Uusi vuosi ; Ammutaan asioita palasiksi

Uusi vuosi on nähty lopetuksen, aloittamisen ja määräajan hengessä. Uusi vuosi on kuitenkin vain uusi samantyyppinen sykli kuin vanhakin vuosi. En ole riittävän konsistentti ja määrätietoinen voidakseni tehdä vuoden kestäviä lupauksia, ja menneisyydenmuuttamisessa taas tuntuu olevan jotain likaista. Siksi tyydynkin menneisyydenhallintaan.

"Majoras Maskista" tekemäni peliarvoi saakin tässä toimia apuvälineenä. Osittain siksi, että se käsittelee loppumista, luopumista ja deadlinejä. Sitä miten uusi sykli toistui samantapaisena mutta ei samana. Ja miten se kiire ja aikataulutus ei unohdu suunnilleen sekunniksikaan. ; Analogia täydentyy kun korostetaan sitä, miten sekä pelissä että tulkinnassani muistetaan uudenvuoden kohdalla räjäyttely, palasiksi meneminen ja kuolema. Sekä "kaikki surun kuusi vaihetta" joista osat eivät mahdu tutumpaan psykologiaan mutta joka voi silti olla oleellista.
1: Tulkintani etenee kenties jonain joka lähentelee uskovaisten suhdetta "Raamattuun". ; Periaatteessa eri ei ole aivan valtavan suuri, sillä Raamatun merkityksen kaivaminen voi vaatia samantyyppistä kirjallisuuskriittistä otetta mitä peliarvioidenkin tekeminen. Ja sen soveltaminen oman elämän elävöittämisessä on yksi keskeinen aspekti niin hengellisyydessä kuin vähän maallisemmissakin taidekokemuksissa. ; Toivon kärsivällisyyttä tämän poikkeuksellisen tilanteen vuoksi.

Asian pohjustamiseksi voi olla tarpeen muistuttaa, että uusivuosi on minulle tärkeä päivä. Ikävässä mielessä tärkeä päivä. Toki kun millenniaalisesta itsemurhasta on kulunut vuositolkulla, on syytä huomauttaa että kaikki sosiaalisesti yleisesti hyväksytyt suruajat on tullut käytetyksi moneen kertaan. Ja jos nostaisin tämän esille erityisen itkuisesti, se tuomittaisiin välittömästi rypemiseksi. Silloin se ei ikään kuin ole luvallista surua koska aika on pyyhkinyt asian relevanssin syrjään.

Ja vaikka en menekään aivan niin pitkälle kuin monet - eli kutsu valehteluksi ja myyteiksi surutyöhön liittyviä yleisiä näkemyksiä - en kuitenkaan voi olla huomauttamatta, että tosiasiassa aika ei merkitse näissä asioissa niin paljoa kuin voisi luulla. Mitä jos Anne Lamott oli oikeassa esittäessään kysymyspatterin? "What if we never ‘get over’ certain deaths, or our childhoods? What if the idea that we should have by now, or will, is a great palace lie? What if we’re not supposed to? What if it takes a lifetime?" Eli joukon kysymyksiä joka minulle ilmenee yhtenä suurena teemallisena retorisena kysymyksenä.

Kuolemat asetetaan helposti jonkinlaiseen arvojärjestykseen. En kuitenkaan ole tekemässä tässä tämänlaista luokitusta. Vuoden 2000 vaihde on kuitenkin kuolemana repivin yksittäisin. Ei siksi, että olisin tuntenut tekijän erityisen hyvin verrattuna muihin kuolleisiin. ; Esimerkiksi isoäitini kuoltua en ollut yhtä hajalla, vaikka olin sentään asunut puolisen vuotta hänen kotonaan tehdessäni perusharjoittelua renkipoikana. Vuoden 2000 itsemurha olikin tässä kohden vähän kuin ensimmäinen seksinharrastus. Ei ehkä kokonaisuutena mitenkään aivan supererityinen. Mutta silti siinä on jotain erityistä. Kokemattomuus painaa.

Arvon suisidaalikko oli henkilö jota aluksi yritettiin pitää etäällä minusta. Sillä ihmiset pelkäsivät, kenties syystä, seurauksia mitä tämänlaatuisesta interaktiosta voi seurata. Henkenä oli se, että hän oli selvästi "depressiivinen" ja minä taas olin "maaninen". Tämä korostaa sitä, että olin itse asiassa varsin hilpeä veikko. Toki lapsuuteni ja muu elämäni ei tarjonnut mitään erityisiä syitä tähän. (Olin saanut oman osani hankaluuksia, ja toki muutakin.) Mutta olin silti tämänlainen. Ala-asteella ja yläasteella olinkin myös se "hihittelevä naurupoika".
(Tätä voi olla hyvin vaikeaa uskoa nykyään. Aikana jolloin elämä ei tarjoa erityisiä syitä jurottamiseen, mutta olen silti senlaatuinen.)

Väittäisin, että Zeldametaforaa soveltaen olin aiemmin hyvinkin osuvasti Kokirien metsässä soitteleva humppahahmo. Itsemurhan jälkeen manifestoiduin varsin suoraviivaisesti Skull Kidiksi. Yhtenä syynä tähän oli varmasti se, että itsemurhaan liittyi paljon. Se oli hyvin konkreettinen. Se kosketti oman ikäistäni ihmistä, nuorta ihmistä. Ja näin se siirsi kuoleman piilotetusta vanhojen ja sairaiden ihmisten asiasta suoraan itseä koskettavaksi asiaksi. Se käsitteli sen aikaista arkea, eli se ei vertautunut johonkin kenties paremmin tunnettuun mutta etäiseen sukulaiseen. Ja itsemurhaan liittyy aina iso annos syyllisyyttä.

Tämä kombo johti siihen että mikään Kübler-Rossin surunkäsittelyn portaista ei tarjonnut mitään vastusta. Torjua ei voinut koska jauheliha on jauhelihaa. Vihassa ei ollut mitään järkeä koska miksi vihata sitä että haluaa pois. Asiaa ei voinut sopia tai pelata piiloon. Depressioon ei ollut aikaa. Hyväksyntä taas ilman edellisiä oli hyvin absurdi. Näin ollen "päädyin oikotietä kuudenteen kerrokseen". Minusta tuli kuu-ukkeli. Ja siellä olen tietyssä mielessä tänäkin päivänä. (Ja sitten ihmetellään miksi itsemurhat ovat copycat -tekoja.)

Skull Kidin hahmo onkin pelihahmona itselleni hyvin samastuttava. Moni saa pelistä lohtua sen kautta että se kertoo lämpimiä tarinoita perheestä ja yhdessäolosta. En ole koskaan sosialisoinut, joten tämä puoli on jäänyt hieman vieraaksi. ; Skull Kidiin rinnastaminen toimii siinäkin mielessä, että hän on trollimainen. Minullakin on riittävästi teräväjärkisyyttä osatakseni herättää surutyön vaiheita muissa. Olen usein ärsyttävä, kriittinen, uhka. Kohdatessaan minut, ihmiset kohtaavat menetyksen.

Tässä mielessä edessäni tulee olemaan jälleen mielivaltainen taivaankappaleiden välisiin suhteisiin sidottu ajanjakso. Ajanjakso jona tulen rikkomaan monta asiaa. Nostamaan monta kirousta. Luomaan alueita ihmisille, jotka jumittavat johonkin itselleen tyypilliseen surutyön vaiheeseen. ; Se olkoot uudenvuodenlupaukseni. Tai ainakin uudenvuodenodotukseni. Luvassa on 365 päivää vittuilua, epäonnistumista ja yleistä kuu-ukkoisuutta.

Terminaalinen ratkaisu ; Kuolinnaamioita ja onnenlauluja

"You've met with a terrible fate, haven't you?"
(Happy Mask Salesman, Majoras Mask)

"The Legend of Zelda:Majoras Mask" on lapsille tarkoitettu iloinen pieni peli. Paitsi, että sen ilmiasussa on tarkemmin katsoen jotain vinossa. Ja jos symboliikkaa ja tapahtumia alkaa katsomaan tarkemmin, se on vähemmän iloinen. Itse asiassa mitä syvemmin tätä peliä tarkastelee, sitä erikoisempaa on, että se on lapsille sallittu peli. Se ei ole perverssiä aikuisviihdettä. Mutta se on aihevalinnaltaan synkin ja käsittelyltään eksistentiaalisempi peli kuin oikeastaan mikään puhtaasti aikuisille suunnattu peli.

"Majoras Mask" eroaa oleellisesti monesta muusta Zelda -pelistä. Se on selvästi jatkumoa "Ocarina of Timelle". Kuitenkin se ei tapahdu Hyrulen kuningaskunnassa ja siinä vastustajana ei ole Ganondorfia. Itse asiassa prinsessa Zeldakin näkyy vain flashbackissa. Sen sijaan peli tapahtuu "Termina" nimisessä maailmassa. Maailmassa joka on pinnallisesti lapsenomainen, mutta jossa syntyy hyvin vahva tunne siitä että tässä ollaan tekemisissä suurempien asioiden kanssa.

Vaikka sinä vaeltaisit kuoleman varjon laaksossa

Omituinen nimi ei ole sattumaa. Sillä minä, monen muun pelaajan tapaan, katson että Termina on tosiasiassa katolisen näkemyksen limbon vastine. Link, eli pelin sankari, kuolee alkudemossa. Tässä pelissä ollaan tuonpuoleisessa ja pelin ideana on tämän hyväksyminen. Siksi ei olekaan ihme, että pelin kenttien rakenne ja järjestys muistuttaa Kübler Ross-mallin surun viittä vaihetta. (Kannatan tässä siis myös tätä lähes kanonisoitua tulkintatapaa pelistä ; No, rehellisesti sanoen ilman tätä tulkintaa sen tapahtumissa ei olisi hirveästi järkeä.)

Pelissä on paljon yllätyksiä "Ocarina of Time"a pelanneille. Suuri osa hahmoista on tuttuja Hyrulen valtakunnasta. Tämä, selkeästi ja alleviivatusti eri paikka, korostaakin että nämä ihmiset ovat jonkinlaisia representaatioita jotka kumpuavat Linkin aiemmasta elämästä ja kokemuksista. Tämä on juuri sitä tavaraa josta tuonpuoleiset tavataan muutoinkin rakentaa.

Ei pelimekaniikka sinua hylkää

Peli alkaa Linkin poistuttua Hyrulesta. Hän menettää metsässä (aiemmassa pelissä varsin paljon ärsyttäneen) "hei hei hei hei" -keijun. Ocarina of Timessä olemme oppineet että ilman keijuja Lost Woodsissa vaeltavat muuttuvat stalfoseiksi, eräänlaisiksi eläviksi kuolleiksi. Link kohtaa pelin päävastustajan, perin harmittomalta ja lähes klovnimaiselta vaikuttavan Skull Kidin. Link putoaa kuiluun ja muunnetaan ikävällä taikuudella Deku -puuhahmoon josta Link haluaa vapautua. Hän kohtaa iloisen naamarienmyyjän, joka näyttää ja vaikuttaa perin epäilyttävältä. Ja tästä alkaa varsinainen peli.

Peli seuraa mekaniikaltaan kolmen päivän sykliä. Kolmantena päivänä ilkeän näköinen kuu putoaa maahan ja kaikki kuolevat. Kuu on animoitu siten, että lähes mistä tahansa ulkoilmassa liikkuessaan pystyy katsomaan taivaalle ja näkemään kuun. Joka on animoitu siten, että se pikku hiljaa kasvaa ja kasvaa. Merkittävää on, että Link oppii varhaisessa vaiheessa peliä laulun jolla hän voi aloittaa jokaisen kolmipäiväisen alusta. Link saa pitää saavuttamansa varustetäydennykset, maskit ja erilaiset laulut joilla on pelissä oleellinen rooli. Ihmiset eivät silti muista mitään aikaisemmista kolmipäiväisistä. Näin jokainen juonenkäänne voidaan halutessaan käydä uudestaan ja jokainen välidemo on tätä kautta uudelleenkatsottavissa.

Pian Link saa oman muotonsa ja saa kyvyn käyttää erilaisia maskeja. Maskeja on monenlaisia ja suurin osa niistä saadaan tekemällä jonkinlaisia palveluksia yksityisille ihmisille.
* Osa maskeista on "kokonaisvaltaisempia". Niiden avulla Link tekee muodonmuutoksen. Näitä yhdistää se, että ne on sidottavissa kuolleisiin. Zora -maskin kohdalla kuolema nähdään itse. Goronien kohdalla kummituksen auttaminen johtaa tämän maskin saamiseen ja Dekujen kohdalla peli vihjaa varsin surullisin vinkein siihen, että Dekuhahmon takana on tietty erään Dekujen kuninkaan hovimestarin edesmennyt poika jonka eloton ruumis nähdään pelin alkuvaiheessa (jos osaa katsoa). Nämä ovat alleviivatusti kuolinnaamioita.
* Tässä mielessä peli on miellyttävää vaihtelua "Ocarina of Timelle" jossa tavoitteet olivat suurisuuntaisempia. "Majoras Mask" on peli jossa kaikki auttaminen redusoidaan jotenkin yksilöihin. Muutenkin auttamistehtävät voivat olla hyvin pieniä. Tässä pelissä sellaisilla asioilla kuin vauvalle tuutulaulun soittamisella voi olla "elämää suurempia seurauksia".
* Auttamisen kohdalla on kuitenkin hyvin omituisia sävyjä. Link kerää kohtaamistaan ihmisistä tarrakirjaa joka muistuttaa varsin pian monien facebookprofiilia ; Link on kohdannut heidät, mutta ihmiset eivät muista tapahtumaa koska Link on "nollannut" välissä ajan. Näin seuraa omituinen epätasapaino jossa Link tuntee suuren määrän Terminan asukkaista, mutta vain harvalla on mitään tietoa hänestä. Samoin voi olla ikävää kierrellä paikoissa, kun jo suoritetut välitehtävät on ratkeamatta. Päässä voi alkaa herkemmällä kaikertamaan se, että pommikaupan mummo ryöstetään joka ikinen kolmipäiväinen jolloin häntä ei erikseen pelasteta.

Pieniä korostuksia Skull Kidistä

Pelin paha on itse asiassa "Ocarina of Timestä tuttu". Tuossa pelissä hahmo on harmiton ja jopa iloinen metsässäsoittelija. Hänen taustojaan saadaan kuitenkin selville kuuntelemalla vanhan viisaan (mutta helvetin kalliin) mummon satutuokioita (jotka ovat niin tylsiä että ilman dopingia ei selvitä). Opimme että Skull Kid on neljän jättiläisen ystävä. Jättiläiset ovat suojelleet Terminan alueita. Sitten he aikoivat mennä nukkumaan ja jättivät maailman vähäksi aikaa suojelematta. Skull Kid koki itsensä hylätyksi ja yksinäiseksi. Majoran naamio lietsoi näitä tuntemuksia ja rakensi tätä kautta hänestä ultimaattisen vastustajan Linkille. (Juonen kannalta oikein mikään muu ei luultavasti tehoaisi yhtä hyvin.)

Lopussa, kun Link saa kaikki jättiläiset vapautetuksi ja kutsutuksi ottamaan kuu kiinni, selviää että vaikka jättiläiset olivat pettyneitä Skull Kidin toimintaan, he laskivat hänet silti ystäväkseen. Teot olivat tuomittavia, mutta vihulainen latistuu enemmän surkuteltavaksi ja säälittäväksi. Kyseessä on väärintulkittu pilailija ja seuranhaluinen hahmo jonka yksinäisyys oli päävoimana Majoran naamion tuhotöissä.
* Majoran naamio on muotoilultaan hyvä. Siinä on tuijottavat silmät jotka vihjaavat suureen pahuuteen. Se on kuitenkin sydämen muotoinen. Mutta siinä on piikkejä ja väkäsiä jotka rikkovat sydänmuotoa korostaen että kyseessä oli jotenkin pilallemenneistä emootioista.

Surun maantiede ; viisi vaihetta

Pelin kuolematematiikan vuoksi toistuva rakenne on hyvin kuvaava. Depressiossa juuri tämänlainen lyhytjänteisyys ja horisontin kaventuminen korostuvat. Tietysti itse alueen eri osat korostavat suruprosessia.
1: Peli aloitetaan pikkukaupungista (Clock Town) joka ei pidä kuun putoamista riskinä. Pormestari ja hänen avustajansa nauravat ja sanovat että jokainen joka epäilee kuun putoavan niskaan on typerys. Kylä suunnittelee suurta festivaalia. Ei tarvita kovin kummoista mieltä tajuamaan, että tämä edustaa torjuntaa (denial). Kenties kuvaavaa on, että tämä taso läpäistään muun muassa keräämällä jalokivi, kuun kyynel, joka on rakenteeltaan varsin antropomorfistinen eikä juuri ollenkaan metafora (pelin sisäisessä maailmassa).
2: Tämän jälkeen siirrytään Dekujen valtakuntaan. Siellä prinsessa on kadoksissa ja tästä ollaan suututtu (anger). Kuningas syyttää apinoita ja uhkaa teloittaa panttivangiksi nappaamansa. Kukaan ei yritä etsiä oikeita syyllisiä saati prinsessaa. Link joutuukin tekemään sankaritekoja vihaiseksi viidakoksi muuttuneessa paikassa (Woodfall Temple) jossa esimerkiksi raivopäiset kovakuoriaiset tekevät elämää hankalaksi.
3: Tämän jälkeen edessä on Goronien valtakunta pahan valtaamine linnoineen (Snowhead Temple). Kaatunut Goronien sankari Darmani yrittää käydä kauppaa sillä, miten hän saisi palata henkiin lisää sankaroimaan. Muut ovat kylmässä ja nälässä ja tuntuvat lähinnä odottavan ja rukoilevan passiivisesti. Goronien kylän anelu on ymmärrettävissä Kübler-Rossin kaupankäynniksi (bargaining) josta esimerkiksi rukoukset joissa Jumalalle luvataan asioita jos hän toteuttaa rukouksen ovat usein malliesimerkkinä. Peliltä oli oivaltavaa yhdistää muutoin kenties aktiivisena nähtävissä oleva kaupankäynti kylmään ja passiiviseen delegointiin.
4: Zorien henkenä on puhdas depressio. Se kuvataan näköalattomuutena ; Meren syvyyksiin sukeltelevat Zorat ovat saaneet uhakseen lapsettomuuden. Mätimunat on pelastettava -hengellä Link ajattelee lapsia meren syvyyksien vaaroja uhaten (Great Bay Temple) samalla kun Zorien autettavien keskeisin naishahmo on mykkä laulaja jonka kanssa voi halutessaan viettää ihanan kolmipäiväisen jona hän tuijottaa liikkumatta ja sanomatta koskaan mitään. (Joka on tässä pelissä harvinaista.)
5: Eläviä kuolleita vastaan käydään hautuumaa-alueella (Ikana) viimeisessä vaiheessa jossa Link ratkoo anteeksiannon ja kuoleman hyväksymisen kaltaisia tehtäviä. Paikka edustaa hyväksyntää (acceptance). Merkittävää on, että tässä maailmassa Link harrastaa ikonoklastisia sävyjä saavaa seikkailua tornimaisessa linnoituksessa (Stone Tower) jonka symboliikka suorastaan huutaa sen olevan Baabelin torni. Tämä taso tarjoaa Linkille laulun "Elegy of Emptiness" jossa hän voi tehdä "kuolinnaamioiden kautta" varsin kylmän ja pelottavan oloisia patsaita itsestään. Merkittävää on, että myös Linkin ihmishahmosta voidaan tehdä tämän avulla patsas, joka melko suoraan kertoo sen, että hän itsekin on päässyt kuolemaan (esimerkiksi alkudemon aikana). Tällä tasolla Link siis päihittää hyväksynnän saadakseen uskonnollista hybristä edustavia näkemyksiä ja auttaa ihmisiä (niin eläviä, kuolleita kuin eläviä kuolleitakin) sopuun itsensä ja muiden kanssa.

Mutta jatkan vielä eteenpäin.

Menenkin tässä suoraan sanoen tielle, joka on tietämäni mukaan jäänyt tallaamatta. Nimittäin peli on perusluonteeltaan dekonstruktiivinen. Ja siksi ei pidä unohtaa surun kuudetta vaihetta joka käydään kuussa. Kuussa jonne mennään kun Majoran naamari hylkää Skull Kidin.

Sitä ei löydy Kübler-Rossin mallista, mutta pelin kohdalla se on relevantti. Nimittäin kun kuuta katsotaan maan päältä, se on irvokas. Kuun pinnalle päästyä se on kuitenkin vehmas ruohoinen niitty jossa on keskellä suuri puu. Linkin päihittämien loppuvastustajien naamarit ovat lasten päällä. Lapset leikkivät, eivätkä ole uhkaavia tai pelottavia.

 Tämä ei kuitenkaan ole mikään paratiisi. Sillä kuussa Link joutuu taistelemaan. Jos ennen tätä on onnistunut keräämään kaikki pelin maskit, joka vaatii valtavaa määrää sivuquesteja, saa erityisen muodonmuutosnaamarin jota voi käyttää vain lopputaistelussa. Majoran viesti on karu. Hän sanoo että he voivat leikkiä sankaria ja konnaa. Ja että Linkillä on roiston osa. Ja tämä tarkoittaa sitä, että hän pakenee. (Tietenkin hän taistelee. Zeldan arvomaailma on siitä rakentava että hyvin moni ongelma ratkaistaan miekalla.)

Tämä muistuttaa siitä, että Majoran kannalta maailma on se jossa on se kärsimys. Apokalypsi, maailmanloppu, on hyvä koska se lopettaa kärsimyksen. Kaikki Kübler-Rossin vaiheet ovat viivyttelyä. Link on ollut korostetun "tämänpuoleinen" kun taas kuumaailman "tuonpuoleisessa" kaikki maailmanloppua vastaan taisteleminen on ultimaattisesti futiilia. Me kaikki kuolemme, face it, tuntuu Majora huutavan. Tämä viivyttelyn ja vääjäämättömyyden yhdistäminen surun prosessointiin on erinomaisen hieno filosofinen huomio - jonka hienoutta tavallaan korostaa se, että se on ympätty lasten peliin.

Kuu onkin siitä tärkeä, että ilman taisteluhenkeä hyväksyminen voisi johtaa jonkinlaiseen suisidaalisuuteen. Tämä kuudes taso on siksi hyvin oleellinen. Ja koska Kübler-Rossin mallia on pelin varrella enemmän kuin alleviivattu, on kaavasta poikkeamisen huomaaminen oleellinen osa merkityksen tajuamista.

Kupit on kuin olisi häät.

Eräs pelin pisimmistä sivutehtävistä alkaa tapahtumissa jotka nähdään heti kolmipäiväisen aluksi. Lyhyt sinitukkainen naamaripoika laittaa kirjeen laatikkoon. Tätä seuraamalla, kelloa soittamalla ja monin muiden käänteiden päätteeksi paljastuu että majatalon punatukkainen sievä nainen olisi menossa tämän lyhyenlännän pojan kanssa naimisiin. Skull Kid on kuitenkin manannut miehen lapseksi, joten tätä voi pitää jonkinlaisena ongelmana.

Merkittävää on, että pari saadaan naimisiin kolmipäiväisen aikana. Kuitenkaan kirousta ei pureta. Mitään täyttymystä tai ikuisuutta ei saada. Pari on valmis kuolemaan yhdessä - sillä sen kolmipäiväisen tehtäväsarjan suorittaminen vaatii. Pelaaja voi lohduttautua ajatuksella siitä että Link pelastaa maailman joskus. Ja että pari saadaan naimisiin. Mutta tällä ei ole väliä tässä kolmipäiväisessä. Avioparin edessä on hyvin pikainen maailmanloppu.

Tästä saadaan maski niiden muiden joukkoon jota Happy Mask Salesman pelin loputtua kehuu. Hän kehuu sitä miten naamioissa on hyviä muistoja. Surullista on, että henkilöt itse eivät tietysti muista näistä muistoista mitään. Linkin osaksi jääkin erikoinen auttajan rooli. Hän on jossain vaiheessa puuttunut asiaan ja auttanut. Tämä rikkoo klassisen vastavuoroisuuspohjaisen ja sosiaalisuutta korostavan eettisyyden. Jopa seurausetiikka saa kyytiä. Kysymys on siinä, onko tämänlaatuinen auttaminen riittävää. Naamarikauppiaan mielestä on. (Mutta hän on pirun epäilyttävä ja mystiseksi jäävä hahmo.)

Kuitenkin tämä aviopari samalla opettaa, että mitä ihmiset oikeasti käsittelevät surutyössä. Eivät he pelkää menettämistä. He pelkäävät yksinjäämistä ja vastaavia asioita.

Pelin opetus.

Koska kyse kuitenkin on lasten pelistä, käytän merkityksen sijasta klassista satuihin liittyvää "opetus" -käsitettä. Pelin ytimessä on omanlaisensa triforce. Elämä, rakkaus ja kuolema. Peli opettaa että kahdella ei pärjää.
* Elämän ja rakkauden taju johtavat kuolemanpelkoon joka manifestoituu "joksikin jonka latteuden voi nähdä vain kuumies". Menettäminen tuntuu pahalta ja elämä menee kuolemaan valmistautuvaan surutyöhön elämisen sijasta.
* Elämän ja kuoleman taju ilman rakkautta on onttoa ja surullista. Ja se tuottaa Skull Kidin kaltaisia yksinäisiä sieluja joiden tehtäväksi päätyy Majoran naamarin alistamaksi marionetiksi muuntuminen. Ja sen jälkeen hänestä ei ole muuta kuin terävästi nostamaan esiin erilaisia ongelmia jotka ovat perimmiltään kirouksia. Erityisen vaarallisia kiroukset ovat siksi, että niissä on takana hyvin paljon totuutta.
* Rakkauden ja kuoleman taju taas nyt vain ovat niin emoa, että sitä ei kannata suositella perheen pienemmille. Elleivät he sitten halua esimerkiksi hautautua talon uumeniin eläviä kuolleita vilisevällä alueella.

Tässä mielessä pelin opetukset mukailevat eksistentialisti Heideggerin oppeja. Hyvä elämä alkaa vasta kun rajallisuus ja oma kuolema hyväksytään. Tämä on se horisontti jota vasten elämä ja rakkaus maalaavat ihmisyyden.

The best I've seen, ma'am. (Hardly any rats.)

"Titanic" -elokuvan pintatarinana on tarina luokkaeroista. Tässä perusasenteena on korostaa köyhyyden erinomaisuutta. Yläluokkainen Rose näkee rikkaiden elämän kuivana, tylsänä, sieluttomana ja pinnallisena. "I saw my whole life as if I'd already lived it. An endless parade of parties and cotillions, yachts and polo matches. Always the same narrow people, the same mindless chatter. I felt like I was standing at a great precipice, with no one to pull me back, no one who cared ... or even noticed." Tälle vastakkaisena nähdään köyhien aito elämä. Siksi kun Jack ja Rose tanssivat alakerrassa, tälle kontrastiksi annetaan näytteitä rikkaita ihmisiä tylsässä salongissa tylsine juttuineen ja ilman juhlia. Titanic -laiva onkin määritelty varsin suorasukaisesti aluksi "It was the ship of dreams to everyone else. To me it was a slave ship, taking me back to America in chains. Outwardly, I was everything a well brought up girl should be. Inside, I was screaming."

Itse voisin löytää montakin orjaa jotka olisivat valmiita hylkääämään elämänsä päästäkseen kultaiseen häkkiin. Samoin jaksan elpäillä että elokuvan ohjannut Cameron olisi valmis hylkäämään kaikki "Titanicin" ja "Avatarin" hänelle tuottamat rahat jotta pääsisi elämään aktuaalista elämää.

Tämä on sen tyyppistä materiaalia jota ei voi ymmärtää muuta kuin sitä kautta, että kyseessä on elokuva joka on tehty hyvinvoivalle yleisölle.
* Rikkaisto ostaa itselleen hyvän mielen korostamalla että rikkaus olisi jonkinlainen uhraus. He ovat kovalla työllä ansainneet menestyksensä ja uhranneet autenttisuuden yhteisön tukipylväänä toimimisen vuoksi. Samalla unohdetaan että oikeasti köyhien elämä ei ole yhtä bilettämistä jossa viina virtaa ja itsetoteutus on huipussaan. Köyhyys on käytännössä sitä että tehdään tylsää työtä jotta saadaan välttämättömyydet ja tämän jälkeen ei todellakaan jää aikaa ja voimavaroja harrastamiseen ja itsetoteutukseen.
* Yleisö samastuu oman itsensä projisoimalla. Keskiluokkainenkin yleisö on Maslown tarvehierakiassa tasolla jossa he ovat ylittäneet alimpien tasojen vaateet - ja melko harva on kohdannut sen elämänsäkään aikana. Heille se, että raha ei tee onnea muuntuu muotoon jossa raha on jopa onnellisuuden este.

Sama asenne näkyy myös elokuvan suhteessa mielenterveyteen. Jos "Titanic" tekee jotain, niin se halveksuu mielenterveyshäiriöiden vakavuutta ja niiden taustasyitä. Tämä näkyy hyvin kun katsomme Rosen historiaa. Elokuvan alkupuolella hän on niin kauhistunut ensimmäisen maailman ongelmistaan, että hän harkitsee itsemurhaa. Hän seisoskelee laivan kaiteen toisella puolella ja Jack puhuu hänet lopettamaan aikeensa kertomalla miten kovaa jäätyminen oikeasti on.
1: Jack viittaa lapsuuteensa ja tässä hän sitoo asiat peräti tiettyyn paikkaan ; "Well, they have some of the coldest winters around. I grew up there, near Chippewa Falls. I remember when I was a kid, me and my father, we went ice fishing out on Lake Wissota. Ice fishing is, you know, where you." On toki mielenkiintoista miten Jack referoi lapsuudenaikansa kokemukseen tekojärvellä joka tehtiin vasta viisi vuotta Titanicin uppoamisen jälkeen. Tämä vaatii yliluonnollista selitystä tai 88 mph:n nopeuden ylittävän auton käyttämistä.

Merkityksellistä on se, että suisidaalinen depressio ei pilkahda elokuvan jatkossa ollenkaan. Samoin Rosen eläminen vanhaksi ja vanhan Rosen elämänasenne viittaa siihen että hänellä ei ole mitään merkkejä masentuneisuuden suuntaan. Tämä on elokuvissa, etenkin romanttisissa elokuvissa, usein toistuva tematiikka jossa mielenterveyshäiriöistä parannutaan helposti. Rosekin tarvitsee itsetoteutusta ja muutaman tunnin lomaromanssin ja se ikään kuin korjaa kaikki ongelmat.
1: Mikä kyllä voi olla uskottavaa siinä mielessä että Rosen "orjuus" tuskin on mitenkään hirvittävän relevantilla tasolla traumaattista ja karseaa. Pikkumaiset ongelmat voivat korjautua pikkuriikkisillä korjauksilla. Mutta pikkumaiset ihmiset jotka tekevät itsemurhia pikkuriikkisten ensimmäisen maailman ongelmiensa kanssa ovat pikkumaisia. Joten mikä tahansa herne Rosen patjan alla voisi teoriassa laukaista suisidaaliset ajatusketjut.

Mutta mitä tekee "Titanic"? Tarjoaa meille huippukohtauksen jossa Jack houkuttelee Rosen laivan partaalle ja houkuttaa tämän levittämään kätensä. Ihmisen joka on tuossa muutama kohtaus aikaisemmin yrittänyt hypätä laidan yli ohjataan laidalle saman henkilön toimesta jonka pitäisi tietää paremmin.

Syynä tähän Rosen ihmeelliseen eheytymiseen on varmasti se, että usein itsetuhoisuus, itsen vahingoittaminen, ja itsemurhan yrittäminen tulkitaan joksikin muuksi. "Huomion kerjäämisteoria" (cry-for-attention) on hyvin yleinen tulkintatapa ihmisillä jotka itse eivät ole itsetuhoisia. Kuitenkin kun on tutkittu sitä mitä destruktiivista käytöstä harrastavat ihmiset itse kokevat, tilanne on jotain aivan muuta. Esimerkiksi viiltelyssä, jossa "huomiohuoraustematiikka" on erityisen vahvana on saatu merkkejä aivan muusta. Vahingoittamisella haetaan (a) pakotetta joka siirtää huomion ikävistä ajatuksista, jopa pakko-ajatuksista (b) suoraa kipua ja vastaavia aistimuksia (c) tai jopa viiltelystä seuraavaa endorfiininautintoa joka ei vain toteudu yhtä usein kuin viiltelijät itse odottavat. On erikoista, että tämä ei tule mieleen ihmisille jotka viiltelijöitä kohdatessaan eivät muista sitä että nämä tavallisesti käyttävät pitkiä hihoja ja toimivat muutenkin piilossa. Ja että viiltely liittyy muuhunkin riskikäyttäytymiseen kuten alkoholin ja päihteiden käyttöön, joita tulkitaan ongelmien huonon käsittelyn tematiikalla sen sijaan että huomionhakeminen ja sosiaaliprinsessointi olisi se primaarinen viiltelyn tarkoitus. Roseja on siis pääasiassa vain elokuvissa.

Erikoista onkin, että traumaattinen laivanuppoamiskatastrofissa oleminen ja lukuisten ruumiiden näkeminen tuntuu olevan Roselle kaikki ongelmat korjaava kokemus. Yleensä isojen ruumiskasojen näkeminen traumatisoi lajityypillisesti sosiaaliseen ihmislajiin kuuluvat, joitain psykopaatteja lukuunottamatta. Roselle Titanicin uppoamiseen liittyvä stressi, ihmisten hädän näkeminen sivusta , ihmisruumiiden näkeminen, ihmisten kuoleminen ikävillä tavoilla, jäinen kylpy, muu hengenvaara ja elämää suuremman lomaromanssin kuolema - ja kaikki yhden illan aikana - korjaavat hänen mielenterveytensä. Suisidaalisesta hienohelmasta tulee siksi täysin eheä nainen joka kasvaa vanhaksi rouvaksi ja isoäidiksi, jonka suurin mielenterveydellinen aukko näyttää olevan kaikkien mahdollisten taloudellisten realiteettejen unohtaminen.
1: Se, joka näkyy siinä miten hän heittää timantit mereen, vaikka Rosen lapsenlapset tai afrikan nälkäänäkevät voisivat käyttää, tarvita ja arvostaa sitä enemmän kuin meri joka ei välitä kalliista uhrilahjoista. Poseidonilla on jo nykyään timantteja ja uponneita aarrekaljuunoita riesaksi asti. Jack on kuollut, eikä käytä timantteja. Eikä kristinuskon Jumalakaan tiemmä ole tämänlaisten uhrilahjojen pyytelijä.

Titanicissa köyhyys on autenttisuutta joka on rikkaalle norsunluutornissa elävälle ulottumattomissa. Titanicissa trauma on realiteettien tiedostamista joka ohjaa ihmisen ymmärtämään tärkeän ja vähemmän tärkeän. Ja nämä tukevat toisiaan. Tämä on toki ymmärrettävää siinä mielessä, että traumaattiset kokemukset tuhoavat asioita ja niiden jälkeen ollaan rippusen köyhempiä. Tämän konsistenttiuden varaan en kuitenkaan laskisi paljoa.

Kaikki jotka haluavat vapautta...

"Todellisuus on teoria" -blogissa kirjoitettiin siitä miten ihmiset sekoittavat ihmisten yksittäisiä ismejä yleisnimiksi. Teksti on minusta siinä mielessä hieno, että siihen ei oikein kannata lisätä mitään. Se tuo yhden idean esille ja esittelee sen hyvin tiiviisti. Ylimääräinen on joko toistoa tai sitten hämmentää keitosta niin että selkeys katoaa. Ajattelin kuitenkin vähentää selkeyttä ja lisätä redundanssia.

Blogauksen perusidea, joka on enemmän kuin puolitotuus, on se, että identiteettimerkeistä syntyy leimaavia ja virheellisiä yleistyksiä. Niitä syntyy kun "sekoitetaan yleisnimet erisnimiin. Käytetään jotain abstraktia yleisnimeä kuten ateismia pelkkänä jonkin heimon tai jengin tunnuksena. Sitten siihen jengiin voi liittyä tai erota jos haluaa, riippumatta siitä uskooko jumaliin vai ei." Tämäntapainen virhe on kategoriavirhe, joita tehdään usein määritelmien kohdalla ; Usein määritelmässä on erilaisia attribuutteja. Ja joskus nämä attribuutit ikään kuin vahingossa muuttuvat samaksi kuin määritelmän ydin. Asia sekoittuu ominaisuuksiinsa. Blogisti yhdistää tämän kyvyttömyyteen käyttää logiikkaa ja abstraktia ajattelua. "Teenkin ennustuksen, että ihminen jota transvestiitin on helpointa huijata on ihminen, joka uskoo, että esim anarkisti on sellainen musta-asuinen huivipäinen, joka heiluttaa anarkistilippua ja hakkaa ehkä lätkämailalla ikkunoita rikki. Näillä ihmisillä on vaikeuksia ymmärtää abstrakteja käsitteitä. Ovat heikkoja matematiikassa, logiikassa ja kielissä. Heille ryhmät ovat konkreettisia. Ryhmätunnus on jo heidän käsityskyvyn rajoilla."

Olen itse kirjoittanut samantapaisesta ongelmista esimerkiksi jalkapallon fanittamisen kautta. Ytimessä ei ole kuitenkaan logiikka tai vaikeus. Syynä on se, että ihminen on sosiaalinen eläin ja nämä jengitunnukset ovat sosiaalisia tunnuksia. Dijkstgerhuis on tutkinut tätä aihetta ja klassikon asemassa oleva "Why we are social animals: The high road to imitation as social glue" kuvaakin jo otsikollaan, että ihmiset itse asiassa imitoivat hyvinkin leimallisesti erilaisia stereotyyppejä. Esimerkiksi jos kiinalaisille naisille näytetään stereotyyppisiin naisiin liitettyjä asioita, he pärjäävät matematiikantesteissä hitusen huonommin. Ja jos kiinalaisille naisille näytetään stereotyyppisiin itämaisiin liitettyjä kuvia, he pärjäävät matematiikassa hitusen paremmin. Imitoimme mitä ihmeellisempiä mielleyhtymiä. Pienessä mittakaavassa stereotyypeistä tulee totta. Emme ole niin yksilöllisiä kuin luulemme. Ja tämänlaiselle käyttäytymiselle on syynä se, että evoluutio ei ole ohjannut genetiikkaamme Totuuteen, vaan hengissä selviytymiseen. (Se, että ihmiset ovat idiootteja on siis totuus, mutta kuitenkin puolitotuus.)

Siitä huolimatta en malta olla filosofioimatta sillä epätyypillisellä intellektuellilla puolella.

Sillä "Todellisuus on teoria" -blogi valitsee esimerkeiksi kolme ideologiaa ja niihin liittyvää stereotypiaa. "Vitun kommarit haluaa lisätä verotusta, saatanan anarkistit riehuu kaduilla tuhoten muiden omaisuutta ja kapitalistit sen kuin riistää!" Kun näitä ideologioita katsotaan "ulkopuolen sijasta sisältä", ne kaikki ajavat samaa asiaa. Vapautta. ; Tässä mielessä niitä voisi pitää jopa hyvin samanlaisina ideologioina. Toki pinnallinenkin tarkastelu näyttää että syynä on enemmän vapaus -käsitteen monimerkityksellisyys.

Karkeasti sanoen asiaa voi lähestyä jo stereotyyppien kautta ; (1) Kommunistit hakevat vapautta siten, että he vapautuvat riistosta. Tämä on vapautta jostakin. (2) Kapitalismi, etenkin sen uusliberaalissa muodossaan, hakee myös vapautta kontrollista, mutta sen sisällä sävyttyy vahvemmin se, että kontrollin puute tarkoittaa positiivista vapautta tehdä jotain asioita. (3) Anarkistit hakevat vapautta vandalisoimalla ja rikkomalla valtarakenteita jolloin he vapautuvat jostakin. (Usein eivät, koska he rikkovat asiaan liittyvän symbolin eivätkä asiaa. Heillä on tässä mielessä jopa liikaa abstraktia ajattelua.) Samalla he hakevat vapautta jostain. Yhteiskunnassamme tämä on usein jonkinlainen vapaus jostain turhautumisentunteesta.

Tässä mielessä kysymys on siitä että painotetaan positiivista vapautta ja negatiivista vapautta eri tavoin ja eri asioissa. Eroja on myös keinoissa. Tässä mielessä ideologiat eivät ole sama asia. "Vapaus" ei tässä mielessä heitä yhdistä, vaan käsitys vapaudesta heidät toisistaan erottaa. Tässä mielessä kommunismi, kapitalismi ja anarkismi eroavat - ainakin stereotyyppisissä muodoissaan - toisistaan sekä konnotaatioiltaan että jopa denotaatioiltaan. ~ Rationaaliselle mielelle denotaatiot korostuvat, mutta sosiaaliselta kannalta oleellisempaa on aiheeseen liittyvät konnotaatiot. Ja siksi vaikka ideologioilla olisi keskenään identtinen ideologinen jargon, ne voisivat sosiaaliselta kannaltaan olla oleellisesti eri jengejä.

Stereotyyppien käyttäminen on tietysti hieman huijausta.

Ylläoleva oli alustusta siihen miten Philip Pettit kirjoitti tuoreesti vapaudesta. Filosofisessa tutkielmassa hän ei käytä "klassista" jakoa jossa vapaus on joko positiivista vapautta tai negatiivista vapautta. Hän jakaa vapausmallit kolmeen osaan. Osaan jotka ikään kuin sattumalta alustin jo tuossa stereotyyppien kohdalla. Vapaus määritellään hänellä turhaumanvälttämiseksi (non-frustration) puuttumisen ja kontrollin puutteena (non-interference) ja dominoinnin puutteena (non-domination). Nimeäminen on minusta nerokasta, koska ne on kaikki kuvattu "jonkin puutteena" ja niillä kuitenkin katetaan klassisen negatiivisen ja positiivisen vapauden kautta määritellyt asiat. ; Sillä tosiasiassa klassinen jako on hyvinkin retorinen.

Kaltaiseni ihminen tekee sen minkä useimmat. ELi huomaa helposti malkan toisen silmässä. Siksi otan asian esiin hostiilin esimerkin kautta. Eräs, sanokaamme "oikeistolainen islamkriitikko", korosti että hän vihaa liberaaleja. Ja näki vapauden tässä hyvin tärkeänä erottavana käsitteenä. Hänelle liberalismi on "vapautta jostain" kun taas oikeistolaisuus on "vapautta johonkin". Tämä muuttui hieman erikoiseksi kun huomattiin, että vain aika pieni osa hänen islamkritiikistään kohdistui pyrkimyksiin sensuroida vaihtoehtoja. Toki hän moittii islamilaisten yrityksiä kieltää sianlihavaihtoehtoja hampurilaisista ja sitä miten islamilaista vapautta näyttää usein edustavan segregaationmakuisuus. Kuten se, että miehet eivät saakaan mennä tiettyyn aikaan uimahalliin koska siellä on "islamilaisten naisten vuoro". Mutta useimmiten ongelmana onkin se, että islamisaatio onkin jossain jossa islamilaisten positiivista vapautta lisätään ja tungetaan alueelle jossa niitä nykyään sensuroidaan. ; Samoin kun hän vastustaa kasvisruokavaihtoehtoa, toki tässä hän puhuu "säästöistä" joka vihjaa että vapaus jostain uudelleennimetään aina kun se nostetaan esille omassa agendassa.

Enkä tässä pilkkaa vaikka voisin ja kenties mieleni tekisi. Sillä tosiasiassa tämä on hyvin yleisinhimillistä. Etsiäkseni ortta omasta silmästäni minun tarvitsee vain huomata, että vaikka en pidäkään sekularismista, eli siitä että uskonto sensuroidaan katukuvasta, pidän kuitenkin jonkinlaista omaa rauhaa tärkeänä. Siksi maksimaalinen kristillinen vapaus johonkin muuttuu pahaksi "osallistuttamiseksi". Nähdäkseni jokainen ihminen joutuu käyttämään positiivisen ja negatiivisen vapauden kanssa jonkinlaista keskitietä.

Siksi pidänkin Pettitin lähestymistapaa hyvänä ja kekseliäänä. Se on lähes yhtä oleellinen jaottelutapa, kuin se, että tajuaisi että aina kun ihminen puhuu vapaudesta, hän puhuu myös vallasta. Molemmat ovat toki monisyisiä käsitteitä, mutta näiden monisyisyyksien takana on se, että ne ovat hyvin samanlaisella tavalla monisyisiä. ; Siksi monesti onkin niin, että väärän jengin vapauskäsitys on vallankäyttöä. (Vapaus kun on yleensä konnotaatioiltaan positiivista ja valta yleensä negatiivista.) Tämän huomion soveltaminen Pettitin näkemyksiin tosin palauttaa meidät siihen ikävään tosiseikkaan, että "Todellisuus on teorian" -blogaus oli perimmiltään oikeassa. Etiikka ja moraali, siis myös vapautta käsittelevä etiikka ja moraali, ovat usein enemmän tekosyiden etsintää siihen miksi voidaan tehdä niitä asioita joita halutaan ja välttää niitä asioita joista ei tykätä, kuin mitään objektiivisen hyvyyden ja oikeudenmukaisuuden hakemista.

Ainut lohto tässä on oikeastaan vain siinä, että tämä iskee sosiaalisuuskeskeisen ja identiteettiin keskittyvän näkökulman ytimeen. Ja tämän ei tarvitse johtaa moraalirelativismiin. Se lähinnä näyttää että tietyt käsitteet ovat diskursseissa käytettynä yllättävän onttoja. Ja tämä taas ei ehkä niinkään aja postmodernismiin kuin osoittaa että postmodernistien lähestymistapa on ontto. Se johtaa postmodernismiin vain jos kaikki muutkin ovat yhtä onttoja. Jos ne eivät osu, tätä voi kutsua jopa postmodernismin kannalta ongelmalliseksi kritiikiksi.

Stoalaisina ilman todellisuudentajua

Optimistit ovat ärsyttäviä. Tämä on itse asiassa sen verran yleinen reaktio, että optimistien puolella tämä tiedostetaan. Jari Sarasvuo on esimerkiksi tunnettu siitä miten hän suhtautuu kriitikoihinsa.

Fantasiakirjailija Vera Nazarian kertoo "The Perpetual Calendar of Inspiration" -kirjassa optimismin puolustuksen. Hän aloittaa huomiolla "People who are too optimistic seem annoying." Hän jatkaa että tässä on kysymys vääränlaisesta optimismista. "This is an unfortunate misinterpretation of what an optimist really is." Hän korostaa että optimisti ei ole denialisti, sokea tosiasioille tai elämän julmille tosiasioille. "An optimist is neither naive, nor blind to the facts, nor in denial of grim reality. An optimist believes in the optimal usage of all options available, no matter how limited. As such, an optimist always sees the big picture. How else to keep track of all that’s out there? An optimist is simply a proactive realist." Hän jaotteleekin optimismin ja pessimismin ongelmanratkaisukeskeisyyden kautta "An idealist focuses only on the best aspects of all things (sometimes in detriment to reality); an optimist strives to find an effective solution. A pessimist sees limited or no choices in dark times; an optimist makes choices." Lausumassa on jotain joka taatusti kelpaisi Jari Sarasvuolle.

Itse, näin tunnettuna kyynisenä synkistelijänäkin, kykenen huomaamaan että usein pessimismillä myydään apaattisuutta ja korostetaan omaa uhristatusta jossa kaikki mahdolliset ongelmat ovat jonkun muun syytä. Tämä on valinnan ja vastuun pakoilua. Ja tässä mielessä Nazarian ja Sarasvuo ovatkin hyvin oikeassa.

Lisäksi optimismi ymmärretään hyvin usein väärin. Tästä hyvänä esimerkkinä on Leibniz ja hänen "paras mahdollisista maailmoistaan". Voltairehan pilkkasi tätä mallia hyvinkin klassisen pahan ongelman kaltaisilla argumenteilla. Niissä ideana on se, että maailmassa on ikäviä asioita, jotka eivät vastaa niitä paratiisihaaveita joita ihmisellä on. Leibnizin maailmassa näin ei ollut. Kenties osuvamman - toki hitusen virheellisen mutta kuitenkin vähemmän väärän - tulkinnan saisi jos Leibnizin "paras mahdollinen maailma" tulkittaisiin "ainoana maailmana" ; Korostuisi ainakin se, että Voltaire oli idealistisempi kuin Leibniz. Ja siksi Voltairen kritiikki oli vähemmän relevanttia kuin mitä ensi vilkaisulla voisi luulla.

Kuitenkin myös pessimismi ymmärretään usein väärin. Pessimismi rinnastuu helposti likimain ainoastaan Schopenhauerin tyylinen todellisuuspakoiseen asketismiin, jossa omat halut nähdään  - vähän buddhalaiseen tapaan - jonain jossa elämäntahto ohjaa halujen avulla ihmisen kärsimään. Siksi todellisuutta paetaan ja halut minimoidaan jolloin syntyy ongelmia välttävä passiivinen asenne.

Kuitenkin jos katsomme kyynistelyn historiaa, voitaisiin hakea apua stoalaisuudesta. Siinä fortuna oli asioiden ytimessä. Kukaan ei ole tässä maailmassa immuuni epäonnenpotkuille. Tämän taakse nähtiin kohtalonomainen, täysin deterministinen ohjailu jossa kohtalo ohjasi ihmistä taviolla jotka olivat ihmisen itsensä kontrollin ulkopuolella. Stoalaisuuden ideaalissa ei kuitenkaan lannistuttu. Siinäkin tehtiin se mikä voitiin ja muu oli fortunan huomassa.

Ja tässä mielessä passiivinen pessimisti on idealisti samaan tapaan kuin stereotyyppinen optimisti ei tunnusta elämän rajuja realiteetteja ja on siksi idealisti. Molemmista löytyy myös pragmaattinen puoli.
1: Tosin usein tätä "pragmaattisuutta" käytetään omituisesti. Moni optimisti kannustaa ja väittää että he eivät ole todellisuutta kieltäviä. Mutta he kuitenkin tosiasiassa vähättelevät ongelmia ja suhtautuvat maailmaan hyvinkin naivin idealistisesti. Rehellisesti sanoen tämä ei ole pelkästään optimismissa ; Pragmatismin perusongelma näyttää aina olevan se, että se toimii "piiloideologisesti". ; Pragmaattisuutta ja ideologiattomuutta korostavat utilitaristiset konservatiivit ovat tunnettuja siitä että he eivät muista sitä että utilitarismissa "hyöty" on määriteltävä ennen kuin sitä kohti voidaan mennä. Ja että tämä on idealistinen valinta.

Se, mikä minua itseäni ärsyttää optimisteissa on se, että he ovat käytännössä stoalaisia ilman todellisuudentajua.

Sillä kun katsomme maailmaa, voimme huomata että silloin jos meillä on pieniä huolia, hakeudumme mieluummin optimistien pariin - tämä toimii ja psykologiatieteen mukaan se toimii juuri olemalla idealistista, todellisuuspakoista, positiivisuutta jossa mahdollisuuksia ja vaihtoehtoja ei käsitellä realistisesti. He saavat meidät hyvälle tuulelle. Emme hakeudu pessimismin pariin jurottamaan, koska tämä latistaisi tuulemme. Kuitenkin sitten kun ongelmat pahenevat, ei voida olla huomauttamatta siitä että optimismi on haitallista masennuksessa. Optimistit pahentavat ongelmaa, ihan psykologiatieteen valossa. Jos isoissa vaikeuksissamme menemme optimistin luokse, teemme hallaa itsellemme. ~ Kaltaiseni kyyninen realisti sanoisi asian niin, että optimisti ratkaisee ongelmasi jos sinulla ei oikeasti ole mitään ongelmaa. Pessimististä ei ole hyötyä edes silloin. Ja pahinta on se, että jos sinulla on ongelma, voit aina optimismilla sitä pahentaa. Ja että optimismista on sitä vähemmän hyötyä mitä enemmän sitä apua tarvitsisi.

Siksi en siedä esimerkiksi eräässä nyt nimeltä mainitsematta jäävästä naistenlehdestä napattuun ideaan, jossa optimismia korostettiin arvokkaana koska optimistit onnistuvat olemaan stoalaisen asenteensa avulla illuusioita puhkovia. Että jos ravintolan hidas palvelu ärsyttää, optimisti voi helpottaa oloa paljastamalla oman ärsyyntymisen pikkumaisuudeksi. Tämänlainen optimismin vaikutus on toki mielestäni totta, mutta se toisaalta juuri alleviivaa sitä että optimismin korostaminen kaikissa elämän ongelmissa muuntuu helposti ongelmien vähättelyksi. Jotkut ongelmat ovat omaa pikkumaisuutta, ensimmäisen maailman ongelmia. Aitojen katastrofien rinnastaminen näihin pikkumaisuuksiin on kuitenkin syvä ja halveksuttavaa suhteellisuudentajuttomuutta.

Myöhempien aikojen anteeksipyynnöt

Englannin ylähuoneessa suunnitellaan lakialoitetta jonka avulla voitaisiin pyytää anteeksi Alan Turingilta. Alan Turing vaikutti toisen maailmansodan lopputulokseen ja hänet kastroitiin homoseksuaalisuuden vuoksi. Tätä pidetään epähumaanina ja siksi asialle halutaan tehdä jotain virallisten kanavien kautta.

Itse en luota kovin vahvasti kollektiiviseen syyllisyyteen. (Ideologia on käytöksen selittämisessä korrelaatio eikä kausaatio.) Kuitenkin tässä anteeksipyynnössä ei tunnu olevan hirveästi mitään järkeä. Yksilöiden tasolla tässä henkilö joka ei ole tehnyt kyseistä tekoa pyytää anteeksi henkilöltä joka ei voi antaa anteeksi koska on kuollut. Instituutiotasolla huomattavaa on, että anteeksi pyydetään yksilö Alanilta sen sijaan että pyydettäisiin anteeksi kaikilta homoseksuaaleilta jotka ovat kohdanneet vastaavaa käsittelyä.

Pseudotiedostamista ; joka vanhoja tunnustaa se nykyisiään piilottelee.

Näenkin tämänlaatuisen toiminnan varsin keinotekoisena. Pidän sitä mukarohkeana ja pseudotiedostavana. Mieleeni tulee lähinnä vuosi 2012 jolloin käännettiin Aleksandr Solženitsyn "Gulag - vankileirien saaristo". Teoksella oli siinä vaiheessa lähinnä historiallista arvoa. Kirja on aikanaan ollut merkittävä, ja koskenut todellista ilmiötä. Kuitenkin käännettyä teosta arvioitiin kuin käännös olisi yhä yhtä aikaansaava. Aidon kriittisen tiedostamisen sijasta ihmisille myytiin jonkinlaista "valkoisen miehen syyllisyyttä" puhdistavaa. Rohkeutta tai asioiden parantamista tämänlaisessa on hyvin vaikeaa nähdä. ; Oikeasti myöhäinen käännös näin tärkeästä kirjasta on itsessään huuto siitä että kenties syyllisyydentunteisiin olisi tarvetta. Ainut kysymys joka aktiivisen kriittisen tiedostamisen kanssa saisi syntyä on kysymykset siitä mitkä valtarakenteet, yhteiskunnan syvärakenteet ja muoti-ideologiat ovat mahdollisesti estäneet kirjan kääntämisen aiemmin. Venäjään päin kumartelun historiassa on useitakin ideologioita joiden yhteispanokseen voidaan tässä osoittaa sormella.

Tässä mielessä "Gulag" on nykyään tiedostava samaan tapaan kuin anteeksi pyytäminen Alan Turingilta on aitoa halua puuttua homoseksuaalejen nykyisiin ongelmiin ja epäkohtiin. Se on mediapeliä. Sillä pärjää nykyään hienosti. Sillä pääsee esimerkiksi vuoden paaviksi.^wtf? Sillä kun katsomme tuoreimman paavin pehmopuheita, niissä tuntuu paistavan läpi erikoinen asenne. Hän korostaa että homoista vaahdotaan liikaa, ja puhuu lempeitä sanoja. Instituutionaalisia ja ideologisia muutoksia ei ajeta. Ei tarvitse olla kovin kyyninen nähdäkseen että "Koska ehkäisy ja homojen asema yhdenvertaisina ihmisinä on kirkolle vaikea pala, on oivaltavaa sysätä ne ainakin hetkeksi taka-alalle julkisesta diskurssista sanomalla, että kirkko on keskittynyt niihin "liikaa". Ei ole mitään indikaatiota siitä, että kirkko tekisi asiassa mitään radikaalia linjamuutosta, vaan paavi on viimein ymmärtänyt, että länsimaissa näiden teemojen julkinen käsittely kirkon yhteydessä tekee Vatikaanille nykyisin enemmän hallaa kuin villaa."

Mutta palatakseni Turingiin. Homokseksuaalien kemiallinen kastrointi on selvästi seksuaalietiikaltaan kristillistä ja se on tapahtunut kristinuskon vahvasti sävyttämässä maassa aikana jolloin kristinuskolla oli merkittävästi valtaa. Se on osoitus siitä että kristinusko sisältää vahvoja julmuuselementtejä jotka itse asiassa ovat vaatineet pitkäjänteistä kontrollin lisäämistä jotta ne on saatu loppumaan. Toiminta ei ole nykypäivänä harjoitettua, ja anteeksi pyytäminen on menneisyydenhallintaa. Siitä yritetään tehdä myös tämän hetken hallintaa. Anteeksipyytelijät tekevät medianhallintaa samalla tavalla kuin "vuoden paavi". Näissä omituista on se, että kollektiivinen vastuu jotenkin tunnustetaan mutta sitten siitä ei välitetä ja se pestään pois. Ja tätä aaltoilua minun on kaikista vaikein ymmärtää.

Muutoinkin anteeksipyynnöillä on selvästi vanhenemispäivä. Turing ei ole esimerkiksi tarjoamassa armoaan. Tälläinen menneisyyden peseminen tuntuu vähän samalta kuin se, jos minä kävisin vähän töytäämässä kouluajan kiusaajiani. He varmasti sanosivat että ovat pahoillaan. Siinä vaiheessa armon anelun naamiointi anteeksipyynnöksi on lähinnä huvittavaa. Ei sellaiseen voisi vakavasti ottaen sanoa muuta kuin että "Yes, you will be." Seurauseettisesti myöhäistä on pyytää anteeksi mitään sellaista joka ei muuta anteeksipyytäjän tulevaisuuden valintoja ja toimintoja. Tai joihin ei liity menneisyyden tekojen seurausten oleellista korjaamista.

Kristinusko, kulttuurimme konditionaalisen ihmisarvon perusta

Tarkasti katsellen voidaan huomata että kristilliseen ideologiaan korreloiva julmuus johtuu yleensä siitä että kristinusko ei tunnusta ultimaattista ihmisarvoa. Kristinuskon ihmisarvo on aina konditionaalinen. Ihminen pelastuu joko uskomalla tai tekemällä hyviä tekoja ja välttämällä syntejä. Ikuinen elämä on arvontunnustus, Jumala olisi paha väistämättä jos hän rankaisisi helvettiin tai jättäisi armollaan pelastamatta jonkin jolla olisi ehdoton arvo. Aatehistoriassa voidaan oppia sen verran että humanismi tuotiin kirkkoon yhteiskunnasta. Oikeastaan universaali ihmisarvo onkin jotain johon kristinuskon dogmisto on lähinnä pakotettu ; Jossain vaiheessa sitä päätettiinkin että humanistien arvot olivatkin niitä joita Jumalakin halusi.
1: Tai toki ihmisiä on haluttu pelastaa. Kun katsoo Jan Guilloun "Noitien asianajajaa", on selvää että luterilainen pohjoismainen (protestanttien alueella tapahtunut) noitavaino oli myös noitien auttamista. Sillä kun noita tunnusti pahat tekonsa ja katui ja kuoli rikostensa vuoksi, hän pääsi taivaaseen. Tässä konditionaalisuus ja julmuus kuitenkin kohtasivat.

Kristityt, tämä on toki uutta mutta yrittäkää olla aidosti hyviä ihmisiä (edes kerran)

Tämän tehtävänä ei kuitenkaan ole panostaa mitään kollektiivista vastuuta. Ja edes konditionaalinen ihmisarvokaan ei ole puute, vaan heikkous jonka sublimoiminen vahvuudeksi voi olla hyvinkin mahdollista.

Ideologia on yhä lähinnä yksi korrelaatti muiden joukossa. Siksi en räyhää siitä että kristinuskon irrottamaton essenssi olisi tämänlaatuinen julmuus. Tunnen liian monta itseäni vähemmän julmaa kristittyä, joten tämänlaisen väittäminen voisi olla hyvinkin omituista. Sen sijaan tämä onkin astetta enemmän haaste. Haaste jossa kristitty voisi kilvoitella omassa eettisyydessään "pseudotiedostamisesta" ihan sellaiseen kunnolliseen synnintuntoon ja siihen liittyvään parannuksentekoon. (Olkaa huoleti, tähän ei tällä kertaa liity kenties ihmisen elämän tärkeintä ja syvällisintä kysymystä "miekat vai pistoolit".)

Sain idean yhdestä Alan Turingin anteeksiantoa käsitelleestä kirjoituksesta. Siinä oli ilmaisu jossa vaadittiin yksilöstä ilmiöön menemistä, eli vaatimus laajemmasta anteeksipyytämisestä. Kun "instituutio" pyytää anteeksi "määritellyltä ihmisryhmältä" kollektiivisuus on varsin koherentilla tasolla ja tämänlainen anteeksipyyntö on filosofisesti jotenkin mielekäs. (Tosin itselleni kollektiivinen syyllisyys on hieman arvoitus. Ihmiset tekoja tekevät.) Lause "Let our apology to Turing stand too for the apologies that should be made to every single one of those thousands of departed souls." voitaisiin haasteessani laajentaa pahoillaoloon joka ylittäisi homoseksuaalit.

Kristitylle ei varmasti olisi ideologiansa reunaehtoja ylittävää ottaa kristityn apologeetikon Rod Rosenbladtin näkemyksiin. Hän kehottaa kohtaamaan uskonnottoman tai ateistin tämän kokemushistorian ja ymmärtämisen kautta. Toki tämä on Rosenbladtilla lähinnä jonkinlainen kätevä käännyttämisen kikka. Mutta ennen kuin käännyttämiseen päästään, siinä tiedostetaan se, että jos joku on vihainen tai surullinen uskontoon liittyvien asioiden vuoksi, niin tässä on jotain jota ei voi ohittaa sellaisilla sanoilla kuin "militantti" tai vihjaamalla että "se on vaan sellainen taisteleva ateisti" tai että "se haluaa vaan huomiota muoti-ideologialleen jonka kevät meni jo". Se on joko suoran kollektiivisen syyllisyyden tunnustamista, tai ainakin sen tunnustamista että kristinuskon nimissä ja sisällä tehdään pirusti pahaa ja että tämä paha tulee tiedostaa ja sitä vastaan on taisteltava ja näitä vääryyksiä on kritisoitava. Että uskonveljeys ei saa nousta etiikan yli. Pinnallisimmillaan ja laskelmoivimmillaankin tämä tarkoittaa sitä että uskonveli on jo vakaumuksessa ja tässä on kuitenkin kysymys uusien ihmisten pelastamisesta. Joten asenne on hyvin vahvasti perusteltu.

Sen jälkeen voi tiedostua vaikka jostain joka tapahtuu tänä päivänä. Ja kristinuskon kohdalal tuoreiden asioiden löytäminen ei ole vaikeaa. Kun pitää silmät auki, tästä saa kokopäivätyön. Kun sellaisen ottaa, ei ole enää koskaan samanlainen kuin kansankirkkomme toimijat joille kaikenmaailman Pirkko Jalovaarat tupsahtavat täytenä yllätyksenä. Yllättyminen kun on odotettavissa jos ja vain jos harrastaa pseudotiedostamista ja elää jossain toisen maailmansodan aikana, aikana jolloin miehet olivat miehiä, naiset olivat naisia ja ateistit kunnollisia angstaavia antihumanisteja joihin oli helppoa heittää vastustavia stereotypioita.

Tiedostavassa tilanteessa on toki se, että siinä missä menneisyyden peseminen tuntuu mukavalta koska siinä syyllisyyttä ja vastuunkantoa pestään pois. Se on helppoa. Sen sijaan aito itsekriittinen tiedostaminen tuntuu vähän siltä kuin tekisi inventaariota siitä mitä kaikkea ahteriin onkaan tänä vuonna tullut työnnetyksi. Aito vastuunkantaminen, pahoillaanolo ja aito tarve anteeksipyytämiselle tuntuukin ikävältä. Jos tiedostaminen ei vituta, ärsytä ja saa mieltä keksimään "militantti" -sanaa itsen suojaksi, se ei ole mitään kunnollista tiedostamista.

Jotta tässä vaikeassa haasteessa - kuka muka sanoi että hyvyyden pitäisi olla helppoa - pääsee alkuun voi ottaa Juha Leinivaaran tuoreen blogauksen avuksi. Hän ottaa esille Rauno Helpin. Suomalaisen nykyajassa toimivan hartaan uskonmiehen. Kannattaa tutustua herran saarnamateriaaliin. (Joka saattaa toki joutua jossain vaiheessa salaperäisen katoamiserrorin kohteeksi, koska keskimäärin häiritsevänluonteinen uskova ei osallistu saamaansa kritiikkiin keskustelemalla tai tunnustamalla virheensä vaan deletoimalla häiritsevän materiaalin jotta voi jatkaa samaa toimintaa ilman julkisuutta. Blogissa on onneksi otettu lausuntoja talteen ennen tätä joten oleellisimmat eivät katoa.)

Huomiotaherättävää on se, että Helpin saarnaamisessa ensin lietsotaan pelkoa jossa vastapuoli nähdään kovia pakotteita käyttävänä. Siinä kuvataan vaarallista vihollista. Yleisö hallelujaa näille. Seuraavaksi Helppi kannustaa "itsepuolustukseen". "Ja minulle tulee mieleen, että Herra, lähetä nyt jonkilainen Mooses kirveen kanssa tänne nyt." ... "Tää uuden liiton pehmoaika ei enää toimi."
1: Ja jos katsotte sen saarnan taltioinnin, opitte että konteksti, käytetyt äänensävyt ja vastaavat tekee tästä pahemman. "Ei kontekstissaan" voi pahentaa mielikuvia mutta tässä kyseisessä tapauksessa se lieventää uhkaavuutta. Kontekstiinsa laitettuna tästä tulee siis pahempi ja tämän korostaminen ei siis ole pelastus vaan ongelmien pahentamista.

Yksi hullu voi tietysti sanoa mitä tahansa. Siksi on oleellista tajuta että videon yleisöstä kuuluu "Aamenia" tälle ajatukselle siitä että homojen ja muun syntisyyden hoitaminen pehmoilun sijasta kirveellä olisi hyväkin asia. On selvää että tässä on varsin konkreettinen kielenkäyttö. On vaikeaa nähdä tässä mitään muuta kuin pelonlietsontaa jolla oikeutetaan väkivallasta lupaileva kielenkäyttö joka kenties muutoin voitaisiin nähdä epäkristillisenä. Se kuitenkin kuvaa sitä että kristinuskossa on edelleen paljon tahoja joille absoluuttinen ihmisarvo ei ole kristillinen. He ovat ymmärtäneet että teologisesti kristinusko tarjoaa konditionaalista ihmisarvoa. Tämä ei kuitenkaan ole saanut heitä sanomaan että "sen pahempi kristinuskolle".

Helppiä on vaikeaa nähdä yksittäisenä hulluna. Sillä jo videoista tietää että hän kiertää uskovaisten keskuudessa. Häntä kutsutaan paikalle ja häntä halutaan. Yleisöäkin saadaan paikalle. Ja he eivät suinkaan tuomitse ja kritisoi näitä kirvespuheita, vaan päinvastoin alleviivaavat Helpin pelottelu-itsepuolustuskuolemantuomiokirvespuheita "hallelujaa" ja "aamen" -sanoilla joilla on kristillisessä ideologiassa erinomaisen syvällinen henki. Kritiikin sijasta niiden konnotaatiot huutavat "olette täsmälleen oikeassa" ja "juurikin noin". Riemukkaat, innokkaat ja kannustavat äänensävyt näiden sanojen toistamisessa vahvistavat että kysymys ei ole mistään Helpin toiminnan paheksunnasta.
1: Itse en ole Helpin sanomisista yllättynyt. Suoraan sanoen niissä ei ole mitään uutta. Ne ovat liitoksissa kreationismiin jostain syystä liitoksissa olevaan yleiseen aggressiiviseen uhkailuasenteeseen jossa ei kirvesmetaforia, ilmaisuja tiettyjen tahojen kuolemantuomion oikeuttamisesta eikä tappouhkauksia säästetä. Se kuuluu kuvioon. Se on standardi, ei mikään poikkeustapaus. (Miksi kuvittelette että meidän kotona ei voi astua kolmea askelta ilman että käden ulottuvilla on pitkähkö teräase tai jalkajousi? No, koska kerään niitä, höpö!)

Jos olet todella tiedostava kristitty, pyydät anteeksi uskonveljiesi puolesta. Ja menet ja teet Helpin kaltaisille ihmisille jotain. Sen jälkeen kun olet tiedostunut - ja kenties unohtanut selittelyt siitä miten sinun ei pidä aktivoitua kun siinä tuomittaisiin uskonveli ja tuomitseminen on Jumalan asia - ja tarttunut toimeen, voit mieluusti ilmoittautua mukaanolijaksi hyvyyshaasteeseeni. Vuosien aikaisen työn tuotoksena listaan tulleet runsaat nimimäärät voivat sitten toimia kannusteena. Ja kasautuessaan osoittaa että kristinuskossa on paljon hyvää.

Kannattaa todella tiedostua miten vuosien pumppaaminen tuon haasteen kanssa on kantanut hedelmää. Nostan sitä tosiaan esille tämänlaississa blogauksissani aina silloin tällöin. Tiedostamisen jälkeen tällekin asialle voisi kenties tehdä jotain. Jos siis on kristitty. Hyvä ihminen ei sen sijaan tarvitse olla, koska sellaiseksi voi aina yrittää tulla.

Pieni ajatus ; Kaikki ihmiset uskovat samaan jumalaan, he riitelevät vain ...

New Age -sävytteisissä näkemyksissä panostetaan siihen, että kaikki ihmiset uskovat samaan Jumalisuuteen ja eri kulttuurit viittaavat samaan asiaan. Eli kaikilla on yhteinen usko Jumalaan ja ihmiset lähinnä riitelevät nimistä.

Homo religiosus -näkemyksen sävyttämät kristityt korostavat samantapaista. Heille ihminen ei voi olla ateisti, koska hän oikeasti tietää että Jumala on olemassa, sillä lailla alitajuisesti jos ei muutoin.

Tämän näkemyksen kanssa on vaikeaa olla erimielinen. Sillä kun katsomme uskontoja ja kulttuureita, voimme huomata, että kaikki ihmiset uskovat samaan Jumalaan ja he riitelevät lähinnä Jumalan nimestä. Universumin synnystä. Jumalien lukumäärästä. Paranormaaleiden kykyjen olemassaolosta. Onko Jumala universumin ulkopuolella universumin sisällä vai universumi itse. Onko Jumala tietoinen vai jonkinlainen maaginen voimakenttä. Onko jumaluus vaikuttamassa universumin tapahtumiin, onko se vain maagikkojen passiivisessa hallinnassa vai onko Se vain tarkkaileva voima. Voidaanko ylipäätään puhua Jumalasta. Onko ihminen lujemmin osa luonnon kaikkeutta vai perimmiltään luonnon ylittävää yliluonnollista. Onko ihminen perimmiltään hyvä vai paha. Moraalisäännöistä. Mikä on ylipäätään hyvyyttä ja mikä pahaa. Tabuista. Miten Jumala suhtautuu toisiin uskontoihin. Onko tuonpuoleista elämää vai onko kaikki vain tämänpuoleista sielunkiertoa. Pelastuuko ihminen teoilla vai uskolla. Pelastuuko ihminen ylipäätään. Onko kuoleman jälkeen elämää. Onko kuoleman jälkeen pelastusta. Onko kuoleman jälkeen rangaistuksia. Voiko omaan tuonpuoleiseen kohtaloon vaikuttaa. Voiko jo kuolleen omaisen tuonpuoleiseen kohtaloon vaikuttaa maan päällisin rituaalein. Tarvitaanko rituaaleja mihinkään. Miten naisia kohdellaan. Mikä on sukupuolten rooli. Mikä on seksin suhde henkisyyteen. Kuuluuko eriuskoisia käännyttää, vai pitääkö olla sisäänpäinlämpiävän elitistinen. Onko ihmisten tunteilulla suhde yliluonnolliseen vai pelkästään omaan sisäiseen itseen.

Ja koko lailla pitkä lista muita asioita. Mutta ymmärsitte pointin. Ihmiset ovat yksimielisiä kunhan kaikki "pikkuasiat" ladataan tieltä. Se kaikki runsas aineisto joka jää jäljelle on se, mikä yhdistää kaikkia ihmisiä. Jäljelle jää hurja lista asioita. Asioita jotka eivät vain nyt satu tulemaan mieleeni.

Syöksymään valmis

Junassa mies yrittää ajatella, töitä.
Penkillä edessä istuva nainen häiritsee.
Häiritsee tuijottaen ikkunasta.
Järkähtämättömästi.
Molemmat tuijottavat pois.
Paitsi välistä, aavistuksenomaisesti.

Mies toivoo, että juna joutuisi onnettomuuteen.
Putoaisi sillalta.
Kaaoksessa he paiskautuisivat yhteen.
Yhdessä he putoaisivat
sillalta, junasta, kaikesta

Aina siihen asti kunnes
Mies kantaisi naisen palomiesten luo.
Antaisi viileän lausunnon uutistoimittajalle.

Mies kuitenkin rykäisee.
Kysyäkseen mitä kello on.
Naisen kello, oma kun on ranteessa.

Mutta ei voi, koska tämä on kuin
Putoaisi sillalta.
Vain pulssi mittaa yhteistä aikaa.

Pieni ajatus ; Toivo

Kristillisen uskon ytimessä on toivo. Kristillisyyden ytimessä on tuonpuoleinen, jonka menetys johtaa toivottomuuteen. Siinä elämä on synnin kanssa kilvoittelua. Eläessään jokainen on perisynnin alainen ja huono. Kaikenlaisista asioista varoitellaan, koska tuonpuoleistoivo riippuu niistä. Silti koskaan ei kuule epäonnistumisista. Kuolleiden kohdalla. Ei kerrota koskaan siitä toivosta mitä saa hautajaisissa kun isoäiti tai paheellinen täti on helvetissä. Vaikka kaiken järjen mukaan sen pitäisi olla fifti-fifti.

Kiva Google ; Vastustettavuus ja relevanssi

"Joulun vetovoimaa todistavat Juicen ”Sika” ja M.A. Nummisen unohtumaton ”Joulupukin juhannusyö”, jossa sanaseppona oli kai Jarkko Laine. Perinne jota jaksetaan pilkata elää ja voi hyvin."
(Jukka Kemppinen, "Juhannus")

Vähän aikaa sitten Lisa Wade sai julkisuutta. Hän oli käyttänyt Googlen ennakoivaa hauntäydennystä. Hän oli huomannut että naisista ja feministeistä haettaessa hakusanat eivät ole kovin miellyttäviä. Tämä on toki siitä hyvä mittari, että Google ennakoi hakuja yleisten hakujen kautta. Ja tätä kautta saadaan irti tietoa siitä miten ihmiset ajattelevat erilaisista asioista.

Toki tässä on heikkouksia. Esimerkiksi kun Google ennakoi että "feminists are annoying", tämän haun klikkaus tuottaa eturintamaan linkkejä jotka korostavat että feministit käyttävät sitä esimerkkinä. Tänään toisena linkkinä oli "I'm a huge feminist. Do you guys think feminism is annoying, irrelevant, or important. How do you feel about feminists?" Tämä kertoo, että feministihakujen sisältö kuvaa paitsi sitä miten eifeministit näkevät itsensä niin myös sitä miten feministit näkevät feminismin vastustajien kokevan feminismin. Molemmat ovat stereotypioiden lähteitä. On stereotypioita siitä mitä feministit ovat. Mutta on myös stereotypioita siitä, miten feministit näkevät feministien vastustajien näkevän feminismin. Näin ollen onkin luultavaa että esimerkiksi Waden oma teksti on vaikuttanut osaltaan googlen hakutuloksiin tavalla jotka vahvistavat näitä löydettyjä sanoja. Eli jos google olisi objektiivinen mittari, hän olisi pahentanut epätasa-arvoisuutta. Näkisin että Waden yritys on ollut juuri päinvastaiseen, ja että tämä on todennäköisesti myös vaikuttanut näin.

Toisaalta nykyaikaa näyttää ylipäätään kuvaavan postmodernin käänteen mukanaan tuoma identiteettikeskeisyys. Siinä missä klassisessa arvokeskustelussa haetaan relevantteja aiheita ja niihin ratkaisuja, etsitään tässä maailmassa omaa identiteettiä tukevia asioita ja etsitään vasta-argumentteja niitä vastaan jotka tätä omaa identiteettiä eivät tue vaan kritisoivat. Tämä johtaa vastaankirjoittamisen periaatteen, poteroitumiseen ja siihen että molemmin puolin on stereotyyppisiä käsityksiä siitä miten vastapuoli "väärinymmärtää meitä". Tämä ei ole pahuutta. Tämä on inhimillistä. Ja nykyaika tukee tätä.

Siksi otinkin, vähän huumorin kannalta otettavasti, google-ennakointeja uskontoaiheesta.

Tämänlaiset identiteettiin liittyvät kysymykset ovat aina tämänlaisia. Ihmiset ärsyyntyvät. Tässä mielessä voidaankin sanoa, että identiteettiä ideologiat joita jaksetaan dissata ovat jollain tavalla relevantteja.; Toisaalta postmodernina aikana ideologiat elävät median kautta, julkisuudella.

Kenties onkin niin, että ideologiat joilla on suuret konttorit, mutta jota ei haukuta mediassa ovat tiensä päässä. Tässä mielessä feminismillä menee varmasti yllättävänkin hyvin.

Rajallinen kasvu rajattomuuden paineissa

"Sananlasku sanoo, että älä osta sen firman osakkeita, joka rakentaa uuden pääkonttorin."
(Jukka Hankamäki)

Takkiraudassa kutsuttiin Parkinsonin residenssilaiksi erikoista ilmiötä. "Insituutio (yritys, hallinnonala, ministeriö jne) jolla on hulppea residenssi (pääkonttori, virasto, toimisto jne) on saavuttanut elinkaarensa loppuvaiheen ja on romahduksen partaalla." Luettelo esimerkkejä vihjaa, että instituutio joka rakentaa suuria rakennuksia ajautuu helposti konkurssiin. Ilmiö on ilmeisesti hieman luotettavampi kuin kasa yksittäistapauksia joista ei saa yleistää. Takkirauta käyttää tätä esimerkkinä hybriksestä.

Syitä ilmiölle voi olla useitakin.
* Suuret residenssit maksavat paljon. Firma tuhlaa itsensä konkurssiin.
* Kehittyvät ja laajenevat yritykset eivät ehdi suunnitella rakennuksia, ne innovoivat. Rakennuksissa innovaatiopotentiaalia ohjataan muualle kuin jo saavutetun vallan näyttämiseen. Näin joku juoksee ohi kilpailussa.
* Firman kasvu itsessään vaatii yhä enemmän ja enemmän rakenteita. Suuret toimistotilatkin muuttuvat yhä enemmän tarpeeksi. Tämä vähentää joustavuutta, ja panos-hyötysuhde heikkenee kun raskas toimintakoneisto "syö".
* Instituutiota vaivaa sama ongelma kuin luonnonvaroja käyttäviä yhteiskuntiakin. "Hyvä kikka" voi tuhota toimintaympäristön.
* Menestys voi syödä pohjaa itseltään. Markkinat voivat tyydyttyä ja tarve itsessään vähenee kun joitain tuotteita tarpeeksi kaupitellaan.
* Toimistotila kertoo näyttämisen tarpeesta ja jos ylisuuri toimisto menee yrityksen toimintasuunnitelmaan asti, on suunnitteluprosessissa syviä vikoja jotka kertovat yrityksen muusta tilasta.
* Ulkokuorella myydään brändiä ja mielikuvaa eikä tuotteen arvoa. Tämänlaatuinen liittyy usein ns. pörssikupliin, joilla on pahana tapana puhjeta ennemmin tai myöhemmin. Lisäksi pörssikuplilla on joskus tapana paisua aivan valtaviksi. ; Kupla paisuu lyhyeksi aikaa suuremmaksi kuin mikään ilman kuplaa toimiva yritys voi. Nämä voivat kuplan aikana tuhlailla varojaan suuremmin suunnittelematta. (Kenties ne voivat jopa tiedostaa illuusioluonteensa ja panostaa puitteisiin. Ynnä siihen että kun kupla puhkeaa, niin infrastruktuuri on sentään kiinteää omaisuutta joka jää jäljelle. Fiksuin pörssikuplalla surfaava vaihtaa kaiken kuplassa olevan arvopaperinsa vaikka kullaksi juuri ennen kuin kupla puhkeaa.)
* Toki jotkin vuosisataiset perinteet vihjaavat, että tämä on vain nyrkkisääntö. Osittain illuusio. Pienten firmojen konkursseihin ei kiinnitetä huomiota samalla tavalla ja kaikki suuret firmat kaatuessaan romahtavat näyttävästi. Pysyvät suuret instituutiot näyttävät ikiaikaisilta emmekä oikein osaa edes kuvitella niiden kaatumisia.

Ei rajattomalle talouskasvulle.

Voitte kutsua minua paatuneeksi reduktio-illuusioita rakastavaksi naturalistiksi, mutta mieleeni putkahti ekologia. Tämä ei ehkä ihmetytä. Olen kuitenkin kaamea evolutionisti ja jo Darwin sai vaikutteita Malthusin talousteoriasta, ja esimerkiksi peliteorian sovellukset toimivat hyvin samalla tavalla talousmaailmassa ja evoluution puolella. Käytän ekologiaa tässä kuitenkin metaforanomaisesti. (Anteeksi kaavamaisuuteni.)

Ekologiassa puhutaan populaatioden koon kehityksestä. Ja tällöin esiin nousee se, että lisääntyminen on helposti "korkoa korolle". Tällöin populaation kasvu on ekspontentiaalista. Ja tässä tyypillistä on se, että yllättävän pian lukumäärät nousevat tähtitieteellisiksi.

Tämänlaiset tähtitieteelliset ja rajattomasti populaatiot eivät ole kuitenkaan uskottavia. Tässä kohden esiin nousevat jonkinlaiset rajoitteet. Ekologiassa rajoitteita kutsutaan "metaforanomaisesti" kantokyvyksi. Ja tähän liittyen voidaan sanoa että populaatioiden kasvu voi noudattaa karkeasti ottaen kahta rakennetta.
1: Verhulst-Pearlin yhtälöä noudattava kasvu on kestävää. Siinä populaatio kasvaa "S -käyrää" jossa kasvu on aluksi kasvavaa, mutta sitten tiheys itsessään hidastaa kasvua niin että kasvu pysähtyy kantokyvyn tasolle.
2: Mutta kuten Eric Piankan "Population Growth and Regulation" kertoo poroesimerkissään, usein populaatiot kasvavat eksponentiaalisesti siten että kantokyky ylitetään. Silloin tapahtuu jyrkkä romahdus joka ainakin väliaikaisesti heikentää myös luonnon kantokykyä. ; (Toki tämä heilahtelu pitkällä aikavälillä päätyy noudattamaan Verhulst-Pearlin yhtälöä. Mutta talousasiassa kysymyksessä on enemmän taantuman välttämisestä joten näkökulma on tässä mielessä "rajoittunut tarpeenmukaisesti".)

En tunnetusti ole ikuisen talouskasvunkaan ystävä. Siksi en voi olla huomaamatta, että uusliberalismin onni ei näytä toteutuvan. Maat joissa on suurimmat tuloerot eivät pohjimmiltaan tarjoa relevanttia insentiiviä ponnistella ; Siksi ei synny maita joissa on rikkaiden alueita ja keskituloisten alueita. Vaan kahtiajaettuja alueita joissa on rikkaiden alue ja slummeja. ; Huomiota herättävin asia on se, että yhteiskunnassa mikä tahansa muu kuin ruuantuotanto toimii sitä kautta että joku tuottaa ruuan. Samoin monet tarpeelliset luonnonvarat ovat rajallisia. Ja jopa uusiutuvia luonnonvaroja voidaan kuluttaa enemmän kuin ne palautuvat, jolloin nekin "käyttäytyvät kuin ne olisivat rajallisia ja uusiutumattomia".

Näenkin ylisuuren toimiston kuplaan astumisena. Ja tämä taas voidaan nähdä eksponentiaalisena kasvuna joka "jollain tavalla määritelmällisesti" nousee rakentavan tason yläpuolelle. (Muuten ei voitaisi puhua mistään kuplasta vaan puhuisimme neutraalisti arvonmuutoksesta.) Malli ei liene pelkkä illuusio, koska kun katsomme kuplien puhkeamisia, voimme huomata että pelkästään nämä kuplassa ratsastaneet yritykset eivät mene konkurssiin. Sen lisäksi näyttää seuraavan laajamittaisempi taantuma. Taantuma taas on yhteiskunnan yleistilaa kuvaava käsite. Voidaan sanoa että se vihjaa että yhteiskunna taloudellinen kantokyky on heikentynyt vähintään lyhytaikaisesti.

Pörssikuplien synty liittyykin oleellisesti uusliberalismin syvään huonouteen. Se kun kaikki rajoitteet kieltämällä kannustaa eksponentiaaliseen kasvuun joka ei ole enää sidoksissa kysyntään ja tarjontaan, vaan ainoastaan illuusiokuplaansa. En näe tätä pelkästään yritysten itsensä kannalta riskialttiina, vaan nimenomaan yhteiskunnalle haitallisena. Pörsikuplapelissä ei pelata pelkästään omilla rahoilla. (Ja siksi tämänlainen toiminta pitäisi kenties pistää jollain tavalla rangaistavaksi. Että kuplan puhjettua pörssipelaaja lähtisi kivasti linnaan ilman mahdollisuutta palata "yritysjohdon tehtäviin" ikinä koskaan missään.)

Pidän tätä ehdottoman relevanttina, koska konservatiivina pidän konservatiiviutta hyvänä tapana hoitaa yhteiskuntaa. (Tämä lienee "konservatiivin" jonkinlainen määritelmä, joten yritän jatkaa tautologisuuttani pidemmälle.) Instituutioiden pysyvyys ei kuitenkaan selvästi noudata "samaa rataa jatkamisella". Siksi moni pitää Parkinsonin residenssilain takana innovatiivisuuden vähenemistä, kaavoihin kangistumista ja muuta vastaavaa. Tämä liittyy ilmiselvästi konservativismin ongelmiin. Ja en olisi hyvä konservatiivi jos en ottaisi näitä esille ratkaistaviksi. (Huono ideologisti sen sijaan pelkästään haukkuu kilpailevia malleja eikä suostu näkemään vikoja tai heikkouksia omassaan.) Tämän vuoksi pitää yrittää välttää Asimov -tautia. 

Pieni ajatus ; Kaiken valtakunnan ongelmat

Jos ensimmäisen maailman ongelmina pidetään pikkumaisia ja turhia riesoja joiden kuvailusta Markus Kajon "Kettunen" ammensi valtaosan aineistostaan, jossain vaiheessa ongelmat muuttuvat huumorista selviytymistaisteluksi. Usein tämän muutoksen on vaihdettava maata. Tai laiskempi hengen ritari voi tietysti vaihtaa Arman Alizadin "Viimeinen ristiretki" -sarjaan.

Samoin esimerkiksi joku voi olla ärsyyntynyt siitä että hänen bloginsa ei saa tarpeeksi lukijoita tai tykkääjiä. Ja osa ei laillani pidä siitä että aina silloin tällöin saa vihaisia - tai ainakin moittivia - viestejä facebookiin ja sähköpostiin. Samanaikaisesti Saudi-Arabiassa "liberaalisivustoa pyörittänyttä bloggaajaa Raif Badawia uhkaa kuolemantuomio" sillä "Islamin uskosta luopumisesta rangaistaan Saudi-Arabiassa kuolemantuomiolla". Tuomiota on edeltänyt muitakin rangaistuksia "Badawi on Free Saudi Liberals nettisivuston perustaja. Hän on ollut vangittuna vuoden 2012 kesästä alkaen ja hänet on tuomittu jo seitsemän vuoden vankeuteen ja 600 raipaniskuun muun muassa islamin uskon loukkaamisesta."

Painotukset uutisoinneissa ovat siitä erikoisia, että tämänlaisista uutisoidaan, mutta näkyvyys ja levityslaajuus on yllättävän pieni. Tätä epäsynkkaa voisi kutsua neljännen valtakunnan ongelmaksi. Ja se taas on (a) sekä ensimmäisen maailman ongelma josta on hyvä nillittää netissä pikkumaisuuttaan kun ei ole riittävän viitseliäs etsiäkseen harvinaisempia uutisia netistä muutamalla ylimääräisellä googlehaulla (b) että se on ongelma joka vaikuttaa siihen mitkä ongelmat otetaan ratkaistavaksi ja mihin saadaan mahdollisesti korjaus vaikka poliittisella kansainvälisellä vaikuttamisella.

Miten yleissivistys on määritelty?

Koululaitoksella on monia tavoitteita. Osa niistä perustuu siihen, että koulutukseen saadaan työpaikkoja joka kasvattaa kansalaisiin lisäarvoa. Osa niistä perustuu siihen, että koulu on paikka jonne lapset laitetaan päivän ajaksi säilöön, siis eräänlainen isojen lasten päiväkoti.

Yleensä koulutuksen tavoitteita katsotaan kuitenkin oppisisältöjen kautta. Tällöin koulutusjärjestelmän katsotaan (a) valmistavan työelämän tarpeisiin ja (b) olemaan yleissivistäviä.

Koulutuksen uudistusyritykset saivat negatiivista julkisuutta. Koska valinnaisuuden lisääminen tarkoitti luonnontieteistä vähentämistä. Uskonto sen sijaan pysyi pakollisena. Koska uskontoa ei voi ainakaan työmarkkinoiden tarpeella selittää, ei pidä ihmetellä jos uudistuksen sisällöksi nähtiin se, että yleissivistyksen määritelmä rakennettiin kouluinstituutioon varsin erikoisella asenteella. Asenteella jossa pakkouskonto kuuluu yleissivistykseen toisin kuin luonnontieteet. Muutoksen nähtiin osoittavan että uskonto on lukio-opetuksen pyhä lehmä.

Tämänlaatuinen muutos ei ole mitenkään yllättävä. Ja nähdäkseni sen takana ei ole se, että teokraatit ohjaisivat maata. (Ja jos minua ei saada paranoijineni tähän myllyyn, se lieneekin varsin epätodennäköinen.) Sen sijaan yleinen sivistysaineiden arvohierarkia on olemassa. Ja se näkyy jopa opettajanhuoneissa asti. Mika Sipuran arvohierarkia on tässä mielessä hyvä vaikka ulkoa opeteltavaksi.

"Arvostetuimpia ihmisiä kouluissa ovat äidinkielen opettajat, sillä heillä on monopoli kieleen, ja siksi avaimet ihmismieleen ja kaikkeen tietoon. Seuraavana tulevat kieltenopettajat, jotka eivät välttämättä ole penaalin terävimpiä kyniä, mutta pitävät itse huolta siitä että heidän arvonsa tunnustetaan. Sitten matematiikan opettajat, jotka eivät ole sosiaalisia, mutta sen verran älykkään oloisia ja extraterrestraalisia, ettei heitä uskalla haastaa. Seuraavana jonossa kuikoilevat humanististen reaaliaineiden opettajat. He ovat luonnontieteiden opettajien yläpuolella, koska heillä on yksinoikeus ihmiseen. Äidinkielen opettajien tapaan he ymmärtävät, muuta kieli tökkii. Sitten viimein tulemme me luonnontieteellisten reaaliaineiden opettajat, joissa matemaatikon kylmyys yhdistyy ei-matemaatikon tyhmyyteen. Toiseksi viimeinen ryhmä on kuvaamataiteiden ja musiikin opettajat, jotka ovat etenkin lukiossa pohjan tuntumassa vain siksi ettei heidän aineensa osallistu YO-kokeeseen. Ja vielä eeroina pohjalla jumppamaikat, jotka aika ajoin viipottavat verkkareissaan opehuoneen halki. Ja väki ihmettelee, onko vaksilla sijainen?"

Se nimittäin toteutuu tietämäni mukaan muissakin kouluissa. ; Tarkalleen ottaen olen vaivihkaa tentannut kaikkia nykyään koulussa opetuspuolella pyöriviä tahoja reagoimaan mitä aloja arvostetaan eniten ja mitä vähiten ja se tuntuu pätevän kaikkiin. Ihmiset, jopa ilman alustamista, tuottavat samansuuntaisia listoja. Syynä hierarkiaan on postmodernismi, joka keskittyy maailmankuviin ja kieleen. Luonnontieteitä haukutaan yleisesti elämää imeviksi, tylsiksi ja kylmiksi. (Ja tätä angstia ei lievennä se, että elokuvakliseenä on klassisissa humanistisissa aineissa syvästi sivistynyt ja ehdottomasti klassista musiikkia kuunteleva psykopaatti.)

On kuitenkin huomattavaa, että uskonnon erityisasema on varsin syvässä. Uusi koulutusjärjestelmä arvottaa sitä hyvinkin korkealle. Joku voisi ajatella, että tämä ei haittaa ketään koska sitä saisi kuitenkin syvää ymmärrystä monikulttuurisessa maailmassa elettäväksi. Tämän toteutuminen on kuitenkin varsin kyseenalaista. Jouni Vilkan läpikäytyä lukion uskonnonkirjojen opettamaa, huomiota herättää se, että uskonnottomuutta ei opeteta ollenkaan. (Tämä voi olla hyväkin, kun katsoo niitä logiikkavirheitäkin pursuilevia olkiukkotekeleitä joita esimerkiksi eräät Suomen piispat tuottavat iloksi ja riemuksemme.)

Sitä usein kuulee että uskonnottomuuskin olisi uskonto, ja että kaikki hyötyvät uskontojen ymmärtämisestä. Samoin toki kuulemme siitä miten oma maailmankuva on hyvä opetella hyvin koska vasta sitä kautta voi onnistua ymmärtämään muita. Siksi opetuksen puute pistää erityisen vahvasti silmään. ; Suhtautuminen onkin se, että uskonnottomuus ei ole ideologia, maailmankuva, kulttuuria tai uskonto silloin kun siitä olisi jotain etuja.

Jos haluaisin tavoittaa postmodernin yleisöni, sanoisin asian kielellä jonka hekin ymmärtävät ; Yleissivistykseen on liitetty arvostuksia ja koulutusjärjestelmään liittyvää institutionaalista valtaa. Siihen on määritetty uskonnoton paarialuokka sellaisella vahvuudella että se on muuttunut hegemoniseksi diskurssiksi. Järjestelmä on niin indoktrinoitu ihmisiin, että siitä poikkeamista ei osata enää edes ajatella, eikä valtahierarkiaa siksi tunnisteta eikä tunnusteta. Vapautumista ei voi tapahtua ennen kuin tiedostaminen asiasta taotaan ihmisten päähän. Ja kun tätä tehdään voidaan odottaa raivostumista esimerkiksi - uskonnollisen toiminnan kohdalla normaalina ja soveliaana ja jopa tavallisena pidettyyn - pamflettien ja bussimainosten levittelyä kohtaan.

Väärin sammutettu ; Auttamisen motiiveista ja keinoista

Mutkimus -blogissa kysyttiin otsikolla "Saavatko huonot ihmiset yrittää tehdä hyvää?" Näkisin kysymyksen hieman omituisena koska tavallaan kaikki ihmiset ovat, jos eivät huonoja, niin ainakin epäonnistuneita. Kysymys on kuitenkin hyvin tärkeä ja yllättävän syvällinen.

Seurausetiikkaa ~ tunteiden paloa ja alhaista mieltä

Olen vahvasti "mutkimuslinjoilla" siinä mielessä, että konsekventialismi, seurausetiikka, on hyvä tapa arvioida auttamisen onnistumista. Kun käydään "keskustelua  siitä, saavatko ihmiset yrittää tehdä hyvää, jos heillä voi olla vääriä motiiveja" moni näyttää kuitenkin seuraavan hyve-etiikkaa jossa toimijan intressit ovat keskeisemmässä roolissa.

Seurausetiikan kautta mukaan on helpompi livauttaa Nietzscheläisiä ajatuksia. Moni "nietzshekriitikko" korostaa miten kovuuden pitäisi näkyä yli-ihmisen toiminnan tasolla. Mutta he eivät näytä huomanneen sitä miten paljon Nietzsche puhuu sublimaatiosta. Siinä esimerkiksi kirjailijan toiselle kokema kateus voi olla motiivi jonka seurauksena yrittää enemmän, panostaa laadukkuuteen ja tämän seurauksena syntyy parempi kirja. Sitä, että kateudesta lannistuisi ja nostaisi ikään kuin pelkän kateusminän esille oli sitten ressentimentiä jota Nietzsche vihasi (mahdollisesti kuppansa) koko voimalla.

Monien näkemys on kuitenkin hyve-etiikan hämmentämä. Itse asiassa sitä tuntuu ohjaavan jonkinlainen maaginen ajattelu ; Intentioiden nähdään värittävän myös toiminnan lopputuloksen. Siksi ihminen ei välttämättä ajattele sitä onko auttaminen seurausta vai tavoitetta. Postmoderni maailma oikeastaan korostaa tätä. Siinä maailma on mysteeri siinä mielessä että tiede on vain maailmankuvaa. Ja se, mihin keskitytään ovat intressit.

Siksi mieleeni tulee Päiviö Latvus. Hän moitti miten eräs sekulaari järjestö oli auttanut afrikkalaisia lahjoittamalla heille tietotekniikkaa. Latvuksesta tämä oli kova virhe alueelle jossa perusasioista oli puutetta. Tekniikka olisi tarpeen vasta kun monia muita asioita oli ensin ratkaistu. Hän toki käytti tilaisuutta hyväkseen kehuakseen kristittyjen järjestöjä ja myös kristinuskoa ideologiana. Ja moni pahastuikin hänelle hieman "väärin sammutettu" -hokeman henkeen. Mutta kenties ikävistä motiiveistaan - motiivien ikävyys on se ainut maailmankuvakysymys tässä kohden - huolimatta Latvus oli oikeassa. Väärin voidaan todellakin sammuttaa.

Astetta dramaattisempi virhe on Nestlén suurta kohua aikanaan synnyttänyt tapaus jossa he lahjoittivat maidonvastikejauhoa alueille joissa oli puutetta vedestä ja nälänhädästä ja aikaansaivat monien lasten kuoleman. Moni on tuominnut tämän kapitalismin huonoudeksi. Itse näen että tämä osoittaa miten vaikeaa suunnitelmatalous on. Intentiot olivat mitä parhaat. Ja kovasti halveksumani katsojavaikutus ohitettiin ja siirryttiin ajatuksista tekoihin. Ei odotettu että joku muu tekee vaan tartuttiin toimeen. Silti : Väärin sammutettu.

Primum non nocere

Tarkemmassa analyysissä joudun erkanemaan "mutkimuksesta" vahvasti. Sillä tosiasiassa hän näyttää edustavan toista puolta. Ja siinäkin on intentioiden korostamisen sävyjä. Siinä se, että jotain tehdään hyväntekeväisyyden nimissä tarkoittaa sitä että motiiveista ei tarvitse välittää. Valitettavasti hyväntekeväisyyden tekemiseen usein liittyy motiiveja jotka tuhoavat tehokkuuden. Silloin tehdään hyväntekeväisyyttä jossa ei auteta kohteita. Kysymys on todellakin "väärin sammuttamisesta".

Joskus näiden kohdalla väritetään vääriä motiiveja, jolloin huono auttaminen ja epäonnistuminen kielisi huonosta motiivista. Silloin puhutaan aiemmassa isossa alaluvussa kirjoittamastani. Toinen reaktiotapa epäonnistuneeseen auttamiseen on pahastua auttamisen kritiikistä. ; Muistan kuinka kohtasin syvää paheksuntaa kun kritisoin tilastoihin viittaamalla erästä koulukiusaamiseen puuttuvaa menetelmää. Keino ei yksinkertaisesti mukaillut tietämääni psykologiaa ja tilastojen valossa vaikutusta ei syntynyt.

En toki ole ammattilainen psykologiassa, mutta minun virheitäni ei tunnistettu ja korjattu, ehkä niitä ei siis ollut. Samoin tilastojutuistani ei kaiveltu laskuvirheitä. Sen sijaan sain kuulla jotenkin kannattavani kiusaamista. Luonteeni tuntien tämä voisi toki selittää paljonkin, mutta nähdäkseni jos kiusattujen auttamista rahoitetaan toiminnalla joka ei auta, niin rahalla ostetaan näiden auttajien mielenrauhaa ja itsetoteuttamista. Tämä raha on kiusatuilta pois, koska vaikka mainitsemani menetelmä ei haitannut, saman ajan ja rahan voisi käyttää johonkin muuhun. Sellaiseen joka toimii. Ja näin itse asiassa nimenomaan vastustin kiusaamista sekä motiivein että tekoineni.

Konsekventialismin hyvä puoli on siinä, että ihmisten ei tarvitse ymmärtää toisiaan. Sillä se, mitä katsotaan ovat seuraukset. Omien motiivejen kyseenalaistaminen on turhaa, seuraukset ovat ne jotka painavat.

Toki ihminen voi tehdä virheitä. Niiden tarkoitus on että opitaan. Jos otan esiin itseäni ärsyttävät ylemmän keskiluokan naisten rouvakerhot. Niissäkin on hyvä tarkoitus. Selvästi niissä Maslown tarvehierarkian avulla tyydytetään korkean tason itsensä toteuttamisen tarvetta. Näissä juuri hyvä tahto on ihmisten puolella. Mutta ne teot. Ne tarjoavat lähinnä sääliä. Sillä sääli on näiden "piirien" tärkein kohtaamistunne. Autettava on ikään kuin jokin joka ottaa vastaan näiden ihmisten itsetoteutuksen ja joiden ikään kuin odotetaan kiittävän. Kiittävän avusta joka ei usein auta yhtään mitään. ; Tämänlaisia ihmisiä on minusta lupa pilkata. Se on kenties lähimpänä hyvyyttä mitä näiden ihmisten kanssa voi. Sillä kenties jos autettu riittävästi vittuilee, ja riittävän moni tulee mukaan projektiin, he lopettavat häsläämisen. Kysyvät vaikka että mitä voisivat tehdä paremmin ja toisin. Että auttaisivat oikeasti. Tai jos eivät, niin ainakin lopettaisivat joka on jo itsessään askel kohti siedettävää ihmiskuntaa, paikkaa jossa elämä voisi kenties joskus olla elämisen arvoista. Melkein.

Miten rakkaus ilman todisteita on stalkerointia.

Moni menee niinkin pitkälle että korostaa että motiiveja ei edes voi tietää. Tämä on tietyllä tavalla hyvä muistutus niille joista putoamiskiihtyvyys on enemmän maailmankuvallinen kuin intressit ja niiden arvioiminen. (Jos ei teoriassa niin ainakin käytännön argumentoinnissa.) Konsekventialismille tämä intressien mystisyys sopisi hyvin. Se tekisi muista etiikan malleista onttoja tai konsekventialismille alisteisia ; Joko hyveellisyys on yksilöasia tai hyve-etiikkakin osoittautuisi siten että ihminen aikaansaisi hyviä tekoja.

Konsekventialismi sopii skientistiselle mielelle. Empiirisyyttä korostavan aiheen vuoksi usein seuraa kysymyksiä siitä, että miten sitä aina jaksaa pingottaa. Että eihän ihminen aina voi miettiä tiedettä. Ja että sehän imee elämästä mehut. Ei siinä voi tehdä oikein muuta kuin katsoa ihmistä ja sanoa, että kyllä minä ainakin yritän kovasti näin elää eikä se ole sen vuoksi kamalaa. Kyllä ne kauheudet ovat ihan muualla kuin uteliaisuudessa, totuudenrakkaudessa ja kikkailussa. Moni kokee kuitenkin että tässä "ei jaksassa" ja "ei voi koko ajanissa" on jokin semmoinen a-ha, joka takaa varman voiton vähemmän skientistisille lähestymistavoille.

Konsekventialismin kohdalla kätevää onkin se, että siinä etiikka on sidottu odotettavissa olevaan lopputulokseen. Tässä etiikka ja skientismi lyövät kättä. Hyvä intressi huonolla metodilla on epäeettisyyttä. Itsekäs intressi toimivalla metodilla on hyvä. ; Ja näin voimme yhdistää etiikan, skientismin ja tehdä huomion. Jos "aina ei jaksa" on argumentti, niin sitten kriitikot itse eivät sitten, kristittyinä, varmasti pidä moraalia missään arvossa kun tietävät että jokainen ihminen parhaastakin yrittämisestään huolimatta tekee syntiä. Logiikka on sama, joten tämä a-ha palaa lähettäjälle. (Kristitty arvostaa moraalia yleensä hyvinkin paljon joten koko perustelu on ontto ja "kaikki pelastuvat".) En oikeastaan ymmärrä miten nämä ihmiset kokevat voittavansa tuollaisella kliseellä ja näyttävät jopa olevan jotenkin ylpeitä kun ovat sen ikään kuin osanneet sanoa. Ymmärtäisin jos asia olisi nokkeluus. Mutta asenteellinen, perusteluiltaan ontto klise. Sellaisen sanomista pitäisi hävetä eikä a-hatella.

Mutta valitettavasti en pidä motiivejen ja intressien selvittämistä pseudotieteenä. Sitä tehdään usein huonosti ja pseudotieteellisesti, mutta mukana on myös ihan kunnon selvitystyötä. Tämä tietyllä tavalla viehättää minua siksikin, että hyväntekeväisyyden puolella intressien naamioiminen on usein ultimaattinen suoja nimenomaan sille että voidaan jatkaa huonoa ja epätoimivaa toimintaa. Kritiikki otetaan itseen, nähdään motiivejen kyseenalaistamisena, ja sitten palataan siihen toimintaan joka on itse asiassa ollut se kritiikin pääasiallinen kohde.

Todistamattomasta puhuttaessa kuitenkin palataan rakkauteen. Että uskotaanhan sitä rakkauteenkin vaikka tästä ei ole todisteita. Tämä hämmentää minua syvästi. Sillä tosiasiassa meillä on hyvinkin paljon todisteita toisten motiiveista. Ihminen sosiaalisena eläimenä ymmärtää toisten vaikuttimia. Ihmiset lukevat esimerkiksi toistensa elekieltä. Väitänkin suoraan, että rakkaus ilman todisteita on stalkerointia.

Moni on tässä ihmeissään koska heitä hämmentää (a) huono jako subjektiiviseen ja objektiiviseen jossa tietoisuus on jokin dualistinen mysteeri ja tieteen ulottumattomissa jo a priorisesti leijuva arvoitus (b) hyvin alkeellinen ja suorastaan väärä kuva siitä mitä empiria on.

Empiria ei nimittäin tarkoita samaa kuin virheetön mittaustulos joka havaitaan omilla aisteilla tai niiden jatkeella. Quine sanoi tähän asiaankuuluvasti, että emme maistele kvarkkeja. Aistinvaraisuus ei ole rajoite. Sillä jos mietitään tarkasti voidaan sanoa että jos kysyn puolisoni tunteista, lähetän empiirisen testin johon voi ennen testin tekoa periaatteessa tulla erilaisia vastauksia. Jonkinlainen vastaus voi myös tulla. Puolisoni korvat ovat anturi, jonka signaaliin hänen aivonsa reagoivat ja tuottavat vasteen jonka tulkitsen. Tämä ei olennaisen paljon eroa siitä miten mittari toimii.

Ihmiset voivat toki valehdella ja erehtyä. Mutta niin empiirisissä laitteistoissakin on luottamusväli ja mittausvirheiden mahdollisuus on aina läsnä. Eikä tämä ole ongelma empirialle vaan syy lisätarkkuuteen ja huolellisuuteen. On toki hyvä huomata, että kun tulkitsemme vaikka netin lyhyen kommentin vihapuheeksi tai kiusaamisen kannattamiseksi, tulkinta voi olla uskottava ja jopa todennäköinen. Se on kuitenkin vain hyvin rajallisen "koeaineiston" tulos joten otoskoko tuskin antaa kovin rehellistä kuvaa niin että erehtymisen riski on siltikin relevantti.

Siksi puolisonikin antama vastaus voitaisiin tulkita suuremmassa viitekehyksessä. Minä toki melko vähän, mutta moni osaa tulkita elekieltä hyvinkin tarkasti. (Ja psykologiassa osa tutkii mikroilmeitä ja muita ilmeitä ihan työkseen, niillä tiedettä tehden.) Seksin määrällä - ja etenkin siinä tapahtuvista muutoksista - voi tehdä suuntaa antavia arvioita suhteen laadusta. Samoin maailma antaa vihjeitä, ja jos vaikka palkkaan yksityisetsivän puolisoni perään, saan tästäkin toimintaa koskevaa tietoa joka voi teoriassa oleellisestikin vaikuttaa siihen miten tulkitsen hänen antamansa vastauksen. Syntyy monesta eri testitilanteesta koostuva käsiteverkko jossa kaikki liittyy kaikkeen. (Ja siksi esimerkiksi se, että moni näkee unia voidaan tulkita siten että uni on harhaa vaikka moni "ihmismittari" sanoisikin että unet tuntuvat aidoilta tapahtumilta.) ~ Siksi uskallankin sanoa, että jos todellakin "vain uskoisimme rakkauteen" tosiasiassa pitäisimme puolisoamme itsestäänselvyytenä.

Tällä on tietysti linkki konsekventialismiin. Sillä motiivit kyllä paistavat tekojen läpi. Ja ikävät motiivit ilmenevät ilmeinä ja eleinä jotka ovat tekoja. Näillä teoilla voi esimerkiksi levittää pahaa mieltä autettaviinsa. Siksi konsekventialismi aidoimmillaan vaatii myös motiivien punnitsemista. Ja tässä mielessä on pakko korjata suhtautumista siihen blogauksen aiempaan lausuntooni jossa konsekventialismi ei välittäisi motiivien ymmärtämisestä ; Se oli lausuntona tikas, jonka kiipeämisen jälkeen ne on syytä kaataa maahan. Oikeasti konsekventialismi välittää motiiveista. Tai ainakin siitä miten hyvin ne epämiellyttäviin motiiveihin liittyvät ilmeet onnistuu piilottamaan.