innovaatioista ja modifikaatioista

Kun filosofian historiaa katsotaan taaksepäin, tuntuu että kaikki suuret ja kekseliäät filosofit ovat menneisyydessä. Että on vain perinteitä joita kehitetään ja hiotaan. Uniikit ideat tuntuvat puuttuvan. Itse asiassa vastaava on ollut vallalla jopa keskiajalla - aikana jolloin valtava määrä nykyisistä suurista filosofeista ei ole elänyt. Silloin kehitettiin perinteitä jotka nojasivat Platoniin ja Aristoteleeseen. Ja Platon. Hän oli ensimmäinen ja niin suuri ja kaunis, että koko filosofia nähdään usein reunahuomautuksina Platonin tuotantoon.

Moni esittää teknologiassa että "kaikki on jo tehty" ja kaikki on hiomista. Tieteen teoriat eivät oikeastaan enää tuota uusia paradigmoja vaan toimivat enemmänkin vanhojen teorioiden hiomisena ja tarkentamisena. ; Jotkut fundamentalistikristityt jopa esittävät että tämä taantuma johtuu siitä että olemme maallistuneet. Että naturalisti kelpaa vain normitieteen tekemiseen - raakaan eiluovaan ja tylsään työhön joka vertautuu heidän puheissaan joksikin joka on aivotyön versio vessanpesulle. - Mutta innovaatioon tarvitaan kunnon kristitty.

Suoraan sanoen ; tämä on illuusio. Ongelma on tuttu taksonomiasta.

"Tiedemies" blogasi tähän liittyen lyhyesti. "Taustalla on samantapainen näköharha kuin parissa muussa ilmiössä, eli esimerkiksi evoluution kohdalla on esitetty kysymys, miksi uusia pääjaksoja ei ole kehittynyt enää kambrikauden jälkeen, tai miksi "kaikki suuret keksinnöt" tehtiin jo 1800-luvulla tai varhain 1900-luvulla." ... "Koko pohdinta siitä "miksi" pääjaksoja ei ole kehittynyt myöhemmillä kausilla, on pöhköä, koska pääjakso on jo nimensä ja määritelmänsä mukaan jotain, minkä on täytynyt erota kauan aikaa sitten. Joku pari miljoonaa vuotta ei yksinkertaisesti ole riittävä aika, jotta fylogeneettinen etäisyys repeäisi riittävän suureksi. Ilmiö on samanlainen kuin se, että vanhan omenapuun runkoon ei ole syntynyt uusia haaroja vuosikausiin. Ei tietenkään ole, koska jotta versonnut oksa olisi "puun haara", sen pitäisi olla kasvanut hyvin pitkälle erilleen puun rungosta. Tämä voi tapahtua vain pitkän aikavälin kuluessa. Samasta syystä minkä tahansa inhimillisen toiminnan "suuret tähdet" ja "uranuurtajat" löytyvät aina siltä aikakaudelta, jossa kyseinen toiminta oli uutta." ... "Asia on helpoin ajatella juurellisena puuna (graafiteoreettisena puuna siis). Lähdetään puun lehdistä, ja mitä lähempänä juurta kaksi polkua kohtaa, sitä suurempi on fylogeneettinen etäisyys. Pääjaksojen edustajien fylogeneettinen etäisyys oli pieni silloin, kun haarautumisesta oli lyhyt aika. Jos me eläisimme nyt jotain varhaista kambrikautta (mikä ei tietenkään olisi mahdollista), meillä ei olisi nykyisenkaltaista taksonomiaa. Tasoja olisi esimerkiksi vähemmän. Nyt sensijaan meillä on niveljalkaisia ja selkärankaisia (esimerkiksi) joiden etäisyys on kovin suuri. Tarvitsemme käsitteitä kuten "pääjakso" siitä yksinkertaisesta syystä, että haarautumiskohtia puussa on paljon."

Taksonomian kohdalla on kenties tajuttavaa se, että taksonomia järjestetään evoluutiohistoriaksi. Se tutkii sukulaisuutta eikä innovatiivisuutta. Tämä voi olla vaikeaa havaita, koska pääjaksoja on etsitty rakenteellisia yhtäläisyyksiä tarkastellen, ja olettaen että samannäköisyys on sukulaisuutta ; Oleellista on tajuta että tässä sukulaisuusolettamisessa ei ole oikeastaan kovin paljoa järkeä ilman aikaan sitomista. Fossiiliaineisto on paitsi tietyn näköistä, myös tietyssä kerrostumassa. Evoluution tietty sukulaisuusrakenne on sitten naulattu tähän näkemykseen, ja ilman tätä hierarkia olisi melko keinotekoinen järjestelytapa eikä minkään teorian ennustama järjestys. Tätä kautta nimenomaan teoria sukulaisuudesta, ei innovatiivisuudesta, on ollut vanhassakin mallissa pohjalla. (Nykyään evoluutioteorian voimaa osoittaa se, että genetiikka on vahvistanut suurimman osan rakenteisiin pohjautuvista sukulaissuhteista. Samalla koko ala on muuttunut entistä enemmän kohti DNA:n voimaan luottamista. Eli sukulaisuus korostuu, ei uusien rakennepiirteiden synty.)

Kun evoluutiota mietitään prosessina, voidaan sanoa että jokaisella eliöllä on sukulaisia aina kambrikaudelle asti. innovaatiot vain "jakavat sukupuuta oksiin tai vääntelevät olemassaolevia oksia". Ja vasta kun jokin innovaatio on kehittynyt useiden lajien oleelliseksi "toimivaksi tempuksi" ne rakentavat ison konseptin jolle tarvitaan uusi välikonsepti ; Välikonseptien määrä kasvaa ajan mittaan. Niitä ilmestyy vain "nykyhetkessä" ja siksi peruskonseptien määrä ei muutu mutta jakautuessaan eteenpäin syntyy ns. twin nested hierarchy jossa uusia konsepteja on enemmän kuin vanhoja.
1: Selkäjänteisistä tulee monta konseptia ; esimerkiksi lintuja, matelijoita, sammakoita, nisäkkäitä. Ja nämäkin jakautuva ja siksi esimerkiksi lajeja on aivan helvetin monta, niin monta että niitä ei voi opetella ulkoa samalla tavalla kuin pääjaksoja.
2: Ja tarkalleen ottaen vaikka uusia valtavia eroja repeääkin ajan mittaan, ja tarvitaan uusia valtavan oleellisiakin uusia konsepteja, se ei suinkaan "tee uusia pääjaksoja". Se luo tätä pienempiä konsepteja. Ne voivat varsin hyvin erot toisistaan valtavan paljon enemmän kuin mitä kambrikauden eri pääjaksojen otukset erosivat toisistaan kambrin aikana, mutta tämä ei tee eroista itsestään uusia pääjaksoja. Sillä pääjakso ei ole eroavaisuus vaan sukulaisuusasia. Olla samaa pääjaksoa kambikaudella tarkoittaa "karkeasti ottaen" paljon lähempää keskinäistä sukulaisuutta kuin se että on samaa pääjaksoa jurakaudella.. ; Nykylajit voivat lajiutunut useaksi lajiksi, jotka taas jakautuvat edelleen, niin että tulevaisuudessa tämän jälkeläiset ovat jakautuneet monipuoliseksi eläinryhmäksi, jotka eroavat yhtä paljon kuin ihminen kambrikauden matomaisesta selkäjänteisestä. Tässä mielessä ne voivat tuottaa "uusia isoja jaksoja". Mutta eivät pääjaksoja.
3: Evoluutiossa on itse asiassa kysymys juuri siitä, että kambrikauden madonnäköinen selkänänteisotus on lajiutunut tyrannosaurus rexiksi ja nykykissaksi. Niitä yhdistää sukulaisuus, joka on kambrikauden peruja. (Sen sijaan että kissa olisi syntynyt liasta ja räteistä alkusynnynomaisesti.) ; Taksonominen jäsennys perustuu hierarkiaan, jossa evoluutio voi tuottaa uusia "oksia" sen hetkiseen lajistoon. Näin "puuhun" tulee "tuuheutta" "vaakatasossa" mutta se ei voi aloittaa uutta runkoa juuresta. Eli innovaatio ei pomppaa ajassa menneisyyteen. Haaromisen mukana syntyy vain lisää jakautumista. Evoluutiohistoria jossa sitoudutaan yhteiseen esi-isään johtaa väkisin "puun juureen". ; Niin kauan kuin tyhjästä sikiämistä ei tapahdu, evoluutio hioo kambrikaudesta ja sen jälkeen selvinneistä haaroista eteenpäin, pilkkoen sivutuotteenaan esiin yhä pienempiä taksonomisia yksiköitä. Ja tässä haaromisessa ei ole kysymys siitä että innovaatio olisi rajallista ja pienenevää. Että jokainen pääjakso rajoittaisi jotenkin evoluutiota ja evoluutio voisi tuottaa vain yhä pienempiä ja pienempiä keksintöjä. Tässä haaromisessa on kysymys siitä että "samankokoiset innovaatiot, kuin kambrikauden mutaatiotkin" tuottavat uusia keksintöjä nykyäänkin. (Toki esimerkiksi adaptiivinen radiaatio on nyt pienempää kuin kambrikaudella. joten lajiutuminen on teknisesti ottaen hitaampaa, mutta tämä on kuriositeetti eikä pääasia.) Ja pääjaksot ja vastaavat ovat vain jotain joka ilmenee kun aikaa ja sukulinojen erkanemisia tulee taakse tarpeeksi. (Sukulaisuus ei katkea, innovatiivisuus ei lopu koskaan.)

Näin ollen evoluution "kyvyttömyys tuottaa uusia pääjaksoja" muistuttaakin hieman monien tekniikkaepäilijöiden kantoja. Esimerkiksi eräs mies selittää että teknologia on jo keksinyt kaiken. Että nyt vain hiotaan juttuja eteenpäin. Hän näyttää silmääni juuri siltä kuin jos joku olisi jurakaudella pysäyttänyt ajan ja selittänyt että koska uusia pääjaksoja ei ole jurakauteen mennessä tullut kambrista, kaikki innovaatiot on tehty. Kuitenkin esimerkiksi ihmiset ovat tämän jälkeinen keksintö. Itse asiassa valtaosa nykyisistä eläimistä on vasta tämän jälkeistä perua. Ei ollut kissaeläimiä. Ne ovat jurakauden jälkeinen innovaatio. Silti uusia pääjaksoja ei ole syntynyt kambrin jälkeen ja joku voisi huutaa että "kyvyttömyys luoda uutta". Ajatus on tavallaan ymmärrettävä ja intuitiivinen, mutta se ei estä sitä olemasta huono. Todella järkyttävän huono.

Alullepanijat filosofian historian jäsentämisen "pääjaksoina" ; Keksintöjen ja luovuuden siirto oppi-isälle.

Keksinnöissä ja teorioissakin tähtiä ja suuria nimiä syntyy kun uusi teoria tai keksintö ideoidaan. Nämä ovat kuitenkin hieman samantapainen illuusio kuin puheet pääjaksoista. Ihmiset voivat ajatella että muut hiovat jotain toisen ideaa. Että Heidegger oli luova koska rakensi fenomenologian ja fenomenologiaa harjoittavat filosofit eivät vain ole yhtä oivaltavia ajattelijoita. Kuitenkin tosiasiassa fenomenologia pursuaa uusia filosofisia ideoita, ja tämä koulkunta jakautuu uusin kehitelmien kautta hyvin rikkaisiin muotoihin. Niiden hienostuneisuuden rinnalla Heidegger on karkea. Hänellä oli perusidea, ja muut ovat jalostaneet sen. Heidegger tuntuu uudistajalta samasta syystä kuin tuntuu että mikään määrä evolutiivisia innovaatioita ei tuota uusia pääjaksoja. Katsantokanta ja jäsennys filosofian perinteeseen luo harhan jossa ei ole kysymys kekseliäisyydestä vaan ensiksi sanomisesta. Jos joku keksii yhtä hienoja paranuksia jonkun perusideaan, perusidean saanut kerää kunniaa siitä että hänen ideansa on hedelmällinen. Tämä hedelmällisyys sekoitetaan samaksi kuin alkuperäisen idean erinomaisuus ja luovuus. Se ikään kuin imee kunniaa muiden työstä.

Ihmiset eivät välttämättä osaa arvostaa tai huomata tätä. Yksi syy tähän on se, että ihmiset ymmärtävät uudet karkeat ideat, mutta he eivät ymmärrä sitä mikä hienovireisemmän kehitelmän idea on. ; Ymmärrämme pyörän, mutta jos joku tekee hammaspyörästön ja tekee tästä kellon emme ole yhtä vakuuttuneita koska huomaamme vain että se hammaspyörä oli jo keksitty. Olemassaolevan yhdistäminen ja niihin liittyvän järjestyksen luominen on informaatiota. Sekin luomisprosessi. Itse asiassa tämä näkyy modernissa tieteessä, jossa transistorin keksimisen jälkeen ollaan keskitytty olemassaolevan jäsentämiseen ja sen hedelmänä on syntynyt tietotekniikan edistyminen jättiharppauksin. Väitän että tietotekniikka on kehittynyt muutamassa kymmenessä vuodessa isommalla aivotyöllä kuin mitä se pyörän keksijä teki elämänsä aikana. Pyörä oli hieno keksintö juuri siksi että muut jatkoivat tämän pyörän keksijän jälkeen. Ilman heitä pyörässä ei olisi mitään siistiä.

Filosofian perinteentuijotus luo ja vahvistaa vastaavan harhan. Sillä mikä antaa Platonille sen hänen innovatiivisen tyypin mielikuvan ; Hän otti kantaa eri aiheisiin ensimmäisenä. Muut ovat siksi käsitelleet samoja kysymyksiä kuin hän - joten ne tulkitaan "alaviitteiksi Platonille". Hän oli siis valloittaja monissa eri aiheissa. Sen sijaan jos katsotaan tarkkuutta, on selvää että Platon ei tehnyt hienovireisintä, tarkinta ja todenmukaisinta filosofiaa. Esimerkiksi keskiaika joka perustui pääasiassa Platonin ja Aristoteleen ajatusten yhteenhiomiseen kehitti nimenomaan filosofian laatua ja loi siihen uusia innovaatioita.

Tämä huomio on sinänsä surullista, että valtaosa ns. intellektuellismista on vaikeuksissa etenkin nykyään kun tiede on valloittanut "maailman" ja uskonnot "hengellisen". He oikeuttavat sanomisensa melko usein siten että he sitovat sanomisensa jonkun muun sanomisiin. On vaarana että tässä haetaan kunniaa perinteen auktoriteetista. Tällöin päädytään sellaiseen, että oma filosofia olisi laadukasta "koska Platon". Tässä on helppo muistaa se, että Platon oli aloittaja, mutta ei tarkin. Laatua tuijottava huomaakin usein, että intellektuelien name dropping peittää taakseen hyvin yksinkertaisia ja kliseisiä ja karkeita ajatuksia.

coping

"I see it all perfectly; there are two possible situations - one can either do this or that. My honest opinion and my friendly advice is this: do it or do not do it - you will regret both."
(Soren Kierkegaard)

Eilisen miekkailuharjoitusten jälkeen juttelin hieman Windsorin kanssa copingista. Esimerkiksi matkoilla ollessani olin helpottunut siitä että minun ei tarvinnut olla sosiaalinen kenenkään kanssa. Että ihmisten kanssa oleminen on, kuten asian selvästi muotoilin "demanding, but fun, but hard, but demanding." (Siis vähän kuin miekkailu.) Että oli kevyttä ilman. Kuitenkin elämäni näyttää täyttyvän nimenomaan siitä että teen asioita jotka ovat vaativia mutta raskaita mutta hauskoja. Kaikki menee siihen että jossain on ongelma. Elämäni on sitä että olen huolissani (concerned) ja miettimässä sitä miten kaikkine heikkouksineni tulen toimeen näiden haasteiden kanssa (coping). Olen ainaisessa valmistautumistilassa (orientation).

Joku voisi olla lohdullinen ja sanoa että "You don't have to worry so much." Joku toinen voisi sanoa että tämänlainen asennoituminen ei ole kovin tervettä, että "oletko harkinnut terapiaa". Joku - enemmistö - voisi sanoa että olen vaikea ihminen. Itse taas sanon, että muut ihmiset ja yhteiskunta ovat minulle vaikeita. Osittain syynä on ymmärtäminen. Tässä kohden ymmärtämättömyys on kuitenkin jotain hyvin erikoislaatuista. Kierkegaardia lainaten voisi sanoa että "People understand me so poorly that they don't even understand my complaint about them not understanding me."

Kysymys on oikeastaan siitä, että voinko ja saanko tehdä niitä asioita joita haluan tai jotka ovat itselleni luontevia. Jos en saa, olen toisten komennusvallan alla, enkä silloin tasan tarkkaan tule onnelliseksi. Jos taas käsittelen vaikeudet, saan tehdä mitä haluan enkä anna rajoitteiden estää minua. Mutta prosessi koostuu siitä että joudun taistelemaan, murskaamaan ja lannistamaan monta ihmistä. Enkä tule tästäkään onnelliseksi.

Tämä tarkoittaa sitä, että minusta ei tule hevillä "runoilijaa", ainakaan siinä mielessä miten Kierkegaard asian esittää "What is a poet? An unhappy person who conceals profound anguish in his heart but whose lips are so formed that as sighs and cries pass over them they sound like beautiful music." Minusta tulee vain vihainen ja kyynistynyt. Tämä tarkoittaa sitä, että elämäni ei siis ole mitään prosessia jossa oikeastaan kasvaisin miksikään persoonaksi. Haen toki asioita lähisiwan ulkopuolelta, mutta tällä ei ole hirveästi väliä, sillä ongelmani ei ole lannistuminen vaan vittuuntuminen.

Kaikki on selviämistä ja juuri missään ei ole kysymys mistään onnellisuudesta sanan oikeassa ja täydessä mielessä.

Tämä voi vetää mietteitä Nietzschen suuntaan. Se on suunnilleen ainut toivoni. Hän nimittäin vastusti esimerkiksi kristinuskoa elämälle vieraana voimana. (Toki muistakin syistä, mutta tämä on tällä hetkellä oleellista.) Hän korosti sitä että uskonto vaatii usein yksilöitä uhrautumaan väkisin muiden edestä. Ja että uskonto nimenomaan korostaa muuttavansa ihmistä tältä osin. Tämä tekee siitä elämälle vieraan, yksilöille tuhoisan. Nietzsche korosti että ihmisessä itsessään olisi jonkinlaiset elämää ylläpitävät voimat. ; Minun, näin evoluutikkona, on hyvä huomauttaa että en vedä tästä ajatuksia nihilismiin. Vaan rinnastan asian evoluutioon ja ihmisen lajinmukaiseen käytökseen. Evoluutio liittyy etiikkaan siinä että se tarjoaa keinot niin altruismiin kuin itsekkyyteenkin. Mutta se laittaa mukaan aina ehtoja. Evoluutio tukee pääasiassa hengissä selviämistä. Se tukee elämää tukevia voimia ja se on mestaroinut tämä kanssa kauan. Ihmiset jotka ideologioilla yrittävät muuttaa tätä luonnontilaa voidaan nähdä elämälle vieraiksi voimiksi.

Evoluutioteema on kannaltani kätevä, koska moni muistaa että onnellisuus ei välttämättä liity prosessiin- toisin kuin Nietzschellä jolle haasteellisuus ja onnellisuus liittyivät yhteen. Homeostaasissa pysymistä palkitaan mutta siitä poikkeaminen johtaa palauttavaan prosessiin johon voi liittyä esimerkiksi sellainen että eliö varustetaan ties miten monenlaisilla kipureseptoreilla. Uskallan sanoa että vittuuntuneisuus pitää minut elossa. Coping tarkoittaa sitä että en pane läskiksi koska haluan elää vielä huomennakin.

hommunistit

Maahanmuuttokriittisyyttä perustellaan kansallistunteella ja perinteellä. Ja maahanmuuttokriittisyyskriittisyys taas tuntuu kovasti olevan samaa mieltä tästä. Kuitenkin voidaan sanoa, että asia ei juuri ole näin. Olisi toki helppoa viitata historiaan ja muistuttaa että "Pekka ja pätkä neekereinä" -tyylisiä rasismin riemuilmaisuja oli asiallista tehdä ennen. Ja syyttää maahanmuuttokriittisyyttä vanhoillisuudeksi ja konservatiivisuudeksi. Ja pelotella patriotismilla ja murtaa perinteitä.

Kuitenkin uuskonservativismi on käytännössä hyvin uutta. Siinä nimenomaan ei palata johonkin vanhaan arvomaailmaan joka on jo testattu. Uuskonservatiivi luo myytin. He luovat ihanneyhteisön joka sijoittuu menneisyyteen. Näin se saa ikään kuin empiiristä tukea. Tämä ei tietysti pidä paikkaansa, sillä tälläistä aikaa ei ole koskaan ollut. Itse väittäisin jopa, että paras tapa päihittää uuskonservativismi on olla kunnon konservatiiveja. (Tämä ei yllätä koska olen konservatiivi. Kaikkihan me huutelemme idioottimaisesti omaa politiikkaamme. Pahoittelen tätä, olen sokea kuten kaikki muutkin.) Teesini on siis se, että suomalaisuus pitää palauttaa kunniaan. Sen sijaan moni "suomalaisuuden nimessä" tapahtuva pitää nimetä uudestaan. Kaikki mitä kutsutaan kansallistunteeksi ja perinteisiksi arvoiksi eivät ole sitä. Se, että arvostaa Suomea ei tarjoa mitään taikasuojaa sille että jonkin toimen keksii nimetä Suomalaishenkiseksi.

Voitaisiin esimerkiksi sanoa että "kommunisteiksi" kutsuminen on varsin automaattista jos on erimielinen perussuomalaisen kanssa, kutsutaan näitä tekosuomalaisiia hommunisteiksi. Nimi tulee kuuluisasta hommafoorumista. Tätä kautta blogaukseni otsikkokin tulee ymmärrettäväksi. (Se on asiallinen nimi, en toki lähde sille linjalle että kutsuisin "hompansseiksi". Herjanimien käyttäminen ei ole asiallista eikä rakentavaa. Se on loukkaavaa. Think about it. Mieti miten hompanssi -termi loukkaa apinoita.)

Mietitään mitä klassinen Suomalaisuus on. Siinä maailmassa on aimo turaus Rudolf Koivun henkeä. Tämä on toki tietyllä omituisen naivilla tavalla ihmisystävällinen näkemys, mutta se on kuitenkin näytellyt hyvin vahvaa kuvaa siinä suomi-ideologiassa jona suomeen on liitetty. Sillä Rudolf Koivun ytimessä oli köyhä mutta rehti ihminen. Varallisuuden vähyys ja karut olosuhteet kasvattivat luonnetta. Nyt köyhyys nähdään loisimisena ja sinä että ei ole kannattava yksilö.
1: Tätä köyhien halveksuntaa tarvitaan koska maahanmuuttajia ei voida moittia rodun kautta, tämän tilalle on tullut ideologinen konsepti, islam vertautuu kansanrotuun, joka on tietysti enemmän kuin hitusen omitusta. Ja koska uskonnonvapaus on jotain jota ei kannata tunnustaa vastustavansa pitää keskiä yhteiskunnallinen turmeleva vaikutus joka tällä rodulla korjaan uskonnolla on. Toki perussuomalaiset ovat yleensä varovaisia puhuessaan taloudesta ja köyhyydestä. Sillä tosiasiassa köyhät ja työttömät ovat usein äänestämässä puoluetta. Onkin erikoista katsoa miten yhteiskunnan loiseläjyys teemaa onnistutaan kontekstoimaan vain maahanmuuttajiin eikä paljasjalkaisemmin suomalaisperäisempiin. Käytännössä tämä tapahtuu sillä että rakennetaan red herring joka kiinnittää huomion islamiin. Maahanmuutossa yhteiskunta on sivuteema jota tarvitaan poliittisena oikeuttajana, mutta muutoin kysymys näyttää aina olevan islamista. (Joka käytännössä näyttää tarkoittavan mustaihoisuutta myös.) Domeenispesifisyys argumentaatiossa herättää aina epäilyjä ; Jos asia huomataan vain yhdessä kontekstissa ja muut sen kanssa samankaltaiset ilmiöt ohitetaan aina, tiedetään että jossain on palaneen käryä.

Rudolf Koivu voidaan laajentaa isompaan kontekstiin. Suomalaiseen arvomaailmaan kuuluu käsitys, että suomalaisten tulisi pitää heikomman puolta. Syynä on se mitä Suomi on ollut aina. Me olemme maa kahden maan välissä. Emmekä minkä tahansa maan välissä. Suomen historia ennen itsenäisyyttä (josta on aika vähän aikaa kuitenkin kaiken kaikkiaan) on sitä että olemme olleet vuoroin Ruotsin ja vuoroin Venäjän vallan alla. Suomalainen on siksi samastunut juuri sorrettuun, joka on myös Rudolf Koivun (sinällään naivi ja idealistinen) "jalon villin" versio. Aikana jolloin ruotiukot ja ruotiakat ovat olleet ilman yhteiskunnan tukia konkreettisesti nurkissa kerjäämässä, ei olisi varmasti voitu kuvitella sitä "ansiotaan heitteellejätön" tematiikkaa jota nykyään ei ole vaikeaa löytää.

Perinteisellä Suomalaisella on nimenomaan ollut jonkinlainen käsitys reilusta pelistä ja tappiolle jäävän avuksi rientämisestä. Ja tämä on koskenut etenkin tilannetta, jossa vääryys on vahvemman puolella ja heikompi vain yrittää turhaan puolustautua.

Oleellista on huomata, että tämä ei ole kommunismia, poliittista korrektiutta tai edes sosiaalidemokratiahyysäyskukkahattutäteilyä. Se on ollut kristillistä idealismia. Ja rehellisesti sanoen I Like it. (Tätä ette osanneet odottaa!) Tämä taas on sidottavissa nimenomaan luterilaisuuteen. Ja itse asiassa luterilaisuuden vahvimpaan piirteeeen. Luterilaisuudella on viehtymys etatismiin.

Tämän vaikutus on hyvä kontrasti markkinataloushenkeen. Moni nimittäin korostaa sitä, että sosiaalituki ei ole insentiivi. Eli sosiaalituki kannustaa jäämään köyhäksi. He ovat oikeassa siinä että sosiaalituki ei ole insentiivi. Mutta siihen se viisaus sitten jääkin. ; Tässä kohden henkenä on, etenkin nykyaikana, korostaa että meillä ei ole varsinaista työpulaa. Eli työt eivät ole vähissä, vaan tekijät. Että ihmisiä pitäisi kannustaa siihen että menisivät töihin. Sosiaalituki esimerkiksi imee palkkavaatimuksia kattoon kun on helpompaa jäädä kotiin. Ideana on se, että ihmisiä pitäisi kannustaa yrittämään ja näin he voisivat saavuttaa mitä haluavat. Perusongelma valitettavasti kaatuu jo siihen palkkakysymykseen. Sillä jos ihmiset haluavat jäädä kotiin, perusidea on nimenomaan se, että heille palkka työstä ei ole kohtuullinen. Työ, oli sen tekemiselle tarvetta tai ei, on niin paskaa että sitä ei innosta tehdä ja ainut tapa saada sille tekijä on se, että orjapalkalla saadaan joku tekemään sitä henkensä pitimeksi. Jos ideana olisi kannustaa ihmisiä, pitäisi olla jotain johon kannustua. Se, että ahkeroi itsensä palkkaloukkuun jossa ei voi jäädä töistä pois päiväksikään koska asumista ja ruokaa ei saa maksettua estää jatko-opiskelut ja paremman elämän hakemisen. Orjapalkka orjatyöhön sitoo työpaikkaan ja estää kaiken muun. Ne työt joill ei tahdo löytyä tekijöitä ovat palkkaukseltaan paskoja ja sisällöltään sellaisia että ne eivät innosta ketään. Ne ovat ns. "Dream killer jobs." Tämä seikka unohtunee markkinataloushenkisiä ihmisiä. Ainut syy joka heidät voi ajaa tähän sokeuteen on joko se, että he eivät ole tehneet tälläisiä töitä. Tai se, että he ovat valehtelevia rahanahneita paskiaisia. (I don't care. Ignorance or badness. Same shit, different asshole.)

Ylläoleva kritiikki on tehty nimenomaan etatistisen näkökulman kautta. Siinä on ns. holhouksenalaisia. Sen takana on mystinen ajatus ihmisarvosta joka ei ole sidottu aikaansaannoksiin. Eli maailmankuva jossa ihmisillä on itseisarvo eikä välinearvoa. (Aivan käsittämätön ajatus monille käytännössä. Teoriassa kaikki, jokaikinen, diggaa sitä.)
1: Olenkin yleensä ottaen moittinut etatismia. Syy on se, että esimerkiksi uskonnon kohdalla etatismi johtaa siihen että ei ole uskonnonvapautta, koska on joitakuita "joita täytyy suojella". Luterilaisuus ja siihen liittyvä kulttuuri suojelee eikristittyjä ja heistä tehdään "hengellisesti puutteenalaisia." Joita siis holhotaan kuten köyhää holhouksenalaista. Kysymys ei siis ole siitä pitääkö joitakuita holhota, vaan siitä millä ehdoin ja missä kontekstissa holhoaminen on asiallista. Sosiaalituen kohdalla kysymys on aivan eri kontekstista kuin ideologisella tasolla. Etatismi ei siis ole mikään "automaattipahuus". Sillä on vain huonoja piirteitä kulttuurissamme.

Hommunistien perusideana taas on viitata keskiarvoon ja suuriin massoihin. He haluavat rajata kontekstin jossa he ovat enemmistö ja rajata toiminnan juuri tähän kontekstiin. ; Hommunisteilla islamia moititaan maailmanlaajuisena ilmiönä, kuin asia olisi globaalin ideologian arvioivatissa. Mutta toisaalta käyttäydytään paikallishallintokeskeisesti ja toimitaan kuin hallussa olisi teoria jossa kulttuurievoluutio muokkaa kulttuurin juuri sen vaatimiin olosuhteisiin. Eli afrikassa islam sopisi, mutta että mikään ranskanpelle tai islamisti ei voi tulla suomeen sanomaan miten täällä eletään. Eli suomalainen voi päättää mitä suomessa tapahtuu eikä EU:n sana ole laki.
1: Timo Soinin mielenosoitukseen osallistuminen ja kannanotossa homoseksuaaleihin on jotain johon jopa kannustan vaikka hän on erimielinen kanssani tässä kohden. Ihmettelen vain että miksi hän toimi globaalin ideologian mukaan ja meni vieraaseen maahan sanomaan mitä siellä pitää tehdä!

Etatistinen luterilainen suomalainen on hakenut yhteyttä, jossa ollaan kohteliaita. Stereotypia hiljaisesta tuppisuusta voidaankin nähdä yhdeksi sivutuotteeksi siitä että olemme olleet pieni ja heikko kansa, jossa turhia konflikteja ei synnytetä koska sitä kautta syntyy epäkohteliaisuutta ja riitoja. Ja tätä kautta syntyy säröjä. Sirpaloitumista ei ole haluttu rakentaa. Hommunistille tämä olisi kauhistus. Sillä he hakevat yhteisöllisyyttä koheesiosta. Eri mielipiteet ovat riidan aihe, koska asioista pitää puhua ja niillä revitellä. He eivät kuitenkaan ole huomannut, että tämä vaatii isompaa yhteiskuntaa jossa asioiden aikaansaamiseksi ei tarvita yhtä vahvaa yhteisöllisyyttä. Näin ollen hommunistit ovat päätyneet ottamaan osasia vanhasta että modernista maailmasta. Ja ovat yhdistäneet sen tavalla joka ei näytä eettiseltä oikein konservatiivista kuin liberaalistakaan.

On hieman paradoksaalista kun huomaa että hommunismin perusidea on siinä että konflikteja ja poliittista epäkorrektiutta ja vihaa lietsotaan kska pelätään ideologista konfliktia. tulevaisuudessa - ja se, joka tätä arvostelee, on "kommunisti". Hommunisti puuhaa meidän nimissämme ja suomalaisuuden nimissä harjoittamaa yksinkertaista raakamaisuutta ja epäreiluutta. Hommunisti on antisuomalainen. Jos kunnioittaa perinteitä ja suomalaisuutta, on "reilumpi ei suorempi."

En siis ole suoraan poliittista epäkorrektiutta vastaan. Se sopii monikulttuuriseen yhteiskuntaan joka on sen verran kookas ja tekninen että kaikessa selviämiseen ei tarvita tai vaadita hyssyttelyä että saadaan yhteistyö riittävän kattavaksi. Hyvässä isossa valtiossa kaikkien ei tarvitse pitää toisistaan. Itsekin rakentelen konfliktia koska ideologinen konflikti. En kuitenkaan väitä että tämä konflikti olisi uhkaamassa yhteiskuntaa joskus tulevaisuudessa. Konflikti jonka esiintuon on vallitseva.
* En siis lietso konfliktia, vaan päinvastoin pyrin tuomaan olemassaolevan konfliktin ratkaistavaksi. Jos epäonnistun, tilanne on sama jälkeen kuin ennen. Pelottelussa ongelmana on se, että itse kriittisyys saattaa synnyttää sen ilmiön mitä vastaan taistellaan, joten epäonnistumisessa on todella jotain hävittävää. Suomen uskontotilanne sen sijaan on tällä hetkellä konkreettisesti vielä sellainen että en ymmärrä miten siinä voisi olla hävittävää.
* Islamkritiikissä näkyvin ongelma on se, että jos perussuomalainen laittaa suunsa kiinni, islam ei näy katukuvassa mitenkään. Islam, kuten muutkin uskonnot, ovat vastenmielisiä siksi että niiden väkivalta on pääsääntöisesti sisäistä. Islamistit ovat islaminuskoisten pahin vihollinen samoin kuin kristillinen fundamentalisti on pahin riski apostaatikoille, uskosta luopuville mutta alakulttuurissa hengaaville.

Olisi helvetin hienoa voida taas kunnioittaa suomikuvaa ja suomalaisuutta. Olisi hienoa sanoa se ääneen. Mutta elämme oikeasti maailmassa, jossa esimerkiksi Suomen leijona, viralliseen vaakunaan päässyt tunnus, on sellainen että jos tatuoi sen ihoonsa, identifioituu nimenomaan natsiksi. Ei siksi että suomalaiset ovat natseja. Vaan siksi, että käytännössä vain natsit ja tasavallan presidentti käyttävät suomalaisuuden virallisia symboleja. (Ja harva tatuoinnin ottava nyt on presidentti.) Kuitenkin juuri natsismi on jotain joka on klassiselle ja perinteiselle suomikuvasuomalaisuudelle vierasta. ~ Kun tämän illuusion tajuaa, huomaa että tosiasiassa "kansallistunteesta" ja "suomalaisuudesta" puhuminen on keskimäärin aina pelkkä illuusio. Valitettavasti tämä illuusio sekä tuo uskottavuutta näille sanomisille. Että etenkin turmelee koko suomi -konseptin uskottavuutta siinä sivussa. Pahin pelko on tietysti siinä, että jossain vaiheessa suomikuva ja suomen raiskatut symbolit kohtaavat toisensa.

Auta, armias

Jeesus kuvasi tarinassaan laupiaasta samarialaisesta sitä mitä on aito lähimmäisyys. Hän pisti ryöstetyn miehen ohi kävelemään erilaisia arvokkaita pappishenkilöitä jotka kävelivät ohi. Ja alhaista ihmisryhmää edustava samarialainen auttoi miestä. Janne Villan uusi kirja nimeltä "hengellinen väkivalta" kuvastaa sitä, että usein ongelmana on se, että ihmiset ovat ikään kuin "pahoja samarialaisia". Tässä teemana ei ole se että oltaisiin aktiivisesti pahoja vaan liikutaan enemmänkin sen teeman ympärillä, että onko hyvän teon välttely pahantekoa. "Pahalla samarialaisella tarkoitetaan ihmistä, joka väistää vastuunsa. Hän voisi tehdä hyvän teon, mutta ei tee sitä." Pahan samarialaisen rakenne on siis jotakuinkin se, mihin itse olen käyttänyt "kohteliasta, poliittisesti korrektia ja tieteellisesti ehdottomasti eksaktia" sanaa sääliö.

Tämä on siitä merkittävää, että esimerkiksi vartija oppii ensiaputilanteissa varsin nopeasti, että suurin osa ihmisistä ei tee mitään. Itse, näin vapaallakin, olen usein vittuntunut siitä että monesti tilanne on sellainen, että jos ei itse tee jotain niin kukaan ei tee. Joskus mielessä on että miksi minä en saa työmatkoista valtiolta palkkaa kun se olen kuitenkin aina minä joka joutuu ratkomaan ties mitä ongelmia, sairaskohtauksia ja konflikteja. Joskus mielessä on sekin, että miksi minä, moraaliton ja perusihmisnegatiivinen pakanakusipää joka ei oikeasti edes välitä paskaakaan ihmisistä, olen aina se joka auttaa. Kun "luola" on kuitenkin täynnä itsetyytyväisiä moraalisena itseään pitäviä kristittyjä. Että jos he eivät pidä siitä että joutuvat vastuuseen tai pelkäävät saavansa puukosta, niin kuvittelevatko he näillä argumenteilla että minä niin helvetin vitusti pidän tästä? (Ilmeisesti arvotyhjiö tarkoittaa sitä että tekee ja miettii näitä mietteitä. Jos näin on, en ikinä tahdo henkistyä. Näin eettisin perustein.)

Tänään oli taas niitä päiviä, tosin vain melkein.

"Metroa" odotellessani metroasemalla haahuili selkeästi kemiallisessa imbalanssissa oleva miekkonen. Aluksi hän lähinnä hihitteli, mutta mukaan tuli myös puuskuttelua. Karkeasti ottaen suhteeni narkomaaneihin, noin vapaalla ollessani, on se että heidän huumausaineongelmansa on jonkun toisen tahon velvollisuus. Minun roolinani on toki ottaa heidät tarkkailuun ja estää heitä tuhoamasta itseään tai muita tai omaisuutta. Siinä vaiheessa kun he seisovat, vain tarkkailen ja puutun jos on pakko. Tähän on ihan käytännöllinenkin syy. Sörnäisissä on kohtuullisen paljon huumeidenkäyttäjiä, joten jos lähtisin tälle tielle en tekisi mitään muuta. Silloin minun pitäisi saada palkkaa.

Kun mies sitten kävi istuskelemassa, kävin kysymässä että onko hänellä asiat hyvin. Sillä hän ei seisonut eli ei täyttänyt sitä seisomissääntöä. En toki kysynyt että onko hänellä asiat OK. Sillä kun ihmisiltä kysytään näin, he yllättävän usein vastaavat että asiat ovat hyvin vaikka heillä olisi sairaskohtaus. Ja se mikä narkomaaneista on opittava on se, että he valehtelevat. Muuta heistä ei tarvitse tietää. Siksi kysyin kysymyksen omituisessa muodossa "Onko sinulla astma?"

Istuminen myös muuttaa systeemiä. Pelkkä hoippuja on helppo tulkita suoraan päihtyneeksi, koska tarkemmasta analyysistä ei ole väliksi. Maassaoleva voi olla sairaskohtaus tai vakavampaa päihdepuolta. Kysymällä tarjotaan mahdollisuus siihen että jos kyseessä on sairaskohtaus -ja joskus narkomaanikin- niin vastaus "kyllä, tarvitsen apua."  Tällöin apu saadaan nopeasti. Ja rehellisesti sanoen tämä on se vastaus jota tässä tilanteessa toivon. Sillä ei -vastaus ei kerro mitään. Joko kyseessä on vaikka juhlinnassa väsähtänyt joka kyllä pärjää itsekseen. Tai sitten kyseessä on narkomaani joka valehtelee.

Ja vaikka narkomaanit valehtelevat aina, he valehtelevat vakavasti sairaana lähinnä silloin jos heillä on kamaa päällä. Ja tässä tilanteessa pitää muistaa se, että (a) et tiedä missä he ovat olleet (b) et tiedä mitä tauteja heissä on (c) et tiedä mitä teräaseita heillä on. Narkomaanien elämä on nimittäin todella, siis todella, vahvasti huumeisiin sidottuna. Lääkäri ei ole tässä maailmassa oikeasti ensisijaisesti hengenpelastus kuin arki-ihmiselle. Vartijana oppii sen että narkomaanien kanssa tilanne on aina se, että "ei ambulanssia". He sanovat sen sekunti ennen kuolemaansa. Sillä heille ensiaputilanne on se, että (a) jos heillä on kamaa päällä, he ottavat sen pois ja (b) joka tapauksessa he eivät voi vetää sairaalassa. Moni narkomaani on niin fiksoitunut tähän näkökulmaan että he ovat halukkaita kuolemaan - ja kenties joskus jopa valmiita kuolemaan ja tappamaan jonkun muun - ennen kuin tulisivat pelastetuiksi.

Siksi tämänlaisissa tilanteissa vastakkain on aina avun saaminen ja oma ja muiden turvallisuus. Ja ei tarvinne arvata että tässä oli kysymys jälkimmäisestä. Sain kuulla lavertelua lääkäriajasta jonne oltiin sattumalta juuri menossa. Koska mies kuitenkin tätä selittäessään nousi seisomaan, niin hän päätyi jälleen tilaan yksi.

Mies hoippuikin varsin vauhdikkaasti metroon, ja jouduin vetämään häntä takista jotta hän ei olisi kirjaimellisesti kaatunut päin sitä. (Kun metro oli vielä liikkeessä.) Tässä vaiheessa oli selvää että hänet olisi järjestettävä vartijalle. Pahemmasta ei ollut väliä koska hän käveli. Mies alkoi kuitenkin vajoamaan aikamoisen nopeasti romahtamiseen, jonkinlaiseen kramppaamiseen, joten tässä olikin soitettava ambulanssia. Oma puhelimeni ei tosin toiminut, en saanut kuuluvuutta mutta sain huudettua että soittaa. Ripeä mies ja nainen aktivoituivat, mies soitti ja nainen laittoi ensiapupuoleen. Itse pääsin statistiksi, esim antamaan tietoja vaunun numerosta ja vastaavasta. (Mies kramppasi niin että minun taidoista ei olisi ollut mitään hyötyäkään. En ymmärrä miten sellainen olisi saatu kylkiasentoon.)

Oma kokemukseni on se, että tein asioita oikeaan suuntaan, mutta en täydellisesti. Soitto olisi voinut alkaa 15 sekuntia aikaisemmin. Ja samalla korostui se, että ensiapukortti olisi kenties syytä jälleen päivittää jotta olisi sopiva tietotaito hallussa. ~ Mielestäni toimin metroasemalla vielä ihan tilanteen ja sen hetken tiedon mukaisesti. Jälkiviisastelua olisi esittää että olisi pitänyt soittaa jo siinä "onko sinulla astma" -kohdassa. Koska narkkareita ja hoippujia on loppujen lopuksi huru mycket ja niissä tuppaa lähinnä saamaan turpaansa ja mahdollisesti ylihuolehtijan maineen poliiseillekin.

Mukavaa oli se, että päädyin statistiksi aika helposti. Omaksi osakseni jäi siis korkeintaan sosiaalisen jään murtaminen ; Ihmiset tuppaavat passivoitumaan katsojavaikutuksen kautta. Massa virtaa jos heitä vähän manipuloidaan. Tosin esimerkiksi toimeen tarttunut mies oli sen verran aktiivinen että hän tuskin sellaista edes tarvitsi. ; Häiritsevämpää oli kuitenkin se, että tällä kertaa mukana oli kaksi ärsyttävää ihmistyyppiä. Ensimmäinen oli metroasemalla oleva tyyppi joka toivoi että metron ovet olisi suljettu ; Odottelimme avun tulemista asemalla ovet auki "jonkun viitisen minuuttia" (luultavasti lyhyempi aika, tälläisissä tilanteissa aikakäsitys muuttuu aika radikaalisti). Toinen taas soitteli närkästyneesti viiden minuutin myöhästymisestä ja kohteli tilannetta häijyn ironisestti ja luokkatietoisesti korostaen että narkkari oli "yhteiskunnan tukipilari".

Lisäksi minulle tuli todella omituinen fiilis.

En ole kohdannut narkomaanin sairaskohtausta vartijanaoloni jälkeen. Niistä on siis vuosia aikaa. (Narkomaaneja sen sijaan näen lähes päivittäin tai useammin.) Vartijana tilanne on helppo koska sinulla on tietty rooli ja tietyllä omituisella tavalla statustakin. Vartijalle tilanne on hoidettava ongelma ja työtilanne, ja käytännössä narkomaani on vihollinen joka yrittää koijata ja vaarantaa itsensä ja muut. Tämä tekee tilanteesta sujuvaa, jos on minun pään sisältö. Ei mene säälihyssyttelyksi ja valehteluihin uskomiseksi. Ei mene narkkarin pamputtamiseksi pamputtamisen vuoksi. On vain tilanne ja se on ratkaistava.

Yksityisenä henkilönä tässä on enemmänkin samanarvoinen. Tässä kohden kun viimeiset sanat ennen niin pahaa kouristelua että mies vaikeni olivat "ei ei ei". Koska hän tajusi että 112 soittonappia on soitettu ja tieto on mennyt eteenpäin. Minulle syntyi vahva tulkinta että kuolema ei siis ollut niin kauhea kuin ajatus kuin se, että joku ottaa päällä olevat kamat pois tai pakottaa vieroitukseen. Samalla korostui se, että sitähän ne tässä tilassa olevat narkomaanit aina sanovat vastaavissa tilanteissa. Siis aina. (Tajuton rättikin voi olla tikkana pari sekuntia kun kuulee että "soitan poliisit". Ihan uskomattomia pikaihmeparanemisia, joskin valitettavan lyhytaikaisia, syntyy tällä metodilla.)

Rehellisesti sanoen minun kävi sääliksi. Siinä kiellossa oli kauhua. Ja minä en ole hyvä huomaamaan tämänlaisia. Sitä kauhua oli niin paljon, että minäkin huomasin. Ei siinä voi kuin tuntea jonkinasteista myötätuntoa. (Ellei ole sellainen irvokas epäihminen josta yhteiskunnan raha-työmarkkinapuolen toiminta olisi se olennaisin seikka tuoda asioissa eteen. He voinevat tunkea hienon modernin ja metron eristystiloissakin tomivan kännykkänsä poikittain jonnekin värisemään. Jos vaikka tällä tulisivat inhimillisemmälle tuulelle.)

Ja tässä kohden on hyvä muistaa että kannatan itsemurhaa ihmisen perusoikeutena. Eutanasiamahdollisuus -ja lievemmin elvytyskielto - ovat minulle lujinta itsemääräämisen perustaa. Narkomaaneilla ei yleensä ottaen myöskään ole enää jäljellä mitään muuta kuin ihmisten perusoikeudet. Heillä ei ole omaisuutta, ystävällistä ja sosiaalista tukiverkostoa johon he luottaisivat tai voisivat luottaa, terveyttä eikä pitkää elinajanodotustakaan. Kuka minä olen sanomaan että pakko elää vieroitus on parempi ratkaisu kuin kuolema? Kun narkomaanit noinkin konsistentisti ovat erimielisiä, niin kyllä heillä pitää tässä olla melko vahvaa taustaa. Ihmisen hengissäpysymisvaisto on keskimäärin yllättävän kova. Se, että ei yksi, kaksi, vaan enemmistö narkomaaneista on selvästi omilla toimillaan valitsemassa kuolemaa ja kieltäytymästä hengen pelastavasta hoidosta, he voisivat kyllä periaatteessa tietää miten kauheaa vierotustuska on ja miten laadukasta se narkomaanin elämä on. Näiden pohjalta voi tehdä hyvän arvioinnin siitä että mikä kannattaa ja mikä ei. (Lääkäreiden etiikka itse asiassa hyväksyy elvytyskiellon, joten tämä kysymys ei ole aivan täysin vain yleistä eettistä rappiotilaani..)

Ainut vaihtoehto jolla tämä voidaan kiertää on selittää että narkomaaneilla onkin holhottavan rooli tässä asiassa. Tässä viitataan sitten johonkin abstraktiin ontologiseen "narkkarin oikeaan minään" joka kyllä haluaa elää. Huumeet ovat vain jotenkin korvanneet tämän aidon ihmisen keinoihmisellä, joka sitten ottaa haltuunsa ihmisen ruumiin ja tietoisuuden. Rehellisesti sanoen en oikein osta tätä argumenttia ; Vastaavalla siirrolla voitaisiin selittää että masennus tai tuskaisa sairaus on mielenterveysvika joka vääristää. Että ilman sitä ihminen kyllä haluaisi elää, ja siksi tämä "oikea ihminen" joka ei ole siinä ruumiissa ja tietoisuudessa joka on läsnä. ; Joku voisi sanoa että tämä on vika itsemurhanäkemyksessäni. Itse näen että tämä "narkkarin kuolettaminen" on kuitenkin enemmän sen epäintuitiivinen seuraus. Se kuitenkin aivan selvästi tehdään omasta tahdosta. ("ei" on selvä, etenkin kolmeen kertaan toistettuna.)

Joudun mahdollisesti kenties jatkossakin tekemään samantapaisia epäeettisiä ratkaisuja. (Tai sitten en, sattumaahan nämä ovat. Tosin työpaikkani ja tapani ajautua hoitamaan tilanteita ovat jotain jotka kasvattavat todennäköisyyksiä.) Syynä on kuitenkin enemmänkin se, että laki käskee hoitamaan tilanteet tietyllä tavalla. Ja olen niitä ihmisiä jotka eivät riko lakia muuttaakseen sitä vaan jotka muuttavat ensin lakia jotta voivat sitten tehdä miten parhaaksi näkevät. Ainut lohtu tässä aktiivisessa pahanteossa on se, että en sentään ole "paha samarialainen".

---

Kirjoittajaa vituttaa niin saatanasti. Aivan kaikki. Paitsi se aktiivinen mies ja nainen. Narkomaanin toiminta vituttaa, oma toiminta oli epätäydellistä joka vituttaa ja ne statistit, sekä passiiviset, kuikuilijat että ennen kaikkea ne närkästyttävät hahmot vituttavat aivan erinomaisen paljon. Suunnilleen ainut millä tässä vitutustilassa jatketaan huomiseen on ajatus siitä että yhtään päivää ei ole pakko elää jos ei tahdo. Että kuolemaa ei voi huijata, mutta elämää voi. Se antaa voimaa jaksaa sen yhden päivän pidemmälle.

Ressukat (jo joutui laulutaiston aika)

Vierivä kivi ei sammaloidu. Tai asiallinen edistävä ja rakentava keskustelu ruohotu.

Koulujen lomat ja todistuksenjaot ovat jälleen ajankohtaisia. Ja asiaan liittyvä jokavuotinen "Suvivirsi" -teemainen keskusteluki on jälleen, yllätyksettömästi, toistanut vanhoja latujaan. Itse asiassa näyttää siltä että asia ei oikein ratkea. Ei ainakaan keskustelulla. Vuosi vuoden jälkeen teemat vain korkeintaan jyrkkenevät.

Ajattelinkin, että tässä olisi kenties rakentavaa huomauttaa että tosiasiassa suvivirsikeskustelussa esitetään ratkaisuja ongelmaan. Ja nämä ratkaisut näyttävät muodostavan kompromissi -teemaisen keskustelun. Kummatkin osapuolet ovat omasta mielestään tulleet toista vastaan ja tehneet joustoja asiaan. Uskovainen puoli korostaa että "suvivirressä" jätetään laulamatta neljäs säkeistö, joka kertoo Jeesuksesta. (Se on siis kristityille.) Myös kolmas säkeistö jätetään laulamatta usein, koska siinä kiitetään armon Herraa. (Se on laajemmin teisteille, myös eikristityille teisteille.) Sen vaihtoehtona on "suvilaulu" joka ei ole ateistinen eikä uskonnollinen. Kompromissien jälkeen tilanne näyttääkin siltä että on vertailtavissa kaksi kappaletta.

Nähdäkseni näistä molemmat ovat ns. pseudokompromisseja. Ne on tehty jotta voidaan sanoa että kompromissin tekevä puoli on se asiallinen ja toinen liioittelee. Että vastaan on tultu ja toinen ei suostu astumaan vastaan, joten tämän pitää olla ekstreemi. Tosiasiassa tässä kuitenki piilotetaan taustalla oleva syvin tematiikka. Se, mikä Suvilaulussa poistetaan on se joka tekee suvivirrestä oleellisen kristityille. Ja kristittyjen versiossa lauletaan yhä Jumalasta, joka on se kinan alkuperäinen syy. (Kun kinan aiheena on se, laulavatko kaikki Jumalasta, uskovaisten kompromissi sanoo että lauletaan.)

Tässä kohden on syytä muistaa, että "suvivirsi" on symboli muista asioista. Kun ihmiset kinaavat suvivirrestä he itse asiassa lataavat laulun taakse paljon muuta. Ja varsinainen keskustelu käydään näistä asioista. Ja kaikki pseudokompromissit vain ajavat tätä agendaa eivätkä ne voi ratkaista tilannetta koska ne eivät käsittele näitä oleellisia asioita. ; Tilanne on vähän kuin väittelisi vaateostoksista teinin kanssa. Hän voi esittää perusteluja miksi juuri tietty vaate pitäisi ostaa ja ne voidaan kumota, mutta hän keksii vain toisia perusteluja. Työhönhukuttaminen on kätevä keino, koska siinä siirretään huomio syrjään niistä perimmäisistä syistä miksi vaate halutaan hankkia.

Siksi, kun suvilaulua vastustetaan esimerkiksi tekijänoikeuteen tai nimenonaan suvivirren perinteisyyteen vedoten, tässä perussyy viitata asioihin on käytännössä aina jokin muu. Ja se on merkityksen poisto. Sen merkityksen jonka läsnäolon kristityt joko kiistävät tai väittävät laulun olevan vapautumisen symboli tai jotain muuta, joka kuitenkin maagisesti katoaa heti kun se "viimeinenkin Jumalan nimimerkki" poistuu. Samoin kuin lyhennettyä suvivirttä ei hyväksytä, on tässä edelleen taustalla tietty merkitys joka tähän versioon liitetään. Kysymys tuskin on suoraan edes uskonnonvapaudesta, vaan siitä että omaa vakaumusta vastaan repii niin perkeleesti osallistua "yhteislauluun" joka on kristityille "yhdistävä yhteysvoima" mutta joka muille symbolisoi enemmänkin että "kuka ei kuulu joukkoon".

Tässä on siitä mielenkiintoinen tilanne, että tavallisesti ateisti ja uskonnoton kiistää yliluonnollisen elementin ja uskovainen korostaa sitä. Suvivirren kohdalla tilanne on kuitenkin se, että ateisti korostaa laulun mahtia kun taas uskovainen vähättelee sitä. Syynä on tietysti se, että vaikka ei usko hengelliseen todellisuuteen ei se tarkoita sitä että ei kykenisi tulkitsemaan merkityksiä ja valtahierarkioita. Tässä kohden on pakko ottaa esille Émile Durhkeimin näkemys ; Hän korosti että myytti on riitin teksti. "Suvivirren" ja "suvilaulun" koko ideana on itse asiassa olla osa kalendaaririittiä. Rituaaleilla on merkitystä, myös ateisteille. Ne vähintään kertovat kuka on alisteinen kenellekin.

Ja perusongelma on koko yhteiskunnan kattava. Luterilainen kirkko myy uskonnonvapautta, mutta se tarjoaa vaihtoehdoksi jotain joka on enemmänkin etatismia. Se muistuttaa tässä kohden hyvin paljon muinaista roomaa, joka oli tunnettu siitä että siellä palvottiin ties mitä jumalia. Jokainen valtakunta toi omat jumalansa soppaan. Ja ihminen sai uhrata ties mille jumalille monikulttuurisesti, kunhan muisti kumartaa keisarille. Ja luterilainen kirkko on keisari. (Tosin ateisteja ei heitetä leijonille ... ainakaan vielä.)

Peruskysymys on siitä olemmeko etatistinen perinnevaltio vai onko meillä uskonnonvapaus.

Itse asiassa tässä kohden keskustelua on herännyt siitä että suvivirsi on monissa paikoin pienin uskonnottomien kanssa kikkailukeino edes koulun joulujuhlassa. Esimerkiksi Sonkajärvellä osa kouluista käy hakemassa todistuksensa kirkosta. Syynä on se, että kouluilla ei ole tiloja ja kirkolla on. Ja pienissä pitäjissä tiloja voi olla vaikeasti hankittavissa. Näin ollen teko on tietyssä määrin ymmärrettävä. Sen ongelmana on toki se, että jos esimerkiksi tutustuu Zizekin "väkivalta" -teokseen, voisi ihmetellä rakenteellista väkivaltaa. Kysymys voidaan nimittäin siirtää siihen, miksi kirkolla on tiloja ja muilla ideologioilla ei. Asia palautuu kukkaroon, valtahierarkiaan. ; Tämä on niin konkreettista rakenteellista väkivaltaa että se on arkkitehtuuristen seikkojen vuoksi sanaleikkimäinen ; Se on konkreettisempi kuin se vertaus jona rakenteellisuutta rakenteellisessa väkivallassa käytetään. Tässä ei tietysti hakata ketään, mutta kertoo siitä että rakenteet tukevat toisia ideologioita paremmin kuin toisia. Rakenteellisia valtahierarkioita on usein kallis purkaa ; Itse asiassa jos ne olisivat helposti ja halvalla purettavissa, ne tuskin olisivat rakenteellista väkivaltaa.

Mutta jos Sonkajärvi saa synninpäästön koska tiloja ei ole, Helsingissä pitäisi ainakin olla tiloja. Kuitenkin sain Esa Turkulaiselta tietoa koskien hänen käymäänsä Ressun lukiota. Hän kirjoittaa tänä kesänä, ja saikin tietääkseni erinomaisen ylioppilatutkinnon. Ressun lukiolla on perinne. "Minutpa lakitetaan 1.6. Vanhassa kirkossa Helsingin ruttopuistossa." Ajatus on Turkulaisen tietäville hitusen makaaberi. Hän on paatunut ateisti. (Ei kyllä kovin paatunut, en ole ehtinyt turmella häntä.) Lukiolaisuus tarkoittaa sitä että kysymys ei siis ole mistään alaluokista, vaan täysi-ikäisistä ihmisistä. Syy on erikoinen. Turkulainen oli turhautunut ja esitti että "Ressu on "perinteikäs" koulu ja täten meillä nuollaan evlutin kengänpohjia. Evankelisia aamunavauksia ei voi kieltää koska me "tarvitaan" (?) vanha kirkko tilana." Tämä turhauma on ymmärrettävää, sillä uskonnollisia aamunavauksia on perusteltu sillä että lakkiaiset ovat kirkossa. Uskonnollinen eriarvoisuus oikeutetaan vielä isommalla uskonnollisella eriarvoisuudella. Asiaa oikoo eteenpäin vielä se, että tämä ei ole pelkkää tyhjän natinaa. Helsingissä ateisteja ja ateistinuoria on yksinkertaisesti paljon. Ja he ovat yrittäneet vaikuttaa asiaan asiallisin ja normaalein keinoin. "Oppilaskunta äänesti viime lukuvuonna, että suvivirrestä lauletaan uskonnoton versio juhlassa. Rehtori kumos päätöksen yksinvaltiaana ja näpäytti uuden lukuvuoden puheessaan että on se niin hyvä juttu kun ollaan perinteikkäitä, että meilläpä edelleen lauletaan suvivirsi vanhassa muodossa. Teki mieli huutaa, että "no vastoin kaikkien toiveita tietty"." Tämä on malliesimerkki siitä mitä etatismi tarkoittaa käytännössä. Nyt jos Ressulaiset valittavat asiasta joku tietysti suuttuu kun asiasta vain möykätään sen sijaan että yritettäisiin ratkaista ne. Tosiasiassa kaikkia asiallisia keinoja on käytetty. Lukio joka ohittaa aikuisikäisten opiskelijoiden näkemyksen auktoriteetilla kertoo siitä että "kaikkien paras" ohitetaan ja yksilöiden mielenilmaukset ovat vain jotain joka osoittaa että on jotain vaarallista jolta ihmisiä pitää suojella. ; Valtionkirkon kannalta kätevää onkin juuri se, että tässäkin tilanteessa se voi tietysti olla "viaton". Joku rehtori ei tietysti edusta kirkon virallista kantaa. Etatismin kannalta on aivan yksi ja sama onko kirkon valtahierarkiaa rakenteellisesti tukemassa kirkkorakennus, Presidentti Niinistön juhlapuheet tai lukion rehtori.

Todistustenjako vertautuu koulukirkkoihin. Tosin koulukirkkoihin saa yleensä vapautuksen kun vain kehtaa pyytää. Esimerkiksi tiedostuin siitä, että Espoon Tapiolassa kirkkoon ei ole aikoihin ollut pakko mennä vaikka kuuluisi kirkkoon. Mutta jos kirkkoon ei mene, oli kirkkoon kuuluva tai ei, saadaan koulutehtäviä joita piti jäädä koululle tekemään. Kirkossa läksyjä ei tule, joten käytännössä kirkkoon menemisestä saa sanktiota jota voisi rinnastaa jälki-istuntoon.   Kuitenkin todistuksenjako on pahempi. Todistuksenjaossa on se ongelma että se on pirun tärkeä rituaali jo normaalinakin vuotena. Ja ihan oikeasti, Esa Turkulaisella on tasan yhdet viralliset ylioppilasjuhlatilaisuudet koko hänen elämänsä aikana. (When you bastards get the idea that it is not at all wice or healthy to fuck with my friends?) Ja todistus on pakko hakea, koska sitä tarvitaan koska sitä haetaan yliopistoihin ja muihin oppilaitoksiin ja laitokset ovat kesällä kiinni niin että todistuksen saa haettua kenties paikoitellen vasta syksyllä, jolloin se voi olla joidenkin paikkojen -etenkin elokuun kesätöiden- kannalta liian myöhäistä.   Suvivirsi on siis vain yksi esimerkki. Se heijastaa samaa henkeä kuin todistusten jako kirkossa - joka on ollut kenties ymmärrettävää säätyjaon aikana, siis aikana kun sukuperinnön määräämä aateli soti ja papisto hoiti koulutuksen. Suvivirsi on vain konkreettinen symboli siihen että uskonrituaalia voidaan pitää kalendaaririittinä jossain joka on kuitenkin käytännössä pakko käydä. Meillä ei ole toki kouluvelvollisuutta, mutta meillä on oppivelvollisuus. Ja vain hyvin harva itse asiassa konkreettisesti kykenee rahoittamaan lapsilleen kotiopettajan tai muun vastaavan vaihtoehtokeinon. (Ja osa näistä on kristillisiä laitoksia, joka ei ratkaise tätä ongelmaa.) Kysymys on rakenteellisesta väkivallasta.
 1: Ja kuten Zizek kuvaakin rakenteellista väkivaltaa : Sitä on joskus vaikeaa huomata, jos se ei kohdistu itseen. Hän käyttää tässä esimerkkiä miehestä jonka epäillään varastavan työpaikaltaan. Mies tulee kottikärryjen kanssa ja hänet tarkastetaan ja kärryt tarkastetaan. Joka päivä sama ja ikinä mies ei vie mitään. Lopulta selviää että mies varastaa kottikärryjä. Suvivirsi on sitä että uskonnonvapauden tilasta viedään kottikärry ja selitetään että "se on perinnettä ja yhdessäolon tunnetta" ja kiistetään että sillä voisi olla mitään uskonnollisia merkityksiä koska virallisen uskovaisten kertoman ja ainoan luvallisen tulkintatavan mukaan "kysymys on vapaudesta". (Kuten Jolkkonen asian esitti.)

Omia ehdotus ratkaista tilanne.

Suvivirsikinastelun perkeleellisin puoli on se, että sen on oppinut tuntemaan. Se on vain toistoa. Argumentaation sijasta on rituaali jossa on jotain jonka molemmat puolet tuntevat. Lopulta mitään ei tapahdu. ~ Kyseessä on tavallaan eräänlainen kalendaaririitti, taikauskoa jossa tehdään jotain koska on kiva ajatella että siitä seuraisi jotain toivottuja juttuja. Mutta maailma kulkee tästä huolimatta.

Nähdäkseni tässä on kolme tapaa jotka ovat mahdollisia:
1: Täyssekulaari ratkaisu jossa "Suvivirsi" poistetaan kokonaan. Tilalle ei tungeta mitään "suvilaulua" jonka vastapuoli voi kokea parodiallisena tai ivallisena. Keinon puolustus : Kiista ratkeaa kerrasta. Ja tosiasiassa laulun melodiassa ei ole mitään sellaisia ansioita, että kulttuuri mitenkään köyhtyisi vaikka se pyyhittäisiin historiasta. Tätä kappaletta ei voi puolustaa sillä että se olisi merkittävän hieno laulu. - Monia musiikillisesti ansiokkaita ja hyviäkin uskonnollisia lauluja on. Tämä ei ole yksi niistä.
2: Juhlita tehdään korostetun monikulttuuriset, joten suvivirsi on sellaisenaan koska emme voi tallata evankelisluterialisia laulusensuurilla ja meillä on seassa islaminuskoistenkin kappaleita. Eli tilaisuutta ei väritetä pelkällä "luterilaisuudella ja neutraaliudella" jossa luterilaisuus on ainut maailmankuva joka saa äänitilaa kun taas muita saa sitten kivasti palvoa kotona virallisen tilaisuuden ulkopuolella. Tämän hyvä ratkaisu on se, että oikeastaan ketään ei tarvitse sensuroida. Eikä lauluilla ole samaa symbolista latistusvoimaa kun ne eivät edusta vain yhtä tiettyä kulttuuria ja vihjata että "tämä rituaali on sitä mitä on olla suomalainen", ja että "perinne ja kulttuuri" ovat tässä niin vahvasti mukana että jos ei laula tätä yhtä tiettyä uskonnollista laulua tai vastustaa sitä niin ei arvosta kulttuuria tai perinteitä ollenkaan vaan halveksii kaikkea tämänlaista ja on sortava sika. Eli niitä puolustuksia joita nykyisessä suvivirsitilanteessa kummutetaan - toki edellämainittua kauniinnim retorisin ratkaisuin mutta samalla sisällöllä - käytetään ahkerasti.
3: Itse suosimani ratkaisu, jota ajetaan esimerkiksi monien keskustalaisten näkemyksissä. Tässä korostetaan paikallista päätäntävaltaa. Näin ollen esimerkiksi Sonkajärvellä voisi olla aivan asiallista vittuilla parille ateistille, kun parempia tilojakaan ei ole. Että purkaa hammasta kun on pakko. Toisaalta tässä kuitenkin olisi pakko purkaa etatismi, jossa oppilaskuntien ja muiden vastaavien näkemykset ohitettaisiin. Suunta hallinnossa olisi enemmän alhalta ylös kuin ylhäältä alas. Nähdäkseni jos yhteiskuntamme oikeasti olisi kansankirkon hengellä liikkeellä, he korostaisivat että uskontoon ei voi ketään pakottaa. Silloin tärkeää on että kirkko on mukava ja ihmiset haluavat ihan itse valita sen. Tässä kohden etatismi olisi myrkkyä ja pahuutta. Kuitenkin näyttää siltä että käytännössä erilaiset kirkkoa boostaavat instanssit joista vain osa on "kirkollisiksi nähneet" ovat ajamassa juuri valtionkirkko -ajattelua. Ja siinä etatismi on mitä luontevinta.

Yksikään näistä ei myy itseään kompromissina. Ne ovat ärsyttäviä keinoja ja teitä. Syy tähän on selvä : Kompromissienteko on jotain jossa kinaa eskaloidaan ja pitkitetään ja ajetaan omia agendoja. Sisimmät tuntemukset ja vaikuttimet ovat tässä irrelevantteja. Se miten hyvää tarkoittaa on turhaa kun asiana on se, miten ihmisiä kohdellaan. Siksi tarvitaan ratkasuja. Ja esittämäni ovat kuitenkin nähdäkseni nimenomaan ratkaisuja. Jotain jolla tämä tympeä, toistuva ja kansakuntaa selvästi konfliktoiva ja vuosi vuodelta pahemmin toisistensa kurkkuunrepivä biisiasia saataisiin kuntoon.

Olemme kokoontuneet nauttimaan yhteisistä todistusten arvosanoista.
Tai siis monesti emme. Ja sen pitäisi olla kevätjuhlan kamalin asia.

Parranpäristämistä

Henry Laasanen teki evoluutiovitsillä otsikoidun "Vihreiden miesten parran selitys". Hän ei toki tarttunut tässä altruismin evoluution ihmeisin. Sen sijaan hän puhui politiikkaa. Vihreiden parissa parrakkuus on enemmistössä. Muutoin parrat ovat kohtuu harvinaisia. Laasasen kannanotto on seuraava ; "Miksi vihreillä miehillä on parta, vaikka normaaleilla miehillä partaa ei ole? Parralla kompensoidaan menetettyä miehuutta. Vihreät on naisten puolue ja vihreitä miehiä pidetään naisellisina puunhalaajina. Se on vihreälle miehelle inhottava imago. Viisikymppiset miehet ostavat urheiluauton. Vihreät miehet kasvattavat parran. Kun miehisyys on vaarassa, sitä pitää kompensoida."

Esiin nousi jonkin verran mielenkiintoisia yksityiskohtia siitä, että parrakkuus laskee markkina-arvoa vaikka se onkin maskuliininen piirre. Laasanen esittää kommenteissa että "Australialaistutkijat arvelevat, että naiset eivät pidä parrakkaita miehiä puoleensa vetävinä, koska nämä vaikuttavat aggressiivisilta." Tämä on hyvä muistutus siitä että Laasasen markkina-arvoteoria ei "oikein käytettynä" suinkaan aja "stereotyyppistä maskuliinisuutta". Parta on tästä hyvä merkki. Laasanen ei siis ole niin stereotyyppinen kuin voisi luulla. Tästä on aina hyvä saada muistutus. ; Siksi onkin huomattavaa että markkina-arvo sabotoidaan koska sosiaalinen eiseksuaalinen statuskin ratkaisee. Miehekkyys ja maskuliinisuus, eli panemaan pääsemisen sijasta se, miten miehet suhtautuvat toisiin miehiin, painaa mittarissa.

En kuitenkaan ole kovin vakuuttunut käytetyistä perusteluista.;
1:  Ensinnäkin sen tematiikka on jotain johon voidaan sovittaa miltei mitä vain. Esimerkiksi jos ajattelemme Kokoomuslaisia, voisimme kysyä että miksi he käyttävät pukuja tai isoja autoja? No tietysti kompensoidakseen sen, että he ovat usein metroseksuaaleja joilla on tuoksuhajusteita ja muuta josta joku tosimies voi sanoa että "naisekasta".
2: Toisaalta se voidaan nokittaa vastateorioilla. Esimerkiksi luonnossa on varsin tavallista että koiraissa onosajoukko joka teeskentelee naisellista. Tämä on erityisen yleistä lajeilla joilla on muutoin kova kilpailu. Esimerkiksi paracelceis sculpta -siiroilla on alfauroskeskeinen systeemi, jossa yhdellä koiraalla on kokonainen lauma naaraita. Näitä tietysti vahditaan. Osa koiraista jättää kuitenkin kaikki siirakoiraan taisteluornamentit kehittämättä, ja ne teeskentelevät naaraita. Tämä tuo niille valtavan lisääntymistehokkuuden, kun ne voivat livahtaa naaraskommuuneihin ilman taisteluja. Tämä evolutiivisesti validi strategia muistuttaa sitä lausumaa jonka kuulin eräältä uskonmieheltä selitykseksi sille miksi nuoret miehet pitävät vihreistä feministinaisista. Jos lapsi syö tofua ja hippeilee, pitää huolestua jos lapsi on tyttö. Jos näin käyttäytyy poika, on se normaalia koska hän teeskentelee kasvissyöjää jotta pääsisi sänkyyn. Vihreiden miesten parta on siksi kenties se viimeinen merkki jolla ulkopuolinen tunnistaa että he ovat vielä miehiä. Ja koko muu stereotyyppisessä kuvitteellisessa viherpiiperömiehessämme olisikin huippuunsa hiottua evoluutiobiologiastrategian tukemaa markkina-arvonmaksimointistrategiointia!
3: Lisäksi voidaan aina ajatella että tosiasiassa parta ei olekaan "ylikompensointia", vaan kaikki muu vihreyteen liittyvä joka Laasasteta tekee siitä neitimäistä on "alikompensointia". Kenties vihreiden kohdalla maskuliinisuus onkin niin vahva, että he voivat tehdä sen kaiken muun mitä Laasanen pitää neitimäisenä. Eli ne vihreyteen liittyvät piirteet eivät olisi edes markkina-arvon kasvatusta vaan sen sabotoimista, jonka vihreät miehet voivat tehdä sen takia että heillä ei ole mitään huolta eikä murhetta tämän asian kanssa. Karkeasti sanoen ; Jos miehuus on tallella ja erektio on kunnossa, ei tarvita munanjatketta ja siksi kaikki normaalimiesten munanjatkeet jäävät kauppaan!

Laasasen kohdalla hän aivan selvästi kertoo enemmänkin tarinaa. Sillä maskuliinisuus-seksuaalisuusteeman lisäksi parralle voidaan nähdä muitakin kulmia.

Vihreiden kohdalla toimii nimittäin aina ns. laiskuuskortti. Kun hippi kasvattaa parran, se johtuu siitä että kannabis tekee laiskaksi. Luomu tarkoittaa sitä että ei peseydytä vaan annetaan itsen luonnonmukaistua. Parran kasvatus on, ainakin minulle, passiivisuutta. Toki sanonnoissa sanotaan että joku kasvattaa parran. Mutta tosiasiassa se, että raavin naamastani karvoja on valinta ja aktiivinen teko. Parrattomuus ei siis ole luonteva tila josta poikkeaminen päätetään. Se on muotivillitys. Parrattomuutta voi verrata siihen että miksi ihmiset käyttävät farkkuja - etenkin vaikka kaikki muutkin käyttävät niitä.
1: Jos farkut olisivat kapinalliset tai muuten, niiden avulla voisi erottautua ja päästä panemaan. Kun tekee samalla tavalla kuin kaikki muutkin, piilottaa ne piirteet jotka eroavat keskiverrosta. Ja osa näistä on niitä piirteitä jotka kasvattavat omaa markkina-arvoa. Siis jos pöksypeuhuttelu kiinnostaa ja on se mihin kaikki halutaan ajaa. Ja miksipä emme haluaisi?

Parta itse asiassa on ideologista, eli joskus se onkin aktiivisuutta. Tukan ajaminen on militanttia. Armeija osoittaa hallitsevansa sinua sillä että se päättää pukeutumisesi ja ajauttaa tukkasi ja partasi. (Jos intissä nyt oikein kenellekään oikeasti mikään parta kasvaa, tämä on.) Moni voikin kasvattaa parran jotta voisi näyttäytyä jonakuna joka "haluaa että otetaan sellaisena kuin on". Ja tämä vetoaa naisiin. Ja jos katsotaan vaikka etelä-suomea, täällä on paljon vihreitä feministinaisia, jotka ilahtuvat monella tavalla - osa myös seksuaalisesti - siitä mitä Laasanen tai joku muu voisi pitää "ideologisesti oikeaoppisena vouhottamisena".

Omalla kohdallani uskallan jopa väittää että edustan sitä - luultavasti vähemmistöä - jonka markkina -arvo luultavasti kohentuu parran kanssa. (Naamapalovammapotilaan kannattanee kasvattaa parta peittämään arpia.) Laasasella on markkina-arvojensa kohdalla aina paha tapa katsoa vain keskiarvoa. Valitettavasti asiat ovat usein kombinaatioita. Minun viehättävyyden kohdalla perusongelmani on se, että minulla ei ole poskipäitä. Ja toinen ongelmani on se, että näytän ikäistäni noin 10 vuotta nuoremmalta. (Jos olisin nainen, tämä olisi OK, ainakin markkina-arvon kannalta. Mutta ihmisissä lähinnä miehet preferoivat nuorempaa puolisoa, jos tilastoja katsotaan.) Muotoilemalla itselleni viikset pääsen tilaan jossa minulta ei kysytä alkosta papereita. Ja samalla kasvojani kehystetään ja raamistetaan. Viiksiä ei tarvita paljoa, jotta ne toimivat linjaavina.

---

Joku saattaa pitää tätä juttua kenties ehkä hieman loukkaavana.

Kykloopeista Towerin korppeihin ~ Faktoja ja tarinoita

"Riding with bullet" - omituinen, eikä kovin laadukas, elokuva jota voi luokitella "surreaaliksi kauhuelokuvaksi" - pitää sisällään monia löyhästi yhteennivottuja kohtauksia. Yksi niistä on lähes sketsimäinen. Siinä päähenkilö liftaa hienon auton kyytiin. Kuski ajaa ja alkaa kertomaan tarinaa siitä, miten nuori mies näkee että myynnissä on hieno loistoluokan urheiluauto. Myyjä on valmis luopumaan siitä äärimmäisen edullisesti. Poika ei usko että tarjous on todellinen, paitsi myyjän ahkeran vääntämisen jälkeen. Lopulta syyksi paljastuu se, että auton omistaja oli aikoinaan ollut matkoilla ja tämän puoliso oli kuollut autoon ja mädännyt siihen viikkoja. Haju ei vain lähde irti millään pesulla, kuten eivät muistotkaan. Kyytiin otettu liftaaja kysyy kuskilta, että miksi tämä matkoille lähtenyt puoliso ei ollut soittanut kotiinsa ja kysellyt kuulumisia. Kuskin vastaus on, että kyseessä on tarina, ja että tuollaisia ei kysytä. Että tarinoissa ei ole kysymys tosiasoista ja niiden tarkistamisesta. Että tarinassa on kysymys siitä supertarjouksesta. Ja että tarina tuli mieleen koska se sillä hetkellä ajamansa auto haisee. Ja tämä haju on tosiasia.

Todellisuus joka on liitoksissa tälläisiin faktoihin voi tietysti olla hyvinkin muuta kuin tässä tarinassa. Ja skeptikolle auton haju ei ole vielä riittävä evidenssi sitomaan tarinaa kyseiseen autoon. Humanistina osaan arvostaa hyvää ... (vitsiä?) Empiristinä taas uskon tarinoihin sitä mukaa miten ne tuetaan erilaisella aineistolla.

Toisaalta jos valtiomuoto redusoituu
pohjimmiltaan ornitologiaan,
se on ainakin luonnontieteellistä!

Itsekin joskus kehittelen tälläisiä. Esimerkiksi spekulatiivinen mieleni kehitti selityksen Towerin korpeille. Se on tarinana jotain sellaista jonka kenties melkein voisi uskoa. (Ainakin riittävän humalassa). Towerin korpeistahan on tullut symboli. Niihin on sidottu uskomus, jonka mukaan britannia kaatuu jos Towerin linnassa ei ole korppeja. Siksi korppeja esimerkiksi kasvatetaan linnan liepeillä. Ja niitä onkin pihalla. Ne ovat kesyjä ja komeaa seurattavaa. Korppitarinan uskottavuus on kuitenkin helppoa asettaa kyseenalaiseksi. Ei nimittäin tunnu olevan mitään kovin ilmiselvää rationaalista selitystä sille, miten korpeilla voisi olla tälläinen vaikutus kruunupäihin ja politiikkaan. Uskottavuus tälläiselle näkemykselle on suunnilleen sama kuin selittäisi että siilit (tai mikä parempaa avaruusolennot) hallitsisivat maailman pörssikursseja. Ihan sen takia että kysymys muuttuu välittömästi muodosta "wtf?" muotoon "miten?"

And Ladies ... Gentleman ...  You.
This is called "cheating".

Kuitenkin jos mietimme historiaa, voimme muistaa, että linnoissa on yleensä ottaen syöty. Ja lisäksi linnoissa on ollut vihollisia joita on käsitelty karustikin. (Towerin linnassakin on oma osio joka käsittelee linnassa harjoitettua kidutusta. Nykyään siellä kidutetaan tiemmä vain koululaisia niillä kidutusta käsittelevillä infotauluilla.) Joku voisi ajatella että vanhan ajan maailmankuva ja maailma on ollut karu ja tietyssä määrin konkreettisempi. Näin ollen korpit voidaan sitoa linnan hyvinvointiin kahtaa kautta ;
1: Jos britannia kukoistaa, sillä on potentiaalia ruokkia ihmisiä. Tällöin syntyy tähteitä joita ei ole kaluttu. Linnut syövät niitä. Suomessa ne olisivat todennäköisesti variksia ja naakkoja. Mutta britannian varislinnuista voisi sanoa sen, että korpit ovat yllättävän yleisiä. (Suomessa korpit mielletään helposti pohjoisemmaksi ja Lappiin.) Korpit ovat yleisiä muuallakin kuin Towerin linnalla.
2: Toisaalta korpit voidaan mieltää astetta sadistisempiin hommiin, syömään kidutettujen, teilattujen, surmattujen ja muuten kaltoinkohdeltujen kruunun vihollisten jäänteitä. Jos on kova maailmankuva, voisi sanoa että jos kuningasperhe lepsustuu, niin hampuusit ottavat vallan. Näin korppien läsnäolo kertoisi että kuningas on vahva ja hoitaa yhteiskuntaa sellaisella terveellä kädellä joka muistuttaa siitä, miten rauhaa halutessaan on valmistauduttava sotaan. Kruunu on siis vakaalla pohjalla niin kauan kuin korpeilla riittää ihmislihaa syödäkseen.
___2.1: "Jos haluat rauhaa, valmistaudu sotaan." Kunnioitettava ohje, joka toki muistuttaa siitä miten meidän on kiitettävä Allahia, Jumalaa ja Jahvea siitä että niin moni on valmis hankkimaan rauhanaseita jotta heidän maassaan olisi heidän armeijansa eikä jonkun muun maan armeijaa. Tämä rauhantahto on esimerkiksi Lähi-idässä niin voimakasta, että emme voi päätellä muuta kuin että mellakointien olisi oltava loppusuoralla. No, mitä muutakaan tässä voisi toisaalta tapahtua. Vuosisatainen rähinähistoria muistaen, kuinka paljon sitä kiukkua muka enää edes voisi olla jäljellä? Rauha on siis vain ajan kysymys.

Tämä on tietysti spekulatiivista. Sitä on tuettu lähinnä aihetodistein. Ne ovat toki sinällään jossain määrin faktoja, ja ne kuvavat ajan henkeä joka tuo niihin jotain sellaista miksi se on voitu aikanaan keksiä. Mutta ei sitä ole mihinkään kunnon aineistoon kuitenkaan sidottu. Ja siksi se jää tarinaksi. En sano "vain saduksi", koska sadut ovat hienoja.

Kyllä tämänlainen "ronsu" saattaa
johtaa väärään lajintunnistukseen.

Otetaan esimerkiksi kryptolzoologia. Usein ihmiset sitovat uskomuksensa tarinoihin. Joku on nähnyt jotain jossakin. Tämä on periaatteessa sitä että seuraisi elokuvan liftarikertomusta ja pitäisi sitä uskottavana. Tarina ei kuitenkaan tee otusta uskottavaksi ; Otetaan vaikka kykloopit. Niille ei ole todisteita. Kuitenkin kykloopit ovat uskottavasti enemmän kuin pelkkiä tarinoita. Sillä kykloopit voidaan sitoa elefantteihin. Ne ovat niin saman näköisiä. Intuitio ei vain tahdo hyväksyä sitä. ;  "Natural History Museum" piti esillä useitakin norsujen ja niiden muinaisten esi-isien ja sukulaisten kalloja. (Ohessa yksi.) Ja niiden tyypillinen piirre on keskellä ammottava iso reikä. Ihmiset vain ajattelevat että kaikki kallot olisivat kuten vaikkapa ihmisillä, joilla kummalekin silmälle on kallossa oma reikä. Ainut erottava elementti näissä kalloissa ovat tietysti syöksyhampaat. Mutta joskus sellaiset voivat mennä poikki tai ne eivät ole ehtineet kasvaa. Onkin aivan oikeasti spekuloitu että kyklooppitarinat on keksitty kun joku on nähnyt tämäntapaisia kalloja.

On toki päivänselvää, että tämänlainen tosiasia ei riitä. Yhteys on spekulatiivinen ja analoginen. Se on kuitenkin enemmän kuin Loch Nessin hirviöillä. Näin ollen kryptozoologeilla on vahvempi case ja selitys sille että kyklooppi ei ole täysin myyttinen olento ja pelkästä taikauskosta ja mielikuvituksesta kummutettu olento, kuin mitä heillä on selityksiä Loch Nessin hirviöille. Tavallisten ihmisten ennakko-oletukset ovat luonnollisesti päinvastaisia.

Imitoivan tekstin näyttämö ja kirjoittajan parodiointi

Kuoliaaksinauratettu.

Lévi Straussin omaelämänkerrallinen "Tropiikin kasvoihin" -teos kuvaa hupaisan tarinan kirjoitustaidosta. Hän oli Brasiliassa 1930 -luvulla antropologina työskennellessään ollut tekemisissä nambikwara -nimisen heimon kanssa. Heimolla ei ollut kirjoitustaitoa. Lévi-Strauss oli halunnut katsoa heidän reaktioitaan kynään ja paperiin. Kulttuurissa ei harjoitettu kuvallista esittämistä tai kirjoittamista - esineet koristeltiin geometrisin kuvioin. Muutaman päivän päästä kyläläiset piirtelivät vaakasuoria aaltoviivoja. Ryhmän päällikkö ottaa asian oikein omakseen ja hän piirteli merkityksettömiä aaltoviivoja paperille ja teeskenteli että niillä oli merkitys jonka hän luki ääneen. Vieraan heimon kanssa kohdatessaan tätä uutta taitoa jopa käytetään rituaalinomaisesti : Päällikkö lukee merkityksettömistä viivoista mitä lahjoja ryhmät vaihtavat keskenään.

Lévi-Strauss näki että tässä kirjoituksen sosiologinen näkemys otettiin käyttöön, mutta ohitettiin sen intellektuelli sisältö. Ja koska Lévi-Strauss kannatti näkemystä jalosta villistä, hän ajatteli että tässä kohden korostui se, miten kirjoitustaito orjuuttaa ihmistä ja että se on ensisijaisesti orjuuttava elementti ; Ja että tässä hän oli itse asiassa turmellut heimoa tuoden sinne siihen kuulumattoman konseptin äkisti.

Ylläoleva teksti ei tietysti ole antropologiatiedettä, ja kirjaakaan ei ollut tarkoitettu sellaiseksi. Mutta sen kauta kuitenkin pystyy varsin helpostikin tunnistamaan ne teemat joita Lévi-Straussin filosofia piti sisällään. Ja tässä kohden on nähdäkseni oleellista - niin paljon kuin dekonstruktiosta en pidäkään - kompata Jacques Derridan näkemyksiä. Hän kritisoi "de la Grammatologie":ssaan Lévi-Straussin filosofian näkemystä logosentrismiksi. Logosentrismi liitetään usein mielikuvissa nimenomaan luonnontieteiden vastustamiseen, eli se on jotain jolla "humanistit" bashaavat "naturalisteja". Kuitenkin Lévi-Straussin kritiikin kohdalla on helpohkoa huomata, että Derrida moittii myös "humanisteja". Ja peräti mielenkiintoisella ja oleellisella tavalla.

Derridan mukaan Lévi-Straussin näkemyksissä korostuu perinne jossa puhe olisi oleellisempi ja perustavanlaatuisempi kuin kirjoitus. Puhe on liitetty järkeen (logos) ja kirjoitus on ollut vain alisteista puhetta. Puhetta pidetään läsnäolevana ja autenttisena kun taas teksti on etäistä ja kylmää. Tekstin olemus on siis keinotekoista, ihmisyydestä vieraantunutta ja läsnäolon lykännyttä. Samoin hän korostaa sitä että Lévi-Strauss tuntuu hyvin usein huomaavan manipuloinnin ainoastaan omana vaikutuksenaan. Että länsimaisen ihmisen tulee opettaa häijyydet ja villien äly vain "hokaa ne hyviksi tempuiksi" ja imitoi niitä. Näin Lévi-Strauss esimerkiksi näkee sen miten vaakaviiva paperilla muuttuu valtarituaaliksi, mutta hän ei huomaa että tosiasiassa lahjojenvaihtokulttuuri ja siihen liittyvä sosiaalinen konflikti (ja aktuaalisen konfliktin välttämiseen liittyvä valtapolitiikka) ovat jotain joka on ollut jo paikalla. Derrida moitti Lévi-Straussia siitä että hän olettaa että ihmiset ovat perimmiltään hyviä, ja jos he eivät käyttäydy niin, se tulkitaan aina ulkoatuoduksi turmellukseksi.

Nähdäkseni tässä on oleellisia heijastumia ns. hyväntahtoisuuden periaatteeseen. Siinähän tarkasteltava kulttuuri oletetaan sisäisesti järkeväksi. Tämä on toki periaatteessa hedelmällinen lähtökohta joka sallii kulttuuriin solahtamisen ja muut vastaavat antropologin työhön kuuluvat oleelliset käytännön ongelmat. Sen ongelmana on kuitenkin valehtelun ja vitsien ja huumorintajun tunnistaminen. ~ Esimerkiksi Margared Mead - humanistisen antropologian kuuluisuuksia - esimerkiksi teki periaatteessa ymmärrettävän kömmähdyksen tutkiessaan seksuaalisuuskulttuureja. Hän kuunteli ihmisiä ja otti heidän sanomansa tosissaan. Lopputuloksena oli se, että periaatteessa vitsinomaisena lausuntona heitetyt näkemykset otettiin tosissaan. Näiden väärinkäsitysten summana oli se, että Mead tulkitsi että seksuaalisuus oli hyvinkin vapaata ja että esimerkiksi suuteleminen oli länsimainen konventio. ~ Hyväntahtoisuuden periaatteen ottaminen nyrkkisäännön sijasta dogmaksi altistaa tämänlaiselle vääristymiselle. (Näin ollen tohtori Housella olisi paljon sanottavaa antropologeille ; "Everybody Lies.")

Ihmiset valehtelevat ja manipuloivat ja naurattavat toisiaan. Esimerkiksi itse näen jopa tuon Lévi-Straussin tilanteen hitusen koomisena. Sillä heimojohtaja heijasteli lukemista rituaalinomaisesti, mutta nähdäkseni tässä on tilaa jollekin joka on paitsi imitaatiota, niin myös parodiaa. Lappujaan ääneen lukevan tosissaan olevan Lévi-Straussin pömpöösiys on voinut olla jopa vitsinaiheena, eikä vain ihailun kautta matkittu vallan ja auktoriteetin lainaaminen ulkoisin rituaalein. ~ Matkiminen voi toki ihan aidosti olla sitä että vieras kulttuuri tuo mahtimiehen joka selvästi kykenee asioihin joihin heimolaiset eivät. Mutta se voi olla sitäkin että tämä ulkopuolinen kulttuurin sisällä toilaileva ja muutenkin "ihan pihalla oleva" rillipiru keikaroi lappujensa kanssa tärkeillen sellaisella tasolla että sen lainen mahdollisuus koomisiin sattumuksiin ja siihen liittyvään kaskuiluun on yksinkertaisesti liian houkuttelevaa, että sen voisi jättää käyttämättä. Lévi-Strauss yritti noudattaa itse hyväntahtoisuuden periaatetta. Valitettavasti hän ei turmellut kulttuuria tällä kulttuuri-imperialistisella konseptilla niin, että kyläläiset olisivat varmasti noudattaneet sitä myöskin.

Tämä on toki spekulaatiota, mutta sen tausalla on sama mikä Derridankin puheissa usein toistuu. Hän korostaa Lévi-Straussinkin kohdalla, että joskus turmeleminen on varmasti todellista ja että hänen kritiikkinsäkään ei itse asiassa estä sitä että teoria olisi mahdollinen. Kuitenkin vaihtoehdot avasivat tilaa sille että tämä vaihtoehto on vähemmän perusteltu kuin enemmänkin jälkikäteen päällellimattu näkemys.

Tältä kulmin Derridan opetus (jonka paatunut skientistikin voisi ottaa tosissaan) on se, että tämänlaiset ajatukset eivät suinkaan ole vähissä nykyään. Monet periaatteessa postmodernit monikulttuuriset ihmiset näyttävät itse asiassa huomaavan Derridan kritiikin osuvuuden silloin kun se käsittelee luonnontieteitä. Mutta jos dekonstruktion kohteena on teoria jalosta villistä ja kulttuuri-imperialismista, he näyttävät olevan samalle rakenteelle sokeita. Syykin on ilmiselvä : Jos kaikki mitä "työkalupakissa" on, on vasara, kaikki ongelmat alkavat helposti näyttämään nauloilta.

"Multidimensionaalista filosofiaa" ~ kaavoituksellistamista ja merkityksellistämistä

Suuri perhonen

Zizek kuvaa filosofian roolia kuvaamalla kolmikkoa joihin filosofia liittyy (mutta ei välttämättä ole);
1: Hän kuvasi, että tavallisesti filosofia liitetään kaikenlaisiin hulluihin, jotka selittävät maailmaa. Tämä klassinen maailman kuvaaminen on arvostettua, sitä on pidetty tietona. Ontologia, metafysiikka ja perimmäinen totuus - maailmankuvan rakennusaineina oleellisimmaksi ytimeksi korotetut - eivät Zizekistä kuitenkaan ole kovin relevanttia.
2: Toisaalta filosofia liitetään usein tieteeseen. Zizekistä kuitenkin jos meteoriitti iskee maahan tai tautiepidemia iskee, ei filosofialla ole juurikaan arvoa. Tiedemiesten tehtävänä on tällöin arvioida milloin ja miten katastrofi tapahtuu ja miettiä keinoja joilla ne voidaan ratkaista. Tälläistä epistemologista, välineellistä, mekanistista tietotaitoakaan Zizek ei pidä filosofiana. Filosofin tehtävä on tässä kohden enemmänkin pysyä pois tieltä.
3: Sen sijaan Zizek korosti sitä, että filosofin tehtävänä on selventää sitä, mitä joku tarkoittaa kun hän sanoo jotain. Tällöin kysymys on siitä että "mitä tarkoitat kun puhut X;ästä". Määritelmien hakeminen, jopa semanttiseksi saivarteluksi nähty toiminta oli Zizekistä filosofian kaikista oleellisinta ydintä.

Ylläoleva kuvaa sitä, mikä vallitsee usein nimenomaan filosofiassa. Siinä on monia erilaisia painotuksia. Ja tavallisesti ihminen valitsee niistä jonkun ja painaa muut irrelevantiksi. Nähdäkseni filosofian kohdalla ei voida sanoa että "tämä ei ole filosofiaa". Usein ihminen joutuu tietysti valikoimaan jossa on vain osa filosofisista keinoista, kikoista, näkökulmista ja "työkaluista", koska kaikki eri filosofiat "eivät käytä yhteensopivia osia".

Kuitenkin näen, että joskus tästä tulee kiistoja joissa ei oikeastaan ole edes kinan aihetta. Otetaan esimerkiksi se, mitä humanitsit jostain syystä ottavat usein esiin suhteellisuusteoriasta. Nimittäin se, että he korostavat että suhteellisuusteorian mukaan voidaan sanoa että maa kiertää aurinkoa tai että aurinko kiertää maata. Tämä kannanotto on tietysti siinä mielessä sidottavissa historiaan, että se liittyy "tieteenhistorian kenties tunnettuimpaan narraatioon". Eli tarinaan Galileo Galilein wiisaudesta. Hänhän keksi että maa kiertää aurinkoa eikä toisin päin, ja "se pyörii sittenkin" -tokaisukin muistetaan. Valitettavasti tiede ei ole uskonkertomus eikä Galileo Galileikaan ollut Mooses.

Maakeskisyys ja aurinkokeskisyys olivat aikanaan oleellinen kiistanaihe, koska aihe ladattiin täyteen merkityksiä. Vastakkain oli kaksi maailmaa joissa oli "sidottu piste". Asiat olivat sidottuja tähän yhteen perspektiiviin. Sen vuoksi oli järkevää sanoa että maa joko kiersi aurinkoa tai aurinko maata. Tässä ei ollut tulkinnanvaraisuuksia. Ja asia todellakin oli sidottu maailmankuvaan ja merkityksiin niin vahvasti, että kina ei ollut ongelmallinen sen tieteen vaan enemmänkin sen maailmankuvallisten vaikutusten vuoksi.

Suhteellisuusteoria taas on siinä mielessä outo, että se purki tämän "yhden perspektiivin harhan". Siinä keskipisteeksi voidaan todella ottaa auriko tai maa. Arvioinnissa on kuitenkin oleellista, että tosiasiassa molemmissa käytetään samaa suhteellisuusteorian kaavaa. Se, että joku valitsee perspektiivin ja sanoo vaikkapa että "maa kiertää aurinkoa" (tai maata, jos se miellyttää enemmän) hän itse asiassa ei valitettavasti sano tätä kaavaa ja siihen liittyviä laskelmia, vaan siihen liittyvän ihmiskielellisen lauseen. Näiden välillä on yhteneväisyyttä, mutta ne eivät ole sama asia. Ihmiset sekoittavat arkikielistetyn vertauskuvan tiedelaskelman tuloksen itse tieteeseen. Tulkinta ja merkitys ja maailmankuvallisuus tulevat mukaan vasta tässä vaiheessa. (Kaavat ovat "kylmiä" kuten jokainen humanisti tietää.)

Tämä ylläoleva voi tuntua turhalta saivartelulta, mutta sillä on aivan konkreettinen sovellus omassa elämässäni. Nimittäin jos kuvataan maailmankuvaani, sitä kuvaa valtavan vahvasti se, että siinä yhteen liittyvät asiat joita ei pitäisi voida liittää yhteen. Teknisessä mielessä olen ns. "paatunut naturalisti". Juuri sellaista kamalaa skientististä tyyppiä, joka tykkää latistaa, redusoida, luokitella, määritellä ja olla muutenkin humanistin silmissä hirviö "tai vielä pahempi".

Kuitenkin inhimillisessä mielessä, eksistentiaalisella tasolla, koen että Nietzsche on kuvannut modernissa maailmassa elämisen tunnelmia paremmin kuin juuri kukaan. Ja Niezschen maailma ei ole käsitettävä "ylläolevassa skientistisessä mielessä". Hänen maailmansa on hämärä ja vaikea ja sotkuinen. Se on äärimmäisen kaukana siitä jäsennettävästä ja käsittellistettävästä maailmasta jossa mutkikkaatkin asiat voidaan pilkkoa osakokonaisuuksiin joista voidaan saada lisää tietoa ja jossa yksinkertaisimpiakin asioita voidaan laittaa yhteen muiden yksinkertaisten asioiden kanssa ja saada synnytettyä ihmeitä.

Selitän tämän eron sillä että ihminen on epätäydellinen. Esimerkiksi muistimme on hyvin rajoitetun kokoinen ja työmuistin ja käsittämisessämme jarruna on konkreettisesti ns. hrair raja. ; Emme yksinkertaisesti voi pitää mielessämme kovin montaa erillistä asiaa yhtä aikaisesti. ; Nietzschen kokemus liittyy näin "skientistisesti ajatellen" esimerkiksi siihen, että minulla on äärimmäisen heikko työmuisti, joten tämä on hyvin pieni. Ja matalan latentin inhibition vuoksi päähäni tunkee toisaalta enemmän yksittäisiä kohteita jotka huutavat huomiota. Maailma on teoriassa käsitettävissä, mutta ihminen on maailmaa pienempi ja rajallinen on se mihin hän voi.

Siksi en edes usko että voimme vain tutkia käsitteitä ja tarkoituksia ilman että muu roska tulee kaupanpäällisenä ; Esimerkiksi jos joku kysyy mitä tarkoitan kun sanon että jokin asia on "suuri" tai "pieni", voin sitoa sen kuvaan jossa on mukaani "suuri perhonen" ja oma käteni mittatikkuna vieressä. Ovela filosofi voi huomata, että toisaalta "pieni hansikas" voi olla suunnilleen samaa kokoa kuin tuo perhonen, ja sama käsi on silti mittatikkuna vieressä. Tästä voidaan saada näkemys siitä että suuri on suhteellista siinä mielessä, että perhonen on suuri verrattuna muihin perhosiin. Ja hansikas pieni verrattuna muihin hansikkaisiin. (Ja jopa käsi suhteessa muihin käsiin.) Valitettavasti tästä tullaan "perhosen", "käden" ja "hansikkaan" määritelmiin jossa ytimessä on joko ongologinen määritelmä että kohteiden empiirinen vertailu, luultavasti molemmat. Ilman näitä elementtejä suuruudesta ja pienuudesta ei saa tolkkua. Itselleni filosofia on mielekästä koska se on kaikki. ; Täytyy ajatella multidimensionaalisesti, mutta ei sekoilla konsepteilla liikaa. (Ja siinä haastetta loppuelämäksi.)

Kaikki tiivistyykin siihen sloganiin jossa tutkimaton elämä ("unexcamined life") ei ole elämisen arvoinen. Toiset varoittavat että täysin tutkittu elämä ("fully excamined life") on vielä kamalampi. Itse ajattelen, että ihminen on kaiken kaikkiaan niin tyhmä, että tästä "tutkitusta elämästä" ei ole pelkoa, emme kykene saavuttamaan sitä. Ainut mikä voi tulla esteeksi, on se, että vaatii lopputulokselta ja itseltään liikoja sen sijaan että ottaisi sen minkä pystyy.

Pieni (justiinsa mun käteen sopiva) gauntlet.

"Darwinisteista" ja heidän pelottavuudestaan

To beat or not to beat?

Uskovaisten, etenkin kreationistien mutta maltillisempienkin, puheissa termi "darwinismi" pulpahtelee esiin ikään kuin kirosanana. Darwinismi on pahuutta, jota pitää vastustaa. Se on nimenä suunnilleen samassa asemassa kuin jonkun "reduktionistiksi" syyttäminen ; Sitä on vaikeaa ymmärtää loukkaukseksi kun tajuaa että se kuitenkin on yksi relevantti, vankat perinteet takanaan oleva ja pitkäjänteisesti reflektoitunut malli, joka ei ole itsessään kumoutunut. Darwinismi on sana, jonka käyttäminen tarkoittaa samaa kuin keskustelun päättyminen.
1: Itse tosin tunnistan "darwinisti" -termin käyttämisellä uskonnollisen kusipään. Sillä termi on käytännössä eksklusiivisesti heidän käytössään. Itse tosin suosin epäsuosittua kombinaatiota jossa evoluutio on oleellisessa asemassa oleva tieteellinen teoria että uskonasemaan otettu maailmankuvallinen konsepti. (Ja jopa että usein nämä darwinistit eivät edes osaa evoluutioteorian sisältöä, mikä ei estä heitä puolustelemasta sitä olkiukkoevoluutioteoriakyhäelmineen netin syövereissä.) Suosin tässä kuitenkin aavistuksen neutraalimpaa termiä "evolutionismi", joka korostaa sitä että "tässä on voitu etääntyä Darwinista". Tieteenala on kuitenkin kehittynyt, enkä näe että Darwinin alkuperäisen opin ottaminen sellaisenaan olisi jokin välttämättömyys "darwinistina" olemiseen. Tai edes niin relevantin yleinen että termiä kannattaisi käyttää.
___1.1: Ja tietennkin korostan että "Darwinistien" olemassaolo ei kumoa evoluutioteoriaa. Eihän kukaan kumoa Jumalaakaan sillä että tämän kannattajilla on maailmankatsomuksia ja että he harjoittavat uskontoja. Maailma on tässä mielessä monesti outo. Monista on luontevaa syyttää Harry Potteria noituuden opettamisesta lapsille, vaikka tätä voi olla vaikeaa nähdä itse tarinoista. Ja vaikka se olisi tottakin, ja jopa vaikka noituuskin olisi totta, se tosiasiassa opettaisi noituudesta aivan yhtä paljon kuin dr. Housen seikkailujen seuraaminen opettaisi meistä huippulääkäreitä. Vähän sama epäsymmetriahölmöily on tässä darwinismi on maailmankuva -soopailussakin. Ilmeisesti se vakuuttaa retorisena kikkana useita koska sitä käytetään niin ahkerasti. En vain malta olla vetämättä tästä johtopäätöksiä siihen suuntaan minkä tasoisia idiootteja "siellä puolella" on. Ja tämä ei suinkaan ole mainosta siitä että kyseessä olisi jokin rationaalinen ja hyvin perusteltu maailmankatsomus.

Darwinismin monet, joskin aina pelottavat, kasvot.

Ihmisillä on kuitenkin hyvin erisuuntaisia määritelmiä tälle pelottavalle käsitteelle. Tämä on  tietyssä määrin hämmentävää, sillä käytetty termi on kuitenkin sama. Voidaan kuitenkin sanoa karkeasti, että on olemassa kahta "darwinismia" ja siihen liittyvää teologian suhtautumista evoluutioteoriaan.
1: Ensimmäinen kulma on se, jossa evoluutio nähdään perustaltaan ateistisena. Evoluutio nähdään siis jonain joka oikeassaollessaan falsifioisi Jumalan tai ainakin vakavasti haastaisi hänen olemassaolonsa. Evoluutio ja uskovaisuus ovat siis toisensa poissulkevia. Kaikki evoluution kannattaminen on siis darwinismia ja ateismia. Tätä kantaa on puolustanut esimerkiksi Charles Hodges, jonka "What is Darwinism?" lienee hyvin suurena taustavaikuttajana "darwinismi" -termin suosion takana. Hän selitti että kristitty voi uskoa että Jumala loi kaiken tai että Jumala vaikuttaa fysikaalisiin prosesseihin. "Darwinismi" oli hänestä ateismia, koska sen määritelmä eliminoi suunnittelun universumista. Suunnitelmalliselta näyttävät piirteet olisivat vain illuusiota.
2: Toinen kulma korostaa sitä että darwinismi on skientismiä. Tällöin korostetaan sitä että evoluutio ja uskonto ovat hyvin yhteensopivia ja yhteennivoutuvia. Tämä malli ei ole erityisen uusi ;  Se on ollut "evoluution teologiassa" alusta lähtien. Darwinin kristitty ystävä Asa Gray oli innoissaan evoluutiosta : "Darwin’s great service to Natural Science in bringing back to it Teleology: so that instead of Morphology versus Teleology, we shall have Morphology wedded to Teleology" Darwin siis liitti luonnontieteet teleologiseen ajatteluun. Päämääräsuuntautuneisuus taas sitoi evoluution Aristoteeliseen syykategorialistaukseen ja se johti intentionaalisuuteen ja tuki Jumalallista henkeä. Evoluutio voi siis olla Jumalallista, mutta darwinismi on sen raiskaamista ja saastaista skientismiä ja ateismia.

Toki tuo ylläoleva kahtiajako on vain karkea erittely; Esimerkiksi kreationistien parissa erityisen suosittu näkemys on korostaa sitä, että "mikroevoluutio", lajien sisäinen muuntelu, pitää paikkaansa, mutta jos uskoo että eliökunta on yhdestä yhteisestä esi-isästä erikoistuneita, niin siinä vaiheessa puhutaan "makroevoluutiosta" joka on darwinismia. Tämä on lähempänä sitä että evoluutio nähdään perustaltaan ateistisena, mutta vaatii silti oleellisen täsmennyksen.
1: Lisäksi monesti konsepteja ei usein käytetä kovin koherentisti, vaan niitä lähinnä heitellään esille tarpeen mukaan ; Esimerkiksi Tapio Puolimatka harjoittaa näkemystä jossa evoluutio nähdään samanaikaisesti ateistisena evolutionismina, että hän samanaikaisesti viittaa näkemykseen jossa evoluutioteorian oikeassaolo tarkoittaa sitä, että ateisti ei voisi olla rationaalinen. Evoluutio hänelle enemmän tai vähemmän jotain joka samanaikaisesti kumoaa ateismin että on ateistinen ja ateistien tärkein argumenttilinjama.
2: Kreationistien parissa konspteilla ei enää edes ole mitään "henkeä". Sama henkilö voi haukkua mikroevoluutioon kuuluvaa luonnonvalintaa jossa on "lupa vahvimman oikeudelle". Samalla hän voi kuitenkin selittää että koska luonnonvalinnassa on teleologista kielenkäyttöä niin evolutionistitkin näkevät että luonnossa on tarkoituksenmukaisuutta ja että tämä tarkoittaa sitä että evolutionistitkin uskovat Jumalaan. Ja että mikroevoluutiolla ei ole mitään väliä vaan makroevoluutiolla. Ja että evolutionisti ei voi olla rationaalinen ja uskoa luonnontieteisiin ja olla ateisti. Darwinismin määritelmää siis vaihdetaan keskenään ristiriitaisiin linjamiin "aina sen mukaan mikä tuo vakuuttavampaa retoriikkaa".

Jakaisin nämä linjat karkeasti kahtia: (1) On argumentti tapa joka korostaa teleologian osuutta evoluutio prosesseissa ja (2) "Ei sattumalta" -ajattelua jossa sattuma on Jumalan pahin vihollinen. Näkisin että molemman puolen argumentit eivät toimi aivan niin hyvin kuin voisi toivoa.

Funktio=intentio?

Teleologisen jaottelun ongelmana on se, että Aristoteleellä on karismaa. Kuitenkin ihmiset helposti unohtavat, että Aristoteelisen teleologiamallin soveltaminen evoluutioon on helposti sitä kuin soveltaisi elementalismin jaottelutapoja nykyfysiikkaan. On selvää että on virheen syntymisen mahdollisuus. Nähdäkseni evoluutioteoria ei falsifioi Aristoteelista teleologiaa, mutta toisaalta se kyllä antaa hyvää tilaa toimia ilman Jumalaa ja tämän tyylistä jaottelua.

Asia voidaan selittää analyyttisesti.
1: Klassinen Aristoteelinen maailma perustui rakenteeseen jossa teleologia oli aina tarkoitushakuista. Taustalla oli ikään kuin Suuri Suunnitelma (teleology) ja kaikki muut olivat tälle alisteisia. Luonnon sisällä oli kohteita jotka noudattivat sääntöjä (teleomatic) ja sitten kohteista osa piti sisällään oman sisäisen suunnittelukykynsä (teleonomic). Asia taipuu teologisesti ja arkikielisesti siten, että tarkoitushakuiset ihmiset toimivat siis Jumalan tanamien sääntöjen rajoittamissa maailmassa joka seurasi Jumalan päämääriä.
2: Toinen tapa nähdä asia onkin sekoittaa ylläolevaa pakkaa. "Naturalisti" voi aivan oikeasti sanoa, että kaikista korkein taso on luonnonlait jotka ovat vain sääntöjä viileästi noudattavia (teleomatic) ja että sen sisällä on osajoukko joka toimii emootioiden, aistiärsykkeiden ja vastaavien kautta (teleonomic) ja että Jumalainen Suunnittelu onkin sitten vain näkemys ja tulkinta osan näiden ihmisten päässä (teleology).

Oikeasti kun mietitään sitä onko evoluutio ateistista vai ei, on huomattava että molemmissa malleissa evoluutio voidaan sujauttaa tähän tulkintakenttään. "Samat havainnot - Eri johtopäätös" -slogan on paikallaan tässä tilanteessa. (Siitä huolimatta että se on kreationistien iskulause.) Ongelmana on se, että tämä on vain jäsennys eikä perustelu. Sisäinen koherenttius (coherency) ja yhteensopivuus tieteen kanssa (compatibility) eivät ole kiinnostavia, koska jos ongelmana on selvitää kumpaa evoluutio tarkoittaa, emme voi vain olettaa toista näistä malleista. Koska sopivan tulkintamallin valinnassa nimenomaan esioletamme sen mitä haluamme todistaa.

Satunnaisuus = eitarkoituksellisuus?

Sattuman kohdalla ongelmana on se, että sanalla on useita konnotaatioita jotka kumpuavat mieleen. Kuitenkin tosiasiassa ne eivät ole välttämättä kaikki mukana. Ihmiset ajattelevat että sattuma tarkoittaa jotain jolla ei ole taustasyytä (uncaused), tai sitä että se ei toistu (small likelihood), se on ennustamattomissa (unpredictable) ja se ei ole välttämättömyyttä (not necessary). Ongelmia syntyy siitä että nämä oletetaan yhteennivotuiksi. Tätä voisi kutsua vaikkapa "Monod -virheeksi", sillä Jaques Monodin "Sattuma ja välttämättömyys" esitti että evoluutio liittyy oleellisesti siihen, että eläisimme satunnaisessa maailmassa.

Kuitenkin mutaatioilla on syy. Ne ovat kemiallisia muutoksia DNA:ssa, ja ne syntyvät esimerkiksi säteilystä. Tämä on helppo huomautus joka rikkoo sattuma -sanan ihmeen. Se on oikeasti vain deskriptiivinen kuvaus havaitusta ilmiöstä. Niiden jakaumaa voidaan tietää, vaikka yksittäisiä muutoksia ei voidakaan arvata tarkasti ennakkoon. Sattuma ei ole mysteeri, kuten jokainen tilastomatemaatikko tai uhkapelien voiton odotusarvoja laskeskelevat uhkapeluri tai pelisuunnittelija tietää. Yleensä kun satunnaista tilannetta katsotaan, vain osa kuvatuista "sattumaan liitetyistä mielikuvista" on totta ja osa ei. Osasta voidaan jopa sanoa että on perustellumpaa sanoa että ne eivät ole tilanteessa kuin ovat.

Ja mutaatioiden liittyminen Jumalaan on sitten se kaikista vaikein teema ; Teologian kannalta kysymys on oleellinen, koska tosiasiassa teologiassa on suosittu kahta näkemystä jotka sopivat hyvin yhteen evoluutioteorian tarvitseman satunnaisuuden kanssa
1: Deistinen malli jossa Jumala alkuunpanee maailman joka seuraa hänen tahtoaan kellokoneiston tavoin. Deistisen mallin ei tarvitse olla deterministinen ollakseen deistinen.
2: Ja okkasionalismin nimellä kulkeva näkemys jossa Jumala itse asiassa tekee joka tapauksessa joka ikisen muutoksen maailmassa. Eli esimerkiksi happi ja vety eivät reagoi toistensa kanssa siksi että Jumala on tehnyt niistä sellaisia, vaan siksi että Jumala nyt sattuu transformoimaan niitä mielellään vedeksi.

Teemojen yhdistäminen

Agnostikkona juuri tämänmallinen tilanne miellyttää minua kovasti;
1: Ensinnäkin evoluution ja ateismin suhde on nähdäkseni enemmänkin se, että evoluutio antaa ateismille luvan. Sinun on mahdollista - mutta ei pakko - olla itseäänkunnoittava tieteellisesti ajatteleva ateisti. Tässä kohdassa olen "heikossa mielessä" yksimielinen Dawkinsin kanssa, mutta erimielinen "vahvassa mielessä". Hänhän on esittänyt että evoluutioteoria on se teoria joka antaa ateisteille luvan olla ylpeitä älylliseti tyydytettyjä ihmisiä. Hän itse näyttää ajattelevan teoriaa vahvassa mielessä jonain joka "falsifioi Jumalan". Itse ajattelen asiaa enemmänkin niin että vanhat mallit olivat selkeästi deistisiä ja niiden vallassaoloaikana ei voinut olla ateisti rikkomatta vallitsevaa paradigmaa vastaan. Ja silloin ateisti ei voi olla fiksu. Nykytila kun ei ollut silloin tiedossa, eikä ihminen voi ylpeillä siitä että "meidän teoria voittaa ensi vuosikymmenellä, ihan totta". Tai voi, mutta silloin hän on idiootti!
2: Toisaalta uskonnonkin kohdalla tilanne on yleensä enemmän siitä että miten Jumalan määrittelee kuin siitä että kumoaako tai puolustaako tietty asetelma Jumalaan uskomisen järkiperäisyyttä. Uskomisen kohdalla on hyvä huomata, että sen kanssa on olemassa aina mahdollisuus olla fideisti tai muuten perustella sitä että uskonto ei tee luonnontieteellisiä ennusteita vaan on kuvainnollista kieltä. Silloin ongelmia tieteen ja uskonnon välisistä ristiriidoista ei oikein voi tulla. Tälläistä uskontoa ei voi falsifioida. Mutta toisaalta on selvästi olemassa joitain uskomustapoja joita ei voi yhteensovittaa tieteen kanssa. Jos joku esimerkiksi väittää maailmaa 6 000-10 000 vuotta vanhaksi, se on ristiriidassa tiedetyn fysiikan kanssa, jolloin heitä voidaan pitää epätieteellisinä - joko he ovat vallitsevaa tiedettä vastaan tai heillä on tiedemaailman autonomisuuden vuoksi velvollisuus perustella omasta näkemyksestään uusi vallitseva paradigma ennen kuin pulut lähtevät kehuskelemaan voitollaan.

Tämä tietysti tekee näistä väännöistä kannaltani epäkiinnostavia. Agnostikkona olen kiinnostunut jos asia voidaan ratkaista. Se, että vastakkain on kaksi compatible -mallia jotka koherentisoivat ja jäsentelevät on päinvastoin vain syy istua rennosti penkillä. Ratkaisemattomuus on perustelu agnostismille. Nähdäkseni ollakseen tasoisellani laadulla "itsetyytyväisesti tyydytetty" pitäisi ateismi tai uskovaisuus todistaa ja tämä tulkinnanvaraisuus ja skeemanmukaisuus eliminoida. Minun ei siihen asti tarvitse tehdä muuta kuin istua ja naureskella. (Happy hunting!)

Loppujen lopuksi voisinkin tiivistää asiaa siten että ateismilla ja teismillä on kuitenkin yksi ero. Ateismi ei oleta evoluutioteorian ympärille jotain. Teismissä tämä ei päde, evoluutio on "alisteinen" Jumalalle. (Jollain tavalla.) Näin ollen ateistinen evoluutio on "siisti mutta tylsä". Se hoitaa asian siihen että voidaan miettiä vain evoluutiota. Teismi on "sotkuinen mutta kiinnostava" sillä sen kohdalla evoluutio synnyttää muutamia teemoja joita uskovan olisi otettava huomioon. En esitä niitä "Jumalansurmaajina" vaan nimenomaan kysymyksinä jotka vaativat vastaamista:
1: Jos Jumala suunnitteli ihmismielen evoluutiolla, miksi meni niin kauan aikaa siihen että eliöt kehittivät teistisiä konsepteja ja teististä uskoa? Miksi vasta ihminen? Miksi ei jo Tyrannosaurus Rex? Tämä ajatus vähintään konseptoi ns. luonnollisen ateismin, joka on tärkeä siinä mielessä että se käsittelee toisaalta uskovaisille tärkeää homo religiosus -ihmiskuvaa, että toisaalta nivoo itseään pahan ongelma -tematiikan ympärille.
2: Miksi Jumala käyttäisi evoluutiota suunnitellakseen eliökuntaa kun evoluution, kun sillä näyttää olevan kovin erikoinen vaikutus ihmisiin ; Ihmiset perustelevat epäuskoaan Jumalaan evoluutiolla. Tämä on erityisen suuri haaste niille jotka uskovat että ihmisillä on jonkinlainen sisäinen intuitio joka kertoo että jossain on Jumalaa ja toisessa Jumalattomuutta.
+: Jos nämä näkemykset yhdistetään, saadaan itse asiassa rakennettua näemys joka korostaa ja maksimoi ongelmat jotka korostavat jumalan piilossaoloa ja haastavat erityisesti Alvin Plantingan näkemykset siitä että teismi on luonnollista, ja että ihmiset intuitiivisesti havaitsevat totuuden ja että evoluutio kumoaa ateismin.