"Stargate - SG1" -sarjan 6 tuotantokaudella on jakso, jossa retkue matkustaa avaruusaluksella kaukaiselle planeetalle. Kyseisellä planeetalla ei ole kirjoitettua historiaa kuin 300 vuotta. Tätä vanhempi on pyyhitty pois. Syynä on se, että sarjan vakiopahikset, goa-uldit, olivat pitäneet tätä ennen ihmisiä orjuudessa. Ihmiset halusivat tietoisesti pyyhkiä jokaisen mahtipontisen goa-uld monumentin joita heidän planeetalleen oltiin rakennettu. Ajatuksena oli, että historiassa, näissä pimeissä ajoissa, ei olisi mitään arvokasta annettavaa. Lopputuloksena oli historiaton yhteiskunta, joka keskitti vahvasti toimintaansa yhteiskuntaan. Vastakkain oli ihmisiä joista historia oli tärkeää jotta ihmiset voisivat korjata menneisyyden virheitä, oppia erehdyksistä ja onnistumisista muiden kokemuksesta. Ja ihmisiä joista nostalgiointi on osoitus heikkoudesta.
Tämä oli tietysti alleviivaava allegoria amerikoista. Siellähän historia on sattumalta juuri tämän noin 300 vuotta. Tämä heijastuu myös siihen mistä kirjoitin eilen. Eli siitä miten uuskonservativismi on historiatonta muutosvastarintaa. Tämä on tärkeä asia, koska aika usein suomalainen uuskonservativismi - ja siihen liittyvät ilmiöt kuten perussuomalaisten liikehdintä - nähdään vanhoillisuuden ja klassisen konservativismin kautta. ; Tällöin perussuomalaisuus vääristyy helposti natsismiksi. Toisaalta on esitetty selityksiä että Suomessa on äärioikeisto ollut jotenkin koomista pidemmän aikaa. Ja nyt oikeistolaisten yksilöiden radikalisoituminen johtuisi siitä että ilmiötä ei osattaisi pelätä. Toki on ymmärrettävää että jos Pekka Siitoin ja kumppanit pelleilevät okkultiikalla ja "hypnoottis-magneettisella katseella" heidän vakavana riskinä ottamisensa on perinjuurin vaikeaa. Mutta toisaalta ei ole myöskään mitään innoketta seurata heitä. Kukaan ei ryhdy vapaaehtoisesti pelleksi. (Paitsi minä ja jotkut muut, mutta tätä selittämään vaaditaan todella omituinen mieli joka ei johda ikinä trollipuolueen jytkymenestykseen.)
Paradoksaalisesti sanoen "perussuomalaiset vain näyttävät natseilta". Syy on se, että heitä tulkitaan "hegeliläisen" viitekehyksen kautta. Tämä on tavallaan järkevää koska tämä viitekehys on leimannut konservativismia aikaisemmin. (Eikä tässä puhuta ajallisesti kuin vuosista ja korkeintaan vuosikymmenistä.) Ongelmana on se, että siinä missä aikaisemmin oli selkeä ohjaava viitekehys ja siihen liittyvä hierarkia - joka mahdollisti monenlaisia, negativiisimmillaan esimerkiksi natsien hirmuteot - on nykyinen järjestelmä historiaton ja tätä kautta individualistisempi. Näin ollen äärioikeistolaisuus onkin alttiimpi yksittäisten sekopäiden provosoitumiselle. Tämän seuraus on tosin se, että tälläinen muuruahaispesä on melko immuuni ; Siinä missä keskushierarkinen natsismi romahti kun sen valtaydin menetti valtansa, ei sekalainen seurakunta kohtaa vastuuta koska ei oikeastaan tavallaan ole ketään olemaan vastuussa. On vain pääosin sanalliseti ilmenevää sekalaista provokaatiota ja aina välistä joskus jollakulla napsahtaa, usein jonkin muun elementin vaikutuksen vuoksi.
Tässä suhteen pidän asiaa virheenä. Ja itse asiassa tarkemmin : Pidän sitä täsmälleen samana virheenä joka tehdään usein kreationismin ja uusateismin kanssa on tehty. Niitä tulkitaan jostain syystä lokaaleina ilmiöinä jotka liittyvät lokaaleihin asioihin. Kuitenkin on selvää että kreationismi on "Amerikantuliainen". Ja uusateistejen blogeissa käsitellään yllättävän usein ja toistuvasti sellaisiakin epälokaaleja asioita kuin USA:n koulutuspolitiikkaa. Tämä johtuu siitä että maailma on globaali. Onkin humoristista että nurkkakuntaisena ilmenevän perussuomalaisuuden taustalla on maahanmuuttajaoppi.
1: Huumoria tosin pienentää se, että maahanmuuttokritiikki kohdistuu pääasiassa työttömäksi jättäytyviin, islamin negatiivisiin aitoihin ongelmiin sekä myös islamparanoijaan jossa maalataan liioittelevia ja joskus peräti täysin kuviteltuja peikkoja seinille. Liikehdintä ei ole esimerkiksi miekkailukoulumme perustajaa vastaan, koska hän on asunut suomessa, tekee ahkerasti töitä, ja tuottaa verotuloja. Tosin hän viettää aikaa niin paljon koululla, että epäilen että häntä ei juurikaan edes näy katukuvassa kuuntelemassa syrjiviä kommentteja.
Olen kohdannut tälle näkemykselleni hieman kritiikkiäkin. Sen ydin tuntuu olevan siinä että ihmisten esitetään kannattavan ideologioita joiden nimiä he eivät tiedä. Ja edustavan sellaisten ajattelijoiden tekstejä joihin he eivät ole tutustuneet. Tässä kohden minulla on ratkaisu. Kirjoitin aikaisemmin Bayardin näkemyksestä kirjallisuudesta. Tässä ytimessä on se, että usein ihmiset tietävät ajatuksia kirjoista joita he eivät ole itse lukeneet. Harva on lukenut "Romeo ja Julia" näytelmän kirjana, mutta lähes jokainen osaa referoida sen perusidean. Tämä on tärkeää. Sillä esimerkiksi uskoisin että kalvinistinen ajattelutapa on Suomessa hyvinkin hallussa vaikka olemmekin luterilainen maa. Syy on se, että USA:ssa on paljon kalvinisteja. Ja globaali maailma tuo lähteetöntä maailmankuvaa olohuoneisiimme. Jos joku kysyy minulta että mistä nurkkakuntainen kirjoja lukematon illiteraatti suomijuntti voisi muka oppia USA:laisen vieraan kulttuurin ajatussisältöjä, niin kerronpa vain että se on se "Saatanan sontaluukku" siinä nurkassa. Esimerkiksi "Stargate - SG1" -sarjaa katsomalla saa hyvinkin jäsenneltyjä ideologiapaketteja. Ne ovat toki fantasiaa, mutta ihminen voi ottaa niistä fiksuja ideoita. Ja näin ollen "sivistymätöntä mistään tietämätöntä ignoranttia" ei tavallaan ole. Jokainen on "riittävän yleissivistynyt" ollakseen uuskonservatiivi. Valitettavasti jokainen ei ole riittävän viisas ymmärtääkseen sen kaikki olennaiset puolet.
keskiviikko 25. heinäkuuta 2012
Ylpeästi perse pystyssä
"Persekarvat ovat Jumalan luomia luonnollisia asioita. Persekarvojen ajelemisesta ei joudu helvettiin. Miksi niitä muuten pitäisi ajella? Antaa persekarvojen olla siellä missä niiden tulee olla eli paikoillaan perseessä."
(Jouko Piho, Facebook, June 3 at 6:17pm)
Usein filosofia käsitteleee suuria teemoja. Moni ajattelee että vasta kun aiheena on jokin todella merkittävä Jumala, todellisuuden syvin luonne tai leivän olemus - tai jokin muu vastaava paitsi se viimeinen - se olisi filosofiaa. Kuitenkin kysymys on usein enemmänkin laadusta jolla aihetta käsittelee. Jos filosofi kaipaa kulttijohtajien karismaa, vain siinä tapauksessa hänen kannattaa jumiutua automaattisesti pelkästään höpisemään sekavia sivistyssanoja kaikkeudesta ja kaiken yhteydestä. Muussa tapauksessa kannattaa tehdä tämän lisäksi jotain muutakin, tai ainakin harkita muuta ja pitää sitä arvokkaana vaihtoehtona.
Eilinen pieni potentiaalisesti ikonoklastinen juttu olikin tässä mielessä eräänlainen jään koputtelu. Ajattelin sen avulla herätellä tuntemuksia siihen kulmaan josta olen joskus kirjoittanut aikaisemminkin. Kirjoitin vessafilosofiasta johon voidaan liittää esimerkiksi ihmiselämälle tarpeellinen sanitaatiopuoli joka taas kulminoituu vessanrengasdebatiksi erääksi toistetuksi mutta tyhjäksi kinasteluksi, joka näyttää kattavan useiden ihmisten sosiaalisen debattikentän mutta johon poliittinen arvokeskustelu on ollut haluton tarttumaan. Ja kyllä. Tätä kautta olen jopa liittänyt tämän vessa -aiheen yleisinhimillisyyteen. Tämä näyttää sen monipuolisen kirjon jolla filosofia voi käsitellä tämänlaisia arkisia asioita. Eikä niiden kanssa tarvitse edes mennä hirvittäviin sfääreihin.
1: Ja kyllä. Silti annoin perustellun ratkaisun siihen ikuiseen vessanrengasdebattiin! Meidän kotona ei enää tapella vessanrenkaista vaan siitä kuka pesee vessan. Kunhan pääsen filosofisen mielen kanssa ratkaistua tämän ongelman, eli löydän vakuuttavan argumentin sille miksi se en koskaan ole minä, niin asia ratkeaa kivasti ja lopullisesti.
Perse ja liian spekulatiivinen filosofia.
Näin ollen innokas filosofoija voisi innostua ja mennä suoraan sfääreihin. Tällöin hän voisi spekuloida vaikkapa seuraavalla tavalla ; Topologisesti ihminen olisi ilman peräsuolenreikäänsä pallo. Putki suusta takapuoleen muuttaa topologisen rakenteen hyvin syvällisesti. Nyt ihminen on topologisesti aivan erilainen, hän kuuluu samaan ryhmään donitsirinkuloiden ja kahvikuppien kanssa. Tämä analogisuus sitoo kohteet yhteen. Havaintojen mukaan ihminen+kahvi+donitsi on mukava kokemus. Eli voimme päätellä että tämä kolminaisuus taas ylläpitää tärkeää kokonaisuutta ihmisen hyvälle elämälle. Itse asiassa tässä voidaan nähdä jopa finaalisia sävyjä. Erään asioiden tarkoituksen tarkastelun, teleologian, kulma on sitä että jos jonkun asian tarkoitus on tuottaa jokin tila, niin sitten kuin tämä toiminta lakkaa, tavoite on saavutettu. Ihminen, olipa hän kuinka oppinut tai muuta, tuottaa aina paskaa. Tämä suolletaan ulos perseestä. Tästä seuraa yleensä saastumista. Saastumisen lopputulos on se, että ihmiskunta lopulta tuhoutuu. Kun kakkaa on tarpeeksi, tarkoitus on täynnä. Näin ollen kahvi ja donitsi palvelevat erittäin syvältä olevaa finaalista tarkoitusta.
Mutta tämä ensi-innostus olisi tietysti liian pitkälle vietyä ja spekulatiivista, tämänlaisia ajatteluja hyväksytään vain teologian dogmatiikan laitoksella ja vastaavissa instansseissa. Suoralta kädeltä ponnistaminen tälläisiin sinänsä sisäisesti koherentteihin spekulaatioihin on kuitenkin liian äkkipikaista. Se on kuin menisi perse edellä puuhun. ; Siksi, ottaakseni vähemmän avomieliset lukijani huomioon, menenkin hieman lyhyemmälle. Siksi, pitääkseni ihmisten jalat maassa syvässä konkretiassa, lainasinkin alkuun Jouko Pihoa. Hän otti esille luonnollisen inhimillisen anatomisen seikan. Perseen. Tämä on aihe, joka tuntuu olevan kovasti väheksytty. Kuitenkin tosiasiassa se on filosofisesti hyvin mielenkiintoinen.
Perse ja teologia.
Piho aloitti syvällisestä luonnollisuusteologiasta. Hän vetosi Jumalalliseen suunnitteluun ja ihmisen rakenteisiin. Myös historia opettaa että teologian suhde perseeseen on hyvin tärkeä. Tässä ei tarvitse mennä kovin kauaksi historiassa (muistaakseni eiliseen) että kohtaa jonkun ihmisen, joka on kovasti selittämässä mitä peräsuolella saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Perustelut ovat teologisia ja ne vetoavat luonnolliseen funktioon.
1: Tästä seuraa mielenkiintoisia implikaatioita esimerkiksi siihen keskusteluun jota menestysteologiaa harjoittavat konservatiiviset kristityt tekevät kohdatessaan työttömiä pitkätukkahippejä. Vaikka tukan leikkuusta ei joudukaan Helvettiin, niin miksi leikata tukkaa? Tämä ei, aiheen hajusta huolimatta, kuitenkaan ole riittävän perseestä ollakseen olennainen osa tätä blogausta.
Lisäksi teologian sivuhaarassa, demonologiassa. On hyvä muistaa että teologiassa saatana syö sieluja. Demonit taas ovat langenneita enkeleitä. Hyvin karkeasti sanoen voidaan jopa sanoa että demonit ovat enkeleitä, joilla on vain erilaiset mielipiteet. Tämä on oleellinen koska kysymys siirtyy myös siihen että onko enkeleillä persettä. Tämä on vakuuttanut keskiajalla etenkin rahvasta. Uskomuksissa nimittäin vakiintui - siitä huolimatta miten rienaavalla tavalla vaikuttava persettä näyttävä pyllistelevä demoni olisikin - että ihmisen erotti demoneista se, että ihmisellä oli perse. Siksi demoneja jopa yritettiin karkottaa näyttämällä takamusta. Koska demoneilla ei ollut tätä, he ihmetyksestä menivät pois. Tämä näkökulma tekee perseestä entistä tärkeämmän. Sillä se olisi ihmiselle erityislaatuisesti oma.
Kuitenkin teologit olivat sitä mieltä että perse on hyvin rienaava. Siksi kun noidat tekivät sopimuksen Saatanan kanssa, sopimukseen kuului opin mukaan Saatanan peräreiän suuteleminen. Tämä tarkoittaisi sitä että Saatanalla olisi sittenkin takamus. Ja ilmeisesti enkeleilläkin. Perse kuitenkin tavallaan sopii Saatanalle ja demoneille. Sillä usein ihmisen olemus on teologiassa jaoteltu siten että mieli on vahva mutta liha on heikko. Saatanallisuus edustaakin monelle jopa niinkin abstraktia asiaa kuin ihmisessä oleva eläimellisyys. Tässä mielessä perse on erinomainen ihmisen luontoon asettaja ; Kirjoittihan Michel de Montaigne - jonka nimestäkin voi kaivaa aiheeseen sopivan deMon -osasen - siitä miten sivistys ei pelastanut antiikin filosofineroja suolikaasuilta. Hän esitti että mikään sivistys ei estänyt siltä että Platonia saattoi pierettää ja tämän pidättely vaikkapa kesken hienoa filosofista puhetta olisi ollut hyvin tukala tilanne. Ihminen on perseensä vanki. Tämä on oiva analogia perisyntiin, jossa eläminen on kristinuskon teologian mukaan varsin tukalaa sekin, peräti se on konseptina aika perseestä ihmisen olla. Mutta ei sitä pakoon silti pääse.
Tosin tässä kohden ei voi olla tietysti aivan varma, koska demonit on kuvattu sarvipäisinä, hännällisinä ja punaisina kun taas enkelit vaaleina siivekkäinä ja sarveton-hännättöminä. Ehkä demonien ruumiinrakenne on vain metafyysisen henkiruumiin ilmentymä, joten joskus demoneilla oli perse ja joskus tämä yksityiskohta unohtui? Jumala tietää. Ja valitettavasti ei kerro.
Perse ja hyvän elämän filosofia.
Kun persettä lähestytään ihmisyyden ydinominaisuutena, voidaan huomata että ihmisen perse on tärkeä ennen kaikkea siksi että ihmisen toiminta on pohjimmiltaan energiankäyttöä. Ja tässä kohden termodynamiikka on varsin kova ; Täytyy syöttää energiaa jotta toiminta jatkuu. Näin ollen kun ihminen tuottaa vaikkapa filosofiaa Jumalasta, hän joutuu tämän tehdäkseen esimerkkiksi syömään donitseja ja juomaan kahvia. (Ja kyllä. Teen tätä parhaillaan!)
Läpivirtaus mahdollistaa tämän syömisen melko pitkällä tähtäimellä. Näin ollen vaikkapa filosofisen pappishenkilön suorittama Herran sanan levittäminen suusanallisesti ihmisestä toiseen on mahdollinen siksi että hän on tuottanut kakkaa. (Joku voisi sanoa että monessakin mielessä, mutta ei tästä nyt tässä sen enempää.) Tämä perusasia unohtuu monilta. Siksi esimerkiksi selviytymiskoulutuksessa opetetaan joissain paikoin esimerkiksi eräoppaille tärkeä oppi. Ihmiset jotka menevät luontoon yrittävät välttää luonnossa paskomista. Tästä seuraa joskus vakavia ongelmia, kun syntyy tukos. Tämän purkaminen luonnonolosuhteissa on joskus hengen pelastava aktio. Ja se joudutaan tekemään käsityönä. (Konkreettisesti.)
Kakka taas johtaa itse asiassa siihen että joudumme palaamaan vessafilosofian pariin. Kaikki mitä olen vessafilosofiasta sanonut, on tavallaan alisteista tälle ominaisuudelle. Näin ollen en toista itseäni, vaan muistutan että olen tehnyt tähän liittyvän työn muualla. Vessafilosofiani paljastaa takamuksemme erittäin tärkeän roolin yleisinhimillisyyden kannalta.
Perse ja valta.
Olen ylläollessani keskittynyt vain yhteen pieneen piirteeseen takamuksessa. Tarkemmin ottaen siihen mitä se ei ole. Eli olen keskittynyt reikään. Kuitenkin reikä on tavallaan vain perseen puutetta. Peräreikä on teknisesti ottaen vain perseen ja ulkomaaiman rajapinta. Näin ruoka ja paska on tavallaan jokin ulkopuolinen sisällämme. Tämä tietysti tuo mieleen työyhteisön. Sen, miten se olet sinä ja vapaa tahtosi jotka tekevät. Mutta tosiasiassa jokin ulkopuolinen pomo on käskyineen sisällsi. Pomo on sisälläsi vain abstraktimmalla tavalla. Sellaisella johon ei mikään suolihuuhtelu auta. (Kenties olet oma pomosi, entistä kauheampaa. Sisälläsi on jokin velvollisuusminä joka on vain vähän kuin sinä! Tämä on lähes skitsofreenistä. Ja taatusti, kun huomiodaan taantuma ja yrittämistyön raskaus, aivan perseestä.)
Tämä taas nivoutuu siihen että kun katsomme persettä, näemme kannikat. Ne ovat lihasta. Kansanperinteen sanonnat tuntevat paljon sanontoja perseestä. Esimerkiksi raskasta työtä tekevän on sanotty työskentelevän perse ruvella. Tämä on luultavasti viitannut housujen hierovaan vaikutukseen. Nykyaikana, kun työ on istumatyötä, vanha sanonta on muuttunut vain entistäkin tärkeämmäksi.
Muinaisaikoina perse ruvella olivat etenkin pikkulapset. Syynä oli se, että silloin kurinpidossa hyödynnettiin vitsaa. Takamus sopiikin rankaisutoimintaan hyvin koska siinä on suuret lihakset suojaamassa vakavilta vammoilta. Siinä missä esimerkiksi sisäreidestä saisi irti kovempaa tuskaa, tätä ei käytetä koska tämä paikka on verisuonien kannalta hieman vaarallisempi. Takamus on suojatuin paikka lyödä. Nykyisin tätä arvokasta tietoa soveltavat lähinnä sadomasokismin ystävät. ; Tämä muistuttaa että perse liittyy myös itseyteen ja valtaan. Vanhemamt vitsaavat lapsia, mutta lapset eivät anna selkäsaunoja vanhemmilleen. Eivät edes silloin kun vanhempi on umpihumalassa ja kiroilee rumasti, huutaa ja pelottelee kissaa. Syynä on valta. Samasta syystä sadomasokismissakin vallassa on se joka kurittaa persettä ja alistunut on se, jonka takamus saa kuristusta.
Tämä on oivallettu arvokasta kansanperinnettämme myöten. Kun tarkastellaan vaikkapa sellaista sanontaa, kuin "nuolee toisen persettä", tehdään - paitsi teologinen impikaatio jossa on peräti saatanallinen ulottuvuus - myös ennen kaikkea viitataan valtaan. Perse on tärkeä ja sen puhdistaminen ja sanitaatio on tärkeää. (Muista vessafilosofia!) Kuitenkin tämä on myös mahdollisesti sairauksia aiheuttavaa ja siksi iljettävää, joten ihminen joka tekee palveluksen toisen puolesta on selvästi tämän palvelija. Ruskeakielinen on siis orja. Koska tämä sanonta viittaa kehumiseen ja mielinkielin olemiseen vihjataan että tämä toisen kehuminen olisi yhtä iljettävä aktio kuin paskan maistelu. Tämä kertoo paljon myös sanonnan kehittäjästä.
Toisaalta kun "pelastetaan toisen perse" , toinen pelastetaan usein kovasta pulasta. Tämä - retkeilyhenkisyyteen mahdollisesti viittaava tai sitten ei - sanonta rinnastaa ihmisen vertauskuvallisesti omaksi perseekseen. On toki selvää että ihminen ei ole vain yksi osansa, vaan on kaikkien osastensa summa - josta syntyy vieläpä mahdollinen emergenttisen tason nousu, jonka vaikutuksesta ihminen onkin tavallaan enemmän kuin osiensa summa ; mahdolliseti tämä lopputulos on peräti ääretön. Mutta kuitenkin tämänlaisia rinnastuksia tehdään joskus. Tätä tehdään useimmiten niin että ihminen liitetään aivoihinsa, ikään kuin aivot asuisivat ruumiissa sen sijaan että aivot olisivat osa ruumitsa ; Kuitenkin kun tätä miettii tarkemmin huomaa että aivo, tämä energiaa tuhlaava sokerisyöppöelin, vaikuttaa olevan melko yleisesti ottaen hyvin toimintahäiriöinen. Se unohtaa. Se tekee päättelyvirheitä. Se saa tekemään ylilyöntejä. Se saa erehtymään. Se saa saivartelemaan pseudologiikkaa. Se saa kirjoittamaan omituisia blogauksia kahden aikaan aamuyöstä... Perse sen sijaan ei petä juuri koskaan. Paitsi ripulissa, ummetuksessa ja punataudissa ja muissa tautitiloissa. Mutta kun viimeksi katsoin, niin aivot reistaavat useammin. Siksi onkin hyvä ajatella että ihminen joka pelastaa kaverinsa pulasta, pelastaa itse asiassa tämän arvokkaimmat puolet. Sitä kautta pelastaminen tuntuu mukavalta. Siksi tämänlainen sanonta tarvitaan.
Tämä olisi kenties hyvä muistaa jopa vallankumouksissa. Kun vallankumousjohtaja selittää rivimiehilleen että näillä ei ole muuta menetettävää kuin kahleensa, hän vääristelee hieman. Tämä vääristely syntynee siitä että hän itse vetää perseensä penkkiin (ellei peräti olalle) kaukana etulinjasta. Näissä tapauksissa johtajan olisi syytä vetää oma perseensä etulinjaan, tai sitten hyväksyä että kyllä se on vallankumoustaistelijallekin oma perse lähinnä. Kahleiden lisäksi voi menettää kaikenlaista muutakin.
Toisaalta perseen liittäminen sekä ihmisyyteen että valtaan palauttaa meidät välittömästi Foucaultin pariin. Hän kirjoitti filosofista tutkielmaan vankiloista. Hän ajatteli että ne ovat ruumiin kahlintalaitoksia. Mieli on vapaa ja vahva, mutta liha on tässäkin tapauksessa heikko. Näin ollen kun hallitset persettä, hallitset ihmisitä. Kun vanki painaa perseen penkkiin ja hänen perseensä on lukkojen takana hän on hallussa. Vallan ja lihan vankilan ja kontrollin huipentuma voi tapahtua sitten siellä vankilan suihkuosastossa esimerkiksi televisiosta tutussa saippuaskenaariossa.
Ja näin voimme palauttaa ketjun takaisin Pihoon. Hän ei tunnetusti pidä siitä että perseessä kulkevat virtaukset menisivät kuin yhteen suuntaan. Hän sallii suolelle pituussuunnassa vain peristaltiikan mukaiset liikkeet. Tämä kiinnostus toisten perseistä voi ihmetyttää. Mutta taatusti hän ja muut ihmiset tietävät, että kun hallitset persettä, hallitset ihmistä. Näin ei ole ihme, että kontrollissa ei välitetä siitä onko ihminen homo vaan siitä harjoittaako hän homoseksuaalisia aktioita ; Tämä on järkevää persefilosofian pohjalta ; Sillä kun perse ei ole mukana, se ei tavallaan enää ole aitoa ja merkityksellistä ihmisyyttä.
Tämä juttu on perseestä. Tai tarkalleen ottaen toivon että ei ole... Tai itse asiassa toivon että se kick ass!
(Jouko Piho, Facebook, June 3 at 6:17pm)
Usein filosofia käsitteleee suuria teemoja. Moni ajattelee että vasta kun aiheena on jokin todella merkittävä Jumala, todellisuuden syvin luonne tai leivän olemus - tai jokin muu vastaava paitsi se viimeinen - se olisi filosofiaa. Kuitenkin kysymys on usein enemmänkin laadusta jolla aihetta käsittelee. Jos filosofi kaipaa kulttijohtajien karismaa, vain siinä tapauksessa hänen kannattaa jumiutua automaattisesti pelkästään höpisemään sekavia sivistyssanoja kaikkeudesta ja kaiken yhteydestä. Muussa tapauksessa kannattaa tehdä tämän lisäksi jotain muutakin, tai ainakin harkita muuta ja pitää sitä arvokkaana vaihtoehtona.
Eilinen pieni potentiaalisesti ikonoklastinen juttu olikin tässä mielessä eräänlainen jään koputtelu. Ajattelin sen avulla herätellä tuntemuksia siihen kulmaan josta olen joskus kirjoittanut aikaisemminkin. Kirjoitin vessafilosofiasta johon voidaan liittää esimerkiksi ihmiselämälle tarpeellinen sanitaatiopuoli joka taas kulminoituu vessanrengasdebatiksi erääksi toistetuksi mutta tyhjäksi kinasteluksi, joka näyttää kattavan useiden ihmisten sosiaalisen debattikentän mutta johon poliittinen arvokeskustelu on ollut haluton tarttumaan. Ja kyllä. Tätä kautta olen jopa liittänyt tämän vessa -aiheen yleisinhimillisyyteen. Tämä näyttää sen monipuolisen kirjon jolla filosofia voi käsitellä tämänlaisia arkisia asioita. Eikä niiden kanssa tarvitse edes mennä hirvittäviin sfääreihin.
1: Ja kyllä. Silti annoin perustellun ratkaisun siihen ikuiseen vessanrengasdebattiin! Meidän kotona ei enää tapella vessanrenkaista vaan siitä kuka pesee vessan. Kunhan pääsen filosofisen mielen kanssa ratkaistua tämän ongelman, eli löydän vakuuttavan argumentin sille miksi se en koskaan ole minä, niin asia ratkeaa kivasti ja lopullisesti.
Perse ja liian spekulatiivinen filosofia.
Näin ollen innokas filosofoija voisi innostua ja mennä suoraan sfääreihin. Tällöin hän voisi spekuloida vaikkapa seuraavalla tavalla ; Topologisesti ihminen olisi ilman peräsuolenreikäänsä pallo. Putki suusta takapuoleen muuttaa topologisen rakenteen hyvin syvällisesti. Nyt ihminen on topologisesti aivan erilainen, hän kuuluu samaan ryhmään donitsirinkuloiden ja kahvikuppien kanssa. Tämä analogisuus sitoo kohteet yhteen. Havaintojen mukaan ihminen+kahvi+donitsi on mukava kokemus. Eli voimme päätellä että tämä kolminaisuus taas ylläpitää tärkeää kokonaisuutta ihmisen hyvälle elämälle. Itse asiassa tässä voidaan nähdä jopa finaalisia sävyjä. Erään asioiden tarkoituksen tarkastelun, teleologian, kulma on sitä että jos jonkun asian tarkoitus on tuottaa jokin tila, niin sitten kuin tämä toiminta lakkaa, tavoite on saavutettu. Ihminen, olipa hän kuinka oppinut tai muuta, tuottaa aina paskaa. Tämä suolletaan ulos perseestä. Tästä seuraa yleensä saastumista. Saastumisen lopputulos on se, että ihmiskunta lopulta tuhoutuu. Kun kakkaa on tarpeeksi, tarkoitus on täynnä. Näin ollen kahvi ja donitsi palvelevat erittäin syvältä olevaa finaalista tarkoitusta.
Mutta tämä ensi-innostus olisi tietysti liian pitkälle vietyä ja spekulatiivista, tämänlaisia ajatteluja hyväksytään vain teologian dogmatiikan laitoksella ja vastaavissa instansseissa. Suoralta kädeltä ponnistaminen tälläisiin sinänsä sisäisesti koherentteihin spekulaatioihin on kuitenkin liian äkkipikaista. Se on kuin menisi perse edellä puuhun. ; Siksi, ottaakseni vähemmän avomieliset lukijani huomioon, menenkin hieman lyhyemmälle. Siksi, pitääkseni ihmisten jalat maassa syvässä konkretiassa, lainasinkin alkuun Jouko Pihoa. Hän otti esille luonnollisen inhimillisen anatomisen seikan. Perseen. Tämä on aihe, joka tuntuu olevan kovasti väheksytty. Kuitenkin tosiasiassa se on filosofisesti hyvin mielenkiintoinen.
Perse ja teologia.
Piho aloitti syvällisestä luonnollisuusteologiasta. Hän vetosi Jumalalliseen suunnitteluun ja ihmisen rakenteisiin. Myös historia opettaa että teologian suhde perseeseen on hyvin tärkeä. Tässä ei tarvitse mennä kovin kauaksi historiassa (muistaakseni eiliseen) että kohtaa jonkun ihmisen, joka on kovasti selittämässä mitä peräsuolella saa tehdä ja mitä ei saa tehdä. Perustelut ovat teologisia ja ne vetoavat luonnolliseen funktioon.
1: Tästä seuraa mielenkiintoisia implikaatioita esimerkiksi siihen keskusteluun jota menestysteologiaa harjoittavat konservatiiviset kristityt tekevät kohdatessaan työttömiä pitkätukkahippejä. Vaikka tukan leikkuusta ei joudukaan Helvettiin, niin miksi leikata tukkaa? Tämä ei, aiheen hajusta huolimatta, kuitenkaan ole riittävän perseestä ollakseen olennainen osa tätä blogausta.
Lisäksi teologian sivuhaarassa, demonologiassa. On hyvä muistaa että teologiassa saatana syö sieluja. Demonit taas ovat langenneita enkeleitä. Hyvin karkeasti sanoen voidaan jopa sanoa että demonit ovat enkeleitä, joilla on vain erilaiset mielipiteet. Tämä on oleellinen koska kysymys siirtyy myös siihen että onko enkeleillä persettä. Tämä on vakuuttanut keskiajalla etenkin rahvasta. Uskomuksissa nimittäin vakiintui - siitä huolimatta miten rienaavalla tavalla vaikuttava persettä näyttävä pyllistelevä demoni olisikin - että ihmisen erotti demoneista se, että ihmisellä oli perse. Siksi demoneja jopa yritettiin karkottaa näyttämällä takamusta. Koska demoneilla ei ollut tätä, he ihmetyksestä menivät pois. Tämä näkökulma tekee perseestä entistä tärkeämmän. Sillä se olisi ihmiselle erityislaatuisesti oma.
Kuitenkin teologit olivat sitä mieltä että perse on hyvin rienaava. Siksi kun noidat tekivät sopimuksen Saatanan kanssa, sopimukseen kuului opin mukaan Saatanan peräreiän suuteleminen. Tämä tarkoittaisi sitä että Saatanalla olisi sittenkin takamus. Ja ilmeisesti enkeleilläkin. Perse kuitenkin tavallaan sopii Saatanalle ja demoneille. Sillä usein ihmisen olemus on teologiassa jaoteltu siten että mieli on vahva mutta liha on heikko. Saatanallisuus edustaakin monelle jopa niinkin abstraktia asiaa kuin ihmisessä oleva eläimellisyys. Tässä mielessä perse on erinomainen ihmisen luontoon asettaja ; Kirjoittihan Michel de Montaigne - jonka nimestäkin voi kaivaa aiheeseen sopivan deMon -osasen - siitä miten sivistys ei pelastanut antiikin filosofineroja suolikaasuilta. Hän esitti että mikään sivistys ei estänyt siltä että Platonia saattoi pierettää ja tämän pidättely vaikkapa kesken hienoa filosofista puhetta olisi ollut hyvin tukala tilanne. Ihminen on perseensä vanki. Tämä on oiva analogia perisyntiin, jossa eläminen on kristinuskon teologian mukaan varsin tukalaa sekin, peräti se on konseptina aika perseestä ihmisen olla. Mutta ei sitä pakoon silti pääse.
Tosin tässä kohden ei voi olla tietysti aivan varma, koska demonit on kuvattu sarvipäisinä, hännällisinä ja punaisina kun taas enkelit vaaleina siivekkäinä ja sarveton-hännättöminä. Ehkä demonien ruumiinrakenne on vain metafyysisen henkiruumiin ilmentymä, joten joskus demoneilla oli perse ja joskus tämä yksityiskohta unohtui? Jumala tietää. Ja valitettavasti ei kerro.
Perse ja hyvän elämän filosofia.
Kun persettä lähestytään ihmisyyden ydinominaisuutena, voidaan huomata että ihmisen perse on tärkeä ennen kaikkea siksi että ihmisen toiminta on pohjimmiltaan energiankäyttöä. Ja tässä kohden termodynamiikka on varsin kova ; Täytyy syöttää energiaa jotta toiminta jatkuu. Näin ollen kun ihminen tuottaa vaikkapa filosofiaa Jumalasta, hän joutuu tämän tehdäkseen esimerkkiksi syömään donitseja ja juomaan kahvia. (Ja kyllä. Teen tätä parhaillaan!)
Läpivirtaus mahdollistaa tämän syömisen melko pitkällä tähtäimellä. Näin ollen vaikkapa filosofisen pappishenkilön suorittama Herran sanan levittäminen suusanallisesti ihmisestä toiseen on mahdollinen siksi että hän on tuottanut kakkaa. (Joku voisi sanoa että monessakin mielessä, mutta ei tästä nyt tässä sen enempää.) Tämä perusasia unohtuu monilta. Siksi esimerkiksi selviytymiskoulutuksessa opetetaan joissain paikoin esimerkiksi eräoppaille tärkeä oppi. Ihmiset jotka menevät luontoon yrittävät välttää luonnossa paskomista. Tästä seuraa joskus vakavia ongelmia, kun syntyy tukos. Tämän purkaminen luonnonolosuhteissa on joskus hengen pelastava aktio. Ja se joudutaan tekemään käsityönä. (Konkreettisesti.)
Kakka taas johtaa itse asiassa siihen että joudumme palaamaan vessafilosofian pariin. Kaikki mitä olen vessafilosofiasta sanonut, on tavallaan alisteista tälle ominaisuudelle. Näin ollen en toista itseäni, vaan muistutan että olen tehnyt tähän liittyvän työn muualla. Vessafilosofiani paljastaa takamuksemme erittäin tärkeän roolin yleisinhimillisyyden kannalta.
Perse ja valta.
Olen ylläollessani keskittynyt vain yhteen pieneen piirteeseen takamuksessa. Tarkemmin ottaen siihen mitä se ei ole. Eli olen keskittynyt reikään. Kuitenkin reikä on tavallaan vain perseen puutetta. Peräreikä on teknisesti ottaen vain perseen ja ulkomaaiman rajapinta. Näin ruoka ja paska on tavallaan jokin ulkopuolinen sisällämme. Tämä tietysti tuo mieleen työyhteisön. Sen, miten se olet sinä ja vapaa tahtosi jotka tekevät. Mutta tosiasiassa jokin ulkopuolinen pomo on käskyineen sisällsi. Pomo on sisälläsi vain abstraktimmalla tavalla. Sellaisella johon ei mikään suolihuuhtelu auta. (Kenties olet oma pomosi, entistä kauheampaa. Sisälläsi on jokin velvollisuusminä joka on vain vähän kuin sinä! Tämä on lähes skitsofreenistä. Ja taatusti, kun huomiodaan taantuma ja yrittämistyön raskaus, aivan perseestä.)
Tämä taas nivoutuu siihen että kun katsomme persettä, näemme kannikat. Ne ovat lihasta. Kansanperinteen sanonnat tuntevat paljon sanontoja perseestä. Esimerkiksi raskasta työtä tekevän on sanotty työskentelevän perse ruvella. Tämä on luultavasti viitannut housujen hierovaan vaikutukseen. Nykyaikana, kun työ on istumatyötä, vanha sanonta on muuttunut vain entistäkin tärkeämmäksi.
Muinaisaikoina perse ruvella olivat etenkin pikkulapset. Syynä oli se, että silloin kurinpidossa hyödynnettiin vitsaa. Takamus sopiikin rankaisutoimintaan hyvin koska siinä on suuret lihakset suojaamassa vakavilta vammoilta. Siinä missä esimerkiksi sisäreidestä saisi irti kovempaa tuskaa, tätä ei käytetä koska tämä paikka on verisuonien kannalta hieman vaarallisempi. Takamus on suojatuin paikka lyödä. Nykyisin tätä arvokasta tietoa soveltavat lähinnä sadomasokismin ystävät. ; Tämä muistuttaa että perse liittyy myös itseyteen ja valtaan. Vanhemamt vitsaavat lapsia, mutta lapset eivät anna selkäsaunoja vanhemmilleen. Eivät edes silloin kun vanhempi on umpihumalassa ja kiroilee rumasti, huutaa ja pelottelee kissaa. Syynä on valta. Samasta syystä sadomasokismissakin vallassa on se joka kurittaa persettä ja alistunut on se, jonka takamus saa kuristusta.
Tämä on oivallettu arvokasta kansanperinnettämme myöten. Kun tarkastellaan vaikkapa sellaista sanontaa, kuin "nuolee toisen persettä", tehdään - paitsi teologinen impikaatio jossa on peräti saatanallinen ulottuvuus - myös ennen kaikkea viitataan valtaan. Perse on tärkeä ja sen puhdistaminen ja sanitaatio on tärkeää. (Muista vessafilosofia!) Kuitenkin tämä on myös mahdollisesti sairauksia aiheuttavaa ja siksi iljettävää, joten ihminen joka tekee palveluksen toisen puolesta on selvästi tämän palvelija. Ruskeakielinen on siis orja. Koska tämä sanonta viittaa kehumiseen ja mielinkielin olemiseen vihjataan että tämä toisen kehuminen olisi yhtä iljettävä aktio kuin paskan maistelu. Tämä kertoo paljon myös sanonnan kehittäjästä.
Toisaalta kun "pelastetaan toisen perse" , toinen pelastetaan usein kovasta pulasta. Tämä - retkeilyhenkisyyteen mahdollisesti viittaava tai sitten ei - sanonta rinnastaa ihmisen vertauskuvallisesti omaksi perseekseen. On toki selvää että ihminen ei ole vain yksi osansa, vaan on kaikkien osastensa summa - josta syntyy vieläpä mahdollinen emergenttisen tason nousu, jonka vaikutuksesta ihminen onkin tavallaan enemmän kuin osiensa summa ; mahdolliseti tämä lopputulos on peräti ääretön. Mutta kuitenkin tämänlaisia rinnastuksia tehdään joskus. Tätä tehdään useimmiten niin että ihminen liitetään aivoihinsa, ikään kuin aivot asuisivat ruumiissa sen sijaan että aivot olisivat osa ruumitsa ; Kuitenkin kun tätä miettii tarkemmin huomaa että aivo, tämä energiaa tuhlaava sokerisyöppöelin, vaikuttaa olevan melko yleisesti ottaen hyvin toimintahäiriöinen. Se unohtaa. Se tekee päättelyvirheitä. Se saa tekemään ylilyöntejä. Se saa erehtymään. Se saa saivartelemaan pseudologiikkaa. Se saa kirjoittamaan omituisia blogauksia kahden aikaan aamuyöstä... Perse sen sijaan ei petä juuri koskaan. Paitsi ripulissa, ummetuksessa ja punataudissa ja muissa tautitiloissa. Mutta kun viimeksi katsoin, niin aivot reistaavat useammin. Siksi onkin hyvä ajatella että ihminen joka pelastaa kaverinsa pulasta, pelastaa itse asiassa tämän arvokkaimmat puolet. Sitä kautta pelastaminen tuntuu mukavalta. Siksi tämänlainen sanonta tarvitaan.
Tämä olisi kenties hyvä muistaa jopa vallankumouksissa. Kun vallankumousjohtaja selittää rivimiehilleen että näillä ei ole muuta menetettävää kuin kahleensa, hän vääristelee hieman. Tämä vääristely syntynee siitä että hän itse vetää perseensä penkkiin (ellei peräti olalle) kaukana etulinjasta. Näissä tapauksissa johtajan olisi syytä vetää oma perseensä etulinjaan, tai sitten hyväksyä että kyllä se on vallankumoustaistelijallekin oma perse lähinnä. Kahleiden lisäksi voi menettää kaikenlaista muutakin.
Toisaalta perseen liittäminen sekä ihmisyyteen että valtaan palauttaa meidät välittömästi Foucaultin pariin. Hän kirjoitti filosofista tutkielmaan vankiloista. Hän ajatteli että ne ovat ruumiin kahlintalaitoksia. Mieli on vapaa ja vahva, mutta liha on tässäkin tapauksessa heikko. Näin ollen kun hallitset persettä, hallitset ihmisitä. Kun vanki painaa perseen penkkiin ja hänen perseensä on lukkojen takana hän on hallussa. Vallan ja lihan vankilan ja kontrollin huipentuma voi tapahtua sitten siellä vankilan suihkuosastossa esimerkiksi televisiosta tutussa saippuaskenaariossa.
Ja näin voimme palauttaa ketjun takaisin Pihoon. Hän ei tunnetusti pidä siitä että perseessä kulkevat virtaukset menisivät kuin yhteen suuntaan. Hän sallii suolelle pituussuunnassa vain peristaltiikan mukaiset liikkeet. Tämä kiinnostus toisten perseistä voi ihmetyttää. Mutta taatusti hän ja muut ihmiset tietävät, että kun hallitset persettä, hallitset ihmistä. Näin ei ole ihme, että kontrollissa ei välitetä siitä onko ihminen homo vaan siitä harjoittaako hän homoseksuaalisia aktioita ; Tämä on järkevää persefilosofian pohjalta ; Sillä kun perse ei ole mukana, se ei tavallaan enää ole aitoa ja merkityksellistä ihmisyyttä.
Tämä juttu on perseestä. Tai tarkalleen ottaen toivon että ei ole... Tai itse asiassa toivon että se kick ass!
tiistai 24. heinäkuuta 2012
Perustotuuksiin palaamisesta historiattomaan muutosvastarintaan
Hegel oli kiinnostunut kristinuskosta. Etenkin kuolemansa jälkeinen herääminen oli hänestä innoittava aihe. Hegelille tämä edusti "absoluuttista totuutta". Hegelin idean mukaan Jeesus läpikävi kolme vaihetta. Ensin hän oli elossa, sitten kuollut ja kolmanneksi uudestisyntynyt. Kaikki vaiheet oli läpikäytävä, ja vasta viimeinen oli kohottava koska ilman tätä Jeesus olisi ollut vain hullu tai huijari. Jotta olisi aito Messias eikä väärennös, pitää olla kuolleistaheräämisvaihe. (Ainakin kristinuskon maailmassa.)
Hegel piti tätä analogiana historialle ja totuudelle. Hänestä maailma oli unessa. Sen herääminen taas noudattaisi dialektista kosmista järjestystä. Hegelin mukaan historiassa oli ollut ensin räväkkä alku, Kreikassa oli innostusta. Hegelin mukaan he olivat luulleet olleensa hereillä, mutta tosiasiassa tässä oli herääminen vasta idullaan. Sitten alkoi Hegelin mukaan roomalainen vaihe, joka oli aikuismaisen tylsää. Ihminen organisoi, ylettömästi järjestää ja kontrolloi maailmaa, ja tätä kautta totuus vaipuu uneen. Hegel aavisteli että hän pääsisi itse todistamaan kolmatta vaihetta, Saksalaisen filosofian vaihetta. Se kokoaisi yhteen molempien aikaisempien vaiheiden parhaat puolet ja herättäisi ihmiskunnan viimein hereille ; Hegelistä uudellenherääminen on luonteeltaan vakuuttavampaa kuin pelkkä hereilläolo. Näin uusi maailma olisi vähän kuin kreikkalaiset, mutta ilman sen lapsellisuutta. Rooman aikuisuus saataisiin mukaan. Totuus on vakuuttavampi jos se on ensin ollut tosi, sitten hylätty valeena ja sitten siihen on palattu uudestaan. (Tätä heräämistä ei ilmeisesti tullut tai sitten marksismissa ja postmodernissa relativismissa on jotain hyvin omituista heräämistä.)
Tämä ajatus on tärkeä kun hahmotellaan konservativismin henkeä. Klassinen konservatiivi uskoi että erilaisia ideoita on koeteltu ja moni haihattelu on epäonnistunut. Heistä totuus ja oikea asiantila saadaan aikaiseksi kun nostetaan ihmisyyden ydinarvot takaisin kunniaan tai palataan perustotuuksiin. Heille maailma on ikään kuin laitettu uneen kaikenlaisilla muotihömpötyksillä, ja nämä yleensä oppositioon nähdyt, voimat ovat sitten vaivuttaneet ihmiset elämään jollain tavalla huonoa elämää. Tästä havahtumisen toivoa sitten ajetaan. Menneisyyden paratiisi on muistutus, ja tämä muuttui joskus toki passiivisuudeksi jossa paratiisi uskotaan tulevan itselle kunhan yksilönä kannattaa perustotuuksia ja ydinarvoja. Mutta myös aktiivista tekemistä kun menneisyyden nostalginen paratiisi asetettiin utopiaksi tulevaisuuteen, ja tätä yritettiin ahkerasti tavoitella. ; Tässä osin konservatiivi ei välttämättä referoida Hegeliin. Mutta on selvää että siinä on hyvin paljon Hegelin sävyjä.
Tässä mielessä klassinen konservatiivi elää historiasta. Esimerkiksi sukututkimus on tässä mielessä olennainen osa konservatiiviutta. Tässä ajatellaan että alkuperä jotenkin paljastaisi olennaisia seikkoja. Kun tietää mistä tulee, tietää mihin on menossa. Tämä on kuitenkin sitä klassista konservatiiviutta.
Uuskonservatiiviuden ongelmana on se, että se ei ole enää "hegeliläistä" vaan se on "nietzscheläistynyt". Tämän vuoksi se on etääntynyt voimakkaitten historiallisuudesta. Uuskonservatiivit nimenomaan irrottautuvat tästä "taantumuksellisesta nostalgiasta". Ei ole enää kysymys siitä mitä arvoja puolustetaan, vaan ollaan korostetummin sitomassa identiteettiä siihen mitä vastustetaan. Jäljelle jätetään vain muutosvastarinta. Oikeistosta on tullutkin kuhiseva muurahaispesä, jonka seurauksena maassamme ei esimerkiksi ole organisoitunutta äärioikeistoa, vaan äärioikeistolaishenkiset yksilöt saavat päähänsä kaikenlaisia asioita, kuten esimerkiksi oikeistoa kritisoivien kaasuttamista. Ei ole ihme että tämä uuskonservativismi elää vastustajastaan ja vain niistä. Vastustajilla pelotellaan. Ja omat ideat esitetään vastustajan kielenkäytön mukaisena. Sen sijaan että olisi oma järjestelmä, vastustajan kielipeli yritetään ikään kuin valloittaa sisältäpäin.
Konservatiiviuden tragedia on siinä että konservatiiviuden perusajatus on tehnyt niin että klassinen konservativismi oli esimodernia ja uuskonservatiivi on postmoderni. Itse sen sijaan näen että konservatiiviuden parhaat puolet saataisiin esiin nimenomaan modernismissa. (Eikä yhtään varmasti johdu siitä että olen itse sekä konservatiiviksi että modernistiksi itseni luokittava.)
Postmodernina laitoksena uuskonservatiivisuus on siitä mielenkiintoinen, että se tekee konservativismille sen, mitä käy tavallisesti kun kritiikin nimessä olkiukottajat eivät ymmärrä kritisoimaansa argumentaatiota kontekstissaan ja soveltavat omaa maailmankuvaansa siihen kritisoimaansa kohteeseen. ; Uuskonservatiivius on siis tavallaan olkiukotettua konservativismia. Tosin sillä erolla että olkiukoksi sanotaan argumentaatiota jota kukaan ei ole esittänyt. (Asiallinen kritiikki voi kohdistua toisen argumenttivirheisiin, mutta toisen on sanottava se mitä kritiikki kumoaa.) Tässä tapauksessa uuskonservativismi ei kuitenkaan ole kategoriavirhe, koska se ei väitä olevansa vanhaa konservatiiviutta vaan on rakentanut tästä oman, ytimeltään erilaisen, katsantokannan. Sen argumentit ovat uusia ja omia. Ne vain näyttävät trollatulta klassiselta konservativismilta. Uuskonservativismi on vitsi joka on otettu vakavasti, niin että ketään ei enää naurata.
Tämä ei kuitenkaan ole läpeensä huono asia ; Jos otetaan esimerkiksi rasismin ja konservatiiviuden suhde, on vanha klassinen konservatiivi altis rasismille. Uusi on altis vain maahanmuuttokritiikille. Joku voisi ajatella, että ero ei ole kovin suuri, vaan marginaalinen. Kuitenkin rasismissa on ydin jota ajetaan. Tässä on esimerkiksi ajatus valkoisen rodun ylivoimaisuudesta (joka on natseille ns. "perusarvoksi" luokiteltava). Uuskonservatiivi välttelee tämänlaisia. Koska sillä ei "nietzscheläisenä" ole historiaa vaan menneisyys, ei uuskonervatiiviuden takana ole tämänlaista. Ilman "perusarvoa" ei ole rasismia. Siksipä ei ole ihmeellistä että maahanmuuttokriittisyyskin on latistunut siihen että he yrittävät puolustaa sananvapautta ja vähentää syrjintää. "Nietzscheläisinä" he lukevat vastapuolen intressejä ja näkevät vaientamisen valtapelinä joka kohdistuu heihin itseensä. Näin esimerkiksi maahanmuuttajia kritisoivien kommenttien moittiminen ilmenee heille ensi sijassa sensuuriaktiona.
Näin on siitä huolimatta, että heidän omat lausuntonsa ovat ehdottomasti vastustavia ja tätä kautta valtapeliä joka kohdistuu johonkin muuhun. (Maahanmuuttokritiikin kritiikki on sensurismia, joten maahanmuuttokritiikin kritiikin kritiikkikin on sensurismia ; jatka äärettömyyksiin.) Mutta tämäkin on keskustelukentän postmodernisoitumisen tavallinen seuraus. ~ Postmodernismin tragedia onkin siinä, että kun ihmiset soveltavat sitä, siitä seuraa aina kaikkea muuta kuin mitä puhtaat ideaalit paperilla kehuvat kun puhuvat suvaitsevasta monikulmaisesta relativismista joka riisuu itsensä vallankäytöstä tiedostaessaan itsensä. Näyttää siltä että toistuvasti käy niin että postmodernistit tiedostavat vallan niin hyvin että oppivat mestarillisesti manipuloimaan sitä omaksi edukseen.
"Vain sattumalta" ~ Evoluution mielivaltaisuudesta
Kirjoitin aikaisemmin kategoriavirheistä. Niistä tämän blogauksen kannalta olennaista oli huomata yksi kategoriavirheen syntytapa. Se, että hyvin tavallisesti kategoriavirheitä syntyy kun jonkin kielipelin tai maailmankuvan rakenne ohitetaan ja yritetään kuvata jollakin sen kanssa yhteismitattomalla maailmankuvalla. Sanojen merkityssuhteet vääristyvät ja rakentuu itse asiassa olkiukko. Sisältö vääristyy tässä prosessissa.
Tämä on olennainen kun kohdataan kreationistien ja jopa monien aivan asiallisten teologien esittämä hokema siitä että evoluutio on "sattumaa". Toki teknisesti ottaen evoluutio on kaikkea muuta kuin sattumaa, tärkein voima on luonnonvalinta joka tekee siitä kaikkea muuta. Mutta mutaatioiden osuus on kutienkin mukana, ja tässä blogauksessa riittää että "evoluutio on sattumaa" luetaan hyvin lievässä versiossa jossa selitetään vain että "evoluutiossa on satunnaisusuelementtejä".
Wilkinsin "Evolution and accident" tarkastelee nimittäin tähän evoluution satunnaisuuteen liittyvää argumentointia. Hän korostaa että sen takana on se, että kreationistien maailmankuva on perussävytykseltään Aristoteleen ajattelua mukailevaa perinnettä. Evoluution taas on atomistista perinnettä (jota edustamaan antiikin kreikasta saadaan esimerkiksi Epikuros). "In reaction to the teleological views of the early Greek philosophers to Aristotle, the atomists held that the nature of things, including living things, arose from the properties of their parts (the atoms) in combination. This was deeply offensive to the teleological tradition, which held that the purposes of things made them what they were, and in particular the hylomorphism of Aristotle, in which form, and purpose, imposed themselves upon the substance, or as a recent metaphysician has called it, "gunk", that made them." Toisin sanoen tulkintakulma on hyvin erilainen. ; Tästä erosta seuraa hyvin tärkeitä asioita. "Now evolution is indeed based on a number of kinds of randomness. But not the kind of randomness that means things "just happened"." Eri tulkintaviitekehys nimittäin määrittää satunnaisuuden luonteen hyvin eri tavoin.
Aristoteelisessä maailmassa sattuma olisi teleologian puutetta. Atomistisessa maailmassa tilanne on hyvin eirliainen. Mutaatio on sattumaa mutta ei Aristoteelista mielivalta -sattumaa. "The randomness of biology is not mere accident. There's a causal explanation for all of it, at least in principle. Sure, evolution proceeds by contingent events in one sense. There's no general reason why a certain mutation had to happen, or a given population lost this or that gene, but this is because either we do not know the conditions or because there is a stochastic scatter in physical processes (which does not rely on evolutionary biology, but upon the nature of things - the world is largely scattered as a matter of fact, in physics and sociology as well as in biology). No law tells us that a gamma particle had to hit a gene while a sperm or an egg was being formed, but if one does, then we know there will be a determinate outcome, a mutation, and selection and drift will happen to it."
Tämä tarkoittaa sitä että "evoluutio on vain sattumaa" -hokemat sisältävät ekvivokaation jossa sattuma -sanan eri konteksteissa ja referensseissä olevat merkitykset sekoitetaan keskenään kuin ne olisivat yksi ja sama asia. Sattuma siinä mielessä miten frekvenssit ja todennäköisyydet käsittävät on luonteeltaan jotain aivan muuta kuin ajatus jossa sattuma on pelkkää mielivaltaa ja jossa se on pikemminkin "ihmeen" ja "mysteerin" maallistunut synonyymi.
Tämä huomio tarkoittaa tätä kautta myös sitä, että evoluutiossa sattuma ei ole mikään "mutationdidit" -argumentti, joka rinnastuisi Aukkojen Jumala -argumentointiin. Sillä atomistisessa maailmassa mutaation satunnaisuus on jotain jolla on todennäköisyysfrekvenssi ja jopa tiedetty syntymekanismi. Mutaatioiden tapahtuminen ei ole mysteeri jota ei olisi koskaan empiirisesti havaittu. Päin vastoin geenimuutokset ja niihin liittyvät solumuutokset ovat empiirisen tarkastelun alla. Mutaatio ei ole mysteeri uudelleennimettynä, vaan ilmiö selitetään mekanismilla joka tunnetaan. ; Toisin kuin Aukkojen Jumala -virheargumentti jota kreationistit lähestyvät ties millä eliminatiivisilla filttereillä joiden taustalogiikka on se, että että kaikki tiedetty eliminoidaan, ja jäljelle jäävä mysteeri joko a'la Dembski nimetään sellaisenaan ylijäämäksi nimellä "Design" tai siten selitetään miten mysteerin takana on tunnettu tuntematon nimeltä Jumala. (Se, että ei tiedetä muutetaan pelkällä retorisella pelillä väitteeksi tiedosta.)
Tämä johtaa Wilkinsin viittaamaan maailmankuvasotaan sattuma -retoriikan taustalla. Sen mukaan kreationistit ovat osa tiettyä filosofista perinenttä. "The modern theological objections to evolution are just the latest in a series of attacks upon Epicurean philosophy. First the Greek and Roman philosophers and theologians, people like Cicero, attacked it for impiety. Then the Jewish and Christian theologians attacked it for atheism, and the Islamic philosophers inherited this from them. When Darwin published, he, too, was attacked for being an Epicurean." Wilkins toki korostaa että Aristoteelinen fysiikka on kumoutunut, eli on korvautunut esimerkiksi Newtonin periaatteilla. Tämä tekee sen metafysiikasta huonoa, Wilkinsin mukaan äytännössä epätotta metafysiikkaa, huonoa metafysiikkaa.
Itse - koska olen "niin leppoisa" kuten niin harvoin olen - esitän enemmänkin että Aristoteelinen teleologiapohjainen ajattelutapa on uskovaiselle luontevaa. Näin ollen sallin heille argumentointiin pienen määrän Aristoteelisuutta. (Se voidaan siirtää vaikka metatasolle Newtonin fysiikan taustareferenssiksi. Tämä on toki venkoilua ja ad hoc -kiemurtelua, mutta sallin tämän kunhan tätä ei pidetä jonain joka velvoittaa muita ajattelemaan samalla tavalla. Venkoilu on kuitenkin heikennys jota pitää hävetä eikä mikään rationaalisuuden osoitusvoima joka käännyttäisi ihmisiä puoleensa.) Sen varrella on kuitenkin huomattava, että syytökset evoluution "vain satunnaisuudesta" ovat vääriä. Aina kun esiintyy väite "the universe cannot be accidental and life has to have meaning" Jonka ydin on väittää että "It is supposed that evolution requires all the diversity of the world to have happened due to an accident." on väärä asenne. Se ei ole kuvaus siitä mitä evoluutio tarkoittaa. Se on pohjimmiltaan olkiukottaminen joka on tehty siten että evoluutiota on väkisin väännetty aivan toiseen referenssiin. Perimmäinen syy väärinkäsitykseen evoluution sattumasta perustuukin siihen että kreationistit ovat niin yksisilmäisesti jääneet oman maailmankuvansa vangeiksi. Heillä on kyvyttömyys nousta sen skeemastosta tarkastelemaan erilaisia päättelykokonaisuuksia ja siksi ainut mihin he kykenevät on se, että he vääristävät muiden ajattelua olkiukkoväitteiksi joita nämä muut eivät edes esitä. Ja hakkaavat sitten näitä olkiukkoja ja luulevat voitaneensa keskustelun.
Tämän maailmankuvalukkiutumisen ainoat vaihtoehdot ovat tyhmyys (jossa on ajattelemattomuus tai opiskelemattomuus sisällä) tai petos (jossa on esimerkiksi itsepetos sisällä). Näissäkään ei toki olisi mitään uutta auringon alla. Ei ole vaikeaa löytää tyhmää kreationistia tai manipuloivaa kikkailijarationalisoivaa kreationistia. Mutta yleensä ottaen tämän syy on se, että ei ole ylipäätään vaikeaa löytää tyhmää ihmistä tai manipuloivaa tai itsepettävää ihmistä. Kuitenkin pääsyy lienee juuri se, että ihmisen vahva vakaumus luo vahvan skeeman jonka ulkopuolelle on vaikeaa mennä. Siksi uskoisin että tämä on pääsyy tässä sattuman väärinymmärtämisessä ja siihen liittyvässä typerehtimisessä.
Tämä on olennainen kun kohdataan kreationistien ja jopa monien aivan asiallisten teologien esittämä hokema siitä että evoluutio on "sattumaa". Toki teknisesti ottaen evoluutio on kaikkea muuta kuin sattumaa, tärkein voima on luonnonvalinta joka tekee siitä kaikkea muuta. Mutta mutaatioiden osuus on kutienkin mukana, ja tässä blogauksessa riittää että "evoluutio on sattumaa" luetaan hyvin lievässä versiossa jossa selitetään vain että "evoluutiossa on satunnaisusuelementtejä".
Wilkinsin "Evolution and accident" tarkastelee nimittäin tähän evoluution satunnaisuuteen liittyvää argumentointia. Hän korostaa että sen takana on se, että kreationistien maailmankuva on perussävytykseltään Aristoteleen ajattelua mukailevaa perinnettä. Evoluution taas on atomistista perinnettä (jota edustamaan antiikin kreikasta saadaan esimerkiksi Epikuros). "In reaction to the teleological views of the early Greek philosophers to Aristotle, the atomists held that the nature of things, including living things, arose from the properties of their parts (the atoms) in combination. This was deeply offensive to the teleological tradition, which held that the purposes of things made them what they were, and in particular the hylomorphism of Aristotle, in which form, and purpose, imposed themselves upon the substance, or as a recent metaphysician has called it, "gunk", that made them." Toisin sanoen tulkintakulma on hyvin erilainen. ; Tästä erosta seuraa hyvin tärkeitä asioita. "Now evolution is indeed based on a number of kinds of randomness. But not the kind of randomness that means things "just happened"." Eri tulkintaviitekehys nimittäin määrittää satunnaisuuden luonteen hyvin eri tavoin.
Aristoteelisessä maailmassa sattuma olisi teleologian puutetta. Atomistisessa maailmassa tilanne on hyvin eirliainen. Mutaatio on sattumaa mutta ei Aristoteelista mielivalta -sattumaa. "The randomness of biology is not mere accident. There's a causal explanation for all of it, at least in principle. Sure, evolution proceeds by contingent events in one sense. There's no general reason why a certain mutation had to happen, or a given population lost this or that gene, but this is because either we do not know the conditions or because there is a stochastic scatter in physical processes (which does not rely on evolutionary biology, but upon the nature of things - the world is largely scattered as a matter of fact, in physics and sociology as well as in biology). No law tells us that a gamma particle had to hit a gene while a sperm or an egg was being formed, but if one does, then we know there will be a determinate outcome, a mutation, and selection and drift will happen to it."
Tämä tarkoittaa sitä että "evoluutio on vain sattumaa" -hokemat sisältävät ekvivokaation jossa sattuma -sanan eri konteksteissa ja referensseissä olevat merkitykset sekoitetaan keskenään kuin ne olisivat yksi ja sama asia. Sattuma siinä mielessä miten frekvenssit ja todennäköisyydet käsittävät on luonteeltaan jotain aivan muuta kuin ajatus jossa sattuma on pelkkää mielivaltaa ja jossa se on pikemminkin "ihmeen" ja "mysteerin" maallistunut synonyymi.
Tämä huomio tarkoittaa tätä kautta myös sitä, että evoluutiossa sattuma ei ole mikään "mutationdidit" -argumentti, joka rinnastuisi Aukkojen Jumala -argumentointiin. Sillä atomistisessa maailmassa mutaation satunnaisuus on jotain jolla on todennäköisyysfrekvenssi ja jopa tiedetty syntymekanismi. Mutaatioiden tapahtuminen ei ole mysteeri jota ei olisi koskaan empiirisesti havaittu. Päin vastoin geenimuutokset ja niihin liittyvät solumuutokset ovat empiirisen tarkastelun alla. Mutaatio ei ole mysteeri uudelleennimettynä, vaan ilmiö selitetään mekanismilla joka tunnetaan. ; Toisin kuin Aukkojen Jumala -virheargumentti jota kreationistit lähestyvät ties millä eliminatiivisilla filttereillä joiden taustalogiikka on se, että että kaikki tiedetty eliminoidaan, ja jäljelle jäävä mysteeri joko a'la Dembski nimetään sellaisenaan ylijäämäksi nimellä "Design" tai siten selitetään miten mysteerin takana on tunnettu tuntematon nimeltä Jumala. (Se, että ei tiedetä muutetaan pelkällä retorisella pelillä väitteeksi tiedosta.)
Tämä johtaa Wilkinsin viittaamaan maailmankuvasotaan sattuma -retoriikan taustalla. Sen mukaan kreationistit ovat osa tiettyä filosofista perinenttä. "The modern theological objections to evolution are just the latest in a series of attacks upon Epicurean philosophy. First the Greek and Roman philosophers and theologians, people like Cicero, attacked it for impiety. Then the Jewish and Christian theologians attacked it for atheism, and the Islamic philosophers inherited this from them. When Darwin published, he, too, was attacked for being an Epicurean." Wilkins toki korostaa että Aristoteelinen fysiikka on kumoutunut, eli on korvautunut esimerkiksi Newtonin periaatteilla. Tämä tekee sen metafysiikasta huonoa, Wilkinsin mukaan äytännössä epätotta metafysiikkaa, huonoa metafysiikkaa.
Itse - koska olen "niin leppoisa" kuten niin harvoin olen - esitän enemmänkin että Aristoteelinen teleologiapohjainen ajattelutapa on uskovaiselle luontevaa. Näin ollen sallin heille argumentointiin pienen määrän Aristoteelisuutta. (Se voidaan siirtää vaikka metatasolle Newtonin fysiikan taustareferenssiksi. Tämä on toki venkoilua ja ad hoc -kiemurtelua, mutta sallin tämän kunhan tätä ei pidetä jonain joka velvoittaa muita ajattelemaan samalla tavalla. Venkoilu on kuitenkin heikennys jota pitää hävetä eikä mikään rationaalisuuden osoitusvoima joka käännyttäisi ihmisiä puoleensa.) Sen varrella on kuitenkin huomattava, että syytökset evoluution "vain satunnaisuudesta" ovat vääriä. Aina kun esiintyy väite "the universe cannot be accidental and life has to have meaning" Jonka ydin on väittää että "It is supposed that evolution requires all the diversity of the world to have happened due to an accident." on väärä asenne. Se ei ole kuvaus siitä mitä evoluutio tarkoittaa. Se on pohjimmiltaan olkiukottaminen joka on tehty siten että evoluutiota on väkisin väännetty aivan toiseen referenssiin. Perimmäinen syy väärinkäsitykseen evoluution sattumasta perustuukin siihen että kreationistit ovat niin yksisilmäisesti jääneet oman maailmankuvansa vangeiksi. Heillä on kyvyttömyys nousta sen skeemastosta tarkastelemaan erilaisia päättelykokonaisuuksia ja siksi ainut mihin he kykenevät on se, että he vääristävät muiden ajattelua olkiukkoväitteiksi joita nämä muut eivät edes esitä. Ja hakkaavat sitten näitä olkiukkoja ja luulevat voitaneensa keskustelun.
Tämän maailmankuvalukkiutumisen ainoat vaihtoehdot ovat tyhmyys (jossa on ajattelemattomuus tai opiskelemattomuus sisällä) tai petos (jossa on esimerkiksi itsepetos sisällä). Näissäkään ei toki olisi mitään uutta auringon alla. Ei ole vaikeaa löytää tyhmää kreationistia tai manipuloivaa kikkailijarationalisoivaa kreationistia. Mutta yleensä ottaen tämän syy on se, että ei ole ylipäätään vaikeaa löytää tyhmää ihmistä tai manipuloivaa tai itsepettävää ihmistä. Kuitenkin pääsyy lienee juuri se, että ihmisen vahva vakaumus luo vahvan skeeman jonka ulkopuolelle on vaikeaa mennä. Siksi uskoisin että tämä on pääsyy tässä sattuman väärinymmärtämisessä ja siihen liittyvässä typerehtimisessä.
maanantai 23. heinäkuuta 2012
Nyt ei pidä repiä persettä
Joku voisi ajatella että tämänlainen pyllyn näyttäminen olisi julkeaa jumalanpilkkaa. Uskallan kuitenkin ottaa tämän esimerkiksi jostakin joka ei nimenomaan ole jumalanpilkkaa. Käyttämäni näkökulma on teologis-spekulatiivinen, eli en edes lähesty asiaa ateistis-materialistin näkökulmasta.
Ensin voisi ajatella että jos aiheeksi ottaa Jeesuksen persauksen, se riittäisi pilkkaamiseen. Mutta tosiasiassa teologiassa aihe ei vielä tarkoita paljoa. Sillä esimerkiksi Jeesuksen esinahasta on käyty kovaa teologista vääntöä. Ongelmia tuotti kun Jeesuksen pyhäinjäännöksiin ilmestyi ristinnaulojen lisäksi esinahkoja (jopa useita kappaleita.) Kun Jeesus nousi kuolleista, oli kysymys se, nousiko myös esinahka kuolleista. Kannanotoiksi esimerkiksi Pyhä Katariina Siennalainen käytti Jeesuksen esinahkaksi kutsuttua reliikkiä sormuksena. Edes tätä pippelinsormeiluaktiota ei nähty jumalanpilkkana, vaan kunnioittavana tekona.
1: Teologinen kysymys myös siitä regerenroiko Jeesuksen esinahka ylösnousemuksessa vai säilyikö tämä ihmisen tekemäksi ruumiinvammaksi luokittuva asia ylösnousemuksessa on mielenkiintoinen. Oma arvaukseni on, että niille kävi kuten ristiinnaulitsemisrei'ille. Kun muistamme että Tuomas sai kuolleista heränneen Jeesuksen ristinnaulan jättämiä reikiä tökkiä, herää tästä mielenkiintoisia ja teologisesti tuhoisia implikaatioita ateistien kysymykseen "Why don't God heal amputees?" Jumalan kaikkihyvyys on tässä ilmiössä selvästi säilyttämisen kannalla eikä kaikkivoipuus siksi toteudu.
Koska kyseinen kuva on Torinon käärinliinasta, on sillä kaksi vaihtoehtoa.
Ensimmäinen on se, että Torinon käärinliina on Jumalallinen ihme. Silloin itse Jumala on maagisin ihmisen tutkimukselle tuntemattomin koronapurkauksin tuottanut meille tarkan kuvan Jeesuksesta. Tarkkuus on ollut valtava, ja se ylittää ihmismaalarin tarkkuuden. Sama hartautta herättävä Jumalallisen tarkka resoluutio on siis piirtänyt myös Jeesuksen takamuksenkuvan kankaaseen. Jumala olisi voinut sensuroida persustanpaikan, mutta hän ei selvästi ole tehnyt sitä. Koska sekä ahteri itsessään on Jumalallisen designin tuotos, ja Jumala on omahenkisesti säteilyttänyt kyseisen painauman, niin mikä minä olen sanomaan Hänen ihanaisesti kuvattua peppuaan saastaksi ja ryönäksi? Jos käärinliina on aito, meidän päin vastoin tulee hartaasti ja ihaillen hiljentyä tämän perseenkuvan äärellä. (Mikä ei kieltämättä ole vaikeaa. Kuvan takamus on, kuten jo mainitsin, sekä teologisessa että esteettisessä mielessä, jumalainen.)
Toinen vaihtoehto on se, että kyseessä on ovelan, mahdollisesti alkeellista valokuvausmenetelmää käyttäen tehty hienostunut väärennösrätti. Silloin tätä kuvaa voidaan käyttää todisteena siitä että rätti ei ole aito. On nimittäin olemassa suurikin määrä uskovaisia, joiden mukaan Torinon käärinliina on porttokirkko katolisuuden esineenpalvontaa varten rakennettu tuotos. Ja että on loukkaavaa pyhäinhäväistystä ajatellakaan että aito Jeesuksen takamus piirtyisi johonkin kankaaseen joksikin epäilyttävästi pakanamaan karttaa muistuttavaksi. Heistä Jumala ei tekisi tätä, joten Jeesuksen ahterin kuvassaolo nimenomaan todistaa sen, että joku julkea pilkkaaja on tehnyt kankaan. Vain rienaava taho voisi väittää nakupelleä Jeesukseksi. Kuva kuvateksteineen on tällöin jumalanpilkan sijasta provokaatioon toimintansa perustava todiste siitä makaaberiudesta joka torinon käärinliinaan itseensä on tehty. ; Tämä hätkähdys jonka perse synnyttää ei siis pilkkaa Jumalaa vaan päinvastoin etäännyttää kuvaan uskomisesta, jolloin ihminen voi siirtyä epäpyhien väärennöskuvien palvonnasta elävän Jumalan palvelemiseen.
Ei minulla muuta. Paitsi tietysti se, että on perin ikävää että Jeesusken kädet eivät ole ristissä selän takana peittämässä ahteria. Sen sijaan kädet tunnetusti ovat ristissä edessä. Jos kädet olisivat olleet toisella tavalla klassinen teologinen esinahkaongelma olisi kenties helpostikin ratkaistavissa.
Blood and Soil
"The noble person reveres the power in himself, and also his power over himself, his ability to speak and to be silent, to enjoy the practice of severity and harshness towards himself and to respect everything that is severe and harsh."
(Friedrich Nietzsche, "Beyond Good and Evil")
"There Will Be Blood" -elokuva on ensivilkaisultakin mielenkiintoinen. Sen tarinassa on luovuttu perinteisestä sankariasetelmasta. Voidaan jopa nähdä että elokuva on tehty antagonistin näkökulmasta ; Ääni annetaan pahalle ja ahneelle miehelle. Toki kaikki elokuvan hahmot ovat jollain tavalla ahneutensa vankeja, mutta Daniel Plainviewin hahmo on kaikkenensa niin karu ja julma, että sitä voisi pitää jopa kommunistisena kapitalismikritiikkinä. Kun öljy ja rikkauksien tavoittelu on ytimessä, ja kaikki ihmiset latistuvat välineiksi tämän tavoittelemiseen, on selvää että tässä puhutaan yhteiskuntakriittisestä tasosta.
Mutta tästä voidaan vetää vielä syvemmälle tasolle. Kun elokuvan nimessä virtaa veri, jota taas elokuva tarjoaa vain kohtuudella, voidaankin katsoa että mitä otsikon nimi sitten tarkoittaa. Tämä on tärkeää, koska elokuvissa nimi on sisällön tulkinnan ja sanoman kannalta olennaisen tärkeä. Se on yleensä tärkein yksittäinen yksityiskohta sisällön avaamisessa.
Elokuvassa veri onkin kaksoismerkityksessä. Sen eri puolia korostamaan tarvitaan kaksi hahmoa. On olemassa Daniel Plainview, kyyninen maailman tuskan tunnustaja joka ei toimissaan vältä verta, tuskaa ja kyyneliä. Ja on Eli Sunday, tekopyhyyteen asti showsaarnaaja, joka haluaa hyvinvointia mutta haluaa välttää kaiken käsiensä likaamisen, haluten elää toisten työllä. Hänen verensä on Jeesuksen verta, jolla syyllisyyttä pestään. Kuvaavaa on, että Plainview kiistää Sundayn veren. Ja Sunday Plainviewin veren.
Näin ollen voidaankin sanoa että keskiössä on kaksi Nietzscheläistä hahmoa. He edustavat vain eri puolia Nietzscheläisestä yli-ihmisestä, tuoden esiin niihin liittyviä riskejä;
1: Plainview on se uskontokritiikkiin keskittynyt puoli, jossa uskonto nähdään tosiasioiden peittelynä, veren välttämisenä. Plainview kannattaa koulutusta, mutta vastustaa uskontoa joka hänestä valvottaa hänen työntekijöitään iltakokouksillaan ja vähentää työteliäisyyttä (eksplisiittisesti peräti pahemmin kuin viina).Tosin Plainviewkään - kuten ei Nietzschekään - ei ohita tai pidä pahana uskonnon välineellistä käyttöä vallantahdon välineenä. Hän ei mainitse kirkkoa, mutta kysyjä-tenttaaja jolle uskonto on tärkeä, saa kuulla että kirkko on se minne tie ensimmäisenä vie. Uskonvakaumuksen takaa uteleville hän kertoo pitävänsä "niistä kaikista". Ja hän siunaa poraustornin itse osoitukseksi vallasta Sundayn yli. Plainview ei kuitenkaan näe uskonnolla arvoa muuta kuin välineenä omille päämäärille. Jos uskonnosta tulee itseisarvo, se kahlitsee ja latistaa ihmiset. Lisäksi Plainview korostaa Nietzschen sitä puolta jossa työ ja tuska johtaa saavutuksiin. Plainview ei näytä saavan yhtään ainutta saavutusta ilman että joku vammautuu. Elokuvan alussa hän vammautuu itse, ja jatkossa onnettomuudet karsivat häntä ja hänen lähipiiriään aina menestyksen yhteydessä. Plainview on korostetusti klassisesti ymmärretyllä tavalla Nietzscheläinen, jopa viiksiään myöten.
2: Eli Sunday taas edustaa Nietzschen näkemyksen sitä puolta, jossa uskonto hyväksytään jos sillä ajetaan omaa asiaa. Sunday on selkeän itsekeskeinen hahmo. Hänelle on tärkeää että hän itse on keskiössä. Hän saa näyn. Hän on parantaja. Hän on se, joka julistaa ympäri maan, peräti radiossa. Lisäksi hän taloudellisista syistä paitsi suostuu, niin myös haluaa aina vaatimiseen asti Plainviewin oman valtansa alle saamiseksi niin että kiristää tämän kasteelle öljyputkenkäyttölupaa vastaan. Sunday edustaa Nietzschen puolta jossa vallantahto korostuu kärsimyksen ja työteliäisyyden yli.
Näin tunnustuskohtaukset on nähtävissä tärkeällä tavalla. Kun Plainview tunnustaa öljyputkenhimo silmissään hylänneensä lapsensa, Sunday vaatii tätä tunnustusta. Plainview itse näkee että lapsi on orpo, eli hän ei ole hylännyt mitään. Samoin kun Sunday tunnustaa julistusmäärärahoja saadakseen olevansa väärä profeetta, se on Plainviewin näkemys asiantilasta ja hän itse näkee ajaneensa vain kirkon asiaa. Veren läsnäolo ja hylkääminen samaniaikaisesti tapahtuu näissä kohtauksissa hyvin syvällä tavalla.
Tämän karkean kahtiajaon kautta voidaan yhdistää yhteiskuntakriittinen puoli nietzscheläiseen henkeen. Nähdäkseni tätä kautta saadaan värikkäin kokonaiskuva. Ajatus voi tuntua omituiselta, koska nietzscheläinen ajattelumaailma on kovaa ansaitsemiseen perustuvaa ja "oikeistolaista" kun taas kommunistinen lähestymiskulma on jakamiseen perustuvaa ja "vasemmistolaista". Kuitenkin jos tilanne nähdään kritiikkinä, juuri tämä kulma on erityisen hedelmällinen. Elokuva tavallaan käsittelee "individualistisen oikeistolaisen mentaliteetin" molemmat puolet. Niiden turmellukseen johtaminen on tavallaan todiste vaihtoehdolle. Toisaalta tämä kulma antaa samanaikaisesti mahdollisuuden nähdä oikeistomentaliteetin estetiikka.
Tässä kokonaiskuvassa korostuu rappio. Sekä pastori että öljymies ovat elokuvan alussa varsin positiivisia hahmoja. Molemmat ajavat sivistystä, edistystä, alueen kehittymistä. Vähä vähältä sävyt kyynistyvät. Öljymies kyynistyy pikku hiljaa. [Tosin hän loppupuolella selittää että alussa ollut hyveellisyys oli vain roolia ja näyttelyä, mutta tämä esitetään riidassa ja on vaikeaa uskoa että hän voisi pitää roolia useita vuosia naamion rakoilematta. Etenkin kun hän keskiosassa elokuvaa selittää miten hän on pikku hiljaa muttunut kyvyttömämmäksi nähdä hyvää ihmisissä..] Hän välineellistää kaiken ja levittää tuskaa (maallista verta) ympärilleen. Toinen taas alkaa väkevänä uskonmiehenä joka asteittain ihastuu itseensä ja näkyvyyteensä levittäen vallantahtoaan (sosiaalista verta) ympärilleen. Molemmat menestyvät omalla tavallaan, ensimmäisestä tulee rikas ja toisesta kuuluisa.
Mutta vasta lopussa, kun Plainview pieksee keilalla Sundayn hengiltä, ja tämän jälkeen näyttää katuvan tekojaan ja esittää että asiat loppuvat nyt, käy niin että veri kohtaa veren. Vallantahto on sitä että kaivaa verta nenästään, lopulta se johtaa maallisen veren virtaamiseen. Lopputuloksena väärästä profeetasta tulee aivan oikea marttyyri. Plainviewin kannalta veren virtaaminen johtaa siihen että hän joutuu kohtaamaan rajansa, hän selkeästi katuu verityötään. Ja samassa syssyssä tietysti myös sosiaalinen virkavalta astuu kuvioon, eikä mikään raha pelasta tuomiolta. (Joka voidaan ajatella maalliseksi tai hengelliseksi) Ja kenties anteeksipyytelevyys ja armon alueelle tuleminen tulee öljymiehenkin ulottuville. Ottipa tähtäimeensä kumman tahansa keskeisimmistä hahmoista, otsikko pitää. "There will be blood" Sitä vain etsittiin, haettiin ja kaivettiin koko elokuva. Lopussa maksetaan täysi hinta. Sillä Nietzschen maailmassa mitään ei saa ilmaiseksi, paitsi korkeintaan lainaksi.
(Friedrich Nietzsche, "Beyond Good and Evil")
"There Will Be Blood" -elokuva on ensivilkaisultakin mielenkiintoinen. Sen tarinassa on luovuttu perinteisestä sankariasetelmasta. Voidaan jopa nähdä että elokuva on tehty antagonistin näkökulmasta ; Ääni annetaan pahalle ja ahneelle miehelle. Toki kaikki elokuvan hahmot ovat jollain tavalla ahneutensa vankeja, mutta Daniel Plainviewin hahmo on kaikkenensa niin karu ja julma, että sitä voisi pitää jopa kommunistisena kapitalismikritiikkinä. Kun öljy ja rikkauksien tavoittelu on ytimessä, ja kaikki ihmiset latistuvat välineiksi tämän tavoittelemiseen, on selvää että tässä puhutaan yhteiskuntakriittisestä tasosta.
Mutta tästä voidaan vetää vielä syvemmälle tasolle. Kun elokuvan nimessä virtaa veri, jota taas elokuva tarjoaa vain kohtuudella, voidaankin katsoa että mitä otsikon nimi sitten tarkoittaa. Tämä on tärkeää, koska elokuvissa nimi on sisällön tulkinnan ja sanoman kannalta olennaisen tärkeä. Se on yleensä tärkein yksittäinen yksityiskohta sisällön avaamisessa.
Elokuvassa veri onkin kaksoismerkityksessä. Sen eri puolia korostamaan tarvitaan kaksi hahmoa. On olemassa Daniel Plainview, kyyninen maailman tuskan tunnustaja joka ei toimissaan vältä verta, tuskaa ja kyyneliä. Ja on Eli Sunday, tekopyhyyteen asti showsaarnaaja, joka haluaa hyvinvointia mutta haluaa välttää kaiken käsiensä likaamisen, haluten elää toisten työllä. Hänen verensä on Jeesuksen verta, jolla syyllisyyttä pestään. Kuvaavaa on, että Plainview kiistää Sundayn veren. Ja Sunday Plainviewin veren.
Näin ollen voidaankin sanoa että keskiössä on kaksi Nietzscheläistä hahmoa. He edustavat vain eri puolia Nietzscheläisestä yli-ihmisestä, tuoden esiin niihin liittyviä riskejä;
1: Plainview on se uskontokritiikkiin keskittynyt puoli, jossa uskonto nähdään tosiasioiden peittelynä, veren välttämisenä. Plainview kannattaa koulutusta, mutta vastustaa uskontoa joka hänestä valvottaa hänen työntekijöitään iltakokouksillaan ja vähentää työteliäisyyttä (eksplisiittisesti peräti pahemmin kuin viina).Tosin Plainviewkään - kuten ei Nietzschekään - ei ohita tai pidä pahana uskonnon välineellistä käyttöä vallantahdon välineenä. Hän ei mainitse kirkkoa, mutta kysyjä-tenttaaja jolle uskonto on tärkeä, saa kuulla että kirkko on se minne tie ensimmäisenä vie. Uskonvakaumuksen takaa uteleville hän kertoo pitävänsä "niistä kaikista". Ja hän siunaa poraustornin itse osoitukseksi vallasta Sundayn yli. Plainview ei kuitenkaan näe uskonnolla arvoa muuta kuin välineenä omille päämäärille. Jos uskonnosta tulee itseisarvo, se kahlitsee ja latistaa ihmiset. Lisäksi Plainview korostaa Nietzschen sitä puolta jossa työ ja tuska johtaa saavutuksiin. Plainview ei näytä saavan yhtään ainutta saavutusta ilman että joku vammautuu. Elokuvan alussa hän vammautuu itse, ja jatkossa onnettomuudet karsivat häntä ja hänen lähipiiriään aina menestyksen yhteydessä. Plainview on korostetusti klassisesti ymmärretyllä tavalla Nietzscheläinen, jopa viiksiään myöten.
2: Eli Sunday taas edustaa Nietzschen näkemyksen sitä puolta, jossa uskonto hyväksytään jos sillä ajetaan omaa asiaa. Sunday on selkeän itsekeskeinen hahmo. Hänelle on tärkeää että hän itse on keskiössä. Hän saa näyn. Hän on parantaja. Hän on se, joka julistaa ympäri maan, peräti radiossa. Lisäksi hän taloudellisista syistä paitsi suostuu, niin myös haluaa aina vaatimiseen asti Plainviewin oman valtansa alle saamiseksi niin että kiristää tämän kasteelle öljyputkenkäyttölupaa vastaan. Sunday edustaa Nietzschen puolta jossa vallantahto korostuu kärsimyksen ja työteliäisyyden yli.
Näin tunnustuskohtaukset on nähtävissä tärkeällä tavalla. Kun Plainview tunnustaa öljyputkenhimo silmissään hylänneensä lapsensa, Sunday vaatii tätä tunnustusta. Plainview itse näkee että lapsi on orpo, eli hän ei ole hylännyt mitään. Samoin kun Sunday tunnustaa julistusmäärärahoja saadakseen olevansa väärä profeetta, se on Plainviewin näkemys asiantilasta ja hän itse näkee ajaneensa vain kirkon asiaa. Veren läsnäolo ja hylkääminen samaniaikaisesti tapahtuu näissä kohtauksissa hyvin syvällä tavalla.
Tämän karkean kahtiajaon kautta voidaan yhdistää yhteiskuntakriittinen puoli nietzscheläiseen henkeen. Nähdäkseni tätä kautta saadaan värikkäin kokonaiskuva. Ajatus voi tuntua omituiselta, koska nietzscheläinen ajattelumaailma on kovaa ansaitsemiseen perustuvaa ja "oikeistolaista" kun taas kommunistinen lähestymiskulma on jakamiseen perustuvaa ja "vasemmistolaista". Kuitenkin jos tilanne nähdään kritiikkinä, juuri tämä kulma on erityisen hedelmällinen. Elokuva tavallaan käsittelee "individualistisen oikeistolaisen mentaliteetin" molemmat puolet. Niiden turmellukseen johtaminen on tavallaan todiste vaihtoehdolle. Toisaalta tämä kulma antaa samanaikaisesti mahdollisuuden nähdä oikeistomentaliteetin estetiikka.
Tässä kokonaiskuvassa korostuu rappio. Sekä pastori että öljymies ovat elokuvan alussa varsin positiivisia hahmoja. Molemmat ajavat sivistystä, edistystä, alueen kehittymistä. Vähä vähältä sävyt kyynistyvät. Öljymies kyynistyy pikku hiljaa. [Tosin hän loppupuolella selittää että alussa ollut hyveellisyys oli vain roolia ja näyttelyä, mutta tämä esitetään riidassa ja on vaikeaa uskoa että hän voisi pitää roolia useita vuosia naamion rakoilematta. Etenkin kun hän keskiosassa elokuvaa selittää miten hän on pikku hiljaa muttunut kyvyttömämmäksi nähdä hyvää ihmisissä..] Hän välineellistää kaiken ja levittää tuskaa (maallista verta) ympärilleen. Toinen taas alkaa väkevänä uskonmiehenä joka asteittain ihastuu itseensä ja näkyvyyteensä levittäen vallantahtoaan (sosiaalista verta) ympärilleen. Molemmat menestyvät omalla tavallaan, ensimmäisestä tulee rikas ja toisesta kuuluisa.
Mutta vasta lopussa, kun Plainview pieksee keilalla Sundayn hengiltä, ja tämän jälkeen näyttää katuvan tekojaan ja esittää että asiat loppuvat nyt, käy niin että veri kohtaa veren. Vallantahto on sitä että kaivaa verta nenästään, lopulta se johtaa maallisen veren virtaamiseen. Lopputuloksena väärästä profeetasta tulee aivan oikea marttyyri. Plainviewin kannalta veren virtaaminen johtaa siihen että hän joutuu kohtaamaan rajansa, hän selkeästi katuu verityötään. Ja samassa syssyssä tietysti myös sosiaalinen virkavalta astuu kuvioon, eikä mikään raha pelasta tuomiolta. (Joka voidaan ajatella maalliseksi tai hengelliseksi) Ja kenties anteeksipyytelevyys ja armon alueelle tuleminen tulee öljymiehenkin ulottuville. Ottipa tähtäimeensä kumman tahansa keskeisimmistä hahmoista, otsikko pitää. "There will be blood" Sitä vain etsittiin, haettiin ja kaivettiin koko elokuva. Lopussa maksetaan täysi hinta. Sillä Nietzschen maailmassa mitään ei saa ilmaiseksi, paitsi korkeintaan lainaksi.
This is just boring! ... but dissappointing ... but boring ...
Monet kreationistit ovat yleisesti ottaen huvittavia.
1: Esimerkiksi Hovind on esimerkiksi auringon fuusioreaktiodenialisti, hänestä aurinko palaa. Hän on muutoinkin juttuineen niin way off there, että olen generoinut erityisen Ratatoskr -korollaarin, joka on rakenteeltaan lyhyt ja sisällöltään ilmiselvä. Sen mukaan Hovind on väärässä niin perustavanlaatuisesti, että jos hän sanoo jotain, on järkevää olettaa että se on juuri eri tavalla ellei toisin todisteta. Jos Hovind sanoo että kissat maukuvat, tämä tieto on tarkistettava muista lähteistä. Sitä ennen kissat nimenomaan eivät mau'u.
2: Ray Comfort "banaanimies" on tietysti toinen huumorihahmo, hän selostaa innolla ihmisten jalostamien banaanien jalostetuista ominaisuuksista mutta ei suostu laulamaan "kuinka saisin rikki kookospähkinän" -laulua. Puhumattakaan hänen omituisesta käsityksestään evoluutiosta jossa hän vaatii krokoankkojen tyylisiä eliöitä voidakseen uskoa evoluutioon. Hän vaatii tämänlaista todisteeksi siitä huolimatta, että tälläinen krokoankka olisi itse asiassa "mahdoton mosaiikkimuoto" joka kumoaisi evoluution!
Tästä ei kuitenkaan saa vetää liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Aihe ei ole pelkästään naurun asia. On asioita jotka vetävät vakavasti. Asioita jotka ansaitsvat harkintaa. Minulla on joihinkin kreationisteihin kunnioitusta. Tämä jää usein huomaamatta, koska keskityn kritiikkiin ja päädyn siksi yleensä ottaen nostamaan esiin luonteeltaan esiin varsin halveksuttavaa ja logiikaltaan vähintään yhtä joustavaa väkeä. Kuitenkin, itse asiassa, jos kaikki olisivat Hovindin tapaisia hölmöläisiä, olisi peräti melkoisen turhaa debunkata heitä. Kritikissä suurin ilo syntyy siitä ajatusprosessista. Se, että löytää sen vian jossakin joka ensilukemalta saattaa tuntua omituiselta. (Usein tämä on valitettavasti näin jos ja vain jos et tunne alaa johon he kritisoivat, logiikka rakentuu olkiukkoihin.) Eräs näistä on ollut Douglas Axe. Hän on ollut kannanotoissaan kohtuullinen, ei ole vetänyt yleisesti salaliittoparanoijakorttia esiin sarjatulella, ei ole elänyt moraalittomuussyytteillä. Ja hän on osannut pitää turpaansa kiinni ja esittää hyvin vähän juttuja. Yleensä Axen kohdalla suurin vika on siinä että hän antaa muiden ID -läisten käsitellä tuloksiaan varsin joustavasti, jopa olkiukottavasti.
Niinpä ajatus siitä että Axe olisi tuottamassa ID -kirjaa herätti positiivisen ensivaikutelman. Hänhän voisi viedä ID:n eteenpäin. Pois salaliittoteorisoivasta juridisesta fundamentalismista joksi se on degeneroitunut. Valitettavasti nyt hänen kirjansa ja hänen muu toimintansa on valmistunut ja sen arviot ovat pakottaneet minut muuttamaan arvioitani.
Rehellisesti sanoen se, miten Axe on päätynyt tekemään yllämainitsemiani tekoja ollenkaan. Se jää minulle täysin arvoitukseksi. Design inference, anyone?
1: Esimerkiksi Hovind on esimerkiksi auringon fuusioreaktiodenialisti, hänestä aurinko palaa. Hän on muutoinkin juttuineen niin way off there, että olen generoinut erityisen Ratatoskr -korollaarin, joka on rakenteeltaan lyhyt ja sisällöltään ilmiselvä. Sen mukaan Hovind on väärässä niin perustavanlaatuisesti, että jos hän sanoo jotain, on järkevää olettaa että se on juuri eri tavalla ellei toisin todisteta. Jos Hovind sanoo että kissat maukuvat, tämä tieto on tarkistettava muista lähteistä. Sitä ennen kissat nimenomaan eivät mau'u.
2: Ray Comfort "banaanimies" on tietysti toinen huumorihahmo, hän selostaa innolla ihmisten jalostamien banaanien jalostetuista ominaisuuksista mutta ei suostu laulamaan "kuinka saisin rikki kookospähkinän" -laulua. Puhumattakaan hänen omituisesta käsityksestään evoluutiosta jossa hän vaatii krokoankkojen tyylisiä eliöitä voidakseen uskoa evoluutioon. Hän vaatii tämänlaista todisteeksi siitä huolimatta, että tälläinen krokoankka olisi itse asiassa "mahdoton mosaiikkimuoto" joka kumoaisi evoluution!
Tästä ei kuitenkaan saa vetää liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Aihe ei ole pelkästään naurun asia. On asioita jotka vetävät vakavasti. Asioita jotka ansaitsvat harkintaa. Minulla on joihinkin kreationisteihin kunnioitusta. Tämä jää usein huomaamatta, koska keskityn kritiikkiin ja päädyn siksi yleensä ottaen nostamaan esiin luonteeltaan esiin varsin halveksuttavaa ja logiikaltaan vähintään yhtä joustavaa väkeä. Kuitenkin, itse asiassa, jos kaikki olisivat Hovindin tapaisia hölmöläisiä, olisi peräti melkoisen turhaa debunkata heitä. Kritikissä suurin ilo syntyy siitä ajatusprosessista. Se, että löytää sen vian jossakin joka ensilukemalta saattaa tuntua omituiselta. (Usein tämä on valitettavasti näin jos ja vain jos et tunne alaa johon he kritisoivat, logiikka rakentuu olkiukkoihin.) Eräs näistä on ollut Douglas Axe. Hän on ollut kannanotoissaan kohtuullinen, ei ole vetänyt yleisesti salaliittoparanoijakorttia esiin sarjatulella, ei ole elänyt moraalittomuussyytteillä. Ja hän on osannut pitää turpaansa kiinni ja esittää hyvin vähän juttuja. Yleensä Axen kohdalla suurin vika on siinä että hän antaa muiden ID -läisten käsitellä tuloksiaan varsin joustavasti, jopa olkiukottavasti.
Niinpä ajatus siitä että Axe olisi tuottamassa ID -kirjaa herätti positiivisen ensivaikutelman. Hänhän voisi viedä ID:n eteenpäin. Pois salaliittoteorisoivasta juridisesta fundamentalismista joksi se on degeneroitunut. Valitettavasti nyt hänen kirjansa ja hänen muu toimintansa on valmistunut ja sen arviot ovat pakottaneet minut muuttamaan arvioitani.
Kuitenkin Axe näyttää yleiseti ottaen degeneroitunut ID -liikkeen mukana. Ennakkovaroituksia saa esimerkiksi "Pandas Thumb"issa olleeseen Hoppen esilletuomaan Axen & Gaugerin tekemään tutkimukseen. Tässä Axe tutkii entsyymifunktioiden yhteyksiä varsin erikoisella tavalla. "By studying whether one extant enzyme in a family of enzymes could have evolved from another extant enzyme in the same family, when the evolutionary account is actually that both evolved from a common ancestor." Teknisesti ottaen on toki selvää että yhteys on olemassa, mutta sen sijaan että Axe ja Gauger olisivat selvittäneet reittiä jossa mennään siltaa [C-A-B], kuten pitäisi, he yrittävät suoraan ilman tätä olennaista välivaihetta [B-C]. Huvittuneisuutta herääkin siitä että tämä on itse asiassa täsmälleen sama logiikka millä kreationistivitsimies Comfort vetelee krokoankkojaan. "Gauger and Axe are making precisely the same error that Comfort and Cameron made: the notion that "common descent" means that related extant populations evolved from each other, rather than from a common ancestral population. That about equivalent to claiming that common descent means that I am descended from my cousin Keith" Moka on sen verran huolestuttavan iso, että vaihtoehdot menevät luokkaan "inkompetentti vai huijari". Hoppe viittaa jopa kreationistien näkevän Axen heittelemän muka-argumentoinnin läpi. Saadaan lausunto. "Instead of ancestral reconstruction, Gauger and Axe focused directly on converting an existing enzyme into another existing enzyme. That left me scratching my head, since no evolutionary biologist would propose that an extant enzyme evolved directly into another extant enzyme. So they're testing a model that no one would take seriously" Tätä Axen ja Gaugerin tekemää virheajattelutapaa kutsutaan olkiukkoargumentiksi. Se on yleistä jos ei ymmärrä kritisoimaansa kohdetta. Tai jos haluaa manipuloida ideologiaansa väkisin tekotieteellisellä kielellä ketunhäntä tietoisesti kainalossa.
Tämä on oikeastaan vasta esivaihetta. Sillä eniten meteliä on tullut kromosomifuusioon liittyen. Tämä on ollut evoluution kannattajien argumentti hyvin kauan. Esimerkiksi Kenneth Miller käyttää sitä ahkerasti, koska se on hyvin arkijärkeenkin taipuva todiste simpanssin ja ihmisen yhteisestä kantamuodosta. Tämän vastustaminen naurettavilla epäargumenteilla taas on ollut ID:läisten vakiokalustoa, ja olenpa itsekin aikaisemmin esitellyt tätä argumenttia, viitannut siihen ja debunkannut siihen liittyvää ID -materiaalia. Axe käy uudessa kirjassaan tätä evolutionistien valttikorttia vastaan. Juha Leinivaara on jo käsitellyt sitä miten aiheeseen liittyviä kysymyksiä on kierretty. Lähteitä väitteille ei tahdo saada. Kirja väittää ilman lähdettä ja kun kysyy missä kerrotaan, niin sitten viitataan kirjaan. Tämä on kuitenkin vielä pieni onglema. Sillä kun katsoo Axen varsinaista argumentaatiota, kuten Myers on tehnyt (ja tässä tapauksessa ennen kaikkea antanut linkkejä niihin paikkoihin jossa asiaa on tehty huolella), huomaa että tosiasiassa tällä kertaa koko tapaus perustuu hyvin omituiseen asiaan. Se nimittäin ohittaa kaiken aiheeseen liittyvän ja takertuu yhteen lillukanvarteen. "The primary evidence for this fusion is the comparative genetic content of these chromosomes. That is, most of the genes in chimpanzee chromosome 13 are found in human 2p, and most of the genes in chimpanzee chromosome 12 are in human 2q. The chromatin binding patterns line up, the sequence analysis confirms, and there have been some lovely FISH studies that show the correspondence. What has since been done is that a prediction was made that there ought to be fragments of telomeres (the end caps of chromosomes) in the middle of chromosome 2, at the fusion site. Which has been examined. And the prediction has been confirmed. Bergman and Tomkins ignore every single bit of that. Instead, what they do is focus on just the region of the fusion, and complain that it is a tangled mess and hard to interpret - that it is a degenerate telomeric region, rather than a complete and intact telomere, which is what they demand be present. This is an unrealistic expectation, given that every paper on the structure of the fusion region makes the point that it is degenerate." Tämä strategia on samanaikaisesti cherry pickingiä jossa ei käsitellä samoja faktoja eri tulkinnoin, vaan jossa valikoidaan vain tietyt faktat ja muut ohitetaan tyystin. Ja tämän lisäksi se olkiukottaa koko argumenttia jota se on kumoamassa, se siis kumoaa argumentin jota kukaan ei alunperinkään ota vakavasti siinä muodossa missä sitä on moitittu.
Rehellisesti sanoen tilanne on se, että tämä on tylsää. ID -asioiden parissa pyörineet ovat kumonneet vastaavaa vuosia. Tämä ei ole millään tavalla uutta materiaalia. Vanhaa argumentaatiotapaa ei ole edes hiottu. Ilmeisesti Axe on käynyt pyytämässä Comfortilta maukkaita banaaneja ja on sitten tunkenut niitä korviinsa. Tämä on hyvin suuri pettymys. Sillä itseäni ID kiinnostaa siksi että se on lähestymistavaltaan potentiaalisesti ainut minua henkilökohtaisesti vakuuttava ja tärkeä jumalatodistamisen suunta. He tuottavat pettymyksiä tekemällä tämäntasoisia epäonnistumisia. Kun ID saa useiden vuosien ja Axen, minun silmissäni parhaan miehensä, voimin aikaan tämänlaisen argumentin kromosomifuusioon, eikä tätä ammuta alas työpöydältä vaan päästetään kirjoihin ja kansiin uudessa voimannäytteessä. Se kertoo hyvin tarkasti miten huonosti liikkeellä menee. Tämä on hyvin paljastavaa. Kun parhaan miehen paras argumentti joka on painettu parhaaseen ja uusimpaan ID -tietoa levittävään mahtikirjaan on tämän tasoista paskaa, tietää että ID ei ole tiedettä. Eikä todennäköisesti tule koskaan olemaankaan.
 |
| Siihen asti haluan antaa teille pienen tunnelmakuvauksen. Olkiukot keinuvat hiljaisesti tuulessa.. Ne ovat huonoja tarkkuusammuntamaaleja, eivätkä oikein aja pois lintujakaan. Mutta on niiden tehottomassa heilumisessa sentään jotain rauhoittavaa |
sunnuntai 22. heinäkuuta 2012
...but not much
Sain viimein katsottua "There Will Be Blood" -elokuvan. Siinä vastakkain ovat kylän pastori ja psykopaattisuuteen asti kovapintainen öljymies jolle kaikki ovat välineitä, jopa silloin kun hän tekee hyvää. (Hän esimerkiksi ottaa hoitoonsa vauvan ja lapsen vain siksi että viattomien kasvojen avulla saadaan rakennettua imago perhearvoja kannattavasta miehestä.) Tämä ei kuitenkaan ole tämän blogauksen ytimessä. Siinä on nimittän kaksi voimakasta kohtausta jotka käsittelevät uskonnollisen osallistuttamisen sisällä olevaa valtaa.
Ensimmäinen on se, miten kirkko vaatii öljymiestä ottamaan kasteen. Tähän liittyy tunnustamispakko. Vaikka palkkiona onkin öljynporausputken saaminen, tilanne on silti erityisen vaikea. Sitä pitää väkisin tehdä jotain jota ei usko tai kannata. Toisaalta elokuva hakee symmetriaa myös loppupuolelta kun öljymies kiristää pastorin tunnustamaan että pappi itse on väärä profeetta ja että hänen uskonsa on taikauskoa. On selvää että näissä molemmissa tapauksissa on kysymys erittäin vahvasta sosiaalisesta ja henkisestä väkivallasta.
Tämä muistuttaa siitä, että oman maailmankuvan alistaminen uskonnollisten symbolien alle on aina jonkinlainen valta -aktio. Tällä taas on relevanssia esimerkiksi Kampin kappelin omituisuuksien kanssa. Siellä saa hiljentyä ja saada sosiaalineuvojan apua samasta paketista. Tämä tehdään kaupungissa jossa 40% ei ole evankelisluterilaisen kirkon jäseniä. Tämä tehdään peräti aikana kun julkinen sana ja mielipiteistö on pyörinyt varsin tiukasti ja vastustavasti juuri tähän liittyen. Ja arvokeskustelut ovat peräti liittyneet sosiaalipolitiikkaan, kuten homoseksuaalejen oikeuksiin.
Virallinen selitys on, että keneltäkään ei kysellä uskontokuntaa. Että voi hiljentyä kristillisen ristin ääressä ilman että kuuluu kirkkoon. Ja voi saada byrokratia-apua ilman että kirkon jäsenyystietoja kysellään. Tässä ohitetaan se, että sosiaalipalvelua saadakseen olisi tässä kohden mentävä uskonnollisesti kaikkea muuta kuin neutraaliin tilaan. Sekä se, että tässä rakennetaan imagoa siitä että kirkko ja maalliset sosiaalipalvelut liittyisivät olennaisesti yhteen. Se, että keilahallin yhteyteen ei rakenneta vastaavaa kertoo siitä että kirkkoa pidetään jotenkin parempana ja sopivampana paikkana laittaa tämänlainen kuin jokin uskontoneutraalimpi. Tämä kertoo paljon.
Kampin kappelin yhteydessä tehty irrottautumispuhe joka korostaa sitä että virallisia papereita ei kysytä, ja jossa unohdetaan se, että ihminen joka astuu ovesta tekee kannanoton omantuntonsa kanssa, on hyvä yhdistää toiseen asiaan ; "Panuhuoneessa" kerrottiin nimittäin suomessa olevasta oikeistoliikehdinnästä. Taustalla on se, että viime aikoina Suomessa on tällä rintamalla oltu ahkeria. "Ei mene viikkoa, etteivät äärioikeistolaiset herättäisi huomiota. Brutaalein kaikista perussuomalaisista valtiopäiväedustajista retosteli äskettäin Facebookissa retoriikalla, jota ei paljon Breivikistä erottanut, sitten vasemmistoliittolainen Dan Koivulaakso kyynelkaasutettiin julkisessa keskustelutapaamisessa, jonka oli määrä käsitellä äärioikeiston vaaraa. Aiemmin Pride-kulkuetta - seksuaalista tasavertaisuutta vaativaa mielenosoitusta - heitettiin kananmunilla Helsingissä: valvontakameroiden kuvien mukaan heittäjä oli taas näitä jonkin sortin univormupukuisia isänmaanystäviä." Dan Koivulaakso on siitä hauska kohde, että hän on varoitellut äärioikeistoon liityvästä väkivaltaisuudesta. Näin ollen kaasuisku oli toiminnaltaan täsmälleen samanlaista kuin "Jyllands Postenin" sarjakuvista tuohtuneet islamistit jotka uhkailivat väkivallalla. Kun terrorismista varoittajia varoitetaan siitä että kriitikot kohtaavat terrorismia, tilanne on tietysti hyvin omituinen. (Sillä samalla tavalla jolla revisionistit ovat omituisia. Holokausti kielletään mutta sen toteuttamista ei silti pidettäisi erityisen pahana, vaan jonain jota voisi tehdä vaikkapa sodassa.)
Tämän osallistuttavaan vallankäyttöön ja valtatilanteen olemassaolon kiistämiseen keskittyneen blogaukseni kannalta oleellinen on kuitenkin tässä ; "Nämä propagandateot lähettävät kuitenkin myös toisenlaista viestiä: esivalta ei kykene suojelemaan lainkuuliaisia kansalaisia natsiterrorismilta tämän päivän Suomessa. Vai onko niin ettei se halua? Nykyinen presidenttimme on tunnetusti väittänyt, ettei hän tiedä minkään järjestäytyneen äärioikeiston olemassaolosta maassamme. Koska aatteellisesti johdonmukaista äärioikeistolaisuutta on näkynyt netissä jo puoli vuosikymmentä ja se on saanut yhä enemmän vaikutusvaltaa yhteiskunnan valtavirrassa, om yhä vaikeampaa nähdä presidentin lausuntoja pelkän vilpittömän tietämättömyyden ilmauksina." Perushenkenä asian kiertämisessä on taatusti se, että Suomessa ei "järjestäytynyttä äärioikeistoa", koska äärioikeisto on hyvin löyhästi organisoitunutta, muurahaispesän logiikalla toimivaa massaa. Kysymys ei ole keskusjohtoisesta ideologian kirjaamisesta ja sen pohjalta järjestetyistä operaatioista. Sen sijaan blogeissa ja keskustelupalstoilla levinneet irralliset lausunnot keräävät ihmisiä erilaisiin pikkuklikkeihin kiihottumaan jotenkin muuten kuin seksuaalisesti. Samoin on selvää että väkivaltatekoihin syyllistyvät yksilöt eivät edusta mitään sellaista tahoa kuin "PerusSuomalainen", vaan ovat sekopäitä, joiden olemassaoloon agitaattorit voivat luottaa, mutta joilla ei ole selvää organisaatiokytkentää - ja jotka sitten taas toisaalta satavarman taatusti äänestävät "PerusSuomalaisia". Ja näitä sekopäitä taas on sen verran lukuisasti, että on täysin asiallista kysyä että "kuinka monta tarvitaan jotta ei puhuta asiaan liittymättömistä irrallisista yksittäistapauksista".
Oikeiston suhde terroritekoihin ei ole pelkästään sitä että muistutetaan että islamiin liittyy terrorismi, jolta kansalaisia on suojattava. ja muistuttavat tämän islamiterroristien kohdalla että terroristien kanssa ei neuvotella, vaan päinvastoin hyökkäyksen tulee vahvistaa omaleimaisuutta. Sen lisäksi on olemassa tämänlaista oikeistolaista suhdetta Breivikiin;
Näiden ihmisten perusongelma näyttää olevan tekofiksuus. Veikoilta löytyy standardiasetelma jonka mukaan jokainen ihminen on jollain tavalla ihmisiä paremmuusjärjestykseen luokitteleva eli syrjivä. Tämä on varmasti sinällään totta, mutta olennaista onkin se että vastustuspuheen ja vihapuheen välillä on ero. On eri asia vastustaa kuin kaasuttaa. On eri asia provosoida sanomalla sananvapaudella ärsyttäviä mielipiteitä ja ajamalla omia näkemyksiä politiikassa erimielisistä huolimatta kuin yrittää sananvapauden nimissä esimerkiksi kaasutella tai ammuskella ihmisiä. Tämän eron näkeminen peittyy "syrjimisretoriikalla" joka unohtaa luokitteluprosessin jyrkkyyden ja voimakkuuden ja katsoo vain luokitteluprosessia.
Tämä muistuttaa sen oleellisen. Ongelma on joukko yksittäistapauksia, ja organisoimattomuus tekee siitä ennalta-arvaamatonta ja vaarallista. Kiistäminen ei siksi ole mikään aito ratkaisu. Ongelman kiistäminen ja vallankäyttötilanteen ohittaminen on juuri se, mitä vallankäyttöä harrastava tekee koska sitä kautta vältetään oma osuus kannanotosta, ei tarvitse tökkiä tämänlaista muurahaispesää vaan voi olla turvallisesti muualla ja antaa muiden purra kaasua. Ja ennen kaikkea tätä valtapuolustusta ja kieltoa ei yleensä tehdä valehteluilla vaan puolitotuuksilla. Siksi en usko että Kampin kappeliinkaan parissa vänkääminen johtaa yhtään mihinkään missään koskaan.
Otsikko viittaa elokuvan "There will be Blood" -nimeen ja sisältöön. Verta on, mutta ei paljon. Tämä toki kuvastaa ja kontekstoi muutoinkin esitettyä tilannetta.
Ensimmäinen on se, miten kirkko vaatii öljymiestä ottamaan kasteen. Tähän liittyy tunnustamispakko. Vaikka palkkiona onkin öljynporausputken saaminen, tilanne on silti erityisen vaikea. Sitä pitää väkisin tehdä jotain jota ei usko tai kannata. Toisaalta elokuva hakee symmetriaa myös loppupuolelta kun öljymies kiristää pastorin tunnustamaan että pappi itse on väärä profeetta ja että hänen uskonsa on taikauskoa. On selvää että näissä molemmissa tapauksissa on kysymys erittäin vahvasta sosiaalisesta ja henkisestä väkivallasta.
Tämä muistuttaa siitä, että oman maailmankuvan alistaminen uskonnollisten symbolien alle on aina jonkinlainen valta -aktio. Tällä taas on relevanssia esimerkiksi Kampin kappelin omituisuuksien kanssa. Siellä saa hiljentyä ja saada sosiaalineuvojan apua samasta paketista. Tämä tehdään kaupungissa jossa 40% ei ole evankelisluterilaisen kirkon jäseniä. Tämä tehdään peräti aikana kun julkinen sana ja mielipiteistö on pyörinyt varsin tiukasti ja vastustavasti juuri tähän liittyen. Ja arvokeskustelut ovat peräti liittyneet sosiaalipolitiikkaan, kuten homoseksuaalejen oikeuksiin.
Virallinen selitys on, että keneltäkään ei kysellä uskontokuntaa. Että voi hiljentyä kristillisen ristin ääressä ilman että kuuluu kirkkoon. Ja voi saada byrokratia-apua ilman että kirkon jäsenyystietoja kysellään. Tässä ohitetaan se, että sosiaalipalvelua saadakseen olisi tässä kohden mentävä uskonnollisesti kaikkea muuta kuin neutraaliin tilaan. Sekä se, että tässä rakennetaan imagoa siitä että kirkko ja maalliset sosiaalipalvelut liittyisivät olennaisesti yhteen. Se, että keilahallin yhteyteen ei rakenneta vastaavaa kertoo siitä että kirkkoa pidetään jotenkin parempana ja sopivampana paikkana laittaa tämänlainen kuin jokin uskontoneutraalimpi. Tämä kertoo paljon.
Kampin kappelin yhteydessä tehty irrottautumispuhe joka korostaa sitä että virallisia papereita ei kysytä, ja jossa unohdetaan se, että ihminen joka astuu ovesta tekee kannanoton omantuntonsa kanssa, on hyvä yhdistää toiseen asiaan ; "Panuhuoneessa" kerrottiin nimittäin suomessa olevasta oikeistoliikehdinnästä. Taustalla on se, että viime aikoina Suomessa on tällä rintamalla oltu ahkeria. "Ei mene viikkoa, etteivät äärioikeistolaiset herättäisi huomiota. Brutaalein kaikista perussuomalaisista valtiopäiväedustajista retosteli äskettäin Facebookissa retoriikalla, jota ei paljon Breivikistä erottanut, sitten vasemmistoliittolainen Dan Koivulaakso kyynelkaasutettiin julkisessa keskustelutapaamisessa, jonka oli määrä käsitellä äärioikeiston vaaraa. Aiemmin Pride-kulkuetta - seksuaalista tasavertaisuutta vaativaa mielenosoitusta - heitettiin kananmunilla Helsingissä: valvontakameroiden kuvien mukaan heittäjä oli taas näitä jonkin sortin univormupukuisia isänmaanystäviä." Dan Koivulaakso on siitä hauska kohde, että hän on varoitellut äärioikeistoon liityvästä väkivaltaisuudesta. Näin ollen kaasuisku oli toiminnaltaan täsmälleen samanlaista kuin "Jyllands Postenin" sarjakuvista tuohtuneet islamistit jotka uhkailivat väkivallalla. Kun terrorismista varoittajia varoitetaan siitä että kriitikot kohtaavat terrorismia, tilanne on tietysti hyvin omituinen. (Sillä samalla tavalla jolla revisionistit ovat omituisia. Holokausti kielletään mutta sen toteuttamista ei silti pidettäisi erityisen pahana, vaan jonain jota voisi tehdä vaikkapa sodassa.)
Tämän osallistuttavaan vallankäyttöön ja valtatilanteen olemassaolon kiistämiseen keskittyneen blogaukseni kannalta oleellinen on kuitenkin tässä ; "Nämä propagandateot lähettävät kuitenkin myös toisenlaista viestiä: esivalta ei kykene suojelemaan lainkuuliaisia kansalaisia natsiterrorismilta tämän päivän Suomessa. Vai onko niin ettei se halua? Nykyinen presidenttimme on tunnetusti väittänyt, ettei hän tiedä minkään järjestäytyneen äärioikeiston olemassaolosta maassamme. Koska aatteellisesti johdonmukaista äärioikeistolaisuutta on näkynyt netissä jo puoli vuosikymmentä ja se on saanut yhä enemmän vaikutusvaltaa yhteiskunnan valtavirrassa, om yhä vaikeampaa nähdä presidentin lausuntoja pelkän vilpittömän tietämättömyyden ilmauksina." Perushenkenä asian kiertämisessä on taatusti se, että Suomessa ei "järjestäytynyttä äärioikeistoa", koska äärioikeisto on hyvin löyhästi organisoitunutta, muurahaispesän logiikalla toimivaa massaa. Kysymys ei ole keskusjohtoisesta ideologian kirjaamisesta ja sen pohjalta järjestetyistä operaatioista. Sen sijaan blogeissa ja keskustelupalstoilla levinneet irralliset lausunnot keräävät ihmisiä erilaisiin pikkuklikkeihin kiihottumaan jotenkin muuten kuin seksuaalisesti. Samoin on selvää että väkivaltatekoihin syyllistyvät yksilöt eivät edusta mitään sellaista tahoa kuin "PerusSuomalainen", vaan ovat sekopäitä, joiden olemassaoloon agitaattorit voivat luottaa, mutta joilla ei ole selvää organisaatiokytkentää - ja jotka sitten taas toisaalta satavarman taatusti äänestävät "PerusSuomalaisia". Ja näitä sekopäitä taas on sen verran lukuisasti, että on täysin asiallista kysyä että "kuinka monta tarvitaan jotta ei puhuta asiaan liittymättömistä irrallisista yksittäistapauksista".
Oikeiston suhde terroritekoihin ei ole pelkästään sitä että muistutetaan että islamiin liittyy terrorismi, jolta kansalaisia on suojattava. ja muistuttavat tämän islamiterroristien kohdalla että terroristien kanssa ei neuvotella, vaan päinvastoin hyökkäyksen tulee vahvistaa omaleimaisuutta. Sen lisäksi on olemassa tämänlaista oikeistolaista suhdetta Breivikiin;
Tämä muistuttaa sen oleellisen. Ongelma on joukko yksittäistapauksia, ja organisoimattomuus tekee siitä ennalta-arvaamatonta ja vaarallista. Kiistäminen ei siksi ole mikään aito ratkaisu. Ongelman kiistäminen ja vallankäyttötilanteen ohittaminen on juuri se, mitä vallankäyttöä harrastava tekee koska sitä kautta vältetään oma osuus kannanotosta, ei tarvitse tökkiä tämänlaista muurahaispesää vaan voi olla turvallisesti muualla ja antaa muiden purra kaasua. Ja ennen kaikkea tätä valtapuolustusta ja kieltoa ei yleensä tehdä valehteluilla vaan puolitotuuksilla. Siksi en usko että Kampin kappeliinkaan parissa vänkääminen johtaa yhtään mihinkään missään koskaan.
Otsikko viittaa elokuvan "There will be Blood" -nimeen ja sisältöön. Verta on, mutta ei paljon. Tämä toki kuvastaa ja kontekstoi muutoinkin esitettyä tilannetta.
Tapa ja dogma (indescribable transcendence & the ministerial use of reason)
Hyvin monessa herännäislahkossa on tavallista esittää että heidän ryhmänsä ei ole uskontoa, vaan joukko ihmisiä jotka elävät elävässä uskossa. Ei vaadita rakettifyysikkoa huomaamaan että tämä on ns. paskapuhetta. Sillä varsin pian huomataan että heillä on hyvinkin tarkkoja dogmeja.
1: Esiin nousee esimerkiksi normeja siitä mitä mieltä pitää olla vaikkapa evoluutiosta, ateisteista, homoseksuaaleista tai jostain vastaavasta. On selkeästi oppi joka sanoo suoraan että ilman näiden dogmien seuraamista ei ole "elävässä uskossa". Kysymys on siis uskonnosta.
2: Tämä korostuu aina kun esille nousevat sellaiset käsitteet kuin näkemys siitä että ateismi on tietoinen kapina Jumalaa vastaan. Eli jos nähdään että ateisti oikeasti tietää että Jumala on. Jos kannattaa tämänlaista homo religiosus -ihmiskuvaa, on selvää että "elävä usko" on nimenomaan näiden ulkoamäärättyjen dogmien seuraamista. Eli uskontoa.
3: Lisäksi on tavallista jakaa ihmisen teot ja ihmisen sisin toisistaan. Tätä tarvitaan kun pitää teeskennellä suvaitsevaista samalla kun tekee suvaitsematonta toimintaa. Kikkana on sanoa että "ei vihaa syntistä, vaan vihaa syntiä." On toki aivan omituista jakaa ihmistä tällä tavalla. Sisäinen identiteetti ja ulkoinen identiteetti ovat molemmat olennainen osa ihmisyyttä. Ei yksinkertaisesti voida sanoa että "rakastan sinua mutta vihaan mitä teet, miten ajattelet, mitä mieltä olet, miten sisälläsi tunnet." Kun ihminen karsitaan kaikista ominaisuuksistaan, ei jää jäljelle enää mitään rakastettavaa. Se "Rakastettu ihminena on vain jokin aivan kaukainen sfääreissä lilluva abstraktio joka ei millään tavalla kohtaa sitä kohdattua ihmistä. Tämä jako sisäiseen ja ulkoiseen onkin ensisijassa joko PR -työtä tai sitten se on vaatimus kuuliaisuudesta ulkoisessa toiminnassa. Sisäinen tunne on väärässäoloa johon kohdistetaan sosiaalinen syyllistyspaine, jonka kautta herätellään synnintuntoa ja tähän liittyvää ulkoista tottelua. ; Lopputuloksena ihminen saa jopa olla homoseksuaali, kunhan tekee kuten uskonto komentaa eikä toteuta tätä sisäistä tunnetilaansa vaan on ulkoisesti kuuliainen. Kysymys ei selvästi ole sisäisestä uskosta ja oman sydämen toimimisesta vaan nimenomaan uskonnosta.
Ylläoleva on tärkeää, koska se sitoutuu klassiseen tapaan määritellä uskonto sen dogmien mukaan. Tämä johtaa siihen että uskonnon sisäinen kokemus toimii jokseenkin sillä tavalla mitä "the Joyful Atheist" -blogin pitäjän Craigin "Reasonable Faith" -kirjan kritiikistä on huomattavissa. Kommentti on, että "Craig wants to provide himself with a justification for confirmation bias early on." Perustelu tälle syytökselle on ilmiselvä ; Syynä on se, että Craig varsin omalaatuisesti määrittää ajattelun kristinuskon ehdoilla kristinuskon ehdoille, sen ulkopuolelle hän ei näe mitään arvoa ; "The ministerial use of reason occurs when reason submits to and serves the gospel. In light of the Spirit's witness, only the ministerial use of reason is legitimate. Philosophy is rightly the handmaid of theology." Tämä tarkoittaa juuri sitä, mitä fundamentalistilahkolaiset tekevät. Eli jos sydämen vakaumus tukee dogmaa, se on "henkilökohtainen suhde Jumalaan" ja jos se eroaa, kysymyksessä on kuuliaisuusongelma. Craig jatkaakin tähän kuuliaisuusongelmaan erittäin mielenkiintoisesti kaksoisstandardilla jossa filosofia on arvokasta kristitylle "Having sound arguments for the existence of a Creator and Designer of the universe or evidence for the historical credibility of the New Testament records of the life of Jesus in addition to the inner witness of the Spirit could increase one’s confidence in the veracity of Christian truth claims." mutta ateistille siitä ei voi olla mitään hyötyä "The Bible says all men are without excuse. Even those who are given no good reason to believe and many persuasive reasons to disbelieve have no excuse, because the ultimate reason they do not believe is that they have deliberately rejected God's Holy Spirit." Tämä muistuttaa erään kotimaisen uskonhuuhaan lapsensa uniin vetoamisiin. Kun unet sisältävät uskonnon kannalta oikeaoppisia tietoja, niin ne ovat todisteita Taivaasta. Mutta jos lapsi näkisi unia joissa metsästää konekiväärin kanssa ihmisiä Utoyan saarella, tästä olisi luvassa lapselle selkäsauna tai sitten pelättäisiin sen takana olevia saatanallisia voimia. Oikea elävä suhde on siksi ehdottomasti dogmaan sidottua.
Tämä ei tietysti ole kaikki tästä aiheesta ; Stephen Law muistuttaa Karen Armstrongista. Karen Armstrong nimittäin käsittelee uskontoa ensi sijassa sosiaalisena toimintana. Tämä etäännyttää sitä dogmaattisuudesta, ainakin jollain tasolla. Siinä missä perinteinen dogmatiikka ja uskonnonfilosofia määrittää ihmistä ylläolevalla tavalla, Armstrong lähtee toisesta suunnasta. Itse ilmiö näyttää molemmilla näkökulmilla suunnilleen samalta. On tiettyjä uskomuksia ja niihin liittyviä toimintoja.
Kuitenkin Armstrong selvästi etääntyy homo religiosus -kulmasta jossa jokaisella on suora yhteys Jumalaan tai että jokainen olisi automaattisesti uskonnollinen. Hän etääntyy myös kosmismystisestä kulmasta jossa mystiikka tarjoaisi suoran tien nähdä aitoon totuuteen kaikkien uskomusten, teorisointejen ja muiden vastaavien takana. Hänen opissaan selviää myös se, että miksi on niin että vaikka uskonnollinen toiminta ja uskon tuoma varmalta tuntuva kokemus onkin universaali, on eri uskomusten välillä sisäisiä eroja. Näyt ovat kulttuurisidonnaisia. Karen Armstrong ottaa ytimeksi transsendentin kokemuksen ja pitää sitä uskonnollisuuden ilmentymänä. Hän muistuttaa, että mystiset kokemukset eivät ole automaattisia. Ne vaativat harjoittelua, aikaa, elämäntapaa. Kukaan ei ensin näe uskonnollisia näkyjä ja sitten liity uskontoon, vaan tekevät asiat toisin päin. "...experiences of indescribable transcendence typically don't just happen. Usually, they emerge only after subjects have committed themselves over an extended period of time to a particular sort of lifestyle - a religious lifestyle. Religion, on Armstrong's way of thinking, is not a body of doctrine (how could it be, if that towards which religion is orientated is ineffable?) but an activity: the kind of activity that produces experiences of this sort. Religion, says Armstrong, is 'a practical discipline, and its insights are not derived from abstract speculation but from spiritual exercises and a dedicated lifestyle.'"
Erottelu on toki pieni, koska tässäkin dogma vaikuttaa näkyjen sisältöön. Tämä muistuttaa että sisäinen vakaumus ja elämänkatsomus ovat toisiinsa nivoutuneita tavalla jossa niiden erottelu on aina väkivaltaista. (Kuten silloin kuin "erotetaan syntinen synnistä" josta ranttasin aikaisemmin.) Kuitenkin Armstrongin näkökulma auttaa klassista tapaa tehokkaammin ymmärtämään uskonnollisuutta. Klassisen teologian mukaan fundamentalismi on nähtävissä siten että otetaan voimakas suhde dogmistoon, tehdään niistä perusta kaikelle. Tällöin fundamentalismi on nimenomaan vahvaa uskoa. Karen Armstrongin näkökulmaa voidaan sen sijaan käyttää selittämään vaikkapa "Epiphenom":issa kerrotun tuoreen aivotutkimuksen antamia tuloksia. Siinä on havaittu, että uskonnollinen toiminta, hengellisyys ja fundamentalistisuus aktivoivat aivan eri aivoalueita. Armstrongin näkökulma kun korostaa tekemistä ja hengellisyyttä, joten fundamentalistisuus ei välttämättä olekaan enää mitään vahvaa uskoa, vaan on siihen täysin liittymätön elementti.
Tämä on tarpeen. Sillä olen viime aikoina ollut tekemisissä sellaisten kristittyjen kanssa, joista fundamentalistisuus on sitä että uskova on epävarma oman uskontonsa haluttavuudesta ja pelkää koko toimintansa oleva irrelevanttia. Heistä julistava asenne jossa käännytys ylittää ihmiskohtaamisen ei toimi, ja mainosmieskikat kertovat vain siitä että julistaja jollain tavalla tunnustaa itsekin että itse tuote ei ole niin haluttava, että sitä täytyy erikseen markkinoida näillä kikoilla.
Kirjoittaja ei teeskentele että vihaisi vain jotain abstraktia uskontoinstituutiota joka ulkopuolelta siirtelisi jotain rakastettavia ideologisen manipuloinnin kohteeksi joutuneita uhri-ihmisiä. Vittu ihan itte ovat valinneet tiensä. Stupid is as stupid does. Ja kusipää on kun kusipäisiä tekee. Tunnustankin siksi röyheästi että en vihaa mitään Jumalaa tai edes mitään abstraktia dogmijoukkoa, vaan vihaan uskovaisia ihmisiä heidän toimiensa vuoksi. Se, mikä käytännön elämässä toteutuu on tärkeää. Uskovaisen "sisin ydin" on vähän kuten muukin "sisin ydin". Se on sosiaalisessa kanssakäymisessä herttisen yhdentekevä, on mahdollista että sitä ei edes ole! Toki tämä tarkoittaa myös sitä, että on paljon uskovaisia jotka eivät ole kusipäitä. He voivat tehdä arvokkaita asioita. Heidänkin sisin ytimensä on herttisen yhdentekevä, he eivät tee kusipäisiä joten he eivät ole kusipäitä. Eli uskonnollinen vapaus on kunnioitettavaa, mutta jos siihen vetoaa silloin kun käyttäytyy asiattomasti hyviä tapoja rikkoen, siihen suhtaudutaan kuten kaikkiin muihinkin huonosti käyttäytyjiin. Röyhkeyttä ja kusipäisyyttä ei voi toki kieltää, ne ovat laillisia. Mutta ei niitä kunnioittaa ja arvostaa tarvitse jos ei halua. Jos olet erimielinen, sinulla on lupa tähän, toki toivon kuitenkin että hyppäät kaivoon. Kiitos mielenkiinnosta.
1: Esiin nousee esimerkiksi normeja siitä mitä mieltä pitää olla vaikkapa evoluutiosta, ateisteista, homoseksuaaleista tai jostain vastaavasta. On selkeästi oppi joka sanoo suoraan että ilman näiden dogmien seuraamista ei ole "elävässä uskossa". Kysymys on siis uskonnosta.
2: Tämä korostuu aina kun esille nousevat sellaiset käsitteet kuin näkemys siitä että ateismi on tietoinen kapina Jumalaa vastaan. Eli jos nähdään että ateisti oikeasti tietää että Jumala on. Jos kannattaa tämänlaista homo religiosus -ihmiskuvaa, on selvää että "elävä usko" on nimenomaan näiden ulkoamäärättyjen dogmien seuraamista. Eli uskontoa.
3: Lisäksi on tavallista jakaa ihmisen teot ja ihmisen sisin toisistaan. Tätä tarvitaan kun pitää teeskennellä suvaitsevaista samalla kun tekee suvaitsematonta toimintaa. Kikkana on sanoa että "ei vihaa syntistä, vaan vihaa syntiä." On toki aivan omituista jakaa ihmistä tällä tavalla. Sisäinen identiteetti ja ulkoinen identiteetti ovat molemmat olennainen osa ihmisyyttä. Ei yksinkertaisesti voida sanoa että "rakastan sinua mutta vihaan mitä teet, miten ajattelet, mitä mieltä olet, miten sisälläsi tunnet." Kun ihminen karsitaan kaikista ominaisuuksistaan, ei jää jäljelle enää mitään rakastettavaa. Se "Rakastettu ihminena on vain jokin aivan kaukainen sfääreissä lilluva abstraktio joka ei millään tavalla kohtaa sitä kohdattua ihmistä. Tämä jako sisäiseen ja ulkoiseen onkin ensisijassa joko PR -työtä tai sitten se on vaatimus kuuliaisuudesta ulkoisessa toiminnassa. Sisäinen tunne on väärässäoloa johon kohdistetaan sosiaalinen syyllistyspaine, jonka kautta herätellään synnintuntoa ja tähän liittyvää ulkoista tottelua. ; Lopputuloksena ihminen saa jopa olla homoseksuaali, kunhan tekee kuten uskonto komentaa eikä toteuta tätä sisäistä tunnetilaansa vaan on ulkoisesti kuuliainen. Kysymys ei selvästi ole sisäisestä uskosta ja oman sydämen toimimisesta vaan nimenomaan uskonnosta.
Ylläoleva on tärkeää, koska se sitoutuu klassiseen tapaan määritellä uskonto sen dogmien mukaan. Tämä johtaa siihen että uskonnon sisäinen kokemus toimii jokseenkin sillä tavalla mitä "the Joyful Atheist" -blogin pitäjän Craigin "Reasonable Faith" -kirjan kritiikistä on huomattavissa. Kommentti on, että "Craig wants to provide himself with a justification for confirmation bias early on." Perustelu tälle syytökselle on ilmiselvä ; Syynä on se, että Craig varsin omalaatuisesti määrittää ajattelun kristinuskon ehdoilla kristinuskon ehdoille, sen ulkopuolelle hän ei näe mitään arvoa ; "The ministerial use of reason occurs when reason submits to and serves the gospel. In light of the Spirit's witness, only the ministerial use of reason is legitimate. Philosophy is rightly the handmaid of theology." Tämä tarkoittaa juuri sitä, mitä fundamentalistilahkolaiset tekevät. Eli jos sydämen vakaumus tukee dogmaa, se on "henkilökohtainen suhde Jumalaan" ja jos se eroaa, kysymyksessä on kuuliaisuusongelma. Craig jatkaakin tähän kuuliaisuusongelmaan erittäin mielenkiintoisesti kaksoisstandardilla jossa filosofia on arvokasta kristitylle "Having sound arguments for the existence of a Creator and Designer of the universe or evidence for the historical credibility of the New Testament records of the life of Jesus in addition to the inner witness of the Spirit could increase one’s confidence in the veracity of Christian truth claims." mutta ateistille siitä ei voi olla mitään hyötyä "The Bible says all men are without excuse. Even those who are given no good reason to believe and many persuasive reasons to disbelieve have no excuse, because the ultimate reason they do not believe is that they have deliberately rejected God's Holy Spirit." Tämä muistuttaa erään kotimaisen uskonhuuhaan lapsensa uniin vetoamisiin. Kun unet sisältävät uskonnon kannalta oikeaoppisia tietoja, niin ne ovat todisteita Taivaasta. Mutta jos lapsi näkisi unia joissa metsästää konekiväärin kanssa ihmisiä Utoyan saarella, tästä olisi luvassa lapselle selkäsauna tai sitten pelättäisiin sen takana olevia saatanallisia voimia. Oikea elävä suhde on siksi ehdottomasti dogmaan sidottua.
Tämä ei tietysti ole kaikki tästä aiheesta ; Stephen Law muistuttaa Karen Armstrongista. Karen Armstrong nimittäin käsittelee uskontoa ensi sijassa sosiaalisena toimintana. Tämä etäännyttää sitä dogmaattisuudesta, ainakin jollain tasolla. Siinä missä perinteinen dogmatiikka ja uskonnonfilosofia määrittää ihmistä ylläolevalla tavalla, Armstrong lähtee toisesta suunnasta. Itse ilmiö näyttää molemmilla näkökulmilla suunnilleen samalta. On tiettyjä uskomuksia ja niihin liittyviä toimintoja.
Kuitenkin Armstrong selvästi etääntyy homo religiosus -kulmasta jossa jokaisella on suora yhteys Jumalaan tai että jokainen olisi automaattisesti uskonnollinen. Hän etääntyy myös kosmismystisestä kulmasta jossa mystiikka tarjoaisi suoran tien nähdä aitoon totuuteen kaikkien uskomusten, teorisointejen ja muiden vastaavien takana. Hänen opissaan selviää myös se, että miksi on niin että vaikka uskonnollinen toiminta ja uskon tuoma varmalta tuntuva kokemus onkin universaali, on eri uskomusten välillä sisäisiä eroja. Näyt ovat kulttuurisidonnaisia. Karen Armstrong ottaa ytimeksi transsendentin kokemuksen ja pitää sitä uskonnollisuuden ilmentymänä. Hän muistuttaa, että mystiset kokemukset eivät ole automaattisia. Ne vaativat harjoittelua, aikaa, elämäntapaa. Kukaan ei ensin näe uskonnollisia näkyjä ja sitten liity uskontoon, vaan tekevät asiat toisin päin. "...experiences of indescribable transcendence typically don't just happen. Usually, they emerge only after subjects have committed themselves over an extended period of time to a particular sort of lifestyle - a religious lifestyle. Religion, on Armstrong's way of thinking, is not a body of doctrine (how could it be, if that towards which religion is orientated is ineffable?) but an activity: the kind of activity that produces experiences of this sort. Religion, says Armstrong, is 'a practical discipline, and its insights are not derived from abstract speculation but from spiritual exercises and a dedicated lifestyle.'"
Erottelu on toki pieni, koska tässäkin dogma vaikuttaa näkyjen sisältöön. Tämä muistuttaa että sisäinen vakaumus ja elämänkatsomus ovat toisiinsa nivoutuneita tavalla jossa niiden erottelu on aina väkivaltaista. (Kuten silloin kuin "erotetaan syntinen synnistä" josta ranttasin aikaisemmin.) Kuitenkin Armstrongin näkökulma auttaa klassista tapaa tehokkaammin ymmärtämään uskonnollisuutta. Klassisen teologian mukaan fundamentalismi on nähtävissä siten että otetaan voimakas suhde dogmistoon, tehdään niistä perusta kaikelle. Tällöin fundamentalismi on nimenomaan vahvaa uskoa. Karen Armstrongin näkökulmaa voidaan sen sijaan käyttää selittämään vaikkapa "Epiphenom":issa kerrotun tuoreen aivotutkimuksen antamia tuloksia. Siinä on havaittu, että uskonnollinen toiminta, hengellisyys ja fundamentalistisuus aktivoivat aivan eri aivoalueita. Armstrongin näkökulma kun korostaa tekemistä ja hengellisyyttä, joten fundamentalistisuus ei välttämättä olekaan enää mitään vahvaa uskoa, vaan on siihen täysin liittymätön elementti.
Tämä on tarpeen. Sillä olen viime aikoina ollut tekemisissä sellaisten kristittyjen kanssa, joista fundamentalistisuus on sitä että uskova on epävarma oman uskontonsa haluttavuudesta ja pelkää koko toimintansa oleva irrelevanttia. Heistä julistava asenne jossa käännytys ylittää ihmiskohtaamisen ei toimi, ja mainosmieskikat kertovat vain siitä että julistaja jollain tavalla tunnustaa itsekin että itse tuote ei ole niin haluttava, että sitä täytyy erikseen markkinoida näillä kikoilla.
Kirjoittaja ei teeskentele että vihaisi vain jotain abstraktia uskontoinstituutiota joka ulkopuolelta siirtelisi jotain rakastettavia ideologisen manipuloinnin kohteeksi joutuneita uhri-ihmisiä. Vittu ihan itte ovat valinneet tiensä. Stupid is as stupid does. Ja kusipää on kun kusipäisiä tekee. Tunnustankin siksi röyheästi että en vihaa mitään Jumalaa tai edes mitään abstraktia dogmijoukkoa, vaan vihaan uskovaisia ihmisiä heidän toimiensa vuoksi. Se, mikä käytännön elämässä toteutuu on tärkeää. Uskovaisen "sisin ydin" on vähän kuten muukin "sisin ydin". Se on sosiaalisessa kanssakäymisessä herttisen yhdentekevä, on mahdollista että sitä ei edes ole! Toki tämä tarkoittaa myös sitä, että on paljon uskovaisia jotka eivät ole kusipäitä. He voivat tehdä arvokkaita asioita. Heidänkin sisin ytimensä on herttisen yhdentekevä, he eivät tee kusipäisiä joten he eivät ole kusipäitä. Eli uskonnollinen vapaus on kunnioitettavaa, mutta jos siihen vetoaa silloin kun käyttäytyy asiattomasti hyviä tapoja rikkoen, siihen suhtaudutaan kuten kaikkiin muihinkin huonosti käyttäytyjiin. Röyhkeyttä ja kusipäisyyttä ei voi toki kieltää, ne ovat laillisia. Mutta ei niitä kunnioittaa ja arvostaa tarvitse jos ei halua. Jos olet erimielinen, sinulla on lupa tähän, toki toivon kuitenkin että hyppäät kaivoon. Kiitos mielenkiinnosta.
Lotto-ongelma
Hyvin usein ennustuksiin uskovat, erityisesti Nostradamuksen kannattajat ja Raamatun ennusteita kaivelevat, harjoittavat hyvin ymmyrkäistä logiikkaa. Ennusteet ovat moniselitteisiä ja epätarkkoja tai perustuvat yleistyksiin jotka toimivat joka tapauksessa. Tämä on vain huonoa päättelyä.
Harvinaisen kriittisen kulman ennustamiseen löytyy Niemisen "Suomen mysteerit" -kirjasta sivulta 107 alkavassa tekstissä "Aidosti yliluonnollinen juttu", jonka hän sanoo olevan "..tässä kirjassa ainut tarina joka on aidosti yliluonnollista tavaraa." Hän esittääkin tarkkoja kriteereitä joiden mukaan ennusteita olisi analysoitava. Hän esimerkiksi varoittaa monitulkintaisuudesta. Jos ennustuksen sisältö ei ole eksakti, se ei oikeastaan ole ennuste ollenkaan. Hän varoittaa myös "varman päälle pelaamisesta", jossa ennustetaan asioita jotka tapahtuvat usein. Ne eivät ole hänestä aitoja ennusteita. Lisäksi Holmberg muistuttaa valikoinnista, jossa ihmiset usein valitsevat vain osuneet arvaukset ja unohtavat epäonnistumiset.
Lisäksi hän esimerkiksi muistuttaa arvailusta "Tietenkin aina väliin jotkut onnistuvat. He kertovat jonkun ennusteen joka kuin vahingossa menee oikein. Sellaista sattuu aina toisinaan, ja silloin on syytäkin hymyyn. Iloa tuskin pilaa se että kyse on aina yhdestä ennustuksesta, ei sarjasta jotka menisivät peräkkäin oikein juuri kuten ennustettiin. Lisäksi he eivät onnistu toista kertaa. Jo se yksikin onnistunut ennuste syntyy äärimmäisellä riskillä ja toisinaan sen otto kannattaa, mutta mikään ei kieli että kyse olisi muusta kuin arvaamisesta."
Tätä lähtökohtanaan Nieminen esittelee (mahdollisesti pseudonyymisen) Wolmar Holmbergin ennustuskirjan "Ennustuksia Suomen tulevaisuudesta" vuodelta 1923. "...jyrkimmin kriteerein voidaan näyttää, että hän on osunut yli kymmenen kertaa peräkkäin oikeaan, ja korostetaan että hänen ennusteensa käsittelevät hyvin suuria linjavetoja. Todetaan vielä erikseen, että tässä ei ole lukuisista ennustuksista ronkittu onnistuneimmat, vaan kaikki on tässä luetteloitu. Epäonnistuneita ennustuksia ei piilotella. Lisäksi hänen ennustuksensa ovat helppolukuisia, ne eivät piileksi sanahelinän takana ja jokaisen ennusteensa hän on koristanut vuosiluvulla, tai ainakin sitä kykenee seuraamaan kontekstista."
Nieminen on varma asiastaan ja lopettaa viittauksella skepsis RY:hyn. "Skepsis ry on tunnetusti luvannut muhkean rahapalkkion yliluonnollisen ilmiön tuottajalle, ja paha kyllä tämä kirja ei sääntöjen mukaan sovi kandidaatiksi, koska ei ole ketään jolle palkkion voisi edes osoittaa, ja toisekseen ehdot puhuvat henkilökohtaisesta kyvystä, eikä kirjasesta vuosisadan takaa. Olen kuitenkin varma että mikäli tämä kelpaisi, se voisi hyvinkin panna rahat pulitukseen." Rohkeita sanoja ja alku näyttää lupaavalta. Tässä on kuitenkin muutama ongelma. Jos mainittu kirjanen olisi todellakin todiste, niin jokainen lottovoittaja voisi laittaa vaatimuksena palkkion pulitukseen. Nieminen on toki ansiokkaati käsitellyt asiaa yksittäisenä tapauksena. Mutta hän on unohtanut aihepiiriin liittyvän meta-analyysin. On nimittäin suorastaan odotettavissa että hyviä ennuskirjoja löytyy. Syynä on se, että niitä tehdään paljon. Nieminen on toki viisas kun osaa varoa cherry pickingiä yhden lähteen sisällä. Mutta hän unohtaa ennuskirjailmiön kokonaisuutena ja cherry pickaa sen sisältä.
Nieminen unohtaa sen, että todennäköisyyttä arvioidessa on aina konteksti. Kysymys ei ole pelkästään yksittäistapauksen tarkkuudesta, vaan mukana on aina myös otoskoko. Lottovoitto juuri tietyllä kupongilla on ihme, mutta kun pelejä pelataan paljon, se että joku niistä voittaa on hyvinkin odotettavissa.
Lottovoittoja syntyy koska arvaajia on paljon. Nieminen jopa korostaa kirjan kirjoittajasta (s 108) "...Hän vain toteaa kuuluvansa yliaistillisia ilmiöitä tutkivaan seuraan, joita 1900 -luvun alussa varmaan oli kuin sieniä sateella, sillä nehän olivat aikansa muoti-ilmiö." Harrastuneisuus tarkoittaa sitä että aivan tosissaan olevat ihmiset tulkitsivat uniaan ja tekivät muuta vastaavaa mihin heidän maailmankuvansa ja muodin seuraaminen ajoi. Paljon ennusteita tarkoittaa sitä että mukaan mahtuu hyviäkin.
Toinen huomio jonka lotto helposti tuo mieliimme on siinä että Nieminen korostaa useiden peräkkäisten arvausten merkitystä. Kuitenkin "Skepsis ry" aivan taatusti tietää että ratkaisevampaa ei ole useiden peräkkäisten arvausten määrä, vaan kokonaistodennäköisyys. Toki perättäiset arvaukset ovat epätodennäköisempiä koska todennäköisyydet on tällöin kerrottava keskenään. Mutta mistä muusta lotossa on kysymys kuin siitä että osaa arvata useita perättäin tulevia numeroita? (Lottovoiton epätodennäköisyys on juuri tämän ilmiön ansiota.)
Joku voisi sanoa että tässä olisikin sitten se kammottava maailmankuvan ja kiistämisen seinä. Että mikään ei antaisi mahdollisuutta. Tosiasiassa näin ei ole. Tilannetta voidaan verrata siihen, että voisimmeko tietää jos joku huijaisi lotossa. Tämä on mahdollista selvittää. Mutta se vaatisi meta-analyysin voimakasta käyttämistä. Pelkästään lottovoiton epätodennäköisyys ei ole todiste siitä että voitto on ohjautunut vaikka illuminatin käden kautta määrätylle voittajalle. (Tai ole todiste siitä että kun lottovoittaja kertoo saaneensa numerot unessa, että tämä todistaisi unien paranormaalin voiman.) Voittomääriä voidaan arvioida pitkällä tähtäimellä voittojen odotusarvojen mukaan. Jos voittoja alkaa ropsahtelemaan enemmän kuin odotusarvot antavat odottaa normaalivariaation sisään tulevan, on syytä epäillä huijausta.
Toinen asia, joka koskee erityisesti ennustamista, on se, että after the fact tiedosta seulominen on yksinkertaisesti väärä tapa. Niemisen löydös on seurausta Niemisen ahkeruudesta ja perslihaksista. Hän on jaksanut penkoa ja kuunnella muiden töiden tuloksia, joten lopputuloksena on sitten tämä kiistatta hyvin osuva löytö. Kuitenkin ennustamisen kohdalla olisi olennaista että asioita ei todettaisi vain after the fact. Ennustelija joka ennustaa mitä tapahtuu ensi viikolla asettaa itsensä riskiin, mahdollisesti naurunalaiseksi. Tämä riski puuttuu kun vain pengotaan arkistoja yrittämättä ennustaa löytöhetken jälkeisiä tapahtumia. Tämäkin ennuskirja olisi parempi jos se ennustaisi vielä vaikkapa ensi vuoden tapahtumia.
Tämä voidaan liittää mukavasti meta-analyysiin.Kun ennuskirjoja olisi epäonnisesti käyty läpi useita, olisi lopputulos, yksi onnistuminen, selvästi arvausluonteisempi. Näin ollen Holmberg olisi näkyvästi metaisessa kontekstissa esimerkiksi satojen muiden ennusteluvihkosten kanssa ja se, että yksi niistä osuisi oikeaan ei olisi kovin suuri ihme. Nyt taas, kun katsotaan pelkkää onnistumista after the fact, nämä kilpailijat jäävät amatöörien töhertelynä ja arvailuna ohitetuiksi eikä niiden osuutta kokonaisuuden kannalta huomata kovin helposti.
Ilman tämänlaisia meta-analyysin käsittelyjä Skepsis ry:n palkinto muuttuisi lottoarvonnaksi. Olisi selvää että jos Holmbergin kirja olisi "kuitattavissa", se muuttaisi palkinnon luonteen. Skepsis ry haluaa korostaa että takana olisi aito yliluonnollinen ilmiö, eikä jokin joka olisi todennäköisyyksien lakien mukaan tapahtuva ennemmin tai myöhemmin. Siksi uskoisin että Niemisen perustelu ei riittäisi vielä alkuunkaan. Meta -analyysitaso puuttuu siitä täysin. Ja rehellisesti sanoen en ihmettele. (a) Metataso ei tule helposti mieleen ja (b) jos tulisikin, ja jos haluaisin todistaa yliluonnollisesta, vihaisin sydämeni pohjasta tämänlaisia seiniä. Niemisen yleisen asenteen - hän on hieman parodiahorisontissa ja pitää selvästi itseään siinä, kutsuu itseään "huuhologiksi" ja vitsailee asialla muutenkin - vuoksi uskon että hän on ollit nimenomaan tätä a -tyyppiä. Hän on toki crank, mutta sellaisella hyvällä tavalla jota arvostan.
Valokuvat Daniil I.
Harvinaisen kriittisen kulman ennustamiseen löytyy Niemisen "Suomen mysteerit" -kirjasta sivulta 107 alkavassa tekstissä "Aidosti yliluonnollinen juttu", jonka hän sanoo olevan "..tässä kirjassa ainut tarina joka on aidosti yliluonnollista tavaraa." Hän esittääkin tarkkoja kriteereitä joiden mukaan ennusteita olisi analysoitava. Hän esimerkiksi varoittaa monitulkintaisuudesta. Jos ennustuksen sisältö ei ole eksakti, se ei oikeastaan ole ennuste ollenkaan. Hän varoittaa myös "varman päälle pelaamisesta", jossa ennustetaan asioita jotka tapahtuvat usein. Ne eivät ole hänestä aitoja ennusteita. Lisäksi Holmberg muistuttaa valikoinnista, jossa ihmiset usein valitsevat vain osuneet arvaukset ja unohtavat epäonnistumiset.
Lisäksi hän esimerkiksi muistuttaa arvailusta "Tietenkin aina väliin jotkut onnistuvat. He kertovat jonkun ennusteen joka kuin vahingossa menee oikein. Sellaista sattuu aina toisinaan, ja silloin on syytäkin hymyyn. Iloa tuskin pilaa se että kyse on aina yhdestä ennustuksesta, ei sarjasta jotka menisivät peräkkäin oikein juuri kuten ennustettiin. Lisäksi he eivät onnistu toista kertaa. Jo se yksikin onnistunut ennuste syntyy äärimmäisellä riskillä ja toisinaan sen otto kannattaa, mutta mikään ei kieli että kyse olisi muusta kuin arvaamisesta."
Tätä lähtökohtanaan Nieminen esittelee (mahdollisesti pseudonyymisen) Wolmar Holmbergin ennustuskirjan "Ennustuksia Suomen tulevaisuudesta" vuodelta 1923. "...jyrkimmin kriteerein voidaan näyttää, että hän on osunut yli kymmenen kertaa peräkkäin oikeaan, ja korostetaan että hänen ennusteensa käsittelevät hyvin suuria linjavetoja. Todetaan vielä erikseen, että tässä ei ole lukuisista ennustuksista ronkittu onnistuneimmat, vaan kaikki on tässä luetteloitu. Epäonnistuneita ennustuksia ei piilotella. Lisäksi hänen ennustuksensa ovat helppolukuisia, ne eivät piileksi sanahelinän takana ja jokaisen ennusteensa hän on koristanut vuosiluvulla, tai ainakin sitä kykenee seuraamaan kontekstista."
 |
| Niemisen mukaan kaltaiseni skeptikon pitäisi näyttää tältä |
Nieminen unohtaa sen, että todennäköisyyttä arvioidessa on aina konteksti. Kysymys ei ole pelkästään yksittäistapauksen tarkkuudesta, vaan mukana on aina myös otoskoko. Lottovoitto juuri tietyllä kupongilla on ihme, mutta kun pelejä pelataan paljon, se että joku niistä voittaa on hyvinkin odotettavissa.
Lottovoittoja syntyy koska arvaajia on paljon. Nieminen jopa korostaa kirjan kirjoittajasta (s 108) "...Hän vain toteaa kuuluvansa yliaistillisia ilmiöitä tutkivaan seuraan, joita 1900 -luvun alussa varmaan oli kuin sieniä sateella, sillä nehän olivat aikansa muoti-ilmiö." Harrastuneisuus tarkoittaa sitä että aivan tosissaan olevat ihmiset tulkitsivat uniaan ja tekivät muuta vastaavaa mihin heidän maailmankuvansa ja muodin seuraaminen ajoi. Paljon ennusteita tarkoittaa sitä että mukaan mahtuu hyviäkin.
Toinen huomio jonka lotto helposti tuo mieliimme on siinä että Nieminen korostaa useiden peräkkäisten arvausten merkitystä. Kuitenkin "Skepsis ry" aivan taatusti tietää että ratkaisevampaa ei ole useiden peräkkäisten arvausten määrä, vaan kokonaistodennäköisyys. Toki perättäiset arvaukset ovat epätodennäköisempiä koska todennäköisyydet on tällöin kerrottava keskenään. Mutta mistä muusta lotossa on kysymys kuin siitä että osaa arvata useita perättäin tulevia numeroita? (Lottovoiton epätodennäköisyys on juuri tämän ilmiön ansiota.)
Joku voisi sanoa että tässä olisikin sitten se kammottava maailmankuvan ja kiistämisen seinä. Että mikään ei antaisi mahdollisuutta. Tosiasiassa näin ei ole. Tilannetta voidaan verrata siihen, että voisimmeko tietää jos joku huijaisi lotossa. Tämä on mahdollista selvittää. Mutta se vaatisi meta-analyysin voimakasta käyttämistä. Pelkästään lottovoiton epätodennäköisyys ei ole todiste siitä että voitto on ohjautunut vaikka illuminatin käden kautta määrätylle voittajalle. (Tai ole todiste siitä että kun lottovoittaja kertoo saaneensa numerot unessa, että tämä todistaisi unien paranormaalin voiman.) Voittomääriä voidaan arvioida pitkällä tähtäimellä voittojen odotusarvojen mukaan. Jos voittoja alkaa ropsahtelemaan enemmän kuin odotusarvot antavat odottaa normaalivariaation sisään tulevan, on syytä epäillä huijausta.
Toinen asia, joka koskee erityisesti ennustamista, on se, että after the fact tiedosta seulominen on yksinkertaisesti väärä tapa. Niemisen löydös on seurausta Niemisen ahkeruudesta ja perslihaksista. Hän on jaksanut penkoa ja kuunnella muiden töiden tuloksia, joten lopputuloksena on sitten tämä kiistatta hyvin osuva löytö. Kuitenkin ennustamisen kohdalla olisi olennaista että asioita ei todettaisi vain after the fact. Ennustelija joka ennustaa mitä tapahtuu ensi viikolla asettaa itsensä riskiin, mahdollisesti naurunalaiseksi. Tämä riski puuttuu kun vain pengotaan arkistoja yrittämättä ennustaa löytöhetken jälkeisiä tapahtumia. Tämäkin ennuskirja olisi parempi jos se ennustaisi vielä vaikkapa ensi vuoden tapahtumia.
Tämä voidaan liittää mukavasti meta-analyysiin.Kun ennuskirjoja olisi epäonnisesti käyty läpi useita, olisi lopputulos, yksi onnistuminen, selvästi arvausluonteisempi. Näin ollen Holmberg olisi näkyvästi metaisessa kontekstissa esimerkiksi satojen muiden ennusteluvihkosten kanssa ja se, että yksi niistä osuisi oikeaan ei olisi kovin suuri ihme. Nyt taas, kun katsotaan pelkkää onnistumista after the fact, nämä kilpailijat jäävät amatöörien töhertelynä ja arvailuna ohitetuiksi eikä niiden osuutta kokonaisuuden kannalta huomata kovin helposti.
 |
| Siksipä näytänkin tämänlaiselta illuminaatti-sodomiitilta. |
Valokuvat Daniil I.
Everybody Li(v)es
Sillä tämä on oleellinen osa roolipelimaailmassa olevaan sisäiseen vääntöön. Aikaisemmin "Mythopoeiassa" oli nimittäin esillä roolipelisäännöstöt. Päädyin vinoilemaan siitä miten samastuminen nähdään samaksi kuin roolipelaaminen. "Näkisin että "roolipeliteoria" (jos sitä sellaiseksi voisi sanoa) korostaa usein samastumiskeskeistä pelitapaa. Itselleni se on hyvin vieras, maistuu jotenkin turhan esoteeriselta minulle sellainen." Sain vastineeksi muistutuksen kysymyksen siitä että kyseessä on määrittelykysymys. "Kuten monessa muussakin kulttuuri-ilmiössä, traditionalistit yrittävät pitäytyä perinteisiin muotoihin ja varata termin niille. Uudistajat sitten joutuvat pohtimaan, että haluavatko säilyttää yhteyden perinteeseen ja käyttää vanhaa nimeä vai korostaa uudistusta keksimällä sille uuden nimen. "Tarinankerrontapelit" tai lyhyesti "tarinapelit" on se termi, jota on joskus käytetty sellaisista roolipeleistä, jotka rikkovat perinteisen pelaajan ja pelinjohtajan valta-asetelman ja pelisääntöjen realismihakuisuuden, mutta säilyttävät monta muuta roolipeleille ominaista piirrettä." ... "Se on toki myönnettävä, että kun Mike Pohjola kirjoitti Turun koulukunnan manifestissa 2000-luvun alussa, että roolipelaamisen ydintä on hahmoon eläytyminen, niin se herätti kiivasta keskustelua ja vastustustakin. Eläytyminen ei siis ollut vielä silloin valtavirtatyylilaji." Kuvaus on toki laadukas ja mainio.
Itse en tosin usko että nykyroolipeliteoreetikoiden esittämät näkemykset "samastumisen ja tarinankerronnan jalosta yhteydestä" ovat oikeastaan sitä mitä normaalissa pelitilanteessa tapahtuu. Väitänkin että käytännössä aina kun puhutaan roolipeliteoriasta tälläisten hyvin tarkkojen ja rajattujen puitteissa ja jos se yhdistyy siihen että roolipelin ulkopuolelle siirretään erilaisia "muita ilmiöitä" jotka eivät ole roolipelejä, on kysymys vallasta. Ja pelkästään siitä. Sillä roolipelaajien keskellä on olemassa jakoa jossa on "eliittipelaajia" ja "ei oikein pelaajiakaan." Tämä ei tietysti yllätä, koska lähes mikä tahansa inhimillisen kulttuurin toiminta johtaa johonkin tämänlaiseen.
Oma näkökantani on diplomatiaa hakeva. (Yllättykää tästä!) En siis esitä että samastumispohjainen pelaaminen ei olisi roolipelaamista. Roolipeli on minulle inklusiivinen ilmiö, ei tarkkarajainen eikä kovin nipottavasti lähestyttävä harraste. Eli jos kulttuuri jaetaan väkisin "tarinapeleihin" ja "roolipeleihin", se on yksinkertaisesti eksklusiivista ja kuvastaa jopa sitä että koko ilmiö on jäänyt jossain määrin oleellisesti vieraaksi. (Mesoan siis "kyllä kansa tietää" -hengessä. Olen kiistatta jonkinsortin populisti tässä asiassa.)
Oma suhteeni "samastumispelaajiin" onkin sellainen, että liitän heidät vahvasti samaan luokkaan kuin ne uskovaiset joilla on omasta mielestään erityinen suhde Jumalaan. Samastumisessa rakentuu immersio ja eliittipelaajilla roolipelaamisesta väritetään näillä termeillä jonkinlainen mystinen tai pseudomystinen kokemus. (Asiaa voidaan jopa lähestyä teologisena ilmiönä ja värjätä rituaalitutkimuksen termein. Tämä on toki hyvä yhtenä näkökulmana, mutta monille tämä on se ainut ja tärkein.) Tämän kautta rakennetaan erityisasema joka on ensisijassa laadullisesti parempi kuin rahvaan pelityyli. (En ole vielä tavannut mystiikan ystävää joka ei olisi perkeleen ylpeä. Tämä on erikoista kun se virallisesti vetoaa vaatimattomuuteen. Tässä on kyseessä sama juttu.)
1: "Mythopoeian" Koponen itse asiassa liitti aikaisemmin roolipelaamisen kulttuurisotaan enemmän uskonnon puolelle. Itse näin ja näen että tämä on aika kapea tapa katsoa asiaa. Uskaltaisin jopa vinoilla siitä miten roolipelit olivat minun nuoruudessani kovasti kulttuurisodan uhreja - ennen kuin kulttuurisota kunnolla muutoin oli edes tullut maahamme. Roolipelit olivat ensimmäinen uhri, ja ne laitettiin nimenomaan uskontoa vastaan. Silloin ei saanut tukea tähän liittyen. Nyt, rauhan aikoina, uskovaiset ovat tietysti innolla omimassa kulttuuria omaksi puolekseen. Fantasia ja tarinallisuus ovat asenteissa nyt vahvemmin myötämielisyyden kohteita. Kenties siksi että nyt ei esimerkiksi tarvitse puolustaa ateistia toista aatekumppania vastaan. Joka taas tuntuu olevan monelle liberaalille uskovaisellekin se viimeinen ja pahin teko tehdä.Perustelen asian sillä, että kun samastumiskokemuksista kerrotaan, kuvastuu usein tarinankerronnan tärkeys ja osa. Kuitenkin näkisin että tämä on päinvastoin jotain joka on samastumiskokemusta vastaan. Väitän nimittäin että tarinankerronnallisuudelle pelikampanjat ovat heikkous, juuri samasta syystä minkä vuoksi sarjamaisuus elokuvissakin sotkee tarinankerronnallisuutta. ; Usein samastuminen onnnistuu helpoiten intuitiiviseti selkeillä hahmoilla. Nämä taas ovat usein stereotyyppisiä. Toisaalta en ole koskaan nauttinut larppaamisestakaan, jossa pukeutumiset ja muut ovat nimenomaan eläytymistä helpottavia. Erilaiset propsit kuten pelinjohtajan pukeutumiset ovat tyyliä, jolla ei ehkä ole tarinankerronnallista ulottuvuutta mutta jotka helpottavat samastumista. Pidän tätäkin hieman kikkailuna.
Itse olenkin tunnettu siitä, että pelautan aina yksittäisiä kertapelejä jotka ovat erittäin vahvasti hahmopainotteisia ; Niissä on aina kysymys jostain vallan dekonstruktiosta tai muusta erittäin omituisesta. (Joskus olen pelauttanut jopa kaksi pelikertaa. Ne eivät ole menneet hyvin. En osaa tehdä kampanjoita enkä nauti niistä.) Ja pelautan näitä yhden kerran pelejäkin itse asiassa hyvin harvoin. Koska yleensä ottaen minulla täytyy olla vahva syy tehdä peli. Eli mielessä jonkinlainen harvinaisen vahva idea. ; Lisäksi minulle erittäin tyypillistä on etäännyttävien elementtien harjoittaminen. Jopa neljännen seinän rikkominen on tavallista. Tällä haluan rikkoa sen, että ihmiset pelaisivat itsenään vaan pelaisivat hahmoaan. Tätä korostaakseni olen jopa rakentanut pelitilanteita joissa tarinatasolla hahmot tekevät yhteistyötä, mutta pelitilannetasolla ollaan juonittelemassa strategiasta, koska roolipelissä on lopulta vain yksi voittaja joka selviää. (Eihän se muuten olisi peli.)
Toisin sanoen näen että pelitilanne on sellainen jossa pelinjohtaja rakentaa metatarinan, jonka sisällä pelaajat saavat toimia suhteellisen oman mielensä mukaan ja he sitten rakentavat sen varsinaisen tarinan. Tämä on työlästä, ja kampanjan laatiminen tältä pohjalta on likimain mahdotonta. Siksi kampanjat vaipuvatkin jonkinlaiseen "televisiosarjamaisuuteen" jossa yhtenäisyys muuntuu televisiosarjoista tutuksi sivutarinaksi jossa tarinankerronnan yhtenäisyys joko katoaa tai sitä ylläpidetään televisiosarjoista tutuilla kliseisillä ylläpitokikoilla jotka pakosti rajoittavat tarinankerronnan suuntia pelien kesken kun pitää miettiä miten se juttu jatkuu ensi kerralla.
Olen toki saanut tästä kritiikkiä. (Toki kehujakin, mutta olen negatiivinen ja keskitän huomioni oleelliseen, eli siihen paskaan joka tulee niskaan.) Palautteessa nousee esille etenkin se, että hahmon syventämiseen tarvitsee useita pelikertoja. Että ensimmäinen pelikerta on vain hahmoon tutustumista ja kertapelit ovat siksi kauheita. Vasta toisella kerralla saa kunnon kokemuksen hahmoon. Sanon vain että valitsen tarinallisuuden ja strategiatason jonkun samastumiskokemuksen sijasta.
Toki "samastumispeli" ja "tarinapeli" voidaan jossain määrin yhdistää. Ei ole pakko valita "joko tai". Monesti ne kuitenkin heikentävät toisiaan, jolloin on joko valittava "joko-tai" tai sitten tehtävä kompromissi ja otettava molempia vähän huonompilaatuisena.
Käytännössä on selvää että kun roolipeleistä puhutaan sekä tarinankerronnallisuudesta että samastumiskokemuksista että pitävät jälkimmäisiä ensimmäiselle olennaisena, he tekevät aika turhan laajan yleistyksen. Tämä tuo eliittikuvion mukaan. Rivipelaaja, joka ei tavoita tätä kuvattua kokemusta saa ikään kuin lisätodistusta siitä miten jotkut "mystikot" omaavat salaisen tiedon ja taidon. Termistö luo ihanteen ja määrittelee ilmiön. Ja ne jotka näitä kuuntelevat asetetaan samalla omalle paikalleen. ; Eri nimitykset jakolinjoina ovat eksklusiivisuutta ja autoritaarisuutta. Tällöin uudet nimet vallankäyttöä. Että "et kuule oo meitä."
Sen sijaan kannatan toki sitä että ilmiötä tarkastellaan eri katsantokannoista ja jaetaan pienempiin osasiin. En nimittäin haluaisi että rakennettaisiin väkisin jokin tulkintalinja, lisättäisiin sisäisiä jakolinjoja joista kinastelu lisää alakulttuurin sisäisiä konflikteja jotka etäännyttävät siitä pääasiasta (hauskanpito, halpa kalja, nekotytöt). Siinä missä tieteessä pitää rajata bullshit pois ja uskonnossa sielun pelastus on tärkeää tehdä oikein ja monessa käytännön toimessakin on hyvä suosia eksklusiivisesti hyviä menetelmiä ja ajaa pois huonoja, on roolipeli kuitenkin ensisijassa viihdettä. Sen voi tehdä hyvin. Mutta tämän hyvin tekeminen ei vaadi sitä että ilmiö rajataan hyvin kapeaksi. Päin vastoin, kapea rajaus olisi kaikkien haitta. Koska kapeutumisen jälkeen esimerkiksi kaikki tarinat ovat samanlaisempia ja oman ainutlaatuisen hahmon pään sisälle eläytyminen etääntyy merkityksettömäksi kun hahmot ovat keskenään samanlaisempia.
Hitchens selitti siitä miten "Religion poisons everything". Tässä aiheessa "myrkyttäminen" on vahva sana, mutta hengellinen vakaumus/vakaumuksettomuuskin on se jonka kautta asioita aivan liian usein peilataan ja koko kulttuuri määritetään tätä kautta. En koe tätä asennetta myrkytyshyökkäyksenä, koska minun lähelläni tämänlaiset lausumat ovat itsetuhoisia.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)