Relativismi ei ole nihilismiä (frakki päällä)

Olen aiemmin tehnyt juttuja nihilismistä ja sen liitoksista. Siinä mielessä tämä juttu pitää sisällään paljon toistoa aiemmin sanomani kanssa. Tässä on kuitenkin uutena konteksti. Ja sen alleviivaama viesti on se, että kukaan järkevä ihminen ei voi rinnastaa nihilismiä ja relativismia. En kunnioita yhtään sellaista ihmistä joka näitä samana pitää niin kauan kuin näitä samana pitää. Voin olla varmaa mieltäni koska asia on melko lailla deduktiivisesti ilmiselvää.

Tässä ei tarvita kuin asioiden määritelmiä joiden käsittely logiikalla on yhtä mielipiteen- tai maailmankuvanvaraista kuin yhteenlasku. Eli jotain ovelia aksioomia kenties on kyhättävissä, mutta hei c-mon. Nämä muutokset mutiloivat itse lukuteorian ja muut vastaavat asiat niin että ei enää puhuta yhtään samasta asiasta in first place.

Ihmiset laittavat kaikkeen merkitystä. Thomas Nagel kuvasikin asiaa hienosti; ”Absurdissa” hän korosti miten ihmiset välittävät hirvittäviä määriä monista asioista. Energiaa kulutetaan, riskejä otetaan ja erilaisia arvioita omasta ja muiden elämästä tehdään. Nagel ihmettelee miten paljon hikeä ihmiset kuluttavat miettiäkseen terveyttään, seksielämäänsä, emotionaalista rehellisyyttän, sosiaalisat yhtenäisyyttään, itsetiedostavuuttaan ja kytköksiään ihmiseen ja perheeseen. Tämä tekee ihmisenä olemisesta kokoaikaisen työn.

Olen Nagelin kanssa samaa mieltä siinä mielessä että en usko että ihmiset olisivat koskaan oikein puhdasoppisia nihilistejä. Se ei tietenkään tarkoita että nihilismi ei voisi olla relevantti vaihtoehto ; Seurataanhan monia uskontoja ja jääkiekkoakin vaikka niiden kannattaminen on absurdia. Nagel kuitenkin demonstroi että nihilismi ei ole se tapa jolla ihmiset toimivat.

Tämän blogauksen perusmietintä onkin se, että mitä nihilismi tarkoittaa. Samalla tulee sanottua sekin mitä nihilismi ei tarkoita. Ja minkä kanssa nihilismi on itse asiassa suoraan metaeettisessä ristiriidassa vaikka niitä usein liitetäänkin vahvasti yhteen. Aloitetaan siitä mitä nihilismi on. Sitä kautta on helpohkoa huomata mitä se ei ole.

Apunani tässä on Guy Kahanen ”If nothing matters” joka kuvaa erilaisia nihilisminäkemyksiä ja kartoittaa asiaa koskevaa metaetiikkaa. Ja tätä kautta voidaan huomata ”ilmiselvät ja väistämättömät” ja ”loogiset” nihilismirinnastukset johtuvat siitä että aika monilla ei ole oikeasti käytännössä mitään ymmärrystä nihilismistä. Usein nihilismi onkin pejoratiivinen ja mustamaalaava termi jota ei tunneta. Koska sitä kannatetaan jotain muuta ideologiaa. Nihilismi on tässä mielessä ”äärimmäisen toinen”.
Nihilismiä on kanta jonka mukaan millään ei ole väliä. Tällä on kaksi keskenään hieman erilaista muotoa.;
1: Arvoteoreettinen nihilismi, joka sanoo että mikään ei ole hyvää eikä pahaa; Kaikki kuvailevat ja arvottavat propositiot ovat epätosia. ; Jos arvoteoreettinen nihilismi on epätosi, niin jos menee ulos ja teloo varpaansa ja tekee tästä arvion että tapahtuma on paha, tekee arvoteoreettisen nihilismin mukaan epätoden ja virheellisen väittämän. Samoin jos sanoo että oman alakulttuurin mukaan homoja ei saa vainota vaan sen sijaan moraalisuus on hyvyyttä tekee moraaliarvion joka on suoraan ristiriidassa arvoteoreettisen nihilismin kanssa.
      1.1: Samoin jos sanoo että se, että evoluutio on tosi tarkoittaa sitä, että on oikein sortaa heikompia, tekee moraalisen arvioinnin joka on suoraan ristiriidassa arvoteoreettisen nihilismin kanssa. Korostan tätä, en siksi että uskoisin että evoluutio johtaisi heikompien tallaamisen moraaliseen oikeutukseen, vaan koska ihmiset helposti sotkevat nihilismin ja kieroutuneen tai pahan etiikan yhdeksi ja samaksi. Tosiasia on kuitenkin se että kieroutunut ja paha moraaliarvostelma on erehtynyt moraaliarvostelma eikä kaikkien moraaliarvostelmien kieltäminen. Päinvastoin, systeemihän alleviivatusti hyväksyy sen että otetaan huono moraaliarvostelma totena ja vakavasti.
2: Arvoteoreettinen nihilismi onkin tätä kautta filosofinen ydinteesi. Kun puhutaan elämäntavoista ja moraalista niin tämä on se filosofia johon viitataan. (Toki on olemassa myös tietoteoreettista nihilismiä jonka näkökulma koskee tietämistä. Mutta se ei käsittele lainkaan moraalia tai sitä voidaanko siitä sanoa jotain.) Mutta käytännössä tämä sekoittuu toiseen näkemykseen. Kahanea mukaillen tätä voisi kutsua ”käytännölliseksi nihilismiksi”. Tämän idea on se että arvoille nähdään motivationaalinen perusta. Eli toisin sanoen arvot ovat jotain joiden pitäisi olla motivaatioiden taustalla ja niiden tulisi ohjata toimintaa, haluja ja tunteita. Jos haluaa välttää varpaan satuttamista, on motivoitunut käyttämään parempia suojakenkiä. Jos on sitä mieltä että homoja ei saa vainota, on motivoitunut kohtelemaan heitä suvaitsevaisesti. Ja jos on sitä mieltä että evoluutio antaa voimalle valtaa niin sitten pitää mennä potkiskelemaan heikkoja. Tätä kautta kysymys meneekin siihen että normatiiviset väitteet livahtavat tähän käytännöllisyyteen ikään kuin takaovesta. Meillä voi olla tunteita ja mieltymyksiä ja haluja jotka koskevat vaikka heikkojen tallaamista tai homojen suojelua tai kenkiä koskevaa moraalia, niin arvoteoreettinen nihilismi itse asiassa vie taustaoikeutuksen näiltä. Ilman sitä tunteemme ovat tosia mutta absurdeja. ; Tämä onkin hyvä muistutus siitä miten instrumentalismi ja monet muut vastaavat näkemykset usein kuvataan täysin irrallisina filosofisista moraalihaihatteluista. Mutta tosiasiassa se on vanhaa kunnon moralismia ekstra-askelin joista osa on piilotettu. Eroa ei ole helppoa huomata – jos asiaa ei pysähdy miettimään suunnilleen yhtään.

Tämä muistuttaa siitä että käytännölllinen nihilismi ja arvoteoreettinen nihilismi kulkevat käsi kädessä mutta ovat samalla toisistaan erillisiä. Kahanen perusargumentti on että arvonihilismi implikoi käytännöllistä nihilismiä jos ja vain jos otat seurauseettisen taustaoletuksen jossa motivaation ja arvoperustan välille oletetaan yksi-yhteen yhteys. Ilman tätä seurauseettistä oletusta ei voida vetää yhteyttä arvoteoreettisesta nihilismistä käytännölliseen nihilismiin. Näin ollen käytännöllinen nihilismi on käytännössä vain yksi arvoteoreettisen nihilismin alatyyppi eikä ne kaikki. ; Kahane näkee että tämä on hyvin tärkeää. Sillä kun nihilismiä kauhistellaan on kauhistelun takana usein se että jos nihilismi on totta niin sitten ihmiselämä muuttuu viheliäiseksi kun tyhjyys tuijottaa meihin. Näin ollen arvoteoreettinen nihilismi johtaisi ahdistukseen, katkeruuteen, epätoivoon ja jopa itsemurhaan. Eli jos nihilismi on totta niin sitten elämämme olisi huonompaa.

Kuitenkin samalla Kahane muistuttaa siitä, että jos millään ei ole väliä ei silläkään pitäisi olla mitään väliä. Toisin sanoen jo se että väittää että nihilismillä tulisi olla jotain seurauksia vaatii taustaoletuksia. Ne ovat samantapaisia joilla hypätään arvoteoreettisesta nihilismistä käytännölliseen nihilismiin. Huomattavaa on myös se, että nämä oletukset ovat luonteeltaan esimerkiksi juuri seurauseettisiä. Eli niissä on moraalinen ja moralistinen perusjuonne. Jos nihilismi on totta niin miten meillä edes on oikeutusta ottaa näitä oletuksia? Luulisi että juuri tälläiset oletukset olisivat jollain oleellisella tavalla ristiriidassa nihilismin kanssa.

Tätä asiaa onkin kuvattu näppärästi Mackien toimesta; Objektiivisten arvojen kiistäminen voi johtaa äärimmäisiin tunnereaktioihin. Mutta toisaalta objektiivisten arvojen puute ei ole hyvä syy hyväksyä subjektiivisia huolia. Mackien hengessä jos ihmiset välittävät asioista he jatkavat elämäänsä entiseen tapaan riippumatta siitä onko metaetiikka sitten mitäkin. Toiminta ei logiikan mukaan mitenkään väistämättä katoa sillä että se on ”absurdia” jossain seurauseettisissä lisäoletuskentissä.

Kahane kuitenkin muistuttaa että nihilismistä on myös väistämättömiä seurauksia. Tämä on uskomusten perustan menettäminen. Eli jos me uskomme että arvoteoreettinen nihilismi on tosi, menettävät monet arvioivat uskomuksemme voimansa ja niiden tekeminen on mielivaltaista. Jolla tietenkin voi olla seurauseettisten lisäoletusten valossa vaikutuksia käytännölliseen nihilismiin ja toimemme tuntuvat mielivaltaisilta ja absurdeilta vaikka meillä olisikin tunteita ja mieltymyksiä ja tavoitteita. Kahane näkeekin tämän taakse jotain joka ei ole deduktiivista. Hänestä liitos on todennäköisyyksiä koskeva, induktiivinen, päätelmä;

Tämä ajatus menee siten että
1: Jos arvoteoreettisen nihilismin hyväksymisen jälkeen jatkamme elämäämme kuin ennemminkin meidän tulee jotankin ohittaa subjektiiviset huolet jotka liittyvät siihen että tekomme ovat mielivaltaisia. Eli meidän on jotenkin sammutettava subjektiivisia huolia.
2: Jos kannatamme arvonihilismiä voimme menettää arvottavia uskomuksiamme.
3: Jos menetämme monta arvottaaa uskomusta menetämme subjektiivisia huolia.
J: Josta seuraa se että nihilismi todennäköisesti johtaa siihen että elämme eri tavalla kuin ennen.

Kahane siis sanoo että tämänlaiset seuraukset olisivat yleisiä. Eivät että ne olisivat väistämättömiä tai seuraisivat suoraan nihilismistä. Mitä tällä kaikella on tekemistä arvorelativismin kanssa?

Richard Rorty on korostanut että relativistinen filosofi uskoo että mielipiteiden valinnassa ollaan vähemmän algoritmisia kuin on ajateltu, ja että tämä ei tarkoita sitä että jokainen uskomus olisi yhtä validi kuin muut. Moraalirelativismi onkin tarkemmassa jaottelussa seuraavanlaista:
1: Deskriptiivisessä moraalirelativismissa (descriptive moral relativism) kuvaa pelkästään että joillain ihmisillä on erimielisyyksiä siitä mikä on moraalista.
2: Metaeettisessä moraalirelativismissa (meta-ethical moral relativism) esitetään että monissa erimielisyystilanteissa kukaan ei ole objektiivisesti oikeassa ja väärässä.
3: Normatiivisessa moraalirelativismissa (normative moral relativism) esittää, että erimielisyydessä kukaan ei ole oikeassa eikä väärässä ja meidän tulisi suvaita käytöstä vaikka olisimme erimielisiä siitä onko se moraalista.

On aika selvää että normatiivisessa moraalirelativismissa oletetaan suvaitsevaisuutta koskevia moraalioletuksia joten se ei ole yhteensovitettavissa nihilismin kanssa. Samoin jos joku kuvaa erimielisyystilanteita niin se on kuvaus asiantilasta joka ei vaadi oletuksia siitä onko takana universaalia moraalia tai mitään muutakaan vastaavaa. Nihilistisiä nämä arviot eivät kuitenkaan ytimeltään ole, niissä on moraaliarvostelmia. On jotain joka on erimielisyyttä.

Jos lähestymme asiaa deduktiivisesti, ei ole vaikeaa huomata että arvoteoreettinen nihilismi on suoraan, deduktiivisesti ja auttamatta ristiriidassa relativismin kanssa. Relativismi sanoo että arvolauselmat ovat kulttuurista riippuvaisia. Ei että niitä ei voi tehdä mitenkään. Moni ihminen sotkeekin tässä asioita kenties siksi että arkikielisessä mielessä ”nihilismi” ja ”relativismi” pitävät sisällään mielivaltaisuuden siemenen.

Kuitenkin näissä on selvä ero; Nihilismi sanoo määritelmällisesti että et voi tehdä mitään arvolauselmia mistään taustaoletuksista. Relativismi sanoo että taustaoletuksia voi olla useitakin. Nämä ovat suoraan ja täysin loogisesti yhteensovittamattomissa. Tässä mielessä relativismin ja nihilismin rinnastaminen on loogisesti sama kuin väittäisi että kolmio on ympyrä. Relativismi ei tässä mielessä ole mitään ”nihilismiä hienossa puvussa”. Toki ymmärrän että tälläisiä ryönäisiä sloganeita voidaan kierrättää.

Toki tässä on havaittava spesifi yhteys; Nihilismin ja relativismin yhteys on se, että molemmat sanovat että universaalia moraalia ei ole olemassa. Paitsi silloin kun relativismi sanoo että universaalin moraalin sisältöä ei voi tietää ja kulttuuri on yksi yritys lähestyä asiaa. Joka alleviivaa että yhteydet ovat tällöinkin mielivaltaisempia kuin voisi olettaa yleisten mielipiteilyn valossa. Mutta kuten olen sanonut ; Ne jotka osaavat metaetiikkaa, tekevät sitä yliopistossa. Ne jotka eivät osaa, opettavat sitä Suomen Teologisessa Instituutissa.

Mutta entäpä se induktiivinen lähestymistapa jota Kahanekin käytti?

Senkin valossa voidaan huomata että nihilismi ei johdakaan relativismiin. Nihilismihän johtaa siinä arvostelmien ja niitä koskevien huolien katoamiseen. Tunnekylmyyteen. Ei siihen että asioita saisi perustella miten tahansa. Ymmärrän että tätä eroa voi olla vaikeaa tiedostaa jos on elänyt Suomalaisessa tai länsimaisessa kulttuurissa jossa uskonto ja sen kannattajat ovat omista lähtökohdistaan omineet moraalin – ja valloittaneet tätä kautta myös nihilismiä koskevan keskustelun.

Elämme oikeasti maailmassa jossa tietoteorian puolella esitetään että jos skientisti ei voi selittää kaikkea niin sitten se on huonoa. Ja että uskova voi kunnioittaa tiedettä mutta samalla hän kuitenkin näkee tieteen uskonnon alaiseksi niin että ihminen käyttää Jumalalta saatua järkeä. Ja samalla uskova kunnioittaa tiedettä mutta muistaa että uskonto selittää moraalin ja olemassaolomme ja muut vastaavat asiat. Tässä ei selitetä miten uskonto selittää tai todistaa. Kaikki nojaa siihen että selitetään että ”vastapuoli joutuu olettamaan jotain”. Ei siihen, että todistettaisiin että ”hei, me todistetaan ihan kaikki”.

Tietoteoreettinen analogi on siinä että uskovaiset hyvin usein sotkevatkin tieteen arvovapautta ja tieteen arvoneutraaliutta. Jotka on erotettava.
1: Tiede on arvovapaa (vastakohta arvosidonnainen) silloin, kun se ei ehdottomasti sitoudu yhteenkään maailmankatsomukseen.
2: Tiede on arvoneutraali (vastakohta arvorelevantti) silloin, kun sen tulokset eivät ole relevantteja jonkin maailmankatsomuksen kannalta. Tämä erottelu olisi erittäin tärkeä pitää mielessä. Ja kun sama päättelyrakenne viedään tietoteoriasta metaetiikkaan, sotketaan – luultavasti ”mielivaltaisuus” sanan monimerkityksellisyyttä ja muita vastaavia keinoja käyttäen – nihilismiä ja relativismia.

Samassa ilmapiirissä uskovaiset esimerkiksi esittävät että ”koska ei voida todistaa Jumalaa olemassaolemattomaksi” tai ”Koska emme voi tietää Jumalasta” niin se antaisi rationaalisen syyn tehdä arvailuja Jumalan olemassaolosta. Eli koska emme tiedä niin sitten saisimme mielivaltaisesti väittää että Jumala on järkevä konsepti. ; Voidaan sanoa että tämänlainen lausunto Jumalan olemassaolosta ei ole ristiriidassa Jumalasta tietämisen kanssa. Mutta se ei kuitenkaan ole myöskään millään tavalla perusteltu tai järkevä oletus. Se on mielivaltainen oletus joka voidaan ottaa lähinnä siksi että se ei ole ristiriidassa sen perusväitteen kanssa. Näiden kahden välinen ero tuntuu olevan ihmisille hyvin vaikeaa. Luultavasti kiitos kristittyjen ahkeran metaetiikkakannanottelun niin että päättelyvirheistä on tullut kulttuurimme ja yhteiskuntamme muotisloganeita ja jopa sen ydintaustaoletuksia.

Muistutan kuitenkin että relativismin sotkeminen nihilismiksi seuraa seuraavaa päättelyketjua;
1: Mikään ei merkitse objektiivisesti, ei ole universaalia moraalia.
2: Jotta jollain olisi väliä sen tulisi merkitä objektiivisesti, olla universaalia moraalia.
J: Millään ei ole väliä.

Teisti näkee että he ovat erimielisiä premissistä yksi ja unohtavat että jotta vastapuoli olisi nihilisti heidän tulisi kannattaa premissiä 2. Jota he useimmiten eivät kannata. Vain hyvin harva metaeetikko ja vielä harvempi tavallinen ihminen kannattaa sekä premissiä 1 ja premissiä 2. Ja täät kautta rinnastukset relativismin ja nihilismin välillä ovat syvästi virheellisiä. Niissä on järkeä vain jos otetaan sisäisesti ristiriitainen asenne jossa ykköspremissi on valinta joka mitataan ihmisen itsensä maailmankuvan kautta mutta toinen premissi on sitten sellainen joka tungetaan ideologian ulkopuolelta, kristittyjen premissistöstä. Eli toisin sanoen universaalin moraalin kiistäjät punnittaisiin kristittyjen lisäoletuksilla eikä omillaan. Ja tältä perustalta tehdään väitteitä milloin he ovat sisäisesti konsistentteja ajattelijoita ja milloin he eivät ole.

Tässä mielessä onkin hyvä muistaa että kaikki universaalit moraalinäkemykset toimivat moraalisten taustaoletusten valossa. Uskovaiset – ja monet muutkin - usein muistuttavat että jos ateisti uskoo universaaliin ja absoluuttiseen ihmisarvoon, niin heillä on premissi jota ei ole todistettu. Tämä on sinänsä redundanttia että premissi on määritelmällisesti jotain joka otetaan päättelyssä oletettuna ja otettuna ja niitä ei tavata useinkaan perustella. ; Valitettavasti ”Jumala” ei selitä. Samat metaeettiset ongelmat purevatkin myös teistisiin moraalirakennelmiin. Niitä vain ei pidetä mielivaltaisina samoin ehdoin.

Koska uskovaisilla on tunnereaktioita jotka eivät ole missään väistämättömässä kytköksessä arvoteorioihin tai tietoteorioihin. Mutta he eivät osaa kyseenalaistaa tunteillessaan näitä asioita. Kaikki moraalinäkemykset nojaavat joihinkin premisseihin. Mutta uskovaisten asioita piilotetaan. Koska ne ovat useimmiten ajatteluketjuja ”ekstra-askelin” jotka piilotetaan. He leikkivät oletuksettomuutta koska ovat tehneet samantyylisiä ylimääräisiä extraoletuksia ja ekstra -askeleita mitä tehdään kun päätellään asioita arvoteoreettisesta nihilismistä käytännölliseen nihilismiin. Niitä voi olla vaikeampi huomata koska päättelyketju on huolimaton ja piilottaa lisäoletukset ja päättelyn askeleet. Mutta tosiasiassa niitä on kuitekin enemmän. Ja niissä on helposti myös argumetin kannalta ongelmallisia lisäoletuksia joiden perushenki on se, että ovatko ne itse asiassa itsessään ristiriidassa niiden muiden otettavien taustaoletusten kanssa…

Ihminen jonka mielestä se, että moraalin lähde on kulttuuri ei voi sanoa että kulttuuri ei olisi mitään. Ihminen jonka mielestä moraalin lähde on tunneimpulssit ei voi sanoa että tunteita ei olisi olemassa ja että tunteet eivät olisi mitän. Jonka mielestä moraalin lähde on yksilö ei voi sanoa että yksilö olisi ”ei-mitään”. Jonka mielestä moraalin lähde on ihmisen lajityypillinen käytös ei voi sanoa että moraalinsa kumpuaisi ”ei-mistään”. Jumala. No. Se tuskin on olemassa. Mutta jopa olemattomasta Jumalasta kumpuavat kulttuuriset näkemykset ovat seuraajillaan kannatettuja. Ja vaikka moraali tulisi ”ei-mistään” eivät edes he olisi nihilistejä. Koska eihän sellaisia edes ole.

---

Lähteet:
Thomas Nagel, ”The Absurd” (1971)
Guy Kahane, ”If Nothing Matters” (2016) 

J.L. Mackie, ”Ethics: Inventing Right and Wrong” (1991)
Richard Rorty, ”Consequences of Pragmatism” (1982)

Pommitetaan kivikaudelle

Usein sanotaan että jokin taho pommitetaan kivikaudelle. Mutta vaikka kuinka aseteknologia olisikin tehokasta, niin en usko että se kykenee vaikuttamaan menneisyyteen. Mutta olisi kuitenkin jännittävää jos joku keksisi aikapommin.

Ei sellaista aikapommia joka menisi 10...9...8...7...6...5...räjähdys (Ei ole järkevää laittaa räjähdystä nollaan kun sankari aina purkaa pommin kun jäljellä on muutama mutta vain muutama sekunti. Näin aina! Tarkkuutta!) Sellainen aikapommi joka todella siirtäisi menneisyyteen.

Maailmassa onkin paljon asioita joita haluaisi pommittaa kivikaudelle. Mutta hallitusta sinne ei kannattaisi pommittaa. Ei olisi hallituksen jäsenillä kykyjä selvitä aikana jona tärkein infrastruktuuri nojasi mammutinmetsästykseen ja marjojen syömisen innovatiivisuuteen. Ja silti onnistuisivat mahdollisesti sössimään kaiken niin että tulevaisuudesta tulisi sellainen että sitä aikapommia ei kukaan voisi keksiä, saati rakentaa.

Itsenäisyyden kaksi ydintä

6. joulukuuta on Puolalaisten pyhän Nikolauksen päivä. Eli joulupukkipäivä. Ei ihme että Suomessa juhlitaan kovasti. Etenkin tänä vuonna. Joulupukki on aina pyöreä mutta tänä vuonna täytetään pyöreitä.

Mutta vakavasti; Joulupukki on tärkeä osa Suomalaista identiteettiä. Sitä ei ole sidottu kansallistunteeseen. Mutta se on jäänyt aika mielivaltaisesti valitsematta. Tai jäänyt valikoitumatta myöhemmin. Sillä perinteet syntyvät mielivaltaisilla sidoksilla jossa eri asiat symbolisesti merkitsevät jotain. Esimerkiksi tumma puku ei merkitse mitään. Mutta kun se sidotaan perinteeseen on itsenäisyyttä kunniakasta juhlistaa tummassa puvussa.

Ainakin itselleni hupaisinta on Runebergin ja Snellmannin fennomaanisuus. Jossa puhutaan kansallistunteesta kuin se olisi jokin perusta jollekin mystisyydelle vivahtavalle hengellisyydeltä ja uskonnolta maistuvalle konseptille. Tämänlainen kansallistunne on runollitsa. Ja se vaikuttaa unelmoinnilta juuri sellaisella tavalla joka muistuttaa siitä että unelmia kutsutaan unelmiksi sen vuoksi että sitten joskus heräät ja huomaat että nämä kuvaukset eivät oikeasti ole millään tavalla totta.

Itselleni on ulkopoliittisesti sovittu pinta-ala maapallon kamaraa ja ilmakehää, jossa elää taloudellisissa ja kulttuurisissa ja sosiaalisissa suhteissa toisiinsa keskimäärin vahvemmin sidottuja ihmisiä. ; Suomen kansakunnassa kytkökset ovat keskimäärin sisäisesti lujempia kuin kytkökset sen ulkopuolelle. Samalla tätä pinta-alaa ovat määrittäneet ulkopoliittiset aktiot joita sodiksi kutsutaan. Ja se mitä niissä on käynyt. Jossa tapahtuneet muutokset kertovat että ei ole mitään ilmiselvyyttä nimeltä Suomi tai suomalaisuus.

Kun Napoleon ja tsaari Aleksander 1808 sopivat että Suomen alue kuuluu Venäjän etupiiriin, ei kyseessä ollut oikeastaan muuta kuin vallan vaihtuminen suurvallalta toiselle. Alueellamme elävien parissa ajatus itsenäisyydestä ei ollut suuri tai edes merkittävä. Kun sata vuotta tästä Hitler ja Stalin tekivät samankaltaisen sopimuksen, oli henki jo aivan toinen ; Alueellamme nousi asenteita joiden mukaan temppu oli ylimielinen. 1939 Stalinin tekemä propagandan levittäminen jolla se hamusi sitä minkä se oli Saksan kanssa sopinut sille kuuluvaksi, tilanne otettiin vastaan aivan toisin.

Kansa, kielialueet ja perimä ja kulttuuri eivät olleet merkittävästi muuttuneet. On mielenkiintoista miettiä miten Lalli ei puolustanut mitään Suomalaisuutta lännestä tullutta vierasmaalaista maahanmuuttajaa kohtaan. Lallin geenit, kieli ja muu vastaava olivat kuitenkin hyvin samanlaisia kuin Stalinille murisseiden.

Syynä on tietenkin kansallisvaltioideaali. Tämä on aika uusi idea ja vaikka meille kuinka selitetään että Suomi on nuori maa, niin tosiasiassa tämä ei tavallaan pidä paikkaansa. On toki selvää että mitään Ruotsi-Suomea ei ole koskaan ollut. On ollut vain Ruotsi jonka vallan alla on ollut ryhmä ihmisiä esimerkiksi 30 -vuotiseen sotaan lähetettäviksi hakkapeliitoiksi. Ruotsista oli toki kätevää taistella maa-alueitsaan vaikka viimeiseen Suomalaiseen joka kertoo siitä miten tiettyjä ryhmiä pidettiin samanaikaisesti alamaisina että ”poliittisina vihollisina” joiden tuhoutuminen voi olla sääli mutta hyväksyttävä uhraus. (Ylipäätään hyväksyttävä uhraus kertoo näistä asioista aika paljon. Se keiden on kunniakasta kuolla kenenkin lompakon vuoksi on aina oleellista tietoa jonka takana ei ole sanoissa kumpuava kunnioitus vaan ajatus siitä mitkä ihmisryhmät ovat enemmän uhrattavissa kuin toiset. Ei ihme että nuoria miehiä mutta ei nuoria naisia lähetetään meilläkin rintamalle.) Kansallisen itsenäisyyden ytimessä onkin ainakin kahta aivan erilaista itsenäisyyttä joista molemmat ovat oleellisia jotta itsenäisyyttä on; On olemassa muodollis-juridista itsenäisyyttä jossa suotuisat ulkopoliittiset suhdanteet luovat tai ylläpitävät maa-alueita ja kansalaisten verotusta sekä sisäistä lainsäädäntöä koskevia sopimuksia. Ja jotka purkautuvat näiden ulkoisten voimien alla.

Ja sitten on sisäistä itsenäisyyttä joka itse asiassa ei toimi millään ulkoisella. Jo se että itsenäisyyttä haetaan niin kielestä, kulttuureista ja geeneistäkin näyttää että kansa, kulttuuri ja kieli yksin eivät riitä. Kansallisvaltio ei toisin sanoen ole mikään biologinen tai kulttuurinen entiteetti joita voitaisiin havaita ja objektiivisesti tunnistaa. Koska loppujen lopuksi kyseessä on idealismin ja pragmatismin liitto. Sama idea on aiemmin toteutettu kun on rakennettu kaupunkivaltioita. Niissä ihmisten ja kylien suvereeniutta on liitetty keskusvaltaan. Kansallisvaltiosta kasvaminen liittovaltioksi tai EU:ksi on tietenkin aika samansuuntainen prosessi joka on käytännössä havaittu käteväksi tavaksi käsitellä rahaan ja ihmisiin liittyvää valtaa. Se on byrokraattista ja edullista ja ennustettavaa verrattuna heimoyhteiskunnassa toimimiseen.

Tässä mielessä Suomen itsenäisyys oli tavallaan puoliksi olemassa jo ennen Suomen virallista syntymäpäivää, eli joulukuun 6. 1917. Ilman tätä jotain ei olisi mitään funktionaalisuutensa tasolla oleellisesti ulkopoliittisia sopimuksia allekirjoitettu.

Ja on hyvä että kilistämme juuri tänä päivänä. Ja juuri tänä päivänä. Sillä aikanaan on käyty ankaraa debattia itsenäisyyspäivän ajankohdasta. Itsenäisyyden alkuvaiheessa itsenäisyyspäivästä oli eri mielipiteitä. Oikeisto ajatteli, että Suomi irrottautui Venäjästä kokonaan vasta sisällissodan päätyttyä, ja halusi juhlia itsenäisyyttä valkoisen armeijan voitonparaatin päivänä 16. toukokuuta. Vasemmisto puolestaan ajoi itsenäisyyspäiväksi marraskuun 15. päivää, koska kansanvaltaa edustanut Suomen eduskunta oli julistautunut korkeimman vallan käyttäjäksi 15. marraskuuta 1917.

Tähän liittyi siis oleellisesti myös debatti maamme sisällissodasta ja sen merkityksestä. Esimerkiksi siitä oliko kyse kansalaissodasta vai vapaussodasta. Tähän liittyen yritettiin esimerkiksi saada suosiota ajatukselle jossa oikeistolainen vapaussota on objektiivinen ja oikea nimi koska kai ne kommunistitkin taistelivat vapautensa puolesta. Tämä oli tietenkin päälleliimattu idea, koska suuri osa poliittisesta keskustelusta on juuri tämänlaista määritelmäkikkailua omien intessejen pönkittämiseksi.

Itsenäisyyspäivän päivämäärä oli verevän debatin aihe ja esimerkiksi lehtikirjoitteluun aiheesta osallistui hyvinkin nimekkäitä ihmisiä. Esimerkiksi Mannerheim.

Minusta juhlittavaksi päiväksi valittiin oikea. Emme valinneet päivää jona Lenin antoi suostumuksensa – se olisi mahdollista ja asia on tosi vaikka takana taisi olla enemmän se että Venäjä oli kommunismin ja vallankumouksen heikentämä, kommunismilla ja vallankumouksilla tapaa olla sellaisia vaikutuksia. Emme juhli oikeistolaisten haluamana päivänä. Vasemmistolaisten haluama päiväkin jäi valitsematta. Juhlimme yksinkertaisesti ulkopoliittista sopimusta. Joka alleviivaa sitä että Suomi ei ole maa jossa joko punaiset tai valkoiset ovat ”ensisijaisia kansalaisia” josta vastapuoli edustaa ”kansanpetturuutta”. Tämä on mielestäni suhteellisen hienoa. Kyseessä on kompromissi joka haistattelee molemmille puolille tavalla ja asenteella joka on näennäisen neutraali mutta hengeltään oikeansuuntainen. Poliittisille idealisteille tulee tarjota tämänlaista rukkasta kasvoille jotta ymmärtävät. Suomi saisi tehdä vastaavanlaisia eettisiä kaikkia osapuolia loukkaavia ratkaisuja enemmänkin!

Ulkopolitiikalle!

---

Luettavaa juuri näistä aiheista:
Jukka-Pekka Pietiäinen, ”Onnellinen Sisyfos ja muita kirjoituksia 1980-luvulta” (1990) [esimerkiksi lehtikirjoittelua itsenäisyyspäivädebatin ajoilta.]
Tauno Nurmela, ”Sanottu mikä sanottu” (1979) [kokonainen osio Suomen itsenäistymisestä.]

Pelko ja vahvistus ; Tragedian synti

Meillä on töissä yksi muslimi. Islamissa ja juutalaisuudessa on yksi sellainen puoli joka minua viehättää. Joka tekee siitä paremman kuin kristinuskosta. Ne eivät ole julistususkontoja. Tämä antaa mahdollisuuden siihen, että he eivät töni minua joten minun ei tarvitse töniä heitä.

Tämä työpaikan muslimi on oikeastaan työpaikan ainut tyyppi jonka kanssa oikeastaan kaveeraan. Selvää on että hänelle uskonasiat ovat ilmeisen tärkeitä. Ja hänellä oli vaikeuksia ymmärtää että miten ihmisellä voi olla sellainen vakaumus ja siihen liittyvä asenne kuin minulla. Toisaalta itselläni oli hänen kohdallaan tiettyjä vaikeuksia ymmärtää asioita kuin älyllisellä tasolla. Ja tätä kautta tavallaan kokonaan. Mutta on syytä muistaa että ihmisissä on aina enemmän yhdistävää kuin erottavaa. Uskonnot erottavat, mutta on jotain yliesmaailmallista joka yhdistää. Uusi "Punisher".

Olen huomannut että supersankarisarjat ja elokuvat toimivat usein sosiaalisena liimana hyvin erilaisten ideologioiden välillä noin laajemminkin. Ne ovat helppoja, tarinamuotoisia ja niihin tarttuminen on helppoa. Ne ovat jaettua pinnallista kulttuuria joka muistuttaa siitä miksi monet taiteelliset, poliittiset ja älylliset asiat ovat ensin muhineet kahviloissa ja baareissa. Näissä paikoissa on ollut hedelmällisyyttä koska niissä eri uskonnot ovat voineet kohdata ja vaihtaa ajatuksia. ; Kahvila on nykyäänkin paikka jossa ateisti ja muslimi voivat keskustella keskenään – ja mikä Isisin kannalta järkyttävintä, tulla toimeen. Ei ihme että ISIS on iskenyt kahviloihin. Se on siitä fiksu järjestelmä että se tietää mikä heitä pahiten uhkaa. Pilapiirtäjät, kahvilat ja neutraalit ihmismassat. Sen sijaan ISIKSELLÄ ei ole ollut tarvetta iskeä äärioikeistolaisiin ja uusnatsistisiin mekastuskerhoihin tai puolustautua naisia urheasti kuviteltujakin vihollisia vastaan puolustavien katupartiolaisia vastaan erilaisin taktisin iskuin.

Syynä on varmasti se, että uskonnot eivät ole esimerkiksi niinsanotusti yhdistäneet kansaa pitkään aikaan. Jopa vahviten yhtenäisyyttä tukevat konservatiivit erottautuvat uskonnolla liberaaleista, ovat ikään kuin se ajatuspoliisi joka paitsi luo eriarvoisuuksia jossa laki ei ole sama kaikille, niin myös määrää että he ovat niitä joille laki tarjoaa parhaat privileegiot.

Viihteessäkin oli vaihe jolloin kadotettiin yhtenäiskulttuuri. Mutta kiitos kaupallisuuden ihmeiden, viihde on monopolistunut ja näin suosutuimpien ohjelmatallennepaikkojen tarjonta-algoritmit ja mainokset tuottavat kulttuurisia hyperilmiöitä. Ja nämä ovat niitä jotka yhdistävät vahvastikin.

Ne itse asiassa ovat hieman samantapaisia kuin uskonnot. Paitsi että niitä ei oteta samalla tavalla turhan vakavasti. Ja tämä on tärkeää. Ilmapiirieron voi aistia vaikkapa ”Shadiversityn” käydessä läpi Mormoneille pyhää Labanin miekkaa. Paikassa on usein läpikäyty erilaisia miekkoja ja esimerkiksi elokuvien fantasiahahmojen aseiden autenttisuutta on käyty läpi. Niiden kohdalla ei ole samanlaista efektiä kuin silloin kun hän esittelee mormonina oman uskontonsa miekkaa periaattessa samalla otteella ; Otetaan aika ja kulttuuripiiri ja tehdään tästä yleistyksiä jotka ovat perusteltuja ja johdetaan tästä johtopäätöksiä.

Uskonnot otetaan pömpöösisti niin mormonin kuin mormonismin vastustajien puoella ja yht’äkkiä ollaan erikoisessa disclaimerviidakossa. Jossa itsekin huomaa reagoivansa tavallisuudesta poikkeavasti. Näin siitä huolimatta että videota katsovan täytyy olla aika kovasydämienn että analysoijan into asiastaan ei jollain tavalla koskettaisi. Siis vaikka pitäisikin mormonismia harvinaisen hölmönä uskontona joka pilaa ydintään vielä sillä että on julistususkonto. Vieläpä sitä pahinta ovikellonsoittamis-lähetystyömallia. Sitä voi olla jopa hyvin vaikeaa ymmärtää mormoneja. Mutta toisaalta Shadiversityä seuraavalla saattaakin olla järkytys kun rationaalinen tyyppi sitten jossain videossa yllättäen paljastaakin olevansa vaikkapa jotain mormonin tyylistä.

Ja tämä tavallaan on se perusongelma. Thunkissa on pieni video siitä miten eletään kulttuurissa jossa ymmärtämättömyydestä on tehty argumentti. Se, että juuri sinä et kykene ymmärtämään miten joku voisi olla jotain tarkoittaa sitä että vastapuoli on jotenkin läpeensä typerä. Olen itse tottunut retoriseen lausuntoon jossa joku ei voi ymmärtää miten joku rationaalinen tyyppi voisi olla vaikkapa ateisti. Mutta toisaalta aivan yhtä paljon on heitä, jotka sitten liberaalilta puolelta eivät ymmärrä miten kukaan rationaalinen ihminen voisi uskoa rautakautiseen taikauskohömppään aka kristinuskoon. Tai miten ei voi ymmärtää ihmistä joka äänestää ja kannattaa Brexitiä tai Trumpia. Kun oma ignoranssi nostetaan tällä tavalla korskeasti hyveeksi ollaan luonnollisesti saavutettu jonkinlainen nollapiste.

Ja tässä yhteydessä Punisher on hyvä.

Sillä Frank Castle eli Punisher on hyvin erityinen sankari. Tarkalleen ottaen hän on hahmo jota osa pitää sankarina ja osa antisankarina. Hän edustaa perinteisiä sotilashyveitä ja pahaa vastaan taistleua tavalla joka ei juurikana eroa monista glorifioiduista actionsankareista. Kostamisen, sotilaallisuuden ja taistelun teemat ovat monien mieleen. Mutta kuitenkin Punisherissa on helposti muitakin puolia. Etenkin tässä modernisoidussa Punisherissa.

Hänethän laitettiin aika nokkelasti aluksi "Daredeviliin". Daredevilin vastinpariksi. Tämä oli erinomainen ratkaisu koska ketään ei kiinnostanut että oliko Wilson Fisk hyvä vai paha tai voittaako Daredevil tämän lopuksi. Kiinnostavaksi tilanne muuttui kun erilaiset oman käden oikeutta harrastajat pistettiin yhteen. Punisher oli tässä kontekstissa astetta selvemmin paha joka tekee pahaa pahoille. Ja se oli kiinnostavaa. Toki Punisheriakin tuomitaan. Punisheria pidetään mielettömänä ja suunnilleen pinnallisimpana sarjakuvahahmona mitä olla ja saa. Jos Peter Parker on edes nörttien voimaannuttamisfantasia ja murrosikäallegoria jossa teini saa lihakset ja alkaa ravistelemaan valkoista seittimäistä juttua käsistään, ei Punisher tarjoa edes tätä. Punisheria pidetään mielettömänä ja jopa mielenvikaisena.

Mutta väittäisinkin että Punisheria vihaavat eniten ne jotka eivät ole punisheria ymmärtäneet. Ne ihmiset joista on kaikista ilmiselvintä että Punisherissa ei ole mitään mitä järkevä tai tunteiltaan terve voisi ymmärtää, väheksyvät sitä kaikista eniten.

Josta päästään siihen että Punisherhan ei ole mielenvikainen. Moni kutsuu Punisheria mielisairaana koska hän juoksee ympäriinsä ampumassa ihmisiä hengiltä. Hän onkin selvästi teknisessä mielessä sarjamurhaaja sanan mitä täysimmässä mielessä. Mutta hän ei ole psykopaatti, sillä hän tuntee tiettyjä asioita joita psykopaatit eivät tee. Hän ei ole myöskään PTSD -tyyppi koska hänen väkivaltansa ei ole satunnaista ja äkillistä vaan suunnitelmallista. Punisher ei mahdu mielenvikaisten ihmisten profiileihin.

Tämä ei tietenkään sinällään olisi vielä kovin tärkeää, sillä viihteen osuvuus psykologisessa kuvauksessa nyt ei vain ole kovin laadukasta noin yleensä. Tärkeää on kuitenkin että hänet on käsikirjoitettu nimenomaan valitsijaksi joka tekee tietoisia ratkaisuja. Punisherin motiiveista onkin haluttu tehdä mahdollisimman ymmärrettäviä ja jopa samatuttavia. Viha järjestäytynyttä rikollisuutta kohtaan oikeutetaan tunteilla jotka ovat varsin normaaleja. Punisher vähintään yrittää olla samastuttava ja ymmärrettävä toimija.

Punisher on, kuten Aristoteles esitti. ”Tragedia on esitys sellaisesta toiminnasta, joka on vakava ja joka muodostaa kokonaisuuden ja jossa on laajuutta. Tragedia esitetään kielellä, joka on maustettu eri muodoissa kunkin osan vaatimusten mukaan. Tragedia on toimivien puhetta, eikä se ole kertovassa muodossa, ja synnyttämällä sääliä ja pelkoa se saa aikaan näiden tunteiden puhdistumisen”.

Vaikka Punisherin toimintaa ei hyväksyisi hänen tekojaan voisi silti ymmärtää. Jopa samastua miksi hän tekee mitä tekee vaikka se ei mukailisikaan omaa ideologiaa. Ja tämä on se ongelma; Nykyaikana on aika vaikeaa samanaikaisesti ymmärtää ja olla hyväksymättä. Joskus eroa korostetaan mutta silloin taustalla on aika vahvasti sellaista henkeä että tekoja ymmärretään ja tekojen muodon toteutustapaa ei kehdata hyväksyä. Jossa korostetaan että toimijan ideologia vastaa omaa mutta sitten halutaan irtautua itse aktiosta. ; Jossain määrin siis venkoillaan omien ajatusten ja niihin aika luontevasti sitoutuvien toimenpiteiden tuottaman kognitiivisen dissonanssin tai sosiaalisen nolouden kanssa. Ja tämä tietenkin liittyy siihen miksi ”en voi mitenkään ymmärtää miten joku” -henki ylipäätään toimii.

Itselleni Punisher on ollut jo aika kauan kohtuu tärkeä sankari. Eikä pelkästään siksi että hänellä ei ole supervoimia, hän ei käytä naamiota ja hänen kykyjensä selitys on taidoissa. Vaan siksi että Punisherin ytimessä on aina ollut ajatus siitä miten pieni töytäisy muuttaa yhteiskuntakelpoisen yksilön joksikin joka on määritelmällisesti sarjamurhaaja termin täysimmässä mielessä. Ja että itselläni ei itse asiassa ole käynyt kovin kaukana jokin vähemmän onnistunut vastaava.

Sitten kun jotain ymmärrystä haetaan se tehdään puutteellisesti.

Punisherin kaltaiset väkivaltaiset ekstremistit sidotaan helposti tiettyihin ideologioihin tai mielisairauksiin ; Karkeasti ottaen vielä niin että kuvaus kertoo kuvaajastaan enemmän kuin kuvatusta. Ne ihmiset joista kulttuuri, yleensä erityisesti heidän oma kulttuurinsa, on oleellinen pitämään ihmisiä tappamasta toisiaan, korostavat vihollisten ideologiaa. Ja sitten ne jotka uskovat ihmisten hyvyyteen yrittävät patologisoida sen ja muuttaa asian ”mielettömäksi”. Ja osa sekoittaa näitä molempia selittämällä miten itsensä vihaama ideologia on traumatisoinut ihmiset ”mielettömiksi”. Näissä sentään väitetään että ilmiötä ymmärretään, joten ne ovat kuitenkin sentään puhtaan mielivaltaisuuden ulkopuolella.

Väkivaltaisia ekstremistejä näkemyksineen on analysoitu. Siitä on tehty kunnon tutkimustakin. On selvää että jokainen militantti ekstremisti kirjoittaa asioita oman ideologiansa kautta. Toisin sanoen islamilainen ekstremisti käyttää islamia ja Breivik manifestissaan esimerkiksi ajatusta jossa sosiaalidemokratia uhkaa yhteiskuntajärjestelmää ja johtaa sen tuhoon.

Mutta eri ideologisia ekstremistejä yhdistävät tietyt yhteiset piirteet. Toisin sanoen jos kultuuri erottaa niin näiden takana on paljon keskenään yhteistä. Väkivaltainen ekstremismi nojaa seuraaviin näkemyksiin. Luettelen tunnuspiirteet ja avaan niitä hieman tutkimuksen kautta ja omin sanoin.
1: Tarve epäkonventionaalisille ja äärimmäisille toiminnoille. Ekstremismi ei siis näe pelkästään uhkia maailmassa vaan näkee myös että systeemin sisällä toimiminen ei voi ratkaista ongelmaa.
2: Ekstremistillä on perusteita joiden nojalla hänellä on vähentynyt vastuu väkivaltaisuudestaan. Väkivalta on esimerkiksi ”välttämätöntä” joko uhan vakavuuden vuoksi tai siksi että ilman spektaakkelia omalle asialle ei saa huomiota. Väkivalta ei siis ole vain nautinto jota haetaan vaan nimenomaan jokin asia joka on ikävä asia mutta on vaan tehtävä.
3: Sotilaallisen terminologian käyttö konteksteissa joissa sitä ei ole tavattu käyttää. Sotafantasioinnissa on se puoli että normaali arkinen ei-sotatilanne väritetään eräässä mielessä sellaiseksi käyttämällä siihen liittyviä sanoja. Sitä ollaan itse ”sen ja sen sotilaita” ja vastapuolella on sitten vaikkapa kansanpettureita.
4: Uskomus siitä että omalle viiteryhmälle kuuluva ansaittu paikka – yleensä tietenkin vallassaolopaikka- on jotenkin estynyt ja että tämä on traagista ja jopa uhkaavaa. Uhoava uhriutuminen on toisin sanoen varoitussignaali.
5: Menneisyyden glorifiointi. Tämä on tietenkin oleellista koska kun ekstremisti samanaikaisesti alleviivaa sitä että nykytilassa ollaan jotenkin uhattuna ja omalla ryhmällä on jokin erityinen asema, on tämän aseman oikeutuksen tapahduttava jotain kautta. Glorifioitu menneisyys on tässä hyvin käytetty teema.
6: Kun sotilaallinen terminologia korostaa aktiota ja menneisyys on glorifioitu ei ole ihme että ekstremismiryhmiä kuvaa utopia-ajattelu. Toisin sanoen heillä on mielessään ihanneyhteiskunta. Joka tietenkin mukailee tarkasti heidän ideologiaansa tavalla jossa suojaudutaan tehokkaasti ja asianmukaisesti sitä vaarantavista tahoista.
7: Katastrofiointi. Luvataan yhteiskunnan ja oman viiteryhmän tuhoa ja kokemaa välitöntä uhkaa. Maailma on kaatumassa ihan kohta pian.
8: Yliluonnollinen elementti. Usein tähän liitetään ihmeenomaisia tapahtumia. Aivan puhtaasti ateistinen väkivaltaekstremismi on tietenkin mahdollista mutta se on vaikeutunutta. Koska rohkeus lähteä taistelemaan tilanteesta joka on omassa päässä kuvattu alisteiseksi on jotain jossa ei valeta toiveikkuutta. Itse asiassa uhriutuminen voi jopa lannistaa hengettömäksi uhoajaksi jos mukana ei ole jotain yliluonnollista lupausta.
9: Tarve poistaa paha, kaikki paha, maailmasta. Ja pahaa tietenkin edustaa se ryhmä jota eksremismi itse vastustaa.
10: Asian puolesta kuolemisen glorifiointi.
11: Velvollisuus osallistua vihollisia tuhoavaan sotaan.
12: Tarkoitys pyhittää keinot -ajattelu erityisesti jos vastassa on vihollisia.
13: Sotilashyveiden yleistäminen kaiken elämän hyveiksi. Tähän liittyy myös ajatus koston hyveellisyydestä ja yliluonnollisten olentojen militanttejen ominaisuuksien korostamisesta vaikka harva armeijan käynyt niitä siihen liittisikään.
14: Vihollisten dehumanisointi. Toisin sanoen se, että vihollinen nähdään puhtaasti pahana. Ja toisaalta tätä ei nähdä ymmärrettävänä toimijana jonka lainen kukaan järkevä terve ihminen voisi olla.

Merkittävää on kuitenkin se, että nämä arvot ovat ekstremismeillä lähinnä vahvempia kuin tavallisilla ihmisillä. Ainakin omalla kohdallani muutama listan varoitusmerkki on suorastaan arkikäytössä. Ideologioiden torjuminen on ylpeilyn aihe. Mutta tosiasiassa se kertoo että ihmisillä ei ole mitään kovin hyvää käsitystä kritiikkinsä kohteesta. ; Ekstremismissä, jopa väkivaltaisessa ekstremismissä, pelottavinta on se, että se ei ole mitään vieraan ideologian ja mielipuolten juttua. Juuri sinäkin olet mitä luultavimmin joitain ripauksia vaille valmis Frank Castle. ; Asioita voi ymmärtää. Mutta ei hyväksyä. Koska jos ne hyväksyy ne saattaa hyväksyä itsessään.

---

Lähteet:
Aristoteles, ”Περὶ ποιητικῆς” (320-330eaa) [Suom. ”Runousoppi”]
Saucier, Akers, Shen-Miller, Stankov & Knezevic, ”Patterns of Thinking in Militant Extremism” (2009) 
”Shadiversity”. ”What did the Sword of Laban look like? from Book of Mormon”
”Thunk”, ”On Understanding Others”
KLyfe, ”Psychology Of THE PUNISHER - Science Behind Superheroes”

Tiede luksuksena

Senecalla oli ylevä näkemys tieteestä. Olemassaolon tärkein saavutus oli elää oikealla tavalla. Joka tarkoitti eettisenä olemista tavalla jossa ihminen noudatti luonnollista elämää (ius naturae) ja taivaallisen universaalin sääntöjen (lex universi) mukaan. Siksi hänen luonnontiedekirjansa pitää sisällään myös moraalisia kannanottoja ; Seneca ei nähnyt niitä erillisinä.

Senecan tiedetään moittineen Kleopatraa. Moitteen alle nousi luksus. Seneca korostikin että olisi vältettävä ahneutta, lahjuksia ja muuta vastaavaa joka voi vääristää mieltä. Luksuksen ylittäminen onli tärkeä osa tieteellisen tutkimusasenteen saavuttamista. Luksus tekee hulluksi tarjoamalla tyhjää näyttäytymistä. Ajattelun vapaus vaatii taloudellista vapautta.

Minulla oli tähän liittyen hieman keskustelua erään pienen Suomalaisen vlogistin kanssa. Hän korosti että hänellä on syvällinen blogi joka eroaa julkimoiden blogeista. Oman tarkasteluni perusteella hän vaikutti enemmänkin tavalliselta ihmiseltä joka on autenttinen. Syvällisyys -sana kun tuo mieleeni hyvin erilaisia teemoja.

Tässä yhteydessä puheeksi tuli se, miten yksi autenttisuuden tae on se että ei saa rahoitusta. Rahoituksen ja mainostulojen puute oli selvästi tärkeä tämän vlogistin minäkuvalle. Olin itse tässä kriittinen. Jos ei muuten niin periaatteen vuoksi. Esimerkiksi itse näen että jos saisin mesenaatteja voisin esimerkiksi tehdä parempia miekkailuvideoita koska minulla olisi aikaa ja toisaalta välineitä tehdä niitä. Toisaalta ymmärrän että olisin aikamoinen luotettavuusriski jokaiselle mainostajalle. Käsittelemäni aiheet ja persoonani eivät ole turvallisimpia ja vakaimpia ja helpoiten ennustettavia. Toisaalta jos minulla olisi mesenaatteja nämä ominaisuudet saattaisivat kadota. Joka on se riski siihen että autenttisuuteni katoaisi.

Itse näen kuitenkin että filosofia on vapaiden ja joutilaiden ihmisten hommaa. Ja rehellisesti sanoen sama koskee suurta osaa tiedettäkin. Toki tieteen konkreettisia ja käytännöllisiä hyötyjä ei voi aliarvioida. Jos perinteiset uskonnot joutuvat elämään riskien ja pelkojen maailmassa jossa ideologia joutuu taistelemaan ties mitä riskejä vastaan vain taatakseen pysyvyyden – eli sen että maailma taistelun jälkeen olisi huomenna samanlainen kuin tänään – on tiede kyennyt edistämään asioita. Tai ainakin teknologioita. Ja osana tätä on seurannut muun muassa se, että jos Maria Antoinetten suuhun laitettu valelause leivosten syömisestä on ollut aikanaan kannanotto Versaillesin luksuselämästä, ovat leivokset nykyään aika bulkkiasia. Tiede on tuonut luksusta.

Mutta se ei välttämättä synny siitä. Nykyään arvostetaankin sitä, että hyvä tiedepolitiikka antaa tieteelle rahoitusta mutta ei määrää lopputuloksia. Tieteen autonomisuus nähdään siis hieman samanlaisena kuin sananvapaus perinteisessä lehdistössä. Vapaa lehdistö kun oli sellainen jossa lehden päätoimittaja on autonominen eikä hänen ole pakko painaa lehteen mitä poliitikko tai vihainen kansalainen haluaa. Lehti saa siis valita oman linjansa. Autonominen tiede on sitä minkä tieteentekijät sen määrittävät olevaksi. ; Sitä voisi tässä muistuttaa siitäkin että tiedemiehet eivät yleensä ole kovinkaan hyvin palkattuja. Kenties heitä hieman pakotetaankin Senecan hyveisiin. Tässä mielessä Juha Sipilän ajatukset jossa leikattu tutkimusmäärärahasto ja työntekijäjoukko pakottaa tieteentekijät luovuuteen saa epätarkoituksenmukaista pömpöösiyttä.

Mutta kuitenkin. Samanaikaisesti aika iso osa tieteestä on itsessään koriste. Se voisi olla jopa tiedon luksusta. Monestihan tieteessä tarkkuus ja teoretisointi ylittää konkreettiset tarpeet. Ja tässä mielessä itse muistutan Lucanuksen moitteiden Caesaria joka ryhtyi filosofioimaan siinä vaiheessa kun oli hieman juhlinut, juonut viiniä ja syönyt hyvin. Jonain joka oli soveliasta tilassa jossa sulatellaan jälkiruokaa. Jotain jota tehdään kun on varaa käyttää aikaa ylimääräiseen.

Jos pragmaatikkoa kiinnostaa saada kusiaispesä ruokakomerosta pois, niin tiedemies, joku "myrmelologi", tulee kertomaan sinulle, kuinka monta niitä kusiaisia on Suomessa ja että muurahaisilla ei ole verenkiertoa tai keuhkoja ja että miten niiden vatsa on kaksiosainen (vatsa pesälle ja vatsa itselle). ; Tieteessä ideaalina on juuri kävellä ylimääräinenkin matka ja tätä kautta saadaan loisteliaisuutta ja epäkäytännöllistäkin tietoa maailmasta. Luksustavaroita on nähty hyödykkeinä joiden pelkkä käyttäminen ja näytteelläolo antaa käyttäjälle ylevyyttä joka ylittää funktionaalisen käytännöllisyyden. Tässä mielessä jopa Seneca oli rikas tyyppi jolla oli aivan liikaa rahaa ja vapaa-aikaa. Ja hänen luksuksensa oli sitä että hän saattoi kirjoitella erilaisia moralistisia luonnontiedekuvauksia sen sijaan että louhisi tuottavaa työtä rooman kaivoksissa orjana.

Tämä on työlästä loistoa joka vaatii työtä joka on vähintään pakoitellen norsunluutornissa tai ainakin keksimisensä aikaan epäkäytännöllistä – toki hämmentävän moni abstrakti teoria on arkisen soveltamisen alueelle ponnisteltu myöhemmin. Esimerkiksi autojen GPS vaatii Einsteinin suhteellisuusteoriaa. Joka ei nyt ole ainakaan intuitiivinen, arkinen ja helppo teoria maailmasta. ; Tieteen luksusluonnetta korostaa myös se, että siihen liitetään moraalista ylemmyyttä ja siitä puhutaan usein estetiikan kielellä. Miten teoriat ovat kauniita. Ja miten niiden osaaminen jotenkin jalostaa elämän arjen yläpuolelle.

Jos tiede on ”ylimääräistä loistokkuutta” jota tuotetaan kun ravintoylijäämää voidaan käyttää siihen että joku tekee jotain muutakin kuin suoraan ja varmasti tuottavaa työtä, on hyvä miettiä luksuskysymystä.

Tähän löytyykin tutkimus joka käyttää fiinejä nimityksiä..
1: Patricians, jotka käyttävät hienovaraista luksusta. He ovat usein varakkaita ja vakiintuneita. Kun he käyttävät brändituotteita he eivät halua viestiä luokkaerojen yli. Tavoitteena ei ole herättää kateutta köyhissä. Sen sijaan niillä signaloidaan hyvää makua ja varakkuutta horisontaalisesti samanarvoisten kesken. He ostavat esimerkiksi brändituotteita joissa logot on piilotettu.
2: Parvenus, on nousukkaita jotka näyttävät menestystään ja saavutuksiaan. He ostavat brändituotteita joissa logot ja statustunnukset näkyvät. Luksus on signaali osaamisesta ja menestyksestä. Tämä on tärkeä erottautumissignaali. On tärkeää korostaa sitä mitä ei ole. Viestintä on tässä mielessä vertikaalista. Tavoitteena on myös viestiä luokkarajojen yli.
3: Poseurs, jotka teeskentelevät menestystä. Luksuksella haetaan nimenomaan statusta ja uskottavuutta. Tämä ryhmä ostaa helposti jäljitelmätuotteita. Ja jäljitelmätuotteiden valmistajat tietävät tämän. Siksi jäljitelmiksi päätyvät tuotteet jotka ovat nousukkaiden ja teeskentelijöiden mieleen. Eivät hienovaraiset ja usein vielä hieman kalliimmat luksustuotteet joita patriisit käyttävät.
4: Proletarians, plebeijejä jotka ovat vähävaraisia mutta eivät välitä sosiaalisesta maineesta. He ostavat luksusta eskapismin vuoksi.

Jos tiede ja filosofiointi olisivat luksusta – kuten minusta on ja vähintään argumentin vuoksi oletamme – niin voitaisiin ajatella että patriisikäytöstä tapaa aika monilta ammattimaisilta tiedemiehiltä. Heille tiede on arkea ja he eivät välttämättä jaksa intoilla asioista enää vapaa-ajallaan. Vapaa-ajalla halutaan helposti tehdä jotain muuta. Monilla ei ole tarve korostaa erinomaisuuttaan tavallisiin ihmisiin verrattuna ja tiedeosaamista ei käytetä signalointiin. Riittää että muut tutkijat tuntevat ja tietävät. Sitaattimäärät muiden tutkimuksissa kiinnostavat enemmän kuin se mitä joku maallikko sanoo internetissä.

Sitten on se luokka johon saatan hyvänä päivänä lokeroida itseni. Moni haluaa brassailla taidoillaan ja tekevät egoistisia blogiprojekteja jotka eivät kiinnosta ketään. Mutta jossa on kirjaviittauksia niin että joku voi ajatella että siinä on litteratuuraa heikkoudeksi asti. Tai ainakin niin että kirjaviittauksia on niin paljon että autenttisuutta korostava syvällinen ajattelija voi nähdä että hekilöllä ei ole mitään omaa sanottavaa. Tällä luonnollisesti signaloidaan. On tärkeää snobistella jotta olisi fiksumpi kuin ne muut. Ainutlaatuinen lumihiutale pääsee vauhtiin.

Kolmas luokka on sitten se johon lokeroin itseäni huonoina päivinä. Tämä on sitä aihepiiriä joka houkuttelee pseudotieteilijöitä – jotka voidaan nähdä jäljitelmätuotteina ja imitaationa niille jotka eivät aitoon asiaan oikein taivu tai kykene. Onkin hyvä huomata että monet pseudotieteet yrittävät nimenomaan hierarkista viestintää. Viestintä on kohdistettu vertikaalisesti. Muka ollaan tieteellisiä ja sitten kuitenkin viestintä keskittyy kaduntallaajiin. Asiat myös osataan paremmin kuin tiede joka on hyvä signaali siitä että tiedeyhteisö ei ole kovin laajasti samaa mieltä asian kanssa. Joka kertoo että asia ei ole niin selvästi ”aidosti ylhäältä” kuin ”imitoiden ja teeskennellen sieltä”.

Sitten ovat ne ihmiset jotka käyttävät silloin tällöin tiedettä älylliseen hemmotteluun. Itse asiassa he vaikuttavat olevan jossain määrin tervehenkisempiä kuin nousukkaat tai teeskentelijät. Ehkä he nautiskelevat luksusta. Mutta heissä on silti jotain eettistä jonka Senecakin olisi kenties hyväksynyt..

---

Lähteet:
Seneca, ”Naturales quaestiones” (65)
Lucanus, ”Pharsalia” aka. ”Bellum civile”
Young Jee Han, Joseph C. Nunes, Xavier Drèze, ”Signaling Status with Luxury Goods: The Role of Brand Prominence” (2010)

Viherrynkö vain kateudesta?

Vihreydestä puhutaan paljon. Minuakin usein liitetään. Puhutaan punavihreänä liberaalina. Tai miten minulla olisi punavihreät silmälasit. On tavallaan aika kuvaavaa että vastaukseni omaan vihreyteeni on ”kyllä” ja ”ei”ja ”ei hajuakaan”. Identifiointiin kun tarvittaisiin määritelmiä ja kriteeriattribuutteja tai muita tunnusmerkkejä.

Se, että vaikka väitteitä minun pinavihreydestä heitetään tekee vihreysosa toki naamani punaiseksi. Ei siksi että identiteetti ei osuisi vaan koska tässä on koko käsitteessä on selvästi takana iso annos älyllistä laiskuutta.

Toki ymmärrän että elämäntapani ovat monin paikoin sellaiset että ne voi nähdä vihreinä. Arvostan luontoa sellaisella tavalla jota kaupungissa asuvat harrastavat. Liikun jalan ja käytän julkisia kulkuneuvoja. Koska minulla ei ole autoa. Hiilijalanjälkeni on kohtuullisen pieni. Mutta syynä on pääasiassa se, että minulla ei ole autoa. Ja minulla ei ole autoa koska minä ja suuret koneet tarkoittavat ympäristötuhoa. Enkä puhu saasteista vaan kolareista. Elämäntapani ovat säästeliäät koska minulla on budjetti. Perusnuukailu yhdistettynä hyviin kulkuyhteyksiin ja olemattomaan sosiaaliseen elämään rajaavat asiat. Toisaalta luonto ei ylipäätään välitä intresseistä, ainoastaan ihmiset. Joten omallatunnollani ei pitäisi olla mitään merkitystäkään.

Minusta tähän ekologisuusaiheeseen pitäisi saada paljon enemmän selkeyttä. Se tuntuu toisinaan olevan hyvin spesifi ja äärimmäinen mutta samalla yleiskäsite joka kuvaa kaikkia. Jopa samassa asiayhteydessä. Että ensin vihreys on jotain muodikasta jota harmittomat uusrikkaat vihreät jupit harrastavat luodessaan sosiaalista statusta punaviiniä lipittävänä hyväosaisena muodikkaassa intelllektuellikommunismissaan. Mutta sitten samalla punavihreys on kettutyttöilyä jossa yhteiskunnalliselle verokannalle haitalliset työttömät kannabikselta haisevat loisijat sotkevat hennalla kettutarhoissa samalla kun syövät heisimatotikkaria, luonnon omaa laihdutusherkkua. Molemmat näistä ryhmistä ovat itselleni vieraita. Yhtä vieraita kuin nuo stereotyyppiset mukavitsit jotka tuntuvat seuraavan kuvauksissa oleellisena asennesisältönä.

Ekologisuus, kestävä kehitys, vihreys ja luontoteemat ovat minusta tärkeä asia jota käsitellään hyvin ylimalkaisesti. Etenkin kun sitä liitetään maailman tärkeimpään asiaan. Minuun. Tai johonkin mitättömään asiaan kuin suurten ja vaikutusvaltaisten valtakeskittymiä hankkivien ideologisten liikehdintöjen kuvaamiseen. ; Karkeasti ottaen ongelmana on se, että kaikki tavallaan arvostavat luontoa. Mutta se mitä tällä sitten tarkoitetaan vaihtelee hyvinkin ankarasti. Monet luontoystävälliset arvot ja elämäntavat ovat jopa keskenään ristiriitaisia.

Maailmalla onkin sellaisia tuulahduksia että suurin osa ihmisistä arvostaa esimerkiksi sitä että tuotteet eivät saastuta. Usein vihreys on ”Tiebreaker” eli vihreydestä ei välttämättä haluta maksaa mutta valtaosa valitsee muuten samanlaisista ja yhtä laadukkaista ja samaa hintaluokkaa olevista tuotteista sen joka mainostaa olevansa ekologinen. ; Mainostajat ovat huomanneet tämän ja vihreydellä on mainostettu ties mitä. Ja näin mainostajiin kohdistuu epäluottamusta. Tämä lisää skeptisyyttä kaikenlaisia vihreysväitteitä – ja kenties myös koko ilmiötä vastaan. Ainakin osa vihreydestä on ideologista haihattelua, pseudotiedettä ja valheellista mainontaa. Suuri osa ei kuitenkaan kyynisty koko vihreyteen ja heitä tavoitetta pois.

Itse näkisin jopa niin että olisi hyvä segmentoida ihmisiä luontosuhteensa mukaan tarkemmin. Luonnollinen kun voi tarkoittaa yhdessä ääripäässä luontaistuotteiden, kristalliterapian ja homeopatian sävyttämää elämää. Ja toisessa ääripäässä on sitten luonnollinen survivalisti joka osaa tappaa karhun puukolla. Ja joka metsään miettiessään ei mieti puhelimen kohdalla sitä että jos joutuu pulaan sillä voi soittaa hätäkeskukseen vaan että siitä voi macgyveroida nuotionsytytysvempeleen kunhan ensin pilkkoo kuoret kirveenterän raaka-aineeksi.

Itse käsittelisin normaalin ”ekologisuuden” erikseen. Ja vasta sen jälkeen aktivismin.

Tämä on tarpeen koska tiedän aika montakin vanhemman polven ihmistä jotka ovat arvoiltaan konservatiiveja ja he kokevat vastenmielisyyttä vihreyttä kohtaan. Kuitenkin he arvostavat kierrätystä ja miettivät autojaan hankkiessaan paljon sitä kuinka paljon auto kuluttaa. Vastustuksen kohde onkin enemmän kulutustottumuskulttuuri kuin varsinainen ekoajattelun dissaus. Moitittavana tuntuu olevan enemmänkin elämäntavan takana olevat ideaalit kuin varsinainen tekeminen.

Sitä voitaisiin periaatteessa nähdä että luontosuhteita voi lähteä avaamaan miettiällä muutamaa segmenttiä jotka eivät sisällä kaikkia ihmisiä. Mutta jotka ovat kuitenkin havaittuja ryhmittymiä. Ja aiheen kannalta sekä relevantteja että keskenään erilaisia. ;
1: Nuoria aikuisia jotka ovat kohtuullisen hyvin koulutettuja. (Vähintään toinen aste.) He työskentelevät palvelualalla, myynnissä, yksityisyrittäjinä tai opiskelijoina. He ovat vähävaraisia ja asuvat urbaanissa ympäristössä. He kokevat tietävänsä paljon luontokysmyksistä mutta toisaalta eivät oikein jaksaisi kierrättää arkielämässä eivätkä voi oikein toisaalta maksaa enemmän tuotteista säästääkseen luontoa. He elävät nuukailun ja urbaanin maailman ytimessä tavalla joka mahdollistaa vihreän elämäntavan ikään kuin pakotettuna. He pitävät luonnosta ja eläimistä. Osa heistä haluaisi koiran.
2: Vihreitä aktivisteja jotka ovat sanotaan 25 ja 34 vuoden välillä. Ja vastaavasti jossain 45 ja 55 vuoden välillä. He ovat hyvin koulutettuja kaupunkilaisia. Heillä on arvostettavat ammatit, ja niihin liittyvät ihan hyvät tulotasot. Heitä kiinnostaa ympäristöystävällinen kuluttaminen. Kierrätys on osa järjestelmällistä arkea. He ovat tiedostavia ja ymmärtävät että ympäristökysymys on tärkeä tavoilla jossa otetaan myös epäsuorat vaikutukset huomioon. He ottavat selvää asioista ja kokeilevat kaikenlaisia asioita melko avomielisesti. He ovat vihreitä kuluttajia siinä mielessä että he ostavat tuotteita jotka ovat ekologisin lupauksin myytyjä. Toisaalta he ovat skeptisiä instituutioiden tekemille mainoksille. Omatunto ja arvot ovat heille tärkeässä osassa ekologista elämäntapaa.
3: Kolmannessa ryhmässä on sanotaan 45 vuodesta ylöspäin olevia ihmisiä joilla on hieman alempi koulutustaso. He ovat tehneet koko aikuisikänsä töitä myynnissä, yksityisyritäjinä, fyysisissä töissä, jotkut jopa hallintotoimissa. Eläkkeelle on jo menty tai sinne pääseminen kiinnostaa. Rahaa ei ole hirveästi eikä ole koskaan ollut. Heillä on negatiivinen asenne ympäristökysymyksiin koska he näkevät sen haihatteluna. Heillä on kuitenkin positiivinen suhde metsästykseen, kalastuksen, kierrätykseen ja marjastukseen joita he tekevätkin joskus itsekin. Heitä kiinnostaa kaikki energiaa säästävä asuminen ja bensaa säästävän autoilun tapaiset asiat. He ajattelevat ennen kaikkea tuotetta eivätkä sen ostoketjun kaikkia epäsuoria vaikutuksia. He eivät luota mainosmiehiin ja vihreisiin haihattelijoihin. Konservatiiveina he eivät halua muuttaa elämäänsä ja he välttelevät luontoliikkeisiin identifioimista koska näkevät sen ideologisena. He ovat konformisteja eivätkä halua tehdä mitään erikoista ja outoa tai sellaiselta vaikuttavaa. Ja näin heillä on ennakkoluuloja vihreyttä kohtaan.  

Näiden ryhmien esilletuonti on tärkeää koska niissä korostuu se miten kaikkien luontosuhde ja suhde kestävään kehitykseen on oleellisesti erilainen. Kuitenkin ympäristön tasolla he toimivat tavoilla jotka omalla tavallaan ovat ympäristöystävällisiä. Motiivit ja näkökulmat ovat hyvin erilaisia. Itse näen että olen jossain määrin ensimmäisessä ryhmässä. Ja kun vihervasemmistohipsteririnnastus tulee, rinnastaja on yllättävän usein kolmosryhmässä oleva tyyppi joka vihjaa minun kuuluvan kakkostason ryhmään.

EI tässä ole hirveästi mitään sanottavaa.

Sitten jos puhutaan kunnon ideologeista jotka ovat intoutuneet niin heitä on vähemmän. Toki laakamatoja nautiskelevat hamppuhipit tulee jostain syystä aina mainita hauskana ja värikkäänä esimerkkinä sellaisten ihmisten toimesta jotka itse loukkaantuvat jos heidän viiteryhmänsä rinnastetaan sen sisällä tilastopoikkeuksena oleviin natseihin.

Itse olen pitänyt oleellisena erotella nämä ympäristöaktivistit erilleen. Sillä heissäkin on erilaista liikehdintää. Esimerkiksi voitaisiin sanoa että on olemassa luontokeskeisiä aktivisteja joilla on aika vähän tekemistä toistensa kanssa;
1: Planeetanpelastajat haluava suojella elinolosuhteita. Luonto on heille usein virkistyskäyttöön tarkoitettu tila jossa on esteettistä arvoa. Keskittyminen on maahan, ilmaan ja veteen keskittyvää. He suosivat pullojen kierrättämistä, vastustavat ylipakkaamista ja pitkiä kuljetusmatkoja. He arvostavat vesien ja jokien puhdistusurakoita ja voivat boikotoida harvinaisista trooppisista jalopuista tehtyjä tuotteita. Keskittyminen elottomaan luontoon ja geologiaan.
2: Terveysintoilijat taas näkevät ympäristöongelman enemmänkin omana ongelmanaan. Huolena on sujuvasti vaikkapa se miten liiasta auringonvalosta aa syövän tai miten geeneihin tulee sairauksia ydinvoiman seurauksena. Huolen kohde voi sujuvasti olla myös se, miten heidän lastensa terveys vaarantuu hedelmissä olevien hyönteismyrkkyjäämien kautta. Pitävät luomutuotteista, suosivat prosessoimatonta ruokaa. Vastustavat pullotettua vettä ja lisäaineita.
3: Eläintenrakastajat boikotoivat tonnikalaa ja turkiksia. Suojelevat manatteja ja erityisesti söpöjä eläimiä. Haluavat ennen kaikkea että tuotteet ovat ”julmuusvapaita”. Kannustavat usein kasvissyöntiin.

Näiden kesken ei ole välttämättä paljoa keskustelua. Esimerkiksi itse olen kenties lähimpänä tuota eläintenrakastajaluokkaa. Terveysintoilu motivoi minua hyvin heikosti vaikka tiedänkin että se on muodikas pseudotiedeaihe jonka kunnon skeptikko tuntisi. Mutta en vain ole jaksanut kiinnostua. Ehkä tämänlainen kiinnostaa ihmisiä joilla on kovempi elämänilo ja odotukset oman epäpyhän elämän jatkumisesta pitkiä aikoja.. Ympäristökysymykseen voin suhtautua melko neutraalisti, mutta se ei innosta. Se on ikään kuin epäsuora hyöty sille tärkeälle ja kiinnostavalle. Se on sitä työtä jota tehdään jotta saadaan niitä eläimiä!

Toki itse olen näitä Ilkka Koiviston tyylisiä ihmisiä jotka kokevat tärkeäksi keskittyä eläinten hyvinvointiin eläinten oikeuksien sijaan. Tätä taustaa kohden ei kenties yllätä että olen käynyt Kiteen opetusteurastamossa teurastus- ja lihanleikkuukurssitusta. Ja olen ollut MTT:n tutkimussikalassa jossa on tehty ruokintatutkimuksia ja sikojen hyvinvointitutkimuksia. Olen käyttänyt aika vähän voimavaroja sen miettimiseen onko eläintarha vankila tai hyvinkohdeltu ja terve tuotantoeläin petoksen uhri. Eläintarhaan laittamisten kanssa koen huolta lähinnä eläimistä joilla on kova vaellusvaisto. Koska se on se eläinten hyvinvointiasia. En aseta itseäni jumalaksi päättämään universaalisti kaikkien eläinten puolesta sen mitkä ovat niistä tärkeitä arvoja. Tämä ei toki ole estänyt minua päättämästä osan niistä päiviä sellaisella banaalin konkreettisella tasolla. Eli vaikka olen eläinystävä niin siitä huolimatta tämäkin taso tuntuu olevan liian karkea jotta identiteettini solahtaisi mukavasti mukaan asiakokonaisuuteen. Saati sitten että orgaaninen kokkailu pitäisi saada mukaan.

Tämä kaikki alleviivaa sitä että kun luontoaiheessa on erilaisia suhtautumistapoja ja aktiivisuustapoja, niin yhdessä päässä voi olla hyvin haihatteleva terveysintoilija jolla on paljon salaliittoteorioita jotka koskevat ruokaa. Illuminati confirmed. Toisessa päässä voi olla sitten konkreettinen ja jopa militantti eläintenystävä joka tekee murtautumisiskuja koe-eläinasemille. Yhteistä näiden kahden välillä voi olla hyvin vähän niin asenteessa kuin toiminnassa. Tiivistäminen ”vihreyteen” voi tässä mielessä kätkeä isoja asioita. Kategoria ei enää kuvaa todellisuutta vaan piilottaa sitä.

Jopa aktivismikeskeisessä ympäristöliikkeessä on useita erilaisia toimintatapoja. Liikkeen sirpaloitumisen takana voi olla esimerkiksi se, että (1) yksilöt saavat enemmän suhteellista valtaa pienissä ryhmissä. Status ja kuulluksi tuleminen helpottuvat. (2) Erot ovat voineet olla olemassa ja liikkeen kasvu ja yleistyminen on tuonut nämä esiin. (3) Kilpailu ideologioissa on kuten kilpailu markkinoilla ja segmentoimalla ja erilaistumalla voidaan luoda kilpailuetua (4) Siitä tulee strateginen etu kun erilaisia toimintatapoja voidaan harrastaa niin että asenneilmapiirin muutos ei tuhoa koko liikehdintää vaan uhkaa korkeintaan vain osaa ryhmittymistä.

---

Lähteet:
”Consumer Trends in Sustainability” [https://www.solarcity.com/sites/default/files/reports/reports-consumer-trends-in-sustainability.pdf]
“Identifying the green consumer: A segmentation study” [https://link.springer.com/article/10.1057/jt.2008.28]
GreenMarketing “Know Thy Target” [http://www.greenmarketing.com/articles/complete/know-thy-target/]
Ilkka Koivisto, ”Elämänmittainen luontoretki” (2010)
Luther P. Gerlach “The Structure of Social Movements:Enviromental activism and its opponents” [http://citeseerx.ist.psu.edu/viewdoc/download?doi=10.1.1.180.1666&rep=rep1&type=pdf]

Se kauhea homosaatio

Hetero Pride Finland 21.9. 2013 jäi muistoihimme eräänä erikoisimmista tapahtumista. Se oli tietenkin myöhässä ja jälkijättöisesti maahamme tullut kopio. Kansallismielisemme ovat hämmentävän globaaleja ja 1980 ja 1990 luvun ”Straight Pride” idea tuli maahamme. Mutta vain käväisi. Tapahtuma oli niin syvä onnistuminen että toista ei ole ilmeisesti tarvittu. Tai saatu aikaiseksi. Sen epäonnistumista ei kuitenkaan järjestäjien puolelta myönnetä joten ilmeisesti asia saatiin kokoon pienellä joukolla ja kerralla.

Tämä tapahtuma sai Suomessa erityispainotuksensa homosaatio -sanan ympärille. Idea oli tuttu; Korostetaan että ei vihata homoja ja siksi luodaan erikoisia jaotteluja. Vähän kuten ne fundamentalisti ajavat fundamentalistikristityt jotka eivät vihaa syntistä vaan syntiä. Eroa on vaikeaa nähdä ulospäin vaikka se onkin kannattajille itselleen ilmeisen rakas ja tärkeä. Näitä kulmia herätti sekin että jos homoseksuaalisuus ja homosaatio erotetaan niin miksi tapahtuma oli hetero pride? Että miksi on oletuksena että vain hetero voisi dissata homosaatiota? Tämä vihjaa että ajatus joko ei ollut loppuun asti mietitty. Tai sitten se oli vähintään osittain valehtelua. Minua kiinnostaa sisäinen koherenssi joten en välitä epäonnistumisen syistä. Kun selvää on että jotain vikaa jossain on.

Homosaation ideana oli se, että vihattiin ”homopropagandaa”. Eli sitä että esimerkiksi ”Sillä Silmällä” -tyylisissä sarjoissa homoja näytettiin positiivisessa kulmassa liikaa. Samoin homojen avoin toiminta häiritsi eri tavalla kun avoimet heteroseksuaalit. Homot saivat siis olla homoja kunhan tähän ei liittynyt medianäkyvyyttä tai katunäkyvyyttä. Kyseessä oli toisin sanoen väärien mielipiteiden ilmaisun rajoittamista koskeva kampanja. Mikäli kampanja siis oli kuvattu hetero priden järjestäjien ja kannattajien suusta rehellisesti.

Itselleni tämänlaisissa ihmetyttääkin se, että ihmisten vilpitön ”mielipiteily” ja ”hurahtaminen” nähtiin jonain jota pitää rajoittaa. Se, että ihmiset haluavat jotain homoja stailaamaan ja katsovat ohjelmia ja nämä saavat mainostuloja oli selvästi ikävä asia monille. Tätä vastaan piti taistella. Tai oikeastaan uhriutua sellaisella tavalla joka herätti kysymyksiä siitä olisivatko muutamat ryhmään kuuluvat neidit olleet sellaisia että heidän kenties pitäisi kannattaa homoavioliittoja ihan sillä että ilmeisesti haluavat päätyä naimisiin ja sekstaamaan naisten kanssa. Eivät he ainakaan perinteisiä cisheteromisnormeja uhriutumisessaan seuranneet.

Hedelmä

"Omena päivässä pitää lääkärin loitolla", sanovat. Ja keille aina annetaan omenia? Opettajille! On käsite antaa opettajalle omena.

Sellainen on meininki että "tuo omena tahi lasareetin ovet käyvät teille". Ja sitten jos omena tuodaan, opettaja pahanilkisesti puraisee synnin hedelmää.

Aika häijyä!

emansipaatio ja rajoittaminen

Emansipaatio on vahva sana joka tuo mieleen ennen kaikkea feminismin. Jollekulle se voi tuoda mieleen Habermasin emansipatorisen tiedonintressin tai Max Horkheimerin kriittisen teorian. Nuo”postmoderni” ja ”kulttuurimarxismi” -sanoja julkisessa keskustelussa yhteyteensä saavat näkemykset.

Tärkeää on että yhteiskuntaan suhtaudutaan kriittisesti jotta voidaan vapautua asioista. Yhteyksiä voidaan nähdä myös Sigmund Freudin psykoanalyysistä jossa haluttiin vapautua. Yhtenä esimerkkinä tästä oli ajatus siitä että vapautumalla uskonnon harhasta ihmiset vapautuisivat elämään kuolemaa edeltävässä elämässä.

Mutta Frankfurtin koulukunta ja uusmarxilainen teoriasuuntaus löytyy monesta muustakin paikasta. Etenkin nykyään. Kriittisen koulukunnan intressien penkominen kun löytyy vaikkapa Intelligent Designin halusta vapautua ja vapauttaa yhteiskunta Darwinismista kuten Wedge -dokumentti opettaa. Tai Andrew Breitbartin ”Righteous Indignationista”. Niissäkin tutkitaan ”maailmankuvia” ja niiden ”valtaa” ja ”propagandaa” josta on tärkeää vapautua.

Näitä kaikkia kuvaa vahva ajatus siitä että Emansipatorinen eli vapauttava tiedonintressi liittyy hallintaan (Herrschaft) eli valtaan, sekä ihmisten vapauttamiseen perinteen kahleista ja yhteiskunnallisesta pakotuksesta.

Vapautuminen on tietenkin hauskaa. Ja siksi onkin hyvä lähestyä vapautumista sellaisen filosofin kautta joka nähdäkseni oleellisesti liittyy asiaan vaikka juuri kukaan ei heitä tähän liitä. Charles Peirce ja Sir Francis Bacon.

Bacon ei varmasti emansipaatiosta mieleen. Hänhän oli vanhan ajan mies. Ja empiristi. Kuitenkin hänestä ihmisellä oli huonoja ajatustottumuksia, idoleja (kreik. eidolon, aavekuva). Bacon korosti mielen ikonien varomista. Elävyyden nimissä ei siis saanut sanoa mitä vain. Idolit olivat huolimattoman ajattelun ansoja, joihin päätyi helposti. Näitä olivat:
1: Heimon idoli (idola tribus) joka näkee järjestystä siellä missä sitä ei ole, tai yleistää säännön laajemmalle kuin mitä se vaikuttaa.
2: Luolan idoli (idola specus) taas on yksilön henkilökohtaisista näkemyksistä johtuvat virheet. Tämä idolityyppi vahvistaa ja luo henkilön vakaumuksia ja intohimoja.
3: Markkinan idoli (idola fori) on sanoista johtuva valta, jossa uskottavuus tulee retoriikan kautta tehdystä sanavalinnoista ja muotoiluista eikä niinkään siitä että asia olisi pätevä. (Retoriikka on sinällään lähellä Baconin ajattelua, että sitä voidaan käyttää sekä asian tarkentamiseen ja esityksen selkeyteen ja valitettavasti myös taivutteluun. Elävöittäminen on samanlaista ; on tavoiteltava yhtä ja varottava toista puolta)
4: Teatterin idoli (idola theatri) taas on auktoriteettien esitykseen perustuvaa näkemysten vääristymistä. Vallanpitäjät tai luotettavina pitämämme tahot voivat iskostaa päähämme vääriä käsityksiä.

Selvästi Baconin maailmassa oli paljon harhoja joista piti vapautua jotta voisi elää tiedossa. Mutta tämä on minulta kuitenkin lähinnä teemoitus Peirceen. Sillä hän ajatteli hyvin erityisellä tavalla joka kuvastaa sitä mikä emansipationaarisessa ajattelussa tuppaa tulemaan mukana;

Peirce näki että ihmiset muuttavat mieltään ja ovat samaa mieltä itsensä kanssa hyvin erilaisin syin. Näitä harhoja Peirce ei kutsu idoleiksi vaan menetelmiksi.
1: Peirce kuvaa itsepäisyyden menetelmää (method of tenacity) asenteeksi ja tavaksi jossa ihminen ylläpitää omia näkemyksiään ja sulkee silmiään muilta asioilta. Näkemys on hyvin tuttu nykyajan psykologien tavasta suhtautua kognitiiviseen dissonanssiin, mutta Peircen ajatus tietenkin edeltää näitä.
2: Peirce kuitenkin huomauttaa että tämä usein sortuu sosiaalisten paineiden alla. Tavalla joka tuo mieleen nykyajan psykologien tavan käsitellä ryhmäpainetta. Mutta Peircen ajatus edeltää näitä. Peirce kutsuu tätä auktoriteetin metodiksi (method of authority).
3: Peirce näkee että osa ihmisistä ei suostu ”älylliseen orjuuteen” ja että monet auktoriteettia seuraavat voivat olla keskenään ristiriitaisia vaikka kaikki väittävätkin nojaavansa samaan totuuslähteeseen. Ja että on vain yksi totuus. Ja näin kaikki eivät suostu nojautumaan oman yhteisönsä juurtuneisiin käsityksiin parempina kuin muiden yhteisöjen juurtuneita käsityksiä. He voivat epäillä muita paitsi itseään ja harrastaa apriorista menetelmää (a priori method) jossa nojataan siihen että yksilöt voivat saavuttaa tietoa älyllisen intuition kautta.
4: Peirce näkee että oikeassa tiedossa on aina ihmisen ulkopuolinen elementti jollain tavalla läsnä. Tieto ei ole näiltä osiltaan inhimillistä ja se hakee oikeutuksensa ulkoisen pysyvyyden (external permanency) kautta. Tätä kautta tieteellinen metodi esittää että on olemassa todellisia olioita (real things) joiden ominaisuudet koskevat kaikkia ihmisiä ja ovat näin ihmisten valinnan ja päätösten ja mieltymysten ulkopuolella.

  Tätä kautta tiede on jotain jossa on julkinen perustelu. Ja päädytään tai ainakin tavoitellaan yksimielisyyttä. Ja tämä tapahtuu kieltämällä tehottomina tiettyjä ajattelutapoja. Kuten vaikka sitä että asian täytyy olla totta koska auktoriteetti komentaa. Tai kun olet kerran aina ollut samaa mieltä jostain joten se ei voi olla erehdys.

Hänen ajattelunsa auttaa huomaamaan jotain hyvin hienoa. Joka on aika selvä kaikille jotka vastustavat jotain emansipationarista ajattelutapaa. Mutta vain kun katsotaan tätä vastustettavaa emansipationarista ajattelutapaa. Tätä on vaikeaa huomata kun sitä tekee itse. ; Se on se, että vapautuakseen jossain ajattelua rajoitetaan jollain tavalla. On oltava jotain josta vapaudutaan. Ja tämä vapautuminen tästä pitää sisällään poissulkemista. ; Emansipationaarinen ajattelu esiintyy usein vapauden nimessä ja tässä mielessä voisi tulla mieleen että se ajaa avomielisyyttä. On kuitenkin aika selvää että tämä ei ole väistämätöntä tai välttämätöntä. Kenties vapaus ei olekaan positiivista vapautta eli potentiaalia tehdä asioita vaan negatiivista vapautta eli ”orjuuden puutetta”. Joka voi taas olla hyvinkin rajoittunutta juuri siksi että aika moni päätöksemme ja tekemisemme jollain tavalla ”rajoittaa” ja ”orjuuttaa” ihmisiä.

Jos moni ajattelee että vahva vakaumus on varmistus sille että näkemys on itselle vankasti perusteltu, tai ajattelee että tieto on yleistä koska se on niin hyvää ja järkevätkin ihmiset näkevät tämän. Tai näkevät että mieltään muuttaminen tarkoittaa että tuntee sen mistä irtautuu ja valitsee paremman useamin kuin huonomman, voi nähdä että ties mitä voi selittää miten päin tahansa intresseillä ja ladatuilla sanavalinnoilla. Ja moni varmasti ihan jo tämän vuoksi haikailee sitä että olisi katsottava vähemmän sitä että onko joku jääräpäinen, massan mukana kulkeva tai tuuliviiri. Enemmän on katsottava sitä miten tämä valinta on tehty. Ja pitääkö tästä metodista.

Tässä mielessä tässä kaikessa kyse voi olla lähinnä "kahleiden valinnasta".

---

Lähteet:
Max Horkheimer, ”Traditionelle und kritische Theorie” (1937)
Jürgen Habermas, "Erkenntnis und Interesse"
Wedge document (1998)
Andrew Breitbart, ”Righteous Indignation” (2011)
Sir Francis Bacon, ”Novum Organum” (1620)
Charles Peirce, ”The Fication of Belief” (1877)

Viettelevä silmä silmästä

On sanottu että ateistit Oikeasti uskoo Jumalaan. Eivät vaan huomaa tätä. Huomaavat fundamentalismin rikat ja muut vastaavat.

Nytkin sitten havahduin tiettyihin hermostollisiin nytkähdyksiin. Ja tiedostin että silmäkulmassani on jo pidemmän aikaa satunnaisesti nykinyt elohim. Miten tämän parrun saa pois omasta silmästä häiritsemästä näkökenttää?

Kosto ja Kompensaatio

Takavuosina oli pieni kohu kun Audin johtaja Esko Kiesi kuvasi miehelle sopivan naisen ihanneikää. (Erikoinen nimi miehellä. Vähän kuin leipuri Hiiva. Tai gynegologi Hiivatulehdus.) "Audi-miehen" kohu nojasi paheksunnalle koska hän laski kaavalla sopivia naisten ikiä. Sillai objektiivisesti. Tai objektisoiden.

Onneksi käsillämme on myös uutta tietoa ja viisautta. Audimiesten peniksen pituus voidaan laskea objektiivisesti kaavalla:
Audin ikä jaettuna kahdella + 7 senttiä

Koska Hitler

Moni ajattelee että hirmuhallitsijan tuhoaminen jo lapsena ennaltaehkäisi paljon pahaa. Ajatuksesta suosituin on mennä ajassa taaksepäin ja tappaa Hitler ennen kuin hän nousee valtaan. Tästä puhutaan paljon, mutta asiasta tehdään puheeseen nähden hämmentävän vähän novelleja ja elokuvia.

Ajatus aikamatkustuksesta taipuisi hienoksi elokuvaksi. Etenkin jos Hitlerin surman jälkeen vauvansurmasta tulisikin kohistu skandaali. Ja aikamatkustusta prototyyppinä tuottavat yrittäisivät kokeilla muuttaa sitä. Ja lähettäisivät ajassa taaksepäin tyypin estämään Hitlerin surmaamista. Tämä olisi siitä ainutlaatuinen aikamatkustuselokuva, että siinä ei olisi mitään paradoksia.

Tästä saa hienoja arviointilauseita ja mainoslauseita elokuvan markkinointiin. "Olemme kliseinen. Vähän kuin Looper. Mutta parempi. Koska Hitler".

Ja se voisi ollakin sen nimi. "Koska Hitler".

Liberalismista ja kapitalismista

Usein ajatellaan että liberalismi on aina ja automaattisesti kapitalismin vihollinen. Nykyisessä poliittisessa ilmapiirissä tämä yhteys voi olla erityisen vaikea nähdä. Osittain tässä on syynä se, että tällä hetkellä politiikassa on osittain kysymys identiteeteistä. Ja näihin syntyy konflikteja ja riitoja joista ei haluta päästää irti.

Voidaan sanoa että minun sukupolveni elossaoloaikana on tapahtunut tärkeä muutos. Jos minun nuoruudessani vasemmisto-oikeistojako oli se joka herätti keskustelua, on nykyään siirrytty aivan toiselle poliittiselle akselille. Enää ei puhuta kommunisteista ja kapitalisteista, ei punaisista ja valkoisista, ei vasemmistosta ja oikeistosta. Sen sijaan tärkeä jakolinja on mennyt konservatiivien ja liberaalien välille. Mutta toisaalta muutos ei ole tapahtunut siististi ja analyyttisesti. Moni leimaa ”punavihervasemmiston” ja ”oikeistokonservatiivit” yhteen siten että tosiasiassa riidan kohde ei ole muuttunut yhtään. Ajatellaan että liberaali on kommunisti ja oikeistolainen on konservatiivi.

Tässä mielessä netissä onkin käänteistä käsiteanalyysiä. Jos perinteisesti ajatellaan että määritelmä kaipaa lisämääreitä jotta se eksaktoituisi, jolloin punavihervasemmisto tarkoittaisi sitä että on kommunisti ja vihreiden arvojen kannattaja ja vasemmistolainen. Ja että näissä on jotain eroja ja tätä kautta jokainen lisämääritelmä osuu yhä pienempään määrään ihmisiä. Mutta keskustelussa nämä halutaan pikemminkin liittää yhteen ja luoda konsepti joka ei välitä siitä onko ”punavihervasemmistolainen” esimerkiksi kommunismin vai kapitalismin kannattaja koska tärkeintä on se, että hänet on tuomittu ”viholliskuntaan”. Joka halutaan kuvata mahdollisimman laajana.

Kuitenkin kyseessä ovat aivan eri akselit. Kun katsotaan asioita määritelmien kautta asia on melko selvää. Liberalismi on sosiaalinen ja poliittinen systeemi joka alleviivaa yksilöiden oikeuksia, tasa-arvoisia mahdollisuuksia ja yksityisiä vapauksia joita laki takaa ja suojelee. Kapitalismi taas on taloussysteemi joka perustuu markkinavetoisuuteen jossa tuotteet ja niiden valmistaminen ovat yksityisomistuksessa ja niitä tehdään talous mielessä.

Liberalismi ja kapitalismi eivät selvästi ole toisiaan poissulkevia. Voidaan jopa sanoa että ryhmäkeskeinen henki joka konservatiiveilla on, on ihmisten käsittelemistä massoina siten että perinteet ja ideologiat ohjaavat yksilöitä ja näillä on suuri arvo ja merkitys. Tämä on tavallaan ideologioiden kommunismia. Eli yksilöiden sijaan hallinnassa on jokin keskus.

Konservatiivinen oikeistolaisuus ja kommunistinen liberalismi nykynettimuodossaan onnistuvat olemaan lähinnä jos määritellään että talous on ”ihan muu juttu” kuin muu poliittinen ajattelu. Eli talous erotetaan muista vapauksista ja oikeuksista erilliseksi saarekkeeksi. Moni, esimerkiksi itse, eivät näe tätä kovin järkevänä. Itse näen että talousjärjestelmä on oleellinen osa kun mietitään yhteiskunnan järjestämistä ja poliitiikan ja yksilön suhdetta.

Itse asiassa klassinen liberalismi edusti ajattelua jossa korostettiin yksilön tärkeyttä. Ideana oli se, että valtion ja yhteiskunnan holhoamista haluttiin minimoida ja enemmistölle alistumista vähentää. Myös mielipiteenvapaus ja uskonnonvapaus olivat tärkeitä koska järjen ja oman ajattelun vapaan käytön kautta voitiin taistella uskontojen sosiaalista valtaa ja sitä pönkittäviä taikauskoja vastaan. Mielipiteenvapaus ja sananvapaus liittyivät suvaitsevaisuuteen koska on tietenkin vaikeaa olla mielipiteenvapaa jos erilaisia mieliä ei saa olla. Ja lupa olla erimielinen vaatii ajatuksen siitä että on luvallista poiketa massasta. Tähän ilmapiiriin kuului myös taloudellinen vapaus eli vapaa markkinatalous, taloudellisesti vastustettiin merkantilismia. Siksi esimerkiksi John Locke penäsi uskonnonvapautta. Ja Adam Smith kannatti näkymätöntä kättään ja korosti sen kohdalla nimenomaan sitä miten markkinat säätelivät itseään ilman säätelyä.

Siksi kenties tärkein ajatus onkin huomata että uusliberalismi on teknisesti ottaen liberalismia. Se on vahvasti nimenomaan oikeistolaista. Joka assosioituu jopa minulla vahvasti konservatiiveihin. Mutta kuitenkin uusliberalismi on filosofisesti ajatellen äärimmäistä liberalismia sovellettuna talouselämään tavalla jossa talous ei olekaan ”se muu juttu”. ; Tätä kautta selittyy esimerkiksi … sanotaanko hyvin varakas … appiukkoni joka on liberaali ja oikeistolainen. Hän on uusliberaali, libertaari ja hyvin ärhäkkä verojen ja palkkavaateiden vihollinen. Hän vihaa ammattiyhdistysliikkeitä ja lakkoilua jopa enemmän kuin rakastaa vapaata markkinataloutta. Hän kannattaa homojen oikeuksia ja puoltaa ateistisia virtauksia. Sillä samalla ehdolla millä kaikkea muutakin. "Kunhan eivät minulta tule pyytämään verorahaa".

Jännittävää kyllä mitä kauemmas historiaan mennään, sitä vahvemmin liberalismi ja kapitalismi ovat kuuluneet yhteen. Jos luetaan jotain John Stuart Milliä, hän oli liberaali utilitaristi. Tässä klassisessa liberalismissa ajateltiin että kaikista tärkein ja korkein yksittäinen arvo on vapaus. Mill esitti jopa että tärkeintä olisi luoda järjestelmä joka maksimoi yksilönvapauden ja rajoittaa valtion ja muiden tahojen hallintavaltaa niin paljon kuin se on mahdollista. Millin ajattelu oli sovellettu hänen aikansa yhteiskuntaan jossa kapitalismi oli taustaoletettu ilmiselviö jota ei tarvinnut edes kyseenalaistaa; Tämä eroaa oikeastaan uusliberalismista lähinnä siten että uusliberalismi ei puhu vapaudesta yksilöiden vapautena vaan markkinoiden vapautena. Yksilöiden sijaan abstrakti markkinakokonaisuus on se johon huomio keskittyy ja tätä kautta uusliberalismissa usein unohdetaankin köyhien ihmisten vapauksien rajoittaminen. Heidän tulisi tyytyä vähään koska markkinoiden vapaus eikä ihmisten kyky tehdä asioita ja tavoitella relevantilla onnistumistodennäköisyydellä onnea eivät ole tärkeitä. Koska monet niistä vaatisivat veroja ja muuta sellaista joka on markkinoiden rajoittamista ja kommunismia.

Joka on se syy minkä takia monet modernit liberaalit kaipaavatkin yhteiskunnan huoltoperiaatteita ja turvaverkkoja yksilöiden vapauden saavuttamiseksi.

---

Lähteet:
John Locke, ”A Letter Concerning Toleration” (1689)
Adam Smith, ”An Inquiry into the Nature and Causes of the Wealth of Nations” (1776) [suom. ”Kansojen varallisuus”]

Syntipukiksi syntipukin paikalle

Ideologiat ovat vähän kuin luonnoneläimet. Luonnossa huomiota herättää usein eri lajien väliset saalistussuhteet. Ymmärrämme miten minkki uhkaa hiirien ja linnunpoikasten elämää. Mutta kuitenkin ekologiassa kaikista kovimmat kiistat ovat lajien kesken, jotka jakavat samalla alueella saman ekologisen lokeron. Näissä toinen laji yleensä syrjäyttää sen toisen lajin. Saalistamisessa käy usein niin että petojen kannan kasvu romahduttaa saalistettavan populaatiota jonka seurauksena seuraa saalistajan kannan romahdus joka mahdollistaa saaliseläimen uuden nousun. Saman ekologisen lokeron kanssa tälläistä mekanismia ei ole. Näin ollen vesikon pahin uhka monessa paikassa onkin minkki.

Sama ideologioiden kanssa. Niiden kesken on näkyvää ja avointa konfliktia. Ja se kiinnittää huomion. Siksi onkin syytä kiinnittää huomiota siihen mitä René Girard on esittänyt.

Hänestä useimmat konfliktit ja haasteet eivät itse asiassa nojaa erimielisyydelle. Hänestä erimielisyyskään ei ole aina se mitä tapahtuu. Usein se liittyy lähinnä siihen että luodaan syntipukkeja, joiden avulla peitetään se että halutaan kiistää asioiden ja ongelmien oikea syy ; Girardin mukaan ongelma on siinä, että haluamme samoja asioita. Me imitoimme toisiamme silloinkin kun se ei ole välttämätöntä. Girardin mielestä tämä samanmielisyys ja samojen asioiden haluaminen ja arvostaminen on hankalaa jos halun kohdetta on jotenkin rajoitettu. Ja tosiasiassa usein meillä ei ole ääretöntä tarjontaa monetakaan asiasta. ; Jos haluamme itsellemme samanlaisia tavaroita ja omaisuutta kuin muilla, ja tästä seuraa se että haittaamme toisiamme.

Ajatus on toki tuttu kysynnän ja tarjonnan laista jossa kaikki tavallaan pelaavat itseään vastaan. Jos haluan jotkut kengät, lisään kenkien kysyntää ja tätä kautta haluamieni kenkien arvo nousee vaikka minulle olisikin kätevää että ne saisi mahdollisimman edullisesti. Ja jos myyn kenkiä, olen osana alaa luomassa kilpailua kaikkien kenkien kanssa ja tämä pakottaa olemaan muuttujassa joka alentaa kenkien arvoa.

Haluamme samanlaista elämäntapaa ja tästä syntyy kulttuureja. Ja naapurikateutta joiden välille voidaankin tässä kontekstissa nähdä jännittävä ja syvä yhteys.

Girard näkeekin että eräänlainen ”kantokyvyn ylitys tapahtuu” kun liian moni haluaa samoja asioita. Tämä on vihasysteemien rakentumisen pohja. Ja hyvin erikoisella tavalla. Kun imitointisysteemit kasvavat liian suuriksi tilanteet eskaloituvat. Syntyy kilpailua jossa on voittajia ja häviäjiä. Jollakulla on haluttavin auto, aviopuoliso ja kaikki muu mikä on hänen. Tämä voi johtaa ongelmiin jopa silloin kun puhutaan ideologioista joiden takana ei itse asiassa ole mitään resurssikilpailua. Suurten ideologioiden sisälle syntyy usein ajatus parhaista ja puhdasoppisimmista tai muuten moraalisesti paremmista ihmisistä. ; Tämä näkyy nykyajassa esimerkiksi siinä miten monikulttuurisuutta vastustavat ja Suomen kansan yhtenä monoliittina näkevät haluavat ratkaista ongelmia estämällä eri kulttuurien väliset konfliktit ja suosimalla monokulttuuria. Mutta silti Suomi Ensin -liikkeet ja Rajat kiinni -liikkeet kilpailevat kaikista koviten keskenään ja ne jakautuvat sisäisissä kiistoissa ja kuppikuntaistumisissa. Girardin ajatusten pohjalta tämä ei ole sattumaa.

Girard puhuu tässä yhteydessä mimeettisestä halusta ja siihen liittyvästä kaksoissiteestä. Kaksoisside syntyy, kun jäljittelijä alkaa muistuttaa malliaan siinä määrin, että malli alkaa kokea tämän uhaksi, ja tämä johtaa ristiriitaan: toisaalta malli tuntuu käskevän häntä olemaan kuin hän itse, toisaalta kieltää häntä matkimasta itseään. Viesti on: "tee niin kuin minä mutta älä ole niinkuin minä". Kun yksilö joutuu tällaiseen tilanteeseen, jossa malli on tällä tavoin muuttunut mahdottomaksi, se kasvattaa entisestään mallin haluttavuutta ja tätä kautta matkijan epätoivoa.

Kuitenkin Girard näkee ihmiset riskitietoisina ja varovaisina. Arkikielisesti pelkureina. Kun tämä systeemi kasvaa liian suureksi, ihmiset tuppaavat pelästymään. Eskalaatiota rajoittaakin tämä ihmisten varovaisuus. Tämä on vähän kuin sisäinen suojelujärjestelmä ja omatunto. Mutta se voidaan nähdä moraalisesti kieroutuneena kaksoisolentona pahasta vaihtoehtotodellisuudesta. Tällä omallatunnolla on pukinparta.

Girardin mukaan ihmiset rakastavat sankaritarinoita ja haluavat olla hyvien puolella. Mutta he eivät henkilökohtaisesti halua olla se joka tekee riskit. He arvostavat niitä jotka tekevät tämän heidän puolestaan. ; Henki on sama kuin sotasankaruudessa. Me rakastamme tarinoita uhrautumisista ja olemme kiitollisia sotiemme veteraaneista. Koska olemme niitä muita ihmisiä joiden puolesta nämä ovat uhrautuneet. Mutta toisaalta emme ole niitä jotka innolla lähettävät poikiaan ja tyttäriään kaikista kovimmille taistelualueille – paitsi jos välit lasten tai sotafantasioiden fantasioiksi tajuamisen kanssa on jotenkin hyvin poikkeuksellinen.

Kun konflikti kasvaa liian suureksi ihmiset eivät halua liittää itseään ja lähipiiriään tähän. Girard näkee että tässä prosessissa syntyy jonkinlainen syntipukki jota sitten syytetään koko konfliktista. Ne jotka ovat ottaneet osaa prosessiin pääsevät usein ilman ongelmia. Aina syntipukki ei ole täysin osallistumaton ja joskus he ovat viattomia. Mutta oleellista on se, että he Vähän sama kävi saatanapaniikissa Suomessa. Suomessa on aina ollut hyvin marginaalinen määrä saatananpalvojia. Kuitenkin aiheeseen liittyi aika kova kauhistelupanikointi. Siihen otti osaa niin media kuin evankelis-luterilainen kirkkokin. Nykyään saatanapaniikki ei ”kilistä kelloja” ja jos kilistää siitä syytetään fundamentalistikristittyjä. Jotka toki olivat osana prosessia. Mutta he saivat kantaa kaikkien muiden osallistumisen. Aina kun puhutaan saatanapaniikista puhutaan fundamentalisteista, eikä siitä että useimmiten ongelmien tärkein levittäjä oli joku joltain kaveriltaan pelottavan tarinan kuullut kauhisteleva äiti joka päätyi levittelemään näkemyksiään. Kaikki heistä eivät menneet mihinkään lauantaivekkareihin vaan suurimmat pahanteot tapahtuivat äityleiden hiekkalaatikkokauhisteluissa ; Matkitut ja kopioidut näkemykset joiden avulla osoitettiin myös sitä että kauhistelevalla äitylillä on joitakuita toisia paremmat moraaliset arvot, olivat perustana mimeettiselle väkivallalle, joka ilmeni esimerkiksi saatananpalvojilsi pelättyjen roolipelinuorten eristämistä kun heidän kavereidensa vanhempia soitettiin kauhistellen läpi jotta kaikki voisivat miettiä sitä tärkeää kysymystä että entä jos tuo roolipelaajanuori onkin saatananpalvoja joka syyllistyy pian johonkin Hyvinkään palottelusurmaan. Ja mitä tekee lapselle olla tämänlaisen vaikutuspiirissä. Tuleeko omasta lapsesta saatananpalvoja tai peräti saatananpalvojan uhri.

Yhteiskunnan lama-ajan pessimististä henkeä ja muita vastaavia asioita haluttiin sysätä jonnekin. Roolipelaajat olivat tässä mielivaltainen syntipukki. Ja kun tämä syntipukkikulttuuri eskaloitui, tämä ilmiö synnytti konflikteja joita haluttiin siirtää toisille syntipukeille.

Toki tähän liittyy sekin että kova kilpailu ja sen sisältämä hierarkia mahdollistavat sen että huonommat on leimattu eriuskoisiksi. Ja tämä muistuttaa siitä että Girard näki uskonnon funktioksi sen että sen avulla estetään ryhmän sisäinen väkivalta. Luomalla koheesiota vähennetään skismoja jotka muistuttavat saalistaja-saalis -suhteita. Monikulttuurisuuden ongelmana onkin erilaisten välinen konfliktointi. Girard ei nähnyt että uskonto poistaisi konflikteja kieltämällä jonkin toiminnan pahana, koska konfliktien ytimessä on kuitenkin rajallinen pääsy arvostukseen ja muihin vastaaviin haluttuihin asioihin. Uskonto kohdistaa väkivallan uudestaan, kohdistaa sen ulos sen sijaan että se kohdistuisi yhteisään itseään. Girardin mukaan uhraaminen on toisin sanoen olennaisesti uskontoon liittyvä ilmiö; uskonnon funktio olisi pitää väkivalta yhteisön ulkopuolella syntipukkimekanismin tai sen rituaalisten korvikkeiden avulla. Saatanapaniikin kohdalla voidaankin huomata että esimerkiksi kristillinen roolipelinuori määrittyi helposti ”niihin muihin”. Niihin jotka ”ei oikeasti ollut kristittyjä”. Pärjäämättömyys ”sisäisessä kilpailussa” on vain ensimmäisen kiven heittämisen päässä ”muiksi” määrittymisen kanssa. Ainakin retoriikkatasolla. Ja käytännön kannalta retoriikka ja määritelmät riittävät konstruoimaan käytöstä joka toimii kuin tämä ero olisi tosi.

---

Lähteet:
René Girard, ”La violence et le sacré” (1972) [suom. ”Väkivalta ja pyhä”]

Fantasia ja lokerointi

Ihmiset tykkäävät samastua mitä ihmeellisimpiin asioihin. Itse esimerkiksi olen viime päivinä pelannut uutta Senran Kaguraa ja olen prosessissa huomannut että on aavistuksen merkityksellistä lokeroida itseä ja muita suhteessa nakuilevien ninjatyttöjen kouluihin. (Hurraa Homura Gurentai!)

Tämä on tietenkin hoopoa koska koko sarja (animeineen ja peleineen) on läpikotaisen absurdi ja hölmö. Ja uusimmassa pelissä suurin osa aseista ja ominaisuuksista on vain heitettävissä hahmolta toiselle ja tätä kautta hahmoissa ainut uniikki ominaisuus on ääni ja ulkonäkö. Joka sekin on täysin modifioitavissa pelin sisällä. Toisin sanoen hahmot ovat menettäneet vahvasti uniikkiuttaan peliteknisien ratkaisujen kautta. Ja silti hahmot ja koulut tuntuvat merkityksellisiltä. Tämän voisi selittää tarinalla jota tässä pelissä hädin tuskin on. Tämä alleviivaa sitä miten samastumiskokemuksia saa omituisistakin paikoista. Jos minä saan jotain fiiliksiä tästä, suurin osa kokee varmasti syvemmin.

Tässä on tietenkin oleellinen suhde itsereflektioon. Ja tässäkin asiat ovat jännittäviä. Sillä monesti ajatellaan että itsereflektiolla olisi jotain arvoa sellaisenaan. Että ihmiset samastumisen ja kasvamisen kautta tunnistavat ja tehostavat erilaisia piirteitä itsessään.

Asioiden varmistaminen itsereflektiolla on tietenkin vaikeaa koska jo horoskooppienkin kautta tiedetään että horoskooppeihin uskovat Forer efektin voimalla ajattelevat että menetelmien lopputulokset puhuvat puolestaan. Jopa arvotut ominaisuuslistat tuntuvat osuvilta jos niiden tuotantotapaa jotenkin personalisoidaan. Vaikka personalisointi ei tosiasiassa vaikuttaisi lopputulokseen oikeasti. Mielikuva tästä riittää.

Tämä on syytä muistaa kun mietitään miten pitkään älykkäitä ja fiksuja ihmisiä viehätti esimerkiksi humoraalioppi. Tai miten modernina aikana MBTI -mittari herää suurta luottamusta myös sellaisten ihmisten parissa joilla ei ole koulutusta, osaamista tai kiinnostusta psykologisten testien luotettavuuden arviointimenetelmien sisällöstä saati soveltamisesta käytäntöön. Näitä taitoja ei tarvita luottamuksen syntymiseen.

Usein ajatellaan että kysymisen tavalla ja itsereflektion sisällöllä on vähäinen merkitys. Eli joko ajattelee että itsereflektio toimii tai sitten se ei toimi. Todellisuus on usein jossain tässä välissä. Ja tämä ero on tärkeä kun mietitään miten jokin persoonallisuustesti toimii ja toinen ei. Vaikka ne muuten olisivatkin arkijärjen ja kielen tasolla kovin toisiaan muistuttavia, toinen testi voi olla hyvä ja toinen huono. Niiden reliabiliteetti ja validiteetti voivat olla hyvin erilaisia.

Tähän liittyen onkin hauskana välipalana ottaa oikeaa psykologista tutkimusta jota on tehty niinkin omituisesta aiheesta kuin fiktionaalisen maailman Harry Potterin kouluista. Harry Potterilla on tietenkin paljon faneja ja heille on käynyt sama kuin minulle Senran Kagurassa. Joten tutkimukseen löytyy riittävää otoskokoa ja muuta miellyttävää. "Harry Potter and the measures of personality: Extraverted Gryffindors, agreeable Hufflepuffs, clever Ravenclaws, and manipulative Slytherins" Tutkimuksen kohteena olivat Harry Potter fanien aktiivit. Eli ihmiset joille tämä kirjasarja oli erityisen merkityksellinen.

Tutkimuksessa yhdistettiin itsereflektiota, kouluihin samastumista ja Big Five -persoonallisuustestiä sekä "Dark Triad" -testiä. Näitä verrattiin toisiinsa. Tätä kautta saatiin esiin erilaisia yhteyksiä. Ja kuten arvata saattaa yhteydet eivät toimi samalla tavalla. Vaikka Harry Potterin tuvat ovat kaikki aivan yhtä fiktionaalisia lokerointimenetelmiä, osa niistä korreloi ja toiset eivät. Ja joskus korrelaatit olivat omituisia.
1: Luihusiin liitetään arkijärjessäkin se, että tarkoitys pyhittää keinot. Tässä koulussa on sisällä pahoja ihmisiä vaikka tämä ei teknisesti ottaen ole mikään pahuuden luokkakunta. Henkilöt joilla oli vahvoja Dark Triadin piirteitä (psykopaattisuutta, narsismia ja machiavellististä opportunismia) samastuivat luihusiin. Tätä kautta itsereflektio todella korreloi näiden piirteiden kanssa. Tämä on mielenkiintoinen ajatus koska usein meille kerrotaan että narsistien tunnuspiirteenä olisi jokin jalo tietämättömyys jossa he eivät voi tietää tilaansa. Toki aika yleisesti on ajateltu että narsismi myös korreloisi oman narsistisuuden tietämisen ja sen avoimen tunnustamisen kanssakin. Tässä mielessä tämä tutkimus tukee selvästi tätä jälkimmäistä yleistä ajatusta.
2: Tutkijat olivat odottaneet löytävänsä ulospäinsuuntautuneisuudesta korrelaation Rohkelikkojen tuvan kanssa. Mutta tutkimus ei näyttänyt tätä. Toisin sanoen oma pelkuruus ei vähennä rohkeuden tai sosiaalisen avoimuuden arvostamista tai sellaiseksi samastumista. Kenties tämä johtuu siitä että rohkeus ja sosiaaliset taidot ovat positiivisia luonteenpiirteitä ja ihmiset tuppaavat kehumaan itseään itselleen. Lake Wobegon -efektin vuoksi suurin osa ihmisistä tuntee olevansa keskivertoista parempia käytännössä millä tahansa mittarilla.
3: Toisaalta älykkyys on positiivinen piirre ja se korreloi Korpinkynnen älykkäiden ihmisten koulun kanssa. Yhteyttä oli tosin myös arvostuksen haluamisen kanssa. Tämä herättää mietteitä siitä miksi niin moni netissä haluaa esittää olevansa MBTI -mittarilla INTJ. Osa on oikeasti fiksuja ja netti on heille ehkä ainut viestintäkanava. Osa heistä voi sitten olla ihan älyllisesti normaaleja tyyppejä joilla on halu päteä ja he kehuvat itseään itselleen.

Tämä muistuttaa siitä että itsereflektio toimii vain joskus. Itsereflektio voi heijastaa haluja ja kuvitelmia. Itsetietoisuuselementti taas on jotain joka on siitä vaikeasti mitattava asia että me kaikki kai luulemme että meillä on hyvä sellainen.