Hermoon ottaminen.

Pahan ongelma on ehkä tunnetuin "kristinuskon teologian kritiikki". Siinä perustana on se, että jos Jumala on kaikkivaltias ja kaikkihyvä, miksi maailmassa tapahtuu pahaa.

Karkeasti ottaen tässä otetaan ihmiskeskeisiä esimerkkejä: Hyvyys tarkoittaa silloin inhimillisen kärsimyksen puutetta. Tämä on melko suuri oletus, koska periaatteessa voisi olla että hyvyys ei olisikaan ihmiskeskeistä. Voisi periaatteessa olla mahdollista, että Jumalan näkökulmasta on oikein vaikka tappaa ihmisiä sairauksiin ja nälänhätiin. Toisaalta myäs pahan ongelman poistoyritykset hyväksyvät tämän ihmiskeskeisyyden. Esimerkiksi voidaan kuulla että pahasta seuraa enemmän hyvää, ne toimivat välineenä. Tai sitten muuten minimoidaan selityksiä. Näissä kaikissa on sellainen erikoinen tapa, että ensin vastuu siirretään uhrille. Kunnes aiheeseen tulevat luonnonkatastrofit, jotka eivät ole mikään Saatanaa seuraavien yksilöiden tekemä Jumalan tahdon vastainen murha. Kuitenkin niidenkin aiheuttamissa kärsimyksissä nähdään helposti "rankaisua synneistä". Tätä kautta esimerkiksi HIV -viruksen kohdalla USA:ssa oli suosittu "Jumalan ruoska" -selitys, jossa AIDS oli Jumalan oikealuonteinen rangaistus pahuudesta, jota homoseksuaalisuus ja huumeidenkäyttö USA:n kristilliselle oikeistolle edustivat. Toisaalta voidaan perustella kipuaistin hyödyllisyyttä. Tuskaahan ei ole ilman kipuaistia. Kuitenkin jos olisi kaikkivoipa Jumala, hän voisi periaatteessa luoda maailman jossa jos löisit vasaralla sormeen, sormi ei menisi rikki. Silloin ei olisi pahaa vahinkoa eikä kärsimystä. Tätä kautta selitys muuttuu melko kyseenalaiseksi. Ehkä suurimman ongelman kaikille selityksille tuo kuitenkin kristinuskon paratiisi. Siellä ei ole kärsimystä, joten vapaaseen tahtoon ja parempaa tuoviin pahuuksiin vetoamiset muuttuvat sävyiltään melko erikoisiksi. Jos ne olisivat pakote suurempaan hyvään, paratiisin pitäisi myös pursuta niitä. Puheet kertovat toista.

Karkeasti sanoen, en pidä argumentista ja siihen reagoinnista. Se vetoaa kyllä tunteisiin tehokkaasti. Mukana tulee kuitenkin halu, molemmin puolin, vetää moraali omasta päästä. Toki tämä olisi ymmärrettävää, jos moraali nähtäisiin byrokratian tapaisena täysin ihmisen keksimänä järjestelmänä, kuten minä teen. Tällöin tietysti vaihtoehtoja ei oikein ole.

Tällä kertaa aiheenani on kuitenkin enemmänkin asia, joka liitetään usein pahan ongelmaan. Ja siitä nostetaan esiin vain sen pahan ongelmaan liittyvät osa -alueet. Mutta joka ei oikeastaan ole pahan ongelma -argumentti. Ajattelin höpistä evoluutiosta. Tai ainakin argumentista, jota evoluutikot esittävät.

Aiheena on tietysti evoluution tuottamat oudot viat ja kummallisuudet, joita esimerkiksi Larry Moran toi tuoreesti esiin bloggailemalla. Kyseessä on "nervus laryngeus recurrens" -hermo. Se kiertää pitkän matkan aivoista aortan kautta kilpirauhaseen. Se kiertää ihmeellistä reittiä, ja se voisi periaatteessa johdottua suoraan.
1: Tämän luulisi tietysti olevan ongelma, jos evoluutio kerran tuottaa aina mainioita juttuja.
2: Samoin tietysti kreationistit ovat sitä mieltä että Jumala ei "välttämättä vain osaa", eli täydellistä toimintaa ei tarvitse vaatia. Ja esimerkiksi syntiinlankeemus on voinut tuoda näitä ongelmia mukanaan - eettisesti ihmisten virheistä on rangaistu myös eläimiä. No, periaatteessa Jumala voisi tehdä mitä häntä huvittaa.

Kuitenkin avainymmärtäminen on tinkering. Evoluutiossa ei yleisesti ottaen uskota että ominaisuus vain syntyisi kerralla: "vähittäinen muutos" on jokaisen evoluutiosta kuulema kliseehokema. Nämä ominaisuudet ovat ymmärrettävissä evoluution kautta. "Virheet" ovat luonnollisia, jos katsoo mistä ne on tehty. Tinkering -ilmiötä voisi kuvata ihmemies MacGyver -vertauksella. Tämähän tekee esimerkiksi metalliputkesta tähtäimen. Ja jos hänet pistäisi ennen konserttia WC:seen ilman soittimia, voisi olla että WC -pöntön kannesta, lavuaarista ja vessaharjasta olisi värkätty jokin soitin. Se ei olisi ehkä hirveän hieno (Tai olisi, kun sitä soitettaisiin Richard Dean Andersonin takatukan kanssa) mutta se toimisi.

Esko Valtaojan kirjoista tästä löytyy yksinkertainen, kansanomainen, esimerkki. Hän nosti esille ihmisen selän. Hän kertoi että ihmset saavat selkävaivoja, koska selkä on rakenteellisesti silta, joka on ensin rakennettu siten että se toimii vaakasuunnassa, ja se on sitten nostettu esiin ja tuettu ehkä vähän parista kohdasta. Kreationistit suuttuivat tästä, ja esittivät että Valtaoja olisi vain väärinymmärtänyt heidät, koska he eivät väitä että kaikki olisi täydellistä.

Toisin sanoen kreationistit näkivät tämän vain "pahan ongelma" -argumenttina.

Kuitenkin kun Valtaojan tekstiä itseään lukee, huomaa selvästi että selitys perustuu pääasiassa aivan toiseen asiaan. Se ei ole teologinen argumentti muotoa "kaikkivaltias ja kaikkihyvä ei joko mokailisi ja/tai tekisi tälläisiä julmuuksia." Ja kun argumentti ei ole tätä, puolustautuminen ei oikeastaan "kumoa mitään argumenttia" vaan esittää siitä olkiukon, jonka kritisoiminen on korkeintaan omien ennakkoluulojen esiintuomista. (Toki on myönnettävä että aika moni ateisti käyttää näitä ominaisuuksia juuri "pahan ongelman" esimerkkeinä. Mutta näin tehdessään he esittelevät omia ennakkoluulojaan ja moraalikäsityksiään, eivätkä niinkään käsittele luonnontiedettä. Shame on them.)

Sen sijaan se on ominaisuuden selittämistä käyttämällä taustateoriaa. Eli sitä mitä luonnontieteissä tehdään. On teoria, ja jos se pitää paikkaansa, tapahtuu joitain asioita todennäköisemmin kuin toisia. Se on toisin sanoen selitys, joka kertoo miksi ominaisuus on sellainen, että sen tapaisia voi juuri odottaa evoluutiolta : Kun kaikki ovat kuulleet siitä kauheasta esityksestä, jonka mukaan ihmisellä on yhteinen kantamuoto simpanssin kanssa, tästä seuraa se, että evoluutikot olettavat että ihmsiellä on ollut nelijalkainen esi -isä. Tätä kautta on järkevää, että tämän nelijalkaisen selkä on ollut melko toimiva, se on ollut ainakin melko hyvin toimiva "vaakasilta". Tätä kautta on selvää että selkä, jossa on "vaakasillan piirteitä" on evoluutiota tukeva. Ja Valtaoja muistutti että selkämme on juuri tälläinen.

Siksi muistutan vain että ihminen saa tyriä (ei siis saa lupaa tehdä virheitä, vaan että vatsakalvot voivat joustaa ja suolta voi pullahtaa pahkuraksi) koska alavatsan rakenne on - myös virtsarakon osalta - sellainen, kuin ne olisivat tehdyt nelijalkaiseen elämään sopivaksi ja sitten nostettu pystyasentoon. Tämä on tietenkin todiste siitä että tinkeringiä on tapahtunut.

Tietenkin Jumalalla voi olla mystiset mutta erityisen fiksut, meille tuntemattomat, syyt rakentaa juuri tälläinen selkäkipuiluja nykyihmiselle aikaansaava selkä, outoja hermoja ja muita vikoja. Mutta se ei selitä miksi se on juuri tällä tavalla virheellinen. Evoluutioteoria sen sijaan tarkoittaa sitä. Minusta se voi tarkoittaa sitä, että Jumala on käyttänyt evoluutiota. En ymmärrä miten gravitaation olemassaolo estäisi Jumalan planeettojen tekemisen. Samoin kuin en ymmärrä miten evoluution oikeellisuus tai vääryys oikeastaan liittyy mihinkään muuhun kuin evoluutioon.

Toinen tähän liitettävä ominaisuus on fylogeneettinen inertia. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ihmisillä on viisi varvasta. Samoin simpanssilla. Syynä ei ole se, että viisi olisi jotenkin pakotettu lukumäärä. Se ei ole mikään "selvästi paras lukumäärä". Lukumäärä johtuu siitä että ne liittyvät sukulaisuuteen. Toki tämä ei ole sitova, esimerkiksi hevosen varpaiden määrä on eri, kuin sen esi -isien. Mutta tälle muutokselle pitää hakea aineistotukea: Samana määränä pysyvä varvas ei ole tälläinen anomalia, jota tarvitsisi erikseen selittää etsimällä aineistosta syy tälle erolle. Tämä voi ensialkuun kuulostaa sekoilulta, mutta on loppujen lopuksi katsottava esimerkiksi pihalla olevan kiven kautta. Jos tiedetään että kivi oli eilen siinä, se että se on siinä tänään ei tarvitse erikseen selitystä. Koska kivet eivät liiku. Kivi voi tietysti liikkua, esimerkiksi maanjäristys, ja teoriassa jopa sade tai varasteleva teini voi siirtää sitä. Siksi kiven siirtyminen vaatii erityisen aineistoselityksen ja paikallaan pysyminen on "perusoletus".

Ja ehkä tämän vertauksen avulla ymmärtää miksi fylogeneettisen inertian käsitteellä voidaan ymmärtää luontoa: Esimerkiksi suden jäljissä on näkyvissä neljä varvasta. Samoin koiran. Samoin supikoiran. Samoin ketun. Se ei ole paras varpaiden lukumäärä: Mäyrän jäljissä näkyy viisi varvasta. Samoin saukolla. Evoluutioteoria kertoo että syy on sama, jonka vuoksi lapsilla on yleensä sama määrä varpaita kuin vanhemmillaan. (Ja jos on eroja, on tilanne sama, kuin se, että minulla on ylimääräisiä hampaita. Minun vanhemmillani on ollut normaalimäärä hampaita, itselläni on vedetty hampuja pois koska niitä oli ylimääräisiä kappaleita. Sisaruksillani ei tiettävästi ole tätä vaivaa. Harva pitää tätä anomaliaa todisteena siitä että hampaiden määrä ei olisi periytyvä ominaisuus tai että hampaiden määrä ei liittyisi sukulaisuuteen. Eli jos jostain löytyy heimo jolla on vain neljä varvasta, eikö tämä yhteinen ominaisuus kerro että niillä on tapahtunut mutaatio jonka vuoksi heillä on se määrä varpaita - ei siksi että heille kaikille on toisistaan riippumatta sattunut juuri identtinen mutaatio, vaan koska he ovat sukua. En siksi joudu selittämään siksi erikseni miksi minulla on viisi varvasta. Mutta ylimääräisiä hampaita pitää ihmetellä ja selitellä "mutaatioilla" tai "geenien yhteisvaikutuksella". Koska se on jotain "yllättävää".)

Ergo: Näitä piirteitä voidaan käyttää arvokkaana apuna kun luontoa selitetään. En syytä Jumalan pahuutta oudoista hampaistani.

Alkuperäisen toisto.

"Haluaisin nähdä sen tuotantoyhtiön, joka vaarantaa olemassaolonsa tuottamalla kalliiseen elokuvaan kohtauksen, jossa Tom Bombadil lausuu haltiarunoja alkuperäiskielellä, vain jotta kaksi alan vannoutunutta fania voi istua takapenkissä ja taputtaa yhteen pieniä karvaisia jalkojaan."
(Unohdettu Taho "Taru Sormusten Herrasta" -elokuvasta)

Aina silloin tällöin jokin kirja muutetaan elokuvaksi. Tällöin kirjan fanit ovat tietysti tarkkoja siitä että elokuva on kirjan mukainen. Siksi esimerkiksi "Harry Potter" -elokuvien tekijöitä on moitittu siitä, että he eivät onnistuneet välittämään Rowlingin kirjoissa olevaa lämpöä, ja että tätä oltiin korvattu vauhdilla ja toiminnalla.

Sitten on tietysti sellaisia elokuvia, kuin lukuisat "Tarzan" -elokuvat ja "James Bond" -pätkät, jotka eivät enää ole "totelleet kirjoja". Weissmullerin tähdittämät apinamies -elokuvat eivät olleet siirroksia kirjoista. (Joita niitäkin tietysti riitti.) Eli toisin sanoen elokuviin tehtiin itse käsikirjoitukset. Tätä prosessia ei pidetty kuitenkaan "aidosti luovana" toimintana. Eli vaikka elokuvassa vain hahmo on lainattu, niihin ei saada "ohjaajan leimaa".

Siinä missä Mika Kaurismäen ohjaama elokuva värittyy auteur -hengessä, ja se nähdään ensisijassa hänen tuotoksekseen, koska juuri ohjaajan panos ohjaa näyttelijät ja muut tilanteisiin ja kokonaiskuva ja tulkinta syntyy juuri hänen käsiensä kautta. Tällöin ajatellaan että ohjaaja on taiteilija, joka luo sisältöä.

Sen sijaan kirjoista ohjatut elokuvat tuntuvat usein korostavan niiden tähtiä : Kaikki muistavat sen "uimari -Tartzanin", mutta eivät sitä ohjaajaa joka teki ne samat elokuvat. Tai sitä käsikirjoittajaa, joka kirjoitti ne. (Eivät ne kirjat juonenkäänteiltään olennaisesti taiteellisempia tai syväjuonisempia olleet.) Samoin bondeissa muistetaan hyvin "kuka näytteli Bondia". Yhtä sujuvasti ei jutella siitä kuka ohjasi minkäkin Bondin. Tässä suhteessa kirjasta elokuvan ohjaaminen rinnastuu remakeen, uudelleenfilmatisointiin. Elokuvakriitikot harvemmin pitävät niitä yhtä hyvinä ja luovina kuin alkuperäisteosta tai sitä kirjaa josta se on tehty.

Kirjoista napattujen hahmojen katsotaan kuitenkin ilmeisesti kuuluvan luojalleen. Ja ohjaajia osataan jostain syystä arvostaa vain sitä kautta, että miten hyvin ne onnistuvat toisintamaan "alkuperäisen hengen". Toisaalta tässä on sitä vanhaa tähtimeininkiä. Sitä jopa "Hollywoodin kulta -ajaksi" kutsuttua aikaa, jolloin oli erityisen hienoa olla tähti. Tällöin esimerkiksi Greta Carbo koettiin taiteilijaksi isolla T:llä. Elokuvat nähtiin näiden näyttelijöiden kautta. Ohjaaja oli tätä kautta enemmän "taustavoima" tai "tukihenkilö", jonka arvo oli korkeintaan siinä että se sai Taiteen tulemaan näyttelijöistä ulos.

Tämä tuli ajankohtaiseksi, koska katsoin vasta nyt "uuden linjan bondia". Sitä on kehuttu ja siitä on pidetty koska se "palauttaa Bondin, James Bondin, Flemingin kirjojen henkeen". Eli vanha paperinohut ja käytännössä niin ylivoimainen seikkailija, että vaara muuttuu vain kulissiksi, jossa pääasiassa on se, miten hurjasti peli etenee on rinnastettu jonkinlaiseen kirjailijan pettämiseen. Ja jostain syystä tämän paluun kirjailijaan pitäisi tehdä elokuvasta parempaa taidetta. Tai jotain. (En tiedä käyttääkö kukaan muu sanaa James Bond ja Taide samassa lauseessa. Se ei taida olla se, mitä elokuvaa tehdessä on haettu, joten se on ehkä väärä sana.)

Kun katsoin "Casino Royalen" palleja murskaavaa toimintaa, voidaan sanoa että se ei ainakaan muistuttanut vanhoja bondeja.

Se, onko tämä hyvä vai huono asia on tietysti mutkikas juttu, koska elokuvasarjat tuntuvat olevan vähän kuin mäkkärin pikaruokaa: Kun niihin menee, tietää mitä saa. Toisaalta vanhan linjan bondissa väkivalta ei ollut kovin kammottava asia, kuten seikkailuhenkinen toiminta muutenkin tekee. Siinä voidaan nähdä jopa väkivallan glorifiointia. Sem sijaan tässä bondissa väkivalta oli aggressiivista, vaarallista ja kauheaa. Ihmiset saavat traumoja joita pitää purkaa suihkussa, eikä muutenkaan ole kivaa.

Selvää on kuitenkin se, että Bond oli alkanut muistuttamaan vähemmän perinteistä seikkailuelokuvaa ja enemmän nykyactionin peruslinjaa. Minusta se näyttää siltä että on tehty kliseiden vaihtaminen tai tyylilajin vaihtaminen. En osaa sanoa, onko laatu olennaisesti parantunut vai huonontunut. Toki "Casino Royalen" iteratiivisia elementtejä sisältävä alkutekstiosuus on jo sinällään loistavaa "hippieshittiä", ja on sellaisena kenties kaikista bondeista hienoin. (Siinä on jopa ihan oikeita veitsikamppailutekniikoita sellaisessa muodossa että voisi oppikirjaan laittaa.)

Kuitenkin päällimmäinen fiilikseni oli : "Dude, Where is my BigMac?"

Profiili.

Luonto -oppaat näyttävät aina linnuista sivukuvaa. Samoin hyönteisistä. Perhoset esitetään usein ylhäältä päin, jolloin siivistä ja niiden kuvioinnista saadaan tarkka kuva. Näin kuvaan saadaan eniten tunnistettavia piirteitä. Esimerkiksi kun heinäsirkka kuvataan edestä tai takaa, siivistä ei saada kuvaan tärkeitä yksityiskohtia. Ihmisten kasvokuvat eivät ole yleensä profiilissa. Ne kuvataan edestä. Ihmiset tunnistetaan ikään kuin "keskustellutilanteesta".

Approksimoinnin ajatus.

Todennäköisyyksillä tarkoitetaan käytännössä tapahtumien yleisyyden ymmärtämistä. Sen lähestyminen alkoi uhkapelin tiimoilta. Tästä tärkeitä asioita olivat se, että oli ymmärrettävä sekä voiton että häviön yleisyyssuhteet toisiinsa. Ja lisäksi oli ymmärrettävä panoksen suuruus. Tästä saadaan voiton odotusarvo. Tosielämä onkin liian mutkikasta, ja siinä paras päätös riippuu usein myös toisten toiminnasta, siitä mitä toinen tekee. Tällöin aletaan puhumaan peliteoreettisista tilanteista.

Kuitenkin vastaavaa todennäköisyyden ymmärtämistä tarvitaan myös tieteessä. Siellä selittäminen on olennaisesti samantapainen ilmiö: Sen ei tarvitse kattaa joka ikistä yksityiskohtaa. Selittäminen vaatii sen, että "laki peittää" jonkun havaintojoukon. Tästä päästään siihen, että mitä laajemman yksityiskohtien alueen ja mitä useammin se selviää "kriittisestä testistä", eli tilanteesta jossa aineisto voisi tuottaa "sille mahdottomia" tuloksia, sitä paremmin teoria ennustaa. Ja sitä todennäköisemmin teoria myös on tosi. Bertrand Russell sanoikin, että "Vaikka tämä näyttää paradoksilta, kaikkea eksaktia tiedettä dominoi approksimoinnin ajatus."

Todennäköisyys on aikoinaan liitetty pelkästään virheisiin: Esimerkiksi Laplace kehitteli metodeja, joilla voitiin arvioida sitä, kuinka laadukas jokin mitattu aineisto on. Tätä kautta voidaan katsoa että taustalla on ollut "eksakti totuus", ja todennäköisyyttä tarvitaan vain koska mittauslaitteilla on onnistuneet rajat, ja joskus teknikkokin kämmäilee. Satavuotiaan puun sijasta tehdäänkin vuosirengasajoitus harjoittelijan kuksasta jonka tämä on itse vuollut lapinmatkallaan. Tämä idea oli vahvasti läsnä, ja sen voi osoittaa helpohkosti viittaamalla Laplacen demoniin : Se oli ajatuskoe, jossa kuviteltiin hahmo joka tunsi kaikki maailmankaikkeuden vaikuttavat voimat ja kappaleiden sijainnit aivan tarkasti, joten tämä pystyi tietämään tarkasti mitä missäkin ajanhetkessä tapahtui tai tapahtuu. Tässä maailma on ehdottoman deterministinen. Maailmassa ei ole todennäköisyyttä, on vain jotain joka tapahtuu. Todennäköisyyksiä tarvitaan vain koska ihminen ei tiedä kaikkea. Ihminen ei ole "Laplacen demoni".

Kuitenkin juuri tässä kohden on isoja erimielisyyksiä. Todennäköisyyksissä on karkeasti kaksi pääkoulukuntaa. "Objektivistinen" ja "subjektivistinen". Niiden pääluonteet on ymmärrettävissä jo aikaisemmin kirjoittamani, silloin sattumaa koskevassa, valossa.
1: "Objektivistinen todennäköisyys -koulukunta" esittää että kun tapahtumien joukossa mitataan vaikka 1% jotain tapahtumaa, se tarkoittaa sitä että tämä todennäköisyys on ilmiön todellinen ominaisuus. Tämä lähestyy todennäköisyyttä havaitun toistumisen autta.
2: "Subjektivistinen todennäköisyys -koulukunta" taas esittää että todennäköisyys on uskomus siitä, miten usein jokin tapahtuma tapahtuu. Tätä lähestymistapaa käsitellään Bayesin kaavalla.

Tässä kiistassa esitettiin jo varhain tärkeitä kannanottoja: Jaynes esitti että molemmilla tavoilla on puolensa, mutta että joskus vain subjektiivista todennäköisyyttä voidaan käyttää. Hänestä se oli hyödyllistä etenkin jos tilasta ei tiedetä mitään. Jos meillä on jokin laatikko jossa on hiukkasia, josta emme tiedä mitään, niiden ominaisuuksista oleva tietämättömyys on maksimissa. Ei ole mitään mitattua aineistoa, josta todennäköisyys saataisiin. Esimerkiksi Laplace oli tässä kohden sitä mieltä että kaikki todennäköisyydet oli oletettava yhtä mahdollisiksi. Objektivisteista tässä kohden olennainen ongelma on siinä, että tämä arvaus ehkä auttaa laskelman tekemisessä. Mutta tosiasiassa ei ole mitään perusteita olettaa että todennäköisyydet todella olisivat samat. Se vertautuu ikään kuin siihen, että jos pelataan arpapeliä, josta ei tiedetä mitään, pitäisi odottaa voiton todennäköisyys ja häviön todennäköisyys yhtä suuriksi. Toki tällä arvauksella saadaan laskelma, mutta onko tämä vakioksi arvaaminen yhtään vähemmän mielivaltainen kuin se, että otettaisiin mikä tahansa muu oletus.

Tieteellisen tiedon hankinnan voidaan ajatella olevan informaation keräämistä. Tässä näkökulmassa on perusteltua ottaa käyttöön Claude Shannonin informaatio. Hänhän lähestyi informaatiota epävarmuuden vähentämisen kautta. Ennen viestin saamista kaikki viestit ovat mahdollisia ja viestin saamisen jälkeen vain osa. Tätä kautta viestin informaatiosisältö on katsottavissa sen suhteen, miten paljon asioita se rajaa sisäänsä ja mitä ulos. Jos esimerkiksi etsittäisiin tiettyä henkilöä puhelinluettelosta, ja meille kerrottaisiin että henkilö on luettelon viimeisellä puolikkaalla, epävarmuutemme puolittuisi. Olisimme saaneet yhden bitin verran informaatiota. Shannon kehitti kaavan sille, jolla tätä epävarmuutta voidaan arvioida. Hän kutsui sitä entropiaksi. Se rinnastuu hieman fyysikoiden termodynamiikassa käyttämään entropiaan, mutta ei ole aivan identtisesti sama asia. Fyysikoillekin entropia on epäjärjestyksen mitta, jonka määrää voidaan arvioida. Niiden kaavatkin ovat olennaisesti samanlaisia: Shannonin entropian kaava kuvaa "sovelletusti" sitä tilaa, jota fysikaalinen entropia käsittelee kun kyseessä on vaikka laatikollinen kaasua.

Informaatioteoria mittaa epävarmuutta todennäköisyysjakaumassa. Fyysikoiden entropia taas fysikaalisessa järjestelmässä olevaa järjestystä. Joka on vaihtoehtoja fysikaalisesti uskottavissa todennäköisyysjakaumissa.

Shannonin informaatio ja entropia ovat matemaattisia suureita, joita voidaan tietysti soveltaa tosielämässä. Fysiikassa taas kyseessä on enemmän fysikaalisesta ilmiöstä, jonka käsittelyä voidaan auttaa matemaattisilla kaavoilla. John Pieper on siksi viitannutkin "Entropy, Disorder and Life" -jutussa että pelkkää järjestystä arvioimalla ei voida sanoa mikä seuraavista jonoista sisältää eniten termodynamiikassa käytetyn statistisen mekaniikan entropiaa: "ABAABBABBBBBABBAABABB ABAABAABAABAABAABAABA AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA ABABABABABABABABABABA" Ne ovat pelkästään tuollaisina kaikki jonkin tuntemattoman fysikaalisen tilan aikaansaannoksi: Eikä fysiikassa aina voida olettaa hyvällä syyllä kaikkia mikrotiloja yhtä todennäköisiksi. Sen sijaan matemaattisesti voidaan arvata subjektiivisen todennäköisyyden tavan kautta: Sen tapa suhtautua epätietoisuuteen voidaan ottaa käyttöön ja saada tässä, erilaisessa konteksissa, vastaus. Tätä näiden välistä, pieneltä tuntuvaa mutta oleellista, eroa voidaan kuvata esimerkillä koulumaailmasta. Kuvitellaan että meillä on tosi iso luokka. Oppilaiden taidoista ja kurssin vaikeudesta ei ole tietoa. Tiedetään vain että arvosanat ovat 4 - 10.
1: Jos puhuttaisiin fysikaaliseen entropiaan verrattavissa oleva systeemi, sen määrittämisen katsottaisiin vaativan koeaineistoa. Keskiarvo saataisiin, jos katsottaisiin moniko otoksessa saisi vitosia, nelosia, kymppejä... Tätä kautta voitaisiin arvioida keskiarvoja, vaikka joka ikistä arvonsanaa ei ole listalla. Minusta tämä on järkevää, koska minulla oli esimerkiksi ruotsissa yhtenä opettajana Raili "raippa" Heinonen, joka oli sinällään ihastuttava persoona ja hyvä opettaja. Ainut ongelma oli siinä että hänen kursseillaan nelosen sai 55% henkilöistä. Pääsin lopulta lukion ruotsini läpi sillä, että kävin kurssin ensin Heinosen kurssilla, jossa opin mutta en päässyt läpi. Ja sitten kävin sen seuraavassa jaksossa jonkun toisen opettamana, jolloin Heinosen psyykkaamana pääsin sen hyvällä läpi. (Muuten en olisi ikinä läpäissyt ruotsin kursseja. Se viivästytti lukiotani niin että valmistuin 3,5 vuodessa. Loppuaika oli pelkkää kielien ihmemaata..) "Heinosmaailmassa" kaikkien kurssin keskiarvo oli kaikkea muuta kuin seitsemän. (Se oli tuskin edes kuutta.)
2: Sen sijaan jos sovelletaan subjektiivista todennäköisyyttä ja informaatiomatematiikan entropiaa, voidaan "arvata" että kaikki numerot olisivat yhtä mahdollisia. Keskiarvoksi voidaan tällöin arvata seitsemän. Se voidaan saada useimmilla tavoilla: Kympin keskiarvo saataisiin vain, jos miltei kaikki saavat kymppejä, nelosen vain jos miltei kaikki saavat nelosia. Tämä vaikuttaa epätodennäköiseltä. Sen sijaan seiskan keskiarvo voidaan saada useilla tavoilla: Jos vaikka 20% on kymppejä ja 20% nelosia, ne nollaisivat toisensa seiskaksi. Jos kaikki ovat seiskoja, on myös seiska... ylipäätään se tulee useimmin. Tämä on kuitenkin jonkinlainen vastaus.

Molemmat laskutavat ovat tavallaan järkeviä: Syy on tieto järjestelmästä. "Samansuuruisiksi" arvottavat vaihtoehdot perustuvat oletukseen että kaikkien vaihtoehtojen todennäköisyydet ovat samat, ja että niiden tulokset ovat toisistaan riippumattomia. Tästä seuraa se, että jos ne eivät ole, laskelma ei yhtäpidä todellisuuden kanssa. ("Keskiarvo 7" on hyvä odotus luokan tulokseksi, mutta jos tietää että kurssia opettaa "Raippa -Raili" Heinonen, on laskelmia korjattava välittömästi.) Tätä kautta voidaan olettaa fysiikassa on moniakin tilanteita, joissa sääntöä ei voida noudattaa. (Silloin lasketaan tilanteita jotka ovat jollain tavalla "Heinosen ruotsinluokassa".) Ero, jossain soveliaan kaavan hylkääminen, johtuu siitä että tiedämme jotain systeemin todennäköisyyksistä ja tämä tieto otetaan huomioon. Joko kaavaa muokataan tai laskelma hylätään toimintarajoiltaan tilanteeseen sopimattomana. Fysiikassa tämä on tietysti selvää, koska monin paikoin tiedämme että jokin tilanne riippuu edellisistä tapahtumista, jolloin "pelkkää arvontaa" ei tietenkään voida olettaa tapahtuneeksi. (Kun näen kiven jyrkänteellä, en voi olettaa että mikä tahansa suunta olisi yhtä mahdollinen. Kivi putoaa todennäköisemmin rotkoon kuin nousee rinnettä ylös.) Siksi jos ei käsitellä kaasun leviämistä (jossa satunnaisuusennusteet ovat havaintojen kanssa sopusoinnussa ; Eli niissä on vahva empiirinen tukikin, joka osoittaa että kaasu myös jakaantuu vapaasti.), vaan näitä tilanteita joissa todennäköisyysjakauma ei havaintojen nojalla ole "puhtaasti arvottava", entropialaskelmaa on painotettava:

Silloin lasku tehdään tilassa, jossa systeemi ei ole pelkkä "suljettu laatikko". Siitä tiedetään jotain. Tämä tieto muuttaa alkutilaa, jonka mukaan jos yhteyttä ei ole todistettu, sitä ei ole.

Sen sijaan epätietoisuuden tilassa voi olla aivan järkevää olettaa että kaikki, mitä systeemi ei suoraan kiellä, on otettava huomioon. Ei voida sanoa että jokin asia olisi todennäköisempi, koska tästä ei ole tietoa. Jos kyseessä on ennuste tapahtumista, havainnot voivat osoittautua erilaisiksi, mutta se on silti paras laskelma joka voidaan tehdä. Toki jos havainnot osoittautuvat erilaisiksi, on syy muuttaa kaavaa, eikä uskoa että "todellisuus fail". (Ainakin mikäli ei ala uskomaan puhtaaseen rationalismiin, mutta tällöin ei tarvitse mitään koeaineistoa tai tutkimusta, joten koko kokeen tai havainnoinnin tekeminen olisi turhaa in first place. Empiristi sen sijaan sekä tekee kokeen että muuttaa kaavaa, mikäli kaavan ennuste ja todellisuus ovat ristiriidassa.) Mutta tämä muutos perustuu tietoon, joka on saatu. Tietenkin arvaus on tietyssä määrin mielivaltainen, ja olisi erikoista esittää että se todistaisi yhtä vahvasti kuin jo testattu asia. Mutta sen tekee paremmaksi se, että siinä ei tiedetä mitään systeemistä. Ja ennen kaikkea, koska laskelma voidaan tehdä.

Jonkun toisen ongelmakenttä, pessimisti ei pety.

Ryhmäpaineella on paljon tunnettuja vaikutuksia : Se saa ihmiset mukautumaan ja tekemään kuten muut. Ihminen haluaa "säilyttää kasvonsa". Tätä kautta voitaisiin ajatella että tietoisuus toisten ihmisten läsnäolosta ja valvonta saisi ihmiset toimimaan moraalisemmin.

Näin ei aina ole. Jopa "Tieteen Kuvalehti (11/2009)" tietää tämän. Se kertoo pikkuisessa jutussa katsojavaikutuksesta. Tämä on jokaiselle turvallisuusalan tehtäviä vähänkään aikaa tehneelle tuttu ilmiö. Ihmiset eivät tee ensiapua. Sen sijaan he kyselevät auttajalta "osaatko sinä varmasti". Ja sitten on tietysti niitä, jotka loukkaantuvat "kuratakkinahkapääapinalle" aka. vartijalle siitä että tämä yrittää avata väylää "lanssille". Verot on kuulemma maksettu, joten sitä saa sitten nauttia verorahojen tuomasta pikku spektaakkelista.

Ihmiset eivät nimittäin auta, jos paikalla on muita todistajia. Catherine Genovese teki tämän ilmiön myös psykologien tietoisuuteen vuonna 1964. Hän nimittäin kuoli. Tapahtumasarja kesti puolisen tuntia ja tapahtumalla oli ainakin 38 seuraajaa. Kukaan ei hälyyttänyt poliisia. John Darley ja Binn Latané lähtivät tämän tapauksen pohjalta miettimään sitä, milloin ihmiset eivät auta. Ratkaiseva tekijä oli se, että jos ihminen tietää että paikalla on muita, hän jotenkin olettaa että hänen ei tarvitse tehdä mitään. Ongelma muuttuu "jonkun toisen ongelmaksi". Ja tämähän taas antaa jo Douglas Adamsin "Linnunradan käsikirja" -sarjassa täydellisen näkymättömyyden. Näin näyttää tapahtuvan myös todellisuudessa.

Tietenkin myös Ringelmanin efekti on samankaltainen: Siinä köydenvedossa pieni määrä ponnistelee pontevammin ja isompi määrä johtaa asenteiden löystymiseen. Tästä seuraa se, että kun köydenvetoon lisätään uusia ihmisiä, köyden vetämisen voimakkuus voi jopa vähetä.

Kun ihminen sitten kohtaa edellä mainittuja, tästä seuraa tietysti ikävyyksiä. Huomaamatta jääminen sattuu. Tässä kohden on syytä tietää että ihmisen tapa kokea muiden mielipiteet on sekin erikoinen. Tämä koskee optimismia ja itseluottamusta. Nimittäin on tunnettua että ihmiset ovat itseriittoisia: Lake Wobegon effect ja optimism bias jyräävät meidän kaikkien elämässä: Koemme olevamme "keskivertoa parempia" paljon useammin kuin tilastot sallisivat. Samoin suhtaudumme usein tulevaisuuteen positiivisemmin, ruusuisemmin kuvitelmin, kuin mitä maaima meille tarjoaa. Tämä optimistinen asenne ei kuitenkaan suojaa meitä kun sitten kohtaamme nämä elämän kolhutt. Sander Thomaes nimittäin havaitsi, että ne lapset jotka kokivat olevansa suositumpia muiden lasten joukossa, kuin mitä he ovat, kestivät muita huonommin sosiaalista syrjimistä. Sen sijaan realistinen näkemys omista rajoista auttaa. Optimismin rakentaminen taas heikentää vaikeuksien sietämistä.

Pyörivät kolikot.

Kvanttifysiikkaa pidetään outona. Ehkä siksi, että se on sellaista. Lähestyn aivan sen yksinkertaisimpia asioita. (Enimmäkseen siksi että muita en osaa...)

Kvanttifysiikan syvin ominaisuus on epävarmuus. Yksikseen hiukkaset ovat "todennäköisyysaaltoja". Ei voida sanoa missä paikassa se on. Asiantila muuttuu kun sitä havainnoidaan. Tämä ei tarkoita että tietoisuus tai ihminen muuttaisi epävarmuuden ja antaisi atomille paikan. Sillä toiset siitä kimpoavat hiukkaset riittävät havainnointiin. Kun muut atomit tai muut hiukkaset osuvat siihen, käy niin että hiukkaselle määrittyy sijaintin joka on sopusoinnussa näiden kanssa. Ilmiön nimi on dekoherenssi.

Epävarmuus ei tarkoita että fyysikot olisivat heittäytyneet relativisteiksi, tai myöntäneet että tiedon saaminen on turha vaiva : Tällä aallolla on todennäköisyyksiä. Ja todennäköisyyksillä on ymmärrettäviä ominaisuuksia. Tätä voidaan tutkia. Otan esiin hauskan esimerkin kvantti -informaatiofysiikasta. Sen nimi on kubitti.

Tämän ymmärtämiseksi selitän aluksi, mitä tavallinen bitti on: Se on informaation minimiyksikkö, joka sanoo karkeasti "kyllä" tai "ei". Tämä rinnastuu helposti kolikkoon. Kolikko on sellainen, jonka heitossa saadaan joko kruuna tai klaava. Ja tämä tieto on bitin verran. Kubitiksi tilanne saadaan kuvittelemalla kolikko pyörimään. Se on jo heitetty. Silti ei ole varmaa onko se kruuna vai klaava: On vain todennäköisyysaalto sille, miten todennäköisesti kruuna tai klaava tupsahtaa. (Fysiikassa tietenkin lantit on korvattu yleensä fotoneilla ja atomien spineillä. Idea on kuitenkin olennaisesti sama.)

Kubitti on kuitenkin toisellakin tavalla erikoinen.

Jos minulla on kolikko, jonka tiedän olevan kruuna pystyssä. Ja pelaamme peliä, jossa jos kolikko on lopputilassa kruuna pystyssä, häviän. Jotta tilanteesta saadaan peli, minua vastassa on joku henkilö, joka joko kääntää kolikkoa tai ei käännä kolikkoa. (Valintans mukaan, enkä tiedä käänsikö hän sitä vai ei.) Tämän jälkeen minun annetaan tämän jälkeen kääntää tai olla kääntämättä kolikkoa. (Jota vastakumppanini ei tiedä) Tämän jälkeen vastustajani saa päättää kääntääkö hän kolikon vai ei käännä.

Kun tätä peliä pelataan useita kierroksia, kannattaa molempien olla mahdollisimman ennalta -arvaamaton: Jokainen yksittäinen kääntö arvotaan, olipa se minun tai sen toisen tekemä. Näin kumpikin voittaa puolet ajasta ja häviää puolet. (Jos taas on sääntö, tätä voidaan käyttää hyväkseen.) Myös Nashin tasapaino on tässä tilassa, joten tähän voittonsa maksimoiva sen asettaa. Peliteoriassa tulee tässä kohden esiin se jokaiselle pokeria joskus pelaavalle tutuksi tullut juttu: Paras pelitaoa ei suinkaan ole "aina samanlaisena toistettava tapa", vaan sen sijaan on oltava "yllätyksellisiä, ennalta arvaamattomia, mutta ei typerällä tavalla". Ei saa tarjota mitään toimintamallia, johon toiset tarttuisivat ja osaisivat käyttää hyväkseen. Sellainen pelaaminen ei toimisi fiksusti. Siksi vastaukseksi tulee usein "A toimii 30% ajasta satunnaisesti tietyllä tavalla ja 70% toimii satunnaisesti sillä toisella" ja "B toimii 45% tavalla yksi ja 55% tavalla kaksi"...

Mutta jos tilanteessa on pyörivä kolikko, tapahtuu mielenkiintoisia. Kubittimaailmassa voidaan nimittäin tehdä niin että kääntäminen muuttaa kolikon "epävarmaan tilaan", pyöriväksi kolikoksi. Tämän ominaisuus kvanttimaailmassa on se, että jos "käännät sen", se ei muutu mitenkään. Se on yhä pyörivä kolikko. Niinpä ei ole väliä käännätkö kolikkoa vai et: Toinen voi aina suorittaa lopuksi käänteisen kvanttioperaation, jonka seurauksena kolikko on aina alkuperäisessä tilassaan, eli kruuna. Tässä maailmassa et enää voita joka toinen kerta. Häviät aina. En ole keksinyt tätä kokeillakseni sitä, kuinka kovaa pajunköyttä voin syöttää niin että kaikki lukijat ottavat sen totena. David Meyer osoitti että "kubittimaailmassa" käy juuri näin. (Kannattaa katsoa vaikka googlesta sanaa "Meyers penny".)

Syy on oikeastaan se, että "pyörivä kolikko" ei tavallaan olekaan "joko kruuna tai klaava" vaan se on itse asiassa samanaikaisesti molempia. Kyseessä on superpositio.

"Pyörivän kolikon", eli kvanttimaailman "epävarmuustiloja" käytetään muutenkin hyväkseen. Esimerkiksi kvanttitietokoneita yritetään kehittää siten että kubitin erikoislaatuista superpositiota käytetään hyväksi : Ideana on karkeasti se, että kun "molemmat tilat ovat päällä samanaikaisesti", kvanttitietokone voisi laskea laskutoimituksen kaikille näille luvuille rinnakkain. Ainut ongelma tässä on se, että kun mittaus suoritetaan, superpositiotila romahtaa ja muuttuu "tavalliseksi kolikoksi". Tätä kautta kvanttitietokone voi ratkaista erityisen mutkikkaita kysymyksiä. Mutta vain sellaisia, joihin vastaus saadaan kysymällä yhden kerran. Peter Shor osoitti 1994, että esimerkiksi alkulukuihin jakaminen onnistuisi kvanttilaskennalla. Siihen voidaan vain laittaa luvut samanaikaisesti, ja väärät kumoavat itsensä. Saadaan oikea tulos.

Tällä on merkitystä, koska perinteisillä menetelmillä alkulukutekijöihin jako on vaikeaa, jos alkuluvut ovat melko suuria. Siksi tätä kikkaa käytetään useissa nykyisissä salausmenetelmissä. Kvanttitietokone tekisi sellaisesta helposti turhan. Nykyisin kvanttitietokoneet ovat kuitenkin kaukana "kotiPC" -vaiheesta. Niiden rakentelu on vielä erittäin alkuvaiheessa.

Toinen on tietysti kvanttisalaus. Siinä voidaan käyttää hyväkseen kvanttimaailman erikoisia ilmiöitä. Otan niistä esiin muutaman "tunnetuimman".
1: Kvanttilomittuminen. Tässä on ideana se, että kun hiukkaset ovat lomittuneet, ne vaikuttavat toisiinsa. Jos ne ovat kolikoita, ne ovat tässä tapauksessa molemmat pyöriviä sellaisia. Kun sitten laitan ne eri laatikoihin, ja katson että mikäs tuo laatikon A kolikko on, ja selviää että se on kruuna, on selvää että toisen laatikon sisällä on klaava. Näin käy vaikka laatikko olisi miten kaukana. (Ehkä tämä on mahdollista siksi että ne ovat oikeasti hiukkasia ja fotoneita, eivätkä aktuaalisia kolikoita. Tuntemani kolikot eivät toimi näin. Itse asiassa kokeilin. "There is no limits for inquiring minds!" Aito filosofi ei pelkää muita kuin valkotakkisia miehiä.) Jos taas pistän kvanttilomittuneet kolikot laatikkoon ja lähetän toisen sisarelleni, sillä hetkellä kun hän soittaa että se laatikossa oleva kolikko on kruuna, tiedän jo ennen laatikon avaamista että omani on klaava. Ja jos itse kurkistan laatikkoon, se kertoo sisareni laatikon sisällön. Näin tapahtuu, vaikka kyseessä ovat juuri ja nimen omaan ne "pyörivät kolikot". Kun tätä käytetään salaukseen, on tärkeää huomata että tarkkailu muuttaisi tilaa, eli ulkopuolinen tarkkailija sotkisi koko systeemin pelkällä tarkkailulla. (Normaalimaailmassa viesti ei muutu jos se salakuunnellaan. Kvanttimaailmassa käy toisin.)
2: No cloning theorem, jossa tuntemattomien kvanttitilojen kopioiminen on mahdotonta. Tähän on suorastaan "klassinen" eli "paljon toistettu" vertaus. Jos heitellään kolikkoa, ja meillä on vain yksi kolikonheitto, emme voi sen pohjalta päätellä toisen kolikonheiton tulosta.
3: Heisenbergin epätarkkuusperiaate, joka yksinkertaisesti esittää että fysikaalisten ominaisuuksien parien, kuten paikan ja nopeuden arvoja ei voida saada molempia. Mitä tarkemmin mittaat toisen, sitä epävarmemmaksi toisen tulos käy.

Yleensä kvanttisalauksessa perusidea on siinä että salakuuntelu ja viestin nappaaminen muuttaa itse viestiä, jolloin se paljastuu välittömästi. Kvanttisalauksella käsiteltyjä viestejä ei voi "lukea välistä", eli saada selville "salakuuntelulla matkan varrella". (Jota voisi verrata vaikka vanhanaikaiseen puhelinlinjaan tökättyyn kuuntelimeen.) Koska itse tarkkailu romauttaa muuttaa itse viestiä, se myös tulee näkymään tuloksissa. Tätä ei voi kiertää mitenkään, paitsi tarkkailematta jättämisellä. Toki tämä ei poista kaikkia salauksen ongelmia, koska se turvaa vain välityskanavan. Muita salakuuntelun ja vakoilun keinoja vastaan se ei suojaa.

Minun "filosofinen pointtini" tähän viitaten on se, että kvanttifysiikkaa käytetään usein perusteluna relativismille. Että kaavoihin kangistuneet fyysikotkin ovat joutuneet luopumaan tiedosta. Merkittävää on kuitenkin se, minkä tyyppistä epätietoisuutta he käyttävät. Sellaista, jolla on todennäköisyysjakauma. Sellaista, jolla voidaan tehdä sovelluksia. Sellaisia jotka jopa ratkovat muuten meille vaikeasti tavoitettavaa tietoa, kuten murtavat lukuja niiden alkulukutekijöihin. Selvästi kyseessä on epävarmuudesta ja oudoista asioista. Mutta mitään relativismia ne eivät ole.

---

Kuva on pitkällä valotusajalla otettu kuva kolikosta, jonka pistin pyörimään. Ne eivät kaukovaikuttaneet, vaikka niitä pisti pyörimään eri huoneissa. Eli en onnistunut lomittamaan niitä. (Johtuen kenties siitä että ne eivät olleet atomejen spinejä vaan kruunaa ja klaavaa) Mutta niistä sai kivan kuvan.

Elitisointi.

"It's not you are it's who you know. / Others lives are the basis of your own. / Burn your bridges and build them back with wealth. / Judge not let's ye be judged yourself."
(Metallica, "Holier than thou")

Finnsanityssä oli aiheena "AntiChrist" -elokuvan saama asennoituminen. Sen kommenteissa nousi esiin arvokas asia feminismistä. Kun blogissa nostettiin esiin sen tosiasian, että elokuvan arviointi olisi erilainen, jos sen tekijänä olisi nainen. Kenties hengen voisi tiivistää seuraavaan lainaukseen: "Feministien puheessa nainen yhä on ihmiskunnan ja perheen ainoa toivo viattomuudessaan eikä tälläinen nainen siis kykene väkivaltaisuuteen, muuta kuin miehen pakottamana. Feministit julistavat intoa puhkuen samaa naisen eksistentiaalista erilaisuutta, vastuuttomuutta ja pyhimysmäisyyttä kuin patriarkalismi."

Paikalle ilmestyi henkilö, joka kommentoi asiaa seuraavasti "Muuten ihan osuvia ajatuksia, mutta teet saman virheen kuin monet, monet muut, jotka arvostelevat - sinänsä ihan ansiokkaasti - naisia. Syytät FEMINISTEJÄ siitä, mistä pitäisi syyttää ihan tavallista valtavirta-ajattelua. Törmään jatkuvasti tähän väärinymmärrykseen, jossa valtakulttuurin yleisistä ongelmista syytetään feministejä. Naisten glorifiointi on nimenomaan kaikkien mökin muijien ja usein jopa bensiksen kahvioon kokoontuvien äijien tapa ajatella naisista. En löydä naisten pyhittämisestä yhteyksiä feminismiin, normatiiviseen arkiajatteluun löydän sen sijaan paljonkin. "

Mielestäni syynä on feminsmin eri määritelmät. Molemmat puhuvat asiaa ja ovat aivan oikeassa. Kuitenkin se, mitä he feminismillä tarkoittavat, ovat keskenään aivan eri asia. Onnistuin toimimaan sillanhajottajana, koska esitin uskontovertauksen, jota tulkittiin sitten hieman väärin. (Jostain syystä minut aina luetaan siten, että jos menen rakentamaan siltoja, niin kaikki päättelevät että olen polttamassa niitä.)

Vertasin nimittäin akateemisissa keskusteluissa olevaa feminismiä ja teologisen koulukunnan tai fundamentalistejen tapaa reagoida. Uskontoa, kuten mitä tahansa muutakin ideologiaa, kuten feminismiä, voidaan lähestyä kahta kautta:
1: On jokin määritelty "denotaatio". Ideologialla on normisto ja määritelmä. Tällöin jos noudattaa sitä, on jäsen. Jos ei, ei ole jäsen. Tätä kautta esimerkiksi uskovainen voi sanoa että "kristinuskon nimissä tehdyt teot" ei kosketa mitenkään kristittyjä koska nämä kristityt eivät ole olleet "oikeita kristittyjä". (Toki tämä muuttuu erikoiseksi ainakin homoseksuaalisten käsittelyn pohjalta, koska homoseksuaalejen tai naispappien oikeuksien rajoittaminen ja kieltäminen nähdään hyvyydeksi, jolloin vaikka se kaikista muista tuntuisi miten pahalta, se ei kerro että kristinusko olisi paha, vaan siitä että kaikki muut ovat niin hairahtuneita.) Tämä tapa toimia on elitisointi. Siinä ideologia määritellään valta -asemaisesti ylhäältäkäsin pienen ja valikoidun joukon toimesta. Jos tätä ei toimi, on "ei aidosti seuraava", "nimiseuraaja" joka ei ole "aitoo maetoo".
2: Ideologialla on jokin "konnotaatio", eli ajan henkeen sidottu fiilis, joka muokkaantuu sen seuraajiksi itseään kutsuvien kautta. On jokin ryhmittymä, joka kutsuu itseään jollakin nimellä. Tämä ryhmä sitten ehkä määrittää jonkinlaisen normiston ja määritelmän. Tässä kristitty on se, joka kokee olevansa kristitty. Ja kristinusko on uskoviensa summa. Mielestäni tämä sopii uskontoihin ja ideologioihin oikein mainiosti, koska tosiasiassa nämäkin rakentavat jonkun säännönmukaisuuden: On ikään kuin ne ohjeet joita seurataan. Ne kuitenkin myös muuttuvat ajassa. Se selittää miksi alkuaikojen luterilainen on hyvinkin erilaista kuin nykyinen luterilainen oppi (esimerkiksi suomessa ei tapeta noitia.) Tämä on merkittävää myös uskontojen kohdalla, koska eri Raamatun kohtia voidaan painottaa eri tavoin. Myös kaikkien tekstien monitulkintaisuus on otettava huomioon: Tarina Lesken rovosta voi toimia kolehdinkeruun puolesta tai sitä vastaan. Tämä voi vaihtua ajassa, vaikka koko ajan luotettaisiin "sanasta sanaan" siihen mitä Raamattu sanoo.

Näistä kumpikaan ei ole "ihan väärin". Ne ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Itse tosin painotan aina sitä että "christianity is what christians do", eli mielestäni ideologioiden luonne on merkittävä lähinnä sitä kautta miten ne vaikuttavat maailmassa. Ja tämä on harvoin se ylhäältä määritelty ideologia, sen tehtävänä on tarjota poliittisesti korrekti kulissi, ja se jää sellaisenaan "kuolleeksi kirjaimeksi", johon vedoten tuomitaan ja vältetään kritiikkiä. (Jos vaikka naispappeus on ongelma, fundamentalistit itse kokevat toimintansa oikeana. Muut taas kokevat sen "joidenkin muiden näkemykseksi". Lopputulos: Asialle ei tehdä mitään.)

Mielestäni tässä puolellani on kuitenkin retoriikan perussäännöt. Sanan akateeminen sisältö voi olla erilainen eri yleisössä. Foorumi, jossa viesti esitetään, ja kohdeyleisö jolle puhutaan, voi vaikuttaa sekä muotoon että määritelmiin. Ja Feminismi -sanasta on liikkeellä monta eri määritelmää. Tässä tapauksessa valinnan ei pitäisi olla vaikeaa, koska esille on laitettu aineistoa johon viitataan. Tämä viitattu kohde ei ollut "akateemista feminismiä". Se oli "telaketjufeminismiä". Tätä kautta on järkevää olettaa että kritiikin kohteena ei ollut "akateeminen feminismi" vaan "telaketjufeminismi". Ja tästä voidaan päätellä, että sikäli mikäli telaketjufeminismi ja "akateeminen feminismi" ovat eri asioita (kuten tietojeni mukaan ovat) koko jutun aihe ei ollut "akateeminen feminismi". Se on siis aiheena eräällä tavalla "offtopic". (Joskin se oli silti hyvä, koska se kuitenkin oli ehkä kiinnostavin asia koko ketjussa. Ja nosti esiin erityisen tärkeitä asioita ja yleisiä harhaluuloja, ne myös vääräksi osoittaen.)

Sainkin jo ihan hyvän huomautuksen siitä että analogiani ei pätisi kovin laajasti. Mielestäni se vaan vahvisti sitä, mitä nostin esiin. Sain nimittäin huomautuksen: "Puhuja ilmoittaa kannattavansa kyllä tasa-arvoa, mutta ilmoittaa jämäkästi, ettei kuitenkaan ole feministi. Tapafeministejä ei siis ole, kuten on tapakristittyjä."

Tapakristillisyys on siitä jännittävä asia, että tavallinen uskova pitää sitä "hörhöilynä". Siksi ei ole tavatonta törmätä henkilöön, joka kertoo että "uskon Jeesukseen, mutta en ole mikään hihhuli/hörhö/fundamentalisti". Tässä on mielestäni kyseessä juuri sama asia. Suuret massat kannattavat tasa -arvoa, mutta kokevat että feminismi tarkoittaa juuri telaketjufeminismiä. He sanoutuvat tästä telaketjufeminismistä eroon samaan tapaan kuin "normaali uskova" sanoutuu irti innokkaammista aateveljistään. Tämä erottelu on mielestäni asiallista ja se pitää tehdä.

Olen sitä mieltä että juuri "akateemisesta feminismistä" voidaan sanoa se, minkä sain kommenttina: "Minä olen sitä mieltä, että nimenomaan feminismistä voi löytää tuoreinta ja osuvinta kritiikkiä naista ja naiseutta kohtaan. Sitä kutsutaan itsekriittisyydeksi. Sen sijaan kaikkialla muualla, "toteutuneessa tasa-arvoisuudessamme" on naisten arvostelu kovin hys, hys. Naista ei saa moittia. Kirjailija Jari Tervo totesi joskus, että Suomessa on pari asiaa joita ei saa kritisoida. Toinen niistä oli naiset. Olen samaa mieltä. Mutta! Älkää hemmetissä syyttäkö feminismiä siitä, että valtakulttuurissa koetaa tärkeäksi se, ettei sanansäilää käytetä naista vastaan." Ja kaikki "Kuittisen kritiikit" taas sopivat täysin "telaketjufeminismiin". Keskustelussa näitä yritetään pitää kuitenkin samassa lauseessa, mikä on minusta suuri virhe. Feminismejä ei saa sekoittaa keskenään, koska ne ovat hyvin erilaisia. (Jopa paljon erilaisempia kuin luterilainen valtionkirkon keskiarvomielipide ja äärifundamentalistien mielipide.)

Onnistuin saamaan siis kinan aikaiseksi aiheesta henkilön kanssa, jonka kanssa olin täysin samaa mieltä - olin erimielinen ainoastaan kontekstista. Minusta tämä on huvittavaa, koska alun perin yritin vaan nostaa esiin sen, että eri määritelmien käyttäminen samalta on equivocation -päättelyvirhe. Ja jos toisen argumenttia käsitellään sellaisella, siitä tulee samalla myös straw man/olkiukko-argumenttivirhe : Siinähän toisen väitetään sanovan muuta kuin mitä tämä on tarkoittanut, ja sitten tämä väännös kumotaan. (Tämän virheen synty on kuitenkin erityisen ymmärrettävää, koska sitä voi luulla että argumentti käsittelee feminismiä sen "akateemisessa määritelmässä". Silloin se nostaa esiin oikean jutun, eli sen että "se feminismi" ei ole "sellaista kuin tuossa luki".)

Ongelma taitaa olla siinä, että en osaa keskustella, koska en osaa olla ihmisten kanssa. Syynä ei ole mikään miehinen sovinismi, vaan olen "muuten vaan ASsi".

Seitsemän vuotta "kiipelissä".

Unikeonpäivä on vanha kristillinen merkkipäivä. Siihen liittyvässä tarinassa seitsemän Efesoksen marttyyriä pakenivat keisari Deciuksen vainoja luolaan, jossa uinuivat 200 vuotta. Minä taas menin kihloihin unikeonpäivänä vuonna 2002. Tässä esiaviollisessa tilassa yhä. Odottaminen, "uinuminen" kuvaa tilanteen henkeä hyvin. Sen lisäksi että olen unikeko kirjaimellisestikin.

Kaikki alkoi tietysti siitä hauskasta tilanteesta, kun toin nykypuoliskoni kotiin asti. Sain muistutuksen siitä että ei olisi soveliasta rikkoa muiden seurusteluja ja viedä varattuja. Kun Paulalla oli sormus. Informointi ei sujunut ihan tavoitteiden mukaisesti.

Seitsemän vuotta on pitkä aika. Tässä täytyy olla jotain patologista. Joko syntisessä esiaviollisessa ilossa on jotain sellaista jota ei halua muuttaa aviollisiksi velvollisuuksiksi.

Tai sitten joudun ottamaan avukseni Ray Romanon "Kaikki rakastavat Raymondia". Siinä oli "nostalgiajakso", jossa Ray ja Debra olivat menossa naimisiin. Debra hössötti häistä, ja Ray mietti että meneekö hän naimisiin vain saadakseen häät. Itsetunto siinä romahti, ja skeptismi nousi hääpäivään asti. (Onneksi sukat pelastivat "kylmiltä jaloilta" ilman että "jaloille annettiin viinaa".) Meillä ei hääsuunnitteluintoa ole kummallakaan samaan tapaan. Joskin minä aika usein ihmettelen, että mitä helvettiä hän minussa näkee. Toisaalta, kun en ole mitään järkeviä syitä keksinyt, olen tullut siihen tulokseen että "parempi näin". Jos olisin rikas, voisin pelätä että minut otetaan vain rahojen vuoksi. Jos olisi vakaa duuni tai antelias luonne, niin sitten ajattelisin että joku nappaa vain sen vuoksi. Komea ulkonäkö voisi lisätä "koristepuolison" ja siitä seuraavan statuksen pelkoa. Ja tässä suhteessa olen harvinaisen lujassa asemassa. Ei ole muuta syytä, kuin minä.

Itse asiassa "juhlat pelottavat".
1: Molemmissa suvuissa on sisäisiä kärhämiä. Vieraiden kutsulistan laatiminen on ongelma. Lisäksi tarvitaan kehä ja aseita, jotta henkilöt voivat siellä sitten purkaa kiukkunsa, jos sille päälle tullaan.
2: Toisaalta naimisiinmeno on meille pelkkä juridinen juttu. Se ei tuo mitään sellaista jota ei jo olisi. (En usko että tässä on mitään harhaluuloja toisesta ja jos olisi ylisietämätöntä, ovi olisi jo käynyt.) Paperilapun takia ei oikein viitsi.
3: Kolmas on tietysti juhlien hinta. Tavoitteena on "yhä" mennä avioon sitten kun koulut on ohi ja työelämää pukkaa. (Mikä on tietysti siirtynyt aikojen saatossa erinäköisistä syistä, kuten epärealististen valmistumisnopeuksien vuoksi.)

Mutta kyllä sitä pitäisi. "Ihan kohta". Kuten on koko se seitsemän vuotta ollut. (Johan minä puoli tuntia sitten sanoin että tulen viiden minuutin päästä!)

Kirjat, lukeminen ja vaikutus.

Mika Sipura otti osaa johonkin pyörineeseen kirjailmiöön. Siinä pitää kasata kirjoja, jotka ovat jotenkin erityisen hyvin vaikuttaneet.

Tehtävänannon rajojen mietintä:

Ensi alkuun on hyvä huomata, mitä tämä meemi ei mielestäni tarkoita.
1: Se ei ole mikään "suosituslista." Tämä onkin tärkeä asia, koska on eri lailla hyviä kirjoja. Palkitseva kirja, helppolukuinen kirja, kirja jonka lukee kerralla, kirja jota lukee pitkän ajan pieni pala kerrallaan, kirja johon palaa uudestaan. Ne ovat luultavasti hyvin erilaisia. Tätä kautta ei ole mitään yhtä lukutapaa: Kaikissa on mukana syitä jonka vuoksi lukee. Ja yksi ihminen voi pitää niistä, ja niiden arvojärjestäminen voi olla mieletöntä. "Minkälainen kirja on hyvä" ei ole mikään "yksi ja tietty" luokka.
2: Toisekseen tämä ei ole mikään tarkka valikoima "kaikista kirjoista" joita olen lukenut. Tämä ei ole myöskään lista siitä, mitkä kirjat ovat mielestäni erityisen hyviä. Tämä olisikin vaikeaa, koska lukemieni kirjojen määrät vaativat kymmenien tuhansien käsittelyä. En muista kaikkia nimeltä. Sisällötkin on monesta unohtuneet ja sekoittuneet keskenään. Tätä kautta yksittäisen kirja vaikutus olisi vaikea arvioida.
3: Tämä ei ole myöskään mikään "uusia teitä avaava" tai edes siihen kannustava juttu, koska tosiasiassa minä kuten moni muukin tekee karsintaa. Ja mielestäni tätä pitäisi lisätä.
___3.1: Ensinnäkin ei ole mitään syytä lukea kaikkia ja kaikenlaisia kirjoja. Moni ihminen tietää kirjoista jo ennen kuin on avannutkaan niitä. Tätä valikointia käytetään hyväkseen kirjakaupoissa, joissa ostetaan kirjoja joita ei olla vielä luettu. Mahdollisesti jopa useammin kuin sellaisia kirjoja jotka on jo luettu.
___3.2: Lisäksi pitäisi korostaa "taloudellisesa lukutapaa". Tyler Cowen ehdottaa että ihminen lukisi kaikkia kirjoja, ja lopettaisi niistä suuren osan. Sitoutuminen ei välttämättä ole hyvä asia kirjoissa. Huono kirja pitäisi heittää useammin nurkkaan.

Oman lähtökohdan reunaehtojen konstruointi.

Tosiasiassa tässä on kyse siitä, minkä kirjojen on katsonut vaikuttavan elämäänsä. Tässä kohden aloin tekemään listaa ja karsimaan tietyllä prosessilla kirjoja niistä joita olen lukenut.
1: Yritin hillitä itseriittoisuutta. Sillä tämänkaltainen kysymys houkuttelee silottamaan julkisuuskuvaa. Että laittaa vain huipputiedemiesten kirjoja ja kirjoja jotka on voittanut erityispalkintoja. Että laittaisi siihen kaikkea arvostettua ja tunnettua kaunokirjallisuutta. Tämän karsimiseksi, vaikka pitäisin jonkun tunnetun kaunokirjallisuuden teoksen sisällöstä, heittäisin sen pois, varmuuden vuoksi. Siksi valikoin vain "vähemmän tunnettua kirjallisuutta". Eli jos se antaa liian positiivisen kuvan, se on todennäköisesti "väärä kuva". En halua että kirjalista olisi mikään "peilin kirkastaja" joka korostaa miten mainio veikko olen. Jos ei muuten, niin sen vuoksi että jos se ei ole aidosti "minun minuuteen" vaikuttanut, siihen tarttuu sellaista egoilua, jonka lukija huomaa kyllä valehteluksi ja hännän nosteluksi kilometrien päähän. Kirjoittipa sen sitten "joka tunnetaan terävänä analysoijana" -muotoon jossa viitataan toisten sanomisiin tai ei.
2: Tämä ei saa olla vain kirja, josta pidän. Lisäksi sen olisi konkreettisesti vaikutettava persoonaani. Tätä kautta esimerkiksi "Taru Sormusten Herrasta" jäi pois. Olen lukenut sen useaan kertaan, mutta persoonaani siitä ei ole mielestäni jäänyt jälkiä.
3: Kirja ei saa olla sellainen, että se on joskus vaikuttanut, mutta että se ei vaikuta enää nykyisin. Että sillä olisi joskus ollut jokin erityinen arvo. Tätä kautta dumppaantuu iso kasa kristillistä että shamanistista ja meditaatio kirjallisuutta. (Itse asiassa haluankin haistattaa niille pitkät.)
4: En ota esiin kirjoja jotka vaikuttava johonkin filosofiseen koulukuntaan, eli sen täytyy vaikuttaa nimen omaan luonteeen ja arkielämään. Muuten elämästä tulisi helposti "akateemisen irrallista". Siispä listan kirjat eivät niikään ole rakentaneet sitä mitä mieltä olen, vaan vaikuttavat siihen minkälainen olen. (Tosiasiassa olen kuitenkin enemmän kotikasvatuksen, kavereiden, geenien ja turpaan saamisteni summa.)
5: Otan vain sellaisia kirjoja joita minulla on omana. Jos en omista sitä, en saa siitä kuvaa. Ja jos en ole vaivautunut hankkimaan/varastamaan/lainaamaan sitä, tullen toimeen ilman sitä. Jo ostotoimenpide itsessään on markkeri kirjan merkityksestä.

Lopullinen läjä:
Nämä kirjat, joita en laita siististi rinnakkain, koska siitä saattaisi syntyä jokin ihme harhaluulo siitä että ihmisen mieli ja minun mieleni olisi jokin järjestelmällinen laitos. Laitoin ne läjään. Tietenkin haluatte perustelut sille, miksi juuri nämä kirjat on valittu.
1: Markus Kajo, "Kettusen paluu - ihmisen käsikirja" muodostuu lyhyistä jutuista. Ne käsittelevät humoristisesti ihmisyyttä ja siihen liittyviä asioita. Tämä kirja on antanut minulle paljolti ihanteeni. En siis ole kirjan mukainen, mutta se on heitättänyt monta seikkaa kyseenalaiseksi. Osoittanut paheitani. Mutta kannustavasti. Mielestäni kirjan kirjoittajalla on sellaista aitoa Sokraattista filosofista asennetta, johon on erittäin vaikeaa törmätä.
___1.1: se lähestyy asiaa huumorin kautta. Elämä ei ole niin totista vänkäämistä, kuin jotkut yrittävät rakentaa. Että kaiken ei tarvitse olla elämää suurempaa.
___1.2: Se miettii juuri pieniä asioita, joista löytyy samalla arvoa. Kaiken ei tarvitse olla kaukana ja suurta ollakseen merkittävää.
___1.3: Kolmannekseen se sisältää ison palasen ihmettelevää asennetta, eikä se esitä tietävänsä juuri mitään. Tietämättömyys on olotila, jonka kanssa on pakko tulla toimeen. Kun kirja ihmettelee näitä, samalla herää mieleen se, että jos pienissäkin asioissa on epävarmuutta, niin miten suurissa asioissa olisi yhtään vähemmän?
___1.4: Se ei sisällä varsinaista ideologiaa. Se ihmettelee ja kritisoikin asioita, mutta sävy ei koskaan ole tuomitseva. Tämä on opettanut kriittisyyden aidon sisällön. Erimielisyys ei tarkoita samaa kuin vastustaminen ja vihaaminen. Samoin asioista voi tehdä mielipiteitä ilman että niiden pohjalta rakentaa jonkun valtavan ideologiamonoliitin, joka olisi ristiriidaton. Ja sitten esittäisi että se ideologiamonoliitti on se, mitä ihminen on. Olemme ristiriitaisia, outoja pähkäileviä, ja typeriäkin olentoja. Ja hyvä niin.
___1.5: Kirja sisältää myös sen, että se lähestyy asioita viittaamalla tieteellisiin tosiasioihin ja tuomalla näiden hassuja piirteitä esiin. Tämä tarkoittaa sitä että tieto ja kiinnostus ei ole ammattilaisten yksinoikeus, ja että se, että asia on "faktaa" tai "nippelitietoa" ei vielä tarkoita että se olisi "kuivaa". Pro -science -asenne ei välttämättä ole samaa kuin kaikkitietävyys, arroganssi, kilpailu, vastustaminen, ilkeys. Eikä tarvitse olla edes nörtti tai muu "egghead".
2: Daniil Harms, "Ensiksikin ja toiseksi". Kirja sisältää absurdeja novelleja. Niissä absurdius rakennetaan arkisten asioiden ympärille. Siinä outo tunne rakentuu siihen että joku nousee aamulla ylös, menee ulos ja kohtaa miehen, joka on juuri ostanut polakan. Kirjailija oli lapsia vihaava mies, joka kirjoitti elantonsa kirjoittelemalla juttuja lapsille. Jotta saisi rahaa mahorkkaan. Henkilö, joka muutti itse oman nimensä "Harmiksi". Ja se näkyy. Novellien henki löytyy tässä tapauksessa melko hyvin tämän kirjoittavan ihmisen itsensä kautta. Tätähän se elämä on. Se on ensisijaisesti kummallista, ja oma ideologia ja oma itse on tavallaan kaupan. Päivästä riippuu se, naurattaako, itkettääkö, vai tuleeko vain säälivän samaistunut olo.
3: Magnus Mills, "Taivaanrannan kulkijat" on pidempi juonellinen kirjoitus, joka käytännössä on opettanut minulle kaiken sen, mitä mieltä olen parisuhteesta, unelmista ja niiden romahtamisesta. Sekä siitä, miten yhden tavoittelu voi johtaa siihen että toinen menetetään. Eikä silti ole takeita siitä, että tavoiteltu saataisiin. Kirjassa puitteet ovat alussa melko pelkistetyt. Aavikolla on alumiinista tehty talo, joka kutistuu ja laajenee lämpötilan mukana. Hiekkaa on lapioitava. Tähän kuvioon astuu ja siitä poistuu ihmisiä, joiden olemassaololle ei ole sen kummempia syitä. Nainen, jota päähenkilö ei muista, tulee jostain koska hän muistaa sinut. Ihmisyys rakentuu läsnäolon kautta. Ideologia taas saa ihmiset yhdessä tavoittemaan mahdottomia. Mutta vain siinä määrin, missä ideologia myötää ihmisten unelmaa. Kaikki rakentavat kun se on yhteinen unelma. Ja vaikka yhden annetaan olla johtaja, koska hän osaa ja koska hän on aloittanut koko prosessin. Mutta hänenkään ei anneta sorkkia itse unelmaa. Vaikka se olisi niinkin kummallinen, kuin halu asua alumiinitalossa kanjonissa ja vaihtoehto - tiilitalot - olisivat paljon kätevämpiä. Unelmien ei tarvitse toteutua tai olla järkeviä ollakseen vaikuttavia. Lisäksi ideologian ei saisi antaa vaikuttaa erottavasti: Nainen, joka tulee tyhjästä koska muistaa sinut, voi kadota elämästä jos lähdet liiaksi kaivelemaan kanjonia. Ja loppujen lopuksi Sillä ei ole väliä sillä, missä asut, vaan kenen kanssa.
4: Magnus Mills, "Aidantekijät" on edellisen kirjan kirjoittajan aikaisempi kirja. Siinäkin on erittäin pelkistynyt ympäristö. On kaksi skottia jotka vihaavat brittejä. He ovat laiskoja aidantekijöitä. Heitä valvomaan käsketään brittiläinen työnjohtaja, jossa on vain kaksi vikaa. Hän on työnjohtaja ja brittiläinen. Työnteossa valtaosa kuluu vaikeuksissa, kuten vesisateessa ja siinä että aidan tilaaja kuolee onnettomuuden kautta paalulekan iskuun. Työnteon aikana haaveillaan suurista. Nimittäin vapaasta ja oluesta. Lopun aikaa istutaan pubissa juomassa olutta -velaksi jos rahat on jo juotu. Koska siinä voidaan "iskeä naisia". Kuitenkaan tähän liittyy lähinnä tonttumaisesti tönöttämistä. Jos joku menee iskemään naisia oikeasti, tätä ei katsota hyvällä. Onnistuminen aikaansaa kateutta. Kirjassa ei tapahdu mitään yliluonnollista (tai muutenkaan mitään), mutta siinä on koko ajan hämäräperäinen ja jopa pahaenteinen tunnelma. Lisäksi siinä on toistokappaleita, joissa on identtinen teksti ja tilannekuvaus. Joka pilkkua myöten. Mutta konteksti on eri, jolloin teksti tuo ilmi aivan eri kuvan. Haluaisin tehdä tästä kirjasta elokuvan-
5: István Örkény "minuuttinovelleja". Kirja sisältää absurdin, groteskin, pelottavan ja huvittavan täydellistä rinnastamista erityisen lyhyissä novelleissa. Se on kuitenkin sisällöltään erityisen kriittinen, se nostaa esiin hänen elämänsä aikaisen poliittisen tilanteen asioita: Poliittisen kuvan takana on ikään kuin vinksahtanut maailma, joka on outo ja kauhea ja hassu. Ja se on juuri se, mitä todellisuus tavallaan on. Kirja haluaa muuttaa asiaa, muutoshalun henki ja aktiivinen toiminta paistaa rivien välistä vahvasti. Kuitenkaan siinä ei ole ideologista sisältöä. Tai jos sellainen on, se on ihmisyys. (Soveltaen: Ihmistä ei pitäisi ajatella sen mukaan onko hän "kristitty" siinä mielessä miten kristityt ovat määrittäneet itsensä. Sen sijaan pitäisi katsoa tämän "määritelmän taakse" ja löytää ihminen, se joka katsoo olevansa kristitty. Hän on se, mikä on, sanoipa ideologian virallinen määrittely sitten mitä tahansa. Sillä kun määritelmä ja ihmisyys eivät kohtaa, syntyy ristiriita, jossa todelisuus on vahvempi vaikka ideologian sisältö yrittääkin muuta esittää. Ja tästä virheestä syntyy vain groteskia kummallisuutta.) Kirjailija ei kuitenkaan ole ilkeä tai raivoa aiheuttava. Hän onkin sanonut että "Vain iva loukkaa, ei nauru, varsinkaan ei sellainen nauru, jonka groteski aiheuttaa".
6: Dan Simmons, "Hyperion". Tämä kirja kertoo erilaisista maailmankatsomuksista ja niiden törmäämisestä. Sen sankarina on erilaisia tahoja, jotka erilaisten maailmankatsomusten ja uskomusten kautta tuovat vaikeuksia siihen kysymykseen "mitä on persoona". Yksikään ideologia ei oikeastaan selitä sitä, vaan nostaa siihen uusia ongelmia. Jokainen matkalainen on aivan erilainen, ja he ovat erimielisiä lähes kaikesta. Islamilaisen ammattisoturin ja juutalaisen kirjaviisaan tai druidin välillä on vain vähän yhteistä. Tälle kirjassa on olennaista se, että jokainen kertoo oman tarinansa. Ne sidotaan yhteen tarinalla, jossa he menevät etuoikeutetusti tapaamaan "lepinkäistä", joka on varsin kauhea jumala. Kirjasarjan myöhemmissä osissa asioita selitetään auki, ja niille annetaan vastauksia. Itse kuitenkin jätän sarjan juuri tähän. Se on vain yksi kirja. Se nimittäin kokoaa yhteen erilaiset ihmiset. Kaikilla on tarina. Ja se, mikä sitoo ihmiset yhteen, on päämäärä, joka jää toteutumatta. Tärkeämpää on näiden ihmisten elämä ja heidän kokemuksensa ja tarinansa. Matkanteko, ei päämäärä ja saavuttaminen.
7: Andy Riley, "Pupujen itsemurhakirja". Olen saanut tämän lahjaksi ihmiseltä, joka sanoi että se on erittäin minun näköiseni kirja. Tämä ei siis ole niinkään rakentanut kuin ilmiantanut persoonaani. Siinä suloiset pienet pupuset eivät vaan jaksa elää ja kuolevat erikoisilla ja mielikuvituksellisilla virityksillä. Se on sarjakuvakirja. Sisältää vähän tekstiä. Herättää kuitenkin kysymyksiä myös siitä, että itsemurha ei ole vain goottien ja angstaajien asia. Kysymys siitä, kenellä on oikeus haluta kuolla ja kysymys siitä, kenen hallussa elämä lopulta on, voi tulla mieleen. Ei poista kuolemanpelkoa, eikä anna käytännöllisiä keinoja kuolemiseen. Naurattaa kuitenkin.
8: Neil Gaimanin "American Gods" on fantasiakirja, joka yhdistää fantasiaelementtejä nykyaikaiseen kuvaamiseen. Gaiman tuo esiin vankan mytologioiden tuntemisensa kautta kysymyksiä siitä, miksi jollain Jumalalla on merkitystä milloinkin. Tähän liittyy tietysti se, miten Jumalat saapuvat paikalle ihmisten mukana eivätkä ole valmiina perillä. Samoin kuin se, mikä on Jumala. Ja mikä on rituaali. Arkipäiväisesti alkavat tapahtumat tiivistyvät : Vanhat ja jo unohdetut jumalt, kuten Odin ja Horus kamppailevat uusien ja erikoisten jumalien, kuten Median kanssa. Kaikki odottavat ihmisiltä uskoa ja vaativat heidän aikaansa. Nykyamerikan palvonnan kohteiksi osoitetaan kristuksen lisäksi mammona. Ihmissydämen ristiriitaisuus ja joka paikkaan tempovat vaateet nousevat esiin pitkn matkaa.
9: Matt Ridleyn "Origins of virtue" käsittelee yksinkertaisesti sitä tieteellistä kysymystä, miten ihminen on voinut evoluution kautta synnyttää moraalisia tunteita ja miksi niiden sisältö on sen suuntainen mitä se on. Erittäin harvoin tiedekirja onnistuu rämpyttelemään etiikan kieliä. Tämän kirjan kohdalla on kuitenkin syytä muistaa, että is-ought -ongelmaa ei ole ratkaistu: Siitä miten asiat ovat ei pitäisi päätellä miten niiden pitäisi olla. Mutta tässä kohden pääsee kuitenkin tutkimusmatkalle ihmisten lajinmukaisiin etiikan rakenteisiin. Tätä voidaan käyttää etiikkapohdintojen apuvälineenä. (Sillä etiikan ei tarvitse olla todellisuudesta vieraantunutta is-oughtista huolimatta. Kun mietitään etiikkaa on hyvä tietää että pommi räjähtää. Tämä ei tarkoita että se olisi oikein. Mutta tämä räjähdysfakta on silti olennainen kun mietitään esimerkiksi sitä minkälaisia sota -aseita ihmisille suolletaan.) Ei sisällä ideologiaa. Tätä voi lukea olipa sitten kristitty, ateisti tai ei.
10: Guy Windsor, "Swordsman's Companion". Kirja esittelee italialaista miekkailua, joten se ei sinällään kosketa "minun ydinaluetta". Mutta se on kuitenkin minun ensimmäinen eurooppalaista keskiaikaista miekkailua käsittelevä kirja. Sen kirjoituksen luonteeseen on tiivistynyt mainiosti se, mitä on olla historiallisen miekkailun rekonstruoija. Se kertoi minulle mistä hommassa on kysymys. Tässä mielessä se on "minuuden kirjoista" erityisen oleellinen.

Ehkä tämän pohjalta voidaan ymmärtää hieman siitä, miksi olen tälläinen kummallinen kusipää.

Miksi "Master Striket" liittyvät stancejen purkamiseen?

Asia selviää melko helposti, kun katsotaan lopputulemia.
Master striket yksinkertaisesti kohdistuvat näissä asennoissa oleviin aukkopaikkoihin. Toisissa asennoissa nämä ovat tietenkin kiinni, joten niitä on käytettävä oikein. Toisen reagointi ja toimintakin on otettava huomioon, aavistettava/tiedettävä/arvattava. Tämä tietysti helpottuu, jos toisen saa luulemaan jotain.

Evoluutio ja peliteoria.

Biologiassa lähes kaikki liittyy jonkinlaiseen vuorovaikutukseen. Eläimet ja kasvit saalistavat ja ovat saaliita. Lajitoverit auttavat ja kamppailevat keskenään. Immuunijärjestelmä estää viruksia ja virukset kaivelevat immuunijärjestelmän aukkoja. Tästä päästään siihen, että evoluutio ja luonnonvalinta eivät ole mitään kovinkaan abstrakteja asioita : Evoluutio ei sinällään ole pelkkä historiakertomus joka antaa ihmiselle lajina provenienssin. Se liittyy aivan konkreettisiin ja arkisiin tapahtumajoukkoihin. Kaikki tämä liittyy siihen kuka elää, kuka kuolee. Ja kuka elää niin kauan että ehtii jatkaa sukua ennen kuin kuolee. Koska kysymys on erilaisista vuorovaikutuksista, ei ole yllättävää että evoluutioon liittyy olennaisesti peliteoria. Itse asiassa kun peliteoria oli vielä pieni, tuntematon ja merkityksettömäksi koettu ala, eli ennen kuin taloustieteilijät alkoivat soveltamaan sitä, sitä mietittiin evoluution kannalta.

Kuitenkin John Maynard Smith vasta nosti evolutiivisen peliteorian tieteen "yleisesti tunnetulle alueelle". 1970 -luvulla hän sai arvioitavaksi George Pricen tutkimuksen. Aiheena oli se, miksi yksilöt eivät aina taistelleet kuolemaan asti. Tämä oli sinänsä merkittävä asia, koska voisi aivan hyvin luulla, että jos kamppailu käytäisiin loppuun asti, vain vahvin selviäisi. Kuitenkaan evoluutio ei ole "tälläistä" kamppailua. Smith opiskeli matematiikkaa vasta myöhemmin, mutta ongelma oli jäänyt hänen mieleensä. (Tiedemiehet miettivät usein ongelmia ja keksivät niihin ratkaisuja. Täten saadaan nimi historiankirjoihin. Sen sijaan he eivät tee sitä että jos johonkin ongelmaan ei ole ratkaisua, he päättävät että kukaan ei voi sitä keksiä, kun "viisaita on ollut pirusti ennen minua, jos he ei ole keksinyt miten minä voisin".)

Smith oivalsi että peliteorialla voitaisiin auttaa asiaa. Sillä eliöillä on erilaisia strategioita selvitä tilanteista. Voidaan ajatella että kun on kyseessä eri strategiat, voidaan puhua eräänlaisesta "konkreettisesta pelistä". Pelin nimi on tällöin "evoluutio" ja sitä pelaavat kaikki elossa olevat yksilöt. (Valitettavasti pelistä ei voi vapautua paitsi kuolemalla. Tämä taas on häviämiseen suuntaava toimenpide.) Smith oivalsi että eläinten ei tarvitse olla älykkäitä tai rationaalisia, koska niiden toiminta on joka tapauksessa strategia. Jos mato väistää kivun edessä taaksepäin, sen ei tarvitse miettiä tätä tekoa, ja sillä on ainakin joskus vaikutus tilanteeseen. Eläin on kokonaisuutena oma strategiansa.

Lisäksi Smith teki oivalluksen, joka tekee peliteoriasta ehdottoamasti paremmin evoluutioon sopivan, kuin mitä se sopii talousteoriaan. Syynä on se, mitä kelpoisuus on. Ja mitä talousteorian rationaalisuus on. Talousteorian utiliteetti nimittäin on keinotekoinen: Siinä yhdelle mittarille laitetaan hyvinkin erilaisia tuloksia. Tyttöystävän menettämiselle, tikkunekulle, omalle kuolemalle ja tuhat dollaria ovat samassa asteikossa ilman mitään sen kummempaa selitystä miksi nämä olisivat sama asia. Yksi suure, yksi numeroarvo. Talousteoriassakin on kuitenkin riittävästi piirteitä, jotta peliteoria toimii siinä. Evoluutiossa sen sijaan on yksi olennainen mittari, kelpoisuus. Lisääntymään pääsevien jälkeläisten määrää voi olla vaikeaa laskea vaikka kaikille pellon heinäsirkoille, mutta jokaisella pellon heinäsirkalla on kelpoisuus. Ja se on yksiselitteinen. Tämän vuoksi, kun talousteoria voi käyttää peliteoriaa ilman isompia ongelmia, evoluution piirissä sitä voidaan taatusti käyttää.

Ennen kaikkea Smithin oivallus auttoi ymmärtämään kaksi asiaa:
1: Miksi täysi aggressiivinen taistelu ei ole paras tapa.
2: Miksi luonnossa on monimuotoisuutta, eli "yksi strategia ei pyyhi koko pottia".

Tässä mukaan tulee "haukat ja kyyhkyt" -peli. Siinä ajatellaan että jos on kahdenlaisia lintuja, haukkoja ja kyyhkyjä, jotka elävät samassa alueessa. Lisäksi on "ruokaa". Kun kaksi lintua kohtaa toisensa ja ruuan, niillä on kaksi tapaa reagoida. Taisteleminen ja pakeneminen. Jos taistellaan, voittaja saa ruuan, häviäjä ei saa mitään. Mutta voittajakin voi haavoittua, jolloin "ruuan hinta" nousee. Sen saamiseen liittyy isompia riskejä. Häviäjä ottaa vain tappion, mutta ei saa mitään vastinetta sille. Pakenemistilanteessa taas kohtaaminen muuttuu sellaiseksi, että ruuasta luovutaan, jolloin sitä ei saada, mutta mukana ei ole myöskään riskiä saada häviön haittaa.
1: Haukka on aggressiivinen. Se päihittää aina kyyhkyt, ja taistelee ruuasta. Se syö hieman useammin mutta maksaa voittojen ja häviöiden kohdalla aina hieman taistelujen hintaa.
2: Kyyhky on passiivinen. Siltä voi jäädä aterioita saamatta, mutta se ei haavoitu taisteluissa koska ei ota niihin osaa. Jos kaksi kyyhkyä kohtaavat, ne molemmat saavat "puolikkaan ruuan".

Jos vielä oletetaan että "ruuan" saaminen määrää sen, miten haukat ja kyyhkyt maailmassa yleistyvät. (Yksilö on elämänsä ajan joko haukka tai kyyhky.), käy yleensä niin että kumpikaan strategia ei valtaa koko pöytää. Se asettuu Nashin tasapainoon: "Ruuan" ja "tappion" arvot loppupeleissä määräävät lopullisen suhdeluvun. Se on yleensä kuitenkin sellainen, jossa on sekä haukkoja että kyyhkyjä.

Tämä on esimerkki, mutta luonnossakin sama pätee. Kuitenkin ei tarvitse "jäädä vielä tähän". Kun menestys on sama kuin kelpoisuus, on eri strategioilla jokin arvo. Näistä voidaan tehdä "kelpoisuusmaisema". Jokin toimiva strategia on "vuorenhuippu" ja huono "syvä rotko". Ne vaihtelevat tietenkin alueellisesti, esimerkiksi sama strategia ei ole hyvä etelänavalla ja päiväntasaajalla. Siksi kelpoisuusavaruudet vaihtelevat myös paikallisesti. Yhdellä "leveyspiirillä" tietty "pituuspiirin" kohta on kukkula, mutta toisella "leveyspiirillä" sama "pituuspiirin" kohta on syvällä kuopassa. Voidaan siis ajatella, että jos toisaalla on maapetoja ja eläimellä on vaisto rynnätä veteen, se on hyvä stategia, jos ollaan jyrsijä ja pelätään kotikissoja jotka ovat niin laiskoja eivätkä pidä kastumisesta. Mutta kun sama jyrsijä laitettaisiin saarelle, jota ympäröivät krokotiilit, pelästymisen automaattireaktio "hyppää jorpakkoon" muuttuu melko typeräksi. "Voittajat" ja "häviäjät" määrittyvät kätevästi tätä kautta.

Evolutiivinen maisema ei myöskään ole pysyvä. Sillä eläimet muuttavat sitä. Tätä kautta, vaikka luonnonkatastrofit ja muut vaihtavatkin "evolutiivista maisemaa" isostikin, myös eläimen asettaminen pelilaudalle muuttaa sitä. Yksikään laji kun ei ole luonnossa ilman vuorovaikutussuhdetta toisiin:
Jos olet myyriä syövä kettu, ja myyriä on vähän, olet pulassa. Lisäksi jos alueella on paljon kettuja, ne kisaavat keskenään ja tämä vaikuttaa haitallisesti ateriointeihisi, vaikka olisitkin sitten erityisen taitava kettu. Joku tampikettu kuitenkin joskus syö sinun aamiaisesi. (Ja erikoista kyllä: Jos on paljon myyriä, ketut yleistyvät ja vähentävät myyriä jolloin myyriä on vähemmän ja kilpailua enemmän. Eli ketun menestys johtaa siihen että kettujen menestys on "seuraavalla kierroksella" hieman vaikeampi. Vaikka ketun nopeus, äly ja muut ominaisuudet koko ajan vaikuttavatkin siihen miten hyvin kyseinen kettu yksilönä saa saalista. Tai jää kivivyöryyn.) Menestys liittyy siis paitsi taitoon, myös paikkaan ja muuhun tilanteeseen.

Kun peliteoriassa usein onkin "pelejä", jotka ovat luonteeltaan sellaisia että "oikea toiminta" ei ole pelkkä strategianvalinta, vaan se riippuu myös siitä, mitä muut tekevät, ei ole mikään ihme että peliteorian laskuja käytetään evoluutiossa.

Taiteesta ja sen tulkitsemisesta.

Kun ihminen katsoo taideteosta, hän tekee siitä jonkinlaisen tulkinnan. Tämä tulee esiin esimerkiksi elokuvien, maalausten ja kaiken muun vastaavan kautta. Usein syntyy jopa erimielisyyksiä siitä kenen tulkinta on oikea. Usein oikea vastaus tähän on, että molemmat. (Tosin joskus joku tulkinta on "kaukaa haettu", eli heikko.)

Monitulkintaisuus voi olla jopa tarkoituksellista. Otan esimerkiksi oman piirtelyni. En siksi että olisin erityisen hyvä. Mutta kun tekee itse, ei tule mitään tekijänoikeusongelmia.

Kuvassa on kaksi hahmoa. Niistä ei kerrota mitään. Kuvan katsojan on siis mietittävä, mitä ne ovat. Ne näyttävät kaapumaiselta, joten katsoja voisi tulkita ne vaikka nunniksi. Se voisi olla vaikka miltei realistinen kuvaus jossa abbedissa kohtaa ahneuteen yöllä syyllistyneen nunnan keittiön ovella.

Itse kuitenkin ajattelin (millä ei välttämättä ole mitään väliä: Derridan mukaan "kirjailija on kuollut", eli hänkin on oman valmiin teoksensa edessä tulkitsija, ei totuuden esittäjä. Aika on muuttanut häntä) , että tässä olisi "symboliikkaa". Pyrin rakentamaan tähän kaksi tulkintalinjaa: Sanon niitä vaikka kuolemateemaksi ja itsereflektioteemaksi:
1: Kuolematulkinnassa kyseessä olisi kaapuhahmo joka on tuttu kuoleman symboli, joka on ikään kuin portin kohdalla. Portti avautuu tuonpuoleiseen. Tämä on aika perinteistä symboliikkaa aiheen tiimoilta. Mikä ei tarkoita että sitä ei saisi käyttää.
2: Itsereflektiotulkinnassa taas kyseessä on peili ja siitä tuleva oma heijastus, jolloin kyseessä on itsetarkkailuun viittaava asia. Hahmo on synkkä, joten ehkä se viittaa siihen että olemme turhankin itsekriittisiä ja kovia itsellemme.
3: Tietenkin nämä voidaan yhdistää jolloin syntyy ajatus siitä, että juuri "itseen katsomisen kautta" syntyy myös tietoisuus omasta kuolevaisuudesta. Itsetietoisuus tuo mukanaan tajun itsestään ajallisena olentona, joka on myös maan päältä katoava.

Näiltä kohdin voidaan tietenkin miettiä psykologisia kysymyksiä, kuten minkälainen kuolemanpelko ja synkeä depressio piirustelijalla on ollut tätä piirtäessään. Tulkitsija voisi tässä kohden kokea että piirroksen kuvan asettelu ja väritys on viileä ja passiivinen, eikä väkivaltainen ja liikkuva tai nopeatempoinen. Tästä voidaan sitten päätellä vaikka halu leikkiä kuolemanvaiston, kanssa. Toisaalta rauhallisuus voitaisiin tulkita myös peittelyn kautta: Asia on niin kauhea, että sitä yritetään käsitellä kiistämällä sen olennaisia piirteitä. (Joka tapauksessa piirustelijalla on psyykkinen ongelma?)

Postmoderni tulkinta näyttää siis sopivan taiteen käsittelyyn erityisen hyvin. Tässä kohden haluankin nostaa esiin Oraakkeli -blogissa esiteltyä Harlene Andersonin ajattelua. Se keskittyy eitietämiseen (not-knowing). Siinä todetaan se, minkä itse koen joka päivä elämässäni: En ymmärrä muita eivätkä muuta ymmärrä minua. Kommunikaatiosta suurin osa on ehkä sanatonta, mutta valtava osa siitä on lisäksi tulkintaa, arvailua. Siksi ei pitäisi ottaa mitään itsestäänselvyytenä. Eikä toisia saisi ajatella stereotypioiden, liian yleistämisen kautta. Kaikesta pitäisi keskustella, jotta kommunikaatio, joka hänelle on luova prosessi, jatkaa taiteellista eteenpäin menemistään. Tulisi osata etsiä erilaisia tapoja ottaa toisesta selvää, mikä vaatii erityistä asiantuntemusta: Aivot ovat konservatiivinen elin, joka hakee pysyviä sääntöjä ylipaljon, joten epävarmuuteen heittäytyminen ja erilaisten tapojen löytäminen vaatii paljon treeniä. Väärä suhtautumistapa, niin mikään määrä tietoa ei riitä, koska tässä vaaditaan "ennakko-oletusten putsaamista ja asettumista asemaan, jossa eksperttiys tai auktoriteetti ei pääse ohjaamaan kanssakäymistä kohti jotain ennalta-asetettua tai -tiedettyä."

Joku voisi sanoa että taiteen pitäisi olla jotenkin erikoislaatuista, että se ei ole kommunikaatiota, vaan yksilöllistä tuottamista. Kuitenkin itse näen että ainakin suuri osa taiteesta on juurikin jonkinlaista kommunikaatiota. (Enkä tarkoita pelkästään sitä että taiteilija saa hippitytöt heittämään pöksyt nurkkaan tai sitten saa mainetta ja tilaa esimerkiksi tabloidlehdissä.) Kuva on usein tunnelman välittäjä, ja siinä voi olla yhteiskunnallista kantaottavuutta tai muuta vastaavaa "messagea". Osa jopa korostaa että tämä on tärkeää.

Koska menin nyt pilaamaan tuon kuvani leimaamalla omat tulkintani sen päälle, heitän haasteenomaisesti kommunikaatiopyrinnön kaikille tämän blogin lukijoille. Heitän toisen piirustukseni, ja jokainen saa ihan itse kokeilla ja heittäytyä. Eli kertoo kommenttiketjussa mitä tulkintaan juuri tuohon kuvaan liittyen. Rajoitteita ei ole sen kummempia. Pikemminkin päin vastoin. (Miltei voisi tehdä tästä kisan. Mutta siinä olisi voittaja, joka taas sotisi koko hommaa vastaan...)

Samalla saa/voi ilmoittaa olemassaolostaan. (Deskriptiivinen tyyli kun ei taida oikein olla kommunikaatioon innostavaa : Kun esittää kuvaavasti esim. kannanottoja joista ei ole edes samaa mieltä, vain siksi että "se ja se on ollut tätä mieltä", kommentointi tiivistynee helposti kirjoitus- ja asiavirheisiin.) Saan siis arvokasta tietoa joka antaa ainakin suuruusluokan lukijoiden määrästä. Mahdollisuus tulkitsijoiden kinaankin sallitaan, itse tosin tuskin siihen osallistun.

Minkälaisia ovat väärät analogiat?

Analogia on laajimmassa esiintymisissään "vertailu kahden eri asian välillä". Yleisesti se tarkoittaa kuitenkin sellaista vertailua, jossa asioilla on yhteisiä piirteitä, ja tästä samanlaisuudesta päätellään sitten muista piirteistä asioita.

Ehkä suurin osa analogioiden käsittelyn sekaannuksesta johtuu tietysti siitä että analogia on sinällään monimerkityksellinen, jolloin tulkinnasta seuraa usein equivocation -päättelyvirheitä. Joskus se merkitsee vain samanlaisuutta, joskus vertailua, joskus vertausta, joskus esimerkkiä, ja joskus sitä että A:n ja B:n jakana sama ominaisuus Y vahvistaisi että ominaisuus X:kin olisi samanlainen.

Määritelmällisyys ja epävarmuus:

Englanninkielisessä wikipedian virheellistä analogiaa käsittelevässä artikkelissa analogia näyttää tarkoittavan vain mitä tahansa vertailua. (Linkki on varmuuden vuoksi tähän päivään editoituun versioon.) Otan tästä todisteeksi esimerkkejä:

"Love is like a spring shower. It brings refreshment to a person's body. (Does it also sometimes lead to thunderstorms and being hit by lightning?)"

Kaikkien esimerkkien rakenne näyttää seuraavan tätä samaa kaavaa. On nimen omaan vertailu, joka ei perustu siihen että piirre X on sama joten myös piirre Y on. Tätä kautta wikipedian analogia on "laajinta määritelmää", johon taas törmää muutoin melko harvoin. Tämän perässä on lisäksi perustelu, miksi esimerkissä on puutteita. Tosiasiassahan analogian ei tarvitse olla täydellinen ollakseen hyvä: Analogiassahan on aina mukana epäanalogia: Jos vertailen saman valmistajan nukkeja, niillä on ainakin eri lokaatio, paikka tilassa, ja usein eri sarjanumero ja niin edespäin. Ja toisessa voi olla naarmu.

Tätä kautta englannin kielen wikipedian artikkeli itse asiassa tekee "väärän epäanalogian". Kukaan kun ei väitä että samanlaisuuden olisi oltava täydellistä että analogioita voitaisiin vetää. Eikä analogia ole koskaan mitenkään erityisen "vakaa päätelmä", analogian tekijä ei niinkään sano että "varmasti totta", kuin että "vertailu antaa kätevän työkalun esimerkiksi jatkotutkimukselle". Voidaan jopa kysyä, ovatko nämä sittenkin oivia esimerkkejä epäanalogiasta, koska joskushan analogia määritellään sitä kautta että kun kohteiden A ja B piirteet X ovat erilaisia, on myös piirre Y varmaan erilainen. Tätä kautta tuo esimerkki kokonaisuutena olisikin esimerkki epäanalogiasta (epäanalogian liian pitkälle vieminen on silloin yksi osa -alue analogioiden viallisuudessa) - joskin eri tavalla miten se näyttää olevan tarkoitettu!

Tiukasti katsoen tämä ei kata sitä, mitä analogiavirheet ovat aina (eli se on kaikissa analogian määritelmissä virhe, nuohan ovat analogiapäättelyssä tehdyn virheen sijasta joko vain huonoja vertailuja tai sitten ovat suppealla alueella analogia -argumentteja.)

Huonot esimerkit.

Oikein tiukasti esittäen väärä analogia tarkoittaa sitä että on tehty aito päätelmä, joka on väärin ja virhe syntyy siitä miten analogiaan on käytetty itse argumentissa.

Tässä kohden karsiutuvat pois esimerkiksi huonot vertailut. Eli jos yritän jollain esimerkillä selittää miten joku asia toimii, ja esimerkkini on vain huono, se ei auta ymmärtämään asiaa, tai sisältää hämmentäviä elementtejä, se ei vielä tarkoita sitä että itse asia olisi kokenut mitään vastoinkäymistä. Huono esimerkki on huono esimerkki. Ainoastaan ymmärtäminen on heikentynyt. Karkeasti sanoen tosin esimerkki ei sinällään ole virheellinen: Esimerkki ja vertailu ei yleisesti ottaen ole lainkaan argumentti vaan selventäjä. Ja ollakseen argumenttivirhe, pitäisi rakenteen olla argumentinomainen.

Tämä nostaa esiin tärkeän kysymyksen siitä, milloin ja miten voidaan sanoa että jokin analogia olisi argumenttivirhe. Tai milloin se on ylipäätään argumentti: Syy on analogian perusluonteessa. Se ei ole kovin samanlainen muiden päättelytapojen mukaan: Se suorastaan odottaa että aina välistä tulee vääriä johtopäätöksiä. Aina on pakosti mukana jokin epäanaloginen piirre, joten päätelmän olennaisiinkin osiin se osuu joskus.

Jälkikäteen todettu huonous.

Eli jos vertaillaan kohdetta A ja B, ja huomataan että ominaisuus(joukko)X on sen sisällä samanlainen, niin tästä päätellään että myös tämän joukon ulkopuolinen ominaisuus Y on samanlainen A:lla ja B:llä. Tämä on analogia (kaikilla sen määritelmillä). Tämä analogia voidaan osoittaa varmasti oikeaksi vain tutkimalla onko se oletettu yhteys todellinen. Toisaalta analogia voidaan osoittaa varmasti vääräksi samalla tavalla. Ongelma on tietysti siinä, että tämän jälkeen koko analogiapäätelmää ei tarvitse miettiä. Sen lopputulos on jo tiedossa, joten voidaan kysyä että mitä tämän tasoisella toiminnalla sitten ylipäätään pitäisi tehdä?

Voidaan sanoa että dilemma on seuraava : "Tarvitsemme päättelyvirheen, eli muodon joka itsessään antaa oikeita tuloksia vain vahingossa." Tietenkin ongelma on siinä, että "Tarvitsemme myös päättelyn, eli muodon joka antaa oikeita tuloksia muutenkin kuin vahingossa".

Koko asian yleinen epämääräisyys.

Päättelyvirhe -esityksissä tämä ei usein tule kovin helposti esiin, koska niitä on helppoa tehdä. Niillä on kuitenkin yleensä sellainen muoto että ne joko antavat siihen epäuskoa etsimällä epäanalogisia piirteitä ja väittämällä että myös haluttu piirre on tätä joukkoa, eikä sitä samanlaisuuksien joukkoa. (Kumpi joukko voittaa, samanlaisuuksien joukko vai erilaisuuksien joukko? Rajanveto on liukuvarajainen.)

Toisaalta ne esittävät usein myös sellaisia vertauksia joiden johtopäätös tiedetään vääräksi, ei rakenteen, vaan lopputuloksen kautta. Tätä voisi valottaa seuraava yhdistelyketju :

Koska koira ja lapset ovat elossa, niillä on neljä raajaa... ja koska koiria pitää kasvattaa kurilla, myös lapset täytyy kasvattaa kurilla ... joten kun koirien ruokakupit ovat lattialla on lastenkin syötävä lattialla. Esimerkkinä väärästä analogiasta on siis usein "koska koirilla on yhteisiä piirteitä + koirat syövät lattialla on lastenkin syötävä lattialla".)

Ongelma on tietysti siinä että kaikki tajuavat että jossain on "järkevät rajat" etsiä samanlaisuuksia. Joskus näistä vaan on valtavasti erimielisyyttä. Ei ole mitään selvää juttua jolla voisi katsoa milloin raja on ylitetty. Ja tämän vuoksi virheanalogioista tehdyt esimerkit ovat yleensä melko huonoja. Parempia on todella vaikeaa tehdä. Yritän kuitenkin tehdä erityisen huonon analogiapäättelyn, joka noudattaa sellaisenaan pelkän vertaamisen sijasta "tiukkaa piirreolettamista" ja jota ei ole vain "jälkikäteen kokemuspohjaisesti tai muuten havaittu vääräksi" :

Koska "Bioinformatics for Dummies" opetti minulle bioinformatiikasta asioita, ja sama julkaisia on tuottanut "for Dummies" -sarjassa sellaisen kirjan kuin "Chess for Dummies", tämä taatusti auttaa minua selvittämään asioita bioinformatiikasta.

Tämä on selvä esimerkki siitä että tätä yhteyttä ei ole uskottavaa vetää. Sen sijaan jos esitykseni olisi ollut erilainen ja sanonut että tuo toinen kirja opettaisi shakista, se olisi järkevä odotus. Tosiasiassahan kirja voisi olla huonokin, enkä oppisi siitä shakkia. Mutta tämä ei tee siitä alun perin huonoa. Ennen kirjan lukemista on fiksua olettaa vanhan perusteella, että kirja on varmaan hyvä shakinopettaja.

Ongelmana tässäkin esimerkissäni on tietysti se, että tämän esimerkki on ehkä ymmärrettävä, mutta siinä ei ole mitään "yleistettävää muotoa" joka rajaisi hyvät analogiapäättelyt omaan ja huonot omaan luokkaansa. Se kuitenkin vihjaa siitä että olisi jotkut "järkevät rajat". Jokin veteen piirretty viiva, joka harmaasävyisesti kattaa analogioiden koko laajan perheen.

Sama rakenne voi siis olla "ihan kelpo" tai "aivan paska" päättely. Muutokset ovat pieniä.

"Kohtuu pitkät" miekat.

Keskiaikaisia miekkoja on monen eri sorttista. Erilaisia malleja on paljon, yksityiskohdat eroavat. Käyttötavat erosivat yhdellä kädellä käytettävistä suuriin kahden käden käyttöisiin. Niillä on runsaasti nimiä ja luokitteluja. Otan esiin muutamia. Lähinnä sen vuoksi että roolipeleistä innostuneet saavat materiaalia. (Näistä käydään tarkkaa kinaa vaikka aiheesta ei mitään tiedettäisikään.) Mihinkään syvällisempään tämän tason luokittelu ei oikein riitä. Tästä kuitenkin saa yleiskuvan siitä, mitä kaikkea "miekka" voi tarkoittaa silloinkin kun ei puhuta erikoisista versioista, kuten erityisen kookkaista tai erityisen pienikokoisista tai muuten eksoottisista miekkamalleista.
1: Cutlass on lyhyt, leveäteräinen sapeli tai viiltomiekka, jossa on suora tai hieman kaareva miekka, joka on teroitettu leikkaavaksi kärjeksi. Kädelle on yleensä suojarengas, joka kulkee "nyrkin yli" niin että kun miekan ottaa käteen niin että terällä pääsee lyömään, se suojaa sormet. Nimeltä tämä tunnetaan 1500 -luvun viimeiseltä vuosikymmeneltä. Pohjassanana on luultavasti italian cotelasso, joka viittaa veitsimäiseen muotoon.
___1.1: Broadsword , tämä sekoitetaan usein ikään kuin synonyymiksi kaikille pitkäteräisille ja leveille miekoille. Kuitenkin se, mikä tunnettiin nimellä broadsword, oli itse asiassa lyhyt cutlass: Kun herrasmiehet vaihtoivat pieneen ja pistävään smallswordiin, oli sotilaskäytössä leikkaavia miekkoja jotka olivat leveämpiä. Siksi kunnon kavaljeeri, (ranskan cavalerie, englannin cavalry, ratsuväki) käytti ratsunsa selästä tämän tyyppistä miekkaa. (Syynä turhan laajaksi venytettiin nimeämiseen voi olla tietysti se, että myöhemmin miekkamallit kapenivat ja menneisyyden, keskiajan, miekkoihin viitattiin sitä kautta että ne olivat leveämpiä. Myös roolipelaajia voidaan syyttää väärän nimen leviämisestä medioissa.)
2: Longsword taas on yksinkertaisesti keskiaikainen miekka jossa on niin pitkä kahva että sitä voi käyttää kahdella kädellä. Pitkä miekka oli silloin yhden käden miekasta tehty versio, jossa oli pidempi kahva ja vahvempi terä. Ne olivat pidempiä kuin normaalit miekat mutta niitä voitiin käyttää yhdellä kädellä. Luokitteluissa pitkä miekka pitää sisällään
___2.1: Greatsword/zweihänder oli miekka jonka terä oli pitkä ja painava jotta ne vaatisivat kahden käden käyttöä. (=Niitä ei voida käyttää yhdellä kädellä.) Joskus tämän sisältö vaihtelee niin että kaikki "pitkät miekat"(longsword) kuuluvat niihin, mutta yleensä tämä käsite korostaa sitä että miekka on "pitkän miekan pidempää sorttia". Ne eivät kuitenkaan ole vielä "ihan aitoja kahden käden miekkoja". (Joskin ne joskus laitetaan myös pieniksi kahden käden miekoiksi. Syynä on tietysti jatkumokysymys.) Saksalaisissa miekkailumanuaaleissa miekkana pidetään yleensä tämän mallin miekkaa. Keskiajalla tätä tyyppiä kutsuttiin nimellä twahandswerds tai too honde swerd. Kun muita pitkiä miekkoja voidaan käyttää hevosen selästä, tämä on sen verran raskas hevosen selässä heilutettavaksi, että kyseessä on selvästi jalkaväen miekka.
___2.2: Bastard sword on 1400 -luvun alussa käyttöön otettu miekkamalli jossa yhden käden miekan terä oltiin laitettu kahvaan, jonka kädensija oli muotoiltu kahden käden käyttöön. Tämä malli tunnettiin nimellä Espée Bastarde. Ne eivät tämän erikoisen muotoilunsa vuoksi olleet "oikein mitään miekkoja": Niitä ei voinut sanoa greatswordeiksi eikä oikein yhden käden miekoiksikaan.
___2.3: Estoc taas on pitkä, joko pyöreä, kolmiomainen tai pyöreäteräinen miekka, joka on käytännössä terätön miekka. Siinä on painotettu pisto -ominaisuuksiin. (Ranskan estoc tarkoittaa yksinkertaisesti pistämistä.) Sen nimet olivat italiassa stocco, espanjassa estoque ja englannissa se tunnettiin nimellä tuck ja saksassa sen nimi oli panzerstecher. Estocia käyttivät puolalaiset ja itävaltalaiset taistelussaan tataareja vastaan: Kun vastustaja käytti ketjuhaarniskaa, estocia käytettiin rikkomaan haarniska. Estocin pituus oli metrin ja puolentoista metrin välillä, joten sitä ei pidä sekoittaa muskettisotureiden tunnetuksi tekemiin pistomiekkoihin.
3: Sabre taas on kaarevateräinen miekka, jossa on yleensä terävä pistoon sopiva kärki. Se oli yleinen arabien käytössä. Kuitenkin yhden tyypin sapeli, bauenwehr (peasant sword, maajussin miekka) oli eurooppalaisten käytössä. Sapelia käytettiin kauan ratsuväen aseena. Se oli sotilaan työvälineenä niinkin myöhään kuin USA:n sisällissodassa.
___3.1: Falchion on miekka, jonka muoto on joko suora tai hieman kaareva ja yksiteräinen. Se on kärkipainoinen, eli terä on heti kärjen jälkeen sellainen että se levenee leveimmilleen ja terä kaventuu kahvaa kohden. Kärkipainoisuus mahdollisti sen että sillä voidaan tehdä lujia iskuja. Falchionista kehitettiin muutamnia versioita, kuten italialainen storta ja malchus, jotka olivat kevyempiä, sapelinomaisempia, versioita. Sille on sukua myös saksalaisten machetea muistuttava messer josta tehtiin jopa kahden käden versioita (Grosse Messer).
4: Backsword on yksiteräinen sotilaskäytön miekka. Siinä oli suojarenkaita kättä varten. Se keskittyi viiltäviin ominaisuuksiin koska niitä oli hyvä lyödä hevosen selästä.
5: Schiavona taas on pistoon ja leikkaamiseen sopiva miekka, jossa oli yleensä tyylikäs ja koristeltu "suojahäkki" kädelle. Se on nimetty Venetsian Dogen vartioiden mukaan, koska he käyttivät tämän mallin asetta. Tässä miekassa on yleensä ohuehko terä, joka on teroitettu vain yhdeltä sivulta. Mutta kaksiteräisiäkin tunnetaan. Myös tapa pitää oli vaihteli: Osassa otettiin häkin sisällä ote ikään kuin siten että etusormi pujotettiin toiselle väistille ja keskisormi toiselle niin että terä tuli niiden välistä esiin. Osassa taas otetaan ote "aivan normaalisti".
6: Rapier taas oli pistoon keskittynyt ase. Se oli renessanssiajalla suosittu kaksintaisteluase. Alun perin nimi tarkoitti pelkkää siviilimiekkaa, mutta sen merkitys muuttui niin että se alkoi tarkoittamaan ohutteräisiä pistomiekkoja. Se kehittyi lopulta terättömäksi pitkäksi piikiksi. Sellaiseksi jonka muskettisoturit ovat tuoneet tutuiksi.
___6.1: "Sword Rapier" taas on keräilijöiden tekemä määrittely, jossa pistomiekkaan liittyy jonkinlaista leikkaavaa terää. Tietenkin tämä luokittelu on tavallaan järkevä, koska miekkamalleja kokeiltiin pitkin matkaa. onet näistä aseista ovatkin olleet pyrintöjä yhdistää leikkaavat iskut pistomiekan repertuaariin ilman että pistojen näppäryydestä luovutaan. Silti usea tämän mallin miekka ei ole riittävän hyvä leikkaamiseen mutta on kuitenkin hidaskäyttöinen verrattuna rapieriin.
___6.2: Small Sword taas on pikkuruinen ase, joka usein sekoitetaan rapieriin. Se on pieni, ja se sisältää lähinnä teroitetun metallitikun jossa on erittäin pieni suoja kädelle ja pienet renkaat sormille. Niitä kannettiin ikään kuin korumiekkoina. Tämän pohjalta katsotaan kehittyneen nykyiset kilpailumiekkailussa käytetyt miekkamallit.