Ulottuvuuden trigonometriaa.

Miekkailussa on tärkeää päästä osumaan toiseen siten, että toinen ei osu sinuun. Tähän asiaan auttaa trigonometrian perusasioiden ymmärtäminen. Hypotenuusa on pisin, (Koska c²=a²+b².) Tämä tarkoittaa sitä, että kun miekankäyttäjä pitää miekkaa keskivertoisesti kädessään, lähin lyöntikohta on suhteellisen ylhäällä. Samoin on selvää, että jos joku vain lähtee suoraan lyömään jalkoihin, kannattaa tätä lyödä päähän jo hitusen aikaisemmin. Jos hän on niin lähellä että osuisi jalkoihisi, hän on niin lähellä että...



Kilven kanssa tilanne tietysti hieman mutkistuu. Bucklerin lyödessä isku ei yleensä suinkaan pysähdy, vaan se liu-uttaa miekan iskua. Iskun suunta myös taipuu. Tämä tarkoittaa sitä, että bucklerissa etuna on se, että jos joku yrittää lyödä sinua päähän, tämä isku ohjataan siten, kuin hän olisi lyömässä sinua jalkoihin. Jonka osaammekin jo ratkaista.



Kilven pitämisessä on tärkeää, että pitää sitä riittävän kaukana. Lähempänä se suojaa pienemmän alan. (Jos seisot pelin edessä ja siirtelet kilpeä sitä kohti ja itseesi päin samalla kun seisot paikallasi, kilven ympärysmitta peilissä kasvaa ja pienenee. Se peittää jo näin enemmän mitä kauempana sitä pidetään. Ero käytännössä on tätä suurempi.) Kilpi toisin sanoen vie vastustajalta arvokasta osumisetäisyyttä.

Pyöreä pöytä pyörii, kaikki lapset siinä hyörii.

Johannes Liechtenauer tuli kuuluisaksi siitä, että kehitti uuden miekkailutyylin. Hän ei kehittänyt tyyliä yksin. Sen sijaan hän oli 1350 -luvun tienoolla kasannut ryhmän taitavia eri aseiden käytön mestareita, tikarista keihääseen, messer -väkipuukkoon ja painiin. Nämä mestarit yhdessä kasasivat tyylin. He yhdessä loivat yksinkertaisen nerokkaan miekkailusysteemin. He loivat yhdistämällä kokonaisuuden, jonka tekeminen olisi ollut yksin mahdotonta tai ainakin erittäin vaikeaa.

Tiedemaailmassa ajatellaan hieman samalla tavalla. Että tiedeyhteisö, tekemällä yhteistyötä toisien tiedemiesten ja eri oppialojen kautta, lähenisivät totuutta. Tätä näkemystä kannattavat korostavatkin konsilienssia. Konsilienssi kun tukee foundationalistista ajatusta siitä, että on olemassa objektiivinen eli yksittäisten ihmisten mielipiteistä riippumaton todellisuus, jota eri tieteenalat tutkivat eri näkökulmista. Siksi eri tieteenalojen ja eri teorioiden yhtenevyys tarkoittaisi subjektiivisuuden minimoimista.

Kuitenkin yhteisöllä on myös haittavaikutuksensa. Philip Zimbardon vankilakoe osoitti että näin käykin ; Kun tavalliset opiskelijat jaettiin vankeihin ja vanginvartijoihin. Vaikka kaikki koehenkilöt tiesivät muiden olevan oikeasti opiskelijoita, alkoi tapahtua outoja. Vanginvartijat käyttäytyivät sadistisesti ja vangit omaksuivat rangaistusta kärsivän roolin. Koe jouduttiin keskeyttämään, koska se oli vahdituille liian vaarallista. Robbers Cave taas osoitti, että ryhmät kilpailevat aggressiivisesti toisiaan vastaan "automaattisesti" ; Nuoret, älykkäät, pojat luulivat menevänsä leirille, tosiasiassa heidät jaettiin satunnaisesti kahteen porukkaan. Molemmat luulivat olevansa alueella yksin, kunnes heille selvisi jossain vaiheessa että siellä oli toinenkin porukka. Heti tässä vaiheessa molemmat nimesivät ryhmänsä (joilla ei aikaisemmin ollut nimeä) ja loukkasivat toisiaan. Tässä vaiheessa ryhmiä ei oltu edes laitettu kilpailemaan keskenään kisoissa. Joka päästikin valloilleen sarja aggressioita ja kummallisia rajoituksia, kuten tiettyjen sanojen käyttökieltoa. Tämä loppui vasta kun heille kerrottiin että ulkopuolinen vandaali oli käynyt häiriköimässä heidän vesivarantojaan. Yhteinen vihollinen toimi yhdistävänä voimana.

Ryhmä myös yksipäistää mielipiteitä: Solomon Asch laittoi koehenkilöt arvioimaan janojen pituuksia. Suurin osa ryhmästä oli valekoehenkilöitä, jotka olivat "paneelissa vuorossa ennen koehenkilöä". He kaikki väittivät kaikki samalla tavalla, että selvästi eri pituiset janat ovat saman mittaisia. Yllättävän moni aito koehenkilö yhtyi ryhmän selvästi silmämääräisestikin havaittavasti ehdottoman väärään mielipiteeseen.

Ryhmäpaine siis vaikuttaa suuresti ihmisiin. Tämä tarkoittaa siksi myös tiedemiehiä. Tämä tuleekin varsin hyvin esiin Thomas Kuhnin paradigmaperiaatteesta. Tätä näkemystä on usein tulkittu siten, että tiede mullistuu vähittäisen kasautumisen sijasta paitsi sen takia että tiedemiehet keksivät parempia teorioita jotka korvaavat vanhat, myös siitä että korvautumiseen menee aikaa koska yksittäiset tiedemiehet eivät vain käännytä vanhoja tiedemiehiä, vaan sen takia että nämä korvautuvat uusilla tiedemiehillä, jotka ajattelevat uuden paradigman mukaan ; Ei siis toisaalta ihme, että esimerkiksi Paul Feyerabend on ollut sitä mieltä, että ammattimaisen filosofian pitäisi lakata ja jättää se tavallisten ihmisten tehtäväksi.

Taloustoimittaja James Surowieckin ajatuksissa, jotka hän kirjasi teokseensa "The Wisdom of Crowds", ryhmäpaineen vaikutusta ajateltiin hieman eri kantilta. Hän vastusti pienen asiantuntijaeliitin vallan väittämällä että suuri joukko hyvin informoituja tavallisia ihmisiä tekee älyköitä paremmin improvisoinnin, ongelmanratkaisun, päätöksenteon, ja jopa ennustaa taitavammin tulevaisuutta. Hänestä tiivis nerojen eliitti ei keskenään pysty kuin rakentamaan intelligentsian utopian. Pienessä homegeenisessä ryhmässä ryhmäpaine tiivistyy, ja samalla tyhmyys. Mutta suurella joukolla on mahdollisuus rikkoa tämä ja yltää jaloon viisauteen.

Tosin mielestäni tässä kohden asiaan olennaisesti liittyvä ilmiö on "Ringelmanin efekti"(Ringelman's effect), joka mitattiin tilanteessa, jossa henkilöitä lisättiin köydenvetoon. Vaikka usempi henkilö osallistui vetokampanjaan, sen aikaansaama voima itse asiassa väheni ~ Kukaan ei vetänyt enää kunnolla, kun kaikki ajattelivat, että porukkaa oli niin paljon, että hänen ei enää tarvitse syventyä niin täysin toimeen. Suuri ryhmä voi siis jopa heikentää tulosta.

Toisaalta suurissa massoissa voidaan kuitenkin jossain määrin luottaa moniarvoisuuden toteutumiseen, koska ainakin internetissä on havaittu "Streisand effect", joka ilmenee siten että jos jokin aate tai kuva yritetään tuhota, se leviää erittäin laajalti internetiin. Efekti sai nimensä siitä, kun Barbara Streisand yritti kalliilla haasteella poistaa yhden hänen talostaan otetun kuvan, poisto ei onnistunutkaan vaan levisi niin laajalle nettiin, että sen tuhoaminen on käytännössä mahdotonta. Se katoaa likimain vasta kun koko internet lakkaa olemasta.

Nykyinen tiedemaailma on kuitenkin jotain muuta kuin tiiviin eliitin intelligentsia. Se koostuu lukuisista tiedemiehistä lukuisilta tieteenaloilta. He edustavat eri maita, kulttuureita, näkemyksiä, uskontoja ja niin edespäin. Ja tieteen moottorit on vieläpä rasvattu itsekkyyden rasvalla: Kunniaa saa eniten se joka kumoaa muiden työt. Perustutkimuksessa saa varmemman leivän, mutta siihen ei liity palkintoja, kuuluisuutta ja muita vastaavia etuja, se on tältä kannalta "kunniatonta leipää".

Tiedemaailma ei tästä huolimatta ole sodassa keskenään (vaikka monet teoriat kisaavatkin keskenään): Yhteydet ovat siellä. Ja se on oikeastaan aika kaunista. Eriytyminen johtaa erilaisiin tieteenaloihin, jotka on pakotettu toimimaan yhdessä. Paineet kulkevat molempiin suuntiin. (Ja ehkä epätieteilläkin on tässä kohden oma roolinsa, "toimia yhteisenä vihollisena", joka vähentää ristiriitoja.) Tästä ei voi minusta sanoa muuta kuin verrata sitä demokratiaan:

"Demokratia on huonoin hallinnon muoto, lukuunottamatta kaikkia muita vielä huonompia hallintomalleja, joita on aika ajoin kokeiltu."
(Winston Churchill)

Huoneentaulu

Sodassa ~ Kaikki käy?

"Sodassa ja rakkaudessa kaikki keinot ovat sallittuja."

Kuvitellaan taistelutilanne. Meitä kannustetaan käyttämään kaikenlaisia keinoja vastustajan nujertamiseksi. Siinä missä arkielämässä massamurhaaja pistetään linnaan, sodassa hänelle annetaan mitaleja. Koska sodassa on kaikki keinot sallittuja.

Tai itse asiassa ei aivan kaikki.

Kuvitellaan että joku ryhtyy sodassa jongleeraamaan punaisilla palloilla. Kuvitellaan että pian kaikki jongleeraavat sodassa palloilla. Kun jokin maa haastaa toisen, molemmista paikoista tuodaan esiin sen parhaat jongleerit, jotka pistetään jongleeraamaan esimerkiksi 4 pallolla ja se jonka pallot tipahtavat viimeiseksi maahan, voittaa. Kaikki sodat käytäisiin tästä lähtien tällä tavoin. Se hoitaisi ongelmatilanteet vähintään yhtä hyvin kuin sotiminen. Se toimii kamppailun välineenä maa-alueiden vaihdossa. Kyseessä olisi silloin selvästi kamppailu -urheilu, taistelutaito!

Tai itse asiassa ei, kyseessä ei kuitenkaan enää olisi taisteleminen sellaisessa mielessä minä sen käsitämme. Tarvittaisiin aika hemmetin laajaa käsitteiden uudelleenmäärittelyä. Kyseessä ei ole taistelu. Mutta se on "perinteisestä poikkeava konsepti", joka toimii yhtä hyvin kuin taisteleminen. Tämä fakta ei tietenkään tarkoita sitä, että meidän tulisi lopettaa esimerkiksi armeija ja alkaa sen sijaan vakavasti kouluttamaan näppäräkätisiä pellejä.

Tosiasiassa sillä kuitenkin tarkoitetaan jotain sellaista jota löytuu Warusseppäin sivuilla olevasta "painikuvasta", jossa toinen saa monoa haaruksiin ja toinen sormea silmään.

Monesti keskusteluissakin kuulee kuinka kaikkien näkemysten tulisi olla samanarvoisia. Että molemmat puolet tulisi hyväksyä. Monesti kuulee, että esimerkiksi Raamattuun perustuva systeemi voi olla ihan yhtä totuuteen johtavaa kuin naturalismikin. Ja että tämän vuoksi niitä pitäisi käsitellä yhtä tieteellisenä.

He nojaavat Paul Feyerabendiin, kuuluisan postmodernistin ja anarkistisen tieteefilosofian kannattajan, näkemyksiin. Hän vaati tieteentekijöitä alistamaan väitteensä yleiseen keskusteluun tasa-arvoisina ja samoin ehdoin kuin muut: koska ei ole kriteerejä, jotka jakaisivat kaikki väitteet tieteellisiin ja ei-tieteellisiin, ei voida hyväksyä, että tieteellisillä väitteillä olisi etuoikeutettu asema ei-tieteellisiin nähden.

Se, mikä tässä kohden menee metsään on sama kuin se että uskoisi että mikä tahansa viuhtominen tai jongleeraaminen olisi itsepuolustusta.

Feyerabend korosti että tiede ei ehkä ole "oikein tie Totuuteen", tai ainut tie siihen. Tämä ei silti tarkoita että kaikki näkemykset olisivat yhtä tieteellisiä. Jos pääsen työpaikalleni kävelemälä Mannerheimintietä tai alittamalla Helsingissä asematunnelin, asematunnelia ei voida silti järkevästi kutsua Mannerheimintieksi tai toisinpäin. Toisaalta Mannerhiemintien tai asematunnelin käyttöä ei tarvitse lopettaa sen takia että niillä pääsee samaan paikkaan.

Feyerabend ei samalla tapaa tarkoittanut, että mikä tahansa tieteenä esiintyvä olisi tiedettä. Feyerabend kuitenkin samanaikaisesti korosti että tieteen tulisi aina olla tiukka ja perusteellinen. Tiede olisi tiedettä tieteen sisällä. Tieteen ulkopuolinen ei vain olisi välttämättä huonompaa. Se olisi vain erilaista.

Feyerabend on "irrationalisti" sitä kautta että hän kritisoi rationalismin aatetta. Hän muistutti meitä siitä, että sellaista pysyvää ja muuttumatonta asiaa kuin tieteellinen metodi ei ole olemassa : Rationalistit, jotka esittivät että kaikki on esityksen tietystä muodosta joutuivat ongelmiin, koska Feyerabend osoitti reductio ad absurdumin avulla, että tälläistä pysyvää muotoa, "ikuista hirviötä" ei ole. Rationaalisuuden standardit vaihtelevat ajan mukaan. Esimerkiksi Galileo Galilein vastustajat olivat rationaalisia aikansa mittareilla: Siihen aikaan oli normaalia että Totuus löytyi auktoriteeteista, viisaista. ("Omnia in verba") Eli Raamattu ja 'Aριστοτέλης laitettiin perustalle, joiden sanoihin esitettyjä uusia teorioita verrattiin. Jos näiden välistä löytyi ristiriitaa, teoria oli luultavasti väärä. Galileo oli tässä näkemyksessä väärässä. Hän oli "aikansa silmissä irrationaalisti" eniten nimenomaan sen kautta että hän esitti että havaintoihin vertaaminen olisi parempi metodi ("Nullius in verba").

Feyerabendista ainoastaan se, että Galileo vakuutti muut tästä johti siihen että rationaaliset standardit vaihdettiin. Jos hän ei olisi onnistunut tässä, muutosta rationaalisuuden systeemiin ei olisi tullut. Tätä kautta relativismin kannattajat korostavat myös tieteen sosiaalista muotoa. Tällöin "Tiede on sitä mitä tiedemiehet tekevät". Asiantuntijaryhmät päättävät selittämisen muodon ; ja tiedettä on paras tunnettu selitysmalli. Tämä ei ole kovin kaukana valtapelistä ja sosiaalisesta päätöksenteosta, jossa yksilöllä ei ole valtaa sanoa, vaan totuus määriytyy eräänlaisena tiedeyhteisön vakuuttamisena. Tiede on metodologiansa, pohjaoletustensa, sosiaalisen pelinsä summana tiedeyhteisön asiantuntijoiden yhdessä sovittujen tutkimustapojen tuottamien tulosten tulkinnan pohjalta suoritettua käsiäänestystä.

Feyerabend ei tietenkään tarkoittanut sitä, että tiede ei voisi olla hyvää, hienostunutta ... omissa mittareissaan. Se tarkoittaa sitä, että se ei ole välttämättä sen objektiivisempi totuuden kannalta. Eivätkä tieteen mittaritkaan ole ajallisesti pysyviä, vaan nekin muuttuvat. Periaatteessa aivan yhtä eheä tie totuuteen voisi löytyä vaikkapa leipomalla mansikkakakkua samalla kun hyräilee Hassisen Koneen "Jeesus Tulee" -kappaletta. Kunhan tämä vain tehtäisiin itsensä kannalta eheästi, ja totuuden tavoittelu määriteltäisiin tästä lähtökohdasta. Hassisen Koneen hyräily ei tästä huolimatta kuiteknaan olisi tiedettä, vaan jotain ihan muuta.

Feyerabend esitti myös sitä, että uudet tieteelliset ideat ja innovaatiot voivat syntyä aivan mistä ja miten vain, vaikkapa huumeissa. Tämä tarkoitti sitä että ollut vain yhtä tapaa päätyä uusiin hypoteeseihin. Feyerabend EI siis ollut "irrationaalinen" sanan perinteisessä merkityksessä, koska nämä hypoteesit tuli joka tapauksessa tutkia läpi. Olennaista oli perusteellisuus. Asia oli käytävä läpi.

Melko erikoista on, että monet avomielisyyteen viittajat, joista nostan esimerkiksi uskovaisia tiedekuuluisuuksia poimivilla kreationisteilla, jotka yrittävät oikeuttaa oman maailmankatsomuksensa hypoteesientuottamismenetelmäksi. Näin se, että esim. Newton ja monet muut uskovaiset tiedemiehet ovat joutuneet "naturalistien vastustajien" lyömäaseeksi vaikka he kaikki tuottivat nimenomaan naturalistista tiedettä. He vain saivat inspiraatiota, nostivat hypoteeseja, tällä menetelmällä. Tämä on pohjimmiltaan aivan samaa, kuin jos väittäisi että jos tiedemies keksi idean (esimerkiksi hiilen ympyrärakenteen ratkaisun) unessa, tämä kertoo siitä että unet ovat todellisuutta eivätkä pelkkiä mielikuvia siitä.

Feyerabend ei olisi hyväksynyt tätä, koska se onko unet esimerkiksi rinnakkaistodellisuudessa käyntiä vai ei on merkityksetöntä. Pääasia ei ole hypoteesin tuottamismenetelmä, vaan se miten sitä käytellään sen jälkeen.

Tätä asiaa voisi kuvata esimerkiksi sillä että kun matemaatikot aksiomatisoivat säännöt, joiden mukaan päätellään että normaalilukujärjestelmässä 1+1=2, ja joku haluaa korvata sen uudella systeemillä jossa se aksiomatisoidaan siten että 1+1=5. Uusi systeemi ei ole tiedettä pelkästään sen takia että se on erilainen ja uusi. Mutta erilaisuus ja uutuus samalla ei tarkoita sitä että systeemi olisi suoraa väärä : Tämä asia tulee asettaa tiedeyhteisön päätettäväksi. Tämän näkemyksen pohjalta on todella erikoista syyttää tiedemaailmaa minkäänlaisesta vainosta ; Jos pohjimmiltaan tiedemaailma päättää mikä on tiedettä, se ei voi vainota ketään sanomalla että jokin ei ole tiedettä ja pistämällä sen edustajat ulkopuolelleen.

Oikeastaan ei siis pitäisi sanoa "Kaikki käy". Pitäisi sanoa että "Kaikki mikä kelpaa, käy".

Tämän ymmärtäminen on oikeastaan aika olennaista.

Ritarit vs. Samurait ja Kulttuurirelativismi.

Kulttuurirelativismi on antropologien käyttämä periaate, jonka mukaan kutakin kulttuuria tulee ymmärtää sen omista lähtökohdista käsin. Siinä ihmisiä ja heidän kulttuuriaan ymmärretään sitä kautta, että heidän oletetaan olevan täysjärkisiä ihmisiä. (Tätä ei tietenkään tule sekoittaa moraalirelativismiin, jonka mukaan moraali on mielipidekysymys, vaikka tämä väärinjako onkin erittäin yleinen.)

Länsimainen ja itämainen taistelu eroavat toisistaan; Jo pinnallisesti, ilman mantereiden metallien määrän analysointiakin, tarkastellen katana on kaarevateräinen ja nopea kun taas eurooppalainen pitkämiekka on väistimellinen, suora ja hieman painavampi. Syynä tähän on sopeutuminen juuri tietynlaisiin taisteluolosuhteisiin ja mentaliteettiin. Eurooppalainen miekka on suora nimenomaan siksi, että purkkiin pääseminen viiltävällä liikkeellä on "ns. rajoitettua". Täytyy pistää ja tähän suora terä kelpaa paremmin. Japanissa suojaukset taas suojasivat lähinnä huolimattomilta iskuilta. Koska he arvostivat liikkuvuutta. Siksi heillä on kaarevat, nopeisiin viiltoihin soveltuvat miekat. Molemmat taistelutyylit ovat osin samanlaisia, ja ympäristöstä huolimatta niissä on tiettyjä eroja, kuten kaarevuus. Eroavaisuus ei vielä kuitenkaan tarkoita että toinen olisi järjetön ja toinen tätä kautta oikeampi ja parempi.

Tämä on ollut antropologisesti järkevää. Fyysikko Murray Gell - Mann käsittelee kirjassaan "Kvarkki ja Jaguaari" sitä, kuinka ihmisten järkevyyden odottaminen on ollut viisasta. Hänen mukaansa etnobotanistit ovat esimerkiksi koulukunta joka hyödyttää lääketiedettä siten, että se tutustuu shamaanien lääkekasveihin ja tutkii sitten mitkä niistä toimivat. Gell-Mann kuitenkin korosti myös sitä, että kaikki shamanistinen tieto ei ole hyödyllistä, vaikka osa onkin. Hänen mukaansa niistä on hyötyä vain jos ne on tiedemaailmasta erilleen selvitetty kysymällä tieteenkaltaisia kysymyksiä. Sellaisia, kuten "paraneeko haava kun sen päälle laitetaan tälläinen haude". Sen sijaan muut kysymysmenettelyt eivät tehosta tiedonetsintää, eli painota arvailuamme. Esimerkiksi on tavallista että shamaani parantaa samanlaisuuden periaatteella, jossa esimerkiksi keltatautia parannetaan jollain keltaisella, vastakkaisuuden periaatteella, jossa kaksi asiaa katsotaan vastakkaisiksi ja niitä käytetään toisiaan vastaan esimerkiksi jos tauti aiheuttaa paiseita, etsitään kasvi jossa on kuoppia pinnassaan. Tai jossa kasvin muodon yhteys taudin ajateltuun syyhyn katsotaan selitykseksi. Nämä ovat tavallisia, mutta toimimattomia menettelyjä, jotka luultavasti antavat kansan silmissä uskottavuutta mm. homeopatiassa.

Vastaavasti voimme miettiä, onko eurooppalaisessa miekkailussa tavanomainen tervehdys tai se että kendokan miekan yli kävely on epäkunnioittavaa välttämättä järkevää. Koska emme tietenkään aina tiedä eroa suoraan, eli tiedä esimerkiksi sitä onko katanan terä ylöspäin pitäminen telineessä rakenteellisesti säilyttävämpi, vai onko kyseessä perinne ja tapa ilman sen järkevämpää syytä, näitä asioita tulee myös tutkia. Se ei muutu järkeväksi tavaksi vain sen takia että se on jonkun tapa. (Samoin kuin etnobotanistikaan ei voi vain ottaa jokaikistä shamaanin esittämää lääkettä suoraan aitona uutena parannuskeinona. Vaikka monet luontaislääkinnän kannattajista toisin ajattelevatkin.)

Eli toisin sanoen meidän on otettava huomioon että tutkittavat ihmiset ja kulttuurit ovat paitsi rationaalisia myös irrationaalisia. Tämä on ihan rationaalinen yleistys, koska länsimaalaisetkin ihmiset ovat sekä rationaalisia että epärationaalisia. Voidaan siksi sanoa että "kulttuurirelativismin" määrittelyn voisi soveltaa siihen, että ihmiset kaikkialla ovat "sekä rationaalisia että epärationaalisia". (Näin ympäripyöreä määrittely sen vuoksi että en halua ottaa kantaa siihen onko eri kansalaisuuksien älykkyydessä joitain eroja. Tämä ei ole välttämätöntä. Ja vaikka se olisi tottakin, sillä on merkitystä vain jos siitä ei tehdä kehäpäättelyä, jossa ensin kaikki kulttuurit määritellään yhtä älykkäiksi ja tältä pohjalta päätellään niin.)

Tästä päästäänkin sujuvasti budolajeihin. Ki -voimaan viittaaminen joko suoraan tai epäsuoraan on niissä ihan tavallista. Silti ainakin jotkut taistelutaitojen mestarit osaavat myös oikeasti esittää toimivia kamppailumetodeja. Kriittisyys on kuitenkin tarpeen, koska jotkin kamppailumenetelmät sisältävät toimimattomia huuhaalemenettejä enemmän kuin toiset eivät. Kaikkea huuhaata ei kuitenkaan välttämättä tule lytätä. Ne voivat olla harmittomia ja luonteeltaan sellaisia että niillä ei tavoitella kaupallista etua. Eikä niihin uskomista vaadita.
Siksi minulla ei ole mitään esimerkiksi Guy Windsorin shamanistisia näkemyksiä vastaan. (Itse asiassa kunhan opiskelupaine vähenee, ajattelin aloittaa swordschoolissa harjoittelun.) Hän itse on kertonut avoimesti uskovansa tiettyjen harjotteiden henkisempään pohjaan, mutta ei kiellä että niille ei saisi keksiä muita, esimerkiksi ateistisia, selityksiä tai että niihin pitäisi edes uskoa. Keinoja käytetään pohjimmiltaan vain koska ne toimivat, olipa syy mikä tahansa

Toisin sanoen avomielisyys on tärkeä asia. Aikidon perustaja "O-sensei" Ueshiba harjoiteli useita eri kamppailulajeja ennen kuin kehitti niistä omansa. Tämä tutustuminen on tärkeää, koska siten ihminen saa perspektiiviä; Hän saa vähintään arvokasta tietoa siitä minkälaisia vahvuuksia ja heikkouksia muilla lajeilla on, ja mitä heikkouksia omalla systeemillä on suhteessa niihin. - Ja näitä tietoja voi aina käyttää edukseen vaikka ei lajista muutoin vakuuttuisikaan. Ja hyvät periaatteet voi lisäksi ottaa omaan käyttöön. Mutta mitä tahansa ei voida ottaa. Toimimattomat periaatteet eivät ole vain taikauskoa. Ne ovat lisäksi vaarallisia niille jotka niihin luottavat. Eli skeptikon kielellä: "Pitää olla avomielinen, mutta ei niin avomielinen että aivot valuvat korvista."

Sotaisa taide

"When ever I move that is Aikido"
(Morihei Ueshiba, "O -sensei")

"Filosofiaa - Mielen aikidoa."
(Arttu Petäjäluoma, TV -sarja Firma, "mielen aikido")

Viime kesän taiteiden yö oli aika mielenkiintoinen. Tapasin siellä henkilön, joka oli käynyt kuuntelemassa Esa Saarista. Kyselin että mitä hän oli siellä oppinut ja mitä Esa oli sanonut. Valitettavasti henkilö ei muistanut. Hän kuitenkin kuvasi melko hyvin Esan pukeutumistyyliä. Itseäni oli kiinnostanut lähinnä se, miten Esan ajattelu on kehittynyt sitten "Punk Akatemian". Mielestäni 565C siitä että muistaa pukeutumisen on "hieman paljon".

Vaikka toki ymmärränkin, että osa Esan vaatetus on osa Esan imagoa, hänen henkilökohtaista tyyliään - ja ennen kaikkea sitä mistä hän itse pitää mikä taas onkin tavallaan jo referenssiä hänen omaan filosofiaansa.

Itse arvostan Saarisen "käytännönläheisyyttä" tai ainakin "arkielämään liittymistä". Hänhän mainostaa kaikesta huolimatta olevansa "käytännön filosofi". Hänestä Filosofia on elämänasenne. Ja että se alunperin on tavoitellut kykyä tarttua elämään. Esa Saarinen on tässä suhteessa konservatiivi, asioiden säilyttäjä. Toisaalta ajatus voi olla niin vanha ja aikaa unohtunut, että se on muuttunut moderniksi ; kuin Egyptiläisten puujalkavitsit. Saariselle filosofia on ensi sijassa elämänasenne. Saarinen muistuttaa tältä kohdin Ueshibaa, joka jätti valtavan henkisen jäämistön aikidon filosofiaan; Aikidoahan ei pidetä taistelutaitona, ei edes vastustajan nujertamisena, vaan henkilökohtaisen kasvun ja rauhan edistämisen välineenä. Aikido tavoittelee elämäntapaa.

Tosin itse olen enemmän taipuvainen opettelemaan asioita itse taidon vuoksi, en sen takia että päätyisin sen seurauksena johonkin hienostuneempaan mielentilaan. Sillä olen vähemmän "Do"(tie) ja enemmän "Jutsu"(taito). Joku voisi suorastaan sanoa että niitä harvoja "Do" -asioita on se, että olen henkeen ja vereen "Jutsu" -mies. Joku toinen taas voisi sanoa että jutsuus osoittaa sen että olen vasta alkuvaiheessa. Että Do on se elämäntapa, mitä jalostuu kun jutsu viedään tarpeeksi pitkälle. Tämäkin voi tietysti olla ihan totta. Voihan olla että kun jutsussa tavoitellaan taitoa, huomataan että se mitä tähän vaaditaan on se mitä Musashi korostaa, eli "nöyryyttä ja kovaa työtä." Tässä näkemyksessä äärimmäisestä jutsusta tulee todellakin Do, Kokoaikaista harjoittelua ja elämäntapaa on vaikea erottaa toisistaan.

Silti en lähtenyt taiteiden yössä baarin puolelle filosofoimaan Saarisen uusista vaatteista laajemmin, vaikka olisi ollut mahdollista. Menin sen sijaan katselemaan Bujinkanereiden esitystä. Ja ennen kaikkea en pelkkää suunnilleen tuon näköistä showta, vaan sitä taustapeliä ja harjoittelua jota harrastajat pitivät nurmikolla niiden esitysten välillä. Minä olin vain kärsivällinen nilkku hangarounderi, jolla oli muutamia kysymyksiä, mutta varastin heiltä silti muutamia temppuja ja toimintaperiaatteita.

Ihan vain jotta osaan.

Eleganttius ja yksinkertaisuus.

"Lyö tai pistä lyhintä mahdollista matkaa \ oikea miekkailu on suoraviivaista ja yksinkertaista eikä epäröi \ lyö suoraan miestä kohti, päähän tai vartaloon \ mikä vain on lähinnä ja nopeiten saavutettavissa \ tee tämä nopeasti ja mielummin yhdellä iskulla \ kuin neljällä tai kuudella \ mikä jättää sinut auki ja vastustajallesi mahdollisuuden."
(Warusseppäin suomennus Döbringer fechtbuchista)

"O sancta simplicitas ~ Voi Pyhä Yksinkertaisuus"
(Jan Hus)

Eräs Krav Magan(‏קרב מגע‎ aka Jew Jutsun) piirissä käytetään lausumaa "Jos kamppailu kestää yli 4 sekuntia, jotain on mennyt vikaan." Toisaalla aina yhtä innostava Guy Windsor kertoi eräässä esiintymisessään että jos kamppailusysteemi ei ole perustaltaan yksinkertainen, se ei tule toimimaan. Törmäsin hieman vastaavaan myös vartijakurssilla, jossa kouluttajamme opetti pampunkäyttötekniikoissa, että ei kannata opetella mitään hienoja kikkailuja, koska niitä ei kuitenkaan saa toimimaan siinä tilanteessa kun tilanne on aidosti vaarallinen ja paniikkiakin on päällä.

Samoin kamppailussa tärkeää on tietty "eleganttius". Tämä ei ole kuitenkaan sen laista eleganttiutta, joka välttämättä tekisi ulkopuolisille hirveää vaikutusta. Se on tekniikan oikeaoppisuuden, ryhdin, ajoituksen, askelluksen, keskilinjan hallinnan, tasapainon, käytännön toimivuuden ja muiden elementtien jota on vaikea selittää, se täytyy jollain lailla sisäistää ja kokea. Esimerkiksi tämä video sisältää minusta eleganttia miekkailua. Se tuskin ihastuttaa maallikkoa, joka on tottunut katsomaan esimerkiksi Hiipivä Tiikeri Piilotettu Lohikäärme -elokuvassa tuttua puolimysteeristä vauhtia ; Heihin tekee vaikutuksen enemmänkin ulkoisesti hieno ja nopeatempoinen pyörittely. Heille eleganttius merkitsee hieman eri asiaa, jonkinlaista elokuvamaista "siistiltä näyttämistä" ja eleganttiudesta puhuminen voi siksi jopa sekoittaa heitä. Jos haluaa tehdä heihin vaikutuksen, tulee olla enemmän jonglööri ja voimistelija kuin taistelija.

Sama asia on tietenkin tieteessä ja filosofiassa. Occamin partaveitsi on perustaltaan yksinkertaisuutta korostava. Samoin usein puhutaan siitä kuinka fysiikan kaava on elegantti. Televisiossa eräs fyysikko kertoi einsteinin suhteellisuusteorian kaavoista että ne ovat niin elegantteja että joskus häntä lähes itkettää kun hän katsoo niitä. Maallikko ja minäkin vakuutumme yleensä jos jokin kaava on vaikea ja kauhistuttavan pitkä ja sisältää monimutkaisia matemaattisia toimintoja. Vähintään derivaattaa pitää esiintyä, muutenhan se ei ole riittävän hienoa ollakseen nerokasta ja vaikuttavaa. Fyysikko taas taitaa arvostaa enemmän kaavan lyhyyttä ja jopa laskennallista helppoutta. Simon Singhin "Big Bang" -kirjan mukaan aurinkokeskistä mallia pidettiin aluksi vain helppona tapana tehdä laskelmia ilman että se kertoi mitään taivaankappaleiden oikeista asemista avaruudessa. Ja että koska maakeskisen mallin virheitä oli paikkailtu monimutkaisia elementtejä lisäämällä, se itse asiassa antoi tarkemmat tulokset kuin ensimmäiset aurinkokeskiset mallit, jossa planeettojen radat auringon ympäri olivat ympyräratoja eivätkä elliptisiä. Kuten kaikki tiedämme, eleganttius voitti emmekä enää nykyään opettele Ptolemaioslaisia episyklejä, deferenttejä, ekvantteja ja eksentrejä. Koska maakesisyydessä ei tarvita niitä. Ja melko ironista on, että tämä on tapahtunut suurelta osin siksi koska se on kätevämpi ja yksinkertaisempi tapa laskea tuloksia. Selvästi fyysikot näkevät tälläisen "eleganttiuden" olevan nimenomaan sitä, joka kertoo jotain todellisuudesta. Voidaan sanoa että yksinkertaisuus on muuttunut, vähättelevä "vain" sana onkin muuttunut elinehdoksi ja lähtökohdaksi.

Neil Adamsin loistavassa "Grips" -kirjassa Adams lähtee siitä, miksi jotkut tekniikat ovat Judon perustekniikoita. Hänen mukaansa se, että jokin tekniikka on perustekniikka, ei tarkoita että se olisi jotenkin huono. Pikemminkin päinvastoin, ne ovat perustekniikoita, koska ne yksinkertaisuudestaan huolimatta tai peräti sen vuoksi toimivat myös maailmanmestaruustasolla. Aivan samaa käsitystä nostaa esiin myös Miyamoto Musashin "Maa, vesi, tuli, tuuli ja tyhjyys" -kirjassa. Musashin mukaan mestarin tulee palata perustekiikoihin joka päivä. Yksityiskohtainen harjoittelu auttaa ymmärtämään niiden syvyyden ja merkityksen. Tämä taas on lähes päinvastainen normaaleiden ihmisten käsitykseen. Peleissäkin ne hienot ja toimivat tekniikat ovat aina monimutkaisia ja "flashyjä".

Sama asia on tietenkin filosofiassa. Opettelemalla yksinkertaiset periaatteet ja miettimällä miten niitä voidaan soveltaa eri tilanteissa päästävät jo pitkälle. Pitkät argumentaatioketjut ovat vaikeampia seurata, ja niihin tulee helpommin erinäisiä virheitä. Siksi, kun eräs päivä keksin johonkin jo unohtamaani ongelmaan ratkaisun, se koostui erittäin monesta vaiheesta. Puolisoni taas oikaisi ja päätyi samaan lopputulokseen erittäin suoraviivaisesti. Tämmöinen pätevästi oikominen on minusta nimenomaan "eleganttia". Tietenkin minun argumentaatioketjuni voisi innostaa pikkusormista kiinnostunutta maallikkoa. Mutta ei juuri muuta, ja se tekisi sen nimenomaan sen eleganttiuden puutteen vuoksi. Samoin ihmiset tulevat vakuuttuneeksi ajattelun syvällisyydestä heti, jos puhutaan tuonpuoleisesta, mysteereistä ja muista "henkevistä asioista". Vaikka tosiasiassa niitä ei pohjimmiltaan voikaan mitenkään erottaa arvailusta.

Toki minäkin tykkään katsoa kung-fu -elokuvia, joissa on vain tyylikkään näköistä huitomista. Samoin erilaiset uskonnolliset tekstit ovat ihan viihdyttäviä. Onhan toki niin, että perusteltua ajattelua tai miekkailua niistä ei voi oppia. Ja että perustalla näyttelijät taistelevat huonosti ja mystikko ajattelee huonosti. Mutta he eivät silti ole tylsiä. Ja siitä minäkin pidän.

Tosin en kannata kenellekään sitä, että lähtee taistelemaan kung-fu -elokuvien pohjalta. Tai lähtee ajattelemaan kuin "henkevät ihmiset". Sellaisesta ei yleensä tule kuin ongelmia.

KenVert ja ranskalainen filosofia.

KenVert (Ken = sword = miekka ; vert = converted = muunnettu, käännetty) on perustaltaan vapaatyylistä aseenkäsittelyä. Se merkitsee eri harjoittajille eri asiaa. Osalle kyseessä on itsensä kasvattaminen ihmisenä, toisilla on erilaisten miekkamiestaitojen harjoittelua, osalle se on harjoittelua jolla täydennetään perinteistä itsepuolustusta, esimerkiksi painonnoston sijasta.

Kenvertissää saa siksi suoritettua kaikkea jonleeraamisesta tietyn lihasryhmän rasitukseen, josta päästään "siistiltä näyttämisestä" aina kamppailutekniikoihin ja likaisiin temppuihin asti ; Yleensä näitä kaikkia jonkin verran sekoittaen. Se on joka tapauksessa eräänlaista extreme -urheilua, jossa vaaditaan ehdottomasti erilaisille vaikutteille avointa mieltä. Siksi sitä ei oikein voi luokitella. Osalle se rakentuu itsepuolustuksen tielle, ja osalle kyseessä on enemmän muut, esimerkiksi taiteelliset tavoitteet.

Nimestään huolimatta Kenvertissä ei tarvita miekkaa, periaatteessa yksilö itse päättää mihin taitoihin hän keskittyy. Esimerkiksi sauva on melko yleinen kenvertin väline, ja lähes mitä tahansa muutakin voidaan käyttää. Silti itämainen painotus ja katana ovat sen verran yleisiä, että perinteisempien lajien harrastajat käyttävät hieman alentavia lempinimiä, kuten "Katana Fanboy". Itse käytän pääasiassa kävelykeppiä (käytännön syistä se on usein mukana), länsimaista miekkaa ja pientä kupurakilpeä (tyylisyistä).

Silti kaikki jongleeraaminen ja aseharjoittelu ei ole Kenvertiä. Esimerkiksi jongleeraaminen on jongleeraamista ja puhdas karaten kata on karatea. Eikä kaikki kenvertkään ole yhtä hyvää: Ei ole tavatonta saada osakseen kritiikkiä. Toimimattomasta, rumasta askelluksesta tai kummallisista tauotuksista tulee erittäin helposti sanomista ; Eli pelle on edelleen pelle vaikka vapaamieliseksi, avoimeksi ja kokeilevaksi kenverteriksi itseään kutsuisikin. Toisia, kuten Tom Roachia taas useimmat pitävät malliesimerkkinä hyvästä KenVerteristä.

Luonnollisesti perinteisten lajien harrastajat eivät pidä lajista. Syyt ovat ymmärrettävät: Siinä ei ole katoja, joita opetella, ei pysyvää "taisteluteoriaa", kuten Aikidon tasapainoon perustuvaa asettelua, jota voisi suoraan opettaa ja oppia. Sen käyttäjät ovat individualisteja. Ja moni heistä on ihan oikeasti pahasti satunnaisriehuntaan ihastunut "katana fanboy", joka harjoittaakin sen sijaan jotain cosplayn tai näytelmämiekkailun tai larpmiekkailun tapaista muuta harrastetta tai vaihtoehtojongleeraamista joka ei "ihan oikeasti ole KenVertiä vaikka he ehkä itse niin ajattelevatkin".

Ja jokaisen KenVerterin on pakko olla "itseoppinut". Ja ainakin minä, KenVertin harjoittajanakin, olen sitä mieltä että "Jos liikesarja ei tule jonkin lajin katasta, se ei toimi itsepuolustustilanteessa". Eli toimivat tekniikat "on varastettu jostain" ja kaikki muu on vain koristelua. Sillä ihmiskunta on taistellut meleessä kauan, ihmiset eivät ole koskaan olleet "ihan tyhmiä" ja heitä on motivoinut oma selviytyminen ja poliittisen pelin onnistuminen, joka on taannut sen että taistelijat ovat harjoitelleet sitä mikä on toimivaksi koettu ja jättäneet pois ne jotka eivät toimi. Ja että heitä on myös tarkoituksellisesti koulutettu käytännössä parhaaksi havaituilla opeilla. Siksi olen sitä mieltä, että lähes jokainen liikerata on jossain vaiheessa tullut jollekulle muullekin mieleen. Eli jos sitä ei löydy mistään lajista, poissaololle on yleensä olemassa ns. hyvä syy.

Tässä suhteessa KenVert on kuin Ranskalainen filosofia. Kuten kamppailu -urheilijat pitävät KenVertiä lähinnä pelleilynä, moni pitää ranskalaista filosofiaa kirosanana. Kenties osin oikeutetustikin. Mutta haukkumisessa on toki tullut myös ylilyöntejä.

Ranskalaisen filosofian kutsutaan osein olevan sisällötöntä. Netistä löytyy muun muassa postmodernismigeneraattori, joka arpoo joka kerta uuden erilaisen postmodernin tekstin. Toisaalta Alan Sokal tuotti tyhjää sanahelinää ja sai sen julkaistua. Tämä osoittaa että postmodernistit lainaavat tai vähintään voivat lainata väärin luonnontieteiden käsitteitä. Ja että tekstit eivät aina myöskään sano yhtään mitään, ja että alalla voi menestyä vaikka ei olisi mitään sanottavaa.

Koska Sokal ilmoitti huijauksestaan erittäin nopeasti, ranskalaisen filosofian ystävien vetoamiset siihen että Sokalin artikkeli ei herättänyt viittauksia on melko tyhjä. Koska tapaus oli kovaäänisesti tunnustettu huijaukseksi, siihen ei taatusti viitata. Muut perustelut Sokalia vastaan taas ovat lähinnä peer -rewiew -menettelyn alentamista, kuten sitä että "Sokal vakuutti vain yhden, artikkelin arvioijan". Nämä vievät uskottavuutta ranskalaisen filosofian vertaisarviointimenettelyille ja heittävät epäilystä myös arvioijien pätevyydelle.

Minusta tämä kyllä kertoo siitä miten asiantuntemus humanismissa ei aina toimi, eli että humanismin asiantuntemus ei enää ylety toisen alan, kuten luonnontieteiden, osaamiseen. Mutta toisaalta hieman samaa voidaan sanoa myös toiseen suuntaan; Ainakin minusta myös tulkinnat siitä, että kaikki mannermainen humanismi olisi sisällyksetöntä ei välttämättä pidä paikkaansa. Osa siitä toki selvästi on, koska muutoinhan Sokalin tempauskaan ei olisi voinut onnistua. Se myös osoitti että syytteet siitä että Sokal ei vain ymmärrä lainkaan ranskalaista filosofiaa, on ainakin osin väärä. : Se että joku väittää ymmärtävänsä ranskalaista filosofiaa ja vaikka hän käy sen kielellä ja tyylillä sen keskusteluja, se ei vielä tarkoita että ranskalainen filosofia ei olisi puutaheinää. Se, että henkilöt väittävät tai kokevat käyvänsä keskustelua ei tarkoita että he suoltaisivat muuta kuin merkityksettömyyttä.

Sillä Sokalin julkaisu osoitti että "henkilö ei tiedä mitä se sisältää mutta tietää silti että se on huuhaata" voi tarkoittaa myös sitä että tekstin sisällyksettömyys juuri tarkoittaa huuhaata. Tässä on siis ollut ongelmana se, että ranskalaisen filosofian kannattaja on aina voinut sanoa että kriitikot jotka syyttävät hämäryydestä ovat vain liian yksinkertaisia. Eli henkilöitä jotka eivät vain ymmärrä. Ranskalaisen filosofian kannattaja saattaakin huvittuneesti huomautella siitä kuinka Sokal sanoo että "kohdetta ei tarvitse edes ymmärtää lainkaan, voidakseen tehdä siitä johtopäätöksiä". Sokalin temppu antoi tälle kuitenkin hieman, mutta ei minusta täysin, luuta kurkkuun; Koska hän kykeni luonnontieteilijän ominaisuudessa tuottamaan ranskalaisen filosofian seulan läpi mennyttä epäluonnontiedettä jonka hän oli tarkoituksella tehnyt sellaiseksi että se sisältää pelkkää hämärrytettyä huuhaata, se kertoo siitä että osassa Sokalin syytteissä on perää: Hän on analysoinut ja ymmärtänyt tuotettuja rakenteita ja huomannut ne köykäisiksi.

Sokal on minusta silti osin väärässä: Tämän voi osoittaa sitä kautta että on selvästi "mannermaista filosofiaa" joka esittää ihan konkreettisia väitteitä. Tässä tapauksessa nostan kuitenkin esiin Jacques Derridan, jonka dekonstruktio perustuu siihen että se penkoo teksteissä olevia kätkettyjä oletuksia, jännitteitä, ristiriitoja sekä taustalla olevia historiallisia ja sosiaalisia sidoksia;

Esimerkiksi hänen mukaansa kulttuuri valitsee sen mikä on "oleellista" ja mikä "epäoleellista".

Hänestä esimerkiksi selityksessä tietynlaisia matemaattisia ominaisuuksia tarkoittavan luonnonlain korostaminen on pohjimmiltaan metafyysinen valinta, mikä taas painottaa sosiaalisen valinnan ensisijaisuutta siinä, että juuri tämä valitaan tavoiteltavaksi piirteeksi.

Samoin Derrida korostaa sitä että tiedostettu on tiedostamattoman erikoistapaus, ja että kieltä ei voi lopullisella tavalla määrätä, vaan että tekstiä aina pohjimmiltaan voidaan vain tulkita ja että teksti itsekin on alunperin vain tulkinta. Tälläisessä tilanteessa kaikki vaikuttaa kaikkeen ja edeltää meitä niin hyvässä kuin pahassa.

Derrida siis esittää aivan konkreettisia väitteitä, jotka kritisoivat esim. Locken kannattamaa perinteistä objektiivisuuden käsitettä, jossa on objekteja joita subjekti tarkkailee. Ja joku on näitä väitteitä myös ymmärtänyt. "Mannermaisten filosofien", kuten Heideggerin "epäobjektiivisuus" johtuu vain siitä että he katsovat, että tällaiset jaottelut objektiin ja subjektiin on pohjimmiltaan keinotekoista koska ottaessaan kontaktin subjektiin myös objekti muuttuu. Tälläisessä tilanteessa syntyy vuoropuhelua jota ei voida redusoda täydellisesti. Tällöin havainnointi voi jopa tuhota totuutta. (Hieman kuten kvanttifysiikassa mittaamisesta seuraa epävarmuus, jonka seurauksena kaikesta ei saada tietoa.) Kyseessä ei siis ole enää "pelkkä huuhaa vailla sisältöä".

Tämänkaltainen sisältö voi tietysti olla ranskalaisen filosofian kriitikoista, kuten Bricmontista ja Sokalista, sitä että kyseessä on uusi irrationalistinen akateeminen muoti, joka ainoastaan haukkuu nykyisiä järjestelmiä sanomatta muutoin yhtään mitään. Tälläinen olisikin toki täydellistä huuhaata. Tämä on kuitenkin virheellinen näkemys, koska Derrida käsittelee myös kielellistä ilmaisua, loogisia suhteita (ja lisäksi ehkä hitusen fysiikkaa ja oikeustiedettä.) Derrida ei missään kohtaa sano, että fysiikka olisi täysin mielivaltaista tai subjektiivista. Se on objektiivista omissa mittareissaan. Derridalle luonnonlait, kuten Einsteinin valon nopeus eivät ole "vakioita", koska tiedemaailman tiedon valossa niillä on tapana muuttua. Uudet löydöt vaihtavat niitä ja jopa kumoavat niitä. Joka on käytännössä sitä että gravitaatiolaki on muuttunut suhteellisuuteorian vaikutuksesta, se ei enää olekaan ihan sama kuin Newtonin aikana. Jotta tulokset olisivat tieteellisesti päteviä, fysiikan lait eivät voi olla perustavia sen paremmin fysiikalle kuin maailmallekaan. Sen takia fysikaalinen vakio ei määrää fysikaalista realiteettia, vaikka se vakiona antaakin fyysikoille mitan tai vertailukohdan ja tätä kautta mahdollistaa sen toiminnan objektiivisena mittana.

Derrida soveltaa näkemystään esimerkiksi fysiikkaan ja oikeuslaitokseen. Hänen ajatuksensa on käsittääkseni se, että mikä tahansa normittava järjestelmä, on aina rakennettu joillekkin säännöille, "aksioomille", jotka ovat perusoletuksia. Ne on vain täytynyt hyväksyttää. Niitä ei kuitenkaan koskaan voi perustella. Niitä voidaan ehkä vähentää ja minimoida, mutta niistä ei koskaan päästä eroon. Ne voidaan kuitenkin aina hyväksyttää tai purkaa sopimuksesta. Siksi Derrida on "irrationalisti". Tosin tässä yhteydessä irrationalismi ei väistämättä tarkoita että kaikki asiat olisivat aina yhtä hyviä. Se sanoo vain sen, että systeemi on aina systeemi. Voihan esimerkiksi olla niinkin että litteä maa ei ole totta eikä pyöreä maa ei ole totta koska maa on hieman litistynyt ellipsoidi. Tämän kautta litteä maa on vähemmän totta kuin pyöreä maa. Näitä asioita voitaisiin testata objektiivisesti. Mutta vain geometrisessa systeemissä.

Irrationalismi tässä suhteessa ei tarkoita pelkkää puhdasta järjettömyyttä, ajatuksen kannattamista että olemme tuomittuja tilanteeseen jossa kaikki selitykset ovat yhtä hyviä. Se vain johtaa aina systeemin perustuksiin asti tavalla joka osoittaa että se onkin aina ainakin jossain määrin dogmaattinen, eli kyseenalaistamatton ja itseoikeutettu. Tämä valinta on siksi aina kulttuuriin, tilanteeseen, poliittis-sosiaaliseen peliin, ihmisiin ja jopa sattumaan sidottu.

Valitsemme aksioomat irrationaalisesti ja kun se on tehty, päätämme sen mukaisesti. Jos rakennamme logiikkaan, päätämme että logiikka toimii. Ja tätä päätöstä emme voi tehdä logiikalla, koska jos logiikka ei toimikaan, se voisi silti antaa tuloksen "logiikka toimii", joten tulos olisi silti epäilyttävä.

Tälläistä ajattelua seuraten ainakin minulle tulee mieleen erilaiset epätieteiden levittäjät. Hehän aina syyttävät nykyistä tiedemaailmaa jollakin tavoin rajoittuneeksi. Mikäli olen Derridaani yhtään ymmärtänyt, tämä on pakollista ja että vaihtoehtotieteitä kannattavatkin sortuvat siihen. Kun nimittäin kuljetaan perustuksissa, ei ole muuta vaihtoehtoa kuin törmätä johonkin dogmaattiseen aksioomaan; Koska siinä missä "perinteisempi strukturalisti" katsoo merkitysten olevan sosiaalisesti tai kulttuurisesti rakennettuja tuotteita, "modernimmat dekonstruktionistit" voivat korostaa sitä että tämän seurauksena myös strukturalistinen merkitysten tutkimus on ihan vastaavanalinen sosiaalinen tuote, ja siksi myös niiden tuottamat tulkinnat ovat perustaltaan aivan yhtä subjektiivisia. Tästä tietenkin seuraa se, että tiedemaailman eriarvoistaminen olisi siksi aina joko pakotettu itsestäänselvyys tai mahdottomuus.

Riippuen tietenkin siitä, valitseeko perustalleen sen, että "tiede on autonomista", eli että tiedeyhteisö päättää mitä on tiedettä. ~ "Science is what Scientists do". Itse pyrin osittain tämän vuoksi puhumaan vain siitä mitä pidetään "tieteellisenä", eli katsomaan sopiiko se niihin sovittuihin konsepteihin, enkö niinkään ottamaan kantaa niiden perustaan.