Karl Popper tunnetaan ennen kaikkea tieteenfilosofina. Hänellä on kuitenkin myös yhteiskuntafilosofinen kulma. Kulma joka jostain syystä useimmiten näyttäytyy lähinnä yhtenä lauseena. Jossa puhutaan suvaitsemisen paradoksista.
Popperin ajatuksia kannattaa jäsentää tarkemmin. Sitä leimaa ajatus vapaasta yhteiskunnasta ja utopian vastustamisesta. ; Tämä on hyvin erikoinen ajatus koska usein vapaamielinen liberalismi ja kommunismi ovat nimenomaan utopian sävyttämiä. Joten voisi ajatella että Popperin ajatukset eivät kovin hyvin sopisi yhteen.
On hyvä katsoa mitä Popper ylipäätään tarkoittaa utopia-ajattelulla. Onneksi Popper onkin kertonut tämän suoraan. Hänestä utopian ytimessä on se, että voidakseen sanoa mikä on parempaa, toivottavampaa ja kätevämpää on ensin sanottava mitä se on. Eli ensin on asetettava tavoite ja sitten on tavoiteltava tätä.
Eli voidakseen erottaa korjaavat toimenpiteet muunlaisista on oltava moralisti. Ja ideaaliyhteiskunta on tätä kautta pakko olla. Vähintään tämän jälkeen varmasti syntyy ajatus siitä että näin laajasti määritelty utopisuus ei ole mitenkään ongelmallista. ; On aika vakiintunutta ajatella että esimerkiksi laveasti määritelty utilitarismi toimii juuri siten että ensin otetaan se mitä on hyvä ja sitten yritetään saada sitä mahdollisimman monille. Eikä utilitaristi pidä tätä negatiivisena asiana.
Mutta Popper ei jätä asiaa tähän. Hänestä tällä tavalla määritellyn utopian ongelma on se, että se johtaa väkivaltaan. ; Tämä on toki asia jota näytämme havaitsevan yhteiskunnissa. Ihanneyhteiskuntia on tavoiteltu. Mutta käytännössä utopistiset yhteiskunnat ovat olleet dystopioita. Siksi kaikista yhteiskuntajärjestystä koskevat ja omasta mielestään hyvyyskeskeisimmät idealistisimmat mallit kuten kommunismi ja teokratia ovat huonoimpia mahdollisia yhteiskuntia.
Tosin Popper halusi mennä pidemmälle kuin pelkästään historiallisiin seikkoihin. Popper näkee että utopististen järjestelmien ytimessä on sellaisia asenteita joiden vuoksi impulssi väkivaltaan on luonteva seuraus niistä.
Popper esitti ajatuksensa induktiivisena argumenttina. Popper korostaa että tämän taakse voidaan nähdä kolme perusoletusta;
1: Moniarvoisuusoletus. Eli ihmisillä on erilaisia preferenssejä. Eri ihmisillä ja eri yksilöillä ja eri ryhmillä on erilaisia utopiakonsepteja. Tämä ei ole kannanotto siitä että moniarvoisuus on hyvä. Vaan oletus siitä että tämä on ihmiskunnan tavallisin tila.
2: Konfliktioletus. Eli ainakin joissain tilanteissa, kenties jopa useissa, eri utopianäkemykset johtavat konflikteihin. Toisin sanoen ei usein ole mahdollista realisoida jotain visiota ilman että tämä jarruttaa tai jopa kokonaan torjuu jonkin toisen utopian.
3: Irrationaalisuusoletus. Eli ei ole aina mahdollista ratkaista näitä konflikteja rationaalisin keinoin. Ja siksi väkivalta on yksi ihmisille luonteva keino ratkaista tämä.
J: Josta seuraa se että utopia-ajattelu johtaa usein väkivaltaan.
On aika selvää että päätelmä on induktiivinen eli ei väistämätön. Mutta sen johtopäätös vaikuttaa silti uskottavalta, toisaalta jopa laimealta. Tämä ei ole mitenkään erityisen rohkea päätelmä vedettäväksi näistä oletuksista. Eivätkä nämä oletukset ole mitenkään ilmiselvästi hirveän heikkoja.
Popper ei sano että utopioiden tavoittelu aina johtaisi väkivaltaan, vaan että tämä on tavallista. Tai ainakin merkittävä huokioonotettava riski ja mahdollisuus. Ja toisaalta moniarvoisuus ja konflikti oletuksina ei ole hirvittävän kiistanalaisten heittojen joukossa. ; Ei ole kaukaa haettua sanoa että ihmisillä on eri mielipiteitä heille tärkeissä yhteiskunnallisissa kysymyksissä. Ei ole kaukaa haettua että nämä usein sotivat toisiaan vastaan. Eikä ole kaukaa haettua että näihin liittyy konflikteja.
Asia muuttuu vielä löysemmäksi kun tajutaan miten Popper käsittää väkivallan. Hän on määritellyt väkivallan harmittavankin lavealla tavalla. En itse pidä niin ympäripyöreistä ja kattavista määritelmistä kuin mitä Popper tässä käyttää. Sillä spesifi ennustava määritelmä on aina parempi kuin epämääräisempi. Mutta Popperin maailmassa väkivalta kattaa sisäänsä niin propagandan, syrjinnän ja kritiikin sammuttamisen kuin vastustajien anhilloimisenkin. On aika selvää että tämä vahvistaa Popperin sanomista siinä mielessä että on entistä selvempää että utopia, ollessaan pään sisäisestä fantasioinnista ulkopuolinen relevantti yhteiskuntavaikuttava voima yhteiskunnassa, todennäköisesti johtaa jonkinlaiseen väkivaltaan näin laveilla väkivallan määritelmillä.
Popper täydentää ajatuksiaan teemoilla joita ovat esimerkiksi se, että utopia johtaa helposti siihen että yhteiskunta ei muuttuisi ajan mittaan. Kun taas olosuhteet helposti muuttuvat ja nämä vaikuttavat ihmisten arvoihin joten ihmisten arvot tuppaavat muuttumaan niin että utopian on jo tätä kautta vaikeaa ylläpitää asemaansa. Ja siksi utopia helposti puolustaa pysyvyyttään yhteiskuntajärjestelmänä jarruttamalla toisinajattelijoita jonkinlaisella laveasti määritetyllä väkivallalla.
Tämä on tietenkin hyvin uskottavaa.
Mutta kuten lähes aina, yhteiskuntakritiikki on helppoa. Näyttää vain sormella mikä ei toimi. Popper tietenkin halusi rakentaa vaihtoehtoisen tavan rakentaa yhteiskuntaa. Tässä hän puhuu vapaasta yhteiskunnasta. Popper haluaa ajaa yhteiskuntaa joka ei ole utopistinen hänen määrittelemällään tavalla. Mutta arvoja siinä tietenkin on. ; Popperin yhteiskunnassa onkin sellainen hyvin omituinen vivahde että siinä kaikki utopiat pitävät sisällään moraalisia ideaaleja. Mutta kaikki moraaliset ideaalit eivät ole utopioita.
Hän esitti ajatuksen joka oli peräti hyvin optimistinen. Vapaat ihmiset ovat erimielisiä ja tämä ei johda tuhoon. Tämänlainen positiivisuus jos jokin haiskahtaa utopialta. Eihän sitä tarvitse edes katsoa argumentteja kun sen haistaa. Etenkin kun Popperin maailmassakin on väkivaltaa joka kohdistuu tietynlaisiin ihmisiin; Tässäkin tapauksessa ennakkohaistelu ilman analyysiä on arvotonta. Popperilla nimittäin on takana joitain pointteja joita on hyväkin miettiä.
Popperista ihmisten tulisi unohtaa utopia. Eli yhteiskunnan ei pidä tavoitella mitään optimaalista hyvinvointitilaa jossa on onnellisuus ja hyvinvointi maksimoituna. Ne johtavat ideaaleihin jotka sitten sortavat ihmisiä. Tämänlainen arvokas tavoite oikeuttaa keinot ja sitten se väkivalta ilmestyy. Siksi Popper näkikin että meidän ei olisi syytä järjestää joustamatonta mallia johon kaikkien olisi sovittava jossa yhteiskunta on pakko johtaa ”ylhäältä” joko diktatuurin, väkivallan tai ideologisen aivopesun avulla.
Sen sijaan meidän tulisi eliminoida konkreettiset pahat jonkinlaisella väkivallalla. Ja tässä eliminointikin viittaa epämääräiseen väkivaltaan. ; Toisin sanoen kun eliminoidaan kaikista huonoin ja uhkaavin käytös saadaan luotua yhteiskunta jossa ihmisiä ei pelota ja he voivat olla melkomoisen vapaita. Kunhan eivät lähde vaikka tappouhkailemaan jollain kansantuomioistuimella jotain vihaamiaan suvakkiapinoita, that is.
Popperin mukaan meillä on muutama syy ajatella että tämä on toimivaa; Pääteesi hänellä on se, että meillä on ihmiskuntana ja yksilöinä parempi ymmärrys – tai ainakin pienempi erimielisyys – näistä konkreettisista pahoista. Kun taas ideaalit ovat abstrakteja. Ja ainakin mielipiteitä repivämpiä Konkreettiset pahat välittömiä eikä niissä ihmisryhmä tai jokin asia symbolisoi jotain toista. Emmekä ole kovin erimielisiä vaikka pahoinpitelyiden oikeutuksista. Ideaalit ovat kuvitteellisia maailmoita mutta me törmäämme ja koemme näitä konkreettisesti ikäviä asioita. On syvä intersubjektiivinen hyväksyntä siitä mitkä asiat ovat vakavia pahoja. Makuasioista voi kiistellä mutta aivan kuten kiistelemme siitä onko mansikka ja mustikka parempaa mutta emme taistele mudan tai paskan makuisten jäätelöiden puolesta, voimme myös tajuta että murha, raiskaus ja varkaus ovat jotain yleisesti negatiivisiksi määritettyjä asioita, konkreettisia pahoja.
Entä sitten?
Itse näen että Popperin ajatuksessa on selvästi eroa hänen määritelmissään olevaan utopia-ajatteluun. ; Tässä mielessä voitaisiin esimerkiksi ajatella että Popperin ja utopia-ajattelun taakse voitaisiin nähdä ajatukset asketismista ja hedonismista. ; Popper korostaa enemmän ”negatiivista vapautta jossa vältetään radikaalia tuskaa”, eli sitä että vapaus on tämänlaisen tuskan välttämistä, joka muistuttaa aika paljon buddhalaisten ja askeettien suosimaa ajatusta siitä miten on tärkeää välttää haluamista ja että tämä on aitoa onnellisuutta. Kun taas utopistit ovat enemmän hedonisteja jotka haluavat nautintoja ja muita vastaavia asioita, jossa korostuu ”positiivinen vapaus saada jotain asioita”.
Mutta toisaalta tämä utopia-ajattelu on määritelty yhtä tiukasti kuin Popperin ajatus väkivallasta on määritelty laveaksi. Moni käyttää helposti laajempaa ajatusta utopistisuudesta ja heille alleviivautuu se miten Popperin ajatuksissa pahan eliminointi ja utopian puolustainen sitä haittaavia voimia vastaan ovat lähempänä kuin Popper selvästi itse ajatteli.
Mutta koska Popperin ajatuksen ydin on induktiossa jossa puhutaan väkivallan todennäköisyyksistä ja suuruuksista, saattaa silti olla tärkeää ajatella tälläisiä pieniä muutoksia. Ne kun periaatteessa voivat vähentää väkivaltaa ja konkreettista pahaa tavalla jossa esimerkiksi vääriä mielipiteitä rajoitetaan jopa vähemmän kuin ”tämä on maan tapa, elä sen mukaan tai maasta pois” -henkisessä maailmassa.
Lähteet:
Karl Popper, ”Conjectures and Refutations” (1963)
Karl Popper, ”The Open Society and its Enemies” (1945) [suom. ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”]
Karl Popper, ”Utopianism and Violence” (1947)
lauantai 20. tammikuuta 2018
tiistai 16. tammikuuta 2018
Konsensuksesta, rationaalisuudesta ja siitä miten sitä ei saavuteta
Thunkissa on mainio video keskustelusta ja erimielisyydestä. Siinä lähtökohta oli jopa insinööris-matemaattinen. Sen ytimessä on Aumannin seitsemänkymmentäluvulla tekemä huomio rationaalisesta keskustelusta. Aumann asetti kaksi rationaalista keskustelijaa vastakkain. ; Molemmat keskustelijat oletettiin Bayesilaisiksi ajattelijoiksi, toisin sanoen toimijoiksi jotka päivittävät todennäköisyysarvioita ja uskottavuusarvioitaan saamansa datan perusteella. Aumann todisti että vaikka lähtömielipiteet olisivat mitä tahansa, ajattelijat väistämättä saavuttaisivat yksimielisyyden äärellisessä ajassa. Aumann ei toki todistanut että lopullinen totuus olisi saavutettu. Mutta uskottava konsensus kuitenkin.
Tämä on hyvin kiinnostava huomio. Ja se eroaa hyvin paljon normaalisti kokemastamme keskustelusta. Siksi onkin hyvä katsoa miten tämä bayesilainen ajattelija saavuttaa konsensusta; Tärkeänä osana on se, että keskustelukumppani oletetaan myös bayesilaiseksi ajattelijaksi. Kun tälläiseksi ajateltu vastakeskustelija on oman itsen kanssa erimielinen, tämä itsessään johtaa todennäköisyysarvioiden muuntumiseen. Pelkkä tieto erimielisyydestä vähentää dogmaattisuutta ; Eli pelkästään ajatus siitä että myös toinen on rationaalinen ajattelija johtaa konsensuksen saavuttamiseen oleellisesti. ; Aumann huomasi myös että ennen konsensuksen saavuttamista olisi odotettavissa että mielipiteet heilahtelisivat vastapuolen näkemysten ”yli”. Eli käväistäisiin jyrkemmin vastapuolen puolella kuin tämä itse.
Aumannin ajatukset selittävät osaltaan miten tieteessä saavutetaan konsensuksia ilman että sen takana on välttämättä mitään tietyn suuntaista biasta. Tämä on tärkeä muistutus sillä takavuosina kuultiin aika paljon siitä miten ”liberaali bias” oli valloittanut tiedeyhteisön. Konservatiivit kreationistit jotka olivat kunnon crank magnetism -efektin vuoksi usein myös ajoitusmenetelmävastaisia, astronomian kanssa erimielisiä universumin iästä, ilmastonmuutosdenialisteja ja holokaustinkiistäjiä, valittivat että tiede oli erimielinen koska liberaalit olivat vallanneet puolueellisuuttaan tiedemaailman. ; Konsensuksen olemassaolo ja se että se ei ollut ”kunnon konservatiivien puolella” nähtiin sellaisenaan vääristymäksi. Tämä on kuitenkin itsessään ”liberaali bias bias” eli se että vastapuoli on erimielinen kuin itse ja tiedeyhteisö konsensuksessa tarkoittaisi että heidän on pakko olla asenteellisia. Joka kertoo lähinnä siitä miten kovasti yksilö luottaa itseensä. ”Olen fiksumpi kuin niin ja niin suuri joukko tiedemiehiä”. Upeaa!
Nyttemmin nämä asenteet ovat onneksi vähentyneet. Aika suurelta osin kiitos Jonathan Haidtin ja muiden vastaavien tutkimusten jotka ovat tuoneet esiin sen, että liberaalien ja konservatiivien kohdalla kannatetaan erilaisia pseudotieteitä. ; Haidtin henki on että moraalisuus sitoo ja sokaiseen. Ja se ei ole jotain jota tapahtuu vain yhdellä puolella poliittista kenttää. Me kiertelemme ympäri pyhiä arvojamme ja jaamme post hoc -argumentteja siitä miten olemme oikeassa ja vastapuoli myrkyttää ajattelun ja keskustelun. Vastapuoli on sokea tieteelle ja niin edespäin. ; Tässä mielessä voisi sanoa että entisen tilanteen takana oli se, että liberaaleilla ja konservatiiveilla oli jonkinlainen konsensus siitä että liberaalien puolelle oli helpompi saada tiedetodisteita.
Kun katsotaan keskusteluja voidaan nähdä että hyvin usein kaikki ovat yhtä mieltä siitä että Aumannin ideaalikeskustelu ei toteudu. Usein syyksi epäillään sitä että vastapuoli on joko tyhmä tai valehtelee tahallaan. ; Tässä mielessä keskustelu muistuttaa sitä mistä Kari Tikkanen on kuvannut puhuessaan kreationisteista ja meta-argumentoinnista ; Eri tahoille annetaan uskottavuuskerroin ja määrittelemällä se nollaan voidaan ohittaa valtava määrä tältä puolelta tulevaa argumentaatiota. Eli ”se on väärässä koska se on natsi”. ”Liberaalit myrkyttävät keskustelun.” Kredibiliteettikerrointa voidaan jopa hakea väen väkisinkin vaikeatulkintaisissa tilanteissa esimerkiksi kysymällä ”ootko joku feministi”.
”Meta-argumentointi on kuin uskottavuuskertoimen M asetus
Credibility = M*(A1+A2+A3+...An)
kaikkien fakta-argumentointtien eteen. Osoittamalla M nollaksi saadaan koko liikkeen tai opin uskottavuus nollaksi. Ei tarvi tutkia A1 A2..
eli se on "laiskan miehen päävirtakatkaisin"
Michael Shermer esimerkiksi kirjoitti kirjan "Why People Believe Weird Things", jossa lähtökohtana ei ollut klassinen valistushenki jossa ignoranssi, tyhmyys ja oppimattomuus olisivat virheiden syynä. Ja josta valistetaan pois koska rationaalisuus ja virheiden korjaaminen ovat ihmisten ydintä ja kaikkia ajattelijoita ja yksilöitä tulisi siksi arvostaa lähtökohtaisesti järkevinä. Sen sijaan oudosti ajattelun taakse voidaan nähdä se, että ihmiset jotka ovat älykkäitä keksivät mitä ihmeellisimpiä syitä joilla he jatkavat oikeassaolemistaan. Fiksut ihmiset keksivät parhaimmat tekosyyt. Tässä asenteessa takana on hyvin vahvasti Jean Piagetin ajatusta oppimisesta ja skeemoista. Tässä ihmisellä on perusmalli, josta hän vetää odotuksensa siitä miten maailma ja ihmiset toimivat. Yllätykset, jotka ovat siis muuta kuin pettymyksiä, tuottavat ahdistusta (~kognitiivinen dissonanssi), joka paikataan joko sovittamalla virhetilanne skeemaan (~assimilaatio) tai purkamalla skeema ja uudistamalla skeemaa (~akkomodaatio).
Tämä on sinänsä hyvä muistutus, että Thunkissakin korostettiin että usein ihmisillä on erilaisia asennevammoja. Mielipiteessä pysytään kun vastapuolta ei oleteta rationaaliseksi keskustelijaksi. Ja siksi oikeastaan ainuita keinoja purkaa jokaisessa oleva vääristymä on ajatella vastapuoli rationaaliseksi. Mitä vähemmän on kyse siitä että olettaa itse korjaavansa vastapuolen virheitään, olisi mentävä siihen miten tästä keskustelusta voidaan oppia. Tätä kautta mukaan saa pientä ahneutta ; Ei vain sitä mitä tietoa itse voi antaa muille vaan miten oppii itsekin. Tässä mielessä syntyy tietenkin ajatuksia oman osaamisen kasvamisesta jota ei voi tapahtua jos kaikki muut ovat väärässä ja itse korjaa muiden virheitä.
Mutta se mikä Thunkilla on optimismia on se Shermer -näkökulman kautta ainakin itselleni lähes auttamatta pessimistisesti vääntynyttä; Olen, tämän seurauksena, tuttuun tyyliini, tavallaan ”avomielinen elitisti”. Minä en ole neutraali ajattelija. Eikä ole kukaan muukaan. Ja jokainen joka ajattelee olevansa erityisen varma, erehtymätön ja joka ei ole koskaan muuttanut mieltään kärsii Dunning-Kruger -efektistä. Eli on tyyppi joka on osaamisessa aivan siellä häntäpäässä. On niin huono että ei edes ymmärrä sitä mitä ei tiedä ja mitä hän voisi tietää tai mitä hänen pitäisi tietää. ; Tälläinen vaikutus sillä on muutoinkin. Tästä vähän polarisoivan esimerkin saa Chris Mooneystä joka 2000 -luvun alkupuolella oli aktiivinen ”framingin” kannattaja. Eli hänestä tärkeää olisi että pseudotieteilijöitä opastettaisiin kohteliaasti ja näin sanavalinnoilla tanssien he eivät nousisi vastarintaan vaan oppisivat. Mutta sittemmin hän muutti mieltään ja on sitä mieltä että ihmiset nyt vaan lukkiutuvat.
Oman ajatukseni takana on se, että keskustelu Aumannin hengessä onnistuu vain jos vastakkain on kaksi bayesilaista päättelijää. Ja vain omaan itseen voi vaikuttaa. Tässä mielessä olen hyvinkin sitä mieltä että on kaksi suurta syytä miksi konsensukseen ei päästä.
Karkeasti ottaen vika on joko ihmisissä, ympäristössä tai molemmissa.
Kun puhutaan ihmisistä on selvää että monesti aihe on sen sorttinen että tietty mielipide johtuu biaksesta. Ja tämän voi havaita tutkimuksilla. Esimerkiksi backfire -efektin vuoksi ihminen voi vahvistaa mielipidettään vaikka saa sen kanssa erimielistä tutkimusta. Kuten on havaittu rokottamisvastaisilla ihmisillä. ; Samalla voidaan ottaa Oklahomalainen evoluutiota koskeva tutkimus jossa havaittiin että kreationismia kannattavat ja kreationistishenkiset opiskelijat jotka laitettiin opiskelemaan evoluutioasioita vahvistivat kantaansa kreationismista ja osasivat vastata entistä huonommin evoluution sisältöä koskeviin kyselyihin. Eli he vastustivat evoluutiota vahvemmin samalla kun he osasivat entistä huonommin sanoa mitä mieltä evoluutioteorian sisällä asioista ylipäätään ollaan. Vastustajien kannan osaaminen ja sen kannattaminen ovat eri asioita. Ja niiden yhteys näyttää mielenkiintoiselta. Sellaisella tavalla joka ei innosta keskusteluun; Vastapuoli odotettavasti kaivautuu poteroonsa ja osaa sinun omat kannanottosi tämän jälkeen entistä huonommin.
Toisaalta monesti vika on jo itse keskustelussa ja sen aiheessa. Nostin jo aiemmin esiin Haidtin. Joka puhuu moraalista. On hyvin kyseenalaista voiko monistakaan moraalisista kysymyksistä käydä bayesilaisen ajattelijan keskustelua. ; Haidtkin näkee että moraalinäkökulmat ovat keskenään erilaisia – ei että toinen puoli on väärässä ja myrkyttää omilla erilaisilla premisseillään keskustelun niin että etäännytään ilmiselvistä tosiasioista.
Näkisin että tätä tilannetta hyvin kuvaa Jamie Whyten tekemä analyysi aborttikeskustelusta. Se on tähän hitusen pitkä. Mutta Whyte huomasi sen, että aborttikeskustelussa argumentit ovat molemmilla puolilla petitio principii -mallisia. Toisin sanoen itseensä käpertyvä kehämäinen rakenne jossa tyypillistä on, että kokonaisuudessa ei ole ristiriitaa mutta jossa ei voi oikein edistyäkään. Ja tämä kehämäisyys tuntuu olevan havaittua vain vastapuolella. Tai Whyten ainakin Whyten esimerkeissä näitä syytöksiä löytyy vain tähän suuntaan. ; Toisin sanoen aborttikeskustelussa oletetaan oma puoli voittajaksi ja erimielisyys laitetaan itseensäkäpertyviin premisseihin jotka sitten muodostavat kehäisiä kokonaisuuksia. ; Koska mitään todennäköisyysarviota ei ole vaan takana on se, että aivan eri arvot ja arvostukset ovat itse itseensä kietoutumassa ei tästä voida keskustella sen enempää kuin monista puhtaasti mieltymyskysymyksistä.
Mutta siihen pessimismiin;
Näen että keskustelussa vain omaan itseen voi vaikuttaa. Vastapuolta ei voi muuttaa, etenkään jos hän on keskusteluun huono. Ja siksi se mitä itse voi tehdä on se että mihin altistaa oman tietoisuutensa ja keiden antaa saastuttaa omaa elämysmaailmaansa.
Ja samalla on vaadittava opettavaisuutta jossa ei olkiukkoja hyväksytä. ; Vastapuoli ei yksinkertaisesti saa penniäkään myöten biasvääristymilleen joissa vastapuolen argumentteja osataan huonommin lukemisen jälkeen kuin ennen sitä. Tunteilu joka johtaa pikaistuslausuntoihin ei koskaan jää rankaisematta.
Vastapuolelta vaaditaan kykyä opettaa omaa itseä joka on vaatimus siitä että juuri minun on aidosti ja argumentatiivisesti opittava jotain. Vastapuolen on saatava näkemys ”virhekorjausmoodista” pois. Ja jos tämä ei tähän pysty, hän saa mennä. Joka tekee minusta kauhean elitistin.
Annan ihmisille mahdollisuuden ja sitten otan sen pois. Koska jatko on ansaittava. Samalla joudun pitämään listaa siitä mistä itselleni tärkeistä asioista olen muuttanut mieltäni. Koska jos lista alkaa näyttämään lyhyeltä tai vain kauan aikaa sitten muuttuneelta, se kertoo että minun on pakko korjata omia asenteitani. ; Ja tästä huolimatta tiedän että vaikka pyrin laatuun ovat juttuni hyvin erilaisella tavalla laadukkaita riippuen siitä minkälaisessa suhteessa käsittelemäni asiat ovat mieltymyksiini ja tärkeyksiini;
1: On aiheita jotka ovat minulle tunneperäisiä ja rakkaita. Niistä minulla on iso aineisto. Ja luultavasti asennevamma. Työtä on tehty paljon koska asia innostaa mutta se on enemmän ”paras osaamani argumenttikulma puolustamaan tätä minun lempiasiaa” kuin objektiivinen analyysi aihepiiristä.
2: Niitä asioita jotka eivät ole minulle niin tärkeitä. Näihin motivoituminen on vaikeampaa ja siksi niissä on pienempi otoskoko. Mutta se on todennäköisesti käsitelty neutraalimmin. Kuten Normand Baillargeonin "Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi" sanoo; Jos jotain aihetta on käsitelty jossain maassa laadukkaammin se johtuu luultavasti siitä että tässä maassa asiasta ei välitetä yhtä paljon. Poliittisen keskustelun ja puoltenoton vuoksi aiheesta tietenkin kirjoitetaan paljon.
Lähteet:
THUNK, ”THUNK - 135. Aumann's Agreement Theorem & Arguing to Learn” [https://youtu.be/hR5Bp7oCidI]
Robert Aumann, ”Agreeing to Disagree” (1976) [http://www.ma.huji.ac.il/~raumann/pdf/Agreeing%20to%20Disagree.pdf]
Kari Tikkanen, ”META-ARGUMENTOINTI v.1.2” [http://www.student.oulu.fi/~ktikkane/metaf.html]
Jonathan Haidt, ”The Righteous Mind” (2012)
Michael Shermer, ”Why People Believe Weird Things” (1997)
Brendan Nyhan, Jason Reifler, Sean Richey & Gary Freed, ”Effective Messages in Vaccine Promotion: A Randomized Trial” (2014) [http://pediatrics.aappublications.org/content/early/2014/02/25/peds.2013-2365]
Tony Yates & Edmund Marek, ”Teachers teaching misconceptions: a study of factors contributing to high school biology students’ acquisition of biological evolution-related misconceptions” (2014) [https://evolution-outreach.springeropen.com/articles/10.1186/s12052-014-0007-2]
Jamie Whyte ”Crimes Against Logic: Exposing the Bogus Arguments of Politicians, Priests, Journalists, and Other Serial Offenders” (2004)
Normand Baillargeon, ”Petit Cours d'autodéfense intellectuelle” (2005) [suom.”Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi”]
Tämä on hyvin kiinnostava huomio. Ja se eroaa hyvin paljon normaalisti kokemastamme keskustelusta. Siksi onkin hyvä katsoa miten tämä bayesilainen ajattelija saavuttaa konsensusta; Tärkeänä osana on se, että keskustelukumppani oletetaan myös bayesilaiseksi ajattelijaksi. Kun tälläiseksi ajateltu vastakeskustelija on oman itsen kanssa erimielinen, tämä itsessään johtaa todennäköisyysarvioiden muuntumiseen. Pelkkä tieto erimielisyydestä vähentää dogmaattisuutta ; Eli pelkästään ajatus siitä että myös toinen on rationaalinen ajattelija johtaa konsensuksen saavuttamiseen oleellisesti. ; Aumann huomasi myös että ennen konsensuksen saavuttamista olisi odotettavissa että mielipiteet heilahtelisivat vastapuolen näkemysten ”yli”. Eli käväistäisiin jyrkemmin vastapuolen puolella kuin tämä itse.
Aumannin ajatukset selittävät osaltaan miten tieteessä saavutetaan konsensuksia ilman että sen takana on välttämättä mitään tietyn suuntaista biasta. Tämä on tärkeä muistutus sillä takavuosina kuultiin aika paljon siitä miten ”liberaali bias” oli valloittanut tiedeyhteisön. Konservatiivit kreationistit jotka olivat kunnon crank magnetism -efektin vuoksi usein myös ajoitusmenetelmävastaisia, astronomian kanssa erimielisiä universumin iästä, ilmastonmuutosdenialisteja ja holokaustinkiistäjiä, valittivat että tiede oli erimielinen koska liberaalit olivat vallanneet puolueellisuuttaan tiedemaailman. ; Konsensuksen olemassaolo ja se että se ei ollut ”kunnon konservatiivien puolella” nähtiin sellaisenaan vääristymäksi. Tämä on kuitenkin itsessään ”liberaali bias bias” eli se että vastapuoli on erimielinen kuin itse ja tiedeyhteisö konsensuksessa tarkoittaisi että heidän on pakko olla asenteellisia. Joka kertoo lähinnä siitä miten kovasti yksilö luottaa itseensä. ”Olen fiksumpi kuin niin ja niin suuri joukko tiedemiehiä”. Upeaa!
Nyttemmin nämä asenteet ovat onneksi vähentyneet. Aika suurelta osin kiitos Jonathan Haidtin ja muiden vastaavien tutkimusten jotka ovat tuoneet esiin sen, että liberaalien ja konservatiivien kohdalla kannatetaan erilaisia pseudotieteitä. ; Haidtin henki on että moraalisuus sitoo ja sokaiseen. Ja se ei ole jotain jota tapahtuu vain yhdellä puolella poliittista kenttää. Me kiertelemme ympäri pyhiä arvojamme ja jaamme post hoc -argumentteja siitä miten olemme oikeassa ja vastapuoli myrkyttää ajattelun ja keskustelun. Vastapuoli on sokea tieteelle ja niin edespäin. ; Tässä mielessä voisi sanoa että entisen tilanteen takana oli se, että liberaaleilla ja konservatiiveilla oli jonkinlainen konsensus siitä että liberaalien puolelle oli helpompi saada tiedetodisteita.
Kun katsotaan keskusteluja voidaan nähdä että hyvin usein kaikki ovat yhtä mieltä siitä että Aumannin ideaalikeskustelu ei toteudu. Usein syyksi epäillään sitä että vastapuoli on joko tyhmä tai valehtelee tahallaan. ; Tässä mielessä keskustelu muistuttaa sitä mistä Kari Tikkanen on kuvannut puhuessaan kreationisteista ja meta-argumentoinnista ; Eri tahoille annetaan uskottavuuskerroin ja määrittelemällä se nollaan voidaan ohittaa valtava määrä tältä puolelta tulevaa argumentaatiota. Eli ”se on väärässä koska se on natsi”. ”Liberaalit myrkyttävät keskustelun.” Kredibiliteettikerrointa voidaan jopa hakea väen väkisinkin vaikeatulkintaisissa tilanteissa esimerkiksi kysymällä ”ootko joku feministi”.
”Meta-argumentointi on kuin uskottavuuskertoimen M asetus
Credibility = M*(A1+A2+A3+...An)
kaikkien fakta-argumentointtien eteen. Osoittamalla M nollaksi saadaan koko liikkeen tai opin uskottavuus nollaksi. Ei tarvi tutkia A1 A2..
eli se on "laiskan miehen päävirtakatkaisin"
Michael Shermer esimerkiksi kirjoitti kirjan "Why People Believe Weird Things", jossa lähtökohtana ei ollut klassinen valistushenki jossa ignoranssi, tyhmyys ja oppimattomuus olisivat virheiden syynä. Ja josta valistetaan pois koska rationaalisuus ja virheiden korjaaminen ovat ihmisten ydintä ja kaikkia ajattelijoita ja yksilöitä tulisi siksi arvostaa lähtökohtaisesti järkevinä. Sen sijaan oudosti ajattelun taakse voidaan nähdä se, että ihmiset jotka ovat älykkäitä keksivät mitä ihmeellisimpiä syitä joilla he jatkavat oikeassaolemistaan. Fiksut ihmiset keksivät parhaimmat tekosyyt. Tässä asenteessa takana on hyvin vahvasti Jean Piagetin ajatusta oppimisesta ja skeemoista. Tässä ihmisellä on perusmalli, josta hän vetää odotuksensa siitä miten maailma ja ihmiset toimivat. Yllätykset, jotka ovat siis muuta kuin pettymyksiä, tuottavat ahdistusta (~kognitiivinen dissonanssi), joka paikataan joko sovittamalla virhetilanne skeemaan (~assimilaatio) tai purkamalla skeema ja uudistamalla skeemaa (~akkomodaatio).
Tämä on sinänsä hyvä muistutus, että Thunkissakin korostettiin että usein ihmisillä on erilaisia asennevammoja. Mielipiteessä pysytään kun vastapuolta ei oleteta rationaaliseksi keskustelijaksi. Ja siksi oikeastaan ainuita keinoja purkaa jokaisessa oleva vääristymä on ajatella vastapuoli rationaaliseksi. Mitä vähemmän on kyse siitä että olettaa itse korjaavansa vastapuolen virheitään, olisi mentävä siihen miten tästä keskustelusta voidaan oppia. Tätä kautta mukaan saa pientä ahneutta ; Ei vain sitä mitä tietoa itse voi antaa muille vaan miten oppii itsekin. Tässä mielessä syntyy tietenkin ajatuksia oman osaamisen kasvamisesta jota ei voi tapahtua jos kaikki muut ovat väärässä ja itse korjaa muiden virheitä.
Mutta se mikä Thunkilla on optimismia on se Shermer -näkökulman kautta ainakin itselleni lähes auttamatta pessimistisesti vääntynyttä; Olen, tämän seurauksena, tuttuun tyyliini, tavallaan ”avomielinen elitisti”. Minä en ole neutraali ajattelija. Eikä ole kukaan muukaan. Ja jokainen joka ajattelee olevansa erityisen varma, erehtymätön ja joka ei ole koskaan muuttanut mieltään kärsii Dunning-Kruger -efektistä. Eli on tyyppi joka on osaamisessa aivan siellä häntäpäässä. On niin huono että ei edes ymmärrä sitä mitä ei tiedä ja mitä hän voisi tietää tai mitä hänen pitäisi tietää. ; Tälläinen vaikutus sillä on muutoinkin. Tästä vähän polarisoivan esimerkin saa Chris Mooneystä joka 2000 -luvun alkupuolella oli aktiivinen ”framingin” kannattaja. Eli hänestä tärkeää olisi että pseudotieteilijöitä opastettaisiin kohteliaasti ja näin sanavalinnoilla tanssien he eivät nousisi vastarintaan vaan oppisivat. Mutta sittemmin hän muutti mieltään ja on sitä mieltä että ihmiset nyt vaan lukkiutuvat.
Oman ajatukseni takana on se, että keskustelu Aumannin hengessä onnistuu vain jos vastakkain on kaksi bayesilaista päättelijää. Ja vain omaan itseen voi vaikuttaa. Tässä mielessä olen hyvinkin sitä mieltä että on kaksi suurta syytä miksi konsensukseen ei päästä.
Karkeasti ottaen vika on joko ihmisissä, ympäristössä tai molemmissa.
Kun puhutaan ihmisistä on selvää että monesti aihe on sen sorttinen että tietty mielipide johtuu biaksesta. Ja tämän voi havaita tutkimuksilla. Esimerkiksi backfire -efektin vuoksi ihminen voi vahvistaa mielipidettään vaikka saa sen kanssa erimielistä tutkimusta. Kuten on havaittu rokottamisvastaisilla ihmisillä. ; Samalla voidaan ottaa Oklahomalainen evoluutiota koskeva tutkimus jossa havaittiin että kreationismia kannattavat ja kreationistishenkiset opiskelijat jotka laitettiin opiskelemaan evoluutioasioita vahvistivat kantaansa kreationismista ja osasivat vastata entistä huonommin evoluution sisältöä koskeviin kyselyihin. Eli he vastustivat evoluutiota vahvemmin samalla kun he osasivat entistä huonommin sanoa mitä mieltä evoluutioteorian sisällä asioista ylipäätään ollaan. Vastustajien kannan osaaminen ja sen kannattaminen ovat eri asioita. Ja niiden yhteys näyttää mielenkiintoiselta. Sellaisella tavalla joka ei innosta keskusteluun; Vastapuoli odotettavasti kaivautuu poteroonsa ja osaa sinun omat kannanottosi tämän jälkeen entistä huonommin.
Toisaalta monesti vika on jo itse keskustelussa ja sen aiheessa. Nostin jo aiemmin esiin Haidtin. Joka puhuu moraalista. On hyvin kyseenalaista voiko monistakaan moraalisista kysymyksistä käydä bayesilaisen ajattelijan keskustelua. ; Haidtkin näkee että moraalinäkökulmat ovat keskenään erilaisia – ei että toinen puoli on väärässä ja myrkyttää omilla erilaisilla premisseillään keskustelun niin että etäännytään ilmiselvistä tosiasioista.
Näkisin että tätä tilannetta hyvin kuvaa Jamie Whyten tekemä analyysi aborttikeskustelusta. Se on tähän hitusen pitkä. Mutta Whyte huomasi sen, että aborttikeskustelussa argumentit ovat molemmilla puolilla petitio principii -mallisia. Toisin sanoen itseensä käpertyvä kehämäinen rakenne jossa tyypillistä on, että kokonaisuudessa ei ole ristiriitaa mutta jossa ei voi oikein edistyäkään. Ja tämä kehämäisyys tuntuu olevan havaittua vain vastapuolella. Tai Whyten ainakin Whyten esimerkeissä näitä syytöksiä löytyy vain tähän suuntaan. ; Toisin sanoen aborttikeskustelussa oletetaan oma puoli voittajaksi ja erimielisyys laitetaan itseensäkäpertyviin premisseihin jotka sitten muodostavat kehäisiä kokonaisuuksia. ; Koska mitään todennäköisyysarviota ei ole vaan takana on se, että aivan eri arvot ja arvostukset ovat itse itseensä kietoutumassa ei tästä voida keskustella sen enempää kuin monista puhtaasti mieltymyskysymyksistä.
Mutta siihen pessimismiin;
Näen että keskustelussa vain omaan itseen voi vaikuttaa. Vastapuolta ei voi muuttaa, etenkään jos hän on keskusteluun huono. Ja siksi se mitä itse voi tehdä on se että mihin altistaa oman tietoisuutensa ja keiden antaa saastuttaa omaa elämysmaailmaansa.
Ja samalla on vaadittava opettavaisuutta jossa ei olkiukkoja hyväksytä. ; Vastapuoli ei yksinkertaisesti saa penniäkään myöten biasvääristymilleen joissa vastapuolen argumentteja osataan huonommin lukemisen jälkeen kuin ennen sitä. Tunteilu joka johtaa pikaistuslausuntoihin ei koskaan jää rankaisematta.
Vastapuolelta vaaditaan kykyä opettaa omaa itseä joka on vaatimus siitä että juuri minun on aidosti ja argumentatiivisesti opittava jotain. Vastapuolen on saatava näkemys ”virhekorjausmoodista” pois. Ja jos tämä ei tähän pysty, hän saa mennä. Joka tekee minusta kauhean elitistin.
Annan ihmisille mahdollisuuden ja sitten otan sen pois. Koska jatko on ansaittava. Samalla joudun pitämään listaa siitä mistä itselleni tärkeistä asioista olen muuttanut mieltäni. Koska jos lista alkaa näyttämään lyhyeltä tai vain kauan aikaa sitten muuttuneelta, se kertoo että minun on pakko korjata omia asenteitani. ; Ja tästä huolimatta tiedän että vaikka pyrin laatuun ovat juttuni hyvin erilaisella tavalla laadukkaita riippuen siitä minkälaisessa suhteessa käsittelemäni asiat ovat mieltymyksiini ja tärkeyksiini;
1: On aiheita jotka ovat minulle tunneperäisiä ja rakkaita. Niistä minulla on iso aineisto. Ja luultavasti asennevamma. Työtä on tehty paljon koska asia innostaa mutta se on enemmän ”paras osaamani argumenttikulma puolustamaan tätä minun lempiasiaa” kuin objektiivinen analyysi aihepiiristä.
2: Niitä asioita jotka eivät ole minulle niin tärkeitä. Näihin motivoituminen on vaikeampaa ja siksi niissä on pienempi otoskoko. Mutta se on todennäköisesti käsitelty neutraalimmin. Kuten Normand Baillargeonin "Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi" sanoo; Jos jotain aihetta on käsitelty jossain maassa laadukkaammin se johtuu luultavasti siitä että tässä maassa asiasta ei välitetä yhtä paljon. Poliittisen keskustelun ja puoltenoton vuoksi aiheesta tietenkin kirjoitetaan paljon.
Lähteet:
THUNK, ”THUNK - 135. Aumann's Agreement Theorem & Arguing to Learn” [https://youtu.be/hR5Bp7oCidI]
Robert Aumann, ”Agreeing to Disagree” (1976) [http://www.ma.huji.ac.il/~raumann/pdf/Agreeing%20to%20Disagree.pdf]
Kari Tikkanen, ”META-ARGUMENTOINTI v.1.2” [http://www.student.oulu.fi/~ktikkane/metaf.html]
Jonathan Haidt, ”The Righteous Mind” (2012)
Michael Shermer, ”Why People Believe Weird Things” (1997)
Brendan Nyhan, Jason Reifler, Sean Richey & Gary Freed, ”Effective Messages in Vaccine Promotion: A Randomized Trial” (2014) [http://pediatrics.aappublications.org/content/early/2014/02/25/peds.2013-2365]
Tony Yates & Edmund Marek, ”Teachers teaching misconceptions: a study of factors contributing to high school biology students’ acquisition of biological evolution-related misconceptions” (2014) [https://evolution-outreach.springeropen.com/articles/10.1186/s12052-014-0007-2]
Jamie Whyte ”Crimes Against Logic: Exposing the Bogus Arguments of Politicians, Priests, Journalists, and Other Serial Offenders” (2004)
Normand Baillargeon, ”Petit Cours d'autodéfense intellectuelle” (2005) [suom.”Älyllisen itsepuolustuksen pikakurssi”]
sunnuntai 14. tammikuuta 2018
Hitonmoinen maailmanloppu
”The End of the F***ing World” on sarja joka kertoo Jamesista ja Alyssasta. James on 17 vuotias, joka uskoo olevansa psykopaatti. Hän on kyllästynyt itsekidutukseen ja eläinten tappamiseen ja haluaakin siksi hakea suurempia tunteita tappamalla ihmisen. Alyssa taas on kapinallinen luokkatoveri jolla on ongelmia. Alyssa haluaa että he pakenevat yhdessä, päästäkseen eroon kotioloistaan. He päätyvät matkalle ympäri englantia ja paljon vaikeuksia tapahtuu.
Sarjan otsikko on hämäävä sillä siinä ei harrasteta yhtään seksiä. Siitä puhutaan jonkin verran.
Sarjassa on mielenkiintoinen kertojarakenne joka antaa katsojalle erilaisen näkökulman tilanteisiin. Tämä kertoja vaikuttaa kaikkitietävältä; Toisaalta hän kertoo mitä James ja Alyssa ajattelevat päänsä sisällä oikeasti. Ja toisaalta se on myös kertojarakenne joka kuvaa asioita tulevaisuudesta. On vaikeaa päätellä onko tämä kertoja nimenomaan kanava täyteen objektiivisuuteen vai päinvastoin jotain joka tekee kaikista tapahtumista kuvauksia, mahdollisesti vääristeltyjä ja tarinallistettuja.
Tämä tarinarakenne tarjoaa hyviä jännitteitä ja tunteita. Joskus sisäinen maailma toistaa kertojan sanomisia jolloin saadaan erityisiä autenttisuuden kokemuksia. Toisinaan saamme huumoria. Kuten silloin kun sarjamurhaajan tavallaan itsepuolustukselisesti surmanneet James ja Alyssa keskustelevat siitä miten poliisien pitäisi antaa heille mitali. Johon kertojaääni sanoo että sitä poliisit eivät antaneet. Joskus taas tekojen ja sanojen väliin syntyy uskottavuutta jotka tekevät muuten satunnaisesta ja epämääräisestä käytöksestä konsistenttia. Alyssan suhde seksuaalisuuteen ja reippauteen ja torjumisiin ja etääntymisiin on ymmärrettävissä esimerkiksi tanssikohtauksen kautta.
Sarja on tunnelmaltaan surreaali, synkkä ja koominen. Sen teemana onkin vieraus. Teiniangstinen ”kukaan ei ymmärrä minua” laajennetaan siinä koko ihmiskuntaa ja maailmaa koskevaksi. ; Maailma on hieman kuten Alyssa tuntemattomalle miehelle: Antaa ymmärtää mutta ei ymmärrä antaa. Tästä seuraa pettymyksiä, hauskuutta ja tragiikkaa. Sarjan henki mukaileekin Karl Jaspersin henkeä jossa ei korostetakaan sitä mitä tapahtuu yleensä. Vaan sitä miten yllättävyys, kuolema, maailman ja ihmisten epäluotettavuus näyttävät meille paikkamme maailmassa. Samalla se sitoo mukaan aimo annoksen Kierkegaardia, jonka mukaan komiikka on peräisin ristiriidasta. Tässä tapauksessa ristiriidasta odotusten, identiteettien ja maailman kanssa. Me elämme tulevaisuuteen suuntautuneena. Jopa silloin kun olosuhteet ovat ennustamattomat, kuten tien päällä. ; Tässä mielessä maailma ja ihmiset ovat meille helposti hieman kuten esineitä. Vähän Sartren tyyliin; Hänhän esittää että vapautemme muodustuu mahdollisuuksistamme ja tässä mielessä tarkastelemme maailmaa ja ennen kaikkea esineitä sitä kautta mitä niillä ja niiden kanssa voi tehdä ; Vasaralla voi vasartaa? vasaroida? naulata?
Ihmiset eivät ole sellaisia kuin heidät kuvittelemme. Ja usein kuvittelemme heidät sellaisiksi kuin tarvitsemme. ; Näin ollen kun Alyssa iskee Jamesin, hän ei tiedä tämän haluavan tappaa Alyssan metsästysveitsellä. Tällä ei ole väliä koska Sartren lausumaa mukaillen ; Jos Jamesia ei olisi olemassa, Alyssa olisi keksinyt hänet itse.
Odotukset ja toiveet ovat sarjassa muutenkin mutkikkaita. Esimerkiksi Alyssa arvostaa isäänsä koska isä, joka on poissaoleva, on maksimaalinen pinta heijastaa ihanteita. Ja poissaoleva isä ei voi rikkoa näitä odotuksia. Alyssan ihannetta tukee hänen joka vuosi saamansa kaunis syntymäpäiväkortti. Joka kuitenkin on oikeasti Alyssan äidin lähettämä. Sarjassa tavataankin Alyssan vastuuton isä joka murtaa Alyssan häneen lataamat odotukset. Tämä tuottaa ristiriidan joka ei ole kovinkaan koominen. Muut ihmiset ovat rooleja.
Nämä ei-koomiset ristiriidat ovat Heideggerin ydinasiaa. Heideggerin mukaan maailmassa on pelottavia ja ahdistavia asioita. Ja pelot kohdistuvat johonkin jonka ymmärrämme. Ahdistuksen kohde on taas jotain jota emme ymmärrä, josta seuraa tapahtumia joita emme ymmärrä. Mutta eipä hahmojen itsetuntemuskaan ole kovin syvä. Esimerkiksi James paljastuu aktiivisen psykopaatin sijaan flegmaattiseksi tyypiksi. Tyypiksi, jota vaivaa enemmänkin neuroottinen torjunta ja dissosiatiivisuus kuin tunteettomuus ja murhanhimo. Hän tekeekin sarjan lopuksi uhrauksen. Hän ottaa syyt ja syyllisyydet kaikesta kaksikon tekemästä niskoilleen. Vaikka Alyssa onkin sen ikäinen että jos hän ottaisi syyllisyyden hän pääsisi ilman rikosoikeudellisia vastuita. James on sen sijaan juuri ja juuri juridisesti rikosvastuussa kaikesta. Myös Alyssan tekosista. Näin James on ainut joka ei halua sössiä Alyssan elämää. ; Siitä huolimatta että Alyssa itse tuppaa sotkemaan omia ja muiden asioita. Eikä hän tavallaan ole kovin erityisen ihailtava hahmona. Mutta tässä sarjassa rakkaudessa ei ole kysymys ansaitsemisesta. Koska emme tunne maailmaa tai toisia, emme me edes voisi siinä objektiivisesti punnita kuka ansaitsee mitäkin.
Lähteet:
Karl Jaspers, ”Einführung in die Philosophie” (1950) [suom. ”Johdatus filosofiaan”]
Thomas Oden, ”The Humor of Kierkegaard - An Anthology” (2004)
Jean-Paul Sartre ”Réflexions sur la question juive” (1944) [suomeksi ”Esseitä I - Eksistentialismikin on humanismia - Juutalaiskysymys”]
Martin Heidegger,”Sein und Zeit” (1927) [suom. ”Oleminen ja aika”]
Sarjan otsikko on hämäävä sillä siinä ei harrasteta yhtään seksiä. Siitä puhutaan jonkin verran.
Sarjassa on mielenkiintoinen kertojarakenne joka antaa katsojalle erilaisen näkökulman tilanteisiin. Tämä kertoja vaikuttaa kaikkitietävältä; Toisaalta hän kertoo mitä James ja Alyssa ajattelevat päänsä sisällä oikeasti. Ja toisaalta se on myös kertojarakenne joka kuvaa asioita tulevaisuudesta. On vaikeaa päätellä onko tämä kertoja nimenomaan kanava täyteen objektiivisuuteen vai päinvastoin jotain joka tekee kaikista tapahtumista kuvauksia, mahdollisesti vääristeltyjä ja tarinallistettuja.
Tämä tarinarakenne tarjoaa hyviä jännitteitä ja tunteita. Joskus sisäinen maailma toistaa kertojan sanomisia jolloin saadaan erityisiä autenttisuuden kokemuksia. Toisinaan saamme huumoria. Kuten silloin kun sarjamurhaajan tavallaan itsepuolustukselisesti surmanneet James ja Alyssa keskustelevat siitä miten poliisien pitäisi antaa heille mitali. Johon kertojaääni sanoo että sitä poliisit eivät antaneet. Joskus taas tekojen ja sanojen väliin syntyy uskottavuutta jotka tekevät muuten satunnaisesta ja epämääräisestä käytöksestä konsistenttia. Alyssan suhde seksuaalisuuteen ja reippauteen ja torjumisiin ja etääntymisiin on ymmärrettävissä esimerkiksi tanssikohtauksen kautta.
Sarja on tunnelmaltaan surreaali, synkkä ja koominen. Sen teemana onkin vieraus. Teiniangstinen ”kukaan ei ymmärrä minua” laajennetaan siinä koko ihmiskuntaa ja maailmaa koskevaksi. ; Maailma on hieman kuten Alyssa tuntemattomalle miehelle: Antaa ymmärtää mutta ei ymmärrä antaa. Tästä seuraa pettymyksiä, hauskuutta ja tragiikkaa. Sarjan henki mukaileekin Karl Jaspersin henkeä jossa ei korostetakaan sitä mitä tapahtuu yleensä. Vaan sitä miten yllättävyys, kuolema, maailman ja ihmisten epäluotettavuus näyttävät meille paikkamme maailmassa. Samalla se sitoo mukaan aimo annoksen Kierkegaardia, jonka mukaan komiikka on peräisin ristiriidasta. Tässä tapauksessa ristiriidasta odotusten, identiteettien ja maailman kanssa. Me elämme tulevaisuuteen suuntautuneena. Jopa silloin kun olosuhteet ovat ennustamattomat, kuten tien päällä. ; Tässä mielessä maailma ja ihmiset ovat meille helposti hieman kuten esineitä. Vähän Sartren tyyliin; Hänhän esittää että vapautemme muodustuu mahdollisuuksistamme ja tässä mielessä tarkastelemme maailmaa ja ennen kaikkea esineitä sitä kautta mitä niillä ja niiden kanssa voi tehdä ; Vasaralla voi vasartaa? vasaroida? naulata?
Ihmiset eivät ole sellaisia kuin heidät kuvittelemme. Ja usein kuvittelemme heidät sellaisiksi kuin tarvitsemme. ; Näin ollen kun Alyssa iskee Jamesin, hän ei tiedä tämän haluavan tappaa Alyssan metsästysveitsellä. Tällä ei ole väliä koska Sartren lausumaa mukaillen ; Jos Jamesia ei olisi olemassa, Alyssa olisi keksinyt hänet itse.
Odotukset ja toiveet ovat sarjassa muutenkin mutkikkaita. Esimerkiksi Alyssa arvostaa isäänsä koska isä, joka on poissaoleva, on maksimaalinen pinta heijastaa ihanteita. Ja poissaoleva isä ei voi rikkoa näitä odotuksia. Alyssan ihannetta tukee hänen joka vuosi saamansa kaunis syntymäpäiväkortti. Joka kuitenkin on oikeasti Alyssan äidin lähettämä. Sarjassa tavataankin Alyssan vastuuton isä joka murtaa Alyssan häneen lataamat odotukset. Tämä tuottaa ristiriidan joka ei ole kovinkaan koominen. Muut ihmiset ovat rooleja.
Nämä ei-koomiset ristiriidat ovat Heideggerin ydinasiaa. Heideggerin mukaan maailmassa on pelottavia ja ahdistavia asioita. Ja pelot kohdistuvat johonkin jonka ymmärrämme. Ahdistuksen kohde on taas jotain jota emme ymmärrä, josta seuraa tapahtumia joita emme ymmärrä. Mutta eipä hahmojen itsetuntemuskaan ole kovin syvä. Esimerkiksi James paljastuu aktiivisen psykopaatin sijaan flegmaattiseksi tyypiksi. Tyypiksi, jota vaivaa enemmänkin neuroottinen torjunta ja dissosiatiivisuus kuin tunteettomuus ja murhanhimo. Hän tekeekin sarjan lopuksi uhrauksen. Hän ottaa syyt ja syyllisyydet kaikesta kaksikon tekemästä niskoilleen. Vaikka Alyssa onkin sen ikäinen että jos hän ottaisi syyllisyyden hän pääsisi ilman rikosoikeudellisia vastuita. James on sen sijaan juuri ja juuri juridisesti rikosvastuussa kaikesta. Myös Alyssan tekosista. Näin James on ainut joka ei halua sössiä Alyssan elämää. ; Siitä huolimatta että Alyssa itse tuppaa sotkemaan omia ja muiden asioita. Eikä hän tavallaan ole kovin erityisen ihailtava hahmona. Mutta tässä sarjassa rakkaudessa ei ole kysymys ansaitsemisesta. Koska emme tunne maailmaa tai toisia, emme me edes voisi siinä objektiivisesti punnita kuka ansaitsee mitäkin.
Lähteet:
Karl Jaspers, ”Einführung in die Philosophie” (1950) [suom. ”Johdatus filosofiaan”]
Thomas Oden, ”The Humor of Kierkegaard - An Anthology” (2004)
Jean-Paul Sartre ”Réflexions sur la question juive” (1944) [suomeksi ”Esseitä I - Eksistentialismikin on humanismia - Juutalaiskysymys”]
Martin Heidegger,”Sein und Zeit” (1927) [suom. ”Oleminen ja aika”]
lauantai 13. tammikuuta 2018
Kuittien menetyksen teologia (Jesus Saves-Teemu Spends)
Kirkkohallituksen minulle myöntämin valtuuksin, tämän kirkkokansan läsnäollessa;
Tietoonne saatettakoon se, että kirkolla ei ole rahankäyttöongelmia. Meillä ei ole korruptiota.
Meillä on ainoastaan uraauurtavia lähetystyön muotoja jotka ottavat huomioon nykyajan markkinavoimien ja ylikuluttamisen hengen ja jotka ovat suvaitsevaisia erilaisia mediakasvoisia vähemmistöjä kohtaan ottaen huomioon heidän erityistarpeensa ja itsetoteuttamisen mahdollisuutensa.
Meillä ei ole skandaaleja, meillä on ainoastaan aktiivista arvokeskusteluun osallistumista ja keskusteluaherättävää dynaamista mediaprosessiin osallistumista joka kääntää ihmisten huomion kirkkoon ja etiikkaan.
Tietoonne saatettakoon se, että kirkolla ei ole rahankäyttöongelmia. Meillä ei ole korruptiota.
Meillä on ainoastaan uraauurtavia lähetystyön muotoja jotka ottavat huomioon nykyajan markkinavoimien ja ylikuluttamisen hengen ja jotka ovat suvaitsevaisia erilaisia mediakasvoisia vähemmistöjä kohtaan ottaen huomioon heidän erityistarpeensa ja itsetoteuttamisen mahdollisuutensa.
Meillä ei ole skandaaleja, meillä on ainoastaan aktiivista arvokeskusteluun osallistumista ja keskusteluaherättävää dynaamista mediaprosessiin osallistumista joka kääntää ihmisten huomion kirkkoon ja etiikkaan.
sunnuntai 7. tammikuuta 2018
Junan vessa
"Toimii kuin junan vessa" on väite jonka mukaan junan vessat toimivat hyvin.
Aika usein sitä kuitenkin päätyy juniin joissa lattia lainehtii kusta. Koska junan vessan reunukset ovat niin saastaisia että ei niissä voi istua kuin pakosta, sitä saattaa lorottaa liikkuvassa junassa ongelmaa pahentaen. Vastaan tulee usein myös tukossa olevia vessoja ja vessoja joiden vesi on lopussa. Joskus vessaongelma tuottaa lietelantalaa muistuttavia hajuja myös junan eteiseen.
Junan vessat ovat nykyään teknisiä ja siksi ne menevät erilaisilla tavoilla rikki joskus. Toiminnallisuus ei tule mieleen. Usein syynä on toki se että liikkuva juna yhdistettynä nesteisiin ei ole näppärä asia yhdistää. Eli junien vessojen toimimattomuus on usein käyttökontekstin haastavuudessa. Mutta silti toiminnallisuus ei tule yhdistettyä näihin.
Miten sitten ennen? Ennen oli kieltämättä toimivia junan vessoja. Ne kun olivat mallia "pönttö jossa nappi avaa luukun jota kautta jööti tipahtaa raiteille. Myös asemilla. Tämä oli tietenkin aivan funktionaalista. Koska rautakanki ja kivikausi tuottaa teknologiaa joka ei mene rikki. Niissä on tosin toiminnallisuuttakin vain nimeksi. Vanhanajan vessan toimivuuden takasi vipu ja maan vetovoima.
Erikoisinta onkin että nykyään vanhaa "toimivaa junan vessaa" kauhisteltaisiin. Koska paska asemalla ja muuallakin ratamaisemassa näkyy, haisee ja voi teoriassa olla terveysriskikin. Siihen aikaan asiaa ei kuitenkaan kauhisteltu. Vaatimukset sille mikä on riittävän toimivaa erosivat siihen aikaan muutenkin niin paljon että junan vessa saatettiin nähdä funktionaaliseksi.
Aika usein sitä kuitenkin päätyy juniin joissa lattia lainehtii kusta. Koska junan vessan reunukset ovat niin saastaisia että ei niissä voi istua kuin pakosta, sitä saattaa lorottaa liikkuvassa junassa ongelmaa pahentaen. Vastaan tulee usein myös tukossa olevia vessoja ja vessoja joiden vesi on lopussa. Joskus vessaongelma tuottaa lietelantalaa muistuttavia hajuja myös junan eteiseen.
Junan vessat ovat nykyään teknisiä ja siksi ne menevät erilaisilla tavoilla rikki joskus. Toiminnallisuus ei tule mieleen. Usein syynä on toki se että liikkuva juna yhdistettynä nesteisiin ei ole näppärä asia yhdistää. Eli junien vessojen toimimattomuus on usein käyttökontekstin haastavuudessa. Mutta silti toiminnallisuus ei tule yhdistettyä näihin.
Miten sitten ennen? Ennen oli kieltämättä toimivia junan vessoja. Ne kun olivat mallia "pönttö jossa nappi avaa luukun jota kautta jööti tipahtaa raiteille. Myös asemilla. Tämä oli tietenkin aivan funktionaalista. Koska rautakanki ja kivikausi tuottaa teknologiaa joka ei mene rikki. Niissä on tosin toiminnallisuuttakin vain nimeksi. Vanhanajan vessan toimivuuden takasi vipu ja maan vetovoima.
Erikoisinta onkin että nykyään vanhaa "toimivaa junan vessaa" kauhisteltaisiin. Koska paska asemalla ja muuallakin ratamaisemassa näkyy, haisee ja voi teoriassa olla terveysriskikin. Siihen aikaan asiaa ei kuitenkaan kauhisteltu. Vaatimukset sille mikä on riittävän toimivaa erosivat siihen aikaan muutenkin niin paljon että junan vessa saatettiin nähdä funktionaaliseksi.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)