Vaihdanta.

Olen jo aikaisemmin kirjoitellut häviöttömästä pakkaamisesta. Tämä juttu ei tuo hirveästi uusia tietoja. Mutta ymmärtämistä se voi helpottaa; Tämä tarina on tavallaan analogian, vertauksen kautta tehty juttu, joka tekee siitä ymmärrettävän.

Ongelmana on sana "pakkaaminen". Se kun tuo mieleen suoraan pienentämisen. Mutta entä jos sana vaidetaankin muotoon "vaihtaminen"? No compression - Switch!

Häviöttömässä pakkaamisessahan on kyse vaihdannasta. Karkeasti sanoen luku vaihdetaan toiseen lukuun. Ennen tietokoneaikaa tätä olisi voinut olla vaikeaa selittää, mutta bittejähän tämäkin blogiviesti on. Numeroita. Periaatteessa sitä voisi kertoa vaikkapa tämän blogiartikkelin jollain toisella blogiartikkelilla ja saada vastauksen. Tosin mitään järkeähän tässä ei olisi, mutta voisi.

Pakkausalgoritmi vaihtaa numeroita keskenään ja purkaminen vaihtaa ne takaisin. Siinä on oltava muutamia ehtoja:
1: Kun pakataan, samaa lopputulosta ei tule kahdesta eri lähtökohdasta. Muuten tästä tulee häviöllinen pakkaus: Häviää tietoa juuri sen verran, että ei purkuvaiheessa tiedetä mikä näistä vaihtoehdoista on se alkuperäinen.
2: Jokainen syöte on voitava lähettää sen läpi. Tämä ei tarkoita että kaikkia olisi käsiteltävä: Esimerkiksi pakkausalgoritmi, jossa sotasuunnitelma vaihtuu "H" -kirjaimeksi ja takaisin, ja toisin päin, muuta ei käsitellä. Mutta se pakkaa sen yhden viestin. Muiden kohdalla B=B, C=C. Kaikki merkkijonot voidaan saada pakattua ja purettua, eli merkkijonona vaihdetaan siten että purkamisella saadaan takaisin juuri se, mitä ollaan ensin pakattu. Tämä on tärkeää. Ilman purkamismahdollisuutta ei oikeastaan ole järkevää puhua pakkaamisestakaan. Ilman yksiselitteisyyttä ei voida puhua häviöttömästä pakkaamisesta. (Ja muustahan en tässä höpise.)

Toisin sanoen pakatessa sanotaan että "vaihda tuo numero A tuohon numeroon B". Ongelmana on tietysti se, että jos pakkausalgoritmin on tuotettava kaikki, sen on tuotettava myös se numero B. Sitä ei voi merkitä itsellään, koska muutenhan purku ei osaisi erottaa olisiko se A vai B. Ja kun kaikkia on käsiteltävä, on oltava niin että B:kin saataisiin jotenkin pakattua.

Tässä käy niin, että lyhyempiin vaihtaminen ei onnistunut aina. Kolmella merkillä kun voidaan ilmoittaa monta enemmän kuin 2 merkillä. Tästä seuraa se, että on pakko joskus ottaa sellainen paikka, joka on pidempi kuin se joka vaihdetaan. Kaikkea ei voi pakata. Itse asiassa esimerkiksi jos pakkaus vaihtaa "päikseen" vaihtoehtoja, se että A vaihtuu lyhyemmäksi B:ksi tarkoittaa sitä että jos kyseessä on A:n pakkaus, se pienenee, mutta jos B:n pakkaaminen, se kasvaa A:ksi. Tällöin puolet kasvattavat ja puolet kutistavat. Samoin käy keskimäärin, vaikka ottaisimme A:n, jonka vaihtaisimme lyhyempään B:hen, jonka vaihtaisimme lyhyempään C:hen... kunnes vaihtaisimme Z:tan A:han. Tällöin juuri niin paljon kuin onnistumme tässä A...Y -ketjussa nappaamaan talteen, rymähtää niskaan aina Z:tan kohdalla. Ja kun Z on pakko ottaa huomioon, eikä sitä saa jättää pois, on selvää että näin tapahtuu usein.

Mutta tietysti pystytään parempaan kuin tuo karkea esitys. Pakkaamisesta saadaan pienellä tempulla paljon järkevämpää. Toki se ei muuta vääräksi mitään, mitä esitin.

Esimerkiksi nerokkaassa (ei ehkä kaikista nerokkaimmassa, mutta kuitenkin nerokkaassa) Huffmanin koodauksessa vaihdantaideaa on kehitetty aika pitkälle. Karkeasti sanoen se perustuu siihen, että se käy läpi tekstin. Jos siinä on joitain merkkejä paljon, se ottaa ne talteen "hyviksi vaihdettaviksi" ja antaa niille lyhyemmän symbolin, johon tämä toiste vaihdetaan. Eli kun analyysi aloitetaan, jokainen merkki ja yhdistelmä on samanarvoinen, mutta sen arvo muuttuu esiintymistiheyden mukana. Kaksi harvinaisinta yhdistetään puuksi ja yhdistetään kunnes näistä muodostetaan puu. Eli jos aineistossa on toistetta, tästä merkistä tulee "painava". Tässä sen polusta puuhun tulee lyhyt verrattuna muihin. tämä taas tarkoittaa sitä että sen bittiesityksestä tulee lyhyempi. Kun tieto tästä ympätään aineistoon, se pakkaa aineiston jos siinä on toistuvia jaksoja - eli jos sillä on vähän rakennetta. Tämä tarkoittaa tietysti sitä että harvinaisista sarjoista tulee "kevyitä" ja niiden bittiesitykset kasvavat. Mutta kun "kutistumisia" on enemmän kuin "levenemisiä", pakkaus onnistuu yleensä.

Tämä tarkoittaa sitä että pakkausalgoritmit harjoittavat eri tavalla fiksuja vaihtoja. On vain päätettävä mitkä ovat sellaisia joista me pidämme ja joista emme. Jos ne joita haluamme pakata, ovat rakenteeltaan tietynlaisia, voimme käyttää tätä hyväksemme. Ne muunlaiset tietysti kasvaisivat ikään kuin "kostoksi"; Joudumme antamaan niille isomman numeron, mutta käytännössä tämä ei haittaa koska niitä ei olla pakkaamassa.

---

Vaihtaminen on toisaalta hyvä, koska voin käyttää tätä aasinsilta -artikkelina, kun jossain vaiheessa kirjoittelen joitain asioita salaamisesta. Siinäkin on kyse vaihtamisesta. Merkki vaihdetaan toiseen. Siinä on hieman samantapaisia asioita.

Star Wars ja vallan vaikeus.

Yleensä valta on liitetty tukahduttamiseen. Kun katsotaan esimerkiksi "Star Warsia" , imperiumilla on kaikki perinteisen vallan elementit. Se on suuri, ja se kahlitsee muiden oikeuksia.

Michel Foucaultin näkemys on kuitenkin tuonut tähän mutkikkuutta: Hänestä valta voi olla myös rakentavaa: Se konstruoi maailmaa, eli se tarkastelee maailmaa jostain vinkkelistä ja rakentaa sen ympärille "juttuja" joita näkemyksiksi ja kannanotoiksikin kutsutaan. Esimerkiksi natseilla oli näkemyksiä maailmasta. Ne olivat kovasti saksalaiskeskeisiä ja dikotomisia. Natsismin sisäpuolelta se näytti hyvältä maailmankuvalta. Ulkopuolisista ei. Natsismi antoi tietyn ideologisen viitekehyksen, johon liittyen luotiin erilaisia näkemyksiä maailmasta ja sen menosta sekä siitä miten sen pitäisi mennä. Nämä näkemykset ovat ideologian sisälle melkoisen lähellä sitä mitä arkikielessä kutsutaan "vastauksiksi".

Lisäksi Foucault liitti vallan myös vastarintaan. Tätä kautta Luke Skywalker, joka heittelee imperiumin rattaisiin kapuloita, osallistuu osaltaan valtapeliin. Hänellä on omanlaisensa ideologia. Jos "mannermainen filosofia" nähdään vallankäytön tutkimisena ja niiden tuomien jännitteiden tutkimisena, Foucaultin näkemys on hieman erikoinen, koska tätä kautta valtaa löytyy oikeastaan kaikkialta. Tässä vaiheessa kaikki osallistuvat vallankäyttöön: Kun imperiumi orjuuttaa jonkun vasallikseen, tämä on toki uhri, mutta hän tekee töitä imperiumille ja tämä saa siitä itselleen etua ja valtaa.

Foucaultin vastarintakaan ei ollut pelkkää tuhoamista. Kieltäminenhän on joskus pelkkää erimielisyyttä ilman sisältöä, pelkkää erimielisyyttä ilman asian korjausta. Foucaultille kritiikki on paitsi erimielisyyttä, kieltäytymistä ja negaatiota, myös elementti joka piti argumentaation elossa ja ärhäkkäänä. Tästä voi syntyä hedelmällistä rakentamista. Kapinalliset rakentavat suunnitelmia maailmanjärjestelmän vaihtamiseksi. Imperiumi rakentaa kuolontähtiä ja se laajentaa näkemystään hallitsemisesta jääplaneetoille tai muualle. Foucault esitti että joskus tästä syntyisi jopa synteesi, kolmas vaihtoehto, joka purkaa vanhan dikotomian. Tätä kohtaa Star Wars ei käsittele.

Tämän vuoksi on järkevää erottaa onko tilanne vastarintaa vai ei. Toinen asiaa korjaava näkökanta on keskittyminen keskusteluun tai sen puutteeseen. Hegemoniat ovat sellaisia, että sitä ei edes kyseenalaisteta vaan ne otetaan itsestäänselvyytenä. Tällöin sitä ei kritisoida, ja jos siihen liittyy kiista, on selvää että se "toinen on väärässä". Hegemonia rakentuu instituutioille, jotka ovat laajoja ja vaikutusvaltaisia : Ne ovat kahlinneet toiset ajattelut (saman asian negatiivissävytteinen nimitys) eli ovat olleet produktiivisia ja rakentaneet ideologiaa ja tähän liittyvää maailmankuvaa - jopa mahdollisesti sen maailmankatsomukseen asti levittäen (saman asian positiivissävytteinen nimitys) niin laajalle, että se on muuttunut arkijärjeksi ja itsestäänselvyydeksi.

Star Wars on tässä kohden erityisen erikoinen elokuva. Sillä sen näkemykset elokuvan sisäisenä ja elokuvan ulkoisena ovat päinvastaiset:
1: Jos asiaa katsotaan elokuvan sisältä, eli ajatellaan että elokuva olisi "oma universumi", ilman ulkopuolista katsojaelementtiä, niin elokuvan teemoja on vallankäytön romuttaminen. Sankarit ovat kapinallisia. He siis murskaavat instituutioita. Tämä korostuu sillä, että kapinallisten aatetta ei missään vaiheessa esitetä kovin hyvin. Se, millä valtiojärjestelmällä tilanne korjataan, jätetään juonen ulkopuolelle. Elokuvan juoni siis korostaa vastarinnan tärkeyttä ja juoni kehuu valtarakenteiden murskamista. Sisäinen juoni suorastaan huutaa että "Hegemoniat on murskattava".
2: Jos asiaa katsotaan elokuvan ulkopuolelta, eli katsotaan elokuvan arvojen suhdetta ympäröivään kulttuuriin, huomataan että elokuva on vallitsevia rakenteita tukeva. Se ei murskaa tabuja, vaan päin vastoin sen sankarit ovat arvoiltaan erittäin länsimaalaisia ja moderneja, kun taas imperiumi edustaa sellaista yhteiskuntanäkemystä, jota vastustetaan tässä kulttuurissa voimakkaasti. Tätä jopa tuetaan melko "kyseenalaisilla keinoilla": Imperiumi liitetään suoraan "pimeyteen", joka siinö kulttuuriympäristössä, johon se on tehty, on sovittu pahuuden symboliksi. Imperiumi itsekin tietää olevansa paha ja sanoo sen siis jopa ääneen. Mitään vaikeuksia tunnistaa hyvää ja pahaa ei ole. Tätä kautta Star Wars rakentaa hegemoniaa, eikä pura sitä.

Tälläinen jännite on (1) joko ristiriita, jolloin elokuvan voi tulkita epäonnistuvan koska sen toiminta on ristiriidassa sanomansa kanssa. Tämä on eräänlaista tekopyhyyttä. (2) Mutta voidaan myös esittää että elokuva luo tämän ristiriidan, ja saa ihmiset ajattelemaan juuri tätä jännitettä. Tällöin olen ymmärtänyt sanoman ja elokuva on onnistunut tuomaan esiin tälläisen rakenteellisen ristiriidan. Voidaan jopa nähdä että "ensimmäistä mutta myöhempää trilogia", joka edustaa Luken seikkailuja, itse asiassa alustaa Anakinin "toista mutta myöhempää trilogiaa". Anakinin tarinassahan käydään läpi sitä, miksi hän kääntyi hyvästä pahaksi. Tällöin jälkimmäinen trilogia omistautuu purkamaan tätä jännitettä, jota ei olisi olemassa ilman sitä ensimmäistä trilogiaa. (3) Sen kannanotoissa valta on irrelevanttia, ja tietyt arvot ovat ikuisia, ne ovat tabuja ja niillä on lupa murskata muut tabut. Luke vastustaa Amerikanvastaisuutta joten se on hyvä samoin kuin katsojat. Tämä antaa valtavasti tilaa erilaisille pikkusormi -ihmisten saivarteluille ja tulkintavaihtoehdoille, joista voidaan kivasti olla vaikka erimielisiä punaviinin ääressä.

Uskontojen kehitys pähkinänkuoressa.

"Uskontojen yhteisyyden ja erillisyyden historia on yhtä vanha kuin itse uskonnot. Juutalaisuus, kristinusko ja islam enempää kuin muutkaan nykyajan valtauskonnoista eivät ole olleet olemassa aikojen aamuhämäristä asti. Niiden synty ja kehitys on historiallinen prosessi, jonka seuraaminen auttaa ymmärtämään, miksi uskontojen rajat kulkevat siellä missä ne kulkevat."
(Martti Nissinen, "Miten uskonto sai rajat?")

Uskonnot mielletään pysyviksi. Niiden ajatellaan edustavan ikuista ja muuttumatonta Totuutta. Tätä kautta uskontoja ajatellaan monoliittisina ja hegemonistisina: Ne ovat suuria, ikuisia ja ne eivät muutu koskaan. Koska totuus ei muutu, ei uskontokaan voi. Kuitenkin kun uskontoja tarkastellaan historian kautta, huomataan että ne ovat ajallisesti muuttuvia. Niissä painotetaan eri asioita, niistä poistetaan asioita ja otetaan toisia lisää. Kristinuskossa tämä jopa jonkin verran myönnetään: Vanhan testamentin monet säännöt katsotaan vanhoiksi, sellaisiksi jotka Jeesuksen uusi sopimus muutti.

Mutta asiaa voidaan katsoa yleisestä uskontojen näkökulmasta. Tällöin yksittäinen uskonto on esimerkki isommista linjoista.

Pascal Boyerin "Ja ihminen loi Jumalat" -kirjassa esitetään että uskonnon olennaisin ominaisuus on se, että se
1: Onnistuu olemaan kiinnostava, joka tarkoittaa sitä että ne sisältävät yhden skeeman ilmiöitä ja lainaavat niitä jostain toisesta skeemasta, tätä kautta uskonnot sisältävät komplekseja ideoita, jotka rakentuvat lisäksi psykologisesti synnynnäisiin, esitietoisiin tai ainakin lajityypillisiin luokitteluihin. Siksi uskonnoissa on puhuvia eläimiä, verta vuotavia patsaita tai muuta vastaavaa.
2: Uskonto sisältää olennaisesti elementin, jonka kautta uskotuilla olennoilla on pääsy henkilökohtaiseen tietoon. Eli ne tietävät jos valehtelet. Ne jollain tavalla näkevät kaiken mitä teet, tietävät kaiken mitä tunnet, koet ja ajattelet. Vasta kun tämä ominaisuus astuu mukaan kuvioihin, tarinoihin suhtaudutaan eri tavalla.

Kun nämä ehdot täyttyvät, on kyseessä uskonto. Tämän lisäksi voidaan katsoa miten uskonnot ovat muuttuneet.

Boyerin mukaan aluksi uskonnot keskittyvät näkemyksiin joissa on henkien kaltaisia toimijoita. Ne voivat olla metsänhenkiä tai esi -isiä tai niiden kaltaisia. Ne eivät olleet luojia, vaan vaikuttajia. Henget kirosivat eli toivat kuolemaa ja sairauksia sekä siunasivat eli toivat lapsia ja parannusta sekä satoa tai saalista.

Lisäksi uskonnot kehittyvät uskovien määrän kasvun mukana. Jos puhutaan heimouskonnoista, niissä on tyypillisesti yksi poppamies. Hän ei institutionalisoi näkemystään. Kun uskovien määrä kasvaa, tapahtuu sekä se, että (1) Tarvitaan useampia poppamiehiä ja (2) Muillekin tulee intoa ruveta poppamiehiksi, työsarkaa riittää. Tällöin uskonnosta täytyy ruveta tekemään järjestelmää: Poppamiehet rakentavat "Tiimejä", Heiltä saa samanlaista hoitoa. Näin kilpailua ei ole. Samanlaisuus tarjoaa myös vertailukohdan, jonka kautta kilpailijat voidaan tuomita parantajien sijasta puoskareiksi. Tästä syntyy instituutio ja perinne. Muut kilpailevat tätä kautta vähemmän, ja uusien kilpailevien poppamiesten esiin pääseminen vaikeutuu. Näin poppamiehet pysyvät viroissaan paremmin. Instituution kasvaessa papisto muuttuu ja asiaan alkaa syntymään voimakas kouluttautumisen henki. Pappeus alkaa vaatia opiskelua.

Tästä syntyy varsinaiset jumaluudet.

Tätä seuraa polyteismi, jossa Jumalia on useita, ja niiden välille rakennetaan erilaisia suhteita. Yleensä ne noudattavat perherakennetta. Jumalat ovat toistensa lapsia ja niin edes päin. Tietyn jumalan pariin voidaan mennä sen mukaan mitä tarvetta koettiin. Tässähän tärkeitä teemoja ovat uhraaminen kiitoksena, uhraaminen anteeksipyyntönä ja uhraaminen edunsaamisena. Nämä samat esiintyvät nykyisessä rukoilussakin.

Monoteismi on uudempi, ja siinä yksi Jumala ottaa kaikkien muiden Jumalien roolin. Tässä vaiheessa "kaikkivaltaisuus" korostuu: Jumala ei ole vain yhden teeman, vaan kaikkien teemojen kohde. Egyptiläisten Ekhnaton oli ensimmäinen monoteistinen uskonto, ja sekin syntyi monijumalaiseen kulttuuriin. Laajemmin jalansijaa monoteismi on saanut vasta myöhemmin, ja se liittyy seemiläiseen perinteeseen. Juutalaisuuskin on Matti Nissisen mukaan muuntunut monijumalaisesta yksijumalaiseksi. Kristinusko ja Islam ovat tätä nuorempia ja ne ovat olleet alusta lähtien melkoisen selvästi ja vahvasti yksijumalaisia; Vasta vuonna 620 eKr. deuteronomistinen liike muutti tilanteen; Vasta tällöin Jahven palvonta ainoana Jumalana alkoi.

Tässä kohden on hyvä huomata että monissa polyteistisissäkin uskonnoissa on luomiskertomuksissa on esimerkiksi Brahman kaltainen luova jumala, josta muutkin jumalat ovat peräisin; Tämä on joko muiden jumalien isä tai joka on luonut ne. He eivät ole "kaikkivoipia" aivan aivan samaan tapaan kuin mitä kristinuskon Jumala on. Ne kuitenkin ovat ennen kaikkea luojajumalia, joiden kautta kaikki, myös muut Jumalat saavat alkunsa. Tässä mielessä suurimmassa osassa nykyisistä ja suurista uskonnoista on ollut luojajumaluus. Luojajumaluus ei kuitenkaan ole yleensä varhaisimpien uskontojen Jumala, ne tulevat mukaan kun uskontojen "koko" kasvaa ja niiden rakenne muuttuu. Ne ovat keskittyneet elämänläheisempiin asioihin. Eurooppalaisen kristityn on tätä hieman vaikea ymmärtää, koska meillä Jumala on perinteisesti ollut synonyymi "luojalle", maailman alkuun panijalle. Kuitenkin valtaosa etenkin varhaisimmista uskonnoista eivät ole tälläisiä.

Uskonnot laajenevat, jolloin se että ne vastustavat kovasti ulkopuolisia muuttuu leviämisen hidasteeksi. Vaikka yhteisön intolerantti monolatria toki vahvistaa Me -henkeä ja saa uskovat sitoutumaan, laajenemiseen tätä asennetta täytyy lieventää. Ulkopuoliset täytyy hyväksyä vähintään julistamisen kohteiksi ja potentiaalisiksi käännynnäisiksi pelkä vihollisuuden sijasta. Jos uskonnosta taas lähdetään liikaa, on tärkeää sitoa ihmiset uskoon. Tämä tapahtuu esimerkiksi tekemällä luopumisesta erityisen vakavan asian. Yksityiskohdat elävät, ja parhaiten suosiota saavat ne uskonnot, jotka levittäytyvät silloin kun on tarve ja avaavat rajojaan, ja kun lähtöä alkaa tapahtumaan, reagoivat tähän ja vahvistavat me-muut -dikotomiaa.

Euroopassa kehitys on jakanut tämänkin vielä eteenpäin, ja tämä on tuonut tarpeen lisämäärittelyille:
1: Varhaisempi tapa on ollut primääriuskonto, jossa uskonto tulee vanhempien kautta. Siinä korostuu yhteisö, kokemuksellisuus. Sen sijaan opin hallitseminen on seuraajalla pienemmässä roolissa. Papisto tai muu ylimystö on tiedon haltija, ja kuuliaisuutta korostetaan. Tämän tyypin uskonto kattaa kaikki elämänalueet ja se pyrkii rakentamaan yhteiskunnan, perhe -elämän ja muut asiat. Se rajaa muut ulkopuolelle.
2: Modernimille tyypillinen tapa taas on sekundääriuskonto. Siinä korostetaan yksilöä, tämän valintaa, tämän pelastusta tai yksilönä saamaa etua. Siinä korostetaan erilaisia oppeja, joissa on looginen rakenne. Tässä kuuliaisuus on vaihdettu ymmärtämiseen ja vapaaehtoiseen seuraamiseen. Siinä uskonnollisuus myös usein eristetään arjesta. Siksi uskontoa mennään harjoittamaan vaikka Zen -keskukseen tai kirkkoon, ja arjessa se ei juurikaan näy aktiivipalveluksena. Myös avoimuus ulkopuolisille on korostunut.

Muutokset eivät tietenkään ole nopeita ja jyrkkiä, vaan vanha näkemys toimii pohjana muutokselle. Näin uskontoihin voi jopa jäädä jäänteitä vanhoista näkemyksistä.

---

Tämän lähestymistavan tärkein huomio on siinä, että se ei itse asiassa käsittele uskontoa sitä kautta että onko uskon suhde todellisuuteen mikä. Se käsittelee itse asiassa vain sitä miten ja millä tavoin uskonnot kehittyvät ja missä sosiaalisissa ympäristöissä ne ovat minkäkinlaisia. Uskonnon suosion syy on aina ihminen, ei totuus. On hyvä muistaa että varhaisuus ei myöskään kerro mitään uskonnon totuusarvosta; Osasta ne ovat "alkuperäisiä", toisista "kehittymättömiä". Aika ja suosion jatkumisen pituus ei kuitenkaan ole kovin uskottava uskon kohteen totuusarvon määrittelijä.

Rivinvaihto hiekkamies.

Samat nuotit voivat antaa erilaisia vaikutelmia jotka riippuvat muun muassa soitinvalinnoista ja muusta kontekstista:

Otetaan esimerkkinä Metallican legendaarinen "Enter Sandman".


Apocalyptikan sellonsoitolla kappale saa jopa klassisen musiikin sävyjä, tai ainakin vihjaa että metallimusiikin rakentaminen ei eroa niin kovin paljoa klassisen musiikin rakentamisesta.


Sen sijaan Kazoo muuttaa sen jopa humoristiseksi. Tuttu väärässä kontekstissa voi olla hauska. Kazoon äänessä tämä vaadittava on. Sellossa taas ei. Kazoota on muuten vaikea soittaa hyvin.

Pieniä ajatuksia uskonnonvapaudesta

Tämä käsittelee hyvin samantapaista aihetta kuin sananvapaus, josta kirjoittelin aikaisemmin. Siinä on samankaltaisia ongelmia. Yritän olla toistamatta liikaa. Sanoivat kertauksesta ja opinnoista mitä tahansa. Kertaus on myös kaavoihin kangistumisen äiti.

Uskonnonvapauskeskustelussa esiintyy kaksi osapuolta. Molemmat kannattavat uskonnonvapautta. Määrittelytapa vain on täysin erilainen. Luultavasti puolet puhuvat toistensa ohi suurimman osan ajasta:
1: Individualistisen näkemyksen mukaan ihmisellä on vapaus uskoa. Tässä ihmisen omaa valintaa pidetään keskeisenä ja uskonnoissa olevat normit koetaan ikään kuin käskyinä jotka ovat tämän asian tiellä.
2: Kollektiivisen näkemyksen mukaan ihmisellä on vapaus uskontoon, mutta uskonto on silti kokoelma normeja ja ilman sitä uskontoa ei tavallaan ole. Ihmisen tulee siksi alistua valitsemalleen uskonnolle.

Molemmat kannanotot perustelevat kantojaan samoilla asioilla. Onnellisuudella ja eettisyydellä. Molempien mielestä uskonnonvapaus tuo onnellisuutta. Argumenttien tasolla esiintyy selvä teema. Molemminpuolinen toisen demonisointi. Se syntyy tilanteessa ikään kuin luonnostaan.
1: Individualistit esittävät uhkakuvan kollektiivisesta systeemiä siinä olevista riskeistä.
___1.1: Heistä se helposti sulkee ajattelua, kieltää mielipiteitä. Yksinkertaisesti sanoen siinä nostetaan uskonto vallankäytöllisenä elementtinä, jossa demonisoidaan apostasia. Eli toisin sanoen uskosta luopumisesta tehdään synti, jolloin ei enää tarvita ulkoista valvontaa. Uskova itse on indoktrinoitu vahtimaan itseään; Uskonnon sisältä tilanne on tavallinen ja se katsotaan siinä ikään kuin varoituksena. Se on siis sama, kuin jos varoittaa pahoista alueista joissa on erikoisia narkomaaneja kasvamassa pusikoissa. Ulkopuolisesta tämä on kontrollia, jossa ajatusrikoksen käsite ei ole aivan osumaton adjektiivi. Se on painostamista etenkin jos vanhemmat ovat valinneet uskonnon, jolloin ihminen ei ole valinnut uskontoa jolle hänelle vaaditaan kuuliaisuutta. Tähän liittyy myös sellainen ajatus, että kun uskonto määrittelee uskovaiset paremmiksi ihmisiksi ja eläjiksi kuin muut, se on automaattisesti jotenkin eriarvoistava tavalla jota ei voi rinnastaa esimerkiksi rikollisiin. Se on luokitteluna turha samaan tapaan kuin ihonväri.
___1.2: Toinen asiaan liittyvä yleinen argumentti on se, että uskonnoissa olevilla ei olisi vastuuta teoistaan, koska uskonto valitsee heidän puolestaan. Tässä ajatellaan että vastuu katoaa kun aktiivinen päätöksenteon luominen korvataan kuuliaisuudella.
___1.3: Myös sota ja väkivaltateemat ovat yleisiä. Uskonnoillahan ja muilla on kollektiivisuuden nimissä perusteltu sotia ja tehty ties mitä muita vastaavia asioita. Uskovaisista uskovat eivät ole ehkä olleet "oikeita uskovaisia", mutta he kuitenkin ovat seuranneet uskontoa. Kun kollektiivisuus ja ideologia otetaan hallitsijaksi, myös ateistinen kommunismi täyttää ehdon. Siksi vaikka kommunismi on ateismia, se toimii vastaesimerkkinä ideologian moraalivaikutuksen perusteluissa. Hankalatässä perustelussa on kuitekin se, että se nojaa siihen että jos uskonto ideologiana kuuliaisena seurattuna aikaansaa tuollaisia, se voitaisiin estää sillä että ihmiset saisivat määrätä uskonnosta itse. Uskon tähän yhtä vähän kuin sitä, että jos kouluampuja on ateisti, että tästä seuraisi se että kouluammunnat estetään kieltämällä ateismi tai rajoittamalla tämän vaikutuksia yhteiskunnassa niin paljon kuin mahdollista: Ehkä ideologia on asian kannalta irrelevantti asia, yhtä tärkeä kuin se että hän kuunteli metallimusiikkia tai oli valkoihoinen. Tai ehkä ateismia kritisoiva ilmapiiri olikin se joka eristi hänet muista ja sai aikaan mielenterveyden häiriöitä?
2: Kollektiivisessa systeemissä taas yleensä varoitetaan
___2.1: Siitä että toisenlaisesta toiminnasta syntyy hämmennystä ja arvotyhjiötä. Ihmiset eivät ikään kuin osaa itse valita viisaita normeja ja tästä seuraa levottomuutta ja väkivaltaa. Kun normeja ei käsketä, ihminenhän voi vaikka päättää että tappaminen on OK. Toinen perustelu, mitä asiassa käytetään liittyy siihen että yhteisö painostaa joka tapauksessa. Esimerkiksi valtio pistää maksamaan veroja, lakia on noudatettava. Tottelemattomat pistetään linnaan. Valtiota ei valita. Siitä eroaminen on vaikeampaa kuin uskonnoista. Yhteiskunta vaatii painostusta yhteisöltä.

Suurin ongelma on tietysti se, että molemmat ovat osittain oikeassa. Esimerkiksi uskonnon päättäminen ylhäältä tuottaa erikoisia tuloksia: Kamariah Ali sai vankilatuomion, koska hän palvoi isoa teepannua, mikä vaati islamista luopumisen. Selvästi joitain tuota vakavampiakin ylilyöntejä on. Ongelmana on se, että suurin osa tapauksista ei edusta niitä selviä juttuja, vaikka ne vievätkin erinomaisen ison prosenttiosuuden keskusteluista. On väärin sanoa että kaikki islamilaiset olisivat terroristeja tai että kaikki uskovaiset olisivat ideologiasodassa tai että kaikissa ateisteissa itää kouluampuja tai positiivisessa tapauksessa selvittäisiin vain itsemurhalla.

Yleisesti ottaen tässä kohden näyttää siltä, miltä koko muussakin etiikan kohdassa. Ei ole yleispätevää sääntöä: Täysi yhteisön valta, jossa yhteiskunta vain päättää että täällä ollaan Islaminuskoisia on yhtä komenteleva ja mahdollinen kuin se että valtio käskisi että kaikki ovat Kristittyjä. Tai ateisteja. Kukaan ei taida kannattaa tälläisiä arpajaisia. Kristitytkin haluavat olla kristittyjä eivätkä valtion käskystä vaikkapa islamisteja. "Jos sama voidaan tehdä heidän Jumalallaan, mikä muka estää ulkopuolista tahoa päättämästä eri Jumalan kuin se, mistä he itse pitävät?" Tämän ainoana vaihtoehtona ei ole nihilismi ja anarkia. Toki sekin on mahdollinen vaihtoehto. Mutta ei ainut.

Ääripäät ja riskit on toki otettava huomioon. Mutta että siinä olisi kaikki? Ei kai sentään.

Mielestäni olennaisia elementtejä, joita ei aina käsitellä, on se, mitä valtion annetaan päättää ja mitä ei. Rajanvedon paikan pitäisi olla jossakin. Yleinen periaate on tietysti se, että ei vahingoita, Harm Principle ja Offence Principle. Joskus on vaikeaa tietää mikä on vahingoittamista ja ennen kaikkea mikä on loukkaamista. Tulokset kuitenkin riippuvat juuri tästä, joten se olisi ilmeisen tärkeä tehdä.

Ehkä jonkinlaisena rajauksena on se, että yhteiskunta joka keskittyisi toimivuuteen, ei ideologioihin tai muuttumattomuuteen. Mielestäni uskonnon kiellon rajat pitäisi vetää aika ylös. Esimerkiksi fyysinen väkivalta, kuten ympärileikkaukset, joita tehdään eilääketieteellisistä syistä, olisivat selvästi sellaisia. Eivät siksi että "ne rajoittavat yksilön toimintarajoja", vaan siksi että ne ovat pahoinpitelyä ja väkivaltaa. Lisäksi pitäisi vahtia ryhmäpaineen käyttöä. Uskonnon toisten halveksimiselle tulee olla jokin raja, joka voi olla jossain aktiivisen toiminnan kohdalla. Eli herjaus ja väkivalta olisivat ratkaisevia. Lisäksi uskonto joka kieltää jäseniään kohtaamasta uskonnosta eronneita perheenjäseniään ja muut vastaavat voisivat olla syitä kieltää uskonto. Ongelmallisia ovat tietysti esimerkiksi jonkun lääketieteen prosessista kieltäytymiset. Jos ei puhuta lapsista, vaan aikuisista jäsenistä, on vaikeaa sanoa pitäisikö jokin lääketieteellinen suorite tehdä pelastamisen nimissä jos toisen vakaumus kieltää sen.

Mielestäni yleistäminen siihen että yksilökeskeisyys olisi "uskontoa joka ei vaikuta" ja josta seuraisi arvotyhjiö ja hedonismi on aivan yhtä väärä ääripää kuin väite että uskonnot edustaisivat rigiditeettiä ja konfliktiherkkyyttä. Ongelmia aiheuttaa tietysti se, että en usko että minuus vain on. Uskon että itsen rakennus käy aina yhdessä ulkopuolen kanssa. Eli ihminen toimii kahteen suuntaan: Hän rakentaa itsensä muista riippumatta ja tekee valintoja, joilla ohjaa yhteiskuntaa. Mutta hän myös ottaa muilta. Parhaimmillaan tämä on dialogia, pahimmillaan demonisointia. Kakkospesälle jää helpommin, ykköselle on vaikeaa palata. Kunnareita tulee harvoin.

Minusta olennaisin pointti on se, että ei ole mitään yksittäistä uskonnonvapausasiaa, josta sitten yleistettäisiin joka ikiseen uskontoon kuin kaavaa. Asioita on katsottava yksittäisemmin. Minusta yksilön tulee joka tapauksessa valita uskonto. Sen lisäksi hän voi ihan itse valita, miten lujasti sitoutuu. Ongelmana on tietysti se, että kulttien tapauksissa on tullut erinäisiä vaikeuksia vaikka tätä sääntöä on noudatettu pilkulleen. Ihminen on yleensä valinnut itse kultin, ja itse on päättänyt sitoutua yhteisölle täysin. Tätä on usein jopa koeteltu. Jim Jones esimerkiksi piti uskovilleen haasteita: Hän pisti heidät juomaan viiniä jota juojat luulivat myrkyksi. Se ei ollut kuin lumetta. Lopulta myrkky oli kuitenkin aitoa. Tämäkin korostaa sitä että asioissa olisi pidettävä jotain harkintaa. Murha on murha, vaikka se tehtäisiin uskonnon nimissä. Uskonnon kieltäminen vääristä syistä on ideologista vainoa, vaikka uskon kohde olisikin jättiläismäinen teepannu tai jokin muu "tosi hihhihnaurettava ja uskomaton juttu".

Marttyyrit.

"Päivästä päivään levoton tuhkimo tekee itsestään marttyyrin."
(Dingo, "Levoton Tuhkimo")

Useissa kulttuureissa sankarit ovat sellaisia, jotka tekevät uhrauksia: Uhraus voi olla konkreettinen vaikeus tai luopuminen joka tehdään vaikka tiedon eteen kuten Odin teki silmälleen. Tai se voi olla vain vaaralle altistuminen, kuten Thor teki taistellessaan jättiläisten kanssa. Tämä on ehkä yksi yleispätevimpiä sankarin määritelmiä: Sen sisällä sankari voi esimerkiksi olla väkivaltainen kuten Herkules, väkivallaton kuten Jeesus. Toki ovelat sankarit, Odysseuksen tai TV -sarja "Kelmien Kerhon" kaltaiset veijarihahmot sopivat siihen huonosti. Tämä on tietysti vakava puute jotta se olisi ihan täydellinen sankaruuden määritelmä, koska joskus jopa itsekkäät ja omaa etuaan ajavat veijarihahmot ovat monesti omia suosikkejani. Monista ne eivät ole sankareita lainkaan. Kuitenkin pääasia on siinä, että uhraus liittyy yleisesti sankaruuteen. Tätä kautta esimerkiksi marttyyrit, itsensä uskonsa puolesta henkensä uhranneet, saavat yhden tyypin sankaruusleiman, joka heille monista aika hyvin tavallaan sopiikin. Toki joistakuista marttyyrit ovat ideologioiden uhreja, (sanan "rikoksen kohde" -mielessä), eivätkä sankareita.

Tästä päästäänkin sujuvasti sosiaaliseen hallintaan. Sankaritkin toki usein myös hallitsevat. Mutta tässä kohden vain harva pitää tätä hallintaa sankaruutena. Ihminen voi myös asiattomasti hankkia "Marttyyrin leiman". Tässä korostetaan uhrauksia, jotka voivat olla monenlaisia, esimerkiksi vaivannäköön liittyviä. Henkilö on tehnyt paljon työtä jonkun asian eteen. Silloin henkilö voi korostaa että hän on tehnyt parhaansa, vaikka olisi sitten epäonnistunut. Tässä kohden asia on hieman jännittävä: Jos onnistutaan, ei tarvitse kertoa että on tehnyt parhaansa. Kaikki olettavat sen ikään kuin perustana.

Naisten kohdalla tilanne on käytännöllinen, koska modernissa maailmassa naisen katsotaan olevan samanarvoinen kuin mies, jolloin naisen työttömyys ja miehen työttömyys nähdään samalla tavalla. Kuitenkin perinteinen ajattelu, jossa naisten tehtävänä on koti, on jäänyt (mikä näkyy muun muassa siinä että lapset menevät erossa useammin äidille kuin isälle). Ovelana seurauksena on se, että nainen tavallaan joutuu, näkökulmasta riippuen, joko (1) valitsemaan syyllisyytensä: Eli eikö hän hoida hommiaan töissä vai kotona. (2) löytää uhrautumisasenteen tekipä mitä tahansa: Uhrautuiko työhönsä ja jätti perhe -elämän vai urasiko uransa lapsien eteen. (Uskon että yksilökohtaisesti jokainen mainittu skenaario ja niiden yhdistelmä toteutuu.)

Jos asiaan liittyy pahantekoa, se mitätöidään kertomalla miksi joku on syyntakeeton. Tässä perusteluissa yleensä esiintyy jonkinlainen
1: Kohtaloteema. Tämä voi olla puhdasta determinismiä, eli uskoa että maailma on ennalta määrätty tapahtumineen. Tästä erikoistapauksena voi olla lievemmät muodot, kuten se että kasvatus tai geenit puhtaasti ohjaavat ihmisten tekoja. Pääasia on, että tekijällä ei ole ollut valinnanvapautta. Tämä on korostunut koska elämme modernistisessa maailmassa, jossa muuan eksistentialisti Sartre on liittänyt valitsemisen vapauteen ja tämän vastuuteen. Tästä seuraa se, että kun valinta poistetaan, myös vastuun nähdään poistuvan. Henkilön paha teko on ollut olosuhteiden seuraus. Henkilöllä ei ole ollut valtaa vaikuttaa asiaan.
2: Toinen syyllisestä uhriksi -siirros tehdään usein käyttämällä tietämättömyysteemaa. Sekin tekee syyntakeettomaksi, koska henkilö ei ole ymmärtänyt tai tarkoittanut sitä mitä on tapahtunut. Tässä valinta on toki tehty ja "sartrelaisittain" vastuukin on yhä mukana, moni kuitenkin ottaa erehtymiseen ihmisläheisemmän otteen. Armahtavaisuudelle nähdään paikkaa. Jeesusta siteeraten: "Sillä he eivät tiedä, mitä tekevät".

Muutoskaavana on se, että perusteluilla syyllisyys vaihdetaan uhristatukseen. Rikollisesta tulee uhri. Ja tämä uhri yhdistetään sankaruuteen, jolloin marttyyri on valmis. Tai ainakin kääreet ovat. Tämä on tehokas, joskin muista erittäin poikkeava, vaikuttamiskeino. Sillä yleensä vallankäytön keinot perustuvat siihen miten henkilöllä on kompetenssia: Yleensä perustellaan ammattitaidolla, statuksella, vallalla, suosiolla tai muulla vastaavalla arsenaalilla. Tässä taas vedotaan täysin kompetenssin puutteeseen. Se tekee tästä kenties vaikeiten havaittavan manipuloinnin kikkakutosen.

Tämä toimii kulttuurissamme, koska kristinuskon sekä sekulaarinkin humanismin piirissä on oikeastaan aina suvaittu heikkoja ja uhreja. Esimerkiksi roviolla poltetut noidat on uhrin ja syyllisyytensä vuoksi vuoksi saaneet tämän marttyyrinarvon, heidät on glorifioitu, ja tätä kunniaa on käytetty erittäin paljon kristinuskoa vastaan, koska tämän edustajat polttivat heitä. Heikkoudesta tulee vahvuus. Tämä on avannut tien etenkin pseudotieteiden ja vaihtoehtohoitajien kielenkäytölle. Kielenkäytössä heitä vainotaan ja vaiennetaan (ynnä muita tunnelatauksen sisältäviä sanoja jotka liittävät uhriin ja uhraukseen) sen sijaan että heitä vain kritisoitaisiin laajasti.

Valta ja kamppailu.

Kun yleensä ajattelemme ideologioita, keskitymme helposti siihen mikä niissä on pysyvää. Tämä on tietysti järkevää, koska se paljastaa perusteemoja joita tuetaan. Muut näkyvät jutut voivat vaihtua koska ne ovat vähemän tärkeitä ideologialle. Kuitenkin pitkässä juoksussa myös ideologiat muuttuvat.

Muutoksen sisältöjä voidaan käsitellä. Esimerkiksi Fairclough on esittänyt että muuttumista voidaan katsoa vallan ja kamppailun teemojen kautta. Ideologiat muuntuvat, jolloin ne muokkaavat sisältöään, esimerkiksi pitävät samoja asioita tärkeinä mutta painottavat ne eri tavoin ja uudistuvat, eli luovat uusia sisältöjä ja tuhoavat vanhoja. Ideologiat pysyvät yleensä kasassa vain niin kauan, kuin niiden ylläpitosysteemi pitää niitä yllä, eli kun niitä ei tueta institutionaalisesti tai kananttajien lukumäärällä tai rahalla, ne lakkaavat olemassa. Tämän vuoksi ylläpitävään rakenteeseen puuttuminen voi tuhota minkä tahansa inhimillisen instituution. Yliopisto tuhoutuu, jos tieteenteko lakkaa kiinnostamasta, jos se ei esaa tieteentekijöitä eikä tutkimusmäärärahoja mistään.

Voimakkaasti tämä näkyy tällä hetkellä esimerkiksi kirkossa: Aikaisemmin se oli voimakas taho, joka oli ikuinen ja monoliittinen. Sillä oli valtaa vaatia uskovaisilta. Nykyisin kaikkien instituutioiden tulee perustella että mitä lisäarvoa he tuovat asiaan. Eli miksi uskova tarvitsee kirkkoa mihinkään. Ja mikä tärkeintä: Siinä missä ennen kysymystä ei edes esitetty, nykyään tahojen on kysymisluvan lisäksi myös jotenkin vastattava kysymykseen. Epäonnistuminen tässä näkyy jäsenkatona. Tämä ei tietenkään tarkoita että Jeesuksen olemassaolo olisi jotenkin muuttunut tässä ajan kuluessa ; Tosiasiassa yhteiskuntarakenne ei vain enää tue sitä ehdottomasti. Herrasta on tullut Narri. (Monessakin mielessä. Narri tottelee, Herra komentaa, Herra on ylhäinen ja pilkan yläpuolella, Narri sen kohde. Herrana tai Narrina toimiva voi myös olla kirkko tai sitten "itse iso H" . Kaikissa näissä tapauksissa asia on näin. Olipa olemassaolokysymykset tai etiikka sitten mitä vain.) Ennen kirkko oli ns. hegemoninen diskurssi: Siihen oli vain yksi kanta, ja sen vaikutukset olivat suuria. Sitä ei kyseenalaistettu. Kirkko kokee jäsenien eroamisia koska hegemoniaa ylläpitävät rakenteet ovat muuttuneet. (Tämä ei tietysti tarkoita että kirkko menisi konkurssiin tai että kaikista tulisi ateisteja. Silloin siirryttäisiin hegemoniasta toiseen. Sekin on toki mahdollisuus, teoriassa. Käytännössä muita vaihtoehtoja on niin paljon että en uski että on varteenotettava vaihtoehto.

Olennaisin asia muutoksessa on tietysti kyseenalaistaminen. Joskus kritiikki on väärässä oloa, joskus kritiikki on turhaa. Aina se ei edes tehoa. Mutta ilman sitä muutosta ei tapahdu. Toinen taas on ristiriitojen löytämistä. Ristiriidat voivat olla logiikkaan, tiedettyihin asioihin, eettisiin tapoihin tai muuta kautta syntyviä. Taitavimmat manipulaattorit voivat tietysti aikaansaada vaikutuksia rakentamalla vastustajasta olkiukon ja moittimalla tätä. Mutta aitojakin ristiriitoja on olemassa: Nämä taas ovat joko sisäisesti tai ulkoisesti ristiriitaisia. Sisäinen ristiriita on sellainen, jossa ideologia esittää juttuja jotka ovat keskenään "umpisolmussa"; Toisaalla vaikka lapset ensin ja toisaalla samassa jutussa aikuiset. Tästä syntyy jännite. Toinen taas on ulkoinen ristiriita, jolloin ympäröivän kulttuurin voimakkaat ideologiat ovat sitä vastaan.

Ulkoisen ristiriidan kohdalla annan dominoivalle vallan. Syy tähän on selvä: Jos ristiriitatilanne on ulkoinen, silloin vastakkain on kaksi koherenttia ideologiaa. Silloin etulyöntiasemaa on yleensä sillä, joka on yleisempänä. Etua syntyy esimerkiksi Billigin common sense -käsittelyjen esiinnostamien juttujen kautta. Monet vakiintuneet ideologiat ovat kulttuurin sisällä "arkijärjen mukaisia". Ne on sisäistetty niin, että niitä ei enää koeta ideologioina. Ne koetaan niin varmoina että niiden vastustaminen on arkijärjen vastaista. Arkijärki toki toimii joskus, mutta joskus se aikaansaa tämänkaltaisia ongelmia. Toki myös tilanne, jossa vakiintuneen järjestelmä pakotetaan muuttumaan on mahdollinen. Niitä on tapahtunutkin historiassa aina silloin tällöin. Ne ovat kuitenkin paljon harvinaisempia. Yleensä ideologian on mukauduttava ympäristöön. Yksi erikoinen esimerkki tästä on se, että katolisten pyhimysten takana on ollut alueella aikaisemmin vallalla olevan uskonnon erilaisia jumaluuksia. Ne on tätä kautta sulautettu uskontoon. Se on auttanut sitä saamaan paikallisista käännynnäisiä helpommin. Näin ulkoinen ristiriita on johtanut ideologian muuttumiseen. Se onnistuikin tosi hyvin. Myöhemmin paikalliset uskonnot, ne jotka napattiin pyhimyksiin, korvautuivat. Jos pyhimys on pakanajumalan kuva, niin kävi tavallaan niin että pakanajumalat katosivat mutta kuvat jäivät. Jumalista muokattuja pyhimyksiä on katolisessa kirkossa yhä.

Joskus ulkoiset ristiriidat esiintyvät erikoisesti: Otan tästä hieman erikoisen teeman. Lapsille vitsan antamisen. Olen itse saanut vitsaa. Syystä, eli rangaistuskeksi pahanteosta, ilman syytä eli rangaistukseksi vahingosta tai jostain jota on vain luultu tapahtuneeksi, ja toisten puolesta, jolloin olen saanut rangaistuksen toisen sijasta. Asiaan suhtaudutaan usein kannattavasti tai vastustavasti. Aihepiiri on siis melko tulenarka. Tässä on kyse interdiskursiivisesta kamppailusta, johon liittyy mielipiteiden luokittelun lisäksi erinäisiä psykologisia tunteita. Molemmat keskustelutahot esittävät asiansa yleensä aika koherentisti, eli sisäisiä ristiriitoja ei ole. Ulkoisia sitäkin enemmän.
1: Vitsan antamisen kannattajat ovat esittäneet ainakin seuraavantapaisia perusteluja. Varmasti muitakin, mutta nämä ovat itselleni tulleet vastaan. Julkisesti vitsa kannattajia on usein melko vaikea löytää nykypäivänä, joten otokseni on varmasti täynnä monia ongelmia. Esitän luettelossa päälinjoja. Moni esimerkki voisi sopia esimerkiksi useista kohdista.
___1.1: Perinne -elementti. (1) Minuakin rangaistiin ja minusta tuli ihan hyvä ihminen. (2) Raamattu sanoo "Joka vitsaa säästää, se lastaan vihaa." Eli piiskaaminen on määritelty rakastamiseksi tai ainakin vihan puutteeksi.
___1.2: Kasvatuselementti: Vitsa ikään kuin kouluttaa lapsista kuuliaisia, lakeja ja sääntöjä rikkomattomampia ja tottelevaisia. Tätä voidaan korostaa perinteisellä lausumalla "Tämä sattuu minuun enemmän kuin sinuun". Siinä korostetaan tuomarin roolia, ja sitä että lasta ei piiskata siksi että se olisi vitsan antajalle erityisen nautittava kokemus. Piiskaaja on samalla uhri, jolloin lapsen syyllisyyttä piiskaamistapahtumaan korostetaan.
___1.3: Vihan purkautumiselementti, jossa korostetaan sitä miten lapsi on vienyt hermot niin että itsehillintä on kadonnut. Tällöin viitataan syyntakeettomuuteen. Lisäksi tähän liittyen aina silloin tällöin törmätään tilanteeseen, jossa äiti on uhri. Raskaan työn alle sortunut. Syyllisyys pahoinpitelystä siirretään silloin lapseen, ja vitsa muuttuu ikään kuin äidin itseilmaisuksi, aidoksi tunteiden näyttämiseksi, jossa vapaus on maksimissa ja vastuu on minimissä.
2: Piiskaamisen vastustajat taas viittaavat muun muassa sihen että:
___2.1: Kyseessä on pahoinpitely. Lyöminen on aina väärin.
___2.2: Väkivalta vääristää ajattelua, psyyke särkyy.
___2.3: Fyysinen väkivalta on myös henkistä väkivaltaa. Piiskaaja ei lyö vain persettä vaan myös sielua.
___2.4: Lapsi on avuton ja puolustuskyvytön.

Oma perusteluni on, että piiskaaminen tekee lapsista ovelia, valehtelutaitoisia, rikoksensa kätkemiseen kykeneviä, tekojaan salailevia. Ainakin ne tekivät minusta sellaisen. Mutta minusta se on nähtävissä argumenttina piiskaamisen puolesta. Minusta järjen loppu on voimankäytön alku. Vertaan tilannetta vartija -aikoihini. Olin tunnettu fyysisen voiman alikäyttäjä. Pamppu ei heilunut. Osasyy oli se, että minulla on voimakas tuntemus siitä että vasta kun pyynnöt, kehoitukset, käskyt ja huutaminen sekä muu järjen käyttö eivät riitä, kohde on eräällä tavalla outsmartannut sinut. Järkesi on loppunut. Tätä kautta vitsan antaminen on kunnianosoitus lapselle. Että voititpa minut taas ja näytän mahtini suhteesi siinä ainoassa asiassa millä vielä voin. Eli minulla on mukana kuviossa "Tappion myöntämisen teema".

Näkökulmaerittelyä tarvitaan koska seuraavaksi esitän erikoisen teeman, joka usein liittyy näihin arvokeskusteluihin: Sillä kun vitsaamista puolustava kohtaa vitsaamisen vastustajan, käy kuitenkin niin että asian sijasta heitetään että toinen vastustaisi niitä teemoja joita itse kannattaa. Tämä on tavallaan ymmärrettävissä eräänlaisena "argumentti-vasta -argumentti" -teeman harhapolkuna: Vitsaamisen vastustaja tuskin kannattaa sitä että lapsia ei kasvateta tai että lapsia ei pitäisi rangaista mitenkään. Eikä hän välttämättä vastusta kaikkia perinteitä. Hän ei ole välttämättä edes ateisti. Samoin vitsaamisen kannattaja tuskin arvostaa pahoinpitelyä. Ongelmana tässä on tietysti se, että jonkun asian nähdään ajavan omia asioita, mutta vastapuoli ei näe sitä siten. Jos vitsa olisi maailman ainut rankaisukeino lapsille, niin silloin voisi olla niin että vastakkain olisi "piiska ja kasvatuksen puute". Vitsan ystävät vain luultavasti kokevat että muut keinot eivät ole riittäviä tai ainakin paljon tehottomampia ja vitsan vihamiehistä ne muut keinot ovat jopa parempia tai ainakin riittäviä.

Kun tämä vitsapolku johdetaan takaisin ristiriitateemaan, huomataan että usein hyvillä asioille perustellaan vastakkaisia asioita. Etenkin kun kyseessä on arvokeskustelu. Vitsakeskustelussa on vastakkain erilaiset suositut näkemykset, jotka vetävät ristiriitoja esiin tuon asian kohdalla. Tämä johtaa siihen että samoja asioita voidaan puolustaa eri paikoissa eri tavoin. Yleisö joka edustaa jotain tiettyä tyyppiä saadaan mukaan vetoamalla heidän common sensessään oleviin ideologioihin. Ne ovat ikään kuin esisopimuksia siitä mitä pidetään arvokkaana, normaalina, totena ... Nämä tuntien niitä voidaan hyväksikäyttää: Silloin rakennetaan vetoamisia, jotka vahvistavat näitä jo olemassa olevia taustaideologioita ilman että mitään enää tarvitsee missään vaiheessa perustella. Se ei välttämättä ole hyvää argumentaatiota, mutta kun se on poliittisesti ja uskonnollisesti tehokasta, sitä käytetään - jopa melko paljon.

Kommunikaatio

Ihmisten välinen kommunikaatio on tärkeää ja keskeistä. Siihen liittyviä jaotteluja voidaan tehdä monella eri kantilta. Lisäksi siihen liittyvät termit ovat sisällöltään yllättävän epämääräisiä:
1: Esimerkiksi keskustelu voi tarkoittaa joskus pelkästään suullisesti käytyä tilannetta, ja joskus tietokoneella tai kirjeilläkin käytyä kutsutaan keskusteluksi. Itse käytän keskustelua "laajassa mielessä", jolloin se on lähes kommunikaation synonyymi.
2: Samoin esimerkiksi sanaa väittely käytetään joskus argumentaation synonyyminä, jolloin se tarkoittaa loogiseen perusteluun perustuvaa asioiden puntarointia. Joskus se taas tarkoittaa likimain samaa asiaa kuin riita, jolloin korostetaan joko pelkkää erimielisyyttä, aggressiivisuutta tai sitten näiden yhdistelmää. Väittelyllä ei tässä muodossa ole välttämättä loogista tai perustelevaa rakennetta. Toisaalta monesti juttelussa olemme erimielisiä, mutta emme pidä tätä väittelynä koska se ei perustele eikä sisällä aggressiota, eikä siinä korosteta erimielisyyttä vaan ehkä enemmänkin esitetään erilaisia mieltymyksiä. Loogisessa mielessä väittely tarkoittaa joko argumentaatiota sellaisenaan, tai sitten kyseessä on debatointia, jossa korostetaan väittelyprosessin kiivautta, erilaisiin leireihin jakaantumista ja niiden välistä kisaamista.

Suuressa osassa kommunikaatiota ja keskustelua ei kuitenkaan ole erimielisyys, totuuden etsiminen, perustelut tai muu vastaava. Kommunikaatiolla on useita muitakin eri käyttötapoja. Yleisesti asia valottuu sitä kautta, että tarkastellaan osapuolia, heidän tavoitteitaan, tunteitaan, lukumääräänsä, ryhmittymiään, heidän keskustelunsa muotoa ja rakennetta ja asiapitoisuutta kohtaan. Lisäksi suhde muihin osapuoliin on tärkeä; Tässä tulevat ilmi muun muassa tabut, keskustelun reunaehdot ja sallitut keskustelun keinot. Näiden tarkastelusta voidaan saada esimerkiksi seuraavia elementtejä irti.
1: Yksi käytetyimmistä jaoista on jakaa keskustelu lukumäärän mukaan. Monologi on yksinpuhelua, dialogi vuoropuhelua ja niin edes päin. Isoissa keskusteluissa voi olla kyse esimerkiksi paneelikeskustelusta.
2: Toinen tärkeä ja paljon käytetty jaottelu on erittely muodon suhteen. Tällöin asiaa voidaan tarkastella ihan puhtaasti kielitieteellisesti. Katsoa predikaatteja, objekteja ja muotoa sellaisenaan. Tästä voidaan nähdä onko kieli "muodollisesti oikein".
3: Lisäksi kommunikaatiota jaotellaan loogisen rakenteen analyysiin, jolloin katsotaan ovatko asiat perusteltuja.
4: Psykologisen elementtien avulla katsotaan tunteita ja siihen liittyviä painotuksia. Esimerkiksi voidaan katsoa mitä tunteita teksti herättää tai pyrkii herättämään. Tästä kohden löydetään motivaatioelemettejä.
5: Sosiaalisen osien mukaan katsotaan suhteita. Tässä mukaan astuvat suhtautumistavat, valtarakenteet, erilaiset positiot, eli eräänlaiset "ideologiset koulukunnat". Tässä kohden voidaan vaikka luokitella onko joku rationalisti, empiristi vai mitä. Lisäksi voidaan katsoa missä laajemmassa sosiaalisessa kontekstissa henkilö toimii.

Toki näitä voidaan lisäksi yhdistellä. Esimerkiksi asenneasiat saadaan irti kunnolla vasta kun tunteet (psykolgiset elementit) yhdistetään ideologioihin (sosiaaliset elementit).

Toinen tapa katsoa voisi tietysti olla miettiä kommunikaatiota sitä kautta, mihin kysymyksiin ne vastaavat. Nämä tuovat käyttötavoista ja jopa keskustelijoiden tavoitteista jotain tietoa. Alla karkea kuva.Tuosta on jätetty pois esimerkiksi lehtimiehen näkökulma, jossa kiinnostaa vain se, onko juttu hauska, kiinnostava, uusi, yllättävä tai merkittävä. Samoin sosiaalinen tilanne voi olla kiinnostunut vain "onko kiva vai ei". Tässä kohdassa ideologioilla ja erimielisyyksillä voi olla vain vähän vaikutusta, ainakin joskus. Silloin se vastaa aivan omanlaisiinsa kysymyksiin. Samoin koomikkoa saattaa totuusarvon sijasta kiinnostaa jutun huumoriarvo. Näkökulmia asiaan saa tätä kautta luultavasti lähes loputtomasti. Tässä tärkeää onkin se, mikä on keskustelun ja keskustelijoiden tavoitteet. Sehän voi olla asioiden selvittäminen, valtapeli, keskustelutaitojen kehittäminen, kielellinen kikkailu, taiteelliset tavoitteet, hauskanpito, totuuden tavoittelu, yksimielisyyden tavoittelu, enemmistön saaminen puolelle, kannattajien saaminen, motivointi. Edes ulkoinen tilanne, kuten riimittelypohjainen vinoilevahenkinen "rap -battle", ei välttämättä kerro tätä. On katsottava tilannetta ja kommunikaatiota kokonaisuutena. Tässä tärkeässä osassa on muun muassa asenteet: Jos keskustelussa on näkökannat, ollaanko niihin sitoutuneita, vai ollaanko suostuvaisia tai peräti halukkaita kompromisseihin ja näkökantojen muuttamisiin. Erilaiset tarkastelut antavat vastauksia eri kysymyksiin, joten tarkastelun valintakin on tehtävä tässä kohdassa huolellisesti; Kontekstin ymmärtäminen kun on tärkeää jopa siltä kannalta että osaa osallistua keskusteluun järkevästi. Esimerkiksi Stand -Up -vitsissä tiedevirhe on eri asemassa kuin tohtorinväitöstilaisuudessa.

Kolmas näkökanta, joka voi olla mietinnässä hedelmällinen, on keskustelun suhde yleisöön. Tässä kohdassa katsotaan osallistumista ja kuuntelua. Jos keskustelussa on kyse päätöksenteosta, on hyvä esimerkiksi katsoa ovatko keskustelijat vallankäyttäjiä, jolloin yleisön tehtävänä on kuunnella, tulla informoiduiksi. Toinen vaihtoehto on että keskustelijat yrittävät ohjata yleisön mielipiteitä ja kannanottoja, jolloin yleisöllä on se lopullinen valta päätöksestä.

Tunteet ja argumentit.

Tunteiden suhde argumentaatioon on aika erikoinen. Tunteet ovat niille hyvä ja paha asia. Se, mitä ne ovat, riippuu asiayhteydestä, aiheesta ja näkökulmasta.

Aloitan huonoista asioista, koska ne ovat ehkä vähemmän yllättäviä:
1: Tunteet jotka lisäävät aiheeseen erilaisia tunnelatauksia ovat argumentaatiolle huonoja. Koska argumentoinnin perusidea on järjellisten perusteiden löytäminen, tämän häiritseminen tunteilla on huono asia. Näin on etenkin ihmisen tunnemaailman ulkoisten tosiasiaväitteiden kohdalla : Esimerkiksi lottovoitto ei muutu todeksi sillä että sitä pitää toivottavana. Samoin aurinko/tuulisähkön tai maalämmön tuotanto ei muutu ydinvoiman korvaajaksi helposti tai edes todennäköiseksi pelkästään siksi että se on mahdollista ja että se on toivottavaa ja olisi yleisesti hyvä asia. On hyvä muistaa että häiritseviä tunteita on kahdenlaisia: toiseen näkökulmaan sidotut negatiiviset tunteet ja omaan sidotut positiiviset tunteet. Tätä kautta tunteita voidaan väärinkäyttää sekä esimerkiksi demonisoimalla, keksimällä uhkakuvia tai väittämällä niitä todennäköisiksi vaikka ne eivät ole, moittimalla toisia tyhmiksi, pahoiksi jne. Mutta vielä salakavalampi ja vaikeampi tapa on tietysti oman näkemyksen puolustavien imartelu. Kun itseä kehutaan, se on helppo ottaa totena. Tätä kautta myös ryhmäpaine, yhteisöllisyys ja monet muut vastaavat asiat synnyttävät tunteita, joiden pohjalta päättelemme asioita.
2: Tunne itse tosiasiaväitteestä ei ole todiste. Vaikka kuinka aktiivisesti kokisit että jokin asia on tosi, se ei vielä tee siitä totta. Tämän vuoksi esimerkiksi kokemus siitä että Jumala olisi totta ei vielä tee sitä tosiasiaksi. Syy on yksinkertaisesti se, että voimme hyvinkin esittää että kokemus tunne olemassaolosta voisi olla periaatteessa mahdollinen ilman että se olemassaolo olisi totta. Syy tähän on se, että ihminen on erehtyväinen eikä kaikkitietävä. Vasta tällä oletuksella tämä asia muuttuu. Tunne olemassaolosta on itse asiassa jopa heikompi kuin havainto. Voihan havaintokin periaatteessa olla hallusinaatio, mutta kun saamme samoista kohteista havaintoja laitteilla, kuten digikameralla, joiden tulokset koemme melkoisen yhteneviksi, havainnot vaativat sitä että joko havainnot ovat luotettavia tai laitteistokin toimisi juuri siten erikoisella ja rajatulla tavalla väärin että ne sopisivat niihin hallusinaatioihimme.

Tunteet voivat olla kuitenkin myös aivan oikeita tutkimuksellisesti tärkeitä asioita:
1: Jos tutkitaan esimerkiksi ihmisten käsityksiä taiteesta, voidaan löytää erilaisia ihmisille tyypillisiä tapoja kokea taide. Tätä kautta voidaan saada irti muun muassa se, minkälaisia geometrisiä ominaisuuksia kauniiksi koetulla taiteella on. Kultainen leikkaus lienee tunnetuin tällöinen löytö. Tässä sidoksessa ihmisten tunteet, tai ainakin niiden jakauma, toimii apuna kun halutaan tehdä ihmisiä miellyttäviä taideteoksia. Siksi kultaista leikkaustakin opetetaan esimerkiksi taidekursseilla. Tunteet ovat tällöin olennaisen tärkeitä, eikä niihin vetoaminen ole väärin. Sama koskee tietysti tutkimuksia joissa kartoitetaan vaikkapa siitä pitävätkö ihmiset jostain televisio -ohjelmasta. Tätä kautta televisiokanava voi valita televisio -ohjelmia esityslistalleen ja mahdollisesti jopa sponssata joidenkin ohjelmien tuotantoa. Tässäkin kohden tunteet ovat järkevä tapa lähestyä asiaa.
2: Tunteiden synnyttäminen on tärkeää etenkin poliittisessa keskustelussa. Syynä on tietenkin se, että ihmiset halutaan paitsi saada kannattamaan jotain näkemystä, myös toimimaan. Tunteet ovat vahvin, kenties jopa pohjimmiltaan ainut, innostaja. Tätä kautta ihmiset saadaan tekemään haluttuja asioita. Yhteiskunnallinen toiminta, kuten epäkohtiin tarttuminen niiden muuttamiseksi, ei välttämättä ole mitenkään asiaan liittymätön elementti.

Tunnetta mutkistaa kuitenkin pari seikkaa:
1: Tietenkin tunteiden kohdalla vastuu argumentoinnista ei ole pelkästään esittäjällä. Jos argumentoijat pyrkivät tuomaan eri näkökulmia esiin ja käsittelevät niitä asiallisesti, jos yleisö on asenteellista, tämä ei tietenkään vaikuta mitenkään kehenkään koska heillä on tiettyjä jo ennalta päätettyjä tunteita asiasta. Tällöin vastuu on tietysti kuuntelijoilla. Argumentoija ei ole lähes koskaan ainut tunteiden lähde. Jos yleisö on jo demonisoinut toisen näkökannan, ei keskustelijan välttämättä tarvitse demonisoida. Tosin jos yleisön asenteellisuus on jo lähtökohtaisesti tiedossa, tätä voi käyttää jopa pohjana manipuloinnille: Kun esitetään oikein rauhallista ja käytetään hienostunutta jargonia, saadaan vahvistettua vaikutelmaa siitä että se yleisön näkemys olisi hyvä, jolloin yleisön ennakkoluulot vahvistuvat pelkän esiintymisen, eikä sisällön laadun, kautta. Joka tapauksessa jos yleisö on asenteellista, argumentaation tulosta ei voida laittaa rinnan sellaisen kanssa, jossa se ei ole ollut asenteellista ja pitää näiden tuloksia samanarvoisina.
2: Tunteet vaikuttavat näkemyksiin usein tiedostamatta, joten ei riitä että argumentoija tai yleisö itse kokee että hän ei ole tunteiden ohjaama. Tarvitaan lisäksi valtavasti itsereflektiota. Epäargumentatiiviset perusteet voivat ilmetä omista sanavalinnoista samaan tapaan kuin muutakin keskustelusta. Lisäksi voi tarkastella muuttuuko tunnemaailma negatiiviseen suuntaan kun vaikkapa mainitsee jonkun ideologian nimen. On syytä miettiä edustaako toinen näkemys jotain joka edustaa itselle äärimmäistä toiseutta. Luultavasti ateisti joka käsittelee uskontoa ja uskova joka käsittelee ateismia, tekee tätä tunteiden vaikutuksen vuoksi. Ideologiat synnyttävät tunteita, ja osa ideologioista nähdään vastakkaisina. Tältä voi välttyä hieman erikoisella tavalla: Yleensähän keskustelun aiheeksi valitaan sellaiset aiheet jotka ovat erityisen sydäntä lähellä. Kuitenkin jos aiheeksi valitaan asiat joiden lopputulosta itse pitää merkityksettöminä, tältä voidaan välttyä. Tosin jos aiheena on tosiasiaseikkojen sijasta politiikka tai yhteisöllisyys tai muu vastaava, tunnelataus voi olla jopa hyvä asia. Kukapa haluaisi seurata poliitikkoa, jolla ei ole tunnelatausta omaan ideaansa, joka ei ole siitä itsekään innostunut?

Virheestä virheeseen.

Melko yleinen tehty virhepäätelmä liittyy todistamisen taakkaan ja todisteiden puutteen kautta todistamiseen, jolloin tehdään päättelyvirhe nimeltä argumentum ad ignorantiam. Tästä seuraa kahdenlaisia "virheestä virheeseen" -päätelmiä. Tilannetta voisi ymmärtää kuvittelemalla janan, jossa on kaksi ääripäätä. Molemmat niistä ovat väärässä. Kun mennään virheestä virheeseen, huomataan että "kun tuo toinen pää on väärä, niin silloin tämä toinen pää on tietysti oikein". Mutta ehkä se oikea kohta onkin siinä keskellä. Kun vertaus siirretään perusteluksi, huomataan ääripäät 1 ja 2:
1: Ensimmäinen on se, että et usko että jokin asia X on olemassa. Huomaat että tästä asiasta X ei ole todisteita. Päättelet tästä aivan oikein, että silloin olisi väärin pitää X:ää todistettuna. Siihen ei siis ole järkeviä syitä uskoa. Päättelet tästä väärin että on järkevää ajatella että X on todistettu olemattomaksi eli on rationaalista uskoa sen olemattomuuteen.
2: Toinen asia on se, että uskot että asia X on olemassa. Huomaat että X:ää ei ole osoitettu olemattomaksi, ja päättelet tästä aivan oikein että silloin olisi väärin väittää X:ää kumotuksi. Päättelet tästä väärin sen että X:ään uskominen olisi rationaalista.

Tässä kohden on muistettava, että rationaalisuus nojaa todistamiseen. Jotta jotain asiaa voitaisiin pitää järkevänä, sen olemassaolosta olisi saatava jotain todisteita. Todisteita on saatava, koska melko usein jotain asiaa ei voida yksiselitteisesti todistaa olemattomaksi. Esimerkiksi jos uskot että mörrimöykky se sateessa istuu kärpässienen alla, kumoaminen vaatisi kaikkien kärpässienten alle tuijottamista sateessa. Tutkimusta voidaan aina, ainakin teoriassa, kritisoida siitä että onko tihku riittävän sadetta, ja vedota että ehkä jokin kärpässieniyksilö olisi jäänyt jossain päin maailmaa huomaamatta. Näin peikkoja ei voitaisi kumota. Jos kannanottona on se, että olisi kumottava ehdottomasti ilmiö X tai muuten siihen olisi järkevää uskoa, asetetaan helposti mahdottomia ehtoja. Mahdottomien ehtojen käyttäminen päättelyssä viittaa vaikeuksiin: Näkemys on dogma, jokin joka on rakentanut itsensä sellaiseksi että sen kritisoiminen on mahdotonta. Tällöin näkemys ei ole itsekriittinen. Tätä taas pidetään keskeisen tärkeänä asiana. Se on siis Yleisesti Erittäin Huono Tilanne Johon Fiksun Kannanoton Ei Ikinä Pitäisi Joutua.
1: Tässä kohden on yleistä että ad hoc -selityksiä pidetään ikään kuin ratkaisuina, jotka oikeuttavat uskomisen. Tässä kohden on kuitenkin muistettava että nämä apuselitykset ainoastaan estävät jonkun yksittäisen asian, joka muuten kumoaisi selityksen. Ad hoc toimii käytännössä vain, jos ilmiöllä on jotain todisteita muualla. Se saa voiman niiden, ei näiden hätäselitysten kautta. Tästä malliesimerkki löytyy homeopatiasta. Kun huomattiin että keskivertoisessa homeopaattisessa valmisteessa on vain liuoteainetta, ja pitäisi ostaa useita pullollisia että saataisiin yksi molekyyli sitä lääkeainetta, he kehittivät apuselitykseksi sen että vedellä on muisti. He eivät ole osoittaneet tutkimuksissa että tätä muistia todella olisi olemassa. Siksi se ei myöskään toimi pelastustienä, koska homeopaattisten valmisteiden tehosta ei ole saatu tutkimuksissa todisteita. Veden muisti on ad hoc, se vain estää kumoutumisen, mutta se ei suinkaan tee homeopatiasta rationaalista.

Toisaalta olemattomuuden todistaminen on tärkeää. Todisteiden puute ei ole todiste puutteesta. Siksi X olisi kumottava. Tämä on joskus mahdollista: Falsifioitavuus on tärkeä tieteenfilosofinen käsite, joka tarkoittaa sitä että jokin näkemus tai teoria voitaisiin osoittaa vääräksi. Kun tehdään testi, jossa jokin tulos osoittaisi että teoria olisi väärässä, ja se selviää siitä eli tämä teorian kannalta ikävä tapahtuma ei tapahdu, puhutaan korroboroitumisesta. Tätä pidetään näkemyksen todistusvoiman kasvamisilmiönä ja se tekee asiasta rationaalisen. Kaikki eivät pidä falsifiointia merkittävänä asiana, mutta tässä kohden olennaista on kuitenkin huomata, että kukaan ei pidä sitä huonona asiana, tai vääränä lähestymistapana. Osasta se on vain liian tiukka ja vaikea. Kaikki rationaalisuuteen nojaavat näkemykset kuitenkin uskovat että asioilla olisi oltava todisteita ja perusteluja että niihin uskominen olisi järkevää.

Miten sitten tulisi suhtautua niihin, joihin voidaan soveltaa todisteiden puutetta? Tässä kohdassa mukaan astuu arationaalisuus. Tämä tarkoittaa sitä että ei ole rationaalista uskoa että asia X olisi totta tai ei olisi totta. Vain falsifioidut näkemykset on osoitettu vääriksi. Ja vain todistetut oikeiksi. Niihin on helppo suhtautua. Mutta miten näihin arationaalisiin asioihin sitten tulisi suhtautua? Reagointeja on muutamia:
1: Tutkimus. Tämä tarkoittaa sitä että tehdään tutkimusta, jossa joko kumotaan tai saadaan todisteita ilmiölle. Tällöin asiasta voidaan ruveta keskustelemaan. Tämä on tietysti hyvä tapa, koska näin saadaan tietoa. Se, mistä ei ennen ollut todisteita, on nyt jotain todisteita - joko puolesta tai vastaan. Molemmissa tapauksissa opimme jotain.
2: Pidetään mölyt mahassa, kunnes joku tuottaa tutkimusta ja tietoa aiheesta. Keskustelunaihe ei ole järkevä.
3: Jos huomataan että asia on määritelty sellaiseksi että sitä ei voida tutkia, se on kauheaa laatua. Silloin se on joko huonompi kuin väärässä oleva asia. Se on turha. Tietomme asiasta ei voi mitenkään kasvaa, eikä siitä tiedetä mitään. Joten keskustelu ja tutkiminen ei johda yhtään mihinkään ja kaikki näkemykset jota siitä sanotaan on vain perustelematonta arvailua. Tässä tapauksessa määritelmää on joko muokattava jotta tämän kohdan ehto ei toteudu. Tai sitten on vain tunnustettava että tämä on umpikujakysymys, josta ei päästä mihinkään. Kaikki kysymykset eivät ole sellaisia että niihin voitaisiin lainkaan vastata.
4: Jos asiassa viitataan mielipiteenvapauteen tai aletaan levittämään sitä muille ilman että tilannetta korjataan, kyseessä ei ole rationaalinen asia, vaan uskonto sellaisessa muodossa, joka ei ole perusteltua uskoa, vaan uskoa uskon vuoksi. Tällöin kyse ei ole rationaalisuudesta, vaan muusta. Osa pitää tämänkin tyyppisiä asioita tärkeänä. Rationaalisiksi ne eivät silti tietenkään muutu. Mutta eivät turhiksikaan, koska ne saavat arvonsa rationaalisuuden ulkopuolelta.

---

Osa on tietysti irrationalisteja, joiden mielestä ei ole mitään totuutta josta voitaisiin puhua. Heille koko rationaalinen usko kiviin tai Jumaliin on mahdotonta. Silloin ei ole järkevää uskoa X:ään tai sen olemassaolottomuuteen missään tilanteessa. Heillä ei siis ole käsitettä rationaalisesta uskosta vaikkapa Jumalaan.

Ideologioiden tunnistaminen.

Diskurssianalyysissä etsitään sanamuotoisesta lähteestä erilaisia ideologisia näkemyksiä. Siinä kartoitetaan ja luokitellaan ihmisiä, tai oikeastaan olisi parempi sanoa että heidän tekstejään ja puhettaan. Esimerkiksi ihmisiä voidaan tunnistaa kohtalouskoisiksi vastuunvälttäjiksi jotka poistavat vastuun ongelmistaan ulkopuolelle tähän vetoamalla ulkoisiin, itsensä ulkoisiin, tekijöihin.

Tässä on huomioitava, että kokonaisuus ratkaisee: Diskurssianalyysissä osat tulkitaan suhteessa kontekstiin, ja konteksti syntyy kokonaisuudesta; Jos jokin tulkintatapa ei sovi kokonaisuuteen osissa, se vaihdetaan sellaiseen joka sopii. Tästä syntyy tilanne, jossa osat tulkitaan kokonaisuuden kautta ja kokonaisuus osien kautta. Tilanne on ymmärrettävä, kun sitä ajattelee verkoston kautta. Kun kaikki osat sopivat yhteen, on verkko eheä. Puheen ollessa kyseessä sanojen lisäksi jopa tauotuksilla saadaan irti erilaisia tietoja ajattelusta.

Diskurssianalyysissä etsitään usein vallankäytön ja ideologian merkkejä. Tälläinen löytyy helposti esimerkiksi homoseksuaalisuuden ja heteroseksuaalisuuden kohdalla. Nämä voidaan luokitella. Kun tunnetaan sellainen luokitus jota arkikielessä kutsutaan nimellä "kaappihomo" - homoseksuaali joka ei tunnusta taipumustaan vaan mahdollisesti jopa näyttelee heteroseksuaalia - mutta ei tätä vastaavaa sanaa "kaappihetero", tiedetään että yhteiskunnan paine osoittaa vain toiseen suuntaan. Se kertoo siitä, että homoutta ei suvaita yhteiskunnassa, tai ainakaan joillain sen osa -alueilla. Tämä vallankäyttö ajaa homoseksuaalit piileskelyyn.
1: Olennaista on huomata, että vallankäytön huomaaminen ei vielä kerro juuri mitään siitä onko homoseksuaalisuus oikein vai väärin. Se kertoo vain että siihen liittyy ideologista vallankäyttöä.
2: Vallankäytön löytyminen ei kuitenkaan kerro juuri mitään itse ihmisestä: Ihminen voi esimerkiksi kohdistua vallankäytölle aivan puhtaasti sen vuoksi että hän uskoo jotakuta toista. Tällöin hänellä ei ole välttämättä mitään tiettyä näkemystä asiasta. Hän vain seuraa muiden ohjeita, eikä mieti niiden kaikkia seurauksia. Henkilön sisäinen tila kartoitetaan psykologisilla keinoilla. Toki täydentäminen on mahdollista. Mutta diskurssianalyysi ei sitä tee.

Diskurssianalyysissä katsotaan usein vertauksia, negatiivisia ja positiivisia ja sellaiseksi kulttuurissa ja kontekstissa tarkoitettuja sanoja. Näiden lisäksi tuijotetaan sellaisiin asioihin, joita aion käsitellä tässä tarkemmin. Tämä asia on "se, mikä ei muutu, se mikä muuttuu". Tässä kokonaisuudessa on luonnollisesti mukana sekä se, mitä sanotaan että se, mitä ei sanota. Idea on karkeimmillaan se, että katsotaan missä joustetaan ja missä ei. Tilanne vertautuu oikeastaan melko hyvin "syy vai tekosyy" -mietintään; Jos ideologia sitoo jonkun kannan oikeaksi, silloin sille etsitään helposti tukea muualta ja näitä kutsutaan sen perusteluiksi. Ne ovat kuitenkin tekosyitä, jos tilanteen vaihtaminen ei vaikuttaisi itse asiaan. Ero on arkitilanteessa siinä, että joko ostamme jonkun tuotteen siksi että tarvitsemme sitä, ja joskus ostamme tuotteen siksi että muillakin on samanlainen ja sitten vain selitämme vaikka äidille ja isille että miksi tarvitsemme sitä. Vaikka äiti ja isi kuinka selittäisivät nurin kaikki argumenttisi jotka vetoavat erilaisiin pragmaattisiin etuihin, keskustelu tuskin vaikuttaa mihinkään. Koska kyse ei alun perinkään ollut tästä asiasta.

Tätä kautta esimerkiksi oikeistopolitiikasta löytyy helposti erilaisia ajan mukana muuttumisia; Ennen sen sisällä kannatettiin järjestelmää, hallittavuutta. Nykyisin taas kaupan vapautta korostetaan. Sen sijaan yksi asia on, jota oikeistopolitiikka on tukenut aina. "NO TAX" ~ "Ei veroa". Tästä voidaan päätellä että verotus on se olennaisin kohde, asian ydin. muu on neuvoteltavissa. Toki tätä voisi kritisoida muutamalla tavalla. Esimerkiksi sanomalla että kaupanvapautta on kannatettu ennenkin, ja nykyäänkin joku haluaisi hallintaa. Tämä itse asiassa on totta, mutta olennaista onkin huomata että oikeistopolitiikan yleinen sävy määräytyy massojen mukaan. Siksi hyvä syy onkin miettiä yleistymisen syytä. Eli ei tuijoteta keksimisvuosilukuja, syntymisen syytä, vaan keskittyminen olisi siirrettävä johonkin olennaisempaan. Tästä tuloksesta ei voida kuitenkaan päätellä, että oikeistolaiset olisivat ahneita rikkaita ja hyvätuloisia, jotka haluavat rohmuta kaiken itselleen; Voi olla että heitä kiinnostaa motivointi työhön, josta verottomuus on ikään kuin äärimmäinen seuraus; Diskurssianalyysi ei siis kerro tästä asenteesta, tähän tarvitaan avuksi psykologiaa. Samoin se ei kerro siitä, onko tämä verovapauden kannattaminen oikein vai väärin. Tämä kertoo vain että siihen liittyy taustalle selvä ideologia.

Toinen, hieman provosoivampi esimerkki, löytyy abortin kohdalla. Sillä tässä löydetään implisiittinen, lausumatta jättänyt, ideologia, joka sävyttää koko aihepiiriä koskevan keskustelun. Tämä eroaa verokohdasta siten että oikeistolaiset sanovat kannanoton verotuksesta ääneen. Ääneen aborttia vastustetaan yleisesti sen vuoksi että se on murha. Kun asiaa tarkastellaan kokonaisuuden kautta, eli tutkittavaksi otetaan myös muut asiaan liittyvät asiat, huomataan että se, mistä on kyse, ei ole elämän suojelun ideasta, vaan rankaisuideasta. Tästä löytyy melko paljon todisteita. Otan tästä muutaman esimerkin.
1: Samat kristillisoikeistolaiset tahot, jotka vahvasti vastustavat aborttia, vastustavat myös kondomeista ja muusta ehkäisystä kertomista. Tämä ei ole konsistentti tapa kohdella alkoita, koska jos abortti on murha, silloin ehkäisy vähentää tarvetta tehdä niitä. Tämä vähentäisi murhia paljon. Sen sijaan se on täysin konsistentti rankaisuteeman kanssa. Jos ehkäisystä ei tiedetä, silloin siitäö voi tulla raskaaksi epätoivotulla tavalla, jolloin synnintekijä kohtaa oikeutetun rangaistuksen jo maan päällä.
2: Samat tahot kritisoivat melkoisen yleisesti myös rokotusta papilloomavirukseen. Rokote suojaa paitsi äitiä, myös sikiötä. Jos elämä olisi arvokas ja hengen riskeeraus jolle voisi tehdä jotain yksinkertaista, olisi hyvä asia, silloin rokotetteeseen pitäisi juuri kannustaa. Rangaistusteemaan tämä kielto sopii jälleen hyvin. Esiaviolliseen seksiin liittyy nyt konkreettinen tauti, jota voidaan hyvin pitää "oikeutettuna rangaistuksena".
3: Erityistilanteet joihin aborttia sallitaan useammin liittyvät insestiin ja raiskaukseen. Tässä vihjataan sanan tasolla epätoivottavuuteen äidille. Normaalistihan aborttia ei hyväksytä vain sen vuoksi että äiti ei halua lasta. Tätä pidetään moraalittomana ja oikeistokristilliset kritisoivat juuri tätä. Lupaa tappaa ei heistä saisi antaa vain siksi että äidin mielestä "lapsi ei olisi sopiva". Lisäksi jos abortti=murha on huomattava että murhassa ei saa mitään lisää vain sen vuoksi että tappaa lapsen jonka isänsä oli rikollinen. Erioikeudet aborttiin ovat sen sijaan yhteneväiset jos kyseessä on rankaisuteema ; Insestissä ja raiskauksessa raskaaksi tullut ei ole tehnyt syntiä; Raskaus johtuu siitä että on oltu rikoksen uhreja. Tällöin rangaistus ei ole kovin sopiva, tekohan ei ole ollut tavoitteellinen.
4: Samoin he vastustavat sitä että valtio tukisi perhesuunnittelua. Jos elämä olisi arvokasta, tätä on vaikeaa ymmärtää. Mutta rankaisuteema selittää asian, koska silloin esiaviollinen seksi johtaa useammin sukupuolitauteihin, rangaistukseen.
5: Erikoisen lisän keskusteluun tuo kuolemantuomio. USA:ssa oikeisto kannattaa sitä melko laajasti. Tämä sopii rankaisuteemaan, mutta ei elämän suojeluteemaan. Tämä korostaa sitä että insestissä ja raiskauksessa abortti annetaan sikiölle. Sikiön arvo on määritelty ihmisen arvoksi. Aikuisen kuitenkin saa tappaa, kun taas sikiötä ei. Syynä on se, että sikiö ei ole tehnyt syntiä mutta rikollinen on. Rankaisuteema sitoo tämänkin osan yhteen. Elämän suojelun kannalta kuolemantuomion kannatusta samassa piirissä missä aborttia pidetään paheena, olisi vaikeaa ymmärtää.

Tämä ei tietenkään tarkoita, että olisi välttämätöntä että oikeistolaiset tahot ajattelisivat niin. Otan tästä muutaman esimerkin.
1: Voi olla että suurin osa vain on lukenut tiettyjä kannanottoja ja luottaa niihin, eikä yksinkertaisesti mieti missä kohdissa heidän ajatusmaailmaansa syntyy jännitteitä ja ristiriitoja. Tämä ei tietenkään suinkaan vähennä vallankäytön ja ideologian osuutta yksilöiden sananvalintoihin ja näkemyksiin, vaan itse asiassa lisää sitä.
2: Voi olla että tämä on vain jäänne. Ihmisiä ei nykyään silloin enää kiinnosta rankaisuasia lainkaan, vaan sen sijaan historian perinteet kulkevat mukana; Historiassa rankaisu on ollut vahvana jopa julkisessa puheessa. Esimerkiksi Ronald Reaganin aikana oli julkinen oikeistokristillinen näkemys, että HI -virus oli "Jumalan ruoska". Se nähtiin tehokkaana aseena, jolla taisteltiin homoseksuaalisen laillisuutta ja muita vastaavia asioita vastaan. Likimain taustaideana oli se, että "Jumala olisi luonut hienon viruksen, joka lähti Pakana -Afrikasta, ja joka levisi juuri homoseksuaalejen ja moniavioisten, sekä huumeidenkäyttäjien keskuudessa. Rukoilkaamme ja Toivokaamme että hän luo vastaavia hyviä asioita jatkossakin." Nykyisin asiaa ei sanota ihan näin, mutta ideologia on ollut vahva, ja koira ei nopeasti pääse karvoistaan, joten tästä ajatuksesta voi olla jäänteitä, joita asian kannattajat eivät vain ole tulleet miettineeksi.

Tietenkään tämä ei estä sitä että uskovainen yksilönä ei voisi hyvinkin nautiskella tästä rankaisuteemasta. Ja voi olla että perinne on hänestä hyvä, ja nämä ruokkivatkin toisiaan. Tällöin keino selittää asia pois onkin, ainakin tai kenties ehkä vain yksittäistapauksessa, asiaa vahvistava juttu. Jokin joka ei jätä sitä pois ja siirrä arvomaailmaa muualle, vaan jokin joka itse asiassa ylläpitää ja vahvistaa sitä. Mutta tämä ei tietenkään ole diskurssianalyysillä saatava asia. Tähän tarvitaan lisäksi avuksi "psykologista touchia".

Diskurssianalyysin kautta huomataan silti varmasti se, että oikeistolaisten käymässä aborttikeskustelussa sanan ja näkemysten välillä on selvä ristiriita, jos kyseessä on abortti elämänsuojelun kautta; Tätä näkemystä puoltava joutuu vähintään heittämään runsaasti ad hoc -selityksiä yksityiskohtiin. Tällöin ei ole mitään selvää ideaa, joka kattaisi kaiken, vaan hajanaisia pätkiä, joissa toisiinsa kulttuurissamme vahvasti liitetyt asiat olisivat erillään olevia saarekkeita. Sen sijaan sitä ei ole, jos asiaa tarkastellaan rankaisuteeman kautta, systeemi kattaa laajan alueen, selittelyjä ei tarvita. Tämä tarkoittaa sitä että rankaisuteema on uskottavampi tulkinta.

---

Itselläni ei ole kantaa aborttiin. Se on minusta naisten asia. Jos tulee omalle kohdalle mietittäväksi, annan puolison päättää ja tuen sitten hänen kantaansa, olipa se mikä tahansa. Joku sanoo tätä naisen oikeuden hyväksymiseksi ja kannustaa. Toinen taas vastuun ja valinnan siirtämiseksi toisaalle ja halveksuu. Ja ei, en ole kommunisti. Itse asiassa vastustan kommunismia. Oikeistolta vain löytyvät herkullisimmat ja selvimmät esimerkit. Johtuuko sitten kiinnostuksesta, siitä että heillä on sitä eniten, vai siksi että muut ovat ovelampia naamioinnissaan. I don't care.

Vasta -argumenttejen luonne.

Argumentissa perusideana on se, että on jokin väite, jota perustellaan erilaisilla tätä puoltavilla asioilla. Argumentaatio voi koostua joko yhdestä argumentista, useasta rinnakkaisesta argumentista tai argumentaatioketjusta jossa argumentti rakentuu usealle peräkkäisille perusteluille jotka ketjuuntuvat. Argumentti ei välttämättä osoita välttämättömäksi ollakseen hyvä. Laajimmassa mielessä aina kun perustelu vahventaa argumenttia yhtään, kyseessä on hyvä argumentti. Eli jos väote on perustelun jälkeen yhtään uskottavampi kuin ennen sitä, kyseessä on hieman toimiva argumentti. Tästä seuraa tietenkin sellaisia hauskoja asioita, että joskus on argumentteja, jotka toimivat, mutta niin vähän että ne ovat siitä huolimatta heikkoja. Silloin niiden kritisoiminen ei ole välttämätöntä.

Argumenteille esitetään usein vasta -argumentteja. Nämä taas vaikuttavat itse argumenttiin eri tavoin. Karkeasti, se voi joko kumota tai heikentää argumenttia.
1: Kumoaminen tarkoittaa sitä, että argumentti osoittautuu vääräksi. Tällöin argumentti kumotaan. On hyvä huomata, että tämä ei välttämättä tarkoita itse väitteen hylkäämistä, ainoastaan sen puolustamisstrategian hylkäämistä. Toki joskus esimerkiksi tieteessä onnistutaan osoittamaan jokin väitekin vääräksi, esimerkiksi sillä että sen määritelmä osoitetaan mielettömäksi. Kumoaminen onnistuu tapauskohtaisesti joko sen ainokaisen argumentin kumoamisessa, argumenttiketjun minkä tahansa ketjun eliminoinnissa jolloin koko rakennelma romahtaa. Vaikeinta se on silloin kun väitettä puolustaa moni asia rinnakkain, jolloin kumoamiseen tarvitaan niiden kaikkien tuhoaminen.
2: Heikentäminen tarkoittaa sitä, että argumentin vahvuus heikkenee. Tällöin argumentti ei menetä koko tehoaan, vaan siitä jää jotain jäljelle. Tätä voi tapahtua yksittäisellekin argumentille, jos tätä esimerkiski osoitetaan epätodennäköisemmäksi kuin on luultu. Tällöin se ei välttämättä muutu virheeksi, vaan heikommaksi. Sama heikennys voidaan tehdä argumentaatioketjussa yhdessä tai monessa paikassa. Samoin käy silloin kun kyseessä ovat rinnakkaiset argumentit. Tosin vahvimpaan yksittäiseen perustelulinjaan kritiikin kohdistaminen vaikuttaa tietenkin eniten.

Tämä tarkoittaa sitä, että on hyvä miettiä paitsi sitä, onko kyseessä kritisointi, myös se, kuinka paljon se vaikuttaa. Joskus kritiikki ei tuhoa väitteen uskottavuutta kovin paljoa, jolloin kaikkeen kritiikkiin ei tarvitse välttämättä reagoida.

Lisäksi joskus käy niin että vasta -argumentti osoittautuukin hedelmälliseksi vasta -argumentin vasta -argumentin kohteeksi. Tällöin kritiikki muuttuukin tätä kautta sellaiseksi että sen avulla voidaan vahvistaa itse argumenttia. Tästä melko helppo esimerkki on ilmastonmuutosta käsittelevässä videossa, jossa tehdään riskianalyysiä. Ensin kritisoija huomauttaa että ilmastonmuutoksen hyöty - haitta -analyysi voisi johtaa siihen että avaruushamsterehin varautuminen olisi viisasta. Kun kritiikki otetaan huomioon, ja otetaan tiedeyhteisön kautta saatu todennäköisyyspainotus asioihin, ilmastonmuutoksen huomiointi vastaakin täysin hamsterihaasteeseen ja tässä sivussa tekee ilmastonmuutokseen reagoimisen tärkeämmäksi. Tämä ei tietenkään tarkoita että tälle ei voitaisi kehitellä jotain reagointia joka tuhoaisikin ilmastonmuutoksen puolustamisen argumentaation; Tämä on tavallaan turha huomautus koska tämä tilanne on aina läsnä ja mahdollinen argumenteissa jotka koskevat puhtaasti loogisen tai matemattisen laskennan ulkopuolisia asioita. Pääasia on kuitenkin se, että "tarkoittamani idea" tulee hyvin esille.

On kuitenkin hyvä huomata että joskus esitetään vaihtoehtoinen tulkinta samoilla alkuoletuksilla ja tiedoilla. Tällöin kyseessä ei ole vasta -argumentti vaan kilpaileva teoria. Vaihtoehdon rakentaminen ei vielä välttämättä heikennä itse asiaa. Näiden kohdalla kuitenkin usein löydetään jotain heikkouksia joita voidaan nostaa esiin, ja nämä ovat vasta -argumentteja. Kuitenkin jos asia ei ole näin, eli vastakkain on kaksi yhteismitatonta näkemystä, silloin "vahvempi voittaa", ja vaikka se vähemmän heikko olisi vain karvan verran heikompi, se ei heikennä argumenttia. Tällöin pieni parannus heikommassa teoriassa kuitenkin pistää sen entisen näkemyksen altavastaavan asemaan.

Demokraattisen laskennan erikoisuuksia.

1: Jos annetaan ääni ensisijaisesti ihmisille. Silloin se yksilö, joka saa eniten ääniä, pääsee valtaan. Tällöin voi käydä niin että yhteistä asiaa ajavat eivät pääse valtaan, vaikka he ovat suosittuja. Idean ydin on tiivistymisessä; Jos 10 000 kommunistia äänesää 100 ehdokasta tasaisesti, jokainen saa 100 ääntä. Jos on 10 vaalipaikkaa, riittää että oikeistolaiset antavat keskitetysti 1010 ääntä.
2: Jos ääni menee puolueelle. Tällöin voi käydä niin että joku yksilö saa paljon ääniä ja toinen vähemmän, mutta paljon ääniä saanut ei pääse koska se kuuluu epäsuosittuun puolueeseen.

Systeemit vaikuttavat taatusti koko poliittiseen äänenhankintastrategiaan. Jos ääni ensisijassa ihmiselle, muodostuu uhrautumisia, ja pyritään laittamaan joku iso ehdokas. Kilpailu keskittyy naamoihin, ja puolue ja laajempi aate "yritetään naamaistaa". Parhaiten onnistuminen merkitsee enemmän. Toisaalta jos ääni menee puolueelle, ideologiaa keskistetään yksilön edestä. Kenties tämä heijastuu myös itse politiikan tekemiseen; Puoluetta edustavan yksilön valta puolueen näkemysten edessä on pienempi kuin individualistisimmissa versioissa.

Ja jos muutat äänenlaskentasysteemin, vaikutetaan helposti koko systeemiin.

Erittely.

Melko usein puhetaidon kirjoissa esitellään tapoja, joilla voi voittaa toiset väittelyssä tai kuinka puhutaan vakuuttavasti. Ne tarjoavat keinoja, joilla voidaan etsiä tukea omille näkemyksille ja saada niille näin suosiota. Monessa suhteessa argumentaation pitäisi olla jotain päinvastaista; Analyyttisessä argumenttien pilkkomisessa yritetään päästä harhaanjohtavan, vääristä syistä uskottavan, taakse. Toisaalta tämä on osa myös rekonstruktiivista näkökulmaa: Siinä tälläinen menettely nähdään vallankäyttönä, joka on suorastaan se 1. asia, jota siinä vastustetaan koska se pyrkii tarkoitukselliseti rajaamaan näkökantoja.

Eli siinä, missä tavallinen vaikuttamiskirja tarjoaa keinoja, joilla voittaa keinolla millä hyvänsä, yritetään tarjota keinoja joilla tämä huomataan. Hyvässä argumentaatiossa onkin tätä kautta kolme elementtiä. Niitä ei ole helppoa saavuttaa. (1) Argumentin esittäjä on rehellinen, eli hän ei esitä perusteluja ja taustaoletuksia joihin hän ei itse usko. (2) Argumentin esittäjä tekee parhaansa jotta esittäisi kaikki relevantit oletukset. (3) Argumentin tekijä pyrkii välttämään virheargumentteja ja huonoja argumentteja. (4) Argumentin tekijä on valmis tunnustamaan virheensä, ja mahdollisesti jopa luopumaan näkemyksestään. (5) Argumentin esittäjä ymmärtää tai kokee ymmärtävänsä kommentoimaansa aihepiiriä, eikä sen vuoksi esimerkiksi esitä kritiikkiä aihepiiristä jota ei ymmärrä riittävän hyvin. (6) Toisaalta argumentit tulisi kohdistaa yleisölle, eli oletuksena on että argumentti ei ole niin esoteerinen että yleisö olisi jotenkin sen moittimisen yläpuolella.

Tavallaan hyvä argumentaatio koostuukin edellisen noudattamisesta, että taidosta huomata kun itse tai joku muu ei tässä aivan pysy. Oikea tapa olisi tietysti kannustaa muuttamaan tilanne. (Tosin itsekin olen usein tässä kohdassa tiettyyn pilkkaan ja naureskeluun syyllistynyt.) Tärkeä huomio on, että ehtojen toteutuessa kyseessä on enemmän tai vähemmän epäreilu argumentaatio. Silloin takana on jonkinlainen manipulaatio. Joskus tavoitteellinen huijaaminen, ja joskus vain omien väärässäololuulojen levittämistä.

Tässä keskityn erittelyyn. Analyysissä on tärkeintä
1: Eritellä mistä argumenteissa on kyse. Tämä on erityisen tärkeää, koska siinä määritellään mitä argumentoija tarkoittaa. Tässä on oltava huolellinen, koska eri asiat voivat tarkoittaa eri konteksteissa hieman eri asiaa.
___1.1: Määritelmät ovat tärkeitä, koska ne rajaavat aihepiirin joita väitteet koskevat. Jos esimerkiksi tapahtumalla ei ole muotoa, kohdetta tai ei kumpaakaan, asia ei tule ymmärrettäväksi. Määritelmä koskee siis kissan tapaisia kohteita, että jopa tapahtumia kuten putoamista. Lisäksi ne voivat olla sopimuksenvaraisia, kuten vaikkapa miehuuden saavuttaminen initiaatioriitissä. (Argumenteissahan voidaan käsitellä monia aihepiirejä.) Määritelmässä tulisi huomioida monia asioita.
_____1.1.1: Siinä on oltava sisältöä, eli määritelmä sisältää jotain tietoa siitä mitä kohteita siihen kuuluu. Etenkin pseudotieteissä törmää usein määritelmiin joille ei ole laitettu sisältöä. Ne on vain nimetty tavalla jolloin siihen tulee assosiatiivisia merkityksiä. Näin esimerkiksi New Agen tuntemattoman voiman nimeäminen "energiaksi" vihjaa kuin sillä olisi niitä ominaisuuksia mitä fysiikka sille antaa, mutta tosiasiassa tätä ei ole määritelty - saati tutkittu. Usein tätä selitetään siten että ihminen ei voisi ymmärtää sitä. Seuraus tästä on tietenkin hankalasti havaittava ristiriita: Henkilö nimeää "energian" sisällöksi "ei ymmärrettävissä", ja tämän jälkeen käyttää sitä kuin tämä nimeäminen tekisi asiasta jotenkin ymmärretyn ja hallitun.
_____1.1.2: Informatiivinen, eli määritelmän tulisi olla sellainen, että se rajaa tutkittavaa aluetta riittävästi ja järkevästi, eikä sisältäisi monimerkityksellisyyttä ja tulkinnanvaraisuutta. Tässä kohdassa otetaan huomioon se, että joskus argumentteihin on jätetty kikkailuvaraa; Se sisältää paljon tulkinnanvaraisuutta, joka sallii ongelmapaikan kohdatessa vaikkapa lausahduksen "En minä mitään tuollaista ole väittänyt." Tällöin argumentti muuttuu "saippuoiduksi", eli siihen ei voida kohdistaa kritiikkiä. Vaikka tämä on keskustelussa erittäin tehokasta, ja aikaansaa nopeasti päänsärkyä asiaa seuraaville, se ei ole hyvä asia. Itse asiassa se vihjaa siitä että asia on huono. Tällöin väitettä pitää vähintään tarkentaa ja selventää, eikä vain jättää sellaisekseen. Näin tulkinnanvaraisuus vähenee ja argumentista tulee tämän muutoksen jälkeen parempi.
___1.2: Argumentin oletukset ovat toinen tärkeä keskittymisen kohde. Oletuksissa on otettava huomioon sekä niiden määrä että niiden laatu. Mitä tahansa väitteitä voitaisiin saada perusteltua jos vain sallittaisiin ääretön määrä oletuksia. Lisäksi jotkut oletukset ovat oudompia kuin toiset eivät. Siksi oletusten olisi oltava paitsi oletuksia, myös hyväksyttyjä. Ne ovat joko aikaisemmin hyväksyttyjä tai ainakin runsaasti vähemmän outoja kuin johtopäätös. Jos oletuksia on paljon ja ne ovat erittäin huonoja, voisi olla perustellumpaa vain olettaa se johtopäätös ja pitää tätä väitteenä.
_____1.2.1: Esimerkiksi Occamin partaveitsi on periaate, jonka mukaan pitäisi valita pienempi määrä oletuksia. Einsteinin kovasin taas on tästä hieman parempi versio: Oletuksia tulisi ottaa mahdollisimman vähän jotta asia saadaan selitettyä. Mutta ei tämän vähempää.
_____1.2.2: Toinen merkittävä asia on laatu: Jos ensimmäinen perustelu vaatii kissan ja koiran ilmaantumisen ja toinen selittää saman tapahtuman kummituksen invaasiolla, on selvää että kummitusten olemassaolo on enemmän mielipidekysymys kuin kissojen ja koirien. Ongelman ratkaiseminen ei aina ole kovin yksinkertaista. Tätä voidaan kuitenkin hieman kiertää kahdella tavalla: (1) Käytetään vain sellaisia oletuksia joita sekä argumentin esittäjä että kuuntelija hyväksyvät. (2) Käytetään sellaisia oletuksia joille on saatu konsilienssiä, eli niitä käytetään yleisesti muualla tiedemaailmassa.
___1.3: Arvioidaan mikä on se linkki, joka sitoo väitteet johtopäätökseen. Se voi olla esimerkiksi laskutoimitukset, jossa lasketaan yhteen kohteita. Linkki voi olla myös viittaus yleisesti havaittuihin yhteyksiin, jolloin se on todennäköisyyksiin viittaava. Esimerkiksi kun perustellaan miksi Naapurin Misse kävi raatelemassa sohvan, eikä minulla ja minun miekallani ollut mitään osaa eikä arpaa kavalan teon kanssa, näytän vaikka kissankarvoja, jotka yhdistävät maukujan raatelujälkiin sohvassa, koska tiedämme että Missellä on punaiset karvat, kun minulla taas ei.
___1.4: Kolmas kohta on tietenkin se, että arvioidaan minkälaisia lisäoletuksia ja reunaehtoja argumentissa on mukana. Voi olla että Helsingin säätilan ennuste puolen tunnin päässä on hyvä ja toimii hieman Vantaallakin, mutta Kiinaan asti kuurosadetta tuskin voidaan venyttää vaikuttamaan. Lisäoletukset ovat usein ongelmallisia koska niitä on vaikeaa huomata. Jotenkin tuntuu että niiden keskeisyys tulee esiin suhteellisen helposti ainoastaan ihmissuhteita käsittelevissä tilanteissa. Muuallakin ne vaikuttavat, mutta niitä on vaikeampi huomata. Otan kuitenkin esimerkin ihmissuhteiden kautta: Oletetaan että Liisa on ihastunut Mattiin. Oletetaan että Liisa haluaa tavat Matin. Liisa tietää myös että Matti on menossa juhliin X. Tiedetään että Liisalla ei ole muuta menoa. Tästä voidaan kuitenkin päätellä sekä se, että Liisa menee juhliin, mutta tilanne voi muuttua jos onkin oletus että Liisalla on taipumus hermoilla ja menee tilanteesta niin paniikkiin että jääkin kotiin. Ehkä hän olisi muuten mennut juhliin ja tavannut Matin, mutta tieto asioista muutti koko jutun, vaikka Liisa ei haluaisi näin käyvän. Vastaava olisi rikostutkinnassa se, että joku huomaa tietynmerkkisen lenkkareiden jäljet ja nappaa jonkun tunnetun varkaan, kun oikea rikollinen onkin joku muu jolla vain sattumalta oli samanlaiset, sinällään harvinaiset, lenkkarit. Usein tälläisiä lisäehtoja on mukana, mutta niitä ei mietitä. Yleensä ne ovat epätodennäköisiä, mutta joskus ne voivat silti olla tärkeitä. Tämä kohta on siksi erityisen vaikea.
2: Tämän jälkeen jälkeen argumentin voimaa arvioidaan. Tärkeää olisi että prosessi tekisi argumentista ymmärrettävämmän ja että se auttaa sen hyvyyden tai huonouden huomaamisessa.
___2.1: Tässä kohdassa on hyvä huomata myös tietty suopeus: Tätä tarkoittaa hyväntahtoisuuden periaate: Olisi aina ajateltava että argumentoija on täysjärkinen, edes vähän. Ja että tämän pienet virheet, esimerkiksi kirjoitusvirheet, ovat merkityksettömiä argumentin kannalta. Tulkinnassa on kuitenkin kolme tapaa, joista vain yksi on tavoitetila.
_____2.1.1: Ylisuopea tulkitsija etsii vain hyvää. Hän jättää virheet huomioimatta ja katsoo vain sitä, mikä jutussa on järkevää. Tämä on erittäin yleistä ihmisillä, jotka lukevat itselleen tärkeää ideologiaa tukevaa asiaa tai joka moittii jotain, joka on heistä ikävä asia. Tämä on jokaisen ongelma, ja se että kokee olevansa jotenkin erityisen objektiivinen tarkoittaa hieman paradoksaalisesti usein juuri päinvastaista.
_____2.1.2: Ylikriittinen tulkitsija taas etsii vain huonoa. Hän huomioi vain virheet ja jättää vahvuudet huomioimatta. Tämäkin on yleistä ihmisillä, etenkin silloin kun he lukevat jotain joka kritisoi heidän kannattamaansa ideologiaa tai jos se kehuu jotain jota he pitävät huonona asiana. Tämäkin odottaa jokaisen nurkan takana.
_____2.1.3: Kriittinen tulkitsija taas tekee kriittisen arvioinnin; Tämä taas ei tarkoita aivan samaa, mitä se arkipuheessa tarkoittaa. Useinhan kriittisyys ymmärretään puhtaasti moittimisena, lyttäämisenä ja haukkumisena, tai ainakin asian vastustamisena. Kriittisessä arvioinnissa katsotaan sekä vahvuudet ja heikkoudet. Molemmat tunnistetaan ja tunnustetaan. Etenkin silloin kun ei yhtään tekisi mieli.
___2.2: Pitää arvioida linkin sitovuus: Ensin katsotaan onko tehty selviä päättelyvirheitä. Jos on, argumentti hylätään, vaikka johtopäätös olisi oikein. Jos ei, katsotaan vahvuutta : Tämä tarkoittaa sitä että jos väite koskee vaikkapa pulloja, ja kerrotaan että niitä on 1 tietynlaista, 2 toisenlaista ja 3 kolmannenlaista, eikä muunlaisia pulloja ole, voidaan varmasti sanoa että pulloja on 6 kappaletta. Tällöin linkki on sitova, koska sekä pullot että yhteenlaskuprosessi ovat meille hyvin määriteltyjä asioita, joiden seuraus on yksiselitteinen; Jos pulloja onkin vain 5kpl, tiedämme aivan täysin varmasti että että oletuksissamme on ollut vika. Ja jos oletukset ovat totta, tiedämme varmasti että pulloja on juuri tuo määrä. Usein linkki on kuitenkin propabilistinen; Kun vien tänään lottokupongin arvontaan, voin melko varmasti sanoa että hävisin rahaa. Tämä on järkevä looginen analyysi, joka perustuu siihen kuinka paljon keskimääräiseen lottokuponkiin menee rahaa, kuinka todennäköisesti pelilapulla voittaa ja kuinka paljon sillä voittaa rahaa. Tästä saadaan lottokupongin voiton odotusarvo, joka tyypillisesti on vähemmän kuin panoksen määrä. Kuitenkin lottovoittoja tapahtuu. Linkki on siis vähemmän sitova. Jos sen sijaan vien lottokupongin, sen aivan saman, pelikioskille ja sanon voittavani, tämä sidoskin on mahdollinen, mutta se on jo todella heikko. Se on itse asiassa niin heikko, että voidaan kysyä onko se lainkaan "järkevällä tavalla voi olla" -väite. Eli voidaanko sanoa että Lottovoittoon kannattaa järkevästi uskoa vasta kun se sattuu omalle kohdalle? - Tulkintaan liittyy tässä kohdassa selvästi pieni intuitiivinen lisä.
___2.3: Olisi lisäksi arvioitava jotenkin mahdollisuus loogiseen kömmähdykseen. Tämä on siitä erikoinen asia, että sitä tulee harvoin mietittyä. Tätä voi kuvata esimerkiksi rakentamalla aivan oikein yhteyden Miehet ovat ihmisiä -> Maija on ihminen -> Maija on mies. Väitelauseen rakenne on sinällään mahdollinen, eräässä mielessä se on oikein, mutta se tekee liian vahvoja yleistyksiä. Toki se toimii, vaihdetaan vaikka Maijan tilalle Matti ; Periaatteessa rationaalisetkin yhteydet voivat itse asiassa joskus tuottaa hassuja tuloksia. Tämän mahdollisuutta olisi jotenkin voitava arvioda.

Tästä seuraa se, että argumentti ei ole vain jotain joka tuntuu uskottavalta, vaan jossa asialle esitetään sitä vahvistavia asioita.