Just things and reasons

Vuorisaarnaa ja erektioita

Michel Montaigne kannusti siihen että viisaus määriteltäisiin eri tavalla kuin mitä akateemiset ihmiset sitä lähestyivät. Montaignesta viisaus tarkoitti sitä että inhimillisessä ei olisi vieraita asioita. Tätä kautta klassinen sivistys latinankielentaitoineen ja logiikkatehtävienratkomisen osaamisineen oli vain kalpea kaistale koko ihmisyydestä. ; Montaignen esimerkit vilisivätkin esimerkiksi filosofeja joiden olisi päästättävä pierua. Sillä hän halusi korostaa ruumiillisia ja muuten väheksyttyjä elämän puolia. Tämä olisi rikkaampaa ja sievistelemättömämpää. Näin ollen filosofin tulisi voida logiikkatehtävien sijaan tai ainakin lisäksi kyetä lohduttamaan ystävää jolla on erektio-ongelma.

Josta päästäänkin omaan erektio-ongelmaani.

Meille tilataan kotiin aika usein pizzaa. Läheisessä kotipizzassa on useita työntekijöitä. Ja kotiintuontiin heistä tulee aina joku. Yksi heistä on nuorempi nainen joka on mieleeni hyvinkin viehkeä. Puolisoni joka ei nähnyt häntä ensimmäistä kertaa kykeni pelkästään äänensävystäni arvaamaan asioita. Koska, rehellisesti sanoen, hän tietää olevansa jokseenkin turvassa, hän on käyttänyt tätä kiusoittelemiseeni. Olen yksinkertaisesti jantteri jonka kohdalla ruoantuontiin erikoistunut kuriiri on out of my league. Joku voisi sanoa että kiusoittelu on puolisoltani astetta ilkeää. Mutta tosiasiassa se olen minä joka tekee tämän kiusoittelun helpoksi.

Filosofia lähestyvä voisikin tarjota käsilläniolevan erektio-ongelman – tai ehkä enemmänkin ongelmaerektion kautta; Miten minun tulisi toimia tämänlaisten tilanteiden edessä?

Kysymykessä on tietenkin se, että seksuaalisuusasiat pidetään mielellään privaatissa. Puolisonikaan ei vitsaile asiasta julkisesti. Tai pizzakuskin tietäessä. Minäkin käyttäydyn asiallisesti ilman kourimista ja muita asioita. Kuitenkin tämänlaiset asiat selvästi vaikuttavat elämääni. Tarkalleen ottaen jossain toisessa perheessä se voisi olla aviollisen kriisin paikka. Mutta meidän tilanteessamme tilanne on huomattavasti vakavampi; Se tekee minusta herkän erilaisille burneille. Peräti ainoassa paikassa jossa näillä on väliä koska haluan siellä kunnioitusta. Mutta en saa. Eli kotona.

Ongelma on teologiassa tuttu. Nekin on rakennettu tilanteisiin joissa on kaltaisiani sievisteleviä ihmisiä. Jos asiaa lähestytään abrahamilaisten aavikkodogmien kautta, niissä on reagoitu monellakin tavalla tähän ongelmaan.

Suomessa islamilaisessa lähestymistavassa otettu burqa on varmasti hyvä ottaa ensiksi esiin. Tällöin korostetaan sitä että visuaaliset efektit ja niihin reagoinnit eivät ole hallinnassamme. Tätä kautta kun minä menen avaamaan oven ja siellä on hemaiseva pizzantuoja joka on kolkannut jossain pepperonipizzan ja raahannut sen miesluolani ovelle, olen ikään kuin uhri sille että hän on pukeutunut viekoitellakseen. Näin hänen pitäisi pukeutua säädyllisemmin. Ja säädyllinen tarkoittaa jotain muuta kuin pitkähihaista pizzapaikan puseroa, muutenkin peittävää vaatetusta ja niin edespäin.

Tämä asenne ei ole toki täysin vieras suomalaisessa kristillisessäkään kulttuurissa. Monihan esimerkiksi esittää että jos joku ruma keski-ikäinen filosofianharrastaja kuolaa nuorempien pizzakuskien perään, niin se on vain kohteliaisuus. Ja että pizzakuski haluaa viekoitella miehiä koska on pukeutunut niin. Tässä tietenkin tehdään kaksi aika pitkällevietyä oletusta;
1: Se, että jokin aikaansaa reaktion itsessä ei välttämättä ole oikeasti se syy miksi jotain tehdään. Se, että bikinitytöt tai se yksi pizzakuski ovat hemaisevia ei tarkoita että he olisivat intentionaalisesti pukeutuneet seksikkääksi. Heillä voi olla lukuisia syitä. Ja kenties yksikään niistä ei ole seksuaaliskeskeinen. Tai ainakaan ne kaikki eivät ole seksuaalikeskeisiä.
2: Toisaalta aika harva oikeasti haluaa vain viekoitella kaikkia. Jopa ne miehet jotka ovat menossa baariin ”kaatamaan naisia” ovat hämmentävänkin valikoivia. Tietyt naiset voidaan esimerkiksi arvioida ”lehmiksi” joita ei mielellään isketä. Paitsi ehkä jos ”omasta mielestä parempia” ei ole saatavilla. Tätä kautta pitääkin miettiä että ehkä seksikkäästi pukeutunut bikinimimmi haluaa iskeä jonkun komean ja rikkaan ja nuoren komistuksen ja että aviossa elävät keski-ikäistyneet luonnevammaiset filosofianharrastajat sattuvat pitämään samoista asioista. Mutta joita ei tosiasiassa haluta missään nimessä iskeä koska he nyt ovat niin pirunlaisesti vaivaannuttavia. Kuinka vaivaannuttavia? Kuvitelkaa tätä videota jota ei saisi klikattua pois koska pärstäni olisi juuri sinun edessäsi samalla kun heilutan litteää persettäni joka on lajityypillisesti takanani.

Tätä kautta kannattaa aina miettiä sitä että onko ”mitäs pukeuduit seksikkäästi” jokin lausunto joka kannattaa lausua raiskauskontekstissa tai seksuaalisen häirinnän kontekstissa.

Siksi onkin kenties hyvä katsoa vuorisaarnaa. Mielestäni suomalaiset miehet miettivät omissa housuissaan olevien tanakoiden tunnetilojen kohdalla aivan liian harvoin vuorisaarnaa. Vuorisaarna opettaa hyvin toisenlaisen, hyvin juutalaisen, tavan suhtautua tähän seksuaalisille impulsseille altistumiseen.

Jeesus sanoo siellä aivan suoraan että ”Mutta minä sanon teille: jokainen, joka katsoo naista himoiten häntä, on jo sydämessään tehnyt huorin hänen kanssansa.” Tässä pizzakuski herättää minussa tunteita jotka ovat omiani ja tätä kautta juuri minulla on vastuu. Tämä on hyvin juutalainen tapa. Juutalaisessa kulttuurissa monia tekoja vastustetaan siten että ei vastusteta tekoja vaan sen sijaan kielletään niiden aktivoitumisen takana olevat tuntemukset. Toisin sanoen juutalainen perinne tuppaa tekemään monista asioista ajatusrikoksia.

Näin ollen ei pidä ihmetellä jos vanhoillisissa ortodoksijuutalaisissa on ihmisiä jotka pitävät lentokentillä silmälappuja jotta eivät altistuisi väärin pukeutuville naisille. Tämä silmälaput päässä kulkeminen on tietenkin hassua. Mutta oikeastaan se on aika luonteva reaktio. En minäkään oikeastaan mahda mitään niille tuntemuksille joita saan kun näen ihanan pizzakuskin.

Tässä mielessä uskallankin sanoa että Jeesus ei sovi kovin hyvin erektioni kuvaukseen. Samoin kuin ei islaminkaan tarjoama lähestymistapa. ; Itse näen että oleellisin moraalinen kuilu on siinä että teenkö huorin vai en. Ja huorinteko ei tarkoita sitä mitä minun päässäni tapahtuu vaan nimenomaan sitä mitä ruumiini ei tee ja mitä suuni ei sano. ; Jos Jeesuksen esittämä pitäisi paikkaansa olisi pelkkä tunnetilan syntyminen todiste siitä että olen syntinen ja sitten olisi melko lailla sama toteuttaisinko halujani tai pyrkisinkö niiden toteuttamiseen. Nähdäkseni tämä on juuri se ongelma joka kaivaa koko kristillisen moraalin perustaa. Teoriassa se kieltää murhaamisen ja selittää että on kauheaa jos murhasta selviää ilman rangaistusta. Mutta käytännössä se ajaa ajatusrikokset synniksi jonka rangaistus on aina sama, helvetti, ja tätä kautta kaikki ovat jo murhaajia ja erottelua ei synny.

Tässä mielessä tärkeintä on se, että en häiritse pizzakuskia seksuaalisesti ja teeskentele että tämä on kohteliaisuus kyseistä pizzakuskia kohtaan. Sen sijaan tämänlaiset tuntemukset tekevät minusta pienen ja hitusen säälittävän miehen. Toisaalta tämänlaiset pienuudet ovat inhimillisiä jos mitkä.

On ymmärrettävä että reaktiot ovat automaattisia mutta toiminta ei. Toiminta on tekijän vastuulla. Pizzakuski ei voi olla syyllinen siihen että soitan hänet ovelleni. Hän ei ole edes valinnut piirteitään jotka minua erityisesti viehättävät. Asia on pitkälti anatomisia.

Ja tätä kautta tärkeintä on että käyttäydyn asiallisesti, otan asiaankuuluvat kustannuksellani pidettävät hauskanpidot todisteena siitä että minun laajemminkin luotetaan käyttäytyvän loppujen lopuksi asiallisesti eli tavoilla jotka eivät anna tilaa oikeutetulle mustasukkaisuudelle. Enkä ikinä, ikinä, koskaan missään paljasta tätä asiantilaa pizzakuskille joka tekee vain työtään. Tässä tapauksessa hieman tilastollisesti useammin kuin muutoin ei. Ja jos olet pizzakuskini ja luet tämän. Niin sori!

Ideologia, poikkeus ja poliittisten vihollisten spottailu

Ideologia on terminä hyvin laaja. Usein se tarkoittaa utopistisia etiikkateoriointeja joissa maailmaa kuvataan maailmankuvan kautta. Mutta tässä yhteydessä ideologiaa on kaikki se, missä määritellään tieteen puolesta mitkä asiat ovat faktoja tai joissa korostetaan mitkä faktat ovat relevantteja yhteiskunnan käsittelyssä.

Itse näen toki vahvan eron niiden ideologioiden välille jossa ei hyväksytä ilmastonmuutosta ja sitten tätä kautta tehdään päätöksiä joissa annetaan yhteiskunnan saastua. Ja niiden jotka pitävät ilmastonmuutosta tosiasiana ja jotka päättävät että antaa yhteiskunnan saastua. Mutta molemmat näistä luokista voidaan nyt niputtaa ideologia -kattotermin alle.

Näin keskeisin mittari on usein eettinen, sellainen kuin esimerkiksi oikeudenmukaisuus. Tällöin mieleen voi tulla vaikka Tuomas Akvinolaisen ajatukset siitä miten yhteiskunnassa tulee olla hierarkia. Kuningasta tulee totella. Paitsi jos Kuningas on Jumalaa vastaan. Tällöin kansa voi kapinoida. Se, miten nähdään että kuningas ei seuraa Jumalaa on sitten katsottava vaikka siitä miten oikeudenmukainen yhteiskunta hänen komennossaan on. Tuomas Akvinolainen esimerkiksi esitti että samasta työstä tulisi saada sama palkka ja että rikkaiden tulisi antaa omaisuuttaan vähempiosaisten avuksi. Perustarpeiden tyydytys oli jotain jota ei tarvinnut ansaita.

Akvinolaisen asetelma vaikuttaa jopa kaltaiseni ei-teistin mieleen reilulta. Toki siinä on poliittiselle ideologialle tyypillinen hajuste: Ideologia määrää mitä faktat ovat. Jumala on olemassa ja tietyt periaatteet ovat hänen tahtonsa. Nämä sanellaan ideologian itse itseään mandatoiden ja niitä ei voi kieltää tai kyseenalaistaa ilman että ideologia katoaa tyystin. Ja sitten jostain syystä Akvinolainen itse edustaa kirkkoa joka sattumalta on jokin joka katsoo käytännössä sitä onko kuningas Jumalaa seuraava vai ei. Kirkollinen taho on siis käytännössä se taho joka määrää määrääkö määrääjä. Joka on itse asiassa ultimaattista päättämistä.

Tämä ei ole valtarakenteissa mitenkään poikkeuksellista. Akvinolaisen tilanne itse asiassa näyttää tilanteelta joka on hyvin tyypillinen kaikissa konservatiivisissa poliittisissa järjestelmissä; Järjestelmä myy itseään kokeiltuna järjestelmänä. Mutta käytännössä siinä kuvastuu mielenkiintoinen valtajärjestely joka tukee sen hetken valtaeliittiä. Tämä johtuu oikeastaan melko ilmiselvistä syistä; Konservatiivius tarkoittaa karkeasti sitä että yhteiskuntaa pidetään ennallaan. Ja vallitsevat järjestelmät tukevat sen hetken menestyjiä.

Yhteiskuntarakenteiden muuttaminen voi tuhota asioita mutta tosiasiassa riskit muutoksesta eivät jakaudu tasaisesti. Rikkailla on usein paljon enemmän menetettävää. Köyhillä ei ole usein muuta menetettävää kuin kahleensa. ; Tätä kautta ei herätä ihmetystä jos hallitsevaa valtaa edustava Sipilä tekee ”kovia ratkaisuja” jotka kohdistuvat köyhiin, työttömiin tai muihin ihmisiin. Kysymys ei ole vihasta vaan Carl Schmittin kuvaamasta poliittisesta vihollisuudesta ; Poliittisia vihollisia ei välttämättä vihata sielun palolla. Mutta heidän tuhoutumisensa voidaan sallia. He ovat hyväksyttävä uhri. Konservativismi myy poliittisten vihollistensa uhraamisen käytännöllisyyden kaavulla. Konservatiivit voivat tehdä julmia asioita kutsumalla sitä ”pakoksi” tai ”käytännön sanelemaksi”. Ja tätä kautta ei huomata että tosiasiassa jos käytäntö asettaa ehtoja ja rajoja niin tosiasiassa tarjolla on useita eri tapoja toimia ja näistä valitaan jotkin kun taas toisia ei.

Itse näen että oleellisinta on tiedostaa että ”kovat päätökset” eivät koskaan ole sankarillisia itseuhrautumisia. Konservatiivi ei ole leikkaustensa ja uhraustensa kohde itse. Eikä hänen äänestäjäkuntansakaan. Pakote joka pakottaa uhraamaan poliittisia vihollisiakin on usein jotain ihan muuta kuin taantuma kivikaudelle ; Pakote on usein se, että rikkaisto joutuu luopumaan elämäntavastaan ja ansaintamenetelmistään, joka pakottaisi monia heistä elämään sitä elämää jota pitävät työttömille aivan liian lokoisana ja pehmopullamaisena. Riskinä on se, että vaikka itse uskonkin että valtaeliitit ovat ikuista, niin muutokset voivat vaihtaa valtaeliitin toiseen valtaeliittiin. Joka ei koostu niistä jotka hyötyvät tämän hetken muutoksista.

Tässä mielessä ironisinta onkin se, että tosiasiassa vallankumouksia ja konservatiivien valtaa ylläpitää sellaiset rakenteet joita he haluavat purkaa. Olen itse elänyt vähävaraisessa perheessä ja nuorempana elin yhteiskunnassa jossa oli mahdollista olla poliittisesti ignorantti. ; Tilanne vaati sitä että oli mahdollista elää elämää käytännön tasolla ilman että poliittiset päätökset uhkasivat koko omaa olemassaoloa ja elämäntapaa. Lama alusti kuitenkin aivan uudenlaisen ilmapiirin. Ja näin ignoranttiuteni politiikasta näyttäytyy vähän samanlaiselta kuin pelkästään rauhan aikana eläneiden ihmisten ignoranssi sodan kauhuista. Ne vaativat vähintään jollain tasolla sekä hyviä että vakaita oloja. Jos olosuhteet ovat huonot, asia on heti mietinnässä. Ja jos olosuhteet eivät ole vakaita, tilanne saattaa muuttua ja järkevä ihminen valmistautuu siihen.

Köyhillä ei nimittäin ole paljon menetettävää. Mutta se menettäminen on strategisesti oleellista. Suomessa on nimittäin hyvä sosiaaliturva. Vallitseva järjestelmä ylläpitää myös tätä. Ainakin niin kauan kunnes ei pidä. Tämän menettäminen on riski nimenomaan kaikille heikompiosaisille. Ei siksi että tulotaso olisi merkittävän suuri vaan siksi että ilman sitä elämä muuttuu elämiskelvottomaksi. Vaihtoehtona on nälkäkuolema, kylmettyminen tai rikkaiden lihoneiden ihmisten varastelu ja hädän tullessa lihoiksipistäminen ja syöminen. Kannibalismi tai kuolema ei ole ihmiskunnan tasolla mikään tuntematon valintaskeemasto. ; On kiinnostavaa että rikkaat eivät ole tiedostaneet tätä. He pelkäävät ansionmenetyksiä.

Tässä onkin kiinnostavaa lukea ideologien mielipiteistöjä. Ja sitten katsoa poikkeuksia. Tosiasia on, että kaikki poliittiset puolueet ja ihmiset elävät kaksoisstandardissa. Tästä malliesimerkit löytyvät konservatiivien sijaan liberaaleista. Esimerkiksi John Stuart Mill oli kuuluisa siitä että hän rakasti vapautta ja vapauksia. Mutta sitten hän näki että tietyt ihmisryhmät olivat ”barbaarisia” eivätkä ansainneet siksi vapautta. Mill esimerkiksi kohteli intialaisia siten, että intialaiset voisivat vapautua sitten kun britit olisivat ensin opettaneet heille miten heidän tulisi elää. Britit hyötyivät intiasta ja sen työvoimasta taloudellisesti. Joten kokonaisuus oli yhtä näppärä kuin Tuomas Akvinolaisella.

Kiinnostavinta on katsoa miten nämä asettuvat. Tämä tuli itselleni tutuksi jo aikana kun olin poliittisesti ignorantti. Sillä ihmiset osasivat tuottaa huonoja ja epävakaita oloja sosiaalisesti. Itse asiass tuolloin elettiin vielä aika pitkälti yhtenäiskulttuurissa joka oli hyvin konsensuskeskeinen. Muoti-ilmiöt olivat esimerkiksi tärkeä merkki jolla signaloit ryhmään kuulumisesta.

Tässä ilmapiirissä korostettiin uskonnonvapautta arvokkaana asiana joka tarkoitti sitä että kristityt saivat julistaa ja oli epäkohteliasta kritisoida tai olla erimielinen heidän kanssaan. Tämä suomalaisuus-perinne-maassamaantavalla -henki on toki vielä jäljellä vanhojen kalkkisten puheissa nykyäänkin. Se vaan alkaa näyttämään noin yleisesti hassulta, joka tuottaa kiinnostavaa viestintää kun kansan tahdoksi ja maan tavaksi itsensä nähneet ideologistit. Heidän tulisi kai omien sanojensa mukaan muuttaa liberaalien läpitunkevasti mädättämästä maasta pois jonnekin USA:n raamattuvyöhykkeelle. Mutta sen sijaan he murisevat siitä että heitä vainotaan olemalla heidän kanssaan erimielinen avoimesti internetissä. ; Erimieliset ovat poikkeus koettuun pääsääntöön jonka mukaan kunnon kansalainen nyt vaan on kristitty. Ja että käytännössä kaikki ovat kristittyjä paitsi jos sanovat sen ääneen. Josta sitten seuraa se, että ateistit tunnistetaan näiden ihmisten silmiin siitä että he ovat kertomassa tästä ääneen. Ja tätä pidetään moitteena ateisteja vastaan. Eikä mietitä sitä että esimerkiksi minut tulkitaan ateistiksi säännönmukaisesti koska tehdään tulkintoja. Ja kuitenkin samalla olin useita vuosia töissä yrityksessä jossa monilla oli käsityksiä joiden mukaan olin kristitty ja mukana seurakuntatoiminnassa. Koska tältä se "tunnetaan siitä että on aina kaikkialla pakko sanoa vakaumuksensa ääneen" -asia näyttää. Itseltäni se näyttää siltä että asia nostetaan esiin paheksuntaan aina kun sanoo asioita ääneen. Joka kertoo siitä että ihminen haluaisi että tässä kohden olisi vallassa poikkeus "sananvapauden" ja "uskonnonvapauden" yleisessä pääsäännössä jota he rakastavat kovasti.

Vastaavaa on helppo nähdä nykyajassa konservatiiveilla; Moni esimerkiksi korostaa uskonnonvapautta ja mielipiteenvapautta ja muuta vapautta. Mutta samalla tärkein uhka ovat ”suvakit” jotka ovat ideologisesti väärää mieltä olevia ihmisiä joita voidaan kutsua ”kansanpettureiksi”. Ja toisaalta pelätään ”islamismia” ja ”islamisaatiota”. Eli sitä että liian moni ihminen maassamme alkaakin olemaan väärää mieltä. Tilanne tuo mieleen ne modernit kristityt jotka ensin huutavat ”Sapere Aude” ja sitten ihmettelevät kun kaikki älykkäät ja ajattelevat ihmiset eivät olekaan täysin samaa mieltä kaikesta heidän kanssaan. (Darwinisteja viedäänkin kuin litran mittaa, eli he eivät ole ajatelleet oikein. Näin olen kuullut.) On selvää että tässä on kiinnostavia poikkeuksia. Poikkeuksia jotka eivät ole satunnaisia.

Ja joita väritetään ”kansalaisuudella”. Joka on selvästi jotain laajempaa kuin pelkkä Suomen kansalaisuus tai geneettisesti tiettyyn ihmisjoukkoon kuuluminen tai sukuhistoria ; Suvakkien ”kansalaisuus” kyseenalaistetaan. Joka vihjaa siihen miten poliittinen korrektius ei suinkaan puutu tästä ryhmästä. Se on vain eri tavalla jaottunutta ja jakautunutta kuin liberaaleilla.

Tärkeintä onkin tajuta että kaikki rakastavat vapautta ja ajattelevat että yksilöillä on jokin arvo. Nämä ovat yhteisiä perustoja kulttuurissamme. Kaikista uskonnonvapaus ja sananvapaus ovat niin maan mainio asia. (Näissä on toki painotuksia. Liberaalit myyvät itseään "maltillisuutena" josta poikkeaminen on "äärimmäistä" kun taas konservatiivit usein korostavat olevansa "täysjärkisiä" jonka ulkopuolella on "haihattelua". Näin siitä huolimatta että usein konservatiivit jakavat maailman hyvin tiukasti siten että ne jotka eivät ole vahvasti oikeisto-konservatiiveja edustavat leimallisesti jotain "punavihervasemmistoa" jossa unohdetaan että liberaalit pitävät yhteiskunnan keskeisimpänä tarkastelukohteena ihmisyksilöitä joita ei saa lokeroida kun taas kommunistit pitävät keskeisimpänä lokerointityylinä luokkaa. Noin karkeasti. Samalla karkeudella fasisteilla ytimessä on rotujen välinen suhde jota on kuvattava sodankäyntimetaforin. Ja maahanmuuttokritiikki puhuu siitä miten tämä taistelumetafora on tehtävä ilman rotujen mainitsemista.) Kiinnostavaa onkin aina nähdä se ketkä ovat poikkeuksia jotka voidaan jonkin kovan päätöksen varjolla uhrata. Nämä nimittäin kuvaavat ideologistien poliittiset viholliset.

Tämän lisäksi kiinnostavaa on tietenkin myös katsoa miten viholliset tunnistetaan. Tässäkin usein ideologinen puhe hämmentää. Jos konservatiivi tai liberaali puhuu ideologiasta on syytä huomata poikkeukset. Poikkeuksissa on poliittinen vihollinen. Mutta tämän lisäksi poliittinen vihollinen ei aina ole sitä mitä kautta virallinen puhe sen antaa ymmärtää sen olevan. Selitys on usein epäsuora. Vähän kuin se että armeijan väitetään olevan ei-seksistinen sitä kautta että miehet ovat keskimäärin parempikuntoisia. Jos kunto kuitenkin olisi todellinen syy, valittaisiin armeijaan menevät kuntotestein eikä sukupuolella. Koska suora testi on aina laadukkaampi kuin siihen liittyvien korrelaattien kanssa pelaaminen.

Tämä näkyy esimerkiksi siinä miten rotua käsitellään usein geneettisenä konseptina teoriassa. Mutta tämä on harhautunutta. En esimerkiksi pidä siitä että liberaalit ovat kritisoimassa rotujen olemassaoloa sellaisena konseptina joka on olemassa vain jossain natsien ideologiapalstoilla. Natsit voivat puhua ties mistä geeniklustereista (joista heillä ei usein ole kovin syvää ymmärrystä mutta se ei estä heitä puhumasta tästä.) Käytännössä rotu tunnistetaan ihonväristä ja tätä kautta "rotu" on olemassaoleva piirre aivan samalla tavalla kuin "punapäisyys". Geneettiset erot ovat hyvin pieniä - ihmisten väliset geneettiset erot rotujen kesken ovat pienempiä kuin gorillalauman sisäinen monimuotoisuus. Mutta kohde on silti olemassa ja tunnistettavissa ja tätä kautta "riittävän reaalinen".

Eli rotujen olemassaoloa kiistävällä on usein käytössä rasisteja parempaa populaatiogenetiikkaa. Mutta eihän se tarkastelun kohde rasisteilla ole ensinnäkään tämä. Eivät he yritä määritellä uusia alalajeja kuin biologit tekevät biologien ehdoin. (Joka mielestäi olisi toki se miten rasismi pitäisi oikeuttaa. Luomalla ihmiselle oleellisesti alalajinomaisia klustereita. On selvää että tämänlainen ehdosto ei täyty. Ihmisillä ei tällä hetkellä ole alalajeja. Ei ole ollut neandertalilaisten jälkeen.) Eivät rasistit ensin tee geeniklusteritestejä ja vasta sitten lähde tönimään tyyppejä. Sen sijaan he näkevät tummavivahteisia tyyppejä ja lähtevät sitten tönimään. Samoin maahanmuuttokritiikissä puheet "laittomista maahanmuuttajista" eivät vaikuta relevanteilta koska "islamisminpelko" ei lopu kansalaisuuden saamiseen. Samoin näyttää että aika moni tunnistaa islamin ulkonäöstä. Ei pukeutumisesta vaan ihonväristä. Ja aina kun tehdään näin, vihjautuu että toiminnan takana on oikeasti jokin jolla ei käytännön tasolla ole väliä onko se koettu rasismiksi vai ei. Se vaakkuu ja näyttää täysin rasismilta.

Toki joku voi miettiä että mitä väliä sillä on että millä tavalla poliittisen vihollisensa määrittelee. Se on kuitenin poliittinen vihollinen. Itsekin mietin. Mutta kun kategoriointivirheet näiden kahden välillä noudattavat samaa rakennetta, voidaan niitä kuitenkin käsitellä yhdessä...

Miten tieteen kristillistäjät tulevat todistaneeksi että heidän kristillisyytensä ei koskaan kehittäisi tiedettä...

Monet kristityt korostavat nykyään sitä miten luonnontiede ja kristinusko sopivat hyvin yhteen. Tässä osa menee astetta vahvempaan. Heistä luonnontiede on kristinuskosta syntynyt. Osa heistä menee vielä pidemmälle ja selittää että luonnontiede on jotain joka syntyy luontevasti vain kristinuskosta tai sen kaltaisista uskonnoista. Tämä blogaus on näistä aivan viimeisimmistä.

Tämä näkemys on kiinnostava. Näissä toistuu tietty teema. Teema jonka voisi tiivistää ajatukseen siitä, että tiede nojaa terveeseen järjen käyttöön - järjen, jonka Jumala on meille antanut. Tämä teema on hyvin keskeinen. Esimerkiksi Tapio Puolimatka on puolustanut tätä. Thomas F. Torranceen, jolle empiirinen metodi on Jumalallisen mielen tapaan toimimista ; Jumalisen Logoksen järkevyys tarkoittaisi sitä että maailma on järjestelmällinen ja johdonmukainen eikä mielivaltainen. Eli sitä voidaan tutkia kokemusperäisesti. Torrancelle se, että maailmankaikkeuden rakenne on tehnyt rationaalinen olento, sen ymmärtäminen on mahdollista : Ihminen on luotu Jumalan kuvaksi mikä tekee mahdolliseksi järkiperäisesti ymmärtää ja selittää maailmankaikkeutta. Puolimatka on täydentänyt tätä ajatuksella jossa nojataan Alvin Plantingan warrant -teologiaan. Jonka ytimessä on ajatus siitä että Jumala on taannut aistimme ja järkemme. Tätä kautta Puolimatkan mukaan voimme tieteen lopulta varmasti tietää asioita tavalla jonka kautta skeptisyys voidaan kiertää. Hän valaa luottamusta järkeen ja havaintoihin ja tätä kautta korostaa sitä että jos jäljelle jää ajatus havaintoskeptisyyden olemassaolosta niin sitten ei ole taetta. Ja näkee että Jumalaa tarvitaan juuri siihen että tämä varmuus voidaan saada.

Tämä on hyvin kiinnostava ajatus koska toisaalta vaikka kuinka naturalistiselle tieteenteolle annetaankin näin kaikkitietävyys ja jos se pitää paikkaansa niin Puolimatkan ”maailmankuva” -sanaa ylihokeva naturalismikritiikki muuttuisi tehottomaksi koska luonnontiede voisi tietää varmasti ja ilman skeptisyyden ongelmaa monia asioita. Kuten sen pitääkö evoluutioteoria paikkaansa. Näin kysymys ei olisi se onko evoluutio maailmankuvallista vaan onko se totta tai epätotta.

Mutta takana onkin itse asiassa syvempiä ajatuksia. Ja ne ovat sidoksissa kristilliseen filosofiaan ja sen historiaan. Tarkalleen ottaen keskiöön nousee se, että keskiajalla oli hyvin laadukasta ja älykästä filosofiaa. Mutta ei luonnontieteitä. Renessanssin aikana tapahtui selvästi kulttuurissa sellaisia asioita että sen jälkeen luonnontieteillä oli mahdollisuus syntyä ja nousta.

Tarkalleen ottaen  keskiaikainen ajatus tiedosta ja tietämisestä oli oleellisesti erilaista. Hän nostaa esiin sen miten katolisen kirkon tomistisessa linjassa painotettiin ihmisjärkeen luottamista. Järkiuskon hylkäämisen nähtiin uhkaavan katolisen uskon rationaalisuutta ja palauttavan teologian takaperoisempiin aikoihin.

Renessanssi itsessään oli tietenkin menneiden kulta-aikojen haikailemista sellaisella tavalla jolla monesti nostalgioidaan kun puhutaan mielikuvista aikaan jona ei ole elänyt – ja jota ei kuvitelmienmukaisena ole koskaan edes ollut olemassa. Näin ollen paluu antiikin ajatteluun oli keskeisimpiä teemoja renessanssissa. Tässä yhteydessä esille tuli kuitenkin skeptisiä virtauksia.

Renessanssihumanistit, pyöreästi siinä 1400 -luvulla, saivat skeptisestä koulukunnasta oppeja lukemalla Ciceroa, Diogenes Laertiosta ja Sekstos Empeirikosta. Näitä teoksia saattoi ajattelija lukea vaikka mesenaatti Lorenzo di Medizin kirjastossa vieraillessaan. Näissä teoksissa järkeen ei luotettu ehdottomasti.

Aluksi tämä tuotti varsin erikoisiakin iskuja. Koska Medizit halusivat elävöittää filosofista keskustelua, he kutsuivat toisinajattelija Girolamo Savonarolan kaupunkiinsa. Tässä yhteydessä tämä toisinajattelijamunkki tutustui skeptisyyteen ja lähti sen avulla puhdistamaan kristinuskoa pakanallisista harhaopeista. Tässä oli tärkeää tutustua perinteisiin ja siivota antiikin pakanallisia vaikutuksia teologiasta. Savonarola oli koulutettu tomisti joka tässä yhteydessä kävi myös tämän oppitaustansa kritiikkiin. Hän näki että katolinen kirkko oli rappiolla ja tämän siivoamiseksi piti sitten tehdä kaikenlaista.

Savonarola näki että antiikin filosofit olivat pakanallisia alkuperiä jotka tuli siivota. Niiden yhdistely teologiaan oli kerettiläisyyttä. Sekstos Empeirikoksen näkemyksiä tarvittiin siihen että näitä antiikin auktoriteetteja voitaisiin kritisoida ja osoittaa että ne olivat huonoja. Empeirikoksen skeptisyyttä ei kuitenkaan sitten sovellettu Savonarolan omaan puhdasoppisuuteen. Sen tehtävä oli ainoastaan väärien ainesten kritiikin ja vastustamisen oikeuttamisessa ja muualla ne saivat mennä.

Hän esittikin aivan viimeisinä aikoinaankin että ”antaa filosofien olla filosofeja ja kristittyjen kristittyjä.” Ja hän itse oli sitten kristillinen profeetta jolla oli ainutlaatuista tietoa. Hänellä oli ainutlaatuista tietoa asioista mukaan lukien mennyt ja tuleva. Tämä ainutlaatuinen tieto sitten ilmeni siten että Savonarolasta tuli toisinajattelijan sijaan vallassaoleva ajattelija jonka kanssa erimielisyys tiesi vaikeuksia. Hän tuhosi ”turhuuksien roviolla” taidetta ja kerettiläisiä asioita tavalla jota ei voi sanoa oikein muuksi kuin ankaran sensuristiseksi. Hänelle kävi lopulta huonosti. Osa voisi sanoa että hän sai ansionsa mukaan. Merkittävää on että Savonarola ei ollut mikään arkkiskeptikko. Mutta hänen toimintansa itse asiassa toi skeptiset ajatukset suureen tietoisuuteen. Hän ei toki ollut ainut. Mutta hän oli merkittävä.

Tämä yhdistelmä on kiinnostava. Toki meillä ei Suomessa ole ”Suvivirttä” laulavia Puolimatkan seuraajia kolkuttelemassa ovia ja riistämässä Darwinkirjoja roviolle poltettavaksi. (Joskin Puolimatkan ilmeisen tahallinen osallistuminen Pianka -skandaaliin vihjaa että hänellä on sopiva persoonallisuus joka voisi ilmetä tällä tavalla heti jos hän ei olisi "toisinajattelijastatuksella".) Mutta Savonarolan asenne jossa skeptisyysargumentit otetaan varmana tietona vastustajien kritisoimiseen mutta jotenkin positivismin ongelmat eivät ole asia kun pitää puhua siitä miten oma maailmankuva on varma. ; Puolimatka puhuukin relativismista tieto-opillisena väistämättömyytenä evoluutikoita moittiessaan ja silloin korostuu että kaikessa ja kaikilla on maailmankuva. Asenne loistaa poissaolollaan kun Puolimatka siteeraa Plantingaa ja selittää warrantista. Eli siitä että skeptismi on perimmiltään epätosi ja turha huoli. Ja että sen ongelmat voidaan pysyvästi ja lopullisesti kiertää koska meillä on warrant ja warrant määritelmällisesti vaatii tätä tai se ei ole warrant lainkaan.

Tai, oikeastaan tämä ei ole mikään kovin ihmeellinen asia.

Savonarola vaikutti 1400 -luvun loppupuolella. Jean Calvin eli myöhempinä aikoina, 1500 -luvulla. Galileo Galilein aikalaisena. Elettiin aikaa jona tieteellinen tieto alkoi näyttämään tehokkuutensa. Se toimi käytännössä ja vakuutti tätä kautta ihmisiä. Tieteen saavutukset olivat aikamoisen kovia. Tämä johti ilmapiiriin jossa piti jotenkin sovittaa näkemyksiä. Jean Calvin oli protestanttisen liikkeen perustajajäsen. Hänelle empirian vaikutus meni siihen että hän oletti ihmiselle erillisen jumaluusaistin, sensus divinitatiksen, jonka avulla Jumalasta saatiin havaintoja. Näin kristillinen kokemus oli oikestaan empiirinen kokemus joka vertautui kaukoputkella katselemiseen. On selvää että tämä oli melkoisen pieni parannus tomistien ajattelumaailmaan. Perusasenteena oli edelleen se, että tiede on havaitsemista joten havaintojen tulee olla vapaita skeptisestä epäilystä.

Tämä on se asenne joka on Puolimatkalla ja kumppaneilla nykyaikanakin. Tämä ei ole mikään ihme. Sillä olen huvittunut miten Suomalaiseen luterilaiseen ilmapiiriin on tullut kalvinistisia vaikutteita hyvinkin vahvaksi osaksi fundamentalistien uskonpuolustusargumentteja. Esimerkiksi Alvin Plantingan reformoitu teologia on kalvinistista teologiaa jonka ytimessä in muun muassa Calvinin sensus divinitatis. ; Plantinga taas on koristanut 1600 -luvulta peräisin olevia René Descartesin rationalistisia jumalanvarmuustodistuksia ja liittänyt siihen empiristisiä mausteita antamaan jumaluusaistin. Ajatukset ovat selvästi kauan tieteen nousun jälkeen.

Tässä kohden ongelmana onkin se, että kristillisessä kulttuurissa luottamus järkeen oli kieltämättä vahvaa keskiajalla. Aatehistorian professori Puolimatkalla on tätä kautta pohjaa argumenteillaan. Mutta tämä pohja on varsin heikko. Koska hänen selityksensä ei kykene selittämään miksi luonnontiede kehittyi itse asiassa varsin nopeasti sitten kun se lähti kehittymään.

Puolimatkan aatehistoria siltä osin kuin se toimii yrittää selittää muuttujaa vakiolla. Toisin sanoen hän yrittää selittää muutosta jollain jonka muutos olisi aikaansaanut tälläisen efektin. Tätä on melko vaikeaa ymmärtää hyväksi selitykseksi. Toinen ongelma on sitten se, että silloin kun Puolimatka puhuu uusista ajatuksista ja muuttujista ne ovat tapahtuneet asenneilmapiirin muutoksen jälkeen. Calvin on enemmänkin reaktiivinen hahmo jonka teologia heijastelee sitä että hänen aikanaan uudenlainen toimintaympäristö pakotti sovittamaan uskomuksia vallitseviin ehtoihin jotta niille saa suosiota ja valtaa. Ensin on tapahtunut jotain muuta ja sitten on tultu selittämään miten tämä muutos sopii hyvin yhteen sen vakiona pysyneen kristinuskon kanssa.

Jos Calvin olisi ollut Savonarolan aikalainen argumentti olisi hyvin erilaisella pohjalla. Nyt joudumme hyväksymään ajatuksen jossa syy ja seuraus ovat ajallisesti sidoksissa toisiinsa siten että ajallisesti vanhempi on syy ja myöhempi muuttuja on seuraus. Tai ainakin niin että myöhempi muuttunut ei ole aikaisemman asian syy. Calvin ei ole tieteellisen vallankumouksen rakentaja ja perustaja tai taustavoima. Pikemminkin luonnontiede pakotti Calvinin ajattelemaan kristinuskoa uusiksi. Velkasuhde ei olekaan tieteestä teologiaan vaan toisinpäin.

Perusongelma onkin oikeastaan se, että kun Puolimatkan tyylinen puhuu tieteestä hän hakee perinteistä varmuutta. Tätä kautta he vastaavat tiedekysymykseen vastaamalla kysymykseen ”miten voimme luottaa järkeemme ja aisteihimme”. Tätä kautta unohtuu empirian tärkein yksittäinen elementti. Testaaminen. Jos aistimme ja järkemme toimivat, miksi emme olisi perinteiseen keskiaikaiseen tyyliin nojatuolifilosofeja jotka teemme asioita ilman luonnontieteellistä testaamista?

Tieteen koko kokeilun ydinfilosofia on lähtöisin siitä narraatiosta jossa erehtyväinen ihminen ”kysyy luonnolta joka ei ole hänen päänsä sisäinen konstruktio”. Tässä ollaan antisolipsistisia skeptikoita tavalla joka ei tietenkään vastaa hyvin sitä miten esimerkiksi nykyään ajattelen itse tieteestä. Mutta tämä tarina on se jonka varassa empiria on kuitenkin lähtenyt liikkeelle. Tätä kautta vastatessaan ”miksi luotamme itseemme” annetaan antivastaus kysymykseen ”miksi kokeilemme”.

Tällä on toki syviä vaikutuksia esimerkiksi kreationismin kohdalla. Niissä on tavallista, että tiede ja ilmestykset liitetään hyvinkin samanlaisiksi rationaalisiksi prosesseiksi. Puolimatkakin on puolustanut sitä miten järkevä modernin ajan ihminen voi luottaa ilmestyksien ja uskonnollisen kokemustiedon mahdollisuuteen eikä hänen tarvitse hylätä niitä ollakseen rationaalinen. Tämä sopii tietenkin hyvin yhteen sensus divinitatis -aistinelinnarraation kanssa.

Näissä tieteellinen koe, Raamatussa mainitut ihmekertomukset ja omakohtaiset enkelikokemukset ovat keskenään samanlaisiksi nähtyjä ilmiöitä. Niissä kaikissa on kysymyksessä suorasta havaitsemisesta jossa on ytimessä silminnäkijäkertomus. Tutkimusraportit ovat silminnäkijätodistuksia laboratoriosta. Samoin kuin se hurmoshenkinen tyyppi kokouksessa kertoo tosia enkelihavainnoistaan. Ja myös Raamattu nähdään silminnäkijäkertomuksia kuunnelleiden raportteina.

Takana on vahva positivistinen ajatus jossa havainnot ovat objektiivisia verifioitavia asioita. Nämä ovat hyvin kaukana fallibilistisesta ajattelusta jossa teorioita yritetään kumota. Puolimatka onkin ottanut esimerkiksi sellaista kantaa, että hänestä falsifiointiperiaate on ”naturalistien sisäistä peliä” josta hänen ei tarvitse välittää. Tämä on tietenkin ymmärrettävää sillä esimerkiksi evoluutioteoria on kestänyt falsifiointiyrityksiä kun taas sen kritiikki vaatii positiivista verifiointia jossa esimerkiksi löydetään ”puuttuvia lenkkejä” ja vaaditaan välimuotoja ja lisää välimuotoja jotka konkreettisesti näyttävät suoraan miten kissa muuttuu koiraksi.

Tämä kertoo syvemmästä oireesta; Nykyäänkin on olemassa ajatussuuntauksia jotka kannattavat tiedettä ja jotka haluavat olla tieteellisiä. Intelligent Design ja kreationismi jos joku kertoo että tiede ja totuus liitetään yhteen niin vahvasti että uskonnonkin täytyy olla tiedeihanteen mukaista. Tässä on kysymys reaktiosta jossa vanhoja oppeja muutellaan yhteensopiviksi tieteen periaatteiden kanssa. Kuitenkin tämä tehdään tavalla jossa pikemminkin vastustetaan tiedettä.

Ironisuus onkin siinä miten evoluutiota vastustetaan naturalismiksi käyttämällä positivistisinta ja verifiointikeskeisintä mahdollista näkemystä jossa Warrantusko on perimmiltään loogisen positivismin ihanteen hakemista +1 aistilla, jumala-aistilla. Koska nämä tyypit yltävät laadukkaimmillaan Savonarolan tasolle. He käyttävät skeptisiä argumentteja vain vihollisiaan vastaan mutta eivät sovella niiden seurauksia omaan ajatteluunsa. Oman puolen järkevyys taas halaa varmuutta ja positivismia jossa ei ole tilaa testaamiselle.

Nämä ihmiset eivät vielä tänä päivänäkään osaa selittää miksi heidän oma teologiansa sopisi yhteen empirian periaatteiden kanssa. He mukautuvat tieteen hallitsemaan maailmaan korostamalla että aistitkin ovat luotettavia. Mutta eivät osaa selittää miksi testaamista tarvitaan.

Itse lähestyisinkin tätä asenne-eroa viittaamalla moderniin psykologiaan ja kognitiotieteeseen. Jolla on heijastuksia myös talousteorioiden puolelle. Daniel Kahnemanin ajatukset jossa ihmisen ajatteluprosessi jaotellaan systeemi 1 ja systeemi 2 -osiin on tässä varmasti tunnetuin teema. Kun ihmisten annetaan tehdä vaikutelmia, he esittävät ennustettavalla tavalla virheellisiä näkemyksiä. Hitaampi looginen mietintä antaa taas hyvin erilaisia tuloksia.

Jos luottaa aisteihin päätyy helposti seuraamaan vaikutelmia. Silloin Savonarolan ilmestykset ja silminnäkijähavainnot ja välitön verifioiva asioiden näkeminen sellaisena kuin ne ovat ovat narraatioita joita käytetään. Logiikka ja tieteellinen ajattelu taas on työlästä ja vaikeaa. Ja itse asiassa ne eivät ole usein edes arkijärjen mukaisia. Niitä pitää harjoitella jotta niitä voi tehdä edes sillä harkitsevammalla ja hitaammalla ajattelulla.

Ei siis ole ihme että Intelligent Design on viime aikoina seurannut esimerkiksi Douglas Axen teosta jonka mukaan tieteen tekeminen on vain arkijärjen jatketta ja että ihmisten tulee luottaa omiin vaikutelmiinsa koska ne ovat käytännössä tieteen tekemistä. Tätä on helppoa myydä kalvinistisia argumentteja nielleissä yhteisöissä joissa kyseenalaistaminen on heresiaa joka väittää että Jumala ei ole kaikkivoipa tai rakastava vaan jokin joka yrittää huijata meitä…

Näenkin että loogisen positivismin katastrofi oli tavallaan viimeinen niitti positivistishenkiselle ajatukselle jossa metafysiikka ja skeptisyys voidaan siivota ja saada jokin suoraan havaittu tieto ilman että tarvitsee elää epäilyksissä. Nykyajan maailma on tämän asian kanssa monesti kriisissä sillä moni "skeptikon" nimellä kulkeva tiedeihminen on itse asiassa verifikatiokeskeinen positivisti. Ja sitten toisaalta Puolimatka ja kumppanit painivat luomalla Savonrarolan kaksoisstandardin elämäntavaksi jossa positivismin ongelmat koskevat vain vastapuolta kun taas itse voi olla kristitty ilman tämänlaista pahaa perimmiltään ateismista peräisin olevaa ongelmaa... Tämä onnistuu ilmeisesti ainoastaan mutiloimaan kokeellisen luonnontieteen taustaidean muotoon "miksi luottaa havaintoihin" josta ei saa poiketa siihen oleelliseen tieteen syntyyn vaikuttaneeseen ajatukseen siitä "miksi ylipäätään koetella näkemyksiä jos ne ovat niin Jumalan antamia ja erinomaisia ja perimmiltään erehtymättömiä tavalla jonka epäily olisi kristillistä heresiaa"...

1800 -luvulta? Sanoaksesi noin sinun täytyy olla 100 vuotta ajasta jäljessä!

Eräs tavallisimmista väitteistä johon törmään on se, että maailmankuvani heijastaa 1800 -lukulaista ateismia. Tätä esitetään jonkinlaisena automaattikritiikkinä. Esittäjänä on aina kristitty joka on erimielinen kanssani. Hän kuvaa tällä asennetta jossa hän on sekä kategorioinut, ymmärtänyt että kumonnut näkemykseni. ; Kuitenkin itse väite on erikoinen. Se viittaa enemmän vahvaan asennevammaan ja siihen että ihminen on oppinut hieman filosofiaa ja osaa sitten toistaa sitä ymmärtämättä kaikkia seurannaisuuksia ja liitoksia.

Usein tässä selvästi moititaan joko ateismiksi tulkittua uskonnottomuuttani tai positivistiseksi tulkittua tietoteoriaani. Tai molempia. Tässä mielessä rinnastukset menevätkin luultavasti siihen että minua moititaan Auguste Comten empiriakeskeisyyden tai Ludwig Feuerbachin piiriin. Feuerbach katsoi, että jumala on ihmisen pelkojensa ja toiveidensa käsittelyyn keksimä luomus. Jo tämä viittaa siihen että 1800 -lukulaisuutta käytetään kuin se olisi jokin yksi ja tietty konsepti. Jota se ei ole. Suosisin ajatusta jossa kritiikki koostuu argumenttirakenteista eikä vuosiluvuista joita ei voi edes lähteistää yhteen ajattelijaan ja vielä vähemmän tiettyyn argumenttirakenteeseen. Jotka ovat ne asialliset viittaamisen tavat minun mielessäni.

Rinnastus on tässä muodossa itse asiassa hyvin virheellinen. Voin jopa sanoa niinkin, että kaikki tietoteoreettisten ajatuksieni ytimessä olevat ajatukset eivät ole edes olleet edes olemassa ennen 1960 -lukua. Feuerbachissa kuten tätä tuoreemmassa Sartressakin minua taas vaivaa heidän ajattelunsa presuppositionistisuus. Vaikka sitä periaatteessa on heikkoja Jumalakumouksia niin ennen kaikkea heidän näkemyksessään ateismi on viitekehys jonka kautta tukitaan muita asioita. Tässä mielessä ne rinnastuvat mielessäni Alister McGrathiin jonka mukaan Jumala ei ole tiedon konsepti vaan taustaviitekehys jonka kautta asiat muuttuvat järkeenkäyviksi, tai ”make sense” kuten hän ilmaisee. Enkä suhtaudu näihin jäsentelyihin kovin kiinnostuneesti. Jotain oletetaan ja sitten pitäisi tehdä narraatio sen ympärille. Itseäni innostavat enemmän omat kyhäelmät kuin se että joku toinen pakottaa oman kyhäilypohjansa minulle ja väittää vaikkapa että teismi tai ateismi voivat olla vain esioletettuja.

Itselleni tietyt tietoa koskevat viitekehykset ovat oleellisia ja ateismi ja teismi ovat tässä johtopäätöksiä. Tai jos eivät ole niin ne ovat turhia ; Minun maailmassani on Peircen kokemusmaailmaa koskeva pragmatismi kohdannut Quinelaisen käsiteverkoston joten toimin esimerkiksi ilman foundationalistista perususkomusfilosofiaa jossa oletetaan että tieto koskisi jotain absoluuttista totutta tai ei mitään. Ja näin ollen sellaiset lauseet kuin ”Jumalan olemassaoloa ei voi tieteellisesti todistaa tai kumota” on omituinen. Jos ei muuten niin jos jotain ei voi falsifioida niin sitten se on jo itsessään mahdollista nähdä epätieteellisenä eli tieteen avulla roskaksi osoitettuna. Ja tämä vähintään kumoaa lausunnon universaaliuden. On vähintään yksi tiedekuva jossa kysymys ratkeaa pelkästään tuon Jumalan kuvauksen kautta. Tärkeintä onkin se, että onko olemassa kokemusmaailmassa olevaa havaintojoukkoa jota voidaan mallintaa jonkinlaisella Jumalateorialla. Jos ei ole ei tarvita mitään Jumalaa selittämään tätä ilmiötä. Ja jostestattavaa – ja falsifioitavaa mallia – ei ole, ei ole mitään relevanttia Jumalateoriaakaan johon edes tarvitsisi ottaa kantaa.

Mutta tosiasiassa vaikka Peirceä pidetään omintakeisena ajattelijana ja Quinea pidetään tieteenfilosofiaa uudistaneena yhtenä vuosisadan tärkeimmistä filosofeista, on heilläkin kuitenkin jotain taustaa. Ja itse asiassa heidän taakseen voidaan löytää 1800 -lukulaista taustaa. Tämä tausta tosin ei ole ateistista. Itse asiassa sen takaa löytyy ankaran katolinen asenteiltaan vanhoillinen mies. Bernhard Bolzano. Hän kehitti ajatuksia jotka sitten ovat vaikuttaneet sekä Peircen että Quinen ajatteluun.

Bolzano oli matemaatikko. Hänen aikanaan matematiikassa tapahtui kehitystä joka auttoi kyseenalaistamaan tiettyjä sen ajan filosofiassa suosittuja asioita. Matematiikan analyysimenetelmät auttoivat soveltamaan tarkastelua myös logiikan ja tieteellisen yleistämisen alueilla ja ne auttoivat ponnistamaan irti muun muassa filosofian aristoteelisesta pohjasta. Bolzano oli mielestäni nerokas. Hän ei kuitenkaan ollut suosittu 1800 -luvulla. Hän oli edellä aikaansa. Kirjaimellisesti. Hänen ajatuksensa olivat liian uudenlaisia ja erilaisia jotta ne olisivat menneet läpi 1800 -lukulaisissa yleisissä käsityksissä. Hän on kuitenkin antanut voimakkaasti vaikutteita muun muassa Peircelle. Jonka filosofiaa pidettiin hyvin omintakeisena.

Tässä ytimessä ei ole Jumalan olemassaolo. Mikä sopii hyvin alleviivaamaan väitettä jossa minulle uskonnottomuus on sitä että minulla on omien ei-teististen lähtökohtien kautta implikaatioita. Ja johtopäätökset koskevat Jumalakysymystä. (Jumalanolemassaolokysymys on enemmänkin turha kuin epätosi.) Ja suhtautumista uskontoinstituutioihin joiden olemassaoloon uskon olevan valitettavaa relevanssia.

Sen sijaan Bolzano argumentoi Kantilaista analyyttisen ja synteettisen tiedon jakoa vastaan. Tämä huomio on ensiväre sille miten positivismiin liittyvät tietämisongelmat eivät ratkea foundationalismilla. Koska foundationalistiset perususkomukset pitävät sisällään synteettisyyksiä. Tai siis oikeastaan; Vain jos ne ovat hyviä perususkomuksia niin ne ovat Quinen kuvaamia oleellisia solmuja käsiteverkossa jolloin ne ovat aika paljon synteettisiä. Jos ne eivät ole lainkaan synteettisiä, niillä ei ole mitään tekemistä minkään kanssa.

Tätä kautta mahdollistuu se, että maailmankuvassa ei ole ainuttakaan todistamatonta perususkomusta. Ja toisaalta vaikka siinä onkin ydinkohtia niiden ei tarvitse olla tiettyjä aiheita koskevia. Itse asiassa jo sellainen väite kuin että Jumala on tieteen rajojen ulkopuolella vaatisi tieteen demarkaatiokysymyksen ratkaisua tavoilla jotka törmäävät positivismista tuttuihin ongelmiin. Samoin usein positivismin ongelmat nähdään naturalismin ongelmiksi vaikka tosiasiassa positivismin tiedon ongelmat olisivat tosia riippumatta siitä onko naturalismi tosi tai ei. Tämä on pakottanut omalla kohdallani muuttamaan tietämisen vaateita positivismista poikkeaviksi. Ja tätä kautta ei ole enää positivismista tuttuja ristiriitoja joissa positivismi rikkoisi omia periaatteitaan sisältämällä metafysiikkaa. Jossain mielessä metafysiikattomuuden sijaan tähtään vähempään perseilyyn. Tasolla joka ylittää ilmeisesti useimman ”omasta mielestään fiksun ja koulutetun kristityn” filosofian perustaitotason. Sellaisella tasolla että heillä paitsi ei ole vastauksia haasteisiini niin he eivät ole edes tiedostaneet näiden haasteiden olemassaoloa.

Bolzano huomasi että Kantin jaottelu analyyttisen ja synteettisen tiedon välille piti sisällään ongelmia joita Kant yritti ratkaista tällä jaottelulla. Bolzanon mukaan Kantin väite analyyttisyydestä ei kestänyt kriittistä arviointia. Kantillehan analyyttinen lause oli aina samanlaisuusarvostelma ; A on A. Malliesimerkkinä oleva väitelause ”Kaikki poikamiehet ovat naimattomia” käy tässä hyvin esimerkiksi. Kantin mukaan pitää vain katsoa määritelmiä ja katsoa niiden sisältö. Kun poikamies pilkotaan osiinsa saadaan ajatus ”mies, aikuinen, naimaton” voidaan nähdä että naimattomuus sisältyy määritelmään ja väite on analyyttisesti tosi.

Bolzano huomasi että tässä prosessissa vaaditaan sitä että tehdään intuitiivisia yleistyksiä jotka ovat hyvin samanlaisia yleistyksiä kuin synteettiset induktiiviset teoriat todellisuudesta. Esimerkiksi Kant voi tehdä analyysinsä poikamiehen sisällöstä vain sitä kautta että hänellä on intuitiivinen malli siitä mitä poikamies tarkoittaa. (Ja myös mitä aikuisuus, naimattomuus ja mies tarkoittavat.) Arkikielstä tutut repsesentaatiot saattavat tuntua objektiivisilta ja selviltä mutta tosiasiassa logiikan näkökulmasta ne eivät oikeastaan eroa empiirisen induktion kuvauksista. Oikeastaan ainoat erot ovat siinä että intuitioita ei koetella ; Bolzano varoittikin että vaikka näissä on paljon samanlaisuutta niin kuitenkin intuitiiviset konseptuaaliset propositiot ovat vain sisäistä reflektiota, subjektiivista tarkastelua, kun taas empiiriset väitelauseet sisältävät jonkinlaisen koetteluelementin. Tässä mielessä kysymys siitä onko Jumala testattavissa voidaan nähdä kiinnostavaksi sovellukseksi omaan ajatteluuni.

Tämä ajatus on ollut tärkeä kun Quine hylkäsi analyyttisen ja synteettisen jaottelun puhuessaan perinteisen empirismin dogmeista. (Joita voidaan pitää myös perinteisen 1800 -lukulaisen positivismin dogmeina. Joka alleviivaa sitä että yleiset ajatukset kritiikistäni ovat äärimmäisen vihjeettömiä ja osoittavat syvää taitamattomuutta kriitikoiltani. He demonstroivat taitamattomuutta joka vihjaa siihen suuntaan että kun puhutaan minun maailmankuvastani ja siitä mitä se on ja ei ole, niin heistä ei ole sitomaan sandaalejeni nauhoja.)

Olenkin tullut sellaiseen tuloseen että kriitikko joka kumoaa tietoteoreettisia ajatuksiani viittaamalla vuosisataan pitäisi aloittaa opintonsa alusta. Tai mahdollisesti siirtyä jonnekin 1800 -luvulle itse. Sitenpähän pääsisin eroon siitä että heidän tieteenfilosofiansa kritiikki nojaa 1900 -luvun alkupuolen näkemyksiin jossa esimerkiksi skientisti määritetään niin omituisella tavalla että en itse pidä sitä edes relevanttina tai kiinnostavana. Nähdäkseni fiksu skientisti ei ole ollut kuvatun tapainen noin sataan vuoteen. Toki moni on ollut muuta kuin fiksu. Mutta miksi minun maailmankuvaani pitäisi kritisoida sille lähisukuisten heikoimpien lenkkien kautta? Vain siksi että onnistuakseen skientismikritiikin olisi oltava sata vuotta vanhaa ja asenteellista jossa ajatellaan että vastapuoli on kaksisataa vuotta vanhaa? Tämä vaikuttaa tällä hetkellä uskottavimmalta pohjahypoteesilta.

---

Lähteet:
Bernard Bolzano, ”Wissenschaftslehre. Versuch einer ausführlichen und grösstentheils neuen Darstellung der Logik mit steter Rücksicht auf deren bisherige Bearbeiter” (1837) [engl. ”Theory of Science”]

Argumentoinnin kolme asenneilmapiiriä

Ihmiset ovat argumentoineet aina. Sen ideana on ollut se, että keskustelulla yritetään vaikuttaa muiden ihmisten toimintaan. Tätä kautta on syntynyt ajatuksia joiden mukaan politiikka on sodan jatkamista toisin keinoin. Tai kenties sota on politiikan jatkamista toisin keinoin. Taustalla on ajatus siitä että ihmisten on järkevää ottaa osaa tämänlaiseen keskusteluprosessiin. Tämä on se josta on varmasti helppoa olla samaa mieltä. Loppu onkin sitten erikoista.

Aloitetaan antiikin ajasta. Ateenassa kehiteltiin demokratia. Ei toki nykymielessä. Siellä hallitsevaan eliittiin kuuluvat mieskansalaiset päättivät keskenään asioista. Tähän liittyi paljon keskustelua. Ja politiikassa ja juridiikassa käytettiin paljon puhetaitoisia ihmisiä ; Tässä ytimessä sofisteilla oli paljon valtaa. He julistivat ja opettivat rahasta. He myivät puhetaitoaan ennen kaikkea käytännön kautta; He opettivat ja harjoittivat menetelmiä joilla ihmisiä sai puolelleen päätösprosessissa. Miten mielivaltainen, ailahteleva ja muutenkin satunnainen ja satunnaisen järkevä valamiehistö saatiin tekemään sellaisia päätöksiä joita itse halusi.

Sofisteja kuvasi relativismi siinä mielessä, että heistä asia vaihtui kontekstin ja maksajan ja yleisen ilmapiirin mukana. Ja tätä myytiin taitona (technē) joka liittyi hyvän kansalaisen perusolemukseen, ennen kaikkea hyveelliseen kuntoisuuteen (aretē). Abstraktin tai filosofisen tiedon mukaan tilanne oli ennen kaikkea käytännöllistä.

Sokrates taas kyseenalaisti kaikki nämä puolet. Hänen ideanaan oli muun muassa hylätä relativismi. Tämä on sinänsä kiinnostava ajatus sillä tämä ei usein tule Sokrateesta mieleen monille. Aristofaneen pilvet kuvasi Sokrateen yhtenä sofisteista. Toisaalta nykyään suurin osa muistaa Sokrateesta vain sen, että hän tiesi että ei tiennyt. Ja tätä kautta alleviivataan sokraattista asennetta joka kyseenalaistaa tietämisen. Platon korosti Sokrateen puolustuspuheessa sitä, että ihmiset pahastuivat kun Sokrates kyseenalaisti että heidän käytännönläheisyytensä olisi tietoa. Eikä korostanut että hän itse tietäisi. Kuitenkin samalla korostuu se, että Platonin mielestä Sokrateen toiminnan ydin oli tiedon kätilöinti (elenkhos) jossa kysymyksillä saavutetaan yhteys tietoon joka on kaikilla ihmisillä valmiina. Tämä korostaa sitä että ei-relativistinen ideamaailma oli kaiken kyseenalaistamisen tavoite.

Platon korostikin asennetta jossa filosofi eroaa sofisteista siten että sofistin tavoitteena on miellyttää yleisöä ja saada se puolelleen ja saamaan se muuttamaan mieltään kun taas filosofia kiinnostaa totuus. Taivuttelukeskeisen retoriikan sijaan pyrkimyksenä oli harjoittaa dialektiikkaa jonka avulla saavutetaan viisaus.

Kuitenkin Aristoteles korosti että todistaminen ja demonstraatio olivat jotain jota ei löytynyt Platonin dialektiikassa. Hänestä sokraattisen metodin ja muun kyselevän lähestymistavan takana oli kyseenalaistaminen eikä asioiden perustelu. Dialektiikalla tökittiin aukkoja perusteluihin sen sijaan että perusteltaisiin asioita. Hän näkikin että dialektiikka ei ollut korkeinta asioiden käsittelyn muotoa. Hän esitti että todistaminen perustui lähtökohtiin (arkhai) ja niiden kautta sitten selitettiin miten asiat olivat jotenkin.

Aristoteles näki että sofistinen, retorinen ja dialektinen esitys lähti siitä, että otettiin jotain oletuksia (endoksa) ja niistä sovellettiin eteenpäin. Hänelle retoriikka oli dialektiikan julkinen vastine. Jos reetori vetoaa yleisön mielipiteisiin, nojasi dialektiikka älyllisen eliitin lähtökohtiin. Reetori toisaalta yksinkertaisti vaikeita asioita, dialektikko ei. Aristoteleen mukaan reetori tekee enemmän puheita jolloin prosessi on yksisuuntainen ja pitkä. Kun taas dialektikko harjoitti dialogia joka oli vuoropuhelunomaisempaa. Vasta Aristoteleen kohdalla propositionaalinen tieto (epistēmē) eroaa teknisestä tietotaidosta (technē). Aristoteleen mukaan tietämisessä keskitytään kokonaisiin väitelauseisiin eikä yksittäisiin ideoihin.

Tätä kautta niidenkin takana oli alkeita tietämisestä. Toki Aristoteles korosti myös sitä että reetorit käyttivät myös huonoja keinoja. Aristoteles oli hyvin kiinnostunut erilaisesta väittelystä ja hän keskitti huomiota erilaisiin virhepäätelmiin. Hän korosti että reetorit käyttivät keinoja jotka eivät perustuneet varsinaiseen päättelyyn. Ihmisiin vedottiin ajoituksella, puheen rytmityksellä ja muilla vastaavilla.

Nämä kolme ajattelemisen tapaa ovat tietenkin sitten kulkeneet eri muodoissaan läpi koko länsimaisen sivistyksen. Eikä voida oikeasti sanoa että jokin ajattelun suutaus olisi pelkästään yhtä ja saanut vaikutteita vain siitä. Mutta kuitenkin tämän kolmikon kautta voidaan tehdä jaottelu joka on näppärä. Se paljastaa maailmasta asioita.

Karkeasti ottaen kun katsotaan nykymaailmaa voidaan sanoa, että;
1: Sofistejen retorisiin taitoihin vetoavat menestyvät erityisesti populistisessa politiikassa. Tätä suuntausta korostaa anti-intellektuellismi jossa korostetaan että kansa tietää eikä sen siksi tarvitse päntätä ja miettiä asioita tarkemmin norsunluutornissa. Tieto on käytännöllistä. Ja tämän tiedon kyseenalaistaminen on loukkaavaa. Kaikilla on kuitenkin samalla jotenkin myös oikeus mielipiteeseensä ja ennen kaikkea sen ääneen ilmaisemiseen. Vaikka samalla ollaankin kovasti viittaamassa siihen että tieto on konkreettista eikä ”vain mielipide”. Tunteen tuoma varmuus ja tilannekohtainen ihmisiin vetoaminen jossa ei rakenneta koherenttia kokonaisuutta on hyvin yleinen. Tässä mielessä sofistit ovat hylänneet relativismin sanojen tasolla mutta eivät konkretian tasolla. Tässä toki luotetaan myös tieteeseen. Mutta hyvä tiede tunnistetaan usein enemmän omien mielipiteiden rapsuttelun ja lausujan poliittisen värin kuin tutkimusmetodiikan kautta. Nämä ihmiset käsittelevät omasta mielestään kyseenalaistamattomia tosiasioita, eivät väitelauseita tai argumentteja. Argumentoinnissa osuvasti muotoiltu väitelause onkin usein argumentinkorvikkeena.
2: Sokrateen dialogiakeskeinen menettely taas kuvaa postmodernia filosofiaa joka perustuu kaiken varman tiedon kyseenalaistamiseen ja siihen aukkojen tökkimiseen. Se on saivartelevaa ja irtautunut Sokrateen – tai Sokrateen suuhun laitetuista Platonin ideoista. Tässä voidaan korostaa elitistisiä sävyjä jossa luotetaan asiantuntijoihin. Oikea sitaatti oikealta tyypiltä lisää ei-lopullisesti-varman-tiedon älyllisyyttä. Toisaalta dialektiikkaa löytyy akatemian ulkopuolelta hyvinkin erikoisista paikoista. Dialektista asennetta löytyy postmodernien humanistien ulkopuolelta. Esimerkiksi Intelligent Designin ja ilmastonmuutosdenialistien argumentit ovat äärimmäisen dialektisia. Jos muu postmoderni mannermaisuus koetaan elitistisenä ja vieraantuneena, nämä ovat usein mukana popuolistien työkalupakissa luomassa fiksuuden leimaa.
3: Skientistit ja analyyttisen filosofian kannattajat, empiristit ja muut vastaavat taas ovat Aristoteleen periaatteen seuraajia. He ovat teknisesti vaikeita eivätkä usein viehätä populisteja. Elitistisyys ja tylsyys tekee näkemyksestä hyvin epäsuositun. Tätä kautta objektiiviset luonnontieteetkin voidaan kokea ”epäkäytännöllisinä” ja ”maailmankuvallisina. Etenkin jos moittijalla on dialektisia asenteita käytössään. Tätä kautta heillä on hyvin pieniä sisäänpäinlämmenneitä piirejä. Jostain syystä näistä piireistä hyväksytään yleensä myös jokunen auktoriteetiksi. Jopa kaikkiin asioihin kommentoivaksi auktoriteetiksi, olivatpa aiheet sitten oman alan tiedettä, jotain muuta tiedettä, etiikkaa tai soveltavaa estetiikkaa. Tosin tämä onnistuu vain jos hän ottaa käyttöön myös retoriikan ja dialektiikan menetelmiä.

---

Lähteet:
Aristofanes, ”Νεφέλαι” [suom. ”Pilvet”]
Platon, ”Ἀπολογία Σωκράτους” [suom. ”Sokrateen puolustuspuhe”]
Platon, ”Σοφιστὴς” [Sofisti]
Platon, ”Θεαίτητος” [Theaitetos]
Aristoteles, "Ἀναλυτικὰ πρότερα" [Suom. ”Ensimmäinen analytiikka”]
Aristoteles, "Ἀναλυτικὰ ὕστερα" [suom. ”Toinen analytiikka”]

Miksi edes libertaarit eivät halua että aivan kaikki on ratkaistu kaupallisuudella?

Oikeistolaiset kannattavat usein vapaata taloutta. Säätely ja yhteiskunnan osuus nähdään ongelmana. Tätä kautta esimerkiksi valtion omistama rautatie voidaan haluta myydä kun ajatellaan että se tuottaa halvemmat hinnat junankäyttäjille. Valtion mukanaolo nähdään kilpailua epäreilusti vääristävänä kommunismina joka tuottaa persnettoa myös valtiontaloudelle. Heistä paras tapa hoitaa terveydenhoitokin on se, että annetaan kapitalististen systeemeiden varmistaa paras palvelu parhaaseen hintaan. Ja koulutuksenkin kohdalla he korostavat että koulutus on investointi ja siksi jokaisen tulisi hoitaa se itse.

Kuitenkin oikeistolaiset hyvin usein antavat kaksi roolia jotka ovat yhteiskunnan hoidettavia. Nimittäin armeijan ja poliisin.

Oikeistolaiset ovat usein rikkaita ja hyvin menestyviä. Ja he eivät halua maksaa palkka-armeijoita jotka puolustavat heidän omaisuuttaan. Samoin poliisin tulee heistä olla valtion omistama. Tätä on minulle joskus selitetty sillä että köyhänkin tulisi pitää tästä ajatuksesta koska rikkailla olisi joka tapauksessa varaa ostaa vartijoita. Tämä hyväntahtoisuus on toki kiinnostavaa mutta se on epäsynkassa oikeistolaisen ajattelutavan mukaan. Miten vartijoiden ostaminen ei tuottaisi parhaan palvelun parhaaseen hintaan? Miksi juuri tässä kontekstissa ihmisiä kiinnostaa se köyhien hyöty? Kun selvästi monessa muussa asiassa tämä ei kiinosta pätkääkään eikä toimi argumenttina mihinkään suuntaan. Kysymys on että miksi poliisi ja armeija ovat synkassa oikeistolaisten käyttämien argumenttien kanssa?

Koska tosiasiassa tässä on takana se mitä vapaa markkinatalous perimmiltään tekee. Ja miten siihen vaikuttaa ihmisten psykologia. Ihmiset tekevät valintoja erikoisella tavalla. Ja se ei nojaa ajatukseen jossa ihminen olisi aina parhaita diilejä tekevä homo economicus. Tähän liittyy piirteitä joita on syytä tarkentaa erään paradoksin kautta.

Tätä kautta voidaan huomata että vastaus on siinä että oikeistolaiset eivät oikeasti aja vapaata markkinataloutta vaan tietynlaisessa tilanteessa olevien rikkaiden ihmisten asiaa. Ja tässä kontekstissa argumentaatio vaihtuu kun konteksti vaihtuu koska toisessa kontekstissa he itse menettäisivät yksilötasolla. Kysymys ei ole ideaaleista vaan siitä mitä ryhmää ihminen katsoo edustavansa. Kommunistit eivät ole sisäisesti koherentteja koska he ajavat köyhiksi ja luusereiksi samastuvien asiaa. Oikeistolaiset samastuvat rikkaisiin. Näiden ryhmien takana nykymaailmassa on tietynlaisia elämäntapoja. Ja kysymys siitä minkä valtio maksaa ja ei maksa riippuu näistä tapahtuviin seurauksiin. Oikestolaisuus ei ole ideaali joka noudattaa koherentisti arugmenttia parhaasta palvelusta ja tuotteista parhaaseen hintaan. Koska tämä iskisi joskus nykyajan rikkaita pakaraan. Ja he olisivatkin aika tyhmiä jos eivät tätä tajuaisi.

Kuvitellaan ensin valintaskenaario;

Olet käynyt sairaalassa ja lääkäri on kertonut että sinulla on tappava sairaus. Olet saanut tähän toisen mielipiteen ja tämä on yhtä synkkä. Sinulle tarjotaan tässä yhteydessä hoitoa. Tarjolla on erilaisia lääkkeitä ja erilaisia hoitoja.

Ensimmäinen lääkärisi kertoo, että valittavanasi on;
Hoito 1: 11% mahdollisuus elää 12 vuotta ja 89% mahdollisuus äkkikuolemaan,
Hoito 2: 10% mahdollisuus elää 18 vuotta, 90% mahdollisuus äkkikuolemaan.

Mieti kumpi olisi itsellesi mieluisampi vaihtoehto, riskeineen ja mahdollisuuksineen. Sen jälkeen kuuntele toista tohtoria.

Hänkin tarjoaa sinulle kahta hoitoa;
Hoito 1: 100% mahdollisuus elää sairaudesta huolimatta 12 vuotta.
Hoito 2: 89% mahdollisuus elää 12 vuotta, 10% mahdollisuus elää 18 vuotta ja 1% mahdollisuus siihen että hoito tappaa sinut välittömästi.

On selvää että valitset jälkimmäisen tohtorin. Mutta kumman hoidon näistä valitsisit? Nyt on syytä muistaa mitä vaihtoehtoja valitsit kummaltakin tohtorilta. Jos otetaan ajatus odotetun hyödyn mallista laskea asioille arvoa, voi olla yllätyksenä että tohtorien kohdalla tulisi valita sama. Eli valita molemmissa skenaarioissa joko Hoito 1 tai Hoito 2. Tämä on oikeastaan hyvin yksinkertainen asia osoittaa ; Kun lasketaan odotetun hyödyn mukaan pyyhitään yhteiset osiot vertailuissa pois. Nämä ovat ikään kuin niitä asioita joita tuotteissa on aina mukana molemmissa vaihtoehdoissa ja näin ne eivät merkitse. Kun hoitoa 1 verrataan hoitoon 2, voidaan yhteisten osien poispyyhkimisen jälkeen nähdä että odotetun hyödyn kannalta hoito 1 tarjoaa identtisen efektin verrattuna hoitoon 2.

Hyvin harva kuitenkaan tekee näin jos heille tarjotaan tämä valinta. Joka kertoo siitä että suurin osa ihmisistä ei toimi odotetun hyödyn mallin mukaan. Sen sijaan he useammin valitsevat täysin riskittömän hoidon toisen lääkärin hoidoista. Ja Hoidon 2 ensimmäisellä tohtorilla. Tämä on Allaisin paradoksi. Joka alleviivaa sitä että ihmiset eivät noudata odotettua hyötyä. Sen sijaan psykologiallamme on erityinen suhde riskeihin.

Ihmiset välttävät mieluummin riskejä kuin saavuttavat hyötyjä. Toisaalta ihmisen elämälle jossa on lyhytjänteinen riski kuolla on jotain johon suhtaudutaan hyvin vakavasti. Tätä kautta ihmisen omalle elämälle on tavallaan syvä arvo. Arvo joka ei ole pelkkää odotettua hyötyä.

Nyt sitten voidaan katsoa hieman historiaa.

Jack London on tunnettu kirjailija ja seikkailija. Mutta eräs hänen pahimmista seikkailuistaan tapahtui sivistyneessä Lontoossa. Hän kirjoitti "Kadotuksen kansa" -teoksensa vierailuistaan East Endissä. Köyhimmillä alueilla. Tästä kirjasta köyhien oloista voitiin mainita esimerkiksi se, että vaikka usein köyhät ihmiset lisääntyvät ahkerasti, oli East Endissä paljon ihmisiä jotka välttivät perhettä ja lasten hankkimista.

Oikeistolaisessa näkemyksessähän jos hommaat lapsen sinun olisi hoidettava se. Ja jos et hanki lapsia niin sitten se on sinun valintasi kunhan huomioit sen että jotenkin kykenet elättämään itsesi sitten kun olet vanha. Toisin sanoen valtion sosiaalihuolto halutaan delegoida perheille. East Endin tilanteessa ei kuitenkaan ensinnäkään ollut varaa hankkia lapsia. Ja toisaalta lapset eivät pääsisi kouluihin tai elämään ja tätä kautta lapset olisivat käytännössä tuettava kuluerä tai itseen verrattava rassukka vanhana. Joten ei se pitkälläkään jänteellä mitään ratkaisisi.

Tärkeintä oli erilainen eksploitaatio. Köyhiä saatiin tekemään vaarallista ja fyysisesti raskasta työtä juuri ja juuri syömäkelpoisella vellillä. Köyhät taistelivat sen päivän elämisestä. Ja köyhäintaloissa oli menetelmä jossa köyhät pidettiin köyhinä, varmistettiin että he olivat köyhiä ja tarjottiin sen päivän ruokaa vastaan työtä niin että köyhäintalokurimukseen päätyminen ei koskaan pääty. Köyhät päätyivät kiertämään köyhäintalosta toiseen koska monesti oli sääntönä että sama köyhä ei saanut olla useana päivänä peräkkäin samassa köyhäintalossa. Näin köyhä joutui kuluttamaan päivää siihen että kulki 15 kilometria toiselle köyhäintalolle seuraavana päivänä. Joka varmisti että ainakaan työpaikkaa ei tällä keinolla saataisi. Köyhien työllä sen sijaan saatiin rahaa köyhäintalolle.

Normaali ihminen välttää riskiä eikä mene vaarallisiin töihin kovin pienestä palkasta. Hän tekee kuten normaali ihminen tekee valitessaan hoitoa tohtorilta. Pieni mahdollisuus elää pidempään ei paina paljoa kun on pieni riski kuolla. Köyhien valinta on toinen. He elävät high risk -elämää ja nälkökuolema on joka tapauksessa niin varma, että riskityö on kohinaa. Elääkseen seuraavan päivän ollaan valmiita menemään esimerkiksi Lontoon vaarallisiin satamiin jossa raskas ja vaarallinen työ tuo riskejä joissa esimerkiksi käden murtaminen johtaa työn menettämiseen ja lähes varmaan kuolemaan. Tässä kontekstissa leipäpala riittää.

Tämä kuvaa hyvin sitä miksi oikeistolaiset puhuvat palvelujen ja tavaran hinnasta. Oikeistolaisen ajattelun koko idea on utilitaristinen. Se katsoo hyvää siten että saadaan mahdollisimman monelle mahdollisimman halvalla. Utilitaristisissa systeemeissä ollaan aina valmiita uhraamaan joitakuita. Ja vapaassa markkinataloudessa uhrattu ei usein ole vähemmistö. Vaan usein se on enemmistö.

Esimerkiksi tehdasteollisuus oli Jack Londonin ja Dickensin ajan Lontoossa valtavan kannattavaa tehtaanomistajille. Tämä ei näkynyt tehdastyöläisten palkoissa vaikka tehdastyöläiset tekivät vaarallista työtä - usein jopa lapsina. Taikatemppu tässä on tietenkin se, että kilpailu vapaassa markkinataloudessa pyrkii laskemaan tuotteen hintaa. Vapaa markkinatalous tarjoaa maksimaalisen utiliteetin kuluttajalle. Sen sijaan työläisten palkat se pyrkii leikkaamaan olemattomiin. Tässä tehtaanomistaja on yksi ihminen jonka palkka ei juuri missään tapauksessa heijsatu merkittävästi tuotteen hintaan. Hän voi tienata yksilönä hirveitä määriä ilman että yksittäisen myytävän tuotteen hinta muuttuu paljoakaan. Sen sijaan työläisiä on usein monia ja jo pienikin palkanleikkuu vaikka 10 000 työntekijältä on välittömästi iso raha. ; Jos tehtaanomistaja ottaa 10 000 itseltään palkkaa pois, se on efektinä sama kuin hän ottaisi 1 jokaiselta työläiseltä. Tämä tietenkin kannustaa tekemään leikkauksia massoilta. Etenkin jos on se joka päättää pitääkö itse 10 000 vai ottaako muilta 1 pois..

Oikeistolaiset eivät pidä siitä koska hinta nousee heti jos työläiset vaativat palkkojaan. Itse asiassa kommunismin kohdalta tärkeää on huomata että se on kammottava ideologia joka syntyi kun havahduttiin että oikeistolaisuus on yrittäjähenkisyyttä joka tuo parhaan utiliteetin kuluttajalle mutta tekee tämän normaalin suorittavan työntekijän kustannuksella.

Mutta miten asia toimii sitten vartijoiden kanssa?

Vartijoiden kohdalla ongelma on toinen. Raha on valtaa. Mutta arvaa mikä muu on valtaa? Aseet. Kun mietitään vapaata markkinataloutta, se on tehnyt kokeiluja joissa poliisi on ollut niin tehoton että se on korvautunut vartijamaisella toiminnalla. Tämä tuppaa menemään siihen että vartijat yritteliäästi luovat uusia aloja tienata. Nämä tienaamiset ovat niitä keinoja joita kautta mafia syntyy. Yksityistetty poliisi tuppaa muuttumaan mafiaksi. Ja jos valtionpoliisia ei ole, ei ole mitään joka pitäisi mafiosoja kurissa. Paitsi ostamalla toinen mafia.

Vartijat voivat tuoda tässä tilanteen jossa palvelusta saadaan hyvä hinta. Tässä rikkaat ovat tietenkin erityisessä lypsyssä. Mafia kerää suojelurahaa. Tuottavan työn tekevä työläinen tässä kontekstissa ei olekaan tehdastyöläinen vaan rikas. Ja he ovat valmiita maksamaan koska ihmiset kantavat riskit ja hyödyt siten kuin kantavat.

Koska käytännössä vapaa markkinatalous luo utilitarismia aina jonnekin uhraamalla jonkun tahon. Jokin taho yleensä pärjää eksponentiaalisen hyvin ja sitten jossain on usein hyvin suuri massa ihmisiä jotka kärsivät hyvin köyhtyneissä ja vaarallisissa oloissa. Jos poliisia ei ole yhteiskunnan valvomana, hintaa maksavat ne jotka yksilöinä tuottavat paljon rahaa työläismassoilla. Jos AY -liikettä tai minimipalkkaa ei ole, hintaa maksaa se jolla on suurin riski kuolla nälkään, köyhyyteen tai kurjuuteen.

Tätä kautta voi ymmärtää miten oikeistolaisessa koulutusargumentaatiossa jätetään huomioimatta että investointiin liittyvä riski vie toisista oloista olevia velkavankeuteen ja tätä kautta he ovat pakotetumpia jäämään ilman koulutusta riskien vuoksi. Koska tätä kautta maksimoituu se, että koulutus on varaa hankkia niillä joilla pappa betalar. Ja ilman kilpailua kouluissa pärjää paremmin tampiokin. Köyhät koulussa tuovat kilpailuja jotka maksetaan rikkaiden verorahoilla. Ja lisäksi nämä pirulaiset saavat vaihtoehtoja eivätkä elä köyhyys-kurjuusmyllyssä joka on johtajaihmisten omien tulojen maksimoinnin kannalta ideaalitilanne. Kysymys ei ole siitä että saataisiin parhaat osaajat parhaisiin tehtäviin vaan siitä että saadaan omalle viiteryhmälle parhaat massit.

Kommunismi taas on sitä että tuotetaan maksimaalinen kurjuus mahdollisimman monille, usein ympäristön hinnalla. Kommunismin tapana näyttää olevan se, että se tuhoaa ympäristön kykenemättä tuottamaan utiliteettia tuotteen hinnoille. ; Tai kuten vanha sanonta sanoo; Kapitalismi on sitä että ihminen sortaa toista. Kommunismissa se on toisinpäin..

Itse näen että ilman hyvinvointivaltiota ja poliisia joku ryöstäisi söisi rikkaat kuten Juha Sipilän seuraavana päivänä. Kenties jopa niin että Sipilä tiedostaisi tilanteen ja maksaisi heille palkkaa ja antaisi aseen jolla häntä uhataan ja jolla hänet ammutaan. Se olisi äärimmäinen oikeistolaisen vapaan markkinatalouden loppuhuipentuma. Minusta se ei olisi huono yhteiskunta. Se ei olisi yhteiskunta lainkaan.

Siksi kysymys ei oikeastaan ole siitä halutaanko valtion "kommunistinen" keskushallinto pois vaan minne sitä halutaan. Hallituksen ja siihen liittyvine yhteiskuntakontrollimekanismien olemassaolo näyttääkin itse asiassa yhdistävän kaikkia menestyneitä yhteiskuntia. Niiden puute taas kuvaa barbarioita joissa voittaja on se jolla on isoin nuija ja vähiten menetettävää.

Naturalistien outo maailmankuvallinen matematiikka..

Olen seurannut useamman vuoden Mark Chu-Carrollin blogia. Hän kirjoittaa aika usein ns. "Cantor Crankeistä". Eli ihmisiä jotka kyseenalaistavat Cantorin näkemykset äärettömästä. Tämä on kiehtovaa koska Cantor antoi äärettömän käsittelle täsmällisen, matemaattisen merkityksen, mikä on suuresti vaikuttanut nykyaikaisen matematiikan kehitykseen. Cantorin määritelmä ja siihen liittyvä matematiikka osoitti, että äärettömyydellä on eri asteita. Tämä kaikki fasinoi matemaatikkoja ja matematiikkafaneja. Ääretön ei ole numero. Ja ääretön ei ole myöskään yksi asia. On useita erilaisia äärettömiä.

Olen ajatellut että Cantor-Crankeryssä on usein takana nimenomaan crankeillä usein oleva suuri ego ja se että Cantorin tulokset ovat paikoitellen varsin epäintuitiivisia. Tätä kautta Cantor-Crankit ovat muostostaneet mielessäni lähinnä "suuret toisinajattelijat" jotka ajattelevat arkijärjellä. En ollut ajatellut että tällä olisi mitään ideologisia kytköksiä juuri mihinkään. Vieläpä sellaiseen piiristöön joka on minulle jokseenkun tuttu. Vaikka en tätä ryhmää pidä hirveän fiksuna, en odottanut edes heiltä Cantor Crankeyden tapaisia juttuja. Tämä muistuttaa siitä nyrkkisäännöstä että vaikka yleensä ihmisiä ei kannata aliarvioida on joitain ihmisryhmiä joissa on merkittävä määrä yksilöitä joita ei yksinkertaisesti mitenkään voi aliarvioida.

Mark Chu-Carroll on kuitenkin kohdannut sen minkä olisi kenties voinut arvata muutoinkin. Cantor ärsyttää jos on tietynlainen näkemys äärettömästä. Ja ääretön taas sidotaan usein eri asioihin ideologisella taustalla. Tällöin sitä ei niinkään määritellä matemaattisesti. Chu-Carroll onkin ollut tilanteessa jossa hänen kommenttilaatikkoonsa ollaan tultu sillä aenteella että Cantorin matematiikan on oltava uskonnonvastaista ja Jumalaa vastaan. Ja tässä ei tehdä niin kuin he yleensä tekevät; Jos jokin matemaattinen todistus osoittaa Jumalan olemassaolon on matematiikka ehdotonta ja täysin läpivarmaa. Tässä he näkevät että Cantorin todistus salakuljettaa pahaa materiaalista maailmankuvaa. "There is only one infinity, and that is God." Eli perspektiivi oli se että Cantor yritti korvata taivaallisen maallisilla numeroilla ja filosofialla.

Suurimmalle osalle kristityistä Cantorin näkemys on yhtä suuri ongelma kuin evoluutioteorian hyväksyminen. Kahdella tavalla; Suurille massoille kumpikaan ei ole mikään ongelma. Esimerkiksi Chu-Carroll on itse uskonnollinen juutalainen joka puolustaa Cantorin näkemystä ja evoluutiota fundamentalisticrankejen kritiikkejä availlen. Ja sitten ovat ne fundamentalisticrankit joilla on kova tarve vastustaa molempia koska ilmeisesti heidän näkemyksensä on niin virheellinen että se on kaikkialla suojattava kritiikiltä. Ja kritiikki tuppaa olemaan suosittua tiedettä, logiikkaa ja matematiikkaa.

Tämä on osana sitä että kristityillä muodostuu USA:n kristillisissä yksityiskouluissa varsin sisäänpäinlämpiäviä kuplia. Koulutus on siellä paikoitellen hyvin hämmentävää. Tähän liittyen aiheesta on kirjoitettu melko kuvaavasti. Itse kristillisen koulun käynyt reagoi kristilliseen Cantorin matemaattisen todistuksen dissaamiseen siten, että se taipuisi varsin helposti yleisesti käytettyyn sabluunaan. "If you're raised in Christian fundamentalist culture, all of that—every last bit—absolutely reeks of modernism. It's easy to see how somebody at A Beka would look at set theory and conclude that it's really just modernist propaganda. To them, set theory is just a step on the road to godless atheism. Add in the historical fact that Georg Cantor's ideas weren't terribly popular at first, and they can easily create a narrative where true math is being suppressed so that false, modernist math can corrupt the minds of children." Tämä muistuttaakin että aina kun puhutaan "maailmankuvallisuudesta" ja "intresseistä" ollaan postmodernin ytimessä. Ja tässä ytimessä ei yleisesti ottaen sanota että vastapuolen argumentit olisivat vääriä tai virheellisiä. Niissä kun puhutaan asian sijaan asiasta uskovista. Tätä kautta ne pitäisi aina kohdata pelkällä naurulla ja ad hominemilla. Sillä tämä henkilöön käyminen tuntuu todellakin olevan se yleinen sabluuna jossa "ismeistä ja sen seuraajista puhuminen" korvaa näkemysten kritiikin hyvin usein. Ja näitä esitetään jonkinlaisina älyllisinä argumentteina. Itsekin tykkään pilkata ihmisiä. Mutta en leiki että tämä on jotain älyllistä analyysiä. Se on sellaista vittuilevaa terävyyttä joka vaatii juoksevaa mieltä. Mutta ei tieteellistä mieltä. Kreationisteilla nämä kaksi tuntuvat menevän yhteen.

Kuten viittaamani kirjoittaja alleviivasikin, kysymys on yleensä nimenomaan siitä että fundamentalisti ei ole tyhmä vaan hänellä on koherentti ja toistuva ajatusrakenne. Joka nojautuu viholliskuvan varaan. Kristityn on oltava tietynlainen koska muuten hän on "postmoderni", "moderni", "kommunisti" tai muu vastaava paha vihollinen joka voi mennä ja tappaa kaikkia koska moraali on suhteellista. Jumalan kyseenalaistaminen millä tahansa asialla on siksi kytköksessä uhkaan ja vaaraan jossa tuhoutuu yhteiskunta ja murhatuiksi tulevat kanssaihmiset. Heillä on sisäisesti koherentti asenne, jossa koko ajan on uhkaa. Ja tätä mielentilaa voi järkyttää mikä tahansa. Myös ajatus siitä että matemaattisen määrittelyn mukaan äärettömiä on useita erilaisia.

Tässä tietenkin korostuu että "uskonto aikaansaa uskontovainoa". Että "homot saa tulla avoimesti kaapista mutta uskovaisia pilkataan ja heille nauretaan". Näen että tässä kohden esimerkiksi Cantor Crankit eroavat homoseksuaaleista sitä kautta että homoseksuaalisuus koskee moraalia ja sitä mitä saa tehdä. Cantor Crank taas väittää virheasioita siitä miten matematiikka toimii. Jos joku hölmöilee faktojen tai numeroiden kanssa, hän on epä-älyllinen. Ja virheitä on turhaa oikeuttaa "mielipiteinä" tai "makukysymyksinä". Nauran homoille heti kun he väittävät että 1+1=2 on virheellinen koska siinä on heteronormatiivisia dogmia.

Sosiaalinen itsemurha

Itsemurha esitetään yleisesti itsekkäänä aktiona. Tämä on ymmärrettävää. Itsemurhan vahvimmat puolustukset tulevat autonomisuudesta. Siitä että ihmisillä on oikeus määrätä se miten he elävät oman elämänsä.

Tämä ajatus on nähty kristillisessä kulttuurissa vieraana. Siinä ajatellaan että Jumalalla ja vain Jumalalla on lupa päättää elämästä ja kuolemasta. Tätä ajatusta vastaan on sitten ajettu kymmenen käskyn "Älä tapa!" -käsky. Että se että suomalainen apologiawiki kertoo Jumalan määräämän kanaanilaisten kansanmurhan. "Jumala on ainoa, joka voi ottaa huomioon kaikki syyt ja seuraukset, jolloin Hän tietää, milloin ihmisen on hyvä kuolla. Kanaanilaislasten kuoleminen oli siis hyvä asia, koska se perustui hyvää tahtovan Jumalan päätökseen." Toisin sanoen kaikki kansanmurhat eivät ole kategorisesti pahoja kansanmurhia. Ja tämä alleviivaa itsemurhaa yksityisenä asiana. Se on tietenkin jotain joka voidaan aina nimetä pejoratiivisesti egoismiksi tai itsekkyydeksi. Yleensä turmelus onkin vapautta joka ei miellytä itseä ja omaa ideologiaa. Ja tätä kautta maailmankuvallisuus tulee mukaan ja teeskentelee että vapaus ei olisi enää mitään aitoa vapautta. (Itse taas näen että kaikki vapaus ei kenties ole tavoittelemien arvoista. Mutta on se huonokin vapaus silti määritelmällisesti vapautta.)

Tässä mielessä onkin aika selvää että suurin osa itsemurhaa vastustavista argumenteista ovat sellaisia, että ne eivät vetoa individualisteihin. Joka tietenkin alleviivaa sitä että itsemurha on induvidualistinen aktio. ; Länsimaisessa kulttuurissa on hyvin vierasta harjoittaa seppuku -henkisiä vahvasti sosiaalisia itsemurhia jossa kunnia ja kasvojen menetys yhteisön edessä on oleellinen osa itsemurhan oikeuttamista. Muissa kulttuureissa tämä vaihtoehto on kuitenkin aika selvästi olemassa.

Itseäni kuitenkin ihmetyttää se, että itemurhassa on eräs alatyyppi. Eutanasia. Eutanasiahan on teknisesti ottaen autettu itsemurha joka tehdään hyvin tiettyjen reunaehtojen vallitessa. Eutanasiassa ajatellaan usein olevan ikään kuin eettisesti vahvimmat oikeutukset tehdä itsemurha. Sillä elämä ei lyhene oleellisen paljoa. Ja menetetyn elämän laatu on hyvin huonoa. Saattohoitokaan ei ole nappiratkaisu ja lääketiede ei kykene ratkaisemaan kaikkia tähän liittyviä ongelmia.

Eutanasian kohdalla on jännittävää miten kuitenkin pelotteluissa ei usein korosteta tätä mallia. Sen sijaan kauhupuheissa ovat usein mummelit jotka kokevat olevansa rasite yhteisölleen. Toisin sanoen tässä nähdään että eutanasia koskettaa erityisesti sellaisia ihmisiä joilla olisi sosiaaliset syyt tehdä itsemurha. Ja tämä sosiaalinen itsemurha nähdään erityisen pahana asiana. Tämä alleviivaa sitä että itsemurhan itsekkyys ei itse asiassa olekaan kovin relevantti argumentti. Koska sosiaalinen itsemurhahan se sitä vastenmielisintä itsemurhaamista olisi. Itsekkäissä itsemurhissa on tätä kautta jotain parempaa.

Asia on tietenkin tässä kohden ymmärrettävissä sitä kautta että jos itsemurhan oikeutus on sosiaalinen, yhteisöllä on sanottavaa siihen että haluaako se todella tämän kyseisen ihmisen kuolemaa ja onko tämä relevantilla tavalla rasite. Jos syyt ovat individualistisia, ei toisilla ihmisillä helposti ole mitään puututtavaa asiaan.

Kenties on jopa niin että itsemurhassa ja sen vastustamisessa on usein kysymys siitä keiden egoismi painaa. Jos itsemurhaa haluava ei halua elää ja hän päättää kuolla vaikka se aiheuttaa tuskaa läheisille hän tekee itsekkään teon. Hankkii jotain haluamaansa itselleen muiden kustannuksella. Toisaalta on aika itsekästä myös vaatia jotakuta muuta elämään puolestaan siksi että itsemurha tuottaisi itselle tuskaa. Tai että oma ideologia määrää että asia ei ollenkaan olisi heidän päätettävissään.

Minun ideologiani taas sanoo että ihmisillä ja uskonnoilla ei ole mitään päätäntävaltaa itsemurha-asiassa. Ja itse asiassa; Vaikka Jumala olisi olemassakin niin jos hän on antanut meille vapaan tahdon ja elämän, niin sitten hänelläkään ei ole mitään sanottavaa asiaan. Tai jos on niin ei ole palvonnan arvoinen Jumala. Ja sellaisen kritisoiminen vaikka Helvettiin joutumisen uhallakin on nähtävissä kapinana moraalitonta paskiaista kohtaan joka sekoittaa vallan, auktoriteetin ja kykynsä tehdä asioita siihen että nämä asiat myös olisivat hyviä.

Moraalista ja sen relativistisuudesta

Karkeasti ottaen moraalirelativismi on postmoderniin filosofiaan liittyvä ajatus. Postmoderni filosofia dekonstruktion osalta on monin paikoin hämmentävän vähänkin poliittista. Mutta kuitenkin se on saanut suosiota politiikassa niin että sen suuntaiset ajatukset ja sitä vastustavat ajatukset ovat molemmat sellaisia että niiden avulla on helppoa julistaa moraalista väriä.

Tähän liittyy jännittävä asia. Sillä tämä asetetaan usein vastakkain totuusfiksoitumisen kanssa. Näin vapautta ja ihmisen ilmaisukykyä painottava moraalin relativistisuus on saanut vastaansa perinteikkään ajatuksen objektiivisesta moraalista.

Kuitenkin käytännössä kun vasemmistolainen tai liberaali puhuu moraalista, hän puhuu hyvyydestä kuin se olisi objektiivista. Kun taas fundamentalistikristityt, erityisesti kreationistit, tuppaavat puhumaan siitä miten ties mikäkin näkemys on aina vain maailmankuvallinen tulkinta. Evoluutio ei olekaan tieteen näkemys vaan maailmankuva. Se ei ole pelkästään epätosi vaan sillä on poliittinen motiivi. Tämä kaikki pitää sisällään ajatuksen siitä että dekonstruointi on pätevä tapa analysoida, kritisoida ja löytää aukkoja näkemyksistä. Ja tähän liittyy vahvasit se että on "naturalistista" tai "skientististä" uskoa että objektiivinen tieto olisi tieteissä edes mahdollista. Joten kaikessa on lähinnä maailmankuvasta kyse koska muutakaan ei voi olla. Näin kertoo meille kreationisti.

Toisaalta asia on laajempikin. Ihmiset jotka vihaavat ajatusta jossa moraali on relativistista ja postmodernia tuppaavat jostain hämmentävästä syystä olemaan taipuvaisia kuvaamaan vihollisiensa moraalinäkemyksiä filosofisen kannan sijaan "sosiaalisen statuksen nostattamisena". Muutenkin he tuntuvat noudattavan ajatusta jossa yhteisöiden ja yksilöiden moraalisuus on usein kätevää sosiaalisen statuksen boostaamista ja ajattelevat että ihmiset olisivat kuin Platonin veljen näkymättömyyssormuksen kantajia jotka toimivat inhottavilla tavoilla heti kun heitä ei tarkkailla ja nähdä.

Ja siksi kulttuuria ja sen normeja täytyy tukea koska ilman niitä ihmiset ovat vain petoja. Ja kaiken lisäksi kulttuurin suojaksi tarvitaan juuri tietty kulttuuri. Koska hyvä yhteiskunta ei ole ilmiselvä vaan vaatii tiettyä kulttuurista opettamista. Miksi ne joiden mielestä moraali on objektiivista ovat esimerkiksi maahanmuuttokeskustelussa kaikista valmiimpia korostamaan että hyveelliset maahanmuuttajien pelastamiseen liittyvät ihanteet on hylättävä "liian sinisilmäisinä" (aka. sisältävät etiikkaa eivätkä sitä "raakaa konkretiaa" jossa mukaudutaan pahaan maailmaan antamalla pikkusormi.) ja muistettava että nämä ovat vain statusbuustia jotta voidaan vaikuttaa tuttujen silmissä hyviltä ihmisiltä ja että konkretia tarkoittaa että tulee vaan antaa tiettyjen, tilastollisesti suuressa määrin myös viattomien ihmisyksilöiden, kuolla sinne ulkomaille koska siitä on riskiä hänelle itselleen.

Eli kulttuurirelativismin vastustajat käyttävät perusteluissa hämmentävän paljon relativistisia argumentteja. Mutta eivät esittele omaa toimintaansa objektiivisen etiikan kielellä. Toisaalta moraalisen moniarvoisuuden kannattajat tuntuvat toimivan tavalla jossa heidän oma moraalinsa ja hyveellisyysnäkemyksensä ovat erittäinkin vahvoja, vastaanpanemattomia (jopa tasolla että niiden kanssa erimielinen ilmentää pahuutta) ja joustamattomia..

Etnisesti luterilainen

Olemme olleet perinteisesti luterilainen maa. Tähän liittyvät muutokset tapahtuivat nopeasti. Kustaa Vaasa ratkaisi rahapulmiaan vaihtamalla maamme katolisesta luterilaiseksi. Luterilainen kirkko toisaalta hallitsi myös ihmisten lisääntymistä; Naimalupa saatiin rippikoulu käymällä. Sittemmin kirkko on yrittänyt irtautua tästä perinteestä korostamalla että luterilaisuus on maamme perinne. Ja se on tässä yhteydessä yrittänyt katkaista perinnettä itseensä selittämällä että tosiasiassa maassamme ei ole valtionkirkkoa tai valtakirkkoa vaan kansankirkko. Joka eroaa valtionkirkosta siten että valtionkirkossa kirkko saa rahaa valtiolta ja joutuu tottelemaan poliittista valtaa kun taas meidän autonominen kansankirkkomme ottaa rahat ja tekee vapaammin mitä lystää. Kansankirkkoon on sitten ikään kuin vain kuuluttu vapaaehtoisesti ja se on ollut suosittu. Tässä kansankirkkoretoriikassa kirkon jäsentilastot ja rippikoulutilastot olivat oleellisin työkalu.

Nyt tämä kansankirkkoretoriikka on ollut katoamassa. Osittain siksi että se ei ole toiminut. Kun kirkko on puhunut vapaaehtoisuudesta, on sen ollut vaikeaa saada kirkosta etääntyneitä esimerkiksi kastamaan lapsiaan. Kirkko taas on tarvinnut lapsia jotka kastetaan jäsenrekisterin yhteyteen. Tämä on monin paikoin ongelmallista kun paikoitellen selvästi alle puolet lapsista kastetaan kirkkoon. Tämä johtaa siihen että etenkin kouluissa oppilaita katsoen kirkon jäsenet ovat vähemmistössä. Tässä kulmassa on tietenkin vaikeaa oikeuttaa kirkon ”luontevaa läsnäoloa”. Onkin jo sinällään kuvaavaa että vaikka luterilaisen kirkon "läsnäolo" oikeutettiin kansankirkkoargumenteilla niin nyt kun sen argumentaation tausta on kadonnut, ei toimintaa haluta lopettaa vaan jatkaa. Aina kun jotain asiaa jatketaan sen taustalla olevien argumenttien muututtua tehottomiksi tiedetään että kyseessä on valtapelistä ja vain valtapelistä. Sellaisesta joka asettuu keskustelun ja argumentoinnin ulkopuolelle. Jossa argumentaation ainut tehtävä on nuijia valmiiksi päätetyt asiat läpi. Ja jos tässä ei onnustuta, vaihdetaan argumentaatiota eikä johtopäätöstä.

Tästä onkin tullut hankaluuksia kirkolle. Viime päivinä on esimerkiksi keskusteltu siitä miten koulutussäädökset ovat vaikeuttaneet ja rajoittaneet kirkollisten toimintaa. He ovat olleet pahastuneita siitä että kirkko ei ole saanut olla mukana sopimassa säännöistä ja päättämässä. Mikä kertoo että heille koulut eivät ole autonomisia paikkoja joiden ehdoilla toimitaan kun sinne mennään vierailemaan vaan enemmänkin jokin taho jonka kanssa väännetään asiat kuten valtakirkko haluaa.

Tässä kontekstissa on korostettu sitä että uskontoa ei tuputeta vaan annetaan tarjolle. Tätä kautta kansankirkkoretoriikasta on onnistuttu nappaamaan mukaan se käsite jota on ilmeisesti jostain syystä haluttu pitää mukana. Nimittäin se, että ihmisillä tulee olla käsitys omasta kulttuuristaan. Että täytyy ensin ymmärtää omaa kulttuuriaan jotta voi ymmärtää muita.

Tätä on sävytetty sillä että me elämme luterilaisessa maassa. Teemu Laajasalo, joka on tuoreesti valittu piispaksi, varmasti edustanee kirkon virallista kantaa tai mukailee kirkollisten näkemyksiä kertoen mitä kirkossa aika laajasti halutaan. Hän on korostanut että luterilaisuus näkyy siniristilipusta lähtien koko kulttuurissa. Ja tätä kautta myös maamme ateistit ovat etnisesti luterilaisia. Ateistimmekin ovat siis luterilaisia ateisteja.

Tässä kohden on haluttu pitää ajatuksesta jossa kirkosta asetetaan tarjolle tietoa. Tämä on hyvää retoriikkaa kunnes tiedostaa että kirkolliset ovat kaikista vahviten olleet vastustamassa muutosta jossa uskonnonopetus muutettaisiin uskontotiedoksi. Toisin sanoen uskonnosta tarjottaisiin neutraalia tietoa sellaisella tavalla, että erillistä opetusta ei tarvitsisi antaa. Tällöin he korostavat että neutraaliutta ei olekaan. Mikä on jännittävää koska kun he kertovat neutraalisti tarjoavansa tietoa jotta voi tehdä valinnan sitä myydään neutraalina tietona joka on päätöksen apuna ilman maailmankuvallista taakkaa. Kuulemme että tila on neutraali. Suvivirsi ei ole uskonnonharjoittamista. Uskonnonopetus ei ole vakaumuksellista ja niin edespäin. Tämä muistuttaa siitä että tieto ei olekaan se asia joka tosiasiassa on takana. Takana on kirkollisten tieto siitä että uskontoa ei voi neutraalisti asettaa tarjolle. Tätä ei vain ole miellyttävää tunnustaa julkisesti. ; Tätä korostaa se että uskontotiedon vastustamisen lisäksi suurimmat uskonnon näkyvyyttä koskevat valitukset eivät koske tiedottamista. Vaan esimerkiksi kirkossa vierailuja, jumalanpalveluksia ja uskonnollisia yhteislauluja. Toisin sanoen kirkon rituaalivaltaa sosiaalisessa kontekstissa. Ei tämä ole mitään tietoa. Tämä on sosiaalisen vallan näyttämistä ja miellyttävien kokemusten antamista jotta ihmisiä saataisiin suostuteltua omalle puolelle ei-tiedollisin syin. Tosin se miellyttävyys on toki monesti aika epäonnistunutta. Kohtaaminen uskovaisen kanssa on karkeasti ottaen joko haukotuttavan tylsä tai sitten uskovaisen asennevammailun vuoksi äärimmäisen epämiellyttävä. Monille onkin tullut uskonnonasioista koulussa pakotuskokemuksia. Ja tämä on tehnyt heistä kiukkuisia ateisteja.

Pintaa raaputtamalla paljastuukin että ajatellaan että yhteiskunnan jatkuvuus on sellainen että on hyvä että valtio tukee kansalaisten arvopohjan tietynlaistamista. Että uskontoa tarvitaan yhteiskunnan ja kulttuurin perustalle. Takan ei siis olekaan enää ajatus siitä että neutraalia tilaa ei olekaan vaan se että tosiasiassa vain luterilaisuudessa on kulttuurisisältöä ja jos ”etninen luterilainen” siivoaa elämästään luterilaiset asiat niin hänen maailmansa on kulttuurinkin tasolla sama kuin miksi fundamentalistit näkevät sen olevan moraalin tasolla. Vaihtoehtona ei olekaan ”jokin toinen ideologia” vaan ”arvotyhjiö” tai ”kulttuurityhjiö”.

Mielenkiintoista onkin miten he korostavat että uskonnon kouluopetus opettaa ymmärtämään luterilaisuutta ja että kaikki kulttuurissamme on luterilaisuutta. Kuitenkin samalla he selittävät että kirkosta eroavat eivät ymmärrä luterilaisuutta. Jota he kuitenkin sitten etnisesti ja filosofisesti kuulemma ovat. Kirkollisten retoriikka tässä ei ole ristiriidatonta. ; Surullista on että suurin osa on elänyt luterilaisessa yhtenäiskulttuurissa ja läpikäyneet sitä luterilaista uskonnonopetusta joka kuulemma tarvitaan jotta voi ymmärtää kulttuuria jossa elää. Selvästi se ei ole tehokasta jos eroavat ateistien virrat eivät ole oppineet. Joten kirkollisten systeemi on sekava, sisäisesti ristiriitainen ja sen omien ehtojen mukaan sen keinot ovat koetellusti viallisia.

On selvää että kirkollisten retoriikka ei ole sisäisesti koherenttia. Ja syynä on se että he haluavat oikeuttaa valtaansa vaikuttamatta tungettelevilta.

Tässä he tietenkin puhuvat usein rakkaudesta. Mutta se on hyvin tietynlaista rakkautta. En pidä psykoanalyysiä minään oikeana tieteenä mutta sen parissa on kuitenkin kuvailtu aika hyvin erilaisten ”rakkauksien” jaottelua. Narsistinen rakkaus on rakkautta jossa ihminen rakastaa toisissa itsensäkaltaisuutta. Tähän usein liittyy ehtoja. Tähän usein liittyy myös ajattelu suojelusta jolla ehdot oikeutetaan. Tätä kautta syntyy esimerkiksi ajatus siitä että oikeistokonservatiivi rakastaa naisiaan lapsiaan ja perhettään ja tämä tarkoittaa sitä että hän suojelee heitä esimerkiksi maahanmuuttajia tai jotain muuta kulttuurimädättäjiä vastaan. Mutta samalla naisen ja lapsen pitää olla kiitollinen. Ja tämä tarkoittaa sitä että he eivät esimerkiksi saa olla feministejä tai suvakkeja vaan heillä on oma erillinen roolinsa joka heidän on täytettävä. Aito rakkaus taas olisi sitä että osattaisiin asettaa rakkauden kohde vapaaksi vaikka se tarkoittaisi sitä että on päästettävä irti.

Uskonnon ”rakkaus” on aina juuri tätä. Halutaan ”pelastaa” ja ”varmistaa että kulttuurimme ei tuhoudu”.

Ja tässä itse asiassa oletetaan hyvin omituisia asioita. Kun me katsomme miten Laajasalo sanoo ateistejamme kulttuurisesti luterilaisiksi, hän varmasti ajattelee että he elävät luterilaisuuden läpitunkemassa maailmassa. Tämä on ajatus joka ei ole kulttuuria katsellen itse asiassa juuri ollenkaan uskottavaa.

Tässä takana on esimerkiksi Laajasalon ajatus siitä että siniristilipun takana on kristillinen tausta. Tässä ongelmana on se, että harvalle se enää edustaa mitään kristillisyyden ehdotonta normia. Rehellisesti sanoen jos se olisi velvollisuus olla kristitty, se edustaisi valtiollista teokratiaa ja jos siniristilipulla alettaisiin sellaista oikeuttamaan olisi kenties syytä vaihtaa koko lippu. Kansallisia symoleja on vaihdettu monissa maissa jos sen symbolit alkavat ajamaan jotain hyvin vastenmielisiksi nähtyjä asioita. Ja demokratiassa maan symbolit ovat juttuja toisten joukossa. Dogmaattisuus ja muuttumattomuus näissä asioissa on sidottu ehdottomuuteen jotka ovat länsimaiselle demokratialle syvästi sen perusnäkemysten vastaisia.

Tässä mielessä voidaan sanoa että ristille on tosiasiassa käynyt se, että se on lipussa lähinnä sillä oikeudella että se on kulttuurinen kuriositeetti joka ei paina elämässä arjessa ja kulttuurissa elämisessä välttämättä mitenkään. Näin ollen se muistuttaa vihkisormusta. Moni muistaa kuulleensa siitä miten vihkisormuksen nimettömyys perustellaan 1500 -lukulaisella uskomuksella jossa nimettömästä on suora yhteys sydämeen. Tapa on kuitenkin peräisin jo rooman valtakunnasta. Esimerkiksi ei-kristillinen Plinius on maininnut vihkisormusten käytöstä. Tähän liittyi ei-kristillisiä pakanallisia uskomuksia. Nämä eivät tosiasiassa lataa mitään pakanallista merkitystä vihkisormusten käyttöön tai tee vihkisormuksen pitäjää mitenkään relevantisti roomalaiseksi. Toki on selvää että kaukainen yhteys historiassa on. Mutta tämä ei oikeasti merkitse kulttuurissa elämistä eikä tämän tiedon tietämättömyys tosiasiassa kuihduta kulttuurielämää.

Tämä on hyvin tärkeää muistaa sillä suurin osa kristillisestä ”kulttuurin ymmärtämisestä” on sitä että opetetaan esimerkiksi mitkä toistetut sanonnat ovat peräisin Raamatusta. Merkittävintä on että kaikki osaavat käyttää näitä sanontoja ilman tätä tietoakin. Kristityt tässä tosiasiassa yrittävät sitoa ihmisten identiteettiä heidän oman elämänsä ja elämänpiirinsä sijasta muihin ihmisiin. Esimerkiksi vanhempiinsa. Tämä ”tausta ja vanhemmat ovat oleellinen identiteetille” ei ole mikään tieteellinen tosiasia vaan mielipide johon uskotaan kun sitä riittävästi hoetaan. Tämä paistaa esimerkiksi niissä kertomuksissa joissa adoptoitu on kärsinyt ”geneettisestä isättömyydestä” vaikka olisi ollut adoptoituna heteroperheeseen. (Joita löytyy vaikka Puolimatka ei sellaisia mainitsekaan koska hän vastustaa vain homoperheisiin adoptoimista.) Kun ihmiselle syötetään legendaa siitä että biologinen yhteys on jotenkin ehdoton ja relevantti hän tietenkin saattaa kokea onttoutta jos kuulee että on adoptoitu. ”Sinä et ole minun oikea isä” on tätä kautta heitto jossa on ilmaistu että kulttuurinen dogma on nielty koukkuineen.

Tilanne muistuttaa tältä osin vähän samaa mikä on ongelmallista Kinseyn lapsien seksuaalisuuden kohdalla. Kinsey viittasi että monilla lapsilla olisi tarve orgasmisuuntautuneeseen seksuaalisuuteen. Kuitenkin tässä tietoja on kartoitettu paljolti esimerkiksi sellaisista taustoista kuin pedofiilien haastattelemisesta. Aivan samoin voidaan sanoa että kristityt korostavat että lapsilla on luonteva tarve Jumalasuhteeseen. Ja että kulttuurinen tausta ja biologiset vanhemmat ovat tärkein liitos omaan identiteettiin. Väite on se, että voisi sanoa mikä on ymmärrettävä mistä on tullut. Se on mielipide ja dogma. Ei tieteellinen kulttuuririippumaton tosiasia. Siitä tulee toki monille totta jos sitä kulttuurin sisällä hoetaan. Mutta tämä pysyvyys ei takaa sitä että se olisi jokin väistämätön asia.

Huomattavaa onkin se, että aina kun näitä ”Kulttuuritaustoja” nostetaan esiin, korostetaan miten esimerkiksi Monty Pythonia tai Juice Leskistä ei voi ymmärtää ilman että on tutustunut omaan luterilaiseen taustaan. Tämä on ensinnä siitä kiinnostava, että Monty Pythonin ”Life of Brian” on varmasti ymmärrettävissä vain jos tuntee kristillisen ja juutalaisen kulttuurin melkoisen hyvin. Kuitenkin toisaalta jos lähdet tulkitsemaan kuolleen sinisen papukaijan eläinkauppasketsiä Jeesuksen ylösnousemuksen ja pelastuksen näkökulmasta, tulkintaskemtaiikka on melkoisen vääristynyt.

Toinen asia on se, että jo nämä toistuvat esimerkit – Juice Leskinen ja Monty Python jostain syystä kuuluvat tässä viralliseen kaanoniin – ovat tosiasiassa menneen maailman asioita. Ei nykynuoret edes välttämättä ole kuulleet tai ole kiinnostuneet heistä. Esimerkit eivät jostain syystä koske nykykulttuuria. Itse asiassa ajatus kulttuurimme luterilaisuudesta onkin peräisin ajalta jolloin oli rajallinen määrä televisiokanavia ja ihmisillä oli tätä kautta yhteiset tietolähteet. Nykyään kaikki on sirpaleisesti netissä ja Netflixissä. Ja tämä kulttuuri hyvin useimmiten nimenomaan ei ole luterilaista.

Merkittäväähän on että esimerkiksi Laajasalo puhuu etnisestä luterilaisuudesta jonka siivoaminen tekee kulttuurielämästä hyvin köyhää. Itse kuitenkin seuraan kulttuuria paljon. Minulla on esimerkiksi kulttuuriosio youtubessa jossa tulkitsen asioita ties mistä näkökulmista. Näissä luterilaisuus ei yleensä ole kovin tärkeä. Sillä luterilaiset maat ovat pieni pisara meressä ja niiden tuottama viihde on pienimääräistä ja isoin osa siitä ei ole kiinnostavaa. Etenkin luterilaisesta viitekehyksestä tehdyt eivät ole kiinnostavia.

Televisiokulttuuriin jymähtäneet edustavat kansamme sedimenttikerroksia. Ne ovat harhautuneita kuin Ruotsila jonka fundamentalismikirjassa on ajatus siitä että suomi on luterilainen ja esim USA on vahvemmin kalvinistinen ja että nämä erot ovat oleellisia muistaa. Näillä on kuitekin lähinnä maantieteellis-historiallinen tausta joka ei elä kulttuurissamme nykyään. Sillä data kiertää valon nopeudella ympäri maailman. Suomalaiset fundamentalistit copy-pasteavat julistusmateriaalia ilman kovin minkääntasoista filosofista silmää ja tosiasiassa heidän puheensa on hyvin monin paikoin kalvinismin läpitunkemaa. Edes fundamentalistimme eivät ole etnisesti kansankirkkomme jäseniä. Eipä ihme että he siitä niin massalla eroavat.

Kun katsotaan nykykulttuuria suurin osa tulee amerikoista. Ja sieltä kaikki ei ole kristillisyyden läpitunkemaa. Jos esimerkiksi analysoi ”BoJack Horsemania” ei edes kristillinen ajattelu ole tärkeä. Paitsi jouluspesiaalin ymmärtämisessä. Tosin siinäkin sävy on pilkallinen mutta pilkan ymmärtäminen vaatii sen että on perustiedot kristinuskosta. Toisaalta jouluepisodin jumalanpilkalta vivahtaminen vihjaa että kenties perinteen arvostaminen ja perinteen tunteminen ovat eri asia. Ja että luterilaisen kansankirkon luulo siitä että kulttuurin tunteminen ja kulttuurin arvostaminen ovat yksi ja sama on tätä kautta toiveajattelua. Ja silloin kun viihde vaatii teologiaa se on useammin katolista tai kalvinistista kuin protestanttista viitekehystä. Tämä alleviivaa sitä että vaikka kulttuurimme olisikin kristillinen tai kristillisyydellä paikoin koristeltu, niin luterilainen kansankirkko ei ole sen avaamiseen se oleellisin teologinen lähde.

Tässä mielessä esimerkiksi katolinen perinne on kannaltani oleellinen koska ilman historiatajua ei saa yhtä paljon irti siitä kun ”Assassin’s Creedissä” puukottaa temppeliherraa. Tai kun HEMA -miekkailussa luen jotain historiallisesti vanhaa ja autenttista ”Codex Wallersteiniä” jossa kristillisen kulttuuriperinteen sisällä opetetaan eettisiä asioita kuten maajussien kurkun leikkaamista ja sitä miten ihmisiä voi puukottaa kiveksille. Tässä kontekstissa on kenties hyötyä kristillisyystiedosta. Mutta tieto ei vaadi mitään lämmintä pörröistä tunnetta tai sosiaalista kokemusta tai muuta vastaavaa. Luterilaisuudella tai sanontojen historialla tässä yhteydessä ei tee paljoa mitään. Eli koulussa ei edes opeteta ”oikeita asioita” niiden suhteen.

Toisaalta kun katsotaan maailmaa niin aika monet seuraavat animea ja muuta vastaavaa japanista tullutta materiaalia. Näiden tulkinnassa kristillinen viitekehys ei yleensä edes toimi. Merkittävää on että Laajasalo ka kumppanit eivät ole kertomassa miten aktiivinen kulttuurielämä avautuu luterilaisella teologialla näiden kohdalla.

Toki tässä alleviivautuu suurin ongelma. Ihmiset eivät yleensä edes vihaa kirkkoa vaan he ovat etääntyneet siitä. Kirkko teeskentelee yhteisöllisyyttä. Tässä käy se mikä yleensä käy. Kun yhteisöllisyyden käsitteeseen turvaudutaan yhteisön suojelemiseksi, on kaikki käsitteen takana olevat myönteiset merkitykset käytännössä menetetty jo aikaa sitten. Yhteisöllisyyteen vetoaminen on tyypillistä esimerkiksi tilanteessa, jossa niin moni yhteisön jäsen kokee vieraantuneensa yhteisön yhteisistä normeista, laeista, säännöistä ja asenneilmapiiristä (sekä useimmiten myös siinä olevista ihmisistä yksilöinä), että se uhkaa yhteisöstä maksimaalisesti hyötyvän (usein yhteisön elättämän) ryhmän etuja. Tällöin yhteisöstä erkanevat jäsenet ovat hyökkäyksen kohde ja vaarantavat yhteisöllisyyden ja antautuvat väistämättä äärimmäiselle itsekeskeisyydelle.

Laajasalon ja muiden ongelmana onkin se, että he tulevat määrittelemään esimerkiksi minun identiteettiäni ulkoapäin. He sanelevat minun identiteettini ja etnisyyteni. Asiasta ei keskustella vaan se on dogma jota he toistavat. He korostavat oman ideologiansa keskeisyyttä ja erinomaisuutta ja sitä miten kulttuuriamme ei muka voisi lainkaan ymmärtää ilman sitä. Kuitenkin he tosiasiassa tarjoavat läsnäolollaan sosiaalista rituaalivaltaa jonka harjoittamisen innossa unohdetaan selittää se kulttuuriympäristö jossa ihmiset elävät.

Ainakin minun kohdallani näyttää hoopolta että kirkko ei tule minulle minun ehdoin selittämään miten sen heidän oppinsa tarjoaminen rikastaa minun elämääni, tekee siitä paremman ja tekee kuluttamastani viihteestä ymmärrettävämpää. Kirkolliset väittävät että näin vain on. Tämä on hyvin erikoista. Koska luulin että minä tiedän oman elämäni ja koen mikä sitä rikastaa ja ei-rikasta. Teemu Laajasalo taas ei sen sijaan edes tiedä mitä kulttuuria kulutan ja missä määrin. (Siinä määrin kulutan ja analysoin että jos sanoo että se on köyhää niin harvassapa ovat ne luterilaiset joiden kulttuurielämä rikasta on.) Ja tosiasiassa jos hän tietäisi niin hänellä olisi varmasti vaikeaa selittää miten luterilainen – tai usein edes kristillinen -viitekehys on tulkinnanrikastamisessa ja ymmärtämisessä oleellista. Ja toisaalta jos hänellä olisi se tieto niin kysyisin että miten hän on sen hankkinut. Se kun vaatisi jotain tietoliikennerikoksen tyylisiä asioita jotta hän voisi vakoilla kulutustottumuksiani. Mikä alleviivaa sitä että hän ei tiedä eikä saisikaan tietää minun kulttuurielämästäni. Ja tämän tietäminen on minimivaatimus sille että hän voi ottaa kantaa siihen miten etnisesti luterilainen olen. (Tulkitkoot miten raivohulluuteen taipuvaisen musteenviskelijän teologia selittää Hatake Kakashin silmän. Ihan yksinään.)

Häntä saattaisi esimerkiksi kiinnostaa se, että vaikka vanhempani ovat minut aikanaan luterilaiseen kirkkoon kastaneet niin kuitenkin samalla molempien vanhemmissa oltiin Karjalasta paettuja. Toisin sanoen; Siellä oltiin ortodokseja. Luterilaisuus on suvussamme ollut melko juureton päätös. Tämä ei tietenkään tee luterilaisuuden valinnasta köyhää. Se vaan alleviivaa sitä että tosiasiassa geneettinen yhteys jonkun alakulttuurin harjoittamiseen ei ole niin syvä ja relevantti asia kuin kansankirkkolaisemme haluavat teeskennellä. Samasta syystä kun kirkko arvosti vanhempieni luterilaista ratkaisua sen pitäisi arvostaa sitä että en ole jotenkin identiteetti-luterilainen jonka oman kulttuurin ymmärtäminen on nollassa ilman että kuuntelee jotain juttuja jostain muusta kuin Kustaa Vaasan rahapulasta.