Tilastoharhailijat

Kuvitellaan että ihmisille muutamia tilastollisia yksityiskohtia. Kuvitellaan että ne kaikki on nostettu samasta aineistosta. Kuvitellaan että kyseessä ei ole arvottu otos, vaan joka ikinen tapaus. Kuvitellaan että kerrotaan että aineisto on "kaikki tunnetut syöpätapaukset koko maassa". Sitten annetaan ne yksityiskohdat jotka ovat seuraavat:
1: Keskiarvoisesti vähiten syöpiä ihmistä kohden on maaseutualueella jossa on vähän ihmisiä.
2: Keskiarvoisesti eniten syöpiä ihmistä kohden on alueella jossa maaseutualueella on vähän ihmisiä.
3: Pahin yksittäinen syöpätapaus on tiivisti asutulla alueella, suurkaupungissa.
4: Keskiarvoisesti eniten syöpiä ihmistä kohden on tiiviisti asutuilla alueilla.

Ovelana sinäkin varmasti keksit muutamia juttuja tästä annetusta materiaalista. Fiksuna keksit hetikin päätelmiä. Mahdollisesti käytät tätä jopa tukena arvokeskustelussa joka käsittelee lääketiedettä ja yhteiskuntaa. Yleensä ihmiset tietävät intuitiollaan että tässä yllä on itse asiassa annettu luotettavaa tietoa ja että sitä olisi prosessoitu tarpeeksi. Tästä syntyy nopeasti tulkintoja.

Yllä oleva aineisto antaa helposti rationaalisen tulkinnan ; Vaikkapa saasteperustaiseen näkemyksen jossa (a) maaseuduilla ollaan terveitä koska siellä ei ole saasteita (b) kuitenkin joillain alueilla voi olla maatalouden myrkkyjä joten sielläkin on saasteita (c) suurkaupungeissa on paljon saasteita joten luonnottoman pahoja syöpiäkin syntyy (d) ja tavallisten syöpien määrä kasvaa saasteiden myötä.

Tilastotieteilijä ja muunlainenkin tieteilijä ei kuitenkaan pidä tämänlaisista tulkinnoista. Ja syynä ei ole se, että tulos olisi epämieluinen. Syynä on se, että ylläoleva rakenne on odotettavissa jos syöpä olisi tauti joka esiintyy tilastollisesti tasaisesti ihmisten kesken. Syynä on otoksen ja tutkittavan ilmiön suhde.

Tavallinen ihminen ei edes ajattele että ylläoleva tilanne olisi otoksen käsitteelle oleellinen. Otoshan tarkoittaa heille sitä, että otetaan osa tutkimusaineistosta ja tästä tehdään keskiarvo joka sitten laajennetaan kaikkiin ihmisiin, niihinkin joihin ei ole vastattu. Jos joka ikinen yksilö on mukana tuloksessa sen ei ajatella olevan otos. Tilastotieteilijä kuitenkin näkee että taustalla on ilmiö jolla on todennäköisyys jota ulkoiset tekijät joko muuttavat tai eivät muuta. Tehtävänä on ratkaista muuttavatko ilmiöt asioita vai eivät.

Kun huomataan että paikkakunta on "otos laajemmasta ilmiöstä", kuten vaikkapa koko maanlaajuisesta syöpätilastosta (tai vielä laajemmin teoreettisesta syöpäilmiöstä josta koko ihmiskunta on reilun kuuden miljardin yksilön otos josta oletuksia laajennetaan syntymättömiin ja tulevaisuuden ihmisiin) tilanne muuttuu.

Tilastotieteilijä nimittäin tietää että otos määrittää luottamusrajat. Luottamusrajat johtuvat siitä että tilastolliset ilmiöt eivät tottele keskiarvoja täsmälliesti vaan niissä on pientä heiluntaa.
1: Ensimmäisenä tärkeänä pääsääntönä on se, että mitä suurempi otos sitä vähemmän heiluntaa. Näin ollen paikat joissa on vähän ihmisiä ovat usein keskiarvoltaan ekstreemimpejä. (1 kolikonheiton tulos antaa aina äärimmäisen tuloksen, neljä kertaa heitetty kolikko osuu harvemmin mutta joskus kuitenkin neljää kruunaa tai neljä klaavaa, ja tuhat kertaa heitetty kolikko on jo tilastoihme.) Näin ollen jos käsitellään tilastoaineistoa on odotettavissa että keskiarvosta eroavimmat tulokset ovat niiltä osilta joilla otoskoko on muita pienempi. Näin pahimmat syöpätilastot ja parhaat syöpätilastot osuvat aivan odotetusti alueille joissa on vähän ihmisiä.
2: Toinen pääsääntö on se, että jos otoskoko kasvaa, sieltä löytyy suurimpia ja pienimpiä yksittäistapauksia. Kun ei puhuta keskiarvoista vaan yksittäisistä, otoskoon kasvu nimen omaan tuo esille ekstreemimpiä yksityiskohtia.
3: Kolmas pääsääntö on se, että vertailussa pitäisi käyttää yhteistä referenssiä. Kun maaseudulla tarkastellaan syövän todennäköisyyttä yksilöä kohden, unohtuu että kaupungissa tilasto oli juuri siinä keskellä. Tämä unohtuu etenkin jos esille nostetaan asukkaat kilometriä kohden : Suurkaupungeissa on niin paljon ihmisiä kilometrillä, että maaseudun syöpätilastojen pitäisi olla todella moninkertaiset verrattuna kaupungin syöpiin jotta niissä olisi saman verran syöpiä neliökilometrejä kohden.

Tämä ei tietysti tarkoita sitä että olisi hylättävä kaikki tilastot jotka toisivat esille sen että maaseudulla keskiarvo syövissä olisi pienempi koska siellä on vähemmän saasteita. Tämä muistuttaa vain siitä että analyysiä ei pidä koskaan tehdä tuonkaltaisten lauselmien kautta. Sen sijaan pitää käyttää tarkkuutta ja katsoa itse numeroita. Otoskoon vaikutus tulosten luotettavuuteen voidaan helpostikin ottaa huomioon ja näiden huomioon ottamisen jälkeen tilastot voidaan vasta lukea.

Ongelmana tilastojen käsittelyssä onkin se, että ensin ihmiset hyppäävät liian helposti tuloksiin joita tilastot eivät tue. Ja kun tästä huomautetaan he epäilevät koko tilastotidettä. Se, mitä heidän pitäisi epäillä on heidän oma arkijärjenkäyttönsä ja intuitionsa rakentamat narraatiot.

Kun tiedostaminen ei riitä

Monet humanistit ajattelevat että tiedostamisella on tärkeä ja oleellinen rooli. Tässä on taustalla Platoninen ihmiskuva, jossa ihminen on luonnostaan hyvä, ja pahantekeminen on siksi enemmänkin erehtymistä. Ideana on siis se, että jos ajattelu on onnistunutta, syntyy hyvä filosofi ja hyvä ihminen.

Daniel Batsonin ns "The Good Samaritan" -koe (1973) on tässä kohden merkittävää luettavaa. Tässä kokeessa teologian opiskelijoille annettiin tehtäväksi mietiskellä Laupiaan Samarialaisen tarinaa. Heidät laitettiin kulkemaan läheiseen kappeliin. Heille annettiin erilaisia määriä aikaa. Matkalle laitettiin mies joka pyysi apua. Tuloksena oli se, että vaikka teologit tiedostivat lähimmäisen auttamisen tärkeyden tarinan kautta erityisen vahvasti,  kiire oli kuitenkin ratkaiseva elementti. Mitä vähemmän teologikokelaille annettiin aikaa, sitä vähemmän halukkaita he olivat auttamaan.

Tämä näyttää että kiire on joko tiedostamisen tiellä, tai sitten tiedostaminen ei auta. Tilanteen lisäratkaisemiseksi onkin hyvä ottaa yhteys toiseen testiin. Richard Nisbett ja Eugene Borgida tekivät "helping experiment" -nimellä varustetun kokeen. Kokeessa oli joukko ihmisiä, ja mikrofonin oli erityiset vuorot. Tehtävänä oli kertoa henkilökohtaisista asioista ja ongelmista ja miettiä niiden ratkaisemista. Eräs vuorossa oli kuitenkin valekoehenkilö, joka mutisi epäkoherentisti ja päätyi pyytämään apua koska hän oli saamassa vakava kohtausta. Hän pyysi apua muun muassa "Could somebody-er-r-r-help" ... "I'm gonna die" ... "I seizure-I-er" -tyylisillä varsin dramaattisilla avunpyynnöillä. Yllättäen viidestäkymmenestä osallistujasta vain neljä lähti auttamaan. Pitkän hiljaisuuden kuluessa 5 ihmistä lisää osoitti aktivoitumista, mikä olisi ollut oikean sairaskohtauksen tullessa ollut liian vähäistä. ; Tämä osoittaa että ihmisillä oli harkinta -aikaa. Ihmiset tietävät miten tämänlaisissa tilanteissa tulee toimia. Ja itse asiassa ihmiset usein kuvittelevatkin olevansa sankarillisempia kuin ovat. Kysymys oli katsojavaikutuksesta : Se, että paikalla oli muita saa lähes kaikki ihmiset ajattelemaan että auttaminen olisi "jonkun muun tehtävä". (Tämän psykologisen kokeen karu tulos onkin turvallisuualalla työskenneille tuttu. Hädän tullen ihmiset auttavat yllättävän vähän. Ambulanssin tullessa tielle tulevia töllistelijöitä on sitten sitäkin enemmän.)

Asia ei jäänyt tähän. Nisbet ja Borgida jatkoivat tältä pohjalta. Kun he kertoivat asiasta psykologian opiskelijoille, nämä kokivat yllättymisen hetkiä. Toisin sanoen he muistivat tämän kokeen hyvin. Se oli yllättävä ja mieleenpainuva. He saattoivat jopa vaikuttua niin paljon että kertoivat kokeen tuloksista ystävilleen. Merkittävää oli kuitenkin se, että tämä tiedostaminen ei vaikuttanut oppilaiden käytökseen vastaavissa tilanteissa jotka eivät olleet tämän kokeen 1:1 toisintoja. Ilmiön tietäminen ja se, että tämä tiedostus vaikuttaisi toimintaan ovat eri asioita.

Tämä muistuttaa siitä että vaikka asia on muistissa, mutta jos sitä ei osata yhdistää tilanteeseen on asian ratkaisun ja toimimisen hetkellä tavallaan "aivan yksi ja sama" onko sitä opiskeltu tai muisteltu ollenkaan. Ihmiset ovat yksinkertaisesti assimiloivia olentoja. Meille on vaikeaa muuttaa ihmiskuvaamme radikaalisti. Vielä vaikeampaa meidän on muuttaa ihmiskuvaa omalla kohdallamme. Ja erityisen vaikeaa tämä on silloin kun tulos on itseen kohdistuvaa muutospakkoa jonka sävytys on negatiivinen. Tässä mielessä onkin selvää että psykologian opiskelu ei kovinkaan tehokkaasti opeta hyväksi (tai ainakaan avuliaaksi) ihmiseksi. Se voi tosin kyynistää aika lailla.

Ihminen oppiikin näissä kohdissa omista erehdyksistään. Lisäksi on hyvä huomata, että tilanteita voi myös käyttää hyväkseen. Nimittäin kokeissa joissa katsojavaikutusta on vähennetty, ja joissa uhrien on ennen "kohtaustaan" annettu kertoa jotain henkilökohtaista esimerkiksi harrastuksistaan, ihmiset auttavat paljon mieluummin. Siksi jos saat slaagin, pyri saamaan se jossain muualla kuin kiireisissä ruuhkapaikoissa. Ja muista kouristellessasi pyytää apua jotta pääset kotiin ruokkimaan koirasi. Voit myös tässä vaiheessa kertoa etunimesi jotta et ole vain ihminen vaan persoona. Psykologian outouksia tutkiessa löytää tämänlaisia yksityiskohtia joiden avulla voit teoriassa joskus pelastaa elämäsi.

Evoluution määritelmästä

Evoluutio. Se on se helppo teoria. Siinä ei ole matematiikkaa.
Siinä vain selitetään mitä hyötyä tai haittaa jostain rakenteesta on,
ja tämä tehdään kehittelemällä mielenkiintoisia eimatemaattisia just so -tarinoita.
Evoluutio on panemisen ja ruumiinrakenteiden hyödyn tiede,
jossa historiaa tulkitaan olettamalla että saman näköisyys on sukulaisuutta.

Ylläoleva kuva ja sen kuvateksti heijastelee turhaumiani. Maailmassa on ihmisiä joilla on todella ärsyttäviä näkemyksiä evoluutiosta. Pahimpia eivät edes ole kreationistit jotka moittivat evoluutiota ymmärtämättä sitä, sillä heidän vakaumuksensa tekee virheilystä ymmärrettävää. Pahimpia ovat ne tavalliset ihmiset joista evoluutio on helppo tieteenala ja jotka siksi kannattavat sitä itsekin, koska he luulevat ymmärtävänsä sen ja hallitsevansa sen. Kun kaikki mitä heillä on, on jonkinlainen lähes pakanallisia syntytarinoita vastaava tarinankerronnallinen konventio. (He ovat vaarallisia, koska he lisäävät esimerkiksi minun todennäköisyyttä saada aivoverisuonen pullistuma ja puhkeaminen ja tästä seuraava slaagi. Kun heidän juttujaan lukee, on sellainen olo että minä hetkenä tahansa jossain kuuluu poksahdus ja sininen veri alkaa vaan valtoimenaan vuotamaan sieraimesta.)

Koska kannatan evoluutiota, on hyvä tarkastella hieman mitä tämä tarkoittaa. Tässä blogauksessa on jonkin verran kaavoja, ja se linkkaa vielä useampiin aikaisempiin juttuihin jotka ovat yleiseen tyyliini verrattuna epätavanomaisen teknisiä. Syy on se, että jos minun tulisi miettiä mikä sana kuvaa evoluutiota, se on se, että sitä käsitellään matematiikalla. Tämä eroaa siitä yleiskuvasta jossa evoluutio näyttäytyy jonkinlaisina teleologisina funktionaalisina selityksinä joissa arkikielellä selitetään miten jostain asiasta on eläimelle hyötyä.

Evoluutiota kuvataan usein iskulauseena "geenifrekvenssien muutos populaatiossa". Tämä on sinällään klisee, mutta tosiasiassa se on muuta kuin pelkkä muutaman sanan joukko. Klisee on teknisesti ottaen oikein, mutta se luo illuusion ymmärtämisestä. Oikeasti evoluution ymmärtäminen tarkoittaa sitä, mitä nämä kolme sanaa tarkoittavat teoreettisena viitekehyksenä, jossa on mukana sellaisia konsepteja kuten vaikkapa eliöt ja aika. Tarkalleen ottaen kolme sanaa on tärkeä osa joka viittaa siihen teoriakenttään miten evoluutio voidaan määritellä ; Tästä päästään siihen, että jos minun olisi pakko määritellä evoluutio mahdollisimman lyhyesti, määrittelisin sen seuraavana epäyhtälönä joka sanoo täsmälleen saman asian kuin tuo laittamani kolme sanaa. Mutta tekee sen eksaktisti ja ilman arkikielen epäselvyyksiä;

p² + 2pq + q² ≠ 1

p on frekvenssi alleelille A

q on frekvenssi alleelille a

Tarkkaavainen lukija kenties huomaa että tämä on itse asiassa käännettä Hardyn-Weinbergin tasapainotila. Se on tuttu jopa lukiobiologiasta. Karkeistuksen ideana on muistuttaa, että evoluutio on kaikkea muuta kuin kaavoittamatonta tuntematonta. Sen parissa on useitakin matemaattisia malleja jotka kuvaavat evoluution prosesseja. Mainitsemani Hardyn-Weinbergin tasapainotila on tärkeä, koska se kuvastaa matemaattista nollahypoteesia. Tämä nollahypoteesi kuvataan yhtälönä (ei epäyhtälönä kuin aiemmin, mutta muuten merkitykset ovat samat.)

p² + 2pq + q² = 1

Kaavan ideana on se, että nollahypoteesina on se, että alleelien frekvenssit pysyvät populaatiossa vakaina. Tämä nollahypoteesitila pitää yllä pelkät Mendelin löytämät genetiikan lainalaisuudet.
1: Populatiossa ei tapahdu mutaatioita.
2: Luonnonvalintaa ei tapahdu
3: Populaation koko on ääretön.
4: Jokainen populaatin jäsen lisääntyy
5: Parittelukumppani on täysin satunnainen eikä sitä määrää esimekriksi paikka tai suku tai ulkonäkö.
6: Jokainen tuottaa täsmälleen saman määrän jälkeläisiä.
7: Populaatiosta ei virtaa väkeä pois tai sisään.

Jos tästä tilasta erotaan, tarvitsee kyseinen tila evolutiivisen selityksen. Eli selitystä etsitään luonnonvalinnasta, seksuaalivalinnasta, mutaatioiden yleisyydestä, lisääntymisstrategioista, migraatiosta, isolaatiosta, pullonkaulaefektistä, geneettisestä ajelehtimisesta ja vastaavista ilmiöistä. Näin ollen karkeasti ottaen ei ole väärin sanoa että evoluutiolle on epäyhtälökaava joka kuvaa yleistä asiantilaa. Sitten kun tarkastellaan mistä muutokset tässä johtuvat käytetään toisia kaavoja.
Niitä yhdistää se, että ne voidaan peilata tähän yhteen tiettyyn yhtälöön. Syntyy seuraavia implikaatioita joita voidaan testata ja jotka ovat evoluutioteorian ennusteita.
1: Jos mutaatioita tapahtuu, alleelifrekvenssit muuttuvat.
2: Jos täällä on yksilöiden kuolemia, alleelifrekvenssit muuttuvat.
3: Jos populaatiossa on rajallinen määrä on alle ääretön, frekvenssit voivat muuttua aivan sattumankin kautta esimerkiksi siksi että rekombinaatio on satunnaisilmiö jota tapahtuu rajallinen määrä joten kaikkia mahdollisia tuloksia ei välttämättä saada  aina samassa suhteessa missä ne ovat populaatiossa.
4: Jos lisääntymisessä on eroja, allelifrekvenssit tulevat muuttumaan.
5: Jos jotkut ovat suositumpia parittelukumppaneita kuin toiset, se vaikuttaa alleelifrekvensseihin joita populaatiossa on, se muuttaa niitä.
6: Jos syntyvien jälkeläisten määrissä on eroja, alleelifrekvenssit vaihtuvat.
7: Jos populaation jäsenet muuttavat tai siihen muuttaa uusia jäseniä, populaation alleelifrekvenssien lukumäärät muuttuvat. .

Joku voi pitää tätä pettymyksenä, sillä tämä ei ole samanlainen deterministinen kaava kuin monet fysiikasta tutut lait. Mutta tosiasiassa koska luonnonvalinnassa on satunnaiselementti, se on samalla tavalla hallittavissa kuin satunnaisuuden ympärillä pyörivät muutkin ilmiöt. Esimerkiksi termodynamiikassa oleva entropian käsite ei ole sellainen että "Laita sisään A ja saat juuri B:n", Se ei "ennusta kolikonheiton yksittäisiä tuloksia, vaan tarjoaa jakaumaa koskevaa tietoa". vaan siinä lasketaan entropian muutosta sen mukaan miten paljon systeemiin tulee lämpöä ja miten paljon siitä poistuu sitä. Silti se on hyvää tiedettä. Sattumaa lähestytään tieteessä jakaumilla. Frekvenssi nousee tässä aina ytimeen. Tiede on tällöin noin suoraan sanoen frekvenssien muutosta ja pysyvyyttä tutkivaa.

Hardyn-Weinbergin tasapainotilasta poikkeaminen on kenties arkijärjelle parhaiten istuvasti sovitettavissa luonnonvalintaan. Sillä klassisesti luonnonvalinnan syynä on se, että populaatio ei voi kasvaa äärettömän kokoiseksi ; On rajallinen määrä ravintoa ja tilaa. Eliöt kuitenkin lisääntyvät eksponentiaalisesti, joten eliöiden lukumäärä kasvaa roimaakin tahtia. Näin ollen syntyy karsiutumista. Ja koska kuolema ei ole aina täysin satunnaista, vaan on olemassa riskaabelia käyttäytymistä, on selvää että luonnonvalinta liittyy "HWT:hen".

Tämä on tietenkin vain lähtökohta, joka laajenee eteenpäin. Esimerkiksi jos tarkastellaan niinkin yksinkertaista työkalua kuin jalostajan yhtälöä, ei ole vaikeaa huomata että se on evoluution kannalta relevantti laskukaava;

R = s * h²

R = evolutiivinen vaste, adaptiivisen kehityksen nopeus sukupolvessa

s = valintapaineen voimakkuus

h² = heritabiliteetti, periytyvyysaste

Se näyttää että evoluution adaptiivista nopeutta voidaan arvioida. Kaavassa määrät ovat esillä. Ja mikä parasta sen kaikki suureet ovat jotain jota voidaan tutkia ottamalla eliöpopulaatiosta yksilöitä ja tarkastelemalla näitä jollain metodilla. (Esimerkiksi periytyvyysastetta voidaan lähestyä vaikkapa kaksoistutkimuksilla tai eri olosuhteissa kasvatetuilla lähisukulaisilla.) Valintapaineen voimakkuus on sidottavissa vaikkapa kuolemiin ja kuolinsyihin. Ja evolutiivinen vaste voidaan selvittää katsomalla miltä populaation geenifrekvenssi näyttää sukupolvessa 1 ja miltä se näyttää sukupolvessa 2. Ne ovat siis empiirisiä, eimielipiteenvaraisia, suureita jotka voidaan mitata. Näin ollen niiden kanssa pelaaminen ei ole mielipiteilyä vaan tiedettä. On siis paitsi kaava, niin myös kaava jonka toteutumista ja eitoteutumista voidaan arvioida.

Idea kasvaa yksityiskohdissa, mutta idea tulee jo tästä selville. Konkretiasta pitävää voi vain muistuttaa, että populaatioiden kehityksen nopeuteen liittyvät laskelmat on sidottavissa esimerkiksi omiin koiriin. Ja jopa perimässä olevan materiaalin hajoamista voidaan arvioida laskelmin. Teoreettisempaa mieltä kunnioittavammat voivat vaikuttua siitä että laskelmat näyttävät että kina adaptationistien ja neutraaliteorioiden välillä ei ole mielipide-ero, vaan aihe on tieteellisesti ratkaistavissa. (Tämä on tietysti järkeenkäypää, koska jos ominaisuudet yleistyvät ja harvinaistuvat tietyllä tavalla, voidaan nähdä eroaako se jalostajan yhtälön -tai oikeastaan niiden "tarkempien kaavojen"- antamasta ennusteesta.) ; Ja näistä ideoista voidaan laajentua tilannekohtaiseen toimintaan. Näin ollen jos katsotaan vaikkapa kelpoisuutta käytännössä voidaan tutkia genetiikan kautta erikoisuuksia kuten frekvenssiriippuvaista kelpoisuutta tai sitten vaikkapa voidaan lähestyä yhteistyön hyötyjä ja arvioida altruismia peliteorian kautta. (Ja onhan altruismin ja luonnonvalinnan suhteesta ja määritelmästäkin kaava.)
1: Ylläoleva kappale on tarkoitettu vain siihen, että evoluutio on siitä mielenkiintoinen ala, että se lähtee rönsyilemään ja kokonaisuutta voidaan lähestyä hyvinkin monella kaavalla. Ideana on kuitenkin se, että ne voidaan aina mutkan kautta liittää siihen millä tavalla Hardyn Weinbergin tasapainotila ei toteudu. Eli eri kaavahirvitykset ajavat pohjimmiltaan populaation suhdetta juuri tähän alkuun laittamaani kaavaan. Helppoa, selkeää ja ihastuttavaa, eikö? Kaiken kaavakasan takana on yhteinen idea.

Joku voisi ajatella että kaikki ylläoleva olisi turhaa. Se johtuu siitä että evoluutio nähdään usein pitemmän evoluutiohistorian kautta. (Eli se nähdään teleskoopilla tarkasteluna kun ylläoleva ihastukseni perustui siihen että maailmaa tutkitaan ikään kuin mikroskoopilla.) Kuitenkin kaikki tuo ylläoleva on tarpeen. Sillä eliökunnan historiaa laajakulmateleskooplla evoluutioteoriassa tarkastellaan kasautumana. Karkeasti sanoen evoluutioteorian yhdistäminen yhteisen kantamuodon kautta sanoo että makroevoluutio on kasautunutta mikroevoluutiota. Ja tämä ei ole pelkästään väite. Tämä on jotain josta voidaan tehdä implikaatioita.

Koska eliökunta lisääntyy seksuaalisesti, eikä geenit virtaa aivan miten tahansa yksilöltä toiselle, saadaan taksonomiaa koskeva ennuste. Kun huomataan että evoluutio ei koske samanlaisia ulkoisia piirteitä, vaan sukulaisuutta, saadaan vaatimus tietynlaisesta hierarkisesta struktuurista. Tämä on merkittävä ennuste, koska vaikka esimerkiksi autoja ja kiviäkin voidaan järjestellä, niin ne eivät muodosta haluttua cladistic hierarchical structurea. Tästä kuvaavana esimerkkinä on se, että Linné luokitteli eliöitä siten että oli isompia luokkia jotka jakautuivat yhä pienempiin osiin ja täten saatiin hierarkinen luokasto. Hän yritti samaa kivillä, mutta tämä ei onnistunut. Kivien ominaisuudet vaihtelivat eri kivilaatujen välillä siten että niitä ei saatu tämänlaiseen järjestykseen. Tämä kertoo että seksuaalisesti lisääntyvien eläimien kohdalla evoluution ennuste onnistuu paremmin kuin hyvin. Toki kreationistit muistuttavat tämän kohdalla mielellään siitä että taksonomiapuuta ei voida levittää eliökuntaan. He ovat tässä oikeassa, mutta he unohtavat että toinen ehto, seksuaalinen lisääntyminen jossa geenit eivät virtaa kovinkaan vapaasti, puuttuu bakteereilta. Ja näin kritiikki ampuu ohi.
1: Kreationistien kohdalla ongelmana onkin se, että he voivat korkeintaan selittää miten on mahdollista että Jumala loisi erikseen eliölajit jotka noudattaisivat cladistic hierarchial structurea. Klassinen "sama funktio sama koodi" -selitys ei toimi koska evoluutiossa samanmuotoisuus tehdään usein aivan eri geeneillä. Analogisia ja homologisia ominaisuuksia joudutaan punnitsemaan oikein urakalla. Evoluutikoiden kohdalla juuri tämä tietty puurakenne on ennustettu. Kreationismi ei kumoutuisi jos cladistic hierarchial structure puuttuisi. Evoluutiolle se olisi ongelma. Tämä tarkoittaa sitä että kreationismi ei selitä ilmiötä. Ja teorioista johdettavat induktiiviset implikaatiot ovat juuri se, mikä tekee tieteen kaavoista käteviä. Ne kertovat ennusteen jota ei ole mitattu ; Näin esimerkiksi gravitaation tehoa voidaan arvioida niissäkin puiden lehdissä joiden putoamisen kiihtyvyyttä ei ole tarkkailtu putousnopeusmittarein. Koska induktio laajentaa tiedetystä eitiedettyyn.

Tämä isolla linjalla toimiminen johtaa äärimmillään kenties "matematis-kaavoitettuumpaan nörttialgoritmihirvitykseen" jota voi olla. Nimittäin bioinformatiikkaan. Sen koko ideana on se, että se järjestää ja tutkii perimän järjestystä ja jäsentää sitä erilaisilla malleilla. Puolisoni sisar on tulossa tämän alan professoriksi. Ja niissä kaavarykelmissä yleishenkenä minun kohdallani on se, että ne menevät minulta yli hilseen. Toisin sanoen tälläkin alalla voidaan lähestyä matemaattisesti asioita hyvinkin tarkasti. (Kuin kaukoputki joka on niin hyvä että se toimii samalla mikroskooppina.) Evoluutio on siis ennen kaikkea matemaattis tekninen. Ja se on täynnä hirvittävää määrää matematiikkaa. Kaikkien niiden takana on kuitenkin periaatteessa ymmärrettävästä tilanne. Kysymys on aina yhdestä melko simppelistä kaavasta poikkeamisen tutkimus, joka vain mutkistuu koska siihen liittyy niin monia asioita (genetiikka, käyttäytyminen, funktionaalisuus, seksuaalisuus, tilastolliset geenien fluktuloinnit...).

---

Alahuomiona : Useiden kreationistien eräänlaisena muoti-ilmiönä on selittää että evoluutio ei olisi tieteellistä, koska sitä ei lähestytä kaavoilla. Heistä fysiikassa on yhtälöitä ja kaikessa muussakin tieteessä on yhtälöitä. Ja että tämä on tieteen minimivaatimus. Tämä on sinänsä mielenkiintoista koska he korostavat että Suunnittelija ei tarvitse mitään kaavaa tai että luomistyötä ei tarvitse kaavoittaa jotta tämä olisi tiedettä. Ja lisäksi ongelma on tosiaan siinä, että evoluutio on itse asiassa nähtävissä valtavana kaavarykelmänä. Evoluutio jos jokin käsittelee nimenomaan kaavoja. Tässä takana lieneekin se, että kreationistit eivät ymmärrä evoluutiota. He ymmärtävät että "sattuma" on samaa kuin eimallinnettu. Ja he eivät ole tutustuneet evoluution mallintamiseen ja sen kaavoihin joka kertoo siitä miten ignorantteja he ovat kritiikkinsä kohteelle.

Köyhien bisnesvainu ja heikoimpien karsiutuminen

Agrologiksi kouluttautuessani oli aiheita joissa olin järkyttävän huono. Esimerkiksi koneopissa kävin minimimäärän kursseja. Syykin oli melko selvä. En harrasta koneita enkä ole koskaan harrastanut koneita. En ole tehnyt koskaan edes poikien mopoasioita. Toiset alat, kuten biologiapohjaiset kurssit taas olivat minulle hyvin helppoja koska olin tehnyt niitä paljon. Kokemus oli opettanut tietyn mindsetin joka sopi niihin. Vastaava osui tietysti muihinkin oppilaisiin ; Aiheet joissa on harjaannusta ja kokemusta ennästään ovat helppoja. Ja muut vaikeita. (Tämä on kannustavaa koska kysymys on harjaantumisesta eikä älykkyydestä.)

Sitten oli ala, jossa minulla ei ollut kokemusta mutta jossa olin silti järkyttävän hyvä. Nimittäin talouskurssit. Kävin niitä jonkin verran, koska niistä sai helppoja opintopisteitä. Se, mikä monilla oli selvästi vaikeaa ja epäintuitiivista tuntui minusta ilmiselvältä ja helpolta. Itse asiassa moni epäili että olisin syntynyt "kultalusikka suussa" ; Syynä oli tietysti se, että olen "enemmän kuin hieman haahuileva" ihmisenä. Ja lisäksi talousotteeni on sellainen jota voisi olettaa jos on tottunut käyttämään rahaa. Olen kuitenkin peräisin köyhästä perheestä. Ja vanhempanikin ovat lähtöisin köyhistä perheistä. (Ja koulutusaikana olin ansiokkaasti jatkanut tällä sukuni perinteisellä linjalla.) Sen sijaan moni sellainen keskituloisista ja jopa hieman paremista perheistä tulleet ihmiset jotka olivat tottuneet ostamaan ja tekemään kauppaa olivat enemmän vaikeuksissa talousajattelunsa kanssa. Eli karkeasti sanoen minulla oli selvä "bisnesvainu" ja vihasin sitä. Olin hyvä asiassa jota en halunnut tehdä ja erityisen luonteva alassa joka tuntui vastenmieliseltä aineelta ja sen koko aihepiirikin tuntui jotenkin epäeettiseltä.
1: Talous on minulle jotenkin likaista, vähän sama kuin joutuisi julkisesti paljastamaan että on taitava runkkaaja. Paitsi että runkaamistaidon tunnustamisesta syntyy sellainen huvittunut pulppuileva ylpeydentunne jossain syvällä sisällä, siellä häpeän alla. Talousteoriassa häpeän ja huvittuneisuuden järjestys on toinen. Ja se tekee taloudesta kammottavamman.

Olen miettinyt joitain syitä tähän. Aiemmin olin tullut siihen tulokseen että syynä oli tottumukseni evoluutioajatteluun. Ajatus voi ensin tuntua koomiselta, mutta (kreationisti josta pidän) "Tuttumies" jopa lohdutti minua murheissani. Hän kertoi että häntä talouden ja evoluutioajattelun yhteys ei ihmetytä, koska evoluutioteoria on saanut vaikutteita talousteoreettisista ideoista. Evoluutiolaskelma on siis tavallaan talouslaskelmia jotka on tehty luonnossa. Näin muotoillen yhteys tuntui järkevältä.

Nyt olen joutunut uudelleenreflektoimaan tätä. Luin nimittäin talousaiheita. Behavioral econimics, joka eroaa klassiesta talousteoriasta siten että se lähstyy kaupankäyntiä jonain jota ei kuvata ihmistä rationaalisena toimijana vaan psykologisena toimijana ; Siinä on jo kauan tunnettu ns. "endowment effect". Se kuvastaa sitä, että oikeasti esineillä ei ole yhtä arvoa ; Pikemminkin ihmiset ovat sellaisia, että he kokevat saavutuksen pienempänä kuin sen mitä he menettävät. Toisin sanoen jos sama asia menetetään, se tuntuu ikävämmältä kuin jos se saadaan. ; Saman efektin varjopuolena on jopa sekin että ihmiset jäävät "sijoitusloukkuun" ; He eivät osaa kävellä pois epäonnistuvasta projektista koska he ovat jo upottaneet siihen paljon rahaa.
1: "Nigerialaiskirjeiden" kautta huijaavat elävät toisin sanoen sillä että ihmisilä on taipumus endowment effectiin ja he ajattelevat että tehty investointi ja uhraus on jo konkreettista osaomistusta joka jää saamatta jos ei panosteta lisää.

Tämä efekti on yleinen. Talouskoulutus opettaa ihmisiä pois tästä; Fiksut talousmiehet yksinkertaisesti oppivat ajattelemaan että "pidänkö tästä asiasta kuinka paljon verrattuna muihin asioihin jotka voin saada samalla rahalla." Tämä tekee valinnasta sellaisen, että "endowment efect" murtuu ; Esineistä ei tule enää konkreettisesti omistettuja ja menetettäviä asioita, vaan enemmänkin asioita joilla on arvo ja jotka ovat vaihtoehtoisia toisten asioiden kanssa jotka eivät ole konkreettisesti omistettavia ja menetettäviä.

Kun on tehty tutkimusta, on havaittu että köyhillä ihmisillä ei ole kovin kovaa taipumusta endowment effectiin (paitsi jos he voittavat lotossa jolloin he usein ihan oikeasti sekoavat holtittomuuksiin.) Toisin sanoen heillä on todella hyvä talousnäkemys. Heillä on etumatkaa muihin ihmisiin. Tämä tuntuu ihmeelliseltä sillä talousajattelu yhdistetään helposti bisnesmiehiin. Ajatellaan että köyhän ja bisnesmiehen maailma olisi kuin eri planeetalta ja että he eivät oikein ymmärtäisi toisiaan. Kuitenkin näyttää siltä että - ainakin tässä talousajattelupuolessa - keskituloisten etäisyys bisnesmiehiin on suurempi kuin köyhien ja bisnesmiesten.

Syy on melko ilmiselvä. Köyhillä on nimittäin tapana elää siten että jokaisella ostoksella on väliä. Arvioidaan että ihmisillä on elämälle normitaso. Köyhyys tarkoittaa yksinkertaisesti ja karkeimmillaan sitä että hän elää tämän normitason alapuolella ; Keskituloiselle esimerkiksi putkiremontti on ikävä talousisku jota on investoitava ja säästettävä. Köyhienkin putket voivat hajota, mutta putkiremontti ei ole heille enää mikään realistinen mahdollisuus. Tämä ja monet muut asiat ovat taloudenpitoa. Keskituloinen on se joka kykenee hoitamaan nämä. Köyhyys tarkoittaa sitä, että selviät keskivertoelämästäsi, mutta et yllättävistä lisäkuluista. Ja koska maailmassa tapahtuu aina jotain yllättäviä asioita (kuten putkirikkoja) köyhillä varallisuustaso tuppaa laskemaan. Kun he saavat rahaa he eivät valitse enää pitämisen ja menettämisen välillä.

Behavioral economicsin lähestymistavassa esiin tuleva eräs havainto onkin se, että köyhät valitsevat erilaisten menetysten väliltä. Näin ollen ei ole mitään "endowment effectiä" joka sijaitsee vain jos valintaa harkitaan saamisen ja menettämisen termein. (Ja siksi köyhät menettävät talousajatteluetunsa jos saavat rahaa. He eivät enää elä tasonsa alapuolella joten heille kaikesta on kysymys saamisesta ja menettämisestä. Ja he eivät ole tottuneet tähän.)

Keskituloiset ajattelevat helpoten "saamista ja menettämistä". Kauppamiehet ajattelevat "vain asioita joilla on arvoa ja josta panoksella saadaan parhaat tulot". Köyhät ajattelevat "vain sitä miten estävät asioita menemästä päin persettä mahdollisimman hyvin." ; Rikkauden maksimointi ja köyhyyden minimointi ovat tietyllä tavalla yhteismitallisia. ~ Vaikka ajattelemme helposti että köyhät ovat huonoja talousajattelussa, ja että he sen vuoksi ovat köyhiä, behavioral economics on tästä hieman erimielinen ; Rikkaat ja köyhät ovat helposti hyviä talousajattelijoita, kun taas keskituloisen kohdalla voi tulla hankaluuksia.

Näin ollen olinkin erityisen tottuntu tekemään harkittuja päätöksiä. Jos keskituloinen teini ostaa itselleen skeittilaudan, se on ollut melko harkitsematon investointi. Jos minä olisin ostanut skeittilaudan, olisin joutunut säästämään ja odottamaan asiaa, joten se olisi ollut vakava valinta. Näin ollen vaikka keskituloinen lapsi olisikin tehnyt minua enemmän yksittäisiä ostoksia ja ostotapahtumia, hän ei kuitenkaan ole tehnyt välttämättä yhtään ainutta pitkälle harkittua vakavasti punnittua ostaopäätöstä.

Kenties tämä huomio kääntääkin "Tuttumiehen" havainnon toisin päin. Olen köyhästä perheestä joten olen "tottunut laadukkaaseen talousajatteluun". Olen ollut kiinnostunut luonnosta, joten biologia on luonteva yhteys. Kenties onkin niin että jos en olisi köyhästä perheestä en kenties olisi kiinnostunut luonnonvalinnan kaltaisista konsepteista vaan tehnyt jotain muuta. Evoluutiolaskelmissa on siis jotain joka on ollut skeemana minulle muualta tuttu ja tämä on antanut minulle etulyöntiasemaa siihen että kiinnostuisin tekemään tätä enemmänkin. ; En siis olekaan hyvä talousajattelusta koska pidän evoluutiosta, vaan olen hyvä evoluutiossa koska minulla on "syntyperäni kautta tuleva talousvainu." (Talousajattelun soveltaminen evoluutioon. Kerrankin pahuuden taitoja voi käyttää johonkin hyvään ja kauniiseen.)

Pieni ajatus: Vihasta ja hyvästä mielestä

"Revenge is a poison meant for others that we end up swallowing ourselves. Vengeance is a dark light that blinds all who seek it. The untroubled soul knows there is no justice in revenge. The untroubled soul knows that to seek vengeance is to seek destruction. ... When I wish to forgive another, what do I mean? I mean I wish to forgive myself. When I wish to harm another, what do I mean? I mean I wish to harm myself. Close your eyes and think of the world as seen from space. From that distance it is calm, silent, at peace, one."
(ZEN -kasetti televisiosarjasta "Life")

Vihantunne rakentaa usein konflikteja koska viha johtaa usein vihantunteen suuntaamiseen ulospäin. Usein takana on kompensaationhaku : Koetaan että toinen on ensin tehnyt jotain joka on suututtanut ja tämä suututtmisen aihe on sitten sama kuin teon oikeutus. Oikea sana on kostaminen, joka on koetun pahan palauttamista. Se on ikään kuin karman laki jonka ihminen toteuttaa itse. Usein ulkopuolinen näkee koston ylilyöntinä. Ja joskus ihmiset suuttuvat ilman kunnollisia syitäkin.

"We are none of us alone. Even as we exhale it is inhaled by others. The light that shines upon me shines upon my neighbor as well. In this way everything is connected. Everything is connected to everything else. In this way I am connected to my friend even as I am connected to my enemy. In this way there is no difference between me and my friend. In this way there is no difference between me and my enemy. We are none of us alone."
(ZEN -kasetti televisiosarjasta "Life")

Tähän aiheeseen liittyen on hyvä huomata että ihmiset suhtautuvat konflikteihin eri tavalla. Esimerkiksi itselleni konfliktissaolo voi tuoda joskus jopa iloa. Olen niitä ihmisiä joille kostamisesta tulee luonnostaan hyvä mieli. Puolisoni on aivan erilainen. Hän selitti minulle taannoin siitä, että hän ei voisi kostaa tai suuttua konfliktissa koska hänen mieltään ei paranna se, että toiselle tulee paha mieli. Tämä sai oloni tuntumaan sosiopaatilta noin puoli sekuntia, kunnes tajusin että minä en saa iloa siitä että toiselle tulee paha mieli, vaan siitä että saan purkaa vihaani ulospäin. Se, mitä haluan ja se mitä tarvitsin olivat eri asia. Haluan purkaa vihaa ja vain toteutan tätä keinoilla jossa muille tulee paha mieli. Toisen paha mieli ei siis ole hyvän mieleni syy, vaan sivutuote.

Ukoisin että tämä ongelma on monella muullakin ihmisellä. Heidän kohdallaan ongelmana on se, että yleensä kun asia esitetään rationaalisesti, he voivat hätkähtää. Ongelmana on vain se, että kun ihminen on vihainen, hän ei yleensä sillä hetkellä ole rationaalinen olento. Siksi esimerkiksi kohdallani tilanne on se, että minun on vastattava kysymykseen mitä haluan ja mitä tarvitsen. Haluan mielenrauhaa joten joskus tarvitsen kovempaa aggressiota. Se ei kenties ole kovin ZEN, mutta se saa kelvata kunnes ZEN tulee vastaan.

Siksi kun ZEN -kasetti sanoo "The Buddha was asked if he ever felt anger. 'Of course', said the Buddha. The Buddha was asked if he ever felt the desire to strike another. 'Of course' said the Buddha. 'But if I am connected to all things', said the Buddha, 'hurting another is hurting myself. And how does that better me?'" vastaus on "It just does."

Halloweenista, sekularismista ja Jouko Pihosta

Yleisenä elämäni varrella päähäni rakentuneista nyrkkisäännöistä kuuluu siten, että jos jonkin ei ryhmän X mukana oleva henkilö concern trollaa, hän on jo hävinnyt keskustelun ja menettää itse asiassa uskottavuutensa aiheen parissa muutoinkin. Concern trollaajahan on joku joka selittää toisen ideologian sisältöä ja mikä on tämän parasta. Ja hän tekee tämän "auttamisen" kuulumatta siihen ryhmään jonka etuja ja sisältöä hän määrittelee. Ja hän on tästä erimielinen tämän ryhmän itsensä kanssa. Eli jos joku selittää että ryhmän X pitäisi tehdä jotain tai että ryhmän X parhaaksi olisi että se tekisi jotain, ja ryhmä X ei tee näin, erehdys on käytännössä aina vaatijassa eikä oikein koskaan ryhmä X:ässä. (Pun intended, my mutant brothers.) Tämä koskee yhtä paljon ateisteja jotka näkevät kristinuskon jonkinlaisena miekkalähetyksen jatkeena jota humanistinen kulttuuri vain pitää kurissa. Tai niitä joista ateistejen merkittävin ongelma on se, miksi he eivät tee itsemurhaa.

Tämänlaiset concern trollaamiset johtuvat käytännössä siitä että kriitikko ei ymmärrä kritiikkinsä kohdetta. - Siinä missä useimmiten trollaaminen johtuu huvittelunhalusta, ääliöydestä tai keskusteluun tympääntymisestä, tämä concern trollaaminen perustuu usein hyväntahtoiseen kohteen X ymmärtämättömyyteen. Eli sitä tekevä on asenteellinen ignorantti joka ei ole edes kyvykäs asialliseen keskusteluun jonka minimitaso on se, että ymmärretään kritiikin kohde eikä tehdä pelkkiä olkiukkokyhäelmiä ja ratsasteta niillä.

Usein concern trollaamisessa on tosin mukana on myös valtakysymys. Yleensä concern trollaajan omissa intresseissä on se, että ryhmä X tekisi jotain.
1: Joki sitä kautta että concern trollaajan oma ideologia on ajamassa tähän liittyviä asioita. Näin ollen tästä malliesimerkiksi sopisi ns. fatwaenvy -asenne. esimerkiksi ne tahot joista uusateistit eivät kritisoi tarpeeksi islamisteja (jota esimerkiksi Harris ja muut uusateistien isot nimet nimen omaan kritisoivat jatkuvasti.) johtuu siitä että uskovaisia itseään miellyttäisi tämä.
2: Että saadaan ikään kuin hyökätä yhteistä vihollista kohtaan ja ateistit tekisivät työn heidän puolestaan. Tästä mainion osuman saa Jokelan ammuskeluista, joissa uskovaiset korostivat että tuo on sitä mitä järkevä ja älykäs ateisti nimenomaan tekisi. Henkenä on se, että jokainen ateistin tekemä murha on itse asiassa propagandasodan kannalta jättipotti kristitylle, ikään kuin mainosvoitto uskovaisille.

Tämä tuli vahvasti mieleen kun "Paholaisen asianajajan" kautta tutustuin Suomessa tehtyihin halloween -kannanottoihin. Itseni on ollut vaikeaa nähdä halloweeniä epäkristillisenä, koska perinteenä se on itse asiassa jotain alleviivatun amerikkalaista. Siinä on toki lainamateriaalia ties mistä perinteistä, mutta toisaalta niin on joulukuusessa ja pääsiäispupussakin. Halloween on itse asiassa puhtaasti amerikkalainen ilmiö, lyhyen ikänsä vuoksi minun silmissäni "perinteetön juhla", ja se on levinnyt sitten sieltä kaikkialle maailmaan. Se näyttäytyykin minulle jonkinlaisena sekasikiöjuhlana jossa on samassa juhlassa virpomisperinne, aprillipilat ja wapun tempaukset. Suomessa perinteettömyys nähdään epäkristillisyytenä, ja halloween onkin monille uskovaisille pakanallista perinnettä eikä historiaton.

Uskovaiset olivatkin sitten nootittaneet ja moittineen vapaa-ajattelijoita seuraavalla tavalla "Vapaa-ajattelijat eivät ole tehneet kanteluja Halloweeniin liittyen. Halloweeniin kuuluu erilaisiin, esimerkiksi noitien, "paholaisten" ja "pirujen ja piruttarien", asuihin pukeutuminen. Sopivatko nämä hahmot kouluun paremmin kuin vaikkapa Enkeli taivaan -virren laulaminen?" Pinnallisesti kysymys koskee tietysti sitä, että mitä uskonto on ja kuka sanoo mitä uskonnollisuus on. Tässä kohden on merkittävää huomata, että naamiaisia ei nykyään yleensä edes ajatella uskonnollisina. Tämä kanta on vahvana suvivirren puolustamisessa. Sillä virren kannattajat esittävät että laulu ei ole uskonnollinen. Sen sijaan ateistit kokevat että jos he laulavat sen, niin se nimenomaan on uskonnollinen. Näin ollen nootissa onkin hieman jotain järkeä ; Kysymys on se että jos ulkopuolinen tarkkailija joka ei itse halua ottaa osaa tilanteeseen kokee että se on uskontoa, niin onko se syy kieltää asia koulussa.

Itse näkisin että tässä on oleellinen ero, ja se ero on sellainen että vastaus ylläolevaan kysymykseen on irrelevantti. Ratkaiseva ero on osallistuttaminen. Jos halloweenina olisi pakko pukeutua naamiaisasuun, ja korostaa että naamiaisasu ei saisi olla enkeli tai karjapaimen vaan sen pitäisi olla nimenomaan jokin pakanallis-saatanallinen hirviö. Niin silloin halloween olisi osallistuttava. Se, että pukupakkoa ei ole, kertoo että tilaisuus ei oikesti ole osallistuttamista. Suvivirsi on pakkolaulu jolta ei voi välttyä. Halloweenpukeutuminen on jotain muuta.

Osallistuttaminen on siitä tärkeä käsite, että se kalibroi monta uskontokeskustelun asiaa. Ateistit eivät nimittäin esimerkiksi ole kieltämässä TV7 olemassaoloa. He eivät yritä ajaa Radio Deitä kielletyksi. He eivät ole kieltämässä edes katujulistamista, vaan ovat enemmänkin vaatimassa kohteliausuurajoja koska julistajat ovat joskus yli-innostuneita. Se, miksi tämä sallitaan on sama kuin halloweenissa ; Se, että asia on kenties nähtävissä uskonnollisena ei ole riittävä syy kieltää sitä kokonaan. Siksi pakanallisia taikauskojakaan ei voida kieltää. Halloweenpukeutuminen on uskonnolliseksi määriteltynäkin yksilöön itseensä kohdistuvaa uskonnollista ilmaisua joka rinnastuu ristikorun käyttämiseen. Jos tämänlaista ei pakoteta, se ei ole paha asia. Ateistit eivät ole kieltämässä vaikkapa rippilahjana suosittujen ristikorujen käyttöä kouluissa samasta syystä. Näin ollen kristinusko ei ole erityisasemassa.

Tämä olisi helppo ymmärtää jos oltaisiin tutustuttu ateistejen omiin näkemyksiin asiasta. Minäkään en ole ateisti mutta olen kohtuu hyvin perillä heidän näkemyksistään. Ihminen voi hankkia tietoa asiasta X ennen kuin lähtee laukomaan asioita. Kritiikki on perusteltua jos ja vain jos tuntee kritiikin kohteen. Olkiukottelu vie vain kaikkien aikaa ja sen lopputuloksena on se, että kohde X ei enää ota koko ideologiajunttaa vakavasti vaan näkee sen vain herjauksia heittelevänä idioottijoukkona. (Jota puyhdasoppisuuden nimissä halloweenkammoiset uskovaiset tosin mitä todennäköisesti ovatkin, mikäli induktiivinen päättely kohtaamani otoksen pohjalta vastaa todellisuutta ja se on kooltaan sen suuruinen että oikein mitään vakavasti otettavaa syytä uskoa muuta kuin että näin on..)

Halloweenkysymys johtaakin siihen että jos halloweenia pitäisi kritisoida ja kieltää kouluissa, niin millä samat ihmiset vaativat että suvivirttä pitää sietää? Laulun eiuskonnollisuus ei riitä, koska ateistit näkevät että virsi -nimi ja laulussa mainittu Luoja tekevät siitä uskonnollisia ja koska tätä luojaa peräti kiitetään laulussa, se tekee siitä ylistysaktion. Halloweenasun pukevista aika moni pitää sitä karnevalistisena, eli sitä ei tehdä uskonnollisena performanssina, se vain tulkitaan sellaiseksi ulkopuolisten voimin. Jos Halloweeniä pitää rajoittaa, samat rajoiteperustelut iskevät pakosti joulukirkkoon.
1: Halloweenkuvaston pelottavuus ei ole kovin uskovaisen kannattama argumentti. Olen kohdannut kaikenlaista helvettikuvastoa, eivätkä uskovaiset niin vain suostu näitä sensuroimaan. Minua on peloteltukin sellaisella, niin lapsena kuin aikuisenakin. Riku "Riksa" Rinne kierteli kouluja "Päivin" kanssa ("Päivin" joka ei meidän koululla käydessään osannut kertoa määritelmäeroa saatananpalvonnan ja satanismin välillä koska tämänlaisiin kysymyksiin vastaamattomuus on tosi asiantuntijan ja asioiden syvällisen ja ymmärtävän kokemisen merkki.) ja tähän liittyi sellaista saatnaanpalvontapelottelua jossa ahdistava kuvasto oli ehdottomasti mukana. Itse näen että halloweenin vaara onkin juuri se, että lapsista on kivaa pelotella ja samalla he käsittelevät pelkojaan ja tämän jälkeen kuolema ja hirviöt menettävät pelottelutehonsa. Demonitkin huvittavat eivätkä pelota.

Halloweenaihe oli kuitenkin lähinnä karkki, jolla pääsen pääaiheeseen. Nimittäin Jouko Pihoon ja sekularismiin. Sekularismi on tietysti hyvä aihe. Sillä koulutuslaitos ei kenties ole vahvasti poliittinen, mutta se on kuitenkin julkinen laitos. Politiikan ja koulutuslaitoksen yhdistävä elementti onkin se, että se on yhteinen tila jossa ollaan liikenteessä eri maailmankuvin.

Jouko Piho esitti kysymyksen "Saako uskontoa ja politiikkaa sekoittaa keskenään?" Piho esitti että saa. "Jokaisella ihmisellä on jokin arvopohja, josta käsin hän muodostaa mielipiteitään. Minulla se on kristinusko ja Raamattu. Minulle on turha tulla sanomaan, että minä en saisi sotkea uskontoa ja politiikkaa keskenään, koska ne molemmat ovat jo sekaisin minussa." Minusta tämä on mainiota ja oikein. Ehdoilla.

Ja ne ehdot ovat itse asiassa yllä. Kannatan uskonnonvapautta joka tarkoittaa sitä, että ihmisillä saa olla mikä vakaumus heitä sattuu viehättämään. Toisaalta uskon että demokratiassa pitää saada keskustella erilaisista kulmista. Samanaikaisesti koen olevani sekulaari. Tosin tämä sekularismi jonka näen ei ole sitä "tiukan määriteömän mukaista sekularismia". Se kun ei sensuroi uskontoa, vaan se on enemmänkin sitä että jokaisella on vapaus uskoa miten lystää, kunhan ei oleta että konfliktit lakaistaan maan alle. Julkiset tilat ovat paikka jossa ei saa osallistuttaa. Eli se, että joku on kristitty ei pakota minua ottamaan Jeesusta minään muuna kuin naurettavana pelleilynä. Jos tuot Jeesuksen avoimesti pöydälle, otat sen julkisen keskustelun alle. Ja tämä on sama kuin se, että minulla on lupa avoimesti olla täsmälleen päinvastaista mieltä ja nauraa tämä Jeesus aivan irrelevantiksi jutuksi koko aiheen kannalta. Demokratiassa lopputulos on sitten äänestystulos. Joka ei tarkoita samaa kuin että ei saisi yrittää uudestaan. Demokratiassa tulos tarkoittaa sitä että yhteisiä pelisääntöjä ei muokata rikkomalla lakia, vaan lakeja muutetaan demokraattisessa keskustelussa ja sitten jos tämä muutos menee läpi voidaan tehdä asioita jotka ovat ennen olleet kiellettyjä. (Tai voivat ne lait tietysti tiukentuakin, mutta ymmärrätte varmasti mistä on kysymys.)

Pihon kriitikot ovat kuitenkin tehneet virheitä. He olettavat että Piho ajaisi teokratiaa. Teokratia on toki huono asia, sillä se on sitä osallistuttavaa uskontoa jossa kaikki osallistutetaan uskontoon mutta uskontoa ei saisi kritisoida. Teokratiasta varoitetaan toki hyvällä esimerkillä : "George. W Bush piti valkoisessa talossa raamattupiiriä ja sanoi olevansa päätöksistään vastuussa vain Jumalalleen. Minä olin aina kuvitellut, että demokratiassa poliitikko on vastuussa kansalle." Mutta se, että Piho ajaisi tätä on sama kuin selittäisi että suvivirren kriitikoiden pitäisi kieltää halloween. Se on toki joillekin yksilöille mahdollista, mutta tämänlaisen rinnastuksen esittäminen kertoo kuitenkin enimmäkseen siitä, että ei tunne kritiikkinsä kohdetta. Sama henki nousee lausunnosta jossa varoitellaan että "Mikäli poliitikko kertoisi tekevänsä päätökset puristelemalla vuohenkiveksiä, lukemalla sammakon sisälmyksiä, tulkitsemalla tarot-kortteja, tähtikartarttaa, muinaista lammaspaimenten saagakokoelman ilmestykirjaa tms. luottaisitko tällaiseen poliitikkoon? Minä en." Tämä ei nähdäkseni ole sama kuin se, että tämänlainen poliitikko ei saisi olla. Nähdäkseni tilanne menee niin että demokraattisessa laitoksessa päättäjissä saa olla mukana myös idiootteja. (Jos näin ei ole, niin miten selitätte osan nykyisestä hallitusjärjestelmästä? Miten selitätte Hakkaraisen joka on politiikkaan lähes yhtä huono valinta kuin allekirjoittanut?) Itse asiassa lausunto korosti että äänestäjät olisivat kyllä riittävän valveutuneita. Se, että lausunto tiivistyy retoriseen kysymykseen nostaa esiin luottamusta ; Jos hörhönmaineessa olevan "olen profeetta" -Pihonkin oletetaan olevan riittävän valveutunut ymmärtämään että tuo ei ole rationaalista päätöksentekoa, niin selvää on että valtaosa äänestäjistä kyllä jättäisi tuon ihmisen valitsematta. Se, että hän toisi vakaumuksensa vuohenkiveksistä julkisesti esille auttaisi nimenomaan valinnanteossa paremmin kuin "ei sanaakaan uskonnosta" -mallinen sekularismi. (Joka on toki sekularismia mutta sellaista jota itse en kannata, ja jota itse asiassa yllättävän harva ihan loppuun asti kannataa. Se on vähän kuin teokratian ja Jouko Pihon vakaumuksesta avoimena olemisen kanssa. Ei pidä tehdä liian pitkälle vietyjä johtopäätöksiä.)

En ole yleisesti ottaen ollut kovin Pihomyönteinen. Mutta olen kuitenkin seurannut hänen toilailujaan Punk in Finlandissa. Hän oli siellä aivan "väärässä paikassa" siinä mielessä että hän ei oikein näyttänyt ymmärtävän punkkareiden asennetta. (En itsekään sitä täysin ymmärrä, mutta sentään sen verran että huomasin että Piho oli aivan väärässä paikassa, kulttuuriympäristössä jossa hän ei ymmärrä sosiaalisia tapoja ja joka saa hänet toimimaan kuin verenvuotaja haiparvessa.) Kuitenkin Piho pysyi koko ajan hyvinkin rakentavana ja asiallisena. (Mikä on melkein sama asia kuin mitä aiemmin sanoin, hänessä ei ollut reipasta itseironista ja etenkin muuta ironista kulmikkuutta.) Tämä opetti sen, että vaikka Piholla on "väärissä käsissä vaarallisia mielipiteitä" hän ei ole niitä joiden käsissä ne olisivat vaarallisia. Esimerkiksi Piho uskoo että maailmassa liikkuu useitakin nefilejä, jotka ovat kuoreltaan ihmisiä mutta joilla ei ole sielua vaan jotka ovat sisältä yksiä perkeleitä, niin hän ei ole niitä ihmisiä jotka oikeuttavat tällä sen että lataisivat haulikon ja ampua lasauttaisivat ihmistä jonka kokisi nefiliksi. (Teologisesti se ei olisi teknisesti edes murha, koska sielua ei tuhoutuisi, voisi ajatella joku muu kuin Piho. Ja näitä kaheleita löytyy maailmasta. Piho ei vain ole yksi heistä eikä Piho oikein mitenkään voi olla heistä vastuussakaan.)

Näin ollen kysymykseni onkin siinä että usein keskustelussa vastustajia kuunnellen keskustelu määrittyisi "uskontosensurismi" vs. "teokratia" -kinasteluksi. Kuitenkin käytännössä aina se on enemmän "osallistuttamiskielto" vs. "vapaus kertoa omasta vakaumuksestaan" -kinasteluksi. Vastapuoli määritellään usein väärin.

Tämä ei toki tarkoita sitä, että ongelmia ei olisi. Esimerkiksi itse näkisin että tällä hetkellä on voimakas ongelma siinä että (a) on osallistuttavia julkisia asioita kuten suvivirsi (joka on toki pieni asia, mutta valaiseva esimerkki). Ja lisäksi monesti keskustelukenttää yritetään hivuttaa teokratiseen suuntaan siten että (b) ensin uskonnosta kerrotaan ja kritiikin alla suojaudutaan että vakaumus ei ole politisoinnin asia ja että uskovaisten vakaumuksia pitää automaattisesti ja aina kunnioittaa. (c) Ja tietysti sillä että eri aiheita uskonnollistetaan, jolloin niistä ei käytännössä voi keskustella kuin uskonnollisesta vinkkelistä. Sillä kun aihe nostetaan esiin, esille tullaan päsmäröimään niin että jos haluaisi kertoa jonkin muun näkökulman kuin uskonnollisen niin tämä estetään ja tätä pidetään jopa samana kuin halua sensuroida koko uskontoaihe julkisesta puheesta. (d) Uskontosensurismi eli kielto ollenkaan näyttää omaa uskonnollista vakaumustaan on teoriassa mahdollista mutta tässä kohden ei ole riittävästi valtaa. Se on siksi enemmän valittamista kuin jotain jonka rajoitteista uskovaiset oikeasti kärsisivät. Toki tätäkin on hyvätarkastella koska uskonnottomuus saa suosiota, joka tarkoittaa samaa kuin ilmiön demokraattisen vallan kasvaminen.

Itse asiassa näen että "uskontosensuurisekluarismi" on itse asiassa jotain joka pahentaa ongelmia. Sillä se siirtää aiheet aina uskontoon. Ei enää puhuttaisi muusta kuin uskonosta kun vastapuolen argumentteja pyrittäisiin tuhota tulkitsemalla ne uskonnollisiksi. Sillä tämän jälkeen ne olisivat parlamentaarisesti kelvottomia. Lisäksi sekularismin periaatetta on jo nyt käytetty suomessa siten, että päätösten takana selvästi olevien uskonnollisten vaikutteiden esilletuonti on haluttu kokonaan estää koska uskontoa ei haluta sekoittaa politiikkaan muutoin kuin päätösten piilopremisseinä. Siksi oikea tapa on se, että hihhulit hihhuloivat ja muut ivaavat heitä. (Se tuottaa lisäksi minulle maksimaalisesti viihdettä.)

---

Kirjoittaja kohtelee virpojia ja halloweenkarnevaaleja samalla tavalla. Hieman toisenlainen suhtautuminen tulee jos oven takana on Jehovan Todistajat tai Suomen Kokoomus. Hän ei kuitenkaan kiellä kenenkään kiertämisiä, muistuttaa vain siitä mahdollisuudesta että on kenties mahdollista että etäisillä ja kaukaisilla korpimailla, kuten Suomen Lapin erämaissa, kukaan ei välttämättä muista yhtä tai kahta kiertelevää pölynimurikauppiasmormonia tai muuta kauppasaksavainolaista .. Niistä voidaankin kätevästi tehdä varaosia uuteen lihagolemiin. MWAHAAHAHAHAHAHAHAHA MWAAHAHAHAHAHAHA MWAAAAHAAAHAAAHAAAHAAAAHAHAHAAAAAAA

Tämä keskustelu ei johda mihinkään

Usein ihmiset esittävät että keskustelu on syytä lopettaa koska koetaan että se ei johda mihinkään. Olen itsekn näitä ihmisiä.


Avaruuslaivan loki : Tähtiaika 3210 ;
"Aiemmat tehtävämme avaruuden rajojen
kartoittamiseksi eivät olleet johtaneet
mihinkään. Nyt kaikki muuttui, kun
viimein löysimme kansanperinteestä
tunnetun S:än johon avaruus päättyy.
Nyt koen syvää tyydytystä."



Tämä on sinänsä mielenkiintoista, koska olemassaolo on aina paikassa. Tässä mielessä ei ole mahdollista päätyi "ei mihinkään". Keskustelu johtaa aina johonkin.

Vielä kummallisemmaksi tilanne muuttuu jos lause tulkitaan aivan suoraan, ilman sosiaalisia kieliopinväännytysnormeja ; Lause voidaan lukea kirjaimellisest niin että ollaan pettyneitä koska keskustelu ei johda ei mihinkään. Ihmiset haluavat päätyä ei-mihinkään. Tämä on itse asiassa jotain hyvin erilaista kuin mitä ihmiset kokevat sanovansa kun sanovat että "Tämä keskustelu ei johda mihinkään". He korostavat että he haluaisivat päätyä keskustelussaan johonkin.

Tämä on tietysti kielivitsailua. (Puolisoni sanoi että se on säälittävää. Koska se ei ole kovin järkevää ajattelua. Mutta kyseessä olikin vitsi. Säälittäväksi sen teki se, että se ei naurata. Huonot vitsit ovat tämänlaisia.) Tämä on kuitenkin alustus. Sen avulla voidan lähestyä ZEN -ajattelun ydinkäsitteitä.

Esimerkiksi Alan Watts on kertonut että omituisin saia jota ihminen voi ajatella on "ei mikään" (Nothing). Koko ajatus siitä että ihmisillä on ajatus eimistään on etenkin länsimaisen ajattelun parissa ollut hämmentävä. Länsimainen ajattelu on perinteisesti kuvatavissa tyhjyyden vastustamisena. Esimerkiksi teologejen "Ex nihilo nihil fit" kuvastaa ideaa että eimistään ei voi tulla mitään. Kaikella pitää olla syy. Ja tämä syy on aina jotain. Näin ollen kaikki tulee jostain. (Ja jopa naturalistit ajattelevat että kaikella on syy, tämä syy vain ei ole teleologinen, päämäärien ja intentioiden kautta ymmärrettävä, vaan syy on mekaaninen luonnonlaki. Heillekin kaikella on syy) Wattsin mukaan ZEN -ajattelussa tätä suhdetta eimihinkään pidetään ajatteluvirheenä joka johtuu lähinnä arkijärkeen luottamisessa. Wattsin mukaan "eimikään" pelottaa länsimaalaisia, ja monia itämaisiakin, ihmisiä. Hänestä ihmiset jotka karttavat ja vastustavat "eiminkään" käsitettä yhdistävätkin sen johonkin. Usein jos ihmiset ajattelevat eimitään, he voivat jopa ajatella että avaruus on vaarallinen ja pelottava koska se on tyhjä ja siellä ei ole mitään. Kuitenkin avaruuden valloittamisessa on kysymys etäisyyden valloittamisesta. Avaruus ei siis ole eimitään ksoka se on etäisyyttä joka on vaikkapa maan ja kuun välillä. Näin ollen se ei ole eimitään. Wattsista eimitään liitetäänkin turhan yksioikoisesti sellaisiin asioihin kuin lepoon, passivisuuteen, uneen ja jopa kuolemaan ~ Passiivisuuden ja rauhan sekä eiminkään pelko liittyvät yhteen ja ruokkivat toisiaan. ~ Watts ottaa tästä esimerkiksi "Hamletin" kuuluisan kysymyksen "Ollako vai eikö olla." Hänestä länsimainen ihminen pitää sitä merkittävänä kysymyksenä. Siinä eimikään liitetään itsemurhaan. Hänestä tämä ei kuitenkaan ole kysymys ollenkaan. Tai ainakaan sellainen kysymys jota voidaan esittää. (Tämä muistuttaa hieman Dawkinsin "The Magic of Realityssä" esittämää kysymystä "Ovatko sukupuuttoonkuolleet dinosaurukset olemassaolevia?" Ovat, ne eivät vain ole elossa.)

Eimikään on tässä passiivinen asia. ZEN -ideologiassa sen sijaan sanotaan enemmänkin "You can't have something without nothing." Wattsin mukaan jos mietitään olemassaoloa, on tämän käsitteen hakemisessa kysymys samasta mistä kaiken muunkin kanssa. On katsottava miten se eroaa siitä mikä ei ole sitä.

Wattsin mukaan tämä kontrastinhaku johtaa siihen että pohjimmiltaan me tiedämme valkoisen koska me kontrastoimme sen esimerkiksi mustaan. Me tiedämme elämän koska me vertaamme sitä kuolemaan. Wattsin mukaan Zeniläisille nämä vastakohdat liittyvätkin aina yhteen. Toista ei ole olemassa ilman toista.

Itse näkisin, että Wattsin näkemys kuvastaa jossain määrin ihmisen ymmärrystä ja sen rajoja. Ihmiset ymmärtävät asioita etsimällä korrelaatiota ja muuttujia ; Eli kun jotain asiaa muutetaan niin tästä seuraa jotain erilaista. Tästä voimakkain ääripää on asioiden lähestyminen niiden vastakohtien kautta. Asiat määritellään ja määritelmiä koetellaan etsimällä asioita jotka ovat joltain piirteiltään samanlaisia, mutta ovat kuitenkin jotenkin erilaisia. (Koirilla ja kissoilla on keskenään paljon yhteisiä piirteitä, attribuutteja. Kissojen käsitettä tutkiessa on varottava että määritelmä ei tarkoitakaan koiria. Koska tätä sekoittumista varotaan, se tarkoittaa sitä että kissan koirien kanssa jakamattomat ominaisuudet ovat niitä joihin keskitytään enemmän ; Niiden eroista korostetumpia, kriteeriattribuutteja. Kriteeriattribuutti eroaa muusta attribuutista vain sillä mikä suhde käsiteltävällä määritelmällä on muuhun todellisuuteen.)

Kuitenkin perusongelmana on se, että voidaanko olemassaoloa oikeastaan edes käsitellä attribuuttina. Kenties arkijärki sotkeutuukin tässä kohden : Se, että valkoinen on havaittavilla sävyeroilla erilainen kuin musta tekee valkoisesta tutkittavan ja käsitettävän asian. Eräässä mielessä ongelmana onkin se, että jos koko universumi olisi vain yhdensävyisesti ja hajottamattomasti valkoinen, emme voisi tutkia sitä koska ei olisi mitään mihin tällä attribuutilla voitaisiin saada muutosta, kontrastia, variaatiota. Universumimme ei ole valkoinen. Mutta se on kuitenkin olemassaoleva. Näin ollen voi olla että "ei mitään" ei ole ihmistiedon kannalta edes relevantti kysymys. Tämä tekee sekä länsimaisesta että itämaisesta ajattelusta virheellistä.

Tietysti on myös mahdollista että olemassaolo ei ole ylläolevan kaltaista binääristä "joko kyllä tai ei" -tasoista. Tällöin se ei olekaan "musta ja valkoinen" vaan "harmaata jolla on sävyjä". Silloin se nimenomaan on attribuutti, mutta sellaisella tavalla jota itämaiset eivätkä länsimaiset ajattelijat eivät ole suosineet ; Esimerkiksi jos tuntuu vaikealta uskoa että eimistään ei voisi tulla mitään voidaan asiaa pilkkoa osiksi ja miettiä että eimistään voisi tulla potentiaali. Potentiaali kun ei ole mitään, se vain voisi olla jotain. Aktio taas on vain sitä että potentiaali murtuu ja on jotain. Tämänlaista ajattelua ei ole vaikeaa etsiä esimerkiksi kvanttifysiikan ihmeellisyyksistä. ; Tällöin voidaan jopa esittää että emme ole eksaktisti ja määrätysti "jossain", vaan että olemme potentiaalisesti jossain ja vain satumme olemaan todennäköisemmin kuin olemme olematta.

Ja nyt tämä blogaus ei taatusti johda mihinkään. (Olkaa hyvä!) Mutta sillä ei ole väliä, koska missä tahansa oletkin, siellä olet jotain jossain. (Kiitos.)

Pimeä ritari

Batman on sarjakuvasankareista hyvin klassinen. Hänen toimintansa on suoraviivaista ; Hän pieksee pahiksia omituisessa asussa. Tässä mielessä hän tuo mieleen valtaosan muistakin sankareista. Esimerkiksi mustanaamio on yllättävän batmanin kaltainen voima. Kuitenkin Batmanissa on jotain spesiaalia. Kaikki puhuvat hänen mielenterveydestään. Batman on se supersankari jonka moraali ja mielenterveys nousevat toistuvasti esille, huolimatta siitä että vaikka hän on kenties tavalliseksi tyypiksi "erikoinen", niin hän ei kuitenkaan supersankarilinjalla pistä erityisesti silmään. (Ainakaan jos rinnalle laitetaan ensin sellaisia sarjakuvalehtiä kuin "Punisher" tai "Ghost Rider" ja sitten katsotaan onko Batman lähempänä täysin tervehenkistä mustanaamiota vai näitä psykoottisia sankarihahmoja.)

Esimerkiksi Huffington Postiin voidaan saada kliinisen psykologin lausunto siitä että Batman kärsii PTSD;stä, eli hän olisi traumatisoitunut ja häiriintynyt. Ankarammille ei riitä yksi psyykkinen häiriötila. Hänelle voidaan laskea esimerkiksi viisi mielenterveydellistä riskipiirrettä tai diagnooseja voidaan luetella vaikkapa kätevät 10 kappaletta. Ja jos lyhyet jutut eivät riitä, niin Batman on saanut oikein kirjankin. "What's the Matter With Batman?: An Unauthorized Clinical Look Under the Mask of the Caped Crusader" kertoo pitkästi ja perustellen että Batmanilla on lepakoita tapulissaan. Ja kertoo tietysti millä tavalla ne lepakot ovat ja mistä syistä.

Ja okei. Tämänlaiset eivät vaikuta
kovinkaan terveeltä touhulta.

On jotenkin hoopoa että tavallisia apua tarvitsevia ihmisiä ei välttämättä saada hoitoon helposti. Mutta kuitenkin samanaikasesti koulutetut mielenterveyden ammattilaiset sitten luokittelevat sarjakuvahahmoja jotka ovat fiktiivisiä olentoja jotka rakentuvat enenmmänkin arkipsykologian, "kyökkipsykologian", avulla kuin noudattaisivat oikeasti niitä monesti epäintuitiivisiakin teitä joita oikeiden ihmisten mielet seuraavat. (Etenkin ne joiden mieli ei toimi kuten muilla ovat todella epäintuitiivisia.) ; Sarjakuvasankarin mielenterveyden spekulointi on kuitenkin tyypillistä ajallemme. (Supersankarien kohtaamat väärät diagnoosit ja hoitovirheet ovat tosin riskittömiä, toisin kuin elävien ihmisten kohdalla.) Ennen toimintaa selitettiin siten että ihminen oli ikään kuin hyvien ja pahojen voimien välikappale. Toimintaa väritettiin synnillä ja hurskaudella. Nykyään ihmiskuvamme on medikalisoitunut, joka tarkoittaa sitä että ihmisten toiminta selitetään psykologisesta viitekehyksestä. Siksi ei ole erikoista että batmania käsitellään niillä kriteerein joilla toimintaa arvioidaan muuallakin kulttuurissamme. (Mihin on toki suotava lupa. Tämä vain vertautuu niihin nörttien elokuvista etsimiin tiedevirheisiin. Tarinan, edes tieteistarinan, ei tarvitse noudattaa tieteen opettamaa fysiikkaa. Mutta niiden etsiminen on silti monista nörteistä todella hauskaa puuhaa.)

"Psychology Today" kirjoitti myös Batmanin mielenterveyden järkkymisestä. Sen lähestymistapa oli kuitenkin jollain tavalla piristävä. Se nimittäin lähestyi asiaa siten että Batmanille yritettiin antaa myös "terveen papereita". Batmanin toimintaa ei siis haluttu selittää yksinomaan häiriöiden kautta. Tämänlainen on tietysti hyvin epätyypillistä aikana kun ihmiset ovat sarjatulella "narsisteja", "luonnehäiriöisiä", "tunnevammaisia", "sosiopaatteja" ja "autisteja". (Ne ovat ihmisymmärrystä toisin kun se, että kutsuisi epämiellyttävää tyyppiä vain syntiseksi. Se kun olisi kauhean tuomitsevaa ja sillai ideologista ja eineutraalia.) Diagnooseja annetaan mielellään itselle ja kavereille ja etenkin vihollisille. Siksi onkin iloisen vaihtelevaa että diagnoosia ei nimenomaan yritetä antaa.

Mielestäni kiintoisaa oli sekin että kun mielenterveysleimakirves jätettiin nurkkaan, syntyi itse asiassa mielenkiintoista mietintää alter egon roolista supersankareille. Tästä on sarjakuvanlukemiseen ja tulkitsemiseen aitoa hyötyä. Se tarjoaa tien sellaisille tulkinnoille joissa ei tarvitse aina miettiä vain sitä että onko "Batmanilla psykoottinen episodi". Sala-asu voidaan nähdä jossain tilanteissa mielenterveyden häiriöksi. "In what cases might Wayne's costume be considered a possible indication of mental illness? If Wayne actually believed that he was a bat (that is, if he had delusions), it would certainly suggest a mental illness such as schizophrenia or delusional disorder. If Wayne wore his batsuit for sexual excitement, it might indicate a sexual fetish. Another red flag would arise if Wayne thought he was a different person - a different identity - when he dressed as Batman; if he did, he might be suffering from dissociative identity disorder." Mutta asian laita ei Batmanin kohdalla ole selvästi tämä. Asu ei ole deluusio, hän ei kuvittele olevansa lepakko. Batman ei myöskään ole eri persoona. Batmanina ollessaan hän tietää olevansa Bruce Wayne ja toisinpäin, joten hänellä ei ole dissosiatiivista identiteettihäiriötä. Eikä hänen tapauksessaan kysymys ole myöskään seksuaalisesta perversiosta, fetissistä joka antaa seksuaalista tyydytystä. (Kissanainen on tässä sitten Batmania heikommalla linjalla. Kiitos fanservice ; Kun teet vahvan naishahmon palvelet teinipoikia ja rikot naishahmon mielenterveyden.)

Sen sijaan Batmanin sala-asu tarjoaa muutaman tärkeän funktion. Ensinnäkin se on työasu joka tarjoaa "yhteisölle identiteetin". Ihmiset ymmärtävät että kyseessä on batman ja tämä "selittää hänen toimintansa". Batmanin puku tekee hänen toimintansa ymmärrettäväksi muille, kontekstoi esimerkiksi väkivallan rikollisten taisteluksi. Toisaalta asu pitää sisällään tarvekaluja joita Batman tarvitsee taistellakseen rikollisia vastaan. (Batmanin varustevyö on kenties voimakkain deus ex machina sarjakuvien historiassa.). Lisäksi asu on itsessään funktionaalinen koska mustana se naamioituu yön pimeyteen, ja panssarina se tietysti myös suojaa jonkin verran luodeilta ja vastaavilta. Lepakkouteen taas liittyy myös voimakas pelottava puoli, puoli jokta tekee sala-asusta itsessään eräänlaisen psykologisen aseen. Ja lisäksi se kätkee sen että Batman on oikeasti Bruce Wayne, eli se antaa mahdollisuuden suojella itseä ja läheisiä silloin kun ei ole Batmanin erikoissuojapuvussa.

Alter ego on sarjakuvassa funktionaalinen kokonaisuus joka on paljon laajempi kuin pelkkä mielenterveysleimaa hakeva voisi ymmärtää. Moni ajattelee että psykologia olisi syvällistä, mutta nähdäkseni kyökkipsykologista diagnoosia heittelevät ihmiset eivät ole kovin syvällisiä tai ihmisyyttä tuntevia. Tässä mielessä ajatus siitä että Batmanin asu suojelee hovimestaria (koska se kätkee yhteyden Bruce Wayneen se kätkee myös yhteyden häneen) auttaa ymmärtämään laajemmin sitä miten Batman on osana yhteisöä. Batmanin etiikka ja sosiaalisuuskin ymmärretään tätä kautta yleisinhimillisemmin kuin pelkkää mielenterveyskorttia heiluttelemalla.

Suoritus = taito + tuuri

"He never was a valiant man;
and now he fits in tiny can"
("Ancient Domains Of Mystery", one random tombstone)

Not valiant man.
in a tiny can.

Jos minun pitäisi lyhyesti kuvata miekkailun harjoittelun vaikutusta itseeni, se olisi se, että kun menin salille, minuun sopi ylläoleva slogan. Nyt kun olen harjoitellut, niin minuun sopii yhä tuo slogan. Mutta vain eri tavalla. Ennen harjoittelun aloittamista olin melko huonossa kunnossa. Tässä tarkoitan fyysistä kuntoa. Ja etenkin psyykkistä kuntoa. Olin pessimistinen mies jonka elämänodotukset olivat hautaanmenoon vivahtavia. Nykyisin olen rohkeampi ja kykenen elämään haarniskassa. En edelleenkään ole jalo ihminen, mutta purkki on sentään muuttunut. Kenties joskus tuo ensimmäinen lause kuvaa menneisyyttäni eikä nykyhetkeä, mutta se hetki ei ole vielä. Ja kenties tämä on se syy miksi minun täytyy jatkaa harjoitteluani edelleen.

Miekkakoulumme perusopettamisen ideana on se, että taidot karttuvat tekemällä töitä. Näin ollen salilla ei kannusteta erityisen voimakkaasti virheistä rankaisuun. (Toki esimerkiksi punnerruksia ja muita on tarjolla tällä rintamalla.) Ideana on se, että kannustaminen innostaa käymään seuraavilla tunneilla kun taas rankaisu helposti vähentää tätä.

Tämä näkemys on varsin hyvin perusteltu. Daniel Kahneman on nimittäin huomannut että kouluttamisessa on tarjolla intuitiivinen näkemys joka perustuu ihmisen normaaliin sosiaaliseen toimintaan. Tässä mallissa rangaistaan huonosta käytöksestä. Tämä on myös jotain jota kokemus usein vahvistaa : Sillä kun kehut oppilasta siitä että hän suoriutuu oikein hyvin, hän toimii seuraavalla kerralla heikommin kuin tämä kehuttu suoritus. Ja kun haukut jonkun oppilaan erityisen huonon suorituksen, hän tekee seuraavan kerran paremmin. ; Kahneman korostaa että tämä johtuu siitä että ihmisten tapa katsoa maailmaa on perverssi. Tämä luonteva ja pikapalautteen pohjalta saatu responssi johtaa nimittäin vääränlaiseen toimintaan. Tutkimukset nimittäin näyttävät että on taidon kannalta rakentavampaa kannustaa kuin torpata. Ihmiset oppivat nimenomaan kannustavassa ympäristössä. Negatiivinen moite ei kehitä taitoja yhtä nopeasti.



Kuvassa olevaa ääliötäkin kannattaa kehua.
Sillä vaikka haukkuminen on itselle kivaa,
kannustettu ääliö maksaa seuraavastakin
oppitunnista. Ja saattaa kenties oppia
jotain. Mahdollisesti myös tapoja.



Kahneman näkee tähän taustalle perussyyksi sen,  että ihmiset seuraavat intuitiivista malliaan ja hakevat sille vain vahvistusta. Näin ollen yllä oleva alleviivattu hahmo on siis se, mitä todella nähdään tapahtuvaksi. Mutta tämä ei valitettavasti johdu siitä, että rankaisu toimisi. Syynä on se, että suoritus on aina kahden elementin tulos ; Suorituksessa on aina taitoa ja sattumaa. Tarkalleen ottaen tämä tarkoittaa sitä, että kun ihminen tekee jotain, hän ei ole kone joka tekee asiat täsmälleen samalla tavalla. Toiminnassa on aina hajontaa. (Taidon kehittyminen on sitä että taito kasvaa ja hajonta pienenee mutta virheiden huomaamistarkkuuskin kasvaa. joten hajonta on aina taidon käyttäjän kehittämisen kontekstissa relevantti ilmiö.) Ja koska hajonta on tuuria, se noudattaa tilastollisia lakeja.

Kun ohjaaja kehuu hyvin tehdyn suorituksen vuoksi, se on käytännössä aina kalibroitu jotenkin oppilaan yleiseen taitotasoon. Tämä tarkoittaa sitä, että hyvää työtä suorittanut oppilas on tehnyt itselleen keskivertoa paremman tuloksen. Se, että seuraavakin olisi keskivertoa parempi on tietysti epätodennäköistä. Se on mahdollista, mutta koska hajonta on vahvasti "epätodennäköisen hyvän puolella" on tämä todennäköisyys selkeästi alle 50%. Eli on todennäköisempää että seuraava on huonompi kuin parempi tai yhtä hyvä. ~ Jos heität "standardi nopalla" 5:sen, se on hyvä heitto ja on toki mahdollista että seuraava on 6, mutta tosiasiassa kahden kolmasosan todennäköisyydellä heitto on huonompi kuin heitetty ; Noppahan ei tiedä että mitä aikaisemmin on heitetty, mutta tässä aikaisemmin heitetty tulos asettaakin riman seuraaville tuloksille, joten "yhtä hyvin tai paremmin" onnistuminen on sidottu edelliseen noppaan. (Tämä ei siis ole sitä taikauskoa jossa uskotaan että "kun nyt heitin 5:sen niin seuraavan täytyy olla huono tulos koska onni tasataan". Perustana on nimenomaan se, että nopanheitoilla on aina se sama ja tietty hajonta heitosta riippumatta.)
1: Sama koskee tietenkin myös huonoja tuloksia. Jos joku epäonnistuu haukkumisen arvoisesti, hän alittaa keskiarvonsa. Tämä johtuu hajonnasta, joten on epätodennäköistä että seuraavakin olisi yhtä huono tai huonompi.

Jos siis ihmisellä on haukkumisteoria, hän saa siihen helposti vastinetta. Ongelmana on se, että taito muuttuu paljon hitaammin kuin hajonta. Joten ne erot jotka suorituksessa nähdään johtuvat tuurielementistä eikä taitoelementistä joka kohentuu pikku hiljaa siellä taustalla. (Pitkällä jänteellä katsoen oppilas itse asiassa suoriutuu keskimäärin itseään paremmin useammin kuin itseään huonommin. Mutta tämän trendi on niin hidas että ihmisen tarkastelutarkkuus ei yleensä kykene tarkastelemaan tätä kovinkaan hyvin.)

Tosin se, että suoritus = taito + tuuri johtaa myös toiseen ongelmaan. Se on "näennäinen taito". Nassim Taleb korostaa että tämänlaista löytyy opportunistisissa talouselämän seikkailijoissa. Taleb korostaa että isoimmat rahat liikkuvat usein riskienottorintamalla. Onnistuminen tuottaa suuret voitot mutta tappion mahdollisuus on suuri. Hän selittää että erottava elementti luusereiden ja voittajien välillä on yleensä tuuri. Ja että tästä seuraa "Casanova -ilmiö". Taleb nimittäin huomauttaa että talouselämään on paljon tunkua. Voittajia on sen sijaan vähän. Voittajiksi nähdään sellaiset jotka ovat onnistuneet monta kertaa peräkkäin. Tämä ei kuitenkaan riitä samaksi kuin se, että pääteltäisiin että kyseinen ihminen on taitava tuossa asiassa.

Tilanne on pikemminkin niin, että jos otetaan useita tuhansia ihmisiä, joille annetaan kolikko. He saavat heittää "kruunaa ja klaavaa". Jos kolikonheitosta tulee kruuna, he pääsevät seuraavalle kierrokselle. Jos klaava, he menettävät kolikkonsa jotka jaetaan seuraavan kierroksen osallistujille. Tämän jälkeen heitetään noppaa uudestaan. Ja jälleen kruuna ja klaava määräävät voiton ja tappion. Jokainen kierros puolittaa joukon, mutta samalla voittajien voittomäärät kasvavat runsaasti. Lopulta jäljellä on vain muutama ihminen jotka ovat voittaneet muiden rahat. Ja tämä on tehty useilla peräkkäisillä suoritteilla joissa jokaisessa on ollut riski. Tämä ei tee heistä taitavia kolikonheittäjiä joilta pitäisi kysyä konsulttiapua kolikonheittoon. He ovat vain onnekkaita. (Eikä siinä mielessä että heillä olisi jokin ominaisuus joka takaisi että he seuraavalla kerralla saisivat kruunan eivätkä klaavaa.) Ihmiset kuitenkin helposti ajattelevat että usea onnistuminen olisi sama kuin todiste siitä että takana ei ole ihmettä.
1: Tämä on muuten takana myös useissa ihmekertomuksissa. Ihmiset katsovat että "onpa epätodennäköistä että tuolle yhdelle tietylle ihmiselle on käynyt epätodennäköinen asia A+B+C. He eivät mieti että "kuinka todennäköistä on että ihmiskunnassa on edes yksi ihminen jolle olisi käynyt A+B+C ihan tuurilla. Todennäköisyysarvio yhden otoksella ja kuuden miljardin otoksella ovat aivan eri luokissa. Tämä on myös syy sille miksi globaalisti löytyy todella suuria ihmeitä kun pienemmässä piirissä uskovat ovat kokeneet jotain todennäköisempää. Tämä on tilastollisesti odotettavissa ; Ihmekertomukset kun ladotaan tositapahtumista ja käytetty otos määrittelee odotusarvon sille miten suuria ihmeitä on odotettavissa ihan sattuman kautta. Molemmissa kasautunut suoritus nähdään siis muuksi kuin tuuriksi. Tämänlainen pseudorationaalisuus koijaa ihmisiä. Kahneman selittäisi että tämänlainen ihminen on nopean ja vaivattoman mutta heikkolaatuisen päättelyjärjestelmän vietävissä. Eli he eivät ole älyllisesti epärehellisiä (tai edes valehtele ihmekertomuksesta joka muuten on sekin hyvä ottaa huomioon arvioissa) vaan älyllisesti laiskoja. (Joka on minun silmissäni suurempi pahe. Tyhmyys on kuin vamma jolle ei mahda mitään. Laiskuus on sitä että tekee tahallaan huonosti.)

Talebin mukaan sama pätee pörssikeinottelijoissa. Ihmiset näkevät menestyjät, mutta eivät muista kaikkia niitä jotka ovat joskus yrittäneet pörssissä päästäkseen rikkauden makuun.

Näin ollen taitokysymyksissä on hyvä muistaa se, että haukkumisen sijasta keskittyy harjoitteluun (jossa on toki oltava palautejärjestelmä jotta voi kehittyä, mutta sen pitää kannustaa pitkäjännitteiseen työhön eikä lyhytjänteisiin emootioiohin.) Lisäksi on hyvä tarkistaa että haettu asia on todellakin taito jossa voi kehittyä.

Ruusun piikit

Filosofiaa pidetään usein helppona koska ajattelu on jotain jota kaikki ihmiset tekevät. Logiikkaa ja luonnontieteitä sen sijaan pidetään vaikeana. Niiden kohdalla toimii hyvin Nassim Talebin kuvaus ; Hänestä filosofia tuottaa tylsiä lopputuloksia kiinnostavalla tekniikalla kun taas luonnontieteellinen kohdalla tylsä metodi tuottaa kiinnostavia lopputuloksia. Ei ole ihme että ihmiset haluaisivat päästä ihastuttavalla keinoilla kiinnostaviin tuloksiin.

Kuitenkin perustelemiseen ja ajatteluun tarvitaan logiikkaa. Onneksi tämä on usein hyvinkin järkeenkäypää. Aivan tavallinen ihminen kykenee käyttämään esimerkiksi syllogistista logiikkaa. Tämä on kauan sitten kehitetty loogisen ajattelun menetelmä jossa kahdesta alkuoletuksesta seuraa (deduktiivisesti) tietty lopputulos. Näin ollen filosofin ei tarvitse muuta kuin miettiä että hyväksyykö lähtöoletukset vai ei. Malliesimerkiksi syllogismista voisi ottaa seuraavan. Se on hyvin johdonmukainen ja sen ymmärtäminen ei ole vaikeaa. Jo kuvaamisen muoto jäsentää ajattelua ja tekee lopputuloksesta vaivattoman, jopa ilmiselvän.

Premissi 1: Kaikki ruusut ovat kukkia

Premissi 2: Jotkut kukat lakastuvat nopeasti

Johtopäätös: Jotkut ruusut lakastuvat nopeasti

Päätteleminen on siis helppoa ja luontevaa. Aivan kuka tahansa ihminen voi tarkista perustelujen oikeutuksen ja tätä kautta ihminen kuin ihminen voi päästä helposti mukaan ajatteluun. Ajattelu on ihmisille luontevaa, eikä vaikeaa. Se vaatii pohjimmiltaan vain jäsentämistä ja keskittymistä. Siksi moporassaripojilla on taito korjata mopoja joita monet filosofit eivät osaa korjata. Mutta moporassaripojalla on silti sanottavaa asioista joihin filosofit harjoittelevat. Tämä kannustava huomio on optimismia ja lisää yhteiskunnan tasa-arvoisuutta. Fight the nerd power!

Valitettavasti tuo ylläoleva syllogismi oli kuitenkin huijaamista. Se nimenomaan ei ollut loogisesti pätevä. Sillä vaikka jotkin kukat lakastuisivatkin nopeasti, ei oletuksissa ole kerrottu onko ruusuja juuri tämänlaisten kukkien joukossa. : Ylläoleva perustelutapa on kuitenkin jotain jota ihmiset yleensä pitävät oikeutettuna. Daniel Kahneman, joka on tutkinut ihmisten päättely- ja päätöksentekoprosesseja, on huomannut että ylläolevan päättelyn kaltainen perustelu vakuuttaa yli 80% ihmisistä. Koulutus auttaa huomaamaan tässä olevan virheen. Kuitenkin MIT (huippuyliopisto) -oppilaistakin hieman yli puolet tekee koulutuksestaan huolimatta tässä kohden virheen. [Jos siis keksit logiikan virheellisyyden, niin olet joko tarkkaavainen tai sitten olet tutustunut Kahnemaniin aiemmin, jolloin tarkkaavuutesi ei ole enää välttämättä mainittava.]

Logiikan pätevyys hyväksytään sen vuoksi että molemmat premissit että johtopäätös ovat jotain jota ihmiset uskovat tosiksi joka tapauksessa. Logiikassa taas on kysymys nimen omaan siitä että ei ole väliä että mitä alkuoletukset ovat. Jos ne ovat yhtä tosia, lopputuloksen on oltava yhtä tosi. Jos "jotkut kukat lakastuvat nopeasti" vaihdettaisiin aivan yhtä todenmukaiseen muotoon "jotkut kukat ovat sinisiä" ja selitettäisiin että tämä todistaisi että jotkin ruusut ovat sinisiä, ihmiset olisivat epäileväisempiä, joskin tunnustaisivat että sinisiä ruusuja on. Vielä suurempi kiisto asiaan tulisi jos premissi 2 vaihdettaisiin muotoon "jotkin kukat ovat myrkyllisiä" tai "jotkin kukat syövät lihaa".

Syyksi logiikan uskomiseen onkin erilaiset järjestelmät. Kahneman korostaa että ihmisten päätöksenteossa on aina kysymys ratkaisunhausta. Ja tässä ihmisillä on kahdenlaisia järjestelmiä. On nopea tapa joka antaa yleensä oikeansuuntaisen tuloksen. Ja hidas ja työläs tapa joka antaa tarkempia vastauksia. Ja ongelmana on se, että ihminen ei suinkaan automaattisesti osaa käyttää oikeaa tapaa oikeassa tilanteessa. Siksi ihmiset voivat tylsyä ajattelua vaativassa työssä ja tehdä huolimattomuusvirheitä. Kahnemanin mukaan "ruususyllogismissa" valheellisuus perustuukin juuri "huolimattomuusvirheeseen" jolle ihmiset ovat erityisen alttiita. He ajattelevat nopealla prosessilla eivätkä mieti asiaa.

Karkeasti sanoen heille syntyy mielipide koska heillä on ennakkonäkemys ruusuista ja kukista ; Ihmiset uskovat sekä perustelun premissit että johtopäätöksen joten he assimiloivat että perustelunkin pitää olla tosi, etenkin kun siinä toistuu "jotkin" -sana joka on ensinnäkin ehtona melko löysä ja toisaalta se on sekä johtopäätöksessä että alkuoletuksessa joten ajatus perustelun tarttumisesta on ihmismielestä helposti uskottava. ; Vasta jos ruusut ovat lihansyöjiä, ihmisten tarkemman ajattelun järjestelmä heräisi automaattisesti.

Tämän huomion ongelmana ei suinkaan ole pilkata tässä yhdessä asiassa. Sillä tosiasiassa ongelma on syvempi. Sillä syllogismit ovat oikeasti helppoja. Kun ihmiset kykenevät tekemään koulutettuinakin usein virheitä tämänlaisissa helpporakenteisissa perusteluissa, niin miten suuria virheitä he tekevätkään vaikeammissa? (Hyvin suuria. Ja se on hyvin suuri voimanlähde erilaisille debunkkausblogeille.)

Perustelussasi on aukko, joka on kuin tuo jättimäinen reikä paksussa pilvipeitossa.
Mutta jos tämä yhtään lohduttaa, niin kuva näyttää, että Jumala rakastaa maailmaa reilusti.
"Aukkojen Jumala" näyttää harrastavan goatsea muuallakin kuin sinun mielessäsi.

Immersiivinen suhde elämään, maailmankaikkeuteen ja paskallakäymiseen

Ylläolevassa kuvassa on lappu jota käytin tänään töissä. Kuvassa se on WC:n ovessa, jossa pidin sitä myös. Se pyytää hiljaisuutta koska ollaan meditoimassa. (Namaste)

Joku voisi nähdä että se on jumalanpilkkaa. Tai teknisesti buddhalaisen kulttuurin jumalanpilkka on hieman kyseenalainen konsepti. Mutta ikonoklasmia, kuvainraastantaa, se tavallaan on. Moni kun yhdistää meditointiin syvät henkiset arvot ja maallinen paskahuussissa asioiminen taas edustaa monelle sitä karua ja makaaberia lihallisuutta. Sitä eläintä, ainetta ja arkea josta Pyhä halutaan erottaa.

Toisaalta lappu viittaa siihen että työpaikkamme taukojärjestelmä on hyvin joustava. (Meillä on firman tiloissa esimerkiksi soutulaite ja sänky.) Tauolla ollessa voi haluta olla rauhassa. Tämä voidaan nähdä sosiaaliseti epäkohteliaaksi eristäytymiseksi, jos sille ei anna kunniallista tekosyytä. Ja jostain syystä se, että ihminen vain haluaa olla rauhassa ei helposti ole "riittävä syy". Toiset selitykset ovat jotenkin kunnioitettavampia kuin toiset eivät siitä huolimatta että työpaikkamme ei ole uskontoja suosiva tai syrjivä.

WC -asiointi taas on sellainen että vessaan voi syntyä jonoa. Tällöin ihmiset voivat jopa vessahädissään kolkutella oville koska ajattelevat että muuten he joutuvat juoksemaan nopeasti hätäulosteille. Rauhaa ei saa nimenomaan vessassa, vaikka yleisesti ottaen kulttuurimme ei yritä tunkea toisten ihmisten vessaelämään. (Vessaelämä on jopa vähemmän julkista kuin seksielämänsä monille.)

Lisäksi lappu voidaan nähdä jonain muunakin. Kun lapun sijoittelusta kyseltiin, vastasin että yritän elää immersiivistä elämää. Buddhalaisuudessa ja fenomenologiassa minua ajatuksen taholla viehättää se, että pohjimmaisena ideana on välittömyys. (Vaikka siis en ole buddhalainen enkä varsinkaan fenomenologi.) Agnostikkona mutta naturalismia korostavana mutta kovana warrant -kriitikkona suhteeni todellisuuteen on se, että elämme aistien välittämässä maailmassa jossa performanssi ja todellisuus ovat toisistaan erottamattomia. Näin ollen todellisuus helposti määrittyy joksikin josta ei pohjimmiltaan voi tietää mitään ehdotonta. Tällöin immersiosta saattaa jopa (pahimmillaan) tulla ontologinen konsepti (väite siitä että universumin perimmäinen luonne on ehdottomasti ihmisen käsityskyvyn ulkopuolella on sekin dogmaattinen muotoilu todellisuudesta.)

Immersiivisessä elämässä taas on nimenomaan täysin mahdollista - jopa velvollista - tehdä paskalla käymisestäkin syvällinen kokemus jossa eläydytään aistihavaintojen meille tarjoamaan kuvastoon samalla tavalla kuin oikein hyvä elokuva saattaa temmata mukaansa niin että tuntuisi siltä kuin elokuvan tapahtumat todella olisivat totta. Lappu oli siis oikeassa paikassa.

---

Epävirallinen selitys on se, että halusin tehdä vitsin ja jakaa sen ihmisten kanssa. Se kuulostaa huonommalta kuin antamani virallinen totuus, joten teillä on esteettisistä syistä velvollisuus uskoa antamani virallinen totuus subjektiivisena totuutena, ikuisena, muuttumattomana.

Ymmärtäjät

Loogikot ymmärtävät kattavuutta ja valmiutta.
Filosofit eivät ymmärrä mitään ylläolevasta, mutta he ymmärtävät epätäydellisyyttä ja virheellisyyttä.
Empiristit eivät ymmärrä mitään ylläolevasta, mutta he ymmärtävät keskeneräisyyttä ja sen että ilman testailua ja koettelua ei tapahdu kehittymistä.
Esteetikot eivät ymmärrä mitään ylläolevista, muta he ymmärtävät kauneutta ja hyvyyttä jota on ja ei ole ylläolevista huolimatta.
Muut. He eivät ymmärrä oikeastaan mitään ylläolevista. Heidän ei ilmeisesti tarvitse.

Ja Taivaissa niin kuin Maan päällä

Joss Whedon on jokaisessa televisiosarjassaan käsitellyt yksinäisyyttä, moraalia ja vastuuta, joita hän on käsitellyt eksistentialistisella sävyllä. Hänen maailmansa on kuitenkin sarjojen aikana muuntunut.
1: "Buffy" oli maailmankuvaltaan suorastaan esimoderni. Siinä kysymys on vastuusta, jossa vastustajia ei voi paeta eikä niiltä voi piiloutua ja vain käsittelemällä asiat ja kohtaamalla ne voidaan olla voitokkaita. Buffyllä on tehtävä joka annetaan ulkopuolelta ja hän rimpuilee tämän kanssa.
2: "Angel" taas käsitteli maailmaa jossa oikeus voittaa. Idea oli kuitenkin järkevä koska sarja käsitteli voiton hintaa ; Teemana oli enemmän uhrauksien ja vastuuntunnon suhteesta ; Siitä miten taistellaan vastustajia vastaan muuttumatta vastustajiksi mutta kuitenkaan muuttumatta marttyyriksi.
3: "Firefly" taas astui maailmaan jossa vastuullisuus johtaa tuhoutumiseen ja siihen että ihmisille käy huonosti. Mutta näitä asioita tehdään siltikin. Koska jonkun täytyy. Fireflyssä hahmot ovat aina alakynnessä, mutta juuri tämä tekee heistä spesiaaleja.

Whedonin jatkumo on astunut näissä sarjoissa askel askeleelta voimakkaampaan modernistisempaan maailmankuvaan. Voidaan jopa sanoa, että esiin ottamani kolmen sarjan valikoima kuvastaa hieman länsimaiden etiikan muutosta pidemmällä aikavälillä ; Ensimmäinen vaihe sanoi että pitää tehdä hyvää jotta saa palkinnon paratiisissa. Toinen vaihe sanoi että pitää tehdä hyvää jotta saa palkinnon jo tässä elämässä. Kolmas sanoo vain että pitää tehdä hyvää. Tässä keskityn enimmäkseen tähän viimeisimpään sarjaan. Siksi että se tavallaan edustaa Whedonin etiikan huipentumaa.

"Fireflyssä" asetelma on tärkeä. Se määrittää hyvin vahvasti käytetyt sävyt. Mutta on enemmänkin niin että asetelma on otettu kuvaamaan näitä teemoja kuin että ympäristö loisi asiat. "Firefly" on "avaruuslänkkäri". Nämä sopivat melko hyvin yhteen. Sillä vaikka western sijoittuu heikosti tekniseen maailmaan ja scifi taas sijoittuu tekniseen ympäristöön, niissä on kuitenkin kyseessä samoista asioista. Jopa "Star Trek" valloittaa korpimaita. "Fireflyssä" tämä asetelma asettaa kontrastin. Planeetoissa on suuret varallisuuserot "Some rich and flush with the new technologies. Some ... not so much" Kontrastia tarvitaan koska täten altavastaaja on todella altavastaaja.

Kontrastia luo myös kuplamaailma. "Firefly" -alus on koti. Ulkona on kylmä avaruus jossa odottaa vain tyhjyydestä seuraavia ongelmia tai ongelmia siitä että siellä tyhjyyden sijasta onkin jotain muuta, kuten toisia vihamielisiä ihmisiä. Sen ongelmana on se, että vaikka se on pieni ja huomaamaton, ulkomaailma tunkee väkisin sisälle. Tämä korostuu sillä että ensimmäisessä jaksossa alukselle salakuljettuu River Tam, pieni hullu tyttö jolla on suuria ongelmia ja vielä suurempia salaisuuksia ja joka takaa sen, että Allianssi haluaa ehdotomasti napata kaikki. Ulkomaailma tunkee kuplaan väkisin sisään ; Ja on oikeastaan turhaa edustaako sisääntuleva voima totaalisen anarkistia (Reaverit), sivistynyttä yhteiskuntaa (Allianssi) vai raakaa luontoa (ilmanvaihtojärjstelmään tuleva vika uhkaa tappaa kaikki). ; Vaikka "Fireflyn" perusstrategia tuntuu jopa "antibuffymäiseltä" siinä mielessä että se pyrkii piiloutumaan ja väistämään ongelmia, senkin perusävynä on se, että ongelmia ei oikeasti voi paeta muuta kuin väliaikaisesti. Se kuitenkin tunnustaa elämän realiteetit eikä vaadi sitä että olisi pakko uhrata kaiken mitä pitää tärkeänä siksi että jokin toiminta symbolisoisi näitä tärkeitä asioita paremmin kuin se mitä sarjassa päädytään tekemään. Se laittaa asian symbolien edelle ja tunnustaa että valta on samaa kuin mahti ja että eksistentialismi joka tavoittelee yksilöille vastuullista vapautta ilman ulkopuolelta tulevaa vallalla oikeutettua komentamista kohtaa vakavia ja joskus ylitsepääsemättömiäkin esteitä.

Myös historia korostaa tätä. "Allianssi" koostuu USA:n ja Kiinan yhteisöstä. Se on suuri ja rikas. Taustalla on sisällissota, jossa irtautumaan ja itsenäistymään yrittäneet köyhemmät planeetat ovat hävinneet. Jotta ymmärtäisi kunnolla sen, mistä sarjassa on kysymys, on katsottava sarjan pilotin aivan alkukohtaus. Se sisältää ulkoilmataistelua joka on tuttua muusta scifi -maailmoista, mutta jota ei muualla "Fireflyssä" oikeastaan nähdä. Tämä on tietysti efektileikkiä ja räväkkä tapa aloittaa. Ja se, että jatkossa tämänlaista ei ole paljoa tekee sen, että joku voisi nähdä että tämä antaa valheellisen mainoksen siitä mitä sarjassa tapahtuu. Kuitenkin se, mistä sarjassa on kysymys on juuri siitä että katsomme kuinka Reynolds on kannustava ristiä suuteleva sotilas joka uskoo voittoon aina viimeiseen hetkeen asti. Siihen hetkeen kun pelastukseksi luultu taustaääni ei olekaan omien ilmatukea vaan vastustajien laivueet täyttävät koko taivaan. Jos "Firefly" kertoo jostain, se kertoo juuri tästä tavoitteen murtumisesta.

Tämä on eksistentiaalisesti mielenkiintoista. Koska yleensä se keskittyy autenttisena olemiseen. Näin ollen voi olla jopa vaikeaa nähdä, että miten eksistentialismi suhtautuu juuri siihen että ne autenttisuudesta kumpuavat tavoitteet muuttuvat mahdottomiksi unelmiksi, joksikin jota ei voi eikä saa tehdä. : Fireflyn maailmassa vapaus, valta ja vastuu ovat eksistentialistin kannalta harvinaislaatuisen ongelmallisia ; Sillä ilman valtaa ei ole potentiaalia jolla tehdä asioita. Vastuu taas koetaan vapauden liittolaiseksi. Kuitenkin sarjassa kysymys on nimenomaan vapaudesta ja henkilöt ovat vastuullisia vaikka heillä ei ole valtaa. Eli vaikka valtaa ei olisikaan ja epäonnistumisia tapahtuisi, tällä kaikella muulla olisi siltikin merkitystä.

Eksistentialismia onkin vaivannut "Buffymäinen" kaikkivoipaisuus joka lähentelee esimodernia Valittuna olemista. Egosentrismin sävyttämää optimismia jota "Unkurissa" kuvataan eri vuosikymmenten "eksistentialististen muotien" karkeistuksilla seuraavasti. ;
"50-luvun eksistentialistinen iskulause oli valitse itsesi. näin oli tehtävä, kun annettu, varma minuus ja usko perinteisiin järjestyksiin katosivat.
60-luvulla ihminen uhkasi hukkua kulutukseen, esineellistyä ja muuttua tavaraksi. mutta toivo kotiinlöytämisestä eli vielä. minuutensa saattoi löytää tulemalla tietoiseksi yhteiskunnan yhdenmukaistamis- ja sortomekanismeista. vuosikymmenen ohje kuului löydä itsesi.
70-luvun kuluessa sorrosta tuli järjestelmän kanssa yhtä. tiedostaminen ei auttanut. onnea ei suotu yksilölle, oli kumottava koko järjestelmä. slogan oli tee itsesi tykö.
80-luvulla paljastui ihmisen auttamaton vieraus. mutta nyt tästä vieraudesta oli tehtävä ystävä, moderni oli tehtävä itselle asuttavaksi. oli sopeuduttava ja käytettävä hyväksi tilanteen tarjoamat mahdollisuudet. vuosikymmenen tunnukseksi sopi luo itsesi, tule omaksi taiteilijaksesi.
90-luvulla perinteistä universaalia etiikkaa uhkasi uusi individualistinen etiikka. 90-luvun iskulause oli huolehdi itsestäsi, ja sillä oli kaksi merkitystä: pidä itsesi kunnossa ja huolehdi vain omista asioistasi."

"Firefly" iskee itse asiassa juuri tämän eksistentialismin kimppuun. Se ei näe että eksistentialistinen autenttinen elämä olisi sidoksissa onnistumiseen, tekemiseen tai edes luomiseen. Se palautttaa eksistentialismin ytimeen olemisen. Monesti etenkin "muodikkaan kirjakauppahumanismin eksistentialismi" on korostanut sitä että ihminen voi olla mitä haluaa olla, jotain jossa esteet ovat vain pelonaiheita ja että ihminen voi olla rohkea ja voittaa vaikeudet sillä että uskaltaa ja yrittää riittävästi.

Se onkin nähtävissä eniten juuri eksistentialismin sisäisenä käsittelynä, eikä se ota kovin lujasti kantaa muunlaisiin maailmankuviin. Tämänlainen arvokannanottohan voidaan tehdä oleellisesti eri maailmankuvia vastaan tai sitten juuri tämänkaltaisella "pienten sisäisten linjaerojen piiperryksenä". Erikoista onkin että Fireflyssä eksistentialistisen yksikön asemaan ei nouse yksilö vaan perhe. Tässä perhe ei ole verisukulaisuutta (Vain River ja Simon ovat verisukulaisia.) Eikä edes yhteisen arvomaailman tai saman ideologian kannattamista. (Book on liberaalikristitty, Jayne kristitty mutta varsin moraaliton, Reynolds mitä ilmeisimmin ateisti tai vähintään uskonnonvastainen...) Eikä varsinkaan konfliktien puutetta. (Sarjassa valtaosa perheen sisäisestä kommunikaatiosta on jonkinlaista konfliktia.) Perhe päin vastoin määrittyy pienimmäksi eksistentialistiseksi yksiköksi. Joksikin jossa jokainen voi olla nimenomaan erilainen.

Tämä on nähdäkseni merkittävä käänne. Sillä usein eksistentialistit päätyvät yllättävän usein kinaamaan siitä, onko määrittelevämpää se mitä kantaa mukanaan vai se mistä irtautuu. Fireflyssä korostuu se, että ei ole merkitystä mitä taakseen jättää tai edestään löytää tai mukanaan kuljettaa. Merkityksellistä on se, keiden kanssa kanssa kulkee.