Pieni ajatus miekan vetämisestä.

Melko usein elokuvissa näkee sitä, että barbaari vetää selästään valtavan kahden käden miekan vain nostamalla sitä ylöspäin kädellään. Toki miekat olivat erittäin pitkiä, ja sitä voisi helposti ajatella että niiden selässä kantaminen on helppoa, kun metallinpala vaakatasossa kolahtelee kaikkiin metsän puihin.

Kuitenkin tämän kaltainen elokuvista tuttu niskasta vetäminen ei onnistu kovin helposti. (Koska eräs henkilö haastoi että se olisi mahdollista, yritin sitä väkisin erilaisilla keinoilla eilen illalla.) Pääasia voidaan kuitenkin melko helposti näyttää ohessa olevasta kaavakuvasta. Siinä punaiset ovat miekan huotran alkuja ja toinen taas kuvaa miekkakättä. Kuvassa toinen käsi on ylös ja toinen alas, jotta eri suuntiin vetämisiä voidaan simuloida. Samassa kuvassa on myös symmetrisesti neljä mahdollista huotranpaikkaa. (Saappaissa tms. ei ole miekan paikkaa, koska sellainen ei ole kävelyn kannalta kovin kätevä.) Kuvan voi kääntää peilikuvaksi mielessään, kuva on "symmetriseksi suunniteltu".

Idea on yksinkertaisesti se, että koko miekan vetämisen idea on saada miekan kahva riittävän pitkälle huotran alusta. Kun tämä etäisyys on saman verran tai enemmän kuin miekan terän pituus, huotrasta vetäminen onnistuu. Jos pituus on tämän yli, vetäminen ei onnistu. Toisin sanoen rajoitteita asettaa käsien pituus ja niiden mahdolliset suhteet ruumiiseen.

Kaavakuviosta näkeekin, että vyöltä "toiseen suuntaan ja ylös" saadaan pitkäkin miekka vedettyä. Ja jos miekkaa pidetään olalla, se kannattaa kammeta. Video näyttää kuinka suora miekan veto selässä olevasta huotrasta voi olla vaikeaa, mutta se on mahdollista, jos huotra nousee olalle pystyyn ja siitä vedetään miekkaa alas. (Jota elokuvissa ei näe. Mutta jo karkeasta kaaviokuviostani tämä vaihtoehto nousee esille.) Selästä veto onnistuu pitkällekin miekalle, jos huotraa samalla laskee alaspäin, kuten ninjutsumestari näyttää. (Mutta tämäkään ei ole elokuvista tuttua.) Eli aivan mahdotonta selästä vetäminen ei ole. "Vajaan huotran" tekniikka voisi olla myös ratkaisu: Jos huotra olisi lyhyempi se lyhentää miekan teräosaa kädensijan ja kärjen väliltä. Tällöin huotra olisi ylhäältä, kahvan läheltä avonainen tai se peittäisi vain osan terästä. Näin etäisyyttä kahvan ja kärjen välillä olisi jo valmiiksi ja sen avoin kohta ei silloin olisi samassa kohdassa. (Esimerkiksi pelkkä rengas huotrana ei vielä muuttaisi tilannetta, jos rengas olisi kahvan lähellä, olisi vedettävä silti koko terän pituus sen renkaan kautta. Huotran suun paikka siis on se ratkaiseva elementti.)

Pieni huomio on myös se, että sinisen käden ja punaisen käden välille syntyy pitkä viiva. Tämä taas on maksimaalinen miekka, jonka ihminen voi vetää. Sen pituuden rajat määrättävät hänen käsiensä maksimietäisyys toisistaan. Kun toinen pitää huotrasta ja toinen vetää siitä miekkaa, saadaan niiden välille pitkä etäisyys.

Tästä saadaankin jokseenkin hyvin selville, miksi samurait ja ritarit kantoivat miekkaa vyöllään. Samasta syystä myös jousella ampuessa nuoliviini ei elokuvien robin hoodin tapaan ollut pitkien nuolten kohdalla selässä, vaan kyljellä ; Tältä osin "Everything happens for a reason."

Riposte

On vielä eräs miekkailun toimintatapa, jota en ole vielä oikeastaan käsitellyt. Se on riposte. Sen idea perustuu ajoitukseen. Sen määritteleminen on helpointa sitä kautta, mitä se ei ole:
1: Kun counterattack eli vastahyökkäys on sellainen, että se viedään loppuun yhdellä liikkeellä ja se loppuu samanaikaisesti, kuin vastustajan isku olisi pitänyt torjua, riposte koostuu kahdesta vaiheesta, jossa on ensin torjunta ja vasta sen jälkeen hyökkäys.
2: Erillinen yhdistelmä jossa torjunta ja hyökkäys on aikaavievämpi toimenpide, jossa toiminta on selkeästi irrallaan. Riposte ei kuitenkaan ole aivan yhtä hidas kuin kaksi suoritetta. Sen sijaan riposte perustuu siihen, että torjumalla saadaan pieni hetki etua, joka käytetään hyökkäyksen tekemiseen. Se voi perustua vaikkapa siihen että collectionia käyttämällä toisen isku kootaan väistille tai impulseen, jolloin torjunnan impakti palauttaa toisen miekkaa takaisin päin hieman niin että syntyy avoin reitti, joka käytetään välittömästi hyväksi. Parry+riposte on yleinen pari floretissa ja muussa pistomiekkailussa, ja termi onkin sitä kautta otettu. Mutta sen tapainen ilmiö tunnetaan tietenkin myös eurooppalaisessa miekkailusta. Tosin se ei siinä ole aina pisto; Toki pisto on usein luonteva sen nopeuden ja suoraviivaisuuden vuoksi. Lisäksi kun on usein torjuttu sivusuunnassa, voimaa saadaan nopeasti ja tehokkaasti eteenpäin esimerkiksi jaloista, kun taas täysivoimainen sivusuuntainen isku on vaikeampi suorittaa.

Riposten voi luonnollisesti myös torjua. Yleisin ja helpoin torjuntatapa on (tietenkin) yielding. Mutta myös perustorjunnat ovat mahdollisia, ja niistäkin on mahdollista tietenkin tehdä riposte toiseen suuntaan.

Aiheesta on tietenkin videoita verkossa, esimerkiksi "Foil Fencing Attacks : How to Riposte in Foil Fencing".

(in)compatibility

"Itsuwaru koto ni nareta kimi no sekai wo / nuritsubusu no sa shiroku shirou. [Your world will become a thing of deceit / painted all in white.]"
(Asian Kung-fu Generation, "Haruka Kanata")

Uskonnon ja tieteen suhde keskenään on mielenkiintoinen. Osa on sitä mieltä, että niiden pitäisi olla erillisissä kasteissa. Tätä näkemystä ollaan kannatettu perinteisesti. Esimerkiksi Galileo Galilei on maininnut että "Raamattu opettaa hengellistä totuutta, maailma fysikaalista totuutta." Samoin Stephen Jay Gouldin NoMa -periaatteessa uskonto ja tiede ovat täysin erillisiä, niitä ei voida vertailla sellaisenaan keskenään. Ne ovat ikään kuin eri logiikoita.

Näiden suhteen voidaan miettiä sitä, tarkoittavatko ne:
1: Sitä, että uskonto ja tiede eivät ole yhteensovitettavia, eli niillä ei ole yhteistä pinta -alaa.
2: Uskonto ja tiede tutkivat samaa todellisuutta jolloin ne ovat yhteensovitettavia. Tieteen metodit ja uskonnon metodit ovat hieman kuten sosiaalitieteiden tutkimukset suhteessa luonnontieteellisiin tutkimuksiin: Niissä on hieman eri metodeja, eikä niitä saa soveltaa ristiin väärissä paikoissa, mutta ne kuitenkin valottavat samaa näkemystä.

Jerry Coyne on ottanut asiaan kantaa seuraavalla tavalla: "The real question is whether there is a philosophical incompatibility between religion and science. Does the empirical nature of science contradict the revelatory nature of faith? Are the gaps between them so great that the two institutions must be considered essentially antagonistic?"

Eli olennaista on se, ovatko erot keskenään kamppailevia vai eivät, ja onko tutkimusta vaativa kriittinen näkökanta ristiriidassa uskon ilmestystyyppisten paljastusten kanssa. Kysymys on sinällään relevantti: Tieteen kannalta "divine revelation" ei eroa siitä, että "someone is making things up": Niitä ei voi erottaa toisistaan koska ne käsittelevät jotain asiaa, jonka luonnetta ei voida tutkia ja jonka olemassaolokin on havaintojen ulkopuolella.

Vastaavaa keskustelua on kuitenkin käyty melko paljon ja minulla on siihen hieman erikoinen lähestymistapa. Syy on varmaan siinä että agnostikkona minulla on tietynlainen, jopa ignoroiva, tapa suhtautua uskontoon ja sen kysymyksiin.

Teologia kun on filosofinen selitys ja yritys oikeuttaa jotkut tietyt uskonnolliset näkemykset (Joka siis perustuu assimilaatioon: Kun meillä on tämä taivaallinen paljastus, miten selitämme miksi maailma on sellainen kuin on.) Kunnolla työstetty teologia on "oppia hyvästä elämästä", se on ns. "life philosophy". Silloin se sopii yhteen monien näkemysten, kuten stoalaisten, epikurolaisuuden ja eksistentialististen näkemysten kanssa. Yksilön harjoittama teologia taas on maailmankuva. (Joka kuulostaa kenties kivemmalta saksaksi? "weltanschauung" Kun sitä hokee, mieleen tulee kuva aivastelusta.)

Sen sijaan se, miten minä ajattelen tieteen, se ei puhtaasti sanoen ole lainkaan maailmankuva. Teorioilla ei ole maailmankuvaa, ne ovat vain teoreettisia konsepteja maailman toiminnasta. Niiden keksimiseen voi toki liittyä tutkijan maailmankuva, ja tutkijat jotka sitä tutkivat omistavat kaikki maailmankuvan. Kuitenkaan teoria itse ei ole lainkaan maailmankuva; Siinä joko on tai on olematta ristiriitaisia elementtejä sen keksineiden tutkijoiden kanssa. (Yleensä ei.)

Syy on se, että tiede selvittää sitä "miten asiat tapahtuvat, toimivat ja ovat" ja teoria on "kannanotto siihem iten asiat tapahtuvat, toimivat ja ovat". Ja "se miten pitäisi olla" on täysin näiden näkemysten ulkopuolella, koska tunnettu is-ought -ongelma pitää "olemisen ja pitäisi ollan" toisistaan erillään. Niiden yhdistäminen onnistuu vain ja ainoastaan maailmankuvan maailmankatsomusosan avulla. Toisin sanoen tietyt kysymykset ovat tieteestä irrallisia ja olen sitä mieltä että näin tuleekin olla: Tiedemaailman tehtävänä ei ole pakottaa ihmisille moraaliasioita. Toisin sanoen minulle tiede on työkalu. Se on metodologia, jossa on useita erilaisia menetelmiä, joita käyttämällä ihminen selvittää sen, miten maailmassa olevat asiat tapahtuvat ja toimivat. Ja kuten matematiikka, se toimii käyttämällä tiettyjä oletuksia. Tosiasiassa tiede ei välttämättä kykene tutkimaan kaikkea mitä maailmassa on, eikä se kykene tuottamaan ns. "lopullista ja valmista tietoa". Se ei silti estä sitä että se ei olisi hyvä työkalu. (Tieteen)politiikka on se, jonka tehtävänä on tehdä faktoista maailmankuva keskustelun kautta.

Vain tämä erottelu muistamalla tiede voidaan erottaa skientismistä, joka taas on maailmankuva, jonka mukaan kaikki asiat ovat tieteellisesti tutkittavia ja että tiede tuo siksi käsiin lähes kaiken tiedon ja jossa täysin kaiken tutkimisen ulkopuolella oleva yliluonnollinen kielletään, paranormaali ja sellainen yliluonnollinen jonka tutkimisen ulkopuolella olemisen syy on teknologiamme kehittymättömyys joka voidaan korjata on "tämän hetken bullshittiä", jolle kuitenkin annetaan mahdollisuus muuttua hyväksi tulevaisuudessa jos tieto niin näyttää. Skientismi ei toki ole missään kohdassa suoraan ristiriidassa tieteen kanssa, mutta se ei minusta ole sama asia kuin tiede. "It is just a valid weltanschauung". Se on aivan yhtä ristiriidaton tieteen kanssa, kuin vaikkapa näkemys siitä että luonnollisen maailman ulkopuolella on jotain, jota tiede ei voi tutkia.

Sen vuoksi on selvää, että kun puhutaan siitä miten ateismi tai uskonto on tieteellinen, puhujat melkoisen usein puhuvat itse asiassa tieteen sijasta jostain muusta, nimittäin skientismistä tai maailmankuvastaan. Ainut syy miksi teologian tai muut näkemykset tuliso tehdä sellaisiksi että ne ovat tieteen kanssa harmoniassa, ei ole tieteen kysymys vaan maailmankuvakysymys. Kun tiede taas on työkalu, sen tarvitsee miettiä maailmankuvan kanssa yhteensopivuutta yhtä paljon kuin matematiikon pitäisi miettiä ovatko hänen aksioomansa ja ratkaisunsa kristillisiä. "In short, there is only a conflict that needs to be resolved if both are answering the same questions." Minusta se, että molemmat vastaavat samoihin kysymyksiin ei ole mikään välttämättömyys, eli yhteyden esittäminen sinällään on jo erikoinen maailmankuvallinen kannanotto, johon tottavie on liitetty erilaisia poliittiseen valtaan vaikuttamisen tavoitteita, eli vallantahtoa. Tällöin kyse on enemmän julistamisesta, joka tehdään "oman maailmankuvan pohjalta oman maailmankuvan levittämiseksi", eikä varsinaisesta asian käsittelystä.

Yleisesti ottaen on kuitenkin muistettava, että tiede ja uskonto voivat olla ristiriidassa tietyistä syistä: Uskonnoissa on esimerkiksi luomiskertomuksia, joissa otetaan kantaa siihen miten asiat ovat maailmassa. Ne voivat esimerkiksi kertoa että aurinko on taivaankannessa ja että maa on levymäinen. Nämä ovat luonnontieteellisiä kannanottoja. Näiden kohdalla voidaan helposti tehdä "maailmankuvallinen rajoittuneisuussyyte" tieteentekijöille, ja tehdä näistä kysymyksistä maailmankuvakysymyksiä. Tosiasiassa se, mikä tieteellisessä maailmankuvassa saa olla tieteen ulkopuolella on maailmankatsomusosa, jossa on muun muassa se, mikä on oikein ja mikä on väärin ja onko yliluonnollista. Tieteentekijöiden ei tarvitse välittää esittämistäni "Kalevalan" näkemyksistä, eikä näissä asioissa uskonnon kanssa ristiriidassa oleminen suinkaan ole "rajoittunutta". Tieteen maailmankuvavapaus koskee maailmankatsomusosaa, sen sijaan se ei väitä että maailmassa olevia faktoja pitäisi kieltää ja asioiden tutkimista rajoittaa vain siksi että se ei sovi kaikkien maailmankuvaan, tai että joitain faktoja pitäisi vain sallia tosina pelkästään sen vuoksi että jonkun uskonnollisen perinteen sisältö väittää siitä jotain.

Kuitenkin on myös minusta ihan luvallista heittää syrjään tieteen tulokset. Tällöin maailmankuva ei ole tieteellinen, mutta tähänhän ei olekaan mitään pakotetta kenelläkään. Ei ihmistä voida pakottaa muuttamaan maailmankuvaansa tai luopumaan Väinämöisestä vain sen vuoksi että taivaankansi on saanut osakseen vakavia ongelmia muun muassa astronauttien kuumatkan yhteydessä. Tässä pitäytyminen ei itse asiassa edes estä häntä tekemästä tiedettä. Tosin jos hänen maailmankuvansa on tiukka, hänen varmaan kannattaa etsiä tutkimusalue, jossa hänen näkemyksensä taivaankannesta eivät vaikuta tuloksiin.

Siksi minun mielestäni Kenneth Millerin ja Michael Behen välinen ero on olennainen. Suurin ero heidän välillään on se, että Miller selvästi sanoo että hän puhuu teologiasta=maailmankuvasta, ja kertoo lähinnä esimerkkejä siitä miten "voisi olla mahdollista" että Jumala toimisi esimerkiksi kvanttitasojen kautta. Behe taas esittää että hänen väitteensä on tieteellinen, joka tarkoittaa enemmän kuin "voi ollaa". Hän väittää että tiede suoraan tukee hänen esitystään siitä että Jumala vaikuttaa maailmassa konkreettisesti. Tämä ero on olennainen, koska minun mielestäni esimerkiksi ateistinen Richard Dawkins on lähempänä Beheä kuin Miller ; Dawkinsistahan ateismi on tieteellisesti parempi kuin teismi. Hänkin siis sekoittaa maailmankuvan ja työkalun keskenään.

Kokonaisuutena sanon siis vain sen verran, että tieteen maailmankuvan käsittely on ristiriitaista. On vain yksittäisten tiedemiesten maailmankuvia, joita voidaan toki kartoitella. Ja joka ikisellä tiedemiehelläkin on taatusti maailmankuva. Mutta jos puhutaan tieteestä, ei voida kovinkaan sujuvasti puhua "takana olevista valtaelementeistä" menemättä ad hominem -tasolle keskustelemaan tiedemiehistä ja heidän maailmankuva ismeistä ja "niiden epäeettisistä implikaatioista" teorioiden totuusarvon käsittelyn - ja ennen kaikkea tutkimusohjelmien hedelmällisyyden käsittelyn, joka on minusta vielä parempi mittari - sijasta.

Rikollisen aaltopituudelle.

Ihmiset ovat kauan yrittäneet ymmärtää toisia ihmisiä. Tämä onkin tärkeää, koska olemme yhteistyössä ja yhteydessä toisiin koko ajan. Tätä varten esimerkiksi horoskoopit ovat suosittuja; Niissähän tehdään luokitus, jossa ihmiset luokitellaan niin että heidän luonteitaan voitaisiin ymmärtää. Samalla tavalla on tietysti monia muita luonteenluokitteluun keskittyviä näkemyksiä, joissa on taikauskoisia sävyjä: Niissä yhdistetään asioita ja tehdään karrikatyyrejä. Sillä, että ne eivät oikeasti ole tämän enempää ei pohjimmiltaan haittaa, koska ne antavat kuitenkin hallinnan ja ymmärtämisen tunteen. (Ja vaikka "skientistejä" syytetään siitä kuinka luokittelu ahdistaa ihmisen kapeisiin luokkiin, "spiritualistit" eivät moiti horoskooppeja tai vaikkapa värähtelytasoväriluokituksia, vaikka ne tekevätkin aivan saman asian.) Toisalta ihmisten luokittelu on yleistä ns. "kyökkipsykologiassa". Siinä esimerkiksi juoruja ja havaintoja hyväksikäyttämällä ihmiset keskustelevat toisista ihmisistä -ja etenkin heidän ongelmistaan. Lopputuloksena syntyy tietysti uusia juoruja ja jonkinlainen loppupäätelmä : Tätä perustellaan yleensä joillain havainnoilla ja lopputuloksena päätellään vaikka että "selvä alkoholisti koko mies; Nehän aika kiistävät riippuvuutensa ja selvästi oli taas krapulassa töissä." Kuitenkin ihmisten ymmärtäminen ei aina ole taikauskoa tai edes juoruilun tasoista "pseudopsykologiaa" joka on joskus jopa "miltei osuvaa". Psykologiassa luokitellaan esimerkiksi erilaisia mielenterveyden häiriöitä sen mukaan, mikä oire tai mitä oireita henkilöllä on. Tästä on apua esimerkiksi terapian muodossa tai oikeanlaisen psyykenlääkityksen kirjoittamisessa.

Kuitenkin aina henkilöä ei ole saavutettavissa. Silti henkilöstä voidaan saada tietoa. Ja tätä käyttävät poliisit. Syynä on tietenkin se, että usein syyllinen ei joko ole paikalla tai ainakaan ei kerro olevansa syyllinen. Siksi hänestä täytyy saada tietoa sen mukaan mitä merkkejä hän jättää ympäristöönsä. Karkeimmillaan se on tietoa siitä, onko joku tikku vuoltu oikealla vai vasemmalla kädellä (joka itse asiassa on selvitettävissä.) tai onko rikospaikalta löydetyllä aseella todella ammuttu surmaavat luodit, ja jos kyllä, rekisterit kertovat kenen omistuksessa tämä ase on. (Mikä tarkoittaa että hän on joko tekijä tai sitten tekijällä on ollut yhteys ja pääsy tähän aseeseen.) Samoin kun rikos tapahtuu, poliisien on pakko kohdistaa tutkimusta. He eivät voi vain pitää kaikkia maailman ihmisiä epäiltyinä ja haastatella heitä; Aika ja resurssit eivät riittäisi. Heidän on siksi keksittävä jotain tapoja karsia niitä joita pidetään epäiltyinä. Tämä on normaalia poliisityötä.

Kun tämä vedetään äärimmilleen, puhutaan profiloinnista. Minun kiinnostukseni on tietysti puhtaasti amatöörin kiinnostusta. Mutta minulle ei riitä pelkkä "Criminal Minds" -TV -sarja, koska kyseessä on kuitenkin viihde, ei dokumenttitasoinen toiminta. Siispä pengoin hieman aihetta. Tiettyä lähdekriittisyyttä käyttäen sain aikaan jonkinlaisen näkemyksen, jonka nyt esitän kahden pääartikkelin kautta, jotka kokosivat minusta aika hyvin asiat. "Psychology and Crime News" esimerkiksi sisältää paljon artikkeleja niille jotka haluavat tutustua aiheeseen paremmin.

Poliisi lehti 1/2006 artikkeli "Profilointi tuottaa tietoa todennäköisyyksistä" kertoo, että profilointi perustuu tilastoihin; Kun rikoksia on tehty melko paljon, niistä kaikista jää jotain tietoa. Esimerkiksi tilastot kertovat onko jokin rikostyyppi enemmän miesten kuin naisten tekemää ja lisäksi se kertoo onko sen tyyppinen rikos sellainen, että sen tekee yleensä läheinen ystävä vai ventovieras. Profiloinnissa tutkimuksessa selvinneitä yhdistetään tilastoaineistoon. Se tuottaa joko uutta tietoa tai suuntaa tutkimusta; Esimerkiksi jos rikoksessa on useita tutkintalinjoja, se arvailun sijasta kertoo mikä niistä on todennäköisimmin oikea. Se ei ole kenttätyötä, kuten televisiossa, eikä siinä välttämättä yksilöidä rikollista.

Sen sijaan siinä käytetään tietoa siitä millainen rikos on tapahtunut ja miten se on tehty. Ennen ollaan keskitytty enemmän sosiodemografisiin tekijöihin eli sukupuoleen, ikään, asumistapaan, työpaikkaan ja muihin sellaisiin tekijöihin. Artikkelin mukaan nykyisin keskitytään enemmän persoonallisuuteen ja mielenterveyteen ja niihin liittyviin elementteihin; Esimerkiksi tietynlaiset vammat viittaavat psykopaattisuuteen ja tätä pidetään tärkeänä tietona. Artikkelin mukaan profilointi ei ole television tapaan käytettynä parasta: Se ei toimi aivan tuoreissa jutuissa. Se on paras silloin kun "juttu on vielä suhteellisen tuore, mutta perustietojen keruu on jo hoidettu."

Brent E. Turveyn "Deductive Criminal Profiling: Comparing Apllied Methodologies between Inductive and Deductive Profiling Techniques" käsittelee aihetta hieman syvemmin: Sen mukaan profilointi sisältää induktiivisia ja deduktiivisia tekniikoita. Molemmissa erilaiset syndroomat ovat tärkeitä. Sen Määritelmä on jutun mukaan "a set of behavioral indicators forming a very characteristic pattern of actions or emotions that tend to point to a particular condition." Eli niissä on joukko käyttäytymispiirteitä jotka muodostavat tietynlaisen "hahmon", joka osoittaa tai jotka osoittavat tiettyyn henkiseen tilaan. Toinen artikkelissa esitetty määritelmä on käytännönläheisempi: se "involves comparing an individual's behavior with the behavior of others in similar circumstances who have been studied in the past." Eli menneisyyden tapahtumiin vertaamalla saadaan tietoa nykyisestä rikoksesta.
1: Induktiivisessa profiloinnissa (Inductive Profiling)on kyse siitä että tehdään yleistyksiä yksittäisestä rikollisesta menneisyydessä ratkaistujen rikosten kautta. Ne muodostavat tilastotieteellisiä yleistyksiä. Siksi sitä on oikein kutsua induktiiviseksi päättelyksi. Induktiivisessa profiloinnissa käytetään pääasiassa tunnettuja tapauksia jotka käsittelevät rikollisia; Tietoja heistä joita saadaan heidän rikosrekistereistään ja erilaisista heidän haastatteluistaan, kokemuksesta joka koostuu profiloijien anekdoottisesta tiedosta ja hiljaisesta tiedosta sekä julkisista lähteistä, kuten vaikkapa mediasta. Kun (1)Rikollisen käyttäytyminen ennen ja jälkeen rikoksen (2)Rikospaikka, sen luonne jne. (3)Uhrin tai uhrien luonne yhdistetään näistä saatuihin tietoihin, voidaan vetää yleistyksiä.
___1.1: Artikkeli antaa esimerkin induktiivisesta profiloinnista: 80% tunnetuista sarjamurhaajista jotka hyökkäävät yliopisto -opiskelijoiden kimppuun parkkipaikoilla ovat valkoihoisia miehiä, joiden ikä on 20-35vuotta, he yleensä elävät äitinsä kanssa ja usein he ajavat "Volkswagen Bugs" autoa. Tutkittavana oleva rikollinen on hyökännyt kolmen naispuolisen yliopisto -opiskelijoiden kimppuun parkkipaikalla, joten todennäköisesti tekijää kannattaa lähteä etsimään 20-35 vuotiaiden äitinsä kanssa elävien VW Bugsien kuskien joukosta.
___1.2: Artikkelin mukaan induktiivisen menetelmän käyttö on käytännöllistä ja lisäksi se on helppokäyttöinen työkalu. Se ei vaadi erityisen mutkikasta ja spesialisoitunutta tietoa, koulutusta tai harjoittelua. Niitä voidaan tuottaa lyhyessä ajassa. Ja ne ennustavat joitakin muuten ei kovin helposti tunnistettavia yhteyksiä yksittäisestä rikollisesta. Se on melko luotettava, mutta on syytä muistaa että se on aina ennuste. Sen suurin ongelma on se, että informaatio on kuitenkin tuotettu valikoiduista otoksista, ja niitä ei voida täsmentää aivan juuri siihen yhteen tapauksee liittyviksi. Taitavimmat ja ovelimmat rikolliset ovat sellaisia että heistä ei saada kovin hyvin tietoa. Ensinnäkin he eivät jää yhtä usein kiinni muutenkaan, joten heidän osuutensa otoksesta jää muita pienemmäksi joka vääristää itse lähdettä josta tiedot ammennetaan. Tulos on lisäksi ennuste, joka saattaa viitata vääränlaiseen syylliseen tai kohdistaa syyttömään. Se ei siksi saisi olla ainut menetelmä.
___1.3: Induktiivinen menettely vaatii tietyt lähtökohdat: (1) Täytyy olla joukko tunnettuja tekijöitä jotka tekevät samanlaisia rikoksia ja joiden tekijöillä on yhteisiä piirteitä, joiden yhteys on luotettava. (2) Nämä tekijät ovat suhteellisen samanlaisia kuin ne tekijät joita nyt yritetään saada kiinni, mikä tarkoittaa samanlaisia ympäristöolosuhteita ja motiiveja. (3) Hahmo voidaan erottaa ja ennustaa statistisen analyysin kautta. (4) Käytös ja motiivit eivät muutu yksilöllä ajan kanssa joko merkittävästi tai jos muuttuukin, niin tekee sen ei satunnaisella tavalla, vaan ne muodostavat ennustettavan jatkumon.
___1.4: Artikkelin mukaan induktiivinen menettely on käytännössä usein liian heppoisesti tehty. Silloin se ainoastaan antaa näennäistä uskottavuutta selitykselle. Syynä on liian vähäinen taito käyttämisessä. Lisäksi kun aineiston kielenkäyttöä ei ole standardisoitu riittävän tarkasti, tulkinta ei ole aivan yksiselitteistä, joten jo tämä tuo tuotettuun induktioon heikkouksia; Sama sana ei aina tarkoita samaa asiaa, ja samalla asialla on eri raporteissa hieman eri nimiä. Näiden vuoksi sitä on käytettävä varovaisesti, koska muutoin "The Inductive Profiling method encourages egocentricity, investigative short-cuts, and has been used in the past to replace a competent forensic investigation into fact."
2: Deduktiivisessa profiloinnissa (Deductive Profiling) menettely on prosessi jossa keskitytään muodostamaan yksittäisestä rikoksesta tietty säännönmukaisuus. Rikospaikkaa tutkitaan, uhria tutkitaan ja kartoitetaan ja rikosta rekonstuktioidaan. "The process of deductive profiling is most appropriately termed Behavior Evidence Analysis, and depends on the analyst's abilities to recognize patterns of behavior within a single offender to deduce meaning." Eli yksittäistapausta ei vedetä yhteen laajemman datan kanssa, vaan mietitään minkälaisia asioita vaaditaan että tilanne olisi mahdollinen - tai epämääräisemmin "järkevä".
___2.1: Artikkeli antoi esimerkin deduktiivisesta menettelystä (Vahvahermoiset osannevat lukea sen artikkelista. Suojelen heikkohermoisia eli itseäni jättämällä kirjaamatta kaikkia väkivaltaisia yksityiskohtia.): Tutkija päättelee että uhri oli elossa rikoksen aikana koska ranteissa näkyy hiertymiä siteistä. Uhria ei tapettu paikalla, koska verta ei ollut näkyvissä vaikka uhri oli pahasti viillelty. Koska uhria oli viillelty sukupuolielimistä, tekijä on todennäköisesti seksuaalisadisti. Koska rikospaikka oli kaukana piilossa, hänen siirtämiseensä on tarvittu kulkuneuvoa.
___2.2: Deduktiivnen menettely vaatii (1) tietoja ruumiinavauksesta. Tarkat tiedot tarvitaan jotta sääntöjä voidaan löytää. Deduktiivisessa menetelmässä profiloija ei saa olettaa mitään yksityiskohtia. (2) Lisäksi tarvitaan tiedot rikospaikan luonteesta: Se kertoo interaktiosta uhrin ja tekijän välillä. Jos kyseessä on sarja rikoksia, tutkitaan miten tekijä kehittyy tai jättää kehittymättä. Nämä kertovat työtavasta joka voi viitata motiiviin tai jopa kertoa yksilön "signeerauksesta", tavasta joka on vain hänelle tyypillinen, ja jonka avulla voidaan sitten yhdistää rikoksia jotka olisivat "muotonsa puolesta" muuten hyvinkin erilaisia. (3) Uhrin tutkiminen on tärkeää. Uhrit eivät usein ole täysin satunnaisia. Sarjarikoksen kohdalla heillä voi olla jokin yhdistävä tekijä, jos ei muuta niin esimerkiksi he liikkuvat jossain paikassa, joka on tekijälle tyypillinen paikka etsiä uhreja.
___2.3: Artikkelin mukaan deduktiivinen menettely on tehokas ja tärkeä keino, mutta sitä "ei voi vain mennä käyttämään". Se vaatii paljon harjoittelua ja koulutusta. Se vaatii tietoa ja taitoa. Artikkeli kertookin että deduktiivisessa menettelyssä on usein tietyn tyyppisiin rikoksiin erikoistuneita spesialisteja, koska asiaan liittyy valtavasti erilaisia tietoja. Deduktiivinen profilointi ovi olla myös ongelma, koska profiili voikin olla väärässä jolloin tutkimusta johdetaan harhaan. Deduktiivisessa menettelyssä syntyy helposti virheitä, esimerkiksi sen vuoksi että teoria muodostetaan aikaisin ja liian sitovasti, jonka jälkeen ei enää tutkitakaan asiaa vaan yritetään selittää miten rikosaineisto sopii tähän valittuun profiiliin. Siksi voidaan etsiä seksuaalirikollista vaikka kyseessä olisikin viharikos. Menetelmä ei siis ole "quick fix or a cure all". Artikkelin mukaan deduktiivnen menettely on lisäksi henkisesti raskas koska se on intensiivinen prosessi. Deduktiivinen menettely vaatii tietyt alkuehdot: kuten sen, että teoilla on motiivi, eli teko ei ole satunnainen. Rikoksella on toisin sanoen oltava jokin syy, joka voi olla vaikka mielenvikaisuudesta johtuvaa verenhimoa tai mustasukkaisuutta.
___2.4: Artikkelin mukaan deduktiivinen menetelmä on aikaavievyytensä ja vaatimansa työmäärän vuoksi hankala, mutta se on tehokkaampi. Se ohjaa tutkimuksia hyvin, ja se yhdistää rikoksia yhteen järkevästi.

Rasismia! Sovinismia! Syrjintää!

"Neekereillä on musta iho, mutta ei ole hienoa sanoa sitä ääneen."
(Lasten sanomaa)

Gazzanigan kirjassa "Eettiset aivot" kerrotaan siitä, kuinka Elizabeth Phelps teki kokeen, jossa paljastui, että valkoihoisten amerikkalaisten hermosto toimi eri tavalla, kun he katsoivat mustaihoisia ja valkoihoisia: Kun kohde oli tuntemattomien mustaihoisten kasvoja, mantelitumake aktivoitui. Näin ei käynyt jos kasvot olivat tutut tai valkoihoiset. Moni populaarijulkaisu ilmoitti että "rasismi näkyy aivoissa". Ja viereen laitettiin hieno MRI -kuva todisteeksi. Gazzaniga kuitenkin muistutti aivan oikein siitä, että tämä osoitti vain ja ainoastaan sitä että aivot luokittelevat ihmisiä jollain perustella. Rasismi ilman luokittelua ei toki ole mahdollista, mutta kaikki luokittelu ei ole rasismia. Itse asiassa Sophie Lebrechtin tutkimus näytti, että tumma ja vaaleaihoisten luokittelu voi jopa auttaa luokitteluun implisiittisesti liitetyn rasismin vähentämisessä.

Tämän lisäksi vaikka aivotoiminta ja tunne voitaisiinkin yhdistää, se kertoisi korkeintaan siitä että henkilöillä on ennakkoluuloja. Se ei kuitenkaan tarkoittaisi samaa asiaa kuin rasistinen toiminta: Gazzaniga muistuttaa että jokaisella on ennakkoluuloja, ja että monet yrittävät vain tukahduttaa näitä tapoja; Gazzaniga muistuttaakin että suurin osa valinnanvapaudesta ei olekaan sitä että aktiivisesti luomme yllykkeitä, vaan sen sijaan suuri osa teoistamme on sellaisia, että meille tulee yllykkeitä, jotka jätämme toteuttamatta. Valintamme eivät monissa paikoin olekaan aktiivista tekemistä vaan passivoivaa tekemättä jättämistä. Tätä tukee myös Hannu Lauerman "Huijaus" kirjassa oleva muistutus siitä, että lapsia ei opeteta väkivaltaisiksi, vaan pikemmin opetetaan pois siitä: Kaksivuotiaat lapset ovat aggressiivisia ja väkivaltaisia, mutta heille opetetaan että se on huono asia, ja lisäksi he oppivat aggressioidensa seuraukset. Lapsi ei välttämättä ymmärrä että hän satuttaa kun hän vaikka puree vihassaan.

Rasismi ei siis ole sama asia kuin esimerkiksi rotuoppi. Rotuihin luokittelu kun on silmämääräisesti ja tieteellisestikin perusteltu näkemys siitä, että ihmislajin sisällä on pienempiä populaatioita, jotka jakavat keskenään paljon yhteisiä piirteitä jotka ovat niille tyypillisiä. Kulttuurillisesti näillä voi olla erilaisia tapoja. Rasismi kuitenkaan perustu siihen että erot myönnetään; Siksi esimerkiksi se jos ei saa ylpeästi edustaa vaikkapa afroamerikkalaisuutta, tai intiaaniperinnettään ei vielä tarkoita rasismia. Kansallistunnetta tai patriotismia toki usein tarvitaan rasismin ideologisessa oikeuttamisessa, mutta se ei sinällään ole sen rasistisempaa kuin luokittelukaan.

Ongelmia tulee sitten tasa-arvoisuuden kohdalla. Vielä se, että eri rotujen asema on erilainen ei vielä tarkoita rasismia; Ihmisethän eivät ole tasa-arvoisissa asemissa, ja eri rodut maantieteellisen keskittymistensä vuoksi ovat jakautuneet alueisiin. Nämä alueet ovat erilaisissa asemissa ruoantuotannon, poliittisen tilanteen ja monien muiden vastaavien kohdalla. Toisilla menee paljon kurjemmin kuin toisilla taas ei. Eri asia sitten on se, onko sitä mieltä että näin myös pitäisi olla; Rasismia on ainoastaan rotusorto tai rotusyrjintä, jossa ihmisen ihmisarvo kiistetään; Tämä tarkoittaa sitä että jonkun rodun edustaja nähdään automaattisesti vähemmän hyvänä, epäeettisempänä tai muun vastaavana. Kun tämä tehdään rodun, eikä esimerkiksi uskonnon varjolla, kyseessä on rasismi. Ero muunlaisen sortamisen välillä voi olla häilyvä, koska esimerkiksi monet tummaihoiset ovat muslimeja, ja muslimeihin kohdistamalla saadaan hyvin niputettua suurin osa tummaihoisista yhteen ja vain pieni osa valkoihoisista mukaan. Eikä tämä perustelu ole puhtaasti määritellen rasismia, vaan aatteeseen perustuvaa syrjintää.

Laajemmassa mielessä voidaan sanoa että syrjintä katsotaan toiseuden vastustamisena. Toiseus on karkeasti sanottuna sitä joka ei ole itseä. Tässä määritelmässä ylpeys omasta aatteesta, ihonväristä tai muusta asiasta ei ole syrjintää. Sen sijaan jos ajattelet että tämä antaa sinulle jonkinlaisen eettisen etulyöntiaseman, joka joko nostaa sinut jalustalle muihin nähden tai alentaa muut sinun alapuolellesi, on syrjintää.

Tämä tarkoittaa sitä että myös feministi tai vaikkapa tummaihoisen vähemmistön edustaja voi syrjiä. Tätä tapahtuu heti jos joku täyttää molemmat seuraavista ehdoista:
1: Taho projisoidaan toiseksi, itselleen vieraaksi. Hänet ulkoistetaan pois omasta käsityksestä minuudesta. Hänen ominaisuuksiaan ei nähdä omina ominaisuuksina. Hänestä tehdään "toinen".
2: Taho muutetaan pelkäksi yksipuoliseksi kritiikin kohteeksi. Tämä nähdään ideologiansa tai ihonvärinsä, "toiseutensa" vuoksi huonompana ihmisenä.

Tässäkin kohden on syytä huomata, että syrjiminen voi täyttää nämä ehdot kahdella tavalla, joita voidaan tietysti vielä yhdistää keskenään eri suhteissa:
1: Toiselle annetaan huonommat olosuhteet rotunsa tai näkemyksensä vuoksi. Tästä malliesimerkki on saksalaisten keskitysleirit juutalaisia varten.
2: Toisille annetaan etuja, joita toisilta puuttuu. Esimerkiksi tehdään jostain työpaikan virka-asemasta sellainen, että sen voi saavuttaa vain jos edustaa tiettyä rotua tai aatetta.

Tämä tarkoittaa sitä, että jos olet iloinen ollessasi kristitty, et harjoita syrjimistä, mutta jos sinun mielestäsi homot, ateistit tai muulla tavoin ajattelevat ihmiset ovat vääräuskoisuutensa vuoksi vähemmän eettisiä, josta heidät tulisi parantaa, olet jo syrjinnän tiellä. Tällä samalla logiikalla vähemmistön edustaja jonka mielestä valkoihoiset miehet ovat huonoja on rasisti. Määritelmässä kun ei ole että vain enemmistö voisi syrjiä vähemmistöjä. Koko idean takana on ajatus väärästä asenteesta "muunlaisia" kohtaan, ei siitä onko sinun rotuasi montaa vai vähän. Ongelmalliseksi tilanne tulee tietysti siinä kohden, jos vastustat jotain tahoa sen vuoksi että tämä ei kannata toiseutta; Yleisesti voidaan sanoa että jos vastustat syrjimistä, luokittelet syrjijät epäeettisiksi. Melko suuresta osasta kuitenkin on niin, että syrjimisen syrjiminen ei ole samalla tavalla syrjimistä kuin muu syrjiminen; Itse asiassa syrjimisen salliminenhan tarkoittaisi koko toiseuden sietämisen ajatuksen mielettömäksi. Toiset taas ovat sitä mieltä tämänkaltainen sallittujen syrjittyjen tekeminen on hieman kaksinaamaista.

Tämän kannalta ongelmana on se, että miten pitäisi suhtautua esimerkiksi maahanmuuttajien koulutukseen: Kun he eivät osaa kieltä, olisi tätä kautta aika epäreilua laittaa heitä samaan luokkaan muiden kanssa. Kun muut vain opiskelisivat asiat, heiltä vaadittaisiin se että he oppisivat asiat ja lisäksi opettelisivat kielen. Tässä väärinymmärrys johtaisi huonompaan oppimistulokseen, ja päälle on tietysti kielenopettelun vaiva. Jos sitten taas maahanmuuttajat laitetaan omaan ryhmään, tämä voi vaikeuttaa heidän integroitumistaan. Ja heille annetaan erityisoikeuksia ja helpotuksia joita muilla ei ole.

Samoin esimerkiksi erilaisia kiintiöitä on käytetty tasa-arvo ja rasismityössä melko paljon. Syynä on ollut se, että kun suuri enemmistö johtajista on miehiä, se on johtunut siitä että miehille on annettu epäreilusti paikkoja, ei taitojen vaan sukupuolen, vuoksi. Kun kiintiä asetetaan voimaan, voikin itse asiassa käydä niin, että vaikka työpaikkaan hakee kolme tyyppiä: A joka on taitava, edustaa yleistä. B on kohtuu hyvä, mutta edustaa jotain jonka kiintiö on täynnä ja C on huono, mutta sen kiintiötä ei ole täynnä. Tällöin valitaan tietysti se C, jotta kiintiö täyttyisi. Ja silloin on itse asiassa tehty "toiseuden kannalta" juuri se, mitä kiintiöllä on lähdetty torjumaan. Työhön valitaankin henkilö sen vuoksi että hän edustaa jotain ryhmää(rotu/ideologia/sukupuoli) eikä sen vuoksi mitä hän osaa.

Tosin tässäkin kohden jos taitoihin vetoamista pitää perusteluna, niin luokittelee ihmisiä JA sanoo että sen perusteella pitää määrätä työpaikasta. Osasta tämä on "sallittua toiseuttamista", koska taidot voi harjoitella. Tosin kaikkien ei ole yhtä helppo harjoitella, joten kädettömät amatöörit ja vammaiset ja muut vastaavat kokevat tässä eriarvoistamista. Tämä itse asiassa valaisee sitä, miten vaikea ja monimutkainen asia itse asiassa on. "The Others" odottaa jokaisen nurkan takana pahemmin kuin "LOST" -televisiosarjassa. Tosiasiassa koulutuslaitos ja monet muut asiat eriarvoistavat ja tekevät toisille esteitä ja raivaavat toisille tietä. Ominaisuus tai haitta voi olla synnynnäinen. Mutta harva silti pitää varsinaisesti vääränä esimerkiksi sitä, että jalattomien kyky pärjätä MM tason urheilussa on huonoa. Siksi näkemys yleensä koskeekin ulkoisten asioiden sijasta ihmisarvoa, joka tulee tämän lähtökohtaisesti yhtä eettiseksi hyväksymisen kautta.

Kiintiöt ja maahanmuuttajien elämän helpottaminen on minusta jossain määrin oikein, mutta liiallisuudessaan väärin. Ongelmana on, kuten eettisissä kysymyksissä yleensä, rajanveto. Se, missä oikeutettu tukeminen muuttuu "siirretyksi nationalismiksi" on vaikea vetää. On hyvä jos maahanmuuttaja kokee että häntä ei vihata, ja että hänen maahan sopeutumistaan autetaan. Ja ilman kieliopetusta sopeutuminen ei kovin hevin onnistu. Toisaalta taas liialliset edut voivat johtaa huonoihin tuloksiin, kun vähemmistöt saavat oikeuksia jotka vaikeuttavat normaalejen ihmisten elämää, ja tämän seurauksena integraatio ei onnistu koska tämä epäreiluuden kokemus vieraannuttaa maahanmuuttajista; Heitä ei enää nähdä niinkään ihmisinä, kuin omaa elämää vaikeuttavina asioina, riesoina. Rajanvedot eivät ole helppoja. Selvää on vain se, että maahanmuuttajia on maassamme jo sen verran, että heitä ei voi vaan siirtää poiskaan. On joko kyettävä sekä sopeuttamaan kulttuuriympäristöä tilanteeseen sopivaksi että saada maahanmuuttajat myös sopeutumaan, tai sitten edessä on uhoa, tuhoa ja hampaiden kiristelyä. Syynä on se, että minusta tässä kohden molemmisa ääripäissä odottaa suurempi epätasa -arvoistaminen, ja että näiden keskelläkin toki edustetaan jonkinlaista eriarvoistamista, mutta se pitää valita siksi että se on kuitenkin vähiten eriarvoistavaa.

Tällä kaikella voidaan tehdä pikku sovelluksia sovinismin ja feminismin (jolla en tarkoita koko feminististä ideologiaa, vaan sitä osaa feministeiksi itseään kutsuvia, jotka tavoittelevat tasa-arvoksi nimettyä toiseuden vihaamista ; jotka siis edustavat "käänteistä sovinismia", jossa "mies on huonompi astia".) kohdalla:
1: Sovinistisen ajattelun ytimet tuntuvat löytyvän helpoiten työelämän asenteista. Miehen euro oli naisen 80 senttiä vai mitä se oli? Sovinistisia työkeskeisiä asenteita voi tiivistää vaikka tähän vitsiin. Siellä sanotaan että miehen määrätietoisuus on naisen jääräpäisyyttä ja miehen paperikasa on osoitus siitä että hänellä on paljon töitä ja on tätä kautta aikaansaava, kun taas naisen paperikasa on seuraus siitä että hän ei kykene järjestelemään töitään.
2: Feministisen epätasa -arvon kohdalla on hyvä mennä työympäristön ulkopuolelle, perhe ja ihmissuhde ja tunteenilmaisun saralle. Sillä esimerkiksi kouluympäristö ja siellä opettajien ja kanssaoppilaiden kanssa elettyäni olen huomannut - riippumatta siitä onko tämä kasvatusta, geenejä vai kulttuuriympäristön tulosta - että tunteiden ilmaisu, etenkin negatiivisten tai epäselvien tunteiden ilmaisu on sellaista, että se sallitaan tytöille naisille, ja tähän jopa kannustetaan. Mutta miehille ja pojille sitä ei sallita. Sanojen tasolla voidaan ehkä mainita että "pojat saavat itkeä", mutta kun se hetki todella tulee - ja minun kohdalla se on tullut monta kertaa - on mielenkiintoista huomata se ero niiden sanojen ja sen käytännön välillä. Tyttöjen itku aikaansaa huolenpitoa, poikien hermostuneisuutta ja muistutusta siitä miten tämä aktivoi niitä kiusaajia ja on tätä kautta paha asia. Liian tunteikas mies koetaan naistenkin taholla ikään kuin naisen vapautta vievänä, koska hän tunkeutuu naisen reviirille ja käyttää hänen keinojaan. Nainen sa itkemällä miehen heltymään, se on hyvä asia, mutta jos mies tekee saman, hän on emotionaalinen terroristi, ohjaileva ja manipuloiva. Miehen tulisi olla vakaampi ja tunteitaan hallitsevampi. Miehen emootiot ovat hyviä vain siihen että ne heltyvät naisen itkussa ja sitten mies tekee jotain asian eteen. Tunne -elämän ja sosiaalisen elämän epätasa -arvo sukupuoliasioissa näkyy muun muassa itsemurhaluvuissa, jossa miehet ovat suuresti etusijalla.

Tätä kautta voidaan kysyä, että jos tasa-arvoa ei ole naisilla tarpeeksi ja tässä pidetään työasioiden korostamista tärkeänä, ja että perheasiat tulee siksi jättää kokonaan käsittelemättä, tulee voida ihan vakavasti kysyä, mitä se kertoo tästä epätasa-arvosta valittavien priorisoinneista? Sillä sehän voi kertoa vain (1) siitä, että tasa-arvo olisi pelkästään naisiin keskittymistä, joka ei olisi määritelmän mukaista tai (2) siitä että perhe -elämän, tunteiden osoittamisen ja sosiaalisten suhteiden arvo tasa-arvon toteutumisen kannalta on mitätön, eli ne asiat eivät ole tärkeitä suhteissa toisiin.

Tosin tässäkin kysymyksessä on monia vaikeita kysymyksiä: Esimerkiksi se, että valtaosa eronneiden lapsista on hoidossa äidillään, kun taas isän rooli on yleensä maksaa elatusmaksut, voi johtua sekä siitä että miehillä on asenne, jonka mukaan lastenhoito on jotain, joka on hyvä "ulkoistaa" tai "toiseuttaa" naiselle. Toisaalta se voi johtua myös sukupuolisyrjivästä asenteesta, jossa ajatellaan että "miehet ovat huonompia vanhempia". Tai se voi johtua molemmista. Aitoihin syihin oikeassa suhteessa ja oikeassa tilanteessa paneutuminen on tässä kohden ainut ratkaisu.

Kuitenkaan ei ole reilua käyttää miesten ongelmia siihen että naisten asioita ei tulisi parantaa. Minusta tasa -arvon vain on tarkoitettava sekä tasa-arvoa miehille että tasa-arvoa naisille. Muutoin kyseessä ei ole mikään tasa-arvo, vaan tasa-arvoksi nimetty syrjintä. (Ihmisiin vain tuntuvat vaikuttavan enemmän nimilaput purkin kyljessä kuin se mitä hilloa siinä purkissa on. Minä taas en mielelläni syö etikettejä.)

Orangenazed Crime

Elokuvissa esiintyy usein symboleja, jotka toimivat jonkinlaisina merkkeinä. Symboli liitetään jotenkin johonkin asiaan. Symboleille tyypillistä on toistuvuus. Ne joko viittaavat elokuvan ulkopuolelle, jolloin kyseessä on interkontekstuaalinen toisto - "symboli lainauksen kautta" - tai sitten elokuva tai lajityyppi itse rakentaa oman sisäisen toiston kautta uuden symbolin - "symboli luomisen kautta".
1: Elokuvissa voidaan käyttää tunnettuja ja valmiita ja yleisesti käytettyjä rinnastuksia. Näin esimerkiksi pimeys ja valo voi kertoa hyvän ja pahan välisestä taistelusta. Samoin esimerkiksi psykoanalyysissä käytettyjä unien symboliikalle antamia merkityksiä tai vaikka taiteessa harjoitettuja perinteisiä yhteyksiä, teologiassa käytettyjä symboleja tai mitä vain tälläisiä vastaavia ilmiöitä voidaan käyttää. Melko yleinen elokuvissa oleva teema on "Nomen est Omen" -tyyppinen ajattelu, jossa henkilön nimeen liitetään yhteyksiä. ("Nimi on enne". Tälläkin sanonnalla on "esi-elokuvallinen" pohja: Plautuksen näytelmässä "Persa" Toxilius-niminen orja neuvoo isäntäänsä ostamaan Lucris-nimisen orjattaren koska tämän nimi on miltei sama kuin latinan sana lucrum eli kauppavoitto. Muistuttamisen lisäksi on nimet aika usein juontavat jostain ja niihin on perinteisesti liitetty joitain asioita.) Näiden symbolien tulkintarajat ovat moninaisia: Esimerkiksi Peter Jacksonin "Taru Sormusten Herrasta" on monien uskovaisten mielestä kristillisten symbolien täyttämä. Kuitenkin tässä elokuvassa on vaikeaa todella sanoa kuinka suuri osa kristillisistä yhteyksistä on "yleisuskonnollisia" eli niitä käytetään laajemmin ja laajemmassa yhteydessä ja yleisesti. Toisaalta samoja symboleja nähdään myös kirjassa, ja Tolkien on itse kommentoinut vastustavansa allegoriaa eli syvempiä yhteyksiä sisältäviä vertauksia ja vain kertovansa tarinoita.
2: Joskus genre luo omat merkkinsä. Esimerkiksi vanhemmissa lännenelokuvissa hattujen värillä on tietyt merkityksensä: Musta on pahan ja valkoinen hyvän länkkärin hattu. Siksipä tämän tyypin elokuvissa kaksintaistelujen loppuratkaisun tietää vaikka näkisi vain sen alun: Valkoinen hattu voittaa.
3: Toisinaan elokuva luo omat merkkinsä. McTeiguen "V niin kuin Verikosto" esimerkiksi luo toiston kautta "V" -symboliikkaa. Elokuva on ripoteltu täpötäyteen viittauksia sekä kirjaimeen V että numeroon viisi. V -muoto toistuu esimerkiksi lopputaistelun veitsenheittokohdassa, kaksi samanaikaisesti heitettyä veistä muodostavat kädessä V:n ennen heittämistä, samoin kuin räjähdyksessä lentävät raketit muodostavat taivaalle V:n. Elokuvassa V:n peilissä oleva, Faustista lainattu, latinankielinen tunnuslause "Vi Veri Veniversum Vivus Vici" (engl."By the power of truth, I, while living, have conquered the universe.") on viidestä V -kirjaimella alkavasta sanasta koostuva. Lisäksi V liitetään muutoinkin roomalaiseen numeroon viisi (V), joka taas tulee esiin esimerkiksi vankikopin numerossa. Samoin V:n soittama sinfonia on Beethovenin Viides, eli "kohtalosinfonia", joka lienee eräs Beethovenin tunnetuimmista. Se alkaa rytmillä "tatatataa (tatatataaaa!)", joka on "V" morsekoodilla (..._). Tätä toistoa jatketaan ja näiden etsiminen on eräänlainen peli: Esimerkiksi V:n suhteellisen lyhyt itsensä esittelymonologi sisältää englannin kielellä (eli elokuvan alkuperäiskielellä) 55 sanaa, jotka ALKAVAT kirjaimella V. V:n kylväminen näkyy esimerkiksi kryptoanalyysin menetelmillä, jolloin poikkeama sen esiintymismäärissä suhteessa normaaliin englannin kieleen "vihjaa tiettyjä asioita". Tässä on ainoana vaikeutena se, miten yleistyksestä saa yksityisen kohdan. Koska yksittäisiä yhteyksiä voi syntyä aivan sattumaltakin, voi olla vaikeaa erottaa onko juuri jokin tietty merkki ohjaajan valintaa vai sattumaa. Kokonaisuutena voidaan kuitenkin arvioida virhemarginaalin rajoissa onko yhteyksiä enemmän kuin sattumalta syntyen voisi olettaa, ja tähän verraten voidaan arvioida paljonko lisäyksiä on tehty. Tämä taas antaa yksittäisille kohdille todennäköisyysarvion siitä, onko se ohjaajan tai käsikirjoitajan elokuvaan lisäämä vai ei.
4: Toisinaan symbolista taas ei voida olla aivan varmoja: Niistä minusta paras esimerkki on "Appelsiinien salaliitto Corleonen mafiaperheessä": Kaikissa Francis Ford Coppolan "Kummisetä" -elokuvissa esiintyy toistuvasti appelsiinit yhteydessä väkivaltaan; Filmikriitikko Judith Vogelsgang esitti tietääkseni ensimmäisen kerran että elokuvasarjassa appelsiinit edeltävät kuolemaa ja murhaa. Appelsiini esiintyy elokuvasarjassa parisen kymmentä kertaa. Esimerkiksi Vito Corleone kuolee sydänkohtaukseen pian sen jälkeen, kun hän on huvittanut pojanpoikaansa tekemällä itselleen appelsiininkuorista hassut tekohampaat. Ongelmana tässä on tietysti se, että elokuvassa on runsaasti väkivaltaisia kohtauksia. Kaikkiin niihin ei liity appelsiineja. Appelsiinit ovat periaatteessa "yleistä rekvisiittaa", eli ne eivät ole mikään eksoottinen kappale. Kun yleinen objekti liitetään väkivaltaiseen elokuvaan, tämän tapainen yhteys voi syntyä sattumaltakin. Toisaalta elokuvassa ei ole appelsiineja jotka eivät liittyisi väkivaltaisiin kohtauksiin. Tietääkseni Coppola itse ei ole ottanut kantaa appelsiinejen väkivaltaiseen symboliikkaan. Appelsiinien yhteys voi olla aito, tai se voi olla satunnainen: Sen merkitys on tulkinnanvarainen.
5: Ja joskus symbolit on tarkoitettu vain pienen piirin tietoon. Esimerkiksi elokuvaohjaaja saattaa nimetä roolihahmoja ystäviensä nimiä yhdistelemällä. Periaatteessa vaikka vaimon lempiväristä voi tulla symboli, jossa on viesti jonka voi ymmärtää tutustumalla ohjaajan tai käsikirjoittajan elämään tarkemmin tai tutustumalla muuten aiheeseen pikkutarkasti. Elokuvien, pelejen ja muiden sisälle voidaan piilottaa asioita. Niihin voi helposti tutustua esimerkiksi lueskelemalla laajaa eeggs -sivustoa. On mahdollista että symboli on selvä vain olemalla ohjaajan tai käsikirjoittajan lähipiirissä: Kaikkia symboleja ei olekaan tarkoitettu kaikkien ymmärrettäväksi.

Yleisesti ottaen elokuvissa saattaa helposti törmätä yhteyksiin, jotka ovat vain näkijän päässä. Syynä on ihmisten tapa nähdä olemattomiakin yhteyksiä. Toisinaan merkit ovat epämääräisiä kuin Corleonejen murhaavissa appelsiineissa. Toisinaan yhteys voidaan jopa todistaa -kuten kirjainten esiintymistiheyttä analysoimalla "V niin kuin Verikostossa". Ja joskus ne ovat kliseisiä, jolloin ne voivat olla jopa tylsiä. Tosin tuttujakin symboleja voidaan käyttää tehokkaasti lähentämisen keinona. Pelkästään se, että jokin asia on toistettu ei tarkoita että sitä ei voisi käyttää.

Paras asia on tietysti tulkinnanvara. Toinen pitää yhteyksiä tärkeämpinä. Osalle niiden metsästäminen on elokuvissa sitä kaikista kiinnostavinta puuhaa, jonka avulla elokuva kestää useammankin katsomiskerran. Minulle ne edustavat aika usein kuriositeettia. Minua kiinnostaa yleensä enemmän "sanoma" tai "sankarin ja konnan määrittelyt" ja muut tälläiset asiat. Maailmankuvien luokittelut ja jopa elokuvan maailman sisäisten ristiriitojen etsiminen kiinnostaa minua enemmän kuin yhteysleikittely. Ei niitä silti kiistää saa. On aina muistettava, että tämä ei ole kannanotto symbolien olemassaoloon normaalielämässä. Riittää että ohjaajat uskovat niihin. Tai uskominen voi olla väärä sana: Riittää että he kylvävät niitä.

V niin kuin V?

"Me muistamme aatteen, emme miestä, koska mies voi epäonnistua. Hän voi jäädä kiinni, kuolla ja unohtua. Mutta 400 vuoden jälkeenkin aate voi yhä muuttaa maailmaa. Olen nähnyt aatteen voiman. Olen nähnyt ihmisten tappavan ja kuolevan niiden nimeen. Mutta aatetta ei voi suudella, koskettaa tai pitää sylissä. Aatteet eivät vuoda verta tai tunne tuskaa. Ne eivät rakasta. En ikävöi aatetta, vaan miestä."
("V niin kuin Verikosto", preface)

Tämän jutun ymmärtämiseksi kerron pienen alustustarinan.

Kävin kerran kuuntelemassa elokuvakäsikirjoittajan luentoa. Käsikirjoittaja oli Aleksi Bardy, joka ei kenties sano monille mitään, mutta hänen käsikirjoittamansa "Häjyt", "Levottomat", "Hymypoika", "Kukkia ja sidontaa", "Tyttö, sinä olet tähti" ... moni muistaa silti katsoneensa. Käsikirjoittajia ei helposti muisteta, ja ihmiset tuntuvat olevan ikään kuin luonnostaan auteur teorian ystäviä; Tämä on näkemys että ohjaaja on keskeisin elokuvan tekijä. Tässä korostetaan sitä että elokuva on taidetta ja näkemyksellinen ohjaaja on rinnastettavissa kirjailijaan, ja että tämän vuoksi esimerkiksi Aki Kaurismäen ohjaamat elokuvat ovat "hänen näköisiään".

Tämä oli sitä "Levottomat" aikaa, ja hän piti luennon näyttelyn yhteydessä, joka keskittyi George Lucasin "Star Warsin" ympärille. Hän esitti, että "Tähtien Sotaa" ei tee mielenkiintoiseksi se, voittavatko kapinalliset imperiumin vai eivät, vai voittaako hyvä vai paha lopussa : Sitä osataan eräällä tavalla odottaa. Sen sijaan mielenkiintoiseksi elokuvan tekee se, ottaako Luke Skywalker automaattiohjauksen päälle vai ei. Elokuvaa ei tee mielenkiintoiseksi se "voittako hyvä vai paha", vaan pikemminkin muu. Star Warsin kohdalla se on "intuition voima". Eräässä mielessä jännite onkin siinä voittaako tunne järjen. Myöhemmissä osissa tätä on tarkasteltu myös voittaako viha vai intuitio ja niin edes päin.

Ei tästä enempää. Käytän samantapaista ideaa seuraavaan. Elokuva on toinen. Hieman synkeämpi. Hieman enemmän minun makuuni siis. (Tummat sävyt ovat kivoja, kunhan mukana on kuitenkin ripaus vaaleanpunaista.)

James McTeiguen ohjaama "V niin kuin Verikosto" ("V for Vendetta") -elokuvassa pohjaideana on ideologian ja järjestelmän suhde ihmiseen. Elokuvan sankariksi kenties luokiteltava kostopuuhissa toimiva "lähes supersankari" -anarkisti V edustaa näkemystä, jossa korostuu ideologian voima. Hänestä tärkeintä on pitää jotain asiaa niin tärkeänä, että on valmis uhraamaan henkensä sen vuoksi. Hänen mielipiteensä on esillä esipuheenvuoron alkuosassa. Sen sijaan hänen lähipiiriinsä ajautunut Evey Hammond edustaa vastakkaista näkökantaa, joka näkyy hyvin elokuvan alkupuheenvuoron loppuosassa.

Vastakkain ovat siis järjestelmä, ideologia ja ihmisyys. Näistä koostetaan jonkinlainen kolmen keskenään kamppailevan elementin kooste, jossa niistä löydetään samoja ja eri piirteitä.

Lähestyn asiaa aluksi V:n kautta.
1: V:n ideologialuonnetta korostetaan muun muassa siten, että hän esiintyy koko elokuvan ajan teatraalisesti. Jopa hänen puheenpartensakin on pääosin lainauksista koostuvaa. Hänen kasvojaan ei koskaan näytetä. Hänellä on aina naamari. Sen verran hänen ulkonäöstään paljastetaan, että hän on pahasti arpeutunut tulipalossa. Lisäksi tohtoreiden päiväkirjamerkinnöistä selviää että hän on menettänyt muistinsa aikaisemmasta elämästään. Hänellä ei tavallaan ole muuta kuin kosto ja ideologia ja siihen liittyvä tieto ja harvinaislaatuisen mutaation suoma kyky toimia.
2: V on myös anarkisti ja ideologisti samanaikaisesti. Tässä kulminoituu eräällä tavalla Jean-Paul Sartren ajatukset: "Valitsematta jättäminenkin on valinta". Se, että ei sitoudu tiettyyn ideologiaan vaan ottaa vapauden valita haluamansa eri ideologioista, on eräänlainen tietty valitsemistapa. Kun V vastustaa järjestelmää, hän seuraa eräänlaista ideologiaa, jossa valinnanvapaus ja oikeudenmukaisuus ovat enemmän kuin mielipiteitä ; "They are perspectives." Tämän anarkistisen vapauden puolesta V on oman näkemyksensä mukaan enemmän kuin vain lihaa ; Ideologiaa ei voi tappaa. Ideologia kannustaa jatkamaan vaikeuksista huolimatta. Tämä kaikenkattavuus johtaa muun muassa siihen, että V kaappaa Evelynin ja luulottelee tälle että tämä on Sutlerin vankina ja että tätä kuulustellaan jotta häneltä saataisiin tietoja. Hän saa tämän lopuksi sellaiseksi, että Evelyn luulee joutuvansa teloitetuksi, mutta ei silti paljasta mitään tietoja V:n asuinpaikasta tai suunnitelmien yksityiskohdista. Kuitenkin hän elokuvan lopussa ymmärtää, että päätös siitä, "räjäytetäänkö symboli" eli parlamenttitalo, ei ole hänen vaan ihmisten tehtävissä. Siksi hän antaa päätöksen vivun kääntämisestä Evelynille. Sillä symboli ilman ihmisiä on merkityksetön. Mutta jos koossa on ihmiset, symboleilla on valta muuttaa maailmaa. Evelynin päätös oli painaa vipua. Maailma oli hänestä valmis, ja se tarvitsi enemmän toivoa kuin rakennusta.
3: V on myös yksilön asialla. Hän on kostamassa omia kokemiaan pahuuksia. Hän on ollut koehenkilönä laitoksessa, jossa "parhaiten palkattu" eli lahjottu henkilö oli ihmisoikeusasioita tarkkaileva pappi. Hän on kostamassa omia kokemiaan vääryyksiä. Toisaalta hän on kostamassa myös muiden kaltaistensa kohtalon. Tietyllä tavalla yksityinen ja yleinen sulautuvat näin yhteen. Ulkoisesti eroa ei ole, mutta sisäisesti ero on melko suuri.

Sutlerin edustama johto taas edustaa puhdasta järjestelmää. Se on ehdoton. Tässä ideologialle annetaan myös pahuuden muoto. Mutta tässäkin ideologia on alisteinen: Ideologia on keino hallita. Englannin on salakavalalla virusjuonella saanut hallintaansa Adam Sutlerin johtama ryhmittymä; He ovat levittäneet omaa rakentamaansa tappavaa virusta, jolle vain heillä oli vasta -aine. Levityksestä syytettiin islamilaista terrorismia ja tätä kautta on saatu lupa kulttuuriterrorille. USA ja muu maailma joka kamppailee taudin kanssa ei saa lääkelähetyksiä ja sitä että vain Britit pärjäävät pidetään osoituksena Jumalan armosta. Muut eivät ole onnistuneet seurata Jumalallista tahtoa - jota Britanniassa tietysti edustaa Sutler - joten he ovat saaneet rangaistuksensa. Erikoista elokuvassa on kuitenkin se, että tätä pahaa ideologiaa vastaan taistellaan tappamalla nimen omaan yksilöitä, ei esimerkiksi korruptoimalla tai muuttamalla ideologiaa. "Valtion Virallisella Ideologialla" ei pohjimmiltaan ole kannattajia, joten vähemmistö pitää sotilaallisella voimalla ja pelolla hallinnassaan enemmistöä. Ideologia saa elokuvan mukaan mahtinsa nimen omaan ihmisistä. Tämä tarkoittaa sitä, että ilman ihmisiä se ei ole mitään. Julmalla harvainvallalla on mahdollisuus tehdä tihutöitään vain jos enemmistö sallii sen. Tai kuten elokuva asian sanoo: "Peoples should not fear their governments, governments should fear their peoples." Aktiivinen syyllinen on Sutler, mutta passiivisesti syyllisiä ovat kaikki ne, jotka vain antavat asian tapahtua.

Diskriminaation kannalta elokuva sanoo, että kaikki ideologiat tuomitsevat jotain ; V kritisoi TV -tornin kaapattuaan uutislähetyksessään, että syyllinen löytyy katsomalla peiliin, mutta hän kuitenkin tunnustaa että toiset ovat syyllisempiä kuin toiset ja että nämä saavat kärsiä. Myös järjestelmä tuomitsee. Esimerkiksi pelkkä koraanin omistaminen riittää kuolemantuomioon. Ideologiat luokittelevat ihmisiä hyviin ja pahoihin. Siksi, vaikka korostaisit kuinka toiseutta, eli että tärkeintä on se, miten suvaitsevaisesti suhtaudut niihin joilla on erilaiset näkökannat asioihin, niin tässäkin näkemyksessä on mukana tuomitseva elementti. Vapautta arvostava V tuomitsee Sutlerin pääosin sen vuoksi että nämä eivät hyväksy toisenlaisia näkemyksiä. Jos toiseuden hyväksyminen on kriteeri, puhdas totalitaristinen monokultturismi kielletään, jolloin ei hyväksytä "aivan kaikkea toiseutta". Ideologioissa on mukana diskriminaatiota. Toisaalta elokuvassa myös ihmiset tuomitsevat näkemyksiensä pohjalta. Ja ennen kaikkea ihmisiä tuomitaan.

Elokuvan pohjalta ideologia, järjestelmä ja ihminen ovat melko paljon toisiinsa kietoutuneita, vaikka sen esittämä maailma sinällään onkin vahvan dikotomian sävyttämä: Joko olet puolella tai vastaan. Kuitenkin selvää on myös että:
1: Elokuvassa järjestelmä tarvitsee ideologiaa. Sen vuoksi elokuvassa TV suoltaa propagandaa ja iskulauseita, jotka ovat sen symboleja. Järjestelmä myös koostuu ihmisistä ja ideologiat loppupeleissä tekevät juuri sitä mitä ihmiset tekevät.
2: Ideologia taas on sekä osa järjestelmää että osa ihmisten toimintaa. Ihminen ei ole ihminen ilman näkemyksiä maailmasta. Ja ilman ideologiaa järjestelmää ei ole.
3: Ihminen taas voi seurata omaa ideologiaansa tai toisen ideologiaa. Elokuvan mukaan järjestelmän ideologia ei välttämättä ole yksilön ideologia. Mutta lukuisat naamioituneet protestoijat taas näyttivät että yksilön ideologia voi kasaantua jolloin niistä syntyy uusi järjestelmä, syntyy vallankumous.

Elokuvan mukaan järjestelmän ja ideologian hyvyyden ratkaiseva ero on sisäisen pakon ja ulkoisen pakon suhde. Jos useilla ihmisillä on sisäinen pakko ja he tämän vuoksi rakentavat järjestelmän, se ei ole paha asia. Sen sijaan jos ulkoisella pakolla ihmisistä rakennetaan väkisin yhtenäisiä, se ei toimi. Siksi V tuskin itse asiassa vastustaa Sutlerin iskulausetta "Strength Through Unity - Unity Through Faith." Kyse on siitä, mikä on tuon "Faith -osuuden" lähde. Tavallaan on luontevaa että elokuva tekee tälläisen kannanoton; Sen mukaanhan meidän on kuitenkin valittava se, ketä tuemme ja minkä tuomitsemme.

Elokuvan sanoman voisikin siksi tiivistää seuraavaan Eugène Ionescon lauseeseen: "Ideologies separate us. Dreams and anguish bring us together."

"Perheväkivaltaiset karatekat".

Minulla oli hieman erikoinen tilanne töissä, kun eräs naisihminen kävi minulta kyselemässä itsepuolustusinnostuksestani. Kun hän kuuli että ne kiinnostavat yhä, hän kertoi että hänelle itsepuolustuslajeissa on aina naisaspekti mukana. Että aina kun hän katsoo esimerkiksi karatekoja, hän miettii että miten nämä sitten kotona voivat hakata vaimojaan. Ensisijainen toimija tässä on mies, ja hän harjoittaa väkivaltaa nimen omaan kotonaan naistaan kohtaan.

Tälläinen mielikuva ei ole harvinainen. Moni luulee että itsepuolustuslajit jotenkin ruokkisivat aggressiivisuutta. Tietenkin samasta syytetään televisioviihdettäkin, mutta itsepuolustuslajejen harjoittajat tekevät kuitenkin "oikeita asioita" eikä "tyylikkäitä asioita", joten ne ovat luonnollisesti monille pelottavampia.

En kuitenkaan jaksa pitää tätä näkemystä kovin osuvana. Tosin en vieläkään tiedä, mitä minun tulisi reagoida kun tuollainen maininta sitten tulee vastaan.

Ensinnäkin minusta itsepuolustus ja kamppailulajit eroavat minusta todella paljon perheväkivallasta. Itsepuolustuslajeissa ensinnäkin kamppailu sovitaan, ja siihen keskitytään. Ja perheväkivalta tehdään enemmän vihassa. Se, mitä tämä tarkoittaa on se, että vaikka ulos päin potkiminen voi näyttää miltei samalta ja että lajien harjoittajat ovat vain paremmassa kunnossa ja notkeampia, tosiasiassa sisäisessä maailmassa on valtava ero.
1: Itsepuolustuksessa kun on mukana valtava keskittymiselementti. Se tiivistyy siihen, että jos et keskity, vaan rupeat tunteissasi innoissasi hosumaan, häviät, ja mahdollisesti jopa vahingoitat itseäsi. Siksi esimerkiksi niissä itsepuolustuslajeissa joissa on kilpailuja, joissa tavoitellaan maksimaalista vihassa boostaamista. Raivoelementti puuttuu.
2: Perheväkivaltaa tehdään vihassa, jolloin keskittyminen ja tilanteen hallinta ja mietintä ovat heikentyneet. Tekniikan tarkka toteutus vaatii paljon keskittynyttä harjoittelemista. Keskittyminen taas heikkenee vihan aikana. Vaikka raivoamisessa saisi kuinka voimia addrenaliinin kautta, on syytä muistaa miten samalla käy keskittymiskyvyn.

Tekniikalla on puolustautumisen kannalta itse asiassa käsittämättömän suuri merkitys: Esimerkiksi Hallidayn, Resnickin ja Walkerin fysiikan kirja "Fundamentals of Physics", sivu 259, luku "Work and Rotational Kinetic Energy", käsittelee judoheittoa. Kirjassa vertailtiin tukipisteiden tarkkuutta. Ensimmäisen heiton teki tarkka heittäjä, joka osasi laittaa tukipisteen juuri tasapainopisteen lähelle. Esimerkkilaskussa häneltä vaadittaisiin 300N voima, jotta toinen kaatuisi. Kun taas otettiin hieman huonompi heittäjä, kirjan mukaan samaan tulokseen päätemiseksi tarvittaisiin 610N voima. Tämä ero mahdollistaa sen, että paljonkin heikompi voi voittaa isomman yksinkertaisesti paremmalla tekniikalla. Sama idea toistuu Hiroshi Ozawan "Kendo - definitive guide" kirjan sivulla 122. Siinä alussa fyysinen toiminta ratkaisee enemmän ja mitä enemmän kendon harjoittaja edistyy, sitä suurempi osa tehosta syntyy mentaalisen puolen kautta ja vastaavasti pienempi osa fyysisen puolen kautta: Mitä enemmän kyseessä on kendo, sitä vähemmän se on pelkkää fyysistä voimaa. Toki tämän pitäisi olla jo sinällään itsestään selvää pelkän arkijärjenkin pohjalta : Jos aggressiivinen voima ratkaisisi, kamppailulajeissa ei olisi tekniikkaharjoittelua ja kaikki olisi pelkkää punttisalia ja venyttelyä. Koska ammattilaisilla paras harjoittelutapa tuottaa tietenkin tuloksia, tämä olisi kyllä jo huomattu.

Toisin sanoen: Itsepuolustus ja kamppailulajit korostavat tekniikkaa voiman yli. Tämä tarkoittaa täsmälleen samaa asiaa, kuin se, että niiden avulla heikompi voi pärjätä vahvempaa vastaan. Luulisi, että punttien reiluuntaminen tältä osin olisi monille heikompien puolella olevillekin mieleen.

Toisaalta saamassani sangen yllättävässä kommentissa väkivalta oli erikoisella tavalla sukupuolistettu. Väkivalta on tuossa puheessa vain hyökkäävää väkivaltaa jota mies kohdistaa naista kohtaan. Tässä unohdetaan se fakta, että suurin osa väkivallasta on miesten miehiin kohdistamaa väkivaltaa: (Wikipedian mukaan vuoden 2002 tilastot) Pääosin sekä pahoinpitelyn tekijä että uhri on yleensä mies. Ja joko tekijä tai molemmat ovat alkoholin vaikutuksen alaisena. Alkoholilla taas on tunnetusti tarkkuutta vievä vaikutus : Tekniikat eivät suju läheskään hyvin, vaikka olisi selvin päin taitavakin.

Lisäksi ainakin minun on parasta opetella erilaisia itsepuolustustaitoja. Syynä on aivan perus riskinarviointi. Odotettavissa oleviin ongelmiin on osattava varustautua, ja niitä tulee ennaltaehkäistä. Tilastollisesti olen optimaalinen pahoinpitelyn uhri; Asun kyseenalaisella alueella ja olen myös tehnyt töitä niin, että olen ollut niiden vuoksi hankaliin aikoihin ulkona. Eikä tilannetta auta se, että olen kokonaislaatuisesti sen näköinen ja oloinen, että taatusti jokainen tekee ulkonäköön vilkaistessaan päätelmän että minut voittaa aivan varmasti yksinkin. Ja toisaalta en sitten ole myöskään vammainen tai nainen joliden julkinen lyöminen tuottaa häpeää. Pahoinpitelyissä uhrit eivät ole satunnaisia. Uhreja ei ehkä tunneta, mutta niillä on tiettyjä yhteisiä piirteitä. Näin ollen on "tietty promillepitoinen satunnaisten elämäänsä pettyneiden jälkinuorten miesten ryhmä" joka katsastelee juuri minun oloisiani veikkoja saadakseen päteä humalaansa. Lisäksi en kiusaamishistoriani vuoksi kykene katsomaan tappeluita sivusta, väliin meneminen on eräänlainen automaatio, jolla ei ole yhtään mitään tekemistä järjen (saati sitten terveen sellaisen) kanssa. Usea ihminen vain kävelee ohi ja välttyy tätä kautta monilta asioilta. Arvostan tietyllä kyynisellä tavalla heidän älyään.
1: Itse asiassa tästä on seurannut se, että olin vuonna 2002 4 kertaa tappelussa. Viime vuonna yhdessä varsinaisessa tappelussa, jossa alkoholin vaikutuksen alaisena ollut henkilö halusi kokeilla minuun nyrkkiään ja sai kokea torjunnasta jatketun horjutuksen ihmeellisen mahdin. Em. henkilö tosin loukkasi lähinnä ylpeyttään ja itse sain parannella naamaani viikon verran kun en saanut torjuttua aivan oikein ja sain naamaan hänen takin napista naarmun. Ja lisäksi olin yhdessä Korson asemalla tapahtuneessa ulkopuolisten kinaajien rauhoitustilanteessa, josta olisi voinut tulla pahakin tilanne. Mielestäni hoidin tämän jälkimmäisen homman aikas hyvin.

Joitakuita tietysti yhdistää taju siitä, että kyky suuritehoisiin asioihin tarkoittaisi suurta vahinkoa. Minun tieni ei kuitenkaan ole niinkään "maksimaalisen tuhon tie", vaan "laiskuuden tie". Minulle tehokkuuden tuoma etu tarkoittaa sitä, että minun ei tarvitse rehkiä läheskään yhtä paljon, jos käytän minimimäärän voimaa maksimitehokkuudella jotta tilanne ratkeaisi. Kun sitä voimaa kuitenkin näköjään joutuu "tällä statuksella" kuitenkin käyttämään. Minusta kyseessä ei ehkä ole väkivallantekojen vähentäminen, mutta sitäkin enemmän syntyneiden vaurioiden minimoiminen.

Toki voi olla ihmisiä, jotka harjoittavat erilaisia asioita vain saadakseen lyödä ihmisiä. Osa kuulemma pitää siitä selvinkin päin. Osalla tämä huvi ei jää salille, vaan niitä pitää saada kokeilla eiharjoittelumielessä henkilöihin, joiden suostuvuus em. toimitukseen on vahvasti kyseenalaistettavissa. Erikoista kyllä, väkivallan suorittaminen johtaakin sitten erottamisiin em. lajeista. Joten mitään 10+ vuotta harjoittaneella ei ole uhkatilanteen rakentamisessa ole oikeastaan muuta kuin hävittävää. Kehitys lopahtaa, jos sitä paljon puhuttua tekniikkaa ei enää pääsekään hiomaan.

Minusta on hieman erikoista tulla ikään kuin "kautta rantain vihjatuksi rikolliseksi" ilman että varsinaiset rikoslain määrittelemät suoritteen ehdot toteutuisivat. Sen kanssa on kai vain elettävä. Pelokkaat täti -ihmiset voivat pelätä monenlaisia asioita, ja käsittääkseni laki antaa heille luvan pelätä vaikka typeriäkin asioita. Ilmeisesti nyt ei kuitenkaan pelätty minua kovin paljoa, koska kuitenkin uskaltavat asiasta minulle ihan suoraan mainita. Ehkä huolena oli kuitenkin enemmän se, että luonteeni muuttuisi huonoon suuntaan ikävien vaikutteiden kautta ja lakkaisin olemasta nörtin näköinen kukkakeppi.

Tosin tässäkin kohden olen hieman sitä mieltä, että "ihminen on sitä, mitä hänen sanoo olevan." Koska ihminen on laumaeläin, voi käydä niin että se, että miehiä syyttää väkivaltaiseksi jopa ruokkii väkivaltaa. Ehkä itsepuolustusta ei pitäisi vähentää, vaan vähentää kaikkea sitä mielikuvaruokintaa, jossa "mies on tuollainen". Onkin erikoista, että vaikka tilastot näyttävät esimerkiksi että vaikeissa oloissa elävät tekevät muita kansalaisia enemmän rikoksia, ei esim. köyhiä tuomita ennen kuin he tekevät rikoksen. Tätä pidettäisiin suvaitsemattomana. Kuitenkin "mies" ja "väkivalta" voidaan liittää juuri samanlaisella tilastollisella yhteydellä.

Ongelmanratkaisun työkalu

Paljon melua tyhjästä.

Jesus:"Why are homosexuals always demanding special rights?"
Barmaid: "Aren't they just asking for the same rights as everyone else?"
Mo:"Exactly - what makes them think they are so special that they deserve to be treated like everybody else?"
Jesus:"By demanding equal rights, they deny our right to discriminate against them."
Barmaid:"Why should you have the right to discriminate against them?"
Jesus:"Because we are special."
Mo:"Obviously".
(Jesus and Mo, "equal")

Tässä jutussa käsittelen ateismia (tai tarkemmin sen uutta virtausta, jota kutsutaan epävirallisesti "uusateismiksi" tai kuten minä "Dawkins-Harris-Hitchenismiksi") kulttuurillisena ilmiönä, ja jätän Jumalan totuusarvokysymykset tällä kertaa täysin syrjään.

Niin&Näin 4/08 -lehdessä oli koostettu arvioita ns. "uusateismin" sisällöstä. Muutama tärkeä ateismia käsitellyt kirja käytiin läpi. Otan niistä muutaman pinta -ajatuksen, joita voidaan pitää tärkeinä.
1: Jyrki Siukosen ja Gregorios Nyssalaisen arvio Richard Dawkinsin "Jumalharhasta". Dawkinsin argumentaatio on sitä että hän muistuttaa esimerkkejen kautta että uskonto voi olla vaarallista. Sitten hän rinnastaa tieteen tuomat parhaat puolet uskontojen synkimpiin puoliin. Tämänkaltainenhan on melko teennäistä argumentointia. Kyllähän uskontokin näyttäisi hyvältä tieteen tuloksiin verrattuna jos Turun tuomiokirkon arkkitehtuuri rinnastettaisiin Nagasakin ydinpommiin. Dawkinsin kirjan teologian Jumalakuva on lähinnä fundamentalistisimpien kreationistien käsityksistä saatua. Kirjan tärkeä kulttuurillinen huomio on kuitenkin ansiokas: Siinä on huomio siitä että ateisteja on paljon, mutta he ovat hajallaan ja tämän vuoksi he saavat yhteiskunnassa vähemmän oikeuksia kuin demokraattinen systeemi yhdessä ateistien määrään oikeuttaisi. Vaikka ateisteja olisi kuinka paljon, se, että he ovat hajallaan, antaa järjestäytyneille uskonnoille etuaseman.
2: Tommi Kakko arvioi Daniel Dennettin kirjaa "Lumous murtuu". Tämän sisältö kuvattiin sinällään oikeaksi, mutta hieman jälkijunassa laahaavaksi, ja sen kohdeyleisö on hakusessa. Kirjan tärkein idea on siinä, että uskonto on tabu. Lumous joka kirjan otsikossa on, ei olekaan itse uskonto sinällään, vaan se erityisasema joka uskonnoille annetaan. Tabuasemaa pönkitetään esimerkiksi sillä että uskontoihin vain liitetään jotenkin erityisen hienoksi. Arvo -asetelmat on asetettu siten, että jos on uskovainen, siihen liittyy hartaus, syvällisyys, henkisyys, yhteys ja monet muut hienot asiat ja sen vastustaminen kuvataan kylmänä ja kovana. Tälläinen olisi missä muussa tahansa yhteydessä ad hominemia, paitsi uskontojen läpikäynnissä se on normaali käytäntö, suorastaan standardi jota ei saa rikkoa. Uskonnon kritisointi koetaan uskonnon "lumouksen" vuoksi suoraan moraalittomana ja pahana asiana. Jos vaikka oletkin erimielinen, asiaa ei saisi tuoda esiin vaan vaieta kohteliaasti, vaikka uskonnoille kuitenkin annetaan oikeus näkemyksiensä esiintuomiseen, eikä heitä käsketä kohteliaasti vaikenemaan. Tämä on johtanut siihen että kun tutkiminen kuitenkin vaatii mahdollisuutta kriittiseen asenteeseen, aihe uskon ja sen kohteen yhteydestä on jäänyt tutkimatta. Ja että pelkästään skovaiset eivät ota osaa tähän lumouksen ylläpitoon vaan monet vakaumuksettomatkin ovat sitä mieltä että uskonasiat eivät ole tutkittavissa eikä niitä suorastaan pidä tutkia vaikka se olisi mahdollistakin. Dennettistä uskontojen mysteerisyys on suojaverho, ja että asian tietäminen ei muuta itse asiaa sen kylmemmäksi.
3: Tere Vadén käsitteli Christopher Hitchensin kirjaa "God is not great", jonka henki on siinä, että "uskonto myrkyttää kaiken" : Sillä on vaikutuksia taiteessa, infrastruktuurissa ja yhteiskunnan joka ikisessä osa -alueessa. Kirjan teema on siinä, että politiikka ja yhteiskunta on sellainen että monet päätökset ovat uskonnollistettuja ; niihin kantaa ottaminen on samalla kannanottoa uskonnollisia näkemyksiä vastaan. Jos esimerkiksi olet jotain mieltä abortista tai homoseksuaaleista, eikä se sinusta ole lainkaan uskonnollinen kysymys. Kuitenkin se, että toisilla mielipide näistä asioista on lujasti uskonnolliseen vakaumukseen sidottuna muuttaa tilanteen niin että näkemyksesi otetaan osaksi "uskontojen puolesta tai vastaan" kannanottoja. Tämä mahdollistaa uskovaisille strategian, jossa jos jostain asiasta ei pidetä, erimieltä oleva vain leimataan "uskonnollista vainoa harjoittavaksi", joka ei salli ajattelun ja sanan ja aatteen ja uskonnonvapautta. Tämä suojamekanismi on melko selvä, mutta aivan eri asia sitten onkin, mitä tälläisin perustein kannattaa kieltää. Uskontojen vastustaminen voi jopa lisätä äärimmäisyyksien suosimista. Lähes kaikissa ryhmittymissä on äärimmäisiä yksilöitä, jotka suojautuvat. Mutta minusta voi olla viisaampaa tarttua niihin äärimmäisiin yksilöihin kuin muihin. Näin esimerkiksi muutamien poliittinen ääriliikehdintä ei poistaisi koko poliittista puoluetta. Ainoastaan tälläinen maltillisten taakse suojautumismekanismit tulisi hylätä irrelevanttina ja "rangaista niitä joita rangaista kuuluu".

Yksi tärkeä uusateismiin liittyvä teema onkin sitten Sam Harrisin ja Dennetin esiintuoma asia siitä, että uskontojen ääriliikkeet saavat suojaa maltillisemmista uskonnoista. Siksi juuri ääripäisintä uskontoa edustavat fundamentalistit mielellään puhuvat uskonnonvapaudesta : He niputtavat itsensä retorisesti osaksi laajempaa joukkoa. Maltillisia uskovaisia on suuri enemmistö, eikä heidän oikeuksiaan haluta rajoittaa. Mutta kun ääripäät kertovat että heille olisi annettava aivan sama vapaus kuin muillekin uskonnoille, he saavat suojaa tämän mielikuvan kautta. Aina tämä ei onnistu. Esimerkiksi skientologia kyllä aikanaan haki uskonnon oikeuksia suomessa. Syynä on tietenkin se, että suomessa uskonnoilla on erityisasema. Laista löytyy esimerkiksi jumalanpilkkalaki, jossa jonkun yhteisön pyhänä pitämän jumalan pilkkaamisesta voi saada vankeustuomion. Kritisoinnin ja pilkkaamisen raja taas on tunnetusti häilyvä. Skientologia ei onneksi saanut uskonnon oikeutta.

Kun Dennettin tabun yhdistää Hitchensin kulttuurin kaikenkattavuuteen on selvä huomata, että Jumalaa ei saa kritisoida, ja uskovaisten oikeuksia ja mielipiteitä tulee kunnioittaa. Tämä olisi muutoin hyvä, mutta kun politiikka ja kulttuuri on kristillisyyden läpitunkemaa, koko ajan pakotetaan tekemään valintoja, jotka ottavat jollain tavalla kantaa uskonnollisuuteen ja uskontoon. Tämä johtaa ateistien huonoon asemaan yhteiskunnassa. Jos he ovat avoimesti uskontojen kanssa erimielisiä, he loukkaavat "lumousta". Ja jotta he eivät "loukkaisi" heidän oikeutensa ottaa kantaa moniin asioihin ja päätöksiin heikkenee. Tästä seuraa jännittävä ristiriita: Jumala ei poliittisiin päätöksiin ole juuri osallistunut, mutta uskonnot ovat siellä erittäin vaikutusvaltaisia. Ateistin kannalta tätä kautta selittyy kuinka vaikka Jumala on olematon ja siis sen ruotiminen on turhaa, niin uskonto aiheena on tärkeä kritiikin kohde.

Sinällään sekä "lumous" että kristillinen kulttuurimme on selviöitä:
1: Lauerman "Huijaus" -kirjassa esimerkiksi nostetaan esiin kirja "Taivalvaaran näyttelijä", joka sai raivokasta kritiikkiä Suomessa 1930 -luvulla. Kirja ei edes kritisoinut uskontoa, vaan käsitteli enemmän hyväuskoisuutta. Samoin tietysti Hannu Salaman "Juhannustanssit" voisi kliseisesti mainita tässä yhteydessä. Jos esimerkiksi jossain kirjassa moititaisiin "darwinisteja" vastaavin sanankääntein ja siitä pistettäisiin oikeuteen haastaminen pystyyn, niin kykenen kuvittelemaan sen metelin jossa "sanan- mielipiteen- uskonnonvapautta rikkova" asia olisi. Asiaan liittyy olennaisesti myös se, että Ayaan Hirsi Ali on saanut vakavia ongelmia siitä että hän kritisoi islaminuskoa. Aggressorit edustanevat kuitenkin äärivähemmistöä ääriliikkeistä. Ja yleisesti sääntö menee niin, että "Äärimmäisistä äärimmäisin" ei ole hyvä normittaja keskiarvolla. Silti Dennettin kirjan esittämä epäkunnioitus ja epätasa -arvo on melko helppo huomata. Toisaalta vastaavaa esiintyy myös fundamentalistisia uskovaisia kohtaan. Mutta se, että normiateismia kohdellaan samaan tapaan kuin ääriliikkeitä uskonnoissa kertovat aika paljon.
2: Samoin uskontojen luoma epätasa -arvo aivan tavallisten uskovaistenkin keskuudessa on itse asiassa tutkimuksilla tuettavissa: George Tamarin antoi tuhannelle israelilaislapselle tarinan ja kysyi toimivatko tarinan henkilöt oikein. Tarinat olivat muuten samanlaisia, tapahtumasisällöltään Raamatusta otettu Joosuan Jerikon valloitus. Osa israelilaislapsista saivat kuulla että sankari oli Joosua ja toiset että kyseessä oli kiinalainen valtakunta. Tarinoiden välisenä oli eria vain sankarin nimessä ja hänen uskonnossaan.
___2.1: Joosuan ollessa kyseessä 66% hyväksyi tarinan ja 8% tuomitsi tarinan osittain. 26% vastusti.
___2.2: Kun sankari oli kiinalainen, 7% lapsista hyväksyi 18% hyväksyi osittain ja 75% tuomitsi sen.
Toisin sanoen uskonnon kannattaminen vaikuttaa siihen, miten tulkitsemme henkilöiden toimet. Jeanna Bryner taas osoitti, että moraalinen ylemmyydentunne johtaa siihen että henkilöt ratinalisoivat huonoa käytöstä. Tämä negatiivinen vaikutus ei kuitenkaan ole erottava tekijä: Käyttäytymistä tutkittaessa ei ole huomattu eroa ateistejen ja kristittyjen välillä, lukuunottamatta sitä että ns. "uudelleensyntyneet kristityt" antavat rahaa vähäosaisille jonkin verran keskivertoa vähemmän. Syynä voi olla ihan sekin, että ateisteillakin on moraalista ylemmyydentunnetta samaan tapaan kuin kristityillä. Tai sitten takana on yksinkertaisesti se, että tosiasiassa "moraalinen kompassi" vain heijastelee ihmisen lajinmukaisia näkemyksiä. Tätä näkemystä tukee vahvasti se, että tutkimuksissa on havaittu, että ihmiset eivät juurikaan panosta aktiivista mietintöä moraaliasioille. Päin vastoin, pääosan moraalisista kannanotoista tehdään esitietoisesti.

Sen sijaan olen vahvasti sitä mieltä että kulttuurin kristillisyys ei ole mikään manipuloinnin seuraus ja erimielisten vaientaminen. Syy on se, että yhteiskunta ei ole tyhjiössä, ja menneisyys vaikuttaa mm. siihen minkäalainen lakisysteemi maassa on ja minkälaisia rakennuksia ja palveluja siinä tarjotaan. Ja kun eletään demokratiassa, ja ollaan eletty kauan, ja siinä enemmistö on kauan ollut kristittyjä, on luonnollista - ja minusta jopa aivan oikein - että näitä jäämiä on. Tarve muutokseen on melko tuore asia, ja olisi erikoista esittää että yhteiskunta muuttuisi nopeasti. Byrokratian myllyt jauhavat hitaasti.
1: Toisaalta myös tästä seuraa se, että vuoksi uskonto myös esiintyy lähinnä muutosvastavirtavoimana. Kun kulttuuri on likimain kristillinen, lähes kaikki muutokset ovat kristinuskoa vastaan. Kun sitten tälläisessä kulttuurissa elää uskovana, niin varmasti sitä kokee kuinka yhteiskunta on luisumassa pahuuteen. Tämä herättää luonnollisesti vastareaktioita; Uskonnolla ennen suvereenisti ollut valta -asema ja kontrolli ihmisistä on uhattuna, ja arvojensa hellintään tottunut joutuukin elämään sen kanssa että monet ovatkin erimielisiä ja uskaltavat sanoa sen ääneen.

Mutta tämäkin vastustus kuuluu tietysti osana demokratiaan. Ei demokratiassa oteta äänioikeutta pois vaan sen vuoksi että joku sattuu edustamaan "menneisyyden kaikuja". Tai koska edustaa vähemmistöä. Ääniä antaessakaan ei kysytä että "oletko nyt tarpeeksi viisas" tai "oletko ottanut kaikki tieteelliset asiat varmasti huomioon valinnassasi" tai muuta vastaavaa.

Hukatun kaivaminen.

Historiallisen miekkailun suuri ero moniin muihin lajeihin nähden on se, että sen harjoittamisen perinne on katkennut. Tämän vuoksi suoranainen opettajien ketju puuttuu. Kuitenkin lajia voidaan tavoitella historian kirjoja lueskelemalla. Syynä ovat tietenkin erilaiset oppaat, joita on aikanaan kirjoiteltu. Kirjoittaminen on ollut aikanaan osa opettamisen perinnettä.

Kun muistetaan, että normaalisti lajit muuttuvat hieman, ne sopeutuvat esimerkiksi ympäröivään lainsäädäntöön ja niiden sisältö muuttuu hieman opettajien näkemysten mukana, jolloin mukaan tulee kiinalaisia kuiskauksia. Tämän vuoksi kirjoista kerätty tekniikka voi olla alkuperäisemmän mukainen, kuin mitä se olisi, jos perinne ei olisi katkennut.

Kirjoissa on yleisesti kuvattu asiat sekä osittain kielellisesti, että piirroksin. Piirroksin kuvaaminen helpottaa ymmärtämistä melko paljon, ja esimerkiksi jalkojen asento (tai "järjestys", kuten minä ajattelen sen.) ja muut asiat selviävät melko hyvin. Sormien asento ja terä-lape -kontaktin piirtäminen voi olla haasteellista piirtää, mutta niihin on yleensä keskitytty niin, että ne voi huomata. Näin saadaan rakennettua tärkeät yksityiskohdat (torjutaanko lappeella vai terällä ja miten päin ranne on.) Lisäksi sanalliset kuvaukset auttavat rakentamaan tilannetta. (Niille jotka osaavat vanhaa saksaa. Minä en osaa edes modernia.)

Tuossa ylhäällä on esimerkkinä yksi tälläisestä kirjasta napattu kuva+tekstikokonaisuus, johon olen koostanut erillisistä kuvista kaksi tekniikkaa, jotka lähtevät samasta asennosta. Yhteen laitettuna ne kuitenkin kertovat minkälaisesta aineistosta lajia etsitään. Laitoin ne noin yhteen, koska niin voi löytyä hieman näkemystä siitä miten takana oleva logiikka toimii ja päätyy erilaisiin vaihtoehtoihin. (Tarina "etenee" alaspäin, ei sivusuunnassa.)

Toisaalta kuva ja sana ei sano täsmällisesti kaikkea. Esimerkiksi askelluksen tyylissä voi olla vaikeuksia. Pitääkö askeleet esimerkiksi suorittaa joustavasti vai vahvasti. Kuviin on vaikeaa piirtää ja selostaa tämän tyyppisiä asioita. Samoin tekniikoissa on yleensä kyse "pikkuasioista". Pienet erot ratkaisevat, joten loppullinen tulos eroaa huomattavasti.

Yleisesti tekniikan etsinnässä annetaan ystävällisiä apuoletuksia siitä, että tekniikat ovat toimivia. Tätä kautta fysiikan tuntemuksesta voi olla apua yksityiskohtien löytämisessä esimerkiksi tukipisteiden ja vipuvarren paikkojen etsimisen kautta. (Esimerkiksi puolisoni sai yliopistolla kerran fysiikan kurssiin liittyen laskun, jossa piti selvittää miten yksi judoheitto toimii juuri tietyllä tavalla ja miksi se ei toimi toisella tavalla.) Toisaalta myös kokeileminen tuottaa tulosta: Jos tekniikka toimii hyvin juuri tietyllä tavalla, sitä käytetään. Tämä on luonnollisesti työlästä, ja lopputulos on keksimis-kokeilu-hienosäätö-muuntelu -ketjua.

Samoin tietysti tekniikat ovat sellaisenaan vain "temppuja". Ideana on löytää se sisäinen logiikka niiden välillä. Siitä syntyy dynamiikka, jonka löytäminen on haasteellista ja vaatii paljon harjoittelua (~ häviämistä.) Opettajat ovat itse asiassa ensisijaisen tärkeitä; He ovat jo kokeilleet ja harjoitelleet ja oppineet muilta joten aivan kaikkea ei tarvitse keksiä, vaan ne voidaan opetella.

Joukossa tyhmyys...

Joukon toiminnasta läheisesti samoja teemoja käsittelee myös vanhempi juttu.

Demokratiassa ajatellaan, että ryhmän päätökset ovat erittäin hyvä tapa ratkaista ongelmia. Perinteisesti, esimerkiksi Platon, taas kannatti yhteiskuntaa joka olisi muutamien viisaiden hallinnassa, jotka hyväntahtoisesti ohjaavat kansaa toimimaan oikein, ja jos kansa ei muuten parastaan ymmärrä, on jopa propagandaa aivan soveliasta käyttää. Eliittisen hallintaorganisaation täysin vastakkaista puolta taas edustaa esimerkiksi New Ageen kuuluva kollektiivisen tietoisuuden ajatus. Heille tämä tietoisuus tietää asiat. Tässä näkemyksessä organisointi on aina joko haitallista, koska se pyrkii vaikuttamaan ihmisiin ja tätä kautta särkee kollektiivisen mielen, tai turhaa koska se ajaa sitä kohti, minkä kollektiivinen tietoisuus joka tapauksessa tietää. Kysymys on pohjimmiltaan siitä, kuinka paljon ihmisiä täytyy ohjata ja organisoida, jotta päästäisiin parhaaseen tulokseen.

Tätä voidaan lähestyä myös eieettiseltä kannalta, jolloin kyseessä ei olekaan se, miten yhteiskunnan sosiaalinen elementin tulisi vaikuttaa ja pitäisikö kansaan luottaa vai ei. Voidaan miettiä "vain sitä", miten erilaiset ratkaisut toimivat ongelmanratkaisussa. Lähestymistapa on toki sellaisenaan hieman kolhon oloinen, koska siinä annetaan periaatteessa lupa ohjata ihmsiä despoottisesti kuin lampaita. Mutta sen ei tarvitse tietenkään olla ainut. Eikä tämä silti vielä estä sitä että asiaa "voisi katsoa" ja miettiä.

Tutkimusten mukaan ryhmät osaavat ratkaista ongelmia yllättäen hyvin. Tästä esimakua toi Francis Galton, joka yllättyi että kun ihmiset pistettiin arvioimaan härän painoa, heidän vastaustensa keskiarvo oli parempi kuin karjantuntijoiden. Toki yksittäisvastauksia arvoidessa asiantuntijat antoivat tarkemman tuloksen ja jos olisi arvattava, kumpi antaa paremman vastauksen, asiantuntija X vai amatööri Y, niin kannattaisi arvata sitä asiantuntijaa. Kuitenkin kun otetaan suuri joukko amatöörejä, heidän vastauksensa oli tarkempi kuin yksittäisen asiantuntijan X vastaus.

Tämä yhteys on mahdollista, koska keskiarvossa lopputulos voi olla jopa sellainen, jota kukaan ei ole sanonut. Tilastollisuuden luonne on siis hieman erilainen kuin yksittäisarvauksen. Härkä 525kg, asiantuntija arvioi 510kg ja amatöörit [200,300,600,1000] joiden keskiarvo on tasan tuo 525kg. Lähimpännä oleva arvio on asiantuntijan, mutta massa antaa silti tarkemman tuloksen. Tämä on tietysti vasta osoitus että massojen voima on mahdollista: Toisenlainen arviointilukumäärä tietysti voisi antaa yksittäiselle asiantunaijalle voittoaseman myös keskiarvossa. Olennaista on kuitenkin se, että havainnot näyttävät että tämäntapainen ilmiö todella tapahtuu.

James Surowiecki teki aiheesta kirjan "The Wisdom of Crowds: Why the Many Are Smarter Than the Few and How Collective Wisdom Shapes Business, Economies, Societies and Nations", jossa hän perusteli että ryhmäajattelu tehostaa arviointia, ja kuinka erilaisia toimivia yhteistyön verkostoja voidaan tehdä ilman että niitä johdetaan. Tämä on eräänlainen vastaus vanhaan ongelmaan, jossa panostetaan vartiointiin: Kuka vartioi vartioita. Surowieki voisi sanoa että vartijoita ei aina tarvita. Tämä ei tietenkään tarkoita sitä, että valvontaa ei koskaan tarvittaisi.

Itse asiassa Surowiekikin tunnustaa tyhmienkin joukkojen olemassaolon. Kaikki ryhmät eivät ole järkeviä, ja esimerkiksi urbaanilegendojen ja väärien tietojen ja uskomusten leviäminen on tunnettuja ilmiöitä, jotka eivät aja ryhmää kohti parempaa ymmärrystä. "Not all crowds groups are wise." Esimerkiksi markkinataloudessa aina silloin tällöin tapahtuvat erilaiset "kuplat" jotka sitten johtavat massatappioihin ovat tunnettuja, ja melko dramaattisia merkkejä siitä kuinka organisoimaton ryhmä joka perustuu kollektiivisuuteen voi joskus romauttaa jopa valtiontalouden. Olennaista onkin erottaa viisaat ryhmät tyhmistä ryhmistä. Surowiekin mukaan tässä on muutamia ehtoja, jos näitä ei ole, ryhmä ei ole viisas:
1: Diversity of opinion, eli jokaisella on omaan tietoon perustuva näkemys, eikä vain kopioitu näkemys tai ilman tietoa tehty arvaus. Sillä ei ole väliä vaikka se olisi vaikka eksentrinen väännös tunnetuista faktoista. Jos joku vain imitoi toisia ja/tai ei tiedä mitään ratkaisuun liittyvistä asioista, verkko ei ole viisas.
2: Independence, eli ihmisten mielipiteitä eivät painotu sen mukaan mitä hänen lähellään olevat tai auktoriteetit ovat mieltä. Jos lähipiiri yhdistää näkemyksiä yhteen, ryhmä ei ole tältä osin vapaa, ja tätä kautta näkemykset voivat vääristyä.
3: Decentralization, eli ihmiset voivat spesialisoitua ja hankkia asiaan liittyvää tietoa.
4: Aggregation, eli jokin mekanismi muuttaa yksittäiset päätökset kollektiiviseksi toiminnaksi.

Erikoisinta on kenties kuitenkin se, että "ryhmien tieto" toimii jopa yksilöillä. Toki tilastollisuus tulee esiin vasta useiden vastausten kautta. Mutta yksilöstä saadaan monta, kun hänet pistetään vastaamaan samoihin kysymyksiin. Edward Vul teki melko tuoreesti tutkimuksen, jossa kysyttiin erilaisia triviakysymyksiä (Sellaisia kuin "kuinka monta lentokenttää on maailmassa?") Ja yllättäen samoja kysymyksiä toistettiin. Vastaajat eivät tietenkään muistaneet ulkoa aikaisempia vastauksiaan, joten heidän vastauksensa vaihtelivat. Vastausten keskiarvo oli jälleen tarkempi kuin yksittäinen arvaus. Ihminen oli "tilastolliesti katsoen viisaampi" kuin yksittäinen arvauksensa.

Yhteenvetona voisi sanoa, että demokratian toimivuus saa tukea tämänkinkaltaisesta verkosta. Toki se ei ole "idioottivarma", ja kollektiivinen tietoisuuskin on joskus väärässä.