Yleisstrategiasta.

Ylläolevassa kuvassa on varsin karkea kuvaus asettelusta. Se ei ole "strateginen koko totuus", mutta sen avulla voin kertoa miltei ymmärrettävästi joitain asioita, joita itse pidän tärkeänä. Tämä ei ole "virallista lajia", vaan tämä on pikemminkin kuvaus siitä mitä tapahtuu, "kun minä taas kerran en saa turpaan". Jos en onnistu tässä, niin sitten saan. Tätäkin on tapahtunut.

Se ei ole mittakaavassa, jotta asia olisi helpommin tajuttavissa. Keskeinen asia on ulottuvuus. Vihreä kuvaa likimain etäisyyttä jolla voi potkia ilman että astuu tai muuttaa tasapainoa. Toinen taas näyttää mihin ylettää lyömään ilman askelta. Sininen ympyrä, no luultavasti oivalsit jo tarkoituksen. Mutta se voi tarkoittaa myös likimain potkuetäisyyttä "jalanvaihdolla". Takajalanpotkun saa ulottumaan pitkälle, kun kiertää etujalan ympäri. (Siksi sininen ympyrä on miltei saman kokoinen kuin vihreä. Kuvan mukaan potkuetäisyys olisi hieman lyhyempi.)

Kuvasta on hyvä ymmärtää että siinä on jalat, joiden väliin olen piirtänyt suoran. Sinisen, jossa on pinkit reunat. Se kuvaa tasapainoakselia. Sen suuntainen kestetään hyvin, ja siitä 90 asteen kulmaan tulevat asiat ovat

Se, mikä on tärkeää on se, että olet oletettavasti kohdassa yksi. Toinenhan haluaa lyödä sinua. Se ei ole mukava, koska siihen yletetään. Ja se on vastaan tasapainosuoraa. Tämä on se paikka jossa toinen haluaa sinun olevan. Itsepuolustuksessa et halua olla tässä, miellyttää toista. Tämä on siis aika huono paikka.

Kohta kaksi on tasapainon kannalta mukava paikka olla, koska päästään uhkaamaan tasapainosuoraa. Kuvassa yletät tönimään, tässä tarkoituksessa on hyvä olla lähellä. Kuten kuvasta huomaa, tässä kohden toinen ylettää potkimaan ja lyömään ja tekemään hyvin paljon asioita sinulle. Tämä on selvä riski.

Kohta kolme taas on tavallaan edellisen vastakohta. Se on toisen tasapainon horjutuksen kannalta vähän huono. (Sitä parantaa mahdollisuus käsilukkoon.) Se on kuitenkin fiksu, koska se on toisen selän puolella. Ja tosiasiassa selän taakse on huonommat ulottuvuudet. Kuvan ukon käsi on sillä tavalla, että se estää monia toimintoja. Tuossa ollaan esimerkiksi takakäden ulottumattomissa, ja toisella jalalla potkutkin ovat malliltaan hankalia. Tämä rajoittaa toisen toimintaa, jolloin tiedät mitä on odotettavissa. Tämä tekee tilanteesta kannaltasi vähemmän kompleksin, joten voit ennakoida. Ja ennakointi tarkoittaa mahdollisuutta keksiä ovelat vastatoimet. Tältä kannalta kohta kolme on hyvin mukava. Itse pyrin hakemaan tätä paikkaa jos tappelen livenä. (Se onnistuu helposti joko astumalla, tai sitten crossblockilla vääntämällä toisen kättä tai molemmilla. Pääasia on että struktuuri on se mikä halutaan, ei niinkään se, miten siihen päästään.)

Kohta neljä taas on ideaalitilanne. Se tavallaan jakaa kohdan kaksi ja kolme hyvät puolet. Tästä päästään horjuttamaan toisen tasapainoa. Ja tosiasiassa selän taakse potkiminen ja lyöminen on rajoitetumpaa. (Ympyrä ei siksi kuvaa ulottuvuutta ihan rehellisesti, mutta se oli helppo piirtää.) Ehdottomasti paras paikka on selän takaa. Tämän tietysti ymmärtää taviskin. Tämä tuo riskinä takapotkuja ja muita, joten tässä on hieman enemmän ryöpytystä kuin kohdassa kolme.

Hauskin asia on kuitenkin nuolissa. Oma strategiani on se, että tappelussa haen paikkaa kolme, koska se on suojassa. Tämä on se paikka, josta pyrin ALOITTAMAAN tilanteen. Ja kun teen hyökkäyksen, se PÄÄTTYY kohtaan neljä. (Joko astumalla tai cross-blockista eteenpäin lukottamalla jolloin toinen pakotetaan astumaan tiettyyn asentoon. Lopputulos, suhde struktuuriin ratkaisee, ei se miten siihen päädytään.) Tästä on hyvä hakea takaisin defensiiviseen paikkaan kolme. Syy on tietysti se, että olen rakenteelta niin kevyt että painiin hakeutuminen ei ole järkevä vaihtoehto.

Todellisuudentaju.

"It's not what it seems. / Not what you think. / No I must be dreaming. / It's only in my mind. / Not in real life. / No I must be dreaming."
(Evanescence, "I must be dreaming")

Itse olen melko hyvä lucid dreamingissa, jossa unia hallitaan. Sen olennainen osa on havaita että nukkuu, (ja olla heräämättä tähän huomioon). Käytännössä kykenen tunnistamaan usein nukkuvani, ja osaan myös herätä halutessani. Tämän taidon perustaustan takana on tavallaan "kyky tunnistaa virheitä". Kun tapahtuu tietynlaisia asioita, "on tapahtunut virhe", ja todellisuus ei tee virheitä. Eli jos todellisuus tekee virheitä, näen väärin.

Kuvitellaan että hallusinoit tai näet unta. Miten voisit tietää tästä? Yleensä tämä voidaan tunnistaa, koska ihmisillä on ns "todellisuudentaju", johon havainto ei sovi. Jos esimerkiksi näet lentävän sian, tiedät että uneksit, olet sairastunut skitsofreniaan tai vesijohtovettäsi on terästetty jotain, joka ainakin joidenkin katolisten käytöksen perusteella saattaisi olla pyhän vedenkin terästeaineena.

Ilmiö on olennaisesti sama, kuin maailmankuvaan jämähtäminen. Mikään mitä näet, koet tai tunnet ei muuta maailmankuvaasi. Silloin siitä poikkeava luokitellaan hallusinaatioksi ja valheeksi ja harhaksi. Mitä vahvempi ja itsestäänselvempi ja vahvempi sitoumus, sitä helpommin tälläinen tuomio tehdään. Jos jämähdetään ajatukseen että lentävää sikaa ei ole, voidaan kuvitella että vaikka asiaa käsittelevät lehtiartikkelitkin ovat samaa hulluuden tulosta.

Tätä kautta hallusinaation huomaaminen liittyy kykyyn tehdä ad hoc -oletuksia. Mitä tehokkaampi kognitiivinen dissonanssi tapahtumalla on, eli mitä vahvemmin olemme siihen ajatuksissamme sitoutuneet, sitä vahvemmin ollaan valmiita assimilaatioon. Eli sitä varmemmin olemme valmiita tunnustamaan että olemme hallusinoineet.

Toki myös sisäinen ristiriitaisuus on havaittavissa. Ja itse asiassa keskenään mahdottomien asioiden huomaaminen osoittaa hallusinaation mahdottomaksi. Voimme osoittaa näkemyksiämme vääräksi. Tässä kohden ongelmana on halu. Voimme paikata mitä ihmeellisimmillä ad hoc oletuksilla ristiriitoja.
1: Itse asiassa postmodernismissa on ytimessä halu vastustaa binaarisia vastakohtapareja. Ristiriidat ja virheet pyritään korvaamaan jännitteillä, joissa ristiriita kadottaa luonteensa.
2: Tieteenfilosofiassa melko usein kohdattu Duhemin-Quinen teesikin nojaa olennaisesti ajatukselle, jossa ristiriita voidaan korjata tekemällä sopivia ad hoc -oletuksia.
3: Kuhnin paradigman rytmiikka nojasi siihen että loppuvaiheessaan teorian kannattajat suojaavat näkemystään ristiriidoilta korjaamalla näkemytä lisäoletuksilla.
4: Imre Lakatoksen ajatus tutkimusohjelman itseään suojaamaan rakentamasta "suojavyöhykkeestä" perustuvat ajatukselle siitä että ad hoc -oletuksilla voidaan paikata käytännössä kaikki ristiriidat ja ongelmat.

Tätä kautta maailmankuva sekä auttaa että vaikeuttaa huomaamasta sitä että hallusinoi. Joku voisi tietysti kysellä sen perään että jos unimaailma on sittenkin totta, ja "arkielämä harhaa". Ehkä todellisuus onkin outo ja mielivaltainen, ja unimaailmamme on se. Tässä tapauksessa tämä keino onnistuu vain erottelemaan nämä kaksi aluetta. Ei sanomaan mitä ne ontologisesti, pohjimmiltaan, ovat.

Maailmankuvan kohdalla voidaankin sanoa kaksijakoisesti, että maailmankuva sekä auttaa tunnistamaan omaa hulluustilan, eli huomaamaan oman erehtyväisyyden. Se tarjoaa mahdollisuuden paikata havaintoaineistoasi sillä että "olet sekaisin". Kuitenkin se on myös oman hulluuden huomaamisen esteenä, koska jos ajattelet olevasi täysjärkinen, voit aina paikata havainnot koherentiksi kokonaisuudeksi maailmankuvan ympärille. Kysymys on siitä mitä halutaan kieltää. Molempien kohdalla ytimessä on kuitenkin olennaisesti sama asia, denial.

Liian hyvä ollakseen totta.

Viihteessä kelmit ja ketkut ovat usein tunnistettavia sellaisia. On kähmintää, ja viheltelyä. Tällä näytetään että kyseessä on varas ja petturi. Elämässä tälläinen pettäjä joutuisi pikaisesti pistämään leipäänsä puolet petäjäistä. Petoksen perusidea on se, että näytetään hyvin viattomalta. Jotkut asiat on helppo huomata valehteluksi, mutta hyvä ja tehokas vale on vaikea huomata. Taitava valehtelija näyttää todenpuhujalta.

Kun ihmiset joutuvat huijatuiksi, he ihmettelevät usein sitä, että miten niin kohtelias ja mukavan oloinen ihminen huijasi heitä.

Tässä on kuitenkin toinen, ja hieman ikävämpi piirre. Matkiminen, imitaatio, on analogisuuden rakentamista. Kun ihminen siis tunnistaa huijaamista, käy hyvin helposti niin että aidosti rehdit ja reilut vaikuttavat "liian hyvältä ollakseen totta". Hekin tuntuvat tätä kautta helposti pettureilta ja pahantekijöiltä. Petturin ja yltiörehellisen ulkoinen toiminta ja käytös on paikoin hyvinkin samanlaista, mutta "tavoitteet ja hahmo" ovat toistensa vastakohdat. Identiteetti on vaikea tunnustaa, koska olennainen ero, intentio eivät sellaisenaan näy päälle päin.

Tässä on susi lammasten vaatteissa -kuvauksen opetus, joka on ehkä jäänyt vähemmälle huomiolle. Ja tämän ilmiön vaikeus johtuu yleisestä analogisen päättelytavan vaikeudesta:

Jos meillä on susi joka on oikein ovela, se on aina lammasten vaatteissa. Se naamioituu lampaiden sekaan, se näyttää ja tuntuu lampaalta. Vetoketjukin on piilotettu villojen sekaan. Tämän tunnistaminen on tärkeää. Jos vain katsomme että "näyttää samalta", moni lammas joutuu syyttömästi kärsimään. Tämän vuoksi on tärkeää keskittyä ominaisuuksien oleellisuuteen. Vertailussa on tavallaan "analogiat lampaaseen" ja "analogiat lampaaksi pukeutuneeseen suteen". Jos otamme vaikka "valkoisen turkin", ei erottelu toimi, kaikki kärsivät. Mutta jos otetaan vaikkapa "syö ruohoa" ja "syö lampaita", saadaan esille olennainen ero.

Isokaan määrä kiharuuden, valkoisuuden, nelin jaloin konttimisen, hengittämisen... kanssa ei rakenna yhtä pätevää ja vahvaa todistetta kuin tämä yksi ominaisuus. Tosin helpoimmat ja varmimmat asiat ovat valitettavasti usein juuri samanlaisia : Petturin erottaa kun hän pettää, ja suden siitä kun tämä syö lampaita. Ominaisuus on joko tautologinen (valehtelija on se joka valehtelee [tai sanan synonyymi "puhuu epätotta"]) tai irrelevantti (susi huomataan "vasta kun on liian myöhäistä" eli lammas on jo syöty.) Muitakin eroja ryhmien välillä tietenkin on. Sudet ja lampaat voivat esimerkiksi painaa olennaisesti eri määrän. Vaaka on silloin olennaisempi kuin vaikkapa kiharanmittaus.

Tätä kautta huomataan, että myös "se mitä halutaan" ratkaisee sen, mikä on kannattava tarkastelutapa. Jos halutaan vain välttää huijatuksi tulemista, analogia riittää. Susiesimerkin kohdalla jos pelätään sutta eikä tyhjä lammashaka haittaa, on analogia oikea tapa. Jos haluaa pelon hyödyt, eikä turhan pelon haitat haittaa, paranoia on paras ratkaisu. Analogia toimii jos tarvitaan nopeasti ja kevyesti tuloksia. Sen ongelma on vain se, että sillä "ammutaan tykillä kärpäsiä." Tieto, päättely jossa ei sanota pelkästään "onpa epäilyttävää" vaatii analogian sijasta korrelaatiopohjaista lähestymistä. (Ei katsota vain susia lammasten vaatteissa ja verrata onko samanlaisia ominaisuuksia, vaan otetaan lampaiden ja susien joukot tarksteluun, etsitään ominaisuuksia joita on vain toisella ja jotka toiselta puuttuvat.) Itse asiassa tämä ei enää perustu analogiaan vaan korrelaatioon.

Siksi luonnontieteissä keskitytäänkin ennen kaikkea korrelaatioihin.

Sälpettä (Taika)viittauksista.

Tieteessä viittaukset ovat tärkeitä. Niiden kautta tavallaan näytetään "intellektuellista velkaa". Näin näytetään tavallaan se jättiläinen, jonka hartioilla seisotaan.

Toisaalta annetaan tiedolle provenienssi, alkuperätarina. Kun tieto viitteistetään, ihmiset voivat tarkistaa mistä tieto on peräisin, ja että se on juuri siten kuin sanotaan. Näin saadaan selville, onko tieto vaikkapa vääristynyt matkalla. Sillä kuten "rikkinäinen puhelin" -leikissä opitaan, muuttuu sisältö joskus matkalla. Alkuperäiseen asiaan palaten nähdään miten paljon juttu on muuttunut matkan varrella.

Filosofian kohdalla viittaukset ovat hieman tavallista ongelmallisempia, koska joskus ajatus itsessään on se tärkeä asia. Näin on etenkin, kun kyseessä on toisen ymmärtäminen. Esimerkiksi itse olen kohdannut "täysin yleissivistymättömän" ammattikoulun läpikäyneen äitinsä nurkissa asuneen "tyypin". Hän ei ollut elämänsä aikana lukenut montaa kirjaa. Mutta hänen ajattelussaan oli jotain kahdehdittavan säkenöivää. Hän ei viitannut filosofeihin, vaan heitti esimerkiksi hänen kantaansa valaisevia "Beavis and Butthead" -sitaatteja. Televisiosarjoissahan on etenkin mitä erikoisempia eettisiä tilanteita, joita samalla aprikoidaan kun sarjaa seurataan. Näin sohvaperuna voi oppia merkittävän hyväksi systemoijaksi katsomalla TV:tä. "Beavis ja Butthead" olivat amispojan viite. Se ei kelpaa akateemisissa asioissa siten kuin hän niitä käytti. Mutta periaatteessa osaava "linkittäjä" osaisi tunnistaa esimerkiksi anarkistiset vaikutteet ja vivahteet annetuista sitaateista ja antaa niille viitteet, joissa mainitaan vaikkapa William Godwin. Ja tästä voidaan saada aikaan jopa pieni tutkielmakin. Filosofit keksivät monesti asioita muutenkin nojatuolissa istuen. Nojatuoliperunoiden lisäksi sohvaperunatkin voivat tehdä jotain.

Kuitenkin viittauksia käytetään helposti myös "kyseenalaisesti" sillä tavalla, että se on selvästi väärää.

Väärillä viittauksilla voidaan imitoida lähdeluetteloa. Jonkun voidaan helposti sanoa sanoneen jotain. Jos hän ei ole sanonut sitä, tämä täytyy tietää. Ja usein ihminen on laiska viitteiden sisällön tarkistamisen suhteen. Vääristymien tarkkailu ja varmistelu vaatii käytännössä aina paljon enemmän työtä kuin sellaisen kirjoittaminen.

Ja toisaalta viittauksilla on myös auktoriteetin rakentamisen rooli. Tästä minulla on esimerkki, jossa eräs aktiivinen pseudotieteilijä viittasi henkilökohtaisesti käymäänsä keskusteluun erään kuuluisan tutkijan kanssa. Tässä keskustelussa vaikutti että tämä tutkija oli kovastikin pseudotieteilijän kannattaman idean puolella. Viikkoa myöhemmin tämä "nimentiputtelija" marisi siitä kuinka hän oli ajautunut kollegiaalisen epäkatseen alle, joku kun oli lähettänyt edellä mainitulle tutkijalle sähköpostilla kysymyksiä aiheesta, ja siitä mitä oli sanottu, ei sanottu ja miten juttu oli muuttunut matkalla. Minä kirosin tätä viestiä. Tosin siksi että se en ollut minä, joka tuon kyselyn lähetti.

En jaksanut, sillä jo nimien tiputtelu ilman että viitataan jo olemassa olevaan lähteeseen herätti mielessäni yleistä epäluuloa. Muutkin kokivat tilanteen samoin. Carmen Lebherzin tutkimuksissa havaittiin että ihmiset eivät arvosta useinkaan kuuluisuuteen liittämistä. "name-dropping will probably make you appear less likeable and less competent - unless, that is, you make your association with the famous name sound suitably distant and casual." Kompetenssi ei kasva tälläisessä nimien tiputtelussa kovinkaan ahkerasti. Itse asiassa, jos tekee huippujen kanssa työtä, saa oman nimensä heidän rinnalleen ja tätä kautta mitään auktoriteetin rakentamista kaverisuhteella tälläisiin ei voida rakentaa.

Päähän potkituista ja muista.

Savatea ja karatea yhdistää mielenkiintoinen piirre. Molemmissa harjoitellaan hyppypotkuja ja muita vastaavia temppuja. Mutta kilpailuissa niitä ei juurikaan nähdä. Mutta ne, jotka salilla kykenevät potkimaan päähän voittavat silti useiten kilpailuissa, vaikka eivät käytäkään niitä.

Yksinkertaisesti sanoen itsepuolustusta voidaan katsoa käytettyjen voimien kautta. Päähän potkimisessa kuljetaan pisin matka. Se on sama asia, kuin vaikkapa jalkoihin lyöminen. Tarvitaan paljon liikettä. Kädellä päähän lyömisessä on kyse pienemmästä matkasta, joten tarvitaan "vähemmän liikettä". Jos torjut iskun, voit samantapaisella toiminnalla torjua potkunkin.

Päähän hyppypotkiessa jalka kulkee pitkän matkan maaliinsa, käsillä on lyhyempi matka. Jos hyppäät on sinulla "voima ylöspäin", ja jos potkit eteenpäin, tässä on "voima eteenpäin". Tämä tarkoittaa isoa määrää liikettä.

"Suuri salaisuus" on sen sijaan se, että tehokas tekniikka ei tarkoita sitä että siinä olisi paljon liikettä. Sillä liike vaatii aina aikaa. Nopeus vähentää tätä vaadittua aikaa, mutta tällöinkin olisi nopeampaa tehdä jotain suoraviivaisempaa. Siksi voikin olla yllättävää, että erityiseti "nopeutta korostavat" lajit ovat teknisesti suoraviivaisia. Kun kombotaan olennaisia yksinkertaisia tekniikoita, saadaan "samalla määrällä liikettä" aikaan useita asioita.

Toki esimerkiksi hyppypotkuissa hyppy voidaan tehdä toisella jalalla ja potku toisella. Näin yhden jalan ei tarvitse "tehdä kaikkea liikettä". Kuitenkin voidaan miettiä että jos tätä toista jalkaa ei sidota tähän hyppelyyn, silläkin voimalla voisi tehdä jotain muutakin. Toki turhempiakin asioita on, kuin hyppypotkut, jotka sentään ovat "tuhoisia aktioita". Mutta on paljon muitakin asioita.

Itse asiassa kaikissa taistelutaidoissa jotka tiedän edes jotenkin, on selvästi olennaisena osana se, että joka raaja ja torsokin on mukana "käytännöllisessä ja tehokkaassa toiminnassa". Miekkailussa askellus ja vaikkapa vasemmalla kädellä tehdyt sidonnat joilla varmistetaan oikean käden (olet. miekkakäden) pääsy loppuun asti. Asento ja muu sitovat ruumiin mukaan toimintaan.

Liikettä on paljon, ja kilpailussa voittamisen kohdalla kysymys on sen strategisesti viisaimmasta käytöstä.

Suuri määrä liikettä tarkoittaakin laajemmin tätä kautta isoa määrää voimien käyttöä pienessä ajassa. Tässä mukana ovat keskeisimmin nopeus ja voima. Nämä ovat hyvin tavoiteltavia ominaisuuksia. Hyppypotkut ovat tietysti tyylikkäitä, ja ne parantavat koordinaatiokykyä ja niiden tekeminen harjoittaa sitä että kykenee tekemään paljon liikettä. Jota voi sitten käyttää muuten, vaikkapa tekemällä erilaisia tekniikkasarjoja.

Yllätyselementin lisäksi en kykene keksimään niihin mitään "ylimaallisen hyvää" - ellei sitten niiden übercooliutta lasketa sellaiseksi.

Siksi en ihmettelekään että erästä itämaista kamppailutaitoa - sellaista jota pidetään erityisen vanhana - opettavalla kurssilla kaverilleni oli sanottu että lajissa ei ole vyötärötasoa korkeammalle potkuja. Että potkitaan päähän vasta kun toinen on maassa. Ja samalla en kuitenkaan ihmettele että niitä hyppypotkuja harjoitellaan ahkerasti.

Pieni asia aloittajista. Ja etenkin jatkajista.

Karkeasti sanoen filosofisten koulukuntien aloittajia on kahdenlaisia.¹ Osa on luonut jonkin tulkinta järjestelmän, jota toiset opettelevat ja jatkavat sen viitoittamalla polulla. Ja niitä, jotka ovat ikään kuin "puoliksi esittelemässään uudessa maailmassa".

Descartes on esimerkki jälkimmäisestä. Hän jakaa modernin ja esimodernin maailman ja on selvästi molemmissa. Hänen ääriskeptismistä alkava keskittyy yksilöön ja hänen päänsä sisältöön. Toinen, vähintään yhtä mainitttava on Michel Foucault. 1960 -luvulla hänen nimensä yhdistettiin strukturalismiin, mutta hän sanoutui tästä irti. Samoin hän irrottautui post-strukturalistin ja postmodernistin tittelistä. Hän viittasi siihen että hän kuului modernistisen kentän piiriin, jonka taustavaikuttajana oli esimerkiksi Kant. Kuitenkin Foucaultin käyttö on postmodernissa diskurssissa niin tavallista, että voitaisiin sanoa että hänen opettelunsa on postmodernistille yhtä olennaista kuin vaikkapa eksitentialistiksi luokittuvan Sartren lukeminen on eksistentialismin ystävälle.

Usein meillä on vain ajatus siitä että tälläinen liike ikään kuin tulisi valmiina yhdeltä taholta. Tämä kehittäjällä olisi provenienssi ja muut voisivat vain seurata tai olla jotenkin kerettiläisiä tai epätäydellisiä ja ilmiön väärin ymmärtäneitä. Kuitenkin ajattelujärjestelmät myös kehittyvät. Aloittaja ei ole välttämättä "edes jäsen", tai sitten hän on "vain puoliksi maailmassa". Muiden tehtävänä on jatkaa prosessia. Ihmisen on kuitenkin helppo uskoa tarinaa "viisaasta alkuperästä", jota vain levitetään ja joka ei olennaisesti kehity, vaan "totuus säilyy olennaisesti samana".

En voi olla rakentamatta analogiaa profeettaan ja hänen opetuslapsiinsa. Yksi antaa, ja muut levittävät (koska profeetalla itsellään on ilmeisesti jotain muuta, parempaa ja tärkeämpää, tekemistä.)

Tarinamuodossa ihmiset ajattelevat helposti että tieteentekokin olisi tämänlaista. Ja tämä korostaa esimerksi uuden paradigman keksimistä, ja sen "alkuunpanijoiden erikoislaatuista innovatiivisuutta". Ihmistä kiinnostaa tässä kohden myös "iso konflikti". Tieteessä paradigmanmuutos tuntuu mullistavalta, se muuttaa asioita ja se tuntuu jännittävältä ja nopealta prosessilta, jossa "valmis paketti tipahtaa kuin taivaalta". Tässä on tarinallista dynaamisuutta, kiihkeyttä ja muuta tunteisiin vetoavaa. Normaalitieteen vaiheessakin tehdään kuitenkin paljon. Perustajat ovat tyypillisesti vain "puoliksi maailmassaan".
1: Ehkä tämä on se syy, minkä vuoksi vaikkapa "Darwin oli väärässä" -otsikot tuottavat kohua, vaikka evoluutioteoria onkin kehittynyt paljon perustajastaan lähtien.

---

1 Niitä joilla on luoteja aseissaan ja niitä jotka kaivavat? Tavallaan: Ensimmäiset ovat ylimainostettuja ja toiset ovat tavallisempia.

Koolla on väliä : Torjunta.

Kaikissa keskiaikaisissa perinteissä tikaritorjunnoissa on miltei aina suorat kädet ja pitkät torjuntaetäisyydet. Monissa muissa lajeissa on esimerkiksi cross-block tässä kohden ahkerassa käytössä. Kädet ristissä on intuitiivisesti helppo ja kätevä torjua ja vääntää ja jatkaa. Tästä voisi syntyä olo siitä, että eurooppalainen tyyli olisi huono. Tai vähintäänkin että toinen olisi parempi kuin toinen.

Molemmat ovat kuitenkin oikein. Ja onneksi syy siihen miksi systeemit ovat erilaisia on helppo tajuta. Se on alla: Kuvassa näkyy kaksi teräasetta. Vasemmalla ns. puukkoo. Oikealla puolella taas on keskiaikaisen mallinen tikari. Toki kuvan malli ei ole rondel, joka olisi vain "ylipitkä jääpiikki", joita käytettiin sen vuoksi että "kun monilla oli purkit" eli haarniska, on luonnollista että "kaikki kantoivat purkinavaajaa", piikkimäisen saa työnnettyä helpommin aukkopaikkoihin. Olennaista on se, että rondellkin on varsin pitkä.

Mitä siis tapahtuu jos torjut cross-blockilla keskiaikaisen tikarin? Toinen ei välitä. Käsihän tulee käden tielle, jolloin terä on sille jatkeena. Ja piikki on riittävän pitkä ylettyäkseen cross -blockin etäisyydeltä sinuun asti. Suoraa kättä tarvitaan siksi, että vain se tekee sen, minkä torjunnan pitääkin tehdä. Yksinkertaisesti ulotut suoralla kädellä pidemmälle. Näin estetään terän osumisen itseen. Jos ase on pidempi kuin suora käsi, ei suorallakaan kädellä kannata torjua.

Tässä itsestäänselvyydessä on itse asiassa takana isompikin asia. Aseiden etäisyys ratkaisee monien tekniikoiden toimivuuden ja eitoimivuuden välistä. Teknisesti on merkitystä onko esimerkiksi pistomiekan terän pituus 90 senttiä vai 1 m 20 senttiä. (Ja jopa riippumatta siitä onko toisella samanlainen vai erilainen varustus.) Kysymys on paitsi suorasta ulottuvuudesta, myös epäsuorasta ulottuvuudesta. Mukana on myös se, missä suhteessa ruumiinjäsenet ovat aseeseen. (Ja vaikka aseen pituuden voit vaihtaa, kätesi mittaa et.) Eri asiat ovat mahdollisia eri mittaisilla aseilla.

Nietzschen haaste : Jossa Helvetti on muut ihmiset.

Nietzsche kirjoitti yli -ihmisyydestä. Tässä olennaista oli olla "hyvän ja pahan tuolla puolen". Siinä missä ali -ihminen seurasi orjamoraalia, jossa tottelee muita, yli -ihminen onnistuu elämään itse.

Tässä eräs suosittu näkökanta korostaa sitä, että yli -ihminen keskittyy tekemään asioita hyvin. Tätä voidaan kuitenkin painottaa toisenlaisellakin tavalla. Nimittäin sillä, että jos ennen moraali on perusteltu viitaten vaikkapa Raamattuun, ja tämä hylätään, on koko arvojärjestelmä katsottava uudelleen lävitse. Eli toisin sanoen on katsottava asia kerrallaan, ovatko yksittäiset asiat hyviä vai huonoja. Erilaisuushan ei tarkoita erimielisyyttä kaikessa, mutta ei myöskään samanmielisyyttä kaikessa.

Eli etiikka tulee oikeuttaa jotenkin, erotakseen nihilististä yli -ihminen joutuu perustelemaan tekonsa jotenkin. Ja Nietzsche oli huolissaan nihilismin peikosta, arvottomuudesta, "ihan sama" -hengestä.
1: Samaa huolestuneisuutta saadaan tietysti vaikkapa niiltä kristityiltä, joista maallistuminen tarkoittaa sitä että ihmisistä tulee moraalittomia. Tämä korostaa perisyntiä, jossa ihminen ilman ideologiaa on paha. Samalla asialla leikittelyä löytyy tietysti myös Hikipedian puolelta: Se sanoo "sikojen terhometsään laskemisessa" : "Onneksi lakimiehillä, noilla yhteiskunnan velvoittamilla ammattieetikoilla, on valmis ratkaisu tähänkin pulmaan. Mihin me tulisimmekaan ilman heitä, jotka tietämyksellään valaisevat ihmisen moraaliset ongelmat viitaten kirjoihin? Mitä voisimme tehdä, jos meillä ei olisi tälläistä absoluuttia tahoa johon viitata teon oikeuttajana? Olisimme ihan taikauskon ja teologien mielivallan alla."

Nietzsche ei kannattanut isoja ideologioita, ne hän näki orjamoraalin lähteenä. Hän vaikutti kuitenkin henkilöön, joka oli "vähintään natsimielinen", ellei sitten ihan "täysi natsi". Hän on Heidegger.

Yli -ihminen on eräänlainen omaa polkua aggressiivisesti raivaava sankari. Myös Heideggerille ihmisyydessä korostui sankaruus. Hänellä korostuu aitous. Hänestä ihmisen olemiseen, daseiniin, liittyy sijainti, aika ja historiallinen konteksti. Hänestä meitä rajoittaa olemassaolomme rajallisuus, ja tätä kautta itseymmärryksemme ja päätöksemme muokkaantuvat. Haluamme muokata näillä tiedoilla, odotuksilla ja rajoituksillamme daseinia, olemistamme. Heideggerin sankari siis vahvisti daseiniaan, ja tätä kautta ihmisestä tulee tulevaisuutensa ohjaaja ja rakentaja, aktiivinen passiivisuuden sijasta.

Tämän vastakohta Heideggerille oli erilaisten naamioiden käyttö ; Otamme mukavuudenhaluisesti käyttöön rooleja, jopa stereotyyppisia sellaisia, ja täytämme muiden odotuksia ja vaatimuksia. Heideggerillä mukana oli tämän kokeminen "tyhjyyttä vasten". Ihmiselle kaikki ilmenee rajallisuutena, ja siksi vastuu on yksilöllä. Aito ihminen siis muovaa, johtaa, antaa suuntaa ja ottaa vastuun toimistaan.

Heidegger korosti vanhempana sitä että ihminen näkee intentionaalisesti asiat välineellisenä. Näin ideologia tai tarkastelutapa antoi muodon, raamit, joita hän kutsui tätä nimellä gestell. Ymmärrämme asiat sitä kautta mitä ne merkitsevät jonkun asian kannalta. Näin maailmaa muokkaavat erilaiset tarkoitusperät. Näemme itsemme helposti tätä kautta myös sitä kautta, mikä arvo meistä on muille. Tämä päivitys auttanee ymmärtämään alkuosaa.

Heidegger oli oikeistolainen. Hän vaikutti vahvasti vasemmistolaiseen henkilöön. Ranskalaiseen, joka luki saksalaista filosofia vankilassa ollessaan sotavankina saksalaisessa "Stalag 12":ssa. Hän oli Sartre.

Myös Sartrea kiinnosti Heideggerin kaltaiset naamiot. Hänkin korosti sitä, että yksilöt yrittävät elää lyhytaikaisessa elossaan ja yrittävät luoda järjelliset puitteet sille. Hän keskittyi siihen että miten voidaan olla aidosti kiinni maailmassa sen sijaan, että oltaisiin toisten ohjauksessa. Sartre korosti sitä, että lopullista oikeutusta on vaikeaa saada, koska satunnaisuus, lyhytaikaisuus ja herkkä muuttumaan muiden toiminnalle. Eikä ole mitään ehdotonta josta saisi varmuuden oikealle tai väärälle.

Esille nousi ajatus siitä että on olemassa aktiivista, itsetietoista ja ajattelevaa, joka on "olemassa itselleen". Ja persoonattomia materiaalisia olentoja, jotka ovat "olemassa itsessään" : Tässä jaetaan itse asiassa erikseen mieli ja materia. "Oleva itselleen" ei liity lujaan fyysiseen todellisuuteen ja tämä voi pelottaa ihmistä. Tätä pelkoa seurataan helposti ja hyväksytään jotain joka näyttää sellaiselta kuin se olisi "olemassa itsessään" - esimerkiksi stereotypia. Se kun on mallinnettu ja tätä kautta se esiintyy ihmiselle kuin se olisi objektiivinen. Tästä seuraa itsensä kieltämistä, ja tätä kautta ihminen tuotteistuu ja lakkaa olemasta yksilöllinen, tai on ainakin hieman vähemmän yksilö. Sartre kuvaa "olevaa itsessään" inhottavaksi. Se on jotain, joka on kuin niljakasta (limaa), joka tuntuu joustavalta mutta kun luulet saaneesi siitä otteen, oletkin sen vallassa.
1: Kenties kiinnostavaa on se, että Sartre yhdistää tähän sukupuolisia analogioita. Naiseus edustaa "olevaa itsessään" ja mieheys on "olevaa itselleen". Tämä tarkoittaa sitä että feminiiniä ei tarvitse vapauttaa, sillä naiset ovat jo vapaita. Maskuliinin sen sijaan tarvitsee taistella vapautuakseen että suojellakseen naisten vapautta. Tämä luokittelu on tietysti sellaisenaan stereotypia. (Joskin esimerkiksi Irigaray näyttää pitävän siitä.) Mutta ehkä kyseessä on "vain vertaus" jonka osuvuus tulee sen ajan yhteiskunnan antamista "itsestäänselvistä rooleista" miehelle ja naiselle.

Kuuluisa iskulause julisti "Eksistenssi edeltää essentiaa". Eksistenssi on Kierkegaardilta peräisin oleva käsite, jossa korostetaan ihmisen olemassaoloa joka ilmenee toimiessa, etenkin valitessa. Hän korosti rajatiloja, erityisiä valinnan hetkiä. Essentia taas oli ihmisen objektiivinen, yleispätevä kuvaus. Iskulause siis sanoi että jokainen sai rakentaa itselleen mitä haluaa ja elää valitsemansa elämän. Näin keskiöön eksistentialismissa nousikin huono usko, mauvaise -foi. Se ei suinkaan ollut doktriinien hylkäystä, vaan itsepetosta. Ihminen tanssi muiden pillin mukaan, eikä omansa.

Naisten kanssa elosteleva filosofi korosti sitä miten yksilö löytää itsensä. Miesten kanssa elosteleva ja miehet täysin hylkäävä filosofi sijaan korosti että yksilöt saavuttavat itsensä ja merkityksensä vain ympäristön ja muiden ihmisten kautta. Hän oli Michel Foucault. (Sartre joutui myöntämään kritiikin alla, että ihmisen vapautta rajoittavat ulkopuoliset voimat. Tämä tapahtui "Dialektisen järjen kritiikissä".)

Foucault kutsui tuttuja asioita nimellä valta. Yhteiskunnalla oli erilaisia valtarakenteita. Sanat ovat intersubjektiivisia, eli jaamme ne keskenämme. Ihmiset ovat yhteiskunnallisia, eivät lauma individualisteja.

Foucaultille yhteiskunta ja kieli muokkaavat käsityskykyämme, ja kuinka kielenkäyttäjät vaikuttavat kieleen. Näin syntyy kulttuurillisia teemoja, jotka vaihtuvat ajoittain. Hän tutki tällä tavalla esimerkiksi mielisairautta. Hän huomasi, että hulluutta voidaan eri aikoina pitää erityisenä ja mahdollisesti jopa kunnioitettuna havaitsemisen tapana, syntisyytenä eli pahuutena, ja sairautena eli passiivisena vastaanottajana. Ilmiö on sama, se millä se selitetään ja miten tähän reagoidaan on olennaisesti eri. Foucaultille ajattelu antoi mahdollisuuden muuttaa toimintaansa, joka tarkoitti mahdollisuutta vapautua näistä ohjauksista. Kuitenkin ajattelu samanaikaisesti luo toiminnasta kohteen ja käsittelee sitä välineellisesti, ongelmana.

Foucault jakoi kontrollin muuna kuin esitettynä intentiona. Esimerkiksi humaanisuudella, auttamisella ja hyvyydellä on oikeutettu mielisairaiden ikävää ja julmaa kohtelua. Foucault näki sielun ruumiin vankilana, ja yhteiskunta on vankila joka ohjaa sielua ja näin pitää ruumiita vankilassa. Vapaus oli tätä kautta ruumiillista vapautta. Tästä voidaan ajatella jopa niin että tekemisenvapaus korostui jopa ajattelunvapautta korkeampana asiana. Tämä näkemys korostuu siinä miten hän käytti antiikin kyynikoita esimerkkinään. He esimerkiksi masturboivat julkisesti. Foucault arvosti sitä että he eivät nähneet vapautta teoretisoinnin vapautena, vaan siinä että ihmisen oma elämä ja elämäntapa on koetinkivi.

Pamputtaa poliisia enemmän.

Pamppu yhdistetään usein poliiseihin ja vartijoihin. Samoin kuin väkivaltainen hakkaaminen ja piekseminen. Kuitenkin vartijoille - ja varmaan poliiseillekin - opetettu voimankäyttö on melko "ystävällistä". Siinä tavoitellaan isoihin lihaksiin lyömistä.

Sen sijaan jos malliksi otetaan Fiore dei Liberi, tilanne astuu kontekstiinsa. Hänellä oli tekniikoita pampulle (bastoncello). Fiorelle se oli selvästi puolustusase, jota käytettiin kun jouduttiin erilaisten hyökkäysten kohteeksi. Esimerkiksi hän opettaa, miten tuolilla istuessa puukkomiehen yllättämäksi tullut voi selvitä pienen pampun avulla. Syynä ei ollut niinkään se, että Fiore olisi ollut rauhan ja väkivallattomuuden airut. Hän oli sen verran käytännöllinen, että jos olet itse aloitteellisesti tekemässä assaulttia, sinulla on jotan hieman kätevämpää aseistusta. (Itse asiassa monet tekniikoista, sellaiset joissa pampusta pidetään kaksin käsin, voidaan tehdä myös köydellä.) Tekniikat olivat myös varsin vaarallisia. Esimerkkinä olkoon oheen laittamani kuva, jossa pampulla tehdään niskalukko. Tuollaisen tekemistä vartijoilta ei suositella.

Aggressiivisemmassa pampunkäytössä voidaan käyttää esimerkiksi seuraavaa kuvakolmikkoa, jonka piirtelin aikani kuluksi:

Sen idea on simppeli. Yksittäinen kuva voi olla yksittäinen tavoiteltu lopputulos. Se voidaan nähdä alkutilan kautta siten, että yhdessä aseesi on ylhäällä, toisessa alhaalla ja kolmannessa sivussa. Ja se voidaan nähdä etäisyyden kautta, jossa kaukaa lyödään, lähempää tehdään käsihallinta- ja lukkotekniikoita ja ihan lähellä tehdään kaatotekniikoita. Mutta se voidaan samalla nähdä yhtenä ja jatkuvana liikesarjana, joka päättyy maahan. Tiivistin siihen itse asiassa aika paljon omia mietteitäni, etäisyyteen, aloitteeseen, alkutilaan sekä toiminnan dynamiikkaan liittyen. Yritän esimerkiksi sanoa sillä sitä, että "kehittyneempi tekniikka" on vain perustekniikka joka on tehty oikealla etäisyydellä, oikeaan aikaan ja hyvin.

Pamputtelua on tietysti paljon netissäkin tarjolla:
Yllä oleva videokin on paikoin sävyltään "liian aggressiivinen" ollakseen voimankäyttöä. Se on toki kauttaaltaan toimivaa ja fiksua, joten se on tehokasta itsepuolustuslajissa. Ja moni asia, joita videolla näkyy on ns. "laillista" käyttää.

Monille eivartijoille tuleekin yllätyksenä se, miten vähän esimerkiksi miekkailutaidoista on hyötyä. Toki se auttaa jonkin verran, mutta ei niin kuin luulisi. Syynä on se, että he eivät ymmärrä tappelun kontekstia. Korostan sitä että voimankäyttö on luonteeltaan oleellisesti erilaista kuin taistelu- tai itsepuolustustaito. Siinä pitää käyttää "suljettua tekniikkavalikoimaa", koska niiden tulee olla suhteellisen vaarattomia kohteelle. Valitettavasti vartijaa kohtaan vastaavaa "säästelyä/reilun pelin henkeä" ei ole mitenkään taattuna. Salilla tälläistä ei tapahdu. Tekniikkavalikoima on laajempi, mutta "reilun pelin henki" on taattu. Kaikki tietävät kävelevänsä kotiin illalla paremmassa kunnossa kuin menivät.

Miks oon mä suruinen : Sanatonta mystiikkaa.

"Hiljaisuutta kieleksi luulin, kaiken kuulin muka aina ihan sanomattakin. / Etsin suuntaa suunnatonta, ikuisuuden meren rantaan hiekan päälle talon rakensin."
(CMX, "Minne paha haudattiin")

Usein filosofit luottavat sanoihin. Niiden avulla saadaan selkeyttä maailmaan. On kuitenkin olemassa toinenkin tapa lähestyä viisautta. Tämä perinne korostaa sanojen mielettömyyttä.

Mystiikassa sanattomaksi esitettyä on tavoiteltu meditaatiossa. Usein tähän on liittynyt rauhoittuminen sekä askeesi, jonkin asteinen kieltäytyminen. (Buddhalaisuudessakin toki kannatetaan yleensä kohtuullisuutta, eikä tiukkaa nälkäkuuria, mutta hillittömyyttä siinäkään ei kannateta.)

Tämä yhdistää länsimaisen ja itämaisen meditaation. Esimerkiksi buddhalaisilla oli näkemys, jossa samsara on koettu maailma, jossa on aistittavia kappaleita, mutta tämän takana on shunyata, joka on kaiken ytimessä oleva jakamaton, ikuinen, muuttumaton, todellisuus.

Kaltaiseni euroopassa asuva, ja vahvasti eurooppalaisittain ajatteleva, hakee saman tietysti Kantilta, joka mukaan aistinelimet ottavat vastaan asioita, ja tämä on ilmiömaailma, fenomenon. Kant korosti että tämän takana asiat ovat siten kuin ne ovat (Ding an sich), eli on noumenaalinen maailma. Kantista tahto korostaa arkista maailmaa, ja tahdosta vapautuen voidaan ehkä joskus harvoin saada transsendenttia tietoa.

Kantin perinnettä jatkoi vanha murjottaja Schopenhauer. Hän korosti ihmisen egoa vangitsevana. Hänestä(kin) egosta vapautuminen vaati asketismia, kieltäytymistä. Hänestä taide kykeni tarjoamaan aitoja elämyksiä - tosin hän oli täsä kohden samalla huolissaan esimerkiksi siitä että hedelmistä tehdyt maalaukset voisivat kirvoittaa maallista tahtoa nälän kautta. Schopenhauerille estetiikka oli vapautumisen ytimessä.

Husserl ajatteli samoilla linjoilla. Hänestä emme voineet ilman ristiriitojen pelkoa keskustella kuin lebensweltistä, elämismaailmasta. Sillä tietoisuutemme ottaa, luokittelee ja jakaa asioita. Intentionaalisuus muokkaa todellisuutta. Toisia asioita pidetään tärkeinä, ja luodaan rajoja tämän intention ehdoilla. Todellisuuden ehdot voisivat olla ihan toisenlaisia. Tätä tietä jatkoi Heidegger, joka oli fenomenologian tärkeimpiä kehittäjiä. Hänellä keskiössä on dasein, täälläolo, joka viittasi yksilöllisyyteen jonka syntymä määrää ja valintamme muovaa, ja jossa raamit saadaan koska mukana on odotuksia ja muita vastaavia rajoitteita. Heidegger oli myös eräänlainen mystikko. Ei siis ihme, että esimerkiksi "Oljwnkorressa" hyvin kerrottua Merleau-Ponty on kehittänyt fenomenologiaa mystisten kokemusten tulkkina ja teologian apuvälineenä. Tämän jutun kannalta olennainen ydin mahtuu lainaukseen "Fenomenologinen asenne on kuitenkin vieras arkikokemukselle yhtä hyvin kuin tieteellisellekin kokemukselle, sillä nämä kokemusalueet ovat reflektoimattomia luonnollisen asenteen alueita. Fenomenologian tavoite onkin päästä eroon kaikesta sellaisesta kokemusta värittävästä aineksesta, joka on siihen myöhemmin tuotu. Tällaisia ovat esimerkiksi tieteelliset teoriat." Sanat hämmentävät. Kokemus olemisesta on se, joka on, ja arkikäsitys että teoretisointi ovat tavallaan vääristäviä valheita joita kerromme itsellemme niiden pohjalta.

Ehkä erikoisin, jopa hupaisin, asia on se, mitä tapahtuu kun fenomenologia muuntui eksistentialismiksi. Sillä eksistentialismi on vahvassa velassa fenomenologiselle perinteelle. Sen kannattajat ovat ainakin nykyään suorastaan yllättävän usein ateisteja - vaikka sen ensimmäisiä nimiä oli Kierkegaard, joka oli aktiivinen kristitty ja teki systeemin antaakseen itselleen luvan uskolleen. Ja jossa uskon hyppy tuntemattomaan oli oma valinta, ja lähenteli mystistä kokemusta. Eksistentialistejen perinteessä vapautumisen tunteen on kuitenkin korvannut angst. Ja ideologisen tietämisen, oikeassaolon, on korvannut vapaus.

Tämä eksistentialistien vapauden korostaminen oli itse asiassa jotain olennaisesti uutta, koska perinteisestisti mystikot ovat edustaneet usein tietäjää, jolla on jotain "enemmän", hän on "nähnyt syvemmin" ja on ollut "muita viisaampi". Jotain johon liittyy opetuslapsia joita vihitään opastuksessa itse tekemään samat löydöt. Tässä on ollut usein mukana sävyjä "kritiikki -immuniteetista" -moite ja kritiikki ovat vain maallisia sanoja, jolloin ideologiat vääristävät niiden sisältöä asian "suoran näkemisen" sijaan. Eksistentialisti sen sijaan on valinnoissaan itse. Hän saa vapauden, mutta hän voisi jakaa muille vain kahleita. Eikä hänellä ole takeita että hän on oikeassa. ("Vapaus" ei ole "oikeassa olemisen" synonyymi, ehkä siksi meillä on molemmille eri merkkijonot ja kaikki.)

Esimerkiksi oman tulkintani mukaan tämä on ymmärrettävä kuuntelemalla musiikkia. Evanescencen "Open Door" -levy käsittelee kannesta kanteen eksistentiaalisen angstin kohtaamista, laulujen aiheina on tietysti pintatasolla esimerkiksi parisuhde, sen päättyminen, syyllisyys ja mielisairaus. Ihminen on tyhjyyteen heitetty, ja tästä hän on kovin suruinen. Esimerkiksi "The Only One" kuvaa ideologian ja johtajan ja luokittelijan ja seurattavan kaipuuta, koska ilman tätä olemme "lost and bleeding". Ja "Your Star" on tulkintani mukaan eksistentiaalista yksinäisyyttä, jossa toista ei saada kohdattua. Toisaalta ymmärretään että luokitus ei auta, "Can't see your star / The mechanical lights of Lisbon frightened it away". Mutta toisaalta tulos on yksinäisyys jossa voi vain ihmetellä "How can the darkness feel so wrong?" En kuluta populaarimusiikin sanojen pyörittelyyn enemmän aikaa, vaan esitän karkeasti ja lyhyesti, että en ihmettele että eksistentialismia on käytetty näin.

Sillä ilman oikeassa olemisen antamaa mahtia "kielen kieltävän" aina käyttämä itseen syventyminen / käpertyminen voi olla kokemuksena hyvinkin ahdistavaa. Avainsanana ei ole ideologioiden tavoittelema harmonia ja perimmäisyyden kokemus, vaan äärimmäisestä individualismista syntyvä yksinäisyys, jossa maailma on kuitenkin "ihan yhtä ontto ja vähemmän perustava" kuin mystikoillakin. Omat yritemäni eri uskontokuntien teemoilla aikaansaavat joko huonon mielen tai nukahtamisen. Olipa kyse kristillisestä rukousperinteestä tai meditaatiosta. Tai shamanistisesta yritelmästä. Moni muu tosin näyttää saavan näistä jotain positiivista ja iloa ja energisyyttä lisäävää.

Uskon että he saavat varmuutta elämäänsä, oikeassaolon tunne taas on tässä keskeisessä sijassa. Kokemus antaa heille jotain, jota he näyttävät myös innolla puolustavan muita vastaan. Ja he usein kannustavat muita samanlaiseen toimintaan. Joka viittaa siihen että heidän kokemuksensa ovat olennaisesti aidompia, merkityksellisempiä ja todempia kuin muiden.

Itse olenkin kovasti "niitä jotka yrittää ymmärtää tai lähestyä asioita kielellä ja tieteellä". Analyyttinen kuiva kalkkuna. Kuitenkin luotan yhteen asiaan: Kun miekkailussa tehdään esimerkiksi Zornhau täytyy tehdä sellaisella asenteella, jossa ei ole mukana epäröintiä. Tämä onnistuu vain emotionaalisessa tilassa jota voi verrata lähinnä siihen että kun hyppäät vapaaehtoisesti ja pelottomasti lentokoneesta, on sinun luotettava laskuvarjosi toimivuuteen. Ei perustelujen kautta, vaan uskon hyppynä. En siis ole mikään täydellinen "antimystikko". Toki siinä missä moni referoi kokemustensa taakse Jumalaa tai ikuista todellisuutta, minä en sellaisiin viittaa. Kuhan huidon. Huvittavinta on tietysti se, että läheskään aina en edes voita.

---

Kirjoittaja on itsereflektionsa mukaan idealisti vain siinä määrin missä on kyyninen, eli kovasti. Ja fenomenologi ja mystikko siinä missä on ahdistunut, eli ei juurikaan. Taiteilija siellä missä on peloissaan, eli vaihtelevasti. Ja analyytikko siellä missä on hämmentynyt, eli lähes joka paikassa.

Elokuvien virheet.

"Wash: "This sounds like something from Science Fiction."
Zoë: "Honey, we live in a spaceship."
Wash: "So?"
("Firefly", "Objects in space")

Yllä oleva dialogi on loistavasta televisiosarjasta "Firefly". Tässä kohdassa sarjan katsoja asetettiin miettimään sitä, mikä on ns. "realistista" kyseisessä sarjassa. Aiheena oli kysymys siitä, oliko Riverillä ajatustenlukukykyjä. Kyseinen sarja oli tähän asti kovin tavallista, ihmisillä ei ollut erikoiskykyjä, ja elämä oli karjapaimenten kaltaista karua ja arkista. Monissa muissa sarjoissahan on hienoa teknologiaa, ajatuksenlukua, näkymättömyyttä ja magiikkaa. Mikä Fireflystä muka tekisi sellaisen että se olisi mahdotonta? Se oli tähän asti ollut sarjasta harvinaista, joten tämä oli selvästi jotain johon Hume olisi sanonut "extraordinary". Toki Humellakin todisteet voisivat muuttaa arviointeja, ja tästä voisi tulla ihan mahdollista. Jaksossa oltiin episteemisessä epätietoisuudessa.

Moni muukin elokuva tietysti käyttää elokuvan realismin rakentamista hämmentämiseen. Esimerkiksi "Last Action Hero" -elokuvassa ideana on se, että toimintasankari ja elokuvapahis päätyvät "oikeaan maailmaan". Tätä kautta saadaan synnytettyä koomisia elementtejä. Tosin loppuratkaisu on varsin elokuvamainen.

Tämä aloitustapani liittyy vahvasti siihen, mitä elokuvien, televisiosarjojen ja muiden vastaavien asioiden tarkkailija pitää virheenä. Tästä saa esimakua hyppäämällä kriitikoiden kelkkaan.
1: Elokuvien virheitä etsitään esimerkiksi "moviemistakes" -sivustolla. Virheet ovat yleensä "jatkuvuusvirheitä". Esimerkiksi kohtaus voi alkaa siten että päällä on punainen paita ja toisella puolella pensasta se onkin vihreä. Kellokin voi olla ties missä kädessä. Toy Storyn kynät ovat väärissä paikoissa ja niin edes päin.
2: Myös monet skeptikot etsivät mielellään elokuvista virheitä. Esimerkiksi fysiikka toimii väärin, ja esimerkiksi avaruuden tyhjiössä sirahtelevat lasertykit ovat tieteiselokuvissa vakiotavaraa, jota nörtit muistavat kritisoida. Äänihän vaatii väliaineen jotta sitä voisi kuulla. Luoteihin sovelletaan samaa kritiikkitapaa, mitä Jouni Vilkka teki "Deadliest Warrior" -sarjasta.
3: Tai sitten kritiikki on Leinivaaran tapaista. Poliisi saa oikeasti huonoa palkkaa, mutta ajaa silti hienoilla autoilla. (Amerikassa poliiseihin liitetään yllättävän usein glamouria ja rikkautta. Brittiläiset ja Suomalaiset poliisit taas köyhäilevät.)
4: Ja minulle monen elokuvan miekkailu aikaansaa nenäverenvuotoja.
5: Harvemmin skeptikot kuitenkaan puhuvat tarinan epäloogisuuksista. Siitä miten romanssi ei "etene uskottavasti". Toki minua on siunattu ihmisillä, jotka moittivat tästäkin. He muistuttavat että suhteen kehittyminen tuolla tavalla ei ole normaalia, ja on epäuskottavaa. (Ei liene tarpeen muistuttaa että he eivät ole skeptikoita, joita kiinnostaa systemointi. Näitä kun kiinnostaa vahvasti empatiointi.) Ehkä hauskin esimerkki tästä on Charlotte Brontën "Kotiopettajattaren romaani", jossa Jane murehtii sitä että hänen rakastamansa mies on naimisissa, eikä sitä että tämä naimissisa oleva nainen on käytännössä vangittuna ullakolla ja juuri hänen rakastamansa miehen toimesta. (Tästä ullakon hullusta naisesta Jean Rhys kirjoitti ihan toisen kirjankin.) Oikeasti tälläisen voisi luulla vaikuttavan hieman eri tavalla. Hahmo esiintyy siis ihantellisena ja emotionaalisena - vahvana naisena joka muodikkaasti murtaa sen ajan kahleita, mutta ei liikaa, eli juuri sen verran kuin kirjoitusajankohtana kuuluikin ollakseen muodikas - mutta on kuitenkin toisaalla selvästi tunnekylmä.

Kaikissa näissä on takana oletus siitä, että taiteen tehtävänä olisi jotenkin imitoida todellisuutta. Että hyvä taide kuvaa maailmaa sellaisena kuin se on. Kuitenkin tarinankerronnassa on monia muitakin asioita. Ehkä tarinan juoni ja teema on etusijalla. Siksi voidaan joustaa siinä lentääkö luodin voimasta taaksepäin vai ei. Tai menevätkö sankari ja sankaritar elokuvan pakolliseen seksikohtaukseen ihan sillä tavalla mikä olisi ihmisen psykologialle uskottavaa.

Esimerkiksi roolipelaajien käymä kina siitä miten velhon loitsima tulipallo damagetaulukoineen on "epärealistinen" herättää minussa pientä huvittuneisuutta. Sillä tavallaan elokuvien, kirjallisuuden ja muun taiteen ei katsota esittävän maailmaa sellaisena kuin se on. Niissä keskitytään synnyttämään tunteita, elämyksiä ja kokemuksia. Ja ne käsittelevät näitä asioita teemoinakin. Monen elokuvan tekijä on lisäksi tarkoituksella sadunomainen. Tämän ovat ymmärtäneet "Harry Potter" -kriitikot, jotka eivät moittineet elokuvia siitä että se levittää taikauskoa, vaan siitä että kirjojen lämpö oltiin vaihdettu viuhtomiseen, vauhtiin, huutamiseen ja efektikikkailuun. Alkupuolen elokuvat saivat faneilta syytteen "jästiydestä", ja ohjaajaa vaihdettiin.

Pelkona tässä kohden on myös se, että massaviihde standardisoi kokemuksen. Tätä kautta massoja puristetaan tiettyyn muottiin. Monista tämä on pakosti eräänlaista henkistä väkivaltaa. Kuitenkin tässäkin on hyvä miettiä, että onko olemassa jokin yleinen ihmismieli, jota voidaan lähestyä ja ymmärtää vaikkapa sympatiantunnon kautta. Jos tälläinen on, viihde voi todella lähestyä jotain yhteistä. Ja toisaalta manipuloida ihmisiä. Mutta jos tälläistä ei ole, ei ole pelättävää, koska hallintaa ja kontrollia ei ole. Tasapäistämistä pelkäävät esimerkiksi monet postmodernistit, jotka näkevät kaiken viihteen, myös korkeakulttuurin, mahdollisena vallankäytön välineenä. Mutta ajatus on suosittu myös fundamentalistikristityillä joista elokuvat sisältävät huonoja vaikutteita. Ajatus tasapäistämisestä löytyy myös esimerkiksi Adornolta ja marxilaisilta tulkitsijoilta.

En silti sanoisi että elokuvien väärä fysiikka olisi "ihan turha asia". Se voi olla mielenkiintoista ja tärkeääkin. Todellisuuskäsityksemme nimittäin muokkaantuu viihteen kautta. Moni Amerikkalainen esimerkiksi pelkää onnettomuuksissa auton räjähtämistä niin paljon että eivät pidä turvavöitä jotta pääsisivät tarpeeksi nopeasti pois autosta onnettomuuden sattuessa. Sillä elokuvissa autot räjähtävät. Samoin elokuvien ihanteellinen rakkauskäsitys voi antaa ihmisille ihanteellisen kuvan - ainakin helposta romanssista - joka taas tuo vaikeuksia oikeissa ihmissuhteissa oikeassa elämässä.

Elokuvat ovat sekä pakoa maailmasta, ne tarjoavat fantasiaa jonka kaikki tietävät fantasiaksi. Mutta se on samalla maailmankuvan esittäjä ja vaikuttaja, joka muokkaa ihmisen käsitystä elämästä ja maailmasta ja muista ihmisistä.

Ja ihmisen maailmankuva näkyy siitä mitä hän kritisoi - siinä kohden hän uskoo toisin - että siihen mitä hän kehuu tai jättää huomaamatta - ne mukailevat hänen maailmankuvaa tai ne eivät kiinnosta. Tätä kautta taiteen tulkinta ja kritisointi on samalla usein myös tulkitsijansa psykologinen profiili. Se, mitä ihminen pelkää ja pitää tärkeänä paljastuvat tulkinnassa.

Vartija(i)n tyhmyys.

Tarinoissa vartijat ovat geneerinen sankarin uhri. Yleisesti ottaen pahalla on vartijoita. Yhtenä syynä tähän on individualismin korostus, sankarin apulaiset ovat persoonallisia. Vartijat sen sijaan ovat vain massaa. Toisaalta vartijoista on vaikeaa tehdä sankaritarinoita, koska sankaruus liitetään usein paikasta toiseen siirtymiseen. Siksi vankilapaossa että sankarin tekemässä hyökkäyksessä vartijat ovat vihollisia.

Historiasta löytyy sentään vartija, josta voisi miltei tehdä sankarin. Tärkein asia on tietysti se, että hän kuoli. Sillä tarinan kannalta jos vartija voittaa ja murskaa vastustajan, kaikki pysyy ennallaan. Muuttumattomuus ei ole sankarin aikaansaannoksen merkki, vaan muutos. Eli voittaessaan vartija on aikaansaamaton. Vain kuolemalla vartija osoittaa sitoumuksensa ja tekee uhrauksen. Tärkein uhraus on sellainen, jonka hän voisi jättää tekemättä.

Alustuksen tälle tarinalle saa vaikkapa Hikipediasta. Siellä kerrotaan "Neljän Keisarin vuodesta", eli vuodesta 69 jkr. "Kun sotilaat vaativat Galbalta lisää rahaa palkaksi uskollisuudestaan, keisari sanoi värväävänsä sotilaita, ei ostavansa heitä. Sotilaat totesivat melko pian tappavansa kitsaita vanhoja ukkoja, eivät suojelevansa heitä."

Näin lauma Galbaa vastustavia henkilöitä aseistautui ja lähti harjoittamaan politiikkaa. Kunnon 60 -lukulaiseen henkeen toiminta oli tietysti aktivismia. Sempronius Densus -niminen vartija oli lauman tullessa yksin. Hänellä oli varustuksenaan vain patukka, joka oli tehty rottingin tapaisesta melko joustavasta puusta. Lisäksi hänellä oli joko tikari tai miekka. Tacituksen mukaan hänellä oli tikari, ja Plutarkhoksen mukaan hänellä oli miekka. Koska miekankin kohdalla ase on luultavasti ollut gladius -tyyppinen miekka, joka oli suhteellisen lyhyt, ero ei ole kovin suuri tai olennainen.

Ensin hän vaati joukkoja pysähtymään. Koska joukot eivät totelleet, hän päätti päihittää ne kaikki. Hänen kerrottiin pärjänneen yllättävän pitkään. Erikoisinta oli se, että hän ei ollut hyötynyt mitenkään Galban vallasta. Hän ei ollut saanut mitään etuoikeuksia. Kunhan kuoli. Hän oli tyhmä ja ihanteellinen. Hupsuinta oli tietysti se, että keisari Galba kuoli. Tätä kauta uhrautuminen oli ns. "turha kuolema". Hän olisi vain voinut joko liittyä hyökkäysjoukkoihin tai livahtaa kotiinsa. Niinhän monet muutkin tekivät, ja heidän kaltaisilleen oli tehty uusi vuoden järjestys. (Tosin vuosi oli melko mielenkiintoinen ja tilanne oli itse asiassa vasta alkurysäys.)

Eli kaikki sankaruuden elementit osuivat häneen.

Oli tässä tarinassakin jotain ideaakin. Jotain, joka vihjasi jotain Suomen Armeijan palkkaustasoon, jossa odotetaan sellaista SAINT -asennetta, että harmaiden sijasta pitäisi tarjota valkoista pukua. Ja tietysti vartijoiden lakkoon.

Romanttinen ihmisen ideaali.

Valistuksen aikana uskottiin että järki ja taistelu taikauskoa vastaan tekee yhteiskunnasta elinkelpoisemman ja paremman. Tätä kautta kulttuuri kultivoisi ihmisen. Valistusfilosofit uskoivat ettö ihmiset olivat syntyjään hyviä. Tätä kautta on ymmärrettävissä myös suuri osa valistusmiesten uskontokritiikistä: Esimerkiksi ajatus perisynnistä tarkoitti helposti häpeää ja negatiivisia tunteita. Uskonto tekee masentuneeksi ja raakalaiseksi. Näin esimerkiksi Diderot esitti että luonnontilassa ihmiset kokivat aidompaa rakkautta toisia kohtaan. Ideologian riski onkin siinä että se ei tuo mukanaan rakkautta vaan erottelukeinonn.

Tätä valistusfilosofien tietä jatkettiin eteenpäin. Tässä roolissa olivat romantikot. Yllättävää kyllä, he hylkäsivät kuitenkin järjen. Ensimmäisenä romantiikka -sanaa nykyisessä mielessä käyttänyt henkilö Rousseau nimittäin korosti luonnontilaisuutta ja tunnetta. Hänestä luonnontilassa vallitsi amour de soi, joka oli itsen rakastamista siten että yksilö halusi säilyä hengissä ja elää lajitoveriensa parissa. Jalo villi oli siksi viaton ja kykeni aitoon rakkauteen. Hänestä kultivoitu ja yhteiskunnallistunut maailma tuotti amour proprea, itserakkautta. Hänestä järki ajoi miettimään itsekkäästi itseä, eli se teki egoistiseksi.

Rousseaun "Toinen diskurssi" esitti että maanviljely oli huono asia, ja metallinjalostustaito oli kirous. Hänestä järki ajaa ihmisen egoismiin, miettimään itseään. Hänestä luonnossa ei ole mitään epätasa -arvoista, joten kaikki epätasa -arvo oli kulttuurista syntyvää. Rousseau oli tässä varsin ankara. Hän esimerkiksi kritisoi näytelmätaidetta. Se turmeli. Tosin osasyynä oli hänen henkilökohtainen kaunansa Voltairea kohtaan.

Rousseau oli toki itse kovin erilainen kuin ihanteensa. Hän kannusti lastenkasvatukseen "Émilessä", ja arvosti lapsia. Mutta heitti omat lapsensa heitteelle. Hän arvosti parisuhdetta ja yksiavioisuutta "Lettre Morales" -teoksessaan, mutta ei koskaan virallisesti mennyt avioon Thérèsensä kanssa, ja kohteli tätä vuosikausia kurjasti.

Ja mikä hupaisinta, hän kirjoitti itse teoksen "Tunnustuksia" , jossa hän tunnusti monenlaisia tekemiään rikoksia, kuten näpistelyä, mutta selitti silti että hän oli vain viaton olosuhteiden uhri. (Tämä kirja on itse asiassa itsesäälikirjallisuutta.) Hän vastusti teatteria, mutta kirjoitti itse näytelmiä. Hän vastusti epätasa -arvoa, mutta oli halukkaasti ottamassa vastaan isokenkäisten tarjoamia rahallisia avustuksia.
1: Kaiken kaikkiaan voisi ajatella että hän oli varsin hypokriittinen. Mutta sitten joku voi kuitenkin ajatella että hän itse todistaa omia kantojaan olemalla vahvasti "nykyajan ihminen", ja "Tunnustuksissa" hän vain järjellä sumentaa moraalin keksimällä tekosyitä teoilleen. Hän ei voinut elää ihanteensa mukaan, joten syyllinen on tietysti yhteiskunta. Yhteiskunta oli turmellut jalosta villistä jotain, johon pelkkä tiedostaminenkaan ei riittänyt. - Tosin Rousseau saattoi vain olla vain egoistinen narsisti ihan ilman tälläisiä taustalogiikoitakin, ja todella ajatella olevansa se Jeesukseen verrattava hahmo jona hän itseään mainosti.

Nykyään kasvatuksessa ja koulutuksessa panostetaan kovasti siihen että ihminen on kovasti Rousseaumainen. Opetus ei "ihanteina opetussuunnitelmissa" ole valistusmaista ulkolukua ja pänttäämistä. (Mutta ylioppilaskirjoituksiin lukevat oppilaat tietävät jotain tästä "virallisesta totuudesta".) Tälle vastapooliksi on tullut esimerkiksi reformistiset kokeilut opetuksessa.

Myös luonnonarvojen kannatuksessa on mukana Rousseaumaisia sävyjä - joita on tosin melko usein väritetty myös luonnonmystiikalla ja synnytetty tarve mitä erikoisemmille vaihtoehtohoidoille. Mutta viitteitä tämänlaisesta ajattelusta löytyy myös skientistisesti sävyttyneistä vihreistä. Puhumattakaan kaikista niistä, joista rikolliset ovat yhteiskunnan uhreja, ja että rikoksen tekijän rooli on hyvin pieni. Tekijä on uhri, ja syy on jossain. Lähisyyllinen on tietysti vanhemmissa (geenien tai kasvatuksen tai molempien kautta), kavereissa (seura tekee kaltaisekseen) tai monessa muussa vastaavassa.

Tälläinen ihmiskuva on minusta yhtä kaukana totuudesta kuin perisyntiin perustuvat teologiset tulkinnat, joissa ihminen oletetaan turmeltuneeksi ja pahaksi, jolla on toivoa olla hyvä vain ja ainoastaan ideologian kautta. Mutta sen etuna on sentään se, että se on perussävyltään positiivinen. Minä olen tietysti kauhea kärttyinen jurottaja jatkossakin.

Kylmää kyytiä: Elokuvien tulkinnasta.

"Tm²" kirjoitti elokuvien tulkinnasta. Hän nosti esiin sen, että moni vastustaa elokuvien analyyttistä tulkintaa. Että tämä ikään kuin erottaa elokuvankatsojan. Analysointi on siis todiste siitä että ei ole kokenut elokuvaa. Takana on ajatus siitä että mielikuvituksen on oltava mysteeristä. Tai kuten blogaaja mainitsi "mielikuvitus on niiden yksityisoikeutta, jotka eivät ymmärrä tai tiedä. Että kun hahmottaa riittävän suuren joukon olennaisia tosiasioita, sekä näiden suhteiden hahmottaminen siten, että ymmärtää, mitä tapahtuu jos jokin väite muuttaa totuusarvoaan, jotenkin menettää kyvyn kuvitella asiat "toisin"." (Tämä on ajatuksena hyvin läheistä sukua postmodernille psykologianvastaisuudelle, josta kirjoitin aimmin.)

Minä olen vahvasti sitä mieltä että tulkintaan voi liittyä puusilmäisyyttä. Esimerkiksi kun olin muutamia vuosia elokuvakerhossa, huomasin että tietyt henkilöt harjoittavat aina psykoanalyyttistä mallia. Ja jos elokuvaohjaaja oli kertonut itse että asia oli tällä tavalla, se johtui siitä että hän oli sinut itsensä kanssa. Ja jos ei, niin silloin ongelma oli tiedostamattomasta ja vahvisti tulkintatapaa. Toiset henkilöt taas käyttivät aina kristillistä viittaustapaa, eli rinnastuksia haettiin aina Raamatusta. Näin esimerkiksi "Taru Sormusten Herran" Frodo nähtiin messiashahmona, vertauksia haettiin. Hyvän ja pahan taistelu on kristillistä.

Tätä kautta on selvää että monesti analysoijat ja tulkitsijat ovat usein fiksoituneet yhteen tarkastelutapaan. Tulkinta tavallaan näyttää heidän systeemiin sitoutuneisuutensa. Heillä on tavallisesti myös identiteetti sidoksissa tuohon käytettyyn tulkintatapaan. Eli vaikkapa kristillisen filtterin läpi kaiken katsova on itsekin vakaumuksellinen kristitty.

Tässä ei ole tietenkään kaikki. Jos mukaan otetaan ajatus siitä että hegemoniat ovat vaikeita huomata, koska ne ovat "sanomattomia itsestäänselvyyksiä". Kirjoittamattomat säännöt ohjaavat tulkintoja, ja on sitoumuksia joista ei tiedetä. Tätä kautta on selvää että myös tulkinnan kieltäminen voi ajaa "puusilmäisyyteen". Kun omia analyysin takana olevia syitä ei ymmärretä, ei niitä jouduta miettimään eikä kohtaamaan kysymyksiä siitä millä ehdoin se voisi asettua kyseenalaiseksi. Tämä voimistaa lupaa olla "omaa mieltä", ja antaa samalla vahvasti tilaa olla kiinnostumatta muunlaisista jutuista, kun heillä on "omat jutut, joita en jaa".

Lopputuloksena on se, että henkilöä "viedään kuin litran mittaa". Häntä ohjaavat ennakkokäsitykset, joista hän ei ole tietoinen. Siksi hän ei osaa olla varovainen niiden kohdalla. Analysoiva tulkitsija sentään esittää erilaisia oletuksia, jotka ovat näkyvissä. Ne ovat ikään kuin alkuoletuksia jotka hierovat itseään päin naamaa. Näiden mukaan tulkinta seisoo tai kaatuu, ja tätä kautta näkemyksiä on kenties jopa pakko muuttaa tai korjailla. Näin omia mielipiteitä voidaan kenties jopa muuttaa.

Ja vaikka tätä analyysikieltoa myydäänkin "tulkinnanvapautena", siinä itse asiassa rajoitetaan pirusti tulkintaa. Moni asian tarkastelutapa ja metodiikka kielletään. Tälläinen "vain minun pohja -ajatus elokuvan katsomiselle sallitaan" ei ole mitään tulkintojen lisäämistä, vaan juuri päin vastoin.

Esimerkiksi jokin elokuva koetaan kauniina. Syynä voi olla se, että talon väri miellyttää silmää. Toinen voi pitää samaa taloa rumana, koska sen asettelu on epäharmoninen. Jos asiaa ei tiedosteta, ei voida tietää miten asiaa voidaan muuttaa.

Analysointi voi auttaa parantamaan taideteosta, jos jokin näyttää tai tuntuu huonolta, saa taiteilija siitä tehtyä miellyttävämmän. Tämä on näkemystä. Tätä kautta mukaan saadaan luomisprosessi, taiteen tekeminen.

Usein kuvitellaan idealistis -romanttisesti, että taiteen tekeminen on taiteilijoille helppoa. Ajatellaan että taiteilijan mielikuvitus sammuu analysoinnilla, joka tarkoittaa sitä että kirjojen ja muiden oletetaan syntyvän pienellä tai olemattomalla ajatuspanoksella. Luominen nähdään myyttisenä asiana, jossa ei ole tietämistä, vaan jossa taiteilijalta inspiraation kautta ulkopuolelta valahtaa ulos valmis teos. Se, että kirjailijat saattavat fiilata yhtä lausetta ties kuinka kauan ei tätä tarinaa jostain syystä kumoa. Formalistit ovatkin ottaneet tämän väärinkäsityksen tärkeäksi asiaksi : Heistä taiteen tulkitsijan ja taidekriitikon tulisi itsekin tehdä taidetta, jotta tietäisivät miten vaikeaa se tekeminen oikeasti on. Taiteen teossa onkin inspiraation lisäksi paljon perspiraatiota.

Minä olen huvitellut tekemällä samoista kohteista hyvinkin erilaisia tulkintoja. Teen niitä koska "voin". Erityistä komiikkaa tuottaa käyttää niitä "väärin". Esimerkiksi elokuvakerhossa onnistuin tulistuttamaan punaiseksi kristillistä symboliikkaa ja analogioita käyttävän henkilön, kun sovelsin messiasanalogioita "Draculaan". Tulkintametodi oli juuri samanlaista mitä hän itse käytti, mutta se maistui hänestä silti vahvasti kerettiläisyydeltä.

Tämä oli tietysti raivostuttavaa, koska se ikään kuin pakotti miettimään ja kyseenalaistamaan omia mielipiteitä. Mielipiteet ovat tietysti makuasioita, joista ei voi väitellä. Mutta niistä voi riidellä, ja johonkin sitoutunut voidaan pakottaa hyväksymään samoilla ehdoilla myös muita mielipiteitä - tai vaihtamaan kriteerejä. Näin mielipiteet ovat keskustelunalaisia, ja niistä riitely voi olla hyvinkin mielenkiintoista ja opettavaista.

Avainkysymys on tietysti siinä että se, että käytän jotain metodia ei välttämättä tarkoita että se olisi ainut metodi. Voi olla mielenkiintoista katsoa sama asia erilaisien välineiden kautta. Ja tehdä niitä itsekin. (Näin samasta elokuvasta saadaan useampia kirjoitelmia, ja tätä kautta vähemmällä katsomisella saadaan enemmän tuotoksia.)

Toisiakin syitä analysointikammolle voi olla. Esimerkiksi ajatus siitä että jos tuntemukset ovat subjektiivisia, ja analysointi on objektiivista. On kuitenkin hyvä muistaa, että me käytämme kielessämme paljon sellaisia sanoja kuin "rakkaus". Ne viittaavat subjektiiviseen kokemukseen, ja ne eivät välity objektiivisesti. Mutta ne ovat kuitenkin "jotain". Niitä ymmärretään - tai ainakin tunnetaan emotionaalisesti ymmärrettävän - sympatian kautta. Siksi tunteista ja niiden voidaan puhua - eli ottaa mukaan tulkintaprosessiinkin.

Itse asiassa monet elokuvien analysointia kritisoiva tekee tätä juorutessaan vaikkapa ihmissuhdesotkuista. "Tytöt, pojat ja tykkääminen" ovat usein esillä, ja jonkun toimen nähdään kertovan vaikkapa siitä, miten jonkun ihmisen mielessä on tiettyjä motiiveja. He siis analysoivat toisia ihmisiä riemullisemmin kuin elokuvia. Olenkin melko varma että yksi tärkeimmistä syistä kritisoida elokuvan analysointia on mielikuvituksen puute. He eivät keksi mitään sanottavaa. On vain jokin tunne, mutta ei ole oikein tietoa tai käsitystä siitä miksi se on tullut. Heillä ei ole mitään jaettavaa.

Leikkuuharjoitus.

Japanissa tameshigiri (試切) on miekkailutaito, jolla mitattiin aseen leikkuukykyä. Tässä leikataan tiukaksi käärittyä ja veteen kastettua bambumattorullaa miekalla.
1: Toki taito oli paljon muutakin. Siinä muun muassa leikattiin eläviä ihmisiä. Leikeltävät tarkasteltiin sairauksien varalta, koska pelättiin että se vaurioittaisi terän sielua. Samasta syystä pappeja ei leikelty. Leikkuutapojen nimet on ajateltu sitä kautta, miten ne leikkasivat nimen omaan ihmistä. Toki testeissä leikeltiin myös jotain eielävääkin, muun muassa bambua ja ohuita metallikalvoja.

Tässä tarkastelen vain mattorullia. Sillä taitoa harjoitetaan nykyään esimerkiksi ninjutsussa ja monessa muussa itämaisessa lajissa, jossa miekankäyttöä on mukana. Mutta samalla harjoitteella on paikkansa myös eurooppalaisen miekkailun saleissa. Tosin hintansa ja vaikeutensa vuoksi taitoa harjoittelevat yleensä erityisesti kokeneet oppilaat. Tämän nimi on tietenkin eri, "test cutting". Osittain siitä syystä että itämaisissa lajeissa tähän harjoitteeseen liitetään myös mielentila ja henkinen filosofia, jota eurooppalaiseen miekkailuun ei ole lainattu.

Tämä on hyvin vaikeaa, vaikka miekka olisi hyvä.
1: Bambu on melko kovaa ja se on samansuuntaisissa kerroksissa. Lihaa on itse asiassa helpompi leikata kuin tälläistä mattoa, tosin luu on kovempaa kuin matto. Bambumatto on otettu leikkuukohteeksi siksi, että se vastaa keskimäärin ihmisen leikkaamisen vaikeutta. Ja mattoja on tietysti myös ollut joka paikassa. Kovuus pyrkii pysäyttämään jokaisen kerroksen kohdalla ja kerrosrakenne vääntää miekkaa helposti. Siksi vinottaiset lyönnit ovat hyvin vaikeita: Jokainen kerros kun pyrkii hieman kääntämään terää. Jos isku tehdään vinosti alaspäin, kääntyy terä helposti alaspäin. Siksi miekkaa pitävän asennon on oltava hyvä. Jos iskee vinoon, kääntyvä terä jää helposti kitkan vuoksi kiinni mattoon.
2: Iskun on oltava suora. Koska jos iskua vääntää yhtään, isku epäonnistuu helposti. Vaikka kahvan läheltä pysyisi, voi kärki kääntyä tai toisin päin. Eli koko terän on oltava hallinnassa ja suorasa suhteessa iskun suuntaan nähden.
3: Mattorulla on hyvin pienellä kiinni lattiassa. Koska matto on suhteellisen painava, se pysyy paikallaan omalla massallaan. Siksi mattorullaa ei suinkaan niitata kovaa kiinni ja lyödä kovaa ja toivota että se menee rikki. Heikolla kiinnityksellä taataan se, että epätarkka mutta voimakas isku heittää mattoa lentomatkalle sen sijaan että rikkoisi sen. Kevyellä matolla tämä ei tietysti onnistu näin, koska pienempi voima heittää sen eteenpäin. (Siksi jos haluaisi leikata jotain kevyttä, on "kusetettava" ja sidottava tai muuten kiinnitettävä se lujasti kiinni.)

Matonleikkuu oli miekantestaamista, koska siinä käytettiin mestarimiekkailijoita. Näin yksittäisten iskujen välillä ei ollut isoa vaihduntaväliä. Mitä aloittelevampi on, sitä vaikeampaa on lyödä samalla tavalla. Yritys samanlaiseen iskuun aikaansaa lukuisana iskuna tehtynä hajonnan. Aloittelijalla hajonta on suurta, taitavalla hajonta on pieni. (Hajotuskyky sen sijaan kasvaa toisin päin. Noviisi rikkoo huonommin kuin taitava.)

Miekkatestiksi sen tekee se, että miekka liikkuu suhteellisen kovalla vauhdilla ja sen takana on paljon miekkamiehen massaa. Tämä voima kohdistuu pienelle alalle. Matto menee rikki, mutta fysiikan mukaan miekkaan kohdistuu identtinen toisen suuntainen voima, kuin mattoon. Siksi jos miekka on huonosti karkaistu ja/tai siinä on liikaa hiiltä, se murtuu sirpaleiksi. Jos taas se on karkaistu toisella tavalla huonosti ja/tai siinä on liikaa rautaa, terä vääntyy ja syheröityy. (Jälkimmäinen ei ole yhtä paha, koska voit nakuttaa terän mutkat suoraksi vasaralla ja myydä vääntymisestä heikentyneen miekan jollekin huolimattomalle.)

Näin, kun taitava miekkamies on käyttänyt mattorullaa testissä, on miekoille voitu jopa antaa arvosanoja. Parhaat miekat vaativat useiden mattorullien läpi leikkaamista. (Tai sitten parkoja leikeltäviä ihmisiä niputettiin yhteen kasaan...) Tämä on tietysti mahdollista vain jos on sekä taito että hyvä miekka.

Toki esimerkiksi eurooppalaisessa miekkailussa rullanleikkuu kuvaa etupäässä leikkaajan taitoa. Nykyään miekka ja rulla ovat "samanlaisia", jolloin erottava tekijä on taito. Hieman samaan tapaan kuin taitavan miekkamiehen iskut ja rulla olivat historiallisessa japanissa "samanlaisia", ja ero tuli miekasta.

Moni tieysti uskoo että japanilaiset miekat ovat erityisen hyviä. Ja toki japanilainen katana onkin keskittynyt tehostamaan etupäässä viilto -ominaisuuksia. Mutta kyllä se eurooppalaisellakin mallilla sujuu.

Sisäinen ja ulkoinen rukous.

Rukoilu on ulkopuolisen tarkastelijan katsomana hiljaista tai äänekästä. Joko sanotaan ääneen sanoja, tai ollaan hiljaisuudessa. Karkeasti sanoen nämä voisi jakaa hiljaiseen meditatiiviseen rukoukseen ja äänekkääseen julistavaan rukoukseen.

Katolisilla on ääneen luettavia rukouksia katumusharjoitteina, ja tätä tehdään esimerkiksi ripin yhteydessä. Näin rukouksesta tulee ulkoinen suorite. Hiljainen rukous taas on äänetöntä eikä ulkopuolinen kuule mitä sanotaan. Tätä on harjoitettu luostareissa, joissa askeesi on tarkoittanut myös suunkäytön vähentämistä.

Luther teki tähän kahtiajakoon lisävääntöä. Mielestäni tämä on eräs hänen ovelimpia huomioitaan - se vain jätetään usein kertomatta ihmisille. Lutherin "Ankara Varoitus Ahkeraan Rukoukseen" nimittäin sisältää aineksia siitä, että katolisen kirkon harjoittama rukoustapa on ulkokultaista. Se on vain ulkoinen rituaali, jotain jota lapset, koulupojat tai yksinkertaiset harjoittavat. Ulkoluku ei ollut Lutherista kunnon rukoilua. Lisäksi Luther korosti sitä että ääneen rukoilu voi olla vain sellaista jossa saadaan ulkoista asemaa. Ääneen rukoilemalla voidaan antaa kuva siitä että ollaan kovasti hyviä uskovaisia, ja tällä ruokitaan omaa ylpeyttä.

Luther kuitenkin samanaikaisesti muistutti että ulkoisen rukouksen kritisoiminen tai rajoittaminen poistaa myös sisäisen rukoilun. Hän muistutti että "sydämen kyllyydestä suu puhuu". Eli kun ihmisellä on sisäinen rukousmaailma kunnossa, se purkautuu ikään kuin automaattisesti ulkoisena toimintana. Tälläinen ääneen rukoilu ei kuitenkaan ole mitään poikain ulkolukua tai asennevammaista näyttämistä, koska intentio takana on ihmisen oma sisäinen tila. Luther siis vaati molemmat.

Muuten yllä mainittu voisi olla tylsää uskontekstiä, mutta se samalla paljastaa sen, miten dikotomioita voidaan yhdistää lisäelementeillä. Tämä muistuttaa sitä kuinka joihinkin älytehtäviin vaaditaa "out of box" -ratkaisua. (Jos vaikka halutaan saada omena pulloon, täytyy pullo rakentaa pölytetyn omenankukan ympärille ja odottaa). Ihminen ei voi ratkaista niitä "normaalilla valikoimalla". Uusia sääntöjä luomalla ja mukaantuomalla (kuten omenassa aika ja muutos) ratkaisu voidaan löytää. Tämän vuoksi lisäoletuksilla voidaan muuttaa ristiriidat jännitteiksi.

Tämä mahdollisuus taas on sekä hyvä että huono asia. Sillä ristiriidan poistamiseen liittyy toisaalta kritiikki -immunisointi. Tällöin itsekriittisyys ja "tosiasioiden hyväksyminen silloin jos ne olisivat itselle epämieluisia" - aka. nöyryys - jäisi pois. Toisaalta sillä voidaan ratkaista "muuten mahdottomia ongelmia", jonka ei pitäisi olla automaattisesti huono asia: Innovatiivisuus ja lateraalinen ajattelu vaativat kykyä tämänlaiseen ajatteluun. Ehkä insinöörien koetaan tämän vuoksi olevan arrogantteja?

Kreationismipuheen sävytys : Troijan hevosen uudet vaatteet.

Intelligent Designin kriitikot ovat hyvin perinteisesti korostaneet ID:n ja kreationismin analogisuutta. Samanlaisuuksia onkin paljon. Joka ikinen Intelligent Designiä puolustava argumentti sekä voidaan soveltaa että sovelletaan kreationismissa. Ja monet Intelligent Designin argumentit ovat samoja mitä kreationistitkin käyttävät. Ja ID -henkilöt ovat käytännöllisesti katsoen aina kreationisteja. Poikkeukset ovat vähässä. Toki Intelligent Designin kannattajat itse muistuttavat että he ovat esimerkiksi tuoneet esille uusia versioita Paleyn kelloseppäargumentista. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että kreationistit eivät olisi voineet tehdä ja tavoitella ihan samanlaisia asioita, hekin olisivat mielellään hioneet näitä argumentteja.

Kenties leimaa antavin, tai ainakin paljon palstatilaa saanut, kuvaus on Barbara Forrestin lausunto siitä että Intelligent Design on troijan hevonen, jonka sisällä on kreationismi. ID hakee hänestä lupaa uskonnonjulistusmentaliteettiin.

Tätä kautta ID on itse asiassa "suppeutettua kreationismia" ; Se on epämääräisempi versio kreationismista. ID sisältää samat väitteet mitä kreationismi, mutta kreationismi tekee sen lisäksi lukuisia väitteitä esimerkiksi maan iästä, Jumaluuden luonteesta ja monesta muusta asiasta. Se siis esittää enemmän asioita, ja on tätä kautta asioita ennustavampi. Tätä kautta ID on kreationismia josta on riisuttu sisältö(ä).

Robert Pennock on tuonut tähän mielestäni tärkeän muistutuksen. Pennock korostaa sitä, miten ID käyttää postmodernistissävytteistä kieltä. Hän korostaa Phillip Johnsonin merkittävää roolia tässä. Hän ei ollut aluksi merkittävä voima - muutosprosessi alkoi ennen häntä. Mutta hänestä tuli nopeasti "johtotähti". Hän taas korosti postmodernistisen puheen käyttöä.

Kreationismissa vallalla taas on ollut enemmän luonnontieteellinen kielenkäyttö. Intelligent Design on siis enemmänkin filosofioitua kreationismia. Se ei enää elä tieteellisellä puhetavalla, vaan sen sävy on enemmän teologis-filosofinen.

Omasta mielestäni ID:n postmodernistisuus on ollut "itsestäänselvyys", samoin kuin kreationismin luonnontieteellisen terminologian käyttö. Mutta yleinen kreationismia vastustava diskurssi ei näytä sitä kovin laajasti tuntevan - tai ainakaan käyttävän. Tämä rakentaa epäanalogiaa kreationismin ja Intelligent Designin välille. Toki tässä on hyvä huomata että argumentit ovat rakenteellisesti monin paikoin identtisiä (esim. evoluutio ei voi / ei tiedetä miten luonnonlait voisi = Jumala Älykäs Suunnittelija), mutta kysymys onkin tavallaan tukirakenteista. Kreationistien tukirakenne korostaa tutkimuksen laatua. ID korostaa "eri maailmankuvien tulkinnallisuutta" ja monia muita vastaavia postmodernistissävytteisiä asioita.

Sosiologisesti asiaa lähestyen on muistettava että menestyvissä pseudotieteissä on pakotetusti käytetty vaikuttamisen menetelmiä tehokkaasti. Kun arvovaltaa saa vaikkapa tieteellisellä terminologialla, sen käyttö yleistyy. Ei välttämättä siksi että kieroilevat pseudotieteilijät tahallaan manipuloisivat, vaan enemmänkin siksi että vain iskevimmät ja vaikuttavimmat saavat seuraajia. Vain oikeanlaista kieltä käyttävät saavat rahaa, ystäviä ja vaikutusvaltaa. Näin ja vain näin niistä tulee "yksittäistä ja naureskeltua hullua" laajempia ilmiöitä. Siksi näiden kielenkäytössä on käytännössä pakosti auktoriteettia rakentavia, populistisia ja manipulatiivisia keinoja. Pseudotieteiden menestys syntyy reseptillä "paskasta ei saa konvehtia, mutta sen saa käärittyä kuin konvehdin" Sisällön sijasta voidaan turvautua retoriikkaan panostamiseen.
1: Eli kun suosio ei tule tiedeyhteisöön kuulumalla, on tavallaan pakko käyttää muita keinoja, jotta "oltaisiin merkittäviä". (Siksi on hyvä kikka vaikkapa väittää että kuuluttaisiin tiedeyhteisöön, jos ne vain päästäisi sisään.)
__1.1: Tässä kohden argumentaatiotavan vaihto kreationistista Intelligent Designiin ajoittuu mielenkiintoisesti. On hyvä muistaa että teismissä ja deismissä on jo vuosisatoja viitattu anonyymimpään Jumalaan. Niihin viittaavaa puhetta on otettu kuitenkin käyttöön vasta tiettyinä vuosina. Klassinen esimerkki tässä on "Of Pandas and People" -kirjan eri versioihin tehdyt muutokset, jossa "kreationismi" -sana muutettiin copy -paste -menetelmällä "Intelligent Designiksi", sattumalta juuri sen jälkeen kun kreationistit hävisivät ratkaisevan oikeudenkäynnin joka esti kreationismin esittämisen kouluopetuksessa. Keksimiseen viittaaminen on tavallaan turhaa, koska aiheena on sosiologisen ilmiön yleistymisen syy. Satoja vuosia on ollut, ja juuri tietyn sosiaalisen tilanteen kohdatessa se yleistyy räjähdysmäisesti. Kun ideologiset tavoitteet on varsin helposti ymmärrettävä ja jopa lähetyskäskyn muodossa "Raamatusta" tavattavissa, tuntuu erikoiselta uskoa että kyseessä olisi jokin ihmeellinen sattuma.

Tässä erilaisuudessakin on siis tavallaan yksi samanlaisuus: Lainataan uskottavuutta lisäävää kielenkäyttöä. Lainattu kielenkäyttö on kuitenkin erilaista. Tätä kautta ID:llä on jotain omalaatuisiakin piirteitä. Se käyttää olennaisesti erilaista kielenkäyttöä. (Postmodernismin hyväksyminen tarkoittaa tietysti Intelligent Designin hyväksymistä samalla tavalla kuin luonnontieteiden hyväksyminen tarkoittaa kreationismin hyväksymistä.)

Pieni huomio luonnontieteilijöistä ja humanisteista.

Jaska pauhasi nelikentän, jossa lähestyttiin humanistien ja luonnontieteilijöiden halveksuntaa. Pyörittelyn tulos oli se, että humanistit halveksuvat luonnontieteitä (mutta eivät luonnontieteilijää), kun luonnontieteilijät halveksuvat humanisteja, mutta eivät humanismia. Hänestä luonnontieteilijät osaavat ihmistieteitä paremin kuin humanistit luonnontieteitä.

En ota kantaa näihin painotuksiin. Se vain osoittaa että "juopaa on". Sen sijaan pääsin seuraamaan hieman erikoista episodia.

Puolisoni on tietojenkäsittelytieteilijä. Hänen ajattelutapansa on tätä kautta kouliintunut matemaattis-luonnontieteelliseksi. Hän on opettajakoulutuksessa, jossa on kovin erilainen henki. Esille oli noussut jopa jonkinlaista kinaa. Hän ei pitänyt erään auskultantin tuotoksesta. Se oli hänestä "täynnä reikiä". Luonnontieteellinen tuotos korrelaatioineen taas saa sen tyyppisiä lausuntoja, kuin että "lopputuloksen korrelaatiot näytetään ties kuinka monella desimaalilla, mutta premissit ovat perseestä".

Luin tietysti itsekin tuon moititun opiskelijan tuloksen. Se oli minusta ihan OK. Mutta siinä oli käytetty apuna kaikkea sellaista, jota luonnontieteilijä ei "suostuisi tekemään", kunniansa nimessä. Käytännössä se, mikä puolisollani pisti esiin oli se, että tulos oli tulkinta, jossa oli erilaisia oletuksia. Oletukset oltiin kerrottu ääneen. Tätä kautta teksti näytti hänestä siltä kuin ongelmat olisi lueteltu esiin. Näitähän ei testattu millään kokeella, havainnot vain sovitettiin näihin oletuksiin. Puolisoni esittelikin muita tulkintoja, joissa oli erilaisia oletuksia. Lopputulos erosi. Tämä oli hänestä vakavaa epäluotettavuutta. Lopputulos oli vain tarina, joka rakennettiin sopimaan aineistoon. Ei etsitty eikä löydetty totuutta, vaan esimerkiksi kirjoittajan itsensä into tiettyyn ratkaisumalliin teki siitä toden.

Kun taas ne asiat, mitkä "luonnontieteilijöillä on premissit perseestä" -ajattelussa tuntuu häiritsevän on induktio. Tuntuu että induktion koettelu ei riitä humanistille. Hänestä siihen jää vielä epäluotettavuutta. Epäluotettavuus taas kertoi siitä että jossain oli ääneen lausumattomia piilo -oletuksia joissa voidaan salakuljettaa ideologioita.

Olen melko varma että suuri osa näistä erimielisyyksistä johtuu siitä, että logiikkaa käytetään kokonaan ja oleellisesti eri tavalla. Tulkinnan rakentaminen on luonnontieteilijän silmiin testaamattomien oletusten listausta, jossa lopputulos määrää alkuoletukset. Humanistille induktio näyttää tulkinnalta, ja se että premissejen sijasta painotetaan testaamiselle näyttää siltä että kulttuurisidonnaiset alkuoletukset jätetään käyttämättä.

Tämä tuskin on koko totuus. Mutta tässä lienee "jotakin".

Tästä lähtien uskallan kuitenkin arvata, että humanismissa toimitaan usein logiikkakeskeisemmin siten että rakennetaan deduktiivisia päättelyketjuja. Alkuoletukset valitaan hyvin usein omilla mieltymyksillä. Lopputuloksena on jotain koherenttia. Luonnontieteissä taas keskitytään induktioihin ja niiden pienimuotoiseen korjailuun, ja premisseistä luovutaan helpommin "modus tollens" -hengessä. Lopputulos on jotain, joka voi "kuolla tulevassa kritiikissä".

Pieniä ajatuksia : Musiikki kertoo mielenterveydestä.

Country -musiikkia ei pidetä hienostuneisuuden huippuna. Teemat ovat usein tiivistettävissä "Rekka, juna, vankila, Texas, viina, känni, rekka, rekka" -teemoihin. Silti itse sain pieniä ajatuksia koskien mielenterveyttä kun kuuntelin Townes van Zandtin "vähemmän levitettyä tuotantoa". Kappale oli "Sanitarium blues". Townes on tiennyt mistä hän kirjoittaa.

Käyn kappaleen läpi ja selitän kohdan perässä mitä ajatuksia kohta voi tuoda esiin.

"The folks, they just can't take no more. / Throw you in the back seat, slam the door. / No stoppin' as down the road you go. / Go not time to lose."

Mielenterveys on ensisijassa sidottuna läheisiin. Nykyään sairausluokituksessa ei esimerkiksi ole "homoseksuaalisuutta", mutta "itseä häiritsevä homoseksuaalisuus" on. Useassa tilanteessa vaarattomalla tavalla hullu ei häiritse muita, jolloin hänelle ei tehdä pakkohoitoasioita. Pakkohoitoon aletaan menemään siinä vaiheessa kun muut, "Folks", eivät jaksa. Mielisairaalahoitoa vaativa hoito on tätä kautta luonteeltaan muutakin kuin "epätosia näkemyksiä". Hoidossa on ehdottomasti sosiaalinen ulottuvuus.

"Gigantic one way gate ahead. / You're thinkin' man I'd as soon be dead. / They decided to give you life instead. / The sanitarium blues."

Mielisairaalassa sisään pääsee helpommin kuin pois. Potilaan tahto muuttuu ainakin joissakin kohden irrelevantiksi. Tämä on tietysti perusteltua sillä, että mielisairaala on määritelty hoitopaikaksi. Siksi esimerkiksi itsetuhoisen tahtotilaa rajoitetaan, ja ihmistä yritetään muuttaa.

"Big ole nurse, all dressed in white. / Slaps you on a table in the middle of the night. / Then he straps you down real tight. / You're wonderin', what'd I do? / They hose you down, make sure you're clean. / Wrap you up in hospital green. / Shoot you full of Thorazine. / The sanitarium blues."

Tämä kohta kuvaa osittain aikansa hoitomenettelyjä. Erityinen huomio on kuitenkin rooliasut. Hoitajilla on hoitajaidentiteetti ja potilailla on potilasidentiteetti, ja omat vaatteet - jotka kuvaavat henkilöitä näiden roolien ulkopuolella - otetaan pois. Suhteesta tulee "virastosuhde", suhde roolien vuoksi.

"Could be TB or maybe a tumor. / Eavesdropping on the doctors, listening to the rumors. / Can't see your friends, hear the hum of the wheels. / Hey my man, you know how it feels? / Like the sanitarium blues."

Mielisairaala on suljettu paikka. Tämä tarkoittaa sitä että siellä eläminen on sosiaalisesti ja alueellisesti eristettyä. Tähän liittyy tietty tylsistyminen sekä se, että aletaan elämään vain tämän paikan sosiaalisen paikan ja tilanteen sisällä. Rooleista ei päästä koskaan eroon. Erilaiset huhut alkavat kiinnostaa.

"They upon some sunlit day. / They figure there's no need for you to stay. / They're pretty sure you can't be cured so they send you on your merry way."

Paranemisprosessissa paranemisesta kertovat tohtorit. Tässä mielenterveyden sosiaalinen luonne suorastaan korostuu. Townesin kohdata saadaan tulkintaan olennainen vääntö. Hänellä oli bipolaarinen mielialahäiriö. Se selittää miksi hänet heitetään sisään masentuneena ja kun maniavaihe iskee, ei tilannetta tuohon aikaan nähty enää "kriittisenä". Itselle vaarallinen oire on poissa. Ja kun tautia ei voi parantaa, voidaan potilaskin päästää parantumattomana vapauteen.

"You hit the pavement, hang around, nobody's on the outside to be found. / You're just tryin' to stay above the ground. / You start to thinkin', what's the use? / The sanitarium blues."

Ulkona mielisairauden sosiaalinen luonne korostuu yksinäisyyden kautta. Kun ollaan eristyksissä, on yhteydet katkenneet. Ja lisäksi jos on "hullu", on ajatuksesta tiettyä kiusaa ja harmia ihmisille. Ja moni ei ole tälläiseen vaivaan halukas. Siksi helposti ajaudutaan yksinäisyytee, jäädään yksinäisyyteen tai jätetään yksinäisyyteen.

Kaiken kaikkiaan Potilas käy läpi erikoisen myllyn, jossa asioista päätetään paljolti hänen ulkopuoleltaan. Vapautumisensakin jälkeen potilas miettii asiaa itsensä kautta, eikä tilanne näytä järkevältä. Ehkä tilanne muuttuu jos mielenterveyden sosiaalinen puoli ymmärretään. Potilas esitetään usein korostetusti juuri avun kohteena, pelastettavana. Ehkä olisi hyvä tämän lisäksi muistaa että joskus yhteisö määrittelee sen, ketkä on pelastettava.

Ongelmakeskeinen ajattelu.

Lauri Järvilehto on ottanut positiivisen ajattelun esiin. Hänestä negatiivinen ajattelu ja pessimismi keskittyy liiaksi esteisiin. Tämän vuoksi päämäärä jää huomaamatta. Hän yhdistää optimismin ratkaisukeskeiseen ja päämääräsuuntautuneeseen ajatteluun, jossa ei kiinnitetä huomiota esteisiin, jolloin päämäärä jää huomaamatta. Siksi hyvä tulos vaatii optimismia.

Järvilehdosta kriittinen ajattelu on sävyltään pessimististä. Sitä kuitenkin tarvitaan, koska muuten ihmisestä tulee liian sinisilmäinen ja herkkäuskoinen. Hänestä kritiikkiä on nykyään liikaa, ja se lamauttaa.

Itse, kyynisyyteen asti paatuneena pessimistinä, olen sitä mieltä että apuja on haettava myös Nietzschen puolelta, hänen vallantahtonsa ytimestä. Toki tämä on varsin suorituskeskeinen tapa, ja sitä on oikein tämän vuoksi kritisoida. Mutta Järvilehdon näkemys keskittyy nimen omaan päämäärän saavuttamiseen. Siltä kannalta tälläinen suoritusnäkökulma voidaan ottaa "perustaksi" ilman ihan hirveitä ongelmia.

Hän korosti itsensä voittamista. Tämä sanapari yhdistyy automaattisesti optimismiin, mutta Nietzschen kautta tulkiten se on julmuutta ja kamppailua. Nietzschelle elämä oli taistelua jossa tavoitellaan erityislaatuisia lopputuloksia, ja tässä voidaan onnistua vain jos menestyksen eteen uhrataan paljon. Esimerkiksi jos keskittyy voittamaan kultaa, ei ehdi käydä kavereiden kanssa baarissa ja parisuhteellekaan ei välttämättä jää aikaa siinä määrin "mitä siippa haluaa". Avioliittokin voi kariutua uran edestä.

Nietzsche tuo mielestäni mieleen hyvin tärkeän lisämausteen. Hänellä on mukana sekä päämäärä että vaikeudet. Tätä kautta voidaan soveltaa "spin off" siihen mitä itse pidän "pessimistisenä menestysstrategiana". Se on ongelmakeskeistä ajattelua.

Tämän takana oleva ilmiö on luultavasti tuttua joka ikiselle itsepuolustuslajin harjoittajalle. Edistyminen on harjoittelevallekin hidasta. On monia asioita joita pitäisi hioa. Päämääränä oleva suorite ei käytännössä toteudu. Itse asiassa tämä on tunnettua: Moni pettyy prosessissa. Harjoittelemaan tullaan ajatuksena että muutamassa kuukaudessa kehityttäisiin jos ei ihan mestariksi niin ainakin merkittävästi paremmaksi.

Ihanne ja päämäärä on mukana salille tultaessa. Ihanne ei kuitenkaan tunnu lähestyvän kovin relevantisti ja haavekuva näyttää pian "Tällä tahdilla 10 vuoden päästä ehkä" -luonteiset kasvonsa, kun harjoittelun realiteetit iskevät vastaan. Tämän vuoksi moni pettyy ja lopettaa. Ei siksi että keskittyisi ongelmiin, vaan siksi että on keskittynyt liiaksi päämäärään ja matka tuntuu liialta.

Mutta se on niin iso, että sen mielessä pitäminen tuhoaa prosessin. Tämän vuoksi harjoittelussa onkin usein hionnassa yksi asia kerrallaan. Ja sen sijaan että panostettaisiin sitä "mitä voisi olla" muistutetaan harjoitteesta jota voi tehdä juuri nyt. Ja että miten "pitkälle ollaan jo kuitenkin tultu". Ihanteen sijasta keskitytään ongelmiin. Ne ovat pieniä ongelmia. Harjoittelijalla on koko ajan ongelmia, ja hän yrittää korjata niitä vähän kerrassaan. Oppiminen on kannustin, ja tässä edessä oleva ihanne on vähäpätöisempi menneessä olevan "huonomman minän" rinnalla. Harjoittelija siis tietää olevansa huono, mutta samalla oppivansa.

Itselleni tähän liittyvä keskeinen oivallus tuli siitä että ymmärsin lauseparin "Kaikkiin ongelmiin on olemassa ratkaisu. Jos ongelmaan ei ole ratkaisua, se on olotila" sisältöä. Myös ylisuuri ja saavuttamattomuudessaan masentava ihanne ja odotukset ovat ongelma harjoittelun edessä. Ihanne estää sen lähestymisen ja tätä kautta saavuttamisen. Tämä iso tavoite ei ole ratkaistavissa kovin pienessä ajassa. Siksi on keskityttävä pienempiin ongelmiin, jotka ovat sen tiellä. Tavoitteen saavuttamattomuus on ongelma, sen lähestyminen edes hieman on olotila. Tätä kautta ollaan jälleen kyynisen optimismin ytimessä. Kun pettyminen on itsestäänselvyys, ilahtuu aidosti pienestäkin onnistumiselta haiskahtavasta.

Sekä optimismi ja pessimismi ovat tärkeitä. Ja oikeastaan, mitä optimistisempi on, sitä enemmän voi kestää realiteetteja huonoudestaan. Tarvitaan oikein kovasti optimistinen tajuamaan kaikki virheensä koko niiden masentavassa laajuudessaan.

Järvilehdosta pessimismi ei sisällä tavoitetta, mutta esityksessäni pessimismissä on tavoitteellisuutta. Syynä tässä on se, että "ongelma" määrittyy ongelmaksi vain päämäärästä käsin. Jo jonkin asian esteeksi mainitseminen sisältää arvolatauksen siitä että se on jonkun asian tiellä, ja tämä asia on haluttava, tavoite. Pessimismikään ei ole ilman päämääräsuuntautuneisuutta. Ja kyynikko on vain pettynyt idealisti.

Vain "hällä väliä" -asenteessa, nihilismissä, ei ole ihannetta ja päämäärää. Mutta siellä onnistuminen ja epäonnistuminenkin lakaavat olemasta.

Määritelmien sotkeutuminen. (Ja aiheen.)

Windsorin "The Duellist's Companion" kertoo (sivulla 21) että Capo Ferro määritteli pistomiekan pituuden. Oikean pituuden löytäminen on tärkeää, koska aseen pituus vaikuttaa etäisyyteen ja kaikkeen muuhun. Aseen pituudeksi kerrotaan kaksi kertaa käden pituus, jalasta kainalokuoppaan ja lungen (kun syöksytään siten että astutaan hyvin leveästi eteenpäin) pituus. Ongelmana oli se, että hän ei kertonut alkaako käsi sormista vai ranteesta, ja päättyykö se hartiaan vai kainalokuoppaan. Hän ei myöskään kertonut onko kyse terästä vai koko miekasta. Erot vaihtelevat yksilöltä toiselle, ja itse asiassa niistä ei millään tavalla saada "samaa tulosta". Kyseessä on siis jonkinlainen peukalosääntö. Selvää on toki se, että näillä mittaustavoilla ero ei ole millään "useita metrejä". Erot ovat paljon pienempiä. Joten selvästi tämä nyrkkisääntö määrittelee jotenkin, vaikka se ei teekään sitä eksaktisti.

Miekka sovittuu yksilöille. Isoilla miehillä on isommat miekat. Tämä on minusta tosi reilua (koska minulla on suhteettoman pitkät raajat.)

Mielenkiintoista on kuitenkin myös se, että ase määritetään suhteessa askeleen pituuteen. Sillä käden mitta on suunnilleen vakio. Samoin kuin ihmisen kainalokuopan suhde jalkoihin. Tavallaan voidaankin sanoa että käytännön tasolla lungen askeleen pituus määrittää miekan pituuden ja miekan pituus lungen askeleen pituuden. Joku voisi sanoa että kyseessä on kehäpäätelmä tai kehämääritelmä. Tämä virhe olisi ymmärrettävä. Mutta tässä kuitekin unohtuu se, että ne on toisaalla sidottu likiarvolla esimerkiksi käden pituuteen, joka ei muutu.

Kaiken ydin on oikeastaan siinä, että huomaa että kyse ei olekaan pelkästä historiallisen ajankohdan miekan pituuden rekonstruoinnista. Vaan että kyseessä on alkeellinen tieteenfilosofian sormiharjoitus.

Sen opit vertautuvat vaikkapa seuraavaan : Fossiileja tutkiessa johtofossiilit määrittävät kerroksen vanhuutta, ja vanhuus määrittää fossiilit. Mutta kuitenkin ne on sidottu myös kerrostumiin. Ja näissä kerrostumissa ei ole keskenään satunnaisia eläimiä. Kambrilla oli omanlaisia eläimiä ja jurakaudella toisenlaisia. Jos kambrin ja juran johtofossiilit kohtaavat samassa kerrostumassa, niin sitten sitä oltaisiin ihmeellisessä tilanteessa. Ja tietenkin, johtofossiilit eivät ole ainut keino arvioida kerroksen vanhuutta. Ne on sidottu muihinkin asioihin. Lopputuloksessa on tietysti epävarmuutta. Mutta se on kuitenkin "rajattua epävarmuutta", joka ei heitä "ihan miten paljon tahansa". Lopputulos on kaikkea muuta kuin satunnainen.