Suomessa ei ole äärioikeistoa, toistan. Suomessa ei ole äärioikeistoa.

"Mythopoeiassa" käsiteltiin Pierre Bayardin "Miten puhua kirjoista joita ei ole lukenut" -kirjaa. Olen itse hieman viehättynyt Bayardin perusteesiin siitä että lukemisen ja eilukemisen välillä ei ole selvää jakolinjaa. (Vaikka en olekaan subjektivisti tai postmoderni.) Kirjoittaja ottaa tähän varovaisemman kannan. "Arvosteluihin ja muiden kommentteihin luottaminen toimii siis vain jos ne toiset ovat todella lukeneet ne teokset ja tietävät mistä puhuvat. Valitettavan usein näin ei ole ja siksi kehotan edelleen ihmisiä lukemaan itse ennen kuin muodostavat mielipiteensä. Yleinen mielipide on toki arvokas sinänsä, mutta en suosittele sitä kenellekään henkilökohtaiseksi mielipiteeksi." Tästäkin puolesta on vaikea olla erimielinen.

Tämä teema on mielestäni oleellinen kun katsastetaan tuoretta "Äärioikeisto Suomessa - vastarintamiehiä ja metapolitiikkaa" -kirjan ympärillä pyörivää kohinaa. On mielenkiintoista, että kirjan otsikkoon on pulpahtanut sana "metapolitiikka". Sillä sen parissa on käyty tänään ahkeraa kirjoittelua. Kirjoittelua kuvaa lähinnä Bayardin "eilukeminen" joka on itse asiassa jonkinlaista metalukemista. Asiasta luodaan mielikuva muuta kautta kuin suoraan aineisto lukemalla.

Aihe nousi nopeasti julkisuuteen kun kirjan esitystilaisuuteen oltiin isketty "puukkoojen ja puntaareitten" kanssa. "Patriooteiksi" luonnehditut tahot olivat päättäneet ottaa osaa tilaisuuteen keskustelun ja vittuilun sijasta väkivallalla. Kirjan kirjoittamiseen osallistunut Dan Koivulaakso kohtaisi jo aiemmin väkivaltaista kritiikkiä, silloin häneen kohdistettiin kaasutusta. Keskustelussa väkivalta on kimmottanut muutaman pääteeman. Kirja on siitä mielenkiintoinen, että perusteemana äärioikeistoon on ollut se, että "Suomessa ei ole äärioikeistoa".

Periaatteessa en tässä ota nyt heti alkuun tiukkaa kantaa tähän. Sen sijaan voidaan tutustua erilaisiin kantoihin joita kirja on synnyttänyt.

Osa kimmokkeista ovat sellaisia että ne ovat eilukemista, mutta niissä ei ole oikein mitään arvostettavaa. Esimerkiksi kaikki sellaiset argumentit jotka perustuvat siihen että jos kirja provosoi väkivaltaan, niin kirjan tulisi olla sisällöllisesti oikeassa. Tämä on yleinen strategia joka on tuttu esimerkiksi vain jokaiselle skeptikolle ; Ideana on ajaa tilanne siihen että jos toinen ei sano mitään niin oma kanta on järkevä ja jos toinen kritisoi, niin tämä provosoituu ja tämä antaa itsessään tukea ja uskottavuutta. Maailma ei tietenkään toimi tällä tavalla:
1: Hyökkäys tuskin kohdistuu kirjaan itseensä. Sitä ei ole myyty ja luettu niin paljoa että olisi tervettä uskoa että kirja olisi sisällöltään tuttu. Sen sijaan hyökätään kirjan kirjoittajien persoonaa ja kirjasta olevaa mielikuvaa vastaan.
2: Hyökkäyksiä ja suuttumisia voi tulla myös asiattomasta pilkasta. Kun joku valehtelee sinusta paskapuheita, se on varsin ymmärrettävä syy tuohtua. Vihan syy voisi siis olla se, että kirja on epätosikin. (Tosin jos vihaa oikeutetaan sillä että kirja on epätosi, olisi tämä argumentoitava huolella, eikä se siltikään toimisi minään tukena sille että väkivalta olisi juuri se oikea ratkaisu.)

Osa on sitten jo hieman lähempänä. Niissä on vähintään jokin idea ; Kirjaa on arvioitu esimerkiksi (aina niin ehdottoman luotettavalla) "Vauva" -foorumilla seuraavalla tavalla "Varmasti nousee nyt ääriaineksella viha vasemmisto ym. kohtaan vaan lisää. Kyllä minuakin ärsyttäisi jos ihminen, jonka kanssa minulla ei ole mitään yhteistä, kirjottaisi minusta analyysia: hän ei ymmärtäisi minua ollenkaan, halveksunta paistaisi tekstistä läpi väkisinkin. Lisäksi siitä heräisi kysymys MIKSI; miksi tämä ihminen on niin kiinnostunut minusta että alkaa ruotimaan ajatuksiani ja mielipiteitäni? Ja tosiaan, kun kirjoittajat ovat parikymppisiä, niin eipä se ainakaan fiiliksiäni nostaisi." Tässä arviona ei ole kirja ja sen käymä argumentaatio vaan se tarttuu suoraan kirjan tekijään. Akateemisessa maailmassa tutkimuksen puolella ideologialla ei ole kovin suurta merkitystä.

Uskontokeskustelussakin esimerkiksi Teologisen Instituutin parissa toimiva Eskola on moittinut ateisteja. Hänen kritiikkinsä toki osuu ohi maailstaan tavalla jotka herättävät samoja teemoja kuin mitä "vauva" -foorumillakin on esitetty. Mutta kirjan puute on sen argumenttirakenteessa eikä siinä että Eskola edustaa ja kannattaa jotain ideologiaa. Ruotsila, joka kirjoittaa fundamentalismista joka on hänen omaa maailmaansa, tekee mainiota työtä, mutta ei siksi että on fundamentalisti. On ad hominem -argumenttivirheilyä tarttua tekijän ideologiaan, sen sijaan pitäisi katsoa kirjaa ja arvioida sitä sen kautta. ~ Kuitenkin uskallan väittää että tämä kertoo jotain. Tekijän ikä, persoonallisuus, ideologia ja vastaavat antavat viitteitä teoksen kulmasta. Sen "genre" on arvattavissa.

Kuitenkin jos arvioita pitäisi arvioida nimenomaan siten että miten hyvin perusteltuja ne ovat, lähtisin liikenteeseen siitä miten keskustelin asiasta tänään erään armeijataustaisen ihmisen kanssa. (Joka ei haua nimeään tähän yhteyteen.) Itse en ole lukenut Koivulaakson kirjaa. Hän sen sijaan on. Hän sanoi että kirjasta kieltämättä paistaa kirjoittajien ideologisuus ja aatteellisuus. Ja tässä mielessä se on otettava "with a pinch of salt". Mutta kirjassa ei ole isompia vikoja. Se on käsitelty hyvin. Lähdeluettelo näyttää sen, että se on käsitellyt monipuolista aineistoa, eli asiantuntijoita ei ole cherry pickattu. (Joka on muuten eräs varmimpia ja helpompia keinoja kartoittaa onko kirja uskottava. Salaliittohörhöt ja kreationistit esimerkiksi lainaavat korostetun painotetusti hyvinkin tarkasti seulottuja "omia valikoituja mestareitaan". Lähteiden cherry pickaaminen on itse asiassa jotain josta yksinäänkin oppii yllättävän paljon.) Lisäksi laaja aineisto on käsitelty sen verran hyvin että näkee että siihen on tehty työtä. Ja se työ on tehty ihan hyvällä tasolla. Kirja ei itse asiassa edes väitä mitään kovin provokatiivista tai ihmeellistä.

Tämä antoi tietysti itselleni jonkinlaisen tiedon kirjasta ja sen teemoista ja sisällöstä. Ihan lukematta teosta kykenin saamaan pienen määrän tietoa teoksesta. Ja se perustui argumentaatioon jota pystyn tarkistelemaan lukematta ilman teosta. Viitatut lähdekritiikin keinot itse asiassa tarjoavat keinoja saamani lausunnon arvioimiseen. Olen siis kaverin "auktoriteetin varassa", joka on kenties itsessään hoopoa, ja aika vähän oman mielipiteen perustaksi, mutta kuitenkin siinä on samalla mielenkiintoinen keino koetella lausunnon osuvuutta.

Keskustelun "metautumisessa" kuitenkin on Koposen mainitsemia syvällisiä ongelmia. Kun kritiikki ei kohdistu kirjaan, vaan sen viitekehykseen, se kieltämättä tuntuu ohipuhumiselta. Ei puhtua kirjasta vaan kirjaan liittyvistä imagokysymyksistä. Tämä johtaa siihen että metakeskustelu ajautuu yleisempään arvokeskusteluun.

Meta-analyysistä omaan mielipiteilyyn asiaan liittyvästä väkivallasta ; Aka. totta vitussa Suomessa on äärioikeistoa.

Metakeskustelusta voidaan siirtyä siihen että puukkohippastelu oli itse asiassa sekin metakannanotto kirjasta. Se on metalukemisen piirissä. Tässä se on liitettävä laajempaan, muualta tiedettyyn, ympäristöön. Tarkalleen ottaen ääriliikkeet, oikeistolaisuus ja vastaavat ovat nostettavissa mukaan. Itse valikoin jotain huomioita jotka kontekstioivat tätä kirjaa (jota en ole siis lukenut) syvemmälle muuhun. Tässä tavallaan puhutaan yhä vähemmän kirjasta ja yhä enemmän muusta. Mutta kuitenkin itse teos nivoutuu tähän maailmaan jotenkin.

Äärioikeiston olemassaolosta saa selvästi viitteitä kun mietitään sitä mitä maailmassa on tapahtunut. Homokulkueet saivat aikanaan kaasusta. Koivulaaksokin on kokenut kovia. Puukkoisku on selvästi ylilyövää väkivaltaa joka ei kuulu demokraattiseen keskustelukenttään. Uuden suomen oikeistolainen puolustus teemoittuu muutamaan päästrategiaan.

Ensimmäinen on se, että korostetaan että perussuomalaiset ei ole väkivaltapuolue. Tämä voi näkyä esimerkiksi siinä että vaaditaan että joku antaisi Halla-ahon blogiin lähdeviittauksia joissa tämä tukisi väkivaltaa. Tämänlainen puolustus toki unohtaa sen, että esimerkiksi armeijassa simputtaminen on virallisen totuuden vastaista, eli ohjeet kieltävät sen. Kuitenkin sitä tapahtuu ja joissain maissa (jotka ei kyllä ole Suomi) tätä voidaan katsoa sormien läpi koska se "kuuluu koulutukseen ja on aina kuulunut". Virallinen totuus on sosiologiassa aina liitettävä toimintaan ja korrelaatioihin ja tilastoihin siitä mitä tietyn ideologian kannattajat tekevät usemmin kuin muut eivät. (Päättelyn keinoina ei ole se että etsitään suoria käskyjä, jotka yleensä on piilotettu jos ne ovat huonoa PR:ää. Yliedustukset ja aliedustukset, muutokset trendeissä jne. ovat ne joita katsotaan) Kuitenkin pidän tätä puolustusta periaatteessa hyväksyttävänä. Se nimittäin kertoo viestin siitä että kyseinen henkilö ei kannata väkivaltaa ei virallisella eikä epävirallisella tasolla. Selitys kun ei ole se miten väkivalta oli oikeutettua, vaan miten väkivalta on jotenkin vääräoppista tahi ei vähintään ole "oikeaoppista".

Olen joskus maininnut siitä että jos joku ei kiistä väkivallan olemassaoloa vaan tunnustaa sen tapahtuneen ja sitten yrittää irrottaa itsensä ja viiteryhmänsä tästä väkivaltaisuudesta, se tarkoittaa sitä että hän ei hyväksy väkivaltaa eikä halua katsoa sitä sormien läpi tai pitää jonain lieventävien asianhaarojen lieventämää motiiveiltaan järkevää ja ymmärrettävää.

Provokaatio -argumentaatio on sen sijaan huolestuttavampi.
* Se kun pitää sisällään viestin siitä että joidenkin tahojen olisi vaiettava. Tämä teema on ollut hyvin toistuva (esimerkiksi Vauva -foorumin lainaukseni edustaa tätä.) Siinä ymmärretään tekijää ja selitetään että se oli jotenkin odotettavaa. Tämä teema itse asiassa kertoo että liikkeeseen liittyy oleellista väkivaltaisuutta. Ei kenties siten että kaikki nämä olisivat väkivaltaisia tai väkivaltaan kannustavia ihmisiä. Yhteys on enemmänkin viesti väkivallantekijöille. Viesti on se, että "ei me sulle niin suututa ja temppua niin pahana pidetä kuitenkaan". Tämä on siis hieman sama kuin vaikkapa raiskausvitseissä. "raiskauskulttuuria ja naisvihamielistä kulttuuria ylläpitävät kaikki ne, jotka eivät puutu epäasialliseen käytökseen tässä suhteessa. Suurin osa ihmisistä on kunnollisia ja jotkut jopa tasa-arvon puolella, mutta ongelman muodostavat nimenomaan nämä, jotka raiskaavat, koska he olettavat, että kaikki muutkin tekevät niin. Esimerkiksi raiskausvitsejä kertova miesporukka saattaa pääosin koostua täysin normaaleista miehistä, jotka heittävät vain hyvin huonoa ja epäasiallista läppää, mutta raiskaajille tämä kaikki on vahvistusta siitä, että muutkin tukevat hänen näkemystään."
* On hoopoa että perussuomalaiset - jotka ovat yleensä mainostaneet että poliittinen korrektius on perseestä ja että sananvapaus myös vaikeissa kysymyksissä ja repivissä asioissa tulee hyväksyä vaikka se kuinka ärsyttäisi ja provosoisi - ovat vaatimassa tässä hiljenemistä.
* Tämä argumentaatio kuitenkin ennen kaikkea ampuu omaan jalkaan. Sillä se voidaan liittää "fatwaenvy" -tyyppiseen rakenteeseen. Monihan moittii ateisteja siitä että he moittivat kristinuskoa eivätkä islamissa ja selittävät että tämä johtuu siitä että islamilaiset provosoituvat ja ovat vaarallinen ja väkivaltainen liike. Jos perussuomalaiset ovat todella sellaisia että asioita ei saa sanoa koska on "ymmärrettävää että tietyt mielipiteet provosoivat väkivaltaa", niin siinä vaiheessa jopa väitteet siitä että se olisi natsipuolue olisi jo paljon vahvemmalla pohjalla.
* Argumentti siitä että provosointi johtaa väkivaltaan ei sovi länsimaiseen demokraattiseen ajatteluun. Moni peittää tämän eron piilottelemalla sanan "väkivalta" muotoon "provosoituminen". Kuitenkin jos ajatellaan poliittista keskustelukenttää, provosoituminen on sitä että keksii verbaalisen vastaiskun tahi mahdollisesti suuttuu ja vittuilee esittäjälle. Kenties pistää mielenosoituksen pystyyn, kantaa panderollia. Tämä on klassista provosoitumista. Ja se on itse asiassa kannustettava asia. Itse asiassa sitä pitäisi kenties jopa provosoitua enemmän jos provosoidaan. Väkivalta ei ole provosoitumista.
* Syy-seuraussuhdetta väkivallan ja suututtamisen välille ei sosiologiassa voida vetää jos kyse on yksittäistapauksesta. Yksi hullu uskovainen ei tee uskonnosta pahaa. "Provosoitumisen uskottava seuraus" -selitykset ovat intuitiivisesti ihmisiin iskeviä, mutta näitä päätelmiä tehdessä unohtuu helposti se, että se voidaan vetää jos ja vain jos se on uskottava ja odotettava seuraus eikä jonkun yhden anomaliakahjon temppu ja ylilyönti. Jos siis jos kirjan kirjoittajien olisi pitänyt tietää tämä, ja harkita asiaa ennalta johtaa takaisin "fatwaenwy" -myllyyn.

Tu Quoque -pohjainen puolustus jossa selitetään että on olemassa myös äärivasemmisto. Tässä puolustuksessa voidaan nähdä piirteitä jotka tekisivät tästä yhden "provosoitumisargumentin" alatyypin. Mutta mielestäni sillä on muutamia oleellisen omia piirteitä, jotka tekevät siitä jotain joka on syytä käsitellä erikseen.
* Joskus se perustuu siihen että jos on toinen ääripää niin olisi myös toinen ääripää. Tämä ei välttämättä pidä paikkaansa. Esimerkiksi natseilla ei ollut vastassaan mitään äärijuutalaisia eikä tämä estänyt heitä kohkaamasta. Päin vastoin, juuri tämä äärijuutalaisuuden puute teki holokaustista helpompaa.
* Siinä sekoitetaan usein asioita pahemman kerran. Karkeasti ottaen on olemassa iso määrä innokkaita vasemmistolaisia, jotka esimerkiksi blogaavat joka päivä. Heillä voi olla monomania. Tämä ei tee heistä ääriliikkeen kannattajia. Sama olisi tietysti oleellista muistaa myös perussuomalaisten kohdalla. Moni heistä lähinnä rageilee netissä koska ovat niin avuttomia nysviä jotka eivät viitsi yrittää saa mitään aikaan livenä. He ovat vihaista passiivistoa eivät aktiivista ääriliikkeistöä.
* Usein tässä myös sekoitetaan "suhteellinen äärimmäisyys" ja "absoluuttinen äärimmäisyys". Voidaan sanoa että vasemmistossa ja oikeistossa on variaatiota. Ja koska on jakauma, on gaussin käyrällä päitä jotka ovat kaukana keskiarvosta. Tämä on suhteellista äärimmäisyyttä. Käytännössä se ei merkitse kovin paljoa. (Fundamentalistit ovat "äärikristittyjä", he ovat marginaalia ja ottavat harvinaisen tosissaan asiansa. Mutta valtaosa heistä ei ole ns. vaarallisia.) Sen sijaan jos katsotaan kokonaisuutta voidaan puhua absoluuttisesta äärimmäisyydestä. Esimerkiksi natsipuolue sakassa oli ääriliike, vaikka valtaosa saksalaisista kuului siihen. Samoin Ku Klux Klan oli ääriliike, ja tämä näkyy juuri keskiarvoa katsoen. Itse asiassa "suhteellinen äärimmäisyys" viitattuna kohteena kertoo että väkivalta on anomaalisempaa. Jos liike on "absoluuttisesti äärimmäinen" sen toiminta on dramaattista muillakin tasoilla eikä liikettä tarvitse yrittää mustamaalata näitä kautta. ~ Tässä kohden tärkeintä onkin huomata että äärioikeistolaiset iskut ovat kohtuu yleisiä. Ja niille tyypillistä on aggressio joka kohdistuu ihmishenkeen. Vasemmistolainen anarkia taas kohdistuu omaisuuteen. Anteeksi röyhkeyteni, mutta pidän molempia aivan oikeasti ääriliikkeenä sanan absoluuttisessa mielessä. Toisaalta näidenkin välissä on selkeä laatuero, ja koska arvostan ihmiselämää omaisuuden yli, näkisin näissä oleellisen suuren eron. Toisen äärityypit ovat äärimmäisempiä kuin toiset. Ero on jo laadullinen, ruumiillinen koskemattomuus, henki  liikkuvat eri tasoilla kuin omaisuus, näyteikkunat ja autojen maalipinnat.
* Tu Quoque -argumentaatio tunnustaa implisiittisesti sen, että se omakin puoli on ääriliike eli halveksuttava. Tämä johtaa ja palauttaa sen "fatwaenvy" -kohtaan siinä provokaatioargumentaatiossa.

Itselleni aihe on sellainen että pyrin pysymään siitä vähän etäällä. Syynä on se, että olen tottunut vain (ID)kreationisteihin. Ei millään pahalla, mutta tässäkin on taipumuksia ääriliikemäisyyteen. Sen parissa nimittäin sataa tappouhkauksia. Kreationistit eivät yleensä kuitenkaan puolusta näitä aktioita. He eivät yleensä selitä provokaatioargumentaatiolla että "mitäs eevokki provosoit". Sen sijaan he selittävät miksi tappouhkaileva kreationisti rikkoo Jumalan sanaa vastaan. (En tosin ymmärrä miten se voisi rikkoa ID:n virallisen totuuden mukaan mitään arvomaailmaa vastaan koska ID:hän ei ole välttämättä kristinuskon Jumala. Ainiin, onhan se, tätä ei vain tunnusteta.) Näitä uhkauksia on maailmassa aika paljon ja ne kertovat että uhkailu on enemmän kuin sattumaa. Se ei kuitenkaan tee tästä "riittävän äärimmäistä jotta minulla menisi pelosta paskat ihan koko ajan housuun". [Kreationistit ja evolutionistit ovat jatkuvasti kritisoimassa toisiaan, ja ideologiapuhe paistaa myös siellä "älkää lukeko tuota lähdettä, sen kirjoittaja edustaa vääräoppista kantaa X" on aivan liian yleinen heittä sielläkin. Kuitenkin tuossa skenessä nimenomaan erimieliseen keskittyminen on jotenkin oleellisesti mukana.]

Äärioikeistolaisessa puolessa väkivaltaisuus näyttää olevan samantapainen "tyypillinen anomalia" mikä tappouhkaus on kreationistipiireissä. Eli niitä tulee vastaan epäsäännöllisen säännöllisesti mutta toistuvasti. Ja näihin iskuihin ollaan tartuttu huomattavasti löysemmin rantein kuin mitä kreationistit tarttuvat omiin tappouhkailijoihinsa. Provokaatioargumentaatio tuntuu olevan oikeistolaisissa ja perussuomalaisissa normina. Se on huomattavasti sallivampi kanta kuin se, että väkivaltailijat torpattaisiin suoraan harhaoppisiin ja heidät työnnettäisiin syrjään. Seuraava aste vakvauudessa olisi jo se, että niitä alettaisiin pitämään jonkinlaisina vitseinä. Ja tästä ei ole enää pitkä matka siihen että väkivalta olisi hyväksyttävää. En siis ota yleensä äärioikeistopuoleen kantaa, koska en kykene pieksemään ja viipaloimaan niin monia tyyppejä spontaanisti kuin haluaisin. Äärioikeiston kanssa paskahalvauksesta tulisi arkipäivää.

Siksi toivoisinkin että esimerkiksi PerusSuomalaisten VPJ yrittäisi tehdä irtiottoa jossa määrittäisi vahvasti perussuomalaiset eri planeetalle äärioikeiston kanssa. Ja yrittäisi leikata puoluetta pois natseista niin että korostuu että perussuomalaiset eivät olisi natsipuolue ja että tavoitteina on, että se ei olisi edes natsien puolue. Mutta ei. Sen sijaan hän väittää jotain aivan muuta. Väkivallan ohittaminen ja kutsuminen "red flag" -operaatioksi jossa uhri olisikin manipuloija on joko varsin asenteellista. Tai sitten se on yritys piilottaa väkivallan ikävät PR -puolet, joka itse asiassa toimii väkivallan lietsojana ; Väkivaltaa ei usein käytetä koska se tekee marttyyreitä, ja uhreille ollaan sympatiseeraavia. Jos väkivaltaa voidaan harjoittaa ilman negatiivisia vaikutuksia omalle asialle, on taattua että se ei ainakaan vähennä tämänlaisten tekojen houkuttelevuutta.

---

Omituisin puukottaien puolustus on ollut "Keskustelun puute" -argumentti on omituisin kaikista, koska puukko kädessä ei keskustella. Niitä on tosin tullut vastaan vain yksittäistapaus, joten ei tästä sen enempää. Tämänlaiset "argumentit" ovat liian "haluamme vain herättää keskustelu" -henkeä jotta niitä voisi edes ottaa vakavasti. Kun sanoma ja teot ovat kuin eri planeetalta, ei argumentille voi oikein antaa arvoa.

Huumorin rakentavuudesta

"Ali ja Husu" käsittelivät hieman huumorin suhdetta rakentavuuteen. Erityiseen keskiöön heillä nousi uskontojen käsittely huumorissa. Jumalanpilkan ja esimerkiksi islamin suhde on melko vaikea. On Muhammad -pilakuvakohuja ja vastaavia. "Meidät, Ali ja Husu, koetaan taustastamme johtuen herkästi muslimeiksi ja kysymykset, joihin usein saamme ottaa kantaa ovat: Eikö teillä ole huumorintajua? Miksi te suututte, jos joku puhuu pahaa profeetastanne? Harva kuitenkin kysyy: Mistä ette suutu? Missä menee se raja?" Tässä kysymyksessä itse asiassa korostuu se, että huumorintajuksi katsotaan kyky nauraa -tai ainakin kyky olla suuttumatta. Nähdään että huumorintaju liittyy kykyyn nauraa itselleen. Itsekritiikkikyky muuttaa tilanteen jossa muut nauravat sinulle joksikin jossa naurat muiden kanssa.

Kuitenkin blogauksessa ollaan erimielisiä. Siinä huumorille nähdään rakenne ja tarkoitus. Tämä vitsin intentio on ratkaisevampi kuin se, miten se tulkitaan. (Tässä mielessä "Ali ja Husu" eivät ole postmoderneja. Mikä ei suoraan sanoen ole yleensä huono asia.) Sen sijaan he jakavat huumorin "pilkkaavaksi huumoriksi" ja "palvelevaksi huumoriksi". Ne he määrittelevät seuraavalla tavalla "Pilkkaava huumori ytimekkäästi määriteltynä on sellaista, jossa tiettyä ihmistä tai ihmisryhmää pilkataan heidän omalla kustannuksellaan. Maailmassa tällaisella huumorilla on pitkät perinteet. Esimerkiksi 70-luvulla Englannin pienissä pubeissa kerrottiin vitsejä siirtolaisista. Suomessa niin sanotut ”mustalaisvitsit” naurattavat edelleen. Pilkkaavan huumorin luonteeseen kuuluu mm. se, että kertoja asettaa itsensä vitsin kohteen yläpuolelle. Tunnusomaista pilkkaavalle huumorille on se, että itse kohde ei naura vitsille." ... "Palveleva huumori nimensä mukaisesti palvelee jotakin tarkoitusta. Siinä ei loukata ketään tai tiettyä ihmisryhmää, vaan yleisö nauraa vitsin kertojan ja kohteen kanssa, eikä kohteelle. Palvelevaa huumoria on huomattavasti vaikeampaa tehdä, sillä siinä ratkaisun avaimena on ennen kaikkea näkökulma. Miten puhua vaikeasta asiasta ilman, että asettaa itsensä vitsin kohteen yläpuolelle?"

Erottelu on tietysti hyvin vaikea. Esimerkiksi budokaskukirja "Jokohama humahuta" on teknisesti ottaen jotain siltä väliltä. Se ei oikeasti pilkkaa ketään - se on vitsikirja itsepuolustusharrastajilta itsepuolustusharrastajille. Kuitenkin samalla se kuitenkin tukee ja levittää itsepuolustushenkisyyttä, joka on itsessään arvovalinta. Jos joku on asenteelliseti tai periaatteellisesti itsepuolustusta vastaan, niin he voivat kokea tämänlaisen vaarallisen asennevamman myynninedistämisenä. Vastaava ongelma on itse asiassa kaikissa tämäntyyppisissä kirjoissa joissa keskeisenä ideana on "yritys olla rakentava". Se päätyy hyvin usein olemaan jotain jossa aiheena on jokin ideologia tahi liike tahi ilmiö ja sitä kaupitellaan sen omalle sidosryhmälle. Yläpuolelle ei asetuta mutta sen kutsuminen rakentavaksi olisi silti liioittelevaa. Näin ollen sinänsä leppoisat "Sakastissa nauretaan" -tyyppiset pastorivitsikokoelmatkin voidaan nähdä jontain muuna kuin rakentavana. Tosin ne eivät ole tätä by definition ; Ne kun eivät teknisesti ottaen ota monia eri näkökulmia huomioon. Niissä on yksi näkökulma, niiltä vain puuttuu "vihollinen" ja tätä kautta hierarkia.

Nähdäkseni tämänlaiselle huumorille on kuitenkin tilausta ja jos joku dissaa "Jokohama humahutaa" ja vastaavia siksi että ne edistävät pahuutta, niin sen pahempi tälle kriitikolle.

Valtaosa suomalaisista koomikoista onkin oivaltanut tämän. Itse asiassa valtaosa suomessa menestyvästä huumorista ei ole kovin repivää. Esimerkkinä voidaan ottaa Putouksen "menneiden lumien hahmo" "Munamies". Se oli varsin leppoisa hahmo ja ihmiset halusivat nähdä sitä. Suomalainen huumorintaju on yleisesti ottaen leppeä. Näin ollen huumoria tehdään tavallisten ihmisten asioista tavallisille ihmisille - ja tätä pidetään sekä kriittisenä että itsekriittisenä. (Samalla katsojat/kuuntelijat/maistelijat pääsevät koettelemaan huumorintajuaan sekä postmodernissa että eipostmodernissa hengessä.)

Arhi Kuittinen on tästä enemmän kuin hieman nyreissään. Hän keskittää huomionsa erityisesti stand-up -komiikkaan joka Suomessa eroaa voimakkaasti muiden maiden stand-upista. Kuittinen korostaa että muualla tyypillinen poliittinen epäkorrektius ja yhteiskuntakriittisyys puuttuu. "Suomalaisissa stand up -esityksissä, ainakin Helsingissä, nousee esille käsitys, että tavallisten suomalaisten käyttäytymistapojen ja luonteenpiirteiden pilkkaaminen on yhteiskunnallista kritiikkiä. Ja että stand up koomikon tehtävä on tuottaa katsojille pehmeä ja mukava ilta, joka ei loukkaa yleisön poliittisia ja uskonnollisia tunteita. Ei ole." ... "Valitettavasti stand upin ensimmäinen ehto on: Kantaaottavuus. Mutta ei Suomessa. Suomessa kelpaa nousuhumalatyylinen puheripuli ja itsensä ruoskiminen "stand upiksi". "Onko yleisöllä hyvä fiilis?"" Näin yhteiskunta puuttuu ja huumori onkin ilman kapinaa ja värinää ja suuria tunteita. Ahdistus ja loukkaantuminen ovat riskejä - tämä on mielenkiintoista, koska tämä puuttuu esimerkiksi USA:n stand-up -komiikasta. Ja USA "tunnetaan maineeltaan" (aka. ihmismielten illuusioissa) siinä että ihmiset lähinnä haastavat toisiaan oikeuteen ties mistä. Kenties tämä kuvaakin sitä että Suomi on lähempänä tätä.

Näin ollen uskaltaisin itse asiassa jopa kyseenalaistaa ajatuksen siitä että kristityt olisivat jotenkin huumorintajuisempia kuin islamilaiset. Varsinkaan Suomalaiset eivät ole lempeitä. Stand -up koomikon työ on leipätyö. Sen ideana on tuottaa rahaa koomikolle. Suomalaiset loukkantuvat erittäin herkästi esimerkiksi uskontovitseistä. Tätä valitusta ei ole itse asiassa vaikeaa löytää netissä. Itse asiassa valtaosa kristittyjen keskustelusta jossa kristillisyys ja uskonto nousee sanana ja käsitteenä esiin ovat sitä että joku on verisesti loukkaantunut. Suomalaiset ovat vähintään yhtä herkkänahkaisia kuin pilakuvajupakasta suuttuneet muslimit. Se ero, mikä on, ei ole vihassa vaan siinä miten se toteutetaan. Suomalaiset eivät uhkaile ja harjoita väkivaltaa samalla tavalla kuin mitä em. Muhammadpilakuvakohun kohdalla on saatu kuulla. Sen sijaan he raivostuvat ja nurisevat mielipidepalstoilla, blogeissa ja facebookissa.

Jos huumorintaju tarkoittaa sitä että "ei suutu" itseen ja itselle tärkeisiin asioihin kohdistuneesta vitsistä, niin me suomalaiset failaamme sen testin aivan totaalisesti. Tämä onkin vaikea taito, koska otamme asiat vakavasti ja asioilla on syvä merkitys. Merkitykseen liittyy helposti myös tunne-elämys. Joka taas purkautuu monesti huumorin kohdalla vihana. (Koska me otamme myös huumorin vakavasti. Hyvin vakavasti. Suomi noudattaa oman hikipediaprofiilini lausumaa "Täällä tehdään vakavasti otettavaa huumoria - eikä tässä ole mitään sisäisesti ristiriitaista.")

Itse ehdottaisin että huumorin keskiöön voitaisiinkin laittaa hierarkisuuden ja rapsuttelun sijasta sadismi. Siinä ei ole hierarkiaa, koska hyville ei käy hyvin ja pahoille pahoin. Vaan kaikille käy pahoin. Tästä syntyy toki melko julmaa jälkeä. Ajatus lähti itse asiassa mielessäni liikkeelle "Father Tucker" -pätkistä. Siinä keskiössä on kaikkien rakastama ihana pedofiilipastori. Se voidaan nähdä vakavana valtasuhteita ravistelevana huumorina, koska se puuttuu pyhänä pidettyyn uskontoon tarttumalla siihen uskontoon liittyvällä varsin karsealla stereotypialla (karseus on tässä monessa mielessä. Se kuvaa sekä stereotypian laatua että sen aiheen vakavuutta). Kuitenkin itselleni se on - itsellenikin yllättävää kyllä - jotain muuta kuin jumalanpilkkaa ja ikonoklasmia. (Luultavasti syynä on se, että stereotypia on niin huonosti osuva että se tavallaan menee jonnekin vitsiparodiamaailmaan eivakavastiotettavana jo tämän vuoksi.) Father Tucker edustaa itselleni täsmälleen samaa maailmaa mitä "Happy Tree Friedsit" edustavat. Niissäkin on erilaisia hahmoja joilla on kaikilla omat tavat olla maailmassa. Ja sitten niille käy huonosti. Sarjassa tapahtuu aina aivan kuvottavia ja kammottavia asioita herttaisesti kuvatuille naïveille piirroshahmoille. Juuri tämä kontrasti on sen huumorin päälähde. (Myös pedofiilipastorissa on hahmona voimakasta kontrastia.) Se on moniarvoista, mutta sitä ei voi kuvata kovinkaan rakentavaksi. (Päin vastoin, herttaiset hahmot ovat aina lopussa enemmän palasina kuin aluksi.) Hierarkista se ei ole koska kaikille kuitenkin käy pahasti.

Kanantaluttajat

Giovanni Guareschin kirjallinen hahmo, Isä Camillo, väitteli kerran Jeesuksen kanssa papin ulkoisesta olemuksesta. Isä Camillo moitti sijaisekseen määrättyä hentoa ja nöyrää kirkonmiestä "kanantaluttajaksi." Ja niinhän siinä kävi, että lopulta lihaksikas, kookas, voimakas ja kaikkia valtoja uhmaava isä Camillo haluttiin takaisin vanhaan virkaansa ja kanantaluttaja sai lähteä.

Arkijärjelle taipuu että tämä on muistutus karismasta. Kirkonmiehen täytyy jotenkin olla uskottava. Se, mitä uskottavuus sitten tarkoittaa riippuu tietysti ympäröivästä kulttuurista. Nykyään Isä Camillo saisi todennäköisesti potkut ainakin luterilaisesta valtionkansankirkosta.

Laajemmin se korostaa kuitenkin Marshall McLuhanin ajtusta siitä että viestin välityskeino, on usein itsessään viesti. Hänen mukaansa tiedonvälityskanava muuttaa kulttuuria eikä vain välitä ja esitä sitä. Vastaavaa on esittänyt esimerkiksi Neil Postman, joka tosin esittää McLuhania pessimistisempiä näkemyksiä. Hänestä esimerkiksi televisio turmelee. McLuhan taas näkee median enemmän erilaisten asioiden mahdollistajana.

En itse lähde kovin lennokkaille linjoille, sillä perussääntönä sosiologiassa on se, että jos yksi asia (ideologia, teknologia jne.) laitetaan deterministiseen syy-seuraussuhteeseen, kokonaisuus tuntuu aina typistyvän. Malleja on vähintään vaikeaa testata. Silti voidaan nähdä että asiassa on omituisia seurauksia.

Voidaan nimittäin nähdä että yhteiskunnassa on aina ollut eräs ratkaistava kysymys. Tarkalleen ottaen se on se, kuka maksaa taiteilijoiden palkan. Tämä on merkittävää koska taiteilijat toimivat aina yhteiskunnan "ravintoylijäämällä". Jos haluamme taidetta, täytyy joku vapauttaa peltotöistä, metsästyksestä tai vastaavasta tekemään jotain muuta. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä että joku maksaa. Ei kenties rahaa, mutta maksaa jotain. Nälkään kuollut taiteilija ei tuota mitään. (Nälkäkuoleva taiteilija tosin voi hallusinoida kaikkea mielenkiintoista, eikä tämä liene aivan merkityksetön yksityiskohta.)

Otan tästä esimerkkinä tarinankerronnan. Se kun kuvastaa mielestäni hyvin monisäikeisesti (mutta lyhyesti kuvattavasti) asiaa.

Ennen kirjallista kulttuuria tarinankerronta oli suullista kulttuuria. Tällöin tarina oli palvelu. Palvelussa on tyypillistä se, että asia ei koske omistusoikeutta vaan työtä. Tarinankertojalta "ostetaan aikaa". Tämä näkyy hitusen nykymaailmassakin ; Parturilta ostat hiusten muotoilusta etkä siitä että saat pitää hiuksesi. Keikkamuusikolle maksat keikalla käymisestä. Kirjoitustaito muutti tätä. Se muutti tarinan esineeksi. Tällöin saattoi olla tarpeen tehdä erityisjärjestelmä, jossa tarinankertoja sai tarinasta jotain, ja kirjoittaja sai vaivanpalkkaa. Kirjoja oli työlästä tehdä ja niitä kopioitiin käsin. Tekijänoikeus ei tälläisessä systeemissä ole kovin merkittävä. Teknisesti kirja oli kirjoittajan/jäljentäjän omaisuusesine. Kirjaa voitiin myydä ihmiseltä toiselle, jolloin tarinankertoja ei saanut mitään. Esineitä myytäessä myydään siis ennen kaikkea omistusoikeus eikä enää puhuta tiivistyneestä työstä. Kirjapainotaito muutti tilannetta vielä lisää ; Kirjoista tulikin halpoja. Oikeastaan vassa tässä vaiheessa tekijänoikeus muuttui oleelliseksi ja merkittäväksi seikaksi. Kirjalla oli melko halpa kappalehinta, ja tekijälle haluttiin myös saada korvausta. Se saatiin ottamalla siitä siivu kirjan hinnasta. Kuuluisuudesta, levinneen informaation tekemisestä, tuli ensi kertaa rikastuttava voima. Tämä taatusti tukee kulttuuria.

Netti on lisännyt kierroksia, ja tarkalleen ottaen netissä oleva julkinen informaatio ei enää tavallaan ole esine eikä palvelu. Sitä ei enää voida sitoa tehtyyn työmäärään eikä kirjan kaltaiseen kappaleeseen. Ei ole helppoa nyhtää "kappalehintaista" rahaa jostain joka on niin helposti kopioitavissa ja siirrettävissä ja joka ei tavallaan enää ole "kappale". Tämä on itse asiasa johtanut aika isoihin ongelmiin. Kun ihminen meni kirjakauppaan, hän maksoi tavaranvälittäjälle, ja tämä vei siivun kirjoittajalle. (Ei siksi että haluaisi, vaan sen takia että jos taiteilijoille ei makseta, he eivät tee.)

Tässä kohden en malta olla lainaamatta Enbusken ironista tekstiä (Joka on tuottanut tulkintaongelmia, koska nykymaailmassa ihmsiet ymmärtävät huumorin halvan sarkasmin kautta, jossa oma mielipide liioitellaan. Tämä on ihmisille tajuttavaa. Ironia, jossa ollaankin päinvastaista mieltä on vaikeammin hallittu taito ja Enbusken tekstiä on syytetty oikeistolaiseksi.) Enbuske "ehdottaa" pakkotyötä lahjakkaille. "Jotkut ovat aina toisia ahkerampia, nopeampia ja älykkäämpiä. Jos ihmisellä kerran on lahja, se pitää pistää täyteen käyttöön yhteisön hyväksi. Sanon sen suoraan, vaikka ikävältä kuulostaa. Lahjakkaat ja ahkerat pitää panna pakkotyöhön valtiolle. Pakkotyö kuulostaa vähän ikävältä, mutta nykyinen tuloverotuskin on pakkotyötä. Viisi tonnia kuussa tienaava tekee jo nyt työtä valtiolle vappuun saakka. Todella hyvätuloiset tekevät pakkotyötä juhannukseen. Vasta sen jälkeen tienatut rahat jäävät itselle. Ajatellaan myönteisesti ja puhutaan mieluummin vaikka solidaarisuustyöstä. Joskus on rikottava vapaan kanan munia, jotta saadaan luomumunakas. Jonkinsorttisena parivuotisena kansalaispalveluksena lahjakkaat voisivat kehittää uusia innovaatioita valtiolle." Enbuske on tietysti itse juuri niitä joiden kohdalla kysymys "kuka maksaa taiteilijoille" on oleellinen. Kysymys on hänen omasta elämästään. Siksi näenkin että tuossa kritisoidaan ajatusta siitä että "yhteisvastuullisesti" pitäisi ottaa vastuuta valtiolta ja julkiseta sektorista hyväntahtoisille ihmisille. Ja ennen kaikkea sitä että ilmaista työtä pitäisi olla valmis tekemään.

Jos opettaja tekee tietotyöstä (yhteiskunnan tukeman) palveluammatin, ja osa tekee taiteesta veistosten luonnin kautta käsityöläisammatin jossa myydään esineitä, on vaikeaa keksiä mitä tekee esimerkiksi muusikko joka tekee CD -levyn joka pistetään piraattina ympäri nettiä. Paitsi "ilmaista työtä".

Historiasta, juoruista ja pahoista kielistä

Lueskelin vanhahkon "Guardianin" uutisen jossa käsitellään Kate Middletonin vaakunan symboliikkaa. Vaakunahan oli tuolloin upouusi. Sen tulkinnassa oli muun muassa pieniä kuivakoita vitsejä "There are two in-jokes, but you probably have to be a medieval French herald to appreciate them fully: the gold chevron refers to Carole Middleton's maiden name, Goldsmith, and the division down the centre between blue and red is a little pun on the Middle-ton name." Aihe huvitti sen verran että tutustuin heraldiikkaan jonkin verran. Itse asiassa väänsin hieman kieli poskessa itsellenikin "coat of armsin", joka tosin edustaa rappiollista heraldiikkaa sillä siitä puuttuvat vaakunaeläimet ja kruunut. Siinä on vain kilpi, joka on tosin jaettu väreihin kuten periaatteessa pitääkin. Lisäksi siinä on heraldinen eläin (miekan lävistämä juokseva punainen orava) ja symbolinen tammenterho. Lopputulos ei ole kovin esteettinen ja itse asiassa näyttää joltain lastenkirjasta revityn konkurssiin menneen pikkukylän vaakunalta. (Joku heraldiikasta kiinnostunut voi huvikseen haukkua-kommentoida sen vaikka kommentteihin halutessaan.)

Tämänlaista ajanvietettä kuvaa näpertelevä pinnallisuus että tietty "kultturelliuden häivähdys". Kuitenkin tosiasiassa Kate Middletonin asioista kiinnostuminen on osoitus lähinnä kiinnostumisesta keltaisesta lehdistöstä. (Ei siitä keltaisesta lehdistöstä joka syksuisin ruska-aikaan on Lapissa.) Tosin samalla muistuu mieleeni että historiantutkimuksessa osa keskittyy siihen että lukee jotain keltaiseen lehdistöön verrattavaa menneiltä vuosisadoilta. Ja tätä taas pidetään sivistyneenä. Vaikka itse näkisin että Kate Middletonin vaakunan osaaminen on sovelluskelpoisempaa tietoa kuin tieto jostain 1300 -lukulaisesta sukuvaakunasta.

Tämä muistuttaa eräästä pienestä asiasta joka liittyy tunnettuun pääsääntöön. Kaikkina aikoina ikinä "vanhat ämmät" ovat sitä mieltä että nuoriso on turmeltunut. (Up yours!) Ja kaikkina aikoina "intellektuelli-sivistyneistö" on ollut sitä mieltä että kulttuuri on romahtamassa. Kuitenkin oikeasti tämänlaisen jaon tekeminen on aika vaikeaa.

Tästä hyvän kuvan saa "systomykoosi" -blogin arvioista joissa tartutaan Postmanin "Huvitammeko itsemme hengiltä" -teosta. Kirjoittajan pääteesi on mielestäni suorastaan yksinkertaisuudessaan nerokas. "Lukutaidon määrä kasvaa, mutta sen merkitys tiedon välittäjänä ja sivistyneisyyden osoittajana heikkenee." Tätä kautta tapahtuu huomio siitä mikä on sivistyksen yleistason trendi ajassa "Joka paikassa valitetaan että informaatio on sirpaleista ja valtaosaltaan merkityksetöntä. Aivan totta, mutta laadukasta tietoa on silti sama määrä kuin ennen. Erona on se, että ennen kirjojen ja sanomalehtien painaminen oli kallista eliittipuuhaa. Ei silloin olisi voinut painaa, että prinsessa Estellelle tuli nokkosrokko. Ennen köyhälistö kaivoi ojaa, nykyään tyhmälistö lukee että prinsessa Estellelle tuli nokkosrokko. Ennen oppineisto luki ne harvat painetut lehdet. Nykyään sivistyneistö osaa kyllä seuloa muusta informaatiovirrasta ne harvat merkitykselliset tekstit."

Huomio on hyvä. Kun katsotaan lukutaidon historiaa, ei voi olla huomaamatta sellaista seikkaa, että Suomen ensimmäinen eipastoreille tarkoitettu aapinen on vuodelta 1666. (Nimenä mainio "Yxi paras lasten tawara".) 1700 -luvulle mentäessä lukutaito oli kehittynyt siinä määrin että yksi kolmasosa osasi lukea auttavasti ja kaksi kolmasosaa ei edes auttavasti. Tässä mielessä nykyajan facebookpäivityksiä itse tehtailevat lapset ovat aivan selvästi taitavampia. On tavallaan kornia puhua sivistystason romahtamisesta, kun trendi on selkeästi koko ajan nouseva.

Omakohtaisesti olen oppinut englantia vasta teininä tietokonepeleistä. Ilman pelaamista olisin tuskin ikinä saanut englantia ylioppilaskirjoituksista edes läpi. AMK:ssa englantini tasoa taas kehuttiin aivan yleisesti. Itse asiassa moni nykynuori osaa lukea ja kirjoittaa nuorena ja englannin perustaitojakin saadaan. Tämä on aika paljon. Toki koulussa nykyään nuristaan kun netti on kiinnostavampi. Mutta se, mitä muistan omasta lapsuudessani ja nuoruudestani joka oli juuri ja juuri ennen "tietokoneiden yleistymisryntäystä" lonnittiin ja lorvittiin koulussa ihan muutoin vain. Ennen ei oltu edes netissä.

Omaa sukupolveani itse asiassa leimaa myös tietty "epäpoliittisuus". Politiikka ei kiinnosta. Nuorempia taas kiinnostaa. Itse asiassa olen katsonut kuina sisarenpoikani laittaa facebookiin materiaalia. Suurta osaa tästä ei voi kehua syvälliseksi, vaan sellaiseksi mitä facebookiin nyt laitetaan. (Oma facebooksivuni floodaa kaikkea aivan järkyttävän pinnallista, lähinnä todella todella paskoja vitsejä, että repikää tästä!) Kuitenkin hän on ottanut esiin asioita eläinten hyvinvoinnista, eläinkokeista, turkistarhauksesta ja jopa television juonenkulkujen kohdalla hän on tehnyt joitain huomioita. Ne eivät näytä ehkä kummoisilta huomioilta jos asioihin on panostanut. Mutta itse en hänen ikäisenään tehnyt oikein mitään senlaista. Luin toki kirjoja, mutta en soveltanut niitä missään omahuomioisessa arvokeskustelussa.

Nähtävästi tässä dystopioinnissa on takana se sama huvittava ilmiö joka on "yhteiskunnan turmeltumisessa nuorison vaikutukseta". Kun katsotaan yleistä hyvinvointia, voidaan huomata että yhteiskunnassa "hedonismi" on yhä suurempi ja suurempi "ongelma". Se johtuu siitä että hyvinvointi paranee. Onkin todella kornia kuunnella tarinoita joissa "ennen oli paremmin" kun se näyttää olevan enemmänkin kärsimyslista siitä mitä jouduttiin kestämään ja kärsimään. Että oli vaikeuksia ja ryssätkin voitettiin. En ymmärrä miksi haluaisimme takaisin tähän dystopiaan joka on kuitenkin jotenkin utopiana pidetty. (Nykymaailma on mielestäni jo nykyisellään ihan tarpeeksi huono, kiitos vain.)

Itsekin olen tosin jossain määrin tämänlaisen rapistumisteorioiden kannalla. Eikä ainoana syynä ole se, että olisin kontekstiton. Eli näkisin vain eron itseni ja sivistymättömän rahvaan välillä ja ylpeästi ajattelisin että pinnallistuminen tuhoaa kaltaiseni megaviisaat. (Tämä olisikin kyllä aivan helvetin korni uskomuksena.) Nicholas Carrin "Pinnalliset - mitä internet tekee aivoillemme" keskittyy nimittäin mielen rakenteisiin. Hän ei oleta että internet olisi sivistyneille heuristinen este, pikemminkin päin vastoin. Sen sijaan hän esittää että ongelmana on se, että "diginatiivit" eli ikänsä datan kanssa kasvaneet oppivat aivan toisenlaisen tiedonhaun menetelmän, jossa ei keskitytä muistiin ja pitkäjänteiseen keskittymiseen. Koska data on wikipediassa, ei knoppitietoa tarvitse ulkolukea. Tätä tukee tietyssä määrin myös havaintoaineisto.

Kuitenkin tästä tulee hieman mieleeni keskusteluni siitä miten menneisyyden ihmiset muistivat asioita ulkoa. Itse asiassa uskoisin että pitkäaikainen trendi on se, että muistia on tarvittu yhä vähemmän. Itselleni tämä on helpotus, koska rehellisesti sanoen muistini ei ole parhaimmasta päästä, ollenkaan. Kognitiotieteen kursseilla testaamani muisti oli koko ryhmän huonoin ja häirittynä se rapistui tilastollisesti enemmän kuin kenenkään muun. Se on siis merkittävän huono. Kompensoin tätä prosessoinnilla. Minulla on enimmäkseen tietoa siitä mistä saan tiettyä aihetta varten tarvitsemani yksityiskohdat ja knopit. Kirjat ovat hyllyssä sitä varten että sivunumeroitakaan ei tarvitse muistaa ulkoa vaan ne voi laittaa lainaamisvaiheessa suoraan sieltä. (Lähteen sivunumero ei ole muistettava knoppi vaan kriitikolle mahdollisuus tarkistaa että en "lainaa omiani".)

Kysymys on kuitenkin myös siitä että onko muistilla todella niin paljoa väliä jos se on kuitenkin jossain ylhäällä. Tietyssä mielessä ulkoluku ei ole mielestäni kovinkaan merkittävä sivistyksen mittari. Moni arvostaa Koraanin ulkolukijoita, koska se on työläs temppu. Itselleni ulkolukija muistuttaa kuitenkin lähinnä tempulta jota voisi teettää joillain ovelilla apinoilla. Siitä puuttuu kaikki se mitä itse pidän sivistykselle oleellisena, eli kykyä soveltaa tietoa, osata käyttää sitä luovasti eri tilanteissa ja tulla sillä toimeen. En laske knoppitietoa kovinkaa merkittäväksi sivistyksen kannalta.

Näkisinkin että tässä kohden on kuitenkin olemassa toinen piirre. Internetkulttuurissa ei ole oikeasti kysymys tiedosta. Siinä missä ennen kirjoihin painettiin ns. sivistyneistön varmistelemaa tietoa, nykymaailmassa kuka vain voi kirjoitella mitä vain. Postmodernissa maailmassa ei tavallaan ole "knoppifaktoja" samaan malliin kuin vanhassa maailmassa. Postmodernissa tiedossa tämä on hämärtynyt. Ja itse asiassa se, minkä internettrollin tulee ensimmäisenä tajuta onkin se, että netissä kysymys ei ole koskaan tiedosta vaan aina identiteetistä. Toisen "tieteelliset faktat" ovat toisen "virallista totuutta jota eliitti vääristelee". Se on ensimmäinen asia jonka oppii pseudotieteilijöiden kanssa vääntäessä. (Ja netissä heitä ei voi välttää jos yrittää keskustella oikein mistään aiheesta yhtään sivistyneemmin tai vakavasti otettavammin.) Ihmiset myös brändäytyvät. Itse en ole itse asiassa ajatellut että blogini on brändi. Mutta sillä on kuitenkin leimallinen muotoilu ja jopa logo.

Tässä mielessä otinkin alkuun heraldiset symbolit. Ne oliva erilaisten ryhmien kannattajatunnuksia. Niillä oli hieman samantapainen merkitys kuin logoilla, tuotemerkeillä ja brändeillä nykyään. Brändien tuntemusta ei kuitenkaan pidetä sivistyksenä vaan rappiona. Ehkä tulevaisuudessa akateemiset tutkijat kuitenkin joutuvat esimerkiksi pänttäämään "500 kpl 2010 -luvun suurinta brändimerkkiä". Ellei heillä tietysti ole tietokonetta tätä varten, ja heidän toimensa meneekin sitten esimerkiksi logiarkistojen luokittelemiseen erilaisilla metodeilla. (Ja ehkä tämäkin toteutetaan jonain wikiprojektina ihmisten vapaa-ajalla.)

Itse näkisin että internet on vapauttanut informaation, disinformaation ja misinformaation. Tässä kaikki on yksilöiden omalla vastuulla korostetummin. Ei ole keskusjohtoista tietoon opastamista ja metodiikan opettajaa samaan malliin kuin ennen. (Tai jos on, häntä ei pidetä auktoriteettina joka opettaisi tämän taidon ja häntä moititaan norsunluutorni-elitistiksi.) Tämä taas johtaa siihen mihin tämänlainen tilanne johtaa aina. Siihen että erot kasvavat. Itse uskonkin että vapaa tiedonkulku johtaa siihen että jos tehdään huonoimmasta sivistystasosta trendi, se nousee hitusen, ja jos katsotaan niitä jotka ovat parhaita, se jopa kasvaa räjähdysmäisesti. Keskiarvon tasolla muutos ei ole välttämättä kovin kummoinen. Kuilu niiden joiden osaavat ja eivät osaa kasvaa.

Osittain syynä on se, että tiede edistyy. Eikä esimerkiksi teoreettinen fysiikka ole muuttunut kaavoiltaan helpommaksi vaan vaikeammaksi. Fysiikan elegantti ja yksinkertainen ei ole enää aikoihin tarkoittanut samaa kuin arkijärjen "helpot kaavat" jotka keskittyvät siihen minkälaisia matemaattisia funktioita ja syvällisiä matemaattisia konsepteja käytetään. (En siis usko että nykyään oltaisiin vaan niin paljon nerokkaampia kuin ennen.) Kärjen ja juuren väli kasvaa jo siitä että tietoa on enemmän. Osa myös lähtee "joron jäljille" ja ajautuu crank magnetism -ilmiön vuoksi jopa mahdollisesti siihen että he tietävät vähemmän kuin ennen asioihin "perehtymistään".

Mutta toisaalta sääntö "tieto on valtaa" on muuttunut. Nykyisin valta tulee julkisuudesta, näkyvyydestä ja identiteetistä. Brändi, ei tieto, on nykyään valtaa. Tässä mielessä sivistys on luksusta, eikä jotain joka ajaisi ihmisiä eriarvoiseen asemaan.

Ei missään nimessä rasismia (Ja miten tällä ei ole mitään väliä)

"En ole rasisti - hakkaan sinua uskontosi vuoksi."

"Where's evil? It's that large part of every man that wants to hate without limit, that wants to hate with God on its side. It's that part of every man that finds all kinds of ugliness so attractive."
(Kurt Vonnegut, "Mother Night")

Olen hieman huvittuneena seurannut ns. "birthereitä". He ovat USA:ssa olevaa oikeistolaista salaliittoporukkaa joiden mielestä Barack Obama ei ole edes Amerikan Yhdysvaltojen kansalainen. Heidän puheissaan nousee esille myöskin Obaman islaminuskoisuus. Obamaan laitetaan oikeistolaisten puolelta enemmänkin syytöksiä ja pelotteluja islamista. Obama nähdään nimenomaan islamilaisena johtajana. Tässä on vain se ongelma, että Obama on kristitty. Ei toki tiukan linjan oikeistofundamentalistikristitty. Mutta kristittyjä on muunkinlaisia.

Tähän on käytännössä yksi syy. Obama ärsyttää harvinaisen paljon. Kaikki liberaalit presidentit ärsyttävät paljon. Mutta Obama ärsyttää erityisesti koska hän on tummaihoinen presidentti. Se, että sanoisi että "me ei neekeriä katsota" on rasismia ja siksi tämänlaista ei kehdata näyttää suoraan. Siksi on kätevää puhua islamista, aivan kuin siinä oltaisiin huolissaan uskonnosta. Politiikassa ideologioihin viittaaminen ja niiden kritisoiminen kun on tavallista ja uskonto on yksi osa poliittista keskustelukenttää. Ja se ei ennen kaikkea ole rasismia.

Vastaavaa tapahtuu täällä Suomessa. "Hupaisaa ajankulua tyhmille lapsille" kuvasi perussuomalaisten asenteita rasismiin. "se on läpeensä rasistinen puolue, ja sitä voi toki halutessaan teeskennellä toisin, mutta vittu haloo. Uuspuhe voi hyvin, Orwell sanoo moi - tuon jengin riveissä aletaan ehkä pikku hiljaa myöntämään, että ehkä tässä on nyt vähän jotain asennemaailmaa vasta silloin, kun risti palaa väärän värisen pihalla, mutta sekin on tietenkin tapahtunut kännissä ja läpällä ja median vääristämänä, kuten kaikki muukin koko puolueen historiassa." Hän vihjaa että rasismi olisi jotain jota vastusteaan nimenä, mutta ei tekona ja aktiona. Tässä kohden henkenä on hieman sama asia kuin mitä USA:n birhereillä. Kun ei voida hyökätä rotua vastaan, niin hyökätään etnisyyttä vastaan jonka näkyvin tunnusmerkki rotuominaisuus on.

Takkiraudassa nostettiin esiin tähän oleellisesti liittyvä holokausti. Ja Luther. Lutherin "Juutalaisista ja heidän valheistaan" on aiheena ja Takkiraudan kommentit tästä ovat "Ruukinmatruuna nimittäin on - ja keskiajan historian harrastajana hän on myös analysoinut sen. Lutherin teksti ei ole antisemitistinen lainkaan, vaan antijudaistinen. Hän käy siinä judaismia, siis uskontoa, vastaan." ... "Näin jälkikäteen arvioituna Lutherin teksti on täysin validi ja paikkaansapitävä 1500-luvun viitekehyksessä. Se ei ollut sitä enää 1700-luvun viitekehyksessä eikä varsinkaan 1900-luvulla. Nykyaikaisen antisemitismin isä on Voltaire. Hänelle kyseessä oli nimenomaan rotu - siis vihamielinen ja vastenmielinen rotu, jonka Voltaire halusi hävittää sukupuuttoon." Käytännössä tämänlainen jako antijudaismin ja antisemitismin erottelu on sematiikkaa. Tai ei Takkiraudasta koska hänestä "Luther esimerkiksi toivotti ilomielin kirkkoonsa jokaisen juutalaisen, joka kävi kasteella."

Lausuma on toki todella ystävällinen kun tekstin huolellinen analysoija jättää huomioimatta sen, että kyseinen teos (joka on käännetty suomeksi) ehdottelee kaikkea varsin mukavaa uskonvakaumuksen vuoksi. "Tarkoituksenani ei ole kinastella juutalaisten kanssa tai oppia heiltä tietämään, miten he Raamattua tulkitsevat tai käsittävät. Minä tiedän sen kaiken hyvin jo ennestään. Vielä vähemmin on aikomuksenani, että tahtoisin käännyttää juutalaisia. Sillä se on mahdotonta! Ja kaksi oivallista miestä, Lyra ja Burgensilainen, ovat meille jo sata ja kaksisataa vuotta sitten monien muiden ohella juutalaisten siivottomista selityksistä luotettavasti kirjoittaneet ja todella pätevästi heitä vastustaneet. Kuitenkaan se ei ole juutalaisten keskuudessa auttanut mitään, vaan he ovat tulleet aina yhä vihamielisemmiksi." Luther ei siis usko käännyttämiseen ja mielenvaihtamiseen. Tämä on merkittävää koska juutalaisuus on käytännössä uskonto johon synnytään. Tämänlaisen lähtökohdan ja ideologisen perusoletuksen taustalla ei voida vetää terävää eroa ideologian, etnisyyden ja rodun välille. Lutherista tämä tarkoittaa vain seuraavaa "Mooses ei voinut parantaa Faraota vaivoilla, ihmeteoilla, pyynnöillä eikä uhkauksilla, vaan hänen täytyi jättää hänet mereen hukkumaan." Lausunto on toki kristinuskon teologian kannalta koherentti. Mutta tämä valitettavasti kertoo enemmän kristinuskosta kuin etiikasta.

Se, miten juutalaisia tulee sitten kohdella onkin mielenkiintoista. Luther käskee tuhoamaan sekä uskonnolliset palvontapaikat että henkilökohtaisen omaisuuden. "Ensiksi, että heidän synagogansa tai koulunsa sytytettäköön tuleen, ja mikä ei tahdo palaa, se peitettäköön ja umpeen luotakoon maalla, ettei ikänä yksikään ihminen näkisi siitä kiveä eikä kuonaa." ... "Toiseksi, että heidän talonsakin samalla tavalla rikki revittäköön ja hävitettäköön, sillä niissäkin he harjoittavat samaa, mitä he kouluissaan harjoittavat. Sen sijaan heidän annettakoon asua ulkosuojissa ja talleissa, kuten mustalaisten, jotta he tietäisivät, etteivät he ole herroja maassamme, kuten he kerskailevat, vaan ainoastaan vankeja maanpaossa, kuten he lakkaamatta Jumalan edessä meistä parkumalla huutavat ja valittavat." Ihmisten kohtalo on vastaava. Luther ehdottaa tässä työntekemistä "nuorille voimakkaille juutalaismiehille ja juutalaisnaisille annettakoon käteen varsta, kirves, kuokka, lapio, rukki, värttinä ja annettakoon heidän ansaita leipänsä otsansa hiessä kuten Adamin lasten osaksi on määrätty." Mikä ei ole kovin paha rangaistus sen ajan mittapuulla. Karkotus oli myös vaihtoehtolistalla "tämä tahdo auttaa, niin meidän täytyy karkottaa heidät pois niin kuin hullut koirat, ettemme tulisi osallisiksi heidän kauheaan jumalanpilkkaansa ja kaikkiin paheisiinsa, emmekä heidän kanssaan vetäisi päällemme Jumalan vihaa ja tulisi kirotuiksi." Juutalaisuuden opettjille sen sijaan haluttiin kuolemaa. "heidän rabbiineitaan kiellettäköön elämän ja hengen menettämisen uhalla vastedes opettamasta, sillä sellaisen viran he ovat täydellä syyllä menettäneet."

Itse kannatan sellaista näkemystä jossa stereotypia on stereotypia. Tieteen avulla voidaan liittää korrelaatioita niin rotuun kuin ideologioihinkin. Rodulla ja ideologialla ei täten ole mitään periaatteellista eroa. Kristillisessä perinteessä on toki usein ajateltu että "ei vihata syntistä vaan vihataan syntiä." Ajatuksena on että ihmisyys ja sielu joko pelastuu tai tuomitaan, tämä halutaan aina pelastaa. Synti taas on valinta jona sielu tekee. (Tässä on yksi syy siihen miksi uskovaisille homoseksuaalisuuden on pakko olla 100% valinta. Koska silloin se on kuin ideologia. Sama toiminta kielletään jos asia on synnynnäinen ja sallitaan jos se on ideologista. Tämä on oikeusmurha jossa toiset ihmiset saavat suojaa jota toisilta puuttuu.)

Itse korostan että on aivan mahdoton tekona, koska ihmistä ei jotenkin vain voi riisua teoistaan, kannattamistaan asioista ja muista vastaavista. Se on vähän sama kuin hakkaisi ihmistä turpaan ja selittäisi että "en vihaa sinun persoonaasi vaan identiteettiäsi". Jos siis ihmisjoukkoa käsitellään vaikka julmuuksin ja rikoksin X [vaikka nuo Lutherin teesit] on aivan yksi ja sama kiusataanko siinä uskonnon vai ihonvärin puolesta. Toki sitä voidaan saivarrella että ihonväri ei ole uskonto, mutta tässä ajatuskessa pointtina onkin juuri se, että erotus voidaan tehdä, mutta sillä ei ole väliä.

vastauskonpuhdistus

Selventääkseni tätä jaottelua otan tästä esimerkin. Kuvitellaan että eräänä päivänä saan ylevän vakaumuksen kutsun ja oikeudellisesti surmaan (smite) ihmisiä. (Tätä ei liene vaikeaa kuvitella.) Tämän raivon seurauksena päädyn leikkelemään punatukkaisia naisia. Osa voi ensin nähdä tämän sukupuoleen kohdistuvana sovinismina ja järkyttyä. Puolustaudun että ei ole kyse sovinismista. Että joukossa on muutama mieskin. Sitten valitetaan punatukkaisuudesta joka on geneettinen ominaisuus joka tässä maailmassa liittyy tiettyihin kansoihin ja rotuihin. Selitän että kysymys ei ole tukanväristä - ja onpa pääkasaan mukaan tullut muutama maantienvärinen tukkakin. Selitän että vainoan ihmisiä koska he ovat noitia. Noidat ovat minun maailmankuvassani vakava riski ja uhka ja siksi tekoni ei ole rasismia tahi sovinismia. Muuttuuko tekoni yhtään vähemmän raa-aksi, ihmishenkiä haaskaavammaksi tai eettisesti vähemmän pahaksi tällä viimeisellä muutoksella? Ei. Se näyttää lähinnä sen että minä itse olen vaarallinen vainohullu. Uskontoani voidaan vahtia tarkemmin tämän vainohulluuden varalta, mutta tämä ei ole oikeus tuomita jokaista joka sattuu jakamaan oman uskonidentiteettinimeni. (Sanotaan nyt vaikka että kristinuskon, joka sopii noitaesimerkkiini mukavasti.)

Samoin koulukiusaamisessa on minulle aivan herttisen merkityksetöntä kiusataanko jotain siksi että hän on "neekeri", siksi että hänellä on "perätuupparivanhemmat", epämuodikas pukeutuminen, typerä taideharrastus, koska tämä on "balettipoika" tai koska tämän tukka on mallia "muumipeikko pottahiuksi". Teko on teko, ja tekijän selitys teolleen on yhdentekevä.
1: Voisin sanoa että ainut mille hänellä tarvitsee olla selitys on se, miksi kiusaaja ei ole jo tehnyt itsemurhaa. Jälkikäteen selitän tämän lauseen sitten että Ihan tietysti siksi että Albert Camus on niin kiinnostava filosofi. Enhän minä mitään tässä ehdottele. Vitsailen vain, humalassa tuli örväiltyä. Kaaduin portaissa ihan selvin päin. Vitsi, vitsi. Kun tuli vahingossa muotoiltua provokatiivinen lausunto joka liioittelee mutta kuitenkin ilmituo juuri sen mitä mieltä olen itse asiasta, ja tämä asia on aivan pelle, niin tämä oli vain sellainen hassu pieni provo. Hehheh.

Tässä mielessä en ole tuomitsemassa luterilaisia siitä että Luther on vihapäissään kirjoittanut jotain pari sataa vuotta sitten. Sen sijaan olen kyllä syvästi huolissani joistain identiteetiltään buddhalaisista, joiden mielestä Lutherilla oli valideja ja hyväksyttäviä pointteja yhtään missään maailmanajassa. (Ja joka ilmeisesti yrittää saastata koko valistusajattelua ja naturalistista maailmankuvaa viittaamalla Voltaireen, kuin alkuperä tai näkyvä hahmo historiassa yksin saastaisi koko ideologian.)

Ei ole merkitystä mokutetaanko syntymäominaisuudesta kuten rodusta, vammaisuudesta tai muusta mille ei voi mitään ja mikä ei ole ihmisen valinta vai mokutetaanko häntä jostain sellaisesta ominaisuudesta joka on hänelle tärkeä elämäntapavalinta. Itse asiassa voi olla että vakaumus ja oma valinta ovat ihmsielle tärkeämpi ja läheisempi asia kuin jokin johon hänellä ei ole osaa eikä arpaa. ~ Olenkin rotuasiassa korostanut sitä että en kannata ns. syrjintälakeja joissa viharikos määritellään rasismiksi. Sillä jokainen rikos tapahtuu viharikos. Minusta on aivan yksi ja sama poltetaanko vauva roviolla siksi että tämä on neekeri vai koska tämä nähdään vääräuskoisena. Tekijä ansaitsee tuomion. Komppaajat tuomitaan siitä huolimatta onko kytkös etninen, ideologinen tahi rodullinen.

---

Kirjoittaja on huvittunut ihmisistä joista on väärin tuomita rasistisesti rodun mukaan kun siinä luodaan vihamielinen stereotypia ja tuhotaan ihmisiä. Samat ihmiset sitten ovat valmiita tuomitsemaan ideologisien stereotypioiden kautta. Usein peräti niin että esimerkiksi perussuomalaisilla ei ole taitoa jakaa "neekereitä" kristillisten ja islamilaisten alueiden mukaan. "Takkiraudan" kommenteistakin löytyy näitä ihmisiä joista luokittelu on turhaa koska neekeri on neekeri on neekeri. Toki kirjoittaja olisi mielellään erimielinen ja ryhtyisi hakkaamaan kristittyjä sotanuijalla päähän koska se on aivan asiallista kun se keskittyy ideologiaan. Mutta hänen itsekunnioituksensa ei anna tälläisille periksi ja hänestä kristityn nuijiminen ideologisin syin olisi törkeää sortoa ja vainoamista.

"Sä et varmana tiedä kuka mä luulen olevani!"

Jonoissa, ravintolajonoissa ja vastaavissa paikoissa on paljon ihmisiä jotka tietävät kuka he ovat. Etenkin jos heitä ei liian humalatilan vuoksi päästetä baariin, saa poke kuulla legendaarisen "Etkö sä tiiä kuka mää oon?" Se ei ole oikeastaan kysymys. Se yrittää olla retorinen kysymys. Se yrittää olla toteamus. Yleensä se ei toimi.

Tämä on mielenkiintoinen, koska siinä on argumenttina itse asiassa vastakkain oikeutus ja reiluus. Ihmiset kokevat tämänlaisen kysyjän kusipäänä jolle on kihahtanut hattuun joka oikea tai kuviteltu - tai luuloteltu - maine. Toisaalta kysyjä itse kokee - tai luulottelee kokevansa - olevansa jossain erityisasemassa jonka kautta hän olisi oikeutettu erikoispalveluun.
1: Vaikka hän yrittäisi teeskennellä julkkista ja luottaa siihen että Poke ei apina-gorillana kykene tuntemaan julkkiksia, niin se perustuu implisiittisesti oletukseen että erikoisasemalla ja vaikka julkkiksena olemisella olisi jotain merkitystä joka muuttaisi asioita. Joko tämä nähdään eettisenä kannanottona (näin tulee olla ja tähän ohjaisi "eettinen oikeudenmukaisuus") tai sitten tämä nähdään käytännön asiantilana (josta tulee "pragmaattinen oikeudenmukaisuus").

Kysymys on sinänsä erikoinen, koska jos ajattelemme asiaa reiluuden kannalta, niin henkilö väittää että hänen tulisi saada erikoispalvelua siksi että hän on noin muutenkin saanut etuasemaa. Tuntuu jotenkin omituiselta ajatella, että jos ihmistä on jo kohdannut jokin hyvä A, niin hänen pitäisi sen vuoksi saada myös hyvää B. Yleensä ihmiset ajattelevat että maailmassa pitäisi hieman kompensoida ja se, että henkilö on saanut A:ta tarkoittaisi että olisi jonkun muun vuoro saada B. Tämä lieneekin se syy miksi tälläinen elitisti-snobbailu koetaan epäreiluna. Se on privileegio. Eikä mikä tahansa privileegio. Se on sellainen jossa kasvatetaan eroa niihin joilla on ja niihin joilla ei ole.

Snobismi on kuitenkin lujassa. Ja siksi kukaan - paitsi allekirjoittanut - ei yritä livahtaa baareihin otsikossa olevalla lauseella.

"Näin konnien kesken"

Eräs turvallisuusalalla töissä oleva tuttuni kertoili kohdanneensa pitkäkyntisen jolla oli mukanaan veitsi. Tämä oli perustellut veitsen mukanaolon sillä miten ihmiset ovat sen kanssa niin paljon mukavampia. Että "ihmiset kuuntelee". Tämä liittyy tietysti osittain ryöstämiseen, mutta vielä enemmän veistä tarvitaan "sisäiseen käyttöön". Eikä suinkaan puukottamiseen vaan näyttämiseen.

Vähän aikaa sitten uutisoitiin aseiden käyttöön liittyviä kokemuksia ja tietoja. Ne koskivat erityisesti Suomea. Niistä nousi esille ennen kaikkea se, että aseita usein vain näytetään eikä käytetä. Rikollisten kesken kunnioitusta saa vasta kun on "mutka" mukana. Aseiden ystävät ajattelivat että tämä on vahva todiste siitä että ase on vahva itsepuolustuksellinen väline. Tämän teorian ytimessä oli oivallus "jos rikollistenkin kesken selvitään pelkällä näyttämisellä". Siksi aivan normaali ihminenkin voisi puolustautua rikollisten ryöstöjä vastaan aseella.

Heille näyttää olevan hieman vierasta se, missä eri tilanteissa väkivaltaa voi tapahtua. Väkivallalla on aina konteksti. Tämä on tuttua niille jotka ovat kiinnostuneet monipuolisesta kamppailu-urheilun parissa olevista erilaisista konteksteista. Esimerkiksi hyökkääminen eroaa itsepuolustuksesta. Kamppailulaji, jossa ei ole kysymys itsepuolustuksesta eikä "toiseenhyökkäämisestä" on sekin rakenteeltaan aivan erilaista. Kaksintaistelu toimii myös aivan omalla asenteellaan. Ne eivät ole suoraan siirrettävissä toiseen konseptiin, niitä yhdistää toki tietyt tekniijat ja liikunnallisuus. Mutta siihen se sitten jääkin.

Oleellista on se, että rikollisten välinen aseiden näyttäminen on itse asiasa "Monkey Dance". Se ei ole ollenkaan sama tilanne kun se että henkilö A päättää käydä henkilön B kanssa. Se on sen sijaan täsmälleen se tilanne mikä on kun joku henkilö A päättää ryhtyä kaksintaisteluun henkilön B kanssa. Tämä "apinatanssi" on omituisella tavalla sosiaalista. Se onkin lieveilmiö siitä että "konnat" käyvät kauppaa keskenään eikä tässä ole mitään täysiä varmuuksia siitä että diili pitää ehdottomasti. Voimannäyttämisellä tehdään näitä varmisteluja.

Ryöstötilanne on kuitenkin aivan täsmälleen erilainen tilanne. Siinä vaiheessa aseen esiinvetäminen on uhka omalle hengelle ja elämälle eikä mikään voimien mittaaminen. Väittäisin että siinä saa helposti kuulan kalloonsa. Toisella kun on ase jo valmiiksi esillä ja sinua kohden, ja sinun pitäisi kaivaa se esiin, ja virittää ja suunnatakin pitäisi (ennen liipasinta, tietty, jos siihen on halua).

On positiivista että ihmiset ovat irrallaan väkivaltakulttuurista. He eivät ole kokeneet tai opiskelleet alaa. (Kyllä, aiheesta on kirjojakin.) Surullista on se, että heillä pitää kuitenkin olla mielipide jota ajetaan esittämällä näkemyksiä. Näillä näkemyksillä ei tiedon ja taidon puutteen vuoksi oikein edes voi olla kompetenssia. ; Perusoje ryöstössä on se, että jos joku osoittaa sinua jo aseella, niin kannattaa totella siinä vaiheessa. Vakuutus kenties korvaa rahat ehkä. Henkeä se ei korvaa missään tapauksessa.

Pieni ajatus : Hedonistista sodomiaa

"Niilo järjesti marssin oluen vapautumisen johdosta ja Antturin Kai abortti-lapsimurhien johdosta ja onhan marsseja Israelinkin puiolesta; miks ei kukaan syty marssitamaan terveen avioliittokäsityksen puolesta tuota kuvottavaa sodomiaa vastaan?"
(Jarmo Ahvenus, "Vastustamme sukupuolineutraalia avioliittoa")

Muutama ehdotus vastauksen paikaksi:
- Tosiasiassa Suomessa on ilmaisunvapaus ja myös avioliittokäsityksen puolesta tehdään kulkueita. Ne eivät vain saa medianäkyvyyttä. Osittain siksi että kukaan ei halua vastustaa näitä eikä provosoidu näistä yritelmistä.
- Tosiasiassa kukaan ei ole kieltämässä heteroseksuaalista liittoa tai rajoittamassa vaikkapa kristittyjen avioliitto-oikeutta. Olisi aika pelleä yrittää muuttaa maailmaa jos se on vakiotila.
- Tosiasiassa näitä heteronormativiisia avioliittoja ajavia fanaattisia kristittyjä ei ole montaa. Eli kulkueissa kokoontuu pari hassua ja sitä ei huomata. Lopahtaneet yritykset eivät näy koska ne ovat niin pieniä.
- Heitä ei kiinnosta. On helpompaa valittaa netissä. Tämä passiivisuus tarkoittaa sitä että tosiasiassa kristityt eivät edes pidä näitä asioita tärkeänä. Siksi he jäävät kotiin. Olutkin on siis oikeasti käytännön tasolla merkittävämpi ja vaikuttavampi arvo, joka merkitsee Suomalaisille enemmän. Kristinusko on siis ihmisien tunteita juuri hetkauttamaton kuriositeetti, jonka merkitys onnellisuudelle ja elämälle on pienempi kuin oluen. Jos haluat että asia on muuten, niin sinun on ohitettava sananvapaus ja mielipiteenvapaus saadaksesi. Kristinusko ja sen "perhervokäsitys" on siis turha.

"Kyllä sodanjohdossa tiedetään, että mitä seksuaalisuuden vääristymät saavat yhteiskunnassa aikaan. Yhteiskunnan perusrakenteita heikentämällä ihmisiä pystytään hallitsemaan paremmin ja organisoidun vastarinnan muodostaminen on vaikeaa, kun yhteiskunta on atomisoitu ja hedonistinen."
(Giovanni Newgarden, "Vastustamme sukupuolineutraalia avioliittoa")

Tähänkin on paria ajatusta.
-Tosiasiassa sodanjohto ei tunne mitään tämänlaista ; Sen sijaan jos halutaan valtaa, on huomattava että kaikki silloin ihmisen kontrollointia ajavat järjestöt ovat aina keskittäneet valtionideologiaan. Aadolf Hitler sai aikaan voimakasta vallankäyttöä koska oli yksi johtaja ja yksi ideologia. Sama toimii aivan jokaisessa kansalaisia mokuttavassa järjestelmässä.
- Atomisoituminen toimii sen sijaan siinä että on nukkehallitus joka ei käytä valtaa, mutta haluaa käyttää keskusbudjettia rikastuakseen. Tällöin valtio ei kontrolloi ihmisiä vaan heidän lompakoitaan. Tätä kuvaa vallankäytön puute, ja silloin oikea ratkaisu ei ole keskittyä arvomaailmaan vaan talouden jakamiseen. Tämä ei tosin taida sopia tähän USA:sta suoraan copy-pastettuun oikeistokonservatiiviseen "hillbilly-ideologiaan". Se kun kannattaa vapaata yrittäjyyttä jossa tähän taloudellisen materian jakamiseen ei saa puuttua, koska he arvostavat vapautta. Kontrolli onkin aina vallankäyttöä. Kontrolli onkin juuri sitä mitä tässä ajaa esimerkiksi kristinusko tai mikä tahansa muu yhdistävä valtionideologia joka kontrolloi esimerkiksi avioliittokysymyksen siten että eikristittyjenkin olisi noudatettava kristittyjen arvomaailmaa ilman että asiasta edes voidaan tehdä ehdotuksia tai saada lakia läpi, kuten demokratiaan kuuluu. Tähän liittyvä kaksoisstandardi kulminoituukin siihen miten USA:n hillbillyt ja Suomen sodomianvastustajat tekevät. He rajoittaat. Onkin huvittavaa että USA:n hillbillyt ovat "pienen hallituksen" kannalla, eli mitä vähemmän hallitus puuttuu ihmisen elämään sen parempi. Paitsi tietty silloin, kun on kyse naisen oikeudesta aborttiin, homoista ja perustuslaillisista oikeuksista terrorismin vastaisessa sodassa. Silloin heistä pitää kontrolloida ja harjoittaa "suuren hallituksen" politiikkaa.
- Tosiasiassa atomisoituminen ei kuitenkaan edes estä anarkistista kapinaa. Itse asiassa ongelmallisia anarkistien kapinoitakin on ollut jopa euroopassa tässä männä vuosina. Josta seuraakin se, että passiivinen yhteisön keskusvaltaan kohdistumaton atomisoituminen johtuu yleensä siitä että mitään isoa pahaa ei ole, ei tarvitse keskittyä jonkun Suuren Saatanan torjumiseen.

Terveisiä perseestä

Tervehdyksillä on aina ollut suuri voima. Natseja on lähes mahdotonta ajatella ilman "Sieg Heil" tai "Heil Hitler" -tervehdyksiä. Sillä haettiin yhteenkuuluvuutta. Kun tervehdys on tässä voimakkuudessa, se muistuttaa hieman Arizonan hyvien kristittyjen suunnitelmia joissa High Schoolista päästäkseen pitäisi vannoa julkinen vala Jumalalle, tai muutoin ei valmistuisi lukiosta. (Julkiateisti ei siis voisi edes teoriassa valmistua.) Siinä haetaan yhteisöllisyyttä eikä se enää ole oikeastaan sosiaalista kanssakäymistä, se on yhteisörituaali, joka on enemmänkin vala ja vakaumuksen tunustus, johon pakotetaan yhteisön puolelta.

Tämäntapainen ajattelu on luontevaa, ja se heijastuu väistämättä hieman esimerkiksi Niinistön tapaan lopettaa puheet "Jumalan siunaukseen". Että uskonnon tuputtamista tehdään "hyvien tarkoitusten" nimissä.

Tervehdyksessä on kuitenkin muunlaisiakin puolia kuin pelkkä jakaminen ja yhteenkuuluminen. On myös erottelukeino. Tästä hyvän mietteen saa vanhoillislestadiolaisuudesta. Kotimaassa kirjoitteltiin siitä miten siellä "Jumalan terve" on merkittävä tapa joka perustuu jaettuun identiteettiin. Eli siinä noudatetaan esimerkiksi ateistejen toiveeseen jossa "Jumalan siunaus" jätettäisiin vain uskovaisten sisäiseksi asiaksi. Eli moikkailkoot keskenään miten tahansa. Tällä on kuitenkin ollut vaikutuksia jotka eivät ole kovin hyviä. Keinoa voidaan nimittäin nähdä vahvana sisäisen kontrollin keinona. Se, että joku katsoo sinut hairahtuneeksi johtaakin tervehdyksen muuttamiseen. "Moi" on jo tällöin itsessään ilmaisu moraalisesta paheksunnasta. Sitä kohdellaan kuin ulkopuolista. ; Se on muuntunut myös tehokkaaksi kiusaantumisen luojaksi uskosta lähteneiksi, joten sillä on selkeästi yhteyksiä laajempaankin sosiaaliseen kontrolloimiseen ; Fundamentalismissa tyypillisintä onkin että uskosta lähteminen on se pahin ja vaikein asia.

Tämä muistuttaa siitä että sekularismi ja uskon lokerointi ei suinkaan poista uskontojen väkivaltaa, se päinvastoin voi muuttua hyvin vaikeasti ulkopuolisen huomaamaksi. (Miten voit huomata että toinen kiusaa "moilla"?) Niinistöä tämä ei tietysti pelasta koska yleisissä ja julkisissa puheissa tätä keinoa ei tietysti voi käyttää koska sitä ei voi kohdistaa. TV ei näytä tervehdystä eri kansalaisille eri tavalla.

---

Kirjoittajalla, joka on "UFO-Jeesuksen Anti-Aborttiritarikunta Rokotteita Vastaan" -järjestön puheenjohtaja, on Pyhä Tervehdys joka on otsikossa. Se kohdistetaan kaikille oikeaoppisille, kuten blogin lukijoille. Kaikki muut saavat törkeän epäkunnioittavan "Hyvää päivää":n joka on tarkoitettu harhaoppipakanoille. Me olemme "UFO-Jeesuksen Anti-Aborttiritarikunta Rokotteita Vastaan". Me olemme Leegio. Immunity is futile!

Lukeminen kannattaa aina

Niin se vaan on, että ensin käskevät sivistymään. Mutta yritäppäs. Kun otat itsellesi keveän 1200 -sivuisen filosofis-teologisen salapoliisiromaanin (broadsheet, ei tabloid) käsillesi ja menet ruuhkabussiin (Kerava-Helsinki) lukemaan. Ajattelit bussissa lukea, kun töissä ei kuulemma saa.

Kun menet bussiin niin otat paikan. Pian viereen istuu joku tuntematon josta tulee istuin-naapurisi. Hän yrittää ensin lukea olkasi yli. Jossain vaiheessa hän kysyy mitä luet. Lisäksi nekin penkkirivistöihmiset jotka eivät ole häiritsevän kiinnostuneita vaan jotka päinvastoin tönöttävät eleettömästi kuin hyvin meikatut zombiet tahi omituisesti mutatoituneet kala-olmit, ovat häiriöksi. Edessäoleva tönii kirjaasi mennessä ja tullessa. Vieressäolija tönii sivuja muutoin. Tämä häiritsee lukunautintoa ja sivistymistä.

Sitten on bussin liikkuminen. Aina kun bussi lisää vauhtia, niin iskee kirja sinua nenään ja alat näyttämään nyrkkeilijältä ennen kuin pääset edes Vantaalle. Aina kun auto hidastaa niin iskee edessäistuvaan päähän kirjan kansi, jonka jälkeen kaikki näkevät kenen kanssa olen nyrkkeilyä harjoitellut. (Syyllinen iskuihin ei nyrkkeily vaan inertia. Jos olisi aristoteelinen maailma kävisi juuri päinvastoin. Mutta ei käy.) Eikä asiaa auta se, että bussi hytkyy ja pomppii tapansa mukaan kuin kenguru.

Ja jos vaihdat katseen pois menosuunnasta, mistä tulee paha autossaolemisolo ja oksetus, niin silloin nopeutus iskee muita päähän ja menon rauhoitus mojauttaa sivistyksen hedelmän päin evoluution vahvistamaa mutta sivistyksen (pikku hiljaa) pehmentämää otsaluutasi. (Eli on vähän kuin aristoteelisessa maailmassa mutta ei koska olet eri tavalla kulkusuuntaan nähden. Niin että ei ole siltikään aristoteelinen tämä bussi.) Ja lisäksi voi mennä sotkuun kirja jos sen sivuille oksentaa. Ketterä voi tietysti yrittää pelasta kirjan nostamalla sen nopeasti päänsä yli. Mutta silloin se oksennus voi sotkea edessäsi istuvan (toivottavasti) naisen mekon.

Lisäksi se kirja painaa niin paljon että siinä rouskatessa ei ole lukeminen ollenkaan ergonomista. Ensin väsyy kädet vähän mutta pian ranteet menevät ensin sijoiltaan ja sitten ihan irtipoikki. Tämän jälkeen veri valuu valtoimenaan käsistä käsivarsille, ruumiiseen. Roiskuu lattialle ja vierusihmisten päälle. Ja sotkee totaalisti kirjan sivut, etenkin sen aukeaman joka on auki, mutta läpikostuvat muutkin ruskeaksi massaksi. Menee piloille koko hieno teos, tärviölle tyystin! Tyngillä ei saa pidettyä kiinni liukasta kirjaa. Se putoaa ja matkallaan murskaa polvesi ja varpaasi. Ja menee kirja entistä pahemmin sotkuun. (Jos mahdollista.)

Mutta ei enää ihminen tämän jälkeen jaksa nousta ja teipata itseään kuntoon, pitää yrittää ryömiä epäsymmetristä polvetonta uintia bussikuskin luo pelastumaan. Ripeästi ei suju se.

Yritys sivistyä.
6 kolhittua ihmistä. Päävammoja neljälle (yksi itse), yhdellä kallovamma, kolmella nenä lytyssä ja yhdeltä särkyi silmälasit. Yhdet murtunutta polvea (omat, ei ulkopuolisten vaateita). Kaksi irtipoikki mennyttä kättä. (Omat, asianomistajarikos, ei ongelmia itselle.) Ja varpaat.
Sakkolappu liikenteen häiritsemisestä. Kirjaston korvauslasku kirjasta. Juristin vahvistamia laskuja kalliista LuisVuitton tai mistä lie käsilaukuista ja kengistä. Pesulalasku oksennetusta mekosta. (Vaatimuksenottajana joku jonka etunimi "Kalevi", toivottavasti vaatevaateen hakijan mies.) Pari sellaista laskua jotka näyttävät olevan esineistä joita nämä ihmiset ovat vain omistaneet kun muistelet lattiatasosta katselleesi halpoja tennareita etkä mitään huippukalliita merkkikenkiä. Yhdellä oli mukaan tullut aito Salvador Dalin maalaus joka oli nyt verenroiskeisena osa tuhottua taidehistoriaa. (Josta sinulla ei ole muistikuvaa, mutta joka on mahdollista, koska tämä bussi näytti muutenki olevan täynnä jotenkin erityisen merkittäviä ihmisiä, mikä on omituista koska bussit ovat yleensä köyhälistön hommaa.)
Siivooja saa työtä mutta itkee hän. Itse ei enää voi osallistua tikanheiton maailmanmestaruuskisoihin ilman käsiä. Lisäksi joku on napannut ryömimisesi kännykkäkameralla ja ryömimisesi on yleistä katsottavaa YouTubessa, komedialinjalla vielä. Kaikki tuntevat sinut tästä lähtien vain tästä videosta. Ja tuntevatkin, kaikkialla minne menet. Lähikaupassakin selän takana naureskelevat. Muutoin kohtelias myyjäkin hihittelee ryömintälinjoista.
Sitä videota katsovat ovat tyytyväisiä. Näiden lisäksi vain lakimiesarmeija on tyytyväinen. Ja joku tennarien omistaja, mutta hänkin vain vähän.
Yleistulos: Pahasti kävi. Ei ollut hyvä tämä reissu.

Luulisi HSL:ää kiinnostavan!

Vilpittömien apostolien seuraamo

"Syvemmältä" -blogin kirjoittaja kaipaa selitystä ateistejen (ja ilmeisesti muidenkin uskonnottomien) suhtautumiseen apostoleihin. "Minua on askarruttanut pitkän aikaa sellainen kysymys, että miten kristinuskon hylkäävä suhtautuu opetuslasten todistuksiin?  Siis niihin, joissa kerrottuihin tapahtumiin ottivat konkreettisesti osaa ja minkä totuudenmukaisuuden tähden he kuolivat.  Ottaessani asian esille kyseiset tahot vaikenevat pääsääntöisesti hyvin äkkiä, mutta jotain suhtautumistapoja olen onnistnut kaivamaan esille.  Ollessani itse ateisti olin yksinkertaisesti ajattelematta asiaa - usko ei ollut minun juttuni ja sillä sipuli.  Kysymys olisi kuitenkin ollut vaikea." Hän uskoo että ihmiset eivät usko mihin tahansa satuihin. Hän moittii sitä että vedotaan Jeesuksen karismaan ja vastaaviin. Ne tuntuvat kirjoittajasta huterilta elleivät peräti mahdottomilta. Hän ajaakin melkoisen voimakkaan loppukaneetin. "Kuitenkin on ihmisiä, jotka eivät usko opetuslasten joko puhuneen totta, tai sitten kuvittelevat näiden tulleen huijatuiksi, tai muuta vastaavaa.  Kumpaakaan edellämainituista selityksistä ei kuitenkaan tue ainutkaan järkevä peruste.  Käsillä olevasta todistusaineistosta voi rationaalisesti vetää vain yhden johtopäätöksen, eikä minulla ole riittävästi sokeaa uskoa sen virheellisyyteen hylätäkseni sen."
1: Eli näin "Tuomo-savoksi" hän sanoo että jokainen ateisti on denialisti -idiootti jolla on vikaa päässä, järjenkäytössä ja sydämessä. Tätä on turhaa peitellä kohteliain sanoin. Se on päätelmä, sisältö vastaava. Ja siitä ollaan vastuussa. Tämä on samanaikaisesti ohje tämän blogauksen ja tämän blogin lukemiseen. Se on myös muistutus siitä että vaikka moni mielellään kätkee kusipäisen asennevamman käyttämällä lieventäviä sanoja, tämä kuorrutus ei itse asiassa muuta sitä asiaa että kyseessä on asennevamma. Toimii siis molempiin suuntiin tämä huomautus.

Tämä kysymys on tullut vastaani melko usein. Itse asiassa kun vuosia vuosia sitten juttelin Pauli Ojalan kanssa, hän viittasi siihen että "Raamattua" levitettiin paljon. Hän piti tätä vahvana todisteena siitä että Raamattu on faktuaalinen. Itse korostin sitä että painosmäärä kertoo siitä että Raamattu on historiallinen lähde. Eli se on historiantutkimuksen kannalta aika luotettava. Se kertoo siitä että se on ollut kirjoitusajankohtanaan tietynlainen. Joten se on kiistatta tähän aikaan sidottu historiallinen dokumentti. Se auttaa hyvin tehokkaasti ajankuvan muodostamisessa -aivan kuten Harry Potter -kirjat auttavat tulevaisuudessa nykyajan ajanhengen kuvastamista.
1: Niitäkin on kopioitu paljon, se on tulevaisuudessa varmasti vielä vahvemmin historiaan sidottavissa kuin Raamatut. Sillä Harry Pottereista niitä kopioita on paljon enemmän, kiitos kirjapainotaidon. Harry Pottereissakin on myös oikeita paikkoja kuten Lontoo. Eikä tästä pidä vetää päätelmiä siitä että Tylypahka olisi faktuaalinen paikka.

Kun perushenkenä on se, että Raamattu on uskottava koska opetuslapset pitivät sitä tärkeänä, Ojala loukkaantui syvästi. Hän piti reaktiotani pilkallisena. (Mitä se kenties olikin, tähän en osaa sanoa mitään, olen aina niin pilkallinen, kuulemma.) Ja korosti että opetuslapset uskoivat vilpittömästi ja se on itsessään todiste.

Tarinavastaus = aina paskin mahdollinen vaihtoehto.

"Mythopoeian" arvio Philip Pullmanin teoksesta "Rehti mies Jeesus & Kieromieli Kristus" näyttää että kysymykseen on vastattu. Vähintään siinä muodossa että reagointi olisi vastaus. Hän kritisoi tosin selityksen osuvuutta lujasti. Tämä ei sinänsä ihmetytä, koska itse dissaan Pullmanin ateistista kirjoitustapaa aivan yhtä paljon kuin Lewisin kristillistä kantaa. Olen siis tässä Mythopoeiaa kirjoittavan Koposen kanssa aivan samaa mieltä. (En tosin ole lukenut tuota Pullmannin teosta, vielä, mutta olen lukenut miehen fantasiakirjoja.) "Pullman on saavuttanut mainetta jonkinlaisena C.S. Lewisin negatiivina: molemmat miehet käyttävät kirjallisuuttaan tuodakseen julki näkemyksensä kristillisestä uskosta. Siinä missä Lewisin Narnia-sarja on tylsää allegorista evankeliumien uudelleenkertomista, Pullmanin tarinoissa katolisen kirkon edustajat ovat poikkeuksetta mustasydämisiä omanedun tavoittelijoita ja hyvikset kirkasotsaisia ateisteja."

Tosin kirjaa lukemattakin, sen mukaan mitä siitä on esilletuotu kyseisessä blogauksessa, huomaan että selityksen kritiikki ei ole kovin toimivaa. Asenteellisuus, joka on tekstissä toki aina vaivaavaa, ei kuitenkaan ole sama kuin se, että sen argumentti tai sisältö olisi huono tai sellainen jota ei perustella. Nimittäin sitä kritisoidaan asenteella "Epilogista käy ilmi, että Pullman tietää kristinuskon seisovan tai kaatuvan ylösnousemuksen varassa: jos se ei ole historiallisesti totta, putoaa kristinuskolta pohja pois. Odotusten mukaan Pullman siis käy ylösnousemuksen kimppuun ja rakentaa sen monesti nähdyn modernistisen juonikuvion, jossa ylösnousemus on huijausta. Jeesuksen ruumis varastetaan haudasta ja Kristus esiintyy ylösnousseena veljenään, jotta opetuslapset tulevien vuosisatojen aikana perustaisivat sen Kristuksen kaipaaman organisaation, kirkon. Tämä on kuitenkin historiallisessa kontekstissaan täysin päätön ratkaisu: miten kenelläkään olisi ollut motivaatiota kirkon perustamiseen ja miten kukaan voisi huijata opetuslapsia esiintymällä Jeesuksena? Pullmanin tarjoama selitys ylösnousemukselle on vielä järjettömämpi kuin perinteinen kristillinen yliluonnollinen selitys." Lihavoin lausunnon sen vuoksi, että tämänlaista arvioita ei voi ihminen tehdä tiedolla. Se ei ole perustelu, se on asennevamma. Jotta voidaan arvioida eri selitysten paremmuutta, ne pitäisi voida laittaa vierekkäin ja arvioida niitä keskenään. Nyt ei voi tehdä oikein muuta kuin moittia sitä että selityksessä on premissejä tai vastaavia. Selitys on toki far fetched enkä itse kykene ottamaan sitä kovinkaan vakavasti. But basicly, it sounds a bit like doable.

Mythopoieassakin ollaan samaa kantaa kuin "Syvemmällä" -blogissa. Itse asiassa itsekin pidän näitä tarinointiversiota varsin heikkoina. Huteruus ei kuitenkaan johda päätelmään siitä että yliluonnollinen selitys olisi yhtään laadukkaampi. Jeesus todistetaan ihmeillä. Tule parantamaan amputoituja rukouksella, niin uskomme paremmin kuin tuollaisilla sepeämisillä. Jos uskonne todella rakentuu yliluonnollisen uskomiseen, niin keskustelu käydään tuomalla tämä konsepti yhteiseen keskustelukenttään. Todistamalla että se yliluonnollinen on edes hutera, eikä vain jokin oletettu asia josta ei ole edes viitetodisteita.

Niissä on itse asiassa jo lähtökohtavirhe. (Itse asiassa jo tuossa kysymyksessä on lähtökohtavirhe. Se on se sama virhe mikä on siinä kun siihen vastataan huonosti.) Se nimittäin perustuu itsereflektioon ja siihen perustuvaan psykologismiin, mielikuvaan siitä miten ihmismieli toimii kuvataan ajattelemalla oman itsen toimintaa. Pullman kertoo tarinan omasta mielikuvistaan ja lähtökohdastaan ja se määrittää mikä on naurettavaa ja mikä ei ole. Samoin, kun olen toistuvasti tähän "apostolien vilpittömään uskoon on pakko uskoa ja Jeesus todistuu jo tällä"  -argumenttiin törmännyt, olen huomannut että asiallinen vastaus ei yksinkertaisesti toimi. Sillä vaikka viittaat psykologian tunnettuihin teorioihin jotka eivät ole edes mitenkään kontroversiaaleja, niin siinäkin tapauksessa sinua syytetään siitä että tarina ei ole uskottava koska se ei sovi selittäjän omaan skeemaan siitä mitä ihmiset voivat ja eivät voi tehdä.

Itsereflektion heikkous on siinä että yksilö ei ole kaikki ihmiset. Ei koskaan. Kun katsomme televisiota, saamme jatkuvasti törmätä ihmeellisiin vesseleihin joiden järjenjuoksu ei seuraa yhdenkään tervejärkisen ihmisen ratoja. Heitä yritetään usein tyypittää kahvipöytäkeskustelussa ties mihin. Ja tämä ei ole kovin toimivaa. Itse asiassa jopa profiloinnin kohdalla on ollut paljon asiallista kritiikkiä siitä että he sovittelevat selityksiään melko puutteellisesti.

Olenkin, kuten blogini ahkerammat lukijat ovat huomanneetkin, korostanut sitä että anekdootti ei ole minkäänlainen maailmankuvan totuuden mittaamisen kannalta merkitsevä seikka. Oikeudessa asti silminnäkijätodistukset ovat aina paljon vähempiarvoisia kuin mitä arkijärjellään menijät uskovatkaan. Tarinoihin tulee lisäksi puutteita. Ja ennen kaikkea ne eivät asetu oikein minkäänlaisen asiallisen kritiikkiketjun alle. Pulmannin suurin ongelma ei siis ole edes se, että hänen näkemyksensä on far fetched. Vaan enemmänkin se, että hän rakentaa anekdootin jonka todennäköisyyttä on mahdoton testata ja arvioida. Anekdootilla on arvo jos ja vain jos siinä on testi jonka avulla tarina voidaan falsifioida. Pullmannin kirjassa tälläistä ei luonnollisesti ole eikä tule. Joten anekdootin suurin ongelma on oikeastaan vain se, että se tuntuu far fetchediltä. Se on oikeasti arationaalinen, järkevän keskustelun ulkopuolella oleva, vakuuttamisen retorinen muoto. Se, että perustelu ajatuuu tämänlaiseen on siis enemmänkin todiste siitä että ollaan epätoivoisia kun tämän parempaa ei ole. Siksi sekä Pullmannin tarinan että Jeesuksen apostolien kohdalla asiat turhan vakavsti ottavilla on mielstäni ongelmia. (Menkää hoitoon! Tai edes pois!)

Itse olenkin vähän etääntynyt siitä, mitä olen usein käyttänyt. Uskomisen sisältöä ei arvioida harhaluulon voimakkuudella, vaan esimerkiksi niillä kriteereillä joihin Pascal Boyer viittaa. En toki ole hylännyt taustalla olevaa kognitiotiedettä ja sitä että itsereflektion sijaan tehdään asiallisempia psykologisia tutkimuksia jotka kertovat mikä on ihmisille mahdollista ja mikä ei ole. Mutta se johtaa aina vain denialismiin. Koska tarina ei ole heistä uskottava silloinkaan kun se perustuu psykologiseen tietoon siitä mitä ihmiset tekevät ja eivät tee.

Tähän liittyen en tartu edes apostolien historiaan. (Minulla on tosin varsin konkreettisesti uskovaisten taholla hiljaisuutta herättävä argumentti aiheesta. Mutta se ei kuulu tähän.) Itse perustelen asiat mieluiten sillä, että ihmiset ovat konkreettisesti ja havaitusti tehneet jotain. Joten selvästi ihmiset tekevät senlaisia asioita.

Ensinnäkin taustalla on ajatus siitä että kuolema olisi jotenkin merkittävä asia.

Kun asiaa miettii, voi huomata että tämä koskee ehkä joitakuita ihmisiä. Mutta että poikkeuksia tähän on niin paljon, että olisi syytä punnita mietteitä uusiksi. Esimerkiksi jo itsemurhaterroristit ovat tietoisia kuolemastaan. He eivät ole saaneet mitään tieteellistä tai muutoin konreettista todistusta Jumalansa olemassaolosta. He vain uskovat siihen. Silloinkin kun ovat islamilaisia. En yksinkertaisesti kykene ottamaan vakavasti sellaisia ihmisiä, jotka pitäisivät islamia tämän itsemurhaan kykenemisen vuoksi jotenkin uskottavampana kuin vaikkapa uuspakanoita jotka eivät itsemurhaa suostu tekemään vaikka kuinka pyytäisi. (Esimerkiksi se, että minut saisi tekemään itsemurhan ei vaatisi edes kovin paljoa. En tarvitse tähän edes mitään uskoa yliluonnolliseen.)

Marttyreita tulee itse asiassa kaikkina aikoina, nykyaikanakin, usein. Ja kaikki heistä eivät ole kristittyjä. Ateistien marttyyri taitaa olla Bruno, jonka nimi toistuu ainakin Enqvistin ja Valtaojan uusimmissa kirjoissa. Itsemurhan ovat tehneet ainakin Hale Boppin taakse avaruusaluksen uskoneet Heavens Gatelaiset. Sen perustanut Applewhite ei vaikuta edes kovin karismaattiselta veikolta, ja siitä huolimatta hän onnistui rakentamaan kultin. Kultti teki itsemurhan. Mistään aggressiosta ei ollut kyse, vaan lahkon jäsenet asettuivat siten että heidät olisi helppo kuljettaa ruumishuoneelle. Pyytelivät jopa anteeksi vaivaa. He uskoivat että liharuumista ei enää avaruusaluksella tarvittaisi.

Toisaalta tausalla on usein ajatus siitä että ylösnousemustarinat ovat lähipiiristä ja tämä tarkoittaa että ne eivät olisi keksittyjä.

Tässä kohden en sano mitään muuta kuin nimen Carlos Castaneda. Se on tässä kohden nimittäin aivan oleellisesti samanlainen vastaesimerkki, kuin mitä Muhammad on Josep Smithille. Nimittäin sekä islamilaiset että mormonit uskovat, että heidän perustajansa koulutuksen puute on todiste siitä että kirja ei ole voinut syntyä muuta kuin Jumalisessa johdatuksessa. Tämä on toki lähtökohdiltaan hieman halveksiva kaikkia itseoppineita putkimieskvanttifyysikoita kohtaan (joilla on nerokkuutensa vuoksi taskussaan aina maailmanselitys Kaiken Teoria jota kuulemani mukaan vain tälläinen asennevamma estää ottamasta vakavasti). Kumpikin uskoo kovasti omaan profeettaansa, mutta vastapuolelle se ei anna uskottavuutta. (Mikä kertoo että kyseessä ei ole argumentti.)

Carlos Castaneda nimittäin on ylösnoussut kuolleista. Tai tarkalleen ottaen, hän olisi kuollut valonvälähdyksessä tavalla jossa hän nousee korkeammille ylösnousemuksen tasoille. Tämä ylösnousemus oli hänen opissaan ja hän esitti jopa että jos hänen seuraajansa pitäisivät häntä kädestä ylösnousemuksen aikana, hekin voisivat samalla nousta ylemmille olemisen tasoille. Castanedan kuolema ei lopettanut uskomusta. Päin vastoin, sitä puolustetaan hyvinkin tiukasti. Sitä kannattavat etenkin Castanedan lähipiiri. Tämä ei tietysti yllätä, koska tosiasiassa kun uskonjohtaja tekee kultin tahi lahkon, hänen kuolemansa jättää valtatyhjiön joka on varsin haluttava paikka kenelle tahansa systeemissä jo sisällä ja johtopaikassa olevalle. (Ja miksei muillekin yritteliäille.) Tosiasiassa jo se, että on porukka joka kulkee ympäriinsä tekee tämänlaisen tilan olemassaolevaksi.

Itse asiassa kun katsotaan lahkojohtajien kuolemia, on ajatus kuoleman erikoislaatuisuudesta yleinen. Syynä on tietysti se, että uskonnoissa on tavallisesti suhde yliluonnolliseen ja kuolemanjälkeiseen. Itse asiassa tunnetaan että uskomusjärjestelmät eivät romahda vastaesimerkkeihin. Viidennen päivän adventistit eivät hajonneet vaan vahvistuivat kun tiettyyn päivään liitetyt maailmanlopun ennustukset eivät toteutuneet. Siksi heitä on olemassa tänäkin päivänä. Lahkojohtajan kuolema huutaa alamaisten lahkolaisten puolella selitystä. Koska muuten se voisi hajota. Hierarkiassa ylemmät keksivät jotain ja koska he ovat lähipiiriä, he voivat kaupata tämän kaiken totena ja anekdoottina. Tämä on kristinuskon kannalta merkittävää, koska tosiasiassa ei ne Jeesuksen lähipiirin apostolit "niin paljoa tehneet", Raamatussa tilaa saavat marttyyrit ja esim Paavali jotka eivät olleet näitä silminnäkijöitä vaan jotka enemmänkin uskovat näiden silminnäkijöiden anekdootteihin. Uskaltautiivat saarnaamaan, kuten jokainen lahko tekee johtajansa kuoleman jälkeen.

Paavali naulittiin tosin hänetkin ristille. Tämä tuskin oli hänen tavoitteenaan, uskoi selviävänsä hengissä hän. Lahkojohtajaksi noustaan myös väkivallan ja uhan aikoina. Al Qaidan ei tarvitse pelätä olemassaolon lakkaamista siihen että Osama bin Laden ammuttiin. Se ei kaadu, koska tälläisiä asioita ei yksinkertaisesti tapahdu. Väkivallan uhka ja johtajien tappaminen itsessään ei lopeta ihmisryhmittymiä. Pikemminkin päinvastoin. Joku asettuu mielellään tulilinjalle - joko vallan vuoksi tahi vilpittömyyttään tahi muuten vain. (Kuoleminen ei ole niin iso asia. Oikeasti.)

Waltarin "Sinuhe egyptiläinen" ei toki ole faktaa, mutta siinäkin kerrotaan faaraon kuolemaan liitetyistä yksityiskohdista. Ihmiset kertoivat tarinoita kuolemaan liittyvistä asioista. Vaikka he eivät itse ole edes olleet paikalla, he esittävät läsnäolleen näkemyksestä kertomuksia. ~ Onhan toisaalta Darwinin kuolinvuoteella tehty kääntymyskin, kreationistiklisee, perustunut siihen että Darwinin lähipiirissä ollut henkilö joka ei ollut kuolinvuoteen lähelläkään on väittänyt että näin tapahtui. Hän ei sido itseään paikkaan eikä sido kääntymystä muutenkaan mihinkään dokumenttiin. Ihmiset kertovat  toisten ihmisten kuolemasta paskaa. Ja vain aivan vitusti. Jeesuksen kohdalla tämä on relevanttia koska roomalaiset iskivät Öljymäelle ja tämä hajotti apostolien seuran yhteyden. Porukka hajaantui kun pelästyi. Itse asiassa tätä kuvaa myötäillään itse teoksessakin, esimerkiksi Pietarin kieltäymyksessä hän oli indiivinä eikä osana apostolien tiivistä ydinjoukkoa.

Vilpitön pitää olla koska valehtelu on syntiä.

Anekdootti taas on tässä helppo tapa saada julkisuutta. Esimerkiksi Jehovan Todistajien "pääsiäisbileissä" käyneenä korostan että heillä on käytössä ehtoollisen kaltainen rituaali. Mutta sitä leipää ei saa ottaa koska se on tarkoitettu vain niille jotka pääsevät 144 000 joukkoon paratiisiin. Muuthan ovat maanpäällä, vähän niinkuin vain tavallisemmin liharuumiseen henkiin herätettyinä. Tätä ei  testata ja se perustuu henkilön omaan tunteeseen. Näiden kyseenalaistamista ei pidetä asiallisena, se on teologisen korrektiuden mukaan epäsopivaa, koska seuran teologian mukaan tämänlaisen huijaaminen olisi pahin mahdollinen vale. Ja että Jehova rankaisee siitä. Kuitenkin käytännössä Jehovan Todistajien keskuudessa kiertelee varovaisia huhuiluja siitä että "onko se ja se" aidosti nouseva. Esimerkiksi helluntailaistausta nähdään riskinä. Helluntailaisuuteen kun tämänlainen oman itsen korostaminen kuuluu Jehovan Todistajien mielessä oleellisesti. Anekdoottien valehtelun ja vilpittömän mielen kohdalle on määritelty hirveät kiellot, kaikki tietävät että tarinointi on epäluotettavaa tai ainakin sitä ei voi tarkistaa joten ne ovat perustaltaan epävarmoja. Niihin vetoaminen toimii silti tehokkaasti koska kukaan ei uskalla nostaa epäilyä kovemmalle tasolle. Se on vain sellaista pseudonurinaa jota kuulee sivupöydissä kun yksilöillä ei ole parempaa tekemistä kuin juoruta toisista.

Kokonaisuus on kompositio.

Väitänkin että ylläolevat elementit muistuttavat siitä että on aivan täysin mahdollista, eikä ollenkaan irrationaalista ainakaan, nähdä että apostolit ovat erehtyneet tai valehdelleet tai että tarinat ovat kertomaperinnettä. Ihmiset voivat tehdä juuri tuonlaisia asioita. Se ei ehkä sovi mielikuvaan joka ihmisillä on rehellisistä vilpittömistä ihmisistä. Mutta rehellisesti sanoen se on näiden ihmisten ylenmärääistä sinisilmäisyyttä - joka on tosin siitä kannustavaa, että se kummunnee heidän itsereflektiostaan, eli se heijastaa sitä että nämä yksilöt ovat itse hyviä ihmisiä. Valitettavasti moni ihminen ei ole. Ja heille uskontojen perustaminen tuntuu olevan jonkinlainen harrastus.

Monet kulttijohtajia seuraavat ihmiset uskovat heidän vilpittömyyteensä koska he eivät itse valehtelisi sellaisista asiasta. Osa seuraa vallan vuoksi ja valehtelee. Yksittäisiä motiiveja ei ole syytä eikä edes tarpeen lähteä erittelemään tätä tarkemmin. (Argumenttini ydin on siinä että tämä vaatisi psykologiaa joka on arvon kristityille automaattisesti by definition "epätyydyttävä ja hutera" kun se ei sovi heidän minäkuvaansa ja maailmankuvaansa kun se antaa epämiellyttävän tuloksen ja kaikkea. Tässä argumentissa riittää että tiedämme mitä voi tapahtua.) Se, miksi nykymaailmassa uskonnoissa on vähemmän marttyyrikuolemia johtuu lähinnä siitä että on maita joissa ei isketä hengiltä mutta joissa on näkyvyyttä. Näissä uusia lahkoja putkahtelee säännöllisesti koska mainostaminen on helppoa ja vainoa on vähän. Näin sikiää skientologien kaltaisia järjestöjä joissa ei kuolla marttyyreina koska tälle ei ole tarvetta. (Jos skientologiassa olisi tarvetta, niin luultavasti lentelisi kyllä omien jäsenten veri heillä. Rehellisest sanoen kammottava järjestö on se.) Sitten on maita joissa vainotaan, ja joissa myös syntyy ties mitä. Näissä vain myös kuolee enemmän porukkaa. Niin että Kiinastakin saamme tietää vain jostain Falun Gongista. (Jota kannattavat ihmiset ovat todellakin valmiita kuolemaan.)

Kaikki uskonnot lähtevät kulteista ja lahkoista. Sillä uskonto kerää jäseniä, eikä yht'äkkiä synny jättimegauskontoja yhdessä päivässä. Pieni määrä toimii tietyllä rakenteella ja tämä muuntuu jäsenmäärän kasvettua muunlaiseksi uskonnoksi. Syntyy instituutio. Kristinusko oli Jeesuksen aikana ja sen jälkeen lahko. (Monien sen aikalaisten mielestä peräti juutalainen lahko.) Kristinusko on kompositio jonka osat ovat kaikista lahkojen toiminnoissa aivan tavallisia. - Kristinusko on siis ihmeellinen korkeintaan samalla tavalla kuin joku sairas narkomaani on ihmeellinen kun tällä on kaikki narkomaanien perussairaudet kun keskimäärin narkomaaneilla on vain osa narkomaanien perussairauksista. Se on helppoa nähdä tilastopoikkeamana joita saadaan ihan sillä että narkomaaneja on paljon. Kristinuskoja on tietysti vain yksi, mutta kultteja ja lahkoja sitten onkin ollut todella monia. (Ei siinä voi sanoa muuta kuin että käyttäkää vähemmän huumeita tai uskontoja.)

Näin ollen uskoisin että voidaan sanoa että ei tarvitse olla hoopo uskoakseen että alkukristittyjen kova usko olisi mikään todiste siitä että uskon kohde olisi sekin ns. totuudenmukainen. En haluaisi lähteä sille tielle että kristitty joka uskoo että näin on olisivat hoopoja. Sillä olen agnostikko. Kuitenkin näyttää että ihme on selityksenä melkotavalla ontto ja puutteellinen, sellaisella oletuksenvaraisella tavalla joka kertoo että tässä kohden on kysymys enemmän mielivallasta, premissienvalintahipasta, kuin mistään järkevästä totuudenetsinnästä. Usko tosin onkin sitä että uskoa ei etsitä, se väitetään omistetuksi. Usko on sitä että vääräoppisia kutsutaan sulkumielisiksi joiden pitäisi etsiä totuutta siitä uskovaisten jo hallussaolevasta uskosta. Sillä uskovainen tietää paremmin. ~ Esimerkiksi suoralta kädeltä Uskova tietää sen, onko kaksoisvelihuijaus todennäköisempi ja tieteellisempi ja parempi selitys kuin yliluonnollinen ihme. Heille "epätodennäköinen" ja "uskottava" on enemmän tunneasia kuin tosiasia. Ja sitten he vaativat muita hyväksymään, paitsi sen että asia on tunneasia eikä tosiasia, että alistumaan siihen että kysymys on juuri heidän ylivoimaisesta supertunteesta joka on aitoa toisin kuin muiden, kuten ateistien, agnostikkojen tai buddhalaisten deluusiot ja harhat.

---

Kirjoittaja on wannabe-kulttijohtaja, jonka toistaiseksi osallistujattomaksi jääneet hengelliset kurssit ovat olleet osallistujien mieleen - ainakaan valituksia ei ole kuulunut. Hänen henkisesti-jumalallisesti-annetun-spontaaneissa ajatuksenvirtamaisissa saarnoissaan aiheena voivat olla esimerkiksi Legot, My Little Ponyt sekä aivojen kaapiminen ulos nenän kautta. Samanaikaisesti.