Miltei pyhimys (SA -INT)

"Cultivate your hunger / before you idealise / Motivate your anger / to make em all realise / Climbing the mountain - never coming down? / Break into the contents - never falling down?"
(Akeboshi, Wind)

Sukulaisvalinnan kautta päähäni iskeytyi meemi. Sen sisältö on seuraavanlainen.

"1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama."

Haaste oli minulle monella tavalla hankala:
1: Mikä on "valokuviasi" joita tähän viitataan. Ovatko kuvat vain omien vai vieraiden ottamia vai molempia. Tässä kohdassa päädyin "välimuotoon" eli karsin pois kuvat jotka eivät ole minun ottamiani ja joille en ole saanut kuvaajalta erikseen lupaa käyttää. Määritelmälliset epäselvyydet korvasin lakitekstin kautta. Byrokratia näyttää sallivan vain tietyt vastaukset, joten miksipä ei.
2: Toinen on tietysti formattikysymys: Ovatko valokuvia vain konkreettiset kuvat, vai sallitaanko myös digitaaliset versiot. Tässä suhteessa aika on muuttanut asiaa. Kuten filosofian määritteissäkin monesti, myös näissä kysymyksissä uudet asiat voivat vaatia lisätäsmennystä. Hylkäsin tiukan määrittelyn ja sallin digitaalisen version. En osoittaakseni erityistä kykyäni mielivaltaan, vaan sen vuoksi että minulla ei edes ole neljää vanhanaikaista valokuva -albumia kuin yksi kappale. Lisäksi on pari yksittäistä nippua valokuvia. Ja kuvia on muutamalla CD:llä, joista osa on varattu kuville ja osassa taas on vain muutama kuva. Lisäksi on tietysti kasa digikuvia, joita olen laittanut internettiin. Näiden priorisointi oli vaikeaa, joten tyydyin että otan sitten neljännen jonka löydän. Olkoon sitten valokuva -albumi tai kuvaCD. Tämäkin oli itse asiassa haasteellista, koska tapanani on levitellä ja hukkailla asioita. Lopputuloksena on CD. Sen jännittävä puoli on siinä, että kun järjestys voi olla ottamisjärjestys tai nimen aakkosjärjestys, ja jopa tallennusjärjestys voi muuttaa järjestystä jolla ne ovat koneella, "neljäs" ei ole niin objektiivinen valinta kuin pinnallisesti voisi luulla. Onneksi esimerkkini tapauksessa kuvat olivat digitaalikameran numerolla leimaamia ja kerralla poltettuja, joten kaikki nämä mainitsemani järjestykset antavat saman tuloksen. Se, että tulos on objektiivinen oli siis jonkinlaista olosuhteiden luomaa armoa. Calvin voisi sanoa että kansio oli suorastaan predestinoitu osoittamaan tiettyyn kuvaan.

Se, mikä minua tehtävänannossa kiinnosti sen verran, että siihen reagoin oli sen poikkeava rakenne. (Normaalisti olen aika nuiva ketjukirjetyyppisille ratkaisuille.) Normaalistihan sitä pyydetään jotain mielenkiintoista tai elävää kuvaa. Tällöin haetaan tärkeitä tapahtumia ja tarinoita. Tosiasiassahan tässä annetaan "miltei random -ehto" ja tämän jälkeen sieltä mielivaltaisen tuntuisella numerovalinnalla säädetty "ennaltapäätetty" kuva. Satunnainen kuva olisi tietyti ollut ehtona vielä mielenkiintoisempi, mutta tämä olisi varmasti lisännyt intoa ottaa niitä tarinallisia kuvia.
1: Näin valikoitu kuva taas kertoisi jotain ihmisestä. Ei sellaitsa mitä hän sanoo, vaan se voi tuoda esiin myös asioita joita ei normaalisti tule esiin. Ja tietenkin potentiaalista tylsyyttä. Minullakin on aika monta tylsää tai tylsähköä kuvaa, jotka olen vain säilyttänyt. Kuva on todennäköisemmin sellaista ryhmää, jota otetaan paljon.
2: Toisaalta se voi kertoa myös siitä mitä ei halua kuvata. Minä en kuvaa ihmisiä, se on minusta aika vaikeaa. Sielun tarttuminen valokuvaan on vanha harhausko, ja ennen moni näyttikin sittemmin heavystä tuttua käsielettä \,,/ kameralle. Minulla ei tätä taikauskoa ole, mutta lähes yhtä vaikeaa se on. Tietysti tällä naamalla voi olla viisastakin väistellä kameraa. Palkkio tuleville sukupolville.

Etsiessä tietysti tuli mietittyä, että mitä eri vaihtoehtoja minulla olisi. Oli kuvia, joita voisi toivoa tulevan, sellaisia joilla on tarinaa. Ja tietysti sellaisia paniikkikuvia, joita toivoo että ei vain tulisi vastaan. (Sellainen itse asiassa oli siinäkin kasassa, josta tämä kuva on. Siinä olen tehnyt armeijan T -paidasta ninjapäähineen ja olen tupavahdin metallilevyn kanssa keikistelemässä sängyn reunalla yläosattomissa... Kyllä, se on vielä kauheampaa kuin miltä se kuulostaa.) Toisiksi eniten pelotti tietysti se, että vastaan tulee joku kuva jolla ei ole tarinaa tai sisältöä. Tällöin olo on kuin vieraskirjaan kirjoittaisi. Ongelmia on tällöin kolme. (1) Ei keksi mitään nokkelaa ja viisasta sanottavaa (2) ei keksi mitään nokkelaa tai viisasta sanottavaa (3) ei keksi mitään sanottavaa.

Onnekseni ja epäonnekseni tuli seuraava kuva. Siinä on ainakin sisältöä. Valitettavasti se kuvaa pahimpia piirteitäni. Mutta tietysti oman heikkouksiensa hierominen julkisesti kasvattaa aina luonnetta ja tekee monista "inhimilliseksi", tosin vain aika erikoisilla -suorastaan pessimistisillä- ihmisen määritelmillä (Ihminen=Epäonnistuja). Kuva on otettu vuoden 2002 loppupuolella. Olin silloin armeijassa. Jääkärikompanjassa. Kuvassa olen minä. Ottaja on Kalle Kotilainen, joka oli samassa tuvassa, ja joka on suonut ilon jakaa tätä kuvaa eikaupallisissa tarkoituksissa. Kuva on otettu kasarmin ikkunasta. Minusta on olemassa vain muutama kuva. Tämä on yksi niistä.

Kuvasta ei tule mieleen, että olisin juuri tuolla hetkellä "aseistettu ja vaarallinen." Sitä voi pitää argumenttina armeijaa vastaan tai latistamisen puolesta. Tuo tilanne on kuvattu ennen erään marssin alkua.

Syy siihen, että saman tuvan tyyppi voi ottaa tuollaisen kuvan, johtuu auktoriteettiongelmista. Tai oikeastaan, minulla ei ole koskaan ole ollut mitään sitä vastaan että joku on auktoriteetti. Ja tämän johdosta kun olin 1JK:ssa, sainkin siirrossa mukaani arvion "tottelevainen ja motivoitunut kaveri." Mutta ns "kusipäinen auktoriteetti" (ja voitte jättää sen "auktoriteetin" samalla pois, koska se ei ensinnäkään ole se olennainen termi, ja oikeastaan kun ensimmäinen ilmenee, jälkimmäinen katoaa.) on sitten oma lukunsa. Siispä erästä tiettyä kapiaista kohtaan kohdistamani suorasanainen kehoitus, jonka heikompihermoisten kauhistukseksi siteeraan "Kun seuraavan kerran käyt kusella, anna tulla kunnolla vaan, ihan sieltä päästä asti." Tämä lausunto ei oltu raivousalla tai vihaisen kuuloisella äänellä tehty. Se tulee sillä rauhallisella, itselleni muutoin täysin epänormaalilla täysin tasaisella narraatiolla. Ne, jotka minut tuntevat lähemmin tietävät, että siinä vaiheessa kannattaa todella kuunnella mitä se rauhallinen kertojaääni sanoo. Seuraava vaihe on äänekkäämpi. Ja se ei ole kaukana.

Tämä sisällöltään hmm. normaalista armeijakielestä poikkeava, sekä normaalit rehdin sotilaan kielenkäyttötavat ja ohjesäännön ohjeistukset kiertävä lausunto johti siihen että pidettiin huoli siitä, että "kasarmipäiviä" ei jatkossa kertynyt. (Niille jotka eivät ole käyneet: Kasarmi on sitä että puuhataan armeijan lähellä ja nukutaan punkissa. Muu on sitä että puuhataan metsissä ja nukutaankin siellä.) Tilanne, joka tähän johti aikaansai toki paperitöiden kautta vaikeuksia myös kommentoinnin kohteelle. Mutta ilmeisesti "avautumiseni" oli pahempi kuin tuollainen byrokratiamyllyn käyttö, jota itse pidin "viimeisenä keinona jota tulisi käyttää vasta kun vihjeet, pyynnöt, käskyt, kehoitukset" eivät toimi. Tämä on varmaankin "se epävirallinen syy", mutta sinällään se on OK, eikä se vahtikopissa oleminen, ilmapallojen puhallus ja muu toiminta nyt ollut niin ikävää.

Ainut ongelma oli tietenkin se, että 2JK:hon siirtämiseni syy oli aika dramaattinen, joskin liian myöhään tehty : Alle 50kg:n paino, joka armeijan aikana laski ns. "koko matkan ajan". Kun tuollainen säälittävä ruippana (sanoo "nythenkilö" +15kg.) sitten laitetaan täyspakkaukseen, jonka paino olisi virallisesti jotain 40kg, ja minun tapauksessa jotain 20+ kiloa kun strategiset redundantit esineet "unohtuu", saadaan mielenkiintoisia kuvia. Että pistetään miehet armeijaan, kun niillä on paremmat fyysiset valmiudet, ne on vahvempia kun naiset. Ja naiset synnyttää, paitsi tietysti vapaaehtoisesti. Ja ne jotka ei.

Kun aiheena on tottelevaisuuteni puute, ei liene ihme että en listaa 4 blogia, jonne osoitan tämän. Tämän syy on tietysti se, että määrän pitäisi kasvaa eksponentiaalisesti ja pian kaikki olisivat käyneet sen läpi. Kuitenkin jos koet, että minun olisi pitänyt linkata Sinun blogisi tähän, niin voit toki ottaa osaa haasteeseen ja linkata tänne. Tässä tapauksessa haluan tietää mitkä blogit ovat sellaisia jotka olen "miltei merkinnyt". Ironisinta olisi tietysti se, että niitä olisi yli 4. Se toisi tähän kaikkeen sellaista kunnon vastarintameininkiä.

ICD-10 F30+ ~ 24.11.1929-

Rapsutin naapurin koiraa. Iloa tuottaa koira. Naapurin koira, ei oma. Kun masentaa eikä jaksa nousta edes ylös sängystä laittamaan radiota päälle. On silloin listattava pienet ilon aiheet. Kuten naapurin koira. Muistutukseksi mitä on päivittäin. Mitä näkee. Mitä ei näe kun ei jaksa nousta ylös sängystä edes laittamaan radiota päälle. Ei oma, naapurin, se koira. Niin neuvoo joku, joka ei ole masentunut. Asiantuntija. Naapurin koirasta muistuttaa, joka iloa tuo ja joka ei ole oma. Perkeleen allergia.

Samat havainnot, eri tulkinnat.

Filosofiassa ongelmana on totuuden tavoittelu. Totuus itsessään on poissulkeva: Se, että jokin asia on jotenkin tarkoittaa että se ei ole jotain muuta. Toisaalta tavoitellaan mahdollisimman montaa eri näkökulmaa, koska niitä tarvitaan jos ei muuten niin kritiikin kohteeksi, jotta ne saadaan poissuljettua. Aina tämä ei ole mahdollista ja silloin samoista havainnoista saadaan tehtyä erilaisia tulkintoja. Niiden luonne ja niihin suhtautuminen voidaan tehdä monella tavalla.

1: Abduktiivinen päättely on Peircen kehittämä logiikan näkemys, jossa samat alkuehdot voidaan selittää usealla eri tavalla. Tätä on kuvattu esimerkillä, jossa henkilö tulee sisään märkänä. Selitys voi olla sade, hajonnut paloposti, kukkienkasteluonnettomuus, naapurin vesipyssyllä varustettu pikkupoika tai moni muu ilmiö. Tässä on olennaista kuintenkin se, että asiaa voidaan lähestyä hankkimalla lisätietoa. Eri tulkinnat voidaan karsia eri todennäköisyyksille, jolloin ne ovat hieman eri hyviä, tai sitten analyysillä saadaan osa esimerkiksi falsifioitua tai verifioitua, jolloin näkemys tarkentuu. Abduktiivinen päättely ei ole deduktiivisesti pätevää; Johtopäätös ei seuraa premisseistä väistämättä, vaan se voi olla epätosi vaikka kaikki esitetyt premissit olisivat tosia. Johtopäätös on kuitenkin yleensä "riittävän hyvä" ja käytännön syistä -eli siitä että emme ole kaikkitietäviä- tieteellisiä selityksiä ja teorioita puolustetaan usein abduktiivisesti. Paradigmanmuutokseen tämä logiikan näkemys suhtautuu siten, että tiedon täsmentyminen johtaa vaihtoehtojen yleistymiseen ja karsiutumiseen.
2: Multimetodologia taas sallii erilaisia tutkimusmalleja. Eli esimerkiksi kemiassa voidaan tutkia eri metodeilla kuin fysiikassa. Samoin laadullista ja määrällistä tutkimusta voidaan käyttää datan analysointiin. Tässä näkemyksessä (kuten ei edeltävissä, mutta jälkimmäisissä muuttuu) ei vielä olla reduktionismia vastaan (joskin sitä ei ole pakko seurata) koska esimerkiksi naistutkimuksen voidaan katsoa selvittävän miten naiset kokevat tasa-arvotilanteen ja toiset taas mittaavat miten hyvin se toteutuu. Tämä näkemys on foundationalistinen, eli se luottaa siihen että kaikkien eri tutkimusalojen valottama maailma on sama, koska kaikki tarkkailevat yhteistä universumia, ja sen piirissä voidaankin saavuttaa kokonainen tieteellinen totuus. Eri tutkimustavat valottavat eri näkökantoja samasta totuudesta. Tässä näkemyksessä paradigmanmuutos kertoo siitä että todellisuutta onnistutaan karkeistamaan tai totuutta lähestymään.
3: Perspektiivien pluralismissa sallitaan erilaisia logiikoita, mutta niiden holtitonta sekakäyttöä ei kannateta. Tässä näkemyksessä erilaiset katsomustavat ovat eri logiikoilla toimivia ja tämän vuoksi yhteismitattomia. Kielipelin tapaan ne noudattavat omia sääntöjään, ja tärkeää on se, miten hyvin se noudattaa omaa säännöstöään. Tällöin eri katsomustapojen erot johtuvat siitä että käytetään eri logiikoita, ja ne ovat yhtä mahdollisia keskenään. Yksittäisen systeemin onnistumista voidaan tässä mallissa vertailla sen kautta, miten hyvin ja laajasti
ne toteuttavat sisäisen logiikkansa. Tämä näkemys suosii konsistentteja, eli yhteensopivia mahdollisimman sidottujen päättelysäännön antamien tulosten kanssa ja koherentteja eli ristiriidattomia itsensä kanssa, laajoja asiakokonaisuuksia täten selittäviä. Kuitenkin tässä on olennaista huomata se, että jos toinen looginen kokonaisuus tekee asian perinpohjaisemmin, se ei välttämättä vaadi sen kumoamista. Syy voi olla tutkimuksen vähyys. Esimerkiksi fysiikan tutkimuslogiikassa oli aikaisemmin ristiriita sähkömagnetismin ja Galileon suhteellisuusperiaatteen kanssa, mutta Einstein onnistui rakentamaan tästä ehyemmän korjaamalla ristiriidan ne yhdistävällä suhteellisuusteorialla. Siksi esimerkiksi selitysverkon ristiriidat kertovat vain että jotain tulee muuttaa. Toinen olennainen huomio on se, että kritiikki ei tässä (eikä seuraavissa versioissa) enää onnistu pelkästään siten että löydetään jotain joka on "mahdollisesti ristiriidassa sen kanssa". Esimerkiksi toisen ulkopuolisen logiikan mukaan jokin näkemys voi olla väärin, mutta ratkaisevaa onkin vain se, miten sisäisesti ehyt tulkintatapa on. Tässä näkemyksessä paradigmanmuutos on siis logiikan sisäinen kehittyminen.
4: Tieteellinen pluralismi taas on sitä mieltä että samat havainnot voidaan selittää monella eri tavalla. Siksi jopa yhteensopimattomia osia tulee hyväksyä. Tieteen ei tarvitse olla konsistentti, vaan se saa olla ristiriitainen. Koherentilla kuvalla ei tällöin ole merkitystä. Tämän piirissä ei ole yhtenäistä tieteellistä metodia, ja tämän vuoksi esimerkiksi eri tulkinnat voivat johtua vaikkapa eri maailmankuvista. Jos näiden vertailu keskenään olisi mahdollista, olisi jälleen yksi tieteellinen metodi, jolloin tieteellinen pluralismi rikkoisi omaa perusperiaatettaan vastaan. Esimerkiksi toinen maailmankuva voi sanoa että se on hyvä koska se jättää moraaliasiat tutkimuksen ulkopuolelle ja toinen sanoa että se toinen on parempi, koska se ottaa olennaisen moraalielementin mukaan tutkimukseen. Tosiasiassa näitä ei voida vertailla. Etenkään kun erilaisia logiikoita voidaan soveltaa eri tilanteissa melko vapaasti: Niissähän saa ihan luvan kanssa olla keskenään epäkonsistentteja piirteitä. Tärkeintä on vapaa ja laaja tutkimus, jota tieteellisen pluralismin kannattajat pitävät monenlaisten innovaatioiden ja yhteiskunnan kehityksen lähteenä. Tutkimusten rajoittaminen estää uusien juttujen luomisen. Jos tässä näkemyksessä on jotain, joka erottaa sen seuraavasta mallista, se on se, että tutkimuksen hedelmällisyys voi eri koulukunnissa olla erilaista: Ne jotka tuottavat enemmän tutkimusta ja innovaatioita ovat ehkä parempia. Tosin tämäkään ei ole mikään syy kieltää niitä jotka tuottavat tutkimusta ja innovaatioita vähemmän. Paradigmanmuutos voi siksi myös kuvata jotenkin teorian paremmuutta, mutta niihin ei tarvitse panostaa: Tavoite ei ole eri näkemysten kumoaminen ja rajoittaminen vaan mahdollisimman laajalla kentällä toimiminen. Paradigmanmuutos tapahtuu jos tapahtuu, eikä sen ole pakko tapahtua.
5: Totuusrelativismissa näkemyksessä ei ole mitään totuutta jota voitaisiin lähestyä. Mikä tahansa juttu on aivan yhtä hyvä. Esimerkiksi keskenään ristiriitaisia logiikoita voidaan soveltaa aivan luvallisesti eri tilanteissa. Paradigmanmuutos on tässä näkemyksessä pelkkä muodinvaihdokseen vertautuva kuva. Se kertoo vain siitä mitä sen ajan ihmiset ja tiedemiehet ja heidän valtapelinsä ja suosiosuhteensa ovat sillä hetkellä.

Tärkeää on tietenkin huomata, että näissä on hienoista sisäistä vaihtelua, eikä esimerkiksi abduktiivisen logiikan kannattaja välttämättä usko että aivan kaikki paradigmanmuutokset olisivat vain logiikasta johtuvia. Se kuitenkin keskittää näkökantansa siihen "miten pitäisi" tehdä tiedettä sen sijaan "miten sitä tehdään" käytännössä, jolloin tällä ei ole niin paljoa väliä.

Toinen merkittävä huomio on se, että jos joku esittää kannattavansa näitä näkemyksiä, hän ei voi samanaikaisesti väittää että jonkun olisi luovuttava näkemyksestä tai että jokin näkemys kumoutuu vain sillä, että hän keksii jonkun vaihtoehtoisen tavan tulkita samat havainnot. Jokaisen näiden ideahan on se, että niitä voi olla erilaisia ja ne voivat olla yhtä hyviä. Siksi vaihtoehtotulkinnan keksiminen antaa ehkä itselle ehkä luvan ajatella toisin kuin muut, mutta se ei voi pakottaa muita ajattelemaan samoin kuin itse.

Androidi.

Dostojevskin romaanissa "Vanhan ruhtinaan rakkaus" esiintyy vanha ruhtinas, jota hovi pitää keinotekoisena, koska hänellä on tekotukka, tekoparta, tekoviikset ja tekojalka. Nykyisin nämä eivät ole mitään ihmeitä. Vastaavia ihmisen puutteiden korvaamisia edustaa hammashuolto ; 1700 -luvulla hampaita tehtiin posliinista. Nykyisin muovista. Amalgaamipaikat peittivät ennen hampaiden reikiä, nykyään ne ovat muovia. Nekin ovat keinotekoisia. Ihmisten rakenteellisia heikkouksia paikataan hengityskoneilla, ja sydämeen voidaan asentaa keinoläppiä, keinomunuaiset ovat nykyään toki isoja dialyysikoneita, mutta nekin ovat keinotekoisia. Antiikkinen puujalka korvasi jalan luun funktion, ja nykyään proteesit ovat melko aidon näköisiäkin. Silikonirinnat ja silikonihuulet muokkaavat ulkonäköämme. Ja ainakin sotavammapotilaille ja vammaisille sitä ei pidetä kovin kauheana. Samoin kallossa voi olla titaanilevyä, ja on teknistä tilpettä jos jonkinlaista.

Kuitenkin kun androideja esiintyy esimerkiksi televisiosarjoissa, ne ovat yleensä tunteettomia tai niiden konemaisuutta pidetään muuten niille vakavana ongelmana.
1: Varhainen teknologiahirviö on "Jousijalka -Jack". Tämä oli viktoriaanisen englannin kiusanhenki, jossa oli metallisia osia ja joka hyppi valtavia loikkia ja piti lähinnä kiusaa. Siitä saatiin ensimmäinen havainto vuonna 1837. Se edusti jonkinlaista yhdistelmää vanhan ajan demonisista kiusanhengistä ja sen ajan nykyaikaisimmasta tekniikasta. Alussa tarinat olivat arkisempia ja saivat ajan mittaan mystisiä piirteitä. Siksi ei ole aivan varmaa, onko alun perin joku kiusanhenki toteuttanut jotain kepposia jonkinlaisella tempulla. Se voi olla myös puhdas kaupunkitarina. Hänet kuvataan kuitenkin lähinnä tekojen kautta, ja koneistetun hirviömäisyys korostuu. Vastaavaa on tietysti sovellettu paljon myös sarjakuvissa. Etenkin Marvelin supersankarisarjakuvissa teknologia liittyy pahiksiin, kuten esimerkiksi hämähäkkimies -universumin "mustekalaan".
2: Lisäksi esimerkiksi "Shadowrun" -roolipelissä on ominaisuus "inhimillisyys"/ "ihmisyys". Sen aleneminen tekee hullummaksi ja kylmäkiskoisemmaksi. Kun ihminen boostaa itseään keinotekoisilla värkeillä, tämä laskee. Koneistettu ihminen on vähemmän tunteva, vähemmän inhimillinen, kylmäkiskoisempi ja julmempi.
3: Ja tätä lievemmissä versioissa scifimaailmassa jopa "Star Trekin" androidihahmo Data kuvataan koneosiensa vuoksi tunteettomana ja epäinhimillisenä, tosin lähinnä koomisessa eikä pahantahtoisessa sävyssä.

Tässä välissä näyttää silti olevan eräänlainen asennevaikutus. Teknologiaosilla koristeltu ihminen ei olekaan ihminen, johon on liitetty osia, vaan kokonaisuus nähdään ikään kuin sellaisena että "kuinka monta % kokonaisuudesta on ihmistä ja monta % konetta." Ihmiset hyväksyvät peruukit eivätkä ajattele, että se tekisi kantajastaan julmemman. Silikonirintoja pidetään ehkä pinnallisuuden osoituksena, mutta sen ei katsota alentavan ihmisarvoa. Näyttääkin hieman siltä että asenne voi muuttua, se näyttää aina kohdistuvan siihen mikä ei ole tavallista tai yleisesti saatavilla. Se kohdistuu kuvitteelliseen "tulevaisuuden teknologiaan", ja kenties asenteet myös muuttuvat sitä mukaa, kuin

Otan tähän muutaman näkökannan, jolla teknologialisiä voi käsitellä. Myönnän että rajojen vedossa kyseessä on loppujen lopuksi se, miten ihmisen ja ihmisyyden määrittelee. Erilaisia määrittelyjä voidaan käyttää. Tässä ei varmasti ole kaikki suhtautumistavat:
1: Näkemys, jossa teknologiaa tulee käyttää vain ihmisen ulkopuolella. Apuväline on kuin vasara tai tietokone. Ihmisyys katoaa jos hän vaikka korvaa kätensä tietokoneella, koska kone on kuollut. Kuitenkin voidaan ihan hyvin argumentoida esimerkiksi Dawkinsin extended phenotype -käsitteen kautta: Dawkins esitteli ajatuksen siitä että esimerkiksi mehiläispesä on mehiläisen tapa laajentaa ruumistaan. Tältä ajatellen ero ruumiin ja apuvälineen välillä hämärtyy. Ei voida vetää selvää rajaa sille, missä vaiheessa teknologia on teknologiaa. Lisäksi esimerkiksi muovinen sydänläppä on monista OK, vaikka siinä ihmisen oma osa korvataan teknisellä osalla, eikä yhteiskunnassa yleisesti ajatella että muoviläppäpotilas olisi vähemmän ihminen.
2: Näkemys, jossa teknologiaa saa käyttää vain siihen, että korvataan vamma. Tällöin sodassa vammautuneelle on sopivaa rakentaa uudet kasvot, mutta mallejen neniä ei saisi muotoilla. Samoin esimerkiksi amputoidulle käden antaminen on sallittavaa, mutta esimerkiksi hieno supervoimat antava tekninen tekokäsi olisi epäreilu, ja se kannustaisi käden vaihtamiseen myös tavallisilla ihmisillä. Kaikilla ei olisi siihen kuitenkaan varaa, ja yhteiskunnasta tulisi jaottuneempi, kun parhaiten pärjäisivät ne joilla on jo aluksi enemmän. Se epätasa -arvoistaisi ihmisiä. Lääketieteellisesti ajatellen on oikein poistaa sairaus, ja saada ihminen samalle tasolle kuin muut tai kaventaa tätä kuilua heidän välistään. Tämä on sinällään totta, eli tälläinen teknologia olisi ikään kuin "kiellettyä kateuden kautta". Kuitenkin voidaan ajatella, että yhteiskunnassamme on paljon erilaisia epätasa -arvoistavia asioita. Minä en voi ostaa mersua, koska siihen ei ole varaa. Koulutusjärjestelmämme palkitsee toisia toisten kustannuksella. Ja tosiasiassa jos yhteiskunta olisi tasa -arvoinen ja tarjoaisi kaikille samanlaiset olosuhteet, geneettisesti lahjakkaimmat saisivat tästä etua suhteessa muihin. Ja jost tätä ei tehdä, voidaan nostaa esiin esimerkiksi Amerikoissa olevat huippuyliopistojen maksut, jotka ovat niin isot, että rikkaiden lapsilla on siihen varaa ilman työtä ja köyhät joutuvat työskentelemään opiskelun lisäksi, eikä liene turhaa sanoa kumpi joutuu lähtökohtaisesti tekemään enemmän työtä ja kummalla on enemmän vapaa-aikaa jota käyttää viihteeseen tai opiskeluun : Sekä työskentelevä että opiskeleva opiskelija vai pelkästään opiskeleva opiskelija.
3: Luonnollisuusnäkökanta, jossa ihmisen osana ei ole käyttää teknologisia ruumiinosia, koska ne eivät ole "luonnollisia". Vammautuminen voidaan nähdä esimerkiksi Jumalan tahtona. Tälle näkemykselle ei liene kovin paljoa kannattajia. Moni varmasti vastustaa luonnottomia asioita, mutta hekin luultavasti kuitenkin sallivat esimerkiksi puujalan tai jonkun muun vastaavan "välttämättömän" asian. Tällöin kyseessä on ehkä "minimiperiaate", jolloin tätä pitää käyttää niin vähän kuin mahdollista.
4: Vapausnäkökanta, jossa koneosat olisivat aivan kkuten vaikkapa tatuoinnit. Tällöin jos joku haluaa ostaa itselleen teknologiaa, hän voi sellaista hankkia.
5: Kyvykkyysnäkökanta, jota näkee joissain dystopioissa. Niissä teknisiä lisiä asetetaan käytännössä kaikkiin, koska joko johtaja on niin komentanut, tai sitten yhteiskunnan rakenne on pistetty sellaiseksi, että ilman teknologialiitännäisiä elämä on vaikeaa. Tällöin ajatellaan että yhteiskunta toimii paremmin, jos kaikki ovat tekniikkansa vuoksi vaikkapa niin voimakkaita, että voivat toimia konttien lastaajina.

Tietenkin teknologiassa on mukana myös näistä riippumattomia isohkoja ongelmia : Teknologiat ovat esimerkiksi herkkiä menemään rikki, ja monimutkaisemmat rakenteet ovat hienojakoisempia, mikä yleisesti ottaen tarkoittaa sitä että ne ovat kalliimpia ja ne menevät herkemmin ja monemmilla tavoilla rikki. Toisaalta "androidien" määrittely "vähemmän ihmisiksi" voi johtaa siihen, että niistä voidaan periaatteessa rakentaa vaikka sotilaita tai niitä voidaan käyttää sellaisiin tekoihin, joihin ei tavallisia ihmisiä laitettaisi ja pistää ne oloihin, joihin tavallisen ihmisen laittamista katsottaisiin julmuudeksi. Jos koneistettua ihmistä pidetään vähemmän ihmisinä, heitä kohdellaan siten, ja tämän seurauksena he käyttäytyvät niin vaikka he olisivat aivan samanlaisia kuin tavalliset ihmiset. Toisaalta hyvin testatut teknologiat voivat parantaa toimintaa.

Mutta minusta teknologia itsessään ei ole ongelma. Ainoastaan väärään käytetty teknologia tai testaamaton käyttöönotto ovat ongelma. Androidien rakentaminen on periaatteessa kuten vasara. Sitä voi teoriassa käyttää talojen rakentamiseen, tai sillä voidaan tappaa ihmisiä. Vasara antaa mahdollisuuksia molempiin suuntiin, sellaisia joihin ilman vasaraa ei kyettäisi. Mutta vasaran kieltäminen sen huonojen asioiden vuoksi ei silti tule kovin monelle mieleen. Sen sijaan yritetään säätää lainsäädäntöä ja yhteiskuntaa siihen suuntaan, että vasarasurmaajat saadaan telkien taakse ja että vasarasurmia tapahtuu mahdollisimman vähän. (Hyppykengät voisivat silti olla siistit. Kunhan mukana tulisi myös ensiapupakkaus.)

Kohtaaminen.

Keskustelussa ja miekkailussa olennaista on se, että kohtaamiset ovat erilaisia ja niiden luonne ja tyyppi liittyy paitsi tilanteeseen, myös siihen minkälainen tyyppi on vastassa. Tämän ei tarvitse muuttaa itse tilannetta; Argumentit tai miekkailun flow voi olla samanlaista, mutta tilanteesta riippuen on hyvä harjoittaa erilaisia suhtautumistapoja (Kun tilanne on täpärämpi, on vaikeampi esimerkiksi hienosäätää kaikki yksityiskohdat kuntoon. Helpommassa tilanteessa tekniikasta voi tehdä rauhassa tarkempaa tai argumentista ymmärrettävämpää vaikka valaisevilla esimerkeillä.):
1: Miekka on vaarallinen ase. Jos toisella on vääränlainen asenne, joka on käytännössä asenne, jossa häntä kiinnostaa vain voittaminen, ei oppiminen tai kehittyminen, ja vielä vähemmän vastustajan oppiminen. Heille miekkailun harrastaminen on vain keino päteä ja olla bullyjä.
2: Sanat ovat paitsi asioiden punnitsemiskeinoja, myös keinoja satuttaa toista. Siksi esimerkiksi sanojen lataaminen pahoilla sävyillä voi olla argumentin kannalta irrelevanttia: Se ei tuhoa sitä. Mutta se voi viedä fiiliksen siitä että ollaan keskustelemassa. Huono väittelykumppani on julistaja: Julistaja asettaa itsensä toisen yläpuolelle, hän on opettaja jonka ei tarvitse oppia. Hänen tehtävänään on millä konstilla tahansa osoittaa että hän on oikeassa, ja pahimmillaan kaiken kritiikin yläpuolella. Kiistakumppani edustaa hänelle toiseutta, joka on erilaista kuin hän ja on siksi lähtökohtaisesti väärässä. Hän on voittamisen kohde ja hänen näkemyksensä on kritisoimista varten.

Taulukko on tehty sillä oletuksella että olet itse hyvällä asenteella tai ainakin tavoittelet sellaista. (Jos et, niin kannattaa lopettaa tai muuttua.) Keskiaikaisen miekkailun ystävät tunnistavat tästä varmasti Windsorin "Swordsman's Companion" -kirjassa suositteleman systeemin. Minusta se soveltuu erinomaisesti myös lähes kaikkeen sosiaalisiin tilanteisiin.
Oma suosikkini on se, että "kanssakäymiseni on ansaittava" ja rajatapausten kohdalla harjoitan enemmän haastattelunäkökulmaa, jossa lähinnä luokittelen hänen ajattelutapansa ja selvitän, mitä asioita hän ei sano, jolloin en niinkään harjoita paremmuutta selvittävää dialogia, kuin kannanottojen kartoittamista, selvitän "missä on kenenkin poterot". Jos poteroita ei ole liikaa, ja aihe ei satu osumaan niiden kohdalle, mikään ei estä juttuja. Samoin, jos tiedän että joku (1) asia tai aihepiiri (2) henkilö aikaansaa minussa liikaa ikäviä tunteita, välttelen. Enkä välttämättä siksi että hän olisi "huono", syy voi olla myös se, että itse katson olevani. Näin asenne ei ratkaise itse debattia vaan sen, käydäänkö sitä ylipäätään ja milloin se mahdollisesti loppuu

Luottamus.

Paranoidia skitsofreniaa sairastavat ihmiset rakentavat luontevasti mitä erikoisempia tarinoita heihin kohdistuvasta vainosta. Esimerkiksi hän saattaa pelätä että maailmassa vaikuttaa suuri salaliitto, ja että nämä asuvat hänen yläkerrassaan. Tämän seurauksena esimerkiksi tärkeät paperit ja dokumentit ja tavarat täytyy aina pakata mukaan kun mennään ulos. Samoin täytyy kasata ulko -oven eteen tavaraa, jotta he eivät yöllä pääse murtautumaan kotiin nukkuessa. Kaupankäynnissä pitää olla varovainen, ja esimerkiksi velanperintä on vain salajuoni, ja tämän maksaminen ei kannata, koska itse velka ei ole pääasia vaan tekosyy sille että "ne pääsee sisään". Jos yrität argumentoida tilannetta vastaan, edustat tietysti heitä. Soluttautujia voi olla joka paikassa.

Kenties hieman yllättäen nämä tarinat ovat johdonmukaisia. Tosin jos ja vain jos johdonmukaisuus tarkoittaa rationaalisuutta, eli sitä että tarinat noudattavat logiikkaa. Esimerkiksi esimerkkini tarina ei ole "mahdoton" sanan suurimmassa merkityksessä. Ja kun tämä odotetaan todeksi, voidaan todistusaineisto tulkita sen mukaan. Onhan muistettava, että ns. valehtelua tapahtuu oikeastikin. Ja kun tiedetään että salaliitto on totta - ja tämähän on heistä loogisesti mahdollista, koska pahuutta ja salaliittoja ja rikollisia on oikeastikin, tiedetään että jos joku puhuu tätä ennakko -oletusta vastaan, taho valehtelee. Skitsofreenikon tarinalla on tarinoissaan oma sisäinen logiikka, jota ulkopuoliset eivät jaa.

Ja me kaikkihan teemme tätä joka päivä. Kun menen kauppaan, oletan että saan maksua vastaan tavaraa. Mitään täysin poissulkevaa mahdollisuutta sille, että kassanhoitaja ei maksun saatuaan kaiva tiskin alta valtavaa moukaria ja paiski sillä minua päähän (Että pampun pampun hutkis!) ei ole. Annan kaikelle jonkinlaisen "kredibiliteettikertoimen" eli viittauksen siitä kuinka luotettava jokin myyjä on tai ei ole. (Siksi asioin Alkossa enkä osta kulmilla pyöriviä piilopulloja.) Sama pätee tietysti ihmissuhteisiin.

Postmodernisti voisi sanoa, että skitsofreenikoilla on vain erilainen yhtä hyvä teoria todellisuudesta. Minä en. Olen toki hyväksynyt Quinen ja Duhemin tulokset siitä, että minkä tahansa yksittäisen faktan ympärille voidaan laittaa näkemysverkko, joka on yhtä kattava kuin jokin toinen. Ne olisivat vain "erilaisia" ja niitä koskisi normaalit perspektiivien pluralismin ehdot: Niitä voidaan luokitella, mutta eri kielipelin varaan rakentuneet kokonaisuudet eivät olisi paremmuusvertailukelpoisia - ellei sitten rikota erilaisten logiikan sääntöjen sallimisen periaatetta vastaan ja rakenneta jokin kolmas looginen rakennelma, jolla näitä kahta arvioidaan. (Jolloin kyseessä on eräänlainen "pseudopluralismi", joka on itse asiassa sama kuin "pseudosuvaitsevaisuus", jossa joku taho väittää että hän haluaa vain oman mielipiteensä kuuluviin ajatusten monimuotoisuuden nimissä mutta tavoittelee kuitenkin esimerkiksi sitä että "ne pahat ateisti-darwinismi romahtaa".)

Olen kuitenkin sitä mieltä, että itsekriittisyys on tärkeämpää. Verkko tulee rakentaa konsilienssin periaatteen mukaan, jolloin kumoamistilanteessa tulee kumota se, joka muuttaa tiedeverkkoa vähiten. Ytimessä ei tällöin ole jokin tietty kohta, vaan kokonaisuus ratkaisee. Tämä tarkoittaa sitä, että yksittäistä ikuisesti varmaa näkemystä ei voida asettaa - Tällöin anomalioiden kertyminen jonkin kohdan ympärille johtaa sen kumoutumiseen. Tällöin verkko rakentuu eri mekanismilla. Ei ole yksittäistä pistettä, jonka ympärille se rakennetaan.

Tämän logiikka eroaa siis oikeasti erittäin paljon "skitsofreenikon logiikasta". Kuten tulevat käytännön esimerkkini toivon mukaan valaisevat.
1: Konsilienssipohjaisessa empiriapohjaisessa päättelyssä luottamus rakentuu empirian varaan, kokemukseen. Esimerkiksi jos olet käynyt kauppaa ja tiedät että kauppa on menneisyydessä ollut luotettava, voit induktion ongelmasta huolimatta "hyvin perustellusti uskoa" että seuraavallakaan kerralla moukari ei ilmesty tiskin takaa. Ja jos taho on huijannut, hän on hieman epäluotettavampi.
2: Luottamus on mukana tietysti myös huijauksissa: Huijari saa luottamusta joka ei hänelle kuulu ja se on hänen olemuksensa. Lauerman "Huijaus" -kirjassa kerrotaankin, kuinka usein huijarit kiinni jäätyäänkin ovat sellaisia, että he "loukkaantuvat", jos heidän luotettavuuttaan kyseenalaistaa tai tutkii esimerkiksi heidän osuuttaan huijausrinkiin. Se, että asian perustelee sillä, että on paljastunut muitakin huijaukseen perustuneita harrastuksia. Joka ikinen tutkittava epäily pitäisi heistä ikään kuin osoittaa todeksi jo ennen tutkimusta, vaikka tutkimusta ja kysymyksiä aiheesta tehdään juuri sen vuoksi että mitään "kredibiliteettikerrointa" ei ole näissä kysymyksissä lyöty täysin lukkoon. Entinen viittaa myöhempään, mutta näkemys elää koko ajan, kuten hyvässä empiriassa pitääkin. Tosin esimerkiksi pseudotieteissä luottamusta haetaan kokemuksien kautta. Tohtorinarvoja esiintyy ja saatetaan esimerkiksi esittää, että "ollaan työskennelty useissa sairaaloissa" joka paljastuukin sitten sellaiseksi, että henkilö on ollut vaikkapa siivoojana yhdessä ja talonmiehenä toisessa. Ja tietenkin hekin kiinni jäätyään muistuttavat, että esimerkiksi tohtorin tutkinto on jäänyt hankkimatta siksi että "ne vainoavat".
3: Luottamus on mukana myös lähdekritiikissä. Siinähän tiedon sisällön lisäksi on mukana se, mistä tieto tulee. Jos tieto tulee epäluotettavasta lähteestä, se tarkoittaa että tietokaan ei välttämättä ole edes tosi. Se tulee siksi varmistaa jostain "luotettavammasta tahosta". Tämän vuoksi esimerkiksi tieteen vertaisarviointi on tärkeää. Se on ikään kuin tiedemaailman tekemä "kredibiliteetin testaus". Pelkkä tohtorinarvo ei riitä siihen että saa väittää mitä tahansa.

Kredibiliteettikertoimen on yksinkertaisesti elettävä, tai muuten sorrutaan skitsofreenikon logiikkaan. Tämä tarkoittaa yksinkertaisesti sitä, että päätetään aluksi mikä on totuus ja sitten kasataan todellisuudesta kuva tämän ympärille. Todistukset saavat tietenkin luotettavuustason, kuten kaikessa. (Filosofian maailmassa vertaisarvioitu teksti on paljon arvokkaampi todiste kuin esim. tämä blogaus joka on kuitenkin amatöörin tekemä eivertaisarvioitu juttu.) Tällöin sorrutaan kuitenkin assimilaatioon, eli totuuden tavoittelemisen sijaan perustellaan se, miksi ollaan oltu alusta asti oikeassa. Duhemin ja Quinen tiedeverkkoa pinnallisesti tarkastellen ero ei ehkä ole valtava, mutta se on olennainen. Hyvässä systeemissä on oltava itsekriittisyyden siemen, joka voi tarkoittaa esimerkiksi fasifiointiperiaatteiden mukanaoloa. Se mahdollistaa akkomodaation. Väitänkin että tämä ero on yksi tärkeimmistä asioista, joita on muistettava. Ja sen ytimessä on luottamus ja epäluottamus ja se, kuinka subjektiivisena tämän pitää.

Tältä pohjalta esimerkiksi vastavuoroisuus näyttää siltä, että hyviä tekoja tehdään, ja siiitä saa sitten "hyvän maineen".

Ja tämän vuoksi esimerkiksi määritelmäni "extraordinarystä" eli siitä jolle on asetettava "kovennettu todistustaakka", on hieman normaalista poikkeava. Monille se tarkoittaa sitä että he tietävät mikä "epätodennäköinen ilmiö" on. Minulle se taas kertoo vain ja ainoastaan sitä, että sen hyväksyminen vaatisi suuria muutoksia tiedeverkon alueella. Koska tässä yritetään tehdä (tai väitetään tehtävän) ns "tiedettä", pitää tiedeverkkoon jossain määrin luottaa, koska muutoinhan ei olisi mitään intoa hakea siihen (paitsi huijaaminen, ja tälläistähän kukaan ei tunnusta, joten heidänkin on "leikittävä mukana".) Silloin heidän on todella vahvasti perusteltava miksi heidän näkemyksensä on niin hyvä ja etenkin tutkimuksellisesti hedelmällinen, että se oikeuttaa niin suuren osan tiedemaailmasta harjoittavan virhepäättelyä (ja jopa "valehtelusana" ja "satuilusanat" esiintyvät usein näissä tiedekriitikon puheissa..) Siksi jos jokin "uusi paradigma" vaatii toimiakseen sen, että tämä kumoaa vaikkapa geologian ajoitusmenetelmät, luonnonhistorian näkemykset, kosmologiset tutkimukset galaksien ja tähtien kehityksestä, näkemykset genetiikan ilmiöistä jne. niin sen täytyy olla harvinaisen hyvin perusteltu.

Olen siis kyyninen ja skeptinen enkä kovinkaan postmodernisti. Ja toivon, että tämän jälkeen lukijatkin ovat. Toivottavasti he eivöt käy seuraavalla kerralla kaupassa nuija -asenteella, koska tavoitteenani ei ole suinkaan rakentaa mitään postmodernismia rakastavista paranoidesta koostuvaa yhteiskuntaa. Silti skitsofreenikon logiikka on aika tavallista. Yleensä ihmisten maailmankuva ratkaisee sen, onko jokin asia totta, ja tämän kanssa erimielinen tuomitaan suoralta kädeltä. Tämän kritisoinnissa on silloin keskeisintä se, miksi toinen on alusta lähtien väärässä ja miksi itse on ollut alusta asti oikeassa. Kääntymistilanne ei vielä muuta tätä, eikä kääntynyt vielä tarkoita samaa kuin avomielinen, koska kääntymisen mukana myös itsekriittinen asenne voi muuttua ja poistua.

Joki eedenistä itään.

"Keep you doped with religion and sex and TV / And you think you're so clever and class less and free / But you're still fucking peasants as far as I can see / A working class hero is something to be / A working class hero is something to be"
(John Lennon, "Working class hero")

Richard Dawkins on kritisoinut taikauskoista ajattelua kirjassaan "River out of Eden". Siinä hän viittaa siihen, kuinka jos ihmiset pistetään hyppäänään korkealla lentävästä lentokoneesta, ihmiset hyppäävät laskuvarjolla eivätkä luota esimerkiksi rukoukseen tai vahasta tehtyihin Ikaroksen siipiin. Tämä tarina ikään kuin kertoo sen tarinan, että kaikki asioita ei pidetä vain sosiaalisina konstruktioina. Samaan tapaan Steven Weinberg vastusti postmodernismia kertomuksessa, jossa joukko kiipeää Mount Everestille ja matkalla heidän välillään on erilaisia sosiaalisia jännitteitä, ja he keskustelevat kielellisesti asioista ja he hahmottavat maailmaa sen kautta. He väittelevät mikä reitti on paras, ja kokeilevat niistä jotain. Kun he saavuttavat huipun, he päätyvät siihen että reitti joko on hyvä tai huono. Eikä kukaan väitä että itse huippu olisi konstruktio ja vain jokin vallantahdon ja sosiaalisen kilpailun esitys.

Tämänkaltaiset esitykset tuottavat ongelmia jyrkimmille postmodernismin versioille. Kuitenkin esimerkiksi Michel Foucaultin ja muiden vähemmän jyrkkiä näkemyksiä ne eivät kumoa. Foucault oli sitä mieltä että koko todellisuus on jotain, jota emme voi koskaan saavuttaa ja että maailmassa ja tiedemaailmassa on aina sosiaalisia vaikuttimia, jotka estävät täydellisen ja lopullisen tiedon. Itse asiassa Foucaultin omat näkemykset itse asiassa kumoutuisivat, jos tietoa yksittäisistä faktoista ei myönnettäisi, joten hän ei kannata mitään täydellistä tietotyhjiötä ja pidä tiedettä pelkkänä maailmankuvien valtapelinä vaan hänestä yksittäiset tosiasiat ja teoriat eivät ole konstruoituja, vaan luonnosta karkeistettuja säännönmukaisuuksia, joten voidaan saada tietoa esimerkiksi gravitaatiosta ja muista luonnonilmiöistä.

Tässä ei varsinaisesti ole mitään hirvittävän ihmeellistä. Tieteellisessä tavassa ajatella on tyypillistä se, että myönnetään esimerkiksi induktion ongelma. Emme koskaan saa lopullista totuutta, mutta jos yritämme minimoida ongelmat, voimme lähestyä sitä. Siksi esimerkiksi vaikka joudumme aina pakotetusti tekemään alkuoletuksia, emme silti luovu Okhamin partaveitsestä tai Einsteinin kovasimesta, joiden tavoitteena on se, että mahdollisimman vähällä selitetään mahdollisimman paljon.

Konstruktionismissa mennään kuitenkin joskus myös astetta pidemmälle kuin tämä: Silloin todellisuus sidotaan yhteen maailmankuvan kanssa, josta seuraa likimain Todellisuus = käsitys siitä minkälainen todellisuus on. Tässä on mukana esimerkiksi alkuoletus siitä, että on olemassa jokin hyvä tai näkemys hyvästä, jota ilman todellisuus ei olisi täysi. Tällöin subjektiivisuutta ei enää voida erottaa objektiivisuudesta, ja nämä kaksi yhdistetään. Esimerkiksi Martin Heideggerin mukaan subjektin ja objektin erottaminen on länsimaisen ajattelun suuri virhe. Konstruktionistisessa ajattelussa kiistetään että todellisuus on eri asia kuin tosiasiat. Heistä se johtuu siitä, että inhimillisestä käsityksestä, josta emme koskaan pääse irti, "olemassaolo on vasta havaitsemisen jälkeen" , kuten eksistentialistit ovat tajunneet. Tässä on mukana väite siitä että maailmankatsomus, joka oikeuttaa vääryyden, joka voi olla esimerkiksi alistaminen, ei olisi totuudenmukainen kuva, ja että pelkkä fakta ilman tulkintaa tekee elämästä tyhjää. Heistä se, että tiede ei ole ensisijainen olemisen tapa tarkoittaa sitä, että se olisi jotenkin huonompi.

Tämä on maailmankatsomukseen perustuva näkemys. Ja nämä taas edustavat perspektiivien pluralismia moninaisimmillaan. Niitä voidaan luetella ja niiden sisältöä luokitella. Mutta paremmuusjärjestykseen niitä ei tällä diskurssilla saa, ellei sitten ryhdy harrastamaan sitä "vainoavaa vallankäyttöä".

Puhtaan skientismin väitetäänkin johtavan nihilismiin. Se johtuu siitä, että jos subjektiivinen kielletään, se jää käsittelemättä ja tämä on tärkeä asia ihmisten elämässä. Esimerkiksi siksi että etiikka ja arvot sidotaan subjektiivisuudella : Eli "ihminen ei elä yksin leivästä" ~ saa olemiseensa sisältöä pelkästään faktoista ; meillä kaikilla on maailmankatsomus, eikä tätä asiaa voi paeta. Se on hieman sama kuin induktion ongelma. Se on ikuinen este, jota ei voi raivata.

Mutta se ei kuitenkaan estä sitä että jotain ei voitaisi tietää, ja että esimerkiksi ihmisen tietoisuutta ilmiönä ei voitaisi selittää aivotoiminnan kautta. Puhtaasti tieteellinen asenne johtaisi varmasti nihilismiin: Jo "is-ought" nimittäin johtaa myös siihen että siitä miten asiat ovat ei voida suoraan sanoa miten niiden pitäisi olla: Siitä, että onko esimerkiksi lasissa oleva myrkky juottaa ihmiselle riippuu siitä, minkälaisia "pitäisi" oletuksia asialle laitamme. Se, että ihmistä ei saa tappaa, on monista moraalinen prinsiippi. Ja sellaisenaan se on eifaktoihin sidottava. Olen kuitenkin täysin erimielinen siitä nihilismistä. Ratkaisu on tutkimuksessa tahty agnostismi. Tällöin maailmankuva vain pyritään pitämään pois tuloksista, jolloin ei itse asiassa sanota että niitä ei ole. Tällöin puhutaan vain asiasta, eikä puhujista ja siitä kellä heistä on kivoin maailmankatsomus, jonka vallantahtoisia pyrintöjä tukea. Karkeasti sanoen;
1: Jos emme voi saada tietoa vaan kaikki on valtapeliä, niin pidä valtapeliset argumenttisi kaukana minusta ja mene vainoamaan muita. Koska totuusrelativismissa mikä tahansa väite on yhtä hyvä, ei keskustelussa ole oikein mitään järkeä.
2: Jos voimme muodostaa tietoa maailmasta, keskitytään siihen kun keskustellaan siitä miten asiat ovat. Tämä ei tarkoita nihilismiä, arvojen poissaoloa tai niiden kiistämistä, aivan kuten agnostismikaan ei tarkoita sitä että sanotaan että "Jumalaa ei ole" tai "Jumala on". Se sanoo pikemminkin sitä, että jokaisella on valta valita vaikka typeräkin maailmankatsomus, jopa sellainen jota ei lainkaan sidota tieteeseen. Ja kuten oletusten mukaantuonti tuo ongelmia koska se tuo logiikkahyppäyksiä, maailmankatsomuksen esiintuonti on aina valtapeliä. Ja jos joku tulee minua neuvomaan, toimin Suomalaiseen tapaan ja sanon että "Perkele. Et tuu mua neuvoon." Tai hyvänä päivänä "Whatever is good for you is good for you, but not necessarily good for me."

On siis hyvä huomata, että konstruktionismi ei ole välttämättä tieteenvastaista, mutta on myös hyvä huomata mistä milloinkin puhutaan. Tiede ei esimerkiksi väitä koskaan saavuttavansa "lopulista totuutta ja koko totuutta mitään pois jättämättä ja mitään lisäämättä". Jonka vuoksi sitä ymmärtämättömät sitä moitivat. He luulevat että "kun heidän näkemyksensä sanoo kaiken elämästä, maailmasta, hyvyydestä ja tuonpuoleisuudesta ja kaikki tiedetään, tieteen olisi tehtävä 1:1 sama. Joten "skientistit" väittävät olevansa kaikkitietäviä". Tälläinen on olkiukottamista ja lisäksi se kertoo enemmänkin henkilön projektiosta. On erikoista vaatia systeemiltä sellaista, mitä ei väitä tekevänsä. Sen sijaan monet maailmankatsomukset väittävät juuri tämän "kaikennäön" saavuttavansa, mutta kun ne ovat yliluonnollisia, niin tämä on tietysti vaatimattomuutta ja nöyryyttä. Silti yleensä näiden maailmankatsomusten edustajat eivät todista omaa kantaansa, vaan sen sijaan kritisoivat tiedettä siitä että tämä ei tee sitä mitä maailmankatsomus itse väittää tekevänsä. (Koska eihän nöyrää saa kritisoida, kun sen kuuluu periä maa.)

Mutta jos muistaa että puhuu oikeista asioista oikeassa kontekstissa, ja välttää vääriä kahtiajakoja, ei ole mitään varsinaista ongelmaa. Siksi esimerkiksi maailmankatsomusten kieltä tarvitaan esimerkiksi tiedepolitiikassa. Sehän koskee sitä, mitä halutaan tietää jatkossa ja mihin kannattaa keskittyä. Toisin sanoen: Kun keskustelu ei ole sitä että ruoditaan mielipidettä siitä onko Mount Everestin huippu olemassa tai toimiiko ydinpommi vaan sitä pitäisikö ydinpommien kehittämiseen uhrata rahoja ja onko syytä lähettää geologia sudin ja hammastikun kanssa raaputtamaan Mount Everestin huipulta maaperänäytteitä, homma on OK. Siksi myös moraalisia ja maailmankuvapohjaisia mietintöjä tarvitaan. Ja itse asiassa sitä tarvitaan paljon.

Yhtä ja eriä.

"kaikki eläimet ovat tasa-arvoisia, toiset ovat kuitenkin tasa-arvoisempia kuin toiset."
(George Orwell, "Eläinten vallankumous")

Pääasiassa kaikissa selitysmalleissa, kuten holismissa tai reduktionismissa ajatellaan että tieto kehittyy kun ilmiöt yksinkertaistetaan Asiat johtuvat toisista asioista, ja näiden määrä pyritään minimoimaan : Kun niistä poistetaan elementtejä, niistä tulee selitysvoimaisempia. Toisin sanoen se keskittyy ajatukseen, jossa ainut mitä poistetaan on selitysten kompleksisuus. Näistä on tapana tulla fysikalistisia, koska esimerkiksi lämpötilaa nähdään luotettavampana elementtinä kuin esimerkiksi ihmisen kokemusta luonnonhengistä, jolloin jos jotain poistetaan, ne ovat yleensä jälkimmäisiä.

Nämä näkemykset eivät tarkoita, että olisi jotenkin pakko ajatella että olisi vain yksi tiedonhankintamenettelytapa. Itse asiassa jopa ontologiset naturalistit ovat sitä mieltä että kemia on hyödyllinen karkeistus : Ja vaikka olisi niin tiukka että olettaisi että kemia redusoituu fysiikkaan täysin, he hyväksyvät että on OK, että kemialla on oma tutkimustapa joka ei ole identtinen fysiikan tutkimuksen kanssa. (Eikä biologin tarvitse laittaa hirveä hiukkaskiihdyttimeen tai liottaa sitä koeputkessa voidakseen tehdä tästä esimerkiksi etologista tutkimusta.) Samoin on tietysti biologin ja vaikkapa ihmistieteiden alueella. Tätä voi rinnastaa siihen, että toinen katsoo mikroskoopilla ja toinen kaukoputkella, ja molemmat ovat hyväksyttyjä tapoja. Näin ollen nämä näkemykset eivät ole ristiriidassa pluralistisen näkemyksen kanssa. Reduktionistikin voi siis ajatella että on hyvä ihmistieteissä tutkitaan eri menetelmillä kuin fysiikassa, ja että tätä ei tarvitse purkaa. Heistä tulosten olisi kuitenkin hyvä olla konsistentteja, eli esimerkiksi ihmistieteet eivät olisi ristiriidassa muiden tieteiden kanssa. Näin kokonaisuudesta syntyy mahdollisimman ristiriidaton, yhtenäinen, koherentti.

Nämä näkemykset ovat ristiriidassa ainoastaan totuusrelativististen kannanottojen kanssa. Tämän näkemyksen mukaan kun ei ole olemassa mitään universaaleja, absoluuttisia totuuksia, joita voitaisiin edes periaatteessa lähestyä, vaan totuus on aina suhteessa johonkin viitekehykseen, kuten kieleen tai kulttuuriin. Tiede on heille aina suunnilleen sama asia kuin poliittinen valtapeli.

Näiden näkemysten välinen ristiriita on oikeastaan hyvin vanha. Sofistit kannattivat sen tapaista ajattelua. Heistä on nostettava esiin Protagoras, joka opetti sillä periaatteella, että sillä saadaan kulttuurista etua. Hän ei ole aivan puhdas esimerkki relativismista, koska hän oli fallibilisti, jonka mielestä joitain asioita voidaan osoittaa vääräksi. Kuitenkin häntä voidaan pitää relativistina koska hän kannatti "Measure Doctrineä", jonka mukaan jokainen arviointi on oikeassa. Tästä seuraa toki sellaisia erikoisuuksia, kuten se että jos joku arvioi että Measure Doctrine on väärässä, on tämäkin vaihtoehto hyväksyttävä. Toisaalta jos joku arvioi tämän arvion vääräksi, se olisi osoitettava vääräksi, joten tästä päädytään aika erikoiseen kehään. Tämä on hyvin samantapainen kuin Derridan paradoksi.

Olennaisin ero näiden kahden näkemyksen välillä on oikeastaan se, että mikä on ihmistieteiden suhde maailmaan ja mikä on fysiikan suhde toisiinsa:
1: Konsilienssiin (Eri tieteissä puhutaan samoista asioista eri näkökulmista, jolloin yhden tieteenalueen tuloksien käyttö toisissa yhteyksissä on vahvuutta) ja foundationalismiin (on olemassa yksi kaikille sama universumi jota tarkastellaan.) pohjaava näkemys, joka siis luottaa "yhteiseen universumiin josta voidaan joko saada objektiivisia tosiasioita tai jossa niitä ylipäätään voidaan lähestyä" mielestä ihmistieteiden perusteella ei saa esimerkiksi jonkun maan uskonnollisiin uskomuksiin vedoten väittää että olisi järkevää uskoa vaikkapa materian tyhjästä syntymiseen sillä perusteella että sen tarinoissa joku vaikkapa monistaa ruokaa. Eli ihmistieteitä sovelletaan siksi että luonnontieteellinen metodi ei sellaisenaan toimi (ei voida katsoa mikroskoopilla vaan on käytettävä kaukoputkea.) ja kun fysiikka on "luotettavammalla pohjalla" jos se ja ihmistieteiden tulokset ovat ristiriidassa fysiikan kysymyksissä, ihmistieteet häviävät. Tämän näkemyksen voisi tiivistää esimerkiksi seuraavaan sitaattiin, joka on peräisin Anto Leikolan kirjasta "Kätilösammakon arvoitus": "Osoittaa tietenkin rohkeutta julistaa, että jokin yleisesti hyväksytty oppi on väärä. Mutta todellinen tieteellinen edistys vaatii uusien ajatusten lisäksi myös niiden osoittamista todeksi tai ainakin paremmiksi kuin vanhat käsitykset."
2: Sen sijaan eri näkemysten samanarvoisuuteen uskovat subjektiivisiin näkemyksiin, jolloin uskontojen pohjalta on aivan oikein tehdä väitteitä materian säilymislain rikkoutumisesta. Heidän kannanottonsa kaikkiin kysymyksiin on seuraava "kaikki erilaisia - kaikki tasa -arvoisia." Valehtelu ja väärä tieto on tavallaan mahdottomuus, jos joku sen vain hyväksyy. Asiat korkeintaan vain joko sopivat yhteen joidenkin kulttuuristen näkemysten kanssa tai eivät, mutta yhtä hyvin voidaan sanoa että kulttuuri on väärä kuin että tuo asia on väärä.

Onkin hyvä huomata, että on olemassa myös eräänlaisia "pseudorelativisteja" eli henkilöitä, jotka ainoastaan väittävät että he kannattavat eri näkökulmia ja pitävät niitä samanarvoisina. Ei ole yhtään tavatonta törmätä henkilöön, jonka mielestä esimerkiksi kaikki ymmärtävät vaikkapa taidetta yhtä hyvin ja jonka mielestä "kaikki tulkinnat ovat oikein", mutta muistuttaa kuitenkin että henkilö, joka etsii taiteesta yhteiskunnallisia, kulttuurisia, filosofisia tai historiallisia kannanottoja ja viittauksia olisi "sellainen joka vain luulee ymmärtäneensä ne". Samoin toimii henkilö, jonka mielestä jokin pseudotieteenä esitetty on vain "erilainen näkemys" ja olisi "yhtä hyvänä vaihtoehtoisen tieteenfilosofian edustajana" otettava käsittelyyn, mutta joka toisaalla muistuttaa siitä kuinka se "rajoittunut nykytieteen näkemys" tulee joskus korvautumaan tällä "uudella hienolla tulkinnalla, joka on selvästi parempi". Näissä tapauksissahan henkilö samanaikaisesti väittää että kyseessä ovat erilaiset tulkintametodit, joita ei voida arvioida keskenään ja jotka ovat tulkintoina yhtä hyviä JA että näiden välissä on samanaikaisesti jonkinlaine selvä ja arvoitava paremmuussuhde. Näille argumentaatio on toisaalla puhdasta valtapeliä mielipideasioista (kun puhtaan siitä näkemyksestä josta he eivät pidä ja puolustetaan sitä) ja toisaalla täysin objektiivista (kun puhutaan siitä heidän kannattamastaan näkemyksestä ja sen tulevaisuudesta). Näin "toiseudessa elävän" puolen, eli sen puolen jota ei itse kannateta, kritiikkiä tulee tukea ja "ensimmäisyydessä olevaa" eli sitä mitä he itse kannattavat tulee esittää vain sitä tukevia kannanottoja. Tämänkaltainen toimintastrategia on kaikille pseudotieteille tyypillistä: Ajatusta tuetaan esimerkiksi sillä väitteellä että tiedemaailma vainoaa heitä. He väittävät esimerkiksi että on epäreilua vaatia heiltä tutkimustuloksia, kun tiedemaailma vainoaa heitä, eikä eri näkökantojen tasa -arvoisuuden hyväksymä selitys siitä että vainon sijasta heidän tutkimukset eivät vain täyty tieteellisyyden ehtoja, ei ole lainkaan hyväksyttävissä.

Harhoja ei ole?

New Age -henkiseen maailmankuvaan kuuluu melko olennaisena erilaisen negatiivisen poistaminen ja eräänlainen totuusrelativismi: Kaikki näkemykset ovat oikeita, toiset vain suvaitsevat toisia näkemyksiä huonommin. He korostavatkin sitä, että tämä on ratkaisevan tärkeää. Ja siksi vaikka pinnallisesti tuntuukin siltä, että New Agelle tyypillinen toiminta olisi ristiriitaista; Hehän samanaikaisesti "hyväksyvät kaikki näkemykset" mutta kuitenkin haukkuvat psykologiaa ja siinä etenkin aivotutkimusta ja lääketiedettä jossa eniten psykofarmasiaa. Kritiikin syy ei ole kuitenkaan niinkään "asian vuoksi" kuin "etiikan vuoksi". Tiedemaailma nähdään sen sisällä instituutiona, jonka olemassaolo vie muilta mahdollisuuksia.

Kuitenkin sen piirissä on yksi osa -alue, josta en pidä, koska siihen liittyy selviä vaaroja. Kysymyksessä on tietenkin harhojen osuus. Koska he ajattelevat että sivupersoona voi olla esimerkiksi henkitiedonantaja ja että tiedemaailma on paha, voi seurauksena olla esimerkiksi se, että paranoidista skitsofreniasta kärsivä ei mene lääkäriin saamaan hoitoa, vaan sen sijaan osallistuu esimerkiksi ryhmäistuntoihin. Tämän vuoksi nostan esiin kaksi melko suosittua New -Age -kannanottoa harhoihin. Tällä kertaa aiheena ei ole psykonautiikka tai "spirit molecylet" koska olen niihin liittyvistä asioista jo melko paljon kirjoitellut. Eiköhän kaikille ole jo tullut selväksi että en kannata "huumehia" ja että niiden perustelut ovat melko todistamattomalla pohjalla.

Nyt otan aiheeksi kaksi New Age näkemystä.

Ensimmäinen on Jyri Puhakan teesi; Tämä filosofihan esitti "Persoonan kieltäjät" -kirjassaan että aivotutkijat tekevät vallankaappausta. Kampanja ei ollut tieteellinen ja käytössä oli tutkimusten ja tulosten sijasta populismi ja medioiden käyttö. Puhakainen moitti fysikalismia ja etenkin siihen liittyvää reduktionismia. Lisäksi hän moitti erityisesti fyysikko Kari Enqvistiä näkemyksestä jossa maailmaa yritetään ymmärtää fysikaalisten rakenteiden kautta. Puhakaisesta Enqvist edusti uususkonto tiedejumaluuden pastoria. (Tämä on sinällään erikoista koska Puhakan teesi käsitteli psykologiaa ja psykiatriaa ja Enqvist taas on fyysikko, joka ei näitä alueita tutki. Hän ei ole edes aivotutkija.)

Puhakan keskeisin teesi oli kuitenkin se, että mitään mielen sairauksia ei ole olemassa; On vain erilaisia persoonia. Hänestä kyseessä oli vain erilaisia persoonia kohtaan kohdistettu vaino. Sairauden oireet ja ongelmat Puhakka selitti sitä kautta, että ne johtuivat sosiaalisesta eristämisestä ja hyväksynnän puutteesta, oikeampi tapa olisi hyväksyä "sairas" "erilailla terveeksi" ja että henkilöitä tulisi käsitellä persoonallisina toimijoina eikä ruumiillisina olentoina. Muu olisi tietenkin poliittista vallankäyttöä ja aiheetonta luokittelua. Puhakka oli itse asiassa kopioinut argumenttiensa sisällön suurelta osin Thomas Szaszin näkemyksiin. Hän esitti 1950 -luvulla, että aivotutkimus ei ole osoittautunut hyväksi mielisairauden mittariksi. Silloin ainoastaan kupan tiettyjen muotojen tiedettiin aikaansaavan persoonallisuuden muutoksia ja sairauksia. Hannu Lauerman "Huijaus" -kirja kommentoi tilannetta ironisesti muistuttamalla siitä että Puhakaisen kirjan ilmestymisvuotena Szasz esitti että erittäin monet mielen sairaudet, mukaan lukien psykoosit, olikin todistettu vakuuttavasti hermostollisperäisiksi. Tämä ei ole sinällään yllättävää, koska litiumin keksiminen tuotti siitä erikoisen tilanteen, että se toimi maanis-depressiota eli bipolaarista mielenhäiriötä eli kaksisuuntaista mielenhäiriötä kärsiville paremmin kuin terapia. Ja tässähän vaikutetaan juuri siihen miten ihminen kokee asiat tunteillaan, eli siihen subjektiivisista subjektiivisimpaan kokemusmaailmaan. Tämä ei toki ole suora todistus, mutta antaa vahvoja viitteitä siihen että tunteet, kokeminen ja ajattelu eivät ole mitään paranormaalia joka vain "ohjaisi lihaa" ja johon ei vaikuttaisi fysikaalinen maailma koska "mieli voittaa aineen".

Puhakan näkemyksessä on kuitenkin pohjaa sen verran, että teoriassa voidaan ajatella että psykoosi onkin uuden paremman havaitsemisen muoto, ja muut olisivat tästä näkökannasta vammaisia. Mutta toisaalta aivan yhtä perusteltua "rationaalista toimintaa" on esittää että kyseessä on nimen omaan harha. Ja tämä on tietenkin tilanne "ennen empiriisiä kokeita." Puhakan argumentinrakenne onkin itse asiassa erittäin tuttu teenlehdistä näkijöiden, noituuden tai avaruusolentojen puolestapuhujien ja muiden vastaavien toimesta. Heillä on jotain, jonka edessä "tiede vain on voimaton". Ja tämän vastustaminen on tietenkin ylpeyttä koska on erityisen vaatimatonta väittää omaavansa tälläisiä erikoiskykyjä. Tälläisissä kyvyissä on kuitenkin tietty ongelmallisuus, koska niissä on kehämäisyys: Henkimaailman tietäjän, hengellisen näkijän tai skitsofreenikon puolustajan muun vastaavan tahon sana on uskottava, koska näyn takana on aito kyky. Ja kyky on aito ja uskottava vain koska sen sanotaan niin olevan ja tästä tehdään premissi osaksi loogista johtopäätöstä, josta lopputulos on looginen seuraus.

Toinen taas on yleisesti levinnyt näkemys energiakentistä ja värähtelytasoista. Lauerman kirjassa tästä esiteltiin mainioita esimerkkejä. Esimerkiksi mainittiin Se! -lehdessä ollut haastattelu, jossa haastateltava perusteli sivupersoonien johtuvan kvantti -energioista. Nimeltä mainittiin pedagogiikan professori, jolla ei ollut kvanttifysiikan tutkimusta, ja joka omien sanojensa mukaan ei ollut missään sanonut sellaista että voitaisiin sanoa että "hän ottaa nää värähtelyt, joka ei oo enää ainetta... Joka on niin pientä. Ja siellä on nää värähtelytasot. Ja tää on ihan yliopistotavaraa eikä mun keksimää." Tämä kvanttifysiikan havainto siitä että aineella ja energialla on yhteys on suorastaan kliseen tasolle noussut kikka, jolla New Agelaiset perustelevat sielu-ruumisyhteyttä. Kuitenkin tämä on lähinnä analogian tasolle. Toki on selvää että aivot ovat fysikaalisia kappaleita, joissa vaikuttaa kvanttienergioita, mutta sama sopii tietysti kiviin ja tennispalloihinkin. Yleisesti ottaen puheet värähtelytasoista eivät perustu mittauksiin. Silti esimerkiksi "Self definded Healer_Guru_and_Super_Auctority_of_Higher_Knowledge" voi esittää että "Kosmisen tason energioissa osa suodattuu henkioppaiden kautta ja korkeimmat värähtelytasot tulevat henkiolentojen kautta." (Siteeraus Markku Leinoselta.) Värähtelytasoja luokitellaan, ja näkijöillä ei ole mielen sairautta, vaan heille määritellään parhaat värähtelytasot ja he ovat siksi paremmin kokevia. Mittauksia tästä ei tietenkään ole tehty, joten yhdistelmä on lähinnä keksitty. Värähtelyä on nimetty fysiikasta lainatuilla termeillä ja niiden välille väitetään yhteys jota ei ole todistettu; Värähtelytasoja ei voida mitata laitteistolla, ja värähtelyarvion taso tulee auktoriteetin suusta. Ja tämä auktoriteetti on auktoriteetti koska on itsensä sellaiseksi määritellyt.

Lisäksi tässä värähtelytasoihin perustuvassa luokittelussa on selvä ad hominem -sävy, koska erimieltä oleville vain määritellään huono värähtelytaso, eivätkä nämä voi puolustaa kunniaansa menemällä objektiiviseen värähtelytasojen mittaajaan. Näkijän mielestä "väärässä olevat" luokitellaankin "suoraan" henkisiltä kyvyiltään "vajaiksi". Tässä siis syyllistytään aivan samaan, kuin mistä he syyttävät muita: Vallankäytöllisellä asemalla syyllisteään toinen. Tämä on olennaista, kun muistetaan että New Agen harjoittaja ei saisi tälläistä tehdä. Tässähän ei itse asiassa hyökätä tiedenäkemystä vastaan -hehän käyttävät sen terminologiaa saadakseen tieteeliseltä kuulostavan säväyksen - vaan tietyn näkemyksen edustajan persoonaa vastaan.

Pinnallisesti tähän liittyvä argumentti on identtinen: He väittävät että heillä on kyky joka ylittää muiden tiedot ja tieteen rajoitukset. Molemmat myös kritisoivat tutkimuksia joissa näkyjä selitetään uniksi, hallusinaatioiksi, valemuistoiksi, sepitteeksi tai mielenhäiriöksi. Siksi varmaan moni New Agen kannattaja tukee innolla molempia. (Itse asiassa olen huomannut että jokainen kakkosversion ystävä ei ole Puhakaisen ystävä, mutta en ole vielä törmännyt ainoonkaan Puhakaisen kannattajaan joka ei olisi toisissa yhteyksissä tukenut toista versiota.) Kuitenkin ne ovat keskenään täysin ristiriidassa, koska Puhakaisen näkemyksessä sairaus ei ole neurologiaan tai fysiikkaan sidottavissa, kun taas värähtelytasojen hienous perustuu juuri tähän "namesdroppingiin" ja "termienviljelyyn" - ja jopa "lähdelistaukseen" jossa väitteen perään laitetaan pitkä listä lähteitä, jotka paljastuvat yleensä joko irrelevanteiksi, väärin ymmärretyiksi tai aatteen kannattajan populaarikirjoiksi, tai jopa argumentoijan omiksi populaarikirjoiksi- jonka seurauksena se ikään kuin näyttää tieteelliseltä ja lujasti fysiikkapohjaiselta. Ensimmäisen mukaan aivotutkimus, fysiikka tai luonnontiede ei voi huomata mitään yhteyttä jolla voisi erottaa psyykkisesti poikkeavan(joka tulkitaan sairaaksi tai näkijäksi) ja normaalin välillä. Mutta jälkimmäisen mukaan heidän välillään on olennainen fysiikkaan sidottu yhteys, värähtelytaso.

Musta psykiatria

Olen jo aika paljon kirjoitellut erilaisista "mind control" -asioista aivopesusta (joka on vaikeaa) kulttien (joita on) kautta "totuusseerumiin" (joka ei toimi toivotusti). Aihe on minulle tärkeä, koska ajattelen että filosofia ja rationaalisuus jne. on aina mielellistä toimintaa, joten aivojen, käytöksen ja ajattelun toiminnan eli sen virheiden ja vahvuuksien punnitseminen on oikeastaan olennaisin asia, jota tehdä.

En kuitenkaan ole vielä eriyttänyt sen eri aspekteja, sitä mitä sillä voi tehdä milloinkin, ja miksi mitäkin tehdään. Nyt olisi tavoite muuttaa tämä. Pääasialliset lähteet ovat Streatfeildin "Brainwash" ja Hannu Lauerman "Huijaus" -kirjat. Ne ovat molemmat melkoisen uusia, ja ne edustavat uusimpia näkemyksiä, ja niitä myös pidetään hyvinä, joten valintani ei ole tältä kohden huono. Syy reagointiini on kuitenkin "Tieteen Kuvalehden 2/2009" ollut juttu "Aivopesu antaa uhrille uudet ihanteet". Siinä nimittäin oli näkökanta, joka oli hieman omastani poikkeava ja joissa oltiin korostettu eri asioita. Huomasin, mitä olin jättänyt sanomatta.

Mind controllissa olennaista on kolmivaiheisuus:
1: Murtamisvaihe eli sulattamisvaihe, jossa henkilön mielen vakaus rikotaan. Lievemmillään hänet saadaan aikaan herättämällä epäilystä ja vakavimmillaan tämä käsittää fyysistä väkivaltaa, valvottamista ja vaikka huumausaineilla mielen särkemistä. Tähän sopivat myös kaikki kidutuksen keinot. Tämä tila ei tee kohdetta myöntyväiseksi tai saa häntä kertomaan totuutta. Tavoitteena on mielen tasapainon rikkomisen. Samoin esimerkiksi huumeilla voidaan särkeä mielen eheys, mutta ei sellaisenaan saada kertomaan totta.
2: Muutosvaihe tai muuttamisvaihe, jossa uusi kuva syötetään. Olennaisia keinoja ovat uhrin syyllistäminen hänen elämästä ja tähän tai muuhun liittyvä solvaaminen, toistuvat saarnat siitä miten tulisi elää, sosiaalisen eristämisen hyväksikäyttö joko ulkopuolisen maailman kanssa kommunikointia estämällä, välttämällä, tai tämän luonteen muuttamalla jolloin ulkopuoliset ovat "käännytettäviä" tai ne kohdataan muuten eriarvoisena. Tähän liittyy myös informaation kontrollointi. Henkilöille annetaan kielletoja esimerkiksi siitä, mitä asioita ja mitä näkökantoja ylipäätään lukea. Kontaktissa kontrolloidaan "Mitä saadaan, keneltä saadaan, koska saadaan ja miten tätä saa käsitellä". Kontrolloijan tahtoon mukautumitsa tarjotaan ainoaksi ratkaisuksi tässä vaiheessa koettuun stressiin.
3: Rakennusvaihe tai uudelleen jäädyttämisvaihe, jolloin henkilöä kohdellaan ystävällisesti, tämän oloja selvästi parannetaan,uusia näkemyksiä opetetaan ja asenteita testataan. Valvontaa voidaan lieventää asteittain.

Kolmiportaisuutta voidaan harjoittaa
A: Kuulusteluissa, jolloin tavoitteena on totuuden selvittäminen. Tällöin 1. vaiheen päätarkoitus on saada etulyöntiasema: Ensisijainen persoona ohitetaan ja saadaan varsinainen persoona esiin. Kohde on väsynyt, heikko eikä oveluutensa huipulla, kun taas kuulustelija on. 2. vaiheessa "tarinat loppumaan". Henkilöltä kysytään ristiin ja tarinoista etsitään ristiriitaisuuksia, ja kun hän on väsynyt hän tekee virheitä jos hän keksii niitä. Näin hänet saadaan kiinni selvistä valheista. Ristiriitoja voidaan myös keksiä ja katsoa miten tähän reagoidaan. Lopulta kohde ei keksi. Streatfeildin mukaan tämä ei onnistu kaikille. Osaa pitää kohdella silkkihansikkain. Osaan toimii keksipaketti, kiltteys tai hyvä poliisi/paha poliisi. Totuuden kertominen ja valehtelun lopettaminen on se "uusi ideologia", jota 2 kohta ajaa. Osalle pitää olla ovelampi ja pistää poliisi teeskentelemään lehtimiestä tai ilmoittaa että vanki pääsee vapaaksi ja että vain tämä muodollinen loppulomake tulee täyttää, jossa sitten kysytään strategiset kysymykset. Hyvä kuulustelija tietää mitä käyttää kehenkin. Väärin käytettynä ja etenkin pelkkään 1 kohtaan jämähtäminen aikaansaa vaikeuksia, koska henkilö voi kertoa mitä vain jotta kiusaaminen loppuu.
B: Aivopesussa tavoitteena on henkilökohtaisten uskomusten muuttaminen. Tällöin reagointi noudattaa samankaltaista vaiheistusta. Toiminta ei ole välttämättä niin väkivaltaista, kuin luulisi koska se voi aikaansaada vastustamista. Kuitenkin eheyden rikkominen kuuluu olennaisena osana proseduuria.
C: Monesti kuitenkin tavoitellaan vain toiminnan muutosta. Tämä noudattaa samankaltaista käsittelyvaihetta, ja se on tuttu esimerkiksi inkvisiition noitienkäsittelytoiminnasta ja Stalinin teoista. Pinnallisesti voisi ihmetellä, miten ihmiset eivät oikeudessa kerro siitä että heitä kidutetaan ja kieltäydy, mutta kun muistetaan että molemmissa tapauksissa kidutus oli "ylimmän portaan hyväksymää" ja tuomio oli jo ennalta selvä, vaihtoehtoina on joko kuolla siististi tai kuolla hitaasti kituen. Kun jälkimmäisestä on annettu riittävästi esimakua, ihminen valitsee ensimmäisen luultua helpommin. Näin esimerkiksi sotavangit saadaan tunnustamaan rikoksia, joita nämä eivät ole tehneet, ja vaatimaan oikeudessa ääneen kuolemanrangaistusta itselleen tai perheensä jäsenille ja jopa kiittelemään tuomaria.

Olennaista on siis, että ei jäädä liikaa yhteen vaiheeseen. Kaikki kolme porrasta käydään oikeassa järjestyksessä läpi. Lisäksi on hyvä huomata, että vaikutukset eivät usein säily, jos olosuhteet normalisoidaan. Siksi esimerkiksi kulttilaiset voivat saada hyvinkin vapauksia kun ovat "valmiita", mutta olosuhteet eivät ole normaaleja. Muita ei pidetä tasa -arvoisina, vaan he ovat joko tuhoamisen kohteita, väärässäolijoita joiden kanssa läheisempi kontakti on käännytys ja heidän parantamisensa virheistään tai merkityksettömiä. Pahimmillaan ulkopuolista valvontaa ei tarvita, jos valvonta tulee jo henkilön sisältä, ja kontakteja systeemiin on sen verran että sen seura on "riittävän merkittävää".

Vaikeutena tässä on tietenkin rajanveto. Streatfeildin kirjassa kerrotaan, että kuulustelutilanteessa yleistä onkin se, että henkilölle 1. kohdan hoitaa pidätys. Ei se, että poliisit saavat hänet kiinni, vaan se, että rikollinen keskimäärin ei ajattele kiinnijäämistä. Jos poliisi osaa käyttää tätä kiinnijäämisshokkia hyväkseen, tilanne on samankaltainen. Toisaalta myös uskonnollisessa käännytyksessä 1. kohta selvästi jätetään usein pois, mutta toisaalta jos maailman murheissa kolhiutuneille saarnataan, tavoitemielentila on jo saavutettu. On itse asiassa aika vaikeaa sanoa, missä vaiheessa tarkalleen ottaen tilanne on "liian rankkaa" ja missä "hyväksyttävää". Toisaalta kidutus voi toimia vaikka se jää vain 1 portaaseen, ja muutenkin tuntuu että eri vaiheet ovat pahuudessaan eri tasoisia. Ja nekin voidaan toteuttaa julmina, ilkeinä ja vähemmän ilkeinä tapoina. Kokonaisuus on siksi etenkin eettisesti melko monimutkainen.

Karrikatyyrilinnut.

Minulla oli lapsena lintukirja. (En muista nimeä.) Siinä linnut oli piirroskuvina. Nyt minulla on lintukirja Koskimies & Lokki "Kotimaan linnut". Siinä kuvat ovat valokuvia. Molemmat lintukirjat olivat ihan hyviä. Tai sitten aika on kullannut muistot sen aikaisemman lintukirjan kohdalla. Ornitologia on ihan mielenkiintoista, joskin (häpeäkseni?) on tunnustettava että tunnen paremmin suomalaisia hämähäkkejä kuin lintuja.

Jännittävää on se, että lintujen tunnistamisen kannalta valokuvat voivat olla vaikeampia kuin piirrokset. Syynä on tietenkin se, että piirroksissa lintuja voidaan asemoida niin että kaikki niiden olennaiset tuntomerkit näkyvät. Toisaalta myös nämä tuntomerkit voidaa korostaa, esimerkiksi "pikkuisen luonnottomalla/korostetulla värillä". Valokuviin lintua ei tahdo saada näkymään kokonaan ja oikeassa kulmassa. Joku oksa on edessä tai kulma se, minkä arka lintu sallii. Piirrokseen sen sijaan lintu voidaan saada hyvään asentoon. Karrikatyyrit jäävät lisäksi helpommin mieleen, ja jos niissä korostetaan oikeita asioita, juuri kyseiselle lajille tyypillisiä piirteitä, tunnistaminen niiden avulla voi olla tätä kautta helpompaa. Lisäksi piirroksiin saa esimerkiksi koiraan ja naaraan ja vaikka poikasen piirrettyä rinnakkain, vaikka luonnossa esimerkiksi koiraan soidinpuku katoaisi siinä vaiheessa kun poikaset olisivat jo maailmalla. Tosiasiallisesti tälläinen kuva voi hämätä ja väittää että koiras olisi soidinasussa poikasen kuoriutumisaikoihin, mutta toisaalta tälläinen kuva sisältää paljon lintulajin tunnistamisen kannalta olennaista informaatiota, jota valokuvaan olisi mahdotonta sovittaa. (Paitsi jos kuvan photoshoppaisi, jolloin piirroskuvan harha tulisi ikään kuin lihaksi. Olisi vaikea kuvitella, että uros ei olisi enää soidinpuvussa poikasen kuoriutumisaikaan, kun se olisi siinä todella aidon näköisesti hienossa valokuvassa.)

Jossain tapauksissa valokuvakin voi olla erittäin onnistunut : Valokuvissa on tietenkin ihan oikea tälläisen linnun kuva. Niissä on kuitenkin "realistista häilyvyyttä", eli sellaisia yksityiskohtia joilla ei tunnistuksen kannalta ole merkitystä koska niitä on monilla linnuilla. Syynä on se, että maailma ei ole koskaan niin selkeä ja yksille napille tehty ja harmaasävytön kuin kaavakuva. Kaavakuvan ideana on napata onnistuneesti keskivertoisuuksia, joita maailmassa on. (Tai huonoissa tapauksissa ei ole) Piirroskuvat voivat myös hämätä mittasuhteissa, kun taas valokuvat eivät. Valokuviin voidaan saada myös "osuvia yksilöitä", eli jotkut yksilöt ovat selkeämmin "oppikirjamaisia" kuin toiset. Itse huomasin tämän kun kesällä kuvasin kasveja. Kasveissa kuten linnuissakin on yksilöllistä variaatiota ja osa on monissa ominaisuuksissa keskiverto, ja tälläinen on "hyvä malliyksilö".

Minulla ei ole sinällään vastausta siihen, onko karrikatyyri parempi kuin valokuva. Luulen että molemmissa vaaditaan näkemystä ja yllättävän paljon työtä. Kuvatonta lintujen tunnistusopasta minun on kyllä vaikea kuvitella.

Ääntä kirjoissa jää myös kaipaamaan, mutta teknologia ei salli ihan kaikkea. Nykyään on kuitenkin ihan kivoja CD -levyjä. (Niiden kuvaamiseen onnistuu kuvien sijasta teksti. Siksi niitä on ihan hyvä olla lintukirjoissa.) Niihin saa lisäksi liikkuvaa kuvaa, joka paljastaa sellaista tietoa jota voi olla vaikea piirtää. Tosin olen nähnyt ihan hyviä kuvauksia tikkojen lentoradoista tai rastaiden hyppelystä. Ja ne ovat aina olleet nimen omaan piirroksia. Valokuvaan on siis ilmeisesti jostain syystä vaikeampi saada toimivaa liikkeen kuvaamista. "Valokuvamainen video" sen sijaan tekee sen parhaiten, tai ainakin piirrosta paremmin.

---

_{Kuva on Wikipediasta artikkelista "Punatulkku" (Pyrrhula pyrrhula). Se taas on siellä, koska sen tekijänoikeudet ovat vanhentuneet, kuva on vuodelta 1924.}

Rotu

"1. engl race, lajinsisäinen yksilöjoukko, jonka jäsenillä on tietyt, muista saman lajin yksilöistä poikkeavat ominaisuudet. Ne voivat olla joko biokemiallisia, (biokemiallinen rotu), fysiologisia(fysiologinen rotu), etologisia(etologinen rotu) jne. Maantieteellisellä rodulla tarkoitetaan usein morfologisilla perusteilla erotettavia populaatioita (morfologinen rotu), jotka esiintyvät tietyillä maantieteellisillä alueilla. Rotu -käsitettä käytetään myös mm. ihmisbiologiassa (kts. ihmisrodut). Käsitteiden alalaji ja rotu käyttö synonyymeinä on virheellistä. Perinnöllisyystieteessä rodut määritellään saman rodun allopatrisiksi populaatioiksi, jotka eroavat geenifrekvensseiltään toisistaan.
2. engl. breed, jalostamalla tuotettu kotieläinkanta; Se ei biologisesti vastaa edellistä."
(Biologian sanakirja, "Rotu")

Jalostuksessa rodut ovat tärkeitä. Esimerkiksi sianjalostuksessa pyritään jalostamaan "puhtaita linjoja", joita sekoittamalla saadaan tuotettua tuotantosikoja(joiden ainut tehtävä on muuttaa viljaa lihaksi), joiden heteroosi on maksimoitu ja jotka tämän vuoksi kasvavat muita paremmin. Jotta voidaan jalostaa esimerkiksi "puhdasta maatiaislinjaa" tai "puhdasta duroc linjaa" täytyy kyetä määrittelemään mitä kyseiseen rotuun kuuluu. Tässä tapauksessa oikealla rodun rajojen määrittelyllä on vaikutusta myös "lompakon suuruuteen".

Perinteisesti jalostuksellisesti rotu(breed) on määritelty siten, että se tarkoittaa
1: Jalostuksen tuloksena syntynyttä eläin- tai kasviryhmää, jolla on tietyt ennalta määritellyt ominaisuudet.
2: Joukkoa yksilöitä, jotka ovat alkaneet muistuttaa toisiaan ja jotka periyttävät näitä ominaisuuksia jälkeläisilleen.

Näiden määritelmien vahvuus on niiden sidos ilmiasuun tai genetiikkaan. Ensimmäinen on jalostuksellisesti melko viisas ja jälkimmäinen suoranaisen pääkeskittymisen kohde.

Itse pidän enemmän kakkosmääritelmästä koska tämä, genetiikkaan sidonnan lisäksi, myös antaa tilaa erilaisille syntytavoille: Se, mitä kutsutaan roduksi on joskus tuotettu jalostusvalinnan kautta. Esimerkiksi C:eetä Darwin esitteli "Lajien Synnyssä" erikoisia kyyhkyslajeja, joiden rakenne olisi ollut luonnossa suorastaan haitallinen, mutta joita jalostajat olivat aikaansaaneet. Samoin esimerkiksi Holstein -karjaa on valikoitu vahvasti ja se on tämän hetken parhaiten lypsävä karjarotu. Osa taas on kehittynyt ympäristönsä kautta: esimerkiksi Länsi-Afrikassa elävä N'dama -karja (toinen nimi Boyenca) on kehittänyt sietokyvyn unitaudille, joka on useimmille karjaroduille tappavan vaarallinen. Samoin esimerkiksi hauskan näköinen Highland cattle on suurelta osin syntynyt siten että se on sopeutunut karuihin oloihin. Sitä ei ole varsinaisesti jalostunut, se on kehittynyt. Silti on jalostuksellisesti viisasta puhua siitä omana rotuna. Mielestäni kakkosmääritelmän edut ovat:
1: Nautakarjarotuja on käytännössä nimetty molemmin perustein, ja jonkun ominaisuusryhmän erottelu "luonnollisesti syntyneisiin" ja "jalostuksellisesti syntyneisiin" on joskus vaikeaa vetää.
2: Sillä ei ole kovin paljoa merkitystä käytännön kannalta: Erikoislaatuinen populaatio on erikoislaatuinen populaatio.
3: Lisäksi kun jokin nimetään roduksi, siihen usein alkaa liittymään myös tavoitejalostamista. Esimerkiksi rodun ominaisuudet on määritelty ja siihen liittyvistä anomalioista hakeudutaan eroon. Näin rotu tasalaatuistuu ja on vaikeaa sanoa "missä vaiheessa jalostus muuttuu luonnollisesta ohjatuksi". On vaikeaa sanoa, missä kohdassa pitäisi lopettaa eläimen riittävästi luonnossa kehittyneenä ja missä vaiheessa sitä pitää alkaa pitää riittävän jalostettuna.

Kuitenkin tämäkin määritelmä voidaan tulkita hieman ongelmalliseksi. Esimerkiksi sen piirissä on vaikeaa sanoa milloin roturisteytykset ovat rotu ja milloin ne lakkaavat olemasta risteytyksiä? Jay L. Lush onkin sitä mieltä, että rotu on silloin kun jalostajat sitä siksi kutsuvat: "The Genetics of Populations" määritteleekin rodun seuraavasti:

"a term which arose among breeders of livestock, created one might say, for their own use, and no one is warranted in assigning to this word a scientific definition and in calling the breeders wrong when they deviate from the formulated definition. It is their word and the breeders common usage is what we must accept as the correct definition."

Rotu ei muutu aivan pelkäksi "politiikaksi" tai "valtapeliksi", koska yleisesti jalostajia ja esim. karjankasvattajia ei yleisesti huvita keksiä termejä termejen vuoksi (toisin kuin postmodernistifilosofeja.)
Termillä tulee olla (1)jotain käytännöllistä merkitystä ja lisäksi sen tulee olla (2) tunnistuselementit sisältävää, koska muutoin sen käyttö ei olisi vertailukelpoista ja se olisi jalostajan kannalta turhaa, vain termi termin vuoksi. Siksi rotuja muodostuu heti kun se on "Riittävän merkittävä.", joka tarkoittaa esimerkiksi (1) jotain geneettistä spesiaaliutta joka tuo populaatiolle lisäarvoa (2) Riittävän suurta lukumäärää tämän yksilöryhmän edustajia. Jos rodussa on alle 10 yksilöä, sen nimen on vaikeampaa yleistyä, mutta jos niitä lisätään vaikka niin että niitä on 1000, se on jo paljon tärkeämpi. (3) Riittävän monta henkilöä kiinnostuu tästä samasta yksityiskohdasta.

Rotumäärittely on siis itse asiassa jonkinlaista "Pragmaattista vallankäyttöä".

Mielenkiintoista tässä tavassa on tietenkin se, että siinä rodulle tarkoituksella säädetään lupa muuttua. Toki tieteessäkin annetaan aina tilaa määritelmänmuutoksille, niiden täsmentämiselle. Tätä ei tarvitse edes erikseen sanoa. Mutta jalostuksen kannalta tämä on oikeastaan erinomaisen hyvä asia, koska jalostus muuttaa rotuja. Täten ihminen jalostaa rotua, eikä suinkaan jalosta eläimiä "rodusta". Toki tämä sallii myös rotujen jakamisen, jolloin päärodun nimi pysyy sillä isommalla osalla ja tästä eriytetty osapopulaatio saa uuden nimen. Samoin roturisteymien pohjaan rakennetuille kokonaisuuksille voidaan antaa oma nimi, jos se nähdään tarkoituksenmukaiseksi.

salaiset rajamaat.

"Any sufficiently advanced technology is indistinguishable from magic."
(Clarke's Third Law)

"Any sufficiently advanced extraterrestrial intelligence is indistinguishable from God."
(Shermer's Last Law)

Yleensä minusta on lähinnä hauskaa käsitellä esimerkiksi televisiosarjojen sisältämiä tiedevirheitä. Mitään varsinaista etua tässä ei ole, koska televisiosarjat ovat kuitenkin ensisijaisesti viihdettä, eivätkä dokumentteja. Tietenkin minussa on liikaa "insinörttiä", jotta en joskus käsittelisi näitä virheitä, mutta en ole Richard Dawkinsin linjoilla, joka aikanaan kritisoi "X -files" sarjaa siitä, että tässä tuli jatkuvasti vastaan epätieteellinen ratkaisu. Hän vertasi sitä siihen, että jos televisiosarjoissa olisi televisiosarja, jossa murhaaja olisi aina mustaihoinen, tätä voitaisiin pitää rasistisena. Minusta esimerkiksi "Midsomerin murhat" -sarja ei ole epäreilu, vaikka siinä todella usein onkin naismurhaaja.

Mielestäni siinä vaiheessa kun viihteen sensurointi astuu kuvioon, vaaditaan jo aika lujia perusteluja. Tosin perusteluni on hieman "epäkonventionaalinen". Minusta keskeisin syy on se, että ne ovat ns. "turhia asioita". Minusta on ihan normaalia ja jopa OK. että valtio tai muut tahot kontrolloivat esimerkiksi sitä saako murhata tai pitääkö maksaa veroja, koska niillä on yhteiskunnan toiminnoille ja sen jäsenille suuri merkitys. Sen sijaan jos yhteiskunnalle itselleen turhia asioita kontrolloidaan, eli sellaisia asioita joilla on ehkä suuri merkitystä yksilölle - kuten uskonnot tai harrastukset - niin mitä ei enää kontrolloida? Toki tämä kuulostaa pinnallisesti hieman Orwellimaiselta: Pienet asiat ovat suuria asioita, turhat asiat ovat tärkeitä asioita. Mutta tarkemmin miettien tässä on kuitenkin jotain perääkin.

Mutta näkökulmaa suuntaavista kannanotoista asiaan.

Tällä kertaa kuitenkin otan esimerkin ja sisällön vuoksi käsittelyyn kaksi televisiosarjaa, joita vertailen hieman. (Ja vertailen niitä koska ne edustavat samaa genreä ja valottavat eri näkökantoja. Ja pidän molemmista.) Otsikon esimerkkilauseet valottavat tätä. Aiheena on tietenkin yliluonnollisen ja paranormaalin välinen ero, jota pidän erittäin keskeisenä.

Chris Carterin "X -files" oli aikanaan ilmiö. Siinä ideana oli usein se, että tapahtuman luonne jäi selvittämättä. Sarjan mielestäni kantavin ratkaisu oli se, että Scully edusti skeptistä asennetta ja Mulder avomielisempää suhtautumistapaa. Monesta -minustakin- tuntuu tietysti hahmonkehityksellisesti keinotekoiselta, esimerkiksi se, että Scully 1 tuotantokauden päätösjaksossa salakuljettaa avaruusolennon ruumiin, mutta pysyy jatkossa kuitenkin skeptisenä. (Toki Scullyn luonne muuttui, mutta ei merkitsevän paljon.) Ratkaisevaa oli se, että skeptisyyden nähtiin auttavan tutkimusta, se oli itse asiassa sen olennainen osa. Ilman Scullyä Mulder olisi seurannut höyrypäisemmin aavistelujaan. Sarjassa kuitenkin ihmeet ja avaruusolentojen touhut jäivät selittämättä: Itse asiassa sarjan todistus oli erittäin monen jakson kohdalla kokolailla seuraavanlainen "ilmiön takana oli unexplained phenomenon (selittämätön ilmiö), joka on suorastaan paranormaalin määritelmä." Selityksen puute oli todiste. Tämä on toki argumentatiivinen heikkous, jonka olisi huomannut helposti, jos todella konkreettiset evidenssit, kuten mainittu avaruusolennon ruumis, ei olisi aina välistä esiintynyt sarjassa. Tämä on argumentaationa erittäin heikkoa, joskin salaliittoteoreetikoiden suosiossa tämä tapa oli. Sarjalle voi antaa anteeksi, koska se tavallaan vain heijasti salaliittokulttuuria ja nosti monia sen kannattamia juttuja esiin viihteen, ei dokumenttiteosten, muodossa.

Toinen sarja on J.J. Abramsin, Alex Kurtzmanin ja Roberto Orcin nyt alkanut sarja "Fringe". Tässä sarjassa paranormaali taas selitetään aina jollain mekanismilla. Takana on aina jokin virus tai kuvitteellinen kemia. Aivot yhdistetään kemialla ja sähköllä "samalle aaltopituudelle" ja tällä saadaan tietoja tai pienet nanokokoiet koneet mahdollistavat ajatustenluvun, tai ajatustenluku johtuu pahisten erikoisen radioaaltopituuden kuuntelun (Ja hieman toisenlaisena virityksenä saadaan esimerkiksi ilmaiset kaapelikanajat suoraan "näkijän" tietoisuuteen.)

Ero on oikeastaan olennainen:
1: X filesissä tieto oli mysteeri. Totuus oli tuolla ulkona, mutta vain sen ilmiö nähtiin, itse selitys taustalla jäi tunnetuksi. X -filesissä paranormaali on lähempänä yliluonnollista: Jumalan ihme, avaruusolennot ja kummitukset sekä noituus voidaan käsitellä "taikuusfiltterin läpi". Sarjassa tietolähteeksi kelpaa lähes mikä vain. Mulder lukee "vaihtoehtokirjallisuutta" okkultistikirjoja, noituutta, ja tutustuu eri uskontoihin ja hankkii todistusta näiden kautta. "Muinaiset sadut ja niiden moderni uudelleenmuotoilu" jotenkin tuo uskottavuutta.
2: Fringe taas on hieman kuin tupakkamies olisikin laitettu hyvikseksi ja Mulderin aisapariksi. Tekninen tieto asiasta on jo. Onhan Fringen hupsu tiedemies itse kehitellyt paranormaaleja ilmiöitä tieteellisesti. Fringessä paranormaali on jo lähes naturalistista. Sen toiminta tunnetaan ja sitä voidaan jopa kokeilla ja kehitellä. Teoria paranormaalin taustalla on luonnontieteellistä otetta tavoitteleva. Lähteenä on tiede, tosin se redusoituu valitettavan paljon auktoriteetilla ratsastamiseen. "Walter Bishop tietää jo aikaa sitten tehtyjen tutkimuksiensa kautta" on ikään kuin argumentti, jota vastaan "hänen poikansa Peter Bishop epäilee" aina vääjäämättä häviää ja nopeasti. (Scullyllä oli tasaväkisempi kisa, hänen erimielisyyttään ikään kuin kunnioitettiin enemmän, vaikka ei hän juurikaan enempää "voittanutkaan".)

Toinen mielenkiintoien näkökulmansiirto on tietysti näiden sarjojen pahikset:
1: X -filesissä suurinta vastustavaa voimaa edustaa hallitus. Ei siis se hallitus, jonka äänestäjät äänestävät ja joka osaa vain tehdä virheitä, vaan hallituksen takana oleva voima, joka vetelee hallituksen toimia kuin marionetin ohjaaja. Tämän vuoksi esimerkiksi (salaiset)sotilastukikohdat ja näiden (salaiset)osastot voivat toimia tärkeinä tiedonlähteinä. X -filesissä tiedolla ei niinkään tavoitella valtaa kuin vallalla piilotetaan tietoa.
2: Fringessä pahutta taas edustavat korporaatiot, firmat joilla on varaa, firmoilla jotka ovat niin suuria, että "tiedemaailmassa ei tapahdu mitään ilman että he ovat osallisia" ja joiden kassakaapeissa on silti "yhtiön salaisia papereita, liikesalaisuuksia joiden penkominen olisi yritysvakoilua". Yhteiskunnassa tapahtuu "Kaava", jossa mahdollisesti suuri korporaatio tai tämän kautta valtansa saanut taho harjoittaa "paranormaalia terrorismia". Tiedon tehtävä on perinteisempi vallan tuominen. Se toki kätketään tavallisilta ihmisiltä, koska jakamaton valta on parasta valtaa, mutta kätkeminen ei ole ensisijainen asia. Ja siksi sankariksi voidaan laittaa asiat jo tunteva hupsu tiedemies.

Kun tämä kohta laitetaan yhteen ensimmäisen kanssa:
1: X files on tiedossa ja paranormaaissa voimissaan kätkeytyvä ja tuntematon, mutta sen lähde oli tunnettu, yhteiskunnan hallinto. Sarjassa se kuuluisa totuus on karussa ("tuolla jossakin"), mutta pahis tiedetään jo niin hyvin että se voidaan liittää tupakkamiehen kaltaisiin yksilöihin, ja hänen tiedetään kuuluvan siihen tärkeään "oikeaan hallitukseen".
2: Fringessä taas paranormaali näkyy ja se on voimissaan aktiivinen ja luonteeltaan tunnettu. Se ei toimi yhteiskunnan kautta, vaan yhteiskuntaa vastaan. Fringen paha toimija on sen sijaan mysteerisempi ja salatumpi. Se on se, jota sarjassa etsitään. Totuus tiedetään, eksakti pahantekijä on karussa, siitä tiedetään ainoastaan mistä päin se on lähtöisin.

Nämä erot mainitut voivat tietysti johtua kulttuurin muutoksesta, muutoksesta paranormaalilinjalla ylipäätään. Tai sitten sarjojen kirjoittajilla oli vain erilaisia ideoita.

Lipsahdukset.

Tänään, kun kokkailimme kotona, kysyin makaroneja etsiessäni että "näitä kummallisen makuisiako?" kun piti sanoa "kummallisen muotoisiako?" Toisin sanoen tein lapsuksen, joka tarkoittaa kielenkäytöllistä virhettä. Se, mitä tämä tarkoittaa käytännössä, vaihtelee.

1: Freudilainen lipsahdus (Freudian slip) tai parapraxis (Kreik: παρά + πράξις, ~ "toinen toiminto") on kielenkäytön, muistin tai fysikaalisen toiminnan erhe, joka selitetään alitajunnan kautta. Sigmund Freud itse nimesi sen sanalla Fehlleistung. Psykoanalyyttisen ajattelun mukaan tälläinen lipsahdus kertoo ihmisen toiveista, ja torjutuista asioista. Ne eivät välttämättä ole luonteeltaan seksuaalisia. Tämän tulkinnan mukaan virhelausumani voi olla esimerkiksi syytä siitä että en kehtaa sanoa ääneen että en pidä em. makaroneista. On hyvä huomata, että lipsahdus ei välttämättä ole lapsus eli kielellinen virhe vaan se voi olla esimerkiksi toiminnallinen virhe, jossa vaikkapa laitetaan asiaankuulumattomat varusteet päälle.
2: Kognitiotieteessä taas ajatellaan, että nämä ovat jonkinlaisia assosiaatiovirheitä; Esimerkiksi MacMahon on sitä mieltä, että syy voi olla keskittymisen puute, puutteellinen datan käsittely, puutteellinen tieto. Tai vain se, että on jokin voimakas yhteys sanotun virheen ja asian välillä. Mainitsemani lipsahdus voi johtua siitä, että ajattelin ruokaa etsiessäni sitä että syön, ja mielessäni muoto yhdistyy tähän makua heikommin. Assosiaatiovirheet voivat heijastua tietenkin puheeseen, eleisiin ja toimintaan.

Toisin sanoen identtiselle ulkoiselle toiminnalle on aivan erilaiset selitysmallit. Esimerkiksi spoonerismejen luonnetta selvittämisessä tällä on merkitystä. Spoonerismi on William Archibald Spoonerin mukaan nimetty sanaleikki joka perustuu sanan samanlaiseen ilmiasuun, jolloin sanarakenteen pieni muutos tuo esiin tietynlaisia assosiaatioita. (kurger bing - Burger King) Tämänkaltaisia käytetään melko paljon (puujalka)vitseissä. (Sen erikoistapauksia ovat vokaalien ja konsonanttien muuttamiseen perustuvat kniferism ja forkerism, jotka eivät tule kenenkään henkilön mukaan, vaan sen vuoksi että "spoon" on sattumalta englanniksi "lusikka".)

Aihetta voidaan tutkia esimerkiksi kyselylomakkeella jossa voi olla useita vastauksia ja katsoa esimerkiksi keksivätkö ylipainoiset ihmiset - joilla on yleensä joko enemmän enemmän assosiaatioita ruokaan tai joille ruoka on "arka asia"- enemmän ruokaan liittyviä sanoja. Esimerkiksi Bernard J. Baars ja Warren Motley selvittivät että seksuaalisesti viritellyt tai pelottavilla asioilla viritellyt koehenkilöt tuottivat erilaisia vastauksia. Vaikeutena on ainoastaan selvittää se, johtuuko se siitä että heidän assosiaatioitaan on suunnattu, vai koska heissä tapahtuu torjuntaa.

Siksi esimerkiksi se, että henkilö joka normaalisti lähtee etuovesta töihin ja takaovesta hoitamaan puutarhaa, on etuoven jumiutumisen vuoksi estynyt menemään töihin etuovesta ja on siksi menossa takaovesta, ottaakin kumisaappaat mennessään kertoo kognitiotieteilijälle siitä että hänen mielensä on ikään kuin iskostunut se, että takaovi on puutarhanhoitoon liittyvä asia. Psykoanalyytikko taas on sitä mieltä että tämä johtuu siitä että hän ei "alitajuisen oikeasti" haluaisi mennä töihin vaan jäädä kotiin hoitamaan puutarhaa. (Jos joku heittää tähän välii vitsin "Oletko pitänyt puutarhasi kunnossa?" , sanon vain että "Ei nyt Iletä". Ja kysyttäessä kerron että kirjoitan tämän joko siksi, että mieleen tulee voimakkaita huumoriassosiaatioita. Erimieliset leimatkoon torjunnaksi.)