Traumaturgiaa

Naisten oikeuksien puolestapuhuja ja ihmisoikeuksiin keskittynyt Leyla Hussein teki pienen kokeen. Hän oli kampanjoinut tavallisesti vastustamansa tyttöjen ympärileikkauksen teemoilta trollalten. Ja kuten hyvä trollaus usein tekeekin, tämäkin tuotti erikoisen tuloksen. "nainen lähestyi adressilla ihmisiä ostoskeskuksen ulkopuolella, ja kertoi haluavansa suojella "kulttuuriaan, perinteitään ja oikeuksiaan." Somalitaustainen Hussein, joka ympärileikattiin pikkutyttönä perheen perinteitä kunnioittaen, järkyttyi kokeen tuloksista - puolen tunnin sisällä peräti 19 ihmistä 20:stä suostui allekirjoittamaan ympärileikkausta puoltavan adressin. Ainoastaan yksi henkilö kieltäytyi kunniasta. "Sanoin heille, että 'se on vain silpomista', ja he vastasivat, että 'kyllä, olet oikeassa'."

Toki 20 otoskoko on järkyttävän pieni, eikä yhteen paikkaan nököttävä tapakaan varmasti ole kunnolla satunnaisotannassa. Mutta siinä tuleva signaali on uskottava. Kenties yksinkertaisin selitys tälle on se, että perimmiltään ihmiset eivät ole kovinkaan loogisia ajattelijoita. He kuitenkin ovat hyvin sosiaalisia olentoja. Ja tästä seuraa se, että ihmiset eivät juuri missään asiassa puhu siitä miten asiat ovat, vaan siitä mitä puolta ne edustavat. Länsimaisessa kulttuurissa tummaihoisuus ja naiseus ja vähemmistöuskonnot ovat kaikki ikään kuin "uhristatuksessa". Näitä pidetään pieninä ja heikkoina joita pitää puolustaa. Ei jonain joka kiusaa.

Mutta toisaalta takana voi olla myös syvempi filosofinen ongelma. Jos lähtökohtana on kulttuurirelativismi, ovat kaikkiu kulttuurit ja identiteetit yhtä hyviä. Niin nainen joka puolustaa ympärileikkausta tekee enemmän kuin vain edustaa sananvapautta eli saa sanoa mitä haluaa. Tälle nähdään jokin syvällinen oikeus. Ja tässä taustalogiikka ei ole enää absoluuttista. Tuntuu että mukaan livahtaa ainakin utilitaristisia sävyjä - että vieraat kulttuurit eivät ole pahoja vaan niiden moittija lokeroi ja komentaa ja päsmäröi. Ja jos teko on melko kamala, niin korostetaan että tämä on pieni paha sen rinnalla mitä hyvää syntyy.

Ajattelutapa on nykyään hyvin vallitseva. Jokainen konservatiivi tietää tämän. Uuskonservatiivit tajuavat tämän erityisesti. Mutta heille voi olla hyvin vaikeaa ymmärtää että heidän koko ideologiansa on hyvinkin postmodernisoitunut. Siinä missä postmodernisti puhuu kulttuuririippuvaisuudesta jossa ei saa torjua, on uuskonservatiiveilla vastassa poliittinen korrektius ja sensuuri. Kun postmodernisti puhuu omasta identiteetistä ja kulttuurista, riippumatta siitä kuka on vallassa ja komentelee, että maassa pitäisi puhua maan tavalla ja tietystä kulttuuriasenteesta ollakseen kunnon kansalainenkaan. Tässä tilanteessa uuskonservatiivi rehellisesti mitä mieltä on asioista siitä huolimatta, että vallassa on vihervasemistostalinisteja. Eri sanat häiventävät sitä, että se mitä näiden sanojen takana on, on määritelminä hyvinkin samanlaista. Kaikki puhuvat uhreista. Ja kaikki tekevät samoja temppuja. Merkitystä onkin lähinnä sillä mitä edustetaan.

Kenties tämä on tehnyt uusateismista kulttuurillisesti oudon. Tuntuu, että moni olettaa että uusateistit - etenkin Jussi K. Niemelä - olisi kulttuurirelativisti. Eli että relativismi olisi ateismin ominaisuus ja tunnuspiirre. Tätä tuetaan lähinnä ateistejen "uskonnonvapaus" -sanan yliviljelystä. (Ja todella harva konservatiivi selittää että lupa omiin mielipiteisiin tarkoittaisi väistämättä monikulttuurisuusyhteiskuntaa tai yhteiskuntaa joka panostaa merkittävässä määrin asukkaidensa aivopesuun.) Luulenkin, että suurin osa ihmisistä pitää Jussi K. Niemelää kaksinaismoralistina. "Uusateismi on fundamentalistista" -heitot kun voivat johtua siitä, että ensin oletetaan ateistien taustaksi kulttuurirelativismi. Ja kun Jussi K. Niemelä ja vastaavat tapansa mukaan viittaavat vaikkapa YK:n ihmisoikeusjulistuksen pykäliin - jota filosofisesti rehelliset kulttuurirelativistit joutuisivat pakosti kutsumaan jonkinlaiseksi kulttuuri-imperialismiksi - he tajuavat, että hän noudattaa tiukasti yhtä ja tiettyä moraalia. Ja näin he ajattelevat, että  Jussi K. Niemelä ei elä kuten opettaa. Vaikka kenties kannattaisi huomata, että Jussi K. Niemelä ei käytännössä opeta mitä hänen väitetään opettavan. Ja valtaosa hänen moittimisestaan meneekin ohi.

On toki iloista, että postmodernit humanistit ja fundamentalistiuskovaiset ovat saaneet yhteisen vihollisen johon viitataan peräti samantapaisella vastustuskielellä. "Ateismi on vain uskonto" ja "Uusateismi on fundamentalismia" ja "Militantti ateismi" ovat sanapareja joiden taakse saadaan suuri suosio. Samalla kuitenkin voidaan pitää kiinni siitä tärkeimmästä. Eli siitä, ketä tämä vihollinen edustaa. "Militantti" fundamentalistin suusta kun voi tarkoittaa sitä että ateisti tunkee relativismia ja anarkismia darwinismin kautta pikkulapsiin ja on käännyttävä ja kerettiläinen. (Käännyttäminen on hyväksyttävää oikeaoppisille, muille se on saatanan pussiin pelaamista pohjimmiltaan.) Kulttuurirelativisti taas näkee, että ollaan jotain mieltä. Ja että esimerkiksi ympärileikkaus olisi muutakin kuin kulttuurin opettama mielipidekysymys. Että voitaisiin todella sanoa, että tämä asia on täysin perseestä. Ja jos sitä oikeuttaa uskonnolla, sen pahempi uskonnolle.

Itse näkisin, että uskonnonvapaus on yhteiskunnan kannalta triviaali vapaus. Se on arvokasta yksilöille. Ja valtio ei tunnetusti voi antaa ihmisille täysiä vapauksia siitä, maksavatko he veroja ja jos kyllä, niin kuinka paljon. Uskonto on hyvä keino rakentaa identiteetti jossa on variaatiota ja erottaa yksilöt toisistaan. Se ei kuitenkaan iske itsessään suoraan yhteiskunnan kimppuun. Joskus kuitenkin asioita pikku hiljaa uskonnollistetaan. Silloin jostain aiheesta ei voi enää keskustella ilman että vedotaan uskontoon. ; Esimerkiksi homoseksuaalien avioliitto, abortti, kauppojen aukioloajat ja vastaavat aiheet ovat aiheita joissa ei ole kovin helppoa käydä keskustleua jossa ei pakotettaisi reagoimaan uskonnollisiin mieltymyksiin. Ja joskus nämä asiat sitten tömähtävät yhteiskunnan kannalta eitriviaaleihin aiheisiin. Kuten tyttöjen ympärileikkaukseen.

Itse näen, että asioissa ei tule sekaannusta kun pitää mielessä helpon nyrkkisäännön ; Tyttöjen ympärileikkaus on kehonmanipulaatiota siinä missä tatuointi ja korvien venytys. Kysymys on voimakkuuseroista. Aikuiset ihmiset tekevät näitä ja joskus taustalla on kasvatus, oma sosiokulttuuri ja kenties jopa syvä henkinen tai hengellinen trauma. Näitä miettiessä tulee miettiä sitä, kumpi on ensin. Tyttöjen ympärileikkaus on kivulias ja traumaattinen kokemus joka riskeeraa terveyden. Lapsille ja imeväisille tehty ympärileikkaus siis aiheuttaa trauman. Samalla esimerkiksi minun ottama tatuointi voi - ainakin teoriassa - johtua traumaattisista kokemuksista - alitajuisista sellaisista, koska en koe minkään tälläisen vaikuttaneen. Tatuointi ei ole aikaan saanut traumaa, joten se on hyväksyttävämpi.

Tämän vuoksi olen sallimassa ympärileikkauksen täysi-ikäisiltä. (Ikäraja on tietysti keskusteltava asia ja tekee tästä harmaasävyisemmän.) Kysymys on perimmillään siitä, missä iässä ihminen itse valitsee. Tässä iässä ihminen voisi sitten valita vanhempien tahdon vastaisen uskonnon itselleen opetettavaksi, eikä vanhemmilla olisi mitään nokan koputtamista asiaan. Tämä on yksi ja sama. Ihminen nimittäin omistaa ruumiinsa ensisijaisesti itse. Siksi ruumiillisen koskemattomuuden säännöt ylittävät kaikki uskonnonvapauden ja sananvapauden oikeudet. Ei siksi että sananvapaus ei olisi tärkeää - se on tärkeää. Kysymys on prioriteeteista. Siitä mikä on toista tärkeämpää. Ja tässä, ei. En usko kulttuurirelativismiin. (Se tosin usein haiskahtaa tekosuvaitsevaisuudelta jossa perustana on enemmän laiskuus ja ignoranssi kuin kiinnostus moniarvoisuudesta. Ja jota tehdään jotta se tärkein eli oma viiteryhmä voisi näyttäytyä erityisen eettisenä.)

Musta lippu ; Globalisaation ongelmat

"Assassins Creed IV: Black Flag"  ilmestyi. Hyvin harva on yllättynyt, että olen kuluttanut aikaani sen pelaamiseen. Itse asiassa sairastuin, joten olen pelannut vähemmän kuin olisin toivonut, mutta enemmän kuin normaalina työpäivänä olisin ehtinyt. Noin 10 tunnin pelaamisen jälkeen uskoisin saaneeni ennakkonäkemyksen pelistä. Karkeasti sanoen ;

Tämä peli teki pelisarjalle saman mitä "The Legend of Zelda: the Wind Waker" teki 3D -Zeldojen genrelle. Luulen, että syynä on laiva. ; "Wind Wakeria" myytiin vapaudentunteella. Laiva onkin symbolina hyvin tehokas. Ja siinä on historiallisestikin järkeä ; Menneinä aikoina liikehdintä oli vesiteitse nopeampaa kuin millään muulla keinolla. Kuitenkin käytännössä peleillä on jokin rajattu koko, jonka määrittelee jollain tavalla käytettävä teknologia. Ja siksi "Wind Wakerissa" oli runsaasti sirpalemaisen pieniä saarekkeita joissa oli deterministisen ohjattuja tarinanpätkiä. Saarilta pääsi toisilleen vain laivalla, johon on aina erikseen mentävä. Käytännössä yhtä suurta aluetta kuvanneet alueet ovat hyvinkin vapaita. Jos miettii vaikkapa pelikokemusta joka syntyy pelatessa Wind Wakeria varhaisempaa "Ocarina of Time"a, siinä vapaus oli hyvin paljon vahvemmin läsnä. Kaikkialla voi koko ajan mennä kaikkialle. Epona -hevonen oli siinä kuten Wind Wakerin leijonalaiva. Paitsi että hevonen oli jotain jota ei ollut usein pakko käyttää ja sen sai kutsuttua lähes minne tahansa haluamaansa paikkaan (Luolastojen ulkopuolella).

Samoin vapaudentunne "Assassins Creedeissä" on ollut sellaisissa yhden suuren paikan kiertelyyn keskittyneet "Brotherhood" (Rooma) ja "Revelationsissa" (Konstantinopoli). Muut ovat olleet sirpalemaisia. Ja tämä sirpalemaisuus on siitä jännittävää, että vapauden tuntu pieneni "AC III : Liberationissa", koska siinä oli useita eri paikkoja. Yhteensä niiden pinta-ala oli suurempi, mutta vapaus ei synny pelkästä kiertelypinta-alasta. ; Toki "Liberation" oli tairnankerronnallisesti syvällisempi kuin yksikään edeltäjistään, ja nähdäkseni se on liiaksi moitittu peli.

Assassins Creed IV taas on vielä tässä vaiheessa jäänyt hieman mysteeriksi. Sillä rehellisesti sanoen en ole päässyt pääjuonta kovinkaan paljoa eteenpäin. Peli kun tuntuu kovasti vaativan sitä, että asioita kerätään ja rakennellaan koko ajan. Etenkin laivaa pitää päivittää koko ajan, jotta oikeastaan edes voi pärjätä meritaisteluissa. Tämä vaatii kovaa kiertelyä, tarvikkeiden ja rahan keräämistä. Pelissä kaikki ongelmat tuntuvat jollain tavalla ratkeavan rahalla, tai paremmalla teknologialla joka taas yleensä hankitaan rahalla. Ja tässä pelissä raha on yllättävän niukassa.
1: Erikoista on, että oman majapaikan rakentaminen heijastelee pelin henkeä. Ezio Auditore rakensi kaupunkiinsa kauppoja ja sai niistä tuloja aina 20 minuutin välein. Connor Kenway taas ei saanut kaupoista tuloja ja kaupunki kehittyi tekemällä palveluksia ihmisille ja pelastamalla heitä pulasta ja auttamalla heitä erilaisissa sankarillisissakin aktioissa. Edward Kenwayn maailmassa oman kaupungin palvelut ostetaan käyttöön, mutta niistä ei saada tuloja. Maksat siitä että saat maksaa lisää. Tässä maailmassa osakkuuksia ei tunneta!

Summa summarum ; Laivaa tarvitaan paljon, kun merirosvon tulot ovat pieninä sirpaleina maailmalla. ; Peli onkin etääntynyt aikaisempien pelien ansaintalogiikasta. Kauppojen ostaminen oli Ezio Auditoren  maailmassa (ACII lisäosineen) sen ydin. Vapautta kannattava Ezio kannattikin selvästi uusliberalistisuutta. ACIII taas muutti tulonhankinnan hyvin vahvasti metsästyspohjaiseksi ; Kaupat olivat myymistä ja ostamista varten. Se vaati lähinnä aikaa. Tämä tuki Connor Kenwayn luonnetta, jossa vapaus oli vahvemmin "intiaanivapautta" eli riippumattomuutta kontrollista. Ezio Auditorella vapaus oli positiivista vapautta, vapautta johonkin. Connorilla se on negatiivista vapautta, vapautta jostakin. Merirosvo Edward Kenwaylla on lähinnä tilaa ; Metsästää voi, mutta riista on harvassa. Tehokkain tapa kerätä omaisuutta on kierrellä pikkusaarelta toiselle, tehdä välitehtäviä ja ampua pikkulaivoja ja välistä ryöstää vähän isompia. Ja tällä tilalla tuntuu olevan juuri es jännittävä piirre joka globalisoituneessa maailmassa helposti on. Nimittäin se, että maailma muuttuu pienemmäksi. Pienemmäksi sellaisella erikoisella tavalla jossa tuntuu siltä että vaikka kaikkea onkin tarjolla enemmän asioita tavalla jossa siinä on ikään kuin vähemmän.

Enkä ota tätä suoraan moitteena. Pieniä irralisia tehtäviä on mukavaa tehdä. Maailma koostuu pienistä, tavanomaistuneista asioista. Pikkusaarella käymiseen ei välttämättä ole edes tarinaa, sieltä vain haetaan lojuvaa rahtia. Tämä tekee maailmasta jollain tavalla aidomman. Pienissä sivutehtävissä ei tueta pääjuonta, mikä korostaa sitäkin että toisistaan irrallaan pelihahmot elävät muutenkin, kuin sankarin päätarinan tukemiseksi. Tarinakeskeisyydestä etääntyminen itse asiassa sopii merirosvogenreen. Peli koostuukin siitä, että tehdään kaikkia merirosvomaisia asioita. (Ja välistä saadaan hiipiä ja puukottaa selkään.) Tämä poistaa myös stressiä epäonnistumisista. Useissa AC -peleissä on ollut - varsin alkuvaiheessa peliäkin - kenkkuja kohtia jotka on pakko päästä läpi ennen kuin pääsee etenemään. - "Revelationin" vaunujen takana roikkumis-vaunulla-ajamiskombo on tässä suorastaan törkeä esimerkki. Se on nähdäkseni koko pelin vaikein tehtävä.
1: Toki vaikea on muuttunut varmasti käsitteelliseksi. (1) Olen esimerkiksi hyppinyt yhden "sokkelohipan" läpi, joka oli sellainen, että minun ei tarvinnut nähdä mihin pitää hypätä, koska olen aikaisempien sarjan pelien kautta sisäistänyt jonkun sellaisen intuitiivisen käsityksen siitä minkälaisia ratkaisuja ja missä järjestyksessä näissä on tehty. (2) Myös taistelujärjestelmää on "Liberationista" muutettu hyvin vähäsen, ja en ymmärrä mitä kukaan tekee haarniskanpäivittämisellä. Tai asepäivityksillä sen koomin. Aikaisemmissa peleissä taistelusysteemiä on aina muutettu hieman, jolloin murhaketjutus on vaatinut tottumista uusiin kontrolleihin. Nyt tätä ei ole tehty. Ja sen kyllä huomaa. Toki "Liberationin" taistelujärjestelmä vaati harjoittelua, eikä "Black Flagia" itsessään voi sanoa "liian helpoksi" taistelumekaniikaltaan. Se ei vain tarjoa haastetta niille jotka ovat monomaanisesti harjoitelleet aikaisempien versioiden taistelujärjestelmät.

Toki tämä ei kiistä sitä mahdollisuutta, että pelissä olisi hieno pääjuonikin. - Minun on mahdotonta sanoa tähän mitään, koska sirpalemainen keräily on vienyt aikani, eikä pääjuoni ole edennyt juuri ollenkaan. Tämä strategia on kuin antiteesi "Liberationista", jossa "pelin ensimmäinen kuusi tuntia" meni melko tiiviisti siten että tarjolla oli vain pääjuonta edistävää materiaalia jossa kaikki muu oli hyvin minimissään. ; "Black Flag"issa juonen eteneminen on ikään kuin ansaittava. Tämä onkin perinteinen tapa tehdä pelejä. Muistan ajan kun välidemot vielä olivat palkkio ja saavutus, eivätkä pelkästään jokin jota tarjotaan niin usein että peli lähestyy interaktiivista elokuvaa jossa sopivassa kohden painetaan jotain nappia jotta kohtauksen seuraava vaihe käynnistyy. "Blag Flag" on tämänlaisen lineaarisen pelin antiteesi. Jopa niin pitkälle, että vaikka on pelannut peliä sen verran että moni muu peli olisi vastaavalla jo juonellisesti varsin pitkällä, ei vielä oikeastaan edes tiedä mikä se juoni on ja mistä se kertoo. (Sen verran osaan sanoa että se liittyy jotenkin majakkaan jonka avulla voi vahtia kaikkia maailman ihmisiä. En ole vielä edes tavannut assassiineja. Itse asiassa olen vasta tappanut heistä muutaman.)
1: Itse asiassa on piristävää, että peliä ei tarvinnut aloittaa sillä että kantaa äidin ostoksia tai leikkii hippaa ja jonka täytyy pelata useita "lukuja" ("chapters") ennen kuin saa edes assassiininkaavut päälleen. Pelin koko henki on se, että aluksi on miekka ja tapetaan ensimmäinen vihollinen josta saadaan assassiinikaavut. Sillä, että kaavun taustasta ei ole mitään tietoa ei haittaa. Kunhan viuhdotaan menemään. Eikä se ole merirosvo eikä mikään joka ei käytä samanaikaisesti kahta miekkaa!

Tälle voi nähdä syvän eksistentiaalisen sisällön. Teknologiankin voidaan nähdä vapauttavan. Mutta aika usein vapautus on esimerkiksi vapautusta jonottamiseen. Voidaan jopa sanoa että Edwardin lähtö merille kuvastaa koko maailman logiikkaa (joka on ansaintalogiikka). Hän lähtee aluksi merille tavoitteenaan "vain kahdeksi vuodeksi, enintään", sillä hän on kyllästynyt niukkuuden maailmaan jossa kokopäiväinen työskentely farmilla johtaa vakaaseen ja varmaan kituuttamiseen, jossa tietää saavansa riittävästi ruokaa josta tulee kipeäksi. Maailmassa kaikki vapaudet ja valta saadaan käytännössä teknologialla ja alaisilla.
1: Jopa Edwardin alaiset ovat muuttuneet numeroiksi ; Connorilla avustavat assassiinit olivat ystäviä, ja Eziollakin veljeskunnassa oli kysymys ihmisistä joilla oli nimet. Kun Edward pelastaa merirosvoja joukkoonsa, ne tiivistyvät vain hahmoksi kannelle.

On johtajia joilla on ja johdettuja joiden on vaikeaa kiipiä maailmassa joka tuntuu toimivan Matteuksen säännöillä ; Heillä joilla on, annetaan lisää. Ja he joilla ei ole, otetaan sekin vähä pois. Kilpailu johtaa kuitenkin siihen että kisaat tasoistesi kanssa ja tarkasti katsoen uskallan jopa sanoa että "niukkuutta on aina huipulle saakka". ; Niukkuutta onkn oikeastaan kaikesta muusta paitsi tilasta. (Ja siksi jokaisessa paikassa halutaan salamurhata joku tyyppi joka haittaa paikallisia, mutta murhaaminen saattaa silti vaatia laivamatkan.)

Havaitsemisen imperatiivinen kategoria

Descartesin epäily on jotain, joka on kaikille tuttua. Hieman harvempi muistaa sitä, että Descartes otti äärimmäisen epäilyn vain lähtökohdaksi, johon nojaten voitaisiin rakentaa absoluuttinen tieto. Descartesin perusteluketjussa Jumalaa tarvittiin oleellisesti. Jumala nimittäin takasi ihmisen järjen. Ja tämä järki taas viittasi takaisin Jumalaan. Moni piti tämänlaista kartesiolaista kehää vakavana heikkoutena.

Yksi merkittävimmistä kyseenalaistajista olikin Immanuel Kant. Kantin ajatus oli, että ihminen on joka tapauksessa havaitsemisensa vanki. Ihminen ei voi ponnistaa itsensä ulkopuolelle varmistamaan ihmisen tiedon absoluuttiutta. Kantin mukaan ihmisillä onkin synnynnäinen viitekehys, jonka kautta ihmiset tarkkailevat maailmaa. Siksi kun ihmiset katsovat avaruutta, he näkevät asiat viitekehyksen läpi, eivätkä välttämättä olioita sinänsä.

Alvin Plantingan reformoitu epistemologia taas palaa Descartesiin ja hänen mukaansa ihmisten aisteilla on oltava warrant, tae. Hän ei pidä tämänlaista tilannetta automaattisena, vaan että tämänlainen toteutuu vain tietyissä ehdoissa. Ja että Jumalauskoa tarvitaan juuri sen vuoksi, että ilman tätä aisteilla ei ole oikeastaan lainkaan luotettavuutta. Pääsisimme ikään kuin havaitsemiseen siinä mielessä mitä Kant ajoi, emmekä tämän syvemmälle. Tätä edemmäs päästäksemme tarvitsisimme Jumalaa, eikä mitä tahansa Jumalaa, vaan rakastavaa Jumalaa joka ei missään oloissa haluaisi valehdella meille. Tämä on tietysti paluuta kartesiolaisen kehä(päättelyn) maailmaan. ; Tässä nojataan hyvin tiukasti intuitioon. Itse asiassa voidaan sanoa että sensus divinitatis, jumala -aisti on termi joka nimeää uskon eksistentiaalisen vakaumuksen samaksi kuin empiirinen havainto Jumalasta. Näin mukaan saadaan arkijärkeä.
1: Sen takana on myös kalvinismin idea. Siinähän Jumala muuttaa ihmistä ja sitten tämä näkee totuuden. Ilman Jumalasuhdetta ollaan siis ikään kuin sokeita ja todellakin Kantilaisessa havaitsemistodellisuudessa jossa yhteys Olevaisuuteen on kadonnut.

On erikoista, miten tämä lähtökohta on lähinnä intuitiivinen. Voidaan sanoa, että se kohtaa syvimmät ongelmansa kvanttifysiikassa. Otetaan esimerkiksi Niels Bohr. Bohrin ns. kööpenhaminalainen tulkinta nojaa komplementaarisuuden ideaan. Tässä merkittävin yksittäinen idea on tiukka jako havaintolaitteistoon ja havaittavaan kohteeseen. Tämä on merkittävää, koska tässä vastaan nousee syvä ero makromaailman ja mikromaailman välillä. Bohrin mukaan kvanttifysikaalista todellisuutta ei voi kuvailla täydellisesti. Klassinen fysiikka ja intuitioihin sopiva havaitsemistapa eivät yksinkertaisesti sovi yhteen. Itse asiassa kvanttimaailmassa ongelmana on se, että jos vaikka tarkkailemme atomia aaltona, emme huomaa sen hiukkasominaisuuksia ja jos tarkkailemme sen hiukkasominaisuuskia, emme huomaa sen aaltoluonnetta. Bohrin mukaan edes atomista ei oikeastaan voida puhua ennen kuin se havaitaan eli mitataan. ~ Bohrin lausunto on yksinkertaisesti se, että on virheellistä ajatella, että fysiikan tehtävä on paljastaa minkälainen luonto on, koska fysiikka käsittelee vain sitä, mitä voimme sanoa luonnosta.

Kööpenhaminalaisessa tulkinnassa onkin vahvasti Kantin alustamat teemat. ; Toki tästä on usein vedetty vääriä ja liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä. Osa esittää että kvanttifysiikka on tuhonnut objektiivisuuden. Kuitenkin se sisältää varsin siistin nipun kaavoja, joiden kautta todellisuuden ja empiiristen kokeiden tuloksia ja tulosjakaumia voidaan ennustaa hyvinkin täsmällisesti. Sen parissa hyvin vähillä parametreillä ennustetaan paljon ja tarkasti. Tässä mielessä se ei ole ongelma tieteelle, vaan sen tekemisen luonteelle. ; Samoin esimerkiksi Enqvist on korostanut "Olemisen porteilla", että Bohrin vaikutuksesta kvanttiteoriaa selitetään liikaa joka johtaa yleensä siihen että sitä yritetään kuvata arkijärjen teemoin tai makrofysiikan keinoin sen sijaan että tehtäisiin kuten pitää, eli selitettäisiin miten makrofysiikan säännönmukaisuudet voidaan selittää mikrofysiikan tapahtumien avulla selityksiä karkeistaen. Että kvanttifysiikassa kenties suurin ongelma onkin se, että se ei taivu arkijärkeen ja sitä yritetään ymmärtää arkijärjen keinoin jolloin sitä pidetään outona ja vaikeana. Kuitenkin fysiikkaa voidaan käyttää pelkstään kaavoina ilman maailmanselitystä. Hän on siis tiukan malliriippuvaisen realismin kannattaja.

Kvanttifysiikan relevanssi havainto-ongelmassa on kuitenkin mielenkiintoinen seuraus "warrant -havaitsemismaailmalle". Nimittäin se, että kööpenhaminalainen tulkinta on ristiriidassa sen kanssa. Jos kannattaa warrantia, voi toki vedota kvanttifysiikan epäintuitiivisuuteen ja sanoa että tiede on järkeä ja tieteen avulla voimme tietää että uni on harhaa, eikä tämä vielä tarkoita sitä että havaintomme olisivat läpeensä epäluotettavia. Päinvastoin, voimmehan illuusion tunnistaessamme tietää että "mikä on väärin havaittua". Ongelmana onkin juuri se, että syvin totuus on siinä hyvinkin piilossa. Toki tämä on mahdollista. Se, samoin kuin heisenbergin epätarkkuusperiaate kertovat, että maailmaa ei ole perimmiltään tehty ihmisen tiedettäväksi. Warrantia puolustavat ihmiset taas kauhistelevat että heistä olisi kamalaa jos ei voitaisi tietää järjellä ja havainnoilla.

Toki kööpenhaminalainen tulkinta ei olekaan koko totuus. Osa ei pidä siitä että se selittää kvanttifysiikkaa. Osa taas haluaa tulkita kvanttimaailmaa jotain muuta kautta. Erikoista yhteensopimattomuudessa onkin oikeastaan se, että warrantin kannattajan on ilman kokeita ja testejä pakko oikeastaan aivan suoralta kädeltä kiistää kööpenhaminalaisen tulkinnan mahdollisuuskin, a priorisesti ilman keskusteluja. Toki aivan vastaavaa on tehty evoluutionkin kanssa, tosin sillä erolla että Plantingan argumentti ei itse asiassa estä teististä evoluutiota, perimmiltään - "älyllisesti riittävää" -koskevista demarkaatiokriteereistä ja siihen liittyvästä retoriikasta riisuttuna - sen mukaan warrant, ateismi ja evoluutio ovat kombo joka ei toteudu samalla kertaa.

Tämä johtaa siihen, että on oikeastaan kysyttävä, että miksi ollenkaan teemme tiedettä. Kun rationaalinen mieli voi ilman empiriaa tehdä nojatuolista käsin päätelmiä mallejen totuudenmukaisuudesta, se sotii sitä tarkoitusperää vastaan mitä warrantin puolustajat yleensä puolustavat koko argumentilla. Henkenähän on korostaa, että tiede vaatisi taakseen asenteen joka on kristinuskolle tyypillinen. Descartesin jäljillä on tietysti helppo palata jonkinlaiseen platoniseen rationalismiin, jossa ei niinkään tehdä empiriiaa kuin esimerkiksi palautetaan muistiin ideamaailmassa sielun kohtaamia asioita. Ja että keksiminen on pohjimmiltaan tätä.
1: Tuntuukin, että valtaosa reformoidun epistemologian kannattajista ovat logiikan suhteen vahvasti platonisteja. Objektiivinen moraali ja totuus ovat heille ikuisia ja olemassa ihmisestä riippumatta. Heille matemaattiset totuudet ovat olemassa ihmisistä riippumatta. Eli ihmiset tekevät matematiikasta löytöjä eivätkä keksintöjä. Minä itse taas olen matematiikan suhteen tiukka formalisti. Eli katson että matematiikka on formaali kieli jonka ihmiset ovat rakentaneet kuvaillakseen joitain aspekteja. Näen, että matematiikka on vähän kuin shakki. Pelin luonne ja toimivat strategiat ovat deduktiivinen seuraus pelisäännöistä. Se ei tarkoita että shakkia ei olisi keksitty vaan löydetty, tai että shakinpeluu ei olisi luova älyllinen aktio ja oppimisprosessi vaan jotain jossa sielu muistaa peli-ideoita jostain ideamaailmasta.

Loppuhuomautus.

Itse toki näen koko warrantin käyttämisen humanistisena hybriksenä. Ehdottomuuden ja absoluuttisen vaatimus, jonka takia induktio ja skientismi ovat pettymyksiä ovat ehtoja, jotka koskevat tietämisen laatua. Heille kelpaa vain joko totaalinen tai ei mitään. ; Bohrin ajatus siitä että fysiikka ei ole todellisuutta vaan tidellisuudesta tietämistä muistuttaa minua syistä miksi en ole vakuuttunut Piispa Berkeleyn ajatuksista. Hän teki mielenkiintoisia mietteitä havaitsemisesta. Hänestä oli aivan arkijärjen mukaista, että vain havaitseminen on olemassaoloa. Ja näin ollen maailma oli olemassa siksi että ihmiset tarkkailivat sitä ja Jumala oli koko ajan tarkkailemassa sitä. Tässä solipsistisessa maailmassa epätyydyttävää minusta on se, että havaitseminen on itse asiassa enemmänkin tiedon kuin absoluutin asia. Berkeley hyppäsi turhan kärkkäästi havaitsemisen rajoista absoluuttiin. Itse näkisin, että tiedämme vain minkä tiede kertoo ja sen ulkopuolella oleva voi olla harha tai sitten ei. Se voi olla absoluuttinen todellisuus, Matrix -harha tai mitä tahansa. Ja koska siinä ei ole mitään mihin voisimme tietää, on syytä jättää tämänlaiset turhan mahtipontiset ja pömpöösit ajatukset vessan seinälle.

Evoluution kannattaminen antaa minulle tässä rauhaa. Sillä siinä missä Jumalan täytyy todella olla tietynlainen, eikä missään tapauksessa huijaava tai kepposteleva, jotta se tarjoaisi yhtään mitään luotettavuutta,  voimme muistaa Carl Saganin lausunnon siitä, että "Maailmankaikkeus vaatimalla vaatii siinä eläviä myös ymmärtämään sitä. Olennot, jotka kokevat arkielämän sekavaksi tapahtumavyyhdeksi ilman ennustettavuutta tai säännönmukaisuutta, ovat suuressa vaarassa. Maailmankaikkeus kuuluu niille, jotka ainakin jossain määrin ovat päässeet perille sen luonteesta." Jopa Plantinga on joutunut ottamaan kritiikkinsä ytimeen sen, että toiminnan on oltava oikeaa. Ihmisen on väistettävä vaaralista, se että hän voi tulkita sen mukavaksi ja väistää tätä siitä huolimatta, on sitten se ajatus siitä absoluutista. Kantin maailmassa havaintojen tarkoituksenmukaisuus on evoluution maailmassa varma. Jumalan kanssa joudutaan säätämään niin tarkkoja ennakko -oletuksia että samoilla säädöillä kumoutuu koko Plantingan todennäköisyysargumentti naturalismiakin vastaan.

Pieni ajatus : Hengen energioista

Kun kuuntelee nykyajan henkisyyspuhetta, korostuu usein sana "energia". Tämä on kenties omituisimmillaan New Agessa, mutta sana vilahtaa varsin tavallisesti myös "kristillisissä piireissä". Tämän puheen taakse on pakko nähdä pidempi perinne.

Humanismin ja teollitumisen jälkeen aikana on ollut suosittua lainata fysiikasta uskottavuutta henkisille asioille. Uskonto on nähty - ikään kuin renessanssin heristämänä ja valistushengen vaikutuksesta - jotenkin itsessään riittämättömänä. Siksi ei ole haluttu puhua klassisesta dualismista sen oikealla nimellä. Se, mikä ennen jaettuun aineeseen ja henkeen, jaettiin nyt vain aineeseen ja energiaan.

Siksi historialliset pseudotieteet toivat esille esimerkiksi animaalisen magnetismin ja liittivät sen monenlaisiin asioihin, kuten hypnoosi-ilmiöön ja paranormaaleihin voimiin kuten ajatustenlukuun tai poltergeist -henkiin. ~ Kummituspiireihin tutustuneena tiedän sen verran että jos vanhassa maailmassa fysiikan ylitti metafysiikka joka oli yliluonnollinen, ei jako aineeseen ja henkeen murtunut valistuksen voimasta. Kun yliluonnollisesta tuli naurettavaa, ei dualismista luovuttu ja yliluonnollisen tilalle livahti paranormaali, joka puhuu energioista eikä henkivoimiksi. Dualismi on muuten pidetty ennallaan, määrittely on vain filosofisesti uudelleennimetty "sama paketti".

Tämä johtaakin siihen erikoiseen tilanteeseen että kytkös "energiaan" siinä mielessä mitä tiede sen tarkoittaa on kävellyt tämänkin dualismin ohi. Nimittäin jos mietimme mitä tarkoittaa Einsteinin kuuluisa E=mc², se viittaa nimenomaan siihen että aine ja energia ovat syvästi yhteydessä. Tässä suhteellisuuteorian jälkeisessä maailmassa olisi itse asiassa aivan mahdotonta sanoa, että "se koskee ainetta mutta ei energiaa". Ne ovat nimittäin perimmiltään samaa. Voidaankin nähdä, että modernissa taikauskossa on vanhentuneen tieteellisen energiakäsityksen jäänteitä yhdistettynä esimoderniin maailmantulkintaan. (Jota on toki yritetty kannatella väliaika esimerkiksi rationaalisen ihanteen mukaisella kartesiolaisen dualismin perinteellä.)

Se, että tämänlaisia ajatuksia kylvetään ja selitetään että "energiakenttiä" eivät "skientistien pelisäännöt" kahlitse, kertovat nimenomaan siitä, että niiden takaa kurkistelee vanha klassinen aine vs. henki -jaottelu. Jaottelu jossa esimerkiksi tietoisuus - ja aika monilla kummitustenmetsästäjillä myös sähkömagnetismi näyttää olevan osana "energioita", ikään kuin animaalisen magnetismin jäänteenä - nähdään perimmiltään ja lähtökohtaisesti eifysikaalisena. Tämä ei kenties ole väärin. Mutta tämänlainen käsitteiden uudelleennimeäminen haiskahtaa jonkinlaiselta käsitekillailulla tehdyltä petokselta. Huonolta filosofialta ja huonolta päättelyltä jossa tappiota ei tunnusteta tai sitä moitittua näkemystä puolusteta paremmin argumentein ja todistein, vaan ongelma haudataan piiloon uudelleennimeämällä keskeiset termit ja pitämällä niiden sisällöt käytännössä ennallaan. Tämänlainen ei ole opiksi ottamista, näkemysten kehittämistä tai virheiden korjaamista, vaan aivan puhdasta tappion ja häviön peittelyä.

Home sweet Rome ; Kaikki tiet vievät kohtaloon

"Rooma" -televisiosarjassa alkutunnuksessa on roomalaiseen mosaiikkiin viittaava "vaakakallo", joka heilahtelee puolelta toiselle. Se kuvaa hyvin sarjan henkeä. Se on valinnut historian tulkintaan tavan joka on konservatiiveille luultavasti hieman vieras, mutta joka toimii televisiodraamassa melko hyvin.

Konservatiivit kun ovat tunnetusti selittämässä historiaa kaavalla "koska näin kävi, ei olisi voinut käydä mitenkään muuten". Tällöin luodaan loisteliaita selityksiä, joissa strategia ja yleinen pätevyys nousevat selitykseksi. Rooma oli siitä mahtipontinen, että aihetta käsittelevä televisiosarja olisi voinut valita tämänlaisen maalailevan kuvan, joissa läpipaistaa vahva lopputulosharha. ; Mutta sarja on valinnut enemmänkin näkökulman, jossa lopputulokset eivät ole mitenkään ennalta-arvattavia tai muutenkaan selviä. Vallantavoittelussa on käänteitä ja voitonkaan hetkellä ei voi olla aivan varma siitä että tilanne ei jo seuraavassa jaksossa käänny aivan päinvastaiseksi. Tämä tekee historian etenemisestä yllättävän ellei peräti satunnaisen. Juonittelua on tietysti miellyttävämpää seurata, kun käänteitä ei voi ennakoida muuta kuin sillä että ne on jo valmiiksi luettu historiankirjoista.

Ensimmäisen tuotantokauden suurilinjaisin tarina on se, miten Caesar kuolee siksi että yhden hänen sotilaansa, Lucius Vorenuksen, vaimo, Niobe, oli käynyt vieraissa ja saanut lapsen. Syyseuraussuhdetta ei voi hallita. Vorenus ei ollut suuri tai merkittävä ihminen jonka menemisiä - saati tämän sukulaisten tekemisiä - olisi voinut valvoa. Kuitenkin ketju on selvä. Hän oli käynyt vieraissa koska hänen miehensä kotiin tulevat palkkatulot olivat loppuneet. Ne olivat loppuneet byrokraattisen virheen vuoksi ja mies olikin elossa. Tämä piti salata, koska muutoin Vorenus olisi kunniansa vuoksi todennäköisesti tappanut vaimon tai ainakin äpärälapsen. Asia kuitenkin vuotaa esiin Vorenuksen ystävälle, Titus Pullolle. Joka on Octavianuksen kouluttaja. Ja Octavianus vuotaa sisarelleen Octavialle mielestään harmittoman salaisuuden kun tämä vaatii luottamuksen osoittamista. Sisar taas on liitossa Caesarin vihollisen Servilian kanssa ja kertoo ohimennen saaneensa veljestä iri . Myöhemmin Vorenuksesta tulee senaattori ja tieto merkitsee. Sillä kukaan ei uskalla puukottaa Caesaria kun hurja Lucius Vorenus on hänen kanssaan. Ja salaisuuden paljastaminen saa Vorenuksen poistumaan paikalta.

Tämänlainen tragedia on siitä erikoinen, että on hyvin vaikeaa nähdä onko kyseessä hamartia, jossa diktaattori saa kostonsa kohtalolta vaikka olisi miten taitava ja ovela. Silloin oikeus vallitsee ja vääjäämättä rankaisee erehtyneitä ja hairahtuneita. Toisaalta tämänlainen voi olla osoitus siitä että maailma ei ole ennustettavissa ja hallittavissa vaan satunnainen. "Rooma" on- mitä ilmeisemmin tietoisesti - tehty siten, että tähän kysymykseen on erityisen vaikeaa saada vastausta. ; Se jättää hyvinkin usein asioita tulkinnanvaraiseksi. Ei esimerkiksi ole selvää pelästyykö Niobe Vorenuksen vihaa ja putoaa parvekkeelta vahingossa, vai tekeekö hän tietoisen itsemurhan. Molemmat ovat aivan soveliaita mahdollisuuksia.

Kuitenkin sarjaa seuratessa näyttää että Lucius Vorenus ja Titus Pullo ovat keskenään hyvin erikoinen parivaljakko. He ovat enimmäkseen ystäviä ja joskus lyhytaikaisesti vihoissa. Lucius Vorenus on hyveellinen, yritteliäs, älykäs ja vakava hahmo, joka luottaa Rooman historiaan ja jumaliin. Pullo on sen sijaan iloluontoinen, ei kovin hyveellinen, hän on hedonistinen eikä kunnioita rituaaliperinnettä. Kuitenkin kun katsotaan näiden hahmojen toimintaa, Vorenus saavuttaa asioita mutta yleensä lyhytaikaisesti. Pullo on aina pohjalla odottamassa. Ja jumalat. Ne tuntuvat kuuntelevan tätä varsin raakaa miestä. Kun Titus Pullo pyytää Jumalilta, hänelle vastataan. Vorenus tuntee hyveet paremmin ja on kaiken kaikkiaan säädyllisempi ja kunniallisempi, mutta hän on yleensä omillaan.

Näin ollen voidaan sanoa, että Vorenuksen kohdalla on rooman ajan teatteritaiteeseen sopiva tragedianhahmo ja Pullo on komediallisempi. Sillä klassisessa draamassa onneton loppu ei johdu onnettomuudesta, vaan kohtalon vääjäämättömyydestä. Vorenuksen hamartia on hybris. Pullo on stoalainen ja ottaa kärsimykset vastaan tyylillä. Siksi on tarinankerronnallisesti sopivaa tulkita että sarjassa olevat sattumukset kasautuvat tragedian kaavaa noudattaen. Kysymys ei ole sattumasta - paitsi silloin kun joku saavuttaa väliaikaisen edun jolloin hänen vääryytensä korostuu siten että hänelle annetaan valtaa ja näytetään miten hän käyttää sitä. ~ Vorenuskaan ei aluksi arvosta Caesaria, mutta lopulta hän antaa lahjuksia sotilasveljelleen jotta tämä suosittelisi hänen legioonalaistovereilleen huonon diilin, Rooman parhaaksi. Hänen kunniallisuutensa on enemmän etikettiä ja normejen noudattamista kuin aitoa hyveellisyyttä.

Tämänlainen hybriksen tuoma ilo on lyhytaikainen. Lyhytaikainen kuin se hetki jolloin toisen tuotantokauden puolella Atia saa vapaat kädet kiduttaa Serviliaa. Julmuus järkyttää jopa hänen kidutuksesta vastaavaa orjaansa, joka päästää Servilian pakoon.

Minun silmiini tapahtumat näyttävät kuitenkin pääosin kaaoottisilta ja satunnaisilta. Sillä kokemukseni maailmasta ei vastaa tarinankerronnan teorioita, ikään kuin tiivisty tarinankertojien keskinäisesti valitsemaan teoretisointiin joka luo lokeron johon he muita ihmisiä sovittavat. Tämäkin voidaan nähdä hybrikseksi. Kenties tämän vuoksi sarjaa tehtiin vain kaksi tuotantokautta. Toki äärimmäisen mahtipontisesti, kuten asiaan sopiikin. Sarja mukaileekin historiaansa ja tarinankerrontaan valitsemiaan konventioita tältä osin varsin kokonaisvaltaisesti. Miltei kuin asia olisi ennalta ylhäältä päätetty.

Lukemattomia tiedekirjoja

Luin "Helsingin Sanomien" lisätuotteen, jossa käsiteltiin hyvää kirjoittamista. Kirjoittajat Halla-ahosta Valtaojaan kommentoivat sitä, mitä on hyvä kirjoittaminen. Eräs teksti hämmästytti. Siinä käsiteltiin hyvää lukemista. Toki moni muukin teksti rinnasti lukemisen ja kirjoittamisen yhteen. (Mikä onkin luontevaa paitsi jos olet poliisi kliseestä.) ; Hämmästystä herätti lukutapa.

Kun puhuttiin ripeästi lukemisesta, esiin nostettiin Paavo Väyrynen joka oli lukenut Dostojevskin tuotannon viikonlopun aikana. Väyrynen oli tunnustanut lukeneensa teokset samalla tavalla kuin hän lukee lehtiä. Eli katsonut pääasiat. Henkilö moitiskelikin sitä, että fiktiokirjallisuutta luetaan aika usein hampsien. Että onko kirjan lukemista ollenkaan, jos ei lue keskusteluja. Kirjoittajan argumenttina oli se, että tarinan eteneminen vaatii koko tekstin lukemista. Ja että tapahtumista ei saa selkoa ilman tätä. Tämä onkin ymmärrettävää, eikä tämä hämmästytä.

Sen sijaan hän nosti esille, että fiktiota ei saisi lukea kuin tietokirjallisuutta. Että tietokirjallisuutta olisi asiallista lukea luku sieltä, toinen täältä. Poukkoillen, valikoiden ja hampsien. Tätä on hyvin vaikeaa ymmärtää - ellei tietokirjallisuus tarkoita sitten pelkkää tietosanakirjatyyppistä tuotosta, jonka koko idea on sirpalemaisuus josta voi valita, löytää ja lukea nopeasti tarvitsemansa ja ohittaa muut osat. ; Nimittäin valtaosa lukemistani tiedekirjoista on teemallisia kokonaisuuksia. Ja jos mennään tieteen popularisoinnin puolelle, vielä suurempi osa teoksista on itse asiassa hyvin pitkiä argumentteja. ; Suurin osa tietokirjoiksi laskettavista teoksista perustelee yhden näkökulman siten, että aihe alustetaan ja sitä kehitellään eteenpäin. Näiden hampsimisessa käy nähdäkseni juuri samanlainen hämäännys kuin jos lukisi tarinallista tekstiä hampsien ja valikoiden.

Mikäli monikin humanisti todella lukee tietokirjoja tällä tavalla, se selittäisi sen miksi yllättävän moni aivan rationaalinen tuntuu käsittelevän tieteen popularisointia ja ylipäätään luonnontieteellistä keskustelua ikään kuin knoppilistoina. Ja miksi ihminen on selvästi lukenut kirjaa sen verran että osaa poimia sieltä yksityiskohtia ja teemoja joita ei voisi vain arvaten liittää teokseen. Mutta kuitenkin auki olisi jäänyt se argumenttirakenne jolla sitten puolustetaan sitä mikä nähdään vain päälleliimattuna snobistisena norsunluutornissa olevan reduktionistin asennevammana. Argumenttikokonaisuuden rakentuminen on kuin kirjan juoni.

Jos luet tarinakirjoja sivun sieltä ja toisen täältä, voi kokonaisuus vaikuttaa irrallisilta kohtauksilta. Tälle on kuitenkin sentään eksistentiaalinen oikeutus. Sillä tosiasiassa maailma etenee usein näin. Elämä ei rakenna suurta juonta, ja kenties tämän ymmärtäminen voi onnistua hamsimalla juonellista kirjallisuutta. Tietokirja pelkkänä knoppilistana ja lähdeviiteluettelona latistuu kuitenkin joksikin jolla pärjää lähinnä visailuohjelmissa. Soveltamistaso jää puuttumaan. ; Olipa kirja sitten kertomakirjalisuutta tai faktakirjallisuutta, niin kritiikki rakentuu fragmenttien moittimisesta, ja olkiukkoja vilahtelee sekaan helposti. Laiskuus ja ajanpuute ovat tämän virheellisen lukutavan ainoat toverit..

Asia vs. se mitä se edustaa

"Huomasin juuri, että Valion tölkeissä lukee "GMO-vapaa valinta - maidon tuotantoketjussa ei käytetä muuntogeenisiä rehukasveja" No, siihen loppui Valion maidon kulutus." Näin mainitsi facebooktuttuni päivityksessään. Ajatus voi tuntua erikoiselta, koska vaikka ihminen suhtautuisi geenimanipulointiin myönteisesti, hän harvemmin kuitenkaan "vihaa luonnollista ruokaa". Tässäkään tapauksessa syynä ei ollut tämä. Syynä on se mitä tämänlainen lausunto edustaa. "Se, että ne ratsastaa sillä. Se, että Anti-GMO-liike on enemmän uskonto kun ympäristöstatementti. Se, että lehmät sais varmasti ravitsevampaa rehua halvemmalla ja me saatais maitoa paremmalla kustannussuhteella, jos Valiolla ei oltais idiootteja GMO:n suhteen. Luulo tietenki, mutta se punanen lanka tässä on, että GMO-rehussa ei oo mitään pahaa ja on uskomattoman surullista, että Valio näkee tarpeelliseksi mainostaa sitä tölkissään." Kysymyksessä ei siis ole eiGM:än vihaaminen, vaan se, että ei pidetä siitä mitä eiGM edustaa ja mitä asioita sen nimissä vedetään ja harjoitetaan.

Tämänkaltainen asenne on hyvä muistaa kun suhtaudutaan vaikkapa C.S.Lewisiin jonka mielestä ateisteja ei ole, vaan että se mitä ateismiksi kutsutaan onkin pohjimmiltaan Jumalan vihaamista. Ajatus on uskovaisten päässä vahva, mutta siihen on hyvin vaikeaa nähdä puolustajia ateistejen maailmassa. Tässä ei voi kuin ihmetellä Augustinuksen tapaan sitä, että jos minä sanon että "minulla on sisäinen vaikutelma X" että miten joku toinen ihminen voisi kumota tämän. Jotenkin ateistejen viha kuitenkin osataan kristittyjen puolella heitä itseään paremmin. Heillä on kenties vaikutelma siitä että ateistit valehtelevat, mutta tämä ei iske ateistejen sisäiseen maailmaan vaan lähinnä kuvaa ja heijastelee kristittyjen omaa asennevammaista ilmapiiriä, jota he valitettavan usein levittävät yllättävänkin suurella innolla esimerkiksi kulttuuriin ja yhteiskuntaan ja ympäristöön.

Uskoisin, että tässä onkin taustalla se, että valtaosa uskontokriitikoista ei vihaa Jumalaa, vaan sitä mitä se edustaa. Tällöin argumentteja kumotaan siksi että nähdään että argumenteilla on liikaa vaikutusvaltaa ja näkyvyyttä maailmassa. Kun uskova ensin tulee selittämään että uskonnollisuus on ihmislajin, homo religiosus -ihmisen, perimmäisin teema ja että jokaisella olisi velvollisuus ottaa sen teemoihin jonkinlainen kanta, he kuitenkin pahastuvat jos tähän vastaa jotain sen tapaista, kuin että Jumala sopii ihmiseen samalla tavalla kuin peukalo sopii silmäkuoppaan. Sitten vaaditaan pahastuneesti argumentteja ja kun ne antaa, niin niiden antamista pidetään röyhkeytenä ja epäkohteliaisuutena. ("Jumalaa ei ole" loukkaa hyvin monia uskovaisia, mutta "Jumala on" ei jostain syystä saa loukata ateisteja.)

Minä en jaksa mennä edes tähän. Jumalasta en mitään tiedä. Instituutiot ovat kuten muutkin ihmisjärjestöt, niissä on aina jotain epäilyttävää, ja ne ovat parhaimmillaan byrokraattisia ja tylsiä ja pahimmillaan kuppaisia väkivaltakoneistoja. Edellinen ei juurikaan kiinnosta, ja jälkimmäinen on kiusa josta on lähinnä hyvä pysyä erillään. Byrokratiaa vastaan käyminen on modernin ajan versio tuulimyllyjen pieksennästä.

Sen sijaan minä vihaan. Esimerkiksi ärsyttäviä kusipääihmisiä ja heidän typeriä huonolaatuisia argumenttejaan ja egoismin sävyttämiä ihmetarinoitaan joihin uskottuaan voi uskoa ihan mihin vain. (Ilmeisesti myös Jumala vaatii tämäntason heittäytymistä.) Kohdistan vihani näihin, koska se on minun kieroutunut käsitykseni oikeudenmukaisuudesta, reiluudesta ja muista vastaavista hyveistä. Se, että kun en usko että universumissa on karman tapaisia voimia, voin itse olla karman kostava välikappale. Ja jostain syystä he näkevät että moitin sitä puolta jota nämä moittimani asiat näille ihmisille edustavat. Valitan. Useimmiten kysymys on ihmisistä, jotka eivät ole uskonto vaan joilla on hyvin vahva usko. (Ja siksi "usko" ei ole mikään puolustus, vaikka juuri nämä ihmiset usein viittaavatkin että ei pidä pahastua uskolle vain siksi että uskonnot ovat moraalittomia.) Useimmiten voisin jopa tiputella nimiä, mutta jokin epämääräinen säädyllisyyden kaapu estää minua toteuttamasta totaalista Nemesiksen olemustani. Ja siksi asiat jäävät ikään kuin anonyymisti leijumaan. Sellaisessa hengessä, että jos yleisö ei laajasti ottaen osaakaan yhdistää, niin yksilö kyllä tunnistaa sen silti omalle kohdalle osuessaan.

Akvinolaisen virheet ja modernien katupastorien erheet

Kenties tunnetuin Tuomas Akvinolaisen puolustus Jumalauskolle perustui alkusyyhyn. Hänen argumentaationsa lainasi vaikutteita Platonilta. Argumentti perustuu siihen, että
P1: Kaikilla asioilla on syy
P2: Syiden ketju ei voi olla äärettömän pitkä,
J: Joten on oltava jokin ensimmäinen syy, jota kaikki kutsuvat Jumalaksi.

Tämä perusteluketju on se, jota kannattavat ne kristityt jotka pitävät Big Bangia oleellisena. Kun Einstein vielä piti universumia ikuisena ja muuttuamttomana, korostettiin sen suurutta, iäisyyttä ja ajallista mahtavuutta. Alkuräjähdys ikään kuin alleviivatusti sanoo että on ensimmäinen syy.

Filosofisia huomioita

Akvinolaisen lyhyessä arugmentaatiossa on kuitenkin muutamia varsin mielenkiintoisia virheitä. Hume löysi siitä kaksi puutetta;
1: Päättely ei tosiasiassa todista mistään Jumalasta. Mikä tahansa syy ei täytä niitä ideaaleja joita liitämme käsitteeseen jota kutsumme Jumalaksi. Ensimmäisen syyn väittäminen pakosti Jumalaksi on virhe.
2: Toinen Humen korostama puute on hieman mielenkiintoisempi. Hän lähti miettimään sitä miksi syy-seuraussuhteeseen luotetaan. Ja tosiasiassa tämä on jokin josta on helppoa olla erimielinen. Humen oma induktiivisuutta koskevat oivalluksensa vaikuttavat oleellisesti nykymaailmassa. Hänen induktion ongelmansa osataan uskovaisten puolella sysätä skientistien ongelmaksi. Hume kuitenkin huomasi, että induktio ei latistu deduktioksi. Siksi ensimmäinen premissi on yllättävänkin heiveröisellä pohjalla.

Humen löydöistä on paljon hyötyä muuallakin. Jos otamme William Lane Craigin lempilapsen, Kalam -argumentin, huomaamme että siinä perusta on hyvin samanlainen kuin Akvinolaisella. Molemmissa on kysymys alkusyyargumentista, jossa on viittaus syy-seurausketjuun ja "aktuaalisen äärettömyyden" kieltämiseen. Argumenteissa on pieniä eroavaisuuksia. Mutta Kalam itse asiassa on induktiokeskeisempi kuin Akvinolaisen. Tämä johtaa siihen, että kaikki kritiikki jota teistit sysäävät naturalisteille voidaan soveltaa suoraan näihin jumalatodistuksiin.
1: Toki modernina aikana tätä ei kannata pitää liian suurena onglemana. Induktiota voidaan pitää hyväksyttävänä ajatteluna. Kuitenkin induktion eideduktiivinen luonne paljastaa sen, että on aivan asiallista torjua Craigin argumentaatiota sillä tavalla josta hänen kannattajansa pitävät paheksuttavana. Nimittäin sitä, että premissien kritiikin sijasta isketään logiikkaa vastaan. Heistä päättely on pätevä ja ainut sallittu tapa kritisoida sitä on iskeä premissejä vastaan. Induktio paljastaa, että tosiasiassa itse argumentissa on pakosti jonkinlaisia "reikiä". On virhe pitää sitä aukottomana deduktiona joka on suora ja automaattinen seuraus premisseistä, jos siinä on kuitenkin sisäänrakenenttu induktio.

Fysikaalisia huomioita.

Kari Enqvist kertoo "Kosmoksen hahmossa", miten fysiikka itse asiassa osoittaa, että Tuomas Akvinolaisen argumentaatiossa on fysiikkavirheitä. Tätä ei tietysti voi laittaa Tuomas Akvinolaisen viaksi, koska hänen aikanaan tätä fysiikkaa ei oltu vielä keksitty. Nykyajan soveltajia voidaankin sitten moittia paljon vahvemmin ja selkeämmin.
1: Kaikkia alkusyyargumentteja heikentää vahvasti se tosiasia, että maailmassa ei itse asiassa kovin uskottavasti tapahdu pelkästään syy-seurausketjussa olevia asioita. Enqvist korostaa, että makromaailmassa luonnonlakisuus ilmenee, mutta kvanttifysiikan ilmiöitä vaivaa syvä nojaaminen satunnaisuuteen. Ja mikä tärkeintä, "Alain Aspectin 1982 tekemien mittausten ansiosta, me tiedämme myös, että syiden puuttuminen ei ole heijastusta tietämättömyydestämme." Eino Kaila ja muut kvanttifysiikan piilomuuttujiin luottaneet ovat vaikeuksissa. Kvanttifysiikka romuttaa deterministisen syy-yhteyden.
   1.1: Tämä on taustalla kun itse korostan, että logiikka nojaa Newtonilaiseen maailmaan ja soveltaa sitä kvanttien maailmassa jossa se ei tietojemme mukaan toimi sellaisenaan. Logiikan ongelmana on tässä kohden sen universaalius ; Makromaailman fysiikkaa ei kuitenkaan ole onnistuttu yhdistämään mikromaailman fysiikkaan, joten loikkaa ei voida tehdä. Se, mikä pätee jollain tasolla ei pädekään toisaalla. Se, että ilmiön perusrakenne saa vaikuttavaa selitysvoimaa makrotasolla ei tarkoita sitä että tätä tulosta voisi miten tahansa siirtää mikrotason tapahtumiin. Tämä on toinen syy, miksi on luvallista iskeä Craigin ja muiden alkusyyargumentoijien perustelurakenteeseen premissien sijasta.
2: Itse asiassa vielä enemmän. Tiedämme, että syyseuraussuhde on sidoksissa aikaan. Valoa nopeammin matkustava rikkoisi tämän ketjun. Me emme tietysti nykymaailmassa voi matkustaa valoa nopeammin, joten ei pidä ihmetellä jos syy on aina ennen seurausta. Valitettavasti tiedämme alkuräjähdyksestä sen, että universumi oli singulariteetti. Ja tässä kohden tiedämme, että seuraa vaikeuksia. Itse asiassa tässä tilassa suhteellisuusteorian ja kvanttiteorian yhdistäminen olisi välttämätöntä jotta voidaan miettiä mitä siellä ylipäätään voi tapahtua. Se, että väittää että tässä tilanteessa syyseuraussuhde toimii "normaalisti" on itse asiassa aika voimakas väite, jolle on hyvin vaikeaa löytää perusteita.
   2.1: Argumentaatio nojaakin denialismiin. Alkusyyargumentilla riemuilevat uskovaiset eivät perustele omaa argumenttiaan, vaan vaativat vastapuolta kumoamaan sen vaatimalla laskelmia jotka ovat. tietojemme ulkopuolella. Tässä kohden ei tarvitse kuin tajuta että alkusyyargumentti ei ole yritys kumota Jumalaa, vaan se on nimenomaan yritys todistaa Jumala. Ilman puolustusta argumentti jää tyystin ilmaan roikkumaan. Ja ilman että jumalatodistus naulataan vakavasti otettavaksi, siinä ei ole mitään mitä vastaan edes tarvitsee puolustautua. Siksi on ensin tehtävä työ jotta olisi argumentti jota on ylipäätään tarve kumota. Ilman perusteluja alkusyyargumentti ei kanna, se jää niin heikoksi että se on käytännössä epäargumentti ja siitä kertominen on muiden ihmisten ajan haaskaamista.
3: Plancin pituudessa ja ajassa on sumeutta. Tämä johtaa helposti maailmaan joka ytimessään ei seuraa syyn ja seurauksen lakeja.

Omia pienempiä jatkomietelmiä

Enqvist korostaa argumenteissaan sitä, että P1 olisi heikko. Kun taas seuraa Craigia, hänen puolensa korostaa puheita aktuaalisesta äärettömästä. Tai oikeastaan siitä, että sellaisia ei ole olemassa fysikaalisessa todellisuudessa. Tässä kohden on erikoista, että Big Bangista on tehty lempilapsi. Sillä perimmiltään Jumala voi luoda laajenevan universumin tai kerralla suuren universumin. Tätä korostaa se, että ennen inflaatiomallia oli hyvin yleistäkin kuulla syklisestä universumista, joka lopulta palaisi singulariteetiksi. (Inflaation jälkeen nämä tuntuvat olevan paljon vähemmässä.) Nämä olivat syklisiä malleja jotka voisivat "pyöriä äärettömästi" heti jos ääretön aktuaalinen hyväksytään. ; Toisaalta nykyäänkin tunnetaan syklisiä vaikutteita. Braanimallien kannattajitsa osa näkee, että braanit voivat palata yhteen ja sammuttaa nykyisen universumin ja käynnistää jonkinlaisen uudenlaisen unviersumin rakentumisen alusta.

Siksi onkin tärkeää, että aktuaalinen ääretön kielletään kategorisesti. Tämä on toki premissi, mutta sen tukena on sen ehdoton abstraktius. Syy-seurauslaki on selvästi sen verran konkreettinen, että siihen nojaavissa argumenteissa on aina riski hävitä. Kun vetoaa tämänlaisiin testauksen ulkopuolella oleviin konsepteihin, ei tarvitse koskaan välittää mistään kritiikistä. Samalla argumentti toki jää hieman etäiseksi.

Itse toki korostan sitä, että saivarrella voi molemmin päin. Kun mietitään filosofista Jumalaa, sitä on klassiesti kuvattu liikkumattomaksi liikuttajaksi. Ja tämä käsite on tärkeä erityisesti alkusyyargumenttien maailmassa. Nähdäkseni Jumalaa on usein pidetty kaikkivoipana ja kaikkivaltiaana. Ja tätä voidaan pitää äärettömyyden yhtenä muotona. Jos siis kiistää aktuaalisen äärettömyyden, kiistäisi tämänlaisen Jumalan ja voisi sitten saman tien ohittaa kaikki Pahan ongelmaan perustuvat jumalamoitteet, koska jos Jumala ei ole aktuaalinen ääretön.
1: Toki tällä argumentilla on pari aukkoa joihin uskova taatusti mielellään itsensä sovittaa ; (1) Moni korostaa että tosiasiassa Jumala on yksinkertainen ja simppeli. Näin ollen Jumalalla olisi mahtia, mutta Hän itse ei suinkaan olisi aktuaalinen ääretön, vaan esimerkiksi atemporaalinen ja enemmänkin ajan ulkopuolella kuin ikuinen sanan täydessä mielessä. Kenties Jumala on peräti kuollut? (2) Että aktuaalinen ääretön ei itse asiassa olekaan mahdottomuus missään muualla kuin fysikaalisessa maailmassa. Että fysikaalinen Jumala olisi siksi mahdoton koska hän ei voisi olla fysikaalinen ja aktuaalinen ääretön. Mutta tämä rajoite ei koske eifysikaalista transsendenttiä maailmaa. Tämä vetoomus tietysti ihmetyttää sitä kautta, että millä ihmeellä pitäisi tietää että transsendentti maailma on todella olemassa - ja miten peräti tietää miten sen säännöt ja reunaehdot menevät. Jäljelle jääkin omituinen kehäpäätelmä. Nämä ehdot oletetaan sen takia että ilman niitä Alkusyy-Jumala olisi roskakoritavaraa jota rationaalinen ihminen ei ollenkaan voisi kannattaa.

Loppukaneetti ; ei alkusyy vaan alkusyyhy, uskovan oma korvasyyhy

Näkisin, että alkusyyargumentti on hyvin suosittu. Mutta että se on suosittu samasta syystä kuin lottotaikausko. Arkisessa maailmassa kun ei hyväksytä, että jokin asia vain tapahtuu vaan pitää selittää miksi se ei ole voinut tapahtua mitenkään muuten. Taikauskossa on tavallista, että jos voittaa lotossa, ei voiton jälkeen selitykseksi kelpaakaan se, että on ostanut lottotiketin ja on käynyt mäihä. Vaan ihmispsyyke on rakentunut niin, että aika monelle pitää selittää miksi juuri hän on voittanut eikä se naapuri joka oli myös ostanut lottorivin ja valinnut siihen eri numerot. Sama determinisminpakko on nähty myös alkusyyargumentin syy-seurausketjussa. Ja samasta syystä tästä argumentistakaan ei haluta luopua.

On toki hauskaa kuulla kun ihmiset puhuvat äärettömyyksistä ja ikuisuuksista ja ajasta. Kuitenkin tämä on turhaa, koska alkusyyargumentit - olivatpa ne sitten Kalamia tai Akvinolaista perustelupohjaa - nojaavat samaan selvästi virheelliseen oletukseen syy-seurauslakien luonteesta. Ja ilman tätä premissiä koko arugmentti kaatuu kasaan.

Se, että koko argumenttien parissa yhtään mistään tarvitsisi vääntää yhtään pidempään, vaatisi sitä että joku onnistuisi vihdoin rakentamaan jonkinlaisen kaiken teorian. Ja peräti mielellään sellaisen, jossa piilomuuttujat olisivat mukana. Tätä nykyä tämänlainen malli on varsin epäuskottava. Itse asiassa voidaankin nähdä että ne muut alkusyyargumentin puolustukset ovatkin käännytyspuheessa jonkinlainen red herring. Argumentti on jo kaatunut, mutta huomio siirretään syrjään perusteluketjun käytännössä ilmiselvästi kaatuneista premisseistä ja yritetään rakentaa jonkinlainen tuki niille jotka ovat jäljellä. Valitettavasti perusteluista johtopäätökseen -ketju vaatii kaikki premissit. Jos yksi on virheellinen, ei muulla rakennelmalla enää ole oikein mitään arvoa Jumalan todistamisessa. ~  Ajasta ja ikuisuudesta voi sitten tehdä mietintöjä ilman että liittää niitä Jumalatodistusjargoniin. Toki tälläisissä on se huono puoli, että niissä puhuttaisiin vain ajasta ja avaruudesta, eikä sen kanssa voisikaan saada uskovaisia faneja uskomaan että tämä puhe jotenkin puolustaa uskontoa.

Ne vainoavat meitä kun eivät anna meidän kutsua heitä natseiksi

"Saunan valmistuttua suunnitelmassa havaitaan puute. Valas ei selvästikään ole niellyt riittävästi kuivaa polttopuuta. Kun sirkka putoaa kuulokäyrältä, ei omatunto enää soimaa. Kekkonen kolkkaa Pinokkion takaapäin." ... "Puunukesta saakin oikein kiperät löylyt."
(Matti Hagelberg, "Kekkonen")

Kreationismin perusteemana on kautta aikojen ollut yritys vaikuttaa kouluopetukseen. Kouluopetuksessa tavoite on yleensä (a) evoluutio -opetuksen kieltäminen tai (b) jonkinlaisen luomismallin opetus. Joskus molemmat. Osa keskusteluun osallistuvista kristityistä edustaa sitä linjamaa mitä Suomessakin kohtaa usein. He viittaavat de jure tilaan ja selittävät että asiat ovat kunnossa myös de facto. He ovat optimisteja joiden mukaan se, että kreationistit yrittävät saada lainmuutosta itselleen mieluisaksi ja sotivat epäonnistuen esimerkiksi Doverissa tarkoittaa sitä, että ei ole mitään ongelmaa.

On kuitenkin syytä muistaa, että hyvin moni kristitty tekee kuten Päivi Räsänen opettaa ; Omatunto ja laki, jos ne ovat ristiriidassa, ovat sellaisia että omatunto voittaa. Kunhan omatunto vain on kristillisesti oikeaoppinen. Tällöin lakimuutosta haetaan siksi että jo harjoitettu käytänne saataisiin hyväksyttäväksi. (Itse asiassa kouluissa tapahtuvissa uskonnontuputus-skandaaleissa toistuva teema on se, että uskonnollinen ikoni ja toiminta ovat koulussa "perinne" tai "pitkäaikainen käytänne" tai "tapa". Ikään kuin USA:n perustuslain rikkominen muuttuisi hyväksyttäväksi sillä että sitä tekee todella paljon. Se on argumenttina sama kuin yrittäisi vapautua murhasyytteestä viittaamalla että on tosiasiassa tappanut satoja ihmisiä!)

Siksi on hyvä ottaa esille ACE:n koulutusohjelma Texasissa. Accelerated Christian Education pyrkii opettamaan nuoren maan kreationismia (YEC). Taannoin ongelmia tuli kun paljastui että sen oppikirjoissa opetettiin faktana kaksivaiheista argumentaatiota jonka kumpaakaan kohtaa on hyvin vaikeaa nähdä millään tavalla rationaalisina ja hyvin perusteltuina. (1) Loch Nessin hirviö on olemassa. (2) Tämä Loch Nessin hirviön olemassaolo falsifioi evoluution ja tekee siitä mahdotonta. Nyt esille on noussut historia. Biologiankirjoissa voi miltei odottaa kreationismia, mutta kreationisteilla on myös oma historia. YEC on peräti kirjoittanut maailmanhistorian ja kosmologian uusiksi. (Koska moderneista tieteistä niin monet ovat heidän näkemyksiään vastaan.) Tällä kertaa kysymys ei ollut maan iästä, vaan siitä että historian oppikirjoissa opetetaan että evoluutioteoria ei ole vain epätiede, vaan myös vaarallista vaino-ideologiaa joka oli Hitlerin ideologian perusjalka ja holokaustin pääsyyllinen. ; Näkemys on jotain jota kreationistit mielellään toistavat. Ja olen kumonnut tämän darwinismi-natsismi yhteyden sen verran monesta eri näkökulmasta, että en näe sitä enää edes tarpeelliseksi tässä yhteydessä.

Ja kyllä. Kysymys on oppikirjoista joita esitetään lasten oppitunneilla siitä huolimatta että oikeussaleissa kreationistit ovat kärsineet tappioita jotka ovat saaneet heidät syyttämään järjestelmää heidän maailmankuvansa vainoamisesta.

Tästä ei voi kuin ottaa esille ID:n Dense LällällällälLearyn Denyse O'Learyn. Larry Moranin "Sandwalk" -blogissa ollaan ironisia siitä miten hän katsoo maailmaa. Eli miten käytännössä kaikki ID:n kannattajat katsovat maailmaa. O'Leary on ärsyyntynyt siitä että häntä kutsutaan herjaavilla pilkkaavilla nimillä. "Intelligent Design Creationists are upset when I call them IDiots. They don't realize that the easiest way to make me stop is for them to stop acting like ... well, idiots. The IDiots are fond of pointing out that they are all good Christians who would never stoop so low. They are all kind and gentle people who treat their opponents with respect and dignity. That's why they get so upset when we insult them." Kuitenkin maailma toimii omituisesti. Ja saatuaan valitettua herjaavista käsitteistä O'Leary jatkaa puhumalla siitä miten "darwinismi" on kauhea rasistinen ideologia ja vainoajien oppi. "Darwin’s racism was not adopted out of bad will but simply as the logic of Darwinism. That is the point that every Darwinist wants to miss or downplay." Se, että Darwin ei ollut mitenkään erityisen rasisti, ja että Hitlerkin viittasi "Mein Kampfissa" muuttumattomiin lajeihin, johtaa siihen että "evolutionistit" eivät suinkaan vesitä Darwinin rasismia hänen kieltämättä varsin hyväntahtoiseen luonteeseensa vedoten, vaan ID:läiset valehtelevat koko yhteyden vääristelemällä tosiasioita. Eihän tähän voi sanoa muuta kuin että "Do you see the problem. Those poor IDiots are being criticized unjustly for seeing the obvious; namely, that all Darwinists are racists. Doesn't your heart go out to them? Poor, poor IDiots." Mutta jos se olisi reilua, se ei olisi Intelligent Designiä. Siksi ne ID:n kivasti puhuvat sedät sekoittavat sivistyssanaretoriikkaa pilkkaamisiinsa. Koska sen tarkoituksena on vesittää se, että koko ideologian syvin merkitys on vääräuskoisten latistaminen kuten "Wedge" -dokumentti opettaa. Onkin erikoista, miten omaantuntoon vetoavat ihmiset ovat niitä joilla sellaista ei tunnu olevankaan. Ja miten muiden suvaitsemattomuudesta ja maailmankuvien avoimesta käsittelystä kiinnostuneet ovat kaikista dogmaattisimmin hakkaamassa "vääriä maailmankuvia" - jopa niin pitkälle, että tekevät tästä ylpeilynaiheen.

Asia onkin jotain johon ei voine vastata muuten kuin lainaamalla kaveriani ja hänen suhtautumistapaansa kreationistien natsikorttiin: "This lie is more of a proverbial "white flag." When creationists can no longer refute the evidence by redefining it on their own terms, they play the Hitler card - evolution is not only untrue, but evil, because it inspired Hitler. The next time you catch someone spouting this nonsense, you may want to ask them why Origin of Species was banned under the nazis."

Pieni ajatus nykyajan plebeijeistä ; Uhriton rikos

Facebookissa oli oheen laittamani "päivän fakta". Sen mukaan laiton maahanmuutto ei ole uhriton rikos, vaan se on jokin jonka uhreja ovat veronmaksajat. Sen tunnistaa oikeistolaiseksi siitä, että siinä ytimessä on veronmaksaja. Tämä on kenties hieman koominen tunnistusmerkki, sillä oikeistolaiset ovat yleisesti ottaen tulleet tunnetuksi siitä, että he ovat halunneet minimoida verotusta jotta köyhillä olisi insentiiviä yrittää enemmän. ; Ihmiset jotka eniten vihaavat verotusta tekevät veronmaksamisesta moraalisen ylivoimaisuuden tunnuksen. He ovat siis hyviä ja merkittäviä siksi, että heidät pakotetaan tekemään jotain.

On hyvä kuitenkin tarkastella itse väitettä. Se on toki vahvasti Amerikkakeskeinen eikä siksi kovin relevantti täällä Suomessa. Voidaan kuitenkin näin ulkopuolisenakin tarkastella, että mitä vaikutuksia laittomalla maahanmuutolla on. Ja niitä on. Siinä mielessä yhteiskuntatasolla sillä on vaikutusta. Ja jos joku kärsii, se ei ole "uhritonta" sana varsinaisessa mielessä. Toki sen vaikutukset ovat tilastollisia, jolloin ei voida nimetä yhtä tiettyä yksittäistä suoraa uhria. Mutta vaikutus on vaikutus. Tässä mielessä voidaan antaa tilaa oikeistolaiselle näkemykselle siitä että laitonta maahanmuuttoa ei voida kutsua uhrittomaksi rikokseksi.

Kun ihmisen poika Jeesus haluaa laittomaksi siirtolaiseksi Meksikosta USA:an, hän tulee yleensä tekemään töitä. Syy on selvä ; Laittomana maahanmuuttajana hän ei saa toimeentulotukia valtion verorahoista. Näin ollen he eivät ole suoraan veronmaksajien kimpussa. Tämä työ on kuitenkin kilpailua. Voidaan sanoa että on työnantajia ja työnsaajia. Työntekijöiden määrä johtaa taas helposti palkkojen polkemiseen. On vaikeaa pihdata ja vaatia kunnon palkkaa kun peli jota pelataan on se, että jos ei suostu tekemään huonolla palkalla ei saa mitään ja joku kuitenkin tekee halvemmalla. Laiton maahanmuuttaja on tässä pahin koska hän on köyhä ja epätoivoinen. Se tarkoittaa sitä, että syntyy maailma jossa sille jolla on annetaan lisää ja ne joilla ei ole otetaan vähätkin pois.

Laiton maahanmuutto itse asiassa hyödyttää "oikeistolaisia sankareita", kuten yrittäjiä, ja mitä suurempia yrityksiä he edustavat, sitä helpommin he hyötyvät isommin. Samoin toinen hyötyjätaho on kuluttajat, eli ne jotka ostavat palveluita. Tuotteita saa halvemmalla. Se, joka kärsii ei ole veronmaksaja, vaan oikeistolaisen maailman luuseriksi leimaama työntekijä. Se, joka ei maksa hirveästi veroa eikä siksi ole hyvä kansalainen toisin kuin ne joita valtio kuppaa ja joiden ansiota kaikki yhteiskunnan lisäarvo on. Se, jolla ei ole niin hirveästi varaa kuluttaakaan ja joka ei siksi voi sanoa ansiokseen sitä, että hän pistää rahaa pyörittämään markkinatalousmyllyä rivakammin.

Olenkin hieman ihmeissäni miten oikeisto on ottanut aivan yleisesti tämänlaisen kannan laittomiin siirtolaisiin. Se tuntuu olevan vahvasti epäsynkassa kaiken heidän muun ajattelunsa kanssa. Se, että maan rajat ja verotusalueiden määrittämät alueet ovat merkityksellisiä kertovat siitä että he eivät oikeasti kannata vapaata markkinataloutta. Rajojen kiinni laittaminen kun on markkinoiden kontrolloimista, suunnitelmataloutta. Oikeistokonservatiivi huomaa tässä yleensä olevan jonkinlaista mätää. Mutta he ovat keksineet kätevän ideologisen syyn tälle toiminnalle. He eivät halua kutsua sitä kommunismiksi, joten he kutsuvat sitä yhteisöllisyydeksi, kansallistunteeksi tai patriotismiksi.

Samoin tietysti ihmettelen niitä ihmisiä jotka tukevat laitonta maahanmuuttoa. He kun ovat yleensä liberaaleja ja suvaitsevaisia ja jopa kommunisteja. En ymmärrä miksi he tukevat järjestelmää omassa maassaan joka on suuri kauhun paikka muissa maissa ; Markkinatalouden ulkomaille laittamat hikipajat ovat kenties abstrakteja ja kaukana - ja siksi helposti vihattavia. Omassa maassa on helpompi samastua uhriin ja ajatella yritteliäitä yksilöitä ja kokea sääliä ja sympatiaa. ; Jos kommunismin ideana oli se, että kaikki maan proletaarit liittyivät yhteen yhteistä vihollista vastaan, niin tässä järjestelmässä he kannustavat ja edesauttavat tilannetta jossa proletaarit pistetään entistä vahvemmin kilpailemaan ja tappelemaan keskenään, niukkuuden markkinoilla.

Amatööriys ja tiedon kasautuminen

Tiedon kasautuminen on monissa paikoin ilmiselvää. Postmoderni filosofia iskee usein tätä näkemystä vastaan. Mutta toisaalta juuri he korostavat filosofiassa perinnettä jossa viitataan muihin ajattelijoihin, ikään kuin hienostuneisuuden takeena. Nähdäkseni tämänlaiseen on tarvetta jos ja vain jos voimme ottaa opiksemme muiden annista. Jos taas voimme, kysymys on sivistyksen kasautumisesta, sen määrän kasvusta ajassa intersubjektiivisen oppimisen myötä.

Teknologian kohdalla kasautuminen on hyvinkin vahvasti kasautuvaa. Tätä valottamaan voi ottaa vaikkapa Kari Enqvistin "Kosmoksen hahmo" -kirjassa mainittu höyrykoneiden kehitys. Höyrykoneiden kanssa vauhtiin pääsivät innokkaan amatöörit, jotka ilman taustatietoja kokeilivat kaikki asiat alusta lähtien. Melko pian tietoa oli kasassa sen verran, että kukaan ei voinut aloittaa pohjalta ilman opiskelua. Piti päntätä kirjoja joissa oli tulokset muiden kokeiluista. Teknologiassa hyppäys amatööristä asiantuntijuuteen onkin ollut suuri ; Voit olla toki amatööri joka on hyvä tekniikassa. Mutta käytännössä tämä vaatii lukemista eikä vain omakohtaista kokeilevaa kokemusta. Ja jos haluat olla ajan huippuosaajien joukossa, on käytännössä yhä vaikeampaa ja vaikeampaa päästä huipulle pelkällä amatöörin kokeiluinnolla. Koulutus on käytännössä ainut tie mestareihin. Eikä tässä syynä ole se, että tekonolgiateollisuus olisi elitistinen. Vaan koska vähemmällä tietotaidolla huipputeknologia ei yksinkertaisesti rakennu ja toimi.

Osa näkee että tiedon kasautuminen on melko turhaa. Enbuske kirjoitti kolumnissaan miten koulutus on yhteiskunnalle haitallinen syöpä. Riskiksi hän näkee suunnitelmatalouden. "Teoreettinen koulutus saa ylikoulutetut näkemään yhteiskunnan koneen kaltaisena organismina, jota voidaan hallita ylhäältä alas. Filosofi Nassim Nicolas Taleb kertoo Antifragile-kirjassaan, miksi Sveitsi on maailman rikkaimpia maita. Sveitsissä on vähemmän yliopistokoulutettuja kuin länsimaissa keskimäärin. Yksi tärkeimmistä menestyksen syistä on se, etteivät älyköt ja korkeasti koulutetut pääse huseeraamaan ja luomaan hienoja - vain teo­riassa toimivia - järjestelmiä. Maalla ei edes ole hallitusta. Alhaalta kasvava diktatuuri ja pienuuden kulttuuri suojaa maata kaiken maailman utopioilta ja vain paperilla toimivilta teoriolta." Talous pyörii markkinoilla, joka taas Enbusken mukaan on amatöörien hommaa. ; Tätä vastaan iskettiin "Oodilla teoriahömpötykselle", jossa korostettiin että talouskasvu on illuusio. Se kun ei näe eroa suhteellisen köyhyyden ja absoluuttisen köyhyyden välille. Ja muutenkin aste -erot näyttävät olevan sille ongelmallisia. "Talous ei ole vain asioiden myymistä ja ostamista markkinoilla (johon Enbusken mukaan tuntuu riittävän tain "kokemus ja itsevarmuus") vaan kasvu syntyy oleellin osin siitä, että keksitään ja kehitetään uutta ostettavaa ja myytävää. Ja tässä ollaan korkeakoulutuksen ja "tuottamattomien horisisoiden" ytimessä." Tässä Kiinan talouskasvu on itse asiassa erinomainen esimerkki. Sillä kun asiaa mietitään, voimme huomata, että absoluuttisessa köyhyydessä eläville karkeaa lihastyötä tekeville maaorjille on löydetty tehdastyötä, joka on johtanut suureen talouskasvuun. Meillä tämä taso on ylitetty jo kauan aikaa sitten, ja siksi Suomen kansantuotetta ei taatusti saada kasvuun sillä, että etsitään maaorjia ja tehdään heistä koneenjatkeita. Teemme korkeamman tuottavuuden töitä kuin Kiina. Ja talouskasvuerossa on kysymys enemmän siitä, että Kiina kuroo etumatkaamme kiinni sen sijaan että olisimme jotenkin huonompia kuin kiina ja että meidän tulisi jotenkin ottaa Kiinasta mallia. Päinvastoin ; Kiinan kasvu johtuu siitä että se imitoi meitä. ; Tiettyyn pisteeseen saakka maa pystyy kehittymään ns. perässähiihtäjän edulla, houkuttelemalla esimerkiksi bulkkituotantoa. Jossain vaiheessa on taso jossa talouskasvu alkaa vaatimaan osaamista ja innovointia. Ja tässä on kysymys uuden tiedon etsinnästä, joka vaatii suurempaa osaamistasoa kuin jo opitun toistaminen.

Kysymys on tietyllä tavalla tietotaidon kasautumisesta. Uusi tieto on vaikeampaa hankkia silloin jos kyseessä ei ole jokin jossa tieto ei kasaudu. Silloin koko kenttä on vain amatööriysasiaa, jossa ei tavallaan ole edes oikein puhua sellaisista asioista kuin tieto tai taito. Ilman näitä käsitteitä ei sitten ole sitä kasautumistakaan.

Kuitenkin Nassim Taleb ja Enbuske ovat nähdäkseni ymmärtäneet jotain oikein. Kaikki akateeminen ei ole tietoa. Nassim Taleb on moittinut - mielestäni aivan aiheellisesti - monia tahoja siitä, että ne elävät akateemisella saivartelulla. Talebin erityisen kiukun kohde on tavallisesti juuri akateemisen taloustieteen monet suuntaukset. Niissä kun on enemmän kyse tulkintakehyksestä jossa asiat selitetään post hoc, ilman että asioita oikeasti voidaan ennustaa. Tätä näkökantaa tukevat alan asiantuntijoiden onnistumisia mittaavat tilastot ; Amatöörit osaavat yhtä hyvin. Ainut ero onkin siinä, että jo onnistuneet ovat lopputulosharhan (outcome bias) kautta karismaattisempia, ja heille annetaan enemmän mahdollisuuksia. Voitot tapahtuvat tuurilla, ja jos joku voittaa monta kertaa pidämme  tätä taitona. Hävinneet ohitetaan.

Tämänlainen logiikka on tuttu myös pseudotieteistä. Niissäkin akateemista kieltä ja tarkkaa viitekehystä käytetään savuverhona. Niiden ytimessä on se, että teoria itsessään on yksinkertainen, mutta asiaa mutkistetaan usein aivan tarkoituksella vaatimalla knoppeja, jotta siihen olisi päntättävää. Ad hoc -selitykset joilla piilotetaan teorian aukot ovat myös hyvä tapa, koska ne lisäävät ideologian opettelemisen työläyttä työläyden vuoksi. ; Psykologiassa tiedetään se, että jos johonkin on jo panostettu paljon, siitä luopuminen koetaan erityisen vaikeaksi. Nostin pseudotiedepuolen esille, koska niissä harvemmin tapahtuu varsinaista tiedon kasautumista. Ne ovat klassisesti aivan täysin amatöörien hallittavissa. ; Otin tämän pseudotiedepuolen mukaan nostaakseni esille sen, että Talebin moitteet vakavasti ottaessa kysymys ei ole koulutuksesta vaan jotsain aivan muusta. Nähdäkseni Enbuske lähtikin hieman erikoisille teille ottaessaan Talebin "akateemis-saivartelullisen" linjan moittimisen koulutuksen moittimiseksi. Pseudotiede on tärkeä juuri sen takia, että se, mikä näissä teoriasaivareissa on ytimessään, löytyy myös vähemmän akateemisista liikehdinnöistä.

Tämä voidaan ottaa myös postmodernismia koskevaan kritiikkikenttään. Sitähän moititaan juuri siitä, että se tuottaa näkökulmia. Nämä taas ovat enemmän dogmaattisia lähtökohtia joihin kaikki tosiasiat sovitetaan - ja joskus jopa jätetään kokonaan pois. Postmodernissa maailmassa maailmankuva ja intressit ovat kaiken ytimessä. Ne ovat ne jotka jäsentävät maailman. Tieto ja sen kasautuminen ovatkin moitittuja juuri siksi, että he ovat valinneet tämän maailmankuvallisuuden ydinlähtökohdakseen. Tästä on ollut vaikutuksena se, että - etenkin amatöörien maailmassa - on syntynyt asennemaailma jossa ideologinen valehtelija ei oikeastaan edes ole valehtelija. "Tämä päivä" -blogissa tämä asia otettiin vahvasti esiin. Hän moitti esimerkiksi rokotedenialisteja siitä, että he ottavat maailmankuvan ytimeen ikään kuin premissinä sen jota he yrittävät todistaa. Ja sitten he hylkäävät tähän sopimattomat asiat huonona väärien intressien tekemänä faktana, ja voivat itse vain väittää asioita sydämestään ilman että todistavat tätä mitenkään. Tämä johtaa äärimmäiseen epäkriittisyyteen, joka taas johtaa johonkin jossa tiedon kasautuminen ei ole edes mahdollista. (Mutta se koskee vain niitä joilla tämä asennevamma on.) "Tämän päivän" oma ideaali onkin toinen ; "Kun itse pyrin osoittamaan jotain toteen, tarkistan käyttämäni todisteet ja en käytä kantaani puoltavia argumentteja tai todisteita jos ne ovat epäilyttäviä tai yksinkertaisesti valheellisia. Jos saan jälkikäteen selville käyttäneeni virheellistä aineistoa osoittaakseni jotain toteen, tarkistan asian ja joko etsin uusia todisteita tai korjaan mielipidettäni."
1: Tällä on skeptikon kannalta merkitystä, koska skeptikkopiirit ovat viime vuosina siirtyneet "yhä lähemmäs teknologisia aiheita". Muistan ajat jolloin skeptikot puhuivat hyvinkin abstrakteista asioista ja maailmankuvallisista aiheista, kuten avaruusolennoista ja kreationismista. Nykyisin yhä useampi kuitenkin puhuu monenlaisista terveyteen liittyvistä puoskarihoidoista, ja ravintotieteistä. Ja nämä ovat hyvinkin "instrumentaalisia", ja paljon lähempänä "höyrykonetekniikan kaltaisia asioita" kuin "teologiaa tai vastaavia maailmankuvaoppeja ja niiden sisäisten ristiriitojen kaivelua".

Tommi Melender onkin tässä hyviä ottaa mukaan. Sillä hän edustaa kirjallisuustiedettä. Pohtiessaan sitä, pelastaisiko hän liekeistä "korkeakulttuuria" vai "populaarikulttuuria", hän ottaa esille laadun. Hän ei selkeästi pidä siitä, että hyvin usea kokee, että kirjallisuustiede ei kasauta tietoa, vaan jossa hyvä kirjallisuus on mielipide. Ja akateeminen kirjallisuuskriitikko on elitisti joka ylhäältä sanelee asiat. "Mikä on elitisti? Ikävä ihminen, kusipää. Sellainen, joka väheksyy demokratiaa ja tasa-arvoa. Sellainen, joka jakaa kirjallisuuden korkeaan ja matalaan. Korkeasta ja matalasta saa puhua vain, jos kiistää koko jaottelun mielekkyyden. Sanoo esimerkiksi, ettei Thomas Mann ole kirjailijana sen parempi tai arvokkaampi kuin Stephen King, koska molemmat ovat mestareita omassa lajissaan." ... "Kirjoitin Parnassoon kolumnin, jossa heitin ilmaan kysymyksen, onko korkean ja matalan välisen jaon kiistämisessä sittenkään kyse elitismin inhoamisesta ja egalitarismin rakastamisesta. Voisiko se olla pikemminkin kyvyttömyyttä tai haluttomuutta erottaa toisistaan nautintoa ja arvostusta?" Jos sanoisin asian omin sanoin, esittäisin että populismi on loukkaava käsite, jota voisi käyttää teemassa ; Elitismikritiikin takana on usein populistinen pyrintö.

Kirjallisuustiede, ja postmoderni filosofia, ovat siitä hankalia, että niiden laatukriteerit ovat omintakeiset mutta ne ovat kuitenkin olemassa. Itse asiassa ensimmäinen blogini kirjoitus - joka muista blogeista poiketen ei ollut oman itsen esittely - nosti esille sen, että postmodernismissakin on jonkinlaiset laatukriteerit. Amatööriyden ja asiantuntijan sijaan korostetaan yksilön reflektointia ja vastaavia piirteitä. Niissä korostuu se, että ihminen on sisimmiltään suunnilleen yhtä älykäs nyt kuin höyrykoneiden rakentamisen aikaan ja molempina aikoina ihminen voi elää hyvää elämää tavoilla joita ei voi laittaa paremmuusjärjestykseen - paitsi valitsemalla kriteerit, jotka vaihtamalla asia voi vaihtua päinvastaiseksi. ;  Kirjallisuudessakin on selvää, että toisiin hahmoihin on panostettu enemmän. Hahmot voidaan asettaa stereotyyppisyys-omintakeisuus -linjamalle, dualistisuus-monisärmäisyys -linjalle. Tarinat voidaan arvioida erilaisten filosofisten viitekehysten kautta. Ja on selvää, että monet näistä ovat vaikeampia ja sivistyneisyyttä ja miettimistä vaativampia kuin toiset taas eivät. ; Näin ollen Stephen King voi olla yhtä arvostettava kuin Ernst Hemingway, kun molemmat ovat mestareja omalla alallaan. Mutta silti esimerkiksi minä olen aivan surkea kirjoittaja ja kynäilijä.

Silti on hyvin helppoa nähdä, että amatöörikriteeri on postmodernismille kova haaste. Ilman koulutusta kun on mahdollista ihan omista lähtökohdista mietiskelemällä saavuttaa eksistentiaalisia löytöjä. "Systomykoosin" analogiamyllytys paljastaa, että hyvin monet taiteen taitoluonnetta korostavat argumentit ovat  jotain joka korostaa mielipiteellisyyttä. Ja tämä tarkoittaa sitä, että mieltymysten takana ei ole mitään erityistä taitoaan, joka voitaisiin käsitteellistää ja siirtää sellaisenaan ihmiseltä toiselle. Eikä tätä kautta sen kasautumistakaan. Sanoisin jopa, että kenties ei pitäisikään. Kirjallisuustiede ja postmoderni filosofia ovatkin ainakin minulle hyvää, joskin snobisanoin koristeltua, viihdettä. Aivojumppaa hieman samaan tapaan kuin toisille nopanpeluu. Tämä ei kenties poista sitä että aiheessa on sivistystä, joka on enemmän taiteilijan, taiteen seuraajan ja taidekriitikon henkilökohtainen ominaisuus. Tietoa ja sen kasautumista sen sijaan tuskin on sanan varsinaisessa mielessä. Tämä toisalta kannustanee meitä amatöörejä taiteen pariin ; Ei tarvitse kuin kokea taidetta, sen sijaan että opiskelisi sitä jossain analyysitaitoja kouluttavassa instituutiossa.

Oikeus vapauteen

Törmäsin erääseen uusliberaaliin, jonka mielestä vapaa markkinatalous korostaa vapautta oikeuksien yli. Ja että ihmiset jarruttavat yhteiskunnan menestystä sillä, että ihmiset taas arvostavat yleensä oikeuksia, mutta vapaudet eivät saa arvostusta, eikä niistä välitetä ennen kuin niitä ei enää ole. ~ Hän täsmensi sanomisiaan korostamalla, että oikeus on oikeutta johonkin kun taas vapaus on vapautta jostain. Klassisesti vapaus on filosofiassa määritelty positiiviseen vapauteen, eli vapauteen johonkin ja negatiiviseen vapauteen, eli vapauteen jostakin. En oikein pitänyt - uusliberalismin lisäksi - siitä, että väitetään että positiivinen vapaus ei olisi vapautta ollenkaan, vaan jokin ilmainen (etu)oikeus joka saadaan kontrollilla. Ja että vain negatiivinen vapaus olisi vapautta.

Kuitenkin tässä määrittelyssä on takana jotain hyvin arkista. Ja tätä kautta jaottelussa on jotain arvoa. Se nimittäin kuvastaa jotain siitä, miten ihmiset arvostavat oikeuksia. Ja miten oikeuksien ja vapauksien kohdalla tilanne on niin, että negatiivisia vapauksia ei usein nähdä vapauksina. Ne ovat kuitenkin kaiken vapauden ytimessä.

Otan tästä hengestä malliesimerkiksi uuskonservatiivit, jotka usein korostavat sitä, miten symboleista voi tulla ihmisille hyvin tärkeitä. Esimerkiksi on valikoitunut Venäjän partavero. Pietari Suuri yritti eurooppalaistaa Venäjää ja siksi parrat oli verollepantava. Tämä aiheutti kapinointia. Parta voi tuntua pieneltä ja mitättömältä asialta taistella verissäpäin, mutta parta on tietysti maskuliinisuuden ja oman kulttuurin symboliikkaa. Parrattomuus taas edusti tämän jälkeen vierasta kulttuuria. (huvitttavaa kullä sitä kulttuuria jota uuskonservativisti itse edustaa).

Itse näkisin että tämä on enemmän sen alleviivaamista että symbolit ovat ongelmallisia. Että yhteiskunnan ei pitäisi tukea tälläisiä asioita.
1: Sillä jokaisessa symbolissa on jonkinlainen "Päivi Räsäs -ansa". Omatunto vs. laki -tilanteessa omatunto voi oikeuttaa veriseenkin kapinointiin kun omaatuntoa ensin ohjaillaan kätevillä ideologioilla ja niihin liittyvillä symboleilla. Uuskonservatiivi näkee tämän eksistentiaalisena arvona joita tule halata koska se takaa yhteiskuntarauhaa. - Joka temppuna vaikuttaa rehellisesti sanoen vahvalta suunnitelmataloudelta.
2: Ja lisäksi siinä on vahvoja teokraattisuuden sävyjä. Oikea vakaa ja parranajon tapaisia valtavia kriisejä kestävä yhteiskuntarauha nojaisi siihen että tälläisiä symboleja ei tuettaisi ja rakennettaisi in first place. Kiinnostus tekee symbolista merkittävän. Ja tämä on syytä muistaa vaikka Suvivirsikinan koittaessa, eli ensi keväänä. Suvivirsi on molemmin puolin symboli. Yhteiskuntarauhaa ei voi rakentaa tässä aiheessa, koska kysymys ei enää ole koko laulusta vaan muista asioista. Osallistuttaminen on selvästi uskonnonvapautta vastaan, se ei ole vapautta uskonnosta ja jos se sotii omaa vakaumusta vastaan, ei silti voi estää lauluun tavalla tai toisella osalistumista mikäli haluaa esimerkiksi käydä koulua joka on suomessa velvollisuus ja haluaa osallistua yhteisiin juhliin ilman että leimaa itsensä "eiryhmään kuuluvaksi" joka on omaa syrjäytymistä tukeva ja vahvistava viesti. Kuitenkin virren totaalinen pakkokieltokin on uskovisista aika jyrkkää. Se on heille viesti siitä että uskontoa ei yhteiskunnassa saa harjoittaa julkisilla paikoilla, että se on jotain likaista ja salaista jota pornorunkkauksen tapaan harrastetaan kotona ja omissa harrastepiireissä.

Esimerkiksi oikeus mennä naimisiin muuttuu merkitykselliseksi vasta kun ei ole pakko mennä jonkun, kenen tahansa, kanssa naimisiin 16 -vuotiaana. Tietyssä mielessä tietty suvaitsevaisuus - joka taas on uskonnonvapauden ja sananvapauden taustalla oleva oleellinen ideaali - vaatii joskus jonkinlaista kohteliasta ignorointia.
1: Moni toki korostaa kannattavansa sananvapautta, mutta heidän käytäntönsä on se, että he hyväksyvät sananvapauden kunhan kaikki ovat juuri heidän kanssaan samaa mieltä ja erimieliset ovat hiljaa ja menevät kenties siihen maahan mistä ovat tulleetkin. Tai jäävät nurkkakuntailemaan maalaispitäjäänsä.

Joku voisi jopa sanoa että tässä kulmassa sekularismi olisi uskonnonvapauden ytimessä. Ja tässä onkin paljon järkeä. Jos julkista elämää hallitsee yksi tai muutama pääuskonto, ja niiden uskontojen rituaalistoa laitetaan osaksi julkista elämää siten että et voi selvitä koulutuksesta, armeijasta, työhönmenosta tai valtiollisista juhlista ilman tämän uskonnon rituaaleihin osallistumista, ei uskonnonvapaus toteudu vaikka kuinka muutoin saisitkin käydä missä kirkossa käyt ja kannattaa mitä tahansa uskontoa sitten haluatkin.

Ongelmana tuntuu kuitenkin olevan se, että jos sekularismi muuttuu antiteismiksi, ollaan vaikeuksissa. Silloin ei nimittäin ole "vapautta jostakin". ; Se, että kaikki pakotetaan parrattomiksi tarkoittaa sitä että kukaan ei ole vapaa parrattomuudelta. Olenkin pitänyt sekularismin suurimpana ongelmana sitä, että jos uskonnon käyttö poliittisessa argumentoinnissa tyystin kielletään, uskonto muuttuu ylimmäksi vallankäytön välineeksi lähes väistämättä ; On nimittäin äärimmäisen houkuttelevaa leimata vastapuolen näkemys uskonnoksi sen sijaan että työläästi argumentoisi sen vääräksi. Tämä uskonnoksi leimaaminen kun lopettaisi koko asiasta keskustelun. ; Ehkäpä uusliberalismista voidaankin oppia vaikka se, että asioiden annettaisiin mennä omalla painollaan. Osalla alueista suvivirsi olisi kenties jätetty pois ja osassa sitä käytettäisiin. Esimerkiksi Oulussa uskovaisten lasten tilastollinen määrä on paljon suurempi kuin Etelä-Suomessa, jossa valtaosa nuorista on hyvinkin vahvasti ja yleisesti maallistunutta.

Kenties paras vapaus muistuttaakin poliisisarjoissa toistettua "Right to remain silent" -oikeutta. Jota jatketaan "Anything you say can and will be used against you in a court of law." Pakko ei ole sanoa mitään, mutta jos tästä poikkeaa, joutuu kantamaan vastuun sanomisistaan. Myös kritiikin.

Lopun alku ; Tarina vailla loppua

Fanart -konsepti perustuu siihen, että kirjan, televisiosarjan, elokuvan tai vastaavan henkilöhahmoille kuvitellaan elämää joka ylittää varsinaisen teoksen rajat. Monen mielestä tämä on varsin typerää. Että ei pidä miettiä vaikka sitä, mitä sankareille tapahtuu kirjan jälkeen. Sillä hahmoilla ei ole elämää teoksen ulkopuolella.

Pelkkä muistutus fanartista antaa tälle tulkinnalle arvokkuutta. Mutta muutoinkin on hyvin perusteltua pitää teosta "omana kuplanaan". On turhaa miettiä miten "kaunis ystävyys" jatkuu "Casablancan" päätteeksi. On turhaa miettiä mitä "Tuulen viemään" Scarlett O'Hara tekee "huomenna olevana uutena päivänään". Ja ennen kaikkea kun "Once upon a time in West" -elokuvassa soperrus-muristaan jostain yhdestä päivästä, tiedetään että tämän päivän tuleminen murtaisi elokuvan ajaman tunnelman. Jatkon ajattelu selvästi pilaa näiden elokuvien sanoman.

Sadut itse asiassa rakentavat jo kliseillään selkeän satutilan ; "Olipa kerran" ikään kuin avaa eskapistisen kuplan toiseen todellisuuteen ja "Elivät elämänsä onnellisena loppuun asti" sulkee sen. Tätä rakennetta käytetään usein niissä tarinoissa joissa sankari ratkaisee konfliktin. Silloin henkenä on ikään kuin korostaa, että seikkailu on se mielenkiintoinen vaihe, ja sen jälkeen tarkkailijan mielenkiinnon voi siirtää jonnekin muualle. Jäljellä ei ole enää ainakaan mitään kiinnostavaa. Tämän vuoksi elokuvien loppuun tarvitaan erityisiä häivytyskohtauksia ; "Viimeisessä mohikaanissa" konflikti päättyy ja tarina loppuu varsin pian lopputaistelun - loppukaksintaistelun, eli parhainta mallia olevan - jälkeen. Ja jos asia jäisi vain siihen, ratkaisu tuntuisi tarinankerronnallisesti samalta kuin seinää päin juokseminen parkourissa. Elokuvan lopussa katsellaankin hieman vuoristomaisemaa ja kuunnellaan musiikkia, jotta päästäisiin ikään kuin astettain ja lempeän ohjatusti irtautumaan elokuvan maailmasta.

Joskus lopunjälkeisen miettiminen on kuitenkin oleellista. Joskus elokuvan koko idea on siinä, että elokuva ikään kuin virittää miettimään myös lopun jälkeistä aikaa. ; "Unkurissa" oli sitten siitä toisenlaisesta lopettamistavasta. Ja nimenomaan westernien yhteydessä. "yksi parhaita on tietysti clint eastwood. hän on yleensä hiljainen, juro ja tympeä, joka ei etsi ongelmiin yhteiskunnallisia ratkaisuja, vaan antaa järeän revolverin pyhittää keinot ja tarkoituksen. eastwoodissa on muutenkin jotain perushämäläisen lohdutonta; paksu siivu vähäpuheista jurottajamiestä, jonka tunnevammaiset tunnustukset typistyvät tyhjiksi tuijotteluiksi tai jäyhiksi murahduksiksi. silti on aina äärettömän mieltänostattavaa, kun hän pyyhkäisee pahan voimat maan päältä ja katoaa taivaanrantaan." Hyvin usein lännenelokuva poistuukin konfliktin ratkeamiseen. Näen että poistuminen voi tarkoittaa sitä, että lännensankari on eräässä mielessä muuttumaton. Vapauden ideaalia ei voi kahlita. Klassisesti lännemies onkin vapaa indiivi.

Näkisin kuitenkin että on tilaa myös sille toiselle kulmalle. Revolverisankari edustaakin siinä vapauden sijasta villeyden ideaalia. Hän on toimija joka purkaa sivistynyttä maailmaa kohtaavia ongelmia. Henkenä on tällöin se, että sivistynyttä yhteiskuntaa - tai ainakin yhteisöä - uhkaa jokin barbaarinen voima joka ei tottele sivistyneen maailman kielipeliä. Lännenmies taas pelaa barbaareiden kanssa samalla menetelmästöllä, ainoastaan paremmin ja viattomia vahingoittamatta. ; Siinä missä aseseppä voi lopettaa miekantaonnan - mitä tuhlausta - ja ryhtyä aurasepäksi, on revolverimiesten taidot hyvin kontekstisidonnaisia. Taidoilla ei ole mitään osaa tai arvoa sivistyneessä vakaassa yhteiskunnassa. Lännenmies on siis myös osaton ja osaamaton. Häntä tarvitaan konfliktin purkamiseen ja ratkaisemiseen, mutta tämä ratkaisu tekee sankaristakin turhan. Ilman vihollista lännenmies on korkeintaan antisankari, hän näyttäytyy paheiden pesänä.

Tästä onkin henkevämpää astua vielä syvemmälle. Poistuuhan myös Kuningas Arthur ja Väinämöinenkin näyttämöltä. He kuitenkaan eivät oikeastaan pura ongelmaa. Päin vastoin. Heitä kuvaa se, että he lupaavat tulla takaisin, kun tarve on taas kova. Poissaolo on väliaikaista. Maailmassa ikään kuin vallitsee välirauha. Jos sekään.

"Bonuskaupungissa järjestetään suuret hautajaiset kun Lauri Kenttä kuolee. Lauri asetetaan kylmään holviin. Siellä hän saa nukkua maailman loppuun saakka. Manan majoilla surulliset henget vaeltavat autioita rantoja. Pahasti pitkästynyt supermies murtautuu ulos kuoleman valtakunnasta. Styx -virta on halvinta ylittää uimalla. Kolmantena päivänä Lauri Kenttä nousee kuolleista ... 26 vuotta aiemmin Matti Hagelbergin ongelmat alkavat, kun hänen huulensa jäätyvät maitotonkkaan."
(Matti Hagelberg)

Kuitenkin ongelmallisin lopettamistyyppi löytyy "Raamatusta". Tämä ei yllätä koska tässä tarinassa koko voima kumpuaa siitä että kaikki merkittävä tapahtuu vasta kirjan loppumisen jälkeen. Arjessa Jeesuksen imitaatio johtaa What Would Jesus Do -kysymykseen. Mietitään miten Jeesus ratkaisisi ongelman. Merkittävin osio rinnastetaan elämään kirjan ulkopuolella. Ja tietysti se ihan ehdottomasti kaikista tärkein osio tapahtuisi elämän jälkeen, kuolema olisi oman tarinan loppu ja se tärkein tapahtuisi oikeasti vasta sen jälkeen. Koko konsepti perustuu lopun kadottamiseen ja levittämiseen. Ilman laajentamista lopun ulkopuolelle jää vain tarinakupla jossa ei juurikaan mitään sisältöä edes ole. ; Jopa maailmanloppuprofetiat voidaan nähdä jonain jossa maailmanloppua odotetaan iloiten siksi että kristinuskon koko idea on laajentaa merkitys loppunsa ulkopuolelle.

Jeesus on erikoinen. Hän samanaikaisesti ratkaisee ongelmat, poistuu että lupaa tulla takaisin. Tästä syntyy helposti hyvin omituisia tunnelmia. Unkurin kommenteissa tätä puolta valaistiin seuraavalla tavalla ; "jos ajattelee raamatun tapahtumia pelkkänä tarinana, näkee kertojan ongelman: miten juoni voisi jatkua tästä, upean pääsiäisdraaman jälkeen? eihän kuolleista noussut sankari voi jäädä elelemään meidän muiden joukkoon ja joskus kuolla luonnollista kuolemaa. miten tällaisen tarinan saa loppumaan? sankarin on noustava hevosen selkään ja lähdettävä pois. elokuvissa tässä kohdin seuraa lopputasaantuminen: kerronnan rytmi rauhoittuu, aurinko laskee ja musiikki alkaa enteillä loppua."

Loppu on tarinankerronnallisesti toimiva. Mutta se valitettavasti kuoleentuu välittömästi jos tarinaa aletaan ikään kuin elämään omassa elämässä. Tarinankerronnallisesti Jeesuksen puute on siinä, että;
1: Ristinkuoleman jälkeen ylösnoussut ei voi vain jäädä elämään kuollakseen sitten joskus. Tämänlaisen esimerkin kanssa hänestä tulisi jonkinlainen supersankari. Kenties Deadpool. Deadpoolkin kykenee regeneraatio -ominaisuuksiensa avulla palaamaan hyvin brutaalista murskautumisesta. Sarjakuva on tehnyt tästä jopa jonkinlaisen tyylikeinon. Esimerkiksi Deadpool saattaa pudota pitkiin piikkeihin ja kiivetä piikeistä ponnistellen työläästi ylös. Tarinankerronnallisesti Jeesus ei tee mitään sellaista nähtävissä olevaa superihmettä, mitä Deadpool tai muut supersankarit eivät olisi tehneet monta kertaa. Tai puolijumalat ennen häntä. Jeesuksen poistumaa selvästi tarvitaan, koska vasta se tekee hänestä Jumalisen hahmon eikä vain jotain maagikkoa. Vasta ylösnousemukseen liittyy väite siitä että muutkin ihmiset voivat tehdä mitään samanlaisia ihmetekoja kuin hän itse on tehnyt.
2: Poistuva sankari taas yleensä poistaa konfliktin. Mutta kuten jokainen kristitty tietää, Saatana on maailmassa ja syntiä pitää varoa joka päivä. Poistuva sankari, joka nousee hevosen selkään, on ongelmanratkaisija joka on hoitanut ongelmat pois. Kun ihmiset on pelastettu he eivät enää tarvitse pelastajaa. Kristinopin ytimessä on taas se, että Jeesus on pelastanut jollain sellaisella tavalla, että tarvitsemme vielä pelastusta ja elämme uhassa joka ikinen päivä. - Nähdäkseni tämä tarkoittaa sitä että Jeesus ei ole ihmiselämän kannalta mikään pelastaja vaan enemmänkin suojelija.

Jeesus on siksi poistunut, kuten tarinankerronta vaatii. Mutta odottamisen tunne on kova ja täät kautta tilanne on jotenkin antiklimaattinen. Unkurissa asia kuvattiin näin "muistan yhden kohtauksen, jossa jeesus ristiinnaulittiin, ja minä jäin siihen käsitykseen, että jeesuksen piti vain piipahtaa taivaassa ja tulla heti kohta takaisin. hän sanoi menevänsä edeltä järjestämään asioita. mutta mehän olemme odottaneet jo kaksi tuhatta vuotta. juoni muistuttaakin niitä kertomuksia , joissa mies sanoo vain käväisevänsä kioskilla. veisi samalla loton. kortti tulee sitten etelä-amerikasta."