Meille myydään melko vahvasti ideaa, jossa uskonto rakentaa yhteiskunnan. Tämä johtaa toki joskus varsin erikoisiin tilanteisiin. Kun esimerkiksi sosiologien maailmaa katsotaan, ongelmaksi tulee se että tähän syntyy varsin kehäpäätelmäisiä rakenteita. Syynä on se, että monesti kun uskontomyönteinen sosiologi puhuu uskonnosta yhteiskunnan rakennusosasena, on systeemi mennyt siihen suuntaan että jos jokin tarjoaa yhteiskunnalle vakauttavaa rakennetta se onkin uskonnonkaltainen. Tälläistä teoriaa ei tietenkään hevin falsifioida.
Uskontoja määritelläänkin eri tavalla.
1: Max Weber määritteli uskonnon niin sanotun substantiivisen määrittelytavan kautta; Hän näki että uskonto li usko yliluonnolliseen voimaan jota ei voida tieteellisesti selittää. Tämänlaisessa määrittelyssä naturalismi tai ateismi ei voisi by definition ikinä olla uskonto. Weberin määritteissä uskonto vaatii teismiä, uskoa Jumalaan tai jumaliin, kannanottoja yliluonnollisen olemassaoloon tai yliluonnolliseen uskomiseen. Kaikki uskomukset eivät ole uskontoja.
2: Tämä kontrastoituu funktionalistisen uskonnon määritelmän kanssa. Tällöin liikutaan maailmassa jota Durkheim kannatti; Siinä uskonnolla on sosiaalisia ja psykologisia funktioita jotka toimivat yksilöissä tai yhteiskunnissa. Tässä uskomus takaa tiettyjä funktioita. Tällöin mikä tahansa joka jäsentää maailmankuvaa tai järjestää sosiaalista koheesiota tai ylläpitää yhteisöä on uskontoa. Tämä ei vaadi kannanottoa yliluonnolliseen. Tässä konseptissa vaikkapa suomalaisten jääkiekkofanitus voi aivan täysin määrittyä uskonnoksi.
3: Kolmas tapa katsoa asiaa on lähestyä asiaa siten että uskonto määrittyy sosiaalisesti. Eli uskonnolla ei ole määritelmää vaan eri asiat tunnustetaan tai leimataan uskonnoksi ja on kiinnostavaa tietää milloin ja kenen päätöksellä mitäkin asiaa kutsutaan uskonnoksi ja missä kontekstissa. Tässä yhteydessä voidaan esimerkiksi samanaikaisesti nähdä että yhdessä kontekstissa uskonto on saavutus. Uskovaiset esimerkiksi haluavat tällöin korostaa että kristinusko on uskonto jolla on oikeuksia. Kun taas monet Wiccahenkiset näkemykset eivät ansaitse uskonnon statusta. Ja tätä kautta eivät myöskään uskonnonvapauteen ja uskonnon statukseen liitettyjä valtaoikeuksia. Toisaalta samat yksilöt voivat haluta tuomita ateismin tai minkä tahansa vastustamansa asian uskonnoksi, jotta saisivat korostettua että se on tavallaan vähemmän kuin mielipide. Siksi se kuka sanoo ketäkin missäkin uskonnoksi ja mistä syistä on hyvinkin vallankäytön täyttämää ja mielenkiintoisen kompleksista ja tilannesidonnaista. Se kuka saa kutsua asioita uskonnoksi ja onko siinä positiviisia tai negatiivisia konnotaatioita alkavat paistamaan.
Jos atsotaan asiaa siten kuten minä, eli uskonto määritellään siten miten uskonto yleensä ymmärretään arkisessa kontekstissa - eli substantiivisen määrittelytavan mukaan - on yleisenä teemana se että yhteiskunta rakentuu uskonnon kautta ja uskonnon mukaan. Tämä tarkoittaa sitä että se sisältää syy-seuraussuhteita koskevia väitteitä. Joista perimmäisin on se, että moralistisen ja jäsentävän uskonnon on edellettävä komplekseja yhteiskuntia.
Tähän liittyen viime aikoina esimerkiksi Naturessa on nostettu esiin keskustelua siitä miten historiaa voidaan tutkia tässä kontekstissa. Ja suurta datamäärää läpikäyneet tutkijat ovatkin huomanneet että kompleksit yhteiskunnat tapaavat olla ensin. Ensin tarvitaan yhteiskunta joka antaa mahdollisuuden uskonnoille nousta. Ja tämä näkyy siinä että kompleksit yhteiskunnat edeltävät moralisoivia jumalia kaikkialla maailmassa.
Tämä on siitä kiinnostava oppi, että vaikka se nykyään uhkaa uskontoa ja sitä pidetään ateistisena ajatuksena niin tässä yhteydessä on nostettu esiin jopa se että varhaiset kristityt nimenomaan korostavat että ei ole sattumaa että heidän pelastajansa Jeesus Kristus syntyi Rooman valtakunnan vaikutusalueelle. He ymmärsivät että voidakseen ryhtyä globaaliksi ja lähetystyötä korostavaksi uskonnoksi tarvitaan esimeriksi Roomalaisia teitä. Universaali uskonto tarvitsi universaalin imperiumin, Rooman.
Ajatus ei itselleni ole kovinkaan erikoinen. Kun olen esimerkiksi lukenut Pascal Boyeria, on melko selvää että järjestäytynyt yhteiskunta vaatii järjestäytynyttä uskontoa. Ja uskontoja tutkittaessa on havaittu miten kirjoitustaito liittyy komplekseihin uskontoihin ; Kompleksi uskonto joka systematisoidaan laajoille alueille tarvitsee keskusjohdettua dogmaa ja sen opettamista. Tämä vaatii kirjallista ilmaisua.
1: Tämä on, ironista kyllä, itselleni melko selvää sitä kautta että ollakseen martial art, siihen täytyy liittyä kaikenlaisia sellaisia fantasiatrooppeja jotka voivat vaikuttaa omituisilta maallikoille. Kuten että miksi ihmeessä miekkailutekniikoita opetetaan kirjoista. Koska siinä on niin paljon materiaalia että sen syvä sisäistäminen vaatii kirjan tapaista tallentavaa mediumia. Fiore dei Liberi on siis ymmärtänyt intuitiivisesti sitä mitä Boyer kuvaa kun hän kertoo mitä psykologiaan ja antropologiaan liittyvät havainnot sanovat uskontojen ilmenemisestä ei-kirjallisissa ja kirjallisissa muodoissa.
Tämä mielestäni vastaa tärkeimpään Naturen kirjeestä löytyvien havaintojen kritiikkiin. Moni on selittänyt että tosiasiassa moralistinen jumala on syntynyt jo aikaisemmin mutta moralistinen järjestäytynyt uskonto ei näy jos sitä ei ole kirjoitettu ylös. Toisin sanoen esilletulisi enemmän se että kirjoitettu uskonto vaatii kompleksia yhteiskuntaa. . Koska kompleksi uskonto pitää sisällään vaatimuksen kirjallisesta ilmaisusta, ja kirjallinen ilmaisu vaatii kompleksia yhteiskuntaa, ei voi olla niin että ilman uskontoa ei ole olemassa mitään kompleksia yhteiskuntaa.
Tämä on toki aika selvää toistakin kautta. Jos asiaa miettii pelkästään Maslown tarvehierakian kautta, voi tiedostaa että perustarpeiden on oltava tyydytettyjä ennen korkeampia tarpeita. Uskonto taas ei oikeasti tuota mitään kovin perustavaa. Pappi ei esimerkiksi tuota ruokaa. Tässä mielessä pappi ja taiteilija molemmat ovat tavallaan kivoja olla olemassa. Mutta eivät korvaamattomia. Ilman heitä elämä ei ehkä ole elämisen arvoista. Mutta ilman maanviljelijää ei ole mitään elämää. Jos siis ajattelemme jäsentäytynyttä uskontoa jonka johtoa pitää jotenkin ylläpitää hengissä tuottamalla heille ravintoylijäämää - joka tarvitaan jotta pappi edes voi olla tekemässä uskonnollisia rituaaleja, eikä viljelemässä peltoja niska limassa jotta ei kuolisi nälkään – niin tarvitaan aika selvästi jäsentynyt yhteiskunta joka kykenee tasaisesti tuottamaan tämän edellämainitun ravintoylijäämän.
Viitteet:
Max Weber, ”Die protestantische Ethik und der Geist des Kapitalismus” (1905) [suom. ”Protestanttinen etiikka ja kapitalismin henki”]
Émile Durkheim, ”Les formes élémentaires de la vie religieuse” (1912) [suom. ”Uskontoelämän alkeismuodot”]
Gene Expression, ”Society Creates God, God Does Not Create Society”
Nature (Letter), ”Complex societies precede moralizing gods throughout world history”
Pascal Boyer, ”Religion Explained: The Evolutionary Origins of Religious Thought” (2001)
Schloss & Murray (toim.), ”The Believing Primate: Scientific, Philosophical and Theological Reflections on the Origin of Religion” (2009)
lauantai 23. maaliskuuta 2019
perjantai 22. maaliskuuta 2019
Miksi sinäkin koet olevasi väärinymmärretty toisinajattelija?
Pseudotieteitä ja muita on helppoa lähestyä hölmöysteoriat edellä. Itsekin helposti sanon että jokin mielipide on idioottiutta. Tässä voi syntyä sitten ironisiakin hetkiä kun tiedostaa että esimerkiksi itse TJT itse sanoo sinulle että hän ei ymmärrä miten joku voi olla evolutionisti sen jälkeen kun on tutustunut kreationistien nerokkaisiin argumentteihin. ; Itse kuitenkin näen että matala älykkyysosamäärä ei ole oikeastaan edes se asia jota kannattaa katsoa kun mietitään sitä miksi ihmiset uskovat hölmöihin asioihin. Käytän tässä enemmänkin nelikenttää jossa tarkastellaan kahta akselia. Tähän liittyy kaksi hyvin erilaisesta ympäristöstä tulevaa konseptia.
Ensinnä katson kuinka vahvasti ihminen assimiloi tai harrastaa akkomodaatiota. Tämä on Piagetin psykologiassa oleva malli jossa, hyvin ankarasti karkeistaen, katsotaan sitä miten ihminen käsittelee informaatiota suhteessa omaan maailmankuvaansa.
1: Assimilaatiossa joka tarkoittaa uusien käsitteiden lisäämistä yksilön olemassa olevaan sisäiseen malliin. Olemassa oleva malli ei assimilaatiossa muutu, vaan pysyy entisellään. Uusi käsite liitetään siihen uutena tietona.
2: Akkomodaatiossa yksilön olemassa olevien sisäisten mallien muuttumista niiden ollessa ristiriidassa ulkoisten kokemusten kanssa.
Tämä akseli katsoo toisin sanoen sitä miten vahvasti ihminen suojelee vallitsevaa näkemystään esimerkiksi ad hoc tai post hoc -selityksin. Rakenne on tavallaan analoginen paradigmojen ja tieteen välillä. Jos tehdään muutoksia paradigman sisällä kysymys on assimilaatiosta ja jos ollaan valmiita vaihtamaan paradigmaa on kyseessä akkomodaatio. Tämä on tietenkin siitä kiinnostavaa että vaihtaminen ei ole sinällään automaattisesti kunniakasta, mutta niin ei jääräpäisyyskään.
Toinen asia jota sitten katson on sitä onko ihminen intuitiivinen vai rationaalinen. Tai Kahnemanin tunnetuksi tuomalla tavalla; Käyttääkö hän Systeemi1 vai Systeemi 2 ajattelua. Tähän liittyvän ja aika vallitsevan kaksoisprosessiteorian mukaan, ihmisen järkeily perustuu kahteen toisistaan erilliseen, mutta toisiaan tukevaan järjestelmään, joita kutsutaan arkisesti intuitioksi ja reflektioksi. Ensimmäinen tyyppi (T1) huolehtii perustavista kognitiivisista tehtävistämme. Se on nopea, tehokas ja alitajuinen, ja suurin osa ajattelustamme ja päätöksenteostamme nojaa siihen. T1 toimii automaattisesti ja säästäväisesti eikä se ole suoranaisesti tietoisen kontrollin alaisuudessa. Haitalliset kognitiiviset vinoumat (engl. bias) voivat helposti kaapata T1:n. Järkeilyn voidaan ajatella koostuvan systeemistä, joka koostuu perusteista ja niihin pohjautuvista johtopäätöksistä. Se ei ole yhtä herkkä vinoutumille, joskin sekään ei itse asiassa ole konemaisen virheetön. Tässä ovat akselit. Joista saadaan nelikenttä.
Assimilaatio + intuitio
Akkomodaatio + intuitio
Assimilaatio + reflektio
Akkomodaatio + reflektio
Tämä skaala ei tavallaan ole loukkaava. Voidaan sanoa että niissä on tiettyjä ongelmia ja etuja. Esimerkiksi intuitio on tunnetusti tietynlaisille virhepäätelmille altis. Mutta se toisaalta on nopea ja tärkeä normaalielämässä. Se ei kuitenkaan ole idiotiaa vaan päinvastoin mahdollistaa nopean päätöksenteon. Joskus on tärkeämpää rakentaa hyvä optimointialgoritmi kuin varmistaa että on saatu juuri ehdottomasti paras mahdollinen ratkaisu.
Totuus ja objektiivisuus ei välttämättä ole selviytymisessä se tärkein asia. Intuitioihin kuitenkin liittyy tietyiltä osin voimakkaampi emotionaalinen side: intuitiomme eivät vain kerro meille sen, että me olemme oikeassa, vaan että minä olen jollakin tapaa aktiivisesti kyseisen intuition takana, jolloin intuition yhdistyy tunto kognitiivisesta kompetenssista ja erityisestä itseluottamuksesta. Intuitioilla on näin meihin lähes vastustamaton auktoritatiivinen voima. Se tuntuu kuitenkin samalla jotenkin vapaalta.
Jos nyt palataan siihen nelikenttään niin voisin sanoa että oman kokemukseni perusteella siihen miten itse karkeasti leimakirveilen kun katson pseudotieteilijöitä tarkemmin;
1: Assimilaatio + intuitio ; Tämän lokeron tyypin voisi karkeistaa tyypiksi jolle asiat ovat nopeasti ilmiselviä. He tulevat puuskahtelemaan asioita niinsanotusti arkijärjellä. Tutkimukset tukevat omaa intuitiotani tässä. Intuitiiviseen, vähän vaivaa tekeviä nopeita ratkaisuja tukeva, ajattelu on liitoksissa konservatiiviseen asennoitumiseen. Eikä siksi että konservatiivit tukisivat tälläistä ajattelua vaan nimenomaan sitä kautta että tämänlaiset ajatusprosessit johtavat helposti konservatiivisuuteen. Kun meillä on nopeaa intuitiota käyttävä ihminen jonka ajattelutavat muuten haluavat liittää uudet tiedot vanhaan tietoon syntyy monille tuttuja puuskahtelijoita jotka vahvistavat omaa maailmankuvaansa äärimmäisen vahvasti. Koska heille asiat ovat ilmiselviä.
1.1: Tässä epäsymmetria on siinä että he kokevat että he ovat varmalla pohjalla. Jalat maassa. Asiasta ei tavallaan edes kannata keskustella. Tai tarvitse. Mutkikkaampi on norsunluutorneilua. Etenkin jos se tuottaa vääriä ja epämieluisia lopputuloksia. Kaikki muut tietävät nämä puuskahtelijat puuskahtelijoiksi ja he voivat ulospäin vaikuttaa jopa paljon typerämmiltä kuin he oikeasti ovat.
2: Akkomodaatio + intuitio ; Silloin kun ihminen vaihtaa maailmankuvaansa helposti ja käyttää intuitioitaan, siitä syntyy helposti hörhömäinen vaikutelma. Itselleni tästä mallista tulee mieleen esimerkiksi sen tyypin vaihtoehtoajattelijat jotka tuottavat sirpalemaisia teorioita ties mistä ja jotka saadaan helposti pienelläkin impulssilla nappaamaan teorioita. Jopa omikseen. Mielessäni on eräs okkultismista kiinnostunut elämäntapataiteilija jonka suggeroin erään kerran uskomaan teoriaan jonka kyhäsin itse persiestäni ja hän jotenkin vielä uskoi että hän itse oli kehittänyt oman teoriansa. Hän tekee tätä muutoinkin. Kuulee ideioita ja unohtaa mistä on sen kuullut ja käsittelee tätä hyvinkin intuitiivisesti.
2.1: Tässä korostuu se, että he ajattelevat olevansa luovia. Mutta toisaalta he kuitenkin päätyvät intuitiosysteemien kautta ennustettaviin lopputuloksiin. Jotka sisältävät tietynlaisia viitteitä maagisesta ajattelusta ja jo tuhat kertaa toistettujen ideoiden varianteista. Tässä tilanteessa epäsymmetria on siinä että he näkevät olevansa luovia ja vapaita ajattelijoita mutta ulkopuoliset kokevat että he eivät ole luovia – he vain vaihtavat mieltään kuin tuuliviirit. Mutta he kuitenkin ovat omalla tavallaan perinteisellä tavalla outoja ajattelijoita. Intuitioista onkin turhaa olettaa tulevan mitään out of box -ajattelua.
3: Assimilaatio + reflektio ; Tämä on nähdäkseni yleisin ja relevantein kun puhutaan taitavasti tehdystä ja tätä kautta keskustelunarvoisesta pseudotieteestä. Tässä mieleeni tulee erityisesti vanha kirjoitelma Pandas Thumbissa jossa puhutaan tortucoista. Eli sellaisista pseudotieteilijöistä jotka ovat vaivaa näkeviä ja teräviä. Heidän ongelmakseen ei nähty se että heidän päätelmänsä olisivat epäloogisia vaan siinä että he ovat puolueellisia. Heillä on perusteoria jota he kannattavat ja heidän elämäntyönsä on tämän tietyn asian todistaminen. He käytännössä tekevät pseudotieteestään niin hienon kuin se vain voi olla. Ja tämä on heille sama kuin tae siitä että kaikki muut ymmärtävät heidät väärin.
3.1: Tässä epäsymmetria on siinä että he näkevät että heillä on vankasti perusteltu vaivalla rakennettu maailmankuva joka on mietitty ja harkittu. Ulkopuolinen näkee helposti pakkomielteisyyden ja maailmankuvaan solahtamisen jossa tyyppi älykkäästi ja ovelasti keksii mitä tahansa jotta ei joutuisi taipumaan tosiasioiden edellä.
4: Akkomodaatio + reflektio ; Tämä mukailee perinteistä tiedemiesihannetta. Robert Mertonin Cudos -ehdon mukainen ajattelija. Mertonin mukaan tieteellä on eetos, sosiaalinen hyvejärjestelmä, joka ylläpitää tieteen tavoitteiden toteutumista yksilöiden ja ideologioiden paineista ja rikkomisyrityksistä huolimatta. Hänestä ne ovat seuraavat: Tieteen perustelu ei ole henkilösidonnaista, vaan tapahtuu yleispäteviin kriteereihin. Näin kansalaisuus ei ratkaise teorian hyvyyttä. Toki tässäkin kohdassa otetaan huomioon se, että joskus voi olla vahvoja syitä epäillä kannanottoa. Jos olet vaikka huumeissa, voi näkemillesi avaruusolennoille ja vaaleanpunaisille elefanteille löytyä muukin syy, kuin se että olet ollut silminnäkijänä. Tämä on tietenkin henkilökohtainen ominaisuus, ja se vaikuttaa arvioinnin painoarvoon. Mutta näiden ottamisen pitäisi aina olla hyvin perusteltuja. Tutkimustulokset on julkaistava ja pistettävä avoimesti muiden saataville. Tutkija saa nimen ja maineen, mutta itse tutkimus on yleistä omaisuutta. Tuloksia ei saa varastaa tai vääristellä, eikä niillä saa ajaa omaa agendaa. Järjestelmällinen epäily, jossa johtopäätöksiä ja arvioita lykätään, kunnes niille on hyvää pohjaa.
4.1: Syvällinen analysoija joka on valmis muuttamaan mieltään tarvittaessa. Vaikuttaa myös olevan taruolento. John Ziman PLACE -normissa taas otti mukaan sen, että käytännössä tutkimuksia tehdään sen mukaan miten niille saadaan rahoitus. Tämän vuoksi seuraavat piirteet kuvaavat "uutta eetosta" paremmin. Suuri osa tiedosta on salattua, ja sitä käytetään esimerkiksi yksinoikeudella. Tutkimuksia voidaan myös tilata ja niitä suojataan esim. teollisuusvakoilulta, tai muuten vaan kilpailijoilta. Tiedon omistaa jokin yhtiö, ei niinkään tutkimuksen tekijä. Tietoa käytetään paikallisesti, ja ongelmat eivät ole yhtä laaja -alaisia. Ne keskittyvät ongelmanratkaisuun teoreettisen edistymisen sijasta. Itse työn tekeminen on johdettua, eli tieteentekijä toimii komennusketjun osana. Hän ei ole yksilönä tutkimassa ja miettimässä. Tutkimus ei ole teoreettisesti generoitua, vaan toimeksiannettua. Rahoittajan päämäärä, ei tutkijan kiinnostus tai teoretisoimishalut päättävät tutkimuksen sisällöstä. Tutkija on asiantuntija, jonka osaamista lainataan. Häntä ei valita sen vuoksi mitä hän osaisi luoda, vaan sen mukaan mitä hänellä on jo, se mitä hän hallitsee.
Jos päädyt tähän tieteilijän ruutuun, kannattaakin miettiä uudestaan. Jos luulet itse kuuluvasi tähän lokeroon, mieti kahdesti uudestaan. Sillä pahin asia on se, että Dunning-Kruger -efektin mukaan kaikista varmimpia itsestään ovat kaikista toopeimmat. Tällöin asenteen lisäksi saatetaan tarvita myös niitä loukkaavia älykkyyttä tai muuta kompetenssia kyseenalaistavia juttuja. Toisaalta itsen lokerointi on kenties vaikeinta. Yleensä jokainen kokee olevansa fiksu ja vain muut tietävät millä tavalla emme ole. Usein tuskastuttavallakin tavalla.
Viitteet:
Michael Shermer, ”Why People Believe Weird Things” (1997)
Hakkarainen, Lonka & Lipponen, ”Tutkiva oppiminen - Järki, tunteet ja kulttuuri oppimisen sytyttäjinä” (2004)
Daniel Kahneman, ”Thinking, Fast and Slow” (2011)
Eidelman, Crandall, Goodman & Blanchar, ”Low-Effort Thought Promotes Political Conservatism” (2012)
Pandas Thumb, ”An Ill Wind in Tortuca”
Robert Merton, ”The Sociology of Science” (1973)
John Ziman, ”Real Science: What It Is and What It Means” (2000)
Kruger & Dunning, ”Unskilled and Unaware of It: How Difficulties in Recognizing One's Own Incompetence Lead to Inflated Self-Assessments” (1999)
Ensinnä katson kuinka vahvasti ihminen assimiloi tai harrastaa akkomodaatiota. Tämä on Piagetin psykologiassa oleva malli jossa, hyvin ankarasti karkeistaen, katsotaan sitä miten ihminen käsittelee informaatiota suhteessa omaan maailmankuvaansa.
1: Assimilaatiossa joka tarkoittaa uusien käsitteiden lisäämistä yksilön olemassa olevaan sisäiseen malliin. Olemassa oleva malli ei assimilaatiossa muutu, vaan pysyy entisellään. Uusi käsite liitetään siihen uutena tietona.
2: Akkomodaatiossa yksilön olemassa olevien sisäisten mallien muuttumista niiden ollessa ristiriidassa ulkoisten kokemusten kanssa.
Tämä akseli katsoo toisin sanoen sitä miten vahvasti ihminen suojelee vallitsevaa näkemystään esimerkiksi ad hoc tai post hoc -selityksin. Rakenne on tavallaan analoginen paradigmojen ja tieteen välillä. Jos tehdään muutoksia paradigman sisällä kysymys on assimilaatiosta ja jos ollaan valmiita vaihtamaan paradigmaa on kyseessä akkomodaatio. Tämä on tietenkin siitä kiinnostavaa että vaihtaminen ei ole sinällään automaattisesti kunniakasta, mutta niin ei jääräpäisyyskään.
Toinen asia jota sitten katson on sitä onko ihminen intuitiivinen vai rationaalinen. Tai Kahnemanin tunnetuksi tuomalla tavalla; Käyttääkö hän Systeemi1 vai Systeemi 2 ajattelua. Tähän liittyvän ja aika vallitsevan kaksoisprosessiteorian mukaan, ihmisen järkeily perustuu kahteen toisistaan erilliseen, mutta toisiaan tukevaan järjestelmään, joita kutsutaan arkisesti intuitioksi ja reflektioksi. Ensimmäinen tyyppi (T1) huolehtii perustavista kognitiivisista tehtävistämme. Se on nopea, tehokas ja alitajuinen, ja suurin osa ajattelustamme ja päätöksenteostamme nojaa siihen. T1 toimii automaattisesti ja säästäväisesti eikä se ole suoranaisesti tietoisen kontrollin alaisuudessa. Haitalliset kognitiiviset vinoumat (engl. bias) voivat helposti kaapata T1:n. Järkeilyn voidaan ajatella koostuvan systeemistä, joka koostuu perusteista ja niihin pohjautuvista johtopäätöksistä. Se ei ole yhtä herkkä vinoutumille, joskin sekään ei itse asiassa ole konemaisen virheetön. Tässä ovat akselit. Joista saadaan nelikenttä.
Assimilaatio + intuitio
Akkomodaatio + intuitio
Assimilaatio + reflektio
Akkomodaatio + reflektio
Tämä skaala ei tavallaan ole loukkaava. Voidaan sanoa että niissä on tiettyjä ongelmia ja etuja. Esimerkiksi intuitio on tunnetusti tietynlaisille virhepäätelmille altis. Mutta se toisaalta on nopea ja tärkeä normaalielämässä. Se ei kuitenkaan ole idiotiaa vaan päinvastoin mahdollistaa nopean päätöksenteon. Joskus on tärkeämpää rakentaa hyvä optimointialgoritmi kuin varmistaa että on saatu juuri ehdottomasti paras mahdollinen ratkaisu.
Totuus ja objektiivisuus ei välttämättä ole selviytymisessä se tärkein asia. Intuitioihin kuitenkin liittyy tietyiltä osin voimakkaampi emotionaalinen side: intuitiomme eivät vain kerro meille sen, että me olemme oikeassa, vaan että minä olen jollakin tapaa aktiivisesti kyseisen intuition takana, jolloin intuition yhdistyy tunto kognitiivisesta kompetenssista ja erityisestä itseluottamuksesta. Intuitioilla on näin meihin lähes vastustamaton auktoritatiivinen voima. Se tuntuu kuitenkin samalla jotenkin vapaalta.
Jos nyt palataan siihen nelikenttään niin voisin sanoa että oman kokemukseni perusteella siihen miten itse karkeasti leimakirveilen kun katson pseudotieteilijöitä tarkemmin;
1: Assimilaatio + intuitio ; Tämän lokeron tyypin voisi karkeistaa tyypiksi jolle asiat ovat nopeasti ilmiselviä. He tulevat puuskahtelemaan asioita niinsanotusti arkijärjellä. Tutkimukset tukevat omaa intuitiotani tässä. Intuitiiviseen, vähän vaivaa tekeviä nopeita ratkaisuja tukeva, ajattelu on liitoksissa konservatiiviseen asennoitumiseen. Eikä siksi että konservatiivit tukisivat tälläistä ajattelua vaan nimenomaan sitä kautta että tämänlaiset ajatusprosessit johtavat helposti konservatiivisuuteen. Kun meillä on nopeaa intuitiota käyttävä ihminen jonka ajattelutavat muuten haluavat liittää uudet tiedot vanhaan tietoon syntyy monille tuttuja puuskahtelijoita jotka vahvistavat omaa maailmankuvaansa äärimmäisen vahvasti. Koska heille asiat ovat ilmiselviä.
1.1: Tässä epäsymmetria on siinä että he kokevat että he ovat varmalla pohjalla. Jalat maassa. Asiasta ei tavallaan edes kannata keskustella. Tai tarvitse. Mutkikkaampi on norsunluutorneilua. Etenkin jos se tuottaa vääriä ja epämieluisia lopputuloksia. Kaikki muut tietävät nämä puuskahtelijat puuskahtelijoiksi ja he voivat ulospäin vaikuttaa jopa paljon typerämmiltä kuin he oikeasti ovat.
2: Akkomodaatio + intuitio ; Silloin kun ihminen vaihtaa maailmankuvaansa helposti ja käyttää intuitioitaan, siitä syntyy helposti hörhömäinen vaikutelma. Itselleni tästä mallista tulee mieleen esimerkiksi sen tyypin vaihtoehtoajattelijat jotka tuottavat sirpalemaisia teorioita ties mistä ja jotka saadaan helposti pienelläkin impulssilla nappaamaan teorioita. Jopa omikseen. Mielessäni on eräs okkultismista kiinnostunut elämäntapataiteilija jonka suggeroin erään kerran uskomaan teoriaan jonka kyhäsin itse persiestäni ja hän jotenkin vielä uskoi että hän itse oli kehittänyt oman teoriansa. Hän tekee tätä muutoinkin. Kuulee ideioita ja unohtaa mistä on sen kuullut ja käsittelee tätä hyvinkin intuitiivisesti.
2.1: Tässä korostuu se, että he ajattelevat olevansa luovia. Mutta toisaalta he kuitenkin päätyvät intuitiosysteemien kautta ennustettaviin lopputuloksiin. Jotka sisältävät tietynlaisia viitteitä maagisesta ajattelusta ja jo tuhat kertaa toistettujen ideoiden varianteista. Tässä tilanteessa epäsymmetria on siinä että he näkevät olevansa luovia ja vapaita ajattelijoita mutta ulkopuoliset kokevat että he eivät ole luovia – he vain vaihtavat mieltään kuin tuuliviirit. Mutta he kuitenkin ovat omalla tavallaan perinteisellä tavalla outoja ajattelijoita. Intuitioista onkin turhaa olettaa tulevan mitään out of box -ajattelua.
3: Assimilaatio + reflektio ; Tämä on nähdäkseni yleisin ja relevantein kun puhutaan taitavasti tehdystä ja tätä kautta keskustelunarvoisesta pseudotieteestä. Tässä mieleeni tulee erityisesti vanha kirjoitelma Pandas Thumbissa jossa puhutaan tortucoista. Eli sellaisista pseudotieteilijöistä jotka ovat vaivaa näkeviä ja teräviä. Heidän ongelmakseen ei nähty se että heidän päätelmänsä olisivat epäloogisia vaan siinä että he ovat puolueellisia. Heillä on perusteoria jota he kannattavat ja heidän elämäntyönsä on tämän tietyn asian todistaminen. He käytännössä tekevät pseudotieteestään niin hienon kuin se vain voi olla. Ja tämä on heille sama kuin tae siitä että kaikki muut ymmärtävät heidät väärin.
3.1: Tässä epäsymmetria on siinä että he näkevät että heillä on vankasti perusteltu vaivalla rakennettu maailmankuva joka on mietitty ja harkittu. Ulkopuolinen näkee helposti pakkomielteisyyden ja maailmankuvaan solahtamisen jossa tyyppi älykkäästi ja ovelasti keksii mitä tahansa jotta ei joutuisi taipumaan tosiasioiden edellä.
4: Akkomodaatio + reflektio ; Tämä mukailee perinteistä tiedemiesihannetta. Robert Mertonin Cudos -ehdon mukainen ajattelija. Mertonin mukaan tieteellä on eetos, sosiaalinen hyvejärjestelmä, joka ylläpitää tieteen tavoitteiden toteutumista yksilöiden ja ideologioiden paineista ja rikkomisyrityksistä huolimatta. Hänestä ne ovat seuraavat: Tieteen perustelu ei ole henkilösidonnaista, vaan tapahtuu yleispäteviin kriteereihin. Näin kansalaisuus ei ratkaise teorian hyvyyttä. Toki tässäkin kohdassa otetaan huomioon se, että joskus voi olla vahvoja syitä epäillä kannanottoa. Jos olet vaikka huumeissa, voi näkemillesi avaruusolennoille ja vaaleanpunaisille elefanteille löytyä muukin syy, kuin se että olet ollut silminnäkijänä. Tämä on tietenkin henkilökohtainen ominaisuus, ja se vaikuttaa arvioinnin painoarvoon. Mutta näiden ottamisen pitäisi aina olla hyvin perusteltuja. Tutkimustulokset on julkaistava ja pistettävä avoimesti muiden saataville. Tutkija saa nimen ja maineen, mutta itse tutkimus on yleistä omaisuutta. Tuloksia ei saa varastaa tai vääristellä, eikä niillä saa ajaa omaa agendaa. Järjestelmällinen epäily, jossa johtopäätöksiä ja arvioita lykätään, kunnes niille on hyvää pohjaa.
4.1: Syvällinen analysoija joka on valmis muuttamaan mieltään tarvittaessa. Vaikuttaa myös olevan taruolento. John Ziman PLACE -normissa taas otti mukaan sen, että käytännössä tutkimuksia tehdään sen mukaan miten niille saadaan rahoitus. Tämän vuoksi seuraavat piirteet kuvaavat "uutta eetosta" paremmin. Suuri osa tiedosta on salattua, ja sitä käytetään esimerkiksi yksinoikeudella. Tutkimuksia voidaan myös tilata ja niitä suojataan esim. teollisuusvakoilulta, tai muuten vaan kilpailijoilta. Tiedon omistaa jokin yhtiö, ei niinkään tutkimuksen tekijä. Tietoa käytetään paikallisesti, ja ongelmat eivät ole yhtä laaja -alaisia. Ne keskittyvät ongelmanratkaisuun teoreettisen edistymisen sijasta. Itse työn tekeminen on johdettua, eli tieteentekijä toimii komennusketjun osana. Hän ei ole yksilönä tutkimassa ja miettimässä. Tutkimus ei ole teoreettisesti generoitua, vaan toimeksiannettua. Rahoittajan päämäärä, ei tutkijan kiinnostus tai teoretisoimishalut päättävät tutkimuksen sisällöstä. Tutkija on asiantuntija, jonka osaamista lainataan. Häntä ei valita sen vuoksi mitä hän osaisi luoda, vaan sen mukaan mitä hänellä on jo, se mitä hän hallitsee.
Jos päädyt tähän tieteilijän ruutuun, kannattaakin miettiä uudestaan. Jos luulet itse kuuluvasi tähän lokeroon, mieti kahdesti uudestaan. Sillä pahin asia on se, että Dunning-Kruger -efektin mukaan kaikista varmimpia itsestään ovat kaikista toopeimmat. Tällöin asenteen lisäksi saatetaan tarvita myös niitä loukkaavia älykkyyttä tai muuta kompetenssia kyseenalaistavia juttuja. Toisaalta itsen lokerointi on kenties vaikeinta. Yleensä jokainen kokee olevansa fiksu ja vain muut tietävät millä tavalla emme ole. Usein tuskastuttavallakin tavalla.
Viitteet:
Michael Shermer, ”Why People Believe Weird Things” (1997)
Hakkarainen, Lonka & Lipponen, ”Tutkiva oppiminen - Järki, tunteet ja kulttuuri oppimisen sytyttäjinä” (2004)
Daniel Kahneman, ”Thinking, Fast and Slow” (2011)
Eidelman, Crandall, Goodman & Blanchar, ”Low-Effort Thought Promotes Political Conservatism” (2012)
Pandas Thumb, ”An Ill Wind in Tortuca”
Robert Merton, ”The Sociology of Science” (1973)
John Ziman, ”Real Science: What It Is and What It Means” (2000)
Kruger & Dunning, ”Unskilled and Unaware of It: How Difficulties in Recognizing One's Own Incompetence Lead to Inflated Self-Assessments” (1999)
keskiviikko 20. maaliskuuta 2019
Onko ylipäätään järkevää puhua moraalikadosta tai moraalisesta edistyksestä?
Olen pelkästään tällä viikolla törmännyt kristittyjen puolelta sellaisiin ajatuksiin kuin;
1: Kristinuskon levittäminen on vuosituhantinen perinne ja se on aina kelvannut. Ei pidä muuttaa menestysreseptiä ja sen vuoksi ei pidä sovittaa kristillistä julistustyötä aikaan. Päinvastoin, suosion väheneminen on johtunut siitä että vakiintuneista strategioista on jo nyt joustettu liikaa.
2: Kun nuoret, nyt viime aikoina yllättäen myös nuoret naiset, ovat vahvemmin erkaantumasta teismistä niin ei pidä uskonnon muuttua vaan sen sijaan näiden erkaantuneiden tulee tajuta asiat. Tiedostaa taustansa ja identiteettinsä.
Näissä ei ole mitään hirveän poikkeuksellista joten nostan ne esiin vain tuollaisina ilmapiirinluojina. Nämä ovat tietenkin reaktioita siihen että kulttuuri on monin paikoin muuttunut – ja syvästi. Muutoksissa positiivisuutta näkyy lähinnä tahoissa jotka laskevat lyhen ajan prosenttimuutoksia ja olettavat niiden jatkuvan. Joka yleensä suosii pieniä uskontoja ; Niiden sivutuotteena saattaa esimerkiksi olla se, että odotuksissa helluntailaisista tulisi tulevaisuudessa tärkein uskonsuuntaus. Pitkäjänteisessä maailmassa sen sijaan näyttää että nuorten vakaumuksia katsotaan erityisesti ja tämän näkökulman suuntauksen kohdalla opitaan se mitä Voas on kertonut: Lapset eivät muutu iän mukana uskonnollisemmiksi ja nuoret ovat kasvavassa määrin vähemmän uskonnollisia kuin vanhempansa.
Ajatuksena on kulttuurin rapistuminen jonka vaihtoehtona on enemmänkin moraalikato. Nostin identiteettikysymyksen tähän esiin siksi, että se on tavallaan laajennus normaalista ”uskonnottomuus tarkoittaa moraalittomuutta” -lausunnosta. Mutta se viedään hyvin erikoiseen aiheeseen, yksilön identiteettiin. Puhutaankin ajatuksesta jossa yksilön identiteetti rikkoutuu, sirpaloituu ja katoaa. Ei siis siitä että ihmisellä olisi väärä tai kieroutunut identiteetti.
Tästä syntyy vähän sellainen henki, joka syntyy aina kun erimielisyys ilmenee muodossa jossa sinulla ei itse asiassa ole mielipidettä. Joka sitten toisaalta esiintyy kuin kannattaisit pahuutta joka olisikin sidoksissa moraaliin. Pahuutta kannattavalla on koodi, nihilistillä ei. Mutta silti. Arvotyhjiö toimii jotenkin niin että ensin moraalia ei ole ja sitten on kuitenkin niin että voidaan sanoa että hyvää päibää kaikki Teini-Ikäiset-Darwnin-Natsi-Ninja-Hitlerit! Tällä hetkellä minä kenties olen jumalassa. Mutta huomenna olen selvä, mutta sinä olet aina vaan eugenikko-abortionisti-geenimanipulaattori!
Vastapuoli ei kuitenkaan selkeästi sorru relativismiin. Jopa siinä määrin että nykyään näitä pidetään moralistisina hurskastelijoina eli eräänlaista siveysmallia kuvaavina sensuristeina jotka ovat ns. social justice warrioreja. Mikä vihjaa että takana olisikin vääristynyt oikeudentunto kuin pahuus. Tai edes nihilismi.
Mistä päästään syvään moraalifilosofian tuntemaan ongelmaan. Me usein puhumme moraalista kuin olisi jokin moraalikato tai vaihtoehtoisesti moraalinen edistys. Ja liitämme muutoksia, ennen kaikkea juuri lyhyellä jänteellä olevia ”kuumia keskustelunaiheita” tähän ja luomme tästä maailmaasyleileviä ja kaikenkattavia väitteitä suurista trendeistä.
Ja tässä sitten syntyy esimerkiksi näkemys jossa kuvataan asioita kuten Steven Pinker joka nostaa esiin miten rasismi ja orjuus ovat vähenemään päin. Samoin monet oikeuksista taistelleet ovat olleet tulevaisuusoptimisteja; Martin Luther King esimerkiksi kuvasi että moraali kehittyy hitaasti mutta se on pitkässä jänteessä kohti oikeudenmukaisuutta. Toisessa päässä ovat sitten Tapio Puolimatkat jotka näkevät että homojen avioliittolaki on ajamassa meitä kohti länsimaiden tuhoa jossa seuraavana portaana ei olekaan oikeudenmukaisempi maailma vaan pedofilian laillistaminen.
Kun puhutaan edistyksestä, on selvää, että vuosituhantinen menestys ei takaa mitään. Jos katsomme Egyptin valtakuntaa, sen uskomukset olivat pitkäaikaisia ja menestyneitä. Nyt niihin ei usko kukaan ja egyptiläinen moraali ei näy edes mutkien kautta nykyfilosofiassa – toisin kuin joku Aristoteles ja Platon joiden vaikutus kristinuskossa on ollut hämmentävänkin suuri. Tästä seuraa se, että jos kuvataan pitkän jänteen moraalisia muutoksia kulttuurirelativismi on itse asiassa se joka sopii melko helposti annettuihin havaintoihin. Muutos on neutraali termi, joka voi pitää sisällään ties mitä. Mutta muutosten kalibrointi vaatii lisäksi jonkin mittarin, johon tätä asiantilaa verrataan. Siksi arviointi moraaliseksi edistykseksi tai rappioksi vaatiikin jonkinlaisen pelkän muutoksen olemassaolon ylittävän mittarin. Joka sitten käytännössä sisältää perustelemattomia taustaoletuksia. Jotka eivät ole kovin tavoiteltava asia.
Moraalinen edistys ja moraalinen rappio ovat tietynlaista muutosta. Ja siksi onkin hyvä tiedostaa, että jos halutaan kategorioida sen ulkopuolella, että kulttuurien näkemykset moraalista muuttuvat tarvitaan jonkinlainen moraalinen teoria. Perinteisesti tätä on lähestytty objektiivisen moraalin kautta. On identifioitu jotain perusarvoja kuten vapaus, nautinto, tasa-arvoisuus tai papin saamien orgasmien määrä viikossa, ja sitten tämän valossa olemme saaneet järjestettyä arvostelmia kaikelle toiminnallemme.
Tämä johtaa siihen että moraalinen muutos voidaan kategorioida kahdella tavalla; Joko pitäydymme totutussa moraalisessa teoriassa ja ympäristössä saadaan aikaan muutoksia jotka tekevät niiden seuraamisen jollain tavalla edullisemmaksi tälle tietylle moraaliteorialle. Tämä voi tapahtua monella tavalla. Sen mukainen toiminta voi tilastollisesti muuttua tavallisemmaksi, saadaan sääntöjä tai jopa teknologisia keksintöjä jotka tekevät sen helpommaksi tai näkemys muuttuu vaan suositummaksi.
Sitten voidaan ajatella että me vaihdamme koko moraalista viitekehystä. Toisin sanoen hylkäämme jotain vanhoja arvoja tai otamme uusia tilalle. Tai sitten laajemmanne tai supistamme tiettyjen arvojen sovelluskenttää. Saatamme myös arvioida uusiksi sitä ketkä ylipäätään ovat moraalisia toimijoita. Näin etenkin kun tutkitaan mielisairaita tai lapsia. Ja jossain määrin kiinnostavaa kyllä myös eläimiä.
Michelle Adams on tässä yhteydessä analysoinut moraalia ja hän on esittänyt että moraalinen kehittyminen on rationaalisella pohjalla vain jos sitä ei oteta yleisessä muodossa vaan spesifissä muodossa. Toisin sanoen moraalikadon ja moraalin edistymisen näkemys ei ole sitä, miten sitä kuvataan normaalissa arvokeskustelussa – jonain yleisenä ja laajana. Sen sijaan moraalinen kehitys on juuri sitä miltä se näyttääkin keskusteluissa; Kysymys on lokaalista tilasta jossa muutosta heijastetaan tietyn moraalistandardin kautta. ; Näin esimerkiksi yksi lokaali moraalistandardi voi näyttää että homojen avioliitto on moraalista edistystä koska se laajentaa vapauden ideaalia ja voidaan liittää vaikka hedonismiin - joka muuten on sekin yksi tapa jäsentää moraalia vaikka se onkin kovasti mustamaalattu pintatasolla vaikka moni uskonnollinen asia itse asiassa myydään nimenomaan hedonistisella pohjavireellä. Ihminen saa rauhan, löytää mukavaa yhteisöllisyyttä ja syviä kulttuurinautintoja "Suvivirrestä" sekä pelastuksen kuoleman jälkeen ja kenties ennen sitäkin. Toisesta lokerosta tilanne näyttää että täsmälleen sama muutos on moraalista rappiota koska se turmelee siveyden sipuleiden seksuaalisen puhtauden ideaalia. Jotka ovat yksi moraalisesti korkeatasoisen toiminnan teoria vaikka minä sitä kovasti mustamaalaan vaikka elänkin paikoitellen seksuaalietiikaltani korkeatasoisemmin kuin moni nimekäs uskonjulistaja.
Adamsin näkemys on mielestäni hyvin tutunoloinen. Toisessa kontekstissa. Nimittäin epistemologiassa ja tieteen puolella. Sieltä kun löytyy sellaisia ajatuksia joissa tutkimus syventää paradigman sisällä tietoa niin että tiedon kasautuminen ja edistys tapahtuu aina paradigman sisällä. Mutta paradigman muutoksissa muuttuvat myös arviointikriteerit joten niiden muuttuminen olisi yhteismitatonta, puhtaasti maailmankuvallista. Taustalla on tavallaan ymmärrettävä ajatus; Jos moraali muuttuu ja moraalin arviointitavat muuttuvat niin miten voimme puhua edistyksestä kun moraaliteorian muutos voi heittää roskiin myös ne lähestymistavat joilla mittaamme moraalia itseään. Tämänlaisen ongelman välttämiseksi lokalisointi on tietenkin yksi tapa kiertää ongelma. Tästä onkin syntynyt aika laajasti kannatettu näkemys jossa puhutaan moraalisista vallankumouksista hyvin samaan henkeen kuin tieteessä voidaan puhua paradigmanmuutoksista. Tätä kulmaa edistaa myös esimerkiksi Nigel Pleasants.
Näissä argumenteissa on se vahvuus että on hyvin vaikeaa kyseenalaistaa sitä että moraalista muutosta voidaan arvioida tälläisessä lokaalissa kontekstissa. Osa kuitenkin näkee, että moraali olisi jotain enemmän. Heille tämänlainen melko vakaalla ja varmalla perustelutasolla pysyminen rajoittaa. Ihmiset haluavat joko olla optimisteja tai pessimistejä.
Miten sitten suhtautua muutokseen jos siihen haluaa ladata syvempää arvolatausta ja merkitystä kuin pelkästään sen että muuttuvat asiat muuttuvat. Nyky-yhteiskunnassa tavataan suosimaan seksuaalista vapautta yli siveyden. Mutta itse näen että tämä on heilahdellut yhteiskunnassa enemmänkin; Itse asiassa on hämmentävää miten avomielinen seksuaalisuuden suhteen keskiaikainen kuppaa edeltävä maailma oli. Kuppa oli luonnollisesti jotain konkreettista joka vaikuttaa seksuaalietiikan soveltamiseen. Vastaavasti antibioottien voidaan nähdä vaikuttaneen päinvastaisella tavalla; Seksitaudit eivät olekaan yhtä suuri riski. HIV oli sitten aivan oma lukunsa ja sitä onkin käytetty moraalisessa keskustelussa.
Tämä on nähdäkseni jotain jota voidaan käyttää kun tartutaan syvään ongelmaan. Jos suhtaudun moraaliseen haasteeseen samalla tavalla kuin naturalistina tartun epistemologisiin haasteisiin, syntyy analogiamyllyn avulla ratkaisutapa.
Perusongelmanahan on se, että jos moraali muuttuu ja ennen kaikkea teemme moraalisia vallankumouksia niin moraalisen edistymisen haaste on arviointihaaste. Muutokset kun koskevat myös sitä mikä lasketaan minkäkinlaiseksi muutokseksi. Miten voimme tietää että muutokset ovat hyviä kun muutokset koskevat myös sitä osaa joka koskee sitä mikä ylipäätään on positiivinen ja negatiivinen muutos. Tieteessä täsmälleen sama onglma on siinä kun tutkittaessa saadaan uusia tietoja joiden kautta joudutaan kontekstoimaan toisia kohtia tieteestä. Tätä pidetään haasteena ikuiselle ja muuttumattomalle tiedolle mutta tämä ei tavallaan ole kuitenkaan ylitsepääsemötön ongelma tieteenteolle. ; Tämä kysymys ei enää olekaan moraalirelativismia vaan moraaliskeptismiä. Ja sen ongelmat ovat tavallaan peiteltävissä ja taputeltavissa. Otetaan vain taustalle jotain moraalikonsepteja jotka ovat joko muuttumattomia tai sitten sellaisia että ne voidaan ottaa mukaan moraaliseen arviointiin tavalla jossa voimme oppia niistä.
Itse näkisin että tässä evoluutiopsykologinen ote on näppärä. Koska jos me mietimme moraalia niin voimme perinteisen perusarvolähestymisen kautta katsoa vaikka esimerkiksi murhan kieltämistä. Nämä ovat asioita jotka ovat varmasti sellaisia että ne ajavat kohti homeostaasia. Jos ajattelemme että moraalisuus on ihmislajissa ylipäätään siksi että olemme sosiaalisia eläimiä joilla on strategioita jotka auttavat geenejämme, niin aggressiivisuuteen ja altruismiin saadaan järkevyyttä. Ja usein konteksti. Konteksti jonka kohdalla ei enää olekaan kovinkaan relativistista että miksi seksuaalimoraali muuttuu ajan mittaan. ; Varovaisuus on yksinkertaisesti toisinaan tärkeämpää kuin joskus taas ei.
Tätä kautta voidaankin sanoa että yksilön oman pään sisällä tehty reflektio tunnetusti näyttää erilaiselta kuin ihmisen käytös. Ja ihmisen käytös tilastollisesti nostaa esiin asioita jotka eivät olekaan kovin satunnaisia. Tästä päästään siihen että lajinmukaisen käytöksen taakse saadaan ihan se että ne asiat jotka ovat jaettuja kaikissa kulttuureissa ovatkin helposti lajinmukaisia. Tässä mielessä erityistä onkin se, että jos uskonto oikeuttaa itseään näiden periaatteiden kautta se ei opeta meille moraalia ja anna meille moraalia vaan päinvastoin loisii moraalin päällä; Se myy itsensä sillä että se kannattaa asioita joita yksilö ja ihmisryhmä kannattaa valmiiksi. Jos se sen sijaan kannattaa jotain joka on kulttuurispesifistä ja harvinaista – vaikkapa lapsiuhreja tai vaatimuksia joissa ei syöd katkarapuja – niin se ei tavallaan nojaa siihen mitä morali ylipäätään on vaan luo keinotekoisia uusia sääntöjä.
Tähän liittyvää moraalipsykologiaa on itse asiassa tutkittu. Ja siitä on saatu aika paljon tuloksia. Esimerkiksi Thalerin diktaattoripeliä tutkimalla on löydetty että ihmiset ovat tietyssä määrin anteliaita. Kulttuuri ja konteksti muuttaa määrää jonkin verran mutta tämä peruspiirre on melkoisen irrottamaton osa ihmiskulttuuria. ; Lapsia tutkimalla on esimerkiksi havaittu että uskontoa ei tarvita jotta lapset olisivat anteliaita ja haluaisivat hyvää. Itse asiassa uskonnollisuus voi jopa haitata tätä prosessia, uskonnolliset lapset ovat anteliaita mutta vähemmän anteliaita.
Toisin sanoen melko pienillä lisäoletuksilla päästään lokaalita tasosta globaaliin tasoon. Tosin tässä kiinnostavaa on se, että arviointi muuttuu hyvin vaikeaksi koska yksilö harvoin tietää tarpeeksi tilastollisesta tasosta voidakseen tehdä arviointeja sillä tavalla miten moralistit ovat yleensä nauttineet moraalifilosofiasta; Esittämällä arvioita korkeimman omapäisesti jostain moraalisen hurskauden nojatuolista apuna kenties oman uskonnon suosima lempikirja joka sitten premissioi julistajan puolesta että mitkä arvot ovat paitsi arvoja niin myös perusarvoja, muita parempia ja keskeisempiä voittaja-arvoja.
Toisin sanoen tässä tilanne on se, että meillä on lajinmukainen arvoperusta joka on kohtuullisen pysyvä. Evoluutio saattaa itse asiassa muuttaa myös tätä tasoa hitaasti. Tämä taustalla oleva taso ei kuitenkaan ole sellaisenaan tiedetty joten se on itsessään oma tutkimuskohteensa. Toki osa haluaa vain mennä perinteiseen objektiiviseen moraaliin. Mutta tässä haasteena on se, että he joutuvat tekemään niitä moraalisia hyppäyksiä, joita minäkin teen. Tosin asenteeltaan joustamattomampia ja ehdottomampia. Tämä on kuitenkin vastassa jos ei halua elää maailmassa jossa moraaliasiat muuttuvat ja hämmennystä herättää se, että siveyttä ja tiettyä käytöstä rajoittavat moraalit laajemminkin korostavat arvoja jotka ovat käytännössä useimmiten -elleivät peräti aina - vastassaan vapautta korostavat arvot niin että tarjolla on vain lokaalia kehitystä ja rappiota.
Ja nähdäkseni puolellani on sekin, että objektiivisehkoon moraaliin kaipailevat, edes fundamentalistikristityt, eivät nykyään ole torjumassa käytöksessä olevaa geneettistä tai lajityypillistä sisältöä. Jos olemme jotain oppineet homo- ja transsukupuolisuuskeskusteluista niin sen että heillä on jopa evoluutioteoriaa essentialistisempi ajatus siitä miten pojat ovat poikia ja niin edespäin. On selvää että jos käytöksessä on geneettinen komponentti ja käytös ilmentää mieltymyksiä joita voidaan kutsua moraaliseksi mauksi, ja tämä ilmenee paitsi itsen niin myös muiden toiminnan arvioinnissa, tavalla jota voidaan lähestyä tilastollisesti, niin selvästi yhteiskunnan moraaliarvot ovat jotenkin liitoksissa tähän. Ja ne ovat ainakin osittain tätä. Sitten onko se tämän lisäksi jotain muutakin. Tämä on se tämän hetken käytävä keskustelu. Joka vaatii toisin sanoen laajentamista tästä minun antamastani tasosta. Onko moraali muutakin kuin selitys lajinmukaisen käytöksen ilmenemiselle joka on esitetty ihmiskunnan sisältä ilman että siihen välttämättä liittyy ihmisten tiedostamaa origin storyä miksi se on ollut evolutiivisesti fiksua, vaikka he noudattavatkin näitä luonnollisia käytösmallejaan.
Tiedän että oma selitykseni loukkaa vain lähes kaikkia, ja se on tavallaan tämä silmällä pitäen kehitettykin. Mutta samanaikaisesti on tajuttava että ne lisäoletukset joita teen päästäkseni lokaalista edistyksestä ja rappeutumisesta yleiseen edistykseen ja rappeutumiseen ovat jotain joiden kaltaisia joudutaan väistämättä tekemään aina jos halutaan tehdä jotain enemmän kuin puhua siitä että moraali on eri aikoina erilaista. Ironista kyllä tämä moraalinen lisäolettelu joudutaan ottamaan jopa silloin kun erilaisuudesta hypätään siihen että kaikki olisivat erilaisia mutta samanarvoisia.
Toki tässä minun ajatuksessa on sekin että se siirtää fokuksen jonnekin muualle kuin missä se tavallaan aina on pidetty. Monestihan moraalia lähestytään yksilön, ryhmän tai ideologian kautta. Evoluutiopsykologian mukaan moraali ei olekaan takaamassa yhteiskunnan vakautta tai yksilöiden selviämistä vaan nimenomaan geenien selviämistä. Fokus on enemmän populaatiossa ja ihmiskunnassa kuin vaikka Suomalaisuudessa tai siinä miten joku puolihullu espoolainen nauttii tai ei nauti elämästään lyhyellä tai pitkällä aikajänteellä. Geenitaso on tietenkin hämmentävä. Mutta minusta se tulee automaattisena sivutuotteena ottamastani lähtökohdasta.
Viitteet:
Turun Sanomat, ”Nuoret aikuiset etäällä kirkosta”
Areiopagi, ”Uskonnot eivät ole katoamassa”
David Voas, ”Why there is no way back for religion in the West”
New Yorker, ”Steven Pinker Thinks the Future Is Looking Bright”
Seurakuntalainen, ”Kasvatustieteen professori Tapio Puolimatka: Seksuaalisen vapauden kulttuuri rikkoo perhe-elämän”
Michelle Adams ”The Idea of Moral Progress” (1999)
Nigel Pleasants, ”The Structure of Moral Revolutions” (2018)
Richard Thaler, "Fairness And The Assumptions Of Economics" (1986)
Jean Decety, "The Negative Association between Religiousness and Children’s Altruism across the World" (2015)
1: Kristinuskon levittäminen on vuosituhantinen perinne ja se on aina kelvannut. Ei pidä muuttaa menestysreseptiä ja sen vuoksi ei pidä sovittaa kristillistä julistustyötä aikaan. Päinvastoin, suosion väheneminen on johtunut siitä että vakiintuneista strategioista on jo nyt joustettu liikaa.
2: Kun nuoret, nyt viime aikoina yllättäen myös nuoret naiset, ovat vahvemmin erkaantumasta teismistä niin ei pidä uskonnon muuttua vaan sen sijaan näiden erkaantuneiden tulee tajuta asiat. Tiedostaa taustansa ja identiteettinsä.
Näissä ei ole mitään hirveän poikkeuksellista joten nostan ne esiin vain tuollaisina ilmapiirinluojina. Nämä ovat tietenkin reaktioita siihen että kulttuuri on monin paikoin muuttunut – ja syvästi. Muutoksissa positiivisuutta näkyy lähinnä tahoissa jotka laskevat lyhen ajan prosenttimuutoksia ja olettavat niiden jatkuvan. Joka yleensä suosii pieniä uskontoja ; Niiden sivutuotteena saattaa esimerkiksi olla se, että odotuksissa helluntailaisista tulisi tulevaisuudessa tärkein uskonsuuntaus. Pitkäjänteisessä maailmassa sen sijaan näyttää että nuorten vakaumuksia katsotaan erityisesti ja tämän näkökulman suuntauksen kohdalla opitaan se mitä Voas on kertonut: Lapset eivät muutu iän mukana uskonnollisemmiksi ja nuoret ovat kasvavassa määrin vähemmän uskonnollisia kuin vanhempansa.
Ajatuksena on kulttuurin rapistuminen jonka vaihtoehtona on enemmänkin moraalikato. Nostin identiteettikysymyksen tähän esiin siksi, että se on tavallaan laajennus normaalista ”uskonnottomuus tarkoittaa moraalittomuutta” -lausunnosta. Mutta se viedään hyvin erikoiseen aiheeseen, yksilön identiteettiin. Puhutaankin ajatuksesta jossa yksilön identiteetti rikkoutuu, sirpaloituu ja katoaa. Ei siis siitä että ihmisellä olisi väärä tai kieroutunut identiteetti.
Tästä syntyy vähän sellainen henki, joka syntyy aina kun erimielisyys ilmenee muodossa jossa sinulla ei itse asiassa ole mielipidettä. Joka sitten toisaalta esiintyy kuin kannattaisit pahuutta joka olisikin sidoksissa moraaliin. Pahuutta kannattavalla on koodi, nihilistillä ei. Mutta silti. Arvotyhjiö toimii jotenkin niin että ensin moraalia ei ole ja sitten on kuitenkin niin että voidaan sanoa että hyvää päibää kaikki Teini-Ikäiset-Darwnin-Natsi-Ninja-Hitlerit! Tällä hetkellä minä kenties olen jumalassa. Mutta huomenna olen selvä, mutta sinä olet aina vaan eugenikko-abortionisti-geenimanipulaattori!
Vastapuoli ei kuitenkaan selkeästi sorru relativismiin. Jopa siinä määrin että nykyään näitä pidetään moralistisina hurskastelijoina eli eräänlaista siveysmallia kuvaavina sensuristeina jotka ovat ns. social justice warrioreja. Mikä vihjaa että takana olisikin vääristynyt oikeudentunto kuin pahuus. Tai edes nihilismi.
Mistä päästään syvään moraalifilosofian tuntemaan ongelmaan. Me usein puhumme moraalista kuin olisi jokin moraalikato tai vaihtoehtoisesti moraalinen edistys. Ja liitämme muutoksia, ennen kaikkea juuri lyhyellä jänteellä olevia ”kuumia keskustelunaiheita” tähän ja luomme tästä maailmaasyleileviä ja kaikenkattavia väitteitä suurista trendeistä.
Ja tässä sitten syntyy esimerkiksi näkemys jossa kuvataan asioita kuten Steven Pinker joka nostaa esiin miten rasismi ja orjuus ovat vähenemään päin. Samoin monet oikeuksista taistelleet ovat olleet tulevaisuusoptimisteja; Martin Luther King esimerkiksi kuvasi että moraali kehittyy hitaasti mutta se on pitkässä jänteessä kohti oikeudenmukaisuutta. Toisessa päässä ovat sitten Tapio Puolimatkat jotka näkevät että homojen avioliittolaki on ajamassa meitä kohti länsimaiden tuhoa jossa seuraavana portaana ei olekaan oikeudenmukaisempi maailma vaan pedofilian laillistaminen.
Kun puhutaan edistyksestä, on selvää, että vuosituhantinen menestys ei takaa mitään. Jos katsomme Egyptin valtakuntaa, sen uskomukset olivat pitkäaikaisia ja menestyneitä. Nyt niihin ei usko kukaan ja egyptiläinen moraali ei näy edes mutkien kautta nykyfilosofiassa – toisin kuin joku Aristoteles ja Platon joiden vaikutus kristinuskossa on ollut hämmentävänkin suuri. Tästä seuraa se, että jos kuvataan pitkän jänteen moraalisia muutoksia kulttuurirelativismi on itse asiassa se joka sopii melko helposti annettuihin havaintoihin. Muutos on neutraali termi, joka voi pitää sisällään ties mitä. Mutta muutosten kalibrointi vaatii lisäksi jonkin mittarin, johon tätä asiantilaa verrataan. Siksi arviointi moraaliseksi edistykseksi tai rappioksi vaatiikin jonkinlaisen pelkän muutoksen olemassaolon ylittävän mittarin. Joka sitten käytännössä sisältää perustelemattomia taustaoletuksia. Jotka eivät ole kovin tavoiteltava asia.
Moraalinen edistys ja moraalinen rappio ovat tietynlaista muutosta. Ja siksi onkin hyvä tiedostaa, että jos halutaan kategorioida sen ulkopuolella, että kulttuurien näkemykset moraalista muuttuvat tarvitaan jonkinlainen moraalinen teoria. Perinteisesti tätä on lähestytty objektiivisen moraalin kautta. On identifioitu jotain perusarvoja kuten vapaus, nautinto, tasa-arvoisuus tai papin saamien orgasmien määrä viikossa, ja sitten tämän valossa olemme saaneet järjestettyä arvostelmia kaikelle toiminnallemme.
Tämä johtaa siihen että moraalinen muutos voidaan kategorioida kahdella tavalla; Joko pitäydymme totutussa moraalisessa teoriassa ja ympäristössä saadaan aikaan muutoksia jotka tekevät niiden seuraamisen jollain tavalla edullisemmaksi tälle tietylle moraaliteorialle. Tämä voi tapahtua monella tavalla. Sen mukainen toiminta voi tilastollisesti muuttua tavallisemmaksi, saadaan sääntöjä tai jopa teknologisia keksintöjä jotka tekevät sen helpommaksi tai näkemys muuttuu vaan suositummaksi.
Sitten voidaan ajatella että me vaihdamme koko moraalista viitekehystä. Toisin sanoen hylkäämme jotain vanhoja arvoja tai otamme uusia tilalle. Tai sitten laajemmanne tai supistamme tiettyjen arvojen sovelluskenttää. Saatamme myös arvioida uusiksi sitä ketkä ylipäätään ovat moraalisia toimijoita. Näin etenkin kun tutkitaan mielisairaita tai lapsia. Ja jossain määrin kiinnostavaa kyllä myös eläimiä.
Michelle Adams on tässä yhteydessä analysoinut moraalia ja hän on esittänyt että moraalinen kehittyminen on rationaalisella pohjalla vain jos sitä ei oteta yleisessä muodossa vaan spesifissä muodossa. Toisin sanoen moraalikadon ja moraalin edistymisen näkemys ei ole sitä, miten sitä kuvataan normaalissa arvokeskustelussa – jonain yleisenä ja laajana. Sen sijaan moraalinen kehitys on juuri sitä miltä se näyttääkin keskusteluissa; Kysymys on lokaalista tilasta jossa muutosta heijastetaan tietyn moraalistandardin kautta. ; Näin esimerkiksi yksi lokaali moraalistandardi voi näyttää että homojen avioliitto on moraalista edistystä koska se laajentaa vapauden ideaalia ja voidaan liittää vaikka hedonismiin - joka muuten on sekin yksi tapa jäsentää moraalia vaikka se onkin kovasti mustamaalattu pintatasolla vaikka moni uskonnollinen asia itse asiassa myydään nimenomaan hedonistisella pohjavireellä. Ihminen saa rauhan, löytää mukavaa yhteisöllisyyttä ja syviä kulttuurinautintoja "Suvivirrestä" sekä pelastuksen kuoleman jälkeen ja kenties ennen sitäkin. Toisesta lokerosta tilanne näyttää että täsmälleen sama muutos on moraalista rappiota koska se turmelee siveyden sipuleiden seksuaalisen puhtauden ideaalia. Jotka ovat yksi moraalisesti korkeatasoisen toiminnan teoria vaikka minä sitä kovasti mustamaalaan vaikka elänkin paikoitellen seksuaalietiikaltani korkeatasoisemmin kuin moni nimekäs uskonjulistaja.
Adamsin näkemys on mielestäni hyvin tutunoloinen. Toisessa kontekstissa. Nimittäin epistemologiassa ja tieteen puolella. Sieltä kun löytyy sellaisia ajatuksia joissa tutkimus syventää paradigman sisällä tietoa niin että tiedon kasautuminen ja edistys tapahtuu aina paradigman sisällä. Mutta paradigman muutoksissa muuttuvat myös arviointikriteerit joten niiden muuttuminen olisi yhteismitatonta, puhtaasti maailmankuvallista. Taustalla on tavallaan ymmärrettävä ajatus; Jos moraali muuttuu ja moraalin arviointitavat muuttuvat niin miten voimme puhua edistyksestä kun moraaliteorian muutos voi heittää roskiin myös ne lähestymistavat joilla mittaamme moraalia itseään. Tämänlaisen ongelman välttämiseksi lokalisointi on tietenkin yksi tapa kiertää ongelma. Tästä onkin syntynyt aika laajasti kannatettu näkemys jossa puhutaan moraalisista vallankumouksista hyvin samaan henkeen kuin tieteessä voidaan puhua paradigmanmuutoksista. Tätä kulmaa edistaa myös esimerkiksi Nigel Pleasants.
Näissä argumenteissa on se vahvuus että on hyvin vaikeaa kyseenalaistaa sitä että moraalista muutosta voidaan arvioida tälläisessä lokaalissa kontekstissa. Osa kuitenkin näkee, että moraali olisi jotain enemmän. Heille tämänlainen melko vakaalla ja varmalla perustelutasolla pysyminen rajoittaa. Ihmiset haluavat joko olla optimisteja tai pessimistejä.
Miten sitten suhtautua muutokseen jos siihen haluaa ladata syvempää arvolatausta ja merkitystä kuin pelkästään sen että muuttuvat asiat muuttuvat. Nyky-yhteiskunnassa tavataan suosimaan seksuaalista vapautta yli siveyden. Mutta itse näen että tämä on heilahdellut yhteiskunnassa enemmänkin; Itse asiassa on hämmentävää miten avomielinen seksuaalisuuden suhteen keskiaikainen kuppaa edeltävä maailma oli. Kuppa oli luonnollisesti jotain konkreettista joka vaikuttaa seksuaalietiikan soveltamiseen. Vastaavasti antibioottien voidaan nähdä vaikuttaneen päinvastaisella tavalla; Seksitaudit eivät olekaan yhtä suuri riski. HIV oli sitten aivan oma lukunsa ja sitä onkin käytetty moraalisessa keskustelussa.
Tämä on nähdäkseni jotain jota voidaan käyttää kun tartutaan syvään ongelmaan. Jos suhtaudun moraaliseen haasteeseen samalla tavalla kuin naturalistina tartun epistemologisiin haasteisiin, syntyy analogiamyllyn avulla ratkaisutapa.
Perusongelmanahan on se, että jos moraali muuttuu ja ennen kaikkea teemme moraalisia vallankumouksia niin moraalisen edistymisen haaste on arviointihaaste. Muutokset kun koskevat myös sitä mikä lasketaan minkäkinlaiseksi muutokseksi. Miten voimme tietää että muutokset ovat hyviä kun muutokset koskevat myös sitä osaa joka koskee sitä mikä ylipäätään on positiivinen ja negatiivinen muutos. Tieteessä täsmälleen sama onglma on siinä kun tutkittaessa saadaan uusia tietoja joiden kautta joudutaan kontekstoimaan toisia kohtia tieteestä. Tätä pidetään haasteena ikuiselle ja muuttumattomalle tiedolle mutta tämä ei tavallaan ole kuitenkaan ylitsepääsemötön ongelma tieteenteolle. ; Tämä kysymys ei enää olekaan moraalirelativismia vaan moraaliskeptismiä. Ja sen ongelmat ovat tavallaan peiteltävissä ja taputeltavissa. Otetaan vain taustalle jotain moraalikonsepteja jotka ovat joko muuttumattomia tai sitten sellaisia että ne voidaan ottaa mukaan moraaliseen arviointiin tavalla jossa voimme oppia niistä.
Itse näkisin että tässä evoluutiopsykologinen ote on näppärä. Koska jos me mietimme moraalia niin voimme perinteisen perusarvolähestymisen kautta katsoa vaikka esimerkiksi murhan kieltämistä. Nämä ovat asioita jotka ovat varmasti sellaisia että ne ajavat kohti homeostaasia. Jos ajattelemme että moraalisuus on ihmislajissa ylipäätään siksi että olemme sosiaalisia eläimiä joilla on strategioita jotka auttavat geenejämme, niin aggressiivisuuteen ja altruismiin saadaan järkevyyttä. Ja usein konteksti. Konteksti jonka kohdalla ei enää olekaan kovinkaan relativistista että miksi seksuaalimoraali muuttuu ajan mittaan. ; Varovaisuus on yksinkertaisesti toisinaan tärkeämpää kuin joskus taas ei.
Tätä kautta voidaankin sanoa että yksilön oman pään sisällä tehty reflektio tunnetusti näyttää erilaiselta kuin ihmisen käytös. Ja ihmisen käytös tilastollisesti nostaa esiin asioita jotka eivät olekaan kovin satunnaisia. Tästä päästään siihen että lajinmukaisen käytöksen taakse saadaan ihan se että ne asiat jotka ovat jaettuja kaikissa kulttuureissa ovatkin helposti lajinmukaisia. Tässä mielessä erityistä onkin se, että jos uskonto oikeuttaa itseään näiden periaatteiden kautta se ei opeta meille moraalia ja anna meille moraalia vaan päinvastoin loisii moraalin päällä; Se myy itsensä sillä että se kannattaa asioita joita yksilö ja ihmisryhmä kannattaa valmiiksi. Jos se sen sijaan kannattaa jotain joka on kulttuurispesifistä ja harvinaista – vaikkapa lapsiuhreja tai vaatimuksia joissa ei syöd katkarapuja – niin se ei tavallaan nojaa siihen mitä morali ylipäätään on vaan luo keinotekoisia uusia sääntöjä.
Tähän liittyvää moraalipsykologiaa on itse asiassa tutkittu. Ja siitä on saatu aika paljon tuloksia. Esimerkiksi Thalerin diktaattoripeliä tutkimalla on löydetty että ihmiset ovat tietyssä määrin anteliaita. Kulttuuri ja konteksti muuttaa määrää jonkin verran mutta tämä peruspiirre on melkoisen irrottamaton osa ihmiskulttuuria. ; Lapsia tutkimalla on esimerkiksi havaittu että uskontoa ei tarvita jotta lapset olisivat anteliaita ja haluaisivat hyvää. Itse asiassa uskonnollisuus voi jopa haitata tätä prosessia, uskonnolliset lapset ovat anteliaita mutta vähemmän anteliaita.
Toisin sanoen melko pienillä lisäoletuksilla päästään lokaalita tasosta globaaliin tasoon. Tosin tässä kiinnostavaa on se, että arviointi muuttuu hyvin vaikeaksi koska yksilö harvoin tietää tarpeeksi tilastollisesta tasosta voidakseen tehdä arviointeja sillä tavalla miten moralistit ovat yleensä nauttineet moraalifilosofiasta; Esittämällä arvioita korkeimman omapäisesti jostain moraalisen hurskauden nojatuolista apuna kenties oman uskonnon suosima lempikirja joka sitten premissioi julistajan puolesta että mitkä arvot ovat paitsi arvoja niin myös perusarvoja, muita parempia ja keskeisempiä voittaja-arvoja.
Toisin sanoen tässä tilanne on se, että meillä on lajinmukainen arvoperusta joka on kohtuullisen pysyvä. Evoluutio saattaa itse asiassa muuttaa myös tätä tasoa hitaasti. Tämä taustalla oleva taso ei kuitenkaan ole sellaisenaan tiedetty joten se on itsessään oma tutkimuskohteensa. Toki osa haluaa vain mennä perinteiseen objektiiviseen moraaliin. Mutta tässä haasteena on se, että he joutuvat tekemään niitä moraalisia hyppäyksiä, joita minäkin teen. Tosin asenteeltaan joustamattomampia ja ehdottomampia. Tämä on kuitenkin vastassa jos ei halua elää maailmassa jossa moraaliasiat muuttuvat ja hämmennystä herättää se, että siveyttä ja tiettyä käytöstä rajoittavat moraalit laajemminkin korostavat arvoja jotka ovat käytännössä useimmiten -elleivät peräti aina - vastassaan vapautta korostavat arvot niin että tarjolla on vain lokaalia kehitystä ja rappiota.
Ja nähdäkseni puolellani on sekin, että objektiivisehkoon moraaliin kaipailevat, edes fundamentalistikristityt, eivät nykyään ole torjumassa käytöksessä olevaa geneettistä tai lajityypillistä sisältöä. Jos olemme jotain oppineet homo- ja transsukupuolisuuskeskusteluista niin sen että heillä on jopa evoluutioteoriaa essentialistisempi ajatus siitä miten pojat ovat poikia ja niin edespäin. On selvää että jos käytöksessä on geneettinen komponentti ja käytös ilmentää mieltymyksiä joita voidaan kutsua moraaliseksi mauksi, ja tämä ilmenee paitsi itsen niin myös muiden toiminnan arvioinnissa, tavalla jota voidaan lähestyä tilastollisesti, niin selvästi yhteiskunnan moraaliarvot ovat jotenkin liitoksissa tähän. Ja ne ovat ainakin osittain tätä. Sitten onko se tämän lisäksi jotain muutakin. Tämä on se tämän hetken käytävä keskustelu. Joka vaatii toisin sanoen laajentamista tästä minun antamastani tasosta. Onko moraali muutakin kuin selitys lajinmukaisen käytöksen ilmenemiselle joka on esitetty ihmiskunnan sisältä ilman että siihen välttämättä liittyy ihmisten tiedostamaa origin storyä miksi se on ollut evolutiivisesti fiksua, vaikka he noudattavatkin näitä luonnollisia käytösmallejaan.
Tiedän että oma selitykseni loukkaa vain lähes kaikkia, ja se on tavallaan tämä silmällä pitäen kehitettykin. Mutta samanaikaisesti on tajuttava että ne lisäoletukset joita teen päästäkseni lokaalista edistyksestä ja rappeutumisesta yleiseen edistykseen ja rappeutumiseen ovat jotain joiden kaltaisia joudutaan väistämättä tekemään aina jos halutaan tehdä jotain enemmän kuin puhua siitä että moraali on eri aikoina erilaista. Ironista kyllä tämä moraalinen lisäolettelu joudutaan ottamaan jopa silloin kun erilaisuudesta hypätään siihen että kaikki olisivat erilaisia mutta samanarvoisia.
Toki tässä minun ajatuksessa on sekin että se siirtää fokuksen jonnekin muualle kuin missä se tavallaan aina on pidetty. Monestihan moraalia lähestytään yksilön, ryhmän tai ideologian kautta. Evoluutiopsykologian mukaan moraali ei olekaan takaamassa yhteiskunnan vakautta tai yksilöiden selviämistä vaan nimenomaan geenien selviämistä. Fokus on enemmän populaatiossa ja ihmiskunnassa kuin vaikka Suomalaisuudessa tai siinä miten joku puolihullu espoolainen nauttii tai ei nauti elämästään lyhyellä tai pitkällä aikajänteellä. Geenitaso on tietenkin hämmentävä. Mutta minusta se tulee automaattisena sivutuotteena ottamastani lähtökohdasta.
Viitteet:
Turun Sanomat, ”Nuoret aikuiset etäällä kirkosta”
Areiopagi, ”Uskonnot eivät ole katoamassa”
David Voas, ”Why there is no way back for religion in the West”
New Yorker, ”Steven Pinker Thinks the Future Is Looking Bright”
Seurakuntalainen, ”Kasvatustieteen professori Tapio Puolimatka: Seksuaalisen vapauden kulttuuri rikkoo perhe-elämän”
Michelle Adams ”The Idea of Moral Progress” (1999)
Nigel Pleasants, ”The Structure of Moral Revolutions” (2018)
Richard Thaler, "Fairness And The Assumptions Of Economics" (1986)
Jean Decety, "The Negative Association between Religiousness and Children’s Altruism across the World" (2015)
Vihreälle liikkeelle Taivaan Isän Kämmenestä
En ole pitänyt vihreää liikettä minään keskusmääriteltynä perinteisenä ideologiana. Sen sijaan, että olisin määritellyt vihreyden ideologisen aatteen rakenteen, olen pitänyt sitä sosiologisemana ilmiönä. Jonain jota ymmärtää paremmin vaikkapa katsomalla mitä markkinatutkimukset ovat kertoneet tähän liittyvistä arvoista. Tässä oli taustana se, että vaikka elän Etelä-Suomessa paikoissa joissa on paljon vihreitä, en ole törmännyt kovin yhtenäiseen tai monoliittiseen ideologiaan. Ja markkinatutkimusnäkökulma näytti tuovan esiin juuri tätä.
Tai sitten olen vinoutunut. Sosiaalipsykologiassa on nimittäin havaittu että ihmiset katsovat omaa sisäryhmäänsä huomattavasti eri tavalla kuin ulkoryhmiä; Oman ryhmän jäsenten ideologista eheyttä korostetaan keskustelujen tasolla niin vahvasti että helposti unohdetaan että ihmiset kuitenkin käytännössä näkevät oman viiteryhmänsä enemmän yksilöllisinä kuin ulkoryhmänsä. Ulkoryhmä on joko mielipiteiltään dogmaattinen.
Siksi onkin kenties relevanttia tai ainakin avartavaa ottaa käsittelyyn Juha Ahvion ”Vaarallinen vihreä valhe”. Teos on siitä hyvin nimetty, että nykyään jos lukee tiedekirjoina tai analyyttisinä kirjoina myytäviä teoksia, joiden nimessä on jokin nimetty vastustettava ryhmä ja miten tämä on valetta, teos on taatusti suhteettoman surkea. Ahvion teos on tosin siinä mielessä harhaanjohtavasti nimetty, että teos ei itse asiassa ole aivan niin camp kuin mitä sen nimi antaisi ymmärtää.
Siinä asiaa lähestytään taatusti ulkoryhmän kautta. Ahvion teoksessa on monia erilaisia taustavirtauksia. Yksi niistä on yritys sitoa vihreää liikettä melko monoliittimaisesti teosofiseen uskonnollisuuteen. Tätä kautta luodaan nykyajan poliittisiin intresseihin sävytettyjen ajatuspaja -ajatelmien tapainen systeemi jossa vastapuolen näkemys leimataan ”uskonnoksi”. Ahvion teosta lukiessa syntyy pohjavire, joka vähintään vihjailee että vihreä liike on ymmärrettävissä oleelliselta osaltaan nimenomaan uskonnollisfilosofisesti ja että tämä liittää sen lähinnä kahteen asiaan: monismiin, jonka mukaan kaikki olevainen on yhtä ja panteismiin, jonka mukaan tämä jakamaton ykseys eli kasvit, eläimet ja ihmiset ovat jumalia. Ajatellaan myös, että itse maapallo eli Gaia-maaäiti on elävä olio ja jumala. Näin vihreä liike saadaan assosioitua New Age -henkiseen okkultismiin.
Ahvion mukaan vihreän uskonnon kolme perusoppia ovat, että maapallon luonnonvarat ehtyvät, maapallolla on liikaa ihmisiä ja että ihminen on uhka luonnolle. Ja että mikään näistä ei pidä paikkaansa.
Ahvion keskustelun teemana on se, että vihreän liikkeen ihmisvihamielisiä tavoitteita on laskea ihmiskunnan väkilukua, jota varten vihreät kannattavat abortteja, eutanasiaa, sterilisaatioita ja homoseksuaalisuutta. Lisäksi uskonnonfilosofian monismin kautta perustellaan että vihreät suosivat ylikansallisen YK-johtoisen maailmanhallituksen syntymistä. Ja miten sellaisella voimakeskittymällä halutaan antaa kaikille maailman valtioille monenlaisia pakotteita.
Juha Ahvio liittää vihreän liikkeen maailmankatsomuksellisia lähtökohtia, jotka eivät ole kovin hyvin peräisin vihreiden omista puheista tai toiminnoista. Teoksen luomassa ilmapiirissä nämä lienevät jonkinlaisia ansioita kirjoittajalle itselleen koska tätä kautta hän ikään kuin selventää ja paljastaa asioita jotka jäävät julkisessa keskustelussa usein pimentoon.
Kuitenkin Ahvio mielestäni osaa löytää jotain kiinnostavia asioita. Hänen teesinsä voidaan tiivistää ja jäsentää kahteen teemaan joita hän toistaa varioiden:
1: Maapallon luonnonvarat ehtyvät, joten luonnonvarojen kulutusta pitää radikaalisti vähentää. Tähän liittyy vahvasti se että maapallolla on liikaa ihmisiä sen kantokykyyn nähden. Tätä hän liittää Malthusin ajatteluun. Hänhän päätteli että maailmassa on rajallinen määrä resursseja joka oman aikansa resurssien ja teknologian valossa päätteli, että väestönkasvun myötä kullekin ihmiselle riittävän ravinnon määrä vähenee. Mielestäni tämä Malthusin esiintuominen on kiinnostavaa kahdella tavalla; Ensinnäkin ekologiassa Malthusilainen ajattelu on itse asiassa näppärä malli; Se selittää populaatioiden kokoja ja niiden romahtamisia. Toinen kiinnotsava seikka on se, että vaikka teos ei itse asiassa ole evoluutiodenialistinen, Ahvio tässä selvästi kuitenkin virittelee assosiaatioita vanhoille kunnon kreationisteille. Malthus on aika monelle tottuneelle kreationistille näppärä dogwhistle jossa vinkataan darwinismiin ilman että joudutaan menemään evoluutiodebattiin. Jonka aika poliittisessa keskustelussa ei ilmeisesti ole nyt kun pitää käsitellä muita asioita. Ahvio tahtookin tässä korostaa että vihreille ihminen ja erityisesti ihmisten liiallinen lisääntyminen on uhka elollisen luonnon tasapainolle ja elinvoimaisuudelle. Tämän teesin kanssa on itse asiassa vaikeaa olla erimielinen. Vihreät sekä kannattavat tätä näkemystä että pitävät sitä totena aikamoisen usein.
2: Toinen teema on sitten hieman kontroversiaalimpi siinä mielessä että ne eivät tunnu sopivan kuin tarkasti cherry pickaamalla valittuihin vihreisiin. Ahvio korostaa että vihreistä ihmisen olemassaololle ei tule antaa etusijaa suhteessa muuhun luontoon, koska ekologismin perustana olevan eettisen näkemyksen mukaan ihmiset ja eläimet ovat samanarvoisia. Vihreään ekologismiin liitetään ”lajismin” kritiikkiin. Eli ei saataisi asettaa yhtä lajia (spesifisti ihmiset) luonnon kaikkien muoden lajien (geneerisesti eläimet jne) edelle. Ahvio tältä pohjalta viittaa myös että vihreä ekologismi olettaa, että kaikkeus on perimmältään yhtä (monismi) ja että luonnolla on kaikki ne ominaisuudet, jotka on perinteisesti luettu Jumalalle (panteismi). Vihreä aate on saanut vaikutteita teosofiasta ja antroposofiasta.
Tätä toista teemaa Ahvio liittää myös siihen ajatukseen jonka mukaan monistisesta uskosta kaikkeuden perimmäiseen ykseyteen on suorana seurauksena suositus, jossa yksi valtakeskus, globaalinen hallinto, ohjaa koko ihmiskunnan suhdetta luonnonvarojen käyttöön. Globaali yksi hallinto olisi seurauksena.
Ahvio puhuutässä monesta asiasta. Vihreä liike ei hänestä ole huolissaan pelkästään saastuttamisesta vaan myös kontrolloimattoman väestönkasvun vaikutuksesta ympäristöön ja palautumattomien luonnonvarojen kuluttamisesta. Koska ihmiskunnan liikakasvu uhkaa luonnon tasapainoa, vihreän ideologian kannalta suositeltavimpia ovat sellaiset seksuaalisuuden muodot, jotka eivät johda lapsen syntymään. Tässä suhteessa homoseksuaalisuus on seksuaalisuuden ihannemuoto, koska homoseksuaalinen suhde on absoluuttisen steriili eikä näin uhkaa luontoa ylikuormituksella. Sen sijaan ydinperheen arvoihin perustuva perhemuoto on ongelma, koska siellä lasten saamista pidetään myönteisenä arvona: ydinperhemallin lapsimyönteinen arvomaailma on uhka luonnon tasapainolle. Vihreä ideologia on Ahviolle aborttimyönteinen koska ei-toivottujen lasten elämän lopettaminen jo äidin kohtuun merkitsee luonnon kuormituksen vähentämistä ja palvelee näin kokonaisuuden etua.
Mukaan liitetään jopa viitteitä uuspakanallista Artemis-kulttia, jonka mukaan luonnon puhtauden suojelu voi vaatia ihmisuhreja abortin muodossa, koska näin vähennetään ihmislajin luonnolle tuottamaa rasitusta. Uuspakanallisen ajattelun mukaan ihminen on valinnan edessä: voidakseen pelastaa puhtaan luonnon tuleville sukupolville, on mielekästä uhrata sellaisten lasten elämä, joille ei muutenkaan pystyttäisi takaamaan ”ihmisarvoista elämää”. Näin abortista tulee pyhä uhri Artemiille, eläinten suojelijalle.
Lisäksi hän esittää, että vihreä ideologia sisältää Ahvion mukaan ristiriidan. Siinä puolustetaan eläinlajien oikeutta elää niiden luontaista kehitystä tukevassa elinympäristössä mutta samalla vihreä ideologia heikentää ydinperhettä, jonka on tutkimuksissa osoitettu olevan ihmislapsen kehitystä parhaiten tukeva elinympäristö.
Ahvion teos ei ole hirveän paksu. Silti siinä tuntuu olevan aika vähän kunnon substanssia. Pääteesit voidaan tiivistää muutamalla tavalla. Ja ne varioivat samaa kahta pääteemaa. Näiden teemojen kohdalla on yleensä jotain fiksua. Mutta Ahvio joutuu kuitenkin jarruttelemaan jotta hänen ajatuksensa eivät ns. lennä lapasesta kohti varsin korkealentoisia väitteitä. Näistä puuttuu juuri se mikä minun vihreässä videossa oli. Sidokset oikeaan käytökseen ja oikeisiin mietteisiin.
Ongelmat ovat monenlaisia. Esimerkiksi kun Ahvio liittää abortin vihreään liikeeseen, hän ei suinkaan pysy vain siinä miksi ja millä argumentein vihreät puolustavat aborttia. Hänen tarjoamansa näytteet viittaavat tasan siihen että aborttia myydään naisen ruumiin itsemääräämisoikeutena. Esimerkiksi hän osaa lainata vihreiden nuorten periaateohjelmaa jossa ”Ruumiillinen koskemattomuus ja itsemääräämisoikeus ovat yleismaailmallisia oikeuksia. Oikeus aborttiin kuuluu kaikille”.
Ahvion teos kuitenkin luo paralleeria siihen että malthusilainen ajattelu olisi jotenkin sovellettu. Aborttia kannattavissa puheissa ei kuitenkaan ole tavattu esittää ajatuksia joissa lapsi pitää abortoida koska se saastuttaa. Lapsettomuutta tällä argumentistolla on toki tuettu. Konteksti on siis hyvin erilainen kuin on kuvattu. Ahvion lausuntoja on luontevaa nähdä vain kontekstissa jossa ”pahat darwinistit jaluaa murhata vauvoja ja kutsua tätä jälkiabortiksi” on rationaalisen ihmisen kuvaus oikeista maailmassa toimivista ideologioista eikä mustamaalaava olkiukko.
Mustamaalaavuus on siitä hauska että Ahvion ”vihreä totalitarismi” -argumentti on sen suuntainen että jos tartumme ajatukseen jossa monismi johtaa totalitariaan koska yksi Todellinen Voima yhdistää niin täytyy muistaa että kristinuskolle demokratia ei ole ollut kovinkaan luonteva ratkaisu. Yksi Jumala on ollut argumenttina sille että maallistuneet voimat ottavat keskusjohtoisia hahmoja ja rakentavat kuningaskuntia. Peräti imperiumeja joissa käännytetään eriuskoiset jotta kaikille saadaan komennettua se yksi Oikea Uskonto. Tälle yhteydelle on paljon aatehistoriaa. Mutta järkevä ihminen tajuaa että modernin ajan Ahviot eivät ole monarkisteja jotka ajavat totalitariaa. Tai siis.. ole ainakaan monarkisteja. Paitsi ne jotka ovat. Mutta heitä on tosi vähän.
Lisäksi Ahvion olisi kannattanut jättää New Age syrjään. Niin herkullinen ”epäjumalanpalvelus-kerettiläisyyskortti” siihen on saatu kristityille ladatuksikin. Sillä tätä kautta mukaan tulee isompi ongelma kuin pelkkä tarvittava folion määrä.
Nimittäin jos on Gaia -tyyppinen kaveri niin on hyvin vaikeaa saada heitä uskomaan Malthusilaiseen malliin. Ne nimittäin ovat ekologisesti toistensa vastateesejä. Sanotaan näin, että nuorempana minulla oli aika läheisenä tuttavuutena eräs ammattihomeopaatti joka ilmeisesti halusi kanssani lähempääkin tuttavuutta, mutta olin silloin nuori ja siveä. Hän dissasi esimerkiksi ilmastonmuutosta juuri siksi että hän näki että siinä halutaan kontrolloida ihmisiä vaikuttamalla tunteisiin kuolevista jääkarhuista.
Koska Gaia -mallissa maa ylläpitää omaa elämäänsä, ei ole mahdollista voittaa luontoa ja muun olettaminen on egoistista. Tähän liittyy myös ajatuksia esimerkiksi gaiahypoteesista James Lovelockin kehittämä ekologinen hypoteesi, jonka mukaan biosfääri on itsesäätelevä järjestelmä, joka pystyy kokonaisuutena säilyttämään Maa-planeetan elämiseen soveltuvana asuinpaikkana Ollaan tavallaan hyvinkin samalla tavalla ”jumalan kämmenellä”. Ei anneta maailman enää tuhoutua suurkatastrofissa. Tämänlaisia asioita ei ole vaikeaa kuulla jos pyörii vähänkin New-Age hörhöttelyissä tai niiden sivustoissa. Toki ymmärrän että jos ideana on saada tutkintoja alasta jossa voidaan leimata henkilöitä koskaan kuuntelematta heitä itseään kivasti kotoa nojatuolin kautta niin sitten ei ole ihme että kirjoittaisi kokonaisia kirjoja New Ageudesta tajuamatta tälläisiä pikkuasioita.
Malthusilainen ajattelu taas tosiaan sopii meille pessimistisille naturalisteille joilla on makua luonnontieteellisemmästä ekologiasta ja jotka pitävät evoluutioteoriaa kuvauksena luonnossa tapahtuvasta asiasta.
Toinen asia sitten on se, että ihmettelen miten Ahvio dissaa Malthusilaista ajattelua. Hänhän itse on kirjoittanut ihan kirjan maahanmuuttokriittisyydestä. Ja jos ajatellaan esimerkiksi argumenttia jossa ”Suomi ei ole maailman sosiaalitoimisto”, niin sen takana on varsin Malthusilainen ajattelutapa jossa on olemassa rajallinen resurssisto josta ei voi vaan mitekään saada kaikkia Jumalan kämmenelle siten että kaikille tilaa riittää kaikille paikkoja on.
Ahvion kuvaukset ovat siksi enemmän asenteellisia ja nojaavat filosofiatasolla aatehistorian varassa toimiviin köykäisiin analogioihin joita ei sidota oikeisiin ihmisiin ja aatevirtauksiin. Lopputulos on yhtä ongelmallinen kuin hänen esittämänsä näennäisparadoksi vihreiden arvostamasta lajinmukaisesta käytöksestä ja ihmisten ydinperhemallista luopumisesta. Sillä vihreä liike ei pidä ydinperhettä luonnollisena – siellä voi törmätä esimerkiksi kommuuniasumisideaaleihin juuri siihen vedoten että kyläyhteisöt ovat olleet ennen se joissa lapset ovat kasvaneet. Näitä asuinympäristöjä on suomessa. Esimerkiksi minusta aika huruista biodynaamista viljelyä koskien yksi samaan aikaan koulussani aloittanut jätti opinnot kesken ja muutti tälläiseen kyläyhteisöön olemaan luonnollinen. Vihreä liike on siis ristiriidassa itsensä ulkopuolelta tuotujen premissien kanssa. Joka ei tietenkään mitenkään tee siitä loogisesti epäjohdonmukaista. Lisäksi jos tietää perheen historiasta niin tietää että isä-äiti-lapsi -kolmio on todellakin modernin maailman luomus. Itse näen siinä ansioita juuri siksi että se on moderni ja teknokraattinen. Ei siksi että se olisi luonnollinen perustila. Teknokraattina iloitsen että elän maailmassa jossa ihmiset välttävät maksimaalista lisääntymistä samalla kun elävät maailmassa jossa ajatus siitä että puolet lapsista kuolee vauvoina olisi jokin luonnonlaki. Kuten pitkään ajateltiin…
Viitteet:
Juha Ahvio, ”Vaarallinen vihreä valhe” (2017)
James Lovelock, ”Gaia: A new look at life on Earth” (1979)
Juha Ahvio, ”Avoimet rajat ja maahanmuutto” (2016)
Tai sitten olen vinoutunut. Sosiaalipsykologiassa on nimittäin havaittu että ihmiset katsovat omaa sisäryhmäänsä huomattavasti eri tavalla kuin ulkoryhmiä; Oman ryhmän jäsenten ideologista eheyttä korostetaan keskustelujen tasolla niin vahvasti että helposti unohdetaan että ihmiset kuitenkin käytännössä näkevät oman viiteryhmänsä enemmän yksilöllisinä kuin ulkoryhmänsä. Ulkoryhmä on joko mielipiteiltään dogmaattinen.
Siksi onkin kenties relevanttia tai ainakin avartavaa ottaa käsittelyyn Juha Ahvion ”Vaarallinen vihreä valhe”. Teos on siitä hyvin nimetty, että nykyään jos lukee tiedekirjoina tai analyyttisinä kirjoina myytäviä teoksia, joiden nimessä on jokin nimetty vastustettava ryhmä ja miten tämä on valetta, teos on taatusti suhteettoman surkea. Ahvion teos on tosin siinä mielessä harhaanjohtavasti nimetty, että teos ei itse asiassa ole aivan niin camp kuin mitä sen nimi antaisi ymmärtää.
Siinä asiaa lähestytään taatusti ulkoryhmän kautta. Ahvion teoksessa on monia erilaisia taustavirtauksia. Yksi niistä on yritys sitoa vihreää liikettä melko monoliittimaisesti teosofiseen uskonnollisuuteen. Tätä kautta luodaan nykyajan poliittisiin intresseihin sävytettyjen ajatuspaja -ajatelmien tapainen systeemi jossa vastapuolen näkemys leimataan ”uskonnoksi”. Ahvion teosta lukiessa syntyy pohjavire, joka vähintään vihjailee että vihreä liike on ymmärrettävissä oleelliselta osaltaan nimenomaan uskonnollisfilosofisesti ja että tämä liittää sen lähinnä kahteen asiaan: monismiin, jonka mukaan kaikki olevainen on yhtä ja panteismiin, jonka mukaan tämä jakamaton ykseys eli kasvit, eläimet ja ihmiset ovat jumalia. Ajatellaan myös, että itse maapallo eli Gaia-maaäiti on elävä olio ja jumala. Näin vihreä liike saadaan assosioitua New Age -henkiseen okkultismiin.
Ahvion mukaan vihreän uskonnon kolme perusoppia ovat, että maapallon luonnonvarat ehtyvät, maapallolla on liikaa ihmisiä ja että ihminen on uhka luonnolle. Ja että mikään näistä ei pidä paikkaansa.
Ahvion keskustelun teemana on se, että vihreän liikkeen ihmisvihamielisiä tavoitteita on laskea ihmiskunnan väkilukua, jota varten vihreät kannattavat abortteja, eutanasiaa, sterilisaatioita ja homoseksuaalisuutta. Lisäksi uskonnonfilosofian monismin kautta perustellaan että vihreät suosivat ylikansallisen YK-johtoisen maailmanhallituksen syntymistä. Ja miten sellaisella voimakeskittymällä halutaan antaa kaikille maailman valtioille monenlaisia pakotteita.
Juha Ahvio liittää vihreän liikkeen maailmankatsomuksellisia lähtökohtia, jotka eivät ole kovin hyvin peräisin vihreiden omista puheista tai toiminnoista. Teoksen luomassa ilmapiirissä nämä lienevät jonkinlaisia ansioita kirjoittajalle itselleen koska tätä kautta hän ikään kuin selventää ja paljastaa asioita jotka jäävät julkisessa keskustelussa usein pimentoon.
Kuitenkin Ahvio mielestäni osaa löytää jotain kiinnostavia asioita. Hänen teesinsä voidaan tiivistää ja jäsentää kahteen teemaan joita hän toistaa varioiden:
1: Maapallon luonnonvarat ehtyvät, joten luonnonvarojen kulutusta pitää radikaalisti vähentää. Tähän liittyy vahvasti se että maapallolla on liikaa ihmisiä sen kantokykyyn nähden. Tätä hän liittää Malthusin ajatteluun. Hänhän päätteli että maailmassa on rajallinen määrä resursseja joka oman aikansa resurssien ja teknologian valossa päätteli, että väestönkasvun myötä kullekin ihmiselle riittävän ravinnon määrä vähenee. Mielestäni tämä Malthusin esiintuominen on kiinnostavaa kahdella tavalla; Ensinnäkin ekologiassa Malthusilainen ajattelu on itse asiassa näppärä malli; Se selittää populaatioiden kokoja ja niiden romahtamisia. Toinen kiinnotsava seikka on se, että vaikka teos ei itse asiassa ole evoluutiodenialistinen, Ahvio tässä selvästi kuitenkin virittelee assosiaatioita vanhoille kunnon kreationisteille. Malthus on aika monelle tottuneelle kreationistille näppärä dogwhistle jossa vinkataan darwinismiin ilman että joudutaan menemään evoluutiodebattiin. Jonka aika poliittisessa keskustelussa ei ilmeisesti ole nyt kun pitää käsitellä muita asioita. Ahvio tahtookin tässä korostaa että vihreille ihminen ja erityisesti ihmisten liiallinen lisääntyminen on uhka elollisen luonnon tasapainolle ja elinvoimaisuudelle. Tämän teesin kanssa on itse asiassa vaikeaa olla erimielinen. Vihreät sekä kannattavat tätä näkemystä että pitävät sitä totena aikamoisen usein.
2: Toinen teema on sitten hieman kontroversiaalimpi siinä mielessä että ne eivät tunnu sopivan kuin tarkasti cherry pickaamalla valittuihin vihreisiin. Ahvio korostaa että vihreistä ihmisen olemassaololle ei tule antaa etusijaa suhteessa muuhun luontoon, koska ekologismin perustana olevan eettisen näkemyksen mukaan ihmiset ja eläimet ovat samanarvoisia. Vihreään ekologismiin liitetään ”lajismin” kritiikkiin. Eli ei saataisi asettaa yhtä lajia (spesifisti ihmiset) luonnon kaikkien muoden lajien (geneerisesti eläimet jne) edelle. Ahvio tältä pohjalta viittaa myös että vihreä ekologismi olettaa, että kaikkeus on perimmältään yhtä (monismi) ja että luonnolla on kaikki ne ominaisuudet, jotka on perinteisesti luettu Jumalalle (panteismi). Vihreä aate on saanut vaikutteita teosofiasta ja antroposofiasta.
Tätä toista teemaa Ahvio liittää myös siihen ajatukseen jonka mukaan monistisesta uskosta kaikkeuden perimmäiseen ykseyteen on suorana seurauksena suositus, jossa yksi valtakeskus, globaalinen hallinto, ohjaa koko ihmiskunnan suhdetta luonnonvarojen käyttöön. Globaali yksi hallinto olisi seurauksena.
Ahvio puhuutässä monesta asiasta. Vihreä liike ei hänestä ole huolissaan pelkästään saastuttamisesta vaan myös kontrolloimattoman väestönkasvun vaikutuksesta ympäristöön ja palautumattomien luonnonvarojen kuluttamisesta. Koska ihmiskunnan liikakasvu uhkaa luonnon tasapainoa, vihreän ideologian kannalta suositeltavimpia ovat sellaiset seksuaalisuuden muodot, jotka eivät johda lapsen syntymään. Tässä suhteessa homoseksuaalisuus on seksuaalisuuden ihannemuoto, koska homoseksuaalinen suhde on absoluuttisen steriili eikä näin uhkaa luontoa ylikuormituksella. Sen sijaan ydinperheen arvoihin perustuva perhemuoto on ongelma, koska siellä lasten saamista pidetään myönteisenä arvona: ydinperhemallin lapsimyönteinen arvomaailma on uhka luonnon tasapainolle. Vihreä ideologia on Ahviolle aborttimyönteinen koska ei-toivottujen lasten elämän lopettaminen jo äidin kohtuun merkitsee luonnon kuormituksen vähentämistä ja palvelee näin kokonaisuuden etua.
Mukaan liitetään jopa viitteitä uuspakanallista Artemis-kulttia, jonka mukaan luonnon puhtauden suojelu voi vaatia ihmisuhreja abortin muodossa, koska näin vähennetään ihmislajin luonnolle tuottamaa rasitusta. Uuspakanallisen ajattelun mukaan ihminen on valinnan edessä: voidakseen pelastaa puhtaan luonnon tuleville sukupolville, on mielekästä uhrata sellaisten lasten elämä, joille ei muutenkaan pystyttäisi takaamaan ”ihmisarvoista elämää”. Näin abortista tulee pyhä uhri Artemiille, eläinten suojelijalle.
Lisäksi hän esittää, että vihreä ideologia sisältää Ahvion mukaan ristiriidan. Siinä puolustetaan eläinlajien oikeutta elää niiden luontaista kehitystä tukevassa elinympäristössä mutta samalla vihreä ideologia heikentää ydinperhettä, jonka on tutkimuksissa osoitettu olevan ihmislapsen kehitystä parhaiten tukeva elinympäristö.
Ahvion teos ei ole hirveän paksu. Silti siinä tuntuu olevan aika vähän kunnon substanssia. Pääteesit voidaan tiivistää muutamalla tavalla. Ja ne varioivat samaa kahta pääteemaa. Näiden teemojen kohdalla on yleensä jotain fiksua. Mutta Ahvio joutuu kuitenkin jarruttelemaan jotta hänen ajatuksensa eivät ns. lennä lapasesta kohti varsin korkealentoisia väitteitä. Näistä puuttuu juuri se mikä minun vihreässä videossa oli. Sidokset oikeaan käytökseen ja oikeisiin mietteisiin.
Ongelmat ovat monenlaisia. Esimerkiksi kun Ahvio liittää abortin vihreään liikeeseen, hän ei suinkaan pysy vain siinä miksi ja millä argumentein vihreät puolustavat aborttia. Hänen tarjoamansa näytteet viittaavat tasan siihen että aborttia myydään naisen ruumiin itsemääräämisoikeutena. Esimerkiksi hän osaa lainata vihreiden nuorten periaateohjelmaa jossa ”Ruumiillinen koskemattomuus ja itsemääräämisoikeus ovat yleismaailmallisia oikeuksia. Oikeus aborttiin kuuluu kaikille”.
Ahvion teos kuitenkin luo paralleeria siihen että malthusilainen ajattelu olisi jotenkin sovellettu. Aborttia kannattavissa puheissa ei kuitenkaan ole tavattu esittää ajatuksia joissa lapsi pitää abortoida koska se saastuttaa. Lapsettomuutta tällä argumentistolla on toki tuettu. Konteksti on siis hyvin erilainen kuin on kuvattu. Ahvion lausuntoja on luontevaa nähdä vain kontekstissa jossa ”pahat darwinistit jaluaa murhata vauvoja ja kutsua tätä jälkiabortiksi” on rationaalisen ihmisen kuvaus oikeista maailmassa toimivista ideologioista eikä mustamaalaava olkiukko.
Mustamaalaavuus on siitä hauska että Ahvion ”vihreä totalitarismi” -argumentti on sen suuntainen että jos tartumme ajatukseen jossa monismi johtaa totalitariaan koska yksi Todellinen Voima yhdistää niin täytyy muistaa että kristinuskolle demokratia ei ole ollut kovinkaan luonteva ratkaisu. Yksi Jumala on ollut argumenttina sille että maallistuneet voimat ottavat keskusjohtoisia hahmoja ja rakentavat kuningaskuntia. Peräti imperiumeja joissa käännytetään eriuskoiset jotta kaikille saadaan komennettua se yksi Oikea Uskonto. Tälle yhteydelle on paljon aatehistoriaa. Mutta järkevä ihminen tajuaa että modernin ajan Ahviot eivät ole monarkisteja jotka ajavat totalitariaa. Tai siis.. ole ainakaan monarkisteja. Paitsi ne jotka ovat. Mutta heitä on tosi vähän.
Lisäksi Ahvion olisi kannattanut jättää New Age syrjään. Niin herkullinen ”epäjumalanpalvelus-kerettiläisyyskortti” siihen on saatu kristityille ladatuksikin. Sillä tätä kautta mukaan tulee isompi ongelma kuin pelkkä tarvittava folion määrä.
Nimittäin jos on Gaia -tyyppinen kaveri niin on hyvin vaikeaa saada heitä uskomaan Malthusilaiseen malliin. Ne nimittäin ovat ekologisesti toistensa vastateesejä. Sanotaan näin, että nuorempana minulla oli aika läheisenä tuttavuutena eräs ammattihomeopaatti joka ilmeisesti halusi kanssani lähempääkin tuttavuutta, mutta olin silloin nuori ja siveä. Hän dissasi esimerkiksi ilmastonmuutosta juuri siksi että hän näki että siinä halutaan kontrolloida ihmisiä vaikuttamalla tunteisiin kuolevista jääkarhuista.
Koska Gaia -mallissa maa ylläpitää omaa elämäänsä, ei ole mahdollista voittaa luontoa ja muun olettaminen on egoistista. Tähän liittyy myös ajatuksia esimerkiksi gaiahypoteesista James Lovelockin kehittämä ekologinen hypoteesi, jonka mukaan biosfääri on itsesäätelevä järjestelmä, joka pystyy kokonaisuutena säilyttämään Maa-planeetan elämiseen soveltuvana asuinpaikkana Ollaan tavallaan hyvinkin samalla tavalla ”jumalan kämmenellä”. Ei anneta maailman enää tuhoutua suurkatastrofissa. Tämänlaisia asioita ei ole vaikeaa kuulla jos pyörii vähänkin New-Age hörhöttelyissä tai niiden sivustoissa. Toki ymmärrän että jos ideana on saada tutkintoja alasta jossa voidaan leimata henkilöitä koskaan kuuntelematta heitä itseään kivasti kotoa nojatuolin kautta niin sitten ei ole ihme että kirjoittaisi kokonaisia kirjoja New Ageudesta tajuamatta tälläisiä pikkuasioita.
Malthusilainen ajattelu taas tosiaan sopii meille pessimistisille naturalisteille joilla on makua luonnontieteellisemmästä ekologiasta ja jotka pitävät evoluutioteoriaa kuvauksena luonnossa tapahtuvasta asiasta.
Toinen asia sitten on se, että ihmettelen miten Ahvio dissaa Malthusilaista ajattelua. Hänhän itse on kirjoittanut ihan kirjan maahanmuuttokriittisyydestä. Ja jos ajatellaan esimerkiksi argumenttia jossa ”Suomi ei ole maailman sosiaalitoimisto”, niin sen takana on varsin Malthusilainen ajattelutapa jossa on olemassa rajallinen resurssisto josta ei voi vaan mitekään saada kaikkia Jumalan kämmenelle siten että kaikille tilaa riittää kaikille paikkoja on.
Ahvion kuvaukset ovat siksi enemmän asenteellisia ja nojaavat filosofiatasolla aatehistorian varassa toimiviin köykäisiin analogioihin joita ei sidota oikeisiin ihmisiin ja aatevirtauksiin. Lopputulos on yhtä ongelmallinen kuin hänen esittämänsä näennäisparadoksi vihreiden arvostamasta lajinmukaisesta käytöksestä ja ihmisten ydinperhemallista luopumisesta. Sillä vihreä liike ei pidä ydinperhettä luonnollisena – siellä voi törmätä esimerkiksi kommuuniasumisideaaleihin juuri siihen vedoten että kyläyhteisöt ovat olleet ennen se joissa lapset ovat kasvaneet. Näitä asuinympäristöjä on suomessa. Esimerkiksi minusta aika huruista biodynaamista viljelyä koskien yksi samaan aikaan koulussani aloittanut jätti opinnot kesken ja muutti tälläiseen kyläyhteisöön olemaan luonnollinen. Vihreä liike on siis ristiriidassa itsensä ulkopuolelta tuotujen premissien kanssa. Joka ei tietenkään mitenkään tee siitä loogisesti epäjohdonmukaista. Lisäksi jos tietää perheen historiasta niin tietää että isä-äiti-lapsi -kolmio on todellakin modernin maailman luomus. Itse näen siinä ansioita juuri siksi että se on moderni ja teknokraattinen. Ei siksi että se olisi luonnollinen perustila. Teknokraattina iloitsen että elän maailmassa jossa ihmiset välttävät maksimaalista lisääntymistä samalla kun elävät maailmassa jossa ajatus siitä että puolet lapsista kuolee vauvoina olisi jokin luonnonlaki. Kuten pitkään ajateltiin…
Viitteet:
Juha Ahvio, ”Vaarallinen vihreä valhe” (2017)
James Lovelock, ”Gaia: A new look at life on Earth” (1979)
Juha Ahvio, ”Avoimet rajat ja maahanmuutto” (2016)
sunnuntai 17. maaliskuuta 2019
Normalisoidaanhan kannibalismiakin
Netissä kiertää kuva jossa on afrikkalainen lapsi jonka molemmat kädet on amputoitu. Kuvatekstinä on ”afrikkalaisella ei mene sormi suuhun”. Tämä on materiaalia joka on tavallaan hauskaa, mutta sellaisella tavalla jota ei tavallaan halua jakaa vaikkapa sosiaalisessa mediassa.
Tämänlaiset mustan huumorin jutut ovat sosiaalisesti vaikeita. Ja nimenomaan sellaisella tavalla että niihin ei oikein osaa suhtautua. Usein ihmiset osaavat selkeästi loukkaantua tai pitää jotain tiettyä vitsiä harmittomana. Mutta mainitsemani vitsi on selvästi monille vaikeasti tulkittavissa.
Ja onkin syytä kysyä miksi. Koska kuulin että huumorin analysoiminen olisi jotenkin mystistä, jotain jota ei voi tehdä koska huumori pakenee kaikkia määritelmiä, olin erimielinen. Päätinkin perustaa huumorilaboratorion. Ja koska kuulin että huumorin selittäminen on kuin sammakon dissektoimista, päätinkin tehdä juuri tämän. Dissekotoituani todella todella monta sammakkoa, joista osat ovat putkahtaneet erilaisten ihmsiten suista, päädyin esittelemään löydöksiäni tähän.
Ja tässä voidaan aloittaa huumorista joka herättää pahastumista.
Jos mietitään sellaisia vitsejä kuin ”Minne Amelie Ernhart katosi – toivottavasti keittiöön jonne nainen kuuluukin” on kyseessä selkeästi loukkaava vitsi. Tämänlaisten lausumisia vastaan nouseekin kiukkua. Tämänlaisten vitsien kertomista halutaan usein vastustaa. Ja tässä käytetään argumentteja.
Yleisimmät kritiikit tälle huumorille ovat se, että;
1: Tämänlainen on haitallista siksi että vitsi samanaikaisesti esittää avoimesti hostiilin ja ennakkoluuloisen viestin mutta se lähettää sen mukanaan implisiittinen viesti jonka mukaan sitä ei saa laskea hostiiliksi ja ennakkoluuloiseksi koska se ei merkitse mitään koska se on vain vitsi.
2: Vitsit, vaikka niihin ei uskottaisikaan, toistavat normalisoivat vitsin takana olevia asenteita ja sosiaalisia rakenteita. Selvästi tämä toimiikin melko vahvasti. Psykologian puolella puhutaan halventavasta huumorista (disparagement humor) jossa itse asiassa aika vahvasti uskotaan olevan perää. Selvää on ainakin että tämä on keino kritiikki-immunisoida sanomaa. Sillä jos vitsistä loukkaantuu niin jutun kertoja ei argumentoi miten hän ei ole ennakkoluuloinen vaan selittää että kriitikoiden tulisi ”hankkia huumorintaju” ja ”lopettaa olemasta niin herkkähipiäinen”. Toisaalta vaikka asiaan ei uskoisikaan, niiden sanominen toistuvasti ääneen muuttaa mielipiteitä niiden mukaisiksi joten periaatteessa tämä voi todellakin normalisoida
Tämä kaikki voidaan yhdistää vahvasti Thomas Hobbesin "Leviatanissa" olevaan teoriaan huumorista. Hobbesin mukaan huumorin tehtävänä on osoittaa ylivaltaa. Ja näiden vitsien rakenne ei todellakaan toimi siten että asiaan ei uskottaisi. Esimerkiksi Amelie Ernhart -vitsini toimii vain jos elää maailmassa jossa naisten tasa-arvoasiat otetaan vakavasti totena. Mutta niitä ei pidetä kahlitsevina. Tällöin vitsi kuvaa ihmisen mielipidettä eikä se tavallaan enää olekaan oikeutus kiertää asia.
Käytämme kulttuurissamme huumorin kaapuun verhoutumista aivan liian usein ikään kuin se, että sanoisi vitsi vitsi tarkoittaisi että ei tarkoita mitä sanoo. Kuitenkin vitsit ovat usein nimenomaan sitä että joku muotoilee liioittelevasti jotain joka on rehellisesti hänen oma mielipiteensä. Ja tämä vitsi menee läpi vain siksi että joku toinen uskoo tähän vitsiin. ; Disparagement humouria on käytetty paljon propagandassa ja täytyy muistaa, että esimerkiksi natsien valtakunnassa juutalaisten vainoja alkulämmiteltiin nimenomaan pilakuvilla, joissa juutalaisia esitettiin juuri niin vastenmielisinä kuin natsit heidät näkivät. Vaikka ne olivat teknisesti ottaen tunnistettavissa muodoltaan varsin perinteiseksi huumoriksi. ”Vitsi vitsi”ei ole sama kuin ”ei ole totta”. Ja jokainen joka rakentaa näiden välille yhteyttä tekee kikkailuja joka ei sellaisenaan ole loogisesti tai rationaalisesti perusteltavissa.
Tässä mielessä olisi syytä tuntea ironia ja sarkasmi. Ja niiden välinen ero. Samoin täytyy muistaa, että satiiri, ollakseen satiiria on jotain jossa täytyy olla kohde ja pointti. Näin kansankielellä ilmaistuna. Mutta mihin satiirin kärki kohdistuu ja mitä siitä halutaan sanoa. Aina kun joku sanoo ”vitsi, vitsi” täytyisi avata myös sitä mitä tällä vitsillä on sitten ajanut takaa. Ei ole mitään motiivien väärinymmärrystä jos oikeita motiiveja ei voida esilletuoda. Olkiukottamisen todistaminen vaatii kritiikin oikein kuvaamisen sekä alkuperäiseen vitsiin sopivan erilaisen tulkintaviitekehyksen esilletuomisen ja sen miten nämä kaksi ovat aivan eri asiaa. Napoleonin Komplekseissa on tästä mainio esimerkki; Hän rinnastaa Swiftin kannibalistisen ”Vaatimattoman ehdotuksen” ja Halla-ahon sotilasjunttaheiton. Ja näyttää että vaikka Swiftillä oli itse asiassa törkeämpi aihe kuin Halla-aholla niin se oli selvästi muotoilultaan että etiikaltaan ylivertaista huumoria.
Mikä ei siis tarkoita sitä, että tässä ajettaisiin sensuuria ja poliittista korrektiutta. Sen sijaan rehellisyyttä ja vastuunkantoa. Ja tästä päästään siihen ongelmaan että tässä yllä käytettyä huumorimallia ja siihen liittyviä onglemia käytetään usein nimenomaan siihen että kielletään eri aiheita. Ja tässä ilmapiirissä esimerkiksi Swiftin ”Vaatimaton ehdotus” muuttuisi joksikin joka normalisoi kannibalismia enemmän kuin mikään Leppävaaran alkon houkutteleva tarjous jostain kivasta Chiantista. *tstststststs*
Hobbesin kuvaama huumori ei kuitenkaan ole kaikki huumori. On tavallaan virhe kuvitella että olisi vain yksi huumoriteoria. Ja tässä yhteydessä on pakko ottaa iso nimeltämainitsematon esille. McGraw ja Warren ovat tulleet tunnetuiksi Benign violation -huumoriteoriastaan. He tutkivat paljon asioita jotka ovat hauskoja. Ja he huomasivat että suuri osa hauskoista asioista vaatii sen, että vitsi rakennetaan sellaisella tavalla, että siinä on samanaikaisesti jonkinlainen rikkomus ynnä se että se on jotenkin harmiton.
Siksi perinteisessä slapstickissa liukastutaan banaaninkuoreen ja kaatuu persielleen tai mahdollisesti suttaa itsensä. Jos tyyppi vain kävelee, se ei sellaisenaa ole hauskaa. Mutta jos tyyppi kaatuu ja kuolee, se ei ole hauskaa, koska se ei ole harmitonta. Tässä yhteydessä rike voi olla mikä tahansa rike. Looginen, moraalinen ja muuta vastaavaa. Usein moraaliset rikkeet aiheuttavat närkästystä, mutta jos se kontekstoidaan oikein johonkin harmittomaan, tämä närkästys muuttuu hauskaksi.
Tässä yhteydessä voitaisiin rakentaa vitsejä jotka koskevat myös sorrettuja vähemmistöjä, mutta tavalla jotka vaativat myötätuntoa. Jos esimerkiksi kerrotaan vitsi, jossa kysytään ”Monta poliisia tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu – ”He eivät vaihda lamppua. He vain hakkaavat tummuuden.”” Joka itse asiassa on sellainen vitsi että se närkästyttää kahdenlaisia tyyppejä
1: Moraalisesti yksioikoisia tyyppejä jotka eivät erota poliittista epäkorrektiutta ja moraalittomuutta. Ja joista rodullinen poliisiväkivalta on kielletty aihe.
2: Tyyppejä jotka eivät erota poliittisesta korrektiudesta kuin sen vapausaspektin. Eivätkä siksi erota poliittista epäkorrektiutta moraalittomuudesa. Heistä tummien hakkaaminen ei ole oikea ongelma lainkaan ja joista on väärin lietsoa tämänlaisia harhaluuloja koska jos poliisit hakkaavat tummia niin se johtuu tummista. Sen sijaan tavallinen ihminen joka suhtautuu negatiivisesti rodulliseen väkivaltaan pitää tätä hauskana koska siinä tummien hakkaaminen kohdistuu absurdisti johonkin joka ei vahingoitu pamputuksesta. Tai sitten he pitävät tätä ymmärrettävästi huonona vitsinä koska se ei ole kovinkaan luova.
Tämä vaatii tietenkin sitä, että vitsissä on pointti. Siksi vitsissä täytyy olla jonkinlainen set-up, jossa vitsin kertoja ohjaa katsojien ajatuksia tiettyyn suuntaan. Ja punchline joka sitten luo jännitteen joka rikkoo sääntöjä joihin ihmiset on viety.
Eli;
Kaikki syyt satiirin tunnistamisen vaikeutumiseen eivät piile vain siinä, että sähköinen tiedonvälitys on mahdollistanut tekstin julkaisemisen marginaalisille hörhöille, joilla ei aiemmin ollut sellaiseen taloudellisia edellytyksiä. Satiiria itsessään on yritetty tarkoituksella raiskata ja sen tilannekohtainen uudelleenmäärittely on näinä päivinä muodostumassa niin sanoakseni lurjuksen viimeiseksi (tai ensimmäiseksi) pakopaikaksi. Tämän pakopaikan muurilta hän kaataa laskiämpärillisen lokaa kriitikoidensa niskaan, kun nämä eivät hänen mukamas nokkelaa huumoriaan tajua. Kuitenkin täytyy kysyä; Onko väärinymmärryksen takana se, että vitsiä ei ole rakennettu oikein.
Puuttuuko siitä set-up tai punchline. Onko se itse asiassa rakenteeltaan huumoriksi tunnistettavaa? Ja sitten se vaoikein. Jos esimerkiksi nimetään poliitikkoja, joista sanotaan, että olisinpa pelkästään iloinen, jos suvakkifeministejä raiskattaisiin ja hän puolustautuu että ”tää oli sellainen humoristinen heitto” niin mitä se merkitsee? Sitä että raiskaus ei olisi jotenkin oikeudenmukainen ironinen kohtalon kosto? Sitä että on? Sitä että ei oikeasti olisi iloinen vaan surullinen raiskauksesta? Tämänlainen epäselvyys, tilanteen hämärrys ja pointin puute tekee vitsistä satiirina surkeaa. Asiaa pahentaa se, että joskus ”Kännissä ja läpällä” onkin tullut sanottua oma mielipide ilman että siinä on mitään vitsiksi tunnistettavaa kontekstia tai tilannetta.
Miksi huumoriin verhoutuminen olisi puolustautumista? Moni stand-up koomikko joka on erityisen poliittisesti epäkorrekti on nimenomaan ansiokkaasti väistänyt tätä huumorin taakse menemistä. Sen sijaan he ovat esittäneet sen avoimesti rehellisenä. Esimerkiksi Monty Pythonin ”Brianin elämä” oli selkeästi huumoria ja sarkastinen. Ja juuri siksi siitä olikin debattia. Pappishenkilöt asettuivat kritisoimaan elokuvaa vahvasti. Ja Monty Pythonit olivat esimerkiksi debattiohjelmissa tämän vuoksi. John Cleese esimerkiksi korosti miten ristiinnaulitsemiskohtauksessa ei ole kyse siitä että nauretaan ristiinnaulitsemiselle vaan siinä on kyse suhtautumisesta kuolemaan. Koska tällä kohtauksella oli pointti. Myöskään sandaali-kalebassikohtauksessa ei kierretä että ”se on vaan vitsi” koska selvästi siinä isketään kriittisesti ja aika terävästi uskontojenharjoittajien käytöstä kohtaan. Ja tämä pointti ja rehellisyys oli juuri se joka teki poliittisesta epäkorrektiudesta tärkeää; Huumori ei ollut keino siistiä itseä kritiikiltä vaan nimenomaan keino siihen että voitiin sanoa oma mielipide ja tuoda se rehellisesti ja avoimesti esiin. Tämä tosin vaatii vastuunkantokulman joka näkyy siinä että joutuu reagoimaan ties keiden idioottipiispojen avautumisiin. Poliittinen epäkorrektius toimiikin juuri siten että rohkea ihminen avaa suunsa asioihin ja uskaltaa seisoa niiden takana vaikka jotkut idiootit saavatkin raivoreaktioita. Eikä mene ”vitsi, vitsi” -tasoisen käsienheiluttelun taakse piiloon. Kertoo mikä oli vitsin pointti ja miksi sen teki ja miten seisoo vitsin sanoman takana.
Vitsiä ei saakaan ohittaa. Vitsit ovat tärkeitä. Vitsit voivat olla rehellisiä ja avoimia. Ja oikeasti rohkeaa ei ole heittää asioita ja sitten olla seisomatta niiden takana. Tai puhtaasti uhriutua. Sanotun takana kannattaa seisoa – etenkin jos vastapuoli vainoaa ja asiasi on oikea. Koska tällöin strategia on poliittisesti menestyksekkäämpi. Ja vaikka ei olisikaan niin olet itse eettisesti korkealaatuisempi kuin sellainen joka ohittaa vastuunkantoa mitätöimällä vitsejä. Joka on ongelma koska tässä helposti vähätellään narreja ja narreista saatavaa viisautta. Jolla on arvo.
Siksi tulee miettiä että onko vitsissä vitsirakenne. Jos ei, se on vain mielipide. Jos se on vitsi niin pitää katsoa onko se rakenteeltaan hyväntahtoinen, eli luoko se kauhistettavalle asialle jotenkin harmittoman kontekstin. Kuten huoneen tummuuden pieksemisessä. Ja jos se on ilkeämielinen niin onko se jotain jonka takana uskalletaan seistä. Seistä kuten minä seison sellaisten halventavien vitsien takana kuin ”Kreationistit ovat sitä mieltä että he eivät ole kehittyneet apinoista. Ja niin muuten olen minäkin”. Siinä vitsirakenne tulee kehitys -sanalla leikkimisestä. Vitsi on selvästi asenteellinen eikä perustu mihinkään hyväntahtoiseen tai vaarattomaan kontekstiin. Mutta siinä rehellisesti hyökätään kohdetta vastaan ilman että pelkurimaisesti selitetään että ”se on vaan vitsi, kreationisti voisi hankkia paremman huumorintajun ja pyytää enemmän ja uusia keinoja joilla halveksun häntä ja kaikkea mitä hän pitää tärkeänä”. Sen sijaan sanon että tällä vitsillä on pointti. Ja kohde. Joka myös ymmärrettävästi minusta ansaitsee tämän pointin.
Mitä tämä tekee sille alun afrikkalaisvitsille?
Nähdäkseni paljonkin. Siinä on selkeä vitsirakenne. Sanaleikki joka viritetään. Kuva tuo tiettyjä mielleyhtymiä. Samoin kuin se, että meillä on sanonta sormien suuhun menemisestä. Näiden välille tulee ristiriita ja jännite joka tekee jutusta tunnistettavasti huumoria. Toisaalta kuva on siitä hankala että siinä on todellisen maailman todellinen ongelma. Ja joku voisi pitää aihetta liian provokatiivisena. Mutta kuitenkin itse viesti on tavallaan voimauttava. Siinä ei pidetäkään afrikkalaista jotenkin heikkona ja typeränä tai jonain joka olisi ansainnut tilanteensa. Itse asiassa lause sormien suuhun menemättömyydestä voi olla jopa voimauttava. Näkisin että aihe on poliittisesti epäkorrekti aihevalintansa kautta. Mutta se ei ole moraalisesti ala-arvoinen, rasistinen tai rasismia normalisoiva. Sen sijaan jos se tekee jotain, niin inhimiliistää todellisen maailman todellista ongelmaa. Toki ihmiset ymmärrettävästi pelkäävät idioottien raivoreaktioita eivätkä siksi jaa tämänlaista materiaalia. Mutta minusta tuo oli varsin mainio vitsi.
Vitsistä saisi kenties vähemmän provokatiivisen jos sen kontekstoisi vaikka käsityöopettajakontekstiin. Ainakin itselläni oli yksi puukäsityönopettaja jolta puuttui sormia. Ne tosin saattoivat päätyä jonkun suuhun härkäpapujen ja kivan chiantin kanssa. *tststststs*
Viitteet:
Psychology Today/Shawn Burn, ”If You Laugh Does It Mean You’re Prejudiced?”
Thomas Hobbes, ”Leviathan” (1651)
Napoleonin Kompleksit, ”Vaatimaton ehdotus”
TEDxBoulder, ”What makes things funny”
McGraw & Warren, "Benign Violations" (2010)
TEDxUniversityofNevada, ”More than Funny”
”Friday Night, Saturday Morning”, ”Monty Python's Life of Brian”
Ja onkin syytä kysyä miksi. Koska kuulin että huumorin analysoiminen olisi jotenkin mystistä, jotain jota ei voi tehdä koska huumori pakenee kaikkia määritelmiä, olin erimielinen. Päätinkin perustaa huumorilaboratorion. Ja koska kuulin että huumorin selittäminen on kuin sammakon dissektoimista, päätinkin tehdä juuri tämän. Dissekotoituani todella todella monta sammakkoa, joista osat ovat putkahtaneet erilaisten ihmsiten suista, päädyin esittelemään löydöksiäni tähän.
Ja tässä voidaan aloittaa huumorista joka herättää pahastumista.
Jos mietitään sellaisia vitsejä kuin ”Minne Amelie Ernhart katosi – toivottavasti keittiöön jonne nainen kuuluukin” on kyseessä selkeästi loukkaava vitsi. Tämänlaisten lausumisia vastaan nouseekin kiukkua. Tämänlaisten vitsien kertomista halutaan usein vastustaa. Ja tässä käytetään argumentteja.
Yleisimmät kritiikit tälle huumorille ovat se, että;
1: Tämänlainen on haitallista siksi että vitsi samanaikaisesti esittää avoimesti hostiilin ja ennakkoluuloisen viestin mutta se lähettää sen mukanaan implisiittinen viesti jonka mukaan sitä ei saa laskea hostiiliksi ja ennakkoluuloiseksi koska se ei merkitse mitään koska se on vain vitsi.
2: Vitsit, vaikka niihin ei uskottaisikaan, toistavat normalisoivat vitsin takana olevia asenteita ja sosiaalisia rakenteita. Selvästi tämä toimiikin melko vahvasti. Psykologian puolella puhutaan halventavasta huumorista (disparagement humor) jossa itse asiassa aika vahvasti uskotaan olevan perää. Selvää on ainakin että tämä on keino kritiikki-immunisoida sanomaa. Sillä jos vitsistä loukkaantuu niin jutun kertoja ei argumentoi miten hän ei ole ennakkoluuloinen vaan selittää että kriitikoiden tulisi ”hankkia huumorintaju” ja ”lopettaa olemasta niin herkkähipiäinen”. Toisaalta vaikka asiaan ei uskoisikaan, niiden sanominen toistuvasti ääneen muuttaa mielipiteitä niiden mukaisiksi joten periaatteessa tämä voi todellakin normalisoida
Tämä kaikki voidaan yhdistää vahvasti Thomas Hobbesin "Leviatanissa" olevaan teoriaan huumorista. Hobbesin mukaan huumorin tehtävänä on osoittaa ylivaltaa. Ja näiden vitsien rakenne ei todellakaan toimi siten että asiaan ei uskottaisi. Esimerkiksi Amelie Ernhart -vitsini toimii vain jos elää maailmassa jossa naisten tasa-arvoasiat otetaan vakavasti totena. Mutta niitä ei pidetä kahlitsevina. Tällöin vitsi kuvaa ihmisen mielipidettä eikä se tavallaan enää olekaan oikeutus kiertää asia.
Käytämme kulttuurissamme huumorin kaapuun verhoutumista aivan liian usein ikään kuin se, että sanoisi vitsi vitsi tarkoittaisi että ei tarkoita mitä sanoo. Kuitenkin vitsit ovat usein nimenomaan sitä että joku muotoilee liioittelevasti jotain joka on rehellisesti hänen oma mielipiteensä. Ja tämä vitsi menee läpi vain siksi että joku toinen uskoo tähän vitsiin. ; Disparagement humouria on käytetty paljon propagandassa ja täytyy muistaa, että esimerkiksi natsien valtakunnassa juutalaisten vainoja alkulämmiteltiin nimenomaan pilakuvilla, joissa juutalaisia esitettiin juuri niin vastenmielisinä kuin natsit heidät näkivät. Vaikka ne olivat teknisesti ottaen tunnistettavissa muodoltaan varsin perinteiseksi huumoriksi. ”Vitsi vitsi”ei ole sama kuin ”ei ole totta”. Ja jokainen joka rakentaa näiden välille yhteyttä tekee kikkailuja joka ei sellaisenaan ole loogisesti tai rationaalisesti perusteltavissa.
Tässä mielessä olisi syytä tuntea ironia ja sarkasmi. Ja niiden välinen ero. Samoin täytyy muistaa, että satiiri, ollakseen satiiria on jotain jossa täytyy olla kohde ja pointti. Näin kansankielellä ilmaistuna. Mutta mihin satiirin kärki kohdistuu ja mitä siitä halutaan sanoa. Aina kun joku sanoo ”vitsi, vitsi” täytyisi avata myös sitä mitä tällä vitsillä on sitten ajanut takaa. Ei ole mitään motiivien väärinymmärrystä jos oikeita motiiveja ei voida esilletuoda. Olkiukottamisen todistaminen vaatii kritiikin oikein kuvaamisen sekä alkuperäiseen vitsiin sopivan erilaisen tulkintaviitekehyksen esilletuomisen ja sen miten nämä kaksi ovat aivan eri asiaa. Napoleonin Komplekseissa on tästä mainio esimerkki; Hän rinnastaa Swiftin kannibalistisen ”Vaatimattoman ehdotuksen” ja Halla-ahon sotilasjunttaheiton. Ja näyttää että vaikka Swiftillä oli itse asiassa törkeämpi aihe kuin Halla-aholla niin se oli selvästi muotoilultaan että etiikaltaan ylivertaista huumoria.
Mikä ei siis tarkoita sitä, että tässä ajettaisiin sensuuria ja poliittista korrektiutta. Sen sijaan rehellisyyttä ja vastuunkantoa. Ja tästä päästään siihen ongelmaan että tässä yllä käytettyä huumorimallia ja siihen liittyviä onglemia käytetään usein nimenomaan siihen että kielletään eri aiheita. Ja tässä ilmapiirissä esimerkiksi Swiftin ”Vaatimaton ehdotus” muuttuisi joksikin joka normalisoi kannibalismia enemmän kuin mikään Leppävaaran alkon houkutteleva tarjous jostain kivasta Chiantista. *tstststststs*
Hobbesin kuvaama huumori ei kuitenkaan ole kaikki huumori. On tavallaan virhe kuvitella että olisi vain yksi huumoriteoria. Ja tässä yhteydessä on pakko ottaa iso nimeltämainitsematon esille. McGraw ja Warren ovat tulleet tunnetuiksi Benign violation -huumoriteoriastaan. He tutkivat paljon asioita jotka ovat hauskoja. Ja he huomasivat että suuri osa hauskoista asioista vaatii sen, että vitsi rakennetaan sellaisella tavalla, että siinä on samanaikaisesti jonkinlainen rikkomus ynnä se että se on jotenkin harmiton.
Siksi perinteisessä slapstickissa liukastutaan banaaninkuoreen ja kaatuu persielleen tai mahdollisesti suttaa itsensä. Jos tyyppi vain kävelee, se ei sellaisenaa ole hauskaa. Mutta jos tyyppi kaatuu ja kuolee, se ei ole hauskaa, koska se ei ole harmitonta. Tässä yhteydessä rike voi olla mikä tahansa rike. Looginen, moraalinen ja muuta vastaavaa. Usein moraaliset rikkeet aiheuttavat närkästystä, mutta jos se kontekstoidaan oikein johonkin harmittomaan, tämä närkästys muuttuu hauskaksi.
Tässä yhteydessä voitaisiin rakentaa vitsejä jotka koskevat myös sorrettuja vähemmistöjä, mutta tavalla jotka vaativat myötätuntoa. Jos esimerkiksi kerrotaan vitsi, jossa kysytään ”Monta poliisia tarvitaan vaihtamaan hehkulamppu – ”He eivät vaihda lamppua. He vain hakkaavat tummuuden.”” Joka itse asiassa on sellainen vitsi että se närkästyttää kahdenlaisia tyyppejä
1: Moraalisesti yksioikoisia tyyppejä jotka eivät erota poliittista epäkorrektiutta ja moraalittomuutta. Ja joista rodullinen poliisiväkivalta on kielletty aihe.
2: Tyyppejä jotka eivät erota poliittisesta korrektiudesta kuin sen vapausaspektin. Eivätkä siksi erota poliittista epäkorrektiutta moraalittomuudesa. Heistä tummien hakkaaminen ei ole oikea ongelma lainkaan ja joista on väärin lietsoa tämänlaisia harhaluuloja koska jos poliisit hakkaavat tummia niin se johtuu tummista. Sen sijaan tavallinen ihminen joka suhtautuu negatiivisesti rodulliseen väkivaltaan pitää tätä hauskana koska siinä tummien hakkaaminen kohdistuu absurdisti johonkin joka ei vahingoitu pamputuksesta. Tai sitten he pitävät tätä ymmärrettävästi huonona vitsinä koska se ei ole kovinkaan luova.
Tämä vaatii tietenkin sitä, että vitsissä on pointti. Siksi vitsissä täytyy olla jonkinlainen set-up, jossa vitsin kertoja ohjaa katsojien ajatuksia tiettyyn suuntaan. Ja punchline joka sitten luo jännitteen joka rikkoo sääntöjä joihin ihmiset on viety.
Eli;
Kaikki syyt satiirin tunnistamisen vaikeutumiseen eivät piile vain siinä, että sähköinen tiedonvälitys on mahdollistanut tekstin julkaisemisen marginaalisille hörhöille, joilla ei aiemmin ollut sellaiseen taloudellisia edellytyksiä. Satiiria itsessään on yritetty tarkoituksella raiskata ja sen tilannekohtainen uudelleenmäärittely on näinä päivinä muodostumassa niin sanoakseni lurjuksen viimeiseksi (tai ensimmäiseksi) pakopaikaksi. Tämän pakopaikan muurilta hän kaataa laskiämpärillisen lokaa kriitikoidensa niskaan, kun nämä eivät hänen mukamas nokkelaa huumoriaan tajua. Kuitenkin täytyy kysyä; Onko väärinymmärryksen takana se, että vitsiä ei ole rakennettu oikein.
Puuttuuko siitä set-up tai punchline. Onko se itse asiassa rakenteeltaan huumoriksi tunnistettavaa? Ja sitten se vaoikein. Jos esimerkiksi nimetään poliitikkoja, joista sanotaan, että olisinpa pelkästään iloinen, jos suvakkifeministejä raiskattaisiin ja hän puolustautuu että ”tää oli sellainen humoristinen heitto” niin mitä se merkitsee? Sitä että raiskaus ei olisi jotenkin oikeudenmukainen ironinen kohtalon kosto? Sitä että on? Sitä että ei oikeasti olisi iloinen vaan surullinen raiskauksesta? Tämänlainen epäselvyys, tilanteen hämärrys ja pointin puute tekee vitsistä satiirina surkeaa. Asiaa pahentaa se, että joskus ”Kännissä ja läpällä” onkin tullut sanottua oma mielipide ilman että siinä on mitään vitsiksi tunnistettavaa kontekstia tai tilannetta.
Miksi huumoriin verhoutuminen olisi puolustautumista? Moni stand-up koomikko joka on erityisen poliittisesti epäkorrekti on nimenomaan ansiokkaasti väistänyt tätä huumorin taakse menemistä. Sen sijaan he ovat esittäneet sen avoimesti rehellisenä. Esimerkiksi Monty Pythonin ”Brianin elämä” oli selkeästi huumoria ja sarkastinen. Ja juuri siksi siitä olikin debattia. Pappishenkilöt asettuivat kritisoimaan elokuvaa vahvasti. Ja Monty Pythonit olivat esimerkiksi debattiohjelmissa tämän vuoksi. John Cleese esimerkiksi korosti miten ristiinnaulitsemiskohtauksessa ei ole kyse siitä että nauretaan ristiinnaulitsemiselle vaan siinä on kyse suhtautumisesta kuolemaan. Koska tällä kohtauksella oli pointti. Myöskään sandaali-kalebassikohtauksessa ei kierretä että ”se on vaan vitsi” koska selvästi siinä isketään kriittisesti ja aika terävästi uskontojenharjoittajien käytöstä kohtaan. Ja tämä pointti ja rehellisyys oli juuri se joka teki poliittisesta epäkorrektiudesta tärkeää; Huumori ei ollut keino siistiä itseä kritiikiltä vaan nimenomaan keino siihen että voitiin sanoa oma mielipide ja tuoda se rehellisesti ja avoimesti esiin. Tämä tosin vaatii vastuunkantokulman joka näkyy siinä että joutuu reagoimaan ties keiden idioottipiispojen avautumisiin. Poliittinen epäkorrektius toimiikin juuri siten että rohkea ihminen avaa suunsa asioihin ja uskaltaa seisoa niiden takana vaikka jotkut idiootit saavatkin raivoreaktioita. Eikä mene ”vitsi, vitsi” -tasoisen käsienheiluttelun taakse piiloon. Kertoo mikä oli vitsin pointti ja miksi sen teki ja miten seisoo vitsin sanoman takana.
Vitsiä ei saakaan ohittaa. Vitsit ovat tärkeitä. Vitsit voivat olla rehellisiä ja avoimia. Ja oikeasti rohkeaa ei ole heittää asioita ja sitten olla seisomatta niiden takana. Tai puhtaasti uhriutua. Sanotun takana kannattaa seisoa – etenkin jos vastapuoli vainoaa ja asiasi on oikea. Koska tällöin strategia on poliittisesti menestyksekkäämpi. Ja vaikka ei olisikaan niin olet itse eettisesti korkealaatuisempi kuin sellainen joka ohittaa vastuunkantoa mitätöimällä vitsejä. Joka on ongelma koska tässä helposti vähätellään narreja ja narreista saatavaa viisautta. Jolla on arvo.
Siksi tulee miettiä että onko vitsissä vitsirakenne. Jos ei, se on vain mielipide. Jos se on vitsi niin pitää katsoa onko se rakenteeltaan hyväntahtoinen, eli luoko se kauhistettavalle asialle jotenkin harmittoman kontekstin. Kuten huoneen tummuuden pieksemisessä. Ja jos se on ilkeämielinen niin onko se jotain jonka takana uskalletaan seistä. Seistä kuten minä seison sellaisten halventavien vitsien takana kuin ”Kreationistit ovat sitä mieltä että he eivät ole kehittyneet apinoista. Ja niin muuten olen minäkin”. Siinä vitsirakenne tulee kehitys -sanalla leikkimisestä. Vitsi on selvästi asenteellinen eikä perustu mihinkään hyväntahtoiseen tai vaarattomaan kontekstiin. Mutta siinä rehellisesti hyökätään kohdetta vastaan ilman että pelkurimaisesti selitetään että ”se on vaan vitsi, kreationisti voisi hankkia paremman huumorintajun ja pyytää enemmän ja uusia keinoja joilla halveksun häntä ja kaikkea mitä hän pitää tärkeänä”. Sen sijaan sanon että tällä vitsillä on pointti. Ja kohde. Joka myös ymmärrettävästi minusta ansaitsee tämän pointin.
Mitä tämä tekee sille alun afrikkalaisvitsille?
Nähdäkseni paljonkin. Siinä on selkeä vitsirakenne. Sanaleikki joka viritetään. Kuva tuo tiettyjä mielleyhtymiä. Samoin kuin se, että meillä on sanonta sormien suuhun menemisestä. Näiden välille tulee ristiriita ja jännite joka tekee jutusta tunnistettavasti huumoria. Toisaalta kuva on siitä hankala että siinä on todellisen maailman todellinen ongelma. Ja joku voisi pitää aihetta liian provokatiivisena. Mutta kuitenkin itse viesti on tavallaan voimauttava. Siinä ei pidetäkään afrikkalaista jotenkin heikkona ja typeränä tai jonain joka olisi ansainnut tilanteensa. Itse asiassa lause sormien suuhun menemättömyydestä voi olla jopa voimauttava. Näkisin että aihe on poliittisesti epäkorrekti aihevalintansa kautta. Mutta se ei ole moraalisesti ala-arvoinen, rasistinen tai rasismia normalisoiva. Sen sijaan jos se tekee jotain, niin inhimiliistää todellisen maailman todellista ongelmaa. Toki ihmiset ymmärrettävästi pelkäävät idioottien raivoreaktioita eivätkä siksi jaa tämänlaista materiaalia. Mutta minusta tuo oli varsin mainio vitsi.
Vitsistä saisi kenties vähemmän provokatiivisen jos sen kontekstoisi vaikka käsityöopettajakontekstiin. Ainakin itselläni oli yksi puukäsityönopettaja jolta puuttui sormia. Ne tosin saattoivat päätyä jonkun suuhun härkäpapujen ja kivan chiantin kanssa. *tststststs*
Viitteet:
Psychology Today/Shawn Burn, ”If You Laugh Does It Mean You’re Prejudiced?”
Thomas Hobbes, ”Leviathan” (1651)
Napoleonin Kompleksit, ”Vaatimaton ehdotus”
TEDxBoulder, ”What makes things funny”
McGraw & Warren, "Benign Violations" (2010)
TEDxUniversityofNevada, ”More than Funny”
”Friday Night, Saturday Morning”, ”Monty Python's Life of Brian”
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)