Jospa Jeesus onkin neitseellisen syntymän sijaan tullut pullosta?

 C. S. Lewisin "Mere Christianity" yrittää argumentoida niinsanotun Lewisin trilemman kautta. Eli Jeesusta ei saa pitää viisaana miehenä koska Jeesuksen kannanotot olivat luonteeltaan senlaatuisia että hän olisi joko hullu, valehtelija tai Jumala. Tämä on, erikoista kyllä, argumentti nimenomaan sitä maltilliseksi usein nähtyä jeesuskuvaa kohtaan jossa historiallinen Jeesus olisi jonkinlainen filosofi.

Kiehtovaa kyllä, tässä ei ole nostettu oikein kenenkään parista esiin sitä miten kammottava tämä Lewisin argumentti on nimenomaan suhteessaan mielenterveyteen. On aika katsoa hullua Jeesusta.

Voisin tietenkin ottaa esiin sen miten jossain historian varrella esimerkiksi neuvostoliitossa oli tärkeää nähdä että Jeesus olisi paranoidi. Näissä kun nousee juuri sellainen samanlainen ad hominem -asenne mikä on problemaattista myös C. S. Lewisin näkemyksessä. Jeesus on haluttu määrittää paranoidiksi jotta hänessä ei olisi viisautta. Joka on hyvin sama kuin sanoa että Jeesuksessa ei voi olla viisautta jos hän olisi hullu, mikä on Lewisin argumentin vaatima taustaoletus ; Jos viisas Jeesus voi olla myös osittain valehtelija tai mielenterveysongelmainen niin trilemma ei eliminoisi asioita siten miten Lewis argumentoi sen tekevän.

En tartu myöskään Nietzschen "Antikristukseen" jossa hän syyttää Jeesusta hyvinkin pikkumaiseksi ja kypsymättömäksi. En siksi että Nietzsche on kokemusasiantuntija hulluuteen enkä siksi että en näkisi esimerkiksi miten Jeesuksen monet käyttäytymiset – sanotaan nyt vaikka eräs rahanvaihtajain pöydän kaatamisen toteutustapa ja eräs viikunapuun kiroaminen – ovat sen laatuisia että kristitytkin joutuvat selittämään näiden tekojen vertauskuvallista arvoa koska sen ulkopuolella näyttää siltä että Jeesuksella olisi känkkäränkkäpäivä tai hän pitäisi minun vlogia. Juveniiliksi ja lapselliseksi kutsuminen vaan ei ole kovin argumentatiivisesti ylevää.

Sen sijaan kerron, että minusta on todellakin aivan uskottavaa nähdä että Jeesus oli jossain määrin viri. Tämä on jotain joka selittää pari asiaa. Justin Meggitt onkin kirjoittanut kirjan siitä miten Jeesuksen teloitus on kiinnostava koska kohteena ei selvästi ollut koko apostolien joukko. Esimerkiksi Getsemanessa annettu Juudaan suudelma tarvittiin jotta Jeesus ja vain Jeesus voitaisiin tuomita. Mutta ei muita. Ei edes Pietaria joka heilui teräaseen kanssa pidätystilanteessa. Roomalaiset olisivat kyllä vain voineet pidättää ja teloittaa kaikki.

Jos Jeesus olisi jotenkin erityisen fanaattinen ja mielisairas, olisi varsin ymmärrettävää miksi impulssikontrolliaan temppeleissä ja puiden ääressä menettävä kuumakalle aivan erityisesti otettaisiin talteen. Samalla selityksen saisi myös se kuuluisa Raamatunkohta joka sanoi että kukaan ei ole profeetta omalla maallaan. (Joh. 4:44) Ja miten Jeesuksen tunteneet Johanneksen evankeliumissa niin innolla viittaavat siihen miten Jeesus on järjiltään. (Joh. 10:20)

Mielenterveysongelmat valitettavasti näkyvät lähipiirille ja on helpompaa olla messias jos on tämänlainen tilanne. Muutenhan me tiedetään kyllä kulteista että niitä saadaan perustettua paikallisestikin. Jeesuksen mielenterveysongelmat ovat tässä mielessä uskottava hypoteesi. Sitä ei oikein voi torjua täysin vaihtoehtona. Lewisin trilemma avaa siis tavallaan tien siihen että kyllä. Lewis on niin lähellä trilemmansa kanssa ja erehtyy vain siinä viimeisessä askeleessa. Hulluja kun on paljon enemmän kuin yliluonnollisia taikamiehiä.

Mutta ei. En lähtisi siihen että tämä tarkoittaisi että Jeesusta ei tarvitse kuunnella. Se olisi sama kuin väittäisi että mielenterveysongelmaisilla ei voisi olla mitään arvokasta sanottavaa. Tämä on jotain jota irvokkainkaan julistaja-apologeetikko vahvimmissa Lewis-intoiluissaan ei mene kertomaan esimerkiksi käännytellessään ihmisiä jotka ovat mielenterveyskuntoutujia. He eivät mene kertomaan mielenterveysongelmaisille, että sinulla ei voi olla viisautta kun sinulla on tuo skitsofrenia ja hallusinoit jostain muusta kuin Jeesuksesta ainakin joskus.

 <hr>

Viitteet:

C. S. Lewis, ”Mere Christianity” (1952)

Минц, Я. В., "Иисус Христос — как тип душевнобольного" (1927) [engl. ”Jesus Christ: A Sample of Mentally Ill”]

Friedrich Nietzsche, ”Der Antichrist: Fluch auf das Christenthum” (1888) [suom. ”Antikristus”]

Justin Meggitt, ”The Madness of King Jesus: The Real Reasons for His Execution” (2010)

Puhun niin meheviä kuin osaan

Minulla on ollut paljon hauskaa ajanvietettä. Esimerkiksi Torppa oli saanut veteraaniliiton logosta sangen erikoisia mielleyhtymiä joita hän piti objektiivisena totuutena. Tämänlainen ”suoran havaitsemisen ja kokemisen” paradigma ei toki yllätä. Sillä Torppa on kuuluisa kreationisti ja kreationismissa tätä intuitiivisen suoran havaitsemisen periaatetta on tuettu hyvin vahvasti. Esimerkiksi Douglas Axe korosti intuitiivisuutta hyvin pitkälle. Logossa nähty musliminainen kertoo aika konkreettisesti siitä miksi tälläinen intuitio-havaitseminen on tieteellisesti epäpätevää.

Logon taustaa voisi tietenkin aina valottaa valokuvilla. Vaikkapa siitä miten vanhassa valokuvassa on musliminaisia rivitolkulla palvomassa Allahia, Särkisalossa, joulukuussa 1939…

Puhuisin tästä enemmänkin, mutta sitten kaverini oli vähäntuohtunut youtubessa. Ihmsiet olivat olleet epäreiluja ja puhuneet pahaa ihmisen selän takana. Ja että aikuisten tulisi tietää mikä on hyvää ja pahaa ja miten kunnioittaa. Ja siksi on raskasta kertoa asioita kuin tyhmille tahi alaikäisille.

Itselleni on hyvin mielenkiintoista miten itse tykkään selittää asioita kuin itselleni. Eli aika tiiviisti. Koska minulle rakkaus, välittäminen ja huolenpito eivät ole helppoja. Siksi päätin siirtää huomioni Torpasta muualle. Toisin sanoen en voi vain juoruta Torpasta mehevää juttua vaan on mietittävä myös esimerkiksi sitä, onko tämä hupaisa aktio myös moraalisesti kyseenalaista. Ja laajemmin. Miten suhtautua juoruilun kanssa kaikkiin sellaisiin ihmisiin, joiden oikeanlaisella kohtelulla on väliä. Ketkä kaikki vai peräti aivan kaikki tämä joukko sitten sisäänsä kattaakin.

Ensin onkin hyvä määritellä vähän sitä mitä juoruilu on.Mark Alfano onkin määritellyt juoruilua filosofisesti. Tässä hän korostaa sitä, että vaikka juoruajat tavallisesti keskustelevat selän takana niin siitä huolimatta juoruilussa on aina mukana kolme toimijaa. On puhuja, kuulija ja subjekti. Tässä mielessä on hyvä huomata että puhujalla on suhde subjektiin ja puhuja on aktiviteetissa kuulijan kanssa. Mutta subjekti itse ei ole aktiivisesti vuorovaikutuksessa mukana.

Tietenkin mikä tahansa kolmannesta osapuolesta puhuminen ei ole juoruilua. Juoruilussa käsitellään Alfanon mehukkuuden tematiikkaa. Juorussa on oltava mehukkuutta. Tämä korostaa sitä että juoru on ehdottomasti parempi juoru jos se on (1) uutta tietoa ja (2) koskee jotain normirikettä.

Näitä normirikkeitä sitten voi olla joko (1) rike puhujan ja kuulijan – tai ainakin puhujan olettaman kuulijan – moraalin kanssa. Tai sitten rike on (2) subjektin omaa kaksinaamaisuutta, jolloin puhutaan siitä mikä itselleni on kognitiivisen uskontotieteen puolelta tuttu niinsanottuna strategisena tietona. Tai arkikielisesti noloina salaisuuksina. Liha minun jääkaapissani ei ole strategista tietoa vaan lähinnä kertomus ruokahaluttomuudestani, mutta liha vegaaniutta korostavan vasemmistolaisen ideologin jääkaapissa on.

Moraalirikkeet, niin sisäiset kuin ulkoisetkin voidaan lokeroida sitten hyvin monella tavalla. Rike voi olla moraalinen, laillinen, kulttuurinen tai esteettinen. Siksi esimerkiksi se, kun ala-asteella minun pottatukkani aikaansai porua, voidaan sanoa että silloin kun olin paikalla ja tästä esteettisesti rikkeestä lälläteltiin, niin kyseessä oli kiusaaminen. Silloin kun siitä puhuttiin silloin kun olin poissa tai minun luultiin olevan poissa, kyseessä oli juoruilu. Erityisen vahvasti silloin kun sitä tehtiin heti sen jälkeen kun tukkani oli juuri leikattu kotona, budjettisyistä.

Ensiksi itse olen tavannut erottaa huhut juoruista. Sillä minun intuitioissa juorussa on kysymys pienimuotoisemmasta ilmiöstä. Juoruilu liittyy sosiaalisene peliin jossa juoruajalla on jonkinlainen yhteisöllinen sidos sekä juorukerhoon että juoruttavaan. Huhut taas ovat laajemmin levinneitä. Niissä on kysymys laajemmasta asiasta. Tämän vlogauksen kannalta tätä eroa ei ole kuitenkaan relevanttia tehdä ja voidaankin sanoa että Alfanon määritteissä huhu on juoruamisen yksi alatyyppi. Näin käy usein kun näkökulma valitaan. Kun peruskäsite määritellään, niin se vaikuttaa esimerkiksi siihen onko juoru ja huhu irrallisia vai sama asia. Ja näiden kanssa koherenttius on tärkeää. Muuten syntyy virheitä.

Tämä määrittelytapa korostaa sitä että on tavallaan vaikeaa nähdä suoraan miksi juoruilu on niin paha asia. Itse asiassa aiheenahan on subkektin moraalinen puute. Ja usein tässä korostuu sekin että juoru ei ole aina määritelmällisesti valehtelua. Väärän tiedon kohdalla on tietenkin helppo korostaa valehtelun huonoutta. Mutta todelliset asiat – kuten se minun kammottava pottatukkani – voivat olla ihan empiirinen silmämunia polttavan konkreettinen tosiasia.

Ja tämä korostaa sitä miten moni on nähnyt metoota juoruakkain pahanpuhumisena eli juoruiluna. Metooseen mukaan ottaneet ovat nähneet tämän muiden moraalisten ongelmien esiintuomisena, tiedottamisena, jopa journalistiikkana. (Itse asiassa uutisten ja journalistiikan yhteys juoruiluun onkin tuon annetun määrittelyn kanssa aina aika lähellä. Mikä korostaa sitä että juoruilulle voi nähdä eettisesti perusteltua ydintä.) Metoo on ollut varoittavaa, jolloin subjekti onkin moraalisesti kyseenalainen vainoaja. Kuitenkin metookritiikissä näkee miten monet näkevät että oikeat vainoajat ovat nämä juorupuhujat jotka hakevat kollektiivisen massan piinatakseen seksuaalisia häiritsijöitä.

Tässä kenties vahviten nousee esiin juoruilun vaikea suhde tosiasioihin. Karkeasti sanoen jos jutun kertoja uskoo että juttu on luotettava, tosi ja mehukas, hän ajattelee että se on journalistiikkaa. Jos joku ei pidä juttua totena hän näkee sen valehteluna. Ja suhtautuminen muuttuu tämän mukana. Juorut ovatkin äärimmäisen hankalia juuri siksi että se on sananvapauden ja tiedottamisen tai tiedottamisksi väittämisen aktio. Juoru ei koskaan tunnusta olevansa valehtelua. Mikä tekee siitä tavallaan aika tavallista todenpuhumista että valehtelua. Konteksti ja sosiaalinen interaktio ja intentiot ovat tärkeitä. Samoin kuin lausumien totuudellisuus.

Miksi juoruilua sitten pidetään pahana? Itsekin olen pyrkinyt siihen että juoruamisen sijaan haukun. Eli puhun ihmisistä avoimesti pahaa sellaisella tavalla, että he itse ovat paikalla tai voivat tietää siitä. Tämä on mukana siinäkin, että en yleesä poista tuotoksiani muuta kuin julkaisutahojen suosittelujen jälkeen. Syynä on se, että ajatus itseen kohdistuvasta paskamyrskystä hillitsee muuten hillitöntä mieltäni ja moraalisia närkästymisiäni. Sillä pidän moraalisessa närkästyksessä tehtyjä pikatuomioita ongelmallisena. Eli pidän juoruamista ongelmallisena.

Juoruilun ongelma on tavallaan se, että siinä on epäsymmetristä informaationkäsittelyä. Kertoja konstruoi tapahtumaa aika yksinvaltaisesti ja moraalinen kontekstikin konstruoidaan kertojan ja kuulijan välillä. Subjekti taas ei saa esitettyä omaa kantaansa asiaan tai välttämättä edes tiedä että jotain pahaa puhutaan. Tämä johtaa episteemisiin ongelmiin joissa kertojan intentiot ja arviot vaikuttavat tilannekuvaukseen liiaksi. Kuulijan moraalinen närkästyskin saattaa värittää tulkintaa jälkikäteen.

Filosofi voisi nähdä tässä mielenkiintoisen tilanteen. Kun joku puhuja kertoo juorun jostakusta, hän asettaa toisen moraalisen hahmon tulilijjalle. Ja kun katsotaan juoruilua käytännössä, niin hyvin usein se ei jää tilannekuvaukseksi. Esimerkiksi jos joku kertoo juorun siitä, että joku valehtelee, tästä luodaan hyvin helposti yleiskuva jossa valeen kertoja onkin valehtelija. Tässä kohden puhutaan attribuutiovirheestä; Tässä moraalisesti kyseenalaisissa tilanteissa toisten ihmisten tekemiset nähdään liiaksi sisäisistä syistä johtuviksi ja omaa käyttäytymistä selitetään liikaa tilanteesta johtuvaksi. Me teemme väärin olosuhteiden pakosta mutta muut ovat pahoja. Siksi minäkin vaan teen mokia ja asiavirheitä ja liian nopeita johtopäätöksiä mutta Torppa on idiootti. Toki tässä tulkinnassa on huomioitava myös sellaisia asioita kuin erehtymisen frekvenssi. Mutta se ei ole tämän vlogauksen aihe. Paitsi jos oikeasti tämä frekvenssi on puhtaasti vain minun kokemani tulkinta tilanteesta. Joka sitten johtuisi nimenomaan attribuutiovirheestä. Kiehtovaa onkin että attribuutiovirhe voi tapahtua vaikka juoru on totuudenmukainen. Jos joku on valehdellut ja tästä kertotaan tosi juttu saattaa lopputulos olla tosi valheita kun tyyppi leimataan valehtelijaksi vain siksi että hän on joskus jossain tilanteessa valehdellut.

Myös aiemmin mainitsemani seikat vaikuttavat. Erityisesti jos ollaan moralisteja kristilliseen tyyliin, on usein niin että henkilöä ei tuomita hänen omien arvojensa ja niiden mukaan seisomisen mukaan vaan viitekehys on se, että koska kristinusko pitää sitä syntinä on se syy tuomita nämä synnintekijät. Tämänlaiset tuomitsemiset on hyvin helppoa nähdä muissa kulttuureissa ja hyvin vaikea nähdä omissaan. Ja siksi on helppoa nähdä että islamilainen kunniakulttuuri vakavine seuraamuksineen on huolestuttavaa kun siellä juoruttu avioliiton ulkopuolinen suhde voi johtaa juorun kohteena olevan naisen sortoon. Mutta vaikeaa nähdä sitä siinä kun maallinen kaveri naureskelee miten joku näkee huntumuslimeja joka paikassa ja miten tämä on vain sitä mitä Torpalta nyt voi odottaakin.

Kulttuuri sävyttää ja sen kanssa – ja ilmankin – ihmiset helposti korruptoivat nimenomaan sen mitä fakta tarkoittaa. Aivan kuten fakta on että veteraaniliiton logo näyttää tietyltä voidaan tulkita huntumuslimiksi tavallaan ymmärrettävällä tavalla, moni antaa juorulle mielipiteidensä kautta tuomioarvoa jossa totuus mutiloituu tai muuttuu faktankertomisen sijaan vaikka kansankiihotukseksi.

Tässä yhteydessä kertojan asenteet ja maailmankuva vaikuttavat. Ja sen lisäksi karisma. Kun joku kertoo juorun hän tavallaan asettaa sosiaalisessa kontekstissa oman arvovaltansa panokseksi kun hän kuvaa mitä subjekti on tehnyt - tai attribuutiovirheen läsnäollessa mukamas on. Tässä kuulijan on hyvin helppoa tehdä arvioi ei-episteemisin, ei tiedollisin, syin. Juoruajaan uskotaan vaikka siksi että kertoja on kaveri eikä ole hyvä epäillä omaa aatetoveria tai mitä tahansa.

Toki juorun sisältämä tieto on muutenkin hankalaa. Kun joku juoruaa hän usein jatkokertoo tarinaa. Ei tarvinne kertoa rikkinäisestä puhelimesta jotta tajuaa miten tämä vaikuttaa iteratiivisena osana prosessia. Pienetkin virheet kertautuvat ja kasautuvat, etenkin jos ne tekevät juorusta mehukkaamman. Flirttailu firman juhlissa saattaa helpostikin paisua kännipanoksi nopeammin kuin erektioni, ja leviää nopeammin kin erektioni alkaminen johtaa ejakulaatioon. ; Juoruissa ongelmana on se, että väärin saatu tai huono tieto leviää luottamuksen ja sosiaalisuuden kautta. Totuus on tavallaan irrelevanttia juuri sen vuoksi että totuus on vain sivutuote, juoruhan ei määritelmällisesti ole tosi ja hyvin perusteltu uskomus. Perusteet on usein sitä että se tyyppi sen kertoi ja totuus on se mitä tarinassa kulloinkin eteenpäin jaetaan.

Rikkinäinen puhelin ei vaadi edes pahoja intentioita. Jopa väärin kuultu sana voi muuttaa merkitystä oleellisesti. Jos joku kertoo bileissä haluavansa liksaa saattaa joku kuulla hänen haluavan liisaa. Ja viimeistään seuraava kertoja tajuaa että haluaminen on seksuaalista.

Eli toisin sanoen juoruilu on hyvin usein motivoitunut joko ilkeämielisellä halulla vahingoittaa jotakuta tai sitten se on altruistista ja tavoitteena on auttaa muita, esimerkiksi varoittaa vaarallisesta roolipelaaja-saatananpalvojasta joka pian turmelee nuorenne piikittämään kannabista.  Ja usein näiden kuuleminen voi synnyttää moraalisen närkästyksen kautta ilkeämielistä halua vahingoittaa jotakuta. Ilkeys ja altruismi eivät näissä asioissa ole toisiaan poissulkevia. Niillä on kuitenkin sekä arvoja ja arvomaailmaa viestivä puoli joka voi yhdistyä siihen että ihmisistä paljastetaan tietoja. Journalismi on tavallaan juoruilua joka on tehty oikein, eli on tarkistettu että subjektia koskevat väitteet ovat tosia ja vältetään kieltä ja lausuntoja joissa on tai jotka lietsovat attribuutiovirheitä.

Tässä mielessä on tavallaan helppoa ymmärtää vaihtoehtojournalismin suurin ongelma. Se on astenteellista ja kertojilla on juoruilijoiden motivaatio. 

Esimerkiksi MV:ssä ja Finleaksissa satunnainen henkilö voi kirjoittaa sivustolle keksimänsä jutun, jos ylläpito sen hyväksyy. Käytännössä kenen tahansa sepittämä teksti kelpaa, kunhan se noudattaa julkaisun linjaa. Asiaa pidetään uskottavana koska kukaan ei ole todistanut sitä vääräksi ja uskottava koska pahan puhuminen tietysti vihatusta ihmisryhmästä on uskottavaa ja sitä mitä odottaakin. Moni ihmetteleekin miten se voi olla valemedia jos se kertoo juuri niitä asioita joita tyyppi pitää uskottavana ja mitä hän haluaakin kuulla. Juorun filosofia auttaa ymmärtämään miksi asia on tismalleen näin. Juorujen ongelmapiirre auttaa ymmärtämään sitäkin miksi juorun kohde on usein hankalassa tilanteessa jos hän joutuu osoittamaan syyttömyytensä ennen kuin juoruilu lopetetaan. Oikeusvaltion johtava rikosoikeudellinen periaate on syyttömyysolettama. Se tarkoittaa sitä, että jokaista pidetään syyttömänä siihen asti, kunnes hänet oikeudessa todetaan syylliseksi.

Oikein tekeminen on kuitenkin vaikeaa ja usein juoruilua tehdään vailla evidenssiä suullisesti ja privaatisti niin että subjekti ei voi puolustaa itseään edes silloin kun faktat olisivat subjektin puolella. Tämä yhden osapuolen ignoranssi tilanteesta johtaa hämäriin mainekatoihin. Ja lisäongelma tässä on siinäkin että jos moraalikato on todellinen, on juoruilussa sellainenkin huono piirre että jos subjekti ei kuule siitä niin hän ei välttämättä tiedä että hänen tulisi korjata jotain. Ja toisaalta vaikka moraalikato ei olisi vilpitöntä – kuten se joskus on vilpitöntä ja vahingossa tehtyä tilannesokeutta tai vastaavaa – niin niin kauan kuin subjekti ei tiedä juoruilusta hänellä ei ole sosiaalilsen paineen tuomaa intoa tehdä muutoksia. Metoo ja maalitus onkin tavallaan juoruilua joka tehdään siten  että tehdään tiedotetuksi juoruilusta myös subjektille. Jolloin se tietenkin määritelmällisesti lakkaa olemasta juoruilua. Mutta on sille äärimmäisen lähisukuista kuitenkin.

Ihan oikeenlaista kemiaa ja muita naturalistisia aloja

Olipa sitten mitä tahansa mieltä mannapuurosta ja mansikasta niin kemia on hyvin tärkeä luonnontieteenala, jolla on sekä käytännön sovelluksia että tutkimusta. Silti kemian filosofia on hyvin marginaalista ; Ja peräti kahdella tasolla ; Akateemisella tasolla kemian filosofia on hyvin pienimuotoista. Ja tästä suurin osa ei kiinnosta maallikoita tai populaaritieteen soveltamista. Esimerkiksi sain kuulla, että Joachim Schummerin oli arvioinut että mukaan kemiaa tutkitaan noin kymmenen kertaa enemmän kuin geotieteitä ja 20 kertaa enemmän kuin matematiikkaa. Schummer on samalla ihmetellyt kemian filosofian vähyyttä.

Tämä on hyvin mielenkiintoinen kysymys. Sillä periaatteessa kemia on aika lähellä fysiikkaa. Josta taas tehdään aika paljon filosofiaa. Ja toisaalta jos katsoo Stanford Encyclopedia of Philosophya siellä oleva historiikki näyttää että Aristoteleen ajan filosofia oli aika lähellä kemiaa. Itse asiassa on kiinnstavaa miten varhainen elementtien kautta ajateltu maailmankuva nojasi vahvasti siihen että maailmaa nähtiin tulen, veden, maan ja ilman kautta. Ja näissä on selvästi jotain joka huutaa sitä miten vasta myöhemmin fysiikka ja kemia ovat erkaantuneet toisistaan niin että tuli voitaisiin liittää fysiikkaan kun taas vesi kemiaan.

Toisaalta on hyvä muistaa että alkemia on eräänlaista ”kemian pseudotiedettä” ja siihen liittyneet lataukset vihjaavat siitä että kemialla olisi paljon höyryämispotentiaaliakin. Joka taas tuppaa usein tuottamaan sivutuotteenaan paljon filosofiaa. Tämä on tavallaan tärkeä muistutus siitä että esimerkiksi biologiassa evoluutioteoria herättää paljon filosofiaa ja samoin suhteellisuusteoria on viehättänyt useita. Mutta samaa intoa ei näy kemian kohdalla.

Eräät selittivät että syynä on se, että kemia on normaalitieteen tilassa ja oikeasti paradigmanmuutokset lietsovat eniten keskustelua. Tämä on varmasti osittain kiinnostava näkökulma jossa on jotain oleellista. Mutta samanaikaisesti on muistettava että viime aikoina monet ovat valittaneet siitä että fysiikka on ongelmissa kun sitä kuvaavat vakiintuneeseen paradigmaan kuulumisen ominaisuudet. Eli ajatellaan että fysiikka olisi rappiossa koska se on normaalitiedettä ja tämä lisää filosofista keskustelua. Toisaalta taas evoluutioteoria on vielä pahemmassa tilassa koska sen kannattajat heittävät usein sloganeita malliin biologiassa mikään ei ole järkevää ilman evoluutioteoriaa ja sen vastustajat moittivat että evoluutio on dogmaattista koska se on ”ainut peli kaupungissa”. Joka taas on äärimmäisen normaalitieteessä olemisen merkki. Jos on vain paradigman sisäistä tutkimusta niin sehän se vasta olisikin normaalitieteen tila.

Kun nostin asiaa vähän esiin sellaisten parissa jotka ns. vastustavat naturalismia yleisesti ja evoluutioteoriaa erityisesti he nostivat selvästi tässä esiin kontrastia biologian ja kemian välille. Tässä he selittävät että kemiassa ei ole filosofiaa koska kemia ei sisällä käsienheiluttelua vaan on matemaattista. Tämä on toki monellakin tavalla erikoinen näkökulma koska ainakin itselleni selvää on että evoluutiota on hyvin vaikeaa ellei mahdotonta kunnolla ymmärtää ilman kaavoja. Tämä voi toki sotkea monia koska he lukevat evoluutioteoriasta lähinnä koulukirjoja tai tiedettä popularisoivia juttuja. Ja niissä käy vähän kuten Stephen Hawkingin ”Ajan lyhyessä historiassa” jossa hän toteaa että jokainen kaava kirjassa puolittaa myyntiluvut.

Populaatiogenetiikka on täynnä kaavoja. Ja heitän, että myös Ohtan kaavat ovat tärkeitä kun mietitään neutraaliteoriaa. Siis evoluutioteorian sellaista suuntausta josta eniten pidän. Moni ajattelee että neutraaliteoria olisi jotenkin kaikista eniten käsiäheiluttavaa kun se ei ole yhtä eksaktilta vaikuttavaa mielikuvissa kuin adaptaatiot jotka ovat jotenkin siistejä ja selkeitä ja moni ymmärtää ne säännönmukaisiksi.

Mutta asia on vielä ongelmallisempi kun huomataan että eksaktius ja käsienheiluttelu ei itse asiassa ole kovinkaan hyvä selitysmalli koska fysiikka on tunnetusti hyvin kaavapitoista. Suhteellisuusteoriaa käsitellään siististi kaavamuodossa ja se on silti hyvin keskusteltu filosofiassa. Säieteorioita moititaan usein evoluutiokriittisissäkin porukoissa vaikka se koostuu lähinnä matemaattisista konstrukteista. Ja matematiikka on itsessään eksaktia mutta silti siinä on filosofiaa – ja vielä enemmän sen ympärillä pyörii valtavasti filosofiaa joka kontekstoi sitä mitä matematiikka sitten tarkoittaa joka on eräänlaista metasuhtautumista ja merkityksenlatausta matematiikkaan.

Mutta näkisin että nämä puuskahtelut kertovat jotain asenteista. Kemiaa pidetään ”konkreettisena”. Ja tärkeä kysymys tähän on ”miksi”. Itse näkisin että takana on se mikä näissä on aika usein. Tosiasiassa suuri osa naturalisminkritiikistä ei ole oikeaa ja rehellistä naturalismin kritiikkiä. Vaan valikoivaa kritiikkiä. Kemian filosofiaa ei ole koska kukaan ei maailmankuvista haasta kemian filosofiaa esimerkiksi atomiopista. Kemian ei tarvitse puolustautua mitään hyökkäystä vastaan. Siitä kiinnostuneet saavat vain rauhassa tutkia.

Naturalismin kritiikissä huomattavaa on, että olipa sitten akateeminen ja sofistikoitunut teologi, apologeettis-saivarteleva kristitty tai kreationisti niin heitä yhdistää se, että he korostavat että uskonnon ja luonnontieteen välillä ei ole konfliktia. Mutta sitten he selittävät seuraavaksi että uskonnon ja naturalismin välillä on konflikti. Ja että he samanaikaisesti puolustavat, kannattavat ja arvostavat luonnontieteellistä ajattelua ja tiedettä. Mutta vastustavat naturalismia. Valitettavasti heiltä puuttuu selkeä ja kunnolla määritelty tapa erottaa nämä kaksi toisistaan.

Tätä epämääräisyyttä ja epätäsmällisyyttä käytetään kätevästi. Naturalisminkritiikissä voidaan täysin huutaa siitä miten luonnontieteessä on aina selittämättömiä taustaoletuksia jotka tekevät asioista MAAILMANKUVALLISIA. Ja että tämä on ohittamatonta ja skientisti-naturalisti-tiedeustkovat ovat kauheita kun eivät tunnusta tätä ilmiselvyyttä. Mutta tämä maailmankuvallisuuden väistämättömyys lakkaa sitten olemasta esimerkiksi kemiassa jossa asiat ovatkin ”konkreettisia”, ”pragmaattisia” ja sellaisia että ”ne eivät sisällä tai salli mitään käsienheilutteluja”. Joka vaatii sen että tosiasiassa positivismin ongelmat eivät olisikaan mitenkään kiertämättömiä ja ohittamattomia.

Siksi onkin kiinnostavaa huomata miten sofistikoituneessakin teologiassa on kiinnostavaa miten kreationisteilta tuttu logiikka toimii. Mutta rajat ovat hieman eri kohdissa ja teorioissa. Esimerkiksi Junkkaala mielellään selittää miten evoluutioteoria on yhteensopiva kristillisen ajattelun kanssa. Mutta kun hän siirtyy vastustamaan ateismia ja tiedeuskoa niin siinä vaiheessa keskustelu muuttuu filosofisesti sellaiseksi että se voisi saman tien tulla joltain nuoren maan kreationistilta. Itse asiassa rajanvetelyt ovat kiinnostavia ja on hauskaa nähdä vaikka miten William Lane Craig moittii evoluutiodenialisteja siitä että he ovat naurettavia. Mutta samanaikaisesti hän itse on suhteellisuusteoriadenialisti. Ja tarkemmin katsoen hänen näkemyksensä evoluutiostakin ovat sellaisia että aika oikeaoppinen täytyy olla jos sitä pitää ihan eri asiana kuin kreationismia.

Ja tavallaan tämä avaa jännittäviä asioita. Kreationistit ovat jo pitkään jakaneet tieteitä operationaalisiin tieteisiin ja historiallisiin tieteisiin. Ja näissä filosofioissa he näkevät että ne ongelmat jotka koskevat kaikkia induktioita - joka on se positivismin metafysiikattomaksi saamisen ylitsepääsemätön filosofinen ongelma – eivät oikeasti koskekaan kaikkia induktioita vaan pelkästään niitä induktioita jotka heijastuvat aikaan.

Taustalla on ajatus että ihminen positiivisesti verifioisi aivan onnistuneesti konkreettisia esineitä. Ja siksi insinöörit eivät tarvitsisi filosofiaa. Tässä mallissa olisi itse asiassa aivan järkevää että kemian filosofiaa ei tarvittaisi koska se olisi operationaalista tiedettä. Kun taas fysiikassa on usein se, että esimerkiksi suhteellisuusteoriaa sovelletaan paitsi GPS -teknologiassa niin myös maailmanhistorian selittämisessä ja tätä kautta sillä on vaikutusta esimerkiksi siihen kun keskustellaan universumin alusta joka nähdään teologien areenaksi.

Toki tässä tulee pumpattua esiin esimerkin kautta se oikea ongelma; Jos teen kellon väitän että kello toimii huomannakin ja tämä laajentaa sen historiaan. Samoin jos meillä on geenitestit niin se mikä voi olla teknologinen biologisen äitiyden ja isyyden testi muuttuukin laajemmaksi sukulaisuuden testaamiseksi ja tätä kautta isovanhempienkin biologinen yhteys voitaisiin varmistaa samalla testillä. Jolloin kysymys on ”monenteenko sukupolveen on mentävä jotta yhteyksiä ei saisi nähdä”. Kysymys on merkittävä koska samanlaisuuksista tehtävät evoluutiopuiden taustalogiikka nojaa samaan matematiikkaan kuin lähisukulaisuudenkin selvittäminen geenitestillä. Kreationisti voisi sanoa että geenitesti on validi kun tutkitaan baramiinin tai perusryhmän sisällä. Mutta sitten kun ruvetaan geenitestein katsoamaan missä ne rajat menevät ja niitä ei selkeästi löydy niin vastaus on se, että Jumala käyttää samanlaisia koodeja samanlaisissa ominaisuuksissa ja siksi geenistesteissä ei löydetä selviä rajoja joissa ne lakkaisivat toimimasta. (Itse näen että jos kaikilla perusryhmillä olisi aivan erilainen tapa koodata perimänsä niin se olisi aika hyvä todiste siitä että ne eivät jakaisi yhteistä kantamuotoa. Ts. makroevoluutio olisi falsifioitavissa.)

Suhteellisuusteoria on fysiikkaa koskeva teoria ja on vaikeaa sanoa miten aikadilaation käyttö GPS:ssässä olisi jotenkin erilaista kuin sen saman fysikaalisen kaavan käyttäminen maailmanhistorian selvittäisessä. Ja miten klassinen fysiikka joka tutkii sitä missä taivaankappaleet ovat vuoden päästä eroaa siitä että mietitään missä ne olivat sata vuotta sitten, tuhannen vuoden kuluttua tai miljoona vuotta sitten.

Ja sanonkin asian tavallaan suoraan. Tiede, totuus ja filosofia sellaisenaan eivät ole mitään konstrukteja. Mutta se mitä tutkitaan milloinkin on kaikkea muuta. Mielenkiinto ei kohdistu satunnaisiin asioihin. Kemialla ei ole uskonnollista eikä metafyysistä auraa. Ja tämä ei oikeastaan johdu kemiasta vaan teologiasta. Kemian suhde aikaan on varmasti oleellinen asia. Kristillisessä kulttuurissa on tietynlainen aikakäsitys.

Ja asia pahenee mieltymyksistä ja keskustelukonventioista. Sekä populaarikulttuurissa että naturalismia tunnustavassa tiedemaailmassa fysiikka ja tähtitiede liitetään maailman perimmäistä luonnetta koskeviin kysymyksiin. Biologia puolestaan selittää ihmisen ja ylipäätään elämän alkuperän. Moni ajattelee, että kemia putoaa väliin: se ei selitä kunnolla kumpaakaan. Mutta oikeasti jos me mietimme sitä kaikista repivintä kysymystä biologiasta ja alkuperästä niin vastaan tulee välittömästi se, että oikeastaan evoluutio voi alkaa vasta ensimmäisestä elävästä ja siksi elämän synnyn selittäminen putoaa jämäkästi kemian valtakuntaan. Kemian filosofia on tätä kautta hyvinkin potentiaalisesti verevää. Mutta koska uskontoa ei puousteta kemiakritiikillä tai kemian ei nähdä antavan tilaa ateismille tai uhkaavan uskontoa se ei ole kiinnostava keskustelunaihe edes silloin kuin se olisi. Sillä keskustelu derailataan asiaan liittymättömien evoluutioteorian kannattajien suuntaan. Tässä käytetään usein argumenttina retorisen tason tarkastelua jossa ei mietitä mitä asiat tarkoittavat vaan pelkkiä sanavartaloita. Eli kun puhutaan elämän kemiallisesta perustasta ruvetaan puhumaan kemiallisesta evoluutiosta. Joka sitten suunntataan biologien kimppuun.

Tämä muistuttaa siitä että esillä on tavallaan se, että kemiaa vastaan ei käydä koska kukaan ei koe kemian olevan ”uhka uskonnolle” tai ”toimivan uskonnonkorvikkeena” tai ”menevän teologian kysymyksiin mestaroimaan ulkopuolisena”. Joissa kaikissa korostuu se, että kemiaa ei käytetä uskontokritiikissä tai uskontokriittisessä filosofiassa, se ei myöskään vastaa sellaisiin kysymyksiin joita uskonto on ominut. Tämä muistuttaa siitä että tosiasiassa ne loogisen positivismin ongelmat koskevat kaikkea missä on induktioita – siis myös kemiallisia kaavoja jotka ovat, no, kaavoja, joissa yksittäisistä havainnoista yleistetään kemiallisia toimintaperiaatteita joita yleistetään esimerkiksi siihen että ”kun laitat asian A ja B yhteen näissä suhdeluvuissa, tapahtuu C”. Joka on induktio joka yleistää suoraan havaitun ulkopuolelle, esimerkiksi ennustaen räjähdyksiä joita ei ole vielä edes tapahtunut.

Kokonaan oma probleemansa on, miten paljon maailmankatsomuksellista latausta luonnontieteen tuloksiin pitäisi liittää, ja missä määrin katsomukselliset ennakkokäsitykset – kuten teismi – itse asiassa ohjaavat havaintojen tulkintaa. ; Naturalismin vihaaminen samalla kun rajaa luonnontieteet hyväksi asiaksi ja uskonnon synnyttämäksi hienoksi innovaatioksi josta pitää kiittää uskontoa on kiehtova. Koska naturalismi on käytännössä uskovaisille vain luonnontiedettä ”sovellettuna liian pitkälle”. Ja siihen mikä on liian pitkälle menoa ei ole koskaan oikeastaan annettu mitään sen eksaktimpaa kuin että ”tunnistan kerettiläisen kun näen sellaisen”. ; Siksi jos kemia on normaalitieteen tilassa se on hyvä syy ”pitää pragmaattinen ja hyvin tiedeyhteisön kannattama teoria pois filosofioinneista kun ei se mitään haihatteluja tarvitse”. Mutta jos biologiassa on paradigma niin se pitää problematisoida koska se on ”dogmaattinen ainut peli kaupungissa”. Tosiasiassa halu vastustaa on tärkeämpi.

Tähän esseeseen tieteisuskon syvällinen kritiikki ei kuitenkaan kuulu. Olennaista on yksinkertaisesti vallitseva asiantila. Suuri joukko ihmisiä yhteiskunnan kaikissa kerroksissa todella ajattelee, huonommin tai paremmin perustein, että fysiikan tutkimustulokset aivan oikeasti jotenkin mukamas mestaroivat liikaa ja vastaavat ”perimmäisen metafyysisen totuuksiin maailmasta” liiallisesti mutta kemiassa ei ole mitään ongelmaa.

Kristinuskon ”suuret kysymykset”. Suuret kysymykset siis eivät ole sellaisenaan mikään konsepti. On vain kysymyksiä joihin ladataan erilaisia pömpöösejä arvoja ja arvostuksia. Ne ovat mieltymyksiä siitä että ”tämä kysymys on tärkeä”. Ja nämä ovat äärimmäisen maailmankuvallisia. 2+2 on totta. Ja vaikka kuulisimme että tuonpuoleinen ja Jeesus olisi totta, niin ei se sellaisenaan ole mikään ”suuri totuus” ilman jotain maailmankuvallista painotusta. Kemiaan liittyvät kysymykset eivät ole suuria kysymyksiä koska Raamatussa ei ole kannanottoja jotka joku kokisi uhkaavaksi. Evoluution ”naturalismi” ei ole itsessään törkeää. Sen tekee törkeäksi se, että osalla on kristillisessä teologiassa tulkintoja Mooseksen ensimmäiseen kirjaan. Jossa satutaan puhumaan eläinkunnnan ja ihmisen alkuperästä ja synnystä. Ja tietenkin eläimienkin.

Naturalismin "törkeys" ei ole naturalismissa vaan siinä uskonnossa joka vallitsee ympäröivässä yhteiskunnassa. Ja siinä mitä tämä määrää omaksi peliareenakseen jonne mestaroiminen "loukkaa sitä". Toisin sanoen kiista syntyy uskonnon dogman kautta.

Tämä on sinänsä valaisevaa koska tavallaan jos ei olisi kulttuurista uskontokonseptia instituutioineen ei ateismissa olisi mitään mieltä sellaisenaan. Ei edes tarvittaisi mitään ateismin konseptia kun ei olisi mitään teistejäkään. Jos asia ei edes tule mieleen tai ole kenestäkään olemassa ei ole järkeä ruveta nojaamaan sen varaan. Olemattomista asioista luodaan listoja vain jos nämä olemattomat asiat ovat jotenkin kannatettuja ja vaikuttavat tätä kautta kulttuurissa.

Siksi onkin kiinnostavaa huomata että teknologiassakin jos joku tuottaa autotekniikkaa tai tietotekniikkaa ne kiinnostavat ihmisiä sellaisenaan. Mutta näistä ei tule hirvittäviä filosofisia vääntöjä. Mutta annas olla jos koodaat hahmontunnistusalgoritmia niin eiköhän joku tule kertomaan että tekoälyllä ei ole sielua. Mikä on mielestäni totta koska ei sellaista ihmisilläkään ole. Samoin robottiteknologiassa tulee helposti vastaan terminatorpelottelut. Koska tälle puolelle on myytillisiä ulottuvuuksia.

Tässä aika selvää on että matematiikka kiinnostaa vaikka se ei ole sellaisenaan spekulatiivista tai mielipiteilevää. Fysiikka on kaavamaista ja se herättää kiinnostusta filosofisesti. Minkä tahansa teknisen selityksen annatkin sille miksi kemian filosofia ei kiinnosta, törmätään siihen että se ei selitä kaikkea sitä mikä kaikki muu kiinnostaa. ; Osa filosofeja kiinnostavia ei ole spekulatiivisia ja ne toimivat vaan selittämään niitä joissa on enemmän tulkintoja. Normaalitieteen asemassa oleminen toimii joihinkin mutta ei toimi muualla.

Uskonto näyttää lietsovan. Toisin sanoen maailmankuvallisuus värittää sen minkä alan filosofia alkaa kiinnostamaan. Tämä on nähdäkseni ymmärrettävää. Sillä maailmankuvilla on emotionaalinen syvyys ja niissä haastetuksi tuleminen haastaa kognitiiviseen dissonanssiin joka taas saa ihmiset usein assimiloimaan. Ihmiset eivät yksinkertaisesti muuta maailmankuviaan lennosta. Ja se mikä on kiinnostavaa on se, että jos me otamme sen kaikista käytetyimmän, ylitsepääsemättömimmän ja laadukkaimman naturalismikritiikin, eli induktion ongelman, niin sehän itse asiassa sanoo että olipa teoria miten tosi tahansa niin siihen liittyy jonkin suuruinen epistemologinen heikkous. Joka tarkoittaa sitä että erimieliselle saivartelijalle on aina tilaa. Olipa teoria miten hyvä tahansa niin joku voisi olla sen kanssa erimielinen. Se sama tulos todistaa tämänkin. Ja siksi on helppoa nähdä että teorian hyvyys ja huonous ei ole se näkökulma joka herättää filosofiointia sinänsä. Suuntaan tai toiseen. ”Naturalismi menee liian pitkälle” silloin kun sen induktiossa on jotain josta ei pidä

Näkisin tässä myös kiinnostavan lisähuomion. Joku selittää että evoluutio ja uskonto eivät ole konfliktissa eikä luonnontiede ja uskonto ole konfliktissa. Tämä on asenteellinen puolitotuus sinänsä. On itse asiassa erikoista törmätä ihmisiin joista luonnontieteet eivät ole riittävän nöyriä kun heittävät väitteitä ”suurista kysymyksistä” ja ”kyseenalaistavat Jumalaa”. Heistä luonnontieteet eivät saavuta lopullista varmuutta. Mutta seuraavassa lauseessa sitten esitetään tosiasiaväitteenä että ”me tiedämme varmasti että luonnontiede ja uskonto ei ole konfliktissa” kuin tässä väitelauseessa itsessään ei olisi mitään maailmankuvallisuutta.

Itse näen että yhteensopivuutta korostavat nojaavat liiaksi siihen että on mahdollista löytää jotain partikulaareja tapoja joilla uskonto ja luonnontiede voidaan yhdistää. Itse näen että filosofioinnin olemassaolo itsessään osoittaa että ei voida ottaa kategorisesti uskontoa ja kategorisesti tiedettä ja sitten sanoa että nämä kategoriat ovat keskenään yhdessä ja vain yhdessä ja vain yhdenlaisessa suhteessa toisiinsa. Tässä väitteessä on liikaa yksityiskohtien unohtamista, spekulointia ja niin edespäin. Tosiasia on että biologian filosofiaa tarvitaan koska (1) osa käyttää biologiaa tuottaakseen vaihtoehtoisen tulkinnan jossa ateismi on mahdollinen koherentti maailmankuva jota moni pitää hyökkäyksenä uskontoa kohtaan eli osa biologiasta olisi yhteensopivaa myös teismin vastakohdan kanssa ja (2) osa uskovaisista näkee että heidän näkemyksensä ovat konfliktissa tämän biologisen teorian kanssa.

Ja tässä yhteydessä ei voi sanoa että ”uskonto ja tiede” jotenkin kategorisesti olisivat tai eivät olisi yhteensopivia. Jos luonnontiede ja teologia olisivat yksi ja sama ei evoluutioteoria loukkaisi ainuttakaan teistiä eikä toisaalta evoluutio pitäisi sisällään mahdollisuutta olla maailmankuvallisesti eheä ateisti. On selvää että tämä vihjaa siihen että väite uskonnon ja tieteen yhteensopimisesta on omituisesti muotoiltu. Joko suoraan virheellinen tai vähintään asenteellinen ja maailmankuvallinen sekä spekulatiivinen.

Lopuksi sanoisin että tästä on vaikeaa sanoa mikä hyötyy ja mikä haittaa. Kemia selvästi tuottaa paljon tutkimusta ja tuloksia juuri siksi että alan tutkijat eivät joudu jatkuvasti vastailemaan jonkun lepakonkakkahullun vastauksiin. Mehän tiedämme että nykyään jopa maantieteilijät ovat joutuneet vastaamaan ”huonona tieteenalana” saivarteluihin litteästä maasta. Koska tästä on tullut muoti-ilmiö. Ja tämä voi olla lannistavaa. Etenkin kun on aika selvää että pyöreän maan kyseenalaistaminen on vähän kuin evoluutioteorian, ilmastonmuutoksen tai holokaustin kiisto; Maailmankuvallinen syy vastustaa selittää keskustelun eikä itse tutkimusalan heikkous.

Kriitikoiden ominaisuuksia voi ennustaa parhaiten maailmankuvan eivätkä alan oppimisen runsauden kanssa. Esimerkiksi kovimmat evoluutiotutkimuksen tulokset eivät korreloi kreationismin kanssa mutta sen sijaan uskonnollinen vakaumus on lähes kaikilla evoluutiokriittisillä. Ja selvästi kuitenkin moitteessa aina yritetään vedota siihen miten tutkimusala on paitsi väärin ja valehtelua niin myös jotenkin ilmiselvästi näin. Koska naturalismilla on induktion onglemaan liittyvät ehdottomat rajat ja maailmankuvallisuus sellaisella tavalla joka jotenkin ei usean kreationistin mukaan koske vastakohtaansa. Siksi evoluutioteoreetikoilla tai pyöreän maan kannattajilla ei ole ”eri maailmankuva” vaan he ”valehtelevat”.

Toisaalta en malttaisi olla viittaamatta Edward Wilsoniin jonka mielestä maailmankuvallinen erimielisyys innostaa helposti kipinöivällä ja hedelmällisellä tavalla. On selvää että ihmisiä kiinnostaa vihollisuus ja maailmankuvallisuus. Ja motiivi johtaa joskus ahkeruuteen.

---

Viitteet

Schummer, ”The Philosophy of Chemistry: From Infancy Toward Maturity” (2006)

Stephen Hawking, ”A Brief History of Time: From the Big Bang to Black Holes” (1988) [suom. ”Ajan lyhyt historia”]
Stanford Encyclopedia of Philosophy, ”Chemistry” 

Creation.com, ”William Lane Craig’s intellectually dishonestattack on biblical creationists” 

Reasonable Faith, ”Evolutionary Creationism and the Image ofGod in Mankind”

Tarinoiden lonkerot ; eli Mitä yhteistä on Tapio Puolimatkalla, Milo Yiannopouloksella ja Jordan Petersonilla?

Oletteko koskaan miettineet miltä näyttää liberaalien vapaa ajatusten markkina. Siis sellainen paikka jossa mikään ei pakota jotain ideaa pysymään pystyssä vaan niiden on tultava toimeen omalla vahvuudellaan. Tämänlainen paikka ei nojaisi auktoriteettiin tai perinteisiin. Monista tämä on ihanteellinen paikka. Dialogisessa pluralismissa jopa ajatellaan, erilaiset maailmankatsomukset, todellisuus- ja tietokäsitykset kilpailevat toistensa kanssa ja kilpailevien tutkimusohjelmien paremmuus selviää tätä kautta. Millsin filosofiassa on ajatus että sananvapautta tarvitaan tämänlaatuisessa paikassa jopa sen vuoksi, että se palvelee totuutta.

Vanhassa perinteisessä valistuksessa vapaa ajattelu on totuuden väline ja se vaatiikin jotain tämänlaista yhteyttä. Mutta sitten kun katsotaan miten maailma menee niin voimme löytää paikkoja jotka ovat lähes maksimaalisen kontrolloimattomia. Ja kun katsomme näitä voimme huomata että paikat joissa sananvapaus on kaikista rajoittamattominta syntyy erikoinen juttu. Kun katsomme sensuroimattomimpia paikkoja päädymme jonnekin ylilautaan ja muihin lautakulttuureihin. Niissä ei ole sensuuria ja jokainen idea leviää vain omalla voimallaan ja ansioillaan tai unohtuu.

Ja kun katsomme näitä paikkoja niin niitä yhdistää se, että ne ovat itse asiassa kaikkea muuta kuin tieteellisen syvän ajattelun huipentumia. Totuudellisin ja parhaiten perusteltu ei leviä. Sen sijaan meemit leviävät jos ne ovat cringejä. Samanaikaisesti kun katsotaan tiedettä niin arvostetuimmissa tiedelehdissä tuppaa olemaan kaikista tiukin vertaisarviointi aka standardit jonka alittavia ei päästetä edes luettavaksi ja arvioitavaksi. Jotain jota joka ikinen pseudotiede ikinä sanoo sensuuriksi. Tajuten jotain. Jokainen standardi on rajoittava. Jos meillä on kaikkia ajatuksia niin vain osa niistä on esimerkiksi loogisia. Joten logiikan vaatiminen on tavallaan sensuuria. On kiehtovaa miten ideoiden vapaa markkina ei kuitenkaan vastaa valistusihannetta. Siellä kyky tahalliseen väärinymmärtämiseen on siis ilmeisimmin ehtymätön luonnonvara. Väärinymmärtäjät puolustavat tuskin mitään asiaa yhtä kiivaasti ja sitkeästi, kuin tekemäänsä väärää tulkintaa.

Huumorissa hienostuneempi huumori korvautuu helposti. Oikeastaan ainoa sallittu huumorin laji on se vihollisen pilkkaaminen, jota he itse harjoittavat. Ad hominem yhdistettynä laajaan sanavarastoon jolla muotoilla sitä on se jolla pärjää. Ja jos laajaa sanavarastoa ei ole niin miltei yhtä hyvään pääsee jos yhdistää ad hominemia vakiintuneisiin ideologista puolenottoa alleviivaaviin pilkkanimityksiin. Tämäntyylinen on pakottanut minut ottamaan käyttöön sanan "jauhotus" teknisenä terminä. "Sargon of Akkad" eli Carl Benjamin on kanssa hyvä esimerkki. Hän oli vaalikampanjassaan kertomassa vitsiä siitä miten ei harrastaisi seksiä naispuolisen poliitikon kanssa. Ja kun häntä pyydettiin täsmentämään vastaus oli että "se oli vitsi, sinun kustannuksellasi". Myöhemminhän hän täsmensi että ehkä hän harrastaisikin seksiä tämän poliitikon kanssa mutta tämä vaatisi aika paljon viinaa ja pitää miettiä voiko niin paljoa olla olemassa. Hauskointa on että vitsinkertoja luulee että vitsi on osunut ja uponnut kun ei koira muuten älähdä. Siksi sen seksinharrastuspohtimisen poliittisessa kontekstissa täytyi olla osuva vitsi. Mitä enemmän sitä sanoo asiattomaksi sitä varmemmin se ei ollut sitä. Lisäksi tässä usein vaihdetaan aihetta eli aletaan puhumaan sananvapaudesta. Eli keskustelu siirretään syrjään siitä onko vitsi hauska tai oivaltava ja siirrytään siihen että mistä tahansa aiheesta voi vitsailla. Mikä kertoo siitä että tässä poliittisen epäkorrektissa vapaudessa vaaditaan osallistumispalkintoja. Vitsin pitää olla hyvä ja sitä ei saa moittia vaan siksi että sen vitsin saa sanoa ääneen.

Samalla huomaamme että ylilaudoissa itse asiassa tapahtuu helposti keskustelun syvä degneroituminen. Ja tämä itse asiassa muistuttaa siitä miksi yhteiskuntatieteissä on usein peloteltu anarkiasta. Esimerkiksi Thomas Hobbesin Leviathanissa ollaan varsin tiukasti selittämässä kuninkaanvallasta koska hänelle maksimaalisen vapaa ja rajoittamaton luonnontila ei ole totuutta ja laatua ja sitä että parhaat menestyvät vaan se on nimenomaan vain kaaosta. Hänestä vallitsevaa vahvimman oikeutta tuli hallita ja ohjata valistuneen yksinvaltiaan johtamalla väkivaltakoneistolla.

Tämä on itse asiassa hyvin tärkeä asia siinä mielessä että liberalismin vapaiden ajatusten markkina nojaa tavallaan optimistiseen ihmiskuvaan. Poliittinen epäkorrektius voi palvella totuutta jos ihmiset ovat fiksuja ja asiallisia. Tässä mielessä poliittista epäkorrektiutta ja totuutta samanaikaisesti kannattavan tulee tavallaan olla sellainen jota moni – esimerkiksi minä – kutsuisin sinisilmäiseksi. Ja itse asiassa jos asiaan liittää vielä massat eli ryhtyy demokraattiseksi – tai jopa populistiseksi – niin silloin taakse nousee ajatus jossa ”kansa tietää” ja tällöin massasta tulee olla hyvinkin optimistinen kuva. Demokratiassa massojen viisaus on parempaa kuin viisaan yksilön ja populismissa kansa on niin hyvä ett hoitaa asiansa parhain päin pahaa eliittiä vastaan.

Tosin siis kun nykyaikaa katsoo niin usein poliittisesti epäkorrektit ovat niitä joilla on kyyninen ihmiskuva kun taas suvaitsevaiset tahot ovat usein vaatimassa poliittista korrektiutta ja rauhan konteksteja. Mikä tavallaan kertoo siitä miten jännittävästi ja syvällisesti ihmiset tavallaan eivät ole maailmassa välttämässä kaksoisstandardeja ja sisäistä koherenssia.

Mutta jos otamme nykynetin kulttuurin niin voimme huomata siellä erikoisia asioita. Ja se on se, että traditionalismi näyttää valtaavan alaa alueilta joiden ytimessä on sananvapauden korostaminen, jopa ylikorostaminen. Laudoilla suositut alt-rightiläiset ja monet muut toimijat näyttävät kovasti olevan jossain määrin traditionalismin perään. Tätä voisi kutsua jopa ”internetajan hengeksi”. Lauta-ajankulun henki on yhdistelmä jossa korostuu traditionalismi

Sanotaan näin, että jos otamme vaikkapa Tapio Puolimatkan tittelin, niin voimme huomata että hän on kasvatuksen teorian ja tradition professori. Tradition kohdalla vastaan tulee kyllä vahvasti sellaisia sävyjä joita voi saada jos katsoo vaikkapa Yhdistyneiden Arabiemiraattejen kulttuuria. Siellä on esimerkiksi shariapankkeja, virallisesti niitä nimitetään tietääkseni islamilaiseksi pankkijärjestelmäksi. Tätä ja sen kaltaista voi odottaa uskonnollisilta tyypeiltä. Samanaikaisesti hän kuitenkin kannattaa dialogista pluralismia, joka on nimenomaan jotain joka hyppää kohti ajatusten vapaita markkinoita.

Samoin jos mietimme Milo Yliannopoulosta niin hän on kannattanut äärimmäistä poliittista epäkorrektiutta. Mutta samanaikaisesti hän on korostanut saaneensa paljon vaikutteita Julius Evolalta joka on traditionalisti. Muutenkin kun katsoo alt-right -skeneä tai skenestöä – kyseessähän on löyhä ja epäorganisoitunut meteliverkosto jota yhdistää lähinnä yhteinen vihollinen – niin sen taakse on aika helppoa sovittaa Julius Evolaa. Pahat kielet voisivat tästä luoda salaliittoteorian siitä miten poliittinen epäkorrektius on vain keino käyttää liberalismia ja demokratiaa hyväkseen. Eli liberalismin ja valistuksen hengessä kaikkia tulisi kuunnella ja tätä käytettäisiin sitten liberalismin ja demokratian tuhoamiseen. Toisin sanoen liberalismin vapaan ajattelun sisällä olisi nihilismin ja anarkismin siemen joka synnyttäisi luonnontilan. Ja tässä kaikki eivät pärjää. Mutta se joka pärjää ei ole laatu, tiede ja totuus vaan raaka voima. Totalitaristiset kulttuurit voisivat toki käyttää tätä hyväkseen juuri näin. Joku voisi jopa sanoa että tämä on tahallista.

Minä en. Itselläni on vähän sellainen ajatus että kokonaisuus on liian ”orgaaninen”. Esimerkiksi on aika selvää että suuret valtakeskittymät kuten Trump ovat enemmän nousseet järjestelmästä kuin luoneet sen. Aina ei pidä selittää intentioilla ja pahuudella sitä minkä voi selittää puhtaalla massojen tyhmyydellä. Samoin tahdon tietysti täsmentää, että oikeasti jos ajatellaan ajatusten vapaita markkinoita niin liberalismin avoin yhteiskunta usein itse asiassa pitää sisällään oikeutetun väkivallan siemenen. Esimerkiksi Karl Popperin avoin yhteiskunta ja sen viholliset kuvaa suvaitsevaisuusparadoksiksi kutsuttua tilannetta. Joka siis hänen mielestään ei ole ristiriita vaan paradoksi. Eli jos tavoitellaan vapautta täytyy torjua ne jotka yrittävät tuhota vapautta. Koska jos näin tapahtuu niin sitten vapautta ei ole yhtään. Tämä todistaa että liberalismi ei yleensä ole läpeensä naivia ja sinisilmäistä. Popperin maailmassa selvästi haetaan enemmän käytännössä suurinta määrää vapautta eikä maksimaalista ja absoluuttista vapautta. Tässä mielessä se maistuu tavalliselle ihmiselle lähemmäs pragmaattiselta eikä puhtaan abstraktin idealistiselta.

Mutta oikeastaan asia alkaa saamaan selkeyttä jos mietimme Julius Evolaa. Hän on hyvin hämmentävä ajattelija sillä hän ei ole kovin relevantti, hyvä tai muutenkaan onnistunut ajattelija. Hän kuitenkin viehättää lautakulttuurissa.

Evolalla on jotain ajatuksia jotka voivat vaikuttaa jopa monikultturistisen suvaitsevaisilta. Kunnes ne eivät ole. Evolan ajattelussa on kyseessä traditionalismi. Ja sen takana taas on minusta ihan järkeenkäypäkin idea siitä että kulttuurit ovat fiksuja. Eli kun on optimistinen ihmiskuva siinä mielessä että ajatellaan että ihmiset ovat aina olleet fiksuja voidaan ajatella että jokaisessa kulttuurissa on jotain hyviä ajatuksia jotka toimivat.

Mutta asia ei jää tähän. Jos konservativismi muuttaa tämän idean siihen että ei pidä rikkoa jotain joka ei ole rikki, ja pyrkivät tutuuden säilyttämiseen, on traditionalismissa mukana annos nostalgiointia. Siinä pitäisi palata juurille ja puhdistaa kulttuuria muutoksista ja mutaatioista. ; Toisin sanoen jokaisessa kulttuurissa on totuuden siemen. Mutta jos liberaali kehittää ja hioo eteenpäin – mahdollisesti hylkääkin vahoja ennen suosittuja osiakin kuin tiedemaailma flogistonteorian – on traditionalismissa enemmänkin halu mennä taaksepäin, alkuun. Tästä synty nostalgiaa aikaan jota ei ole elänyt ja jota ei usein ole edes koskaan kuvitellunmutoisena ollut olemassakaan. Tämä taantumus on tietenkin suosittu twisti heille jotka ovat pettyneet nykyaikaan. Eli on asioita joista he eivät pidä ja he kutsuvat tätä yhteiskunnan rikkimenemisenä. Homoseksuaalit ovat omasta mielestä iljettäviä ja sitten he pääsevät naimisiin. Yhteiskunta on rikki! Samanaikaisesti jos hänen kanssaan erimielisiä ärsyttää jokin asia niin heidän pitäisi olla hiljaa koska he yrittävät korjata jotain joka ei ole rikki. Vaikka tavallaan se tyytymättömyys kyllä johtuu jostain epätäydellisyydestä.

Tässä kiinnostavaa on se, että Alt Right ja evola ovat tavallaan tilanteessa jossa historialla on erityinen rooli. Traditionalismin koko ydinidea on se, että kun kulttuuria puhdistetaan, niin siitä saadaan arvoneutraalia ja järkevää eikä tunteilua siten että esitetään että ei välitetä mikä on vallitseva tila. Vaan Evolan ideana on juuri se, että kun puhdistetaan kulttuuria ja selvitetään alkuperää ja puhdistetaan kohti sitä, saadaan takaisin kulta-aika. Toisin sanoen menneisyys on mittari joka oikeuttaa tulevat yhteiskuntajärjestykset. Ja tästä päästään siihen, että jos aiotaan palata takaisinpäin täytyy olla jonkinlainen kriteeristö jotta voidaan mahdollisimman tarkasti tutkia historiaa.

Mutta kun sitten katsotaan Evolaa – ja suoraan sanoen myös tahoja jotka tykkäävät Evolasta – niin tosiasiassa esiin nouseekin twisti. Kun Evola miettii miten tunnistetaan mitkä ovat autenttisia traditioita – siis traditioita - joita ei olla sössätty jollain kulttuurisella rikastuksella – niin arvojen täytyy sopia kulttuuriimme ja arvoihin joita nyt on. Toisin sanoen se outo ongelma – eli se, että vaikka filosofisesti traditionalistin ja konservatiivin erot ovat aika suuria, näiden kannattajien erottaminen toisistaan nykyaikana on vaikeaa jopa konservatiiveille ja traditionalisteille. Tästä syntyy laaja kehäpäätelmäasenne jossa Evola oikeuttaa tulevaisuutta traditiolla ja kun hän valitsee mitkä traditiot ovat aitoja hän valikoi niitä niiden arvojen perusteella jotka hänellä on sillä hetkellä. Ja menneisyyden traditio sitten oikeuttaa sekä tulevaisuuden että nykyhetken mielipiteen. Tämä on varsin kehäistä päättelyä. Mutta jos asiaa ei pysähdy katsomaan argumenttirakenteiden kanssa, syntyy salaliittoteorioille tyypillinen rakennelma jossa ”kaikki viittaa toisiinsa ja missään ei ole ristiriitaa”: Kas kun yhteenkietoutuminen ja ristiriidattomuushan on kehäpäätelmän perusolemuksessa.

Tässä kulmassa ei tavallaan ole ihme, että alt-right tykkää myös Jordan Petersonista. Sillä Petersonissa suosituinta ei ole itse asiassa hänen kliininen psykologiansa vaan arkkityyppiajattelunsa. Jungilainen psykologia ei ole kovin empiiristä mutta sillä ei ole väliä koska sillä pääsee valikoimaan mitkä tarinat ovat soveliaita ja mitkä eivät. Petersonin seuraaja voi hymähdellä hyväksyvästi että Frozen on propagandaaj a siksi objektiivisesti alempaa taidetta kun taas perinteisiä kristillisiä arvoja tukeva ”Pieni merenneito” on sitten arkkityyppistä korkeakulttuuria. Tajuamatta että kristillinen sensuurimoralismi on tehnyt täsmälleen samaa paheksuntaa. Ja että esimerkiksi feministit saattavat paheksua moralismia siten että pieni merenneito sisältää suutelukohtauksia joissa Arielilta ei pyydetä suostumusta ja he nauttivat Frozenin vahvoista naishahmoista. Ja Petersonilainen arkkityypistäminen on tavallaan vaan valtaa kohden näiden ihmisten kokemusta. Olemme oikeasti päässeet aikaan jolloin alt-right -kulmassa elokuvamakuakin koskevat oikeat mielipiteet joissa ei ole makuasioita.

Jordan Petersonin arkkityyppi on mainio traditionalistiseen maailmankuvaan ympättäväksi vaikka Peterson itse ei tietääkseni ole traditionalisti sanan oikein missään järkevässä mielessä. Mutta kysymys ei tavallaan ole traditionalismista vaan ajan hengestä.

"Klassinen kristinusko" Päivi Räsästen ja muiden suusta luo vivahduksen sivistyksestä. Mutta on traditionalismia vähän kuten Julius Evolan ajatukset. Ei ihme että on jotain Puolimatkoja jotka haluaa olla "tradition professoreja” koska tässä keskiössä on se,kenen tarinaa luetaan (kristittyjen) ja kuka pääsee valitsemaan kenen historia merkitsee (kristittyjen) ja miten se luetaan (kristillisestä näkökulmasta) ja mikä maailmankuva tarjoaa mittarin sille mikä ylipäätään on onnistuminen (kristillinen). Minusta kiinnostavaa on että Puolimatkan kytkökset kreationismiin voivat olla kätevä. Sillä kreationistit ovat oikeasti korostaneet että tiedettä on kahdenlaista. Kokeellista tiedettä ja alkuperätiedettä. Eli on suoraa empiiristä tiedettä johon he laskevat teknologian jne. Kun taas menneisyyttä tutkivat tieteet, olipa kyseessä astronomia, evoluutioteoria, laattatektoniikka tai kreationismi, on se tulkinnanvaraisempaa.

Ja tätä tarvitaan jotta he voivat nostaa esiin sanan ”maailmankuva”. Sillä että menneisyydessä on tulkinnanvaraisuutta antaa heille ikään kuin tekosyyn avata portit läpiauki relativismille tunnustamatta että se on relativismia. Kriteerit eivät saa olla tiukkoja koska koko juttu on tulkintaa. Ja samanaikaisesti koko kreationismi itse asettautuu nimenomaan alkuperäistieteeksi.

Olen joskus aikanaan selittänyt esimerkiksi evoluutiosivuilleni miksi näen että tämä tieteenlajien ajoitus on hoopo. Ehkä helpoin ja selvin on se, että jos puhumme teknologiasta niin historiatiedejaottelu ei osaa selittää että putoaako pallo huomenna maahan gravitaation vaikutuksesta ja toimiiko kellosi huomenna. Ja jos annetaan lupa laajentaa lakeja sellaisenaan huomiseen niin se sama toimii eiliseenkin. Ja tämä avaa porttikongit esimerkiksi sille, että maiden liikkeitä mittaavat tutkimukset nykyajassa laajenevatkin induktioiden kautta laattatektonikaksi ja selkeää eroa kokeellisen ja alkuperätieteen välillä ei ole.

Mutta tämän vlogauksen kannalta tärkeää on vain todeta, että he uskovat tähän kahtiajakoon. Ohessa kreationistinen flaijeri tämän vuoden kirjastokeikaukseltaan.

Mutta tärkeää on että historiasta ei haluta objektiivista vaan tarinallista. Kulttuuri on keskiössä. Siksi evoluutioteoriasta kertova saattaa kuulla ”vastustavansa länttä” ja olevansa ”evopunikki”. Helvetin absurdia mutta ymmärrettävää. Tarinanvalitsijoiden keskeisyys tuntuu olevan nykyään "se juttu". (Esim Jordan Peterson luokittelee tarinat siten että mitkä ovat ja eivät ole "arkkityyppisiä". Ja feministinen Frozen ei siksi ole kulttuuria vaan ideologiaa kun taas kaikki mikä rapsuttaa hänen omaa maailmankuvaa on symbolisesti todempaa kuin tosi.) ; Ei ihme että alt-right tykkää Petersonista ja monet sen keskeiset toimijat on viitanneet Evolaan tärkeänä ajattelijana. (Ei tosin Peterson.) Ja Puolimatka ei tiettävästi kannata Evolaa eikä Petersonia. Mutta hänelläkin on alussa mainitsemani erikoinen vapaan sanan ja tradition kombinaatio.

Näkisin että tämän takana on tavallaan se, että tiede on vaikeaa ja tarinat ovat helppoja. Ei ole sattuma että lapsille kerrotaan satuja joissa on opetuksia. Traditionalismi on vain tämän siirtämistä kaunokirjallisuuteen ja sitten meillä on Evola. Ja kun tämä pistetään ylilautaan alkaa memeily. Ja meno on siinä vaiheessa sellaista että Hobbesia hirvittäisi. Jos hän siis vielä eläisi.

Kun sanoin aluksi että intentioita ei aina pidä käyttää jos voi asioita selittää tyhmyydellä niin oikeasti kenties tässä pitää korostaa että salaliittoteorioiden sijaan täytyy vaan tunnustaa että ihmiset eivät ole luonnostaan ja harjoittelematta hyviä järjessä, logiikassa ja tieteessä. Mutta olemme hypersosiaalinen eläin jonka tärkein oppimiskeino pitkään ovat olleet tarinat. Tarinat eivät ole tiedettä ja logiikkaa. Mutta en kutsuisi niitä kuitenkaan ihan tyhmyydeksikään.

---

Viitteet:
John Stuart Mill, ”On Liberty” (1859)
SciManDan, ”Freshly Brewed Comments!!”
Ryan Harrington, ”Right-wing thinker is getting recognized more and more, I notice”
Creationist Cat, ”Sargon of Akkad: This Life In Stupid”
Independent, ”Ukip candidate who repeatedly joked about raping Labour MP has YouTube account stripped of ability to earn money”
Allum Bokhari & Milo Yiannopoulos, “An Establishment Conservatives Guide to the Alt-Right” (2016)
Thomas Hobbes, ”Leviathan or The Matter, Forme and Power of a Common-Wealth Ecclesiasticall and Civil” (1651) [suom. ”Leviathan”]
Karl Popper, ”The Open Society and its Enemies” (1945) [suom. ”Avoin yhteiskunta ja sen viholliset”]
Julius Evola, ”Rivolta contro il mondo moderno” (1945) ”Revolt against the modern world”
Philosophy Tube, ”Steve Bannon” 
Lorkappo, ”Jordan Peterson - "Frozen is Propaganda"” 
Kupuramiekka, ”Vitsin anatomia ; Eli miten "naturalismi" ymmärretään väärin”
Kupuramiekka, ”Mennyt vs. Historia” 

Huonosti suunniteltu on jo puoliksi ID

Monesti evoluutiota puolustetaan – tai oikeastaan kreationismia vastustetaan – sellaisella tavalla jossa viitataan siihen miten luonnossa on ”huonoa suunnittelua”. Tämä on usein argumenttina aika lähellä pahan ongelmaa. Voidaan jopa sanoa, että se on yksi tapa osoittaa että luonnossa ei ole hyvä ja kaikkivaltias Jumala.

Tämänlaisella argumentaatiolla tuppaa olemaan hyvin vähän vaikutuksia perinteisiin kreationisteihin koska heillä paras mahdollinen maailma on falsifioimattomissa oleva. Heillä on kokoelma ad hoc -selityksiä joiden avulla he estävät väitteensä parhaasta mahdollisesta maailmasta kumoutumisen. Näin siitä huolimatta että itse voisin uskoa että he olisivat mukana jos väittäisin että maailma olisi vähän parempi paikka kuin nykyään jos minä tai kuka muu tahansa ateistiyksilö kääntyisi kristityksi. Intelligent Designissä asialla on vielä vähemmän merkitystä koska siellä etsitään designiä miettimättä sitä kuinka hyvää se on.

Tässä kohden on hyvä miettiä miten paha suunnittelu -argumenttia voisi tehostaa. Itse asiassa helpoin tapa on tehdä se miten Esko Valtaoja on tehnyt. Hänhän herätti ärtymystä kreatinisteissa kertomalla evoluutiota puolustavia argumentteja ollessaan kotona maailmankaikkeudessa ja tehdessään kävelyretkiä kaikkeuteen. Hän esitti tässä yhteydessä argumentin huonosta suunnittelusta jossa hän korosti että selkäkivut ovat tavallisia ja että syynä on se, että selkä on monin paikoin rakenne jossa on tuttu vaakasiltaan liittyvä rakenne joka on sitten nostettu pystyyn. Tässä argumenttina ei enää ole pelkkä huono suunnittelu vaan se miksi se on juuri tällä tavalla huono. Taustalla on ajatus fylogeneettisesta inertiasta. Se tarkoittaa esimerkiksi sitä, että ihmisillä on viisi varvasta. Samoin simpanssilla. Syynä ei ole se, että viisi olisi jotenkin pakotettu lukumäärä. Se ei ole mikään "selvästi paras lukumäärä". Lukumäärä johtuu siitä että ne liittyvät sukulaisuuteen. ; Tässä yhteydessä Reinikainen jämähti pahan ongelma -näkökulmaansa eikä voinut muuta kuin väittää että selkä on kuitenkin rakenteena ylivertainen. Se että voimme tanssia ja nostaa painoja ei tee siitä kuitenkaan jotain muuta kuin mitä Esko Valtaoja sen toteaa olevan. Taipumuksemme alaselkäsärkyihin jää lääkäriltä selittämättä. Tässä mielessä pahan ongelman näkökulma tekee sen mitä pahan ongelmaan tottunut tekee, eli selittää miksi epätäydellisyys onkin jotenkin kenties ehkä parasta mahdollista. Mutta se ei kykene selittämään miksi juuri tämälaiset jutut sitten ovat odotettavissa.

Tämä viekin huomion tavallaan suurempaan ja syvempään huomioon. Nimittäin siihen miten kreationismi on sitoutunut funktioon. Ja samalla funktion filosofia on äärimmäisen heikosti määritelty. Tässä näkökulma on usein teleologinen ja tässä yritetään luoda analogisuutta sen kanssa että monet adaptiiviset selitykset evoluutionkin puolella synnyttävät teleologisia perustelurakenteita.

Kuitenkin evoluution puolella on se, että adaptaatiota ei selitetä yhtä tiukasti funktion toiminnallisen kuvauksen kautta kuin ID:ssä. Adaptaatio nimittäin on määritelmällisesti sitä että jonkin DNA -juosteen kanssa on jossain kontekstissa ei-fluktuoiva korrelaatio lisääntymään pääsevien jälkeläisten kanssa.

Toisin sanoen evoluutiossa ei lainkaan tarvitse tuottaa mekaanista kuvausta miksi jokin toimii. Periaatteessa riittää että (1) löydetään DNA juoste tai (2) proteeini tai (3) ilmiasussa oleva rakenne joka korreloi jonkin DNA juosteen ja proteiinin kanssa ja tämä sitten antaa lisääntymisedun. Adaptiivisuuden todistaminen ei vaadi siksi sitä että ajatellaan että evoluutiolla on jokin tavoite tai funktio sellaisessa mielessä joka kutsuisi mitään näiden korrelaatioiden ulkopuolelta.

ID:n ongelma on tavallaan siinä että kaikessa puhutaan funktiosta mutta tälle ei anneta kunnon määritelmää. Tämä ongelma on monella tavalla kiehtova kun he puhuvat esimerkiksi siitä miten jokin on kauhean epätodennäköinen. Näissä onglmana on se, että tosiasiassa näissä ei määritetä kohdeavaruutta vaan luodaan käsienheiluttelu kuvitteellisilla numeroilla tai yliyksinkertaistetulla kombinaatioiden kartoittamisella joissa tuotetaan ehdoton yläraja kohteen kompleksisuudelle.

Yliyksinkertaistettu analyysivirhe tunnetaan Hoyle fallacyna. Siinä ajattelutapa on varsin simppeli. Jos meillä on DNA sekvenssi jonka pituus on tietty, niin ajatellaan että joka ikisen kohdan tulisi olla täsmälleen tuo tai sitten osutaan yli maalin. Ja että tähän päädytään suoraan pelkästään arpomalla kuin DNA syntyisi puhtaasti kuin täydellisellä nopanheittosarjalla eikä jostain muusta sekvenssistä. Tämänlaista näkökulmaa on tavattu myös Douglas Axen tuotannossa jossa korostuu ajatus jossa katsotaan yhden tietyn proteiiniytimen muotoa ja katsotaan miten kaukana ne ovat keskimäärin muista samanlaisista. Ja komplelksisuus katsotaan tästä avaruudesta eikä kaikkien mahdollisten funktionaalisten ytimien avaruudesta. Mikä on tietenkin tärkeää koska tällä saadaan maksimaalisen vaikeasti lähestyttävä kartta joka antaa vaikeimman kuviteltavissa olevan avaruuden eikä sitä mikä voisi olla hyvinkin mahdollista.

Eli todennäköisyyspeli pistetään mahdollisimman hankalaksi todistamatta että se on mahdollisimman hankala. Tämä on tietysti tarpeen koska jos mietitään jotain Dembskin kompleksia spesifiä informaatiota, niin siinä ongelma ei ole pelkästään kompleksisuudessa vaan myös spesifisyydessä. Joka näkyy hänen esimerkeistään. Esimerkiksi jos meillä on korttipakka joka sekoitetaan ovat kaikki järjestykset yhtä todennäköisiä mutta suurin osa ei ole spesifiä mutta kuningasvärisuora on. Kompleksisuutta tarvitaan jotta saadaan mahdollisimman pieni todennäköisyys ja funktion määritelmä jätetään epätäsmälliseksi jotta tilanteen mukaan mitä tahansa voidaan väittää spesifiksi.

Todennäköisyysavaruutta katsellen voidaan sitten katsoa vaikka Royal Societyyn julkaistua Dryden Thomsonin ja Whiten kemiaperustaista tutkimusta jossa he vuonna 2008 osoittivat että tosiasiassa proteiinien rakenteet eivät ole niin yksilöllisiä kuin voitaisiin kuvitella ja siksi erilaisten proteiinien määrä on huomattavasti pienempi kuin jos vain oletettaisiin että joka ikinen DNA:n pienikin mutaatio johtaisi totaalisesti erilaiseen lopputulokseen. Tässä itse asiassa syntyi hyvinkin helposti evoluutiolla pompittava kokonaisuus jossa aminohapot eivät ole analogisia kirjaimille ja proteiiniketjut eivät ole verrannollisia lauseisiin Shakespearen töissä. Itse asiassa tämän kokoinen avaruus on sellainen että jo maaplaneetalla ollut elämä olisi ehtinyt skannata sen varsin hyvinkin. ; Kun proteiineissa onkin redunanssia niin sekä Axen kuvaama proteiinista toiseen -avaruus pienenee. Että Hoylen kuvaama maali siitä mikä pitäisi saada arvottua kasaan pienenee. Ja tätä kautta sama havainto pienentää evoluution kokemia ”todennäköisyysesteitä” kahtaa eri kautta ja lopputuloksessa oleva ero on matemaattisesti todella huikaisevan valtaisa. Näin käy tietenkin odotetustikin jos ymmärretään että realismi ja oikeat todennäköisyydet asetetaan vastakkain sen kanssa että joku on tehnyt kaikkensa saadakseen todennäköisyyden vaikuttamaan edes jollain teoreettisella viitekehyksellä mahdollisimman vaikealta.

Toisaalta ID taitaa tietääkin tämän kikkailunsa. Sillä jos katsomme sen argumentteja niin monesti siellä törmää asiaan joka on nimenomaan syvästi ristiriidassa sen kanssa, että vain harva DNA -sekvenssi olisi funktionaalinen ja miten proteiineihin on vaikeaa osua. ID piirit nimittäin pitävät yllä näkemystä jossa he taistelevat tilke-DNA:ta vastaan. Heistä kaikessa siinä joko on funktio tai voi olla funktiota. Tässä heillä on täysin falsifioimattomissa oleva peli jossa nollahypoteesina on että siinä on jotain toiminnallisuutta ja jossa se että ei todisteta funktiota ei ole todiste että siinä ei voisi olla toiminnallisuutta. Tämä tietenkin tarkoittaa sitä että tässä kontekstissa ei eletäkään missään ”vaikeasti osuttavien proteiinien maailmassa” vaan yht’äkkiä kaikki sekvenssit joita DNA vaan missään pitää sisällään ovatkin spesifejä. Ja he vaativat että spesifisyys todistetaan puuttuvaksi. Mikä on tietenkin kätevää koska tätä spesifisyyttä ei ole määritelty ja näyttääkin että kun IDisti laskee näitä niin maali määritetään vaan tilanteen mukaan. Eli vaikka väitetään että CSI vaan jotenkin ilmentyy niin laskentatapa kuitenkin lähtee siitä että ensin oletetaan onko kohde suunniteltu vai ei ja sitten todennäköisyyslaskut rakennetaan after the fact tämän ympärille ja tässä keskeisin osio on nimenomaan spesifisyyden ja funktion huono ja epätäsmällinen määrittely. Funktio on heille intuitiivinen konsepti, ei jokin joka voidaan objektiivisesti mitata. Mikä on tietenkin kiehtovaa koska niin kauan kuin jotain tapahtuu todellisuudessa – kuten käy aina kun atomi liikahtaa ja molekyyli reagoi toisen kanssa – voidaan sanoa että se on funktio. Ja tässä ei sitten tarvitse ID:n kohdalla edes miettiä onko tämä funktio täydellistä.

Esimerkiksi itse näen että on lukuisia syitä katsoa että intronit ovat enimmäkseen ei-funktionaalisia. ;
1: Intronien määrä ja suhdeluku eri eläimillä ei ole vakio tai pysyvä.
2: Intronijaksojen muutosnopeudet – mitattava asia – ovat suoraan sidottavissa neutraaliteorian populaatiogeneettisiin kaavoihin jotka mittaavat neutraalia muutostahtia ja fiksoitumista neutraalin ajautumisen kautta. Geneettinen ajautuminen selittää niiden muutokset. Tätä tukee sekin että introneihin tunkee erilaisia transposoneita ja muita jotka viittavat siihen että luonnonvalinta ei karsi mitenkään näitä mukaan putkahtaneita muutoksia.
3: Monet eliöt ovat menettäneet introneita. Tutkijat myös rutiininomaisestu tuottavat intronittomia versioita eukaryoottien geeneistä ja liittävät niitä genomiin. Geenimanipuloinnissa ja muussa käytetyt geenit toimivat aivan normaalisti.
4: Hiivasta on evoluution ja tutkijoiden toimesta poistettu miltei kaikki intronit ja tällä ei ole mitään vaikutusta toimintaan. Itse asiassa jos mietitään ei-proteiininkoodaamiseen liittyviä proteiineja niin vain hyvin pienessä murto-osassa sille on löydetty jotain vaikutuksia. Valtavat määrät poistoja eivät kuitenkaan näy mitenkään toiminnassa joten on vaikeaa selittää miten ne olisivat funktionaalisia. Jos niillä olisi edes minimaalinen vaikutus voisi monien monien tuhansien intronien poistamisten yhteisvaikutusten näkyvän. Etenkin kun tässä poistuu aika iso määrä kokonaisDNA:sta. ; Intronien poisto ei ole heikkoa evidenssiä koska se sitoutuu suoraan adaptaatiomääritteeseen ja siihen liittyviin korrelaatteihin. Joku voisi aina sanoa että yksittäisessä intronissa voisi olla jokin hyvin pieni ja vaikeasti havaittava vaikutus. Mutta jos niitä voidaan poistaa jättimääriä ilman että efektiä voidaan huomata olisi niiden yhteisvaikutuksenkin oltava havaittavissa olevan pieni. Tämä on aika vahva todiste sille että joko mitään funktiota ei ole tai sitten se on niin mitätöntä että siitä ei oikeastaan edes voida relevantilla tavalla puhua. Ja vaikka olisikin ei tätä tiedettäisi vaikka tässä nyt on annettu testi jossa se voisi osoittaa tilanteen toisenlaiseksi. ; Intronien poisto voisi falsifioida väitteen funktiottomuudesta joten testi korroboroi funktiottomuutta mutta ei sen sijaan korroboroi mitenkään sitä että jokin funktio olisi.

Intronien funktionaalisuuden selitykset ovatkin ad hoc -selityksiä jotka ovat hyvin samantapaisia kuin pahan ongelman kritiikit. Ne eivät itse asiassa osoita että vasta-argumentit ovat väärässä eivätkä rakenna ennusteita siitä miten maailma on. Vaan ne suojautuvat kritiikiltä epämääräistämällä asioita. Käsiä heiluttamalla päästään aina livahtamaan kritiikiltä. Valitettavasti tämä ei riitä perustelemaan miksi asiat ovat totta vaan pikemminkin miksi ollaan sitä mieltä kuin ollaan tosiasioista huolimatta. Tämä on ad hoc -puolustusrakenteiden perusolemus. Tilke DNA:kin on siis spesifiä koska se oletetaan maaliksi ja sitten leikitään Hoylen fallacya ja vaaditaan että vastapuoli falsifioi funktionaalisuuden joka on ad hoc -selityksin muutettu falsifioimattomissa olevaksi..

---

Viitteet:
Esko Valtaoja, ”Kotona maailmankaikkeudessa” (2006)
Esko Valtaoja, ”Ihmeitä: Kävelyretkiä kaikkeuteen” (2007)
Älykkään suunnitelman idea, ”Selän suunnittelusta”
Kupuramiekka, ”Hermoon ottaminen” 
Tryden, Thomson & White ”How much of protein sequence space has been explored by life on Earth?” (2008)
The Skeptical Zone, ”Journal club – Protein Space. Big, isn’t it?”
Hooks, Delneri & Griffiths-Jones, ”Intron Evolution in Saccharomycetaceae” (2014)
Sandwalk, ”Are introns mostly junk?” 

Lepakot eivät räjähdä

Matti Putkonen nosti vuonna 2016 esiin, että lepakot räjähtävät. Iltalehdet ja muut revittelivät otsikoita siitä miten Putkonen osaa yhdessä ja vain yhdessä kommentissa olla huolissaan metsän öttiäisistä. Tuulovoimalat räjäyttävät hänen mielestään lepakoita ilmanpaineella. Tämä on ilmiselvästi dramaattinen ja mielenkiintoa herättävä liioittelu. Ja täysin arkijärjen vastainen. Siksi YLE esimerkiksi nosti esiin sen miten tämänlainen aihe on poliittinen rapalan viehe jolla saadaan troolattua journalisteja. Mikä on varmasti aika hyvä huomio. Putkonen itsekin vihjaili tässä yhteydessä siihen että tempussa oli niinsanotun retorisen tempun makua. Joku epäkorrektimman kielen ystävä saattaisi sanoa että tässä on kysymys niinsanotusta huomiohuoraamisesta tai klikkijournalismista. Mikä aivan varmasti onkin totta. Tästä tehtiin fingerporistrippikin.

Päättävätkö rationaaliset ihmiset mielipiteensä fingerpori -stripeillä? Minä luonnollisesti päätän. Mutta jotkut ovat erimielisiä. Ja heitä miellyttääkseni on huomioitava, että retorinen temppu on retorinen temppu. Ja siitä kiehtova, että se toimii vapausasteisesti asioiden totuudellisuuden kanssa. Itse asiassa jopa propagandajulkaisuissa on hyvä ohje siihen että sisällön ei pitäisi olla läpeensä valehtelua. Joten päästään siihen peruskysymykseen siitä räjähtävätkö lepakot.

Tutustuin aiheesta tehtyyn tutkimukseen. Ja lyhyesti. Eivät räjähdä. Vastaus annettu. Voit nyt laittaa internetin kiinni ja mennä leikkimään lastesi kanssa.

Mutta asia on kuitenkin tavallaan kiinnostava. Minusta oli kiehtovaa huomata miten varsin pitkään lepakonrähähdysasia ei ollut kovin tärkeä. Siitä on kuitenkin pikkuhiljaa tullut arvovaltakysymys perussuomalaisille. Ja tässä yhteydessä vastaan tuli se, että usein viitattiin New Scientistiin. Ja tässä oli vahvasit sellainen maku että kommentoija oli käyttänyt ns. argumenttipankkia eli mallivastauksia joita ei sitten mieti kun copy-paste on kivempaa.

Viite voi kuitenkin olla hyvä, eli totuus ei riipu luovasta panoksesta ja kommentin kirjoittajan älykkyydestä. Ja New Scientististä todella löytyykin juttu jossa lepakoiden kerrotaan hajoavan barotrauman yhteydessä. Tässä käytetään otsikkoa myöten aika dramaattista muotoilua jossa turbiinit saavat lepakoiden keuhkot räjähtämään.

New Scientist ei ole vertaisarvioitu lehti. Mutta se ei ole mikään typerehtivä lehtikään. Juttu on itse asiassa informatiivinen ja hyvä. Vielä parempaa on se, että New Scientist viittaa tiettyyn tutkimukseen. Ja jos katsoo netistä ei ole vaikeaa löytää barotraumata ulkomaalaisiakin sivuja joissa puhutaan lepakoiden keuhkoista. Ja ne kaikki viittaavat tähän samaan tutkimukseen. Jostain syystä tätä ei oltu laitettu mallivastaukseen.

Mutta luin tämän tutkimuksen. Koska on kätevämpää lukea jotain jossa ei tarvitse luoda kiinnostusta lietsovia otsikoita jostain räjähdyksestä. Olen niitä joista on oleellista sanoa että lepakot eivät räjähdä vaan niiden keuhkoihin tulee repeämiä. Tälläinen vähentää minusta väärinkäsityksiä. Tutkimus on tehty 2008.

Katsomani mukaan tutkimuksessa ei ole sinänsä mitään vikaa tai ongelmaa. Karkeasti ja lyhyesti tutkimuksessa on kysymys siitä että tuulivoimaloiden lähellä on havaittu lintujen kuolemia ja lepakoiden kuolemia. Tässä oli ihmetelty lepakoiden runsasta määrää ottaen huomioon että lepakoiden kaikuluotaus havaitsee tutkimusten mukaan liikkuvia kohteita paremmin kuin paikallaanpysyviä kohteita. Tässä esitetään että barotrauma saattaisi aikaansaada lepakoiden kuoleman koska se laskisi nopeasti ilmanpainetta turbiinien lähellä. Tämä aikaansaisi vammoja herkkiin ja ohuisiin kudoksiin kuten keuhkoihin. Tutkimuksessa löytyikin paljon verenvuotoa joka on yhteensopiva tämän näkemyksen kanssa. Selitys ei tutkimuksen mukaan olisi yhtä sopiva linnuille koska lepakot ovat erityisen hauraita. Lepakoilla on omanlaisensa hengitysjärjestelmä ja ne ovat muutenkin hentoisempia.

Tämä lepakoiden hentoisuus on kyllä hyvin selvä asia. Esimerkiksi minulla on vampyyrilepakon luuranko. Ja kun sitä katselee niin se lepakon rankakin on todella todella ohutta. Selvästi tämänlaiset ovat hyvin hauraita ulkoiselle damagelle.

Tässä tutkimuksessa on perustana se, että (1) lepakkokuolemia on joten ilmiö kaipaa selitystä (2) ilmiölle on annettu mekanistinen fysiikkaperustainen vastaus (3) ja todisteet ovat yhteensopivia siihen mitä voi odottaa jos teoria on tosi. Tämä on se yksi tutkimus johon kaikki viittaavat. Olipa viittajana sitten vaikka Science Daily, niin tämä 2008 tutkimus on se johon viitataan. Itse asiassa samaa tutkimusta voi kaivaa esiin monestakin paikasta netissä. Mutta asia on siis taputeltu ja voidaan muuttaa mieltämme ja lähteä kotiin?

En haluaisi spoilata mutta ei. Onko muitakin tutkimuksia? On. Ja kävin läpi kaikki ne joita löysin. Ja tämä kokonaisuus alkaa puhumaan omaa kieltään. Ensinnäkin barotrauman ongelmana on se, että tutkijat eivät suinkaan havainneet ja suoraan videokuvanneet lepakkokuolemia joissa lepakko kuolee osumaatta turbiinin siipiin. Ruumiista oli löydetty keuhkojen verenvuotoa kuten voi odottaa. Mutta tämä ei käsitellyt vaihtoehtoisia selityksiä lepakkokuolemille.

Vuonna 2011 tutkimusta jatkettiin aika ison tutkimusryhmän voimin. Ja tässä selvisi että suurimmassa osassa lepakkojen kuolemia oli luunmurtumia jotka viittaavat muuhun kuin barotraumaan. Toisaalta jos barotrauma aikaansaisi vammoja, niillä olisi vaikeaa selittää löydettyjä ruumiita koska keuhkon vammauttanut ei kuole välittömästi eikä välttämättä ole löydettävissä tuuliturbiinien läheltä. Tosin monella löydetyllä kuolleella lepakolla oli hajonneet tärykalvot, joka vihjaa että paineenvaihtelujakin on tullut mukana. Tutkimuksen perushenki on että monesti on hyvin vaikeaa erottaa onko kuolema paineenvaihtelusta vai suorasta iskusta. Ja että ehkä niitä tapahtuu jopa samanaikaisesti.
Vuonna 2012 tehtiin lisätutkimusta jossa vertailtiin barotraumaterapiaa suoraan fyysiseen kontaktiin. Ja tässä havaittiin että barotrauma ei oikeastaan toimi selityksenä kuin korkeintaan jossain marginaalisissa tapauksissa. Tämä on tietenkin ymmärrettävä asia. Koska juuri sen vuoksi että lepakot ovat niin hauraita keuhkoineen tarkoittaa sitä, että niille tulee vastaavia keukovammoja myös muissa onnettomuuksissa. Tämänlainen ajatus on tietenkin hyvä muistutus vaikka itselleni jolta murtui kerran miekkailussa kylkiluu. Sellainenkin voisi aikaansaada keuhkovamman.

Vuonna 2012 Naturessakin puhuttiin tästä aiheesta ja siinä nousi erityisen vahvasti esiin se, että barotrauma on heikko hypoteesi joka ei toimi selityksenä ollenkaan samalla tavalla kuin ihan suora turbiineihin törmääminen.

Vuonna 2013 energiavirasto teki aiheesta ihan kiinnostavia yhteenvedon. Tässä korostui esimerkiksi se, että esimerkiksi kun tuuliturbiinien paine-eroja mitataan, eli katsotaan minkälaisia paine-eroja ne tuottavat. Niin ne eivät yksinkertaisesti ole niin vahvoja että ne aikaansaisivat kovinkaan merkittäviä vammoja. Siksi barotrauma on aika heikko selitys ilmiölle.

Itse asiassa lepakoiden alttius tuulivoimaloille onkin ymmärrettävä. On tavallaan väärä tulkinta nostaa esiin sitä, että lepakoiden kaikuluotain toimii paremmin liikkuvissa kohteissa. Sillä sillä on myös vaikutusetäisyys. Tuuliturbiinit ovat suuria ja siksi niiden pyöriminen saattaa näyttää rauhalliselta. Mutta niiden siipien kärjet kulkevat hirveän pitkiä matkoja. Ja nopeus on vahingoittavuutta. Itse asiassa tuuliturbiinien pyöriminen on helposti niin nopeaa että lepakko saa sen kaikuluotaukseensa vain 0,2 sekuntia ennen impaktia. Ja ilmassa on sellainen jännittävä piirre, että jos juoksusta pysähtyessä maalla on hankaluuksia inertian kanssa niin voimme kuitenkin ottaa aika vankkaa tukea esimerkiksi maasta ja näin kiihtyvyydet saadaan pysähtymään. Ilmassa melko rivakkaasti lentelevät lepakot ovat tietenkin aikamoisissa jarrutusvaikeuksissa. Tämän jutun tärkein sisältö on tietenkin se, että kaikki ylläolevat jutut ovat itse asiassa vuosia vanhempia kuin se Putkosen lausunto. Putkonen on siis lukutaidoton idiootti. Kuin ovat myös hänen faninsa jotka saattavat selittää Uudessa suomessa viikko sitten miten siinä osataan heittää pari lausetta ja copy paste siitä 2008 vuoden tutkimuksesta. Koko perussuomalaisto edistyy asian kanssa hitaammin kuin minä yksinäni. Vaaditaan argumenttipankista vinoiluja ja vuosi aikaa niin että edistys saadaan siitä että osataan avata se itse persujen viittaama artikkeli ja klikata sitten googlehakuun siinä viitattu tutkimus.

Noiden ihmisten tiedonetsintä ja tieteellinen lukutaito on heikolla kun 2020 tammikuussa pitää puolustaa oman puoluekaverin esittämää heittoa joka on ollut vanhentunutta tiedettä jo vuosia ennen kuin hän on sen ääneen sanonut. Tämä on tärkein asia. Minä voitan, te ootte tyhmii. Lälläslää. Te luulette jauhottavanne libejä mutta teillä on vaan räjähtäviöä lepakoita tapulissa!

Tai oikeastaan ei. Tärkein asia on oikeastaan se, että tämä opettaa tärkeän ajatuksen siitä miksi tiede ei ole vain sitä että tehdään yksi tutkimus ja sitten asiat tiedetään. Tiede on prosessi jossa tärkeintä on edistyvyys. Tässä saattaa törmätä esimerkiksi siihen että hyvillä tieteenaloilla tiedon puoliintumisaika voi olla viisi vuotta. Eli viiden vuoden jälkeen alalla puolet tiedosta vaativat korjaamista tai täsmentämistä. Tässäkin on koko ajan saatu lisää tietoa eikä takana sinänsä ole pseudotiede tai edes huonosti tehty tutkimus. Kaikki tässä mukana olevat tutkimukset on tehty sellaisella tasolla että ne tyydyttivät minun kriteerini.

Tärkein asia on kuitenkin se, että lepakoita kuolee, olisi selitys mikä tahansa. Kiehtovaa on se, että tässä on ilmiö joka tavallaan vaatii selitystä. Ja se selitys vaan on se että takana ei olekaan mikään lepakoiden räjähtäminen. Ne kuolevat silti.

---

Viitteet:
Iltalehti, ”Perussuomalaiset huolissaan: Lepakot räjähtelevät” 
YLE, ”Politiikan ABC: Räjähtelevät lepakot oli erinomainen "rapalan viehe", "Mä heitin sen sinne toimittajamereen ja hups, tarttui!"” 
Fingerpori, ”Don Quijote” 
New Scientist, ”Wind turbines make bat lungs explode” 
Science Daily, ”Why Wind Turbines Can Mean Death For Bats” 
Telegraph, ”Wind turbines may be killing bats by ‘exploding’ their lungs”” 
Ed Yong, ”Holy haemorrhage Batman! Wind turbines burst bat lungs”  
Baerwald, D'Amours, Klug & Barclay, ”Barotrauma is a significant cause of bat fatalities at wind turbines.” (2008)
”Investigating the causes of death for wind turbine-associated bat fatalities” (2011) 
Rollins, Meyerholz & Johnson, ”A Forensic Investigation Into the Etiology of Bat Mortality at a Wind Farm: Barotrauma or Traumatic Injury?” (2012) 
Nature, ”Bat deaths from wind turbine blades” (2012)
NREL, ”NREL Study Finds Barotrauma Not Guilty” (2013) 
Jouni Aro, ”Lepakot kuolevat barotraumaan” (8.1.2020) 
Ryan & Barclay, ”Causes of Bat Fatalities at Wind Turbines: Hypotheses and Predictions” (2009)