maanantai 6. elokuuta 2012

ryhmävalintaa ja itsekkäitä geenejä

Hei, mitä jos yhteistyön hengessä antaisitte minun lisääntyä ja jäisitte itse ilman?
Sillä eihän evoluutiota kiinnosta yksilö vaan ryhmä!
"In a group, selfish individuals beat altruistic individuals. But, groups of altruistic individuals beat groups of selfish individuals."
(E. O. Wilson)

"Tämä Päivä" -blogissa on kirjoitettu moraalin alkuperästä. Sille on annettu evolutiivinen selitys. "Muita murhaava yksilö huomaa muiden liittoutuvan itseään vastaan ja joutuvansa luonnon armoille ilman erityisen hyviä selviytymiskeinoja. Ja ilman yhteisöä kyseinen yksilö ei kykene lisääntymään. Yksilö ei selviydy ilman yhteisöä. Yksilön selviytyminen on itseasiassa evoluution kannalta merkityksetöntä. Tärkeämpää on yhteisön selviäminen. Yhteisö ilman moraalin kaltaista käyttäytymissäännöstöä kääntyy itseään vastaan ja tuhoutuu, jolloin huomaammekin äkkiä että moraalista tuleekin selviytymisen edellytys taakan sijaan." Hän selvästi vetoaa ns. ryhmävalinnan ideaan jota kannattaa esimerkiksi mainio evoluutikko E. O. Wilson.

Se on jotain jota voisin sanoa hyväksi huomioksi josta on vedetty väärä johtopäätös. (+) On nimittäin aivan totta, että evoluutio ei tavallaan ollenkaan ole kiinnostunut yksilöistä ; Se on kiinnostunut geenien levittämisestä. Näin ollen supervahva ja superälykäs yksilö, joka ei saa jälkeläisiä ei olisi ollenkaan evolutiivisesti menestynyt. (+) Totta on mylös että lisääntyminen on seksuaalisesti lisääntyvillä aina ryhmätoimintaa. (+) Ja eritoten totta on se, että evoluutiota ei itse asiassa ollenkaan tapahdy yksilötasolla. Evoluutio kun on geenifrekvenssien vaihtumista populaatiossa. Yksilöt ovat aina tässä mielessä pääsääntöisesti "muuttumattomia" ja lisääntymismenestys on se joka vaikuttaa geenialleelifrekvensseihin seuraavassa sukupolvessa (sukupolvesta toiseen. (-) Kuitenkin on väärin sanoa että evoluution ytimessä olisi ryhmien ja yhteisöiden selviäminen.

Tämä on itse asiassa aivan yhtä väärin kuin laittaa yksilö valinnan ytimeen. Tämä Päivä viittasi siis ryhmävalintaan. Tämä näkemys on jotain jonka kritiikistä saa melko hyvän kuvan lukemalla Pinkerin "The False Allure of Group Selection" -tekstin. Se pitää sisällään hyvin erilaisia ryhmävalinnan muotoja ja näyttää ne kaikki varsin epäuskottaviksi. Wilson on siis tässä kohden väärässä (niin ikävää tämä kuin onkin, hän on nimittäin todella mainio mies.) Ryhmävalinnan ongelmana on se, että (a) se on usein määritelty epämääräisesti (b) ei ole kerrottu mitään mekanismia jota kautta se voisi oikeasti toimia (c) ja piirteenä toimiessaan se redusoituu vihreän parran ilmiöksi tai sukulaisvalinnaksi tai laumatoiminnan tarjoamaksi yksilön lisääntymiseduksi jolloin se on enemmänkin itsekkään geenin toiminnan erityistapaus, eli se ei oikeasti olekaan ryhmävalintaa vaan jotain muuta.

Yleiskaavana on se, että on toki selvää että yhteistyö auttaa toisia ryhmiä vastaan kamppailussa. Näin esimerkiksi susilauma säästyy yhteistyön avulla vaaroista joista yksittäinen susi ei käytännössä koskaan selviäisi. Tästä yhteistyöstä on evolutiivista hyötyä jos ja vain jos (a) sudella on suoraan omia jälkeläisiä laumassa, jolloin omien geenien osuus paranee. (b) Sudella on laumassa suojattuna lähisukulaisten jälkeläisiä jolloin sukulaisvalinnan kautta omat geenit saavat hyötyä. Tiivis yhteistyö suojelee vain niitä joiden geenejä suojellaan. Jos jokin, esimerkiksi muurahaiset, orjuuttavat toisen lajin hoitamaan omia hommiaan, kyseessä ei ole suinkaan tämän toisen lajin geneettisten ominaisuuksien varjeltuminen ryhmävalinnan nimessä, vaan näitä raukkoja päin vastoin loisitaan.
Tämän kaiken referoimisen sijasta voisin nostaa esille muutaman "puoliksi oman" ajatuksen asiaan liittyen. Ja tämä on täysin eettis-poliittisia käytännöntason mietintöjä. (Pinker yksinkertaisesti teki asian niin ymmärrettävästi ja monisyisesti että olisi miltei rikos valikoida, lyhentää tai leikellä osia hänen tekstistään.) On hyvä huomata, että en vastusta ryhmävalintaa siksi että minulla on tietty, varsin pessimistinen, ihmiskuva ja siihen liittyvä kyyninen näkemys politiikasta. Perustelen tämän kyynisen pessimismin sillä että ryhmävalinta ei toimi. Tiede tulee ensin ja poliittiset implikaatiot on sidottava niihin.

Ei ole yllätys että Tämä Päivä nostaa ryhmävalinnan henkeä juuri moraalin kohdalla. Sillä ryhmävalinta on ollut tapa tuottaa kelpoisuutta esimerkiksi uskonnoille. Niillä yhteiskunta suojautuisi sitten ikään kuin luonnostaan esimerkiksi yhteismaan tragedialta, jonka perimmäinen syy on siinä että yhteinen etu tuhoutuu koska yksittäiset yksilöiden edun kannalta järkevintä on silti esimerkiksi liikalaiduntaa yhteistä aluetta, koska jos sitä ei tee itse niin joku muu kyllä tekee niin. Toki jo arkijärki sanoo että nyky -yhteiskunta näyttää pikemminkin sellaiselta että mikään uusliberalistinen "näkymätön käsi-tihkumisteoriahokkuspokkus" ei ylläpidä maailmassa suojaa yhteismaan tragedioilta. Toisin sanoen ryhmävalinta näyttää jo tässä valossa omituiselta.

Itsekäs geeni -näkökulma onkin ryhmävalintaa aidompi tapa tarkastella evoluutiota. Ja itse asiassa sen idea on juuri se, että lisääntymisessä tarvitaan muita. Sen ideana on se, että yksilö joka ei lisäänny ei ole evolutiivisesti merkittävä. Sen parissa on esimerkiksi sukulaisvalinta, jossa hyötyä saadaan epäsuorasti myös siitä että hoivataan lähisukulaisia. Se kun on vähän kuin itseään auttaisi. Ryhmävalinnan ja itsekkään geenin kautta selittyy yleinen altruismin ja yhteistyön tekemisen ongelma. Itsekäs geeni ei vain suojaa yhteismaan tragedialta. Ja kun muistamme että mikään geeniemme taikanappula ei suojaa meitä ilmastonmuutokselta tai otsonikerroksen tuhoamiselta, se kenties auttaa meitä keskittymään siihen että asiat on erikseen ja työläästi ratkaistava. Itsekkäässä geenissä ihmiskunta ei kenties ole yhtä idealistisen ihana kuin mikä ryhmävalinnan takana, mutta sen huomioiminen opettaa ainakin se, että kontrolloimaton uusliberaismi tuskin auttaa meitä välttämään yhteismaan tragedioita, pikemminkin päinvastoin.
Niinhän sinä haluaisit niiden uskovan..

Rakkaudesta se parantajakin potkii!

"Tell me quick - Ain't love a kick in the head?"
(Dean Martin)

Kristinuskoon liitetään usein leppeät arvot. Tässä on mukana ajatus siitä että nuoret nihilistit saataisiin pois anarkistisesta mummojenpotkimisesta. Että tatuointejen hankkimisen sijasta tehtäisiin jotain rakentavampaa. Siksi onkin hieman huvittavaa Yhdistuneiden Kuningaskuntien, usein väärin ja lyhyesti Englanninmaaksi kutsutussa saarivaltiossa, on saarnaaja joka tekee työkseen juurikin edellämainittuja paheita joita on ollut tapana varoitella kaikenlaisten hampuusien ja kommunistihippejen tekosiksi. Räväkän näköinen uskonparantaja Todd Bentley parantaa esimerkiksi syöpämummoja potkimalla heitä bootseilla päähän. "Bentley claims that the "Holy Spirit" told him to kick an ill elderly woman in the face with his biker boot. "Just as my boot made contact with her nose," the 36-year old said, "she fell under the power of God."" Koska hän tavoittelee Jumalallista parantamistyötä, eli intentio ei ole vahingoittava, moni katsoo häntä hyvällä. Yhdistyneet Kuningaskunnat eivät ole samaa mieltä. On luultavaa että heitä ei huoleta niinkään Bentleyn tapa tarjota käärmeöljymäistä pseudolääketiedettä kuin tapa jolla hän sitä levittää.

Ensivilkaisulta voisi tietysti olla helppoa heittää vyönalinen ja muistuttaa siitä, että toki muutamat ateistitkin potkivat mummoja oikein mielelläänkin, mutta että tarvitaan uskontoa jotta tästä mummonpotkimisesta saataisiin hyvää ja positiivista toimintaa. Tämä onkin muistutus siitä että uskonto on paikoitellen varsin riskaabelia ja että sen huonot piirteet on todellakin otettavan yleiseen hallintaan ; Uskonnonvapauden nimissä ei voi katsoa hyvällä vahingoittavaa "vaihtoehtolääketiedettä".

Kuitenkin tässä on taustalla muutamia mielenkiintoisempia moraalifilosofisia lausuntoja. Eritoten ajatus intention ja seurausten roolista on tässä kohden vaikea. On selvää että parantajalla on kauniit intentiot. Kuitenkin hän vahingoittaa ihmisiä eikä tavoite toteudu. Tyhmä ja paha ovat kuitenkin kaksi hieman eri asiaa. Toisaalta jossain menee raja jossa tyhmyys on niin suurta että jokaisen ihmisen kohdalla he joko tietävät tai heidän pitäisi tietää että potku vahingoittaa kun taas ihmeparantamisyritysten paranemisprosentti ei ole 100% edes ihmeuskovaisten mielestä. Näin ollen voidaan sanoa että ei ole järkevää uskoa että potkijalla olisi ns. vilpitön mieli.

Toisaalta voitaisiin sanoa että esimerkiksi itsepuolustuslajeissa ihmiset tekevät vähän samanlaisia asioita. Ja myös sadomasokistit voivat satuttaa toisiaan eikä kummassakaan tapauksessa ole kysymys rikoksesta. Nämä liennytykset eivät kuitenkaan toimi kovin hyvin, koska (a) sekä itsepuolustuksessa että sadomasokismissa toiminta on suoraan itseään eikä sitä tarjota välineenä johonkin muuhun - johon se ei peräti oikeasti ole väline koska potku naamaan ei paranna esimerkiksi syöpää. (b) Lisäksi itsepuolustuksen harjoittamisessa itse asiassa vältetään suoraa naamaanpotkimista, koska sellainen tekisi nopeasti hallaa harjoittelijoiden määrälle, kun vain aniharva selviäisi edes peruskursseista ilman vammoja. Esimerkiksi viimeisessä treeneissäni minut toki revittiin kappaleiksi, tai asia tuntui siltä. Sillä Guy hieroi aivan lukossa olevan selkäni auki, mikä oli erityisen tuskallista mutta joka johti siihen että ryhtini on taas paljon parempi. Itsepuolustuslajeissa on usein kehonhuoltoa eikä niinkään sitä että ruumista rikotaan (c) Myös sadomasokistit välttävät yleensä vakavia riskejä. Siinä ei haeta pysyviä ruumiinvammoja.

Väittäisin että intentio ei pelasta koska toimenpiteet eivät vastaa tavoitetta. Näin ollen vaikka tavoite olisi toimiva, keinot sen saavuttamiseen ovat väärät. Vahingoittumisesta ei lähinnä välitetä.

Tosin, kun tarkemmin miettii, niin on aika vaikeaa olla symppaamatta Bentleytä. Hänhän tekee uskovaisille vain täsmälleen sitä mitä itsenkin joskus tekisi mieli tehdä. Minun ja hänen tekojensa väliset erot ovatkin ainoastaan (a) intentioden erilaisuudessa (b) siinä että näemme kausaaliset reaktiot eri tavalla, tavalla jossa minun tapa on faktuaalinen ja hänen mielikuvituksellinen ja (c) siinä että minä en pane toimintahalujani käytäntöön, kenties koska (d) pohjimmiltani tiedän ne asiattomiksi ja julmiksi toisin kuin Bentley.

Tyyli ja tarkoitushakuisuus

Apologeetikkojen parissa on ollut viime aikoina muodikasta vedota Bayesilaiseen todennäköisyyteen. Tämän lähestymistavan ensimmäinen tärkeä puolustaja on ollut Richard Swinburne, joka käytti sitä jumalatodistuksessa. Moni innostui tästä kulmasta ja propabilistinen argumentaatio on tällä hetkellä apologeetikoiden parissa suorastaan normi.

Swinburne on itse esittänyt että evidenssi Jumalan puolelle ei ole kovin vakuuttava ja tämän vuoksi hän näkee esimerkiksi pahan ongelman kumoamisen tärkeäksi. Moni apologeetta ei ole Jumalatodistuksen tehosta yhtä varovainen. Tämä on johtanut siihen että bayesilaista todistusta pidetään vahvasti matemaattisena ja vakuuttavampana kuin esimerkiksi klassisia deduktiivisia syllogismeja. Tässä kohden useille näyttää olevan vaikeaa ymmärtää se, mitä Bayesilainen todennäköisyyslaskenta itse asiassa on. ; Siinä ei ole mitään oleellisia eroja deduktiivisen ajattelun kanssa. Ne ovat deduktiivisia argumentteja joisa päätellään todennäköisyyksien kautta. Tai sitten vaihtoehtoisesti voidaan sanoa että klassinen deduktio on itse asiassa propabilistine argumentti jossa todennäköisyydet ovat joko 0 tai 1 (ei toteudu koskaan tai toteutuu aina).

Bayesilaisella lähestymistavalla on täsmälleen samat heikkoudet kuin deduktiolla ; Ne ovat täsmälleen yhtä hyviä kuin niiden premissit. Ja tämän vuoksi on monia loogisesti kohrerentteja deduktiivisia argumentteja joille nauretaan koska ne eivät ole hyviä. Itse asiassa tämä asiantila on filosofien parissa aivan tunnettu. Bayesilaisen argumentaation kohdalla on tilanne tietysti sama kuin deduktiivistenkin argumenttien kohdalla. Menetelmä itsessään ei ole väärä tai jokin jota ei voisi koskaan käyttää. Kysymys on enemmänkin käyttämistavoista, joissa deduktio ja Bayesilainen lähestymistapa yksinkertaisesti vaativat paljon tarkempaa premissiseulaa. Alkuoletusten pitäisi olla kiistattomat.

Ainut olennainen ero joka Bayesilaisessa argumentaatiossa on eiloogisessa puolessa. Ihmiset eivät yleensä ole kovin vakuuttuneita deduktiivisten argumenttien edessä koska ne ovat deduktiivisia. Bayesin kaavaa soveltavat argumentit taas ovat ilmeisesti harvemmin käytettyjä ja vähemmän tuttuja ja niin ollen ihmiset ovat vakuuttuneita niistä pelkästään siksi että ne ovat bayesilaisia.

Tämä tunne tulee vastaan etenkin kun katsoo nykyisiä apologeetikkojen muotivirtauksia. Siinä missä Swinburne sentään sanoo jotain mielenkiintoista, enemmistö Bayesin kaavaa soveltavista argumenteista ovat niin huonoja, että mieleen ei voi tulla mitään muuta kuin se, että määrä ei korvaa laatua. Siinä missä Swinburnen arugmentin arviointi on jännittävää, on monesti niin että ei ole mitään muuta järkeä että argumentti otettaisiin vakavasti, kuin se että se sattuu olemaan muodoltaan Bayesilainen. Usein on jopa niin että kristityt apologeetat esittelevät aivan omituisen typeriä ajatusketjuja ja esittävät sen vain siten että ovat muotoilleet sen Bayesilaisella terminologialla. (Joka on syvemmällä suossa kuin se lause siinä edellä.)

Esimerkiksi on luettavissa bayesilainen argumentti josta ei oikeastaan tarvitse nostaa esiin kuin lähtökohdat, jotta huomaa että se on juuri tätä pahinta mallia ; "Our argument will proceed on the assumption that we have a substantially accurate text of the four Gospels, Acts, and several of the undisputed Pauline epistles (most significantly Galatians and 1 Corinthians); that the Gospels were written, if not by the authors whose names they now bear, at least by disciples of Jesus or people who knew those disciples - people who knew at first hand the details of his life and teaching or people who spoke with those eyewitnesses - and that the narratives, at least where not explicitly asserting the occurrence of a miracle, deserve as much credence as similarly attested documents would be accorded if they reported strictly secular matters. Where the texts do assert something miraculous - for example, Jesus’ postresurrection appearances - we take it, given the basic assumption of authenticity, that the narrative represents what someone relatively close to the situation claimed."

Koko tekstiä lukiessa tulee selkeästi esiin se, että argumentintekijöillä ei ole ollut edes halua nähdä vaivaa argumenttinsa eteen. Ja itse asiassa se jopa sotkee koko Bayesilaisen peruslähtökohdan. Jos kysymyksestä haluttaisiin tehdä aidosti Bayesilainen, kysymys pitäisi rakentaa aivan toisella tavalla kuin on tehty. Oikea tapa ei ole vain olettaa että Raamattu on enimmäkseen totta ja kysyä sitten todennäköisyyttä sille että kaikki siinä olevat tapahtumat olisivat tapahtuneet ei-ihmeenomaisesti. Jotta kysymykseen saataisiin oikea todennäköisyyspainotus. Oikeampi kysymys olisi arvioida lisäksi sitä että millä todennäköisyydellä ihmiset voisivat kertoa samantapaisia tarinoita vaikka ainuttakaan ihmettä ei olisi tapahtunut. Ja kun tässä kohden käsiteltävänä on kulttuurihistoriamme tarina-aineisto, on selvää että tämä todennäköisyys on suuri.

Toisin sanoen tämä argumentti ei rakentanut oikeita premissejä. Ja itse asiassa oikeastaan se ei ollut edes Bayesilainen. (Se on toki perushengessään propabilistinen mutta ei noudata Bayesin kaavaa, joten se itse asiassa laskee todennäköisyyksiä väärin ja epämatemaattisesti.) Se oli klassinen deduktiivinen argumentti joka olisi naurun aiheinen. Mutta tätä on kätketty siten että deduktiivista kielenkäyttöä on naamioitu todennäköisyyskielellä. ; Itse asiassa on selvää että tässä tapauksessa Bayesilainen käsittely ei korjaa mitään alkuperäisen deduktiivisen argumentin ongelmista. Se itse asiassa huonontaa sitä. Tämänlaisten argumenttien viraali leviäminen taas johtuu siitä että se rakentaa kuitenkin hyvän sumuverhon joka hämmentää varomatonta lukijaa.
1: Tosin varomattomuuden kohdalla pitäisi kyllä olla aivan käsittämättömän varomaton että argumentit menisivät läpi. Ne menevät, joten kysymys lienee enemmän siitä että sanoma miellyttää ja sitä koristaa hieno sana. Todennäköisyys on miltei tiedekieltä joten jos se kertoo mihin jo valmiiksi uskoo kovasti, niin miten se muka voisi olla väärin? Oikea lopputulos ja fiini imago ja muotoilu perustelussa on monille tärkeämpi kuin se, että argumentti olisi oikeasti hyvä, toimiva ja järkevä.

lauantai 4. elokuuta 2012

Baabelin kirjastossa

Most people dismiss illiterate cultures. Wonder why ~ we live in one!
"Kansaa kävi silti Kirjastossa suurin joukoin etsimässä vastauksia niihin kysymyksiin, joihin ainoastaan kirjastonhoitajien uskotaan tietävän oikeat vastaukset, kuten 'Onko tämä pesula?' tai 'Kuinka "surrealistinen" tavataan?' ja usein toistuva 'Onko teillä sellaista kirjaa jonka joskus luin joskus aikoja sitten? Siinä oli punaiset kannet ja päähenkilöt paljastuivat kaksosiksi?' Tarkkaan ottaen kirjastossa on sellainen kirja... jossain. Siellä on jossain kaikki kirjat jotka on koskaan kirjoitettu, jotka kirjoitetaan joskus tulevaisuudessa ja mikä tärkeintä, kaikki kirjat joiden kirjoittaminen on mahdollista. Näitä teoksia ei pidetä yleisölle avoimissa hyllyissä siltä varalta, että niiden asiantuntematon käsittely romahduttaisi kaiken minkä kuvitteleminen on mahdollista. [Taas kerran.]"
(Terry Pratchett, "Posti Kulkee", sivu 191)

"Baabelin kirjasto" -teoksessa on valtava määrä kirjoja. Niiden laatu on erilaista. Itse asiassa Kemppinen kuvaa tätä moninaisuutta hyvin omassa blogissaan : "Baabelin kirjastossa oli J.KL. Borgesin mukaan kaikki mahdolliset kirjaimistot kaikkina mahdollisina yhdistelminä eli kaikki olemassa olevat ja teoreettisesti mahdolliset kirjat. Saman kirjoittajan "Hiekkakirja" on lisäksi lajudeltaan ääretön. Siinä on ääretön määrä sivuja, joten kirjalla ei hienoista mutta kuluneista nahkakansista huolimatta ole alkua eikä loppua. Myös sivunumerot saattavat olla erikoisia, esimerkiksi 21 potenssiin 19,7." Runsaus johtaa kuitenkin sekaannukseen ja pulaan. Tämä nostaa esiin sen, että tehokkain ja laajin kirjasto on erilaisia asioita kokoava laitos, ei niinkään niiden laatua takaava voima. Samalla se opettaa sen, että viisaus, tieto ja sivistys on muutakin kuin yleissivistys tai lukeneisuus. ; Samalla se muistuttaa vaihtoehtojen paradoksista ; Vaikka vapaus usein liitetäänki onnellisuuden kannalta tärkeäksi, on hyvä muistaa että suuri määrä valinnanvaihtoehtoja itse asiassa lisää stressiä.

"Baabelin kirjasto" -nimi tietysti viittasi "Raamatun" tarinaan, jossa yleisteemana on hajaannus. Ideana on se, että aluksi kaikilla on yhteinen kieli ja yhteistyön avulla rakentuu torni, jonka Jumala jostain syystä näkee ikonoklastiseksi. Siksi Jumala rikkoi tulvanjälkeisen ihmiskunnan sisäisen koherenttiuden antamalla erilaisia kieliä. Näin syntyi hajaannus, jonka Jumala ilmeisesti näki hyväksi. Tämä kulma on siitä mielenkiintoinen, että se muistuttaa siitä että vaikka isoa määrää tietoa ajatellaan usein nimenomaan tieksi yhteisymmärrykseen, usein tilanne ei kuitenkaan ole näin. ; Esimerkiksi asioista neuvottelu ja keskustelu ei aina johda yksimielisyyteen vaan joskus se johtaa erilaisten maailmankuvien poteroitumiseen. Esimerkiksi vastaankirjoittamisen periaate seurauksineen korostaa sitä että ihmiset päinvastoin erkaantuvat toisistaan nimenomaan keskustelun kautta. Toisen argumenttien huomioonotaaminen kasvattaa eroavaisuuksia. Tämän jälkeen keskustelussa tärkeintä on olla erimielinen. Erot kasvavat tässä prosessissa helposti.

Tämä kertomus "Baabelin kirjastosta" ei ole enää nykyään kovin fiktiivinen. Sillä meillä on internet. Itse asiassa se voidaan nähdä jättimäisenä "Baabelin kirjastona".1 Tämä johtaa siihen että Nicholas Carr muuttuu oleelliseksi. ; Carrin "Pinnalliset" -kirja keskittyy siihen että lukeminen on lukemista. Hänestä internetlukeminen on hajanaista ja estää ihmien keskittymiskyvyn kehittämistä. Tietotulva lisää hänenkin mielestään hajaannusta. Tässä riskinä on pinnallisuus. Carrin maailmassa baabelin kirjastossa eläminen johtaa siihen että ihmiset lakkaavat ajattelemasta syvällisesti.

Mutta kaikki lukeminen ei ole samanlaista. Sen sävy on se, mikä "Parnasson" "Se ei ole samaa lukemista" tuo hyvin esille. Taustalla on ajatus siitä että aivojen fysiologia on geneettisesti sama meillä kuin muinaisilla metsästäjä-keräilijöillä. Mutta samalla aivomme ovat erittäin plastinen elin. Internetissä on Carrin mukaan jotain joka vetoaa ihmisen "metsästäjä-keräilijä" -aivoihin. Siksi ihminen helposti ajautuukin siihen että internet on kokoamista varten "Minun pitäisi kirjoittaa muutama sana Nicholas Carrin tuoreesta kirjasta The Shallows, mutta taidan ensin vilkaista Facebook-sivuni. Samalla voisin oikeastaan katsoa Carrin blogin. Klik. Kas, blogista löytyy jo arvioita kirjasta. Klik. Klik." Tämä on toki lukemista. Mutta se on hyvin erilaista lukemista, kuin mitä klassinen lukeminen on. "Ruudulta tai lukulaitteelta lukeminen saattaa vaikuttaa samanlaiselta kuin paperilta lukeminen, mutta Carr väittää, että kyse on hyvin erilaisesta prosessista. Tietokoneissa ja pian myös e-kirjojen lukulaitteissa hakutoiminnot, interaktiivisuus, multimedia, hyperlinkit ja ponnahdusikkunat ovat arkipäivää, ja juuri näiden ominaisuuksien vuoksi sähköinen lukeminen poikkeaa perinteisen kirjan tai lehden lukemisesta. Kun luemme tekstiä sähköisesti, aivoissa aktivoituu täysin eri alue kuin paperia lukiessa." Tämä johtaa Carrin mukaan siihen, että ihmisten keskittymiskyky karisee tai ainakin muuttuu suuresti. Ihmiset lukevat nopeasti ja hajanaisesti erilaisia asioita. Tämä estää heitä keskittymästä pitkäjänteisesti. Näin ollen uhkana on se, että tulevat sukupolvet eivät enää osaa esimerkiksi keskittyä siihen että lukisivat kokonaisen kirjan. Muistia ei rasiteta entiseen tapaan ja siksi asioista ei tule samalla tavalla osa ihmistä. Näin ollen tietokoneen muistiin jäävä tieto joka vain haetaan erillistarpeen edessä ei muutu samalla tavalla osaksi muuta elämää, toisin kuin perinteinen tieto. Tämä muuttaa elämäntapaa, etäännyttää sivistyneestä elämästä.

Ajatus voi kenties tuntua omituiselta. Se, että on nopeaa ja helppoa tietoa ei tunnu samalta kuin yleinen sivistymisen tason romahdus ; Tieto on helpommin saatavilla kuin koskaan. Sen ei luulisi olevan huono asia sivistykselle. Kuitenkin, kuten "baabelin kirjasto" näytti, suuri ja hajanainen tietomäärä ilman tiedonhaun järjestelmää (heuristiikkaa) joka myös kykenee käsittelemään ja prosessoimaan tämän informaatiolisän, johtaa helposti hajaannukseen.

Näin ollen tästä seuraa "yleistä postmodernisoitumista"2 jonka skeptikko voi huomata internetissä. Ihmiset eivät sivisty, vaan hakevat helposti "omaa näkemystä korostavaa tietoa". Ja nämä ihmiset edustavat vielä jonkinlaista eliittiä. Sillä pelailu ja muu kevyempi on vielä tätäkin suositumpaa. Internet on kuin kirjasto jossa olisi hälisijöitä joilla olisi mielenkiintoisia katseenvangitsijoita. Kirjasto jossa on sirkus saa katsojia. Mutta harva lukee, ja enemmistö katsoo sitä sirkusta.

Omakohtaisesti uskaltaisin sanoa, että vaikka olenkin kasvanut perinteisessä kirjakulttuurissa, on oma lukutapani hyvinkin "Carristunut" ; Olen tottunut lukemaan paksujakin kirjoja, joka on johtanut kaikkeen omituiseen (kuten tämän blogin syntymiseen). Näin ollen olen jo nuoresta tottunut lukemaan eikä kirjan lukeminen ole ollut mikään erityinen asia joka itsessään vaatisi työtä. Monille vähemmän harjaantuneille ajatus kirjan lukemisesta on työ paitsi asiasisältönsä, myös aivan itse lukuprosessinsa vuoksi.

Taustani on selvä vaikuttaja silloin kun internet oli vielä minulle uusi asia - ja enemmistölle ikäluokkaani ei - se oli minulle nimenomaan kirjan jatke. Eli luin sitä kirjanomaisesti. Sittemmin olen oppinut että esimerkiksi foorumikeskustelujen lukeminen alusta loppuun on typerää. Ja että tärkeä asia on osata kaikesta tietotulvasta irrottaa epäoleellinen ja keskittyä siihen oleelliseen. Tästä on tullut tiedonhankinnan heuristiikka joka on valikoimis-lukemis -prosessi. Ja tämän seurauksena kirjastosta on tullut minulle internetin jatke. Kun käyn kirjastossa, luen helposti sisällysluetteloita ja yhteenvetokappaleita. Mahdollisesti jotain lukuja. Sitten siirryn toisen kirjan pariin. Näin syntyy kaikkea mielenkiintoista kun asiat jotka eivät aiemmin olleet yhdessä kohtaavat - ja tätä kautta on helppo esimerkiksi kirjoittaa tätä blogia. Samalla lukutapani on kuitenkin etäännyttänyt minut klassisesta kysymyksestä "oletko lukenut tämän kirjan?" [Joo, tiivistelmän vuonna 2001, viidennen luvun vuonna 2004 ja kolmannen ja neljännen luvun 2010...]

Joku voisi nähdä että tämä on taito. Taito seuloa oleellista informaatiotulvasta. Tätä voidaan jopa pitää nykyaikana tärkeimpänä kansalaistaitona. Nykyajan internetmaailman ammattifilosofitkin taas voivat taputtaa käsiään ja korostaa sitä että lähdekritiikkitaito ja priorisointi ovat tärkeimpiä tietotyöläisen taitoja. - Esimerkiksi Lauri Järvilehto on kirjoittanut filosofisen elämäntavan kirjan, jossa tämä valikointitapa on äärimmäisen tärkeässä osassa.

Kuitenkin tässä on myös varjopuolia. Puolia jotka eivät kenties ole pahimmillaan omalla kohdallani, koska olen kuitenkin "vanhan systeemin kasvatti" ja aivoni on tätä kautta rakennettu sen ympärille. Carr on nimittäin huolestunut nimenomaan heistä joilla tätä taustaa ei ole. Carrin ajatusrakennelma perustuu siihen että tosiasiassa tiede on harvinaista eikä ollenkaan itsestäänselvää. Näin ollen se vaatii myös suojelua. Siinä missä esimerkiksi nälkä ja jano ovat luonnollisia biologisia ilmiöitä, tieteenteko on ihmisaivoille itse asiassa hyvin vierasta.

Siksi tieteentekoon vaaditaan niin paljon harjoittelua ja treeniä, jonka moni uskonpuolustaja pitää kuivana ja tylsänä ja olettaa että skeptismi jotenkin "latistaa elämän". Siksi koulussa uskonto ja siihen liittyvä moraalihöpinä on kevyttä, helppoa, mukavaa ja "fasinoivaa" kun taas fysiikka on tylsiä kaavoja ja pänttäämistä. ; Tätä kautta olen jopa sitä mieltä että (kun aihe ei ole samaa kuin laatu) etenkin uskovaisille ilmennettävä uskonto leppoisine psykohöpinöineen ja tuonpuoleiskuvauksineen ovat nimenomaan pinnallista kun taas luonnontieteet ovat syvällisiä. Siksi asenne "think less" kuvaa uskovaista ja/tai konservatiivista ajattelua.3

Tämä nostaa omassa silmissäni skeptismin ja esimerkiksi uskontokeskustelun aivan uuteen kulmaan. Monestihan uskovaisten paras puolustuspuhe on siinä että uskonto on luonnollista. Itsekin olen kognitiotieteeseen tutustuneena esimerkiksi lukenut (Kyllä. Kokonaan) tuoreehkon McCauleyn kirjan "Why Religion is Natural and Science is Not" jonka pääteesi on takakansitekstiä kätevästi lainaten se, että "... In Why Religion is Natural and Science Is Not, Robert N. McCauley, one of the founding fathers of the cognitive science of religion, argues that our minds are better suited to religious belief than to scientific inquiry. Drawing on the latest research and illustrating his argument with commonsense examples, McCauley argues that religion has existed for many thousands of years in every society because the kinds of explanations it provides are precisely the kinds that come naturally to human minds. Science, on the other hand, is a much more recent and rare development because it reaches radical conclusions and requires a kind of abstract thinking that only arises consistently under very specific social conditions. Religion makes intuitive sense to us, while science requires a lot of work. ..." Kun tajuaa tämän, ymmärtää Carrin tapaan että nimenomaan tieteellinen ajattelutapa vaatii suojelua.4

Ajatus siitä että luonnollinen olisi hyvää ja toivottavaa näyttäytyy tämän jälkeen enemmänkin varoittusmerkkinä siitä että ajattelu on pinnallistunut. Ajatus siitä että luonnollisuus oikeuttaisi uskonnon on ajatuksena juuri sellainen joka nousee helposti esiin jos ei ole keskittänyt ajatuksiaan kohti harvinaista ja vaikeampaa abstraktia ajattelua.

Haluaisin jatkaa pidemmällekin. Mutta internet n täynnä pornoa. Ja se ei lataa itseään! Katso, söpö lintu!
Mitä tuijotat? Olen pöllö, en minä osaa lukea!

1 Tai ainakin jonain joka lähestyy sitä, jos ei muuten niin asymptoottisesti.
2 Jolle sopiva tilanne löytyy juurikin Baabelin hajoamisessa, jossa eri kulttuurit eroavat toisistaan ja tästä syntyy hajaannus. Jota pidetään kauniina niin että Jumalakin näke että se on hyvä.
3 Ja menen niinkin pitkälle, jotta väitän että konservatiiveilla olevat "ylimääräiset ajattelu -ulottuvuudetkin" tarvitaan siihen että kevyen ajattelun epäsystematisoivan luonteen rakentamaa hajaannusta jäsennetään. Se, mikä muutoin on kaksoisstandardi selitetään helpoiten muuksi ottamalla käyttöön juurikin "ylimääräisiä perustoja". Nämä eivät tee ajattelua hienojakoisemmaksi, vaan kertoo että niiden kuvaamiseen tarvitaan enemmän käsitteitä ja periaatteita. Tämä taas viittaa oikeasti pikemminkin erilaisten privileegioiden olemassaoloon, etenkin jos aiheena on etiikka.
4 Jos uskonto on luonnollista, miksi sen puolustamiseen nähdään niin paljoa vaivaa ja sen rappeutumista pelätään? Koska puolustettavana on uskonnon epäluonnolliset asiat, kuten viheliäiset kulttuurisidonnaiset homonormit. Uskonnon kaikki paikat eivät ole luonnollisia. Ja siksi se eroaa nälästä ja janosta, joiden perusterpeen osaa ei kielletä. Tätä kautta homo religiosuskin on myytti jolla yritetään estää tiettyihin puoliin kohdistuvaa kritiikkiä.

Pinnallistunut yhteiskunta? - Minä sanoisin että luterilaistunut yhteiskunta

Luterilaisuuden vaikutukset nähdään usein irtautumisena katolisista opeista, ennen kaikkea anekaupasta. Kuitenkin nämä ovat luterilaisuuden abstrakteja muutoksia, sellaisia jotka koskevat dogmeja jotka kiinnostavat joitakuita ; Anekauppa voi tuntua konkreettiselta kunnes tajuaa että esimerkiksi luterilaisten hyväksymä kirkollisvero on täsmälleen sitä samaa. Että instituutio kuppaa rahaa. Katoliset sentään anekaupassaan liittivät tähän merkityksen. Luterilaiset maksavat muuten vaan. Ero on abstrakti ja merkitystasolla.

Sen sijaan luterilaisuuden käytännön vaikutukset ovat muualla. Epäsuoralta vaikuttava dogmi siitä että jokaisen tulee lukea itse Raamattua on ajanut konkreettiseen lukutaidon kehittämiseen panostamiseen. Ja luterilainen työmoraali on sekin käytännön muutos joka on seurannut siitä että protestantit muuttivat uskonnon suhtautumisen työhön. Oman onnen metsästäminen muuttui oikeutetuksi ; Siinä missä katolinen saattoi jakaa hyvän elämän arjen ja juhlan, arjen ja pyhän erottamiseen. Ja rakentaa sloganin "ora et labora" (rukoile ja tee työtä) kahdeksi eri termiksi. Luterilaiselle ne liittyvät vahvemmin yhteen. ~ Tässä mielessä kirkollistenkin tahojen puheissa joskus vilahteleva "oravanpyörän pinnallisuudesta" varoittelevat puheet ovat perussävyiltään luterilaisuudelle hieman vieraita. (Vaikka Luther osasikin pitää myös hauskaa ja oli esimerkiksi musiikin, etenkin luutunsoiton, ystävä.) Katoliseen puheenparteen ne sopisivat paremmin. Luterilaisuuden suhde työhön onkin hankala. Se ensin neuvoo tekemään ahkerasti töitä ja sitten valittaa kiireyhteiskunnasta joka on sen automaattinen seuraus. (Ahkeruus ja kiire ovat vähän kuin toisiinsa sidottuja käsitteitä.)

Erikoista onkin se, että usein nähdään että yhteiskuntamme on pinnallistunut kun se keskittyy enemmän työn tekoon. Kuitenkin tämä ei ole ollenkaan väistämättä mitään pinnallistumista, vaan sitä että eletään Lutherin opettamassa työkulttuurissa. Tämä näkyy siinä, että monet luterilaiset henkilöt ajavat sitä, että arjen ja pyhän erottelu pitäisi murtaa, ja he pitävät juhlapyhien kaltaisten konseptien olevan uskonelämästä etäännyttävä voima. ; Protestanttisuus pitää sisällään vahvoja työkeskeisyyden teemoja jotka ovat tiukimmillaan kalvinismissa jossa siihen helposti tulee mukaan jopa egoismilta näyttävä menestysteologia. Luther on tätä lievempi ja siinä nousee helpommin esiin yhteishyvä. Näin kalvinismi on "kokoomuslaista" mutta luterilaisuus "sosiaalidemokraattista".

Lutherin tapa erottaa uskonto ja politiikka nousee sekin mukaan. Tämä vaikuttaa vahvasti Pyhään. Sillä luterilainen pyhä on yksityisasia, kun taas juhla on julkista toimintaa. Perinteinen ajattelutapa on liittänyt juhlan pyhään kätevästi. Luterilaisuudessa tämä on vieraampaa.
Tätä kautta ongelmaksi voidaankin sanoa se, että luterilaisuuteen liittyy hieman vaikea suhtautuminen juhlaan. Karnevalismi ja juhlinta ovat jotain jota luterilainen kirkko pitää hankalana. - Joutuihan Heinimäkikin  Espoossa omituiseen tilanteeseen, kun kirkolle käsitys "on aika arkeen ja aika juhlia" oli liian riehakasta ja se piti muotoilla pönäkämpään muotoon "on aika arkeen ja on aika juhlaan." Tämä asenne on nähdäkseni hankala sikäli, että ihmisen on helpompi ymmärtää Pyhä poikkeuksellisen kautta. Näin ollen Pyhän erottaminen arjeasta olisi paikallaan ; Luulisi että olisi helpompaa totuttaa ihmiset ensin Pyhään juhlan kautta ja sitten selittää että arjen tavallisuus, makaaberius ja karuus ei tarkoita Pyhän puutetta. Että kyllä se sielläkin on.

Ilman tämänlaista käy helposti niin että Pyhä näyttää banaalilta vain siksi että Pyhä liitetään johonkin jonka näkyvin piirre on banaalius. Ja sitten kun ihmiset työn keskeisyyden vuoksi etääntyvät juhlana ja irtautumisena olevasta pyhästä, tätä arkipäiväistymistä vastaan sitten käydään muistuttamalla siitä että se Pyhä on siinä banaalissa jota kuitenkin jo tehdään. Tästä syntyy solmu joka ei hevin aukene. Paitsi sitä kautta että ensin opetellaan juhlimaan ja vasta sen jälkeen Pyhä voidaan laventaa arkeenkin.

(itse)petoksen mestarin ja erikoisasiantuntijan lausunto

Jotkin asiat panevat niin sanomattomasti vituttamaan...
Aika usein teologeista keskustellessa ei ole tarpeen tarttua keskustelijoiden persoonaan. Esimerkiksi Alvin Plantingan argumentaatiotapa on sellainen, että hänen ideologiansa ja asenteensa ovat yhdentekeviä. Kohteliaasti sanoen heidän tapansa olla keskustelussa ja argumentoinnissa ovat asiallisia. Sitten on sellaisia joilla ensimmäinen ja tärkein asia on tarttua heidän persoonaansa. Sillä heidän kohdallaan kyse ei koskaan ole argumentoinnista vaan voittamisesta. (Ja tämä "voittaminen" ei todellakaan tarkoita sitä että esitettäisiin vahvimmat argumentit ja parhaat tieteelliset tiedot.) Debateissa on aina kysymys vain persoonista. Silloin puhutaan ihmisistä kuten William Lane Craig.

Craigista on sanottu sellaista, että häneen kannattaa tutustua jos haluaa tuntea kristillistä ajattelutapaa. Häneen kannattaa tutustua myös koska hän on älykäs ja hänellä on erityisen laaja yleissivistys. Mutta jos haluaa tutustaua siihen mitä kosmologia sanoo asioista, Craig on väärä lähde koska hänen keskusteluhistoriansa on käytännössä sarja tehtyjä virheitä ; Hän väittää fysiikan sanovan jotain ja sitten esimerkiksi Paul Daviesin kaltaiset fyysikot ovat suoraan näyttäneet niissä fysiikkavirheitä (eli vika ei ole "eri tulkinnoissa" vaan "eri faktoissa"). Ja tämän seurauksena on syntynyt vain se, että Craig on vaihtanut argumenttiaan uuteen asiavirheeseen. (Lukeneisuus ei siis ole auttanut häntä saamaan fysiikkaansa oikein, vaan hänen fysiikkapohjaiset argumenttinsa ovat sarja asiavirheestä toiseen lipumisia.) Lisäksi Craig ei osaa ateistien argumentteja. Hän on ilmeisesti vain lukenut kirjoja, mutta itse argumentit esiintyvät lähes poikkeuksetta jonkinlaisina olkiukkoina alkuperäisistä. Olen käytännössä vähintään 99% samaa mieltä tämän lausunnon kanssa. (Ja tämä blogaus antaa pienen vilauksen siitä miksi näin näen - ja miksi sinunkin pitäisi nähdä se tälläisenä.)

Itse asiassa Craig on tästä hyvä esimerkki siinäkin mielessä, että hän ei ole missään määrin luova ajattelija. Näin ollen häntä kuvaakin lähinnä muiden jo kehittelemien ideoiden käsitteleminen. Tämä näkyy varsin selkeästi ja itsestäänselvästi myös hänen "virallisesta akateemisesta opinnäytteestään" joka on siinä rajalla joka on luovalta panokseltaan niin pieni, että on vaikeaa sanoa onko kysymys peräti suorasta plagioinnista vai onko se sittenkin vain järjestelmällistä muiden sanomisten esilletuontia. Itse asiassa Craig ei ole akateemiselta menestykseltään merkittävä - toisin kuin vaikkapa Alvin Plantinga - ja ainut syy jonka vuoksi Craig on tärkeä on se, että fundamentalistiset kaduntallaajauskovaiset ovat ottaneet hänet jonkinlaiseksi tämän hetken muoti -ikonikseen. (Ja kyllä, myös täällä Suomessa.)
1: Oleellisesti sanottuna hän on ateistejen parissa vähintään yhtä tunnettu siitä että hän toistuvasti vääntää vastustajiensa sanoja sellaiseen muotoon joka ei ole sitä mitä on sanottu. Tämä kertoo siitä että hän ei ymmärrä kritiikkinsä kohdetta. Olipa syynä sitten viaton sisälukutaidon puute, kyvyttömyys nousta oman maailmankuvansa ulkopuolelle tai tahallinen huijaaminen tämä olkiukottelutapa vähentää hänen merkitystään vakavasti otettavana filosofina. (Tosin ratkaisu siihen mitä edellämainituista hän on todennäköisemmin on jotain joka valottunee tämän blogauksen kautta ainakin osittain.)

Esimerkiksi Craigin debatteja seuratessa on helpohkoakin havaita, että
1: Craig mielellään viittaa "yleiseen akateemisten ihmisten mielipiteisiin" myös asioissa jotka ovat kaikkea muuta kuin tosia. Itse asiassa jopa epätieteelliset ja epätodet ja kumotut väitteet ovat saaneet tämänlaisen statuksen. Lisäksi hänen tapansa käsitellä kritiikkiä ja kritiikittömyyttä on varsin omintakeinen. Esimerkiksi Jeesuksen tyhjä hauta on saanut häneltä erikoisen kohtelutavan ; "You'll never hear Craig say that very few scholars doubt the empty tomb. That's because that claim is easily disproven. Indeed, some of Craig's fellow apologists are quite open about the fact that many scholars reject it (see for example pp. 461-462 of Mike Licona's new book). So instead, Craig makes slightly vaguer claims about majority opinions and what "scholarship" says, claims which he never has much support for, but which at least can't be immediately refuted. At the same time, he carefully avoids mentioning that there are any scholars who disagree, leaving his audience to assume there aren't any." Toisin sanoen kysymys on väärien mielikuvien rakemtamisesta tavalla jonka kritisoiminen on mahdollisimman vaikeaa, koska kaikki tulkinnat tapahtuvat kuitenkin kuulijan "rivien välistä" eikä Craig itse asiassa sano mitään eksaktia. Tämä eksaktiuden puute toki tarkoittaa myös sitä että hänen argumenttinsa ovat turhia.
2: Hän rakentaa argumentaationsa sille että asiasta ei keskustella vaan siirrytään aina suojaan metatasolle. Tämä näkyy erityisen hyvin siitä miten Craig käsittelee sellaista konseptia kuin "fakta". "Similarly, when Craig takes all the major details of the Biblical story of and calls them his "four facts," the word "facts" there is a lie. Normally in a debate "facts" refer to things that are easily proven and can be agreed upon by all. But there’s no proof for any of those facts, no evidence for them beyond the word of the Biblical authors, who may have been misinformed or lying. But by calling them "facts" over and over again, Craig gives the impression that they're uncontroversial. And if called on it, he can defend himself by quibbling about the meaning of the word "fact.""

Tämä asennepari tarkoittaa yksinkertaisesti sitä että Craigille tiedemaailman yleinen mielipide on auktoriteetti. Ja se mitä hän kutsuu faktaksi on itse asiassa dogmaattinen premissi. Loput on sitä että hän välttää eksaktia kannanottoa itselleen ongelmallisista aiheista ja kiemurtelee ja kikkailee tästä pois sillä että hän ei tartu käyttämiinsä sanoihin vaan leikkii sanojen merkityksillä kikkailulla. Aito ja hyvä julkinen esiintyjä osaisi toki valita sanansa mahdollisimman ymmärrettävästi, etenkin jos on erikoistunut julkisiin naamallaan käytyihin debateihin joiden kohdeyleisö ei ole akateeminen maailma vaan tavalliset ihmiset. Craigin strategia toki vakuuttaa ne uskovaiset joilla jo on vakaumus. Mutta kaikille muille on ilmiselvää että tämä termisaivartelu ei tee Craigista sivistynyttä ja filosofista - jonka mielikuvan hän tietysti seuraajilleen mielellään antaa - vaan se on puhdas osoitu siitä että Craig on - vähintään kielenkäyttötaitojensa vuoksi - totaalisen inkompetentti teologian popularisoijana. (Mikä ei posta hänen arvoaan akateemikkona, mutta silloin hänen pitäisi tehdä jotain muuta kuin mitä hän nykyään tekee.)

Tosin tämä on oikeastaan vain alkua. Sillä kun Craigin kirjoihin tutustuu, tapahtuu helposti jotain hyvin omituista. (Siis jos et ole jo valmiiksi fundamentalistikristitty joka on totaalisen vaihtoehdoton dogmaattisuudessaan.)  "When I first read William Lane Craig's Reasonable Faith (back when it was in the second edition), my gut reaction to reading the first chapter was, "this guy is a total lunatic, I didn’t know he was so crazy."" Tämä reaktio ei ole ad hominem, vaan johtuu siitä että Craigin julkisissa debateissa hän korostaa sitä miten hän vain seuraa logiikkaa minne tahansa se viekin. Debateissa hän on sanonut esimerkiksi seuraavaa "The answer is that we must use logical arguments, formulated according to the basic rules of logic which have governed all valid reasoning since the time of Aristotle. Emotional appeals and powerful rhetoric may move juries, but they’re philosophically useless at helping us get at the truth." Kuitenkin Craigin tapa kohdella ateistista argumentaatiota on jotain aivan muuta. Craigin kirjoissa taas asenne on sama kuin "Reasonable Faith" -kirjasta löytyy "The magisterial use of reason occurs when reason stands over and above the gospel like a magistrate and judges it on the basis of argument and evidence. The ministerial use of reason occurs when reason submits to and serves the gospel. ... Should a conflict arise between the witness of the Holy Spirit to the fundamental truth of the Christian faith and beliefs based on argument and evidence, then it is the former which must take precedence over the latter, not vice versa." Argumenteilla on siksi arvoa jos ja vain jos ne todistavat Jumalasta. Sillä Jumala on asetettava logiikan yli. Eikä hän kunnioita ateisteja ihmisinäkään. Hänestä kukaan ei voi olla ateisti argumenttien vuoksi "When a person refuses to come to Christ it is never just because of lack of evidence or because of intellectual difficulties: at root, he refuses to come because he willingly ignores and rejects the drawing of God's Spirit on his heart. No one in the final analysis really fails to become a Christian because of lack of arguments; he fails to become a Christian because he loves darkness rather than light and wants nothing to do with God "

Tämä konflikti on omituinen ja vaikea selittää. Olisi kuin Craig olisi aivan eri ihminen kun hän pitää debatteja ja eri ihminen kun hän kirjoittaa kirjojaan. On selvää että ylläoleva selkeä ristiriita ei jää Craigin kaltaiselta nokkelalta mieheltä huomaamatta. Konfliktin olemassaolo on selvä. Ja niin on sen ratkaisukin. Craigin mielestä ateistinen argumentaatio on väärää, se on "magisterial use of reason". Tämä tekee siitä pornografisen. Ateistinen materiaali on Craigin oman määrittelyn mukaan "literally pornographic (evil writing) and so ought in general to be shunned. Sure, somebody has to read them and refute them; but why does it have to be you?" Näin ollen Craigin rooli onkin toimia suotimena joka tarjoaa uskovaiselle kansalle valikoidut palat ateismista. Craigin debattistrategiakin sopii yhteen sen kanssa että ateisteista ei anneta oikeaa kuvaa, vaan ateistit saadaan ajettua merkityksettömään metahöpinään. Craigin väistely on tehty sitä varten että annetaan "mukavastaus" kritiikkiin. Jos Craig kohtaa vetoavan ateistisen argumentin, hän ei taatusti levitä tätä eteenpäin. Hän sen sijan yrittää piilottaa sitä, johtaa keskustelu sen debatissatullessa sivuraiteille (esimerkiksi "fakta" -sanan eri määritelmillä saivarteluun.) "If Craig ever found an argument he couldn't refute, he believes it’s his duty to keep quiet about it, lest he act as an “instrument of Satan.” And if atheist writings are to be shunned, it’s probably best not to expose his fans to too many atheist arguments, even when he thinks he can refute them. This is damning. Craig is committed to misleading his audience by pretending many objections to his views don’t exist. But it’s worse than that: what is Craig to do when he can’t avoid talking about an argument which he also can’t refute? Given that souls are at stake (or so Craig thinks), it’s no surprise that his answer is "lie about it."" Tämä on hänestä oikein koska tämä on malliltaan "ministerial use of reason".
1: Tämä laittaa omaan valoonsa esimerkiksi Craigin asiavirhestrategiat kosmologisessa arugmentissa. Hän tunnusti virheensä ja puolustautui sillä että hän itse ei uskonut argumenttiinsa, vaan se oli vain "debate tactics".

Tällä kaikella ei tietysti olisi mitään väliä, paitsi että juuri nyt sillä on. Stephen Law on tuonut esiin sen, että Craig on joutunut viime aikoina huonoon valoon siitä että hänen kirjansa kertovat juuri siitä että ateistit valehtelisivat tarkoituksella koska eivät mitenkään halua kestää Jumalaa. Craig on puolustautunut siten, että ihminen on kykenevä assimiloimaan ja rationalisoimaan miten tahansa mitä tahansa, jos hänen maailmankuvansa vain sanoo toisin Craigin sanat ovat tarkalleen seuraavat ; "The human psyche is so capable of rationalization and suppressing things that we find uncomfortable that I think it's very plausible to think that an atheist could somehow suppress the knowledge of God or rationalize it away so that he doesn't have to face it overtly. You can think of cases, especially involving moral misbehavior, where this human ability to rationalize comes out. For example, men who get caught in sexual affairs will, at least in the beginning stages of the affair, typically rationalize away the behavior even though they know that what they are doing is wrong." Itse asiassa tämä lausunto on totta.

Ja nähdäkseni Craig on itse malliesimerkki siitä miten tämä rationalisoimiskone toimii käytännössä. Siinä vaiheessa sitä ottaa oman vakaumuksen, paitsi premissinä niin myös faktana, jolla on takanaa tieteen auktoriteetti. Ja jokainen joka on erimielinen on magisterial use of reasonin käyttäjä ja siksi tuotoskin on pelkkää pornografiaa, johon ei pidä suhtautua argumenttina vaan jonain jolta uskovaisten kuulijakuntaa on suojeltava. ; Toisaalta tämä kaikki antaa kuitenkin jonkinlaista irvokasta painoarvoa Craigin sanoille. Kun hän sanoo tuollaisia, on sanottu kuitenkin vähän kuin superasiantuntijan näkemys ja lausunto kyseisestä aiheesta.

Kuitenkin kaiken kaikkiaan Craigissa on niin paljon vikaa, että hän on niitä ihmisiä, joiden kohdalla lähempi tutustuminen näyttää aina siirtävän rimaa alemmaksi. Aluksi hän voi jopa vaikuttaa ystävälliseltä ja kohteliaalta. Mutta pidempiaikainen seuraaminen tekee hänelle auran ja tunnelman jota kuvaa hyvin englannin kielen sana sinister. Monet muut teologit eivät synnytä vastaavia tunnelmia, koska heillä ei ole vastaavaa piilohalveksuvaa asennevammaisuutta. (Suora halveksunta ja suora salliminen ovat molemmat vähemmän kieroilevia ja häijyjä ratkaisuja. Craig onkin itse asiassa moraalisessa umpikujassa.) Moni uskovainen on yrittänyt saada minuakin kristillisemmäksi ja jopa kristityksi tämän miehen avulla. Hänen eettisyyttään on minulle suoraan kehuttu.  - Itse asiassa häntä on jopa vakavalla naamalla väitetty minulle malliseimerkiksi asiallisesta kristillisestä asenteesta. Craig on kuitenkin jokin joka päin vastoin etäännyttää minua kristillisyydestä. Sillä jos palvottu kristittyjen sankari joka on monien kannattajiensa mukaan esimerkiksi objektiivisen moraalin superasiantuntija toimii tällä tavalla, niin siinä vaiheessa Helvettiin joutuminen on ansiokasta mielipidevankeutta. Mutta sitten toisaalta on myös niin että jos jossain on tuonpuoleinen jossa on paikka jonne Craig joutuu, se on by definition helvetti.

Kuitenkin tästä päästään siihen että molemmissa "tuonpuoleinen on olemassa" -skenaariossa on kuitenkin parasta toimia juuri eri tavalla kuin Daniel Lane Craig. Eli ei esimerkiksi valehtele. Noudattaa muitakin 10 käskyä elämässään? Tarkemmalla miettimisellä Craig etäännyttää minua fundamentalisteista ja kristinuskoon kuulumisesta. Ehkä hänen varoittava esimerkkinsä on kuitenkin jotain joka opettaa minua esimerkiksi rakastamaan erimielistä kuin itseäni? Ehkä Craigin asennevamma demonstroi sitä miten ei ole hyväksi snobbailla yleissivistyksellä itsetarkoituksellisesti? Ehkä Craig tekeekin minusta sittenkin enemmän kristityn.
Niin tai näin, vituttavista asioista on vaan parasta pysyä kaukana

perjantai 3. elokuuta 2012

Kuinka uskonto yliarvioi kykyni olla onneton missä vain

Jonathan Haidtin "Onnellisuushypoteesi" alkaa melko mielenkiintoisesti. Haidt selittää pitkästi siitä miten onnellisuus ei ole hyvin suuresti valinta ; Kaksostutkimukset päin vastoin näyttävät että onnellisuus riippuu 50-80% geeneistä. Näin ollen kaikelle muulle, kuten elintavoille ja tilanteelle jää korkeintaan puolet.
1: Genetiikan mukaan käy niin että hyvinvointiyhteiskunta ei luonnollisesti suinkaan poista tätä tilaa, vaan pahentaa sitä, koska kun ympäristöstä tulee laadukkaampi ja yleisesti miellyttävämpi, käy helposti niin että geneettiset erot korostuvat eivätkä katoa ; Tilanne on hieman kuten geenien ja pituuskasvun suhteen. Puutteen aikoina rikkaus takasi pituuskasvua koska nälkä rajoitti tätä. Hyvinvointiyhteiskunnassa ruoka ei lopu, joten geenien määräämä pituus on tullut hallitsevammaksi. Näin onnellisuuserotkin ovat yhä vähemmän ratkaistavissa seurattavilla elämänohjeilla.

Haidt esimerkiksi kertoo pessimistisestä ystävästään joka oli hävinnyt "neurologisessa lotossa". Hänelle oltiin ehdotettu esimerkiksi asuinpaikan vaihtamista. Mutta hän oli sanonut että muuttoehdotus ohittaa sen, että hän voisi olla onneton aivan missä tahansa. Haidtin yleisnäkemykseen jonka mukaan esimerkiksi moraaliset päätökset ovat usein esitietoisia. ; Näin ollen esimerkiksi uskonnon dogmeilla ei ole kovin paljoa väliä.

Haidt tietysti korostaa paljon sitä miten elintavat voivat vaikuttaa onnellisuuteen. Tämä on järkeävää, koska toisin kuin neurologia - joka on tässä kohden yllättävänkin muuttumaton ja vähän plastinen - on tämä kuitenkin sitä johon voi itse vaikuttaa.

Tässä kohden Haidtilla on sottem varsin rasittava tyyli. Hän esittää että hän olisi "centrist", eli olisi uskontokentän ulkopuolella. Valitettavasti kirja on täynnä lausumia jotka muodostavat rakenteen "vihaan fundamentalisteja mutta ateistit eivät osaa". Ja fundamentalistikritiikkiä ei esitetä mutta ateisteja kyllä moititaan runsaasti. Tämänlainen rakenne mallia "ei millään pahalla mutta" ei ole avomielisyyttä vaan suorastaan leimallista. Tämä on kuitenkin lähinnä häiritsevää retoriikkaa.

Varsinainen idea siitä että "moraali" ja "oikeudentunto" ovat maailmankuvasodassa kiistassa keskenään on aivan hyvä kulma. - Haidtillahan on netissäkin luettavissa artikkeli "When Morality Opposes Justice : Conservatives have Moral Intuitions that Liberals May Not Recognice" joka valottaa juuri tätä asiaa. Liberaaleilla ja konservatiiveilla on erilaiset perusteet ja niiden välit ovat yhteensovittamattomat.

Haidtin teoria on siis hyvinkin se sama kuin se mikä liittyy omaan uuskonservatiivien retoriikkaa ja mentaliteettia käsittelevään näkemykseeni. Eli siihen että uuskonservatiivius on oleellisesti erilaista kuin klassinen konservatiivius koska se yrittää esittää oman konservatiivisen näkemyksensä suoraan (vallassaolevan) liberaalin maailman kielellä ja konventioilla ; Omaa näkemystäni voi pitää häijynä analogiana koska viittaan tähän käytänteeseen kepulikonstina jossa käytetään vallankaappauksen strategioita. Tätä voi sitten tasapainottaa Haidtilla koska Haidt sitten kuvaa tätä "toiseen suuntaan halpamaisella" analogialla "Onnellisuushypoteesissaan" . Hän selittää että konservatiivit ovat kolmiulotteisia ja liberaalit "tasomaan" asukkaita. Haidtista pallon on mahdotonta ellei hyvin vaikeaa selittää tasomaan kolmiolle että miksi hän ei ole ympyrä. Tämän vuoksi liberaalia ei voi argumentoida konservatiiviksi. Hänellä on erilaiset perusteet.

Haidt korostaa että konservatiiviudessa on onnellisuuden ytimiä. Siksi hänen ohjeensakin perustuvat siihen että niihin voitaisiin nojata ilman Jumalaa. Ongelmana on kuitenkin se, mikä itse asiassa näkyy suoraan Haidtin omasta tekstistä ; Kun ihmisten moraalintaju on esitietoinen, on helpomminkin niin että ihminen ei voi valita omaa vakaumustaan. Tämä näkyy itse asiassa Haidtin omassa kääntymyksessä. Hän kääntyi omankin sanomansa mukaan vahvasti sen vuoksi että hän järkyttyi vahvasti 9/11 -terrori -iskuista. Haidt kertoi että tämä muutti hänet solistista tiimipelaajaksi. Lisäksi hän on korostanut uponneensa tämän jälkeen konservatiivien maailmaan aineistoon yli vuoden. Tämä muistuttaa siitä mikä aivopesun menetelmiä tutkiessa on opittu. Eli ihmisen mielenmuuttaminen vaatii usein vanhan minän kovan särkemisen (kognitiivinen dissonanssi on tehtävä vahvaksi) ja sitten on rakennettava uusi persoona ja ylläpidettävä tätä. Kognitiivinen dissonanssi on tuskin hyvä onnellisudelle. (Terrori-iskun kokeminen matkalla onnellisuuteen on uskottava mutta ei kannustettava eikä kerta kaikkiaan kannustettava tie tavoitella onnea.)

Asia vahvistuu jos huomaa että kyvyttömyys nähdä palloa muuna kuin ympyränä on vakiotilana. Silloin argumentointi ei ole tie. Kääntyminen ei siksi ole mikään uskonratkaisu koska ihmiset seuraavat automaatioitaan. Eikä se ole mikään josta argumentoidaan pois. Tässä mielessä ajatus siitä että liberaalit uskonnon ulkopuolelta hakisivat konservatiivien onnellisuuselementtejä elämäänsä on ajatuksena varsin omituinen. On vaikeaa nähdä miten Liberaali voisi ottaa opikseen, kun hän noudattaa moraaliarvioissaan alitajuntaansa eikä ota opikseen dogmeista, saati jos hän ei edes näe että tarvitsee mitään tai kykene ymmärtämään että vastapuolen näkemyksissä on olemassa koko tätä ulottuvuutta.
1: Konservatiivinkin silmään Haidt on varmasti omituinen. Sillä Haidtin näkemyksessä kysymys ei ole Jumalasta, ja samat kikat saa "hyvillä tempuilla" ilman Jumalaa. Haidt on vankka uskomiseen uskoja. Mutta hän ei koe että tähän uskomiseen uskomiseen tarvitaan ajatusta korkeammasta voimasta tai uskonnollista järjestöä tai uskonnollisia dogmeja. Temput ovat mahdollisia ja sitten sitä voi olla onnellinen, paitsi ilman uskontoa, niin myös ilman hengellisyyttä.
2: Liveraali on toisaalta jo valmiiksi tällä ulottuvuudella. (Haidt vain ei oikein näe tätä silloinkaan kun se on paikalla.) Kun se, mitä Haidt kuvaa vaatimattomasti "Pyhäksi" pitää sisällään esimerkiksi hygienian ja terveet elämäntavat, voidaan huomata että liberaalius ei esimerkiksi saa ihmisiä karttamaan suihkua (vaikka tälläinen stereotypia jossain ilmeisesti kulkeekin). Näin ollen Pyhä onkin aina joko (a) jotain joka on jo nyt liberaaleilla (b) tai jota he eivät osaa lähteä hakemaan. ; Ohje on siis se, että Haidt kehottaa hankkimaan jotain joka joko on tai jota ei koe tarvitsevansa tai jota halutessaankaan kykene hakemaan.
3: Haidtin kulma on vahvasti kristillismyönteinen. Meistä yhdessä saataisiin varmaan aikaan "aito centristi", sillä itseäni ihmetyttää se, miten, ilman ainuttakaan poikkeusta joka ikinen näkemäni ateismikritiikki näyttää tekevän samoja olkiukkovirheitä. Syynä on se, että "tasomaan teoriaa" yritetään väittää jollain tapaa "kolmiulotteiseksi". Eli ateismi väännetään uskonnolliseen skeemaan ja tästä syntyy täsmälleen yhtä suuri kategoriavirhe kuin toiseenkin suuntaan. Kategorivirheen tekeminen ja olkiukottaminen onkin jotain jotka tässä kohden liittyvät vahvasti yhteen.

Ja ennen kaikkea Haidt ei ota huomioon sitä että ainakin minä kykenen olemaan varsin onneton uskonnon keskuudessa. Itse asiassa kun olen kokeillut molempia puolia asiasta, uskallan suoraan sanoa että Haidtin keinot huonontavat omaa onnellisuuttani. Hän yliarvoi kykyni olla onneton missä vakaumuksessa tahansa.
Valokuvassa leopardi.

Miesmekot ja nichéstrategiat

Kun katsotaan ihmisten pukeutumista, on helppoa huomata, että nainen voi pukeutua housuihin mutta mies ei hameeseen. Naisen kohdalla pukeutumisvaihtoehdosto on laajempi. Toki esimerkiksi skotit muistuttavat että mekkonäkemys on itse asiassa kulttuuririippuvainen eikä niinkään sukupuoleen suoraan liittyvä ominaisuus.

Tämänlaisilla asioilla ei yleensä nähdä kovin suurta merkitystä. Mutta olen ollut ilmeisesti väärässä. Artikkeli "Mistä on pienet tytöt tehty?" -artikkeli on nimittäin ilmestymisestään lähtien ponnahdellut esille facebooksivuillani. Tässä aiheena ovat tyttöjen ja poikien lelut. "Liikennevälineet, vasarat ja sahat terveydenhoitaja harppoo yli. ”Näitä poikien juttuja sun ei tarvitse tietää."" ... "Toisessa päiväkodissa on kaksi erilaista traktoria. Pojille suuri, tytöille pieni. Kesälomakaupungin marketissa lelut on jaettu käytävän kahdelle puolelle. Toisella puolella lukee "Tyttölelut", toisella "Poikalelut"." Tätä on korostettu tasa-arvon kannalta tärkeänä asiana. Tämä on tietysti siitä iloinen asia että kulma ei ole selkeästi että naisia vainotaan ja miehet sortavat, koska tyttöjen ja poikien lelut ovat jakautuneet kaikille. On siis vain tietty normatiivinen malli joka ei suoraan liity siihen että toisella olisi asiat paremmin tai huonommin

Laasanen on sitten ottanut tämän asian käsiteltäväkseen. Hänestä tässä kohden yhteiskunta on epätasa-arvoinen tavalla jossa miestä mokutetaan. Tällöin lelut ja sukupuoliroolit ovat leluissa samantapaisia kuin hameessa. Ja että tämä on vallitseva tila muutoinkin. "Hyväksytyistä sukupuolirooleista poikkeavat pojat ovat alttiita väkivallalle. Poikamaiset tytöt eivät ole altiita kiusaamiselle tai väkivallalle, koska heillä on maskuliinisuuteen kuuluvia vahvuusominaisuuksia. Elina Hirvonen on ollut pienenä tyttö, eikä hän ymmärrä poikien julmaa maailmaa, jossa tyttömäinen poika saa turpiinsa joka päivä. Poikien maailmassa nössöiltä vedetään ilmat ulos." Tämä on nähdäkseni paikkaansapitävä kannanotto ; Ja sen takana on teema jossa mikään telaketjufeministi ei ole se joka vainoaa poikia, vaan kyseessä on sosiaalinen sisäinen valtapeli.

Tämä huomio on tietysti tosi. ; Kiusaamisen kielto on idealismia ja itse asiassa se on myös käytännön kannalta tuhoisaa. Ja lisäksi Laasanen tekee tässä omituisen päätelmän ; Hän esittää tässä argumentteja jotka ovat tuttuja homoseksuaalien vastustajilla. Niillä joista homoadoptiot on kiellettävä koska homojen adoptoimia lapsia kiusattaisiin koulussa. Tällä kuitenkin annetaan valta juuri kiusaajille. Lisäksi näin tehdessään Laasanen pistää miehet vapaaehtoisesti alistumaan naisten kontrollivaltaan. (Selitän tämän väiteryhmän tässä blogauksessa. Se on se aihe)

Perusjaotelma

Tämä kiusaamisteema nostaakin esiin kaksi puolta keskustelusta;
1: "Mistä on pienet tytöt tehty?" korostaa sitä että sukupuolinormit ovat keinotekoisia. Tässä suhtautumistapa on se, että ihmiset eivät ole koskaan keskiarvoja, joten tilastollisuus ei voi rajoittaa yksilöä. Näin ollen jokaisen olisi tehtävä mikä heitä kiinnostaa. Tässä asenteessa on taustalla epäkäytännöllistä idealismia jossa uskotaan että se, että on oma itsensä tarkoittaisi että ei saataisi turpaan.
2: "Pojan on pakko oppia puolustamaan itseään" taas korostaa sitä, että sukupuoli on tilastollinen ilmiö, ja sen vuoksi poikkeuksellinen poika on poikkeuksellinen. Kiusaamisen estämiseksi on siksi käyttäydyttävä sukupuoliroolien mukaiseksi.

Tätä sitten sotketaan sillä, että erilaisia asioita sekoitetaan puolin ja toisin toistensa synonyymeiksi ;  On sujuvaa lähteä siitä miten Laasanen selittää siitä että maskuliinisuus on vahvuusominaisuuksia. Tässä hän tekee vallan ja vahvuuden jonain joka toimi naistenkin käyttämänä mutta joka kuitenkin on leimallisesti enemmän miessukupuolen asia. Tämä on relevantti esimerkiksi juuri tyttölelu/poikalelu -teemassa. Sillä ei ole vaikeaa kuvitella että tytöllä voisi olla poikaominaisuus jossa hän pitää traktoreista. Mutta tähän ei liittyisi aggressiivisuutta. Ei ole mitään mikä traktorissa suojaisi tyttöä. Tämä hyppy sanan sisämerkityksestä toiseen on omituista.
1: Tästä virheestä päästään feministikritiikkiin. Itse asiassa eräs feminismin parissa usein esiintyvä vakava ongelma onkin se, että se on määritellyt maskuliiniset asiat vallaksi ja vallan maskuliinisiksi asiaksi tavalla jossa näkemykset ruokkivat toisiaan ilman faktatarkistelua ; Näin maskuliinisten asioiden ajatellaan olevan ikään kuin parempia ja haluttavampia ja siksi eksklusiivisesti miehien omaisuudeksi laittuja ; Näin rekka näyttäytyy jonain jossa on nukkea enemmän valtaa ja voimaa. (Mutta jos miehet käyttäisivät nukkeja, niin puhuttaisiin varmasti kontrollivallasta, manipuloinnista ja aivopesusta joka on kasvatuksessa ; Selitys on hyvä, kuten nenäkin on ihmisillä sitä varten että silmälasit pysyisivät päässä.) Tässä kohden on hyvä huomata, että monet asiat ovat todellakin sukupuolistuneita. Mutta toisaalta toiset ovat housujen ja mekkojen kaltaisia kulttuuripiirteitä jotka on vain liitetty tiettyyn sukupuoleen.

Muu syntyykin sitten tästä. Ongelmana on se, että kumpikaan ei näytä ymmärtävän tilastollisuutta. Tässä toinen puoli kiistää sukupuolisuusilmiön ja näkee erot pelkästään ideologisina. Kuitenkin on selvä että perimä vaikuttaa tästä niin että tilastollisella tasolla tämä nousee esiin. (Ja kyllä, tunnen paljon tyttöjä jotka on tehty koiranhäntätupsukoista, asun sellaisen kanssa.) Tästä ei vain saa tehdä sitä päätelmää että keskiarvosta ja vakiosta tekisi jonkin "luonnontilan" josta poikkeaminen olisi jotenkin mahdotonta ja jota vastaan taisteleminen ei olisi mahdollista.

Keskiarvon ja yleishyvän ansat.

Toinen asia on siinä että ideologistit ovat innoissaan selittämässä miten kiusaaminen ei ole relevanttia. Että ei saisi pelotella lapsia koska sitten he eivät uskalla olla omia itsejään jos pelkäävät saavansa turpaansa. Tämä on oikeasti todella omituista. Sillä tosiasia on, että kiusaaminen on relevanttia. Itse muistan eläneeni optimistisella 80 -luvulla jolloin koko kulttuuri oli (peräti omituisuuteen asti menevän) optimismin vallassa. Individualistinen henki jossa jokainen sai olla itsensä oli vahva. Kouluissa oli kiusaamiselle nollatoleranssi. Ja opettajan valtaakin on leikelty sen jälkeen joten mahdollisuudet tehdä jotain olivat olemassa. Kuitenkin omakohtaisesti "nollatoleranssi" kiusaamiselle oli jotain aivan muuta.
1: Se antoi luvan kiistää ongelmat. Nollatoleranssi ei suinkaan tarkoittanut tehovalvontaa vaan sitä että virallinen linja oli ikään kuin papereissa oleva statement jonka mukaan kouluissa ei ollut kiusaamista. Kaikki kiusaaminen latistuu tässä silmässä helposti kavereiden sisäiseksi konfliktiksi. Ja ne myös käsitellään sellaisina. Näin aito ja paha kiusaaminen jää ratkaisematta koska vaikka keinoja olisi, niitä ei käytetä.
2: Nollatoleranssi -ilmoituksena herättää mielikuvan siitä että kiusaaminen on niin marginaalista että sillä ei ole merkitystä. Näin ollen voidaan olla omaa ideologikampanjaa ja kiusatut kantavat riskit. Tämä on tietysti mieluisaa jos olet kukkahattuideologisti koska se tiili jota naamaan hakataan ei ole oma naama. Ja muiden naamat ovat varsin abstrakteja jos niiden olemassaolo kiistetään tai sitten niitä pidetään niin marginaalisina ja merkityksettöminä että "tarkoitus kyllä pyhittää keinot" ja kiusatut ovat vain välttämätön oheistappio.
+: Kokonaisuus johti siihen että kiusaamista ratkottiin hymistelyllä jossa kiusattu huomasi olevansa velvoitettu antamaan anteeksi että pääsee kotiin. Itse asiassa tässä jäi päälimmäiseksi tunne että koko ratkomistilanteet tehtiin helposti pelkästään opettajien mielenrauhan vuoksi. Kiusatun rooli oli toimia jonain omantunnonsiivoojana jossa tilanne oli melkolailla se, että "'Eivät ne kiusaajat mitään opi eivätkä lopeta, mutta itselläsi on parempi olo." Jos joku selittää että väärin käyttäytyvä ei automaattisesti saa turpaansa, jos on oma itsensä, on väärässä. Pahimmillaan "koulu on tehnyt kaiken voitavansa" vaatisi rehellisyysmaailmassa lisälausumaa "pestäkseen kätensä vastuusta" jotta se vastaisi yhtään sitä mitä siellä oikeasti tapahtui. Epätoimiva hyssymetodi tarvittiin jotta laitoksen virallinen status saataisiin nollatoleranssilinjan "kivaksi kouluksi".

Kun kuitenkin näkee että osasta kiusaamisfaktan tuominen olisi valehtelua. Onhan sitä omin silmin lausumia joissa sanotaan että "Tuo on juuri sitä pelottelua, johon moni syyllistyy ja johon moni tyttömäinen poika vielä lankeaa uskomaan. Jos itse ei ala provosoimaan tai tahallaan altistu ikäville tilanteille, niin saa kyllä elellä ihan rauhassa." On omituista että joku vakavasti uskoo näin. Neitimäisyys on itsessään se provokaatio monille. Tai itse asiassa riittää, että se on sitä harvalle.

Tämä on ymmärrettävissä siten että optimistit ajattelevat keskiarvon kautta miettien jotain normaalia ihmistä joka on kiltti neitimäisille pojille. Ja valtaosa pojistakin on juuri täläisiä. Vaikka luonteen taakse ei nähdä biologiaa, he kuitenkin olettava että olisi jokin yleisinhimillisyys joka estäisi tämänlaisen. Salaisuus onkin siinä että kiusaamisilmiö on tilastollinen ; Itse laskeskelin tänään huvikseni, että olen ollut koulussa jossa on ollut noin 300 oppilasta. Riittää että vain hieman yli 1% pojista on kilahtanut ja tämä ilmenee kiusaamisena käytännössä miltei jokaisesa tämänkokoisessa koulussa. (Oletuksena on  että 150 pojasta tarvitsee 2 kiusanhenkeä jotka komppaavat toisiaan.) Kun katsotaan esimerkiksi koulua, on katsottava tilastolliselta tasolta ja silloin vaikuttaa sekä keskiarvo että variaatio. Kun on satoja oppilaita, marginaalisetkin riskit ovat relevantteja koska ne realisoituvat todennäköisyyden lakien mukaisesti.
1: Sama logiikka on tietysti hyvä muistaa silloinkin kun mietitään sitä miten osa epäilee koko tyttöleluihin ja poikaleluihin jaottelevia lausumia. Tässä tarinanluominen on helppo tapa ohittaa asia, kiistetään faktat joten johtopäätöskään ei pidä. Kuitenkin tosiasiassa tämänlaisia kuulee todennäköisesti koska maailmassa on paljon feministejä ja vain marginaaliset provokatiiviset osiot nousevat esiin ; Ja toisaalta tavallinen ihminen ei kykene ymmärtämään että ateisteja kohdellaan yllättävän monesti yllättävän kaltoin. Uskovainen perhe voi kokea ateistin epäonnistumisena vanhempana. Uskovainen perhe voi jopa eristäytyä vääräoppisesta helvettiinmenijästä. Moni haluaa "pelastaa" ateistit ja siksi sitä saa kuulla tuputtamista esimerkiksi työyhteisössä ja jopa ventovieraat voivat sanoa asioita kadulla vain siksi että on lukenut blogiasi ja naamasi on jäänyt mieleen. Ja ateistiksi tiedetylle lausutaan kaikenlaista jota ei uskovaisille sanota. Syynä on se, että he ovat ateisteja. Ja jos käy kuten "mitä uusateismi tarkoittaa?" -kirjassa, eli uskonnollisuudesta vapautettu lapsi dumpataan luokan ruokarukouksen ajaksi siivouskomeroon, se on ympäristöstä normaalia eikä ollenkaan provokatiivista ja häijyä. ... Vähän sellaista että jos hetero kulkee käsi kädessä tai kertoo menevänsä naimisiin ansaitsee huokauksia ja onnitteluja mutta jos homo tekee saman, hän on kammottava julkihomo jonka seksuaalisuus ei haittaisi jos ei tunkisi sitä muiden elämään ... On selvää että osa nimenomaan provosoituu laukomaan feministille. Näin ollen en epäile tarinoiden todenmukaisuutta.

Kyllä, koulussa on hierarkiaa ja statusta. Se kumpuaa erilaisin keinoin. On aivan selvää että ajatus siitä että homoseksuaalien lapsia kiusattaisiin enemmäm koulussa on fakta. Sama koskee tätäkin asiaa. Olisi kuitenkin aika omituista selittää että tämän vuoksi olisi niin, että valta tulisi antaa kiusaajille. Se tarkoittaa sitä että kontrollia ja rankaisua ja vastaavia on lisättävä. Ja ankarasti. (Ja jos sukupolvi on pullamössöistynyt, niin sitä parempi. Sen huonompi stamina ja kidutuksenkivunsieto heillä on.) Kuitenkin tämäkin lisää vain riskiä.

Kiusaaminen on osittain samalla tavalla mystistä kuin rikollisuus ; Toiset käytöstavat altistavat taskuvarkauksille. Silti vaikka käyttäytyisit hyvin voi käydä huono tuuri. Näin ollen kiusatuksi voi joutua tavallinenkin poika. Ja joku tyttömäinen poika voi jäädä tyystin kiusaamatta.

Tästä päästään Nichéstrategioihin.  

Aiemmin korostamani ilmiö ihmismassojen tilastosta jossa on keskiarvo ja keskijakauma on tärkeä kun/jos ruvetaan purkamaan Laasasen ajattelua. Hän saa sitä kautta tukea kiusaamistilanteelle, kuten viittasinkin. Mutta toisaalta se nostaa esiin myös sen, mikä on mukana esimerkiksi kaupankäynnissä.

Kaupankäynnin tuominen mukaan taas on relevanttia koska Laasanen perustelee näkemyksiään vaihtoteorian kautta ; Ajatus on, että naiset vaativat miehiltä esimerkiksi rahaa ja ylöspitoa ja saavat vaihdossa seksiä. Tämä tarkoittaa markkinoita.

Ja Laasanen näyttää unohtavan sen, mikä markkinoita koskee. Nimittäin sen, että markkinoilla ei ole yhtä strategiaa jolla tullaan toimeen. Päin vastoin, hyvin dynaaminen tapa strategioida on pärjäämisessä oleellista. Esimerkiksi markkinatutkimuksessa on likimain standardina se, että asiat mietitään kohderyhmä mielessä. Tämä tehdään siksi että tosiasiassa hyvin menstyneitä liikestrategioita on useita. ; Karkeasti sanoen Laasanen elää maailmassa jossa hän näkee vain McDonald's -strategian. Siksi hän näkee että nössmiehet saavat mokutusta naisilta. Ensin mies kasvatetaan lepsuksi, jolloin hän on kiltti ja tyttömäinen poika. Sitten pojat vetävät tätä turpaan. Aikuisena tämä ei kelpaa naisille koska he haluvat biologisista syistä enemmän "tosimiestä". Ja tietysti se, että pojat vetävät turpaan nössöjä johtuu siitä että he tietävät että vallannäyttö kiihottaa naisia. Ja koska valtaa voi näyttää vain suhteellisesti suhteessa heikompaan, on selvää että heikoin saa mokutusta. (Mokuttava mies siis vapaaehtoisesti alistuu naisen seksuaalisen päätäntävallan alle. Hän miellyttää naista, ei itseään. Machoileva Laasasmies onkin siksi tossun alla, raukka..)

Tämä on osatotuus. Tosiasiassa kaikki neitimäiset pojat eivät saa turpaansa. Neitimäisyys on osattava kohdentaa. Kysymys ei ole siitä että oletko oma itsesi, vaan siitä missä tätä omaa itseäsi toteutat. Esimerkiksi itse en suinkaan ole tunnettu übermaskuliinisuudesta. (Itse asiassa tänään kuulin siitä miten en sovi erääseen pienen piirin kamppailuryhmään koska he vaativat kolmea ominaisuutta. Pitää olla iso, pitää olla ruma ja pitää olla karvainen. Taistelutaitoja ei vaadita, ne tulevat tekemällä - ja ennen kaikkea ne voidaan hankkia.) Ja kyllä, koulussa tästä seurasi kiusaamista. Tämä ei kuitenkaan seurannut aikuisuuteen. Sillä koulu on yksi sidottu paikka. Aikuinen voi päättää menemisiään ja tulemisiaan. Ei toki täysin, mutta maailmassa on esimerkiksi vapaus valita opiskelualansa, asuinkaupunkinsa ja työpaikkansa sekä harrastuksensa. Näiden ulkopuolelle jää varsin vähän pakollista kiusatuksitulemisaikaa.

Minun onglemani ovat olleet laskemaan päin siksi, että olen keksinyt sopivan ekologisen lokeron jossa voin esimerkiksi olla nörttimäinen menettämättä kunnioitusta. Se, että yleinen ilmapiiri ei myönnä minulle positiivisia sosiaalisia piirteitä - En ole cool enkä adorable - olen kuitenkin osannut löytää paikan jossa ominaisuuteni todellakin kelpaavat naiskunnalle "aivan riittävässä määrin".   Kysymys on siitä että on oma itsensä kontekstissa johon se sopii. Tämä muistuttaa että ei tarvitse olla McDonald's, vaan voi päin vastoin olla esimerkiksi Michelinravintola. (Ja kyllä. Maksu tapahtuu sillä ihan samalla tavalla molemmissa.) Kykenen tarjoamaan taitoja ja ominaisuuksia joita on erittäin vaikeaa löytää ja joita on itse asiassa melko vaikeaa ja työlästä harjoitella. En vain markkinoi itseäni ollenkaan niillä markkinoilla missä Laasanen on ollut.

Tosin en voi olla välihuomauttamatta, että Laasasen markkina -arvoteorian ongelma on siinä, että Laasanen näyttää olevan maskuliinisuudestaan huolimatta monien naisten vihaisissa hampaissa. He eivät suinkaan kiihotu nähdessään antifeministimiehen. Itse asiassa hyvin harva on. Jos markkina-arvoteoria nojaa oletukseen että maskuliinisuus lisää "saantia", niin tässä on takana jotain hyvin omituista. (Osa antifeministimiehistä voi jopa esittää että mies ei kelpaa minkäänlaisena. Tässä totuutena on kuitenkin enimmäkseen se yleinen tosiasia maailmassa, että kaikkia ei voi miellyttää. Markkina-arvoteoria sen sijaan vaatii sen että toiset miehet ovat halutumpia kuin toiset eivät. Ja tämä lienee melkolailla selviö. Ja niin muuten ovat toiset naisetkin halutumpia kuin toiset.) Kun tajutaan että tässä on taustalla niche, jonka parista löytyy naisia jotka eivät kenties pidä peräkammarin runkkaripojusta, mutta jotka kuitenkin arvostavat niitä "runopojuja" jotka saavat nokkansa verille koulunpihalla, ei ole vaikeaa huomata että tässä on laajasti levinnyt alakulttuuripiiri. Jonka parissa antifeminstimiehenä esiintyessä lohkeaa ja niin hemmetin huonosti.

Farkut sopivat kaikille. Vaaleanpunaiset sydänkuvioidut pitsihörhelöt eivät sen sijaan sovi kenellekään. Paitsi kirjoittajalle, tietysti.

keskiviikko 1. elokuuta 2012

Viisauden rakastajan hölmöilyt


Filosofia on nimeään myöten  määritelty viisauden rakastamiseksi. Tässä mielessä minulla onkin paljon selitettävää. Sillä vaikka olenkin epistemologisesti paatunut naturalisti, modernisti ja skeptikko, pidän aivan liikaa hölmöilystä ollakseni monien silmissä juuri ollenkaan uskottava. Itsekin katson olevani esimerkiksi trolli ja trollaamismielinen. Minulla on tähän kuitenkin hyvä(hkö) syy ja selitys.

Hegel ja maaliin tulemisen filosofia

On hyvä ottaa aluksi pohjaksi Hegel. Hänhän jakoi hengen (Geist) kehityksen kolmeen vaiheeseen ; On subjektiivinen henki, objektiivinen henki ja absoluuttinen henki. Nämä ovat järjestyksessä ja vaiheesta toiseen kulkeminen tapahtuu Hegelin mukaan tietyssä järjestyksessä ja tämä on dialektista kehitystä. ; Perusideana oli se, että subjektiivinen henki on teesi, objektiivinen henki sen antiteesi ja absoluuttinen henki kykenee synteesiin jossa molemmat edellämainituista ovat yhdessä. Hegelillä maailma oli myös nähtävissä vain kokonaisuutena. Hänen maailmaa kuvaa muualta tuttu termi emergenttiys, sillä hänelle totuus ei ollut yksittäinen fakta, vaan kaikki asiat olivat ymmärrettävissä osana kokonaisuutta. Totuus olikin hänelle se missä oli kaikki.

Koska olen kuitenkin kaikesta runsaista liberaaleista mielipiteistäni huolimatta itse asiassa asenteellisesti varsin tiukka konservatiivi, Hegel tietysti sopii kuvaamaan asenteitani. Itse asiassa pieniä jäämiä Hegelin kaikkeudesta toisiinsa nivoutumisesta voidaan nähdä suosikkitieteenfilosofin Quinen (joka on naturalisti vaikka Hegel olikin idealisti) ajattelussa. Kuitenkin Hegelillä oli olemassa aukko. Hänen filosofinen apparaattinsa ei hyväksynyt ironiaa ; Ironia oli kehityksen hidaste ja haitta.

Tässä mielessä vaikka voisi kuvitella että taikauskoinen leikinomaisuus että objektiivisuus ovatkin olleet vastakkaisia voimia ja synteesin voitaisiin nähdä siten että nämä molemmat puolet löisivät kättä, Hegel selvästi osoittaa miten (todennäköiset) kriitikkoni ovat perustellusti liikkeellä ; Trollaaminen ei selvästi sovi viisauden rakastamiseen kovin hyvin.

Ratkaisuni on se, että Hegel on maaliin tulemisen filosofi. Minä en.

Hegel on keskittynyt absoluuttiuteen. Minä taas olen jotain joka kiistää tämänlaiset. Kun olen toistuvasti ottanut hampaisiini esimerkiksi Plantingan warrant -ajattelun, minulla on ollut tässä taustalla selkeä oma intressi. Ja tämä ei ole ollut pelkästään se, että vastustaisin erityisen kovasti kaikkia kreationisteja. Ja se, että tässä ajattelussa on selvästi jotain ytimeltään epävakuuttavaa - sehän lähinnä vetoaa kokoamaan kristittyjen sisäiset linjat mutta ei perustele miksi erimielisen olisi rationaalisempaa hylätä omansa ja vaihdettava kantaa kuin pitäytyä siinä eriävyydessään - antaa minulle tietysti luvan tehdä näin ilman että tyystin menetän kunnioitettavuuteni ihmsenä.

Tätä kautta voidaankin palata Hegeliin. Hän nimittäin nostaa esille mielenkiintoisen seikan. Toisessa vaiheessa Hegelin henki irtautuu itsestään ja tuottaa oman täydellisen vastakohtansa. Näin viisaus tuottaa typerehtimistä. Tämä on tärkeä osa edistymisprojektia. Ja tämä on oleellista. Sillä vaikka en olekaan maaliin tulemisen filosofi, olen kuitenkin harjaantumisen ystävä.

Nietzsche ; Iloon murskautumisen filosofia

Harjaantumisen ja yrittämisen hengessä minulla on mukana Niezscheläisiä sävyjä. Hänen yli-ihmisyydessään on juuri sopivia työn ja vaivan sävyjä jotta maaliin tulemattomuuden filosofiani voisi täydentyä ; Hänestä laakereillaan ei pidä jäädä lepäämään, koska se ei johda aitoon onnellisuuteen vaan latistaviin huvituksiin. Tämän hän on huomioinut mielenkiintoisesti vallantahtonsa tuoksinassa. Vaikka hänelle jokainen ihminen kaipaa valtaa, ja vallantahto määrittää hyvin paljon asioita, hän selitti myös että suuri valta tyhmentää. Syynä onkin juuri se, että kun riittävästi valtaa on saavutettu, ponnistelu vähenee ja lakkaa. Ne ominaisuudet joita on tarvitetu saavuttamiseen eivät ole tarpeellisia kun säilytetään asioita. Tämän vuoksi on syytä ollakin harjaantumisen ystävä.

Hän kuitenkin muistaa että liiallisuuksiinkin voi mennä. Liika ponnistelu musertaa. ; Koska Nietzschellä tuska ja ilo olivat toisiinsa vahvasti kytkeytyneinä, liika ilon hankkiminen ja ponnistelu maksimoi myös tuskan. Tämä johtaa tuskan kasvuun joka voi johtaa negatiivisiin tunteenpurkauksiin. Nietzsche ei kuitenkaan ollut pettymyksien ja raivoamisen ystävä. Kaunaisuus, ressentiment, viha ja katkeruus olivat hänestä huonoja piirteitä. Näitä taas saa palkakseen kun yrittää liikaa. ; Esimerkiksi filosofian taakka saattoi käydä sellaiseksi, että ihminen pohti liikaa kysymyksiä joita ei voinut ratkaista. Tällöin saattaa syntyä lukkotila jossa kysymysten taakan alle rusentuu koska ei kykene keventämään taakkaansa ratkaisuilla, mutta ei kuitenkaan kykene myöskään heittämään kysymisen taakkaa selästään ja olemaan hieman pinnallisempi ja vähemmän kyselevä. ; Nietzsche korostikin siksi, että tasapainotila oli vaikea ; Piti olla ikään kuin mies joka vetää koko ajan tiikeriä hännästä eikä lopeta taistelua vaikka hännän toisessa päässä on tiikeri joka kyllä huomaa jos et lopeta vetämistä ja toisaalta itse huomaat jos vedät itsesi uuvuksiin liian pian.

Tämän vuoksi Nietzsche ei suinkaan kaivannut valittavaa seuraa vaan kannusti hakemaan ystäviä joiden kanssa voidaan iloita ja riemuita. Nietzsche kunnioittikin siksi monia sellaisia filosofeja kuin Montaignea, jotka olivat perussävyltään iloisia vaikka he olivatkin elämässään kokeneet raskaita ja kovia asioita.

Tämä voisi tuntua hyvältä ratkaisulta trollaamiseen. Kunnes huomaa, että perusasenteenani koen rakentavan trollaamisen lähinnä sitä kautta, että oikein käytettynä - eli toisin kuin sitä yleensä tehdään - se edustaa sokraattista metodia. Nietzsche suhtautui sokraattiseen rationalismiin kriittisesti tai ainakin voimakkaalla varauksella. Trollaaminen ei olekaan välttämättä ilontuottamista vaan on osa repressiivistä käyttäytymismallia joka ei ole ollenkaan sopiva kunnon übermenchille!

Irrottautumisia.

Olen käsitellyt yllä Hegeliä ja Nietzscheä sellaisella asenteella, että ne tuntuvat tarjoavan osaratkaisuja ongelmaani mutta kuitenki toisaalta ampuvat samanaikaisesti selityksiini vakavia aukkoja. Näin ollen ongelmani trollaamisen hyväksyttävyydestä näyttää hieman omituiselta. Mutta perimmäinen syy onkin se, että näkemyksessäni on vain Hegelimäisiä ja Nietzscheläisiä sävyjä. (Sellaisia voi livahtaa jos lukee liiaksi kyseenalaista filosofista kirjallisuutta joka saastuttaa mielen ja turmelee arkijärjen ja johtaa koleeriseen tai neuroottiseen - ellei peräti paranoidiin - käyttäytymismalliin.) En siis ole Hegel tai Nietzsche, enkä siksi ole velvoitettu seuraamaan 1:1 heidän mallejaan. (Paitsi jos kvanttihypyn vuoksi hyppään ajassa, tilassa ja henkilössä ja päädyn heiksi. Mutta silloinkin ajattelin lähinnä uudelleenmuokata heidän tulevaa tuotantoaan, ettekä te ikinä voisi huomata tätä vandaalitekoa koska aika, paikka ja muotoni olisivat hämäävät ettekä huomaisi mitä olisi tapahtunut kun ette voisi tarkkailla sitä aikajanaa jossa tätä kvanttiloikkaa ei tapahtunut.)

Olen usein toistellut yksittäistä aforismia jonka mukaan "Kaikkiin ongelmiin on olemassa ratkaisu. Jos ongelmaan ei ole ratkaisua, se ei ole ongelma vaan olotila." Tämä yksittäinen aforismi pitää takanaan selkeää yritteliäisyyden henkeä. Mutta siinä missä optimismia ja yrityshenkeä on usein levitetty ajatuksella että maailma on vapaa ja onnistuminen seuraa automaattisesti kun vain yrittää riittävästi, olen kuitenkin livauttanut mukaan roiman lorauksen stoalaisuutta jonka mukaan kaikki maailmassa ei ole ihmisen hallittavissa ja että onnettomuuksia tapahtuu. Ja ikäviä asioita tapahtuu myös hyville ihmisille - ellei peräti etenkin heille, koska etiikassa usein avuliaisuus ja itsensä uhraaminen on hyvyyttä ja itsekkyys on pahuutta. Ahkera muiden auttaminen johtaa tätä kautta odoettavasti siihen että tapahtuu onnettomuuksia että lisäksi itsehankittuja ongelmiakin syntyy. (Itsekkyydessä ongelmia tulee lähinnä huonosta suunnittelusta. Itsekäs tyyppi, jos on fiksu, ei mene psykopaatteilemaan päin naamaa karvaisille "MC Liivimotoristi" -jengiläisille. Aidosti itsekäs tajuaa että on strategisesti järkevää ja itselle kannattavinta olla menemättä.)

Kokonaisuutena lauseen alkuosasta ja loppuosasta rakentuu elämänasenne joka hieman muistuttaa eksistentialismia. Tosin sillä erotuksella, että valinnan sijasta keskityn yrittämiseen (joka on tekemishenkisempi ja seuraukseltaan propabilistisempi kuin abstraktimpi valitseminen) ja vapauden sijasta keskityn epäonnistumiseen (joka on pessimistisempi kuin optimistisena nähty vapaus). Lopputuloksena jokainen ihminen on sankaritarinoiden heeros, joka kohtaa monenlaisia vaikeuksia eikä lannistu. Paitsi etä minun maailmassani jokainen sankari jättää väistämättä sen viimeisen kerran nousematta. (Tämä ei ole missään ristiriidassa sen kanssa että olen agnostikko enkä Jumalankieltäjä. Sillä kuten olen joskus todennut, en usko sielukonseptiin. Ikuista elämää ihmiselle ei ole luvassa. Period.)

Näin ollen olen ajautunut erilleen niistä konservatiiviuden suunnista joita pidän huolestuttavina. Niissä on takana usein omintakeista ja liioiteltua optimismia, joiden suurin ongelma on se, että ne esittävät täysien valheiden sijasta puolitotuuksia. Kuten sellaisia että kaikki jotka yrittävät onnistuvat. (Oikeasti se menee niin että yrittäminen nostaa todennäköisyyksiä onnistua.) Joku voisi ihmetellä että miten epäonnistuminen liittyy trollaamiseen. Se liittyy siihen siten, että trollaaminen liittyy siihen että toisten henkilökohtaiset ongelmat ovat sinulle olotiloja. Rationaalinen debatti ei yksinkertaisesti ole useinkaan toimiva temppu joka ratkaisisi keskustelun alla olevan ongelman ; Tavallisempaa on se, että aiheesta on mielipide joka on pohjimmiltaan dogma. Ja dogmalla on itselle tärkeä asema, jolloin se on itse asiassa myytti. Ja sen kritisoiminen johtaa argumenttien ohittamisen sijasta sen oman myytin toistamiseen. Tässä tilanteessa trollaaminen on hyväksyttävää.

Leikki etäännyttää maailmasta

Tämä yllämainittu trollaaminen on tietysti kovin ilotonta. Tämä tarkoittaa sitä, että filosofiani kannalta selitys ei ole riittävän kokonaisvaltainen. Ylevä totuuteen kannustamisen ja inhimillisempi stoalainen pettymyksen tunnustaminen ja asiantilalle päin naamaa nauraminen ovat siksi vain osatotuus trollaamisen oikeutukseen.

Kuitenkin olen jo maininnut vapauden. Se ei ole lopputila, vaan tavoite jota ei saavuteta. Maaliin ei päästä, mutta maalia kohti kuitenkin mennään. Näin ollen voin ottaa esille John Stuart Millin, erityisen leimallisesti vapausfilosofin, käsitteet leikkimisestä. Hän korostaa että itsetarkoituksellinen leikki ei enää ole leikkiä. Tämä nostaa esiin sen, että trollaamista on käsitelty yleensä välineellisenä. Ja väline on tässä nimenomaan trollaamisen rationaalis-tieteellinen arvopohjan ylläpito. ; Millin vapauskäsite ja leikin ajatus tarkoittaa sitä että ihminen paneutuu leikkiin syvästi keskittyen, leikin ehdot ovat sen omia ehtoja eivätkä muun maailman ehtoja. Tämä tuo esiin esimerkiksi Donald Willicotin ajatuksen siitä, että tämäntapaiset kokemukset ovat oleellisia ihmisenä kasvamiselle. Fantasia pelkkänä omana sisäisenä ja surrealistisena logiikkanaan tarjoaa tilaisuuden tarjota "runon keskellä proosaa". Willicotin mukaan tämänlainen fantasia on siirtymäobjekti, vaihe jota tarvitaan jotta fantasian ja todellisuuden välille saadaan rakennettua väylä. Tämäkin on tietysti fantasian välineellistämistä, mutta tämä kuitenkin murtaa asenteen jossa taiteeseen ja fantasiaan pitäisi asennoitua kasvattavina. Willicotin paradoksi on, että jos niihin asennoidutaan eikasvattavana, ne ovat kasvattavimmillaan.

Käytännössä ja arkikielellisesti tämä on vain sitä, että esimerkiksi jos lintsaat, muistutat itseäsi velvollisuuksistasi. Se ei tunnu samanlaiselta kuin luvallinen vapaa, ja siksi vaikka lintsaamisfantasia saattaa tuntua ihanalta, siinä on kuitenkin vakava pohja. Samalla irrottautuminen mahdollistaa uudenlaisten asioiden miettimisen. Radikaaleimmillaan haluat vaihtaa työpaikkaa. Tai sitten päätät että lintsaaminen ei ollutkaan arvokasta. Molemmissa tapauksissa näkökantasi on reflektoidumpi kuin ilman lintsaamista. (Tämä ei kuitenkaan oikein toimi jos tietoisesti lintsaat jotta voisit testata tätä hypoteesia.) Tämä liittyy trollaamiseen olennaisesti. Sillä trollaaminen on pelleilyä ja leikkimielisyyttä joka tuodaan vakavuuden keskelle. Tämä tekee siitä kuvainraastamista, ikonoklastisen aktion. Kun pelleilet jollakin jota joku kutsuu arvokkaaksi, ja osallistut keskusteluun joka on mahdollisesti kiivautunut koska sitä pidetään niin arvokkaana ja tärkeänä, teet irrottautumisen jossa kysyt että onko se todella niin arvokasta. Näin trollaamisen onnistuminen ja epäonnistuminen muutuvat vähemmän relevanteiksi. (Ja minäkin joudun olemaan suvaitsevaisempi sitä huonoa/eisokraattista trollaamista kohtaan johon suhtaudun negatiivisesti.)

Tämä kaikki johtaakin kokonaisuuteen. Olen tunnettu sekä skeptikkona että fantasian ystävänä. Nämä nähdään usein toisilleen vastakkaisina. Olen kuitenkin ahkerasti debatoinut siitä että tämä kuilu on näennäinen. Tosiasiassa kysymys ei ole kohdallani ollenkaan siitä onko epätosi kunnioitettaavaa vai ei. Kysymys on siitä miten asiat sopivat yhteen. Jos joku esittää esimerkiksi taikuudelle, hengelliselle maailmankatsomukselleen, uskonnolleen... pseudotieteellisiä todisteita, hän ei enää esitä tilannetta fantasiana vaan yrittää konkretisoida tätä. Ja itse asiassa hän loukkaantuu siitä jos tämä puolustus murskataan ja aihe laitetaankin sitten takaisin fantasian maailmaan. Toki moni skeptikkokin näkee että saduiksi alentaminen vie kunnioitettavuuden ja vakavastiotettavuuden koko aiheesta.

Mutta tosiasiassa minä en näe näin ; Minulle kysymys on lähinnä siitä että "voiko ihminen elää aidosti itsensä kanssa" vai ei. Esimerkiksi olen ihmetellyt rikkaissa varsin paljon luksusta käyttävissä luontointoilijoissa ja ilmastonmuutoksesta varoittelijoissa sitä että miten he voivat elää itsensä kanssa. En vastusta tuhlailua enkä vastusta ilmastonmuutosta, mutta ongelmana on se, että tavat ja uskomukset ja faktuaalinen todellisuus ovat ambivalenssissa. Näin on tietysti myös silloin jos uskoo uskomukseen jota väittää tieteelliseksi vaikka se onkin vain pseudotiedettä. Ja näin ei ole jos uskoo uskomukseensa ja pitää sitä fantasiana koska tässä kaikki sopii yhteen. ; Päin vastoin, koska kunnioitan paitsi tiedettä, niin myös taidetta, en vaadi välttämättä taiteelta tieteellisyyttä enkä tieteeltä taiteellisuutta.

Itse asiasa ymmärrän että Hegelin toista vaihetta elävä, kehittyvä ja harjaantuva, ilmenee usein itsensä vastakohtina. Trollaaminen. Se on arvokasta koska se (a) pakottaa trollatun joko vaikenemiseen tai sokraattiseen uudelleenmiettimiseen (b) se muistuttaa että fantasialla on arvoa eikä sille tarvitse keinotekoisesti rakentaa sitä yrittämällä väkisin vääntää sitä (sellaiseksi) tieteeksi jota se ei ole. (c) se esittää kysymyksen siitä että onko asia todella tärkeä ja onko kaikki siihen liittyvä edes vastaamisen arvoista.

"Don't feed the Troll" on ohje joka sanoo että kaikki mielipiteet eivät ole yhtä arvokkaita ja kunnioitettavia. Että aihe ei tee syvällisyyttä, vaan käsittely. Että keskustelu ei ole automaattinen ratkaisu kommunikaatio -ongelmiin. Että kaikki ihmiset eivät ole rationaalisia. Ja että tosiasiassa valtaosa ihmisistä elää ja kuolee tekemättä ja ennen kaikkea sanomatta elämänsä aikana yhtään mitään merkittävää.