IDDIDIT? 7DFF94D4D2DE60E17921109D1648ABB5E334C33D 656E49DAA62F176A1D27DB8F46D99DA7

Jeesus on kuulemma palaamassa takaisin. Ehkä hänet naulittiinkin bumerangiin. Mutta jotkin asiat tuppaavat palaamaan. Esimerkiksi kreationismin on aiemmin kerrottu noudattavan ”myyrävuosia”, jossa se aina jollain tavalla nousee uudestaan muutaman vuoden tauon jälkeen. En tiedä onko näin, mutta minä olen palannut takaisin ID -materiaalien pariin. Olen siis vähän kuin Bruce Willis. Joka varmaan tekee Clane -elokuvia kuolemaansa asti. ”old habits die hard, you know.”

Olen seuraillut viime aikoina Intelligent Designin tärkeän toimijan, Discovery Instituten, viestintää. Tämä tapahtuu äärimmäisen pienimuotoisesti Seuraajamäärät ja kommenttimäärät ja keskustelu on hyvin minimaalista. Tämä ei ole tietenkään mikään yllätys. Rational Wikikin muistaa mainita Uncommon Descentin erikoisista julkaisutahdeista ja kommenttimääristä. Samanaikaisesti on hyvittavaa miten todella monet kommentit ovat täynnä … bravadoa. Darwinin kummitukset kalistelevat ja ID on voitokas. Darwinismi on jo voitettu ja katoava tiede. Jäämässä eläkkeelle. Tätä korostaa tietenkin myös Eero Junkkaalankin esillenostama uusi nimilista darwinin epäilijöistä.

Tärkeää on, että keskustelu on laatutasoltaan vielä matalammalla tasolla olevaa.

Esimerkiksi he eivät edes korkeimmalla tasollaan osaa oikein kertoa onko evoluutio jo falsifioitu vai onko se falsifioimattomissa oleva teoria jossa mikä tahansa voitaisiin selittää evoluutiolla.

Esimerkiksi otan kevyesti keskustelun jossa selitettiin, että evolutionistit ovat hölmöjä koska eivät osaa kunnolla vastata Intelligent Designin heille antamiin haasteisiin. Henkenä on se, että evolutionistit antavat liian voi-olla -ratkaisuja jotka eivät tarkkuudeltaan täytä ID -standardeja joita ID antaa omasta viitekehyksestään. Ja että siksi pitää aina pitää mielessä, että evolutionistejen selitykset ovat Tässä yhteydessä korostettiin konseptuaalista eroa joka on aktuaalisen ja mahdollisen välillä. Toisin sanoen evoluutio kuvaa asioita miten jokin asia on voinut tapahtua ja että tämä on eri asia kuin kuvaus siitä miten asiat todella ovat. Tämänlainen retoriikka on tietenkin vakuuttavaa kunnes tajuaa, että monesti tälläisiä vastauksia annetaan nimenomaan mahdottomuusväitteisiin. Ja jos me mietimme mikä on mahdottomuusväitteelle riittävä kumous, niin se on se että jokin asia on mahdollinen.

Erikoista oli, että kun esitin tähän logiikkaan liittyvän argumentin, niin sain vastaukseksi sen, että syynä on se että vapaata tahtoa ei voi olla naturalistisessa maailmassa. Johon sanoin, että on jännittävää että jos puhutaan siitä mikä kumoaa mahottomuusväitteen, niin että siitä derailataan johonkin tämäntapaiseen. Etenkin kun vastauksessa oli sellainen ongelma että se toisti sen saman ongelman. Minun ei tarvitse muuta kuin sanoa että on olemassa kompatibilismi jossa vapaa tahto ei ole ristiriidassa naturalismin kanssa. Ja jos väittää että on mahdotonta, on tämä falsifioitava. Tämä taas vaatii sen todistamista että todella selvittää tieteellä että (1) meillä on vapaa tahto (2) joka on libertaarinen vapaa tahto eikä kompatibilistinen vapaa tahto (3) tämä todella on ristiriidassa fysiikan kanssa sen sijaan että näin vain väitettäisiin.

Mutta tämä tavallaan alleviivaa ongelmaa.

Kun etsitään falsifiointikriteerejä evoluutiolle, ei tosiasiassa haeta mitään sellaisia juttuja joilla evoluutio voitaisiin falsifioida. Koska oikeasti käytössä on huono viitekehys joka toistaa samantyylistä väitettä jossa on aina sama virhe. ; Evoluutioteorian näkemys yhteisestä kantamuodosta kumoutuisi jos kaikilla eläinlajeilla olisi ihan erilainen tapa rakennuttaa itsensä. Sen sijaan, että olisi DNA:ta jossa on peräti aina koodattu kodoneilla eikä esimerkiksi kahden tai neljän mittaisilla jaksoilla.

 Samoin evoluutio falsifioituisi helposti jos kompleksia elämää jatkuvasti humpsahtelisi näkyviin. Monesti abiogeneesin vaikeutta pidetään evoluutiolle haasteena tässä ryhmässä, joten on tavallaan hauskaa miten ihmiset hämmentyvät tajutessaan että evoluutio tosiasiassa falsifioituisi aika kevyesti jos elottomasta aineksesta putkahtelisi nopeasti kompleksia elämää. Jos rätit todella helposti muuttuisivat rotiksi niillä ei olisi yhteistä kantamuotoa sarvikuonojen, ihmisten ja kaalien kanssa.

Mutta näitä ei haeta. Sen sijaan yritetään maalata todisteita. Ja tässä perinteinen tapa on väittää, että jokin on kompleksi niin että se ei voi syntyä evoluutiolla. Ja tässä on usein käytössä sivistyssanoja kuten todennäköisyys. Esimerkiksi Michael Beheä kuunnellessa voi vaikuttua älyllisyydestä kun kuuntelee hienoja sanoja todennäköisyydestä, kompleksisuudesta ja siitä miten evoluutio ei mahdollista tietyn monien neutraalien mutaatioiden ylittämistä. Mutta sitten kaikki muuttuu pettymykseksi kun konsepti pitäisi todistaa.

Jos Behelle antaa laskutehtävän jossa hänelle annetaan jokin proteeini ja hänen pitää laskea mikä on sen lyhin mahdollinen evoluutiohistoria, hän ei voi laskea tätä muuta kuin katsomalla jotain tiedettyjä välimuotoja. Toisin sanoen hän ei voi kuin väittää jonkin vaativan niin ja niin monta tai useampia neutraaleja mutaatioita.

Samoin CSI -informaatiota lurittuu mukamas ties mihin mutta tätä ei oikeasti koskaan osata laskea. On jännittävää miten ensin kuullaan että ID on jäsentävää tiedettä jossa esimerkiksi Dembskin eliminatiivinen filtteri on kuin alkuaineiden jaksollinen järjestelmä. Jossa jäsennetään asioita ja voidaan näyttää onko jokin syntynyt luonnollisesti, lainomaisuuden avulla vai suunnittelulla. Esimerkiksi jos antaa laskutehtäväksi selvittää onko tämän vlogauksen otsikko CSI:tä ja kuinka kompleksinen se on designiin nähden, ei oikein saada irti mitään. Ei edes sitä voidaanko sanoa että jossain on jokin määrä kompleksisuutta vai ilmentääkö se vain suunnittelua.

Haasteena on siis oikeastaan se, että esimerkiksi kompleksi spesifi informaatio ja palautumaton kompleksisuus ovat itsessään lähinnä työkaluja. Mutta tosiasiassa niitä ei koskaan sovelleta. Älyllisinkin keskustelu koskee näiden työkalujen olemassaoloa. Mutta sitten tosiasiassa ei nousta edes keskustelemaan potentiaalista. Eli siitä onko maailmassa potentiaalisesti yhtään asiaa jossa on CSI informaatiota ja jos on niin kuinka paljon. Behekin puhui paljon siitä miten palautumaton kompleksisuus tarkoittaa sitä miten moniosaisesta systeemistä ei voida poistaa yhtään osaa ilman että se menee rikki. Mutta Behe ei ole tehnyt järjestelmällistä knock out -koetta edes lempilapselleen bakteeriflagellalle. Hänen täytyisi jotenkin onnistua manipuloimaan näitä siten että todella voitaisiin järjestelmällisesti kokeilla voiko siitä poistaa yhden osan toiminnan rikkoutumatta. Joka tarkoittaa sitä että jokainen osa kerrallaan tulisi voida poistaa ja käydä kaikki järjestelmällisesti läpi. Se, että jonkin osan poistaminen rikkoo laitteen ei vielä ollut palautumaton. Se, että siitä ei voi poistaa ainuttakaan osaa olisi.

Tässä on tavallaan irvokasta puhua siitä miten darwinistit eivät ole riittävän aktuaalisia puhuessaan mahdollisista kehityspoluista. ID:llä on vaivaa joka evoluutioteoriassa tarkoittaisi sitä että olisi jotenkin vaikeaa määrittää mitä kehityspolku tarkoittaa. Jopa ID:läiset joutuvat myöntämään että kehityspolku on fiksu konsepti koska he väittävät että jonkin asian muuntuminen toiseksi on esimerkiksi jotenkin niin tai näin kompleksista ja että tästä asiasta ylipäätään voidaan puhua. ID:n konseptit eivät selvästi ole samalla tasolla.

Toisin sanoen perusongelma on se, että ID yrittää falsifioida evoluutiota tavoilla joilla he eivät kykene tarjoamaan leipää pöytään. On vaikeaa sanoa onko ”tuo ja tuo on niin ja niin kompleksia” edes oikea evoluution falsifikaatiokriteeri. Toisin kuin on ilmiselvää että kaikki antamani esimerkit ovat joten evoluutio ei selvästi ole falslfioimattomissa siitä huolimatta että nämä ID:n kumouspiirit eivät ole falsifiointikriteereitä. Evoluutio on falsifioitavissa mutta ei ehkä tuolla tavalla. Tai jos on niin mitä väliä kun asiaa ei saada testailtua ID huipputieteen laboratorioissa eikä Discovery Instituten viiden miljoonan dollarin vuosibudjetti selvästi riitä labratutkimusten tekemiseen, sillä saa vaan filosofisia blogauksia jotka korkeintaan rakentavat oletuksien ympärille erilaisia loogisia voi olla-käsienheilutteluja. Jotka ovat ongelmallisia siksi että ne ovat perimmiltään mahdottomuusväitteitä.

Ja tämä tavallaan nostaa esiin yhden asian. 

Sen, miten on jotain mielenkiintoisiakin juttuja. Yllättäviäkin. Ja tämän ytimessä on tavallaan se, että mahdottomuusväitteitä on usein heikennetty epätodennäköisyysväitteiksi. Ja tämä on tavallaan suurin osa hienostuneemman ID;n älyllistä ulottuvuutta. Ja tässä on nostettava esiin mies joka saa Discovery Instituten rajoitusta ”Mind Matters” -bloginsa pitämiseen. Mikä on kiehtovaa koska Discovery Instituten Cordova jakelee viittauksia siihen vähän sellaisella sävyllä kuin kyseessä olisi oma autenttinen toimijansa.

Tosin, rehellisesti sanoen ehkä näin onkin. Sillä kun puhumme Hollowaysta. Skeptical Zoneenkin on nimittäin päätynyt se miten Holloway on viime aikoina puhunut asioita joista minäkin olen puhunut vuosia. Nimittäin siitä, että nämä todennäköisyysasiat ovat oikeasti syvästi ongelmallisia Intelligent Designille.

Holloway huomauttaa ongelmasta joka eliminatiivisessa filtterissä on aina ollut. Ja joka on samanaikaisesti helppo tajuta ilman taustatietoja, ja mitä paremmin ID -argumenttin tutustuu sitä vahvemmin tämä helppo ongelma on se jota kiertämään, ei siis korjaamaan vaan kiertämään lukijan huomio pois asiasta,  suuri osa hienostuneesta puuhastelusta on. Dembski puhuu yhtäällä paljon sattuman ja lainomaisuuden eliminoinnista ja siitä miten ei tarvitse tietää Suunnittelijan toimintatapoja. Mutta samanaikaisesti suurin osa käytännön työstä on rakentaa esimerkkejä joissa yritetään rakentaa jonkinlainen mielikuva jossa kumotaan yksi vaihtoehtoinen sattumahypoteesi. Siksi esimerkiksi Caputo -kolikonheittoargumentissa ei kumota kaikkia mahdollisuuksia, vaihtoehtona on vain tasapuolinen kolikko ja huijaus. Ei esimerkiksi sattumalta painottunut kolikko tai muu lainomainen syy joka tuottaisi valtaosaan heitoista samaa tulosta.

Sattumahypoteesi olisi siksi laskettava täsmälleen parhaalla mahdollisella teorialla. Jos sen hetken tieto on vajaata, jokin parempi sattumahypoteesi olisi olemassa tai laskelma on muuten vajaa niin sitten laskelman lopputulos olisi epäluotettava. Ja siksi ei oikeasti oikeastaan voida olla varmoja ja luottavaisia siihen arvioon joka saadaan. Naturalismia ei siis tosiasiassa mitenkään falsifioidakaan uskottavasti. ; Toisin sanoen ei oikein auta että mahdottomuus muutetaan epätodennäköisyydeksi. Vika ei katoa. Muuttuu vaan vaikeammin demonstroitavaksi. ;

”If we can never be sure we account for all chance hypotheses, then how can we be sure we do not err when making the design inference? And even if absolute certainty is not our goal, but only probability, how can we be confident in the probability we derive?”

(Eric Holloway)

Onkin tavallaan kientovaa itselleni, että monesti tämä vika on yritetty jopa naamioida ID:n falsifiointikriteeriksi. Eli jos ID läinen saa jonkin kompleksin tuloksen niin evoluutikon tulisi näyttää että luonnolliset prosessit todella tuottavat tämälaisen asian.

Mutta tosiasiassa jos asia on CSI vasta kun kaikki luonnollisuus on jo käytännössä eliminoitu, on tämä lähinnä demonstraatio siitä miten huonosti eliminointi on tehty. Eli itse tiedonhankintatavan metodi on epäluotettava. Tätä kautta ennusteita ei ole, on vain aukkoja systeemissä. Tämä korostaa sitä miten aukkojen jumala -perustelutapa on tietämättömyyteen vetoamista jonka ytimessä on ristiriita. Siitä, että jotain ei tiedetä väitetään että jotain tiedetään. Emme tiedä miten jokin voisi syntyä naturalistisesti joten tiedämme että se on ID. Tämä ei muutu falsifioitavaksi luonnontieteen teoriaksi pelkästään sillä että jokainen ”aukkojen jumala” voidaan kumota tuottamalla lisää tietoa. Monesti koko ID:Tä tarvitaan juuri jotta voitaisiin kiertää ”aukkojen jumalaan” liittyvät ilmiselvät loogiset puutteet – kuten mainitsemani sisäinen ristiriita ”emme tiedä mitä josta päättelemme että tiedämme mitä”. Tämä korostaa miten aukkojen jumala kuitenkin kulkee mukana, piilotettuna paskaan eliminointiin jonka paskuutta yritetään naamioida kutsumalla sitä haasteeksi johon vastaamalla evoluutikot voivat kumota ID:n. Tosin ei oikeasi, vaan pelkästään tässä yhdessä käsiteltävässä aiheessa. Eli aika erikoista falsifiointia. Jos esimerkiksi oppisimme että kaikilla eliöillä olisi omanlaisensa itserakentamisen tapa, se kumoaisi ”makroevoluution” yhteisestä kantamuodosta kokonaisuutena. Mutta jos löydät evoluutioreitin jolla bakteeriflagella syntyy askel askeleelta, ei tämä kumoa kuin että juuri tämä flagella ei ole kehittynyt evoluutiolla ja ID voi siirtyä massaheittämään ”Muita haasteita evoluutiolle”. Kas siinä ero.

Holloway näyttää muutenkin olevan pettynyt nykyiseen ID -henkeen. Hän näkee koko skenen muuttaneen muotoaan. ID ei hänen mukaansa edisty. Eli alkuperäisten väitteiden toistaminen, eikä tutkiminen ja asioiden parantelu on jäänyt syrjään. Siitä on tullut enenmmän apologeetikkojen ja kreationistien jatkumo.

”ID has lost its way and become enamored of creationism vs evolution, apologetics and the culture wars, and lost the actual scientific aspect it originally had. So, ID has failed to follow through, and is riding on the cultural momentum of the original claims without making progress.”

(Eric Holloway) 

Se on muuttunut kulttuurisotajutuksi. 

”ID movement, with one or two notable exceptions, has not generated much positive science. It seems to have turned into an anti-Darwin and culture war/apologetics movement. If that’s what the Discovery Institute wants to be, that is fine, but they should not promote themselves as providing a new scientific paradigm.”
(Eric Holloway)

Tässä on muistettava, että Holloway tässä tavallaan puree kättä joka häntä ruokkii. Hänhän saa rahoitusta Discovery Institutelta. Itse en varmasti olisi yhtä rohkea. Itse asiassa, ollakseni täysin rehellinen, minusta saa kyllä rahalla ID -liikkeen innokkaan puolestapuhujan. 1500 euroa tunti ja olen Teidän. Se on mielestäni varsin halpa hinta älyllisen integriteetin, kunnian, omien mielipiteiden, itsekunnioituksen ja muiden vastaavien asioiden menettämiselle. Toki Holloway viittaa myös suurempaan kulttuurimuutokseen. 

Ja vastaava ero voidaan nähdä muutenkin. Esimerkiksi uusateistien liike on pitkälti muuttunut.

State Star Codexissa oli mielenkiintoinen tarkastelu tästä. Aikaisemmin ateismi korosti jumalatodistuksia. Nykyisin ateisteista suuri osa on sitten ateisteja jotka puhuvat vaikka sosiaalisesta oikeudenmukaisuudesta. Yhdeksi syyksi nähtiin internetin epänörtistymisen. Eli aluksi ihmiset olivat nörtimpiä ja luottavaisempia. He ajattelivat että voidaan debatoida väärää mieltä olevat suohon rationaalisesti.  Tämän kautta syntyi erilaisia datapankkeja jotka keskittyivät antamaan vahvaa casea omalle asialle.

Nykyään tämänlaisesta valistusihanteesta on luovuttu ja aika harva tekee pitkiä selostuksia ja saa yhtä pitkiä vastauksia takaisin. Ja prosessissa monet ateistit ovat kyllästyneet iänikuiseen vääntöön jo miljoona kertaa kumotuista jumalatodistuksista. Paitsi osa joka sitten taas on halunnut erottautua niistä riveistälähtijöistä jotka puolustavat vaikkapa feminismiä tai homojen oikeuksia.

Tässä mielessä Discovery Instituten ryhmä onkin kiehtova koska se on muuttunut tavallaan ajan hengen mukana. Ainoana ongelmana vain on vain se, että ID oli alun perin ongelmallinen. Se oli monelle lähinnä strateginen siirto kreationismista. ID:n suosio ei sattumalta liity konseptiin cdesign proponentists. Eli pukkiin joka tapahtui kun kreationistinen oppikirja muutettiin ”ei ehdottomasti kreationismia” olevaksi ID -tieteeksi muuttamalla etsi-korvaa -toiminnolla creationism -sanaa Intelligent Design -sanapariksi.

Ja uusateismissa ja Intelligent Designissä onkin tätä kautta ero. Uskonnottomuus ja sekulaarius on tilastoissa nousussa. ID taas rypee todella vähäisellä – ja melko trollaavallakin – seuraajakunnallaan juuri siksi että vain hyvin harva on kannattanut ID:tä sydämestään ilman strategisia syitä jotka ovat liittyneet spesifimpään kristilliseen maailmankuvaan ja sen levittämiseen. Kun strateginen hyöty on kadonnut ovat ID -fanit siirtyneet olemaan joko apologeetikkoja tai kreationisteja. Ja tässä mielessä onkin hassua että joku vanhan YEC -kreationismin ja muun vanhan klassisen pekkareinikaislaisen meiningin katsominen on relevantimpaa kuin ID -tieteen seuraaminen. Mutta vielä relevantimpaa on seurata fundamentalistiskristillistä politiikkaa jossa erilaiset rahat kiertävät. ; Ja tällä hetkellä on jännittävää kyllä juuri kuten Slate Star Codexissa kuvataankin; Huomio on siirtynyt seksuaalipolitiikkaan eikä ateismiin. Ja tässä ateisteilla on hyvin erikoinen tilanne. Hyvin erilainen kuin esimerkiksi seksuaalivähemmistöillä.

Sillä seksuaalivähemmistöjen määrä ei ole kasvanut. Mutta se on muuttunut paljon hyväksyttävämmäksi. Uusateismin kohdalla taas ei ole samanlaista edistymisen henkeä. Mutta samalla uskonnottomuus ja ateismi on yleistynyt vahvasti. Silti asenneilmapiiri ei ole muuttunut niin paljoa. Ateismikonflikti on tavallaan lähinnä lakaistu maton alle. Ja tämä asia, toisin kuin Intelligent Design, saattaa hyvinkin olla tulossa takaisin.

---

Viitteet:

WFXG, ”Outrage over Grovetown High student’s controversialyearbook quote”

Rational Wiki, ”Uncommon Descent”

Placozoan Ponderings, ”The Possible and the Actual”
Eero Junkkaala, ”Yleisönosastokeskustelua Raamatusta ja kehitysopista”

The Skeptical Zone, ”The Demise of Intelligent Design” 

Slate Star Codex, ”NEW ATHEISM: THE GODLESSNESS THAT FAILED”

Panda’s Thumb, ”Missing link: "cdesign proponentsists"” 

Ranneliike, ”Avoin homovihamielisyys lisääntyy Euroopassa”

Siegfried Scherer & Reinhard Junker, ”Evolution – ein kritisches Lehrbuch” (1998) [suom. ”Evoluutio – kriittinen analyysi”]
Helsingin Sanomat/NYT liite, ””Ok boomer” syntyi salamaniskusta millenniaalienvastaukseksi suurten ikäluokkien typerille jutuille – tästä on kyse”

Testisen naturalismin popularisoinnin kritiikin ongelmat

Areiopagilla oli de Ridderin kirjoitus jossa hän neuvoo tieteen popularisoinneissa. Hänestä tieteen popularisointi ajaa kohti naturalismia ja on siksi maailmankuvallista. Huoli on tavallaan ymmärrettävissä sitä kautta, että hänestä tieteen popularisoinneissa asioita yliyksinkertaistetaan. Tai kuten hän sanoo ”Yksinkertaistetuissa näkökulmissa filosofisten kysymysten mutkikkuus ja tieteellinen epävarmuus jäävät huomiotta.”

Itse näkisin, että yksinkertaistus on se joka tekee formaatista tieteen popularisointia eikä tiedettä. Ridderillä on hyviä pointteja. Olen hyvinkin samaa mieltä, että jos

Jos skientistinen tietoteoria vaikuttaa vahvasti tieteen popularisointeihin, niin tällöin kansalaiset saavat yksipuolista, harhaanjohtavaa tai täysin virheellistä informaatiota nykytieteestä ja sen maailmankuvallisista seurauksista. Tästä on selvästi suurta vahinkoa tieteelliselle lukutaidolle. Ja että se voi heikentää tieteen arvovaltaa myös tieteen alueelle todella kuuluvien kysymysten kohdalla. Tähän on useita syitä. Skientisissä esityksissä nykyiset vaillinaiset tieteelliset teoriat esitetään ikäänkuin varmoina tosiasioina, ja näin pitkälle menevät väitteet joudutaan usein vetämään takaisin. Tämä puolestaan voi johtaa siihen, että suurelle yleisölle syntyy harhaanjohtavan vahva vaikutelma tieteellisten teorioiden muuttuvaisuudesta. Vaarana on myös väärinkäsitys, jonka mukaan tiede ei lainkaan edisty ja kyse on ”vain teorioista”.

Toisaalta tiedän, että oikeasti tilanne on kiehtova. Selvästi de Ridder ei käsittele kaikkea tieteen popularisointia samanlaisena. Hän kohdistaa huomiota naturalistisiin teoksiin, eli teoksiin jotka eivät yritä selittää miten luonnontiede niin erinomaisen hyvin sopii yhteen kristillisen maailmankatsomuksen kanssa.

Tämä vihjaa siihen, että hänen huolensa ei kohdistu vain tieteen popularisointiin vaan tietynlaiseen tieteen popularisointiin. Ja tässä on kiinnostavia yksityiskohtia.

Taustalla on nimittäin hyvin vahva asenne jonka mukaan mikä tahansa uskomus, naturalistienkin maailmankatsomus, on tieteenfilosofisessa näkökulmasta periaatteessa sellaista, että se vaatisi taustaoletuksia joita ei ole todistettu. Ja tästä vedetään sellainen asetelma että se olisi aivan täsmälleen samanarvoista ja samanlaista tieteen keinoin todistamatonta luulottelua kuin taikauskoiksi luokittellut ajatukset. Tätä myydään usen nöyryytenä jossa seliteään että ateisti , kuten kukaan mukaan, vain uskoon liittyvien käsitteiden ulkopuolella. Ja tästä johdetaan että uskonto olisi yhtä hyvin perusteltu näkemys. Mutta rehellinen kun tuntee rajoituksensa.

Itselleni kiehtovaa on se, että näissä neutralisointinäkemyksissä on itsessään oikomisia. Usein tässä korostuu foundationalistinen näkemys jossa selitetään että ainut tapa rakentaa maailmankatsomus on tehdä niistä perusoletuksia joita ei todisteta. Tämä ajatus vaatii tiukan erottelun analyyttisiin ja synteettisiin totuuksiin. Joka on asia joka on vahvasti kyseenalaistettu yhden viime vuosisadan merkittävimmän tieteenfilosofin Quinen näkemyksissä.

Toisaalta klassisen filosofian ystävä saattaa muistaa agrippan trilemman, jossa itse asiassa perusteeton oletus ei olekaan ainut tapa kohdata ketjumaisen perustelun haasteet. Muita vaihtoehtoja on ikuinen regressio jossa joka ikistä premissiä voidaan tutkia ja saada aina eteen uusi ongelma. Tai sitten määrittelyt ovat kehäisiä. Siksi on erikoinen oikominen että näkökulma keksittyy aina perusteettomiin oletuksiin kuin se olisi todella ainut tapa käsitellä tietyt episteemiset epävarmuudet.

Lisäksi tähän liitetään usein, jopa matemaattisena totuutena, että asiat olisivat logiikan ja tieteen puolella heikoilla. Tähän liittyy jopa eräänlainen filosofinen asiavirhe, faktavääristymä. Joka kiertää ympäri maailman. Panu Raatikainen kuvaa, miten esimerkiksi Jordan Peterson vetoaa ainakin pariin otteeseen kuuluisaan Gödelin epätäydellisyyslauseeseen. Väittäen, että ”Todistus itsessään, millainen tahansa, on mahdoton, ilman aksioomaa (kuten Gödel todisti). Siispä usko Jumalaan on ennakkoehto kaikille todistuksille.”

Raatikainen on itse tutkinut Gödelin löydön vaikutusta todistamiseen ja Ensiksi, Gödelin epätäydellisyyslause koskee vain ja ainoastaan täsmällisesti formalisoituja matemaattis-loogisia teorioita, joissa voidaan kehittää tietty määrä luonnollisten lukujen lukuteoriaa. Toisin kuin Peterson esittää, se ei liity millään tavalla moraalisiin tai kulttuurisiin järjestelmiin. Toiseksi, toisin kuin Peterson esittää,  Gödelin tulos ei sano mitään ulkopuolisista oletuksista, joihin järjestelmän pitäisi perustua. Se toteaan vain, että jokaisessa ehdot täyttävässä matemaattis-loogisessa järjestelmässä on kaavoja, joita ei voi todistaa eikä kumota.

Raatikaisen tärkein muistutus on se, että Peterson menee metsään jo heti alussa: on olemassa todistusjärjestelmiä, jotka perustuvat pelkkiin päättelysääntöihin ja joissa ei ole lainkaan aksioomia. Mutta sivuuttakaamme tämä ja hyväksykäämme karkeasti oikeana kuva, että todistukset perustuvat aina joihinkin aksioomiin (yleensä kuitenkin useampaan kuin yhteen). Nyt on kuitenkin niin, että tämä yksinkertainen asia ei liity mitenkään Gödelin epätäydellisyyslauseeseen, ja sen mainitseminen on tässä yhteydessä täysin järjetöntä.

En kuitenkaan aivan hirveästi moiti Petersonia sillä Gödelargumentointi juuri Petersonin tavalla on hyvin toistuva juttu johon törmää runsaasti, etenkin jos tutustuu uskonnon ja tieteenfilosofian suhdetta kartoittaviin uskonnollisiin teoksiin. Raatikaisen mainitsemaksi tullut Jordan Petersonin ”Maps of Meaning” on tässä vain hyvä esimerkki tämän väitteen toistuvuudesta. Itse asiassa sitä toistetaan niin paljon, että itsekin nelisen vuotta sitten uskoin sen olevan tosiasia koska olin lukenut sen ties mistä lähteistä. Toistolla epätotuus oli muuttunut mielessäni totuudeksi. Tämä kertoo miten tieteenfilosofian popularisoinnissa voidaan todellakin tehdä vakavaa haittaa tieteelliselle lukutaidolle jopa aika valistuneiden – jos nyt näin saan itseäni vähän kehua – kansalaisten parissa. Eli juuri sen kohdeyleisön jolle tieteen popularisointi on kohdistettu.

Itsekin olen naureskellut tietämisen vaatimuksille. Koska näissä oiotaan todella paljon. Moni vaatii että tiedon tulisi olla ehdotonta ja absoluuttista jotta se saisi olla tietoa. Itse olen heittänyt nimenomaan tämän vaatimuksen ikkunasta. Ja korostan että on aivan eri asia sanoa esimerkiksi siihen ei-gödelin tyyliseen aksiomaattiseen deduktiivisuuteen vaan induktioihin liittyen että ”yhtään systeemisiinduktioita ei ole 100% todistettu”. Joka on absoluuttisen totta. Mutta samalla tämä mahdottomuus todistaa lopullisesti induktioita ei tarkoita että ”joka ikistä yksittäistä systeemissä olevaa induktiota ei olisi voitu testata vähintään yhden kerran korroboraatiota kasaavassa tutkimuksessa”. Jolloin joka ikinen induktio on voinut olla tutkimuskohde. Ja tämä vie kysymyksen siihen että vaikka gravitaatiota on testattu hirveän paljon ja se on induktiviinen niin tarkoittaako että se on jotenkin samanarvoinen enkelipölyteorioiden kanssa vain sen perusteella että koska gravitaatioteoria on induktio, on absoluuttisesti tiedettyä että se ei ole täysin varmuudella lopullisesti todistetttu.

Tieteen tekemisen ja tieteellisen tiedon perusteisiin liittyvien olettamuksien ymmärtäminen on välttämtöntä, jotta tieteellinen tieto ja ymmärrys saa oikean sijan maailmankaikkeuden hahmottamisessa. Jolloin tämänlaisia oikomisia ei voida oikeuttaa jos ei naturalistitkaan saa yhtään oikoa tai virheillä. Aika harva oikeasti on sitä mieltä että "kaikki käy". (=samanarvoista). Itse asiassa jopa postmodernilla puolella ei mennä niin pitkälle. Oikeastaan ainoat tahot jotka tykkäävät korostaa että naturalistien kyvyttömyys tuotta 100& lopullista tietoa on sen tyylin ongelma joka tekee kaikesta samanarvoista. Tai siis samanarvoista aina kun naturalismin vastapooliksi laitetaan uskonto. Ja sitten tämä mukamas ohittamattomana fakatna pidetty asia kätevästi unohdetaan kaikissa muissa asiayhteyksissä. Esimerkiksi maailmankuvien samanarvoisuus-oletuksista naturalistille sneppaava saattaa seuraavassa kommentissaan rientämään naureskelemaan postmodernille feministille kun hänen feministiset väitteensä eivät ole tieteen todistamia ja ovat siksi epätotta huttua ja biologianvastaisia. Erityisen hauskaa tämä tietenkin on jos feministikriitikko on kreationisti joka vastustaa evoluutioteoriaa koska se on naturalistinen.

Itse näen että on tosiasia että on olemassa tiettyjä todistamisongelmia jotka ovat ylitsepääsemättömiä ja kaikissa järjestelmissä on oletuksia. SILTI harva sanoisi, että asiat olisi kaikki täsmälleen yhtä haihattelua. Jokainen tietää että jos meillä on lopullisen varmaa tietoa siitä että lopullisen varmaa tietoa ei ole, niin meillä olisi sitten jokin lopullisen varma tieto. Ja sitten meillä on käsissään jotain jossa jos kaikki väitteet ovat maailmankuvallisia, niin sitten voisin sanoa, että ”näkemyksesi totuuden relativistisuudesta on itsessään relativistinen” ja kävelisin sitten vaan pois naturalistisine näkemyksineni.

Tärkeää on siis aloittaa sillä että tiedon ongelmat johtaisivat siihen että kaikki olisi "täsmälleen yhtä todistamatonta luulottelua". Mikä ei seuraa. Vaikka Gödelin lausumat pitäisivät paikkaansa jossain JordanPetersonmaisessa laajuudessa niin siitä huolimatta mikä tahansa aksiomaattinen järjestelmä ei olisi yhtä hyvä. Kaikissa aksiomaattisissa järjestelmissä olisi vähintään yksi ongelmakohta. Mutta tämä ei olisi mitään sinne päinkään kuin väittäisi että kaikki on yhtä hyvää.

Mutta hauskinta on se, että jos tämä maailmankuvallisuusväite oikeasti pitäisi paikkaansa niin siinä vaiheessa de Ridderin juttu olisi todella äärimmäisen omituinen ja huono. Jos siis kuviteltaisiin epätosi asia todeksi for the sake of the argument. Oikein muuten järkevä ihminen ei tälläisiä suustaan heittelisikään, tietysti. Oletetaan että kaikki maailmankuvat olisivat todella yhtä hyvin todistettuja.

Mutta jos olisi todella totta että kaikessa tieteessä olisi väistämättä maailmankuvallisuutta ja tätä ei pääsisi eroon, ei olisi mitään maailmankuvista siivottua tiedettä jota esitellä ilman että mukana on jokin maailmankuva. Tällöin neutraalisuasetelma muuttuu erikoiseksi. Jos de Ridder siis huomaa että jossain tiedettä popularisoivissa teoksissa on jotain maailmankuvallisuutta, niin se on odotettavissa. Se olisi väistämätöntä. Ja jos tästä ei voi päästä eroon niin sitten naturalismi on täsmälleen yhtä ei-vääristävä ja reilu kuin mikä muu tahansa. Jolloin sitä ei voitaisi moittia, rajoittaa ja ei olisi mitään ongelmaa joka edes voitaisiin torjua. Jolloin Ridderin argumenteissa ei olisi mitään järkevää vaan ne olisivat vain maailmankuvallista torumista, ideologista vainosensuuria.

Kiehtovaa onkin myös se että de Ridder ei keskitä moitettaan tieteentekoon. Hän ei puhu tieteestä. Ei edes tieteen opettamisesta koulussa. Vaan tieteen popularisoinnista. Erikoinen tiedepoliisinäkökulma. Se on aika vahvasit yritys juurruttaa tähän tiettyjä näkökulmia. Ja tämä on kiehtova etenkin jos asiaa lähestytään noion vahvasti maailmankuvallisuudet edellä. Odotankin de Ridderin yhtä innolla puuttuvan jokaikiseen tiedettä popularisoivaan teokseen jotka korostavat sellaisia näkökulmia joissa luonnontieteenteko on yhteensopiva kristinuskon kanssa. Tai oikeastaan. En odota. Enkä tasan tarkkaan pidätä hengitystäni. Sillä tajuan että Ridderin tuotos on laimennettua inkvisiitiota. Sitä, että uskovainen katsoo että hänellä ja hänen vakaumuksellaan olisi jokin lupa kontrolloida muiden näkökulmia. Siksi hänen tieteen popularisointinsa on huolissaan tieteenfilosofiasta jossa oiotaan niin että se ohjaa naturalismiin ristiriidattomasti mutta ei sitten välitä suorista asiavirheistä joilla esimerkiksi Gödelillä yritetään asiavirheillä että uskonto olisi samanarvoista kuin naturalismi.

Itse näen että valtaosa luottaa tieteeseen koska vaikka siinä on oletuksia se on parempaa kuin muut.

Suurin osa ymmärtää täydellisyydestä eroavan hyvyyden ja paremmuuden sillä että hellä on kova tarve yrittää rakentaa väkisin narraatiota jossa heidän maailnkuvansa olisi jotenkin yhtä hyvä, laadukkaasti todistettu ja hyödyllinen kuin tiede. Ja kuvaavaa on miten nämä eivät esittele omia vahvuuksiaan vaan tieteen ja tieteen popularisoijien heikkouksia. On kuin tieteen huonoin osa olisi jotenkin se jonka kautta analogia heidän omaan maailmankuvaansa saadaan rakennettua. Mikä on minusta aika kuvaava ja ymmärrystä lisäävä huomio asiaan.

Samalla itse korostan, että uskonto on luvannut asioita ja vaikutuksia. Kuitenkin vasta naturalistinen lääketiede on parantanut sairaita ja tehnyt ihmeitä joita Jeesus tekee vain kansansaduissa joiden ihmeluonne on todistettu paljon heikommin kuin luonnontiede.

---

Viitteet:

Jeroen de Ridder, ”Neljä periaatetta tiedeuskovaisuuden välttämiseksi tieteenpopularisoinnissa” 

Panu Raatikainen, ”Jordan Peterson ja logiikka” 

Panu Raatikainen, “On the Philosophical Relevance of Gödel's Incompleteness Theorems” (2005)

Willard Van Orman Quine, “The Two Dogmas of Empiricism.” (1951)

Suomi ei ole sosiaalinen maa

Sosialismia pidetään monesti asiana joka on samanaikaisesti sekä ongelma, että jotain joka ei ole Suomen tapa. Tässä on taustalla ajatus jonka perusteella kansakunnalla on jokin pysyvä eetos. Ilman tämänlaista megatason oletusta kansakunta koostuu ihmisistä ja demokratiassa jossa on mielipiteenvapaus ei ole ylipäätään mitään komentajaa joka sanoo että Suomi ei ole sosialistinen maa.

Joskus tämä saattaa kuulemani mukaan lipsahtaa freudilaisesti muotoon ; Suomi ei ole sosiaalinen maa. Ja tässä on jotain hyvin oleellista.

Mutta on tavallaan kuvaavaa että jos puhtaan ”lännestä” tai spesifimmin ”suomalaisista arvoista” niiden taakse tunnutaan olettavan jotain hyvinkin pysyvää. Ja tämä pysyvä on sitten jotain sen tyylistä joka näkyy historiassa kun ihmiset puhuvat Ruotsi-Suomesta silloin kun pitää puhua vain Ruotsista. Kansallisvaltioiden kohdalla on rakennettu vahva eetos jonka mukaan ne ovat ikään kuin ennakoivasti olleet olemassa ikuisesti.

Samalla kun katsoo kansakuntien historioista ja valtioiden ja valtakuntien rajoja käsitteleviä aikajanoja, on aika selvää että valtiot ovat kaikkea muuta kuin stabiileja. Mutta niiden ajatellaan jotenkin vain olleen jotenkin käpertyneenä kasaan.

Samoin käy kun katsotaan niinsanottuja kristillisiä arvoja. Kun oikeasti katsotaan historiaa, niin jos otetaan jokin arvo jota nykyään mainostetaan kristillisyytenä, sen tarkastelu historian, siis oikean historian eikä narraatioiden kautta, niin nämä arvot vaikuttavat hyvinkin kyseenalaisilta. Kun esimerkiksi nykyajan kristitty pyytää ideologialleen spesiaalistatusta muiden yli, kuten sen parissa niin usein tykätään tehdä, siinä selitetään että esimerkiksi suomalaisten naisten tulisi katsoa islamilaisiin maihin ja kiittää yhteiskuntaamme siitä että heillä on asiat hyvin. Mutta sitten kun katsotaan historiaa ja naisten asemaa, voidaankin huomata että kristityt eivät ole kovasti alkaneet vuonna 313 jkr taistelemaan esim. naisten oikeuksien puolesta.

Kun kehutaan modernia länsimaista demokratiaa ja sen naisten oikeuksia, tajutaan että kristityt olivat hyvin pitkään kuningaskuntia – ja rippeitä tästä monarkisuudesta näkyy yhä nykyäänkin. Demokratia ja suurin osa kristilliseksi kehuttujen ajatusfilosofioiden ja konseptien taustat ovat pakanallisesta antiikin kreaikasta. Ja ovat kristikunnissa hyvin myöhäisiä. Silti kristinusko, joka siis on ideologiana ollut kauan taustalla vakiona, on jotenkin selittämässä muutosta. Yleensä jos jokin muuttuu niin se mitä ei pidetä syy-seuraussuhteellisena on nimenomaan se muuttuja joka on pysynyt vakiona tämän muutoksen aikana.

Samoin, vaikka eilen kuulinkin vastenmieliseltä humalaiselta maahanmuuttokriittiseltä bussissa, ei ole ollut mitään sellaista yhtenäisyyden aikaa jossa olisi jotenkin ymmärretty jotkin arvot ilmiselviksi siten että niistä ei tarvitse keskustella. Saati että ne olisivat juuri samoja arvoja kuin nykyään. EI ole mitään sellaista vanhaa hyvää aikaa jona ei olisi käyty jotain ”kulttuurisotaa”. Mutta koska historiantajuttomuus on vallalla – niin vallalla että moniin tai edes yhteen ihmiseen menee vakavasti läpi Tapio Puolimatkan selitys jonka mukaan homoseksuaalisuus ajoi kristikunnan tuhoon jotenkin erityisen taannehtivasti kun kristityt olivat olleet pääuskonto 300 -luvun puolelta eteenpäin. Tämä vaatisi vähintään sen tunnustamisen että alkukristityt olisivat sitten kannattaneet nykyisten kristillisten perusarvojen sijaan tärkeimpänä perusarvonaan homostelevia orgioita. Koska mitenkään muuten homoseksuaalisuuden suosiota ei saa aikoihin jotka olivat ajamassa Rooman valtakuntaa tuhoon. Kristinusko selittäisi tuhon aaltoa itse asiassa ajoituksellisesti paremmin. Aina voidaan katsoa ja huomata, että kappas. 1700 -luku. Arvoista on debatteja. Kristityt antavat uskontonsa perusteella filosofisia moraalisia oikeutuksia orjuudelle.

Moni voisi sanoa että ihmiset ovat tuolloin olleet syntisiä. Mutta tämä ohittaa täysin sen, että jos puhutaan kristillisestä kulttuurista, puhtuaan pragmaattisesta konseptista. Jos yksilöt ja jopa valtiot voivat kristillisyydessä seurata pahuuden arvoja, niin mikä onkaan se käytännöllinen syy niille uskonnoille. Yhteiskunnan rakenteisiin nojaavat yhteiskuntafilosofiset ja poliittiset kannanotot uskonnon merkittävästä roolista moraalisen selkärangan antajina oikeuttuvat jos ja vain jos uskonnon ikuiset arvot ovat jotain joita yhteiskunta ohjaa sovellettavaksi yhteiskunnassa.

Valitettavasti historiantajuttomuutta lietsotaan tietynlaisella arvofilosofialla. Cuck Philosophyssä oli hauska kuvaus siitä, miten arvojen absolutisointi on rakentanut samanlaista historiantajuttomuutta aina. Jos otetaan diktatuurinen monarkia, jossa kuningas käyttää valtaa alamaisiinsa ja rakentaa oikeutuksen tähän raamatullisilla vertauksilla joissa universumilla on yksi johtaja, Jumala ja Kuningas on hänen analoginsa. Ja että samanlainen ilmiselvä ja kyseenalaistamaton valta on asetettu ihmisoikeuksille. Jopa niin pitkälle, että nykyajan yhteiskuntafilosofiaa voi olla vaikeaa tai mahdotonta käsittää ilman ihmisoikeuksia. Aivan kuin oli mahdotonta kuvata keskiaikaista yhteiskuntaa ilman kuninkuutta ja muuta valtahierarkiaa. Cuck Philosophyn mukaan syy on se, että tavallaan molempien takana on hyvin samanlainen ajatus siitä miten tietyt objektiiviset asiat ovat ikuisia ja itsessään järkeviä. Self evident.

Ytimessä on ajatus siitä että ihmisoikeudet ovat vain suora seurannainen siitä että on oikeudenmukaisuuden konsepti. Mikä on erikoinen ajatus koska ihmisoikeudet ovat itse asiassa 1700 -lukulainen innovaatio kun taas oikeudesta ja oikeudenmukaisuudesta on filosofioitu kirjallisesti suunnilleen koko se aika kun kirjoitusta on tehty. Hammurabin lait, Raamattu ja antiikin kreikka. Jopa muinaiset roomalaiset. Kristinuskon ja ihmisoikeuksien suhde onkin tässä mielessä hyvin haastava.

Esimerkiksi vähän aikaa sitten Piispa Jolkkonen selitti että uskonnonvapaus on kristillistä taustaa. Tässä Jolkkonen viittasi antiikkiin ja hänellä meni sukset ristiin antiikintutkija Nissinin kanssa. Jolkkonen yritti luoda uskonnonvapautta viitaten siihen miten religio -sanaa on käytetty. Haasteena on tietenkin se, että uskonto on käsitteenäkin kaikkea muuta kuin pysyvä. Esimerkiksi teetai -blogi keskittyi siihen että se mitä uskonnolla on eri aikoina tarkoitettu on sekin muuttunut hyvinkin dramaattisesti. Tässäkin korostuu se, että vaikka uskontoa ja muita asioita määritellään absoluutista käsin niin ne muuttuvat. Ja tämä hukkuu jos ajatuksena on että määritelmät, ilmiöt ja asiat ovat ikuisia.

Teetaissa mietittiin onko "uskonnonvapaus" paras mahdollinen termi kuvaamaan sitä, mitä antiikissa jonkun mielestä oli ja jonkun mielestä ei. Uskontotieteessä on pitkään pohdittu, miksi projisoisimme modernin käsitteen menneisyyteen ja miksi se saattaisi olla ongelmallista. Heillä yksi ratkaisuehdotus on se, ettei puhuttaisi uskonnosta vaan spesifimmin esimerkiksi jumaliin liittyvistä käsityksistä, rituaaleista tai mikä nyt sitten onkaan spesifi kiinnostuksen kohde. ;

Kun asiaan alkaa kiinnittämään huomiota niin tämä sama ongelma tulee esiin hyvin monessa yhteydessä. Esim. perhe on käsite, jonka kaikki ymmärrämme intuitiivisesti. Mutta mikä on lopulta perheen kaikenkattava määritelmä? Antiikin roomalaisperhe oli hyvin erilainen kuin vaikka nykysuomalainen. Silti voimme tutkia millainen oli roomalainen "familia" ja miten tämä toimi antiikissa, millaisia merkityksiä sillä oli jne. jne. Kunhan ymmärrämme ettei tule projisoida modernia käsitystä menneeseen.

Cuck philosophyssä asia hoidetaan aika nokkelalla tavalla. Ongelma ensinnäkin tiedostetaan ja huomioidaan. Menetelmä eroaa vahvasti Jolkkosen tavasta, joka koostui auktoriteettiin vetoamiseen ja siihen miten antiikintutkijan tulisi olla nöyrä. Ilmeisesti piispallisen auktoriteetin edessä.

Kun oikeudenmukaisuutta on perinteisesti lähestytty, sitä on haluttu sitoa universumin kudelmaan. On ikään kuin objektiivinen moraalinen järjestys jota maallisten lakien on mukailtava jotta ne olisivat oikeutta. Tämä on se viitekehys ja asenne joka vaikuttaa siinä kun kuvittelemme kristinuskolla olevan tiukasti määritellyt arvot joista ei olla erimielisiä ja jotka ovat olleet itsestäänselvyyksiä kautta historian niin että joskus on ollut kristillinen kulta-aika jona kaikki ovat ymmärtäneet nämä itsestäänselvät terveen järjen ja universumin oikeudenmukaisuuden arvot. Koska objektiivinen on muuttumatonta, ikuista ja samaa nyt ja eilen, tulee ongelmia jos ne heivaavatkin ajassa edestakaisin kuin tuuliviiri. Joten ei ihme että monen on helppoa sulkea silmänsä historialta ja kuvitella että todellisuus on mukaillut sitä omaa suosikkiteoriaa.

Cuck philosophyssa korostettiin että arvoja on usein kuvattu sosiaalisen koheesion kautta jolloin oikeudet ovat määräytyneet siinä missä sosiaalisessa suhteessa ja asemassa joku on suhteessa muihin. Tällöin esimerkiksi roomassa ei maanomistusoikeus ollut filosofialtaan aivan samanlaista kuin nykyään. Nykyään ajatellaan että yksilöillä on omistusoikeus. Mutta omistuskysymys roomassa oli enemmän sosiaalisen koheesion ylläpitämisen kysymys. Käytännössä erot tietenkin ovat aika pieniä koska tietyt tyypit ovat dominoineet tiettyjä maa-alueita.

Kristinuskon sieluun keskittyminen on voinut kuitenkin vaikuttaa arvojen subjektioimisessa sillä ajatellessaan että jokaisella yksilöllä on sielu, joka on yhteydessä Jumalaan on jokaisella absoluuttinen arvo itsenään eikä vain vaikutuksiensa kautta. Näin yhteiskuntaan vaikuttaminen, valta ja sosiaalisuus, väheni ja näkökulma meni yleisestä kohti yksityistä. Kiinnostavaa kyllä koska taitamattomilla, pahoilla ja huonoillakin ihmisillä on sielu, kristinuskon filosofia erotti oikeuden sekä yksilön ominaisuuksista että yhteisön hyödyistä. Ja loi perustan filosofialle joka varmasti näkyy siinä että nykyään moni kristitty ajattelee että ilman kristinuskoa ei voi olla mitään moraalia. Ei ihme jos heidän oikeudenmukaisuusfilosofiansa kiistää yksilön tai yhteiskunnan hyödyn ja korostaa filosofiaa absoluuttisesta ihmisarvosta.

Tässä prosessissa ajatus maailman järjestyksestä on modifioitu astetta vahvemmin persoonalliseksi; Harmonian ja järjestyksen sijaan vedotaan Jumalan tahtoon. Harmonia ei siksi vaikuta monesta riittävältä moraalin perustalta koska he ovat tottuneet että moraali on harmonian takana oleva taustasyy. Toki joku voisi torpata tätä ja palauttaa esiin ajatuksia siitä, että kenties harmonia on tavoite ja mieli on vain keino jota tarvitaan tähän päämäärään pääsemiseksi jolloin Jumalan tahto on vähemmän tärkeä.  Että harmonia olisi itseisarvo ja Jumalan tahdolla vain välinearvo.

Kristinuskon sielunäkemys on kuitenkin johtanut ihmisen essentialisoimiseen. Eli kaikki ihmiset ovat arvokkaita koska heillä on yhteinen attribuutti, sielullisuus. On ikään kuin abstrakti ihmisyys jolla on arvo riippumatta ihmisen ajatuksista, teoista, mielipiteistä ja elintoiminnoista. Sieluhan elää kuoleman jälkeenkin. Tämä on toiminut keinona selittää ”rakastan syntistä mutta vihaan syntiä” ajatteluun jossa on hyvin vaikeaa nähdä miten se hyvyys sovelletaan käytännössä. Kun se kohde on abstrakti sielu jonka suorat ja tieteelliset vaikutukset yhteiskunnallisessa elämässä ovat vähäiset jos sitäkään. Mitään lujaa ydintä vaikka lain toteuttamiseen ei tätä kautta ole helppoa saada.

Koska oikeudenmukaisuutta oli kuitekin totuttu katsomaan tahdon kautta ja yksilöillä on omatunto ja sielu, oli tavallaan luontevaa korostaa sitä että jokaisella yksilöllä olisi oikeus tiettyihin oikeuksiin. Omistusoikeus alkaa tässä vaiheessa tuntumaan oikeutuksiltaan hyvinkin tutulta. Vaikkakin pragmaattinen ero siinä että joku omistaa vaikkapa esineitä hallinnoi niitä on todennäköisesti käytännön tasolla hyvinkin samantapaista kuin se on ollut kivikaudellakin. Retoriset muutokset ovat sinänsä kiehtovia mutta niiden vaikutukset voivat olla vähäisiä.

Siksi onkin kiehtovaa että jos ennen kuninkaan valta oikeutti hallinnoinnin alamaisten yli koska raamattu antoi analogian, kuvasi objektiiviseen moraaliin nojaavat kritistityt ihmisoikeusfilosofiassaan uskonnollista jargonia. Locke taas oikeutti yksilön oikeuksia selittämällä miten ihmiset ovat Jumalan omaisuutta ja on siksi antanut meille erottamattomia oikeuksia joita mikään, edes kuninkaan valta, ei voi riistää pois. Eikä ihminen itsekään voi esimerkiksi myydä sananvapauttaan.

Samalla korostui se, että ihmisoikeusfilosofia ja yksilöiden oikeudet voidaan selittää sillä että jokin muu kuin kristinusko oli vaikuttamassa. Perinteinen feodaalinen ja muu vanha maailma muuntui kapitalistisemmaksi. Ja tässä yhteydessä tapahtui niin että hyvin monissa paikoin tapahtui yksityistämistä. Yhteisöllisiä viljelymaita ja muita vähennettiin dramaattisesti. Jolloin entistä suurempi osa ihmisistä, erityisesti tavallista rehtiä työtä tekevä enemmistö, oli entistä vahvemmin sellainen joka ei työskentele yhdessä yhteisillä mailla ja hanki elantoa itselleen ja auta läheisiä ja saa apua läheisiltä tarvittaessa. Yksilöt omistivat alueita jotta saisivat tuottoa. Viljelyn funktio ei ollutkaan omasta maasta eläminen ja ruoantuotanto vaan kaikki oli välineellistä uudelle itseisarvolle ja päätavoitteelle, rahalle. Yhteisillä mailla eläneet eivät enää eläneet omasta työstään vaan he muuttuivat omaisuudettomiksi ja heidän oli työskenneltävä palkan eteen. Tämä oli aika dramaattinen käytännön muutos. ; Työntekijän kannalta jos hän ennen oli ollut osa yhteisöä ja jopa fysikaalista yhteistä maata, ja työskenteli yhdessä yhteisten tavoitteiden eteen, oli nyt tilanteessa jossa hän kilpaili muita työntekijöitä vastaan ja ansaitsi rahaa itselleen. Tämä korostaa sitä että atomisoitu ihmiskuva on tässä työfilosofiassa kätevä. Joten ei ihme että tässä vaiheessa moraali oli yhä vähemmän Jumalan maailmanjärjestystä ja yhä vahvemmin sitä, että yhteiskunta oli sosiaalisen sopimuksen tuotos.

Yhteiskuntasopimus heijasteli atomisoitunutta ihmiskuvaa ja sitä kautta erilaista oikeudenmukaisuusfilosofiaa jolla oli erilaiset ja uudenlaiset taustakäsitteet. Käytäntö ja filosofia olivat molemmat omalla tavallaan uusia. ; Kilpailua korostava kapitalismi tosiaan voikin sanoa hyvällä sydämellä että se ei ”tasapäistä”. Sen oikeussysteemi usein puhuu yhteiskunnasta ja velvollisuuksista. Mutta ne ovat aina jotenkin jännitteisiä. Siksi todellisuus huolimattomalle näyttäytyykin ristiriitaisena; Suomessa on uskonnonvapaus mutta suomalaisen tulee olla kristitty. Suomi on demokratia jossa on mukana sosialistisia puolueita mutta suomi ei ole eikä voi olla sosialistinen maa. Takana on se, että kapitalistisen yhteiskuntajärjestyksen muutoksen jälkeen meillä on maa joka ei ole sosiaalinen. Ja tätä voi olla vaikeaa huomata koska filosofisessa jargonissa on kuitenkin keskiaikainen ja tätä vanehmpi fossiilisto joka pulpahtelee esiin kristillisessä filofofiassa. Jossa modernina aikana voi olla aivan järkevää siteerata jotain Tuomas Akvinolaista.

Uskonnollinen ja kapitalistinen twisti oikeudenmukaisuuteen liittyvässä retoriikassa on tärkeä. Koska se johtaa ymmärtämään siihen miksi puhutaan erottamattomista oikeuksista. Takana on yksinkertaisesti teoria siitä että moraali ja oikeudet ovat absoluuttisia, ikuisia ja muuttumattomia. Eivätkä ne ole mitään jota löydetään empiirisesti. Unalienable right joka on Self evident on siis jotain joka ei vaadi löytämistä tai todistamista. Tästä taustasta on helppoa ymmärtää miten moni pelkää arvojen relativistisoitumista ja selittää että ilman Jumalaa on vain kaaos ja arvotyhjiö. Itse sanoisin että heitä kiinnostaa filosofinen  teoria joka tunnustaa olevansa ei-empiirinen ja ei-looginen. Heillä menee kartta ja maasto sekaisin. ; Jos he selittävät Jumalalla miten emme elä julmuudessa ja kaaoksessa, ja heidän teoriansa hylkää, he kuvittelevat että sitten me alamme elämään kaaoksessa. Selitysmalli ja oikeutus muuttuvat heidän mielessään vähän liiankin vahvasti yhdeksi ja samaksi asiaksi.

Onkin kiinnostavampaa katsoa että miten itse oikeutan ihmisoikeudet ja lait. NE eivät ole absoluuttisia tai itsestään järkeviä. Sen sijaan ne voivat olla kontekstiin sidottuja ja korjaamisen tarpeessa. Ja niitä opitaan koko ajan. Näen että oikeudenmukaisuuden ajatukset ovat yksinkertaisesti peräisin siitä että olemme hypersosiaalisia eläimiä. Laumassa elämisen pelisääntöjä jotka ovat osittain lajinmukaisia ja osittain kehitettyjä asioita jotka ylläpitävät toimintoja joita pidämme arvossa. Oikeudenmukaisuusteorioiden tuleekin siksi enemmänkin selittää havaittua ja ohjata suunnittelua kuin olla hyvä vain jos se on ikuinen ja absoluuttinen.

En näe ihmisoikeuksia absoluuttisena ja ikuisena ja muuttumattomana asiana. Lait ovat juuri sellaisia kuin ne demokraattisissa maissa erityisen selvästi ovat. Niitä voidaan purkaa. Norminpurkutalkoot ja kananbiksen vapauttamiset ovat kaikki muuttamisprosessin tuloksia. Aivan kuten meillä on uskonnonvapaus koska se on lakiin sovittu. Ja tämä tekee niistä tavallaan hienoja. Sillä lait ovat tässä vähän kuin empiirinen tiede. Eli fiksuja juuri siksi että ne eivät ole ikuisia, muuttumattomia ja itsestäänselvyyksiä. ; Katsoin esimerkiksi Netflixistä pikakuva -sarjasta jakson joka käsitteli merirosvouden historiaa. Siinä kuvattiin miten merirosvous vaikutti kansainväliseen oikeuteen. Jakso oli narratoitu hienosti. Selvisi esimerkiksi että kun Kapteeni Kidd palkattiin aluksi metsästämään merirosvoja, hän sitten vain päätti itse ryhtyä merirosvoksi koska se oli taloudellisesti kannattavampaa. Hän kuitenkin sitten meni haittaamaan kansainvälisiä maiden välisiä suhteita ryöstämällä brittien liittolaisten laivasta suuren saaliin. Ja siksi oli diplomaattinen tarve tuomita hänet. Tätä kautta rakennettiin lainsäädäntöä jossa muun maan kansalaista voitiin tuomita toisessakin maassa ja merellä tehdyistä rikoksista. Yhden ihmisen yksi tekeminen ja siihen liittyvä käytänne oli pohjana kansainväliselle oikeudelle yllättävänkin paljon. Ja tämän rakennelman perusteella sitten esimerkiksi voitiin tuomita natsi Adolf Eichmann. Koska se katsottiin näppäräksi.

Ja tämä antaa kristilliselle yhteiskunnalle paljon toivoa. Jos mietimme mitä olen pitkin matkaa nostanut esiin; Monet käytännön ongelmat ovat hyvinkin ikiaikaisia. Mutta sanojen määritelmäsisällöt ja perusarvot elävät ajassa. Olen usein mielelläni selittänyt miten kristillinen kulttuuri sai seksuaalimoralistisen normistonsa pitkälti kuppaepidemian vuoksi juuri siksi että se, että yhteiskunta ymmärtää täsmentää, editoida ja muuttaa sääntöjään tilanteen mukaan antaa toivoa sille että se myös säilyy. Kuppaepidemian aikana on ollut typerää olla se tyyppi joka selittää miten elämäntapaan aiemmin on kuulunut hauskempi ja mukavampi seksuaalielämä. Samalla logiikalla kondomin keksimisen jälkeen monia rajoitteita voidaan pitää hauskuutta rajoittavina ja jos ei typerinä niin ainakin liiallisuuteen menevinä.

Politiikka on yhteisten asioiden tekemistä. Ja me joudumme opettelemaan ja kokeilemaan aivan kaiken. Siksi muutokset oikeudenmukaisuuden sisällössä ja filosofiassa ovat aivan yhtä odotettavia kuin muutokset miekanteko ja panssarinteon historiassa tai paradigmanmuutokset ja tutkimusohjelmat luonnontieteissä. Absoluutti on ongelma. Asiat ovat hyvin niin kauan kun yhteiskunta ei ole dogmaattisen hirmuvallan alla jossa kaikki jakavat yhteiset arvot kysenealaistamattomina ilmiselvyyksinä, kykenemättöminä vastaamaan muuttuvan maailman uusiin ongelmiin ja tilanteisiin. Kykenemättöminä korjaamaan – tai antamaan toivoa korjattavuudesta – niille joiden osa ja rooli vallitsevassa systeemissä ei ole ideaali.

---

Viitteet:

Ollie Bye, ”History of the World: Every Year”

Cuck Philosophy, ”The Problem With Human Rights” 

Teetai, ”Oliko antiikissa uskonnonvapautta?”

Majastina Kahlos, ”Uskonnoista uskontoon - Pakanat jakristityt myöhäisantiikin murroksessa”

Netflix dokumentti ”Pikakuva” Jakso: ”Merirosvot”

Feministien ristiriitaisesta suhteesta tieteen valikointiin

Jotkin asiat ovat melko selviä. Ja yksi niistä asioista on se, että feministit eivät yleisesti ottaen pidä evoluutiopsykologiasta. Ja toisaalta evoluutiopsykologit eivät pidä feminismistä. Tämä saa joskus vandalistisia ulottuvuuksia, jos muistetaan vaikkapa sitä miten sosiobiologi Wilson kasteltiin ja miten evoluutiopsykoloiaa ympäröi vihapostin, maineenlokaamisen ja vandalismin harrastamista. Ja evoluutiopsykologian puolella kirjoitetaan usein kritiikkiä naistutkimusta kohtaan.

Tämä on itselleni vähän hämmentävä asia, koska olen tavallaan tullut toimeen sekä feministisen puolen että evoluutiopsykologisen puolen kanssa. Tavallaan. Siis niin kuin minä nyt oikeasti olen ilman debattia ja riitaa missään. Mutta suhteellisesti sanoen olen ollut molemmissa piireissä kohtuu pienin konfliktein.

Nähdäkseni perusaskeleen siihen miksi konflikti ylipäätään on on se, miten Jukka Hankamäki kuvaa kiistakysymystä. Hankamäen filosofia on fenomenologista ja siksi niinsanottua naturalismia vastaan. Hän korostaa sitä että evoluutiopsykologit, esimerkiksi suomalaiset Tammisalo ja Jussi K. Niemelä eivät tavallaan osu oikeaan. Mutta hän korostaa että feminismi on poliittista. Mutta silti hän näkee että feminismi on vahvan poliittista.

Oma suhtautumiseni on tavallaan se, että feminismi puhuu pääasiassa gender -sukupuolesta kun taas naturalistit puhuvat sex -sukupuolesta. Ja jos kuvataan sosiaalista sukupuolta, (gender), se on tietenkin etiikan tapainen aihe johon liittyy politiikkaan vivahtavia taustaoletuksia tai vähintään asioita joihin reagointi on . Biologinen sukupuoliero taas voidaan ottaa ruumiillisena tosiasiana jossa on sitten biologialle tyypillisesti paljon poikkeamia jotka tekevät asioista tilastollisia.

Mutta tämä perusaskel jättää osia tavallaan piiloon. Sillä jos katsoo feministejen juttuja ja keskustelee heidän kanssaan, mukaan tulee usein vahva kokemus siitä miten feminismi on sisäisesti jännitteistä tai peräti suoranaisen ristiriitaista.

Tätä tunnelmaa kuvannee esimerkiksi tilanne, jossa feministiltä ensin olettaa sitä, että hän hylkäisi ajatuksen että ihmisluonnetta voitaisiin tiivistää tieteellä saattaa sitten selittää toisissa konsepteissa että patriarkaatti olisi empiirisesti todistettu asia ja miten olisi myös on empiirisesti todistettu, että rasismi on juurtunut hyvin syvälle meihin jokaikiseen.

Samaa tunnetta olen saanut kun olen jutellut erään feministisen antikvariaattorin kanssa. Hän dissaa evoluutiopsykologiaa mutta pitää evoluutiosta ja psykologiasta. Ja tässä usein on sellainen asia, että hän vaikuttaa melkein enemmän vihaavan evoluutiopsykologiaa nimenä kuin yksittäisiä sen sisällä tehtyjä tutkimuksia. Koska hän näkee että evoluutiopsykologia on sateenvarjotermi jossa on kaikenlaista tutkimusta ja jos sen tekee hyvin voi sitä siirtää normaalin psykologian puoleen. Hän näkee evoluutiopsykologian poliittisena ilmiönä jossa on vaihtelevantasoista tiedettä joka tukee tiettyä agendaa.

Samoin olen törmännyt feministeihin jotka ovat toisaalta selittäneet miten ihmistä ei pidä lokeroida, mutta jotka sitten jonkinaikaisen keskustelun jälkeen voivat sanoa että esimerkiksi heidän on helppoa uskoa että olen jotenkin biologisesti virittynyt alastomiin naisiin. Tosin tässä saattaa tulla heti perään keskustelua kulttuurista, esimerkiksi siitä miten jos kulttuurissamme olisi normaalimpaa kulkea vähemmin vaattein niin olisin todennäköisesti tottunut asioihin paremmin.

Ei ole tavallaan ihme, että on vaikutelma jossa intersektionaalisen skenen parissa tapahtuu valikoivaa vetoamista tieteeseen. Ja että tämä mukailee sitä normaalia kaavaa joka on itselleni tuttu esimerkiksi evoluutiokritiikistä; Ideana on juuri se, että on tavallaan tilannekohtainen mittari jossa vastapuolen teorioita moititaan säätämällä epistemologia vaihteelle jossa kuvataan miten lopullista tietoa ei voida saavuttaa. Ja tätä kautta voidaan torjua erilaisia teorioita jotka mallintavat ”miksi pojat ovat poikia ja sovinistiseksi tulkittu käytös onkin vahvasti biologista” samalla kun he hyväksyvät että ”ihmiset ovat tutkimusten mukaan kaikki rasisteja joten ’en ole rasisti’ heitto on huonoa itseymmärrystä”. Joissa on mielenkiintoisesti erilainen suhde sekä tutkimuksen lopputulokseen että siihen mitä sen varasta voidaan päätellä. Että onko jonkin asian luonnollisuus kahle joka sitoo normatiiviseen käytökseen vai onko se jokin joka nimenomaan velvoittaa kontrolloimaan käytöstä jotta se ei ajaudu siihen ”Luonnontilaan”.

Tässä voisi katsoa pikaisesti muutamia yleisiä syitä sanomisten ristiriitaisuuksiin. Yksi on se, että on yksinkertaisesti cherry pickaava. Eli ”tieteenfilosofian sinänsä oikeassaolevat ja tunnetut epistemologiset ongelmat” ovat tärkeitä kun todistetaan että vastapuolen teoriat ovat ”väistämättä puutteellisia”. Ja miten sitten omien näköemysten mukaisten kohdalla ”se on tiedettä”. Itse olen suoraan sanoen ohittanut tämän totena mutta irrelevanttina koska (1) ne koskevat ihan kaikkea joten se ei ole erotuskriteeri ja (2) katson mieluummin vain sitä kumpi sitten on paremmin toimiva tutkimusohjelma tai muuten sellainen suodatintesti, että syntyy ero eri teorioiden välille; Eli toinen selviää testistä ja toinen ei. Nämä kertova laadusta.

Toinen asia on tietenkin mielipiteenmuutos. Jos ihminen muuttaa mielipidettään, se voi näyttää ristiriitaiselta. Toisaalta joku voi leikitellä ajatuksilla ja ainakin oma vlogini on taatusti sisäisesti ristiriitainen videosta toiseen koska minun ideani ei ole tuottaa mitään koherenttia teoriaa kaikesta ja esitellä sitä. Sen sijaan ideani on tuottaa juttuja joiden sisäinen logiikka on jotenkin kiinnostava – joskus jopa siten että video metarakenteena kaatuu omien esittelemiensä periaatteiden mukaisesti tavalla jonka vain fiksu huomaa. En usko että mielipiteenmuutos ja leikittely on kovin yleistä. Mutta silti avaisin vielä yhden kanavan joka saattaa selittää miksi kannanotot voivat olla ristiriitaisen oloisia.

Intersektionalismi on muuten siitä hauska termi, että se esiintyy netissä lähinnä intersektionalismin kritiikkinä. Varsinkin suomeksi näkyy että aika harva feministi itse liputtaa sitä. Tästä syntyy vähän sellainen tunnelma että kun lukee kritiikkiä aiheesta, ja kritiikki sanoo että termiä on viime vuosina toistettu paljon, niin se näyttää olevan enemmän niin että intersektionalismista ovat puhuneet sen kriitikot aika kovalla innolla. Tämä on mielestäni hyvin kuvaava piirre koko asiassa. Toinen huomattava asia on se, että monet naiset ja periaatteessa feministitkin ovat korostaneet että ”uusi intersektionalistinen feminismi” ei ole hyvä. Tämä on hyvä tiedostaa koska feminismi esitetään usein jonain monoliittina joka jotenkin yksiselitteisesti on jotain jota on helppo vastustaa tai sitten se on "epämääräinen" ja tätä kautta kaikkea muuta kuin siistiin onelineriin mahtuva tiivistelmä joka kuvaa koko liikkeen.

Itselläni syvin vastustus feminisissä koskee toisen aallon feminismiä. Ensimmäisen aallon feminismiä saatettaisiin tarvita nykyäänkin. Tämä on sitä Simone de Beauvoir -porukkaa joka vaati äänioikeutta ja muita vastaavia oikeuksia. Toisen aallon feminismissä taas oli Luce Irigarayn tyylisiä hahmoja jotka korostivat miten naiset ja miehet ovat oleellisesti erilaisia. – Tämä on hauska piirre koska monesti Irigaray esiintyy feminismikritiikissä ja tästä saadaan aika vahva yhteys siihen miten hän kuitenkin on tavallaan samaa mieltä tästä sukupuolisuuskysymyksestä. Intersektionalismissa ideana on se, että on katsottava asioita monesta eri näkökulmasta. Ja tässä on selvää että ei voida rakentaa pelkän naiseuden varaan mitään yhteistä rintamaa. Ihan sen vuoksi että jos valkoinen nainen taistelee lasikattoa vastaan ja miettii miten pääsee johtotehtäviin, voi tummaihoinen nainen taistella olemassaolon oikeutuksestaan. Itse näen että aika monen valkoisen feminismin taistelu intersektionalismia vastaan johtuu siitä että he ovat tavallaan samassa asemassa kuin perinteisiä sukupuoliarvoja tukeva mies. Sillä jos valkoisen naisen euro 80 senttiä, intersektionalisti huomauttaa myös siitä että maahanmuuttajataustaisen naisen euro on vielä tätäkin pienempi joten tämä asia kohtaa naisten sisäistä konfliktia jopa enemmän kuin valkoihoisen miehen ja valkoihoisen naisen palkkakuilu. Valkoisesta naisesta tulee tällöin tavallaan ”uusi mies”. Mieleni iloitsee aina kun näen jotain tämäntapaista. Ironia viehättää.

Tämä leimautui esiin aika vahvasti siten että monen muuttujan kautta ratkaisuista tulee hyvin erilaisia. Perinteinen valkoinen feministi ajattelee, että naista sorretaan sukupuolen takia, jos mies ei kättele tätä. Hän ei ajattele, millaiseen asemaan hän asettaa musliminaisen pakottaessaan tämän kättelemään miehiä, mikäli haluaa osallistua kodin ulkopuoliseen elämään, koska islamiin liittyy kättelemättömyystapoja. Lisäksi intersektionalismi on irtautunut perinteisestä sukupuolinäkökulmasta niin että se ei tavallaan ole enää naisliike vaan laajempi ihmisoikeusliike. Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten vaikeaa Naisasialiitto Unionin sisällä on ollut niinsanotun transkysymyksen kanssa. Jos on tottunut toisen aallon feminismin sisaruusnäkökulmaan jossa on ilmoilla joskus ihan suora sukupuolten sota tematiikka, on taatusti hankalaa jos pitää puolustaa ihmisiä jotka muuntautuvat sukupuoleltaan naisiksi tai miehiksi. Sellainen onkin sotkenut monien pasmoja. Nyt kun ei enää murreta sukupuolinormeja ja sukupuoleen sidottuja kahleita vaan hämärretään itse sukupuoltakin.

Ja tämä on tavallaan se ensimmäinen puoli. Intersektionalistinen feminismi ei ole naistutkimuksen synonyymi. Intersektionaalinen feminismi on enemmänkin ihmisoikeusliike. Se on puhtaasti poliittinen suuntaus. Ja tätä kautta on tavallaan ymmärrettävää miksi feministit voivat puhkoa autonrenkaita evoluutiopsykologeilta. Heille kysymys ei ole tieteen teorioista vaan käytännön elämästä. Ja tässä haasteena on se, että molempi puolista tavallaan ajattelee että ”tosiasia” ja ”käytännössä asioiden oleminen” ovat heidän puolellaan. Tiedemies näkee että totuus on tieteen teorioissa ja vastapuoli että totuus on siinä elämässä jota eletään ja koetaan joka päivä.

Tätä kautta näkisin että jos joku Niemelä olkiukottaa feminismiä kun puolustaa sex -sukupuolta tajuamatta että vastapuoli käyttää gender -keskittämistä niin tässä tulee vastaan sitten se näkökulma jossa ollaan vielä syvemmin puhumassa ihan eri asioista. Eli tässä ei vain selitetä perusteltua tiedenäkökulmaa joka ei osu lainkaan kritiikkinsä kohteeseen vaan johonkin olkiukkoon. Vaan kysymys on tavallaan siitä että ei ymmärretä kontekstoida koko asiaa laajemmin oikein. Filosofi tai loogikko voisi puhua tässä yhteydessä kategoriavirheistä päivätolkulla. Ihmisoikeusnäkökulmasta näen että on tavallaan helppoa ymmärtää monta asiaa. Sillä esimerkiksi uskonnottomuutta vastaan käydään hyvinkin samantapaisilla jutuilla kuin feminismiä. Jos olet uskonnoton, on ihan tavallista että joku sosiologi Martti Muukkonen tulee kertoilemaan teidän suljetuille palstoillenne miten tiede todistaa että vakain yhteiskuntajärjetys syntyy uskonnon varaan koska joku Max Weber on niin määritellyt.

Itse näen että tätä vastaan voi tietenkin puolustautua selittämällä miten Weberin teoriat eivät ole falsifioitavissa. Mutta tämä on käytännön tasolla aika triviaalia koska Muukkonenkin oli vain kuvaamassa miten hän on auktoriteetti ja tyhmempien pitää niellä hänen viisautensa ilman keskustelua. Tietona ja Totuutena. Ja tässä yhteydessä jos vastapuoli käyttäytyy epäasiallisesti, on se tavallaan mukamas voitto näille uskonnon yhteiskuntaulottuvuutta korostaville.

Mutta tässä on tavallaan unohtunut se, että monelle voi tilanne olla se, että jos yhteiskunta tallaa joka päivä niin mikä onkaan se intressi ylläpitää sitä omalla kärsimyksellään? Vastaan tulee vahvat asiat utilitarismista, jossa yksi ongelma on se, että onko esimerkiksi oikein ostaa monien hyvinvointia jos se tarkoittaa joidenkin syvää sortamista ja isoa määrää kärsimyksiä. En ole oikein ymmärtänyt miksi ihmeessä pitäisi totella jotain falsifioimattomissa olevaa Weberiä jos se lopettaa uskonnonvapauden ja tuottaa omaan elämään lähinnä hirvittäviä kärsimyksiä joiden rinnalla oma itsemurha vaikuttaa äärimmäisen houkuttelevalta. Kristityt eivät ole kertoneet minulle vakuuttavaa argumenttia miksi juuri minun olisi oikein uhrautua ja uhrata ainutkertainen elämäni jotta heidän yhteiskuntansa ei mullistuisi. Että miksi tämä yhteiskunta on arvokkaampi minulle kuin minä.

Tässä voisin sanoa jopa niin että intersektionaalisuus selvästi pelottaa. Ja se johtuu siitä että vaikka vähemmistöt ovat aina määritelmällisesti marginaalissa niin vähemmistöjä on yhteensä hyvinkin paljon. Intersektionaalisuuden ehkä tunnetuimmasti vähän liittyvä tunnusmerkki ja symboli - erilainen LGBT+ -lipusto jossa on paljon eri kirjaimia ja lisää niitä tuntuu aina tulevan – ei ole mikään yksittäinen monoliitti. Jokainen kirjain on tavallaan oma lobbausryhmänsä. Ja kun niitä on tarpeeksi niin valkoihoinen keski-ikäinen kristillinen heteromies huomaa että hän on tarkastimääriteltynä itse asiassa aika pieni joukko. Käsite on, ironista kyllä, tilastotieteellinen. Jos tarkastellaan vain yhtä piirrettä, se on usein sellainen että siinä on selvä enemmistö ja sitten vähemmistöjä. Mutta jos tarkastellaan useita muuttujia samanaikaisesti, on yhä harvinaisempaa ja harvinaisempaa että ei vain yksi vaan ne kaikki ovat sitä yleistä. Vanha kikka jolla kaikista saadaan yksilöitä on ottaa tarkasteluun riittävän monta muuttujaa. Jokaisella on jokin erikoinen piirre, joka tekee heistä poikkeuksellisia. Esimerkiksi minulla on maine tyyppinä jolla on pienet kädet. Valkoihoinen keski-ikäinen heteromies on helposti vähemmistöä pienikätisyyden ja uskonnottomuuden kohdalla. Jolloin havaitaan että ”Keskivertoja” on tavallaan hyvin hyvin vähän.

Tässä idea tulee varmaan hyvin esiin toistetusta Niemöller -sitaatista jossa kerrotaan että ”ensin ne tulivat hakemaan sosialistit enkä sanonut mitään koska en ollut sosialisti” Ja joka päättyy siihen, että sanotaan että ”sitten he tulivat hakemaan minut eikä ollut ketään puhumaan puolestani”. Itse näen että esimerkiksi monokulttuuriasemassa olleen kristinuskon tämänhetkinen kriisi on siinä, että he kokevat olevansa laajakirjoisen hyökkäyksen kohteena eivätkä ymmärrä että he ovat itse rakentaneet koko ongelman. He ovat ärsyttäneet liian montaa eri vähemmistöä ja kuvittelevat että kiusatut jotenkin olisivat anteeksiantavia eivätkä yhtään vihaisia. Konservatiivista rationalismiaan puhkuvat saattavat yrittää henkiä jotain tyyntä joka on heille rationaalisuudenkorviketta. Kuten sanontoja siitä miten ”ei pidä korjata jotain jos se ei ole rikki”. Kuitenkin tosiasiassa jokainen vihainen vähemmistö on tavallaan juuri se signaali siitä että asia on rikki. Ja kun pieniä vikoja on riittävästi voidaan huomata että esiin nousee kysymys siitä miksi enemmistön pitäisi totella vähemmistöä – eli kaikkien muiden kuin eliittiin määrittäneen ”mukamaskeskiarvossa” olevaa tyyppiä joka ei kuvaa itseään yhdellä piirteellä vaan klimppinä ”keski-ikäinen valkoihoinen kristillinen lihaa syövä heteromies”.

Tavallaan ihmisoikeus – ei siis tiedetasolla - intersektionaalisessa mallissa valkoihoinen keski-ikäinen ateisti saattaa olla kovakin vihollinen juuri siksi että heitä ei hittojakaan kiinnosta ottaa päähänsä kristillisestä pajavasarasta jonkin Weberiläisen yhteiskunnan selkärangan säilyttämisteorian vuoksi johon ei itse edes usko.

Tässä voidaan jopa puhua psykologisista tiloista. Ja ne ovat tavallaan tärkeä asia. Valta-asemasta on helppoa leikkiä rationaalista ja coolia. Koska aika ei mene yhteiskunnan perusrakenteiden rattaisiin murskautuessa voi esitystyyli olla rauhallinen ja moni sekoittaa tämän samaksi kuin se että asia on hyvin perusteltu. Tässä olisi otettava huomioon sekin, että jos sitten kuluttaa päivänsä vaikka siihen että joutuu mukamas oikeuttamaan omaa ei-kristillistä vakaumusta jollekin mukamas tenttioikeuden saaneellekristitylle ääliölle niissä ikiaikaisissa ja samoissa ja miljoona kertaa vastatuissa kysymyksissä, niin siinä saattaa olla huomattavasti suurempi ponnistelu jo siinä että ei traumareaktioissa ala huutamaan kurkku suorana. ; Ero lienee helposti ymmärrettävä. Sillä monin paikoin lungius on vaihtanut puolia. Jos moni ihmettelee miten ”ennen moralisteja olivat kristityt ja nykyään liberaalit” niin siinä saattaa olla totta toinen puoli. Normistossa valtaapitävä on vallassa määritelmällisesti siten että heidän arvonsa ovat yhteiskunnan normaalit arvot. Samalla huomautan myös että konservatiivit ovat innolla huutamassa sananvapaudesta ja poliittisesta epäkorrektiudesta ja leikkivät pikku kapinallisia. Ja käyttävät tässä hyvinkin niin aggressiivista kieltä että ei ole ihme että juttua pidetään ”vihapuheena”. Koska kysymys on juuri siitä emotionaalisesta stressistä mikä tulee yksinkertaisesti siitä että joka ikinen päivä koet että et kuulu joukkoon ja jossa yhteiskunnan monille näkymättömät käytänteet hierovat arvojasi hietaan joka ikinen päivä. Minä kyllä tiedän miltä tämä tuntuu. Ja se saa ärhäköitymään. Tavalla joka ”normien mukaan eläville” vaikuttaa yliampuvalta ja triviaalilta koska he eivät tavallaan edes huomaa normeja koska he ovat heille ne helpot käytänteet joiden mukaan syntyy jouheva arki heille itselleen.

Tässä on kenties jopa havaittu että SJW:istä suuttumisessa on piirteitä joissa feministit ovat ensin ärsyttäneet keskenään tavallaan erillisiä piirejä kuten evoluutioteorian kannattajia, nörttimiehiä, inceleitä uusateistipiirejä ja monia muita. Koska sitten nämä ovat aikalailla painuneet yhteiseen rintamaan. Ei ehkä kannata vinoilla liian monelle vähemmistölle. Eikä kyse tavallaan ole koskaan argumenteista vaan siitä että on voimakas kokemus joka tiedetään todeksi ja tätä sitten tuetaan millä tahansa joka tukee tätä. (On esimerkiksi turhaa etsiä mitään kovin syvää tiedettä Incel -piirien pseudoevoluutiopsykologisista arugmenteista. Ja sanon näin nimenomaan tyyppinä jolla on aika paljonkin kunnioitusta moniin evoluutiopsykologisiin tutkimuksiin.)

Ja tässä huomautan että ongelma saattaa oikeasti olla jossain muussa kuin siinä että ”ei hyväksy tiedettä”. Eli esimerkiksi validi tutkimus saattaa nousta poliittisessa ilmapiirissä esiin hyvin omintakeisella tavalla. Evoluutiopsykologiaa dissaava antikvariaatinpitäjäkin saattaa uskoa, että tutkimuksessa on löydetty jollekin käytöspiirteelle heritabiliteettia. Mutta hän pitää ongelmana sitä että evoluutiopsykologian parissa tästä tulee helposti vankila ihmisille. Eli syntyy esimeriksi tarina jossa ”on luonnollista että miehet ovat tälläisiä”.

Samalla kuitenkin unohtuu se, että aivan tieteenfilosofiankin mukaan heritabiliteettia kuvaa sellaiset jännittävät piirteet kuin tilastollisuus ja kontekstisidonnaisuus. On nimittäin ihan tiedettyä että kelpoisuusaste on, paitsi aste eli jo sinänsä relativistinen siinä mielessä että asia on osittain ympäristöä ja osittain biologiaa, myös sellaista että kelpoisuusaste ei ole vakio vaan tietynsuuruinen tietyssä ympäristössä. On esimerkiksi tavallista että hyvissä ravinto-olosuhteissa koon ja painon ja pituuden vaihtelusta isompi osa selittyy perimällä – kaikista tulee niin pitkiä kuin geeninsä sallivat. Mutta huonoissa oloissa se kuka saa eniten ruokaa selittää populaatiossa mitatut erot eniten. Surullista on vielä sekin että tosiasiassa heritabiliteetti on tilastollinen ilmiö myös siinä mielessä että heritabilitteetti ei ole sama edes yksilöstä toiseen. Se on ennusteena vähän kuin jokin arpajaislippu jolla on kerrottu voiton odotusarvoa malliin ”joka kolmas arpa voittaa”. Mutta tosiasiassa jokin arpa voi silti 100% olla voittoarpa ja toinen 100% häviöarpa. Joten esimerkiksi homoseksuaalisuuden kelpoisuudesta saadaan aikaan hyvin mielenkiintoisia juttuja. Ja nämä usein hukkuvat kun maallikko tulkitsee evoluutiopsykologiaa ”tieteenä” ja alkaa huitomaan vaikka ideologista juttua siitä miten homoja koskeva avioliittolaki mullistuu jos homous ei olisikaan geneettistä.

Tästä saa itse asiassa hauskan vilkauksen jos miettii miten viime päivinä on keskusteltu homogeenitutkimuksesta. Sen tulkinnoissa on kyllä minun silmiini viuhunut miten ”evoluutiopsykologiaa” heitetään maallikkotasolla tavoilla joissa ei ainakaan biologian ja heritabiliteetin ymmärtäminen paista. Tuomas Aivelo kirjoitti aiheesta minusta kiehtovasti ; Hänen huomionsa on nimenomaan siinä mitä tulkintoja tutkimuksesta on tehty. Ja ennen kaikkea siitä että se ei ole jäänyt tulkintoihin vaan siihen miten tutkimuksesta on viestitty ja mitä poliittisia juttuja sen pohjalta on haluttu vetää. Nämä ovat selkeästi poliittisia. Tulkinnat nähdään usein tieteellisinä vaikka tosiasiassa ne ovat jotain jotka ottavat tiedettä ja sitten soveltavat sitä johonkin jossa on mukana arvokannanottoja, sellaisia jotka eivät siinä kulloinkin viitatussa tutkimuksessa ole todistettuja. (Tai muuallakaan.)

Itselleni kiinnostavaa oli se, että tilastollinen analyysi tehtiin tavalla jossa toinen tulkintaviitekehys saattaa hyvinkin antaa eri tulokset. Ja miten kuitenkin näyttää että homous ei lähinnä ole yhden geenin juttu kuten silmien väri vaan monen eri geenin yhteisvaikutusverkosto kuten ihmisen pituus. Ja miten silti joku homo voi olla 100% geneettisesti määräytynyt ja jollekulle homolle se on ollut 100% valinta koska tässä havaitaan asiat sellaisella tavalla. Ja niin edespäin ja niin edespäin. Jopa arkijärkiseti tajuaa että jos puhutaan homoudesta, osa voi puhua siitä että tuntee vetoa samaa sukupuolta oleviin. Tai sitten siihen että on harrastanut seksiä vastakkaisen sukupuolen kanssa. Nämä eivät ole mitenkään identtinen asia. Osa voi hillitä himonsa ja olla kaapissa. Toinen saattaa taas kokeilla homoseksiä heterona ihan vaikka kokeilu- tai haastemielessä. Ja samoin itse näkisin että jos joku harrastaa aktiivisesti ja toistuvasti seksiä on jotenkin ”vähän eri asia” jne. Asiaan on kuitenkin keskusteluissa tartuttu hyvin laajakirjoisesti ”homot on”. Eikä yksityiskohtia ole sillälailla tarkasteltu. Mikä ei tarkoita että kyseenalaistaisin tutkimuksen ja sen tuloksen. Kysymys on siitä mitä siitä voidaan sanoa. Nämä ovat metodologisia kysymyksiä. Ja ne ovat tärkeitä. Monille tärkeintä on heittää yksiselitteisiä onelinereitä ja kuvitella että se on tieteen todistamaa. Ja tässä ilmapiirissä metodologinen saivartelu saattaa vaikuttaa ”tieteen vastustamiselta”.

Tämä ongelma tavallaan alleviivaa sen, että on tavallaan virhe edes olettaa että evoluutiopsykologiaa lainaava normatiivinen kaveri josta on tärkeää poliittisesti vastustaa feminismiä ja ajaa tietynlaista ”rationaalista yhteiskuntajärjestystä” olisi oikeasti halukas – tai edes kyvykäs – keskustelemaan koko tiedeasiasta. Tämä virhe on hyvin oleellinen. Ja esimerkiksi itse koen vahvasti että tein vakavan virheen kun nuorempana debatoin kreationismia ja Intelligent Designiä vastaan niiden argumenteista käsin. Koska se oli poliittis-uskonnollinen liikehdintä ei heitä saa keskusteltua pois asiavirheistään. Sen sijaan tehoja tuli siitä kun aloin kertomaan kokemuksiani siitä miten he ovat ihmisinä vastenmielisiä ja miten he vainoavat muita. Olen tehnyt pitkiä analyysejä siitä miten Puolimatkan argumentit ovat ristiriitaisia. Mutta jos pitää katsoa mikä tehoaa niin on se tosiasia että Puolimatka lähti vainoamaan Eric Piankaa ja syytti tätä aivan tuulesta temmatulla väitteellä siitä että Pianka mukamas yritti tappaa suurimman osan ihmiskunnasta ilmalevitteisellä ebolalla. Koska ihmisoikeus. vapaus ja oikeudenmukaisuusjutuissa ei ole kysymys argumenttianalyysistä vaan aseet ovat enemmän eettisiä ja sosiologisia. Eli vaikka olenkin tehnyt varmasti suomen laajipiin kuuluvan – ellei peräti suomen laajimman – ID -ajatuksia ja argumentteja kritisoivan sivuston niin kuvaan ID:tä nykyään lähinnä sosiologisesti. Esimerkiksi sitä kautta minkälaisia ammattijakaumia ja taitoja heidän eliittijengissään on tilastollisesti.

Itse näen että on aika selvää että kelpoisuusasteet ja käytös ovat jotain jossa miehen seksuaalinen tuijottelu voi olla biologista tavalla jossa turtuma avoimessa pukeutumiskulttuurissa olisi silti mahdollinen – ja se muutoskin kenties osittain genetiikasta johtuva. Ja silti tärkein viesti on se että tutkimustulos ei tarkoita että ”pojat ovat poikia, antaa tuijottaa vaan” vaan se voi olla myös viesti siihen että ”koska naiset, kenties osittain biologisista ja ehkä paikoin kulttuurisista siveysopetuksellisista syistä” pitävät tämänlaista vastenmielisenä on kannattavaa vähän miettiä mihin ne silmät naulitsee. Eli vähän samanlainen juttu joka saa feminismin innostumaan jos haluaa vastustaa rasismia jota löytyy sitten erilaisissa testeissä. Jotka sitten tehdään samantapaisilla tavoilla kuin vaikkapa tuo homouden tutkimus.

Toki tätä löytyy muualtakin. Jos esimerkiksi katsoo sitä miten on reagoitu tutkimuksiin joissa homouteen löytyy geneettinen komponentti, niin heritabiliteettiluonnetta on yleisesti hyväksytty. Jopa minun blogini kommenttihistoriassa on väännetty aiheesta sitä kautta, että jos homoudella on heritabiliteetti niin eheytyshoidot voivat silti olla perusteltuja koska niissä osa voi eheytyä. Tämä muistuttaa siitä että normatiivisuus astuu mukaan. ”Mitä pitää tehdä”. Ja se on selvästi jotain joka tätä kautta kykenee ilman sisäistä loogista ristiriitaisuutta rakentamaan ajatuksen jossa teoriassa vaikka ominaisuuksilla oli yhtä suuret heritabiliteettiasteet, niitä voitaisiin käsitellä hyvin eri tavalla. Yhtä käsitellä ”synnynnäisenä piirteenä jonka avulla on soveliasta heittää ihmisiä armeijaan” ja toinen olisi silti ”jokin jota pitää eheyttää jotta edes yksi pelastuisi”. Tämä on jännite. Mutta se ei ole ristiriita. Ja tätä samaa löytää varmasti feminismistäkin.

Toki tämä ei tarkoita sitä, että eräitä elämänhistoriani ärsyttävimpiä keskustelujani on ollut se, kun yritin kuvata eräitä evolutiivisia käytöstutkimuksia eläimillä. Ja ne sattuivat käsittelemään seksuaalista antagoniaa. Tässä yhteydessä tutkimuksen sijaan keskusteltiin siitä ovatko vai eivätkö ole minun motiivini jotain sukupuolten välistä konfliktia leipovaa. Kun aihe nyt vaan on se, että sukupuolten erilaistuminen mahdollistaa eri geenien sammuttamisen ja aktivoimisen niin että uros voi ohjata kalsiumia sarvienkasvattamiseen ja naaras panostaa sitten imetysjärjestelmään sillä samalla kalkilla. Ja juuri siksi että uros ei joutu maitoa erittämään, se voi pukata niitä sarvia tavallaan helpommin. Ja toisaalta; Aina sitä löytyy myös niitä feministejä joista ”naturalismi” on kauheus ja joille kritiikinkorvikkeeksi kelpaa argumentin sijaan se, että sanoo taikasanan ”reduktiivinen”. Joka tarkoittaa että ”samaa kuin väärä”. Ymmärrän toki tunteen osittain koska minullekin monesti ongelma on jos joku käsittelee ominaisuuksia ”essentiaalisesti”. En tässä yhteydessä aina jaksa toistaa sitä samaa siitä miten takana on metodinen kysymys jossa ongelma ei tule ”väärästä ideologiasta” vaan siitä että tilastollisia ominaisuuksia – kuten heritabiliteettia - käsitellään tavalla jossa keskiarvosta tulee jakaumankin korvike.

Eli jos feministi vaikuttaa ristiriitaiselta, hän saattaa oikeasti ollakin tiedeignorantti asenneääliö joka valikoi faktoja sen mukaan mikä hänelle itselleen sattuu kulloinkin ideologisesti sopimaan. Tai sitten hän on muuttanut mieltään. Mutta syynä voi olla myös se, että sinulla on liian vähän muuttujia tai kritisoit olkiukkoversiota vastustajastasi. Kategoriavirheet saattavat tanssia puolellasi niin metaisesti että ristiriidat aukeaisivat jos vain osaisit purkaa omia väärinkäsityksiäsi. En usko että feminismiä voidaan kuvata yhtenä liikkeenä. Se on ennen kaikkea ihmisoikeusliike jota kuvaa se, että jopa ne LGBT+ -vähemmistöjen eri kirjaimet ovat omia pikkuliikkeitään ja ovat tavallaan vain kulkemassa yhteisellä autolla kohti samaa lopputulosta. Siksi ristiriitakokemukset eri feministien kanssa voivat johtua eri syistä. Tärkeää on oivaltaa, että kaikki on kauheaa. Ja usein tiede on jotain jota sovelletaan tai nähdään sovellettavaksi poliittisesti tavalla jossa ei ole oikeastaan paljoakaan tekemistä sen kanssa mitä se tutkimus metodinsa pohjalta tarkoittaa.

---

Viitteet:
Yle, ”Evoluutiopsykologin arkipäivää Turussa: vihapostia, puhkotut auton renkaat ja maine naistenvihaajana”
Edward O. Wilson, ”Naturalist” (1995)
Jussi K. Niemelä & Osmo Tammisalo, ”Keisarinnan uudet (v)aatteet” (2006)
Jukka Hankamäki, ”Filosofiset viuhahdukset” (2007)
Apu,”Suomeen on syntymässä Feministinen puolue. Se edustaa uudenlaista feminismiä, joka joidenkin perinteisten feministien mielestä pettää naiset. Uuden feminismin näkökulmasta taas perinteiset suomalaiset feministit edustavat itse sortajia.”
Kaiken Takana on Loinen, ”Homogeeniä ei löytynyt, koska sitä ei edes etsitty”
Helsingin Sanomat, ”Liki puolelle miljoonalle ihmiselle tehty tutkimus: Geenit eivät ennusta, sytyttääkö sama suku­puoli – ”Se on enemmän pituuden kuin silmien värin kaltainen asia””

Rukoile ja menetä merkityksesi

Menneinä vuosina Tolstoin ja Nietzschen yhdistäminen keskenään samanmielisiksi olisi monista kauhistuttava näkökulma. Lähinnä siksi, että on ollut ikään kuin oleellista alleviivata merkityksettömyyttä joka Nietzscheläinen nihilistiateisti joutuu ja torpata tätä annoksella Tolstoita. Ja niin pahat uusateistit saisivat jotenkin rikokseensa rangaistuksen. Ei se kohtaaminen ainakaan palkinto ollut. Ja kristiaanit monet näkevät että erimielisyys heidän kanssaan on rikos, jos ei muuten niin Jumalan silmissä.

Nyt näitä kahta ajattelijaa on sitten tupattu yhdistelemään. Mieleni tekisi puhua Jordan Petersonista, mutta intenretkään ei näytä enää olevan kiinnostunut hänestä. Yhdistelmää on tuotu esiin myös kultturemmissa piireissä. Niin&Näinin julkaisema Lev Šestovin ”Tolstoin ja Nietzschen käsitys hyvästä” on näyttänyt kiinnostaneen niin että se on näkynyt minunkin sosiaalisen median feedeissä.

On tietenkin hauskaa muistaa miten Tolstoi kirjojensa jälkeen koki hieman huonoa omaatuntoa koska kirjoissa oleva filosofinen anti-nihilismi ei pitänyt sellaisenaan toiminnallista aspektia. Eli rikas joutilaistoi saattoi lukea teoksia ja ihailla merkityksen filosofiaa ilman että siihen kuuluisi omantunnon mukaista toimintaa. Ja tämä on tavallaan se teema jolla yhdistän sympatiatta Nietzscheä vastaan hyökkäävän kristityn, Tolstoin katumuksen ja tämän blogauksen.

Tässä on takana tavallaan se, että nihilismi on filosofinen käsite joka on hyvin erilainen kuin se, miten sitä usein käsitellään. Nihilismiä käytetään terminä myös monessa eri kontekstissa ja jopa filosofinen nihilismi on monenkirjoinen idea.

Mutta kun se uusateistille kiukustunut kristitty lähtee liikkeelle, hän ei viitsi ollenkaan välttämättä tutustua uusateistin ajatuksiin ja sen sijaan voi kirjoittaa kirjan joka käsittelee ei-uusateistisia ajatuksia ja moittii esimerkiksi Nietzscheä. Kuten kävi kun Timo Eskola kertoi kirjan oman määrittelyn mukaan uusateismia käsittelevässä kirjassa joka otsikossa kertoi miten ateismi oli sietämättömän kevyttä. Tässä oli toki hieno viittaus Milan Kunderan ”olemisen sietämättömään keveyteen” joka sinänsä osuvasti kuvasi sitä, miten taiteilijoiden asema on muuttunut yhteiskunnan arvomaailman mukana. Olemisesta tulee sietämättömän kevyttä koska modernissa maailmassa on kysymys grindaamisesta ; Kerran tehty asia oikeastaan merkitse mitään, ja kun ihmisella on elettävänään vain yksi elämä, ei hänen teoillaan lopulta ole merkitystä tai painoarvoa. Samalla kun elämä siis on merkityksettömyydessään ”kevyttä”, ihminen ei kestä ajatusta oman elämänsä turhanpäiväisyydestä, mikä tekee elämästä sietämätöntä.

Tätä on tavattu nähdä esimerkiksi sitä kautta että esimodernissa maailmassa oli paljon ulkoisia kahleita jotka tekivät elämästä sellaista että ihminen oli ratas itseään suuremmassa rattaassa. Tämä elämä oli raskasta. Kunderan vitsi oli tavallaan se, että kun kahleet irtosivat niin sama kävi perinteisille merkityksille. Ja näin elämästä voi tulla sietämättömän kevyttä.

Osa sitten vain laajentaa että näiden ihmisen ulkopuolisten kahleiden mukana katoava merkitys voisi olla kaikki merkitys. Ja näin luodaan itse asiassa kritiikiksi naamioitu huomautus siitä miten rakentaa vahva argumentti sille miten nihilismi voisi olla totta ja pitää paikkaansa.

Ja tätä metafyysistä nihilismiä on sitten ajettu vastustettavana filosofiana. Ja kritiikki usein teeskentelee olevansa nimenomaan metafyysistä, syvää ja syvällistä. Mutta hyvin usein ei tarvitse olla kovinkaan taitava filosofi nähdäkseen että metafyysinen nihilismi ei ole mikään käsittelemätön ongelma. Ja vaikka olisikin niin tosiasiassa ihmiset kritisoivat jotain aivan muuta kuin metafyysistä nihilismiä. Kun esimerkiksi joku tulee minulle kertomaan miten merkityskato minulla on jos olisin sisäisesti koherentti, ei he ole kiinnostuneita argumenteista. Heille on tärkeämpää että he voivat viitata johonkin Tolstoin auktoriteettiin joka sitten on se heidän argumenttinsa korvike. Mutta tosimaailmassa tämä nihilismi taitaa olla sitä mallia miten Gertz on kuvannut. Hänestä ihmiset eivät vastusta oikeastaan sitä mitä ihmiset vastustavat puhuessaan filosofisesta nihilismistä.

Sen sijaan arkipäivässä nihilismi on jotain joka on lähempänä sitä että joku on epäkiinnostunut, tylsistynyt maailmaa kohden, tunteeton, välinpitämätön. Tämä tunneilmapiiri on toki tunne sinänsä ja esimerkiksi itse olen nähnyt että tunne kuin tunne. ; Selvästi itsellänikin on aika paljon sellaisia asenteita joita Gertz kuvaa arkijärjen nihilisminä. Se tiivistyy ajatukseen ”ketä kiinnostaa”. Ihminen joka ei välitä eikä ajattele että muutkaan välittävät.

Voitaisiinkin sanoa että monesti ihmiset ajattelevat että metafyysinen ja käytännön nihilismi olisivat yksi ja sama asia ja että metafyysiikkaa koskeva ideologia on sitten se joka määrää käytöstä. Tämä menee monesti jopa niin pitkälle että on ymmärrettävä miten Jordan Petersonkin käyttää strategisista syistään oletuksia joissa selitetään että jos ihminen toimii jollain tavalla niin se on hänen filosofiansa. Eli jos et act out nihilismiä niin sitten et ole nihilisti.

Tätä tavallaan tarvitaan koska suuri osa filosofeista on nimenomaan tarttunut nihilismiin ja merkityksettömyyteen omilla tavoillaan ja tässä on usein välineenä se että käytännön ja metafyysinen nihilismi erotetaan hieman eri asioiksi. Harva näkee että jos kristitty ei act out kristillisyyttä että hän ei olisikaan oikea kristitty vaan selitetään että hän on syntinen.

Metafyysinen nihilisti voi sitten ajatella että todellisuudessa ei ole mitään normatiivisia faktoja jotka koskisivat moraalia. Jossa sitten voi olla erilaisia sävyeroja. Esimerkiksi evaluatiivinen nihilisti voisi uskoa että mikään ei ole hyvää tai pahaa ja normatiivinen nihilisti voi taas sanoa että mikään ei ole kiellettyä tai velvollisuus. Osa voi jopa ajatella että missään ei ole mitään merkitystä. Joka on hieman eri asia kuin moraalia koskevat lausumat vaikka niitä aika usein rinnastetaankin tavoilla jotka muuttuvat erikoisiksi. Pian sitä huomaa että nihilismi ja arvotyhjiöargumentit päätyvät viittaamaan aggressiivisiin, vihaisiin ja väkivaltaisiin pahuutta tekeviin nihilisteihin joista vahvimman oikeus pätee ja on todellinen normatiivinen voima, ja tätä kaikkea kutsutaan vielä asenteellisesti hedonistisuudeksi.

On selvää että tässä konseptissa ei enää ole minkäänlaista sisäistä koherenssia ja nauraisin itseni tärviölle tämänlaisten yleisten kristillisten ajatushupsuttelujen äärellä jos minulla siis vielä olisi tunteet.

Mutta käytännön nihilismi on vain sitä miten ihmiset käyttäytyvät. Ja tässä voi tavallaan käydä niin, että voidaan nähdä että Tolstoi tekee kirjan joka vastustaa metafyysistä nihilismiä mutta sen lukeekin joku venäläinen joutilas aatelinen joka sitten ei nosta sormeakaan auttaakseen hädänalaisia koska who cares. Sama koskee monia ateismista huolestuneita kristittyjä joista on tärkeää viitata Tolstoin teoksiin ja hymistä merkityksestä. Mutta sitten jos pitää katsoa että olisikin objektiivisen moraalin ja ihmselämän absoluuttisen arvon edessä käärittävä hihat ja vastustettava jotain pahaa tekevää kristitty aatetoveria niin hiiteen uskonnollinen väkivalta, se on niin marginaalista että who cares.

Tärkeää on että konseptit ovat hieman eri asia. Tämä on filosofille aika helppoakin tajuta koska hän voi huomata että moni metafyysistä nihilismiä puolustanut on itse asiassa ajanut ajatuksia joissa on tärkeää rakentaa oma henkilökohtainen merkityksensä. Nietzsche on näistä varmasti helpoin malliesimerkki. Mutta toisaalta Albert Camus ”Sisyfoksen myytissään” korosti nimenomaan sitä että ihmisen merkitys syntyy siitä että hän hyväksyy universumin absurdiuden ja elää elämäänsä tavalla jonka näkee parhaaksi. On aika helppoa nähdä miten Camus ratkaisee psykologisen nihilismin kieltämisen samalla kun on torjumatta yhdenlaista metafyysistä nihilismiä.

Moni pitää tätä ongelmallisena mutta tavallaan mitään ristiriitaa ei ole ihan sen takia että miksi sillä että ei-millään on väliä pitäisi olla jotain väliä ihmisen aktiivisuuden kannalta. Mikä muka muuttuu? Ja ennen kaikkea miksi tällä olisi väliä jos millään ei ole väliä? Miksi ei voisi olla aktiivinen ja tehdä itse juttuja kun ei se passiivisuuskaan ratkaisuna merkitse yhtään mitään? Jos millään ei ole väliä miksi on väliä että reagoimme siihen passiivisuudella emmekä Camu'n tyylisellä asenteella? Ja jos tällä on väliä niin miten tämä muka on nihilismin kanssa yhteensopiva vaade?

Osa tarttuu tähän eroon vahvastikin, hyväksyen sen. Ja silloin Camu'n ja kumppaneiden asenne metafyysiseen nihilismiin ja tapa ratkaist siihen liittyvä psykologinen ongelma on hyväksyttävä. Mutta siitä huolimatta löytyy tilaa nostaa esiin psykologista nihilismiä ja sen ongelmia. Esimerkiksi Gertzin kirjaa teknologiasta ja nihilismistä leimaa se, että hän korostaa että hän ei argumentoi siitä miten teknologinen kehitys argumentoi ja paljastaa että normatiivisia tosiasioita ei ole olemassa. Vaan sen sijaan hän korostaa että teknologia vaikuttaa meidän käytökseemme niin että olemme käytännön elämässä psykologisesti nihilistisiä.

Tässä vastustuksen kohde ei myöskään ole aktiivinen nihilismi jota esimerkiksi Nietzsche tai Sartre tai Camus edustavat. Vaan vastustuksen kohde on sama kuin Nietzschelläkin ; Passiivinen nihilismi. Passiivisessa nihilismissä ihminen ei yksilönä ota vastuuta ja päätä omaa arvojärjestelmäänsä ja lopettaa systeemiä vastaan taistelun. Ei ehkä samaa mieltä olemisen vuoksi vaan siksi että ei viitsi. Tätä kuvannee hyvin sana Apatia. Ja tämä onkin luultavasti se parempi ja osuvampi termi joka pätee tähän psykologiseen tai arkielämälliseen ”nihilismiin” tavalla joka välittää oikeat ideat sen sijaan että toisi mukaan omituisia virhekäsityksiä metafyysisestä nihilismistä.

Olen itse tietysti siinä mielessä tarkka että jos allaoleva metafyysinen asenne ei ole nihilistinen niin sitten ei ehkä kannata kylvää sitä sanaa. Gertzkin on siksi enemmänkin perustelemassa miten teknologia aikaansaa apatiaa. Mutta toisaalta voi olla hauskaa ottaa tämänlainen itselle vähän vieras positio.

Koska sitä kautta voi löytää omituisia asioita.

Jos nimittäin katsotaan Nietzscheä, hän on puhunut askeettisesta pappeudesta. Ja tätä konseptia Gertz käyttää teoksessaan tärkeässä osassa argumentaatiotaan. Siinä on kysymys siitä että vaikka tosiasiassa maailma on täsmälleen yhtä nihilistinen riippumatta siitä onko siinä teknologiaa tai ei, niin silti tietyt olosuhteet tuottavat nihilistejä. Ja tässä korostuu helpollaolo jossa passiivista nihilismiä, tai siis minun omissa silmissäni apatiaa, tuetaan luomalla ympäristö jossa on meditatiivista itsehypnoosia, mekaanisia rutiineja ja muuta vastaaaa toimintaa jossa nautinnot ovat pieniä ja kevyitä ja jossa korostuu laumahenkisyys. Gertz näkee miten teknologia tuottaa kulttuureja jotka tekevät tästä helppoa. Missä normaali työssäkäyvä ihminen pikkuisine helppoine huvituksineen elää eräänlaisessa askeesissa. Mutta toisaalta itse en voi olla näkemättä sitä että samalla korostuu sitä miten metafyysinen nihilismin vastustaminen voi tuottaa munkkiluostarin tapaisia konteksteja joissa samat reunaehdot toteutuvat. Ja näin saadaankin kieltämättä askeettista apatiaa lähentelevä tylsyyskulttuuri. Vaikka uskonnossa puhutaankin merkityksestä, niin luostari on eräänlainen tehdas joka tuottaa passiivisia nihilistejä.

---

Lähteet:
Lev Šestov, ”Dobro v utšenii gr. Tolstogo i F. Nietzsche” (1900) [suom. ”Tolstoin ja Nietzschen käsitys hyvästä”]
Timo Eskola, ”Ateismin sietämätön keveys: Jumalankieltämisen heikoista perusteista” (2009)
Milan Kundera, ”Nesnesitelná lehkost byt” (1984) [suom. ”Olemisen sietämätön keveys”]
Nolen Gertz, ”Nihilism and Technology” (2018)
Albert Camus, ”Le Mythe de Sisyphe” (1942) [suom. ”Sisyfoksen myytti”]
Kalle Haatanen, ”Ei voisi vähempää kiinnostaa. Kirjoituksia nihilismistä” (2008)