluaa. Jos etiikka tulee ulkopuolelta, ja ihmisen rooli on vain totella, on etiikka sitä että toteuttaa Jumalan tahdon. Jumala joka toteuttaa oman tahtonsa määrittyisi tätä kautta hyväksi vaikka Hän söisi pikkulapsia. Tai antaisi heille ameebaloisen nimeltä Naegleria fowleri, joka kalvaa aivoja. (Jumala salli myös tämän. Ihmekös tuo, hänellä ei ole esimiestä, jolle vastata tekemisistään.)
1: Tietenkin joku voisi sanoa että tämä olisi väärää ja herjaavaa, koska kymmenessä käskyssä ihmisiä käsketään olemaan tappamatta. Mutta voi olla että nämä säännöt ovat juuri ihmisten sääntöjä - ja kojootin säännöt ovat täysin erilaisia. Ja Jumalien sitten ihan omanlaistaan. Sääntöjä ei voida soveltaa ulos kontekstistaan. Lisäksi voi olla että jokainen murha on Jumalalta pois. Hän haluaakin ihan itse tappaa meidät. Tämä perustelu voi tuntua ilkeältä, mutta ihmiset ovat yleensä melko itsekeskeisiä, ja tämä moraalin määritelmä ainakin etäännyttää tästä. Se on toki outo, eikä moni kristitty kannattane sitä. Myös se, että Jumala antaa itselleen (tai sitten on oikein objektiiviset moraalilait jotka määräävät että näin on oikein) eri lait kuin kojooteille ja ihmisille. Tätä kautta saadaan vielä yksi syy lisää, jolla pahan ongelma kadottaa sen uskonnon murskaavan luonteensa.
Jos tämä blogaus tuntui uskonnonvastaiselta, lue uudestaan. Siinä esitetään yksi käytetyimmistä ateistien argumentaatiosta, ja se osoitetaan loogisesti pätemättömäksi. Se, että sen tunteisiin vetoava puoli näyttää kertovan jostain aivan toisenlaisesta, johtuu rakenteesta ja siitä minkälaisia psykologisia naruja juttuun on liitetty. Sellainen voi tietysti olla ilkeää ja tarkoitushakuista, mutta tosiasiassa tämä on tiedotuksen jälkeen arvokas konsti testata kriittistä lukutaitoaan.
torstai 8. lokakuuta 2009
keskiviikko 7. lokakuuta 2009
Saaminen ja antaminen.
"The cranky neither forgive nor forget. The demented forget but not forgive. The naive forgive and forget. The wise forgive but do not forget."
Anteeksianto nähdään kovasti erilaisina asioina. Tällä kertaa jaan sen kahtia.
Otan tässä apuvälineeksi hieman keinotekoisen kielileikin. Englannin kielessä "forgive" on anteeksiantamista, ja "forget" on unohtamista. "Give" on antamista ja "get" on saamista. Oikeastihan tälläiset sanaleikit ovat yleensä arkipuheessa "vakuuttavampia kuin pitäisi". Sanan rakennehan ei kerro välttämättä muusta kuin sanansäätäjien kulttuurista, eikä siitä mistä puhutaan. Etymologinenkin käsittely on ongelmallista, koska sanojen merkitykset elävät kielessä ja kulttuurissa. Niin "julkisten määritelmiensä" kuin "kirjoittamattomien pohjasävyjensäkin" suhteen. Siksi on hyvä muistaa että kielileikki on tässä vain asian ymmärtämistä auttava elementti.
Minulla on myös aiheesta mielipide, ja annan sen näkyä. (Lukijalta siis odotetaan "jotain".)
Anteeksianto egoistisena coping -menetelmänä, jossa keskiössä on tekoon liitetty nihilismi.
Tämä on sellaista armoa, jossa "forgive" ja "forget" yhdistyvät. Eli asian unohtuminen ja luopuminen korostuvat : Eli anteeksi annetaan siten että asia ei enää tunnu pahalta, tai se unohdetaan. Eli anteeksiantaminen tarkoittaa sitä, että tapahtunutta ei enää muisteta tai sitä ei pidetä pahana.
Tähän versioon keskittyy tarina hyvästä uhrista. Tästä hyviä esimerkkejä saa helposti tutustumalla itsehoito -oppaisiin. Niissä löytyy tarinoita tapauksissa, joissa esimerkiksi annetaan anteeksi jollekulle joka on tappanut oman perheen. Niissä korostetaan miten anteeksiantaminen on auttanut anteeksiantajaa, ja kun noinkin isoissa asioissa voidaan antaa anteeksi, niin tietenkin myös pienemmissä asioissa pitää.
Perustelut sille, miksi anteeksi pitäisi antaa rakentuu sille että uhrilla ei enää olisi itsellään paha mieli. Tästä syntyy anteeksianto itsehoidollisena asiana. Anteeksiannossa korostetaan tunneimpaktin minimoimista, ja se pitää tehdä itsensä vuoksi. Anteeksianto tapahtuu kun asiasta ei enää välitä, ja kun paha mieli poistuu, on uhrin kivempi olla. Se, mikä ei enää vaikuta ei vaivaa. Perustelu on egoistinen.
Tämä on tietenkin syyllistävää niille, jotka eivät pysty unohtamaan kokemuksiaan. Heille ikään kuin viitataan että "anteeksiantamattomuus tarkoittaa itsensä vihaamista". He ovat itseään vihaavia "huonoja uhreja". Lisäksi tämä anteeksiannon malli perustuu nihilismiin. Pahan teon vaikutukset kielletään. Se perustuu siihen että jos joku lyö minua, annan anteeksi kun joko lyönti tapahtumana on niin merkityksetön, että se unohdetaan. Tai sitten lyönti on tekona niin amoraalinen, että se ei saa aikaansaada tunnereaktioita. Tämä on nihilismiä. Taustaoletuksena on, että pahan merkitys ja arvo poistetaan. On toki selvää että paha, joka on lakaistu maton alle, ei vaikuta.
Toinen tapa suhtautua anteeksiantoon on erottaa saaminen ja antaminen, jolloin armo on sosiaalinen ja ansaitsematon lahja uhrilta tekijälle. Sille tyypillistä on se, että copingia ei enää tarvita.
Tässä "Forgive" (anteeksianto) on sosiaalinen aktio ja "forget" (unohtaminen) on itsekäs aktio. Kuten esineidenkin kohdalla, voit antaa asioita saamatta mitään tilalle, ja voit saada asioita antamatta mitään takaisin.
Tässä anteeksianto on sosiaalinen tilanne. Ja jotta anteeksi voisi antaa täytyisi olla jotain, jota antaa anteeksi. Tässä korostuu se, että on oltava muisto tai negatiivinen kokemus. Merkityksetön asia ei armoa kaipaa. Jos unohdus on jotain joka tulee itselle, on anteeksianto aktio, jossa uhri antaa tekijälle luvan jättää syyllisyyden taakka. Kyky tähän on tietenkin vaikea asia. Sillä tässä armo vaatii uhrilta enemmän. Sitä ei voi myöskään perustella millään joka tulee itselle. Anteeksiantaja ei saa mitään takaisin, siitä ei tule "sellaista rapsutusta" jota ei voisi saada pelkästään unohtamalla ja asian arvon kieltämällä. Teko ei siis ole itsekäs. Eikä rationaalinen.
End of esittelyt.
Sosiaalisen "lahja -anteeksiannon" psykologinen vaikeus verrattuna egoistiseen "unohtamis -anteeksiantoon" on melkko helppo näyttää. Kübler-Ross model sisältää viisi porrasta, joiden avulla ihmiset kohtaavat ikävät asiat. Ihmiset käsittelevät tuskan yleensä tässä järjestyksessä. Ensimmäiset ovat "helpompia", ja vasta kun ne eivät toimi siirrytään "vaikeammille" tasoille. Niiden kaikkien apu on tietysti siinä, että niin epärealistisia ja epäloogisia kuin ne usein "empiiris-rationaaliselta mieleltään" ovatkin, ne kuitenkin auttavat ihmistä selviämään hengissä. Vaiheethan ovat :
1: Denial eli asian kieltäminen. Tässä henkilö hylkää asian. Koko asian arvo kielletään. Tämä on itse asiassa juuri sitä "forget" -filosofiaa äärimmillään.
2: Anger, eli viha, joka tarkoittaa sitä että asian olemassaolo myönnetään. Sillä nähdään arvoa. Itsehoito -oppaissa tätä pidetään usein pahana asiana, ja se on se pieni itsekäs ääni, joka vaivaa ja kalvaa, ja josta pitäisi päästä eroon. Tässä portaassa anteeksiantoa vaativa tapaus tai tilanne on, joten siitä tehdään ongelma. Vihan kieltäminen johtaakin helposti siihen että denial muuttuu pysyväksi tilaksi. Silloin tuska loppuu unohdukseen, kieltämisen äärimmäiseen muotoon. Unohtamisen yrittäminen on samaa kuin yrittäisi kieltää tapahtuman olemassaolon itselle.
3: Bargaining on tila jossa ihminen yrittää tehdä sopimuksia ja käydä kauppaa asioista. Haetaan kiertotietä ja kompensaatiota.
4: Depression on tila, jossa ihminen on asian kanssa, mutta tappiolla ja suruissaan. Asian olemassaolo on hyväksytty ja raivo ja kikkailu on havaittu vain irrelevantiksi pyristelyksi jotta se voitaisiin muuttaa.
5: Acceptance tarkoittaa asian hyväksymistä. Tällöin paha teko tiedetään tapahtuneeksi, ja sen kanssa eletään. Siitä on tullut olotila. Tekoa ei tarvitse pitää eettisesti oikeana. Silti asia ei enää ole ongelma. Siitä on päästy yli.
Tietenkin portaissa heivaillaan edestakaisin, ja voidaan jämähtää mihin tahansa. Taantumaakin voi tulla. Ja jotkin vaiheet voidaan ohittaa nopeasti. Ja jollakin ihmisellä voi olla "suosikkitilakin". Ihmisen psykologia on joustavaa. Mutta vaiheet on kuitenkin ihan hyvä muistaa.
Tämä selittää sen, miksi itsehoito -oppaiden unohtamista korostava näkemys on suosittu. Se antaa ensinnäkin nopeasti ja muihin menetelmiin nähden helposti hyvän mielen. Ja koska armeliaisuutta pidetään hyvänä asiana, ihmiset luonnollisesti haluavat vaikuttaa armeliailta myös itselleen. Jos armo on helppoa, he leimautuvat helpommin armeliaiksi, ja sekös se antaa sosiaalista rapsutusta. Unohtaminen ei "ihan suotta" ole saamista. Antaminen on vaan niin pirun paljon vaikeampaa. "Never does the human soul appear so strong and noble as when it foregoes revenge and dares to forgive an injury."
Riskinä on "vaikean tien kulkijalle" on tietenkin se, että uhri marttyrisoi itsensä kokemuksiensa kautta. Tällöin kokemus muuttuu "tarinaksi hyvästä uhrista". Ja sillä saa sosiaalisissa tilanteissa ylimääräistä empatiaa, hänelle ollaan sympaattisempia ja ymmärtäväisempiä. Marttyrisoija märehtii asiaa ja pitää väkisin yllä tuskaa. Silloin uhrina olo jatkuu ikuisesti, eikä tilannetta ratkaista. Muistelu ja käsittely eivät ole sama asia. Ja siksi puhekin voi olla sekä terapeuttista puhetta jossa asiaa ratkotaan, että tilannetta ylläpitävää uhripuhetta. Siksi korostankin sitä että "Ei ole ongelmaa johon ei ole ratkaisua. Jos niihin ei ole ratkaisua, ne eivät ole ongelmia vaan olotiloja." Mennyt pitää vain ottaa sellaisenaan, sitä ei voi muuttaa. Se ei tarkoita ei unohtamista eikä tapahtuman arvon minimoimista tai tunteiden kuoletusta. Helppoa? Ei taatusti.
Mutta miksi kaiken muka pitäisi olla helppoa ja aina toimivaa? Kun ei kuitenkaan ole. Joskus pitäisi jopa miettiä, onko kansanmurhaajille anteeksiantaminen rikos ihmisyyttä vastaan vai ei. (Itse en osaa siihen vastata. Itsestäänselvä se siis tuskin on.)
Anteeksianto nähdään kovasti erilaisina asioina. Tällä kertaa jaan sen kahtia.
Otan tässä apuvälineeksi hieman keinotekoisen kielileikin. Englannin kielessä "forgive" on anteeksiantamista, ja "forget" on unohtamista. "Give" on antamista ja "get" on saamista. Oikeastihan tälläiset sanaleikit ovat yleensä arkipuheessa "vakuuttavampia kuin pitäisi". Sanan rakennehan ei kerro välttämättä muusta kuin sanansäätäjien kulttuurista, eikä siitä mistä puhutaan. Etymologinenkin käsittely on ongelmallista, koska sanojen merkitykset elävät kielessä ja kulttuurissa. Niin "julkisten määritelmiensä" kuin "kirjoittamattomien pohjasävyjensäkin" suhteen. Siksi on hyvä muistaa että kielileikki on tässä vain asian ymmärtämistä auttava elementti.
Minulla on myös aiheesta mielipide, ja annan sen näkyä. (Lukijalta siis odotetaan "jotain".)
Anteeksianto egoistisena coping -menetelmänä, jossa keskiössä on tekoon liitetty nihilismi.
Tämä on sellaista armoa, jossa "forgive" ja "forget" yhdistyvät. Eli asian unohtuminen ja luopuminen korostuvat : Eli anteeksi annetaan siten että asia ei enää tunnu pahalta, tai se unohdetaan. Eli anteeksiantaminen tarkoittaa sitä, että tapahtunutta ei enää muisteta tai sitä ei pidetä pahana.
Tähän versioon keskittyy tarina hyvästä uhrista. Tästä hyviä esimerkkejä saa helposti tutustumalla itsehoito -oppaisiin. Niissä löytyy tarinoita tapauksissa, joissa esimerkiksi annetaan anteeksi jollekulle joka on tappanut oman perheen. Niissä korostetaan miten anteeksiantaminen on auttanut anteeksiantajaa, ja kun noinkin isoissa asioissa voidaan antaa anteeksi, niin tietenkin myös pienemmissä asioissa pitää.
Perustelut sille, miksi anteeksi pitäisi antaa rakentuu sille että uhrilla ei enää olisi itsellään paha mieli. Tästä syntyy anteeksianto itsehoidollisena asiana. Anteeksiannossa korostetaan tunneimpaktin minimoimista, ja se pitää tehdä itsensä vuoksi. Anteeksianto tapahtuu kun asiasta ei enää välitä, ja kun paha mieli poistuu, on uhrin kivempi olla. Se, mikä ei enää vaikuta ei vaivaa. Perustelu on egoistinen.
Tämä on tietenkin syyllistävää niille, jotka eivät pysty unohtamaan kokemuksiaan. Heille ikään kuin viitataan että "anteeksiantamattomuus tarkoittaa itsensä vihaamista". He ovat itseään vihaavia "huonoja uhreja". Lisäksi tämä anteeksiannon malli perustuu nihilismiin. Pahan teon vaikutukset kielletään. Se perustuu siihen että jos joku lyö minua, annan anteeksi kun joko lyönti tapahtumana on niin merkityksetön, että se unohdetaan. Tai sitten lyönti on tekona niin amoraalinen, että se ei saa aikaansaada tunnereaktioita. Tämä on nihilismiä. Taustaoletuksena on, että pahan merkitys ja arvo poistetaan. On toki selvää että paha, joka on lakaistu maton alle, ei vaikuta.
Toinen tapa suhtautua anteeksiantoon on erottaa saaminen ja antaminen, jolloin armo on sosiaalinen ja ansaitsematon lahja uhrilta tekijälle. Sille tyypillistä on se, että copingia ei enää tarvita.
Tässä "Forgive" (anteeksianto) on sosiaalinen aktio ja "forget" (unohtaminen) on itsekäs aktio. Kuten esineidenkin kohdalla, voit antaa asioita saamatta mitään tilalle, ja voit saada asioita antamatta mitään takaisin.
Tässä anteeksianto on sosiaalinen tilanne. Ja jotta anteeksi voisi antaa täytyisi olla jotain, jota antaa anteeksi. Tässä korostuu se, että on oltava muisto tai negatiivinen kokemus. Merkityksetön asia ei armoa kaipaa. Jos unohdus on jotain joka tulee itselle, on anteeksianto aktio, jossa uhri antaa tekijälle luvan jättää syyllisyyden taakka. Kyky tähän on tietenkin vaikea asia. Sillä tässä armo vaatii uhrilta enemmän. Sitä ei voi myöskään perustella millään joka tulee itselle. Anteeksiantaja ei saa mitään takaisin, siitä ei tule "sellaista rapsutusta" jota ei voisi saada pelkästään unohtamalla ja asian arvon kieltämällä. Teko ei siis ole itsekäs. Eikä rationaalinen.
End of esittelyt.
Sosiaalisen "lahja -anteeksiannon" psykologinen vaikeus verrattuna egoistiseen "unohtamis -anteeksiantoon" on melkko helppo näyttää. Kübler-Ross model sisältää viisi porrasta, joiden avulla ihmiset kohtaavat ikävät asiat. Ihmiset käsittelevät tuskan yleensä tässä järjestyksessä. Ensimmäiset ovat "helpompia", ja vasta kun ne eivät toimi siirrytään "vaikeammille" tasoille. Niiden kaikkien apu on tietysti siinä, että niin epärealistisia ja epäloogisia kuin ne usein "empiiris-rationaaliselta mieleltään" ovatkin, ne kuitenkin auttavat ihmistä selviämään hengissä. Vaiheethan ovat :
1: Denial eli asian kieltäminen. Tässä henkilö hylkää asian. Koko asian arvo kielletään. Tämä on itse asiassa juuri sitä "forget" -filosofiaa äärimmillään.
2: Anger, eli viha, joka tarkoittaa sitä että asian olemassaolo myönnetään. Sillä nähdään arvoa. Itsehoito -oppaissa tätä pidetään usein pahana asiana, ja se on se pieni itsekäs ääni, joka vaivaa ja kalvaa, ja josta pitäisi päästä eroon. Tässä portaassa anteeksiantoa vaativa tapaus tai tilanne on, joten siitä tehdään ongelma. Vihan kieltäminen johtaakin helposti siihen että denial muuttuu pysyväksi tilaksi. Silloin tuska loppuu unohdukseen, kieltämisen äärimmäiseen muotoon. Unohtamisen yrittäminen on samaa kuin yrittäisi kieltää tapahtuman olemassaolon itselle.
3: Bargaining on tila jossa ihminen yrittää tehdä sopimuksia ja käydä kauppaa asioista. Haetaan kiertotietä ja kompensaatiota.
4: Depression on tila, jossa ihminen on asian kanssa, mutta tappiolla ja suruissaan. Asian olemassaolo on hyväksytty ja raivo ja kikkailu on havaittu vain irrelevantiksi pyristelyksi jotta se voitaisiin muuttaa.
5: Acceptance tarkoittaa asian hyväksymistä. Tällöin paha teko tiedetään tapahtuneeksi, ja sen kanssa eletään. Siitä on tullut olotila. Tekoa ei tarvitse pitää eettisesti oikeana. Silti asia ei enää ole ongelma. Siitä on päästy yli.
Tietenkin portaissa heivaillaan edestakaisin, ja voidaan jämähtää mihin tahansa. Taantumaakin voi tulla. Ja jotkin vaiheet voidaan ohittaa nopeasti. Ja jollakin ihmisellä voi olla "suosikkitilakin". Ihmisen psykologia on joustavaa. Mutta vaiheet on kuitenkin ihan hyvä muistaa.
Tämä selittää sen, miksi itsehoito -oppaiden unohtamista korostava näkemys on suosittu. Se antaa ensinnäkin nopeasti ja muihin menetelmiin nähden helposti hyvän mielen. Ja koska armeliaisuutta pidetään hyvänä asiana, ihmiset luonnollisesti haluavat vaikuttaa armeliailta myös itselleen. Jos armo on helppoa, he leimautuvat helpommin armeliaiksi, ja sekös se antaa sosiaalista rapsutusta. Unohtaminen ei "ihan suotta" ole saamista. Antaminen on vaan niin pirun paljon vaikeampaa. "Never does the human soul appear so strong and noble as when it foregoes revenge and dares to forgive an injury."
Riskinä on "vaikean tien kulkijalle" on tietenkin se, että uhri marttyrisoi itsensä kokemuksiensa kautta. Tällöin kokemus muuttuu "tarinaksi hyvästä uhrista". Ja sillä saa sosiaalisissa tilanteissa ylimääräistä empatiaa, hänelle ollaan sympaattisempia ja ymmärtäväisempiä. Marttyrisoija märehtii asiaa ja pitää väkisin yllä tuskaa. Silloin uhrina olo jatkuu ikuisesti, eikä tilannetta ratkaista. Muistelu ja käsittely eivät ole sama asia. Ja siksi puhekin voi olla sekä terapeuttista puhetta jossa asiaa ratkotaan, että tilannetta ylläpitävää uhripuhetta. Siksi korostankin sitä että "Ei ole ongelmaa johon ei ole ratkaisua. Jos niihin ei ole ratkaisua, ne eivät ole ongelmia vaan olotiloja." Mennyt pitää vain ottaa sellaisenaan, sitä ei voi muuttaa. Se ei tarkoita ei unohtamista eikä tapahtuman arvon minimoimista tai tunteiden kuoletusta. Helppoa? Ei taatusti.
Mutta miksi kaiken muka pitäisi olla helppoa ja aina toimivaa? Kun ei kuitenkaan ole. Joskus pitäisi jopa miettiä, onko kansanmurhaajille anteeksiantaminen rikos ihmisyyttä vastaan vai ei. (Itse en osaa siihen vastata. Itsestäänselvä se siis tuskin on.)
Kymmenen pientä BB:läistä ~ eikä yksikään pelastunut.
"I wonder how it feels to leave without soul. / How low you might go before you know. / Your hands are good for nothing, I'm the one to blame. / Cause in the end there's nothing left anyway. / And when it all ends. / Its like a little rains. / I rather lay down and die. / And feel like a fool. / If I'm right, I'm satisfied."
("Doom unit", "killing time")
Agatha Christien "Kymmenen pientä neekerinpoikaa" -kirja, on, paitsi muuttanut nimeään muotoon "Eikä yksikään pelastunut", myös muuten ajankohtainen. Vahvasti sen ideaan pohjautuvia sarjoja nimittäin tulee tällä hetkellä melko paljon televisiosta.
Kirjassahan on suljettu yhteisö, josta yksi tellen kuollaan pois. Kysymys on pudotuspelistä. Ja kun hahmot eivät tunne toisiaan, tarina ei jää korostamaan kuolemien kauheutta. Tärkeintä on että juttu etenee rivakasti. Christien kirja vie kuolemisen "heti alusta" äärimmilleen. Jokainen saarella oleva kuolee, ja siitä tulee "suljetun huoneen mysteeri". Viimeisen luvun pulloposti ratkaisee tietysti uteliaiden mielet. Mutta sen lukeminen voi romuttaa koko kirjan.
Suoraan tälläiseen ideaan on rakennettu tietenkin "Harper's Island" -sarja. Se on toki koristeltu kauhuelementein. Kuitenkin sarjaa katsoessa korostui hieman samantapainen tunne siitä että jokin ei päästä samastumaan mihinkään mitä sarjassa tapahtuu. Siinä on toki ulkoisesti kaikki kohdallaan ja erikoistehosteisiin on panostettu. Ehkä sen vuoksi minulla tuli mieleeni paitsi se, miten sulhanen epäilyttävästi muistuttaa Hitchcockin "Psykon" Norman Batesia, myös se, miten koko touhu muistuttaa kovasti survivorsia ja muita Tosi -TV -formaatteja.
Niissäkin koostetaan ihmisiä eristyneeseen paikkaan ja sitten sieltä tiputetaan. Lopulta sarja loppuu, ja voittajakin päätyy muiden joukkoon rivijulkkikseksi. "And then there were none." Kuolemanteemaa on hieman korostettu alkuaikojen "Survivorsissa", jossa heimokokouksen jälkeen sammutettiin symbolinen (elämän)liekki. Samoin näissä sarjoissa korostuu "eläminen hetkessä". Katsoja ei jää pudonneita suremaan, ja pääasiana onkin odottaa seuraavaa juonenkäännettä. Pinnallisesti kiinnostus motivoidaan "kuka" -motiivilla. Eli murhamysteerissä mietitään "kuka on murhaaja." Ja pudotuspeleissä "kuka on voittaja." Mutta se selviää vasta katsomalla viimeinen jakso.
Samoin vaikka henkilöt kameran edessä melko nopeasti riisuvat aika paljon naamiostaan, jää henkilökohtainen kokemus rakentamatta. Koska koko tilanne on korostetun pelimäinen. Pysyvyyttä ei edes kannata rakentaa, koska juonenkäänteillä ja lisäkikoilla tuloksen ennustaminen tehdään mahdollisimman vaikeaksi. Murhamysteerissä pitää olla epäilyttäviä henkilöitä yli tarpeen. (Ja lopulta se toisiksi vähiten epäilyttävä on syyllinen.) Ja Big Brotherissa tulee yllättävä arvonta jossa slummit ja paratiisit vaihtavat paikkoja. Pakkaa sekoitetaan.
Koska tavoitteena ei ole arvata "kuka". Se selviää vasta viimeisellä sivulla. Tosin Realityyn en ole kovin innostunut. Koska niistä ei voi lukea viimeisiä sivuja ensin. Sillä niin minä aina kaikki dekkaritkin luen. "Columboa" katson tietysti mielelläni, koska siinä tämä "kurkkiminen" on tehty valmiiksi. Kurkinnan jälkeen koko "kuka" -kysymys romahtaa, ja on kevyempää tarttua siihen juonenkäänteilyyn. Juonet on yleensä rakennettu niin että riittävä tieto, tai oikeastaan useammin evidenssi jonka avulla voidaan poistaa irrelevantti mutta epäilyttävä häiriöaines, on käsillä vasta aivan loppusuoralla, joten "kuka" -kysymyksen miettiminen ennen tätä tilannetta tuntuu hieman keinotekoiselta. Murhiahan sitä ollaan katselemassa. Tai Tosi -TV:n kohdalla ihmisten putoamista.
Kirjoittaja ei ole kuitenkaan kurkkinut "Harper's Islandia" piraattina, eikä siksi tiedä kuka sarjassa on murhaaja. Hitchcockia kunnioittaen hän arvaa että murhaaja on sulhanen. Mutta vain Tyylisyistä. Luultavasti lopulta saarella on vain Abby Mills ja yksi mies, joka on joko sulhanen tai se kalastaja. Ja tietenkin murhaaja, joka ei voi ratketa vaikkapa toisiksi viimeisessä jaksossa. Muut tietenkin kuolevat.
("Doom unit", "killing time")
Agatha Christien "Kymmenen pientä neekerinpoikaa" -kirja, on, paitsi muuttanut nimeään muotoon "Eikä yksikään pelastunut", myös muuten ajankohtainen. Vahvasti sen ideaan pohjautuvia sarjoja nimittäin tulee tällä hetkellä melko paljon televisiosta.
Kirjassahan on suljettu yhteisö, josta yksi tellen kuollaan pois. Kysymys on pudotuspelistä. Ja kun hahmot eivät tunne toisiaan, tarina ei jää korostamaan kuolemien kauheutta. Tärkeintä on että juttu etenee rivakasti. Christien kirja vie kuolemisen "heti alusta" äärimmilleen. Jokainen saarella oleva kuolee, ja siitä tulee "suljetun huoneen mysteeri". Viimeisen luvun pulloposti ratkaisee tietysti uteliaiden mielet. Mutta sen lukeminen voi romuttaa koko kirjan.
Suoraan tälläiseen ideaan on rakennettu tietenkin "Harper's Island" -sarja. Se on toki koristeltu kauhuelementein. Kuitenkin sarjaa katsoessa korostui hieman samantapainen tunne siitä että jokin ei päästä samastumaan mihinkään mitä sarjassa tapahtuu. Siinä on toki ulkoisesti kaikki kohdallaan ja erikoistehosteisiin on panostettu. Ehkä sen vuoksi minulla tuli mieleeni paitsi se, miten sulhanen epäilyttävästi muistuttaa Hitchcockin "Psykon" Norman Batesia, myös se, miten koko touhu muistuttaa kovasti survivorsia ja muita Tosi -TV -formaatteja.
Niissäkin koostetaan ihmisiä eristyneeseen paikkaan ja sitten sieltä tiputetaan. Lopulta sarja loppuu, ja voittajakin päätyy muiden joukkoon rivijulkkikseksi. "And then there were none." Kuolemanteemaa on hieman korostettu alkuaikojen "Survivorsissa", jossa heimokokouksen jälkeen sammutettiin symbolinen (elämän)liekki. Samoin näissä sarjoissa korostuu "eläminen hetkessä". Katsoja ei jää pudonneita suremaan, ja pääasiana onkin odottaa seuraavaa juonenkäännettä. Pinnallisesti kiinnostus motivoidaan "kuka" -motiivilla. Eli murhamysteerissä mietitään "kuka on murhaaja." Ja pudotuspeleissä "kuka on voittaja." Mutta se selviää vasta katsomalla viimeinen jakso.
Samoin vaikka henkilöt kameran edessä melko nopeasti riisuvat aika paljon naamiostaan, jää henkilökohtainen kokemus rakentamatta. Koska koko tilanne on korostetun pelimäinen. Pysyvyyttä ei edes kannata rakentaa, koska juonenkäänteillä ja lisäkikoilla tuloksen ennustaminen tehdään mahdollisimman vaikeaksi. Murhamysteerissä pitää olla epäilyttäviä henkilöitä yli tarpeen. (Ja lopulta se toisiksi vähiten epäilyttävä on syyllinen.) Ja Big Brotherissa tulee yllättävä arvonta jossa slummit ja paratiisit vaihtavat paikkoja. Pakkaa sekoitetaan.
Koska tavoitteena ei ole arvata "kuka". Se selviää vasta viimeisellä sivulla. Tosin Realityyn en ole kovin innostunut. Koska niistä ei voi lukea viimeisiä sivuja ensin. Sillä niin minä aina kaikki dekkaritkin luen. "Columboa" katson tietysti mielelläni, koska siinä tämä "kurkkiminen" on tehty valmiiksi. Kurkinnan jälkeen koko "kuka" -kysymys romahtaa, ja on kevyempää tarttua siihen juonenkäänteilyyn. Juonet on yleensä rakennettu niin että riittävä tieto, tai oikeastaan useammin evidenssi jonka avulla voidaan poistaa irrelevantti mutta epäilyttävä häiriöaines, on käsillä vasta aivan loppusuoralla, joten "kuka" -kysymyksen miettiminen ennen tätä tilannetta tuntuu hieman keinotekoiselta. Murhiahan sitä ollaan katselemassa. Tai Tosi -TV:n kohdalla ihmisten putoamista.
Kirjoittaja ei ole kuitenkaan kurkkinut "Harper's Islandia" piraattina, eikä siksi tiedä kuka sarjassa on murhaaja. Hitchcockia kunnioittaen hän arvaa että murhaaja on sulhanen. Mutta vain Tyylisyistä. Luultavasti lopulta saarella on vain Abby Mills ja yksi mies, joka on joko sulhanen tai se kalastaja. Ja tietenkin murhaaja, joka ei voi ratketa vaikkapa toisiksi viimeisessä jaksossa. Muut tietenkin kuolevat.
tiistai 6. lokakuuta 2009
Bändi ilman musiikkia.
"Syytön vastoin tahtoaan. / Aseena hiipuu työni vaalea. / Hän katsoo perään, hymyilee: / Rummutukseen herään. / Kerään sanat maasta. / Lausumatta ei jää "erään". / Millaista on kirjoittaa kun kaikki on sanottu. / Millaista on nukahtaa kun ilman peittoakin on liian kuuma."
(Absoluuttinen nollapiste, "Valtani viimeinen päivä.")
Koska minussa on aina ollut vähän flâneurin vikaa, joudun joskus hieman hankaliin tilanteisiin. Tällä kertaa aiheeksi voisi nostaa musiikin ja bänditoiminnan.
Olen musiikkiopistoaikoihin liittyen ja muutenkin soitellut ihmisten kanssa myös yhdessä. On ollut bändiä, jolla on itsetehtyjä huonoja biisejä pari kappaletta, innostusta mutta ei muuta toimintaa eikä kunnianhimoa. ("En tahdo olla vihannes, tahdon olla passionhedelmä.") Sitten on ollut niitä järjestettyjä, joissa on musiikkiopiston tai muun tahon järjestämät keikat, ja joissa soitetaan jostain syystä aina covereita. Sitten oli se bändi, joka ei koskaan lähtenyt käyntiin. Basisti muutti rovaniemelle ja ties mitä muuta vastaavaa. Kakkoskitaristista tuli merimies. Minä en koskaan hommannut sitä banjoa joka piti.
Sitten on se kauhein malli bändejä. Tämä on valitettavasti se tuorein.
Sellainen minulle tuli vastaan nyt. Voisin aloittaa sen sanoilla "kohtasin kerran tiellä mustalaisen". Mutta mies ei ollut mustalainen. Paitsi ehkä elämäntapasellainen. Hän tuli spontaanisti kyselemään ("lausumaan mulle tuo") soittotaidostani. Kerroin. Tässä vaiheessa hän tietenkin usuttaa kaljalle ja jopa tarjoaa. Hänen tarkoituksenaan olisi kasata bändi. Pääsisi soittelemaan. Ongelmana tässä kaikessa on se, että hänellä ei ollut vielä kappaleita. Tai oli "muutama juttu kehittymässä". Jutun edetessä olikin selvää, että jotenkin minun tehtävänäni olisi rekrytoida lisää väkeä soittamaan. Oletus soittotaidosta sisälsi oletukset laajasta seuraelämästä ja kontakteista. No, joku voi ehkä olla sellainen. Minä en. Tämä häslinki on tietenkin tavallista. Katastrofin merkkejä on ilmassa, kun henkilö alkaa korostamaan sitä miten hän haluaa olla solisti, ykköskitaraa voi ehkä soittaa. Roolitus on tietenkin tärkeä osa, mutta yleisesti ottaen "tämä malli ihmisiä" ei soita treenatakseen tai soittaakseen, vaan ollakseen keulakuva. Homma tuli selväksi, kun hän alkoi puhumaan demonauhan tekemisestä. Hän ryhtyi tekemään tälle pikaista aikataulua ja selitti siitä. Ennen kuin ensimmäistäkään kappaletta on kasassa. Ennen kuin bändiä on kasassa. Ennen ainuitakaan treenejä.
Kappaleita ei lisäksi kyselyistä huolimatta syntynyt kasaan. Tai siis jotain oli koko ajan pian tulossa paperille.
Musiikista puhumisen ja kehittelyn korvasi se, että puhuttiin siitä demosta ja siitä kuinka pian tehdään miljoonia. Kyllästyin tähän touhuun. Ymmärrän toki innon joka bänditoimintaan voi liittyä. Mutta en ymmärrä "intoa tuotteeseen jota ei ole olemassakaan". Liian vähän teologia sellaiseen.
Onneksi tietä riittää. Tein asian tietysti kohteliaasti, eli ilmoitin että sitten kun on kaksi biisiä kasassa, niin soittaa. Tiedän että tätä päivää ei koita. Demonauhasta intoilu vie sen ajan jonka kappaleiden tekoon tarvittaisiin. (Minähän en osaa säveltää, joten tämä taito minun on ulkoistettava.)
Tällä tarinalla on opetus. Voit arvata sen ylempää. On tietty persoonallisuustyyppi, jolla on innostusta ja kunnianhimoa mutta ei musiikkia. Ne bändit ovat niitä bändejä joissa ei ole edes mukavaa olla. Kunnianhimottomissa bändeissä rämpyttely sen sijaan on yleensä jopa paineita päästävää ja rentouttavaa touhua.
(Absoluuttinen nollapiste, "Valtani viimeinen päivä.")
Koska minussa on aina ollut vähän flâneurin vikaa, joudun joskus hieman hankaliin tilanteisiin. Tällä kertaa aiheeksi voisi nostaa musiikin ja bänditoiminnan.
Olen musiikkiopistoaikoihin liittyen ja muutenkin soitellut ihmisten kanssa myös yhdessä. On ollut bändiä, jolla on itsetehtyjä huonoja biisejä pari kappaletta, innostusta mutta ei muuta toimintaa eikä kunnianhimoa. ("En tahdo olla vihannes, tahdon olla passionhedelmä.") Sitten on ollut niitä järjestettyjä, joissa on musiikkiopiston tai muun tahon järjestämät keikat, ja joissa soitetaan jostain syystä aina covereita. Sitten oli se bändi, joka ei koskaan lähtenyt käyntiin. Basisti muutti rovaniemelle ja ties mitä muuta vastaavaa. Kakkoskitaristista tuli merimies. Minä en koskaan hommannut sitä banjoa joka piti.
Sitten on se kauhein malli bändejä. Tämä on valitettavasti se tuorein.
Sellainen minulle tuli vastaan nyt. Voisin aloittaa sen sanoilla "kohtasin kerran tiellä mustalaisen". Mutta mies ei ollut mustalainen. Paitsi ehkä elämäntapasellainen. Hän tuli spontaanisti kyselemään ("lausumaan mulle tuo") soittotaidostani. Kerroin. Tässä vaiheessa hän tietenkin usuttaa kaljalle ja jopa tarjoaa. Hänen tarkoituksenaan olisi kasata bändi. Pääsisi soittelemaan. Ongelmana tässä kaikessa on se, että hänellä ei ollut vielä kappaleita. Tai oli "muutama juttu kehittymässä". Jutun edetessä olikin selvää, että jotenkin minun tehtävänäni olisi rekrytoida lisää väkeä soittamaan. Oletus soittotaidosta sisälsi oletukset laajasta seuraelämästä ja kontakteista. No, joku voi ehkä olla sellainen. Minä en. Tämä häslinki on tietenkin tavallista. Katastrofin merkkejä on ilmassa, kun henkilö alkaa korostamaan sitä miten hän haluaa olla solisti, ykköskitaraa voi ehkä soittaa. Roolitus on tietenkin tärkeä osa, mutta yleisesti ottaen "tämä malli ihmisiä" ei soita treenatakseen tai soittaakseen, vaan ollakseen keulakuva. Homma tuli selväksi, kun hän alkoi puhumaan demonauhan tekemisestä. Hän ryhtyi tekemään tälle pikaista aikataulua ja selitti siitä. Ennen kuin ensimmäistäkään kappaletta on kasassa. Ennen kuin bändiä on kasassa. Ennen ainuitakaan treenejä.
Kappaleita ei lisäksi kyselyistä huolimatta syntynyt kasaan. Tai siis jotain oli koko ajan pian tulossa paperille.
Musiikista puhumisen ja kehittelyn korvasi se, että puhuttiin siitä demosta ja siitä kuinka pian tehdään miljoonia. Kyllästyin tähän touhuun. Ymmärrän toki innon joka bänditoimintaan voi liittyä. Mutta en ymmärrä "intoa tuotteeseen jota ei ole olemassakaan". Liian vähän teologia sellaiseen.
Onneksi tietä riittää. Tein asian tietysti kohteliaasti, eli ilmoitin että sitten kun on kaksi biisiä kasassa, niin soittaa. Tiedän että tätä päivää ei koita. Demonauhasta intoilu vie sen ajan jonka kappaleiden tekoon tarvittaisiin. (Minähän en osaa säveltää, joten tämä taito minun on ulkoistettava.)
Tällä tarinalla on opetus. Voit arvata sen ylempää. On tietty persoonallisuustyyppi, jolla on innostusta ja kunnianhimoa mutta ei musiikkia. Ne bändit ovat niitä bändejä joissa ei ole edes mukavaa olla. Kunnianhimottomissa bändeissä rämpyttely sen sijaan on yleensä jopa paineita päästävää ja rentouttavaa touhua.
500 metrinen Jeesus, Bussimatka Helvettiin ja Jumalan tietäminen.
Tieteellä tai logiikalla ei ole mitään sanottavaa yliluonnollisesta. Sen sijaan tieteellä voi olla valtavasti sanottavaa ihmeparannuksista, Torinon käärinliinan parantavista kyvyistä, ja monista muista vastaavista ilmiöistä. Näitä vain väitetään usein yliluonnollisiksi. Lähinnä sen takia että niiden kannattajien ei tarvitsisi olla vastuussa väitteistään. Koska tieteellä ja logiikalla ei ole mitään sanottavaa yliluonnollisesta. Mutkikkaaksi asian tekee se, että paranormaalista voidaan. Ja itse asiassa jos paranormaali tunnistetaan, siitä tulee tiedettä ja se tavallaan muuttaa koko paranormaalin luonteen. Kummitus joka voidaan havaita muuttuu tieteelliseksi.
Jos jostain löytyisi 500 metrinen Jeesus?
Uskovaiset saattaisivat tietenkin ylistää suoralta kädeltä ja pitää tätä todisteena jälleensyntymästä. He kuitenkin tekevät melko ylimalkaisia yleistyksiä. Esimerkiksi jos minä näkisin tälläisen Jeesuksen, ensimmäisenä alkaisin miettimään peilejä ja heijastuksia. Ihan vain sen takia että David Copperfieldin dokumentoitu taikatemppu, jossa hän kadotti vapaudenpatsaan ei vakuuttanut että kyseessä ei olisi yliluonnollisuuteen rakentuva taikatemppu. Pikemminkin se näytti mihin taikurit pystyvät ilman taikakykyjä. Jos saisimme kohteesta DNA:ta voisimme saada siitä tietoa, esimerkiksi onko se ihmisen DNA:ta, vai mitä. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita muuta kuin että meidän edessämme on 500 -metrinen Jeesus. Nämä testit eivät todistaisi kolmiyhteisyyttä tai pelastusta. Kohde voi olla vaikka vain iso avaruusolento. Tai muuten jättimäinen.
Tämän voi verrata tarinoihin Jeteihin. Jos väitän että Himalajalla elää Jetejä, joilla on avaruusolentojen teknologiaa käytössään, ja tämä on suosittu näkemys, ei Jetien löytäminen, niin ihmeellistä ja ennalta -arvaamatonta kuin se onkin, todistaisi että myös avaruusolennot ja teknologia on totta. Nekin pitäisi löytää. Ja ne voidaan löytää, teknologiahan on tässä jotain jota voidaan jättää jonnekin ja jota voidaan omistaa ja käyttää. Yhteyden olettaminen, vaikka sitten suosittuun näkemykseenkin perustuva, ei välttämättä ole ainut vaihtoehto. Siksi "ei minkäänlaista Jeesusta" ja "parantaja ja pelastaja sekä ikuisen elämän antava Jeesus" eivät ole ainoat vaihtoehdot, eikä niitä saisi sellaisena ottaa.
Kuulostaa kovalta? Mahdollisesti, mutta yritän selittää miksi näin on. Mitä vaadittaisiin että ilmiöstä tulisi sellainen että se olisi tieteellisesti hyväksytty?
Se vaatisi jotain järjestelyjä, jotka eräällä tavalla luonnollistaisivat sen. Sen tulisi vastata propositionaalisiin kysymyksiin kokeiden kautta. Tässä on monenlaisia vaihtoehtoja, jotka suhtautuvat tähän ehtoon eri tavoin. Jotkut asiat eivät ole tiedettävissä, toisia väitetään sellaisiksi vaikka ne eivät ole sitä. Ja sitten on tietoa.
1: Yliluonnollinen olisi tässä kohden samaa kuin transsendenttius. Yliluonnollinen ei vaikuta minkään säännön mukaisesti, jolloin sitä ei voi havaittavasti tiivistää luonnontieteellisen havainnoinnin piiriin. Tällöin se ei perustu määritelmällisesti havaintoihin, se ei siis vaikuta maailmaan niin että se voitaisiin havaita. Tiede ei tietenkään voi käsitellä sitä. Koska silloinhan se tarjoaisi logiikan ja empirian käyttöön propositionaalista tietoa. Tällaisen väittäminen tieteelliseksi olisi sisäisesti ristiriitaista. Tällaisen konseptin järkevyys ei perustuisi siihen mihin filosofia, logiikka, tiede tai edes kieli voisi käsitellä.
2: Paranormaali taas olisi hyvinkin todistettavissa tieteelle. Jos esimerkiksi väitetään Torinon käärinliinan tai Papin parantavan, tälle voidaan asettaa aivan samanlainen testi kuin aspiriinille. Aspiriinin, tai Torinon käärinliinan, ei tarvitse parantaa kaikkia, mutta kaksoissokkokokeessa havaittavissa oleva ero on saatava esiin. Jos koejärjestelyt eivät tuota tulosta, ei koejärjestelyn moittiminen riitä vaan pitäisi rakentaa toinen koe, jossa tämä on otettu huomioon ja sitten saada siihen se ero. Käsilläparannus on lainomainen syy-yhteysväite jossa on esitetty konkreettinen tila johon liittyy joko tietty konkreettinen esine tai persoona, ja konkreettinen seuraus eli taudista paraneminen. Samoin, jos väittää että jossain paikassa kummittelee, tulisi tähän liittyvät ilmiöt ensin osoittaa olemassaolevaksi, ja sen jälkeen liittää kokeellisesti siihen aiheuttajaan joka ilmiölle oletetaan. Koska kummitukset tarinoissa esimerkiksi heittelevät esineitä, on se liitoksissa konkreettiseen maailmaan. Jolloin kummitus on joko sähköelektroninen tai muu vastaava voima, joka voidaan havaita. Tai sitten se toimii aineellisen universumin ulkopuolelta, jolloin sen tulee pakosti rikkoa aineen ja energian säilymislakia.
___2.1: Itse asiassa monet asiat ovat tätä kautta paranormaaleja. Esimerkiksi uskovien pelastus ei kautta ole yliluonnollinen vaan paranormaali väite. Nehän perustuvat propositionaalisiin väitteisiin siitä että Taivas ja Helvetti ovat olemassa, ja että on lainomainen yhteys tapahtuvan asiantilan ja lopputilan välillä. Jos me pääsemme tarkastelumatkalle Helvettiin, vaikka erikoisella bussilinjalla. Reissulla näkisimme kuika Saatana törkkää Darwinia tulisella hiilihangolla, ja saisimme tästä konkreettista aineistoa, se olisi hyvin konkreettinen todiste. Todistaminen paikan suhteen on samantapainen suhde kuin Tampereen todistaminen. Joskin se voi Helvetin kohdalla olla vaikeampaa. Mutta se on kuitenkin propositionaalinen väite. Koska väite ei pohjimmiltaan ole yliluonnollinen, vaan se on pikemminkin yliluonnollistettu : Sen väitetään sijaitsevan jossain joka on tietämisen verhon takana. (Vaikka olisikin muuten propositionaalista väitetietoa maailmasta.) Tämä on tietenkin suoja, joka niille on määritelty sen jälkeen kun niille ei vuosituhansien mietintöjen jälkeen ole saatu konkreettisia empiirisiä todisteita. Tätä selitystä esitetään kuin se olisi todistettua, vaikka se on vain todisteettomuuden selittämistä.
Itse asiassa on selvää, että melko harva kannattaa yliluonnollista Jumalaa, ja uskonto on melko harvoin yliluonnollista sisältävää. Se on useammin paranormaalia sorttia.
Yksi tapa pitää Jumala yliluonnollisena on esittää että Jumala ilmenee paranormaalisti, mutta on itse yliluonnollinen. Ongelmia tulee tietysti siitä, että jos Jumala toimii systemaattisesti, siitä näkyy luonnonlain kaltainen syy-yhteys. Kuten käsilläparantamisen yhteydessä. Tämä ei kuitenkaan välttämättä suoraan viittaa yliluonnolliseen. Esimerkiksi jos joku uskonnollisesti uskoo että omenia pitää tökätä rautanaulalla, ja alueella on vähän anemiaa, on uskonnollisen suoritteen ja taudin vähenemisen välillä syy -yhteys, mutta syynä on se, että naulasta jää rautaa omenaan. Selitys paranemiselle on tämä rauta, eikä se että Kristuksen ristinnaulat rikkovat symbolisesti perisynnin omenan, ja tämä maagisesti pitää terveenä kaikki jotka näitä omenia purevat, näin nauttien omeniin tartutetun armon. Kun luonnosta löydetään syy -yhteys, sääntö, tai muu ilmiö, sen "kaavoittaminen" on itsessään tapahtumien selitys. Se rakentaa induktion jonka varaan useasta yksittäishavainnosta tiivistetään yksi ilmiö. (Jolloin Torinon käärinliinan parannusvoima selittyy liinan parantavalla voimalla, jolloin Jumala liitetään siihen vain ad hoc.) Tätä kautta käsilläparantamiseenkin yhdistetty havainto ei välttämättä todista sitä mitä se intuitiivisesti tekisi. Jumalan yhteys havaittuun ilmiöön jäisi peittoon. Kun löydettäisiin sääntö, ei voitaisi suoraan erottaa yliluonnollista sääntöä maallisista säännöistä. Tätä voi verrata siihen että jos meillä on teoria Zeuksesta salaman synnyttäjänä, voidaan helposti pilvien sähkövarauksia tutkien löytää ilmiöitä. Zeun kannattaja voisi vain liittää tämän lain näkemykseensä ad hoc ja sanoa että tutkimus on nyt löytänyt keinon, jolla Zeus hoitaa hommansa. Tämä ei kuitenkaan tunnu uskottavalta todisteelta (paitsi silloin kun puhutaan "siitä omasta Jumalasta". Mikä kertoo enemmän ihmisen psykologiasta kuin maailmankaikkeuden luonteesta.)
1: Perinteisesti tätä on väistetty määrittelemällä yliluonnollinen sellaiseksi joka ei seuraa lainomaisuuden ja sattuman sääntöjä. Se olisi silloin "omanlaistaan", jotain joka eroaa muusta. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä että Jumala olisi täysin mielivaltainen, sellainen jota ei mikään sääntö voisi selittää, ja on kyseenalaista miten tällainen ilmiö olemassaollessaankin voitaisiin havaita, sehän ei aikaansaisi mitään yhteyksiä tapahtumien välille. Lisäksi testaus tällaisen ilmiön ja Jumalan välille jäisi testaamatta.
Tietenkin edellä mainittujen lisäksi on se "luultavasti suosituin vaihtoehto". Eli Jumalasta puhuttasessa kieli on aina kuvainnollista. Silloin väitteet käsilläparantamisesta eivät olisikaan konkreettisia tapahtuneita asioita vaan jotain muuta. Tätä kautta joku voisi sanoa vain että käsilläparannuksesta tulee uskoville kiva mieli, ja tämä tarkoittaa taudin paranemista, syöpä ei lähde mihinkään mutta sen kanssa opitaan elämään. Silloin se ei enää ole sairaus, vaan ruumiintila. Tämä on tietysti aika erikoinen tapa lähestyä asiaa. Silloin se sisältää tarinoita: Kuvainnollisuus tarkoittaa että kyseessä on erilainen tieto. Minäkin voin kertoa tarinoita 500 metrin Jeesuksesta ja liittää tähän vaikka jotain opettavaista. Sitä voidaan tulkita eri tavoin. Konkreettisuus kuitenkin katoaa ja kuvainnollisuus tarkoittaa samalla sitä että jutusta tulee tarinankerrontaa ja tarinantulkintaa. Tältä kohdalta "Satuja Lapsille" sekä "Raamattu" sisältävät olemassaoloon viitaten yhtä hyvän lähtökohdan. Osa kutsuu tätäkin tiedoksi. Minä pidän sitä enemmänkin tulkinnaksi. Koska se ei käsittele niinkään sitä mitä on (is) vaan mitä pitäisi olla (ought), eikä tee tätäkään kovin yksiselitteisesti. Tarinantulkinnassa kun on tunnetusti aina monia erilaisia tapoja.
Näyttääkin siltä, että ihmiset jotka kertovat minulle että Helvetti on todellinen, pitää pyytää kiertoajelua. Moni onneksi uskoo minun sellaiselle pääsevänkin. Tosin mistään kiertoajelusta ei ole heidän mukaansa ollenkaan kysymys.
Jos jostain löytyisi 500 metrinen Jeesus?
Uskovaiset saattaisivat tietenkin ylistää suoralta kädeltä ja pitää tätä todisteena jälleensyntymästä. He kuitenkin tekevät melko ylimalkaisia yleistyksiä. Esimerkiksi jos minä näkisin tälläisen Jeesuksen, ensimmäisenä alkaisin miettimään peilejä ja heijastuksia. Ihan vain sen takia että David Copperfieldin dokumentoitu taikatemppu, jossa hän kadotti vapaudenpatsaan ei vakuuttanut että kyseessä ei olisi yliluonnollisuuteen rakentuva taikatemppu. Pikemminkin se näytti mihin taikurit pystyvät ilman taikakykyjä. Jos saisimme kohteesta DNA:ta voisimme saada siitä tietoa, esimerkiksi onko se ihmisen DNA:ta, vai mitä. Tämä ei kuitenkaan välttämättä tarkoita muuta kuin että meidän edessämme on 500 -metrinen Jeesus. Nämä testit eivät todistaisi kolmiyhteisyyttä tai pelastusta. Kohde voi olla vaikka vain iso avaruusolento. Tai muuten jättimäinen.
Tämän voi verrata tarinoihin Jeteihin. Jos väitän että Himalajalla elää Jetejä, joilla on avaruusolentojen teknologiaa käytössään, ja tämä on suosittu näkemys, ei Jetien löytäminen, niin ihmeellistä ja ennalta -arvaamatonta kuin se onkin, todistaisi että myös avaruusolennot ja teknologia on totta. Nekin pitäisi löytää. Ja ne voidaan löytää, teknologiahan on tässä jotain jota voidaan jättää jonnekin ja jota voidaan omistaa ja käyttää. Yhteyden olettaminen, vaikka sitten suosittuun näkemykseenkin perustuva, ei välttämättä ole ainut vaihtoehto. Siksi "ei minkäänlaista Jeesusta" ja "parantaja ja pelastaja sekä ikuisen elämän antava Jeesus" eivät ole ainoat vaihtoehdot, eikä niitä saisi sellaisena ottaa.
Kuulostaa kovalta? Mahdollisesti, mutta yritän selittää miksi näin on. Mitä vaadittaisiin että ilmiöstä tulisi sellainen että se olisi tieteellisesti hyväksytty?
Se vaatisi jotain järjestelyjä, jotka eräällä tavalla luonnollistaisivat sen. Sen tulisi vastata propositionaalisiin kysymyksiin kokeiden kautta. Tässä on monenlaisia vaihtoehtoja, jotka suhtautuvat tähän ehtoon eri tavoin. Jotkut asiat eivät ole tiedettävissä, toisia väitetään sellaisiksi vaikka ne eivät ole sitä. Ja sitten on tietoa.
1: Yliluonnollinen olisi tässä kohden samaa kuin transsendenttius. Yliluonnollinen ei vaikuta minkään säännön mukaisesti, jolloin sitä ei voi havaittavasti tiivistää luonnontieteellisen havainnoinnin piiriin. Tällöin se ei perustu määritelmällisesti havaintoihin, se ei siis vaikuta maailmaan niin että se voitaisiin havaita. Tiede ei tietenkään voi käsitellä sitä. Koska silloinhan se tarjoaisi logiikan ja empirian käyttöön propositionaalista tietoa. Tällaisen väittäminen tieteelliseksi olisi sisäisesti ristiriitaista. Tällaisen konseptin järkevyys ei perustuisi siihen mihin filosofia, logiikka, tiede tai edes kieli voisi käsitellä.
2: Paranormaali taas olisi hyvinkin todistettavissa tieteelle. Jos esimerkiksi väitetään Torinon käärinliinan tai Papin parantavan, tälle voidaan asettaa aivan samanlainen testi kuin aspiriinille. Aspiriinin, tai Torinon käärinliinan, ei tarvitse parantaa kaikkia, mutta kaksoissokkokokeessa havaittavissa oleva ero on saatava esiin. Jos koejärjestelyt eivät tuota tulosta, ei koejärjestelyn moittiminen riitä vaan pitäisi rakentaa toinen koe, jossa tämä on otettu huomioon ja sitten saada siihen se ero. Käsilläparannus on lainomainen syy-yhteysväite jossa on esitetty konkreettinen tila johon liittyy joko tietty konkreettinen esine tai persoona, ja konkreettinen seuraus eli taudista paraneminen. Samoin, jos väittää että jossain paikassa kummittelee, tulisi tähän liittyvät ilmiöt ensin osoittaa olemassaolevaksi, ja sen jälkeen liittää kokeellisesti siihen aiheuttajaan joka ilmiölle oletetaan. Koska kummitukset tarinoissa esimerkiksi heittelevät esineitä, on se liitoksissa konkreettiseen maailmaan. Jolloin kummitus on joko sähköelektroninen tai muu vastaava voima, joka voidaan havaita. Tai sitten se toimii aineellisen universumin ulkopuolelta, jolloin sen tulee pakosti rikkoa aineen ja energian säilymislakia.
___2.1: Itse asiassa monet asiat ovat tätä kautta paranormaaleja. Esimerkiksi uskovien pelastus ei kautta ole yliluonnollinen vaan paranormaali väite. Nehän perustuvat propositionaalisiin väitteisiin siitä että Taivas ja Helvetti ovat olemassa, ja että on lainomainen yhteys tapahtuvan asiantilan ja lopputilan välillä. Jos me pääsemme tarkastelumatkalle Helvettiin, vaikka erikoisella bussilinjalla. Reissulla näkisimme kuika Saatana törkkää Darwinia tulisella hiilihangolla, ja saisimme tästä konkreettista aineistoa, se olisi hyvin konkreettinen todiste. Todistaminen paikan suhteen on samantapainen suhde kuin Tampereen todistaminen. Joskin se voi Helvetin kohdalla olla vaikeampaa. Mutta se on kuitenkin propositionaalinen väite. Koska väite ei pohjimmiltaan ole yliluonnollinen, vaan se on pikemminkin yliluonnollistettu : Sen väitetään sijaitsevan jossain joka on tietämisen verhon takana. (Vaikka olisikin muuten propositionaalista väitetietoa maailmasta.) Tämä on tietenkin suoja, joka niille on määritelty sen jälkeen kun niille ei vuosituhansien mietintöjen jälkeen ole saatu konkreettisia empiirisiä todisteita. Tätä selitystä esitetään kuin se olisi todistettua, vaikka se on vain todisteettomuuden selittämistä.
Itse asiassa on selvää, että melko harva kannattaa yliluonnollista Jumalaa, ja uskonto on melko harvoin yliluonnollista sisältävää. Se on useammin paranormaalia sorttia.
Yksi tapa pitää Jumala yliluonnollisena on esittää että Jumala ilmenee paranormaalisti, mutta on itse yliluonnollinen. Ongelmia tulee tietysti siitä, että jos Jumala toimii systemaattisesti, siitä näkyy luonnonlain kaltainen syy-yhteys. Kuten käsilläparantamisen yhteydessä. Tämä ei kuitenkaan välttämättä suoraan viittaa yliluonnolliseen. Esimerkiksi jos joku uskonnollisesti uskoo että omenia pitää tökätä rautanaulalla, ja alueella on vähän anemiaa, on uskonnollisen suoritteen ja taudin vähenemisen välillä syy -yhteys, mutta syynä on se, että naulasta jää rautaa omenaan. Selitys paranemiselle on tämä rauta, eikä se että Kristuksen ristinnaulat rikkovat symbolisesti perisynnin omenan, ja tämä maagisesti pitää terveenä kaikki jotka näitä omenia purevat, näin nauttien omeniin tartutetun armon. Kun luonnosta löydetään syy -yhteys, sääntö, tai muu ilmiö, sen "kaavoittaminen" on itsessään tapahtumien selitys. Se rakentaa induktion jonka varaan useasta yksittäishavainnosta tiivistetään yksi ilmiö. (Jolloin Torinon käärinliinan parannusvoima selittyy liinan parantavalla voimalla, jolloin Jumala liitetään siihen vain ad hoc.) Tätä kautta käsilläparantamiseenkin yhdistetty havainto ei välttämättä todista sitä mitä se intuitiivisesti tekisi. Jumalan yhteys havaittuun ilmiöön jäisi peittoon. Kun löydettäisiin sääntö, ei voitaisi suoraan erottaa yliluonnollista sääntöä maallisista säännöistä. Tätä voi verrata siihen että jos meillä on teoria Zeuksesta salaman synnyttäjänä, voidaan helposti pilvien sähkövarauksia tutkien löytää ilmiöitä. Zeun kannattaja voisi vain liittää tämän lain näkemykseensä ad hoc ja sanoa että tutkimus on nyt löytänyt keinon, jolla Zeus hoitaa hommansa. Tämä ei kuitenkaan tunnu uskottavalta todisteelta (paitsi silloin kun puhutaan "siitä omasta Jumalasta". Mikä kertoo enemmän ihmisen psykologiasta kuin maailmankaikkeuden luonteesta.)
1: Perinteisesti tätä on väistetty määrittelemällä yliluonnollinen sellaiseksi joka ei seuraa lainomaisuuden ja sattuman sääntöjä. Se olisi silloin "omanlaistaan", jotain joka eroaa muusta. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä että Jumala olisi täysin mielivaltainen, sellainen jota ei mikään sääntö voisi selittää, ja on kyseenalaista miten tällainen ilmiö olemassaollessaankin voitaisiin havaita, sehän ei aikaansaisi mitään yhteyksiä tapahtumien välille. Lisäksi testaus tällaisen ilmiön ja Jumalan välille jäisi testaamatta.
Tietenkin edellä mainittujen lisäksi on se "luultavasti suosituin vaihtoehto". Eli Jumalasta puhuttasessa kieli on aina kuvainnollista. Silloin väitteet käsilläparantamisesta eivät olisikaan konkreettisia tapahtuneita asioita vaan jotain muuta. Tätä kautta joku voisi sanoa vain että käsilläparannuksesta tulee uskoville kiva mieli, ja tämä tarkoittaa taudin paranemista, syöpä ei lähde mihinkään mutta sen kanssa opitaan elämään. Silloin se ei enää ole sairaus, vaan ruumiintila. Tämä on tietysti aika erikoinen tapa lähestyä asiaa. Silloin se sisältää tarinoita: Kuvainnollisuus tarkoittaa että kyseessä on erilainen tieto. Minäkin voin kertoa tarinoita 500 metrin Jeesuksesta ja liittää tähän vaikka jotain opettavaista. Sitä voidaan tulkita eri tavoin. Konkreettisuus kuitenkin katoaa ja kuvainnollisuus tarkoittaa samalla sitä että jutusta tulee tarinankerrontaa ja tarinantulkintaa. Tältä kohdalta "Satuja Lapsille" sekä "Raamattu" sisältävät olemassaoloon viitaten yhtä hyvän lähtökohdan. Osa kutsuu tätäkin tiedoksi. Minä pidän sitä enemmänkin tulkinnaksi. Koska se ei käsittele niinkään sitä mitä on (is) vaan mitä pitäisi olla (ought), eikä tee tätäkään kovin yksiselitteisesti. Tarinantulkinnassa kun on tunnetusti aina monia erilaisia tapoja.
Näyttääkin siltä, että ihmiset jotka kertovat minulle että Helvetti on todellinen, pitää pyytää kiertoajelua. Moni onneksi uskoo minun sellaiselle pääsevänkin. Tosin mistään kiertoajelusta ei ole heidän mukaansa ollenkaan kysymys.
maanantai 5. lokakuuta 2009
Kaikista homoin urheilulaji.
"Real Fighter" on MMA (Mixed Martial Arts) -lehti. Luin sattumalta numeron 25/2009, normaalisti en seuraa alaa, enkä lue kovin ahkerasti itsepuolustuslehtiä muutenkaan. Siinä oli nostettu esiin tällä hetkellä paljon ääntä saanut MMA:n suhde homoseksuaalisuuteen. "Out magazine" oli tuominnut sen leimalla "the gayest sport in America". Syykin on melko selvä. Hyväkuntoiset ja paidattomat nuoret miehet pyöriskelevät kehässä.
"Real Fighter" itse asiassa vertasikin sitä pankrationiin, kreikkalaisten "painiin", jossa sallittiin hyvin monenlaiset tekniikat ja taistelutavat, ja joka myös oli hyvin aggressiivinen. Sen jäsenet painivat alasti. Ja itse asiassa painijoilla oli tapana sitoa esinahkansa ennen kamppailua. (Ilmeisesti hiekka esinahassa ei ole mukava asia.) Pankrationissakin on selvästi sävyjä joista homoseksuaalitkin voisivat pitää. Jopa saada siitä seksuaalisia kicksejä.
Minusta jo asiasta kirjoittaminen on hyvä asia. Sillä MMA edustaa "aggressiivista linjaa" kamppailu -urheilun tiimoilta. Tähän taas on yleisesti liitetty nimen omaan heteroseksuaaliseen miehisyyteen. Homojen on perinteisesti ajateltu olevan kukkasista ja vaatteista ja muodista kiinnostuneilta, miltei naisilta. Kun homoseksuaalisuus liitetään näin poikkeukselliseen yhteyteen, saa homoseksuaalisuus uusia kulmia, ja samalla heteroseksuaalien suhtautuminen heteroseksuaaliseen miehisyyteen on pakko ottaa keskusteluun. (Homotkin ovat miehiä, joten "miehisyydestä" sinällään ei voida puhua, ellei sitä katsota vain heteronormatiivisuuden kautta.)
Lehdessä keskustelua aiheen piirissä pidettiin lähinnä tarkoitushakuisena yrityksenä tuottaa sille vaikeuksia. MMA:ta on yleisesti katsottu alaspäin sekä itsepuolustuksen että urheilun piireissä. Syy ei ole niinkään se, että homoseksuaalisuus olisi paha asia, vaan se että Amerikkalaisten suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on tietynlainen. Ja tämäntakia yhteys homoseksuaalisuuteen vaikuttaa suosioon. (Ja tätä kautta myös kassavirtaan, mikä lienee MMA:n puolella tärkein "vaiettu motiivi".)
Esiin on noussut myös tuplastandardeja. MMA -ammattilaisissa naisille ollaan oltu suopeampia. Heidän lesbouteensa on suhtauduttu positiivisesti. Sen sijaan miesten homoseksuaalisuus on ollut jotain jota on ikään kuin hävetty ja haluttu vaientaa. Lesbot saavat julkisuudessa enemmän arvostusta kuin pilkkaa. Miesten kohdalla tilanne on päinvastainen.
Tietenkin pieni marginaalinen osa on lähtenyt puolustamaan kiivaasti lajin heteroseksuaalisuutta. Heille MMA:taistelijat ovat sotureita, jotka ovat testosteronisupermiehiä, jotka saavat paremmin naisia kuin muut, ja siihen liittyviä asioita. Heitä pelottaa ajatus siitä että ringin sisäpuolella ja ulkopuolella on homoseksuaalisuutta. Heistä laji on heteroseksuaalinen aggressionesitys, ja ajatus siitä että "horny homosexual" olisi katsomassa, tuo tietysti ikäviä mielikuvia. Osa on tietysti vain avoimesti homoja vastustavia, mutta jotka eivät kiellä että MMA:ta harjoittaa ja seuraa homoseksuaaleja. Eli näitä "I don't like gays" -tyyppejäkin on sekä harrastajina että seuraajina. Yleisin homoseksuaalisuutta kielteisesti kohteleva suhtautumistapa on yleisin. Se edustaa USA:n armeijasta tuttua "Don't ask, don't tell" -linjaa. Jos vaikenemisen konnotaatio olisi siinä, että asia on MMA:n kannalta irrelevantti, joten sitä käsiteltäisiin kuten vaikka uuden ostamansa kiväärin hienouksien esiintuontia harjoituksissa, se olisi OK. MMA ei ole kivääri tai seksuaalisuuskerho, joten aihe ei tätä kautta ole keskeinen. Mutta tässä on takana enemmänkin se, että koko asiaa ei tarvitse käsitellä jos sitä ei mainita. Tällöin suhtautumistavassa vaikenemisen henki on enemmänkin kiistoa. Jos asiaa ei mainita, sitä ei ole olemassa. (Näiden vaikenemisten sävyerot kyllä huomaa sosiaalisessa interaktiossa, koska ihmisellä on eleisiin ja asentoihin perustuvaa viestintää.)
Silti homojen suosiota alalla on.
Itse lajin kannattajien sisällä ongelmaa ei tietenkään ole, koska lajissa täytyy keskittyä johonkin muuhun kuin seisokin hankkimiseen. Se vaatii keskittymistä. Tätä kautta lajin harrastajilla, olivatpa he homoja tai heteroita, on pääasiassa yksi tavoite. Tekniikkansa ja taitonsa kehittyminen. (Sekä tietenkin joko nykyinen tai tuleva kassavirta.)
Yleisön kannalta tilanne muuttuu selvemmäksi: "I take two guys, I put them in a Oktagon and they can use any martial art they want. At the end of day, we're all human beings, and we like to fight. It's in our DNA. I don't care if you are black, white or what your sexual orientation is - we [all] get it."
Olen itse samaa mieltä. Harjoittelussa on kyse jostakin joka on aika kaukana seksuaalisesta toteuttamisesta. Ulkopuoliset, lajia harrastamattomat, esittävät helposti että siihen liittyy mieskuvan rakentamista ja muita vastaavia asioita. Minusta(kin) itsepuolustus on melko aseksuaalista : Treenaaminen vaatii keskittymistä, ja seksuaalisuuden miettimiset vain "vaikeuttavat toimimista". Mieskuvan sitominen voittamineen taas tekisi voittamisesta ja häviämisestä egokysymyksen - ja yllätys yllätys, se mitä itsepuolustuslajin aloittava joutuu ensimmäisenä kohtaamaan, on se, että häviäminen on tavallista. Siksi egonsa voittamiseen sitovan minäkuva heikkenisi taatusti.
Ja lisäksi mielestäni homo ja heteroseksuaalisuus käsitellään usein muutenkin liian suoraviivaisesti. Minua ei pelota toisen homoseksuaalisuus, koska on harvinaista että niitä ajatuksia edes kohdistettaisiin minuun. Heteroseksuaalikaan harvoin katsoo jokaisen naisen perään eroottiset asiat mielessään. Viriileimmätkin katselevat useita, mutta eivät kaikkia. Ainakaan jos on potentiaalisesti saamassa maistaa tämän saapasta. Sama koskee tietysti homoseksuaalejakin. En usko että edes MMA:ssa painiessa ei tulee homoseksuaaleille mitään eroottisia kliimakseja, ei vaikka kuinka vääntäisi toista solmuun väen vängällä.
Tältä kannalta tulkitsijan sanomiset kertonevatkin enemmän tulkitsijasta itsestään. Jostain syystä itsepuolustus nähdään heteronormatiivisena maskuliinisuutena, ja muut sen harrastajat olisivat väärässä asiassa. Ja sen nähdään korostavan ja tukevan näitä arvoja. Ihmettelen sitä, miten paljon tästä tulee "ulkopuolelta", ei itsepuolustuspiireistä itsestään, ja miten paljon se harrastajillakin ollessaan heijastaa ulkopuolelta opittuja arvoja ja näkemyksiä. Tähän ei kummassakaan tapauksessa ole kovin suuresti syytä tai tarvetta. Minulle itsepuolustus on aseksuaalista.
Jumalauta, treenaan kevytmielisesti joskus pienen sisareni kanssa. Ja itse asiasa pyrin treenaamaan lähes kaikkien kanssa, jotka käyvät meillä kylässä.
"Real Fighter" itse asiassa vertasikin sitä pankrationiin, kreikkalaisten "painiin", jossa sallittiin hyvin monenlaiset tekniikat ja taistelutavat, ja joka myös oli hyvin aggressiivinen. Sen jäsenet painivat alasti. Ja itse asiassa painijoilla oli tapana sitoa esinahkansa ennen kamppailua. (Ilmeisesti hiekka esinahassa ei ole mukava asia.) Pankrationissakin on selvästi sävyjä joista homoseksuaalitkin voisivat pitää. Jopa saada siitä seksuaalisia kicksejä.Minusta jo asiasta kirjoittaminen on hyvä asia. Sillä MMA edustaa "aggressiivista linjaa" kamppailu -urheilun tiimoilta. Tähän taas on yleisesti liitetty nimen omaan heteroseksuaaliseen miehisyyteen. Homojen on perinteisesti ajateltu olevan kukkasista ja vaatteista ja muodista kiinnostuneilta, miltei naisilta. Kun homoseksuaalisuus liitetään näin poikkeukselliseen yhteyteen, saa homoseksuaalisuus uusia kulmia, ja samalla heteroseksuaalien suhtautuminen heteroseksuaaliseen miehisyyteen on pakko ottaa keskusteluun. (Homotkin ovat miehiä, joten "miehisyydestä" sinällään ei voida puhua, ellei sitä katsota vain heteronormatiivisuuden kautta.)
Lehdessä keskustelua aiheen piirissä pidettiin lähinnä tarkoitushakuisena yrityksenä tuottaa sille vaikeuksia. MMA:ta on yleisesti katsottu alaspäin sekä itsepuolustuksen että urheilun piireissä. Syy ei ole niinkään se, että homoseksuaalisuus olisi paha asia, vaan se että Amerikkalaisten suhtautuminen homoseksuaalisuuteen on tietynlainen. Ja tämäntakia yhteys homoseksuaalisuuteen vaikuttaa suosioon. (Ja tätä kautta myös kassavirtaan, mikä lienee MMA:n puolella tärkein "vaiettu motiivi".)
Esiin on noussut myös tuplastandardeja. MMA -ammattilaisissa naisille ollaan oltu suopeampia. Heidän lesbouteensa on suhtauduttu positiivisesti. Sen sijaan miesten homoseksuaalisuus on ollut jotain jota on ikään kuin hävetty ja haluttu vaientaa. Lesbot saavat julkisuudessa enemmän arvostusta kuin pilkkaa. Miesten kohdalla tilanne on päinvastainen.
Tietenkin pieni marginaalinen osa on lähtenyt puolustamaan kiivaasti lajin heteroseksuaalisuutta. Heille MMA:taistelijat ovat sotureita, jotka ovat testosteronisupermiehiä, jotka saavat paremmin naisia kuin muut, ja siihen liittyviä asioita. Heitä pelottaa ajatus siitä että ringin sisäpuolella ja ulkopuolella on homoseksuaalisuutta. Heistä laji on heteroseksuaalinen aggressionesitys, ja ajatus siitä että "horny homosexual" olisi katsomassa, tuo tietysti ikäviä mielikuvia. Osa on tietysti vain avoimesti homoja vastustavia, mutta jotka eivät kiellä että MMA:ta harjoittaa ja seuraa homoseksuaaleja. Eli näitä "I don't like gays" -tyyppejäkin on sekä harrastajina että seuraajina. Yleisin homoseksuaalisuutta kielteisesti kohteleva suhtautumistapa on yleisin. Se edustaa USA:n armeijasta tuttua "Don't ask, don't tell" -linjaa. Jos vaikenemisen konnotaatio olisi siinä, että asia on MMA:n kannalta irrelevantti, joten sitä käsiteltäisiin kuten vaikka uuden ostamansa kiväärin hienouksien esiintuontia harjoituksissa, se olisi OK. MMA ei ole kivääri tai seksuaalisuuskerho, joten aihe ei tätä kautta ole keskeinen. Mutta tässä on takana enemmänkin se, että koko asiaa ei tarvitse käsitellä jos sitä ei mainita. Tällöin suhtautumistavassa vaikenemisen henki on enemmänkin kiistoa. Jos asiaa ei mainita, sitä ei ole olemassa. (Näiden vaikenemisten sävyerot kyllä huomaa sosiaalisessa interaktiossa, koska ihmisellä on eleisiin ja asentoihin perustuvaa viestintää.)
Silti homojen suosiota alalla on.
Itse lajin kannattajien sisällä ongelmaa ei tietenkään ole, koska lajissa täytyy keskittyä johonkin muuhun kuin seisokin hankkimiseen. Se vaatii keskittymistä. Tätä kautta lajin harrastajilla, olivatpa he homoja tai heteroita, on pääasiassa yksi tavoite. Tekniikkansa ja taitonsa kehittyminen. (Sekä tietenkin joko nykyinen tai tuleva kassavirta.)
Yleisön kannalta tilanne muuttuu selvemmäksi: "I take two guys, I put them in a Oktagon and they can use any martial art they want. At the end of day, we're all human beings, and we like to fight. It's in our DNA. I don't care if you are black, white or what your sexual orientation is - we [all] get it."
Olen itse samaa mieltä. Harjoittelussa on kyse jostakin joka on aika kaukana seksuaalisesta toteuttamisesta. Ulkopuoliset, lajia harrastamattomat, esittävät helposti että siihen liittyy mieskuvan rakentamista ja muita vastaavia asioita. Minusta(kin) itsepuolustus on melko aseksuaalista : Treenaaminen vaatii keskittymistä, ja seksuaalisuuden miettimiset vain "vaikeuttavat toimimista". Mieskuvan sitominen voittamineen taas tekisi voittamisesta ja häviämisestä egokysymyksen - ja yllätys yllätys, se mitä itsepuolustuslajin aloittava joutuu ensimmäisenä kohtaamaan, on se, että häviäminen on tavallista. Siksi egonsa voittamiseen sitovan minäkuva heikkenisi taatusti.
Ja lisäksi mielestäni homo ja heteroseksuaalisuus käsitellään usein muutenkin liian suoraviivaisesti. Minua ei pelota toisen homoseksuaalisuus, koska on harvinaista että niitä ajatuksia edes kohdistettaisiin minuun. Heteroseksuaalikaan harvoin katsoo jokaisen naisen perään eroottiset asiat mielessään. Viriileimmätkin katselevat useita, mutta eivät kaikkia. Ainakaan jos on potentiaalisesti saamassa maistaa tämän saapasta. Sama koskee tietysti homoseksuaalejakin. En usko että edes MMA:ssa painiessa ei tulee homoseksuaaleille mitään eroottisia kliimakseja, ei vaikka kuinka vääntäisi toista solmuun väen vängällä.
Tältä kannalta tulkitsijan sanomiset kertonevatkin enemmän tulkitsijasta itsestään. Jostain syystä itsepuolustus nähdään heteronormatiivisena maskuliinisuutena, ja muut sen harrastajat olisivat väärässä asiassa. Ja sen nähdään korostavan ja tukevan näitä arvoja. Ihmettelen sitä, miten paljon tästä tulee "ulkopuolelta", ei itsepuolustuspiireistä itsestään, ja miten paljon se harrastajillakin ollessaan heijastaa ulkopuolelta opittuja arvoja ja näkemyksiä. Tähän ei kummassakaan tapauksessa ole kovin suuresti syytä tai tarvetta. Minulle itsepuolustus on aseksuaalista.
Jumalauta, treenaan kevytmielisesti joskus pienen sisareni kanssa. Ja itse asiasa pyrin treenaamaan lähes kaikkien kanssa, jotka käyvät meillä kylässä.
Imitointia ja liioittelua.
Taiteen kutsutaan jäljittelevän totuutta. Tämä ei välttämättä tarkoita sitä että esitettäisiin asiat niin kuin ne ilmenevät, vaan pikemminkin niin, että taiteilija yhden yksittäistapauksen kautta onnistuu sanomaan jotain olennaista, joka sopii moniin. Tässä on mahdollista myös käyttää liioittelun menetelmiä. Tällöin sanoma, joka muuten ei tulisi esiin, tulee sanotuksi.Karkeasti voisi sanoa että kulttuuri, viihde, tarinat on jaettavissa kahtia:
1: On kulttuuria, joka on eskapistista. Siinä tuodaan illuusio, jossa epätavallisille ihmisille tapahtuu epätavallisia asioita. Murhat, väkivalta, ja seikkailu, joita ei muuten ole kohdattavissa, tuodaan esiin. Näissä on yleistä vahva stereotyyppisyys : Hyvä ja paha ovat selvästi esillä, jolloin voidaan esittää kannanottoja myös tosiasioihin. Hyvän ja pahan rajat tulee esitettyä. Tämä ns. populaarikulttuuri liioittelee. Eli se rakenteellisesti ottaa erikoisia tyyppejä ja erikoisia tapauksia ja pistää niitä yhteen.
2: Toinen tyyppi taas esittää tavallisia ihmisiä ja tavallisempia asioita. Niissä on "vähemmän erikoistehosteita", olipa taidemuoto sitten elokuva tai kirja. Tämä on liioittelun sijasta sävyiltään surrealistista, jossa arkiset asiat ilmenevät oudosti ja tuovat esiin niiden kummallisuuksia, tai sitten aivan arkista. Niissä sanomat ovat piilotetumpia ja jännitteet voivat olla monisyisempiä.
Populaarikulttuuri on useammin ensimmäistä, ja korkeakulttuuri jälkimmäistä. Näihin suhtaudutaan monella tavalla. Otan esiin mielestäni erilaisimmat. Molemmat rakentuvat sen varaan minkälaisia ihmisten ajatellaan olevan. Loppu rakentuu tämän päälle.
Ihminen hegemonian edustajana ja propagandan kohteena : Populaarikulttuuri hegemoniaa välittävänä ja vahvistavana voimana, korkeakulttuuri niitä horjuttavana voimana.
Ensimmäisessä tulkintaperinteessä on tavallisesti oletettu että populaarikulttuuri vain tukee valtarakenteita. Tätä kautta sen tarinat ovat hegemoniaa edustavia. Elokuvantekijöiden pääsyyksi katsotaan rahan hakeminen, ja tämä saadaan mukailemalla valtarakenteita. Ei siksi että joku hallitsija maksaisi, vaan siitä että menestys saadaan kun kansalle on saadaan sirkushuveja. Jos elokuvan sanoma on sellainen että katsoja ei sitä jaa, se ei menesty. Se herättää inhon ja vihan tunteita. Joten menestys perustuu siihen että rakennetaan stereotypioita niiden näkemysten mukaan jotka ovat sillä hetkellä vallassa.
Näin syntyy tarinoita jotka seuraavat niitä perusajatuksia ja arkkityyppejä, joita ei todellisuudessa ole välttämättä olemassa, mutta jotka ovat sen hetken kulttuurille olennaisia tarinoita. Elokuvat siis vahvistavat niiden katsojien ennakkoluuloja vahvasti : Ne ovat propagandaa, koska sen hetken valtiomuoto ja moni muu on tämän kyseisen näkemyksen seurausta : Ylemmät valtarakenteet ja näkemykset ohjaavat sen, mikä niissä on vallassa. Tämä johtaa jämähtämiseen ja vahvistamiseen, ja tämän prosessin seurauksena hegemonia vahvistuu. Silloin stereotyyppiset näkemykset vahvistuvat. Ääritila vakiintuu. Viihde -elokuvat muistuttavat yhä enemmän toisiaan, koska kaupallisuus haluaa toisintaa menestyksensä, ja saa tuen vahvistetuilta stereotypioilta. Erilaisille näkemyksille jää vähemmän tilaa. Viihteestä tulee tasapäistettyä, ja se ohjataan usein sen mukaan että kaikki, myös tyhmimmät, ymmärtävät.
Näin uskotaan että esimerkiksi väkivaltaiset elokuvat aikaansaisivat väkivaltaa : Jos vaikka elokuvissa esitetään tiukkoja hyvä - paha -jakoja, niin se antaisi ihmisille ikään kuin luvan tehdä tiukkoja jakoja myös arkielämässään. Eli jos elokuvan poliisi ampuu rikollisia - "Jippiaijea, motherfucker" - se vahvistaisi näkemystä että oikeillekin poliiseille luvan ampua rikollisia. Tässä korostetaan sitä miten näkymät rakennetaan huolellisesti : Tehdään kuvauspaikalla, puvuilla, valaistuksilla, propeilla ja erikoistehosteilla aidon näköinen maailma, jossa tapahtuu liioiteltuja asioita. Tällöin todellisuuskuva vääristyisi, kun harhan rakentava lavastuskoneisto ja koodarinörttien laumat ovat piilossa.
Elokuvissa sen sijaan rikotaan historialliset totuudet : Historiallinen elokuva on useammin aidosti puetettu, etenkin sotilaitten kohdalla, mutta tapahtumien kulku eikä sankareiden maailmankuvat ja näkemykset eivät ole aidosti historiallisia, vaan anakronisia mielikuvia nykyajasta. Se, että ihmiset tietävät sen viihteeksi ei heistä auta, koska näkymät vaikuttavat alitajuisesti.
Tämän kiertämisessä korostetaan tietysti epäkaupallisuutta. Pitäisi uskaltaa tehdä elokuvia, jotka tehdään vaikka tiedetään että niistä ei tulisi kassamagneetteja. Marginaalisuus tarkoittaa vähemmän suosittujen vähemmistöjen asian kuulemista. Korkeakulttuurilla on tätä kautta erityinen arvo, koska se saa arvonsa älymystöltä ja kriittisiltä taiteilijoilta. Näkemys toisaalta pelkää joitain poikkeuksellisiakin ilmaisumuotoja. Esimerkiksi pornografian katsotaan olevan opetusmateriaalia, joka vääristää ihmisten näkemykset aidosta seksistä.
Ihminen ajattelevana tulkitsijana : Populaarikulttuuri korostavana esiintuojana, korkeakulttuuri piilovaikuttavana ohjauksena.
Toisessa tulkintasysteemissä korostetaan sitä että elokuvankatsojakin osaa ajatella. Kun asian ymmärtää viihteeksi, se on viihdettä. Ihminen osaa rakentaa myös vastakkaisia prosesseja. Elokuvan sanomakin voidaan tulkita monella eri tavalla : Se, että jokin asia tapahtuu ei tarkoita että elokuvan tekijä pitäisi tätä haluttavana asiana. Silloin se onkin näyttävä esimerkki siitä, miten väärin tuo tapahtuma on. Näiden erottaminen toisistaan tapahtuu maailmankuvallisen tulkinnan kautta. Esimerkiksi jos elokuvankatsojalla on ennakkonäkemys stereotypioista, hän voi nähdä tarinan niitä vahvistavina, kun taas joku toinen voisi nähdä sen jopa vallitsevien tarinankerronnan konventioiden pilkkaamisena, ivasirukuksena. Tulkinnat kertovat siksi myös katsojan ennakkoluuloista ja näkökulmista. Ei voida erottaa mikä osa näkemyksestä on elokuvan käsikirjoittajan, ohjaajan, näyttelijöiden, leikkaajien ja mikä elokuvan katsojan tulkintaa.
Tässä tavassa tulkita korostaa massaviihteen eskapistista luonnetta. Sen sijaan että viihde kertoisi miten asiat ovat, se ajaa ihmisen kauemmas, fantasiamaailmaan, joka on selvästi erilainen. Näin se ei suinkaan rakenna todellisuuskuvaa, vaan vapauttaa ihmisen siitä. Liioittelussa haetaan eskapismia, "todellisuuspakoa", "irtautumista" esimerkiksi töistä jne. jolloin liioittelun syykin on selvää. "Jännää, seksiä ja väkivaltaa." Ne tunnistaa helposti viihteeksi. Rakenteen analyysikin on selkeyden vuoksi helppoa. "Tappajarobotin mielipiteet eivät välttämättä edusta yhtiön tai näyttelijäiden tai kenenkään muunkaan kantoja". "Tapahtumien viittaukset todellisiin ihmisiin, tapahtumiin, eläimiin sekä kuolleiden varjoissa vaeltaviin ovat satunnaisia." "Hahmot ja tapahtumat ovat fiktiivisiä." Tämän vuoksi vaikka Japanissa animeviihde on suosittua ja niissä on usein erittäin väkivaltaisia tarinoita, ne eivät ole tehneet japanilaisista erityisen väkivaltaisia. Samoin maan erikoinen hentaikulttuuri, jossa voi esimerkiksi olla lesboinsestiä ja lonkerohirviöitä, ei suinkaan ole tehnyt heistä hillittömiä pervertikkoja : Maa on tunnettu sen erittäin pidättyväisestä maailmasta, jossa tietyt toiminnat pidetään kiellettyinä, ja niiden kannattajat eivät suinkaan voi viihteen piirteiden suosiosta huolimatta voi imitoida populaaritaidettaan julkisesti.
Sen sijaan arkinen systeemi näyttää arvoineen paljon "oikeammalta". Niissä on kuitenkin yleensä mukana tekijän utopia, kirjailijan tai elokuvantekijän näkemys. Ja tätä on usein vaikeaa huomata, se on "hyvin haudattu". Tulkintatavassa näitä pidetään manipulaatioteholtaan "vaarallisempina" tässä suhteessa. Sillä siinä utopia tulee esiin mutta sen ideologisuus on kätketty : piilotetut näkemykset ohjaavat silloin tulkitsijaa helpommin, hänhän ei kovin helposti huomaa tätä vaan arkisuus ottaa myös sanoman arkiseksi, yhtä todelliseksi. Ne kertovat ikään kuin siitä että miten asiat ovat ja miten niiden pitää olla. Ja kun ohjailu on hienosyisempää ja piilotetumpaa, sitä on vaikeampi huomata. Ja vapautuakseen jostain valtarakenteesta, se pitäisi ensin nostaa esiin. Stereotypioiden käyttö voi tuoda epäuskottavuuden tunnetta ja nostaa yhteiskunnan luuloja selvästi esille, jolloin niistä voidaan vapautua.
Tietenkin myös tässä näkemyksessä puolustetaan erilaista taidetta. Koska jos jostain aiheesta ei saisi tehdä juttua, se kertoisi siitä että on tabuja joita ei saisi nostaa esiin. Niiden esilletuominen antaa mahdollisuuden myös puhua niistä, ja tätä kautta syntyy mahdollisuus vapautua niistä. Kun elokuvassa pikkupoika murskaa murtomiehen pallit mallia "Yksin Kotona", voi syntyä keskustelu siitä "saako näin tehdä". Ja kun asia on tuotu esiin, voidaan miettiä onko esimerkiksi Yhdysvaltain lainsäädännössä kohtia jotka antavat lainvalvojien tai tavallisten ihmisten "puolustaa itseään liiallisin keinoin". Näin esimerkiksi pornografian kieltäminen kertoo seksuaalisuustabuista, ja näistä pitäisi päästä eroon : Pornoelokuvien erittäin epätodellisia tilanteita ja suorituksia ei pidetä opetusfilminä tai näkemyksen muokkaajina, vaan nimenomaan eskapismina.
Kahden tulkinnan kautta voidaan miettiä pilakuvien kautta.
Kun piirretään karrikatyyrejä, niissä korostetaan ominaisuuksia. Vähäpuheisesta tehdään mykkä. Erikoistuntomerkkejä korostetaan. Suuret korvat isonnetaan. Hahmosta tulee liioiteltu, ja tälle epätodelle kuvalle nauretaan. Satiirissa ei sen sijaan yleensä yritetä nähdä ihmisen taakse. Siksi poliitikot ovat keulakuvia, eikä sitä kiiltokuvaa revitä pois, jonka he työpaikkansa portailla ovat päälleen liimanneet. Opittujen maneereiden taakse ei pyritä näkemään eikä haeta sitä mitä nämä ihmiset haluaisivat olla tai olisivat. (Mikä on tietysti mahdotonta, koska meille luonne ei juurikaan ilmene. Maneerit takaavat sen että ihmiseen ei ole tarttumapintaa.) Poliittinen satiiri luo liioiteltuja kahtiajakoja. Ne tuovat esiin asioita, jotka muuten voisivat jäädä huomaamatta. Niille voidaan nauraa. Ilman korostamista ei olisi pilkkaa, joka taas sisältää muutospotentiaalin. Toisaalta satiiri kieltämättä tukee sitä kuvaa joka kansalaisilla on aina poliitikoista.
sunnuntai 4. lokakuuta 2009
"Et vain osaa" : Huono miekkailu.
Meitä on kolmenlaisia ihmisiä. Niitä jotka osaavat miekkailla ja niitä jotka eivät osaa. Ja niitä jotka osaavat kohtuullisesti. Myös miekkailutyylejä on erilaisia. Ne taas jakauvuta karkeasti kahtia. Hyviin ja huonoihin. Huonon miekkailun tuntee kun siihen törmää. Mutta tästäkin tärkeästä aiheesta on ollut sanottavaa.
Itse asiassa annan manuaalejen käsitteiden puhua puolestaan.
Miekkamestareilla oli kirjoissa asti painettuna erilaisia herjaavia nimityksiä sellaisista miekkailijoista jotka "eivät osanneet". Tietenkin näissä voi olla osana sävyä myös kirjoittajien omasta arroganssista, ja ylemmyydentunteesta sekä mainospuolen asioista, mutta niissä on takana myös järkeä.
1: "Leichmeister" (~"tanssimestari") on termi, jolla Döbringer kutsui miekkailijoita, jotka opettivat esteettisesti hyvännäköisiä, mutta käytössä epäkäytännöllisiä tekniikoita.
2: "Gaukler" (~"jonglööri", "akrobaatti") oli termi jolla kutsuttiin näppäryyttä vaativia pyörittelytekniikoita käyttäviä henkilöitä. Näidenkin kohdalla epääytännöllisyys oli olennaista.
3: Buffel (~"puhveli", "sonni") jolla Liechtenauer kutsui meikkailijoita jotka eivät käyttäneet teknistä lähestymistapaa, vaan luottivat raakaan voimaan ja päin ryntäämiseensä.
Oikeastaan oleellisinta näissä tyypeissä on se, että ne nostavat esiin sen, millä kolmella tavalla voidaan olla huonoja mutta harjaantuneita miekkailijoita.
1: Jos kyseessä on tanssi, itse miekkailija liikkuu turhaan. Tällöin kulutetaan helposti voimavaroja turhaan liikkumiseen. Silloin toiminnassa on turhaa, tyhjää, joka johtaa siihen että "hiki ei säästäkään verta". Turha liike kun johtaa siihen että toinen voi käyttää tilannetta hyväkseen ja tästä ei ole hyviä seurauksia.
2: Jos kyseessä on jongleeraus, miekka pyörii vauhdilla, jolloin itse henkilö ei välttämättä liiku kovin paljoa. Tämä on itse asiassa helposti seuraus. Pyörittämisessä on mukana muuten riskiä osua itseensä. Kävelyllä se muuttuu hallittavammaksi. Pyörittelyssä ongelmana on yleensä se, että siinä on kohtia, joissa miekka ei ole kovin tukevasti kädessä. Niihin iskemällä ase tipahtaa helposti pois. vaikka pyörittely vaatii paljon harjoittelua ja hallintaa, miekkailuteknisesti ajatellen erityisen vaativan jonglööräyksen aikana ollaan kaukana "tukevasta ja tasapainoisesta tilanteesta". Sen sijaan normaalissa miekkailussa pyritään jopa täysin päinvastaiseen. Niissä keskitytään siihen että elementit tukevat toisiaan niin, että tilanteen muuttaminen olisi mahdollisimman vaikeaa. Eli vaikka yksi elementti epäonnistuisi tai toinen tunkisi väliin, systeemi toimisi silti riittävän hyvin. (Eli monen elementin järjestelmä, jossa kaikki tukevat toisiaan niin että systeemistä voidaan poistaa osia ilman että toiminta muuttuu.)
3: Voimankäytössä reagoinnit ovat ennalta -arvattavia ja suoraviivaisia. Tätä kautta niistä on helppo löytää oikea suhtautumistapa, joka ratkaisee tilanteen.
Ironista on se, että yllä mainituista kaksi vaatii harjoittelua. Mutta kolmas on niistä tehokkain. Jos nämä pistettäisiin kisaamaan keskenään, voimankäyttäjällä olisi parhaat mahdollisuudet.
Itse asiassa annan manuaalejen käsitteiden puhua puolestaan.
Miekkamestareilla oli kirjoissa asti painettuna erilaisia herjaavia nimityksiä sellaisista miekkailijoista jotka "eivät osanneet". Tietenkin näissä voi olla osana sävyä myös kirjoittajien omasta arroganssista, ja ylemmyydentunteesta sekä mainospuolen asioista, mutta niissä on takana myös järkeä.
1: "Leichmeister" (~"tanssimestari") on termi, jolla Döbringer kutsui miekkailijoita, jotka opettivat esteettisesti hyvännäköisiä, mutta käytössä epäkäytännöllisiä tekniikoita.
2: "Gaukler" (~"jonglööri", "akrobaatti") oli termi jolla kutsuttiin näppäryyttä vaativia pyörittelytekniikoita käyttäviä henkilöitä. Näidenkin kohdalla epääytännöllisyys oli olennaista.
3: Buffel (~"puhveli", "sonni") jolla Liechtenauer kutsui meikkailijoita jotka eivät käyttäneet teknistä lähestymistapaa, vaan luottivat raakaan voimaan ja päin ryntäämiseensä.
Oikeastaan oleellisinta näissä tyypeissä on se, että ne nostavat esiin sen, millä kolmella tavalla voidaan olla huonoja mutta harjaantuneita miekkailijoita.
1: Jos kyseessä on tanssi, itse miekkailija liikkuu turhaan. Tällöin kulutetaan helposti voimavaroja turhaan liikkumiseen. Silloin toiminnassa on turhaa, tyhjää, joka johtaa siihen että "hiki ei säästäkään verta". Turha liike kun johtaa siihen että toinen voi käyttää tilannetta hyväkseen ja tästä ei ole hyviä seurauksia.
2: Jos kyseessä on jongleeraus, miekka pyörii vauhdilla, jolloin itse henkilö ei välttämättä liiku kovin paljoa. Tämä on itse asiassa helposti seuraus. Pyörittämisessä on mukana muuten riskiä osua itseensä. Kävelyllä se muuttuu hallittavammaksi. Pyörittelyssä ongelmana on yleensä se, että siinä on kohtia, joissa miekka ei ole kovin tukevasti kädessä. Niihin iskemällä ase tipahtaa helposti pois. vaikka pyörittely vaatii paljon harjoittelua ja hallintaa, miekkailuteknisesti ajatellen erityisen vaativan jonglööräyksen aikana ollaan kaukana "tukevasta ja tasapainoisesta tilanteesta". Sen sijaan normaalissa miekkailussa pyritään jopa täysin päinvastaiseen. Niissä keskitytään siihen että elementit tukevat toisiaan niin, että tilanteen muuttaminen olisi mahdollisimman vaikeaa. Eli vaikka yksi elementti epäonnistuisi tai toinen tunkisi väliin, systeemi toimisi silti riittävän hyvin. (Eli monen elementin järjestelmä, jossa kaikki tukevat toisiaan niin että systeemistä voidaan poistaa osia ilman että toiminta muuttuu.)
3: Voimankäytössä reagoinnit ovat ennalta -arvattavia ja suoraviivaisia. Tätä kautta niistä on helppo löytää oikea suhtautumistapa, joka ratkaisee tilanteen.
Ironista on se, että yllä mainituista kaksi vaatii harjoittelua. Mutta kolmas on niistä tehokkain. Jos nämä pistettäisiin kisaamaan keskenään, voimankäyttäjällä olisi parhaat mahdollisuudet.
Vallasta ja nollasummasta.
"(1) : Knowledge = Power
(2) : Time = Money
(3) : Power = Work/Time.
*(3)&(1) -> Knowledge=Work/Time. & (2) : -> Knowledge = Work/Money : The more you have Knowledge, the more Work you do and what more you have Knowledge, the less Money you make
->Money = Work/Knowledge : The more you make Money, the less you have Knowledge."
Perinteisesti valta on nähty nollasummapelinä, eli sellaisena missä valtaa on jokin tietty määrä ja se jakautuu jotenkin. Tätä kautta valta nähdään esimerkiksi vastustuksen murtamisena jossa joku pakotetaan vasten tahtoaankin tekemään jotain. Valta on tavallaan kyky rajoittaa muiden toimintaaeli tarjota velvollisuuksia. Ja mahdollisuus saada itselleen oikeuksia. Sallittuja toimintavaihtoehtoja rajoitetaan, asenteita ohjataan vaikkapa propagandalla. Vallan on oikeus hallita ja tämän totteleminen on velvollisuus. Tässä kuninkaan valta päättää vaikka viljan kulutuksesta ja jakautumisesta on maajussien oikeuksista pois. Samoin maajussit saavat itselleen vallan ottamalla sen kuninkaalta pois. Vallan jakautuminen voi tässäkin muuttua, mutta sen määrä on suunnilleen sama
Michel Foucaultin vallan käsitys ei perustu oikeuksiin ja velvollisuuksiin vaan tahtoon ja uskomuksiin (siitä mitä kulloinkin pidetään tietona). Siinä valta on yksinkertaisesti kaikki mikä muovaa maailmaa. Eli aikaansaa jotain reaktioita. Foucaultin näkemyksessä tyypillistä onkin se, että valtaa on kaikkialla ja valta tulee kaikkialta. Tämä ei myöskään ole "nollasummapeliä". Hän jaottelee kuinka intentiot ja tieto kohtaavat. Yleinen jaettu näkemys, "common knowledge", on hegemonia.1 Foucaultista tieto on valtaa, ja se saa momenttia sen mukaan mitä useampi uskoo siihen : Hänestä systeemi saa voimakkuutta ja valtaa mitä useampi ihminen on siinä mukana. Ja vaikka valta olisi kuninkaalla (tai papilla) se on kuitenkin hegemonian heille määrittelemä paikka. Maajussit määrittelevät kuninkaan auktoriteetikseen ja voivat intention, tavoitteiden, vaihtuessa käydä vallankumoukseen. Muutoin heidän intentionsa on jokin muu.
Foucaultille vallankäytön huipentuma ei ole tieto todellisuudesta, vaan sen ytimenä on näkemys siitä mikä on oikein ja mikä on väärin, mikä on normaalia (normal) ja mikä on epänormaalia (deviant). Systeemin sisällä tietyt näkemykset muuttuvat itsestäänselvyyksiksi. Ja laajan suosion saadessaan koko systeemi voi jaka tämän sokeuden. Valtaa on tietenkin myös kuninkaalla. Hän voi vaikuttaa omalla toimillaan asioihin, myös siihen miten maajussit käyttäytyvät. Rahan jakaminen ja ritareiden palkkaaminen muuttaa suhdetta.
Steven Lukes on jakanut Foucaultia mukaillen valta -ajattelun kolmiosaiseksi: Siinä jokainen suurempi porras sisältää alemmat tasot. (Seuraavan tason ideat ohjaavat niitä.)
1: Yksiulotteisessa ajattelussa valta on päätöksentekoa, jossa keskitytään käytökseen ja tähän liittyvään valinnan tekemiseen. Se keskittyy konfliktien ratkaisuun.
2: Kaksiulotteisessa vallassa ovat ideologiat, instituutot ja agendat. Valta keskittyy auktoriteettiin, suostutteluun, vaikuttamiseen ja jopa suora voimankäyttö on tässä mukana.
3: Kolmas taso on piilossa oleva, kielenkäytöllä kulkeva voima. Sen vaikutukset ilmenevät siten että eri ideologiat saavat suosiota ja toiset menettävät sitä. Me emme mieti niitä, ja ne voivat olla vaikka koko yhteiskunnan jakamia asioita (kuten vaikka halu kerätä rahaa.)
Feminismissä Foucaultin valtanäkemys on voimakas. Se korostaa vallankäytön tutkimuksessa muun muassa sitä, että miten yhteiskunnan normit ohjaavat meidät haluamaan tiettyjä asioita, pukeutumaan tietyllä tavalla tai menemään tiettyihin ammatteihin. Tätä kautta se hakee myös erilaisia tapoja olla mies. Tämä lisää valinnanvapautta, sallittuja valintoja. Ongelmana tässä on tietenkin telaketjufeminismi. Sen piirissä keskustelu on hyvinkin erilaista. Ja se on se, mikä naistutkimuksesta näkyy. (Luulen että valtaosa miesasiamiehistä on kohdannut naisasianaisia ja pitää kohtaamisen sisältöä feminisminä.) Tätä kautta juuri sen kritiikillä on paikkaansa.
Mielestäni olennaisin telaketjufeministin ongelma on se, että he ovat lukeneet Foucaultinsa vain puoliksi:
1: Usein puheissa esiintyy kosto- ja kompensaatiodiskurssit. Eli siinä joko vedotaan miehiin historiallisena vainoavana voimana, ja tätä kautta vaaditaan vastinetta naisille. Tai katsotaan että "miehillä on valtaa niin paljon että tärkeintä on keskittyä että niitä kavennetaan ja annetaan naisille" Tämä on nimenomaan sitä vanhaa vallankäsitystä, jossa miesten oikeudet ovat naisten oikeuksista pois, peräti ajallisesti.
2: Yleinen reagointi on kuitenkin se, että jos jossain nähdään vallankäyttöä, siihen lisätään näkemys että sitä pitäisi muuttaa. Tätä kautta tilastojen erot tarkoittavat implisiittisesti epäoikeudenmukaisuuksia. Tässä on kuitenkin hyvä muistaa, että Foucaultin valtakäsitys on se, "mikä tekee meidät". Eli siltä ei voi välttyä. Siksi valtadiskursseja voidaan löytää aina ja aivan kaikesta. Se, että vallankäyttöä löytyy ei tarkoita että sen negaatio ei olisi vallankäyttöä, eikä vallankäytön löytäminen voi siksi tarkoittaa sitä että asiaa tulisi välttämättä muuttaa. Tässä kohden on hyvä muistaa että demokratiassa äänestämättä jättäminenkin ei ole vallankäytöllisesti tyhjä. Se sisältää elementtejä muun muassa siihen että ei pidä demokratiasta, tai katsoo viisaimmaksi antaa asiaan perehtyneempien päättää, tai että pitää oikeuttaan nukkua kotona tärkeämpänä kuin oikeuttaan vaikuttaa jonkun poliitikon valintaan "miljoonasosan impaktin verran".
___2.1: Erityisen voimakas tämä on biologisten sukupuoliroolien kohdalla. Biologisen vallan hyväksymistä ei haluta hyväksyä, sitä käsitellään aina siinä merkityksessä kuin geenit olisivat joko absoluuttisia määrääjiä tai täysin voimattomia, eivätkä vaikuttaisi vain tilastollisesti näkyen, kuin geeni olisi sama kuin "päällä-pois" –ominaisuus, "joko-tai" -kytkin. Tietenkin sukupuolisuuteen liittyy aina intentioita, olipa se sitten vaikka heteroseksuaalista tai homoseksuaalista. Erikoista on kuitenkin se, miten kaiken vallankäytön pitäisi olla "kulttuurillista", jolloin ympäristö sataprosenttisesti päättäisi kaikesta.
3: Michel Foucault voidaan jopa nimeltä mainiten ottaa käsittelyyn sellaisissa asioissa, joissa puhutaan materiaalisista oikeuksista, jotka ovat nollasummahyödykkeitä. Tällöin puhutaan todella jostain sellaisesta, jossa yhden hyvä on toiselta pois. Silloin yhden hyvä on toiselta pois. Tämä johtaa siihen asenteeseen, missä telaketjufeministi sanoo lähinnä "oikeuksia mullenytheti!" Ja kun vallankäytössä yhden hyvä ei ole toiselta pois, tämä ei tietenkään voi haitata ketään, koska vallankäyttö "ei ole sellaista vallankäyttöä". Tässä on kyse siitä että feminisminkin sisällä tunnetaan se, että valtaapitävillä on oikeus paljoon kun taas voimattomalle se on kallis ja elitistinen.
___3.1: Tosin asian hieman mutkikkaaksi tekee se, että tätä lähestytään usein tutkimalla asioita unmarked categories -näkemyksen kautta. Se etsii mittareita jonka avulla etsitään valtaapitävien tunnusmerkkejä. Tätä etsitään esimerkiksi lukemistutkimuksilla, jossa annetaan teksti ja ihmisten käsketäänkin vastaamaan kysymyksiin joihin ei ollut vastausta itse jutussa. Tämän tulosten katsotaan ohjaavan kehitystä, eli valta keskittyisi näille tahoille tulevaisuudessa.
_____3.1.1: Eli jos kyseessä oli tarina hallitsijasta, voidaan selvittää että ihmiset olettavat että tämä on sukupuoleltaan mies. Lisäksi voidaan huomata että ihmiset olettavat että hän on heteroseksuaali ja valkoihoinen, ellei jotain asiaa muuteta. Tämä on siitä hyvä malli että se ei ole pelkkä tilaston analyysi. Tosiasiassahan kaikilla äänestäjillä ei välttämättä olisi samanlaista päätösvaltaa, koska osa on tiimiytynyt. Tämän ilmiön vuoksi äänestysmenetelmäehdotus, jossa on mahdollisuus antaa sekä positiivinen että negatiivinen ääni, ei sallittu koska se sallisi sen että puolueet organisoisivat sen että omat äänestäjät "sabotoisivat" samalla vakavimman kilpailijan ääniä. Tällöin se saisi valta –aseman. Eli saadut "negatiiviset äänet" painottuisivat halutuille puolueille, koska pikkupuolueet eivät olisi "potentiaalinen riski". (Tässä olisi sellaista demokratiaironiaa.) Kun vallan keskittyminen ei keskity päälukuun, voidaan monenlainen pyrkyritoiminta huomata. Käsittelytapa on kuitenkin hieman riskaabeli, koska se käsittelee yleisiä uskomuksia (jotka voivat olla luuloa tai tietoa). Mittari ei ole välttämättä toivetta, eli kerro mitä ihmiset haluavat. Eikä edes nykyistä asiantilaa, eli sitä miten asia on : Esimerkiksi se, että suurin osa ihmisistä on valkoihoisia johtaa varmaan mielipiteitä siitä minkä värisiä hallitsijat kertomuksissa ovat. Tämä ei ole ideologista, joten se voisi vääristää tulosta, kun feministi tutkii eri ihonväristen ihmisten tilanteita. Saduissa kuullaan samoin mieskuninkaista, mikä tietenkin painottaa tilannetta. Itse asiassa "entiset kuninkaat" voivat jopa pelottaa ihmistä, herättää antipatioita, jolloin yleinen näkemys hallitsijakuninkaasta ei välttämättä tarkoitakaan sitä että hallitsijoiksi olisi tulevaisuudessa tulemassa mies, vaan jopa että miehiä itse asiassa karsastetaan tuleviauuden yhteiskunnassa juuri tämän kummittelevan menneisyyden leiman vuoksi. Miehen äänestäminenhän on hieman sama kuin ajaisi itselleen hitlerviikset. (Ei välttämättä huono asia, mutta siihen liittyy kummallisia menneisyyden taakkoja.) Ja voi olla että tämänkaltaisia jäänteitä on muutoinkin. (Puhumattakaan siitä miten kyselyä voi huomaamatta ohjata sanavalinnoilla, jolloin kysyjän piiloasenteet nousevat esiin.) Tämä ei tietenkään tarkoita että sillä ei tekisi mitään. Vaan sitä että sitä olisi käytettävä erityisen varovaisesti, ja näkemykset tulisi perustella erityisen ahkerasti, tarkasti ja hyvin, erilaiset häiriötilanteet mahdollisimman hyvin huomioon ottaen.
Se, miksi feminismin kritiikki sekoittuu telaketjufeministien kritiikkiin on tietenkin ikävä asia. Siinä on kuitenkin yksi toinenkin puoli. : Naistutkimus on tunnettu siitä että siellä sallitaan todella paljon erilaisia diskursseja. Siksi telaketjufeminismin kritiikki on yhden feminstisen näkemyksen, toki marginaalisen sellaisen, käsittelyä. Feministit eivät kovin voimakkaasti ota telaketjufeminismiin kantaa. Toki he mainitsevat että "kovin moni naistutkija ei ota sellaista kantaa". Mutta he eivät moiti telaketjufeminismiä siitä että nämä vääristelisivät feminismiä. Kommentti on aina puolustusreaktio siihen että jossain on taas ollut joku "miesasiamies".
Diskurssien runsaus nähdään tietysti itsekriittisyyden kautta : Sehän sanoo että kaikesta on lupa keskustella. Eikä yhden oikeus puhua ole toisen oikeus olla puhumatta, joten mistään sorrosta ei ole kysymys. Ongelmana tässä on kuitenkin se, että tämä johtaa helposti "merkityksettömään diskurssiin", jossa on vain erimielisyyksiä ja paljon puhetta, mutta josta ei seuraa yhtään mitään. Silloin ei voida puhua itsekriittisyydestä. Koska ei ole mitään kriittisyyttä, vaan enemmän kaiken salliva puhuminen. Tästä on tietenkin se kätevä seuraus, että mikä tahansa kritiikki voidaan tulkita joko "naistutkimuksen sisäiseksi diskurssiksi, jossa miesasiamies ei ymmärrä että hän puhuu ihan samasta asiasta kuin naistutkijatkin", tai sitten "näkemykseksi joka ei ole naistutkimuksessa kaikkien hyväksymä." Kun ei ole varsinaista yhtenäistä ydintä eikä muotoa, ei ole muuta kuin marginaaliosien moittimista. Ja tähän epämääräisyyteen viittaamalla naistutkimusta on moitittu.
Tämä keskustelukulttuuri on tietenkin humanistisilla aloilla muutenkin aika yleinen, ja moittijat ovat usein luonnontieteen kannattajia. Vallankäytön kannalta voidaankin sanoa että vastakkain on näkemykset joita on helppoa lähestyä itsekriittisyyden määritelmäerojen kautta. Käytän heittomerkkejä, koska ne kuvaavat eräänlaisia stereotyyppisiä hahmoja enemmän kuin "aktuaalista tilaa". Niiden kautta asiani on kuitenkin ymmärrettävissä.2
1: "Luonnontieteilijät" haluaisivat ratkaista kysymyksiä ja löytää tuloksia, jolloin itsekriittisyys tarkoittaa sitä että huonoja näkemyksiä heitetään syrjään ja keskitytään parhaimpiin. Muut näkemykset jätetään syrjään, ja parhaimpien kritiikkikin on se, joka saa tilaa. Edes heikompien näkemysten moittimista ei nosteta esiin, ellei siihen ole jotain erityistä syytä. Fobiana on "tyhjänpuhumisfobia".
2: "Humanistit" hakevat keskustelua. Tässä eri näkökulmien arvo lisääntyy. Huonommillekin näkemyksille annetaan tilaa. Tässä kaikessa yritetään nähdä se arvo mikä siinä on, ja poisheittäminen ei siksi ole yleinen asia. Keskustelun nähdään lisäävän käsitystä maailmasta, eikä tavoitteena ole yhden tietyn näkemyksen valtaansaaminen. Fobiana on ”paradigmafobia”, eli se että keskustelu etenisi siihen että olisi vain vähän erilaisia näkemyksiä. Tämä vähentää heistä erilaisten erimielisyyksien mallien määrää, ja tätä kautta yleinen kriittisyys vähenee.
1 Jostain syystä tällä hänen arkijärkeen viittaavalla sanallaan on negatiivisia konnotaatioita, toisin kuin "common sense", arkijärki -sanalla. Jos joku seuraa arkijärkeä, hänellä on "maalaisjärki" käytössä, eli hyvä tuntuma asioihin. Henkilö viittaa asioihin, jotka kaikki tietää. Kaltaiseni egoilija voisi jopa brassata että sehän on demokraattista. Mutta jos sanot että jokin asia on hegemonia, se viittaa samaan asiaan, mutta tuntuu siltä että se on paha asia. Syntyy voimakas mielikuva "vallankäyttöä eli pahaa".
2 Lisäksi on mielenkiintoista etsiä "pseudosuvaitsevaista diskurssia". Ne teeskentelevät olevansa avomielisiä, mutta korostavat näkemyksensä ainoan oikean luonnetta ja kilpailijoiden väärässäoloa. He korostavat pluralismia, diskurssien erilaisuutta ja muistuttavat että herkkäuskoisuutta kauheampi asia on liika kriittisyys joka estää uusien käsitteiden kehittelyn. Mutta he kuitenkin samalla kertovat hakevansa paradigmanpaikkaa. Syy tähän on tietysti se, että he eivät pärjää "luonnontieteellisessä" mutta eivät pohjimmiltaan halua olla "humanistejakaan". Heille systeemi on hävinneiden ideoiden diskurssipeliä. Ja se on kaikille pseudotieteille tyypillinen. "Tieteen norsunluutornit ovat suvaitsemattomia, mutta pian heidän näkemyksensä on voittoisa."
(2) : Time = Money
(3) : Power = Work/Time.
*(3)&(1) -> Knowledge=Work/Time. & (2) : -> Knowledge = Work/Money : The more you have Knowledge, the more Work you do and what more you have Knowledge, the less Money you make
->Money = Work/Knowledge : The more you make Money, the less you have Knowledge."
Perinteisesti valta on nähty nollasummapelinä, eli sellaisena missä valtaa on jokin tietty määrä ja se jakautuu jotenkin. Tätä kautta valta nähdään esimerkiksi vastustuksen murtamisena jossa joku pakotetaan vasten tahtoaankin tekemään jotain. Valta on tavallaan kyky rajoittaa muiden toimintaaeli tarjota velvollisuuksia. Ja mahdollisuus saada itselleen oikeuksia. Sallittuja toimintavaihtoehtoja rajoitetaan, asenteita ohjataan vaikkapa propagandalla. Vallan on oikeus hallita ja tämän totteleminen on velvollisuus. Tässä kuninkaan valta päättää vaikka viljan kulutuksesta ja jakautumisesta on maajussien oikeuksista pois. Samoin maajussit saavat itselleen vallan ottamalla sen kuninkaalta pois. Vallan jakautuminen voi tässäkin muuttua, mutta sen määrä on suunnilleen sama
Michel Foucaultin vallan käsitys ei perustu oikeuksiin ja velvollisuuksiin vaan tahtoon ja uskomuksiin (siitä mitä kulloinkin pidetään tietona). Siinä valta on yksinkertaisesti kaikki mikä muovaa maailmaa. Eli aikaansaa jotain reaktioita. Foucaultin näkemyksessä tyypillistä onkin se, että valtaa on kaikkialla ja valta tulee kaikkialta. Tämä ei myöskään ole "nollasummapeliä". Hän jaottelee kuinka intentiot ja tieto kohtaavat. Yleinen jaettu näkemys, "common knowledge", on hegemonia.1 Foucaultista tieto on valtaa, ja se saa momenttia sen mukaan mitä useampi uskoo siihen : Hänestä systeemi saa voimakkuutta ja valtaa mitä useampi ihminen on siinä mukana. Ja vaikka valta olisi kuninkaalla (tai papilla) se on kuitenkin hegemonian heille määrittelemä paikka. Maajussit määrittelevät kuninkaan auktoriteetikseen ja voivat intention, tavoitteiden, vaihtuessa käydä vallankumoukseen. Muutoin heidän intentionsa on jokin muu.
Foucaultille vallankäytön huipentuma ei ole tieto todellisuudesta, vaan sen ytimenä on näkemys siitä mikä on oikein ja mikä on väärin, mikä on normaalia (normal) ja mikä on epänormaalia (deviant). Systeemin sisällä tietyt näkemykset muuttuvat itsestäänselvyyksiksi. Ja laajan suosion saadessaan koko systeemi voi jaka tämän sokeuden. Valtaa on tietenkin myös kuninkaalla. Hän voi vaikuttaa omalla toimillaan asioihin, myös siihen miten maajussit käyttäytyvät. Rahan jakaminen ja ritareiden palkkaaminen muuttaa suhdetta.
Steven Lukes on jakanut Foucaultia mukaillen valta -ajattelun kolmiosaiseksi: Siinä jokainen suurempi porras sisältää alemmat tasot. (Seuraavan tason ideat ohjaavat niitä.)
1: Yksiulotteisessa ajattelussa valta on päätöksentekoa, jossa keskitytään käytökseen ja tähän liittyvään valinnan tekemiseen. Se keskittyy konfliktien ratkaisuun.
2: Kaksiulotteisessa vallassa ovat ideologiat, instituutot ja agendat. Valta keskittyy auktoriteettiin, suostutteluun, vaikuttamiseen ja jopa suora voimankäyttö on tässä mukana.
3: Kolmas taso on piilossa oleva, kielenkäytöllä kulkeva voima. Sen vaikutukset ilmenevät siten että eri ideologiat saavat suosiota ja toiset menettävät sitä. Me emme mieti niitä, ja ne voivat olla vaikka koko yhteiskunnan jakamia asioita (kuten vaikka halu kerätä rahaa.)
Feminismissä Foucaultin valtanäkemys on voimakas. Se korostaa vallankäytön tutkimuksessa muun muassa sitä, että miten yhteiskunnan normit ohjaavat meidät haluamaan tiettyjä asioita, pukeutumaan tietyllä tavalla tai menemään tiettyihin ammatteihin. Tätä kautta se hakee myös erilaisia tapoja olla mies. Tämä lisää valinnanvapautta, sallittuja valintoja. Ongelmana tässä on tietenkin telaketjufeminismi. Sen piirissä keskustelu on hyvinkin erilaista. Ja se on se, mikä naistutkimuksesta näkyy. (Luulen että valtaosa miesasiamiehistä on kohdannut naisasianaisia ja pitää kohtaamisen sisältöä feminisminä.) Tätä kautta juuri sen kritiikillä on paikkaansa.
Mielestäni olennaisin telaketjufeministin ongelma on se, että he ovat lukeneet Foucaultinsa vain puoliksi:
1: Usein puheissa esiintyy kosto- ja kompensaatiodiskurssit. Eli siinä joko vedotaan miehiin historiallisena vainoavana voimana, ja tätä kautta vaaditaan vastinetta naisille. Tai katsotaan että "miehillä on valtaa niin paljon että tärkeintä on keskittyä että niitä kavennetaan ja annetaan naisille" Tämä on nimenomaan sitä vanhaa vallankäsitystä, jossa miesten oikeudet ovat naisten oikeuksista pois, peräti ajallisesti.
2: Yleinen reagointi on kuitenkin se, että jos jossain nähdään vallankäyttöä, siihen lisätään näkemys että sitä pitäisi muuttaa. Tätä kautta tilastojen erot tarkoittavat implisiittisesti epäoikeudenmukaisuuksia. Tässä on kuitenkin hyvä muistaa, että Foucaultin valtakäsitys on se, "mikä tekee meidät". Eli siltä ei voi välttyä. Siksi valtadiskursseja voidaan löytää aina ja aivan kaikesta. Se, että vallankäyttöä löytyy ei tarkoita että sen negaatio ei olisi vallankäyttöä, eikä vallankäytön löytäminen voi siksi tarkoittaa sitä että asiaa tulisi välttämättä muuttaa. Tässä kohden on hyvä muistaa että demokratiassa äänestämättä jättäminenkin ei ole vallankäytöllisesti tyhjä. Se sisältää elementtejä muun muassa siihen että ei pidä demokratiasta, tai katsoo viisaimmaksi antaa asiaan perehtyneempien päättää, tai että pitää oikeuttaan nukkua kotona tärkeämpänä kuin oikeuttaan vaikuttaa jonkun poliitikon valintaan "miljoonasosan impaktin verran".
___2.1: Erityisen voimakas tämä on biologisten sukupuoliroolien kohdalla. Biologisen vallan hyväksymistä ei haluta hyväksyä, sitä käsitellään aina siinä merkityksessä kuin geenit olisivat joko absoluuttisia määrääjiä tai täysin voimattomia, eivätkä vaikuttaisi vain tilastollisesti näkyen, kuin geeni olisi sama kuin "päällä-pois" –ominaisuus, "joko-tai" -kytkin. Tietenkin sukupuolisuuteen liittyy aina intentioita, olipa se sitten vaikka heteroseksuaalista tai homoseksuaalista. Erikoista on kuitenkin se, miten kaiken vallankäytön pitäisi olla "kulttuurillista", jolloin ympäristö sataprosenttisesti päättäisi kaikesta.
3: Michel Foucault voidaan jopa nimeltä mainiten ottaa käsittelyyn sellaisissa asioissa, joissa puhutaan materiaalisista oikeuksista, jotka ovat nollasummahyödykkeitä. Tällöin puhutaan todella jostain sellaisesta, jossa yhden hyvä on toiselta pois. Silloin yhden hyvä on toiselta pois. Tämä johtaa siihen asenteeseen, missä telaketjufeministi sanoo lähinnä "oikeuksia mullenytheti!" Ja kun vallankäytössä yhden hyvä ei ole toiselta pois, tämä ei tietenkään voi haitata ketään, koska vallankäyttö "ei ole sellaista vallankäyttöä". Tässä on kyse siitä että feminisminkin sisällä tunnetaan se, että valtaapitävillä on oikeus paljoon kun taas voimattomalle se on kallis ja elitistinen.
___3.1: Tosin asian hieman mutkikkaaksi tekee se, että tätä lähestytään usein tutkimalla asioita unmarked categories -näkemyksen kautta. Se etsii mittareita jonka avulla etsitään valtaapitävien tunnusmerkkejä. Tätä etsitään esimerkiksi lukemistutkimuksilla, jossa annetaan teksti ja ihmisten käsketäänkin vastaamaan kysymyksiin joihin ei ollut vastausta itse jutussa. Tämän tulosten katsotaan ohjaavan kehitystä, eli valta keskittyisi näille tahoille tulevaisuudessa.
_____3.1.1: Eli jos kyseessä oli tarina hallitsijasta, voidaan selvittää että ihmiset olettavat että tämä on sukupuoleltaan mies. Lisäksi voidaan huomata että ihmiset olettavat että hän on heteroseksuaali ja valkoihoinen, ellei jotain asiaa muuteta. Tämä on siitä hyvä malli että se ei ole pelkkä tilaston analyysi. Tosiasiassahan kaikilla äänestäjillä ei välttämättä olisi samanlaista päätösvaltaa, koska osa on tiimiytynyt. Tämän ilmiön vuoksi äänestysmenetelmäehdotus, jossa on mahdollisuus antaa sekä positiivinen että negatiivinen ääni, ei sallittu koska se sallisi sen että puolueet organisoisivat sen että omat äänestäjät "sabotoisivat" samalla vakavimman kilpailijan ääniä. Tällöin se saisi valta –aseman. Eli saadut "negatiiviset äänet" painottuisivat halutuille puolueille, koska pikkupuolueet eivät olisi "potentiaalinen riski". (Tässä olisi sellaista demokratiaironiaa.) Kun vallan keskittyminen ei keskity päälukuun, voidaan monenlainen pyrkyritoiminta huomata. Käsittelytapa on kuitenkin hieman riskaabeli, koska se käsittelee yleisiä uskomuksia (jotka voivat olla luuloa tai tietoa). Mittari ei ole välttämättä toivetta, eli kerro mitä ihmiset haluavat. Eikä edes nykyistä asiantilaa, eli sitä miten asia on : Esimerkiksi se, että suurin osa ihmisistä on valkoihoisia johtaa varmaan mielipiteitä siitä minkä värisiä hallitsijat kertomuksissa ovat. Tämä ei ole ideologista, joten se voisi vääristää tulosta, kun feministi tutkii eri ihonväristen ihmisten tilanteita. Saduissa kuullaan samoin mieskuninkaista, mikä tietenkin painottaa tilannetta. Itse asiassa "entiset kuninkaat" voivat jopa pelottaa ihmistä, herättää antipatioita, jolloin yleinen näkemys hallitsijakuninkaasta ei välttämättä tarkoitakaan sitä että hallitsijoiksi olisi tulevaisuudessa tulemassa mies, vaan jopa että miehiä itse asiassa karsastetaan tuleviauuden yhteiskunnassa juuri tämän kummittelevan menneisyyden leiman vuoksi. Miehen äänestäminenhän on hieman sama kuin ajaisi itselleen hitlerviikset. (Ei välttämättä huono asia, mutta siihen liittyy kummallisia menneisyyden taakkoja.) Ja voi olla että tämänkaltaisia jäänteitä on muutoinkin. (Puhumattakaan siitä miten kyselyä voi huomaamatta ohjata sanavalinnoilla, jolloin kysyjän piiloasenteet nousevat esiin.) Tämä ei tietenkään tarkoita että sillä ei tekisi mitään. Vaan sitä että sitä olisi käytettävä erityisen varovaisesti, ja näkemykset tulisi perustella erityisen ahkerasti, tarkasti ja hyvin, erilaiset häiriötilanteet mahdollisimman hyvin huomioon ottaen.
Se, miksi feminismin kritiikki sekoittuu telaketjufeministien kritiikkiin on tietenkin ikävä asia. Siinä on kuitenkin yksi toinenkin puoli. : Naistutkimus on tunnettu siitä että siellä sallitaan todella paljon erilaisia diskursseja. Siksi telaketjufeminismin kritiikki on yhden feminstisen näkemyksen, toki marginaalisen sellaisen, käsittelyä. Feministit eivät kovin voimakkaasti ota telaketjufeminismiin kantaa. Toki he mainitsevat että "kovin moni naistutkija ei ota sellaista kantaa". Mutta he eivät moiti telaketjufeminismiä siitä että nämä vääristelisivät feminismiä. Kommentti on aina puolustusreaktio siihen että jossain on taas ollut joku "miesasiamies".
Diskurssien runsaus nähdään tietysti itsekriittisyyden kautta : Sehän sanoo että kaikesta on lupa keskustella. Eikä yhden oikeus puhua ole toisen oikeus olla puhumatta, joten mistään sorrosta ei ole kysymys. Ongelmana tässä on kuitenkin se, että tämä johtaa helposti "merkityksettömään diskurssiin", jossa on vain erimielisyyksiä ja paljon puhetta, mutta josta ei seuraa yhtään mitään. Silloin ei voida puhua itsekriittisyydestä. Koska ei ole mitään kriittisyyttä, vaan enemmän kaiken salliva puhuminen. Tästä on tietenkin se kätevä seuraus, että mikä tahansa kritiikki voidaan tulkita joko "naistutkimuksen sisäiseksi diskurssiksi, jossa miesasiamies ei ymmärrä että hän puhuu ihan samasta asiasta kuin naistutkijatkin", tai sitten "näkemykseksi joka ei ole naistutkimuksessa kaikkien hyväksymä." Kun ei ole varsinaista yhtenäistä ydintä eikä muotoa, ei ole muuta kuin marginaaliosien moittimista. Ja tähän epämääräisyyteen viittaamalla naistutkimusta on moitittu.
Tämä keskustelukulttuuri on tietenkin humanistisilla aloilla muutenkin aika yleinen, ja moittijat ovat usein luonnontieteen kannattajia. Vallankäytön kannalta voidaankin sanoa että vastakkain on näkemykset joita on helppoa lähestyä itsekriittisyyden määritelmäerojen kautta. Käytän heittomerkkejä, koska ne kuvaavat eräänlaisia stereotyyppisiä hahmoja enemmän kuin "aktuaalista tilaa". Niiden kautta asiani on kuitenkin ymmärrettävissä.2
1: "Luonnontieteilijät" haluaisivat ratkaista kysymyksiä ja löytää tuloksia, jolloin itsekriittisyys tarkoittaa sitä että huonoja näkemyksiä heitetään syrjään ja keskitytään parhaimpiin. Muut näkemykset jätetään syrjään, ja parhaimpien kritiikkikin on se, joka saa tilaa. Edes heikompien näkemysten moittimista ei nosteta esiin, ellei siihen ole jotain erityistä syytä. Fobiana on "tyhjänpuhumisfobia".
2: "Humanistit" hakevat keskustelua. Tässä eri näkökulmien arvo lisääntyy. Huonommillekin näkemyksille annetaan tilaa. Tässä kaikessa yritetään nähdä se arvo mikä siinä on, ja poisheittäminen ei siksi ole yleinen asia. Keskustelun nähdään lisäävän käsitystä maailmasta, eikä tavoitteena ole yhden tietyn näkemyksen valtaansaaminen. Fobiana on ”paradigmafobia”, eli se että keskustelu etenisi siihen että olisi vain vähän erilaisia näkemyksiä. Tämä vähentää heistä erilaisten erimielisyyksien mallien määrää, ja tätä kautta yleinen kriittisyys vähenee.
1 Jostain syystä tällä hänen arkijärkeen viittaavalla sanallaan on negatiivisia konnotaatioita, toisin kuin "common sense", arkijärki -sanalla. Jos joku seuraa arkijärkeä, hänellä on "maalaisjärki" käytössä, eli hyvä tuntuma asioihin. Henkilö viittaa asioihin, jotka kaikki tietää. Kaltaiseni egoilija voisi jopa brassata että sehän on demokraattista. Mutta jos sanot että jokin asia on hegemonia, se viittaa samaan asiaan, mutta tuntuu siltä että se on paha asia. Syntyy voimakas mielikuva "vallankäyttöä eli pahaa".
2 Lisäksi on mielenkiintoista etsiä "pseudosuvaitsevaista diskurssia". Ne teeskentelevät olevansa avomielisiä, mutta korostavat näkemyksensä ainoan oikean luonnetta ja kilpailijoiden väärässäoloa. He korostavat pluralismia, diskurssien erilaisuutta ja muistuttavat että herkkäuskoisuutta kauheampi asia on liika kriittisyys joka estää uusien käsitteiden kehittelyn. Mutta he kuitenkin samalla kertovat hakevansa paradigmanpaikkaa. Syy tähän on tietysti se, että he eivät pärjää "luonnontieteellisessä" mutta eivät pohjimmiltaan halua olla "humanistejakaan". Heille systeemi on hävinneiden ideoiden diskurssipeliä. Ja se on kaikille pseudotieteille tyypillinen. "Tieteen norsunluutornit ovat suvaitsemattomia, mutta pian heidän näkemyksensä on voittoisa."
lauantai 3. lokakuuta 2009
Perinteestä ja kopiomisesta.
Miekkailusta puhuessa on tärkeää käsitellä erilaisia perinteitä. Esimerkiksi Saksalainen tyyli on perinne, jota siis katsotaan ikään kuin saman systeemin kautta. Niiden ymmärtäminen otetaan sitä kautta miten ne ovat suhteessa toisiinsa. Perinteet tunnistetaan olennaisten samankaltaisuuksien kautta. Esimerkiksi Johannes Liechtenauerin kokoama isompi ryhmä joiden kamppailutaidot tiivistettiin systeemiksi, "Gesellschaft Liechtenauers", teki asioita, joihin viitattiin Ringeckin materiaalissa paljon myöhemmin, niiden kryptiset runoelmat selitettiin auki. Myös Joachim Meyerin tuotanto käyttää samanlaisia asentoja ja tekniikoita. Sama tulee vastaan myös Paulus Hectorn Mairilla, vaikka hänen käyttämänsä kielikin oli latina.
Jo se, että samat asennot toistuvat samanlaisella pohjalla toimii itsessään todisteena siitä että perinne jatkui jollain tavalla katkeamattomana ketjuna näiden kirjojen painamisen välilläkin.
Tietenkään perinteen ei oleteta pysyvän aivan identtisenä. Se muuttuu hieman. Tästä on hyvä ottaa esiin se, miten Liechtenauerin tyyli oli ammattiritarin tarpeisiin suunniteltu. Kun taasen Meyerin kirja oli ensisijassa urheilumiekkailuun, ei enää edes "elämästä ja kuolemasta" -kaksintaistelutilanteisiin keskittyvää. Ja siinä oli paljon enemmän perusasentoja kuin muissa teoksissa (siihen oltiin lisätty pääasentojen lisäksi sekundaarisia asentoja.) Ne ovat kuitenkin olennaisilta osiltaan samaa perinnettä.
Itse asiassa jännittävää on se, miten John Sutorin kirja, vaikka edustaakin saksalaista perinnettä, ei ole kovin arvostettu kirja, koska se ei tuo juurikaan uutta aiheeseen. Tätä kautta voidaan lähestyä jopa kysymyksiä siitä, missä määrin kirja on plagioitu. Sutorin kirja oli ainakin saanut paljon vaikutteita muilta kirjoittajilta, ja perinteen myöhäisajalla uuden tuottaminen on tietenkin aika epätodennäköistä, hyvä kun saa olemassaolevan tiedon säilymään. Tässä mielessä Sutor oli perinteen olemassaolevan tiedon siirtäjä, joka ei tuonut siihen "omaa näkökulmaa" kovin voimakkaasti. Tätä kautta hän voi jäädä esimerkiksi "Meyerin jalkoihin".
Yleinen perinteen ja plagioinnin erottaminen toisistaan on muutenkin hankalaa. Se on hieman kuten urheilussa ja piirteissä olevat asiat. Esimerkiksi tiedetään että
1: Urheilu vaikuttaa ulkonäköön. Painonnostajilla on suuret lihakset. Ei siksi että suurilihaksiset ryhtyisivät harrastamaan painonnostoa, vaan siksi että painonnosto kasvattaa lihaksia.
2: Urheilulajissa pärjäämiseen tarvitsee tietynlaisia rakenteita. Esimerkiksi erityisen monet koripallonpelaajat ovat pitkiä, mutta se ei johdu siitä että koripallo edistäisi pituuskasvua, vaan siitä että pitkät pärjäävät muita paremmin.
3: Joissain tapauksissa tilanne on vaikea. Esimerkiksi juoksussa huippujuoksijoilla on tietynlaiset säärilihakset. Erimielisyyttä onkin siitä, muokkaako juoksu lihakset tämänlaiseksi, vai onko tämä lihasrakenne hyväksi juoksulle, vai onko kyse molemmista.
Plagiointia pitääkin lähestyä myös kopioinnin kautta. Perinteessähän sama asia sanotaan usein monella eri tavalla. Joskus siinäkin on tärkeää toistaa vaikka pyhää mantraa, mutta kaikki tietävät perinteen sisällä että lausuja ei ole keksinyt sitä mantraa. Perinteen ulkopuolelle tämä näkyy siinä että se kopioituu lähes kaikille perinteen harjoittajille.
Jo se, että samat asennot toistuvat samanlaisella pohjalla toimii itsessään todisteena siitä että perinne jatkui jollain tavalla katkeamattomana ketjuna näiden kirjojen painamisen välilläkin.
Tietenkään perinteen ei oleteta pysyvän aivan identtisenä. Se muuttuu hieman. Tästä on hyvä ottaa esiin se, miten Liechtenauerin tyyli oli ammattiritarin tarpeisiin suunniteltu. Kun taasen Meyerin kirja oli ensisijassa urheilumiekkailuun, ei enää edes "elämästä ja kuolemasta" -kaksintaistelutilanteisiin keskittyvää. Ja siinä oli paljon enemmän perusasentoja kuin muissa teoksissa (siihen oltiin lisätty pääasentojen lisäksi sekundaarisia asentoja.) Ne ovat kuitenkin olennaisilta osiltaan samaa perinnettä.
Itse asiassa jännittävää on se, miten John Sutorin kirja, vaikka edustaakin saksalaista perinnettä, ei ole kovin arvostettu kirja, koska se ei tuo juurikaan uutta aiheeseen. Tätä kautta voidaan lähestyä jopa kysymyksiä siitä, missä määrin kirja on plagioitu. Sutorin kirja oli ainakin saanut paljon vaikutteita muilta kirjoittajilta, ja perinteen myöhäisajalla uuden tuottaminen on tietenkin aika epätodennäköistä, hyvä kun saa olemassaolevan tiedon säilymään. Tässä mielessä Sutor oli perinteen olemassaolevan tiedon siirtäjä, joka ei tuonut siihen "omaa näkökulmaa" kovin voimakkaasti. Tätä kautta hän voi jäädä esimerkiksi "Meyerin jalkoihin".
Yleinen perinteen ja plagioinnin erottaminen toisistaan on muutenkin hankalaa. Se on hieman kuten urheilussa ja piirteissä olevat asiat. Esimerkiksi tiedetään että
1: Urheilu vaikuttaa ulkonäköön. Painonnostajilla on suuret lihakset. Ei siksi että suurilihaksiset ryhtyisivät harrastamaan painonnostoa, vaan siksi että painonnosto kasvattaa lihaksia.
2: Urheilulajissa pärjäämiseen tarvitsee tietynlaisia rakenteita. Esimerkiksi erityisen monet koripallonpelaajat ovat pitkiä, mutta se ei johdu siitä että koripallo edistäisi pituuskasvua, vaan siitä että pitkät pärjäävät muita paremmin.
3: Joissain tapauksissa tilanne on vaikea. Esimerkiksi juoksussa huippujuoksijoilla on tietynlaiset säärilihakset. Erimielisyyttä onkin siitä, muokkaako juoksu lihakset tämänlaiseksi, vai onko tämä lihasrakenne hyväksi juoksulle, vai onko kyse molemmista.
Plagiointia pitääkin lähestyä myös kopioinnin kautta. Perinteessähän sama asia sanotaan usein monella eri tavalla. Joskus siinäkin on tärkeää toistaa vaikka pyhää mantraa, mutta kaikki tietävät perinteen sisällä että lausuja ei ole keksinyt sitä mantraa. Perinteen ulkopuolelle tämä näkyy siinä että se kopioituu lähes kaikille perinteen harjoittajille.
XOXO -paniikki.
Arkielämässä käytetään juttelussa ilmeitä. Ne antavat sanoille kontekstin. Esimerkiksi sarkasmissa tämä on aika keskeistä. Ja esimerkiksi stand -up komiikassa tällä - kuten äänensävyillä ja lausumistavoillakin - tuodaan esiin sellaisia tasoja, joiden ilmaisu tekstillä on vaikeaa.
Ja nämä ovat se olennainen osa keskustelua. Analyyttinen filosofiahan voisi olla formaalisti täysin levitettävää. Mutta se ei ole sitä, minkä vuoksi ihmiset yleensä juttelevat - edes silloin kun puhuvat analyyttisestä filosofiasta.
Internetissä tämä on tietysti vaikeaa, nämä elementit jäävät ulkopuolelle. Ainut, mitä on, on se teksti. Sarkasmin tajuaminen on vaikeaa. Ratkaisuna tähän on tietysti ollut lyhennysten ja hymiöiden käyttö. Näitä tarvitaan, koska internetissäkin kommunikaatio on pääasiassa jotain muuta kuin "sitä mitä analyyttinen filosofia tekee". Tunnetilat ja sävyt ovat tärkeitä kaikessa vuorovaikutuksessa.
Toinen tapa on tietysti liioittelu. Esimerkiksi tämä on päätynyt niin kummallisiin asioihin, kuin että jos jonkun sanoo olevan "nice" (~kiva) se on kommenttina miltei kuin sanoisi elämässä haukotellen "nojoo on toi ihan OK". Siksi pitää käyttää vahvaa "love" (~rakastaa) -sanaa.
Itse asiassa hymiöitä käytetään melko tiukasti, ja niistä tuleekin eräänlaista liioiteltua elehtimistä. Esimerkiksi LOL -lyhene viittaa nauramiseen "isosti" (Lots Of Laugh). Kuitenkin sitä käytetään kaikissa huvittavissa jutuissa, eikä vain aivan hauskimmissa.
Tämä on tietysti aloittavalle hieman hankalaa. Kun tuntuu että nettiyhteisö on jokin bakkanaali, jossa kohtaaminen on kuin astuisi liioitteleviin juhliin. Tuntuu että tunteita ilmaistaan liian keveästi ja liian voimakkaasti, jolloin "uskottavuus" koko touhuun menee. Anonyymiteetti ja toisen ihmisen tuntemattomuus tältä osin korostaa tätä vaikutelmaa.
Kuitenkin lyhenteitä käyttäessä ne asettuvat "oikeaan, lievennettyyn, kontekstiinsa", jolloin niiden sisältö ja tarkoitus nousee esiin "pinnan" takaa. Ne ovat siis tavallaan symbolejen symboleja. LOL voi viitata "nimensä kautta" isompaan nauramiseen, mutta se symboloi vain ihan tavallista huvittuneisuutta, sitä että jutusta kuitenkin piti.
XO on nettilyhenne, joka viittaa "pusuihin ja haleihin". O -kuvaa jotenkin halaamista ylhäältäpäin ja X -taas on joku yleissymboli. XOXO -paniikki tulee tietysti siitä että pusut ja halaamiset otetaan todesta eikä vain "vakiintuneina käytänteinä".
Ja nämä ovat se olennainen osa keskustelua. Analyyttinen filosofiahan voisi olla formaalisti täysin levitettävää. Mutta se ei ole sitä, minkä vuoksi ihmiset yleensä juttelevat - edes silloin kun puhuvat analyyttisestä filosofiasta.
Internetissä tämä on tietysti vaikeaa, nämä elementit jäävät ulkopuolelle. Ainut, mitä on, on se teksti. Sarkasmin tajuaminen on vaikeaa. Ratkaisuna tähän on tietysti ollut lyhennysten ja hymiöiden käyttö. Näitä tarvitaan, koska internetissäkin kommunikaatio on pääasiassa jotain muuta kuin "sitä mitä analyyttinen filosofia tekee". Tunnetilat ja sävyt ovat tärkeitä kaikessa vuorovaikutuksessa.
Toinen tapa on tietysti liioittelu. Esimerkiksi tämä on päätynyt niin kummallisiin asioihin, kuin että jos jonkun sanoo olevan "nice" (~kiva) se on kommenttina miltei kuin sanoisi elämässä haukotellen "nojoo on toi ihan OK". Siksi pitää käyttää vahvaa "love" (~rakastaa) -sanaa.
Itse asiassa hymiöitä käytetään melko tiukasti, ja niistä tuleekin eräänlaista liioiteltua elehtimistä. Esimerkiksi LOL -lyhene viittaa nauramiseen "isosti" (Lots Of Laugh). Kuitenkin sitä käytetään kaikissa huvittavissa jutuissa, eikä vain aivan hauskimmissa.
Tämä on tietysti aloittavalle hieman hankalaa. Kun tuntuu että nettiyhteisö on jokin bakkanaali, jossa kohtaaminen on kuin astuisi liioitteleviin juhliin. Tuntuu että tunteita ilmaistaan liian keveästi ja liian voimakkaasti, jolloin "uskottavuus" koko touhuun menee. Anonyymiteetti ja toisen ihmisen tuntemattomuus tältä osin korostaa tätä vaikutelmaa.
Kuitenkin lyhenteitä käyttäessä ne asettuvat "oikeaan, lievennettyyn, kontekstiinsa", jolloin niiden sisältö ja tarkoitus nousee esiin "pinnan" takaa. Ne ovat siis tavallaan symbolejen symboleja. LOL voi viitata "nimensä kautta" isompaan nauramiseen, mutta se symboloi vain ihan tavallista huvittuneisuutta, sitä että jutusta kuitenkin piti.
XO on nettilyhenne, joka viittaa "pusuihin ja haleihin". O -kuvaa jotenkin halaamista ylhäältäpäin ja X -taas on joku yleissymboli. XOXO -paniikki tulee tietysti siitä että pusut ja halaamiset otetaan todesta eikä vain "vakiintuneina käytänteinä".
perjantai 2. lokakuuta 2009
Miten bullshittiä ja tiedettä tulisi käsitellä samalla vaa-alla?
"Tiedänhän minä, ettei astrologia ole tiedettä", Gail sanoi. "Ei tietenkään ole. Se on pelkästään sattumanvarainen sääntökokoelma niin kuin shakki tai tennis tai mikä se kumma juttu on jota te englantilaiset harrastatte?"
"Hmm, tarkoitatko krikettiä vai itseinhoa?"
(Douglas Adams, "Enimmäkseen harmiton")
Kun puhutaan pseudotieteistä, on selvää että vedetään tiettyjä territoriaalisia rajoja. On ryhmä, joka syyttää jotakuta toista ryhmää siitä että tämä on "väärällä puolella". Tiede on tuolla, ja te olette toisaalla, ja me kaikki tiedämme mitä tämä tarkoittaa uskottavuuden ja järkevyyden kohdalla. Manööveri on tietenkin käytetty.
Itse asiassa esimerkiksi kreationismi - evoluutio -kinastelussa syytöstä käytetään molemmin puolin. "Luonnontieteet ei tunne evoluutiota" ja "IDiootit on pseudotiedettä, tieteeksi naamioitua uskontoa" ovat vakiotiloja. Se ei tietenkään tarkoita sitä että molemmat olisivat oikeassa tai väärässä. (Se on vain sosiaalisen ilmiön, keskustelullisen asiantilan, toteaminen.)
Ongelmana tässä on tietenkin se, että tieteelle ei ole mitään yksiselitteistä määritelmää. Tämä on itse asiassa ongelma, koska pseudotieteiden kannattajat voivat rakentaa tätä kautta hyväksynnän relativismille : Siinä avomielisyys kaikille tulkinnoille on tärkeämpää kuin logiikan käyttö ja kriittisyys, joka taas on muutoin korostettuja ja arvostettuja piirteitä - kritiikinsieto on jopa vakiotilana, koska koulukuntakiistat ovat yleisiä kaikilla aloilla.
1: Relativismi siis perustuu ajatukselle siitä että ilman määritelmää ei olisi tietoa siitä mistä puhutaan kun puhutaan tieteestä. Ja tätä kautta se, joka esittää että jokin asia ei ole tiedettä, ei tiedä mistä puhuu. Rajoituksia ei voida tehdä järkevästi, joten miksi tehdä lainkaan?
Ongelmana tässä on tietenkin myös se, että jos jokin väittää olevansa tiedettä, samalla logiikalla hänkään ei tiedä mistä on kysymys.
Itse asiassa tässä on kuitenkin melko tärkeitä puolia. Ei ole mitään selvää rajaa siitä missä tiede ja epätiede ovat. Se ei kuitenkaan tarkoita että kyseessä olisi pelkkä politiikan voima tai valtapeli joka naamioidaan rationaaliseen keskusteluun. Tätä voidaan kuvata harmaan sävyillä. Jos minulla on musta kuva, jossa on valkoinen osa, ja näiden välillä harmaan jatkumo, voidaan sanoa että jotkut kohdat ovat hyvin vaaleita ja toiset hyvin tummia. Osa on täysin mustia ja osa täysin valkoisia. Vaikka selvää rajaa ei olekaan, ei ole mitään pätevää syytä sanoa että mustaa voisi kutsua valkoiseksi.
Jos siis tehdään kuten minä, eli uskotaan että tutkimusohjelmat ovat tiedettä, ja ne ovat meidän paras - jos ei välttämättä perimmäistä tietoa tarjoava lähde, niin ainakin tuloksissaan luotettavin - menettelymme, jolla saamme tietoa maailmasta, on hyvä ottaa selvää siitä missä menee valkoisen ja mustan raja. Esimerkiksi Richard B. Hoppe on kirjoittanut tämänkaltaisesta asian lähestymisestä. Tieteellä ja pseudotieteellä on piirteitä. Tätä kautta niistä voidaan puhua. Erot ovat vähittäisiä, ja raja ei ole veitsellä leikattavan siisti ja helppo tehdä. Mutta se ei ole pelkkää tyhjää puhetta.
Demarkaation vaikeus tulee itse asiassa esiin keskiaikaisessa miekkailussa: Puhdas treeni on tietysti urheilua, eikä tekniikkaharjoittelu ole sinällään tieteentekoa. Fysiikan laboratoriossa sitten voidaan toistaa jotain liikettä ja tunnistaa erilaisia voimia, ja tätä voidaan käyttää osana fysiikan tutkimusta. Sitten kun ruvetaan puhumaan historiantutkimuksesta, on selvää että yritys rekonstruoida keskiaikaisia manuaaleja on historiantutkimusta, ja siinä saadaan uskottavia tuloksia jotka ainakin parantavat tietoja, jos eivät aivan tarkkaa toisintoa pystykään tuomaan esiin. Ja tässä vaiheessa treenaaminen ja koulutus menevät hämäräksi: Yliopistossa arkeologisia kaivauksia voidaan harjoitella vaikka lähimetsissä, ja tämä on arvokasta harjoittelua. Se, onko se "tieteentekoa" on kuitenkin hankalasti sanottava asia. (Etenkin jos yllättäen jotain tieteellisesti arvokasta sitten löytyykin.) Kokonaisuus on vahvasti kontekstisidonnainen, tai se vähintään tuntuu siltä erittäin useista. (Joka voi johtua siitä että määrittelyä ei ole vielä tehty ihan täysin oikein. On hieman kuten elämän tutkimuksessa, jossa tiedetään mitä ollaan määrittelemässä, mutta siihen liittyvät määritelmät ovat harmaasävyisiä.)
Epämääräisyys ei tarkoita että "mitään ei voitaisi sanoa". Jos minä oksennan A4:selle krapulaoksennuksen, ei se ole tiedettä kenestäkään. Jos väitän että se on, on täysin rationaalista väittää että olen pseudotieteilijä. Vaikka syyttäisin kaikkia kuinka kovasti vainoamisesta ja muistuttaisin kuinka kysymys on ideologisista valtapeleistä. Tosin tuota tuottamaani aineistoa voitaisiin käyttää otoksena vaikkapa ravintotieteellisessä tutkimuksessa, jolloin A4 voisi olla osa tiedettä.
Tietenkin on myös toinen tapa lähestyä asiaa. Voidaan sanoa että epätiedettä on kolmenlaista:
1: Puhtaasti eitieteellistä aineistoa. Tätä on esimerkiksi urheilu. Siinä ei tehdä tutkimusta tai hankita tietoa, eikä väitetäkään muuta.
2: Epätieteellinen aineisto, joka ei täytä tieteen kriteerejä ja tunnusmerkkejä, mutta sen kannattajat väittävät muuta.
3: Tieteessä epäonnistunut aineisto, joka on ehkä jopa ollut tutkimusohjelma, mutta se on epäonnistunut tässä. Esimerkiksi flogiston-teoria, jossa oletettiin tulielementti, ja tällä yritettiin selittää palaminen on selvästi tämänkaltainen.
Jokin asia voi olla sekä asiaa 2 että asiaa 3, jos sen piirissä on tutkimusohjelma, joka on epämääräistynyt. Kun anomalioita on rationalisoitu, eli ongelmia paikkailtu, ollaan rakennettu systeemi joka kasvattaa Imre Lakatoksen näkemyksen "protective belt" -iä. Se menettää tutkimuskäyttöiset ominaisuutensa, kun ongelmat lakaistaan lisäoletuksilla. Lopulta mikään ei uhkaa näkemystä suoraan, eli ei tee siitä loogisesti ristiriitaista. Mutta tässä vaiheessa se on epäonnistunut ja muuttunut rakenteeltaan niin että se on menettänyt tieteen tunnuspiirteensä.
Tieteessä epäonnistumisen aspekti on tieteen tapaan harmaasävyinen asia: Se kuitenkin antaa toisenlaisen näkökulman, jolla asiaa voidaan lähestyä. Tiede formaalina kategoriana (joka on se kohdan 2 asia) korvataan ajatukseen jossa tiede on käytännön tutkimuksen ja epistemologian kautta mietittävä asia. Tässä kohden demarkaatio -ongelma lakkaa olemasta mikään ongelma. Vaikka tiedettä ei voitaisi määritellä, ja käsiteltäisiin vaikeaakin kohtaa, voi sen lähestyminen enemmänkin tutkimusohjelmana tarjota keinot määrittää se, onko kyseessä toimiva tutkimusprosessi vai ei. (Ja jos ei ole, me tiedämme yhä mitä tämä tarkoittaa uskottavuudelle ja järkevyydelle.)
Tähän loppuun voisi tietenkin liittää "elävästä elämästä" tarinaa kreationismista. Kun oltiin käräjöimässä kreationismin opettamisesta koulussa, oli haastateltavana Ruse. Hän nosti esiin falsifioinnin tieteen kriteerinä. Hän toki tiesi, että tieteen määritelmä on kiistanalainen. Mutta se on kuitenkin "kohtuullinen", ja ennen kaikkea sellainen, että valamiehistö ja lakimiehet sekä tuomari sen ymmärtävät. Koska vaikka tieteen kriteerit olisivat miten joustavia, kreationismia ei mikään tieteenfilosofian koulukunta pidä malliesimerkkinä sellaisesta jonka pitäisi olla tieteenä. Ja epäselvyyden riskien vuoksi hän ei halunnut "selvästi epätieteellistä" pistettävän kouluopetukseen sen vuoksi että yksityiskohdissa on paljonkin viilaamista. Larry Laudan kyseenalaisti tämän, hänestä kreationismi oli epäonnistunutta tiedettä, ja lähestyminen epätieteenä, eli tieteen formaalin määrittelyn kautta, oli väärä lähtökohta ja näkökulma joka vie keskustelun kokonaan epäolennaiseen asiaan. "The core issue is not whether Creationism satisfies some undemanding and highly controversial definitions of what is scientific; the real question is whether the existing evidence provides stronger arguments for evolutionary theory than for Creationism." Hän ei esittänyt että kreationismia pitäisi opettaa koulussa, mutta oli sitä mieltä että parempi lähestymistapa ongelmaan on se, että osoitetaan että se on epäonnistunutta tiedettä. Näitä yhdistäväksi näkökulmaksi voisi ottaa Ryan Nicholsin "Scientific content, testability, and the vacuity of Intelligent Design theory":ssä esittämän näkemyksen, jossa käsitellään jopa metatiedettä, eli tutkimusta katalysoiva osuus. Hänestä ID ja kreationismi ei ole tutkimusohjelma eikä metatiedettä, koska sillä ei ole varsinaista tutkimussisältöä : "In my argument against Intelligent Design Theory I will not contend that it is not falsifiable or that it implies contradictions. I’ll argue that Intelligent Design Theory doesn’t imply anything at all, i.e. it has no content. By ‘content’ I refer to a body of determinate principles and propositions entailed by those principles. By ‘principle’ I refer to a proposition of central importance to the theory at issue. By ‘determinate principle’ I refer to a proposition of central importance to the theory at issue in which the extensions of its terms are clearly defined. I’ll evaluate the work of William Dembski because he specifies his methodology in detail, thinks Intelligent Design Theory is contentful and thinks Intelligent Design Theory (hereafter ‘IDT’) grounds an empirical research program.1 Later in the paper I assess a recent trend in which IDT is allegedly found a better home as a metascientific hypothesis, which serves as a paradigm that catalyzes research. I’ll conclude that, whether IDT is construed as a scientific or metascientific hypothesis, IDT lacks content."
"Hmm, tarkoitatko krikettiä vai itseinhoa?"
(Douglas Adams, "Enimmäkseen harmiton")
Kun puhutaan pseudotieteistä, on selvää että vedetään tiettyjä territoriaalisia rajoja. On ryhmä, joka syyttää jotakuta toista ryhmää siitä että tämä on "väärällä puolella". Tiede on tuolla, ja te olette toisaalla, ja me kaikki tiedämme mitä tämä tarkoittaa uskottavuuden ja järkevyyden kohdalla. Manööveri on tietenkin käytetty.
Itse asiassa esimerkiksi kreationismi - evoluutio -kinastelussa syytöstä käytetään molemmin puolin. "Luonnontieteet ei tunne evoluutiota" ja "IDiootit on pseudotiedettä, tieteeksi naamioitua uskontoa" ovat vakiotiloja. Se ei tietenkään tarkoita sitä että molemmat olisivat oikeassa tai väärässä. (Se on vain sosiaalisen ilmiön, keskustelullisen asiantilan, toteaminen.)
Ongelmana tässä on tietenkin se, että tieteelle ei ole mitään yksiselitteistä määritelmää. Tämä on itse asiassa ongelma, koska pseudotieteiden kannattajat voivat rakentaa tätä kautta hyväksynnän relativismille : Siinä avomielisyys kaikille tulkinnoille on tärkeämpää kuin logiikan käyttö ja kriittisyys, joka taas on muutoin korostettuja ja arvostettuja piirteitä - kritiikinsieto on jopa vakiotilana, koska koulukuntakiistat ovat yleisiä kaikilla aloilla.
1: Relativismi siis perustuu ajatukselle siitä että ilman määritelmää ei olisi tietoa siitä mistä puhutaan kun puhutaan tieteestä. Ja tätä kautta se, joka esittää että jokin asia ei ole tiedettä, ei tiedä mistä puhuu. Rajoituksia ei voida tehdä järkevästi, joten miksi tehdä lainkaan?
Ongelmana tässä on tietenkin myös se, että jos jokin väittää olevansa tiedettä, samalla logiikalla hänkään ei tiedä mistä on kysymys.
Itse asiassa tässä on kuitenkin melko tärkeitä puolia. Ei ole mitään selvää rajaa siitä missä tiede ja epätiede ovat. Se ei kuitenkaan tarkoita että kyseessä olisi pelkkä politiikan voima tai valtapeli joka naamioidaan rationaaliseen keskusteluun. Tätä voidaan kuvata harmaan sävyillä. Jos minulla on musta kuva, jossa on valkoinen osa, ja näiden välillä harmaan jatkumo, voidaan sanoa että jotkut kohdat ovat hyvin vaaleita ja toiset hyvin tummia. Osa on täysin mustia ja osa täysin valkoisia. Vaikka selvää rajaa ei olekaan, ei ole mitään pätevää syytä sanoa että mustaa voisi kutsua valkoiseksi.
Jos siis tehdään kuten minä, eli uskotaan että tutkimusohjelmat ovat tiedettä, ja ne ovat meidän paras - jos ei välttämättä perimmäistä tietoa tarjoava lähde, niin ainakin tuloksissaan luotettavin - menettelymme, jolla saamme tietoa maailmasta, on hyvä ottaa selvää siitä missä menee valkoisen ja mustan raja. Esimerkiksi Richard B. Hoppe on kirjoittanut tämänkaltaisesta asian lähestymisestä. Tieteellä ja pseudotieteellä on piirteitä. Tätä kautta niistä voidaan puhua. Erot ovat vähittäisiä, ja raja ei ole veitsellä leikattavan siisti ja helppo tehdä. Mutta se ei ole pelkkää tyhjää puhetta.
Demarkaation vaikeus tulee itse asiassa esiin keskiaikaisessa miekkailussa: Puhdas treeni on tietysti urheilua, eikä tekniikkaharjoittelu ole sinällään tieteentekoa. Fysiikan laboratoriossa sitten voidaan toistaa jotain liikettä ja tunnistaa erilaisia voimia, ja tätä voidaan käyttää osana fysiikan tutkimusta. Sitten kun ruvetaan puhumaan historiantutkimuksesta, on selvää että yritys rekonstruoida keskiaikaisia manuaaleja on historiantutkimusta, ja siinä saadaan uskottavia tuloksia jotka ainakin parantavat tietoja, jos eivät aivan tarkkaa toisintoa pystykään tuomaan esiin. Ja tässä vaiheessa treenaaminen ja koulutus menevät hämäräksi: Yliopistossa arkeologisia kaivauksia voidaan harjoitella vaikka lähimetsissä, ja tämä on arvokasta harjoittelua. Se, onko se "tieteentekoa" on kuitenkin hankalasti sanottava asia. (Etenkin jos yllättäen jotain tieteellisesti arvokasta sitten löytyykin.) Kokonaisuus on vahvasti kontekstisidonnainen, tai se vähintään tuntuu siltä erittäin useista. (Joka voi johtua siitä että määrittelyä ei ole vielä tehty ihan täysin oikein. On hieman kuten elämän tutkimuksessa, jossa tiedetään mitä ollaan määrittelemässä, mutta siihen liittyvät määritelmät ovat harmaasävyisiä.)
Epämääräisyys ei tarkoita että "mitään ei voitaisi sanoa". Jos minä oksennan A4:selle krapulaoksennuksen, ei se ole tiedettä kenestäkään. Jos väitän että se on, on täysin rationaalista väittää että olen pseudotieteilijä. Vaikka syyttäisin kaikkia kuinka kovasti vainoamisesta ja muistuttaisin kuinka kysymys on ideologisista valtapeleistä. Tosin tuota tuottamaani aineistoa voitaisiin käyttää otoksena vaikkapa ravintotieteellisessä tutkimuksessa, jolloin A4 voisi olla osa tiedettä.
Tietenkin on myös toinen tapa lähestyä asiaa. Voidaan sanoa että epätiedettä on kolmenlaista:
1: Puhtaasti eitieteellistä aineistoa. Tätä on esimerkiksi urheilu. Siinä ei tehdä tutkimusta tai hankita tietoa, eikä väitetäkään muuta.
2: Epätieteellinen aineisto, joka ei täytä tieteen kriteerejä ja tunnusmerkkejä, mutta sen kannattajat väittävät muuta.
3: Tieteessä epäonnistunut aineisto, joka on ehkä jopa ollut tutkimusohjelma, mutta se on epäonnistunut tässä. Esimerkiksi flogiston-teoria, jossa oletettiin tulielementti, ja tällä yritettiin selittää palaminen on selvästi tämänkaltainen.
Jokin asia voi olla sekä asiaa 2 että asiaa 3, jos sen piirissä on tutkimusohjelma, joka on epämääräistynyt. Kun anomalioita on rationalisoitu, eli ongelmia paikkailtu, ollaan rakennettu systeemi joka kasvattaa Imre Lakatoksen näkemyksen "protective belt" -iä. Se menettää tutkimuskäyttöiset ominaisuutensa, kun ongelmat lakaistaan lisäoletuksilla. Lopulta mikään ei uhkaa näkemystä suoraan, eli ei tee siitä loogisesti ristiriitaista. Mutta tässä vaiheessa se on epäonnistunut ja muuttunut rakenteeltaan niin että se on menettänyt tieteen tunnuspiirteensä.
Tieteessä epäonnistumisen aspekti on tieteen tapaan harmaasävyinen asia: Se kuitenkin antaa toisenlaisen näkökulman, jolla asiaa voidaan lähestyä. Tiede formaalina kategoriana (joka on se kohdan 2 asia) korvataan ajatukseen jossa tiede on käytännön tutkimuksen ja epistemologian kautta mietittävä asia. Tässä kohden demarkaatio -ongelma lakkaa olemasta mikään ongelma. Vaikka tiedettä ei voitaisi määritellä, ja käsiteltäisiin vaikeaakin kohtaa, voi sen lähestyminen enemmänkin tutkimusohjelmana tarjota keinot määrittää se, onko kyseessä toimiva tutkimusprosessi vai ei. (Ja jos ei ole, me tiedämme yhä mitä tämä tarkoittaa uskottavuudelle ja järkevyydelle.)
Tähän loppuun voisi tietenkin liittää "elävästä elämästä" tarinaa kreationismista. Kun oltiin käräjöimässä kreationismin opettamisesta koulussa, oli haastateltavana Ruse. Hän nosti esiin falsifioinnin tieteen kriteerinä. Hän toki tiesi, että tieteen määritelmä on kiistanalainen. Mutta se on kuitenkin "kohtuullinen", ja ennen kaikkea sellainen, että valamiehistö ja lakimiehet sekä tuomari sen ymmärtävät. Koska vaikka tieteen kriteerit olisivat miten joustavia, kreationismia ei mikään tieteenfilosofian koulukunta pidä malliesimerkkinä sellaisesta jonka pitäisi olla tieteenä. Ja epäselvyyden riskien vuoksi hän ei halunnut "selvästi epätieteellistä" pistettävän kouluopetukseen sen vuoksi että yksityiskohdissa on paljonkin viilaamista. Larry Laudan kyseenalaisti tämän, hänestä kreationismi oli epäonnistunutta tiedettä, ja lähestyminen epätieteenä, eli tieteen formaalin määrittelyn kautta, oli väärä lähtökohta ja näkökulma joka vie keskustelun kokonaan epäolennaiseen asiaan. "The core issue is not whether Creationism satisfies some undemanding and highly controversial definitions of what is scientific; the real question is whether the existing evidence provides stronger arguments for evolutionary theory than for Creationism." Hän ei esittänyt että kreationismia pitäisi opettaa koulussa, mutta oli sitä mieltä että parempi lähestymistapa ongelmaan on se, että osoitetaan että se on epäonnistunutta tiedettä. Näitä yhdistäväksi näkökulmaksi voisi ottaa Ryan Nicholsin "Scientific content, testability, and the vacuity of Intelligent Design theory":ssä esittämän näkemyksen, jossa käsitellään jopa metatiedettä, eli tutkimusta katalysoiva osuus. Hänestä ID ja kreationismi ei ole tutkimusohjelma eikä metatiedettä, koska sillä ei ole varsinaista tutkimussisältöä : "In my argument against Intelligent Design Theory I will not contend that it is not falsifiable or that it implies contradictions. I’ll argue that Intelligent Design Theory doesn’t imply anything at all, i.e. it has no content. By ‘content’ I refer to a body of determinate principles and propositions entailed by those principles. By ‘principle’ I refer to a proposition of central importance to the theory at issue. By ‘determinate principle’ I refer to a proposition of central importance to the theory at issue in which the extensions of its terms are clearly defined. I’ll evaluate the work of William Dembski because he specifies his methodology in detail, thinks Intelligent Design Theory is contentful and thinks Intelligent Design Theory (hereafter ‘IDT’) grounds an empirical research program.1 Later in the paper I assess a recent trend in which IDT is allegedly found a better home as a metascientific hypothesis, which serves as a paradigm that catalyzes research. I’ll conclude that, whether IDT is construed as a scientific or metascientific hypothesis, IDT lacks content."
Nokkimisjärjestys.
Arto Mustajoki kirjoitti "Tieteessä Tapahtuu" -lehteen 6/2009 artikkelin "Hyvyyden mittarit". Juttu ei ollut etiikkaa, vaan käsitteli tieteen piirissä toimivien tahojen paremmuusjärjestykseen laittamista. Aiheena on siis vertailla tutkijoiden, laitosten, tiedekuntien ja yliopistojen vertailua.
Tässä esiin nousi se, miten vaikeaa tässä on löytää aivan yksiselitteistä paremmuusjärjestystä. Mutta erilaisia mittareita kuitenkin on, eikä niiden kautta saada aivan satunnaisenoloisia tuloksia. Mustajoki esitteli yhtä arvostelutapaa, josta lainaten voidaan mainita jotain, jotka tuntuvat selvästi liittyvän oleellisesti tieteentekoon. "Indikaattoreita on kaikkiaan 136 (sic!). Niistä 74 liittyy tutkimusaktiviteetteihin, 24 opetukseen, ohjaukseen ja muuhun tieteen soveltamiseen, 35 tiedehallintoon ja 3 yhteiskunnalliseen toimintaan. Suuri määrä indikaattoreita selittyy sillä, että kaikissa ryhmissä on runsaasti alakategorioita"
Näiden arvioiden tuloksiin suhtaudutaan kaikkea muuta kuin yksiselitteisesti : Mustajoki sanookin aivan suoraan "Tarkkaa tietopohjaa hamuavat erityisesti tieteen rahoittajat ja tutkimuspolitiikan tekijät kaikilla tasoilla, koska yleisesti hyväksytyn doktriinin mukaan on oikeudenmukaista ja kaikille eduksi, että hyvästä tuloksesta palkitaan. Tutkijoiden joukossa ansioiden kvantifiointi herättää ristiriitaisia tunteita." Riskinä tässä on tietysti se, että jos rahoittajat tukevat vain menestyviä tieteenaloja, voivat muut jäädä ilman rahoitusta. Ja sitten voidaan päätyä tilanteeseen, jossa suuri on suuri vain koska on suuri. Imre Lakatoksen näkemyksiin luottavana on tietenkin hyvä muistaa että tieteenala voi ajautua tekemään nollatutkimusta, jolloin se menettää "heuristisen tehokkuutensa". Silloin hyötysuhteet pienenevät, eli investoidulle rahalle ei saada määrään suhteutettuna yhtä hyvin vastinetta. Eikä ongelma tätä kautta ole "aivan niin paha" kuin heti voisi luulla. (Mikä on eri asia kuin se että riskiä ei ole.)
Tästä päästäänkin mielenkiintoiseen ongelmaan. Paradigmasta puhuminen on yleistä. Tässä kuitenkin pitää selvittää se paljonpuhuttu "tiedeyhteisön autonominen kanta". Tämä ei kuitenkaan ole yksiselitteistä. Se on itse asiassa hyvin samantapainen ilmiö kuin eri tieteenalojen vertailun kohdalla. (Se ei ole aivan sama, koska kilpailevat paradigmat ovat aina samaa aihepiiriä melko samantapaisesta näkökulmasta käsittelevät: Esimerkiksi fyysikko voi tutkia sammakkoa apuna käyttäen fysikaalisia ilmiöitä, eikä tässä synny mitään taistelua biologin kanssa asiasta : Näkökulmahan on aivan erilainen. Mutta biologian sisällä voi olla eri biologisia teorioita ja fysiikan alalla eri fysikaalisia teorioita, jotka kisaavat keskenään. Nämä ovat kilpailevia paradigmoja.) Tutkimusmääriin viittaaminen on tietenkin hyvin käytetty mittari, jolla tätä asiaa voidaan lähestyä. Myös Mustajoen käytetty lähteiden ja mainintojen hyvyyden painottamista käytetään usein asiassa. Tällöin vaikka "Nature" -julkaistu vertaisarviointi tiedeartikkeli on arvokkaampi kuin jonkun vähemmän maineikkaan.
Ongelmana tässä on tietenkin apurahalahjoitusten kannalta se, että lukuja voidaan pitää tieteenteon manipuloimisena, jossa keskitytään irtopisteiden keräämiseen, valtapeliin. Toisaalta rahoitukset on suunnattava jotenkin. Ja tässä tarvitaan jokin mittari "kannattavalle", "kiinnostavalle" ja "hyvälle tieteelle". Tai sitten on myönnettävä että ainut mahdollisuus on mielivalta.
On hieman erikoista, miten sosiologia, etiikka ja filosofia kohtaavat vahvasti tässä kohden: On vaikeaa sanoa onko tutkimusrahoitusvalinta poliittista vaikuttamista siitä mitä kannattaa tutkia yhteisönä, ideologista lähestymistä jossa korostetaan tiettyjä aloja toisia tärkeimmäksi, arvoja korostavaa jossa jokin asia nähdään ideologisesti arvokkaaksi, tieteenfilosofinen kannanotto jossa hyvän tieteen filosofinen määrittely on keskiössä, vai onko se vain ahkeruuden palkintaa jossa raha menee niille aloille joiden tutkijat ovat päämääräsuuntautuneesti innokkaita. Vai onko se jotain kosmista "näkemystä/luutumista", joka nousee uran tekemisen myötä. On itse asiassa vaikeaa sanoa voidaanko niitä tältä osin erottaa toisistaan. Ja kaikki päättyy kuitenkin siihen että mittarit ja tavoitteet ovat miltei sama asia.
Tässä esiin nousi se, miten vaikeaa tässä on löytää aivan yksiselitteistä paremmuusjärjestystä. Mutta erilaisia mittareita kuitenkin on, eikä niiden kautta saada aivan satunnaisenoloisia tuloksia. Mustajoki esitteli yhtä arvostelutapaa, josta lainaten voidaan mainita jotain, jotka tuntuvat selvästi liittyvän oleellisesti tieteentekoon. "Indikaattoreita on kaikkiaan 136 (sic!). Niistä 74 liittyy tutkimusaktiviteetteihin, 24 opetukseen, ohjaukseen ja muuhun tieteen soveltamiseen, 35 tiedehallintoon ja 3 yhteiskunnalliseen toimintaan. Suuri määrä indikaattoreita selittyy sillä, että kaikissa ryhmissä on runsaasti alakategorioita"
Näiden arvioiden tuloksiin suhtaudutaan kaikkea muuta kuin yksiselitteisesti : Mustajoki sanookin aivan suoraan "Tarkkaa tietopohjaa hamuavat erityisesti tieteen rahoittajat ja tutkimuspolitiikan tekijät kaikilla tasoilla, koska yleisesti hyväksytyn doktriinin mukaan on oikeudenmukaista ja kaikille eduksi, että hyvästä tuloksesta palkitaan. Tutkijoiden joukossa ansioiden kvantifiointi herättää ristiriitaisia tunteita." Riskinä tässä on tietysti se, että jos rahoittajat tukevat vain menestyviä tieteenaloja, voivat muut jäädä ilman rahoitusta. Ja sitten voidaan päätyä tilanteeseen, jossa suuri on suuri vain koska on suuri. Imre Lakatoksen näkemyksiin luottavana on tietenkin hyvä muistaa että tieteenala voi ajautua tekemään nollatutkimusta, jolloin se menettää "heuristisen tehokkuutensa". Silloin hyötysuhteet pienenevät, eli investoidulle rahalle ei saada määrään suhteutettuna yhtä hyvin vastinetta. Eikä ongelma tätä kautta ole "aivan niin paha" kuin heti voisi luulla. (Mikä on eri asia kuin se että riskiä ei ole.)
Tästä päästäänkin mielenkiintoiseen ongelmaan. Paradigmasta puhuminen on yleistä. Tässä kuitenkin pitää selvittää se paljonpuhuttu "tiedeyhteisön autonominen kanta". Tämä ei kuitenkaan ole yksiselitteistä. Se on itse asiassa hyvin samantapainen ilmiö kuin eri tieteenalojen vertailun kohdalla. (Se ei ole aivan sama, koska kilpailevat paradigmat ovat aina samaa aihepiiriä melko samantapaisesta näkökulmasta käsittelevät: Esimerkiksi fyysikko voi tutkia sammakkoa apuna käyttäen fysikaalisia ilmiöitä, eikä tässä synny mitään taistelua biologin kanssa asiasta : Näkökulmahan on aivan erilainen. Mutta biologian sisällä voi olla eri biologisia teorioita ja fysiikan alalla eri fysikaalisia teorioita, jotka kisaavat keskenään. Nämä ovat kilpailevia paradigmoja.) Tutkimusmääriin viittaaminen on tietenkin hyvin käytetty mittari, jolla tätä asiaa voidaan lähestyä. Myös Mustajoen käytetty lähteiden ja mainintojen hyvyyden painottamista käytetään usein asiassa. Tällöin vaikka "Nature" -julkaistu vertaisarviointi tiedeartikkeli on arvokkaampi kuin jonkun vähemmän maineikkaan.
Ongelmana tässä on tietenkin apurahalahjoitusten kannalta se, että lukuja voidaan pitää tieteenteon manipuloimisena, jossa keskitytään irtopisteiden keräämiseen, valtapeliin. Toisaalta rahoitukset on suunnattava jotenkin. Ja tässä tarvitaan jokin mittari "kannattavalle", "kiinnostavalle" ja "hyvälle tieteelle". Tai sitten on myönnettävä että ainut mahdollisuus on mielivalta.
On hieman erikoista, miten sosiologia, etiikka ja filosofia kohtaavat vahvasti tässä kohden: On vaikeaa sanoa onko tutkimusrahoitusvalinta poliittista vaikuttamista siitä mitä kannattaa tutkia yhteisönä, ideologista lähestymistä jossa korostetaan tiettyjä aloja toisia tärkeimmäksi, arvoja korostavaa jossa jokin asia nähdään ideologisesti arvokkaaksi, tieteenfilosofinen kannanotto jossa hyvän tieteen filosofinen määrittely on keskiössä, vai onko se vain ahkeruuden palkintaa jossa raha menee niille aloille joiden tutkijat ovat päämääräsuuntautuneesti innokkaita. Vai onko se jotain kosmista "näkemystä/luutumista", joka nousee uran tekemisen myötä. On itse asiassa vaikeaa sanoa voidaanko niitä tältä osin erottaa toisistaan. Ja kaikki päättyy kuitenkin siihen että mittarit ja tavoitteet ovat miltei sama asia.
torstai 1. lokakuuta 2009
Soveltavaa miekkailutiedettä (etenkin brittiherrasmiehille).
Suosittelen yllä olevan videon tuijottamista.(johon linkki niitä varten joiden selain ei tue YouTuben säätöjä) Se osoittaa, miten keskiaikainen miekkailu on periaatteessa muokattavissa pienellä työllä ja miettimisellä sellaiseksi että sitä voi soveltaa nykyaikaisessakin elämässä. Pitää vain ymmärtää tietyt periaatteet. Koska nämä sovellukset ovat selvästi puolustautuvia tilanteita, eli vastassa on veitsellä aseistautunut henkilö, sallii jopa "yleinen periaatteeni" tämän promotioinnin. Ja on se paikoin ihan humoristinenkin. Jos siis tykkää tämän tyyppisestä huumorista.
Keskiössä on tietenkin se, että on syytä miettiä aseen hyviä ja huonoja puolia, ja käyttää siihen sitä minkä osaa muualla.
Keskiössä on tietenkin se, että on syytä miettiä aseen hyviä ja huonoja puolia, ja käyttää siihen sitä minkä osaa muualla.
Maailman pelastaminen.
"The greatest threat to the world is ideological fanaticism. By ideological fanaticism, I mean the unshakeable conviction that one’s belief system and that of other in-group members is always right and righteous, and that others’ belief systems are always wrong and wrongheaded - even to the point that others who hold them must be eliminated. Contra Hitchens (2007), religion per se is not a threat to the world, although certain religious beliefs can provide the scaffolding for ideological fanaticism, as we can see in the contemporary wave of Islamic extremism. As many historians have observed, the three most deadly political movements of the 20th century - Hitler’s Nazism, Mao Tse-Tung’s cultural revolution, and Pol Pot’s Khmer Rouge - were largely or entirely secular. What unites all of these movements, including Islamic extremism, is the deeply entrenched belief that one’s enemies are not merely misguided, but so profoundly misguided that they are wicked and must be liquidated."
(Scott Lilienfeld, "Can psychology save the world?")
Scott Lilienfeld esitti tärkeimpien tekemättä jääneiden psykologisten testejen kohdalla tärkeimmäksi kysymykset siitä voiko psykologia pelastaa maailman. Tässä hän nosti esiin ideologisen fanatismin. Hän korosti että se ei ole niinkään se että on idealogia sinällään, vaan se, että se otetaan ainoaksi totuudeksi, ja muut nähdään kiellettävinä, jopa tuhottavina asioina. Hänestä tämä on yhdistävä tekijä sekä uskonnollisiin että uskonnon kieltäviin tapahtuneisiin pahuuksiin. Lilienfeldin mielestä virheellinen ajattelu on välttämätön mutta riittämätön ehto tämän toteutumiselle. Nämä ajattelutavat eivät kuitenkaan ole samanlaisia argumenttivirheitä, kuin mitä ad hominemia ja ristiriitaa luettelevat analyyttiset filosofit. Hän nostaa esiin tietyntyyppisiä psykologisia ajattelutapoja. Kyse on siis eräänlaisesta persoonallisuustyypistä.
1: Naiivi realismi, joka perustuu ajatukseen siitä että henkilö itse havaitsee ja tekee päätelmiä objektiivisesti johtaa siihen että ne jotka ovat erimielisiä ovat joko typeriä, irrationaalisia tai pahoja.
2: Sokea piste, eli kykenemättömyys nähdä vikaa itsessä joka luonnollisesti johtaa siihen että vika nähdään muissa silloinkin kun pitäisi katsoa peiliin. Vaikka syy näyttäisi olevan itsessä, keksitään jokin syy minkä vuoksi syyllinen on jokin muu.
3: Confirmation bias, eli halu hakea ja valikoida aineistoa siten että se tukee nykyistä näkemystä. (Mikä on sitä paljon pelottelemaani assimilaatioa vahvistava elementti, joka painottuu etenkin juuri niille ongelma -alueille.)
Hän korostaa kriittisen ajattelun merkitystä näiden kohdalla. Hän viittaa myös Meachamin tapaan määrittää viisaus. Se on ajattelutapa, jossa korostetaan oman erehtyväisyyden tutkiskelua ja tuntemista, ja hyväksytään erimielisten näkemysten meriitit. Yhtenäinen ideologia taas sisältää aina jotain asioita joihin sitoudutaan. Tätä kautta ideologia tarjoaa sokeita pisteitä, jotka nousevat esiin kun fanaattisuutta korostetaan.
Etiikkaahan on tavallisesti haettu joko ideologioiden tai tunteiden kautta:
1: Idealismissa on jokin ideologia, jolla on määritelmä siitä miten asioiden pitäisi olla ja miten tätä pitää tavoitella. Tämä tähtää kohti utopiaa, ihanteellista seurausta. Utopia voi olla vaikkapa kommunistinen täydellisen toimiva valtio, tai sitten kristityn taivaaseenpääsy. Tekoja verrataan tähän moraalilakiin, ja jos eroa on, on vika siinä joka toimii toisella tavalla.
2: Tunteiden kohdalla tekojen hyvyys määritellään sen mukaan minkälaisia tunteita ne herättävät. Niissä ei välttämättä tarvitse olla systemaattista sääntöä. Jos esimerkiksi useimmista murha ja eutanasia pahalta, mutta sairaiden eläinten lopettaminen hyvältä, se voi mennä niin. Tietenkin idealismikin sallii joustoja, ja kysymyksessä senkin kohdalla on usein rajanvedosta. Mutta tunteiden kautta rakentamisessa systeemin ei tarvitse olla koherentti ja looginen. Sekin voi tietysti olla sitä.
Psykologia auttaa näiden kohdalla lähinnä sitä kautta, että voidaan tutkia miten fanatismi aikaansaa tuhoamisen. Jos tuhoja pidetään eitoivottuina, niin silloin psykologia voi todellakin "pelastaa maailman". Vaikka psykologiset säännöt ja toimintatavat eivät sinällään kerro miten asioiden pitäisi olla, niiden avulla saadaan aikaan muutoksia asioihin. Ja näitä muutoksen eettisyyttä voidaan arvioida. Ongelma on tietysti siinä, että idealistit voivat saada aivan eri tuloksia kuin tunteiden käyttäjät. Massamurhia voidaan kuitenkin pitää kohtuullisen laajasti levinneenä eettisyyden mittarina, jonka sekä idealistit ja tunteiden käyttäjät pääasiassa hyväksyvät. (Jos olet erimielinen, leiki mukana.)
Idealismin ongelman selvittämiseksi voisi ottaa hieman avuksi roolipelejä. "Dungeons&Dragons" sisältää hyvin tunnetun etiikkajaottelun, jossa hahmon toiminta voidaan jakaa kahteen osaan. On Lainkuuliaisuus-Kaaoottisuus -akseli ja Hyvyys-Pahuus -akseli. Lainkuuliainen voi olla hyvinkin paha. Sääntöjä voidaan käyttää vaikka ikävän "lakimieskikkaillen" jotta saadaan omaa etua ja muille harmia. (Tai näin etiikka pelissä on jaoteltu.) Kaaoottinen hyvä taas on melko yleinen elokuvien sankarin tyyppi. Rikotaan jotain lakia jotta saataisiin vaikka murhaaja kiinni, kun vaikka poliisi ei voi tai osaa tehdä asialle mitään. Kostajatarinoissa tämäntyyppinen on itse asiassa pääsääntö, ei poikkeus. Karkeasti voisi sanoa että Lainkuuliaisuus -akseli on se, mitä idealistit katsovat ja Hyvyys -akseli on se, mitä tunteita korostavat katsovat.
Itse asiassa myös Jeesus katsoi. Kultaisessa säännössähän hän esitti että toisille pitää tehdä kuten haluaisi itselleen tehtävän. Sääntö on kohtuullisen hyvä. Siinä tunteista on tehty ideologia. Tässä kohden kuitenkin nousee esiin ilmiö jota kutsun "pseudosympaattisuudeksi" : Siinä asiat nähdään korostetusti vain oman näkemyksen kautta. Henkilö kuitenkin rakentaa tältä pohjalta sympaattisia rakenteita jotka koskevat muita ja muiden ajatuksia ja toiveita. Ne vain eivät ole kohteen omia, vaan täysin oman ideologian sumentamia.
1: Silloin voidaan esimerkiksi etsiä keskiajalta henkilö, joka vastustaa noitia. Häneltä kysyttäessä olisi kommentti tietenkin "Jos olisin noita, olisi päivänselvää että haluaisin että minut pelastettaisiin, eli poltettaisiin roviolla niin että välttyisin kiirastulelta ja Helvetiltä." Samaa saadaan tietenkin silloin, kun nykykristitty toimii "Oton" tapaan, eli lähtee ajattelemaan asioita utilitarismin kautta. Silloin Raamatussa mainitut käskyt tappaa jokin kansa ovat hyväksyttävä kollektiivinen rangaistus, ei paha kansanmurha. (Määrittelykysymyksissä eettiseltä kannalta fanaattinen idealisti miettii paketin sisällön sijasta on sitä miltä paketti näyttää!) Pääsyy on tietysti siinä, että kuolemantuomituilla oli väärä ideologia ja hyökkääjillä oikea. Kokonaisuuden kannalta pienempi määrä joutuu Helvettiin. Tapettu kansa ei tapa oikeauskoisia eikä ennen kaikkea synnytä vääräuskoisia tai käännytä muita väärään uskontoon.
Tämänkaltainen ajattelutapa on korostetun utilitaristinen, yleisen hyvän korostamista yksilön edessä. Ja tämä on juuri ideologioiden piirissä helposti syntyvä asia. Ja kun ideologiat saavat riittävän laajan suosion, siitä ikään kuin "emergentoituu" esiin juuri tämänkaltaisia piirteitä. Ne nousevat esiin vasta ideologian suosion kautta, koska sitä ennen niitä vastustetaan vahvasti. Ideologia tavallaan synnyttää "by definition" sokeita pisteitä: Näkemyksiä joita ei kyseenalaisteta, koska ne ovat ne perusoletukset ja säännöt joiden varaan systeemi on rakennettu. (Ja vaikka olisit kuinka intuitiivinen ja tunteiden vietävissä, niin meillä kaikilla tietenkin on jotain ideologioita ja arvoja joita kannatamme. Meillä kaikilla on niitä sokeita pisteitä. Ja eniten juuri niillä jotka eivät niitä itse näe.)
Pienemmissä määrin pseudosympaattisuus näkyy tietysti siinä, että jos henkilölle asetetaan saita ihminen, hienoista leluista pitävä ihminen ja itse. Sitten kysytään että onko henkilö A haluamassa ostaa tavaraa, entä B ja entä sinä, on "pseudosympaattinen" sokea piste sillä, joka pistää kaikki samaan. Eli jos itse ei halua ostaa, hän ajattelee että muutkaan eivät halua. Korostetun erikoiseksi tämän tekee tietenkin se, että usein vihaaminen syntyy toiseuttamisen kautta. Eli toinen nähdään vastemielisenä koska ei voida samastua tähän mitenkään. Kuitenkin erimielisten vihaamista syntyy myös sympaattisten tunteiden kautta, jos toiseen projisoidaan omia pahoja tunteita joista ei pidetä itsessä. Ja sitten tämä "pseudosympaattisuus" on vielä oma lukunsa.
Ongelmana on tietysti se, että muuttuuko ihminen valistuksella tai terapialla - vai olisiko terapialla käsittely itsessään uusi kaikenkattava idealismi jota toteutettaisiin fanaattisesti, erimieliset olisivat automaattisesti pahoja jotka pitäisi parantaa tiedotuksella tai kallonkutistuksella. Tai onko kaikki ideologinen fanaattisuus olennaisilta piirteiltään samanlaista. Ja voiko psykologia todella pelastaa meidät tältä.
(Scott Lilienfeld, "Can psychology save the world?")
Scott Lilienfeld esitti tärkeimpien tekemättä jääneiden psykologisten testejen kohdalla tärkeimmäksi kysymykset siitä voiko psykologia pelastaa maailman. Tässä hän nosti esiin ideologisen fanatismin. Hän korosti että se ei ole niinkään se että on idealogia sinällään, vaan se, että se otetaan ainoaksi totuudeksi, ja muut nähdään kiellettävinä, jopa tuhottavina asioina. Hänestä tämä on yhdistävä tekijä sekä uskonnollisiin että uskonnon kieltäviin tapahtuneisiin pahuuksiin. Lilienfeldin mielestä virheellinen ajattelu on välttämätön mutta riittämätön ehto tämän toteutumiselle. Nämä ajattelutavat eivät kuitenkaan ole samanlaisia argumenttivirheitä, kuin mitä ad hominemia ja ristiriitaa luettelevat analyyttiset filosofit. Hän nostaa esiin tietyntyyppisiä psykologisia ajattelutapoja. Kyse on siis eräänlaisesta persoonallisuustyypistä.
1: Naiivi realismi, joka perustuu ajatukseen siitä että henkilö itse havaitsee ja tekee päätelmiä objektiivisesti johtaa siihen että ne jotka ovat erimielisiä ovat joko typeriä, irrationaalisia tai pahoja.
2: Sokea piste, eli kykenemättömyys nähdä vikaa itsessä joka luonnollisesti johtaa siihen että vika nähdään muissa silloinkin kun pitäisi katsoa peiliin. Vaikka syy näyttäisi olevan itsessä, keksitään jokin syy minkä vuoksi syyllinen on jokin muu.
3: Confirmation bias, eli halu hakea ja valikoida aineistoa siten että se tukee nykyistä näkemystä. (Mikä on sitä paljon pelottelemaani assimilaatioa vahvistava elementti, joka painottuu etenkin juuri niille ongelma -alueille.)
Hän korostaa kriittisen ajattelun merkitystä näiden kohdalla. Hän viittaa myös Meachamin tapaan määrittää viisaus. Se on ajattelutapa, jossa korostetaan oman erehtyväisyyden tutkiskelua ja tuntemista, ja hyväksytään erimielisten näkemysten meriitit. Yhtenäinen ideologia taas sisältää aina jotain asioita joihin sitoudutaan. Tätä kautta ideologia tarjoaa sokeita pisteitä, jotka nousevat esiin kun fanaattisuutta korostetaan.
Etiikkaahan on tavallisesti haettu joko ideologioiden tai tunteiden kautta:
1: Idealismissa on jokin ideologia, jolla on määritelmä siitä miten asioiden pitäisi olla ja miten tätä pitää tavoitella. Tämä tähtää kohti utopiaa, ihanteellista seurausta. Utopia voi olla vaikkapa kommunistinen täydellisen toimiva valtio, tai sitten kristityn taivaaseenpääsy. Tekoja verrataan tähän moraalilakiin, ja jos eroa on, on vika siinä joka toimii toisella tavalla.
2: Tunteiden kohdalla tekojen hyvyys määritellään sen mukaan minkälaisia tunteita ne herättävät. Niissä ei välttämättä tarvitse olla systemaattista sääntöä. Jos esimerkiksi useimmista murha ja eutanasia pahalta, mutta sairaiden eläinten lopettaminen hyvältä, se voi mennä niin. Tietenkin idealismikin sallii joustoja, ja kysymyksessä senkin kohdalla on usein rajanvedosta. Mutta tunteiden kautta rakentamisessa systeemin ei tarvitse olla koherentti ja looginen. Sekin voi tietysti olla sitä.
Psykologia auttaa näiden kohdalla lähinnä sitä kautta, että voidaan tutkia miten fanatismi aikaansaa tuhoamisen. Jos tuhoja pidetään eitoivottuina, niin silloin psykologia voi todellakin "pelastaa maailman". Vaikka psykologiset säännöt ja toimintatavat eivät sinällään kerro miten asioiden pitäisi olla, niiden avulla saadaan aikaan muutoksia asioihin. Ja näitä muutoksen eettisyyttä voidaan arvioida. Ongelma on tietysti siinä, että idealistit voivat saada aivan eri tuloksia kuin tunteiden käyttäjät. Massamurhia voidaan kuitenkin pitää kohtuullisen laajasti levinneenä eettisyyden mittarina, jonka sekä idealistit ja tunteiden käyttäjät pääasiassa hyväksyvät. (Jos olet erimielinen, leiki mukana.)
Idealismin ongelman selvittämiseksi voisi ottaa hieman avuksi roolipelejä. "Dungeons&Dragons" sisältää hyvin tunnetun etiikkajaottelun, jossa hahmon toiminta voidaan jakaa kahteen osaan. On Lainkuuliaisuus-Kaaoottisuus -akseli ja Hyvyys-Pahuus -akseli. Lainkuuliainen voi olla hyvinkin paha. Sääntöjä voidaan käyttää vaikka ikävän "lakimieskikkaillen" jotta saadaan omaa etua ja muille harmia. (Tai näin etiikka pelissä on jaoteltu.) Kaaoottinen hyvä taas on melko yleinen elokuvien sankarin tyyppi. Rikotaan jotain lakia jotta saataisiin vaikka murhaaja kiinni, kun vaikka poliisi ei voi tai osaa tehdä asialle mitään. Kostajatarinoissa tämäntyyppinen on itse asiassa pääsääntö, ei poikkeus. Karkeasti voisi sanoa että Lainkuuliaisuus -akseli on se, mitä idealistit katsovat ja Hyvyys -akseli on se, mitä tunteita korostavat katsovat.
Itse asiassa myös Jeesus katsoi. Kultaisessa säännössähän hän esitti että toisille pitää tehdä kuten haluaisi itselleen tehtävän. Sääntö on kohtuullisen hyvä. Siinä tunteista on tehty ideologia. Tässä kohden kuitenkin nousee esiin ilmiö jota kutsun "pseudosympaattisuudeksi" : Siinä asiat nähdään korostetusti vain oman näkemyksen kautta. Henkilö kuitenkin rakentaa tältä pohjalta sympaattisia rakenteita jotka koskevat muita ja muiden ajatuksia ja toiveita. Ne vain eivät ole kohteen omia, vaan täysin oman ideologian sumentamia.
1: Silloin voidaan esimerkiksi etsiä keskiajalta henkilö, joka vastustaa noitia. Häneltä kysyttäessä olisi kommentti tietenkin "Jos olisin noita, olisi päivänselvää että haluaisin että minut pelastettaisiin, eli poltettaisiin roviolla niin että välttyisin kiirastulelta ja Helvetiltä." Samaa saadaan tietenkin silloin, kun nykykristitty toimii "Oton" tapaan, eli lähtee ajattelemaan asioita utilitarismin kautta. Silloin Raamatussa mainitut käskyt tappaa jokin kansa ovat hyväksyttävä kollektiivinen rangaistus, ei paha kansanmurha. (Määrittelykysymyksissä eettiseltä kannalta fanaattinen idealisti miettii paketin sisällön sijasta on sitä miltä paketti näyttää!) Pääsyy on tietysti siinä, että kuolemantuomituilla oli väärä ideologia ja hyökkääjillä oikea. Kokonaisuuden kannalta pienempi määrä joutuu Helvettiin. Tapettu kansa ei tapa oikeauskoisia eikä ennen kaikkea synnytä vääräuskoisia tai käännytä muita väärään uskontoon.
Tämänkaltainen ajattelutapa on korostetun utilitaristinen, yleisen hyvän korostamista yksilön edessä. Ja tämä on juuri ideologioiden piirissä helposti syntyvä asia. Ja kun ideologiat saavat riittävän laajan suosion, siitä ikään kuin "emergentoituu" esiin juuri tämänkaltaisia piirteitä. Ne nousevat esiin vasta ideologian suosion kautta, koska sitä ennen niitä vastustetaan vahvasti. Ideologia tavallaan synnyttää "by definition" sokeita pisteitä: Näkemyksiä joita ei kyseenalaisteta, koska ne ovat ne perusoletukset ja säännöt joiden varaan systeemi on rakennettu. (Ja vaikka olisit kuinka intuitiivinen ja tunteiden vietävissä, niin meillä kaikilla tietenkin on jotain ideologioita ja arvoja joita kannatamme. Meillä kaikilla on niitä sokeita pisteitä. Ja eniten juuri niillä jotka eivät niitä itse näe.)
Pienemmissä määrin pseudosympaattisuus näkyy tietysti siinä, että jos henkilölle asetetaan saita ihminen, hienoista leluista pitävä ihminen ja itse. Sitten kysytään että onko henkilö A haluamassa ostaa tavaraa, entä B ja entä sinä, on "pseudosympaattinen" sokea piste sillä, joka pistää kaikki samaan. Eli jos itse ei halua ostaa, hän ajattelee että muutkaan eivät halua. Korostetun erikoiseksi tämän tekee tietenkin se, että usein vihaaminen syntyy toiseuttamisen kautta. Eli toinen nähdään vastemielisenä koska ei voida samastua tähän mitenkään. Kuitenkin erimielisten vihaamista syntyy myös sympaattisten tunteiden kautta, jos toiseen projisoidaan omia pahoja tunteita joista ei pidetä itsessä. Ja sitten tämä "pseudosympaattisuus" on vielä oma lukunsa.
Ongelmana on tietysti se, että muuttuuko ihminen valistuksella tai terapialla - vai olisiko terapialla käsittely itsessään uusi kaikenkattava idealismi jota toteutettaisiin fanaattisesti, erimieliset olisivat automaattisesti pahoja jotka pitäisi parantaa tiedotuksella tai kallonkutistuksella. Tai onko kaikki ideologinen fanaattisuus olennaisilta piirteiltään samanlaista. Ja voiko psykologia todella pelastaa meidät tältä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)