Heinzin dilemma ; moraalinen hierarkia ja sinisilmäisyyden karsiutuminen

Monesti kun esitetään eettisiä tai moraalisia ajatuskokeita, keskitytään vastaukseen. Ja tavallisesti kun ihminen kysyy kysymyksiä, ollaan hyvinkin johtopäätöskeskeisiä. Vastausta arvioidaan sen mukaan kumman lopputuloksen valitsee. Siksi onkin hyvä tarkastella Kohlbergin luomaa Heinzin dilemmaa.

Heinzin vaimo on kuolemansairas, mutta hänen sairauteensa on olemassa lääke. Apteekkari on kuitenkin ylihinnoitellut sen, joten Heinzilla ei ole varaa ostaa lääkettä. Pitäisikö Heinzin pelastaa vaimonsa henki varastamalla lääke?

Tämä dilemma on filosofisesti aika tärkeä. Siihen liittyen filosofisessa aikakauslehdessä Niin&Näissä oli jopa pieni Arttu Laitisen essee. Joka taas on sidottu vuoden 2019 reaalikokeen kysymykseen. Siinä Heinzin dilemmaa esitetään tavalla jossa yksi tärkeä alkuun otettava huomautus on se, että kun Heinzin dilemmaan vastataan, on vastauksessa helposti erotettavissa toisistaan hyve-eettiset ja seurauseettiset vastaukset ; Karkeasti ottaen hyve-etiikka kieltää varastamisen ja seurausetiikka taas katsoo säästyneitä elämiä. Toki esiin tulee myös kysymyksen dilemmaluonne.

Kiehtovaa on että esimerkiksi perinteisessä kristinuskossa on haasteellinen koska kymmenen käskyä kieltävät varastamisen ja tappamisen ja on mietittävä onko lääkkeen hankkimatta jättäminen jokin josta voidaan olla vastuussa jollain tavalla. Itse heittäisin että jos ei ole, niin kymmenen käskyä antaa dilemmaan vastauksen.

Tässä kiinnostavaa oli se, että Heinzin dilemmaa ei ole tehty johtopäätös edellä Kohlberg loi kysymyksen nimenomaan siinä hengessä että se on oikea dilemma. Ja häntä kiinnosti enemmänkin se, millä tavalla ihmiset generoivat vastauksen. Hän loi tästä sitten psykologisen kypsyysmittarin. Joka on psykologisesti varsin kyseenalainen. Mutta on silti hyvin kiinnostavaa katsoa sitä miten huomio siirtyy metodiin.

Esikonventionaalinen taso
1. Heteronominen moraali
2. Oman edun ja reilun vaihdon moraali

Konventionaalinen taso
3. Hyvien ihmissuhteiden moraali
4. Sosiaalisen järjestelmän ja omantunnon moraali

Postkonventionaalinen tai periaatteiden taso
5. Yhteiskuntasopimuksen tai yksilön oikeuksien moraali”

Heinzin idea oli että moraalikehityksen ensimmäisessä vaiheessa, esikonventionaalisella tasolla, asioita katsotaan omasta perspektiivistä. Silloin vastaukset dilemmaan ovat muotoa ”varastamisesta rangaistaan, se ei kannata” tai ”saa varastaa, koska vaimo on Heinzille tärkeä”.

Konventionaalisella tasolla taas voidaan puhua sosiaalisemmasta moraalista jossa keskitytään sopimisiin. Tällöin vastaukset ovat sellaisia, että ne voivat esittää ett ”varastaminen on epärehellistä ja vastoin lakia – mitä siitä tulisi, jos kaikki alkaisivat varastaa, mitä haluavat” tai ”Heinzin velvollisuus on pitää huolta vaimostaan”.

Postkonventionaalisella tasolla taas perustana on yhteiskuntasopimus ja yksilön jakamattomat oikeudet. Näistä periaatteista johdetaan muut säännöt. Tällöin vastaus saattaa olla muotoa ”ihmishenki on arvokkaampi asia kuin omistusoikeus” tai ”Vaimo ja kaikki muut ihmiset ovat yhtä arvokkaita. Jos vaimon vuoksi saa varastaa, saa kaikkien muidenkin vuoksi. Olisi siis pysyvä velvollisuus varastaa, mikä on aivan mieletöntä.”

Mitä tämä oli?

Kohlberg sitoi tämän kehitystasoihin jotka ovat deskriptiivisen ja eettisen välimaastossa: Toisaalta hän sanoi että aluksi lapset ovat itsekkäitä ja kasvavat kokemuksesta korkeammille tasoille ja miten oikein kukaan alle kolmekymppinen ei yltänyt korkeimmalle tasolle. Ja naiset taas nousivat sosiaaliselle tasolle nopeasti mutta vain harva heistä nousee kaikista korkeimmalle tasolle. Joka sitten on jonkinlainen ihanne ja parasta moraalisuuden tapaa.

Kohlbergin näkemys on kiinnostava koska se on strukturalismia. Strukturalismi katsoo merkitysten olevan sosiaalisesti tai kulttuurisesti rakennettuja tuotteita. Ja siksi osa näkee tämän postmodernina. Toisaalta siinä on sellainen moralistinen sabluuna joka vaikuttaa viehättävän erityisesti tiettyä konservatiivista siipeä. Erityisesti jos se kuvataan eettisenä hierarkiana. On syytä muistaa että oikeisto ja konservatiivius on aika lujasti sitonut filosofiaansa luonnollisiin hierarkioihin. Siksi heille on luontevaa ajatella hierarkisuus on loistavaa kun kuvataan moraalia ja samalla psykologisuus luonnollistaa tämän ajatuksen.

Toinen konservatiiveihin liittyvä asia on se, että konservatiiveilla tässä Kohlbergin kohdalla on vastaan tullut tilanne, missä he itse asiassa unohtavat että Kohlbergin mittarissa ei voita ”tietyillä oikeilla johtopäätöksillä”. Siinä usein mietitään johtopäätöstasolla niin että ne jotka päätyvät konservatiivisiin arvioihin tulkitaan tuottaneen vastauksensa tietyllä korkeammalla tavalla ja jos liberaaleja niin matalammalla tavalla. Eli selitetään miten konservatiivi voi käyttää korkealla tasolla olevaa perustelua ja liberaali voi käyttää matalalla tasolla olevaa selitystä omaan johtopäätökseen. Mikä on tietenkin aina tehtävissä, koska kuten huomata saattaa, tietty johtopäätös voidaan aina generoida jotenkin. Väitetään vain että vastapuolen argumentisto lopputulokseen on tietty ja puolellasi olevien vastaukset haetaan toisesta kerroksesta. Kyseessä on retorinen temppu.

Kohlbergin kuvauksissa erikoista on miten niin harvaa nähdään korkeimmalle portaalle ja miten naiset pärjäävät huonommin kuin miehet. Mutta sitten kun aiheesta on tehty suomalaisissa tutkimuksissa ei ole havaittu eroja miesten ja naisten sijoituksissa. Sen sijaan eroja on havaittu eroja sen mukaan, kuinka tottuneita tutkittavat ovat käsittelemään moraaliongelmia tai kuinka paljon he ovat tottuneet tai joutuneet perustelemaan arvovalintojaan. Itse olen halutessani helposti kyennyt yltämään Kohlbergin korkeimmalle tasolle viimeistään teini-ikäisenä. En siksi että olsiin erityisen kypsä vaan koska olen erityisen abstraktiokeskeinen haihattelija ja minun on lapsuuskotonani annettu sellainen myös olla. Tämä tietenkin muuttaa ”luonnollista hierarkiaa” joksikin astetta muuksi.

Minusta on kiinnostavaa katsoa dilemmaa filosofisesti. Ja tässä Arttu Laitinen tuo esiin mielenkiintoisen asian. Kun tavallisesti dilemmoja voidaan nähdä jonain jotka tuovat lisää informaatiota kuvioon ja luovat siksi jännitteitä. Dilemmojen generoiminenhan onkin tavallaan siitä helppopa että sen kun vaan ottaa ideaaleja ja paiskaa ne vastakkain. Immanuel Kant esimerkiksi loi tunnetun ajatuskokeen jossa käsitellään sitä saako murhaajalle kertoa ystävän olinpaikan vai pitääkö murhaajalle valehdella. Dilemmoissa onkin usein realismin makua siinä mielessä että maailma muuttuu usein harmaasävyisemmäksi. Tai kahtiajaetummaksi. Kun tärkeänä pidetyt asiat eivät voikaan molemmat toteutua samanaikaisesti.

Mutta dilemmojen ongelma voi olla myös liika yksinkertaistaminen. Itse asiassa Kohlbergin teorian kritiikki keskittyykin hyvin suuresti siihen, miten toisaalta hän mielellään torjui itselleen epämieluisat tulokset perusteluissaan ja toisaalta miten moni älykäs ja käytännönläheinen ihminen voi nähdä tilanteet liikaakin typistävinä. Esimerkiksi osamaksu- tai muut järjestelmät voisivat olla keino lääke-esimerkissä.

Laitinen kuvaakin tämäntapaista tilannetta filosofisesta näkökulmasta siten, että hän kuvaa tilannetta jossa utilitarismi antaisi aivan erilaisia tuloksia riippuen siitä kuinka paljon lääkettä on olemassa. Jos lääkettä on yllin kyllin varastaminen on paljon perustellumpaa. Mutta jos lääkettä on vähän tai se on rajallista koska kysyntää on paljon on huomioitava että Heinzin vaimon ottama lääke voisi olla toisaalla pelastamassa jotakuta muuta ja tämän elämää. Ja tämä taas voisi kenties olla maksukykyinen. Siksi lisäinformaatio ja lisämuuttujat saattavatkin ratkaista dilemman.

Tämänlainen pohdinta on erityisen hauskaa ja helppoa jos se on vain abstraktio. Mutta näin korona-aikaan tämä ei tietenkään juuri koskaan ole. Kohlbergia onkin jopa kritisoitu siitä, että kenties siinä ei huomioida maailmaa jossa eletään. Moraalia voi olla vaikeaa saavuttaa ihan siksi että vain osa voi olla varakkaasti irrallinen vailla tarvetta esimerkiksi liata käsiään moraalisesti ongelmallisissa asioissa.  Siinä missä liian pienen abstraktin moraalifilosofioinnin riskinä on tehdä ihmisistä infantiileja kidulteja jotka näkevät kaiken oman napansa kautta on liiallisen filosofisuuden riskinä synnyttää tekoaikuisia teokraatteja, joiden mielipiteet ovat jonkinlaisia Objektiivisia Totuuksia, ikuisia muuttumattomia. Ääripäissä on joka paikkaan näkemyksineen rynnistävä öyhöttäjä yhdessä ja päsmäröivä teokraatti toisessa päässä.

Ja näin Korona-aikaan tilanne on tietenkin aika konkreettinen. On hieman eri asia miettiä turvassa kotonaan Heinzin dilemmaa. Mutta jos sinun oma puolisosi on kuolemassa ja tarvitset lääkettä niin taatusti siinä vaiheessa ei mennä mihinkään platonis-filosofiseen pilvimaailmaan. Ja kun tilanteessa on kerran oikeasti ollut on sieltä varmasti vaikeaa tulla pois.

Viittaukset:
Arttu Laitinen, ”Filosofian reaalikoe, syksy 2019 ; Kysymys 5, Moraalinendilemma (20 p.)” 
Miina ja Ville, ”Kohlbergin moraalikehityksen teoria” 
Renessanssimies, ”Ylimääräinen vastaus väärään kysymykseen” 
Sami Eerola, ”Oikeistolaisuuden ideologiset juuret” 
Raivon Ensyklopedia, ”Martin Shkreli” 
Some More News, ”The Dystopian Reality Of All Those "Inspirational" Stories” 

Naturalismi "ei tarkoita" tai "johda" juuri mihinkään mihin sen sanotaan johtavan

 Hyvin usein kun puhutaan Jumalan olemassaolosta, aletaan puhumaan monesta asiasta samanaikaisesti ja ikään kuin synonyymeinä. Ehkä näkyvin ja toistuvin teema on se, että jos on naturalisti on oltava empiristi jokaisessa asiassa jotta teisti sitä järkevänä ja hyväksyttävänä pitäisi. Kun taas uskova saa ottaa perususkomuksiin liittyviä uskomuksia kunnioitetummin. Syynä on usein se, että empirismi ja naturalismi liitetään yhteen yhdeksi ja samaksi asiaksi.

Mitä ne eivät teknisesti ottaen ole. Jos nimittäin joku teisti sanoo että tiede ei voi ottaa kantaa tuonpuoleiseen, se herättää aivan ensimmäisenä kysymyksen että jos olisimme maailmassa ilman ennakkotietoja, niin emme voisi a priori vain pitää ilmiselvänä että emme voisi esimerkiksi nähdä tuonpuoleiseen. Itse asiassa näyttää että uskonto ja Jumala ovat epäempiirisiä kohteita oleellisesti muutoin kuin olemuksellisesti ja määritelmällisesti. Empiria ei a priori rajaa yliluonnollista tai Jumalaa yhtään mihinkään. Ja siksi voidaan sanoa että monenlaiset jumalateoriat ja uskonnot eivät ole uskottavia koska ne olisivat empiirisiä.

Mutta se menee hankalammaksi. Sillä hyvin usein nostetaan esiin näkemys jonka mukaan se, jos olet ateisti niin se tarkoittaisi sitä että olet materialisti. Mikä on erikoista koska periaatteessa ilman maailmankuvallisia lisäoletuksia joku voisi uskoa hengettömään taikuuteen jonka takana ei ole mitään jumalolentoa. Mutta jos unohdetaan tämäkin, voidaan päästä aiheeseen joka voi yllättää.

Jos olet naturalisti voidaanko tästä päätellä että olisit materialisti. Uskonnollisissa keskusteluissa tätä oletusta taustaoletetaan hyvin voimakkaasti. Jos olet naturalisti on sinun oltava naturalisti tavalla joka on hyvin arkaainen suhteessa fysiikkaan. Tämä näkyy monenlaisissa aiheissa. Kreationismi olisi tässä helppo keppihevonen mutta vielä useammin aivan sivistyneet piirit esittävät että jos tietoisuus olisi naturalistinen niin sen tulisi tehdä meistä jotain liharobotteja vailla merkitystä. Tässä toki takana voi olla kognitiotieteen vanha kirous ; Tietoisuutta on lähestytty tietokonemetaforalla ja tätä kautta moni sekoittaa tietokoneen toiminnan mukaisen ja naturalismin yhdeksi ja samaksi asiaksi. Ja siksi monet saattavat sekoittaa esimerkiksi tietokoneenkaltaisuuskritiikin yliluonnollisuustodistuksiin.

Mutta jos katsotaan naturalismia on hyvä huomata että se ei itse asiassa tarkoita että perinteinen spatiotempiraalinen maailma olisi fysikaalinen vanhanaikaisessa ja perinteiesssä mielessä. Nostan tässä esiin monia kohtuu kuuluisia filosofeja joiden kautta voimme huomata että asiat eivät ole niin yksinkertaisia. Ja kun tajuaa tämän, voi huomata esimerkiksi sen miten paljon älyllisillä piilo-oletuksilla tanssiikaan esimerkiksi se kristitty apologeetikko, joka sanoo että jos joku on ateisti hänen tulee olla naturalisti ja koska hän on naturalisti hänen tulee olla materialisti. 

Tässä kohden on hyvä miettiä tietoisuuskysymystä. Koska se on eräässä mielessä nykyään sivistyneen kristillisen keskustlelun ytimessä. En tee tätä sattumalta. Olisin voinut valita jonkin kreationistisen aiheen. Mutta tietoisuutta pidetään ”jotenkin eri asiana”. Molemmat ovat kuitenkin omalla tavallaan aukkojen jumala -argumentteja. Molemmat väittävät että tiede ei voi selittää ilmiötä, kuten vaikka eliöitä tai tietoisuuden olemassaoloa. Tärkein ero ei ole siinä että kreationisteilla olisi jotenkin huonommat argumentit vaan siitä että tietoisuus on eräässä mielessä tutkimusaiheena tilassa jossa lajit olivat ennen Charles Darwinia. Mikä kertoo siitä että mikäli tietoisuusargumentit ovat parempia se johtuu siitä että teistit teettävät kaiken työn vastapuolellaan.

On vaikeaa olla huomaamatta miten kreationistien käyttäminen esimerkkinä helposti trivialisoi laajemmat argumenttirakenteet ja tahdonkin huomauttaa että tosiasiassa arvostetummat kristillisen ajattelun muodot käyttävät hyvin samantyylistä perusstrategiaa. Osoitetaan johonkin partikulaariin kysymykseen tai aiheeseen, kuten vaikka bakteerin siimamoottoriin, tietoisuuteen, universumin hienosäätöön tai johonkin vastaavaan. Ja sitten tehdään mahdottomuusväite siitä että tiede ei mitenkään voi selvittää tätä kysymystä. Itse näen että nämä ovat oletuksia jotka esitetään väitteinä ja jotka on otettava asenteellisina retorisina kysymyksinä. Pahimmillaan niitä käytetään kuin ne olisivat johtopäätöksiä vaikka niitä ei todistetakaan. Usein tätä koristetaan sillä että teistit ovat paremmin selittäneet tämän asian koska heille sallitaan foundationalististen perususkomusten ja satuilujen menetelmiä jotka vähän kuin kielletään naturallisteilta. Tässä näkyy kovasti maailmankuvakeskeisyys siten että jokainen saisi käyttää oman maailmankuvansa menetelmiä. Minä taas aina vertailen että ovatko ne todella jollain yhteisellä mittapuulla parempia kuin toinen ja miten käy jos sen toisen osapuolenkin annetaan leikkiä samoilla säännöillä. Sen lisäksi esimerkiksi tuonpuoleisen tutkimuskielto on siitä triviaali että minusta naturalismissa voi olla anomalioita vasta kun sillä on jotain selitettävää. Toisin sanoen tuonpuoleinen ei voi olla naturalismille ongelma koska sitä ei ole havaittu eikä naturalismia siksi voi vaatia sitä selitttämäänkään.

Tietoisuus on myös helppoa koska sen parissa on paljon naturalistisia ajattelijoita. Ja huomataan varsin helposti että naturalismista on olemassa monenlaisia versioita. Naturalisteja yhdistää näkemys, jonka mukaan luonnollinen maailma on kaikki mitä on. Ei siis ole mitään yliluonnollista maailmaa jossa on henkisiä tai hengellisiä olentoja.

Naturalisteja voidaan luokitella esimerkiksi seuraavaan kolmeen sorttiin;

1: Klassiset fysikalistit ovat sitä mieltä, että vain perus fysiikan ja kemian kuvaama maailma on todellinen. Tämä näkemys on hyvin suosittu uusateistien parissa. Näkisin että Richard Dawkins on tämän näkemyksen edustaja. Samoin Paul ja Patricia Churchland.

2: Sitten on naturalismi joka hyväksyy myös monia abstrakteja objekteja kuten ajatukset propositioista, ominaisuuksista ja mahdollisista maailmoista. Tässä näkemyksessä en malta olla mainitsematta Willard Van Orman Quinea.

3: Kolmatta lokeroa edustaa filosofisempi naturalismi jossa sallitaan konkreettisiksi asioiksi aika laaja määrä asioita. Tässä filosofiassa mukaan tupsahtaa esimerkiksi Spinoza, David Chalmers, Derek Pereboon ja monia muita vastaavia ajattelijoita.

Nämä kolme lokeroa ovat tärkeitä. Sillä monesti teistikin osaa sanoa että paha skeptikko-tiedeuskoinen helposti luulee että tiede on jokin monoliitti ja miten tieteellä on monenlaisia erilaisia määritelmiä eikä mitään yksiselitteistä. Positivismin kritiikki on tässä kontekstissa opeteltu usein erinomaisesti – sen mahtia kenties jopa liioitellaan. Mutta sama asia unohtuu tyystin kun sitten luodaan tieteestä monoliitti joka ehdottomasti ei kykene tutkimaan vaikkapa merkitystä, tuonpuoleista tai Jumalaa. Ja jos tämän perusoletusluonnetta tuo esiin he usein hyökkäävät että vastapuoli sortuu sekin aukkojen naturalismiin. Eli olettaa että ratkaisu löytyy.

Tämä on omituinen koska se näyttää korkeintaan tasapeliä. Tosin sillä erolla, että kun aikaisemmin on asioita selitetty paremmin teismillä, näihin on tullut naturalistiset selitykset. Kannanotot siitä että tiede ei voi selvittää jotain koostuu sarjasta epäonnistumisia. Samaan tapaan kuin maailmanlopun ennustelujenkin kohdalla : Usein on väitetty mutta hassusti on käynyt. Mieleeni tulee ainakin se kuinka aikanaan uskottiin että tähtien fysikaalisesta koostumuksesta ei voida mitään tietää. Sitten tajuttiin spektriviivat. Eri aineet jättävät siihen erilaisia sormenjälkiä. Ehkä joku ensi viikolla rukkaa kaukoputken jolla voi katsoa kuolleiden valtakuntaan. Jos sanoo että ”ehkä tälläinen on mahdollista ehkä ei” ei sitoudu perususkomukseen vaan yksikertaisesti näyttää että jos vastakkain on kaksi premissiä niin niille on se kolmaskin vaihtoehto joka sitten jättää kaikki ”tiede ei voi koskaan tutkia aihetta X” -kysymyksen perustelemattomiksi perususkomuksiksi eli asennekannanotoiksi jotka voi ohittaa koska ne voi hylätä aivan yhtä helposti kuin miten ne on tuotettukin. Eli ilman työtä ja perusteluja.

Naturalistien kohdalla on huomattava että vaikka aluksi lokeroin kolme naturalismin päämuotoa niitä voisi lokeroida muutenkin. Toieslla tavalla voitaisiin katsoa miten naturalistit ylipäätään suhtautuvat anomalioihin, selitettäviin asioihin ja relevanttiin dataan.

Naturalisti voi tällöin olla sen sorttinen että pyrkii minimoimaan ontologiaansa. Tässä korostuu okhamin partaveitsen käyttö hyvinkin karkeassa ja raa-assa pelissä. Naturalistisista ilmiöistä ja niiden olemassaolosta on vahva yksimielisyys ja yleensä ankarinkaan kreationisti ei kiistä fysiikkaa ja insinööritieteitä todellisuutta kuvaavana tieteenä. Kaikki muut ovatkin debatinaihe ja niitä ilmankin voidaan tulla toimeen. Ja siksi pitääkin tulla toimeen ilman niitä. Tälle tyylille hyvin tyypillistä on tavallaan luoda maailma jossa on ”aukkojen naturalismia” siinä mielessä että selittämätön ilmiö ei ole ”mahdollisesti jotain muuta”. Ei siis laajenneta hyväksyttävien konseptien maailmaa vaan katsotaan että niin kauan kuin ehdottomasti ei toisin todistea on poikkeavat asiat oletettava sellaisiksi joka selittyy perinteisellä naturalismilla. Tämänlainen havaintojen sovittamisen asenne löytyy aika monilta fysikalisteilta, esimerkiksi Dawkinsilta.

Mutta sitten on mahdollista tehdä jotain muutakin. Esimerkiksi Quinen ajatus siitä mikä on naturalistista sitoutuu käsiteverkkoon. Karkeasti voitaisiin tiivistää että siinä muutokset siinä mitkä asiat ovat naturalistisia on laajennettavissa. Siinä ei tavallaan ole a priori tai a posteriori -keinoa rajata vaikkapa tuonpuoleista tai Jumalaa ei-naturalistiseksi. Laajemminkin voitaisiin ajatella että jos Jumalasta ja tuonpuoleisesta tulisi ahkera tutkimusohjelma jonka tuloksiin monet muut arvostetut tieteenalat viittaisivat (ei siis niin että he viittaava ja lainaavat muita vaan toisin päin. Nykyäänhän joka toinen sofistikoitunut teologi hakee näkemyksilleen tukea selittämällä miten big bang on yhteensovitettavissa teismin kanssa. Mutta harvoinpa big bang -tutkijat innolla fysiikan tutkimuksiinsa laittavat miten se jumalahypoteesi auttoi todistamaan big bangin todelliseksi. Uskonto korkeintaan innoittaa mutta ei todista.)

Esimerkiksi Quinen tai Lakatoksen tyylisessä maailmassa tilanne on se, että aloitetaan mahdollisimman yksinkertaisella käsiteverkolla ja jos jotain omituista tulee toisin pakottamaan on ontologiaa laajennettava. Ja tämä luo maailman joka on hyvin erilainen kuin se kreatinistien moittima olkiukko joka jotenkin ”a priori kieltää Jumalan” tai se filosofistikoitunut teologi joka selittää ”tietoisuuden erityisluonteesta” jota naturalistit eivät vaan voi hyväksyä maailmankuvallisista syistä.

Jopa näin karkea luokitteluero auttaa havaitsemaan naturalismin sisällä aivan erilaisia ontologioita ja epistemologioita. Selitysstrategiatkin ovat monisyisempiä eikä se siksi voi olla sellainen monoliitti jonka voi vaan pyyhkäistä syrjään yksinkertaisella väitelauseella siitä miten naturalismi jotenkin vaan ei voi tutkia vaikka merkitystä tai tietoisuutta. 

Toisin sanoen on aika selvää että yleinen apologeetikkoin ja muiden hengenmisten suosimat strategiat eivät ole niin tehokkaita hengellisyyden ja uskonnon erityisluonteen todistajia kuin he itse uskovat. Kenties tässä syynä on se, että heidän osaamisalueensa on jossain muualla. Teologithan usein selittävät miten surkea joku Dawkins on kun typistää uskontoa. Mahdollista. Sama osaamattomuus näyttää tosin koskevan runsasta määrää sofistikoituneeksi kutsuttua teologiaakin. Koska he typistävät ateistit ja naturalistit jonkinlaisiksi arkkimaterialisteiksi, jotka lisäksi tekevät nimenomaan sitä sovittavaa aukkojen naturalismi-strategiaa, on selvää että he eivät oikein osaa käsitellä naturalismia muuna kuin jonain vastustettavana isona ja pahana monoliittina. Tämän täytyy olla asiallista koska olen törnännyt vastaaviin kuvauksiin teologien suusta.

Voisinkin tähän loppuun ottaa esille aika tärkeitä naturalisteja. Erityisesti David Chalmersin. Chalmershan on naturalisti. Ja hyvin usein Chalmersia käytetään teistisessä kontekstissa koska Chalmers on luonut argumentteja koskien tietoisuutta. Erityisesti ns. hard problem on hyvin monesta teististä suorastaan todistus siitä että naturalismi väistämättä ja välttämättä epäonnistuu tietoisuuden selittämisessä. Parhaimmillaan tämä on kuitenkin vähän sama mikä tulee vastaan esimerkiksi humen giljotiinin kanssa. Moni teisti näkee että se on vahva todistus siitä että naturalismi ja tiede ei voi koskaan selittää moraalia. Mitään siitä. Mutta sitten he unohtavat että humen giljotiini koskee olemassaoloa ja näin esimerkiksi Jumalan olemassaolosta tai Jumalan käskyn olemassaolosta ei voisi päätellä mitään asian moraalisuudesta.

Mutta asia on tavallaan vielä hankalampi teisteille. Chalmersin kohdalla mieleeni tulee vanha vertauspinta nuoruusaikaani jolloin soluttauduin Jehovan Todistajiin. Heillä oli evoluutiokriittistä materiaalia jota he kieltäytyivät kutsumasta kreationismiksi vaikka se oli juuri sitä. Ja tässä he usein lainasivat Gouldia. Jota he mainostivat evolutionistiksi. Kun kaikki kuitenkin tietävät että Gould itse arvosti ja rakasti evoluutiota ja dissasi kreationismia oli tavallaan aika helppoa sherlock-holmes -päätellä että Gouldia joko lainataan pois kontekstista tai hänen sanomisiaan ei jotenkin muuten ole ymmärretty oikein.

Chalmers itse on naturalisti. Eikä hän käytä hard problem -argumenttejaan kumotakseen omaa naturalismiaan. Teistit sovittavat väkisin hänen argumenttiaan sabluunaan jossa kokemustietoisuus ei voi sopia naturalistiseen maailmaan koska sitä ei voida tunkea klassiseen materialismiin Chalmersin kuvaamalla tavalla määritellyssä klassisessa materialismissa. Ja siksi he oikohyppäävät siihen että teismi voi selittää tietoissuuden ja naturalismi ei. Tässä toki unohtuu kertoa että miten se teismi sitten sen selittämisen muka oikeasti tekee. Ja ennen kaikkea se, että jos Chalmersia lukee voi varsin helposti huomata että hän itse nojaa siihen että kokemustietoisuus ei selity perinteisellä naturalismilla. Ja hän ei mene Churchlandin tyyliin siihen suuntaan missä kvalia on itse asiassa ei-olemassaoleva asia. Esimerkiksi Dennetthän kovasti on lähtenyt tälle linjamalle ja se kertoo että jopa perinteiset materialistit voivat itse asiassa pelata asian niin että se ei ole heidän näkemyksensä kumoava asia. Taustaoletteluilla voi tehdä paljon ja jos ne kieltää niin eipä meillä sitten hirveästi jäisi mitään teologiaakaan sofistikoitselemaan korskeasti ympäriinsä oman nöyryytensä varjossa egotrippaillen.

Chalmers pitää kokemustietoisuutta olemassaolevana asiana ja sen vuoksi hän laajentaa sen mikä on naturalistista. Eli vaikka Chalmers onkin sitä mieltä että kokemustietoisuus on jotain jota ei voi redusoida perinteiseen materialismiin ja pitää kokemustietoisututa todellisena, niin hän selittää asian siten että kun tietyt naturalistiset asiat ovat olemassa niin niistä oikein järjestettynä voi nousta tietoisuus. Ja vaikka teistit usein nauravat ei-havaituille emergenteille piirteille ja muille asioille joita tässä yhteydessä tekee mieli sanoa, niin se kuitenkin joka tapauksessa on itse asiassa torjunta teistien mahdottomuusväitteelle. Mahdottomuusväite kumotaan osoittamalla asia mahdolliseksi.

Toki tätä voi olla vaikeaa ymmärtää teistin joka käyttää asiakeskustleussa naturalismin kritiikkiä siten, että tiedemiehetkin tekevät jotain muuta kuin tutkivat maailmaa. Jolloin naturalismi olisi redusoituvissa paitsi siihen että asiat olisivat fysikaalisia niin myös siihen miten siinä maailmassa pitää koko ajan toimia. Itse näen aika oleellisen filosofisen – ja itse asiassa aivan arkisen ja konkreettisen ja jopa lapselle ilmiselvän – eron siinä että on aika eri asia uskoa että arjen kaikki asiat ovat tutkittavissa ja sen kanssa että aivan kaikkea myös tutkii. Jokainen taaperoitsijan vanhempi tietää sen erityisen vaiheen jossa lapsi yrittää maistaa aivan kaikkea. Ja tässä oppii että aika moni asia on maistettavissa vaikka niitä ei intona nuolisikaan. Ja jos joku sanoo että et voi tietää voitko maistaa paskaa tai jäätelöä jos ei sitä koko ajan maistele niin en tiedä minkälaisia tälläisistä oikein tulisi ajatellakaan arkisessa elämässä tavallisten ihmisten parissa.

Viitteet:

Panu Raatikainen, ”Se paha naturalismi”
Internet Encyclopedia of Philosophy, ”The Hard Problem of Consciousness”
David Chalmers, ”The Conscious Mind:  In Search of a Fundamental Theory” (1996)
Daniel Dennett, ”Intuition Pumps And Other Tools for Thinking” (2013)
Paul Churchland, ”Reduction, Qualia, and the Direct Introspection of Brain States” (1985)
Patricia Churchland, ”Functionalism, Qualia, and Intentionality” 
F. J. Varela, ”Neurophenomenology: a methodological remedy for the hard problem” (1996)
Jehovan Todistajat, ”Elämä maan päällä - kehityksen vai luomisen tulos” (1985)