Kansankirkon pyrintö ja megakirkoilta suojaaminen

Kreationisteja moittiessa on helppoa unohtaa, että heissä on monia hyviä puolia. Itse asiassa heitä voidaan jossain tapauksissa jopa pitää fundamentalististen virtausten rationaalisimpana aineksena. He sentään yrittävät olla järkeviä tai järkevänoloisia. Heidän lähtökohtanaan on se, että asia pitäisi jotenkin argumentoida järkeväksi.

Lisäksi heidän kirjojensa kohdalla on huomattava kaksi asiaa (a) he jakavat niitä usein kirjastoihin ilmaiseksi ja (b) kirjojen "pseudolisä", eli suhteellisen korkeat myyntihinnat, johtuvat siitä että homma ei ole taloudellisesti kovin kannattavaa. Kun katsoo kirjojen painosmääriä, niiden myyntihintaa, painokustannuksia ja kulunutta myyntiaikaa, on selvää että motiivina ei ole raha. Vakaumus ja egoilu ovat päämotiivit. ; Ja egoilunkaan kohdalla ei ole syytä olla liian pahastunut. Nähdäkseni tämä koskee sekä tieteen popularisoijia että pseudotieteen popularisoijia. Mukana tuleva tunnettuus kiinnostaa.

Nostan tämän kontrastin esille. Sillä en tunnetusti todellakaan halaile kreationisteja. Osoitan tämän vain korostaakseni että kykenen tästä huolimatta kunnioittamaan vaikkapa Pekka Reinikaisen vuosikymmenten yritteliäisyyttä joka on jatkunut lannistumattomana vaikka hän on käytännössä aina ollut "se kolmas nimekäs kreationisti". Matti Leisolaa ja vastaavia on kunnioitettu astetta enemmän uskovaisten piirissä. Lunta tulee tupaan vuodesta toiseen, mutta mies jatkaa muuttumatta hermoraunioksi.

Sen sijaan minun on hyvin vaikeaa nähdä mitään kunnioitettavaa Pirkko Jalovaarassa ja hänen toimissaan. Hän ei ensinnäkään elä älylliseen puoleen panostamalla. Hän ei argumentoi, sillä hänen puolellaan ovat - kuten kaikilla käärmeöljyparantajilla ja hengellisillä huijareilla aina koko maailmanhistorian ajan uskonnosta ja homeopatialääkkeestä riippumatta - anonyymit tuhannet rukouksella parantuneet.
1: Jostain syystä esilletuodut ihmeet ovat "jalanpitenemisihmeen" tapaisia tekoja jotka on helppo toistaa silmänkääntötempuilla jo "sen amatööritaikurisedän" tietämillä kikoilla. Ja aidotkin tapaukset ovat mallia hepatiitin oireiden katoaminen, joka tapahtuu 30% tapauksista. Ihmeet elävät epämääräisinä tarinoina ja puhkeavat kuin kuplat lähitarkastelussa. Uskovat onnistuvat onneksi tehtailemaan epämääräisiä tarinoita nopeammin kuin niitä ehditään tarkistaa. Ja miksipä eivät ehtisi. Paskanjauhanta, valehtelu, koijaaminen ja evidenssinlukukyvyttömyyden ja asioiden yleisyystajuttomuudesta kumpuava ignorantin idiotia on nopeaa ja helppoa. Ja mitä ilmeisemmin vieläpä palautuva luonnonvara.

Hän on ymmärtänyt sen, minkä USA:n kollegansakin, että kirja on työläs tehdä ja se myydään yhdelle ihmiselle vain kerran. Lukeminenkaan ei innosta. Show taas on jotain jota voi toistaa ja samat ihmiset maksavat kerran toisensa jälkeen. Omaa brändiä ei voi myöskään varastaa ja kopioida internettiin. Aito tavara on tultava hakemaan, nimellistä "vapaaehtoisesti pakollista maksua" vastaan. Pirkko Jalovaaran miljoonaomaisuus on tässä kohden hyvin varteenotettava esillenostettava. Verotietojen urkkimisessa ei yleensä ole kysymys mistään yhteiskunnallisesta tiedostamisuudesta vaan enemmän joltain kerrostalokyttäyksen tapaisesta. Mutta tässä kohdassa ilmassa on kuitenkin poikkeus. Pirkko Jalovaara esiintyy omissa puheissaan nöyränä, vaatimattomana ja askeettisena ihmisenä, joka lähetti työttömyyskorvauksensakin hyväntekeväisyyteen. Kuitenkin hänellä on kaksi velatonta luksuslukaalia, hieno auto. Ja Jalovaaran elinkustannukset pyörivät käytännössä luontaisetujen kautta. "Lähetämme aina lahjoittamasi varat suoraan avustuskohteisiimme. Emme ota mitään hallinnollisia kuluja, Pirkko lupaa verkkosivuilla. Todellisuudessa Jalovaara kuitenkin otti esimerkiksi vuoden 2010 lahjoituksista yrityksensä kuluihin peräti 84 prosenttia lahjoitusrahoista!" ... "Suurin osa Jalovaaran tuloista kertyy herkkäuskoisten ihmisten lahjoituksista. Poliisihallituksesta nimittäin selviää, et­tä Jalovaaran hallinnoi­ma aatteellinen yhdistys Rukousystävät ry sai rahalahjoituksina vuosien 2007–2011 aikana perä­ti yli 1,1 miljoonaa euroa. Tänään 8. marraskuuta ilmestynyt Iltalehti kirjoittaa, että poliisihallituksessa selvitetään parhaillaan Jalovaaran yhdistyksen keräystulojen käyttöä. Jutussa kerrotaan, että vuonna 2010 Jalovaaran yhdistys sai rahalahjoituksia yhteensä 434 000 euroa, joista meni erilaisiin kuluihin, kuten muun muassa Pirkon palkkoihin, peräti 366 000 euroa." Nyt tällä vaatimattomalla ja nöyrällä ihmisellä jonka elinkustannukset ovat minimissä on sitten erikoinen tilanne. Jalovaaran yhdistys ei tule saamaan keräysluvalleen jatkoa, mutta yhdistyksen sivut silti pyytävät lahjoituksia, vanhentuneen keräysluvan numerolla. Ihastuttavaa on myös "Rukous ei maksa mitään, mutta hengellinen työ maksaa." -tyyppiset lempeät iskulauseet.

Tässä on toki hyvä korostaa. Nykymaailma on sen verran talouskeskeistä, että esimerkiksi Himasessa, Elopissa ja muissa pahinta ovat palkkiot. En kuitenkaan keskustele tällä ahneus-kateuden tematiikalla. Minua ei haittaa vaikka Jalovaara olisi miljardööri. Ei siinäkään mitään vikaa ole, jos joku haluaa maksaa tämän naisen tai kenen tahansa kuulemisesta. En ole tietääkseni heidän kulujensa valvoja eivätkä he ole minulle muutenkaan holhouksenalaisia. Mutta jos saarnaaja kertoo keräävänsä rahaa johonkin hyväntekeväisyyskohteeseen, ja korostaa itse että hallintokuluja pidetään minimissä, on vähintään kohtuullista olettaa, että suurin osa rahoista menee sinne mihin se korvamerkitään. "Kirkon ulkomaanavussa" pieni hallintokulu tarvittiin laadunvarmistamiseen ja valtaosa meni perille. Tämänlaisesta työstä voisi ateistikin olla ylpeä. Mutta 94 % menoja keräyskuluihin ei pysty perustelemaan järkevästi millään. Tämänlaisesta toiminnasta ei voi olla ylpeä. Ellei sitten ylpeile yleisestä kuonaisuudestaan tai kisaa jossain sosiopaattien kultamitalistilinjalla siitä kuka on ikävin ja epäihmisyyteen parhaiten kurottava sosiopaatti.

Suomi on siitä erikoinen maa, että moni selittää että ilman kansankirkkomme valtionkirkkomaisia piirteitä Suomessa olisi megakirkkokulttuuri. Tosiasia on, että meillä on megakirkkokulttuuri jo nyt. Tässä unohtuvat helposti mittasuhteet. Suomessa on vähän asukkaita. Väkiluku on suurin este ; Sen vuoksi meillä ei voi olla yhtä suuria megakirkkoja kuin USA:ssa. Suomessa on monin paikoin jopa mukavampaa kuin ulkomailla. Siellä megakirkon rakenteisiin ja showbisnekseen pitää sijoittaa. Eli pitää tunkea rahaa infrastruktuuriin. Suomessa Jalovaara on siitä mainio esimerkki, että hän toimi massiivisissa tiloissa minimimaksulla. Hän käytti seurakunnan tiloja. Joku toinen on tehnyt investoinnin valmiiksi megakirkkolaisen puolelle. Toki tässä aina selitetään, että kirkko valvoo ja huolehtii. Kuitenkin Pirkko Jalovaara oli kirkon puolelta tulleen viestinnän pohjalta "yllätys". Aivan kuten se, että joku medianäkyvyyttä ja lauman innokkaita internetseuraajia saanut tyyppi, joka on saanut julkisuutta esimerkiksi yrityksistään herättää kuollutta henkiin, voisi olla jonkinlainen ongelma kirkon uskottavuudelle.

Tosiasia on, että kirkolle voi. Aiemmin asia oli relevantti kreationismin kanssa. Tietojeni mukaan kirkossa kreationistien määrää ei haluttu tutkia, kun asiaa heiltä tiedusteltiin. Epäiltiin että Suomessa ei olisi ainuttakaan nuoren maan kreationistia. Samaan aikaan Ilkka Niiniluoto kirjoitti kreationistien tunnuspiirteistä, Matti Leisola kävi julkisdebattia eri alojen asiantuntijoiden kanssa. Ja Pekka Reinikainenkin oli kuvioissa kirjoineen joita sävytti nuoren maan kreationismi. Huvittavinta kyllä, kirjat jopa myivät sen verran, että nykypäivänäkin voi joutua reagoimaan "Unohdettuun Genesikseen". Se, että evoluutioon ei tiedebarometrin mukaan uskonut 1/3 ihmisistä oli järkytys ja yllätys kirkolle. Tämän jälkeenkin olen itsekin ollut paikan päällä kreationistien julkikreationistisissa tilaisuuksissa seurakuntien tiloissa. Esimerkiksi Hyvinkäällä. Seurakunta oli jälkikäteen "yllättynyt" ja "järkyttynyt" vaikka esimerkiksi itselleni kreationistinen sisältö oli ilmiselvä. Riitti kun katsoi puhujien nimet. Kun kaikki heistä ovat kuuluisia ja vuosikymmeniä vaikuttaneita nimekkäitä kreationisteja on selvää, että tässä puhe-luennointi -tilaisuudessa ei ole kysymys mistään nuorisokuoron harjoituksista. Mutta kirkolla ei tiedetä. Jostain syystä näyttää monesti niin että nämä asiat eivät ole papeilla juuri ollenkaan hanskassa. Kysymys ei ole tahdosta vaan tiedosta. Ilman tätä tietoa systeemi ei toimi eikä edes voi toimia.

Suomessa on megakirkkokulttuuri ja voidaan sanoa että nykyjärjestelmässä kirkko tukee, eikä suinkaan millään tavalla estä tai jarruta, sitä. Konservatiivipuoli arvostaa hengenihmisiä tasolla joka on niin kovaa, että PR -puheissa on usein vähän "nudge, nudge, wink, wink" -sävyä. Liberaali puoli taas suvaitsee ja hokee moniäänisyyttä ja korostaa että on tärkeää kansakirkolle että kirkko auttaa järjestelyissä vähintään tilat tarjoamalla jos uskonasiat ovat tärkeitä. (Parhaiten kreationismilta suojelee nähdäkseni uskonnon opettaminen koulussa. Joka on kuitenkin kirkosta irrallaan oleva asia ja liittyy enemmän koulukulttuuriin.) Kirkko ei voi suojella meitä joltain joka meillä jo on. Kirkko ei voi myös suojella meitä joltain jota se itse asiassa tukee ja jonka toimintaa se auttaa.

Pölypäät : Eli skientismin naurettavuudesta

ISON -komeetta on ollut hieman kuten elämä. Siltä odotettiin suuria, sitten sen pelättiin hajonneen auringon ohituksessa ja sitten ollaan varovaisesti sillä kannalla että siitä on ehkä jotain pientä jäljellä. Tämä mediamyllytys on tehnyt komeetasta suositun. Ja tämä ei miellytä kaikkia. "Ilta-Sanomien" ISON -uutisen kommenttipuoli kertoo, mistä on kysymys. "Kyllä ihmisiä jaksaa kiinnostaa yksi kivimurikka, joita nyt sinkoilee avaruudessa sinne tänne lukematon määrä. Ihan naurattaa miten tähtitieteilijät ovat innoissaan. Luulevatko he saavansa siitä selville miten ja milloin kaikki on alkanut ja mikä on elämän tarkoitus?"

Tämäntapainen asennoituminen on varsin tavallista tiedehalveksuntaa.
* Se korostaa enemmän sitä, että tiede ei käsittele aidosti tärkeitä kysymyksiä. Tärkeys määritellään vastaukseksi kahteen selvään kysymykseen. On erikoista ylipäätään väittää että tärkeät asiat olisivat pakosti vastaus näihin kysymyksiin.
* Taustavaikuttimeksi asetetaan sitten uskonto jonka jostain syystä väitetään ratkaisevan nämä aidosti tärkeät kysymykset, vaikka mitään perusteltua syytä tälle ei olekaan. Tosiasiassa uskonto ei koskaan ole selittänyt miten se, että olemme koneita tuo meille arvoa. Päinvastoin, intelligent design tekee meistä koneita. Nähdäkseni eksistentiaalisesti koneen voi rikkoa mutta eläimen tappaminen on tätä vakavampi aktio.
* Se korostaa että harvinaisuus olisi jotenkin tärkeämpi asia kuin yleinen. Toki minäkin voisin korostaa, että niitä ihmeparanemiskertomuksia on niin netti pullollaan, että ihmettelen miksi jotakuta jaksaa kiinnostaa levitellä niitä facebookissa. Että jos niitä tapahtuu vain kerran tuhannessa vuodessa niin sitten. Tämä muistuttaa myös siitä, että tosiasiassa hyvin monesti vasta jos asia on riittävän yleinen, sitä ylipäätään kannattaa tutkia ilmiönä.
* Lisäksi tässä hämmästyttää se, että tavallisesti kristinusko ja muut uskonnot ovat korostaneet, että luontoon tutustuminen olisi Jumalan kädenjälkeen tutustumista. Tässä lausunnossa tarkkaan katsominen poistaa mysteerin. Tämä nähdäkseni heijastelee hyvin aikamme muutoksia. Siinä missä klassisesti on ajateltu monistisesti että järki tuottaa säännönmukaisuuksia, ollaan siirrytty ylenmääräistä dualistisuutta harjoittavaan malliin jossa asiat ovat joko naturaalisesti tai supernaturaalisesti selitettyjä.

Oman näkemyksen pikaesilletuomisen jälkeen on kuitenkin valaisevaa peilata ihmisten tiedeasenteita ja asettaa niille jonkinlaisia viitekehyksiä.

Lausunto sai kohtuullisen paljon kommentteja. Niistä löytyy monia hyvin erilaisia lähestymistapoja. Ne kaikki ovat hyviä. Ja niitä kaikkia yhdistää se piirre, että ne moittivat tämänlaista ignoranttia asennoitumista. Itse asiassa voidaan sanoa että "hyvän" minimimääritelmä on tästä lähtien se, että tämänlaisia laukova ihminen ei saa kannatusta ja komppausta ideoilleen. Kenties hän jossain vaiheessa oppii ymmärtämään, että hänen ei pidä hävetä mielipiteidensä esittämistä vaan itseään. Mitä useampi sanoo jotain sen tapaista että "Naura vain. Minä nauran tuollaiselle turhanpäiväiselle pessimismille. Taivaankappaleita tutkimalla voidaan todellakin saada selville tietoa maailman synnystä, mutta tämä komeetta kiinnostaa varmasti myös sen vuoksi, että kyseessä on erittäin vaikuttava luonnonilmiö. Jos sinä et siitä innostu, niin se ei varmaankaan kiinnosta ketään. Tämä kiinnostaa moniakin. Elämän tarkoitus muuten on olla kiinnostunut asioista. Kiinnostavat ihmiset ovat kiinnostavia. Välinpitämättömät taas todella tylsiä." sitä parempi paikka maailma on inhimillisten ihmisten elää ja olla.

On toki hyvä tunnustaa, että komeettojen tarkastelussa on pieni annos maailmanlopun sävyjä. Ja tässä on oltava olla hieman hurtilla asenteella. Komeetan ratojen ennustaminen ei tarkoita samaa kuin kyky estää tuho. Siksi tähtitiede voi tuottaa syviä "Kassandran kriisejä" sillä tavalla mitä Lars von Trier kuvasi "Melancholia" -elokuvassa. Osa näkee että tuholle ei voida tehdä mitään, mutta tieto tästä voi olla hyvä viimeisten päivien suunnittelun kannalta. Osa näkee että on kenties minimaalinen mahdollisuus tehdä jotain jos tiedetään asiasta, ilman tietoa ei ole edes tätä. Osa on sitten vaikeatulkintaisempia, kuten maailmanlopun tunnelmissa oleva lausunto : "On se kuulkaas sellaista, että noita kokkareita lentelee tuolla tämän tästä. Kyllä tässä tuuria on ollut kun vähän aikaan ei ole tellus ottanut pahempaa osumaa. Hyvä kuitenkin, että meillä on niitä heeboja, jotka jaksavat tuijotella taivaalle öiseen aikaan teleskoopit tanassa. Saadaan sitten vähän etukäteen vihiä, jos osumaa olisi tulossa. Ehditään laittaa kypärät sitten päähän. Kyllä jämpti on niin."

Mutta siitä huolimatta on hyvä muistaa että komeetta on estettinen. Ja itse muistan, että edellinen kunnon kokoinen komeetta, Hale-Bopp, oli miellyttävää katsottavaa. Ei voi sanoa että näitä maahan näkyviä komeettoja olisi kovin usein. Uskovaiset kehottavat ihailemaan kedon kukkiakin, ja niitäkin on sentään miljoonia ja ne tulevat esiin joka vuosi. "Kyllä minua ainakin kiinnostaa, että nähdäänkö tämä komeetta silmin maasta." Ja jos ihminen kiinnostuu harrastelijateatterista, kahvikuppien maalaamisesta, kalastuksesta, kukkien tuijottamisesta tai ateistipaskiaisten käännytysjulistamisesta internetissä, niin niihin on liitetty yleensä kohteliaisuussäännöt. Skientisteillä näitä sääntöjä ei jostain syystä ole suojanaan. "Entä kerrotko mistä ilmiöstä tai harrastuksesta sinä innostut, ja mitä luulet saavasi siitä irti, niin saavat mahdollisesti muutkin nauraa." Onkin hyvä muistaa, että miksi esimerkiksi minua on helppo pitää vihaisena. Siksi, että perusoletukseni kontaktista ihmisten kanssa on osin muotoutunut siitä, että tämänlaisia halveksivalla horse laugh -asenteella pyöriviä ihmisiin törmää toistuvasti. "Mitäs huvittavaa siinä on jos jotakuta kiinnostaa tutkia maailmankaikkeuden toimintaa? Tekisi ihan hyvää kaikille nykypäivän lampaille, jotka ottaa elämäntehtäväkseen ruikuttaa."

Tällä on suurta inhimillistä arvoa, joka ei ole ollenkaan irrallaan esimerkiksi yhteiskunnan toimivuudesta ; Tiede edistää asioita, ja kiinnostus on usein myös yllättävillä tavoilla hyödyllistä. "Ihmisen yksi oleellinen luonteen ominaisuus on uteliaisuus ja tästä johtuen asioiden tutkiminen ja tarkastelu. Juuri tämä on johtanut ihmiskunnan kehitykseen. Nyt sinun on helppo nauraa tutkijoiden mielenkiinnolle, mutta ilman näitä ihmisiä jotka ovat kaikista asioista uteliaita ja jotka tekevät uusia havaintoja ja keksintöjä, istuisit viluisena ja aliravittuna karhuntaljassasi ja värisisit kylmästä jossain luolassa. Eikä sinua varmaankaan silloin naurattaisi mikään. On täysin järjetöntä nauraa tutkijoille ja tiedemiehille, joiden ansiosta koko ihmiskunta tuhansien vuosien kuluessa on kehittynyt nykyiselleen."

Lisäksi on syytä muistaa, että tieteellisesti komeetta ei ole kiinnostava esteettisesti. Se on tutkimuskohde, josta saadaan tietoa jota ei aikaisemmin ole ollut. Ja tätä kautta voidaan jopa testata hypoteeseja. Jos ei ihan universumin alkuun mennäkään, niin aurinkokunnan alkuun edes. Komeetta voi tarjota tieteellisesti kiinnostavaa tietoa joka yltää pitkälle yksittäisen komeetan ominaisuuksia pidemmälle. "Ihmiskuntaa kiinnostaa oman aurinkokuntamme syntyhistoria. Siihen lisävalaistusta voi tuoda aina kaukainen kappale, joka tänne yllättäen "purjehtii". Kyllä näytelmä on varmastikin myös ilmiönä mielenkiintoinen kulkeehan komeetta hyvin läheltä aurinkoa, mikä antaa lisämaustetta kokkaukselle. Mistä muuten tiedät, että kysymyksessä on kivenmurikka, ennen kuin tutkit asiaa? Tavallisesti komeetat ovat pääosin jäätä. Jos komeetta säilyy pääosin ehjänä, se voi olla muutakin materiaa kuin vettä." Esimerkiksi "Tieteen Kuvalehdessä" kerrottiin miten ISON kiinnostaa koska komeetan pyrstön käyttäytymiseen liittyy tällä hetkellä pieniä tieteellisiä auki olevia kysymyksiä. Magneettimyrskyjen ja plasmavirtausten vaikutuksista on erilaisia teorioita joita voidaan yrittää koetella ja selvittää mikä niistä on osuvin. Kysymys ei siis ole pelkästään siitä että komeetta olisi tutkimuskohde, vaan myös siitä että komeetan häntä on tavallaan "mittari". Kysymys on siitä miten asiat liittyvät yhteen. On turhaa luulla että kysymys on pelkästään tästä yhdestä ja tietystä komeetasta. "Ensinnäkin mitä tuon murikan koostumus ei ole tarkalleen tiedossa siksi se myös kiinnostaa tutkijoita. Tuo murikka voi kantaa mukanaan jotain todella mielenkiintoista. Ehkäpä jopa jotakin sellaista josta voi kehittyyä niin älykästä elämää joka osaa etsiä vastauksia mistä tulevat, missä elävät ja minne ovat menossa. Toki joukossa saattaa ola myös niitä yksilöitä joiden älyllinen kapasiteetti ei riitä ymmärtämään miksi näillä asioilla on merkitystä."

Tiede on "kivenmurikoiden", esimerkiksi planeettojen, tutkimuksellaan vaikuttanut laajasti maailmankuviin ja iskenyt jopa teologiaan asti. Elämän tarkoitusta hengelliseltäkään pohjalta lähestyvä ei voi ohittaa tältä osin tiedettä. Sillä vaikka kuinka selitetään että tiede ei voi käsitellä uskonasioita, niin silti on kuten Ilkka Pyysiäinen on esittänyt ; Valtaosa modernista uskonnosta on dogmiensa, maailmankuviensa ja tulkintojensa kohdalla joutunut reagoimaan tieteeseen. Koska uskonto jäsentää maailmaa esittäen väitelauseita tai skenaarioita jotka koskevat maailmaa, sen luonnetta ja ihmispsykologiaa. "Eiköhän tämä ole sitä niinsanottua tieteellistä kiinnostusta. Voidaan esimerkiksi testailla erilaisia hypoteeseja. Näistä ehkä klassisin esimerkki on Einsteinin teorian varmistus auringonpimennyksen aikana. Kyllähän niitä auringonpimennyksiäkin on ties kuinka paljon, mutta ei kuitenkaan niin usein että tälläinen testailu ei olisi kiinnostavaa tai tärkeää. Samoin on tutkittu venuksen ylikulkua ja tätä kautta on saatu selville luonnonvakioiden sisällöstä. Tosin tieteellä on myös vaikutuksia tulkintoihin ; Tilanne on täysin verrattavissa Galilein tilanteeseen jossa aiheena oli aurinkokeskisen maailmankuvan testaaminen. Tällä oli jopa teologisia implikaatioita ja esimerkiksi itse Luther oli näiden teologisten seikkojen vuoksi kovasti aurinkokeskisyyttä vastaan.Näissä kohden onkin aina sellainen olo, että olisiko vihastumisen syy sittenkin se, että tämä osuu jotenkin arkaan paikkaan? Onhan evoluutiokin arka paikka monille uskovaisille nykyaikanakin.Kiinnostavaa onkin, että luonnonvakioiden selvittely higgsin hiukkasesta "pölypallojen" tutkimiseen on liitoksissa antrooppisen periaatteen ymmärtämiseenkin, esimerkiksi todennäköisyysarvioihin. Jolla taas käsitellään universumin synnyn kaltaisia konsepteja. Uskonnot ovat halanneet tässä mysteeriä."

Juntters -merkki

Televisio mainostaa uutta hyväntekeväisyyskampanjaa. "Junkers-merkki" viittaa siihen kuinka 1. 7. 1944 lähti Junkers JK-254 pommikone lähti pommikonelaivue 44:n kanssa kohti Tali-Ihantalaa. Kone kuitenkin syöksyi Liperin Rauvanlahteen josta se nostettiin vuonna 2008. Se sulatettiin harkoiksi ja siitä taottiin Junkers -merkkejä, kahdessa erässä yhteensä 37 000 kappaletta. Näitä myymällä sitten tuetaan sotaveteraaneja.

Nähdäkseni tämä on valtavan hyvä esimerkki siitä, miten hyväntekeväisyydessä joutuu usein tekemään kaikkea vähän erikoista. Esimerkiksi nenäpäivä on ajatuksena varsin absurdi, eikä kovin hauskakaan. Kuitenkin sitä tarvitaan jotta ihmiset aktivoituvat. Rationaalisuus, hyväsydämisyys ja järki eivät yksinkertaisesti ole koskaan vallinneet ihmiskuntaa niin läpitunkevasti, että tämänlaisia pieniä muistutuksia ei tarvittaisi.

Kuitenkin tässä prosessissa samalla syntyy usein varsin erikoinen ilmapiiri. Symboli ikään kuin lainaa kohteeltaan. Esimerkiksi nenäpäivän idean pöhköyttä moittiva olisi jotenkin hyväntekeväisyyttä vastaan. Kuitenkin pellennenällä ei yksinään ole oikein mitään liitossuhdetta siihen mitä nenäpäivällä ajetaan. Voidaan siksi aivan täysin moittia ideaa mutta kannattaa tavoitetta.

Kyllähän te tiedätte.
Tämäntapaiseen paikkaan.

Ja tämä on nähdäkseni hyvin oleellista kun mietitään tätä Junkers -merkkikampanjaa. Haukkukaa minua sotaveteraaneja vihaavaksi epäsuomalaiseksi joka pilkkaa patriotismia ja paskoo sen Mannerheimin patsaan päälle. Mutta jos minun käskettäisiin tekemään ikonoklastinen projekti joka pilkkaisi patriotismia, lopputuloksena saattaisi hyvinkin olla jotain sen tyyppistä, kuin että otettaisiin sota-ajan antisankaruutta ja epäonnistumista edustanut kohde, nostetaan se esille eikä missään tapauksessa myydä sitä minnekään ilmailumuseoon jotta ihmiset saisivat nähdä sota-ajan ilmailuteknologiaa ja nähdä millä maata on puolustettu. Sen sijaan se sulatettaisiin ja hakattaisiin palasiksi, joista tehtäisiin trinkettejä joita sitten myytäisiin niinkin korkealuokkaisessa maamme syvimpiä kansallisia arvoja heijastavassa paikassa kuin R -kioskissa.

Mitä enemmän mietin tätä Junkers -merkkiä, sitä vähemmän ymmärrän sitä miksi se on tehty. Edes minun kieroutunut ja moniin mutkiin kääntyvä mieleni ei voi ymmärtää, miten tämänlaatuinen prosessi kunnioittaa kansallistunnetta. Se muistuttaa jotenkin sitä, että yrittäisi myydä kristityille muistokorua jonka syntytarina olisi se, että se olisi ensimmäisenä maallistumisen ja kirkosta eroamisen vuoksi konkurssiin menneen kirkon jäänteitä. Prosessissa kirkko olisi ensin poltettu, sitten hakattu murusiksi ja sitten myyty. Itse valitsisin tämänhenkisen kampanjan kohteeksi ateistit. Ja vielä vähemmän ymmärrän miksi kukaan patriotti ostaisi sen. Paitsi tietysti sen vuoksi, että rahat menevät kuitenkin oikeaan asiaan.

Paikoitellen luettelomuotoinen lähestyminen elämisen kriteeriattribuuteista

Vasemmalla olevassa kuvassa on oleellinen lainaus "Salaiset kansiot" -televisiosarjasta. Sitä voidaan pitää "nollan sanan vastauksena". (Ja täten otan osaa zenhenkiseen haasteeseen jonka sain, crackedin inspiroimana.) Mutta koska minä en ole muutamien sanojen mies, vaan päinvastoin tarpeettoman monisäikeisten ja mutkikkaiden sanaryöpsähtelyjen ja ylenmääräisten pilkutusrakenteiden esisaattaja, nousen mykkyydestä ja etenen kohti laajempiretoriikkaista ilmaisumuotoa kuin nimeltämainitsematon antiikin vahasulkainen heeros.

Tästä kuvasta saadaan silti irti elämästä vieraantumisen ydintematiikka.

Nuorena atk -luokkanörttinä sain kuulla muutamaan otteeseen lausunnon "osta elämä". Yritin ostaa ja ladata sellaisen internetistä, mutta huonolla menestyksellä. Pian opin vastaamaan, että minulla oli elämä. Lähes käyttämätön ja siisti. Että viikkasin sen esiin kaapista, tomutin ja käärin sen takaisin säännöllisesti kerran vuodessa. Kutsuin sitä yliarvostetuksi turhakkeeksi. (Ja sitten ihmettelette miten päätäni pestiin vessanpöntössä?)

Kuitenkin jos katsotaan mitä teini-ikäiset kriitikkoni -  jotka olisivat rehellisyyden nimissä olleet kiehtovampia jos he olisivat olleet mutanttininjakilpikonnia - tarkoittivat elämän ostamisella. Empiirinen tarkastelu heidän toimistaan auttoi huomioidenkeräämisessä sen verran, että tajusin että se tarkoitti pääasiassa ostarilla notkumista.

Ja tätä ei pidä ymmärtää väärin. (Vaan oikein.) Ostarilla notkumisessa ei tietenkään ole mitään vikaa. Päinvastoin ; Jos se oli riittävän hyvää Sokrateelle se on taatusti riittävän hyvää minulle. Sen sijaan näytti että valtaosan ajasta ostarilla notkuminen tarkoittaa sitä, että pidetään tylsää. Odotetaan ja haaveillaan niistä marginaalisista huippuhetkistä kun saataisin tuokio railakasta laatuaikaa. Eli alaikäisinä viinaa kaupasta, kunnon kännit päälle ja seksiä. Valtaosa näistä unelmista jäivät havaintojeni nojalla toteutumatta. Itse asiassa on mahdollista, että minulla oli yritelmiä em. aiheiden parissa jopa enemmän kuin monilla heistä. Silti minulla ei ollut elämää ja heillä oli. Eli joko heillä oli ajatus elämästä kun minulla oli sellainen ja he haukkuivat väärää puuta. Tai sitten se ostarilla notkuminen oli jotenkin oleellinen minimikriteeri sille että omistaa elämän.

Ja samanaikaisesti kun he notkuivat ostarilla - ilmeisesti koska elämä oli sen verran hinnakas, että jäljelle ei jäänyt oikein varoja ostella mitään muutakaan - minä saastutin aivojani esimerkiksi Sergio Leonen länkkäritrivialla, shakkistrategioilla ja Niilo Paasivirralla. Jos tämä ei ollut elämää, niin se oli ainakin viihdyttävää.

Nykyisin kun harrastan filosofiaa, eurooppalaista keskiaikainen miekkailua ja downshiftaamista, on edessäni edelleen sama tematiikka. Filosofia on haihattelua. Eurooppalainen keskiaikainen miekkailu ei ole käytännönläheistä ja downsiftaaminen on elämättömän luuserin strategia jossa ei kohdata oikeita elämälle tärkeitä asioita. Samoin se, että olen erkaantunut kristinuskosta ja lasten hankinnasta, henki on sama. Eikä tätä oikeastaan pidä ihmetellä. Sillä siinä missä minä olen vanhentunut, ovat muutkin. Jos jutut ovat samanlaisia.

Mieleeni tulisi jopa sanoa, ikään kuin nokkavana vastauksena että
* Ei sinulla ole elämää, vaan asuntolaina. Asuntolaina joka pakottaa sinut tyystin luopumaan downshiftaamisen mahdollisuudesta.
* Ei sinulla ole elämää, vaan lapsi. Jonka kautta elät, koska lapsi työläänä olentona sitoo sinut ikään kuin orjakseen.
* Ei sinulla ole elämää vaan kokopäivätyö. (No, kellä toisaalta ei.)
* Ei sinulla ole elämää vaan auto. (Tämä kohta päti muuten jo teininä.)

Pidän tätä kuitenkin epäkohteliaana ja asiattomana. Huomaankin, että tässä vaiheessa kuva on kääntynyt. Ei olekaan niin että minä olen Mulder ja he ovat Scully. Se on juuri toisin päin. En voi muuta kuin hymyillä voittajana. Sillä nykyään minä olen se jamppa joka alati notkuu ostarilla pitämässä tylsää.

---

Jos minulle annetaan riittävästi kirjoitustilaa, minulta voi todellakin saada nollan sanan vastauksen.

En ole katkera, mutta

Olen ollut huomaavinani, että suhde uskonnottomuuteen on (a) maantieteellinen kysymys ja (b) sukupolvikysymys. Esimerkiksi Helsingissä se, että nuori aikuinen on ateisti on jo suorastaan standardi. Sitä suuremman ikäpolven ihmiset etelässä saattavat olla kiinnostuneita siitä että ollaanko mietitty että kirkko on tärkeä hyväntekeväisyysjärjestö ja että kuinka aiotaan järjestää kirkkohäät. Kehä kolmosen pohjoispuolella saattaa olla tarpeen piilotella televisioantennit.

Tämän lisäksi on olemassa suuria linjoja joita ei voi käsitellä tällä tavalla. Siinä toki tapahtuu muutoksia ajassa. Esimerkiksi noin karkeasti sanoen uusateismin nousuun vastattiin aluksi närkästyksellä. Strategiaksi valikoitui "militantti" ja "fundamentalisti" -sanan käyttö. Sittemmin tämä hioutui, osittain kirkolliskokousten vaikutuksesta, muotoon "ateistit eivät käsittele uskontoa relevantisti". Tuorein suurempi linjamuutos, joka sekin lienee ainakin osittain liitoksissa kirkolliskokousten satoon, on näkemys jossa "ollaan pahoillaan" toisten ratkaisuista ja kenties "toivotaan vahvasti että erimielinen uudelleenharkitsee ja muuttaa mieltään."

Tämä matka on ollut kieltämättä parannusta joka askeleella. Mutta olen siltikin hämmentynyt. Sillä tässä uudessa strategiassa uskovainen pahastuu tai kokee pahaa mieltä siitä, että joku eroaa kirkosta. Esiin nostetaan myös pahastumista siitä jos "suositumpi kuin Jeesus" -ilmiö nousee esiin usein. Tämä ei sentään suoraan kyseenalaista uskonnonvapautta tai halvenna tiettyjä mielipiteitä lähtökohtaisesti. Mutta tämä tiivistää sen, miten vieraantuneita kristinuskon parissa toimivat ovat.

Enkä puhu pelkästään käsitteistä. Vaikka niissä toki riittäisi työsarkaa. (Katsokaa vaikka näytepakkaus.);
1: On toki itsessään erikoista, että tässä pahastumisessa suosikkiteema on kirkosta eroaminen. Kuitenkin tätä ei käsitellä instituutiotasoisena tapahtumana. Sen sijaan sitä käsitellään kuin se olisi uskonasian ydin. Eli retoriikassa kirkosta eroaminen on sama kuin uskosta vieraantuminen ja luopuminen. Nähdäkseni nämä ovat yllättävän usein kausaalisia, mutta pikemminkin niin että vieraantuminen on syy eroamiselle eikä päinvastoin. On turhaa puhua siitä miten Jeesus sanoo lähetyskäskystä jos ihminen ei ole käynyt kirkossa kuulemassa mitään innostavaa vuositolkulla. On turhaa puhua ihmisten lähestymisestä, jos minä sain ensimmäisen soiton seurakunnalta vasta kun pistin kirkosta eroamispaperit menemään. Soittivat ja kysyivät mitä voisivat tehdä. Ei siinä voi muuta vastata, kuin toivoa että tuonkaltaiset välittävät puhelut olisivat tulleet vaikka viikkoa tai kuukautta aikaisemmin.
2: On toki erikoista että vaikka julkisesti puhutaan että näkyvyys ja mahtipontisuus, mahtailu ja huomiohuoraaminen eivät ole kirkon syvintä ideaa, uskovaiset ihmiset todella pahastuvat huonoista suosiolukemista. John Lennon ei nostanut niin suurta meteliä sillä, että hän kyseenalaisti Jumalan kuin sillä että hän kertoi olevansa Suositumpi kuin Jeesus. Tämä ei ole suinkaan kadonnut nykyaikana. Uskonto toki myykin itseään konformistisella kielellä. Pyrkien puhumaan "kansankirkosta" ja viittaamalla siihen että kulttuuri-identiteetti olisi jotenkin erityisen oleellisesti sen hallussa. Ja että kirkko edustaa pysyvyyttä. Ikuisuus ja suosio ovat kirkon retoriikassa sen verran yleisiä ja toistuvia, että on helppoa ymmärtää miksi esimerkiksi Dawkinsin suosio on monia erityisesti ärstyttävä seikka. Uskovaisien maailmassa se mitä sanotaan on toki itsessään ärsyttävää, mutta jos se saa suosiota taakseen, siitä tulee sietämätöntä ja jotain jota on ikään kuin aivan pakko hakata ja teilata. Tämä selittää miksi uusateismin nousuaikana ensimmäinen ja luontevin reaktio rakkautta mainostavalta kirkolta oli hokea "fundamentalisti" -sanaa aina leppoisana huumorimiehenä itselleen mainetta hankkineen Heinimäen kolumneja myöten.

Minun on hyvin vaikeaa suhtautua mitenkään kovin ystävällisesti siihen jos jollakulla on kanttia ilmoittaa paha mielensä siitä että joku toinen tekee jonkin ratkaisun. Esimerkiksi minulle ei tule paha mieli jos joku liittyy kirkkoon. Tosin minun ei kannattaisikaan, koska välittömästi siinä vaiheessa jos näin olisi kävisi niin, että vuosien yhdessäelämisen harjoittelu unohdettaisiin ja palattaisiin oikotietä siihen "militanttifundamentalisti" -linjalle. Uskovaisten kohdalla vastaava reagointi on tietysti vain asiallista uskonvakaumusta ja hyväntahtoisuutta. Rakkautta, jonka kutsuminen vihaksi olisi kristityistä loukkaavaa ja naurettavaa koska kristinuskossa on kysymys rakkaudesta.

Samoin jos minä joutuisin pahastumaan siitä, että esimerkiksi tiedeasioista ei olla perillä ja kiinnostuneita, vaan moni muu epäjumala ja maallisempikin idoli on suositumpaa, en kerkeäisi mitään muuta tehdäkään. On tavallista että Sylvia Brownen ennustelut ovat kiehtovampia kuin Derren Brownin skeptismi. Kvanttifysiikkakin kiinnostaa vain jos ei tarvitse osata kaavoja ja joku kertoo että se tarkoittaa että meillä on kuolematon sielu ja että tietoisuus hallitsee ainetta kvanttimystisesti.

En ole edes pahastunut kun törmäsin ihmiseen joka pyytää minua lukemaan jotain hänen New Age kirjaansa ja joka sitten vastapalvelukseksi selitti, että ei hän siitä evoluutiosta välitä ja perusta. Että hän oli kerran aloittanut "Lajien synnyn" ja lopettanut sen kesken kun se oli sen verran tylsä. (Vaikka tietyllä tavalla tässä kokonaisuudessa ei ole mitään kovin ansiokasta. En ymmärrä miten rationaalisuustestissä voi epäonnistua näin mahtavalla sarjatulivaihteella. Tuohon lauseeseen liittyvät käsitykset ovat niin virheellisiä että niiden aukipurkamiseen tarvittaisiin kokonainen pitkä blogaus.)

Miksi minä olisin pahastunut jos ihmiset päätyvät erilaisiin ratkaisuihin kuin minä? Hankkikaa hyvät ihmiset siellä kirkossa oikeita ongelmia ja pahastukaa niistä! Kun kerran olette siellä kirkossa jo valmiiksi, niin niitä oikeita ongelmia ei, sikälimikäli oma kokemusmaailmani mistään kertoo, tarvitsisi kaukaa etsiä. Kenties ei tarvitsisi mennä edes lähintä peiliä pidemmälle? (Ja peilikin on vain visualisointiväline. Ei tarvitse vaivautua edes niin pitkälle, usein. Enemmistöllä ihmisistä on mielikuvitus joka pienellä yrittämisellä kurottaen yltää itseen asti.)

---

Kirjoittaja ei pahastu. Häntä vituttaa.

Jaksottaisesti tasapainottomat kreationistit

Kenneth Miller ja Joe Levine ovat tehneet biologian oppikirjan, joka on saanut kovasti kritiikkiä. Tämä on ollut liitoksissa kreationismiin. Kuvaavaa on, että 11 kriitikosta 6 on tunnettuja nuoren maan kreationisteja. Heistä yksi, Ide Trotter, on hyvä ottaa esiin. Sillä hän on harrastanut strategiaa joka on tuttu klassisen kreationismin soveltama keino. Mutta hän painottaa sitä mielenkiintoisesti.

Jokainen joka on keskustellut minkäänlaisen evoluutiodenialismin kanssa, oppii että kreationistit viittaavat usein Gouldiin. Jaksottaisen tasapainon malli on jotain jota kreationistit pitävät oleellisen hyvänä huomiona. Trotter toimii tässä tavalla joka on tuttu. "His comments concentrated largely on two areas: punctuated equilibrium or “sudden appearance,” whose frequency, Trotter said, was underemphasized in M&L, and on Trotter’s contention that natural selection cannot explain the origin of evolutionary novelty. You’ll recognize both of these comments as common tropes of both intelligent design and garden-variety Biblical creationism, and they show Trotter’s true motivations." Tosiasiassa gradualismin ja jaksottaisen tasapainon mallin välillä oleva kiista on yksityiskohdissa. Ja Gouldia lainataan säännönmukaisesti väärin. Siksi saattaa helposti syntyä ihmetystä jonka itse jaoin Jehovan Todistajien materiaaliin tutustuessani. Gould oli tunnettu evoluution kannattaja ja paatunut kreationistien vastustaja. Hänen sanansa kuitenkin näyttivät usein siltä kuin hän olisi kreationistien puolella evoluutiota vastaan. Syynä on väärinlainaamisen ihmeet ; Tavallisimmukklaab Gouldin suhde "Hopeful Monsteriin" ja saltationismiin nähdään väärin. Ajatellaan että jaksottaisen tasapainon malli opettaa että yhdessä sukupolvessa tapahtuu kerralla jättimuutoksia. Kuitenkaan tämä ei ole Gouldin mallin mukaista. Fossiloitumisen harvinaisuus ja muutostahdissa olevat muutokset johtavat siihen, että joka ikistä välivaihetta ei ole nähtävillä ja tästä syntyy fossiilirekordiin isoja muutoksia.

Karkeasti sanoen klassisessa kreationismissa Gouldin jaksottaisen tasapainon malli nähdään yksinkertaisesti huonona ja epätoivoisena yrityksenä peitellä tosiasiat jotka on havaittu. Että luonto puhuu siitä että tyhjästä poksahtaa täysin uusia ja innovatiivisia eläimiä sen sijaan että ne syntyisivät varhaisemmista muodoista vähitellen.

Trotterin kanta on kuitenkin sinänsä mielenkiintoinen, että hän ei mainitse edes Intelligent Designiä. Hän pitää asiaa ikään kuin se olisi vain evoluutioteorian sisäinen asia. Kuitekin kun Trotterin ja hänen kanssaan samanmielisten argumentit käy läpi, ei voi olla huomaamatta että syytteet "virheistä" ovat itse virheellisiä. Peräti tavalla joka muistuttaa sitä, että Doverin tappion jälkeen edes Intelligent Designillä ei ole kovin suuria mahdollisuuksia päästä kouluopetukseen. (Joka taas on kreationismin keskeisiä tavoitteita.) "Trotter’s comments pretend to be scientific but are obviously motivated by creationism, and an attempt to inject it into public schools by pushing “sudden change” and “no novelty through selection” into the public-school curriculum." Eli Trotter yrittää tehdä Intelligent Designille saman mitä Intelligent Design teki klassiselle kreationismille.

Jossain määrin hupaisaa on tietysti se, että jos puhutaan omintakeisuudesta, näitä muutoksia tuntuu kuvaavan samantapainen henki joka koskee evoluutiota ja sen innovaatioiden uutuutta. Kreationistit eivät näe analogisuutta näkemyksissään. Intelligent Designkin oli ehdottomasti jotain aivan uutta ja erilaista. Evoluutiopuolella taas nähdään analogisuus ja nähdään että ajatteluperinne ja valitut strategiat ja ne argumentit joiden perustalle asiat rakennetaan eivät ole kovinkaan uniikkeja tai uudenlaisia verrattuna niihin varhaisempiin ideoihin. Uusi kreationismin versio on kenties jonkinlainen hirviö jota levitetään toiveikkaasti. Mutta minkäänlainen "ideologinen hopeful monster" se ei siitä huolimatta ole. Kreationismia tuntuu kuvaavan erittäin syväluotaava Lack of Originality.

Pieni ajatus ; Kirkon innovatiivinen tunnelma

Uskon nähdään usein olevan jonkinlainen hypoteesinmuodostamisen idea. Tällöin henkenä on ikään kuin se, että ensin on saatava ajatus joka ei ole todistettu että voidaan alkaa töihin sen todistamiseksi. Tässä kohden ollaan kuitenkin melko harvoin varovaisia ; Esimerkiksi uskontoon liitettynä voidaan huomata, että se on enemmänkin paluuta vanhoihin ajatuksiin kuin uusien innovoivien ideoiden mukaantuomista.

Maailmankuvallisuus on joskus perusteltua ; Joskus tilanne johtaa perspektiivien pluralismiin ; On mahdollista, että jotain asiaa ei ole selitetty ja sille on useita erilaisia hieman epätyydyttäviä ja todistusvoimaltaan vajaita selitysmalleja. Esimerkiksi pallosalamaan liittyy ilmiönä sen verran tietämättömyyttä, että erimielisyys on hyvinkin mahdollista. Ihminen ei ole täydellinen, ja tässä rajallisuuden maailmassa asiat eivät usein ole mustavalkoisia ja selviä.

Monesti tämänlainen maailmankuvallisuus on kuitenkin liioiteltua. Sitä nähdään siellä missä sitä ei ole, ja maailmankuvallisuutta korostetaan useimmiten juuri sellaisilla alueilla jossa sillä ei ole mitään arvostettavaa järkevää pohjaa. Esimerkiksi tasapainorannekkeiden ja vaihtoehtohoitojen kohdalla maailmankuvallisuutta tuodaan esiin vaikka sille ei ole oikein minkäänlaisia perusteita. ; Vaikka parantaminen olisi yliluonnollista olisi paraneminen kuitenkin luonnollista. Tällöin henkenä näyttää olevan se, että maailmankuvallisuuden korostamisen nähdään olevan jotenkin ovela tapa voittaa, eikä tapaa tunnustaa tappio. Ja käytän näitä termejä siksi että keskustelun siirtäminen tieteestä maailmankuvaan tarkoittaa tälläisissä tapauksissa yleensä sitä että omaa asiaa puolustetaan varsin absoluuttisena ja perimmäisenä totuutena ja tarkoituksena ei ole oppia vaan nimenomaan päihittää erimieliset. Perimmillään maailmankuvallisuutta korostamalla yritetään yllättävän usein korostaa että sen oman totuuden kriittinen lähestyminen ja sen kanssa erimielisyys on likimain samaa kuin sortaminen ; Henkenä on se, että se, että saa olla oma maailmankuva tarkoittaa että ne kaikki olisivat myös järkeviä ja hyvin perusteltuja. Ja tämä on paljon enemmän kuin pelkkä pyyntö avomielisyyteen tai ihmisen tiedon rajallisuuden tunnustaminen.

Tästä huolimatta kirkolla on kiistatta innovatiivista pohjaa. Otetaan vaikkapa Galileo Galilei. Hänen kerrotaan saaneen heiluria koskevan idean kirkossa. Hän katsoi kirkossa heiluvaa kattokruunua ja totesi että heilahdusaika ei muutu vauhdin vähetessä tai kasvaessa. Vauhdin vuoksi heilurin kaari kasvaa sen verran, että heilahdusaika pysyy vakiona. Tämänlaisen ajattelun voi nähdä syntyvän luontevasti kun tajuaa sen, että kirkoissa on useimmiten varsin tylsää. Se, että huomio siirtyy johonkin, ihan mihin tahansa pieneen ja mitättömäänkin, on enemmän kuin luontevaa. Osalla tylsistynyt ja virikkeitä itselleen vaikka väkisin hakevan huomio keskittyy kirkon seinän tiilenpäiden laskemiseen. Galilei katsoi heiluria. Jostain syystä tämä kirkon innovatiivisuutta lisännyt voima on jäänyt aliarvioiduksi ja aliarvostetuksi kaikessa kirkkokeskustelussa. Olipa osapuolina sitten kirkko tai kirkkokritiikki.

Oikeakulttuurisuus, sisäkulttuurisuus

"Tahtoisinpa pitää suomalaista talonpoika-kansaa humorillisimpana kansana maailmassa, hänellä on mielestäni se syvin sisällisyys kuin kellään muulla."
(Aleksis Kivi)

Perussuomalaisia on moitittu monokulttuurisuudesta. Tästä asenteesta on saatu jopa natsipuolueen leimaa. Erikoista kyllä, sivistyneissä piireissä tunnetaan vastaavia kulttuurihygieenisiä asenteita. Ja niitä pidetään sivistyksellisinä. Silloin kysymys on äidinkielestä. Sitä pidetään kultturellina. Otan tästä asenteesta esimerkiksi "Aristoteleen Kantapään" facebookryhmässä olleen lausunnonpätkän.

"Miksi Suomessa yhä kiihtyvällä tahdilla tuntuu lisääntyvän englannin kielen käyttö jokaisessa mahdollisessa paikassa? Miksi englanti on muka hienompaa kuin oma äidinkielemme? Englantia pursuaa joka paikassa ad nauseum. Olen itse opiskellut englantia, en valita siis siksi, että minulla olisi jotain englannin kieltä vastaan - päinvastoin! Mutta eikö meidän suomalaisten tulisi vaalia omaa kieltämme? Onko suklaa parempaa, jos rasian teksti on englanniksi? Menevätkö vaatteet paremmin kaupaksi, jos mainostekstit ovat englanniksi? Pärjääkö pienen paikkakunnan sähkö- tai vesilaitos muka paremmin, jos firman nimi ei olekaan suomenkielinen? Olen huolissani siitä, minkälaisen kuvan tämän päivän lapset saavat kielestämme ja sen asemasta yhteiskunnassamme. Jopa itse Suomen valtio on vaihtanut valtionomisteisten yhtiöiden nimiä ahkerasti sellaisiksi, etteivät ne enää kerro tavan tallaajalle yhtään mitään. On Fortumia, Itellaa, Destiaa ja vaikka mitä! Mihin tämä kaikki vieä johtaa? Väitöskirjojakin kirjoitetaan yhä enemmän englanniksi. Milloin koittaa päivä, jolloin tutkimusta lakataan tekemästä ja painamasta suomeksi? Uskon sen päivän nimittäin vielä koittavan ja se tulee olemaan murheen päivä tässä maassa." ... "Me olemme suomalaisia, meillä on oma kielemme ja se on osa yhteistä identiteettiämme, erottamattomasti sidoksissa myös kulttuuriimme. Se erottaa meidät hyvällä tapaa muista kansoista, kertoo meille itsellemme, keitä me olemme. Miksi meidän täytyisi muuttua kansaksi, joka ei tiedä, puhuuko se englantia vieraskielenä, vaiko äidinkielenä! Jos annamme äidinkielemme rappeutua vain vetoamalla siihen, että muutos on välttämätöntä, silloin luovumme samalla myös omasta kulttuuriperinnöstämme ja identiteetistämme osana kansaamme. Tämä olisi mielestäni äärimmäisen murheellista ja huolestuttavaa.

Nähdäkseni tässä kohden asian kanssa voi olla vahvasti erimielinen kahtaa kautta (1) Kieli on tosiasiassa käytettävä asia. Sen tehtävä on viestintä. Kieli elää ja muuttuu. Siksi jos anglismit täyttävät kielen, suomen kieli kenties rapistuu, mutta se ei teknisesti ole murheen päivä. (2) Ajatus siististä ja kliinisestä kielestä ei pidä paikkaansa globaalissa maailmassa. Ja maailma on ollut globaali aina.

Kun puhutaan sivistyssanoista ja lainasanoista, voimme huomata varsin helposti miten ilmaisuissa on latinaa ad nauseam. Samoin ruotsin kielen opetuksesta muistan, kuinka ensimmäisinä tunteina yritettiin kannustaa ruotsin helppoutta : Suomen kielessä oli paljon lainasanoja. Ruotsin kielestä lainaaminen on yksinkertaisesti ollut aikaisemmin fiinimpää. Ruotsinopetuksesta en muista tarpeeksi paljoa, mutta se mikä oppi sieltä tuli suomen kieleen oli se, että aikanaan ruotsista on otettu sanoja, osittain koska ne ovat fiinimpiä. Aateli käytti aikoinaan ranskaa ainoana keskustelukielenä, koska Ranskan loisteliasta hovia ihailtiin ja ranskalainen sivistys oli korkeimmalle arvostetuinta ja jota matkittiin hoveissa ja aateliskartanoissa halki Euroopan. Nykyään suomen kieli ottavaa vaikutteita etenkin englannin kielestä. Puheeseenne tunkee anglismeja.

Kalevi Wiik on esittänyt että tässä on taustalla ajatus imitaatiosta. Ihmiset lainaavat menestyneiltä kansoilta piirteitä. Ja kaikki nämä piirteet eivät ole oleellisia menestykselle. Näin esimerkiksi kieleen tulevat lainasanat kertovat tietyn kulttuurin statuksesta ja vallasta. Idea muistuttaa hieman Jari Sarasvuon imitaatiokeskeistä lähestymistapaa, jossa M. A. Nummisen luovuutta ihaileva myös pukeutuu kuin Numminen ja harjoittelee puheeseensa myös Nummisen kiekaisuista koostuvan erikoisen puhetavan.

Suomen kieli on täynnä lainasanoja, sekä nykyajalta että menneiltä ajoilta. Eikä suomen kieli ole ainut, jossa näin käy ; Saksan kieli on vielä vastustuskyvyttömämpi englannista otetuille sanoille kuin suomi. Saksassa "kotisivu" on itsestäänselvästi "homepage", ja "heimseit" -sanan käyttö siellä vihjaa suoraan, että olet uusnatsi. Englannin kuningatar on paljon useammin "die queen" kuin "königin". On myös tärkeää ymmärtää, että englanti ei ole ollut kovin kauaa superasemassaan. "Crackedin" artikkeli englannin kielen oikeinkirjoituksesta paljastaa, että sanojen kirjoitusmuotoja on latinaistettu, koska sen on nähty olevan sivistyneempää.

Osittain sanoja lainataan koska kielen lisäksi ideat siirtyvät. Innovaatiot ovat levinneet kulttuurin mukana ja niille ei ole edes ollut mitään oikeakielistä vastinetta. Lisäksi, kuten Wiikin kohdalla huomautin, valta ja status vaikuttavat. ; Tässä mielessä voidaan sanoa, että monikielisyyttä vastaaan taistelu nojaakin samantapaiseen kansallisidentiteettillä halailuun kuin mihin perussuomalaisuus nojaa. Ainoastaan niiden arvioitu sivistyneisyys koetaan erilaiseksi. Uusnatsien oikeinkirjoitus on yleensä "vähintään luovaa". "Isän maan puollustajat" on muuttunut jonkinlaiseksi tätä piirrettä kuvaavaksi käsitteeksi, ja kieliasiaa pidetään nipojen pilkunviilaajien käsittämättömän tylsänä valtakuntana. Kielinipottajat taas eivät samastu natsikulttuuriin vaan katsovat kieltä pysyvänä ja kielitieteellisenä ja kulttuurin kunnioittamisena.

Tästä kiistämättä olemassaolevasta erosta huolimatta perussuomalaisten henki pitää sisällään samantyyppisen eetoksen ja jopa paatoksen kuin lainasanojen virtaamista kammoksuvien. "Aristoteleen Kantapäähän" tulleet kommentit valaisevat tätä mielestäni hauskasti ; "Kieli on kuitenkin avain käsitteelliselle ajattelulle ja omalla kielellä se käy parhaiten. Se on hienoa, kun osataan monia kieliä, mutta kyllä äidinkielen hallinta on A ja O. Tämä nimienmuutosvimma kuvastaa mielestäni heikkoa itsetuntoa." Jopa ironisuuteen asti. "Jos me emme vaali omaa äidinkieltämme, kuka sitä vaalii? Äidinkieli on ihmisen koti. Tällä ei ole kansalliskiihkoilun kanssa mitään tekemistä, vaan syvän henkisen ja emotionaalisen identiteetin."

Paremminkin pitäisi päästä eroon nollasummapeliajattelusta: nykymaailmassa on melkein pakko osata useampia kieliä, mutta se ei välttämättä ole suomen kieleltä pois. Normaalin ihmisen päähän kyllä mahtuu useampi kieli. Tämän takia minusta melkein isompi ongelma kuin se, että suomen kieltä ei arvosteta, on se, että mitään muuta kieltä kuin englantia ei osata, että englannista tulee se ainoa "The Vieras Kieli". Ja kyllähän se on pakko myöntää, että nykymaailmassa on vaikea tulla toimeen ilman englantia. Tarve sen opiskeluun on suurempi kuin monilla muilla kielillä

Kuitenkin on helppo ymmärtää myös oman kansallisen identiteetin puolustajia. Tästä saa hienon kuvan kuuntelemalla nuoria suomenruotsalaisia. Heillä on tapana puhua sekaisin suomea, ruotsia ja englantia. Eikä mitenkään siten, että ensin puhuttaisiin ehyt lause tai ajatuskokonaisuus yhdellä kielellä ja sitten vaihdetaan toiseen. He vaihtavat kieltä kesken lausetta, jopa monta kertaa. Syntynyt puhe muistuttaa enemmän kryptografiaa kuin kieltä, jonka funktio on käsittääkseni viestintä toisten ihmisten kanssa. Ja tässä syynä ei ole edes se, että kenties maailman tehokkain tapa muuttaa teksti salakieliseksi minun silmissäni on kääntää se ruotsin kielelle. Syynä on se, että kielen vaihtaminen on prosessin raskain osio. Kun yhden kielen "nappaa päälle" sillä on helpompi jatkaa. Sekakielisyydestä tulee vain häiritsevää.

Muodoissa, ei sukupuolessa?

Jos minun pitäisi antaa nyrkkisääntö jolla pornografia ja erotiikka erotetaan toisistaan, se olisi sukupuolittunut. ; Miesten suosima eroottinen materiaali on pornoa ja naisten suosima on erotiikkaa. On itse asiassa erikoista huomata, että suurta eroa sisällöissä ei ole. ; Tapahtuman mekaaninen kuvaus on hyvin samantapaista niin jallun tarinoissa kuin naisten erotiikkakirjoissakin.

On kuitenkin myös toinen, hyvin pinnallisestikin katsoen huomattavissa oleva, ero. Nimittäin se, että miesten pornografia on visuaalista. Naisille suunnatussa erotiikassa ei ole kuvia. Aion tuhota kaiken uskottavuuteni viittaamalla "Oprah"iin. Hän listaa pornoon liittyvien tilastojen valossa, että ihmiset etsivät netistä pornoa eniten perjantaina, viileillä alueilla eläminen lisää pornon katsomista, ja miehet ovat visuaalisia ja naiset ovat tekstuaalisia.

Tämäkin saattaa redusoitua perimmiltään sukupuoleen. ; Voidaan selittää vaikka niin, että naisten suosima muoto ylevöitetään ja miesten suosima alennetaan. Tätä tukemaan voidaan nostaa huomio siitä, että ei taiteissakaan taidemaalaamista laiteta huonommaksi kuin kaunokirjallisuutta. Olisi erikoista, että valittu esityksen muoto olisi erityisen leimallinen määrittäjä siinä onko tuotos ylevää vai alhaista.

Mutta kuitenkin kysymys voi olla tästä muotoerosta. ; Visuaalisuuteen kun liittyy näyttelijöiden käyttö. Monet feministit voivat liioitella kun he rinnastavat tämän suoraan prostituutioon ja hyväksikäyttöön. - en korostaisi tätä, ottaen huomioon että esimerkiksi pornotähteys on varsin hyvin palkattu ammatti, jota kuvaa enemmän valitseminen kuin ajautuminen. ; Mutta ei tarvitse olla tämänlainen yliampuva feministi (tai edes minkäänlainen feministi) huomatakseen, että ihmisiä käytettäessä alaan liittyy ongelmia ja lieveilmiöitä. Tekstimuotoisessa pornossa ei ole kysymys oikeista ihmisistä. Tekstimuotoisessa erotiikassa on tässä kohden sama kuin hentaipornossa ; Se on victimless crime.

Suomikuva

Kun katsoo Suomesta annettua kuvaa, voi huomata, että ihanteita ladataan matkamuistoihin. Turismikrääsä heijastaa, mikä maassa on arvokasta ja kiinnostavaa ei maassa asuvalle. Ja Suomea koskevasta turistikrääsästä oppii, että oi maamme synnyinmaa antaa turisteille sellaisia korkeita kaikuja, että vertailukohdaksi tulee Pohjois-Korean kaltaisen maan tapa käsitellä kansalaisiaan.

Kun katsoo turismitavaraa, näkee eteläisintä Helsinkiä myöten kojuissa poroja, lappalaispuukkoja ja muuta saamelaistavaraa. Porokulttuuri revontulineen ja eräkuksineen on sellaista mitä täällä etelässä asuva ei edes näe.

Ei turistikrääsän myyjä korosta montaa asiaa, kuten
* Että oikeasti suomalaiset kiilusilminensä tulivat Virosta ja ties mistä Ugreista ja ajoi saamelaiset pois marginaaliksi pohjoiseen ja valloitti heidän maat.
* Ei kerro että kaikki turisteista siisti suomikuvassa, olipa kyse sitten poronsarvipotenssista tai noitarummusta on oikeasti lappalaista kulttuuria
* Ei kerro että kulttuurisesti lapinnoitamystiikka on yhtä lähellä Helsinkiläisen alkuperäiskulttuuria kuin mitä aboriginaalien kulttuuri edustaa brittiläisille vangeille.
* Ei kerro että tämä turistien arvostama eksotiikka on juuri sitä alkuperäiskansaa, jonka meidän maahanmuuttajakulttuurimme on ajanut marginaaliin jo ennen ruotsalaisten saapumista.
* Ei kerro, että aitoa supisuomalaista eksotiikkaa on se, että nakkikioskin nurkilla pulu syö oksennusta.

Eikä ihme. En minäkään kertoisi!

Nothing is too good for you

YLE lähetti muutama päivä sitten Lars von Trierin "Melancholia" -elokuvan. Se on elokuva, joka on taiteellisesti ansiokas, kiinnostava ja paikoitellen tappavan tylsistyttävä. Syynä on se, että elokuva on aihettaan. Se on melankolinen kaikilla tasoillaan. Se on pinnallisesti katsoen elokuva jossa sininen planeetta nimeltä "Melancholia" uhkaa törmätä maahan ja törmääkin lopuksi. Se on myös elokuva masennuksesta.

Voisin lähestyä elokuvaa kasaamalla suuren kasan symboleita tai tarinanpätkiä. Elokuvaa voisi vaikka kuvata alkukohtauksen kautta, jossa liian suuri ja hieno limusiini ei mahdu risteyksestä ja tämän vuoksi ihmiset myöhästyvät häistään. Voisin käsitellä sitä miten eurooppalaisten maailmanloppu on maailmanloppu kun taas Amerikkalaisten maailmanloppu on jotain joka on vain ohimenevä uhka joka räjäytetään sankarillisesti avaruusteknologialla syrjään. Ja korostaa, että eurooppalainen fenomenologia korostaa lopun vääjäämättömyyttä kun taas amerikkalaisessa asennemaailmassa tappio on ikään kuin riittämätöntä yrittämistä. Voisin lähestyä elokuvaa sitä kautta, miten se viittaa itseensä, esimerkiksi miten yhdessä kohtauksessa kysytään montako reikää on golfkentässä, saadaan vastaukseksi 18 ja sitten kuitenkin eräässä kohtauksessa ollaan raesateessa 19 reiällä.

Mutta lähestyn elokuvaa trendien ja suurien linjojen kautta.

On oleellista tajuta, että von Trier itse asiassa käsittelee melankoliaa suruna eikä masennuksena. Masennus on vain pinnallistasoinen aihe. Moni ajattelee, että tämä on elokuva masennuksesta ja heille jää huomaamatta se, että elokuva itse asiassa käy alusta loppuun asti läpi Kübler-Rossin viittä surun vaihetta järjestyksessä. Ensin ollaan menossa häihin ja sävy on denial, kiisto. Sitten ollaan vihaisia. Pian päästään siihen, onko morsian iloinen kun häät ovat kalliita ja talokin ollaan saamassa. On ikään kuin velvollisuus osallistua kaupankäyntiin. Sitten ajaudutaan depressioon jota kestää elokuvassa melko pitkään. Loppukohtauksesssa saavutetaan hyväksyntä.

Toinen trendi on se, että elokuvassa Justinen ympäristö läpikäy valtavan muutoksen. Elokuvan alussa hänellä on amerikkalainen aksentti, hän ajaa limusiinilla suureellisiin miljonäärijuhliin. Sittemmin hän alkaa elämään lähemmäs eurooppalaista elämää. Myös puhettapa muuttuu eurooppalaiseksi prosessissa. Lopulta hän ajautuu jonkinlaiseksi natiiviksi tai jopa askeetikoksi. Tässä sivussa ihmismäärä sekä infrastruktuuri vähenevät. Alun isosta hääseurueesta päästään lopun kahteen naiseen ja yhteen poikaan jotka ovat puolivalmiissa risumajassa.

Kolmas linja on sitten mytologinen. Lars von Trier pistää Justinen muuttumaan jumalattaresta toiseksi. Aluksi hän on Diana. Lopuksi hän on Kassandra. Jos joku ihmettelee miksi masentunut Justine ei syö lääkkeitä vaan kylpee, syynä on se, että Diana oli jumala joka suojeli neitsyyttään mutta peseytyessään ajoi miehiä kiusaukseen. Diana on toiveikas lupaus ilman täyttymystä. Kassandra taas oli jumalatar jolla oli valta nähdä tulevaisuuteen, mutta ei kykyä korjata tai muuttaa sitä.

Clairen hahmo on tärkeä, sillä hän on ikään kuin Justinea sivusta seuraava ja tätä tukeva hahmo. Hänen roolinsa on angst. Hän ei välttele totuutta, mutta ahdistuu siitä että se ei ole hallittavissa. Hän on maailmaan heitetty, eikä osaa elää illuusiossa.

Minusta koko elokuva on sitä että nämä kolme nivotaan yhteen.

Dianan hahmoa rinnastetaan Amerikkalaiseen Art Directoriin. Hän antaa lupausta tyydytyksestä, utopian. Mutta ei kuitenkaan anna lopullista tyytymistä. Hän kuvastaakin bargainingin loppuvaiheessa saamaansa mainosprojektia rajuin sanoin. Hän kuvaa sitä joksikin jolla pitäisi myydä jotain oikeasti surkeaa, mielellään siten että halu ei lakkaa koskaan. Lupaus tyydytyksestä ilman tyydytystä toistuvatkin tässä vaiheessa hyvin monella tavoin. (Myös seksissä, kun Diana ei anna edes häävuoteessa, vaikka on aiemmin flirttaillut ja lupaillut ja kiihottanut aiheesta.) Ja kun pettymys halun toteutumisen utooppisuudesta tulee, on vastaus raju. "Mitä oikein odotit?" -kysymyksen hengessä.

Kassandra taas liitetään sinänsä toteen huomioon siitä että masentuneilla ihmisillä on paras kyky arvioida kykyjään realistisesti. Mielenterveet ihmiset sen sijaan elävät harhassa. Normaali ihminen on Lake Wobegon efektin vaikutuksesta kyvyistään liikavarma. Tämä vertautuu elokuvassa Diana-Justinen luomaksi illuusioksi. Tässä elokuvassa tosin mennään vielä pidemmälle. Tässä masentunut ei ole vain itseään realistisesti näkevä, vaan heillä on ikään kuin laajempi kyky nähdä kaikkien todellisuutta koskevien illuusioiden läpi. Näin Kassandra -Justine näkeekin maailmanlopun tulevan jo siinä vaiheessa kun muut puhuvat ohilennon mahdollisuudesta. Samoin hän kertoo vain tietävänsä, että vain maassa on elämää, ei missään muualla avaruudessa tai sen ulkopuolella. Eikä maassakaan enää kauaa.

Tässä mielessä surun läpikäyminen voidaan nähdä jonkinlaiseksi edistymiseksi ja kypsyysprojektiksi. Ja tämä johtaa varsin epämuodikkaisiin näkemyksiin. Askeesi, utopiattomuus ja tieto liitetään viisauteen tavalla josta suurin osa ihmisistä valitsee vain osan. Oikein kukaan ei halua ottaa koko settiä ; Toivosta luopuminen läpitunkee suuren osan kulttuuria (joko tuonpuoleisen tai utooppis-vallankumouksellisen tulevaisuuden muodossa), ja tämä halun tyydyttymisen toive sekoitetaan viisaudeksi ja hyväksi elämäksi. Kypsälle ihmiselle se on sen sijaan moitittavaa ja tyhjänpäiväistä, illuusiota, johon vähemmän kypsyneet ihmiset tarvitsevat ikään kuin kävelykeppinä matkalla terveempiä ja viisaampia elämisen tapoja.

Elokuvan maailmanloppukin näyttäytyy tässä mielenkiintoisena. Siinä missä moni kokee maailmanlopun surullisena asiana, "Melancholia" näkee maailmanlopun surun loppumisena. On saavutettu acceptance. Ei ole enää utopioita eikä näkyjä joiden edessä ollaan voimattomia.

---

Otsikon lausuma on suoraan elokuvasta. Se pitää sisällään kaksoismerkityksen. Puhuttuna se voidaan nähdä maksimiutopiaa tarjoavan mainoslauseen muodossa "Nothing is too good for you" (~ karkeasti "mikään ei ole riittävän hyvä sinulle"). Se voi olla myös ""Nothing" is too good for you" (~enemmänkin "tyhjäkin on sinulle liikaa").

Mitä ihmisten väkivalta (ja sen historia) kertovat ihmisyydestä?

Kun "Assassins Creed 4"-pelissä protagonisti puhuu assassiinien johtajan kanssa, hän ilmaisee huolensa siitä minkälaisee anarkiaan ja väkivaltaan ja kaaokseen maailma muuttuu jos noudatetaan assassiinien periaatetta. "Nothing is true - everything is permitted". Hän nosti esiin kysymyksen, että jos jokainen teko on sallittu, niin miksi ei vain vaikka tapa kaikkia. Assassiinien johtaja kehui sankaria tämän kasvusta ihmisenä. Että kysymys ei ole enää siitä mitä saa palkkioksi, vaan eettisyydestä. Ja sitten hän vastasi vain kryptisesti, että niin. Miksipä ei tappaa?

Niin, miksipä ei, kun sitä on jo koko edeltävä pelillinen tehty ahkerasti?

"Takkirauta" -blogia on moitittu sen negatiivisesta ihmiskuvasta. Hän edustakoot tätä kysymystä. Tämä on ymmärrettävää. Siellä esimerkiksi nostetaan esille se, miten ihmiset ovat keksineet tavan jolla peruna muuttuu trotyyliksi. Tätä mallia tarvitaan, sillä ihminen tarvitsee uskontoa ja konservatiivista asennetta pysyäkseen kurissa ja ollakseen tekemättä pahoja. "Ihmisen kekseliäisyys on rajaton, kun pitää tehdä jotain pahaa lähimmäiselleen."

Eräs tuntemani väkivalta-arkeologi tulee tässä kohden mieleeni välittömästi. Ei pelkästään siksi, miten hän on kertonut miten jostain yksittäisestä kallosta saattaa olla kivasti symmetrisesti siivut siten, että tiedetään että ne on lyöty miekalla koska kirveellä ei saa samanlaista ulottuvuutta. Ja että minkälaista kahdeksikkoa siitä on mahdollisesti vedelty.

Vaan myös siksi, että hän on kuvannut omaa alaansa siten, että ihminen on kekseliäs, mutta yleensä ihminen on vain rajallisen kekseliäs. Sen sijaan rajatonta kekseliäisyyttä ihminen näyttää harrastavan vain kolmessa asiassa (a) miten ihminen voi tappaa toisia ihmisiä (b) miten ihminen voi saada päänsä sekaisin kemiallisesti tai muutoin ja (c) miten erilaisin tavoin hän voi kahlita, hallita ja toteuttaa seksuaalisuuttaan. Ja että kaikki nämä kolme elementtiä jossain määrin liittyvät toisiinsa aina kun puhutaan soturikulttuurista.

Tässä mielessä voisi nähdä, että ihmiset olisivat juurikin Takkiraudan pessimismin - ja allekirjoittaneen kyynisyyden - arvoisia. Kuitenkin edellämainitsemani väkivalta-arkeologia on juuri päinvastaista mieltä. Sillä kun kaivauksia katselee, niissä tuntuu vallitsevan siitä erikoinen tilanne, että väkivalta on aina ollut hirvittävän marginaalista. Eli tämä kekseliäisyys on osa ihmisyyttä, mutta se ei tosiasiassa koske suurinta osaa ihmisistä.

Tämä näkyy itse asiassa miekkailun harrastamisessa hyvin suoraan. Alkeiskurssilaisia ei saa oikein lyömään kunnolla edes käskystä. Asiassa on ihmismielessä hirvittävät jarrut. Ja tosiasiassa tämä ei jää pelkästään harrastetoimintaan. Tunnettu salaisuus on nimittäin se, että valtaosa sotaan lähetetyistä sotilaista ei ammu kohteeseen. Sotilaat ampuvat ilmaan tai eivät ammu ollenkaan. Ja mikä erikoisinta, syynä ei ole pelkuruus.

Käytännössä asia on tiedetty jo USA:n sisällissodasta lähtien. Ja se on kyetty huomioimaan.
1: Kenties tunnetuin keino tähän on sotapropaganda. Yritetään keksiä erilaisia oikeutuksia jolla sota olisi oikein. Täten päädytään usein kansallismieliseen hymistelyyn joka kulminoituu armeijassa nähtävään videoon jossa ensin kuvataan räjähdyksiä ja sotatilaa, ja sitten kysytään miksi tuollainen olisi oikein. Ja sitten nähdään järven liplattelua, pellavapäisiä lapsia kirmaamassa. Ja sitten Juti tuulettaa! Valitettavasti propagandan toimivuus on usein yliarvioitu. Esimerkiksi monet veteraanit ovat kuvanneet miten heitä sodan aikana ärsytti kuunnella isänmaallista patrioottisuusroskaa. Syynä ei ollut isänmaan vihaaminen, vaan se, että ihmiseen tehty suoran käännyttävä propagointi toimii melko huonosti. Ihmiset haluavat kuitenkin ajatella itse. He eivät kenties tee niin, mutta jos rikot illuusion tästä, he eivät suostu tottelemaan. Toki propaganda vaikuttaa hieman.
2: Toinen tapa lähestyä asiaa on ollut vihollisen dehumanisointi. Tämä on vaikeaa koska kohteet eivät ole kypärissä, vaan näyttävät ihmisiltä. Asia vaikeutuu hyökkäyssodissa jossa omat läheiset eivät ole konkreettisesti vaarassa. Joka johtaakin seuraavaan kohtaan.
3: USA:n armeijassa on sen sijaan saatu kehuttavan hyviä tuloksia - niin hyviä että skeptisimmät ehdottavat sen olevan liioittelua - aivan toisella strategialla. Tällöin ei itse asiassa dehumanisoida vihollista vaan isketään suoraan ajatukseen tappamisesta ja murhaamisesta. Ampuminen kuvataan oman hengen puolustamisen sijasta oman taistelutoverin suojaamisena. Eli sotilas ei ammu tappaakseen vaan pitääkseen kaverinsa elossa.

Se, että tämä toimii paremmin kuin itsesuojeluun vetoaminen ja vihollisen demonisointi tai propaganda kertoo kaiken siitä, miten ihminen on itse asiassa usein yllättävän hyvä. Ryhmäpainetta tarvitaan jotta normaali ihminen kykenee niihin tekoihin joihin ihmiskunnan uskotaan vajoavan jos heillä ei ole uskontoa. Vain harva on psykopaatti, joten suojeluvaikutus on yllättävän tarpeeton ; Uskonnolla noin keskimäärin yritetään estää ihmisiä lipumasta tekoihin joita heitä ei saa tekemään edes pakottamalla. Se, että joku tekee johtaa siihen että kaikkia kontrolloidaan, ja suurinta osaa turhaan.

Siitä huolimatta on hyvä muistaa, että ihmisen kekseliäisyys on yllättävän rajaton vain muutamassa aihepiirissä. Siitä huolimatta on huomattava, että kysymys "niin, miksipä emme" pitää itsessään sisällään vastauksen. Jos ihminen tekee mitä tahtoo, niin miksi me kaikki koemme väkivallan ahdistavana ja epämiellyttävänä. Siksi, että vapaus ei yleensä ole riski. Kaikkia ihmisiä on turha patologisoida vain siksi että joukossa on ilmiselviä mielipuolia.

Ihmisen omalakisuus on vähän kuin tämä.
Näyttää dumdumluodilta - On paukkupatruuna.

Se on ruoste

Tapanani ei ole pimittää tietoja. Tässä blogauksessa on kysymys yksityisestä ihmisestä ja laajemmasta viitekehyksestä jossa on kysymyksessä - ainakin teoriassa - rahanarvoiset asiat. Lisäksi kyseessä on kunnia ; Koska tässä perimmillään punnitaan huijaamisen mahdollisuutta, on mahdollista että prosessissa on vain älykkäitä ja rehellisiä ihmisiä. Siksi ei ole hyvä makustella ajatuksella herkkäuskoisuudesta tai siitä että olisi jotenkin petollinen kauppamies. Lisäksi esineessä on potentiaalisesti arvoa tavalla joka kehottaa minua olemaan kertomatta julkisesti internetissä paikkoja jonne kannattaa murtautua kohtuullisen helposti jälleenmyytävän arvoesineistön toivossa.

Sen vuoksi esitän valikoitujen faktojen valossa asian jota itse olen pitänyt mielenkiintoisena mysteerinä. Mysteeri on ratkeamassa pian, mutta vielä viime hetket kykenen makustelemaan "tietämättömyyden ihanuudella". Toivottavasti nautitte tästä tälle blogille poikkeuksellisesta hienotunteisuudesta ja lukkoonlyömättömyydestä. (Jos ette, niin tuskin tämä kovin pian toistuu.)

Kyseessä on miekka. (Kuva ohessa.) Siinä on ruostunut terä, kärjessä metallipampero, luukahva ja pommeli jossa on vaakunakuvio. Mysteeri koskee sitä, onko se aito esine vai väärennös. Kysymys on relevantti jokaiselle sellaiselle joka kerää antiikkiesineitä tai historiallisia esineitä. Itse en ole keräilijä. Mutta onnekseni olen päässyt seuraamaan ikään kuin vähän sivusta sitä, miten asiaa eri kulmilta ymmärtävät ovat lähestyneet asiaa.

Mitä tämä maksaa?

Kenties ensimmäisenä ihmisille tulee mieleen raha. Mielenkiintoista kyllä arkeologeilta kysytään yleensä ensimmäisenä juuri se kysymys, johon heidän ei ole työetiikan mukaan hyvä vastata ja joka ei itse asiassa kuulu heidän koulutukseensa. Kysymys on esineen rahallisesta arvosta. Kun kuka tahansa löytää mitä tahansa, sen arvo halutaan tietää.

Historioitsijan kannalta tämä on ongelma, koska jos esineelle antaa hinnan, käytännössä minkä tahansa hinnan, niin pian joku on aktiivisesti etsimässä esineitä ja myymässä niitä ebayssa. Tämä tietysti tuhoaa tieteellistä tietoa. Sillä ilman tietoa löytöpaikasta ja kerroksesta katoaa paljon yksityiskohtia jotka täsmentäisivät tietoa. Lisäksi jos esine on löydetty haudasta, muinaisesta asumuksesta tai vastaavasta, vaikuttaa esineen tulkintaan. Ilman tätä tietoa voidaan korkeintaan arvioida esinettä. Arvailla mistä se on löytynyt. Tämä ei kuitenkaan voi tuottaa uutta tietoa ja täsmentää tietoa, joten sen tieteellinen arvo on yllättävän vähäinen. Käytännössä se muuttuu vain kauniiksi/rujoksi/ruostuneeksi vanhaksi esineeksi. Sen arvot ovat siis enemmän sentimentiaalisia ja kulttuuriin liittyviä kuin tieteellisiä.

Siitä huolimatta on hyvä muistaa, että raha vaikuttaa. Tärkein ja yleisin syy jonka vuoksi huijauksia tehdään on raha. Nyrkkisääntönä onkin se, että
* Jos esine on huippuarvokas, sitä on erityisen vahva syy epäillä huijaukseksi. Todistuksen aitoudesta pitää siis olla vahvempi. Ei historian, vaan huijauksen arvon vuoksi.
* Jos esineen tekeminen on kalliimpi kuin siitä saatava rahallinen arvo, se on todennäköisesti aito. Toki tässä on hyvä muistaa että oikeasti joku voi esimerkiksi kaunan tai näyttämisen vuoksi haluta todistaa olevansa kaikkien aikojen huijari tai väärentäjä. Ja joku voi tehdä tietoisesti persnettoa vain siksi, että saisi huijauksen tehtyä.
* Vaikka aarteeksi naamioitu voi tuntua houkuttavalta, ei rikolliset yleensä varasta huipputunnettuja teoksia juuri siksi, että niitä on vaikeaa saada myydyksi. Siksi suurin osa huijauksista ovatkin maltillisia. Tavallaan juuri siksi, että tietyt kohteet on helppo tunnistaa joko varastetuiksi tai väärennöksiksi. (Kuten tiedät jos joku tulee myymään sinulle "Mona Lisaa".)
* Hinta-laatuarvioissa suuria ongelmia tulee siitä että se ei ole mikään eksakti tiede. Ja vaikka suuruusluokkia voidaan toki arvoioida, niin siitä huolimatta osa myy hirveällä ahneudella ja ylihinnalla ja osa myydään hyvässä uskossa tai myyntitarpeessa alihintaan. Hinnat ovat helposti "hyvien kauppojen"  tekemisten ja etsimisen aihe puolin ja toisin.

Kyseisen esineen kohdalla tämä hinta-arvio ei tuo relevanttia tietoa. "Hinnasta ei ole mitään sellaista tietoa joka tekisi siitä omituista". (Näin onnistuin käsittelemään hinnan relevanssista, mainitsematta mitään sellaista jota ei olisi tiedetty muutenkin. Valitan salamyhkäisyyttäni, mutta saatte vain kestää sen.) On hyvä huomata, että hintakysymys on aina huijausnäkökulman asia.

Juridinen puoli.

Miekkaan on liitetty uskottavasti sen provenienssista kertova paperinippu. Siinä ei ole suoranaisia asiavirheitä. Tiedot ovat historiallisten esineiden kohdalla usein hitusen epätarkkoja ja niin tässäkin on pieniä omituisuuksia. Se sidotaan 1400 -luvulle hyvin erikoisella tavalla. Kun esine oli löydetty, oli siihen liitetty kertomus siitä että kyseinen miekka olisi ollut Agincourtin taistelussa. Sitä ei siis ole löydetty suoraan sotakentältä ja täten sidota paikkaan.
* Kuitenkin miekan muoto on sellainen, että väite on hyvin uskottava. Muoto ja malli ovat selkeästi sellaisia että ne olivat erityisen tyypillisiä siihen aikaan. Jos miekka olisi vaikka 1700 -luvun mallinen, muotoilu olisi huutanut että vaikka löytöaika olisi todellinen, siihen liittyvä tarina ja esineen ikä eivät pitäisi paikkaansa. Voidaan vaikka sanoa, että tässä kohden esine on läpikäynyt eräänlaisen falsifikaatioperusteen täyttävän testin ja korroboroitunut. Silti väärentäjä voi tietysti olla ovela ja ottaa selvää sen ajan esineistöstä.
* Agincourt on sinänsä aivan uskottava lähde aseille. Mutta siinä on myös jonkinlainen tunnettavuuden kirous. Jokainen miekoista innostunut amatöörikin tietää Agincourtin taistelun. Siksi siihen liittäminen ikään kuin luo ilmaista lisäarvoa ja tuo uskottavuutta esineelle. Väärentäjä voi käyttää juuri tämänlaisia ideoita voidakseen saada ihmisen innostumaan ja "koukkuun".
* Tiedoissa oleva löytöaika on merkittävä. Sillä esinettä väitetään niin vanhaksi, että jos se löydettäisiin nykyään se laskettaisiin muinaismuistoja koskevien lakien kautta laittomaksi omistaa. Se on ajalta ennen näiden lakien säätämistä, joten esineen myyminen on siirtynyt yksityiselle puolelle juuri siten, että esine ei ole laiton ja on mahdollista että se on yksityisellä puolella kiertämässä aivan asiallisesti. Tämänlaiset yksityiskohdat ovat helposti sellaisia joissa väärentäjä voi epäonnistua. (Rehelliselle ostajalle on yksi ja sama onko esine väärennös vai laittomaan kauppaan kajoamista. Se on haistapaskaa-ja-poliisin-tapaat -metodia myyjälle molemmissa tapaukissa.)

Lisäksi jo itse pakkauslaatikko on vakuuttava. Miekka on nimittäin kiinni telineessä, joka on "selkeästi vanhahtava". (Ei toki "antiikkia-antiikkisella" tavalla, vaan tavalla joka kertoo että se ei ole tehty aivan nykyaikaisen tavan mukaan.) Siinä on myös asiaankuuluvia leimoja ja myyntilappuja erilaisista huutokaupoista. Nämä laput ovat myös kuluneet, eli niihinkin on saatu iän tuntua. ; Vaikka ehjä tarra ei tarkoita että esine olisi huijaus ja vaikka kuluma on kenties maailman helpoin asia tehdä väärennökseen, se on kuitenkin sen luokan detalji että se vaikuttaa arvioihin hitusen. Laatikko lisää esineen aitouden uskottavuutta yllättävän paljon. Propsit painavat paljon. Kysymys ei tavallaan ole vain esineestä.

Miekan mukana on alkuperän kertova todistus. Tämä on hyvin tärkeä asia, koska ilman tämänlaisia joku voisi myydä nurkan takaa ruostutettuja rautatankoja aitoina keskiaikaisina temppeliritariaseina. Lisäksi tämä näyttää asianmukaiselta vesileimapapereineen ja huutokauppatodistuksineen. Tässä on kuitenkin hyvä muistaa, että tämä ei ehdottomasti tarkoita että kohde olisi aito ; Joku on voinut väärentää kyseiset paperit. Kysymys on kuitenkin siitä relevantti, että mitä enemmän, tarkempia ja vaikeammin toteutettavia yksityiskohtia mukana on:
* Sitä kalliimmaksi väärentäminen tulee. Joka johtaa etenkin vähäarvoisten esineiden kohdalla tiettyihin arvioihin.
* Sitä vaikeampaa väärentäminen on, eli johonkin livahtaa virhe. Esimerkiksi vesileiman muodon voi tarkistaa. Väärä vesileima voi näyttää arvokkaalta, mutta on myös traceable. Samoin tiettyyn huutokauppakamariin sitominen johtaa siihen että voidaan soittaa ja tarkistaa onko kauppa tehty.
* Etenkin vanhojen kauppakirjojen kanssa vaikeutena on se, että tietoturva on voinut "jäädä jälkeen".

Mielenkiintoista oli, että miekka oli merkitty tutkituksi. Eli myyjä olisi ollut erityisen huolellinen ja käyttänyt sitä yksityishenkilönä näyttämässä asiantuntijalle. Kaikki eivät tee tätä. Tässäkin tulee esille se, että byrokratiamyllypuolella merkinnät luovat uskottavuutta mutta lisäävät tarkistettavuutta ; Esimerkiksi voimme tässä kohden usein tarkistaa että kyseisen nimisiä tutkijoita on ollut olemassa tai on olemassa. Kyseisessä tapauksessa tutkija on peräti melko tunnettu asiantuntija jolla tämänlaisia arvioita todella tehdään. ; Tarkistaminen onkin siksi helppo varmistaa ottamalla yhteyttä häneen ja tiedustelemalla. ; Itse asiassa prosessi meneekin ironisen parodisessa hengessä ; Uskottavaksi tehty huijaus on paradoksaalisesti joskus erityisen helppo tarkistaa.

Itse esine.

On tavallaan sääli, että monet tieteilijöiden soveltamat halvat keinot eivät toimi miekkoihin.
* Esimerkiksi alkuaineanalyysi, joka tehdään erityisellä hieman pistoolilta näyttävällä vempeleellä joka tekee tutkimusta rikkomatta esinettä on miekkojen kohdalla melko turha, koska se ei näytä hiilen pitoisuutta.
* Toisaalta useimmat ajoitusmenetelmät toimivat orgaanisiin aineisiin. Miekan teräosa on terästä. Kahvan ja muut mahdolliset osat voidaan tietysti teoriassa ajoittaa. Ja itse asiassa terän hiilipitoisuus on ollut arkeologisissa piireissä mietinnän kohteena. Se antaisi teorissa tilaa radiohiilen mukaanottoon. Tämä vaatisi kuitenkin tutkimusta tasoilla ja välineillä joka on karkeasti sanoen "käytännössä tavallisen ihmisen ulottumattomissa". Esineen ikä on siis käytännössä arvioitava muutoin. Onneksi nämä eivät ole kovinkaan epäsuoria.

Aivan pinnallisesti tarkkaillen voidaan huomata että miekka on ruostunut.
* Aitoja historiallisia miekkoja kaivauksissa ja museoissa nähnyt arkeologi kertoi, että  miekat ruostuvat pitkän ajan kuluttua juuri tuolla tavalla. Väärennetyt ruostumiset tapahtuvat helposti eri tavoin. On halpaa ottaa jostain littana metallilevy ja kusta sen päälle. Mutta tapa jolla ruostuminen on tapahtunut, on tyypillinen. Esimerkiksi jos miekassa on ollut eri metallia, niiden saumakohta toimii usein ruostumisen lähtökohtana. Näin terä ei ole vain tasaisesti hilseytyvä, vaan se menee "lohkareiksi". Toki tämä voi olla ovelalle väärentäjälle hidaste eikä este. Mutta se vaikeuttaa prosessia.
* Samoin voidaan huomata, että ruoti menee kahvan läpi pommeliin tavalla joka on uskottava. Luukahva on itse asiasa mennyt rikki juuri sillä tavalla, että ruostuneen mutta olemassaolevan kahvan sisällä kulkevan ruodin pääsee näkemään paljain silminkin.

Esineessä on joitain silmiinpistäviä piirteitä. Ne näkee amatöörikin.
* Amatööriä ihmetyttää terän pallo. Mieleen voi tulla ajatus siitä että se olisi jonkinlainen harjoitusmiekka. Tämänlaatuinen on kuitenkin tavallista. Pallo on se, mikä huotrasta on jäänyt jäljelle. Terä on siis ollut nahkatupessa. Nahka on syöpynyt pois.
* Pommeli näyttää ensivilkaisulta olevan "puolipallo". Eli se on katsomissuunnasta pyöreä, mutta takaa littana. Tämä ei ole kovin järkevä tapa tehdä miekkoja. Ja jos asia todella on näin, on uskottavaa että hieno vaakuna on tehty siihen vain näön vuoksi. Ja esine on väärennös ja koriste. Kuitenkin tarkemmin katsoessa voi huomata, että miekka ei ole aivan suora. On itse asiassa mahdollista, että taustaan on tehty kolo johon pommeli asettuu sopivasti. Tämä ei ole ollenkaan tavatonta. Asiaa vaikeuttaa se, että miekka pitäisi yrittää irrottaa telineestä asian tarkistamiseksi. Kurkistaminen vaikuttaa helpolta toimenpiteeltä, mutta se on itse asiassa vaikeampi kuin voisi uskoa. Näin puolipallomaisuus ei ole välttämättä relevantti ongelma.
* Pommelin vaakuna näyttää olevan "aivan kuin eri maailmasta". Miekka on muuten hyvinkin tummunut ja ruostunut. Se näyttää kuin jälkikäteen siihen laitetulta. Ero ei ole kuvassa kummoinen mutta esinettä katsellessa se on sen silmiinpistävin piirre. Alkuperää valottava paperi esittää sen olevan hopeaa. Tämä voi täysin selittää miksi se on hyvässä kunnossa. Toisaalta jos joku on keksinyt tavan painaa "tasapainorannekkeesta" kiiltokuvan, se ei ole mitenkään täysin mahdotonta.

Pienellä miettimisellä asiaan hieman perehtyneelle näkyvä piirre on suuri ero terän ja kahvan välillä. Sen näkee amatöörikin. Luut kestävät toki yllättävän hyvin, mutta yleensä lähinnä poltettu luu on "miltei ikuista". Tämänlaatuinen saman esineen eri tasoa tuhoutuminen on omituista mutta ei mahdotonta.
* Esimerkiksi maastossa on usein eroja ; Savisempaan palloon päätynyt kahvaosa on oikeasti voinut säilyä paremmin kuin hietaisempaan osaan päätynyt kärki.
* Miekka on löydetty aikana jolloin historiallisia esineitä kohdeltiin eri tavalla kuin nykyään. Historiallisia miekkoja on aiemmin "raiskattu" tyylisyistä. Jos on löydetty eri osia ja ne on vain läimitty yhteen. Kokonaisuus voi siis olla eri aseista. Tämä on periaatteessa mahdollista tarkistaa, esimerkiksi katsomalla katkeaako miekka vai onko se yhtenäinen. Kyseisen miekan kohdalla tämä on vaikeaa. Jo silmämääräisesti näkemällä näkee että ruoti ei ole samassa linjassa kuin miekka. Mutta siitä ei helposti näe, onko se irtipoikki-sopimaton osa yhteenliitetty, katkennut vai vain taipunut. Näiden tarkastaminen vaatii tieteellistä laitteistoa. Se on kuitenkin aivan mahdollista tehdä.
* Toisaalta ei ole ollenkaan tavatonta, että historiallisesti aitoon miekkaan on liitetty huijausmielessä uusia osia - joskus jopa asiantuntijalla käyttämisen jälkeen. Tässä suhteessa on oleellista tajuta, että amatööri on kannattavaa ottaa huijauksen kohteeksi. Ja heidän huomionsa kiinnittävät tietyt piirteet. Kahva kiinnittää etenkin amatöörin huomion. Terästä riittää että on suorahko kasa ruostetta niin se menee aivan täydestä. Tässä mielessä miekka on juuri kuten huijari sen tekisi. Siinä ei kuitenkaan ole mitään sellaista joka suoraan osoittaisi että se olisi huijausta. Vääntymiset ovat aivan tavallisia.
* Huotra on maatunut täysin, joten on omituista että luu ei ole maatunut pahasti. Kenties huotrassa itsessään on ollut jotain ainetta joka on nopeuttanut hajoamista. Ilmiö ei ole tuntematon miekkailun harrastajillekaan. Joskus jos huotraan päätyy vettä, miekan laitto tuppeen voi sinetöidä kosteuden sisään ja aseesi ruostuu tuppeensa yllättävän nopeasti.

Asioita tunteva kiinnittää esineessä huomiota siihen, että kahvassa on käytetty erityistä punoskuviota joka on ollut tavallisempi etelämmässä ja idemmässä kuin mihin tarina Agincourtista viittaa.
* Toisaalta maailma oli toisaalta tuolloinkin globaalimpi kuin voisi olettaa. Ja hopeavaakuna itsessään viittaa siihen että ase olisi ollut aatelisen, eli aikansa porhon, käytössä. Näin ollen erityinen punos ja hopea rakentavat sisäisesti koherenttia kokonaisuutta. Ne ovat outoja ja poikkeuksellisia ja hieman epäilyttäviä erityispiirteitä jotka kuitenkin komppaavat yhdessäollessaan toisiaan. Toisaalta juuri aatelisuuteen liittyvät piirteet ovat niitä seikkoja joilla tekeleeseen "saa helposti lisäarvoa".
* Ja tosiasiassa väärä paikka kertoisi lähinnä sen, että väite Agincourtista on ollut epäuskottava. Jo miekan löytymisaikaan ihmiset ovat osanneet huijata ja rehennellä, joten tämänkaltaiset yksityiskohdat ovat jotain jotka eivät suoraan murskaa miekan historiallisuuttakaan.

Loppukaneetti.

Mielestäni projekti on mielenkiintoinen. Jos esine on aito, se on mielenkiintoinen. Jos se on väärennös, se on todella harvinaislaatuisen hyvää työtä. ; Molemmissa tapauksissa ei voi kuin ihailla käsityötä. Käytännössä, koska tämänlaiset miekat eivät ole koskaan "aivan tajuttoman kalliita" on huijaus melko epäuskottava. Propsit ja niihin nähty vaiva vaatisivat vähintään "aivan muun selityksen kuin taloudelliset intressit". (Erikoista on, että CSI -riemuilun sijaan suuri varmuus saadaan juridiikan kautta. On yksinkertaisesti kallista lahjoa tutkijoita ja vaikeaa luoda salaliitto joka on riittävän laaja jotta väärennös saadaan läpi, ilman että kukaan projektissa ns. kavaltaa muut ja paljastaa salaliiton.)

Kuitenkin filosofisesti projekti oli lähinnä sitä varten, että se opettaa hyvin konkreettisesti kannattamani tieteenfilosofian perusperiaatteita.
* Ei saa presuppositionistisesti heittäytyä omaan suosikkiteoriaansa. On punnittava eri vaihtoehtoja. Jos on kyyninen paranoidi joka kutsuu itseään skeptikoksi, voi menettää hyvän ja arvokkaan miekan. Jos on hyväuskoinen hanu, on helppo innistua yksityiskohdista ja avautua projektille niin avomielisesti, että avomielisyys yltää lompakkoon asti.
* Asiat muodostavat verkostoja. Jokainen teoria nojaa muihin teorioihin jotka nojaavat muihin teorioihin. Aihepiiri voi vaihtua ja samaa esinettä ja tutkimuskysymystä voidaan lähestyä erilaisin keinoin alkuaineiden ominaisuuksista juridiikkaan ja kulttuurien tuntemukseen nojaaviin historiatieteisiin. Tämä johtaa siihen että mukaan tulee irrallisia väitelauseita joita voidaan tarkistaa muuta kautta. Verkostomainen ajattelu tekee huijatuksi tulemisesta todella vaikeaa, koska huomio kiinnittyy paitsi osuvuuteen, myös jatkotutkimukseen. Olisi vaikeaa kuvitella, miten ketjun voisi oikeastaan lopettaa tyystin. Projekti täsmentyy mutta ei välttämättä koskaan tule valmiiksi.
* Karkea jako itsekriittiseen fallibilismiin jossa asia on falsifioitavissa ja korroboratiiviseen puoleen jossa asiat on jo varmistettu ovat hieman karkea tapa lähestyä asiaa. Mutta siitä saa nyrkkisäännön jossa arvio on kokonaisuutta arvioiva prosessi. Siinä painaa se, mitä on tehty, kuka on tehnyt ja onko asia tarkistettavissa ja jo tarkistettu.
* Kuitenkin oikeasti mitään näkemystä ei kumota sanan vahvimmassa mielessä. Kysymys on todennäköisyydstä. Ja tämä ei tarkoita sitä että tulos olisi fuulaa ja huuhaata. Eli prosessi voisi päättyä vain mysteeriin. Positivisti ei hyväksyisi lähestymistapaani, mutta sen sijaan nykyinen käytäntö sekä juridisella, arkeologisella että terveen arkijärkenkin puolella aivan ymmärrettävä ja hyväksyttävä. ; Lopullinen arvio noudatettelee hyvinkin vahvasti Duhemin-Quinen teesiä ; Se teoria kumotaan jonka hyväksyminen vaatisi enemmän ad hoc -huitomitsa, todistamattomissa olevia oletuksia ja "vaikeuteen verrattavissa olevaa todennäköisyyttä" kokonaisuusverkostossa.

Itse asiassa olen hyvin iloinen, että miekka on juuri tämänlaisessa mysteerisessä tilassa. Sillä mysteeri itsessään luo prosessiin filosofista lisäarvoa. Ja asian ratkominen on vähintään yhtä hauskaa kuin esineen omistaminen. On lisäksi hyvin nautinnollista päästä älykkäiden ja asiaan koulutettujen ihmisten pähkäämisprosessia amatöörinä tasolla jossa mainittavin ero ei ole saatavissa oleva teknologia vaan itse perusteluprosessi. Etenkin kun saa osallistua amatöörinäkin prosessiin ilman suoranaista vastuuta. Lisäksi tämä miekka luo valistavan keissin, joka on sekä konkreettinen että teoreettinen. Ja tätä kautta esimerkiksi blogin lukija voi tutustua asioihin joihin hän ei muuten pääse käsiksi, ja ennen kaikkea ei pääse käsiksi yhtä herkullisessa ja kiinnostavassa muodossa vaan jonain irtodatalistana.

Kylmä kone

Pahan sosiopaatti -ihmisen ja kylmän koneen ja huonon opettajan
tunnistaa ehdottomasti siitä millä hän selittää tämän eläimen
silmiinpistävimmän anatomisen erityispiirteen.
Jos olet erimielinen niin natsit voittavat.

Judith Schalanskyn "Kirahvin kaula" on kirja joka on niin merkittävä, että se mainitaan Helsingin Sanomissa. (Arvostelussa joka ei moiti sen asennemaailmaa.) "Kerronta on kuin biologian oppikirjasta, sillä näkökulma pitäytyy tiukasti Ingessä. Lauseet hakkaavat lyhyinä ja yhtä tylyinä kuin niiden punoma päähenkilö. Inge suodattaa suunnilleen kaiken biologian ja Darwinin oppien läpi."  ... "Alaotsikko, Kehitysromaani, on teoksen nimeä kiinnostavampi. Se on ironinen viittaus, sillä Kirahvin kaulasta kehkeytyy kehitysromaanin vastakohta, jonkinlainen antikehitysromaani. Näin Schalansky päätyy irvailemaan paitsi darwinismille myös 1800-luvulla suosionsa vakiinnuttaneelle kaunokirjallisuuden lajityypille, joka seuraa useimmiten nuoren miehen henkistä kasvua. Perinteisessä kehitysromaanissa päähenkilö etsii itseään ja paikkaansa yhteiskunnassa. Hän kyseenalaistaa arvoja ja lähtee maailmalle etsimään vastauksia. Ingessä kaikki toteutuu päinvastoin." Kirja on tarinamuotoinen kirja jossa evoluutio on jokin jolla oikeutetaan pahuutta ja heikompien latistamista. "Tekstistä kumpuavat kysymykset valottavat  Ingen persoonaa, joka muutoin jää käsittämättömän epäinhimilliseksi.Samalla darwinismi näyttäytyy entistä irvokkaammassa valossa ja kirjailijan voi nähdä ilkkuvan laajemminkin yksisilmäisyydelle ja vakiintuneen tiedon sokealle hyväksymiselle."

Tuntemani biologian opettaja esitti kirjan sisällön melko tiukasti. Kirja on sekä kallis, että ilmeisen haluttavaa tavaraa. Sillä kirjastossa on pitkät jonot. Hän pahoitteli tilannetta sillä yhdistelmä johtaa siihen, että on sääli, että hän ei "pääse tutustumaan teokseen, joka kertoo miten kylmiä natsikoneita me biologian opettajat olemme." Asenteet ovatkin varmasti ainakin kyseisen opettajan arvoja vastaan. Paheksuntaa saa se, että evoluution kannattaminen johtaisi huonoon opettajuuteen ""Hän tuo­mit­see myös op­pi­laan­sa, sil­lä tu­lok­sia so­pii odot­taa vain vah­vim­mil­ta," Tällaisia me olemme, me jotka uskomme kirahvin kaulan kehitykseen luonnonvalinnan kautta." Huomiota herätti myös valittu asian ilmaisemistapa "Fiktion taakse on helppo piiloutua, mutta mihin viittaa faktaboksin: "Nykyisin ajatus on kyseenalaistettu ja kirahvin kaulan kehittymisestä on erilaisia näkemyksiä."?"

Tämä on ymmärrettävää.

Samanaikaisesti tiedettä popularisoivat kirjat pölyttyvät hyllyssä. Valta ja massojen seuraamat kannat kulkevat jossain ihan muilla rintamilla. Tämä on toki jotain joka ei koske pelkästään evoluutiota. Tuntemani historioitsija kertoo, kuinka eräs hänen esitelmöintinsä oltiin peruttu seurojentalolta siksi että sinne ei ollut saatu lippuja myytyä, ihmisiä ei kiinnostanut. Seuraavalla viikolla samalla seurojentalolla oli tupaten täyteen myyty tarotlukemiskurssi, jossa oli kyseisen seurojentalon lippujärjestelmän lisäksi mahdollisuus että tarottia luetaan 35 euron lisämaksulla. Evoluutiosta ei osata, eikä haluta osata. Silti siitä halutaan luoda mielipide.

Toisaalta se, mikä tässä tehdään fiktiona on ollut arkielämää jokaiselle joka on elänyt evoluution kannattajana nyky-yhteiskunnassa. Kreationistien perusoppina on ollut se "ei naturalistejen omia pelisääntöjä noudattavan koneajattelun tulos", että jos luonnonvalinta on tosi, niin valta tarkoittaa oikeutusta. - Siitä huolimatta, että tentatessa tunnustavat että uskovat mikroevoluutioon, eli luonnovalinta olisi olemassaoleva ilmiö ja osa Jumalallista laaduntarkistusta ja rappeutumislajiutumisen hidastajana luonnonvalinta on osaselitys Pahan Ongelmaan. Eikä asia suinkaan jää kreationistien maailmaan ; Monille aivan normaalille ja eifundamentalistisille kansalaiselle evoluutio tuokin mieleen muutaman ikonin, kuten juuri kirahvin kaulan tai teollisuusmelanismia läpikäyneet yökköset. Muutoin mielipiteet ovatkin sitten sairaaksi jalostetuissa koirissa, puhumattakaan eugeniikasta joka sekoitetaan suoraa natsien tekemään holokaustiin.

Onko evoluutio vai kristinusko se "pyhä lehmä" jonka kannattajia ei saa potkia sanktioitta?

Tämä on okapi. Vain paha ja zoologisesti inkompetentti ihminen
liittäisi sen kirahviin, etenkin kaulojen yhteydessä.
Armoa, armoa anteeksi virhettä.

On selvä, että tämä ei ole täysin positiivista. Mutta tuonkin tämän esille toista kautta. Kun nimittäin katsotaan nykyajan viihdettä, sieltä löytyy kaikenlaisia tarinoita. Yksi sarjamurhaajan arkkityyppi on "uskonnollisesti hurahtanut sarjamurhaaja". Moni kreationisti on ollut tästä pahoillaan. He näkevät, aivan kuten lainaamani biologian opettaja, näkee että fiktio on keino leimata koko ihmisryhmä. Toki näitä yleensä leimaa esimerkiksi "Criminal Mindsistä" tuttu kaava, jossa uskonnollinen sarjamurhaaja jollain tavalla korostaa jonkun etsivän rehtiä ja hyvää uskovaisuutta. Viestinä kristillinen sarjamurhaaja on tietysti ikävä, mutta tämä pehmennys luo perimmäiseksi sävyksi yleensä kaikkea muuta kuin uskontovihamielisen. Pikemminkin se korostaa jonkinlaista oikeaoppisuutta kuin sitä että kaikki kristityt ovat pahoja. Vastaavaa pehmennystä ei yleensä löydy evoluutionnuijimisgenrestä.

Ja kyllä. Kyseessä on genre. Vaikkapa elokuvassa "WΔZ" evoluutio näyttäytyy suoraan murhaajapsykopaatin tekojen oikeuttamisena murhaajalle itselleen. Eikä tätä tasapainotettu sillä että tutkija olisi ollut evoluutioon ja sen altruismia selittävän peliteorialaskelmien kannattaja. "Oikein" uskova on sarjamurhaajakristityssä vakio. Evoluution kylmyyttä ja kovuutta korostavissa elokuvissa se yleensä puuttuu. Uskonnossa murhaaja on murhaaja ja kristitty, eikä suoraa yhteyttä uskonnon ja murhaamisen välillä esitetä edes teokratiadystopioissa. Evoluutikon negatiiviset piirteet taas kumpuavat suoraan evoluutiosta ja sen ideologiasta. Uskonnossa pahat teokratiat ovat pinnallisten sloganien kautta esilletuotuja, kun taas evoluutikoita yritetään tavallisesti sysätä mukaan argumenttivirheitä sisältävillä pseudoargumenteilla ja "WΔZ":n tapaan käyttämällä kaavoja ja tekemällä tästä tieteellisenoloista. Tämä kertoo siitä että uskovainen hullu on seonnut uskonnosta huolimatta, teokratiadystopia ei ole teologiaa, mutta evoluutikkopsykopaatin murhainto johtuu evoluutioteoriasta ja sen fanittamisesta.

Ja genren sisällön määrää yleinen ilmapiiri; Vaikka kirjailijalla voi olla monia syitä tehdä teos, niin kirjoittamisen syy ei ole sama kuin suosioon nousemisen syy. Näin Schalanskyn teoksen näkyvyyden ja suosion - ynnä arviointejen kehuvien sävyjen - takana on voimia jotka kertovat ajasta ja sen vallankäytöstä. Ennen kaikkea se kertoo omaa kieltään yhteiskunnan "läpitunkeneesta skientismistä ja tiedeuskosta". Valitettavasti lähinnä sen, että se on jonkinlainen urbaani legenda jolla tosiasiassa vahvistetaan ajatusta siitä että tiettyjen uskonnollisten ja humanistis-relativististen ideologioiden vaivalla valloittamia valtarakenteita ei pidä missään nimessä purkaa.

Tässä mielessä evoluution suora linkittäminen pahuuteen on vahvempi leimaaja kuin mitä yleensä kohtaamme kristillisten sarjamurhaajien kohdalla. Jos vastaavantapaisen teoksen tekisi kristityistä, se ei pääsisi huippumyynteihin ja sitä paheksuttaisiin kovasti. Jo uusateismin kohtaama kova kritiikki näyttää, miten uskonto on oikeasti sen tyyppinen pyhä hevonen jota saa todellakin potkia vain hyvin rajatuin ehdoin jopa viihteessä.

Mutta en silti lähde tu quoque -tielle. Se, että tekee jotain paheksuttavaa ei muutu hyväksi vain siksi että vastapuolikaan ei niin tee. Se osoittaa vain että ryvette samalla tasolla. Minun pullisteleva egoni ja evoluutioteorian turmelema mieleni yksinkertaisesti hakee ylivertaisuusasemaa. Maailmaan mahtuu huonoja viihdeilmiöitä, kuten esimerkiksi "Twilight" -saagaa. En halua joksikin Leena Rauhalan kaltaiseksi nutipääksi joka sensuroi kirjoja - projektissa onnistuen - vain siksi, että se ei sovi omaan maailmankatsomukseen. Tämänlaiset ihmiset ovat niin vastenmielisiä, että vaikka kaikki kirjat olisivat pelkkää evoluution kannattajien dissaamista ja latistamista, niin en silti kannattaisi kirjallisuuden sensuuria, vaan yhteiskuntarakenteiden purkamista ja sen johtohenkilöiden passittamista sianhoitoon. Heidät voitaisiin sitten korvata esimerkiksi älykkäillä, inhimillisillä ja mielellään myös lukutaitoisilla korvaajilla.

Siksi muistutan, että kirjan vastapainoksi voi nauttia tasapainottavaa uskontokuvaa. "Mythopoeiassa" kirjoitettiin aikanaan "Priest" -elokuvasta. Siinä vallassa on teokratia joka on selvästi katolinen kirkko joka on saanut maailmanvallan. Kristityn arvioijan mukaan teosta vaivaa jokin joka minun kielikortistossani vääntyisi sanapariksi "tarinankerronnallinen asennevammaisuus". Hän toki on retoriikaltaan kohteliaampi mutta ei sisällöllisesti säästeliäämpi ; "Minkäänlaista selitystä tai perustelua kirkon ylivallalle ei tule. Kirkon ylin johto maalataan niin mustilla väreillä kuin paletista lähtee. Tämä ei ymmärrettävästi ole kovin kiintoisa lähtökohta: yksipuolisuus ei koskaan tee hyvää tarinankerronnalle. Lisäksi tämä näkymä katolisesta kirkosta kansaa alistavana tyranniana on jo varsin puhkikulunut aihe. Vähintään voisi kai vaatia, että kirkolla olisi keksitty jokin muukin perustelu säännöilleen kuin “kirkon vastustaminen on Jumalan vastustamista”."

Voidaankin sanoa, että teoksia "Kirahvin kaula" ja "Priest" yhdistääkin luja samantyylinen asenne. Ideologia vain vaihtuu lennosta "nurinkurin". Tässä käännöksessä asenne muuttuu. Uskovaisia pitää kunnioittaa, ja on jotenkin halpamaista ja epäreilua demonisoida. Pehmennysten puute ja siitä seurannut yleinen passiivisuus kertoo siitä että evoluutikkoa ei ilmeisesti voi demonisoida. Mielestäni tämä on ihmisyystesti. Jos käy kuten usein käy, eli mielipiteesi asenteen hyväksyttävyydestä ja reiluudesta vaihtuu mukana, jossain ihmisyydessäsi on syvästi vialla. Mutta ehkä tässä onkin se, että evoluutikoita ei jaksa kiinnostaa fiktion kuvitteellinen syyttely, se kun on sitä vähemmän haitallista ja vaarallista puolta. On ikään kuin relevantimpia aiheita pahastua. Vääristä tarinoista itkeminen tuokin mieleeni ne "tietyntyyppiset kristityt" jotka rakentavat itselleen marttyyrinkruunua mitä pikkumaisimmista asioista tavalla joka mielestäni loukkaa syvästi niitä ihan oikeasti vainottuja kristittyjä.

Ja tekomarttyyreille taas nauravat kirahvitkin!