Havainnot ja havainnot ; Eri asia.

"This research supports Spinoza’s conjecture that most people have a low tolerance for ambiguity and that belief comes quickly and naturally, whereas skepticism is slow and unnatural. The scientific principle of the null hypothesis - that a claim is untrue unless proved otherwise - runs counter to our natural tendency to accept as true what we can comprehend quickly."
(Scientific American,Adam's Maxim and Spinoza's Conjecture)

Viime viikolla meinasin törmätä ruuhkassa vieraaseen ihmiseen, jolla oli kova kiire. Vaikka olenkin treenannut jonkin verran, ja olisin varmasti "osannut" ja "ehtinytkin" väistää sivuaskeleella, säikähdys sai aikaan sen, että tein pari hassunkurisen näköistä lyhyttä "steppausta" paikallani ennen kuin osasin reagoida tilanteeseen. Törmäystä ei sattunut, mutta tämä ei johtunut automaattisesta reaktiosta tai vaistosta. Tämä johtui siitä, että sain ajatukseni kasaan kesken koomisen steppailuni. (Mikä ei ollut hauska hetki.)

Aivoissamme on paljon erilaisia automaattisia toimintoja. Pascal Boyerin kirjassa "ja ihminen loi jumalat" kerrotaan että aivojen aktivoitumistasoja ja kielellisiä tuotoksia katsomalla voidaan havaita, että meillä on tiettyjä automaatioita, joita emme voi lainkaan käsitellä itserepresentaation keinoin. Emme toisin sanoen voi vain tietää itse, miten havaitsemme ja aivomme tulkitsevat asiat. Ne voidaan selvittää ja havaita vain kognitiotieteen ja aivotutkimusen suomin menetelmin. Tältä kannalta näkemyksiään käsittelevä, havaintomaailmaan luottava, fenomenologi tarvitsee tarvitsee avukseen näiden tieteiden apua. Hän ei voi selvittää niitä nojatuolissa istuen. (Ellei päässä ole samalla jotain teknisiä antureita ja mittareita.)

Boyerin kirjan mukaan mielemme ei ole tyhjä; Meillä on synnynnäisiä skeemoja. Tunnistamme kasvot - ellei leesio, häiriö normaalista - ole vienyt tätä kykyä, jonka jälkeen emme voi tunnistaa kasvoja. Ihmisen mielissä oli erilaisia skeemoja, yksi koneille ja tästä poikkeava eläimille. Siksi emme suinkaan normaalisti assosioi eläintä koneisiin ja laitteisiin.

Boyerin mukaan tämä ei tarkoita että olisimme tyhmiä; Päinvastoin on ollut evolutiivisesti edullista tuottaa automaattisia refleksejä jotka analysoivat valmiiksi ympäristöämme. Toisaalta Antonio Damasion kannanottona on, että alitajunta tekee päätöksemme kun ongelma on liian vaikea tietoiselle ajattelullemme. Damasion mukaan jos ei voi ratkaista tarpeeksi hyvin ja riittävän nopeasti käytettävissä olevilla tiedoilla ja ajattelunopeudella aivot lisäävät päätöksiin tunnetiloja, joiden perusteella syntyy "hyvä-huono" -tunnetila. Koska elämän päätöksissä ei koskaan ole riittäviä tietoja saatavilla, joten tunteet tekevät niistä merkittävän osan. Ilman tunteita sortuisimme olemaan Buridanin aaseja, joka kuolee nälkään heinäpaalejen välille koska ei osaisi valita kumpi niistä on parempi. Samankaltaisia ajatuksia on esitetty myös Matt Ridleyn kirjassa "Jalouden alkuperä".

Tosin tällä on Boyerin mukaan haittojakin; Esimerkiksi antropomorfismi on ilmiö, jossa ylihavaitsemme eläimiä tai älyllisiä toimijoita sielläkin missä niitä ei ole. Boyerin mukaan tälle on evolutiivinen selitys; Ylireagointi petoon tuottaa ehkä väärän säikähdyksen, mutta se ei ole tappavaa. Alireagointi taas johtaa pedon suuhun. Evoluutio siis selittää miksi havaitsemme väärin juuri siten kuin havaitsemme. Samoin ihmisten tärkeys toisille ihmisille on johtanut ihmisenkaltaisen ylihavaitsemiseen. Jos olemme epävarmoja, on paras huomata jos apua on tarjolla : Eli vaikka ihmisenkaltaistaminen on harha, siihen liittyvä taktiikka voi olla selviytymisen kannalta aivan hyödyllistä.

Tämä tukeekin sitä Spinozan käsitystä, jonka mukaan ihmiset luontaisesti uskovat asioihin ja että skeptisyys on heille vaikeampaa. Todistuksen taakka, Okhamin partaveitsi ja muut vastaavat "skeptisyyden elementit" , joissa ylimääräiset tekijät / argumentit / premissit / aksioomat / elementit oletetaan olemattomaksi kunnes toisin todistetaan eivät ole ihmisen ajattelulle luontaisia. Niitä on harjoiteltava. Luonnostamme uskomme siihen, mikä on "helppoa", emme siihen mikä on järkevää. Itse asiassa jokaikisen vakavamman keskustelijan kohtaama ilmiö on se, että ihmiset ovat taipuvaisia käyttämää argumentoinnin virheitä, on valtava. Virheargumenttilistaa ja harjoitusta tarvitaan, että näistä pääsisi eroon. Ja siltikään ei ole tavatonta, että henkilö tekee virheen. Arkielämässämme riitelemme vain harvoin "järkevästi": Virheargumentit viuhuvat puolin ja toisin. On ad hominemia ja auktoriteettiin vetoamista. Samasta syystä pseudotieteiden edustajat käyttävät toistuvasti väärää analogiaa ja henkilökohtaisiksi kokemuksiksi väännettyjä anekdootteja, tunteisiin vetoavaa itsensä vainotuksi väittämistä, "jälkeen - sen vuoksi" -virhettä ja auktoriteetteihin, kuten professorin arvonimiin, perustuvaa kielenkäyttöä käännytystyössään. Niitä käytetään koska ne toimivat ihmisiin. Ja ne toimivat koska ihmiset eivät ole luontaisesti kovinkaan loogisia.

Jos siis joku vain kertoo miten hän tunnistaa asioita, hän on väärässä. Se kertoo ehkä siitä että hän tunnistaa asioita intuitiivisesti. Ja jos johonkin liittyy vahva intuitio, se ei vielä tarkoita yhtään mitään, koska tiedämme havaitsevamme tietyissä suhteissa väärin. Meillä ei siis ole syytä elää assosiaatioidemme varassa ja tehdä vaistoista ylintä tiedon tuottamisen metodia.

Meidän on luotettava havaintoihimme. Mutta ei minkätahansalaisiin havaintoihin; Empiirinen tiede ei ole suinkaan "havaintopohjaista" arkielämän mielessä ; Me emme maistele kvarkkeja. Mittaukset tehdään laitteistoilla, joiden toimintaperiaate sallii tarkastelun aisteistamme irrallaan. Mittari on objektiivisempi kuin esimerkiksi oikeuslaitoksessa oleva todistaja. Meillä kun on taipumus saada valemuistoja, joissa meillä onkin vahvoja muistikuvia tapahtumista joita ei oikeasti ole tapahtunut.

Itse asiassa empiiriset mittalaitteet ovat siitä jännittäviä, että ne ovat selvästi tuoneet meille keinon jolla voimme havaita että inhimilliset aistimukset havaitsevat väärin. (Jos näemme paperille piirretyn illuusion jossa näkyy muuta kuin siihen on piirretty, tiedämme että joko aivomme toimivat virheellisesti illuusion kohdalla tai sitten tapamme nähdä todellisuus, paperi, geometria ja näiden ominaisuudet, ovat virheellisiä. Emme ehkä voi tietää kumpi on väärässä, mutta tiedämme varmasti että jompi kumpi on väärin, koska ne johtavat keskenään ristiriitaan. Ja jos ristiriidalla ei ole merkitystä, emme voisi luottaa logiikkaammekaan, ajattelisimme väärin.)

Tieteellisen havainnon ja arkielämän havainnon välillä on eroavaisuuksia. Eivätkä arkielämämme havainnot ole niin älykkäitä ja luotettavia, kuin annamme itsemme ymmärtää.

Tasapainoista

Miekkailussa hyvä tasapaino on erittäin tärkeä asia. Käytännössä tasapainon horjuttaminen estää aina joidenkin tiettyjen toimintojen tekemistä, jolloin "puolustukseen tulee aukkoja". Niistä läpipääseminen taas ei ole tarkoituksenmukaista. Hyvässä tasapainossa auttaa fysiikka. Kappale pysyy tunnetusti pystyssä, mikäli sen tasapainopiste on tukipinnan yläpuolella. Tämän vuoksi haara -asento on hyödyllinen. Itse asiassa kahdella tavalla.

1: Tukipinta -ala kasvaa.

2: Tasapainopiste siirtyy alemmaksi.

Haara -asennossakin on muistettava kohtuus. Liiallinen spagaattien repiminen vaikeuttaa liikkumista, spagaatista lähteminen ja uuteen samanlaiseen pääseminen on hidasta. Lisäksi tietyn rajan jälkeen joustavuus vähenee. Jalkasi eivät kykene joustamaan, jolloin niihin kohdistuu vakavammin myös sinuun kohdistuvat tönäisyt tai iskut : Hyvän asennon on oltava joustava, jotta horjutuksia voi kestää, jalat, joissa on joustonvaraa toimivat ikäänkuin jousituksena, jotka "tasaavat töyssyjä". Lisäksi asennossa on tärkeää liikkuvuuden tasaaminen. Oikea askeltaminen on suuri osa miekkailua. "Ei pelkistä käsistä". (Toisin kuin monet luulevat.)

Askelluksessa on kuitenkin aina varjopuolensa, sillä se on pohjimmiltaan "hallittua kaatumista". Siirrät tasapainopistettäsi ja estät kaatumisesi siirtämällä "tolppaa" siten, että tukipinnta siirtyy sen alle. Jokaisessa askeleessa on siis "heikko hetki", jolloin kaatuminen on helpompaa. Se on joko silloin, kun jalat ovat lähekkäin, tai silloin kun toinen jalka on ilmassa. (Voit kokeilla kotonasi, jompi kumpi tai molemmat ovat jokaisella askeleella.) Erityisen hyvin tämä tulee esiin kuvaamassani tikku -ukkokuvassa, jossa siirrytään eteenpäin. Henkilö on siirtänyt tasapainopistettään eteenpäin. (Kenties hän on esimerkiksi yrittämässä lyödä voimakkaasti, jolloin hänen kannattaa saada mahdollisimman paljon ruumiinpainostaan mukaan antamaan tehoja.) Ainut asia, joka estää hänen kaatumisensa on se, että punaiseksi piirretty jalka ehtii siirtyä maahan. Tämä voidaan estää, esimerkiksi siirtämällä tätä kesken askelta sivuun. (Tämä vaatii vähiten kun se ei ole vielä maassa. Tällöin kääntymistä ei ole estämässä kuin kohteen oma lihasvoima, jos jalka on maassa, henkilön massa ja maan kitka vaikeuttavat siirtämistä.) Henkilö kaatuu, koska hänellä on tasapainopiste tukipinnan ulkopuolella JA inertiaa, joka vielä siirtää sitä siitä kauemmaksi. Tasapainon heilauttaminen takaisin pystyyn esimerkiksi käsiä heilauttamalla on tämän vuoksi erittäin vaikeaa.

Toinen tapa siirtää tasapainoa on tietysti suora kontakti. Jos henkilön yläruumista(tasapainopisteen yläpuolella) ohjataan (tai se on muuten liikkeessä) johonkin suuntaan, samalla siirtyy hänen tasapainopisteensä. Jos hänen jalkoihinsa (tasapainopisteen alapuolella) kohdistetaan jokin, joka joko siirtää tukipintaa toiseen suuntaan tai estää tasapainopisteen siirtämisen, on seurauksena kaatuminen. On myös merkityksetöntä se, siirtääkö kohde itse tasapainopisteensä tukipinnan ulkopuolelle vai ei.

On olemassa kaatoja, jossa oikeassa vaiheessa toisen askellusta(tasapainopiste heikko) kohdistetaan hänen ylävartaloonsa huitaisu. Joko se osuu, jolloin hänen tasapainonsa horjuu itse osumasta, jolloin seuraa kaatuminen, tai sitten hän väistää sen, jolloin hänen tasapainopisteensä siirtyy myös. (Koska hän on astumassa suuntaan, joka tarkoittaa sitä, että hän on menossa suuntaan ja tässä on inertiaa JA hän ei kykene laittamaan jalkaa tuekseen tai tekemään väistöä kävelemällä. Hän joutuu siis taivuttamaan vartaloaan. KOSKA tukipinta -ala on juuri em. hetkellä pieni, tasapainoa ei tarvitse horjuttaa älyttömästi.) Kun kerran kaadoin erään henkilön tuolla tavoin, hän kommentoi aluksi että kaatuminen oli vain vahinko, "enhän edes osunut, koska hän ketterästi väisti". Ei siihen voinut sanoa muuta, kuin "Väärin. Minä pistin sinut väistämään, siinä on iso ero".

Ajatukset ja kokeet.

"Elävästi muistan kuinka velttoilin silloin
nuorempana aamuin sekä päivin sekä illoin
Luin Sartrea, Nietzscheä, Hegelia ja Kanttia,
se oli kyllä tavallaan kovin intresanttia
että toiset vei naiset, oli jokaisella heili, ne näet urheili."
(Eppu Normaali, urheiluhullu)

Kamppailulajeissa korostetaan usein asennoitumista. Herrigelin "ZEN ja jousella ampumisen taito" -kirjassa mestari neuvoo oppilaitaan miettimään jousiammuntaa paitsi ampuessaan, myös matkallaan harjoituksiin. Itsekin olen huomannut, kuinka erilaisiin tilanteisiin itsensä kuvitteleminen ja niihin selviytymistapojen kehittely on hedelmällistä oppimisen kanssa. Kaikki kuvittelu ei kuitenkaan ole hyödyksi. Moni on varmasti esimerkiksi pikkulapsina mielessään kuvitellut itsensä ikään kuin Turtlesiksi tai muuksi sankariksi, joka päihittää vihollisia sadoittain. Tämä ei kuitenkaan ole samalla tavalla kehittävää. Koska niissä ei mietitä tosiasioita. Lisäksi Herrigel kuten minäkään ei voi oppia toimea vain mietiskelemällä. "Väline on myös otettava kauniiseen käteen." Ja aina välistä kuvittellut tilanteet osoittautuvatkin vääriksi. Kokeillessa harhaluulot rapisevat.

Filosofiassa ajattelu on aina ollut tärkeässä sijassa. Sokrates korosti älyä niin paljon, että hän piti fyysisen todellisuuden tutkimusta järjettömänä touhuna. Platon ei juuri ollut empiirisempi. Hänen mukaansa todellisuus on heijastumaa. Se, mitä havaitsemme on vain ideamaailman varjo. Häntä kiinnostivat ideat.

Eräällä tavalla tunnettu luolavertaus valottaakin kuinka vähän Platon arvosti empiiristä tutkimusta: Empiristit, "havaintoihinsa luottajat" ovat kuin niitä kahlehdittuja, jotka näkevät vain varjoja. Todellista viisautta ja vapautta oli sen sijaan nähdä idea.

Kreikkalaisia kiinnosti ennen kaikkea "vedenpitävyys". Argumentin tuli kestää kaikenlaisia vastaväitteitä. Lawrence Kraussin kirja "Kvintessenssi" kuvaa, kuinka tälläinen puhtaasti "nojatuolipohjalta" tapahtuva maailmanselittämminen oli muotia pitkään. Esimerkiksi René Descartesilla oli oma selitykensä, jota hän ei testaillut empiirisesti. Hänelle riitti että se oli "järkevä", eli likimain "mahdollinen". (Tälläinen johtaa tietysti kahdenlaisiin totuuksiin; Sellaisiin, jotka kestävät aidosti kritiikin ja ovat tosia, ja sellaisiin jotka ovat vain immunisoineet itsensä vastaväitteille dogmatisoimalla itsensä tai johtamalla itsensä kehäpäättelyyn.)

Tässä suhteissa heidän tapansa tutkia muistutti niitä lapsia, jotka fantasioivat voittavansa tyyppejä. He eivät sotkeneet asioihin kokeilua.

Systeemi kuitenkin kehittyi, ja empiria osoitti toimivuutensa niin lääketieteen kuin muillakin aloilla. Aristoteles oli kenties viisas, mutta se, että Totuus saatiin vertaamalla näkemyksiä Raamattuun ja Aristoteleen mielipiteisiin ja näiden pohjalta tehtyihin rationalisointeihin, ei vielä riittänyt.

Tämä kääntyi huippuunsa, kun empiristit, käsyttelevät ajatuskokeita. Heille ajatuskoe lähti kasasta oikeita havaintoja, joiden pohjalta rakennetaan näkemyksen siitä, että jos teoria on totta, mitä pitäisi loogisesti seurata jostain tietystä tilanteesta. Tätä seurataan tarkasti, yksityiskohtaisesti matematiikalla ja katsotaan onko teoriassa järkeä. (Ja tätä järkevyyttä vertaillaan sitten muiden teorioiden järkevyyteen.) Ja tässä näkemyksessä ei luoteta pelkkään "havaintojen sopivuuteen", vaan myös siihen, kuinka pakotetusti näin tapahtuu. Jos teoria sallii kaiken, sitä ei pidetä hyvänä. Jos se sen sijaan sallii vain osan mahdollisista tapahtumista, ja nämä havainnot tapahtuvat, se on jo heti paljon parempi. Tärkeää on myös se, että ajatuskokeet ovat testattavissa. Ajatuskokeen jälkeen koe suoritetaan, ja jos se on todella tärkeä tai uudenlainen, tätä testiä vielä toistetaan. Ja tällöinkin tehdään aitoja kokeita.

Toinen, filosofien usein käyttämä tapa, taas on se, että oletetaan että jotain on tapahtunut ja sitten mietitään mitä se voi tarkoittaa. Mitkä johtopäätökset kyseisestä tapahtumasta ovat päteviä ja mitkä taas eivät. Kun filosofit toimivat näin, heidän ei tarvitse kokeilla. Kyseessähän ei ole suoranaisesti todellisuutta koskeva väite, vaan väite siitä mitä jostain tapahtumasta on loogista sanoa. Voidaan sanoa että he eivät empiirikkojen tapaan katso maisemaa, vaan sen sijaan kiillottavat silmälaseja.

Argumenttina käytettävästä ajatuskokeesta ei sen sijaan käy Granville Sewellin tapa tehdä "ajatuskoe", joka koostuu kuvitteellisesta ystävästä tekemässä kuvitteellista tietokoneohjelmaa, jota ei käytännössä voida toteuttaa, ja tämän väitetystä lopputuloksesta, jota ei voi tietenkään varmistaa tai koetella mitenkään, ja tämän kuvitellun lopputuloksen väittämisen faktaksi ja tämän pohjalta todellisuutta koskevien syvällisten päätelmien tekeminen. Ilman testaamista tehty väite siitä että jotain tapahtuu ei voi korvata aitoa koetta. Vaikka sitä kuinka kutsuisi "ajatuskokeeksi".

Aika on suhteellista rahaa.

"All paid jobs absorb and degrade the mind."
(Aristoteles)

Matthew Arnold esitti 1700-luvun lopussa, että ihmisiä massana ei kiinnosta käsitellä asioita syvällisesti, koska se ei ole käytännöllistä. Suurimmalle osalle riittää julki tuotu, heidän luottamiensa ihmisten kannattama kollektiivinen, yhdistävä tunne. Heillä ei ole aikaa selvittää asioita, eikä mahdollisuutta ottaa etäisyyttä omaan elämäänsä ja kulttuuriinsa.

"Valistuksen ihminen" taas pyrkisi kaikessa selvittämiseen ja kritiikkiin riippumatta rodusta tai mistään yhteiskunnallisesta."Sapere aude." Tämä ei kuitenkaan onnistu nyky -yhteiskunnassa kovin helposti, koska sekä vasemmistolainen, marxilainen, näkemys on ollut työn arvokkuutta korostava, ja "yhdysvaltalaisen", oikeistolainen, voittoa korostava ideologia korostavat käytännöllisyyttä, jossa toiminnan rationalisointi tarkoittaa "tuottamattomien työvaiheiden minimointia" ja "voimavarojen maksimaalista hyväksikäyttöä".

Yhteiskuntamme ei yksinkertaisesti anna meille aikaa miettiä syntyjä syviä. Me emme siksi kykene olemaan kovin hyvin "valistuksen ihmisiä". Pseudotieteet luonnollisesti käyttävät tämän hyväkseen. Jutun ei tarvitse olla hyvä toimiakseen, koska ihmisillä harvemmin on aikaa ja voimavaroja ja kiinnotusta lähteä tutkimaan niinkin epäkäytännöllistä ja aikaavievää alaa kuin tieteenfilosofiaa. Ja tämän päälle vielä jotakin muuta asiaa.

Toki yhteiskuntamme rakentuu ylijäämän varaan, ja tätä ylijäämää voidaan käyttää monenlaisiin asioihin, tutkimustyöstä taiteeseen. Ja meillä tätä kautta olisi enemmän voimavaroja kehittää myös tätä puoltamme. Mutta yhteiskuntamme vain pyrkii rationalisoimaan rattaansa talouskasvu mielessään, joten se todennäköisesti painottaa ylijäämän siihen, mikä tuottaa eniten bruttokansantuotetta. Ja tämä ei ole yksittäisen ihmisen rationaalinen ajattelu.

Tehdastyöläisen ei tarvitse ajatella tuottaakseen. (Mikä johtaa siihen että kansansanonta "Hullu paljon työtä tekee, viisas pääsee vähemmällä" saa hieman poikkeavia tulkintoja. Seuraus ja syy vaihtavatkin eräällä tavalla paikkaa tässä sanonnassa.)

Palkkatyö ei jätä aikaa ajatteluun, eikä palkkatyötä tekevä siksi kykene kehittämään itseään kovin paljoa. Nykyään melkein kaikki ovat palkkatyössä ja kiirettä pitää. Silti pseudotieteiden kannattajat ovat jatkuvasti vetoamassa siihen, miten "pitäisi ottaa selvää asioista". Ja sitten kun on ottanut selvää asioista, he voivatkin aivan syystä sanoa, että "olet noliferi, joka teet näitä asioita vain koska sinulla ei ole muuta tekemistä."

Eipä ihme, että psykologi Barry Schwartz on tuottanut vaihtoehtojen paradoksin, jonka mukaan erittäin runsas valintojen määrä tekee meistä onnettomia, koska joutuessamme tekemään valintoja, joudumme tekemään niitä yhä enemmän vajavaisella informaatiolla, ja tästä pakollisesti seuraavista erheistä voimme syyttää vain itseämme. Eli sitä tahoa joka teki valinnan. Ja jos minimoisimme erehtymisemme ja alkaisimme puntaroimaan ja kyseenalaistamaan jokaikistä valintaamme, meillä ei riittäisi aika. Olemme siksi eksistentiaalisen angstin alla.

Jean-Paul Sartre oli laittoman oikeassa; Valitseminen tuottaa angstia. Ja olemme pakotettuja valitsemaan. Ja valitsematta jättäminenkin on valinta.

Paremmuusjärjestys

Kata, teoria ja hypoteettinen deduktio

Monissa, milteipä kaikissa, kamppailulajeissa arvostetaan kataa. (Toki esimerkiksi korealaisissa lajeissa sille on eri nimitys, poomse. Ja kiinalaisissa quan. Ajatus takana on kaikissa näissä kuitenkin sama.) Kata on ennalta tarkasti määritelty liikesarja, joka tehdään ilman paria. Nämä liikesarjat opetellaan tarkasti ja niitä toistetaan, niin että ne jäävät lihasmuistiin. Niitä katsastetaan myös vyökokeissa. Monet lajit arvostavat kataa, eivätkä syyttä. Sillä kata on hieman kuten kamppailun teoria. Jos tiedon eksakti siirtyminen on kielen merkitys, kuten se normaalia laajemman kielimääritelmäni mukaan on, katat on kirjoitettua kamppailun teoriaa.

Yksi kata on lisäksi enemmän kuin yksi tekniikka. Ne ovat pikemminkin yleisempi toimintatapa, jonka tulkitseminen eri tilanteissa voi johtaa erilaisiin lopputuloksiin. Esimerkiksi eräs bujinkanin peruskata, johon juuri nyt olen keskittymässä koostuu asentoon siirtymisestä, pakituksesta ja käden viennistä kaarella alas, askeltamisella eteenpäin samalla kun toinen käsi tuodaan eteen, pakitus, edessä oleva käsi kaarella alas ja toinen askel eteen samalla kun käsi nostetaan alhaalta ylös. Tämä voidaan tulkita siten, että ensin torjutaan kaarevalla torjunnalla, joka avaa keskilinjaa, jonka jälkeen avautuneeseen paikkaan päästään lyömään. Ja sitten sama toisinpäin. Kuitenkin jos henkilö ei olekaan lyömässä vaan tulossa lähemmäs, sama liikesarja onkin kääntö kädenhallintaan ja grabiin, joka jatkuu siihen että käsi viedään hallitun käden hartian tasolle, taakse päin siirtyminen horjuttaa toisen tasapainoa kun grabissa olevaa kättä viedään taaksepäin, jonka jälkeen pyyhkäistään hartiaa alas, ja samalla kun toinen käsi nostetaan ylös, se pakottaa kyynärpäällä suoritettavalla pakotteella vääntämään hallittua kättä ylös.(sitä samaa, jonka toisessa päässä painetaan hartiasta alas.) Tuloksena onkin lukottaminen ja kohteen kaataminen lattiaan mahalleen.

Molemmat tulkinnat ovat ihan tyylipuhtaita ja oikein. Ne ovat eri tekniikoita. Tuosta samassa katasta voidaan toisin sanoen nostaa ainakin kaksi koeteltavaa tekniikkaa, jotka tässä tapauksessa molemmat toimivat. Mikä takaa sen, että kata on todella hyvä ja harjoittelemisen arvoinen.

Hieman samanlainen tilanne on deduktiossa. Meillä on teoria joka tekee erilaisia ennusteita. Teoria kertoo meille jonkin testattavan korrelaation. Sitten näitä hypoteeseilla testataan, onko teoria tosi. (Hypoteesi on kuin yksittäinen tekniikka, joka johdetaan katasta.) Sitten tätä hypoteesia koetellaan, katsotaan toteutuuko se maailmassa. (Kataa sovelletaan esimerkiksi kilpailuissa tai dojossa.) Jos se toteutuu, teoria saa tukea. (Varmistuu että kata on hyvä) Mitä useampia hypoteeseja teoria tuottaa ja mitä useampi niistä toimii, sitä parempi teoria on. (Mitä useampia tekniikoita kata sisältää, sitä parempi kata se on.)

Valitettavasti kyseessä on taito-, ei voimalaji.

"Empivä Ce'Nedra tarttui valtavankokoiseen kahvaan kaksin käsin. Kun Mandorallen irrotti otteensa terästä, kärki vajosi kuitenkin välittömästi maahan. Miten Ce'Nedra yrittikin, hän ei jaksanut edes nostaa suunnattoman suurta miekkaa"
(David Eddings, "Velhojen Taistelu", Belgarionin taru 3)

Tarinoissa on aina vastaavia mainintoja. Miekat ja aseet ovat valtavan painoisia. Normaali ihminen ei nosta asetta, jota sankarilla on yksi molemmissa käsissä. Tämä on yleinen harhaluulo, olen törmännyt siihen jopa keskiaikaa kuvaavissa "maallikoille suunntatuissa" historiaa käsittelevissä kirjoissa. Vertailun vuoksi; oman laakarini pituus kahvan kanssa on likimain 105 cm, (josta terän pituus on ~85 cm), terän leveys 4,5cm ja paino 1 kilo 200 grammaa. (Vähemmän kuin kolme paketillista kahvia.) Suuret bastardimiekatkin ovat käytännössä järestään alle 2.5 kiloisia. On mahdollista löytää käyttökelpoisia kahden käden miekkoja, jotka ovat alle 3 kiloisia. (Esimerkiksi tämä ihan OK Claymore painaa 2.3 kiloa. Vaikka se on mallia "braveheart -William Wallace".) En siksi usko että kukaan joka on pitänyt oikeasti käyttöön suunniteltua ja käytettyä miekkaa, voisi kirjoittaa kirjaan valtavasta painosta.

Syynä painaviin aseisiin on luultavasti se, että ihmiset ajattelevat että kevyt ase ei tee riittävästi vahinkoa; Tietenkin suuremmalla aseella on suurempi lyöntivoima, mutta paino ei todellakaan ole kaikki kaikessa: Guy Windsorin kirjan "The Swordsman's Companion" mukaan miekan tekemä vahinko on laskettavissa kaavasta miekan nopeus kerrottuna painolla joka siihen saadaan jaettuna pinta -alalla, joka osumiseen kuluu. (Yksikkö ei tosin välttämättä ole 1:1 jonkin fysiikan SI -yksikköjen kanssa. Mutta siitä saa hyvin suuruusluokan, jolla voi vertailla.)

Nopeus käsittää tietysti sitä osaa, joka osuu kohteeseen: Jos miekaniskua pääsee tarpeeksi lähelle kahvaa, se ei tee läheskään yhtä paljon vahinkoa, kuin jos sen kärkiosa osuu. Paino, joka tähän lasketaan ei myöskään ole miekan paino. Se on miekan paino yhdistettynä siihen, miten paljon lyöjän painoa miekan iskuun saa mukaan. Jos painat esimerkiksi 80 kiloa, ja saat vain 10% ruumiinpainostasi avuksi, miekka saa itse asiassa 8 kiloa lisää painoa. Eikä miekan massa ole tietenkään tällä kasvanut yhtään. Lisäksi on muistettava että vaikka paino lisääkin tehoa, toisaalta painavaan aseeseen ei saa useinkaan kovin paljon vauhtia. (Tosin tämän rajoite taitaa olla käytäjän voimastakin riippuvainen. Vahvalla hidastus tuntuu kunnolla vasta isommissa massoissa.) Mikä tarkoittaa sitä että tältä osin sen tekemä vahinko voi ihan hyvin jäädä jopa pienemmäksi kuin kevyemmällä aseella. (Toki asetta lyhentämällä ase kevenee, mutta sen kärjen nopeus hidastuu. Tämä on tärkeä huomio, koska suurin teho saadaan osumalla pienellä alalla suurella nopeudella. Tämä tarkoittaa sitä että miekalla kannattaa iskeä siten että osuu sen kärkiosalla.)

Lisäksi tehoja saa lisää vastakohteen liikevoimasta. Jos siis painava vihollinen tulee nopeasti suuntaan, sitä myötäämällä tämän saa menemään nopeasti johonkin suuntaan tai vastaamalla tätä päin, saa suuremman suoran impaktin.

Siksi, jos painat esimerkiksi 70 kiloa, et voi väittää olevasi "liian heikko". Harva ihminen jaksaa nostaa yhdellä kädellä 70 kiloa. Ja jos osaat käyttää hänen liikkeensä oikein, pitäisi kevyemmänkin pystyä yllättävän kevyesti heittämään mies. Kun opetin pienelle sisarelleni ensimmäistä kertaa aikidon tekniikoita, hän oli silmät ihmetyksestä, kun hän sai minut melko helposti lentämään ihan ympäri asti. (Opettamani teknikan voi ammattilaisen näyttämänä katsella tuolta.) Aikidon perustaja, Ueshiba, näyttää tässä vanhassa filmissä, kuinka äärimmilleen vietynä vastustajan liikevoiman käyttö näyttää lähes hypnoosilta. Ainoastaan tekniikkojen periaatteen ymmärtäminen johtaa siihen että pystyy päättelemään, että filmiä ei ole huijattu näyttelijöillä tai auktoriteetin tuomalla placebolla. Sen verran uskomattoman kevyeltä se nimittäin näyttää.

Toinen ajatus, joka saattaa olla painavien aseiden takana on se, että kevyemmät aseet menisivät helpommin rikki. Tosiasiassa ratkaisevampaa on miekan laatu. Jos miekka on "wallhanger" mallia tasalaatuinen ruostumaton teräs, se hajoaa melko helposti, olipa se miten painava tahansa. (Olen nähnyt pari kertaa tämän tapahtuvan.) Sen sijaan kerroksellisuuden avulla esimerkiksi katanat ovat erittäin kevyitä. Tärkeämpää on että miekan teräksessä on oikeanlainen rakenne. (On muistettava että miekka on ollut auktoriteettien ase. Keihäs on ollut rivimiehillä yleisempi. Rikkailla taas on varaa käyttää enemmän rahaa siihen että saavat paremmat miekat.)

Tätäkään kautta ei ole mitään järkeä käyttää valtavan painoisia miekkoja.

Todiste puutteesta.

Melko usein skeptikko joutuu kuulemaan erilaisissa yhteyksissä siitä, kuinka "todisteiden puute ei ole todiste puutteesta", kun he ovat epäilemässä kantoja joita esittävät esimerkiksi ihmiset joista avaruusolennot käyvät maan päällä, joista isojalka on totta tai joiden mielestä he kykenevät hallitsemaan nyrkkeilyotteluita ajatuksensa voimalla. Skeptikot käyttävät tätä toisaalta itsekin ahkerasti. Milloin fossiilirekordin tai biokemiallisten rakenteiden aukot eivät ole todiste siitä että siinä ei olisi mitään.

Eipä ihme, sillä se on aivan hyvä ja pätevä lausunto. Skeptikoilla ei kuitenkaan ole käytössä tuplastandardit. (Toki "puhtain tapa" olla skeptikko on vain epäillä. Mikä itse asiassa on asteen verran eri asia, kuin väittää että jokin on. Se, että epäilee epäilyä kun ei vielä tarkoita että itse väitte saisi tukea. Tässä skeptikko on kuitenkin enemmän "olemassaolon kiistäjä". Koska sellaiseksi skeptikoiksi itseään kutsuvien skeptismin harjoittaminen nykypäivänä näyttää olevan. Käsittelemäni skeptikko ei vain epäile avaruusolentoja, vaan pitää sitä huijauksena, kunnes toisin todistetaan.)

Otetaan pohjaksi avomielisyys. Tämä tarkoittaa sitä että ei rajata automaattisesti vaihtoehtoja ulkopuolelle, mahdottomiksi. Avaruusolentoihin uskova voi aina tuoda meille humanoidin ruumiin tarkastettavaksi. (Eli tämä ei ole poissuljettu, täysin mahdoton, vaihtoehto.) Mutta jos "todisteiden puute ei ole todiste puutteesta", humanoidien puutetta ei voitaisi mitenkään osoittaa. Tämä tarkoittaisi sitä että tiede olisi rajoittunut ja kieltäisi avaruusolentojen olemassaolon mahdollisuudenkin. Tämä ei selvästi ole avomielisyyttä.

Jos sen sijaan pohjalla on perinteinen todistuksen taakka, huomataan että jos oletamme aluksi että avaruusolentoja ei ole, joku voi tulla avaruusolennon ruumiin kanssa muuttamaan käsitystämme. Tiede ei enää olekaan rajoittunutta, molemmat vaihtoehdot ovat aidosti mukana. On tilanne, jossa avaruusolentojen olemattomuus ja tilanne jossa avaruusolentojen olemassaolo ovat järkeviä.

Tässä vaiheessa moni voisi tietysti ajatella että nyt fossiiliaukostoa ei voitaisi käsitellä. "Nollahypoteesina" olisi se että aukoissa ei ole mitään. Tämä näkemys voitaisiin osoittaa vääräksi löytämällä aukkoon fossiileita. Emme voi suhtautua tilanteeseen näin, koska tämän jälkeen emme oikeastaan voisi tietää mistään mitään. Kaikki yleistykset, kuten gravitaation toiminta, perustuvat siihen että jossain on mitattu jotain, ja tämän pohjalta laajennetaan. Jos lähtisimme tietämättömyyteen vetoamisen tielle, emme voisi sanoa että nyt omena tipahtaa pöydältä, koska emme ole mitanneet juuri kyseistä tapahtumaa. Tieteessä ei voida saada lopullisia vastauksia. Karl Popper kritisoikin positivismia kiillottamalla vanhan David Humen argumentin.

Siinä kana elelee tarhassa. Joka päivä kello 5 kana kuulee isännän saappaiden äänen. Kuuluu rapinaa ja hän saa hyviä jyviä. Kana on elänyt tämän mukaan kauan. Hän tietää että kun isännän saappaat kuuluvat, hän saa hyviä jyviä. Paitsi tänään. Tänään isäntä tuleekin mukanaan kirves, jolla hän lyö kanalta pään poikki. Tänään on isännän vuoro syödä.

Sama koskee kaikkia korrelaatioita. Kun kokeessa löydetään havainto, se on aina korrelaatio. Emme kuitenkaan voi sanoa sitovasti, että tapahtumat todella aina liittyvät yhteen. Toisin sanoen emme koskaan saa täydellisen varmaa tietoa. Toisin sanoen: Parhaimmissakin teorioissa on aina ja välttämättä jotain aukkoja. Teoria ei voi koskaan varmasti kertoa että seuraava tapahtuma tai tapahtumajoukko ei olisikaan sitä vastaan. (Paitsi jos se sallii yhtä todennäköisesti kaikki mahdolliset vaihtoehdot, mikä ei olisi tietenkään kovin mielenkiintoista.) Teorian varmistaminen vaatisi äärettömästi testejä. Tuhat ei riittäisi, ei miljoona. Ääretön rasautetaan reteästi pöydälle.

Toisin sanoen skeptikko on kahden vaiheilla, toisaalla voidaan sanoa että "todisteiden puute ei ole todiste puutteesta", ja toisaalta voidaan sanoa että "puutteen olettaminen todisteiden puutteen vuoksi on tietämättömyyteen vetoamista"

Ratkaisu tähän ongelmaan on minusta aika selvä:

Sen idea on esimerkiksi korroboraatiossa. Tieteellisen teorian tulee ennen kaikkea ennustaa kokeiden tuloksia ennalta. Emme aluksi tiedä kuinka luotettava teoria on. Aluksi teorian luotettavuus on nolla. Tiedemiehet pysyvät paradigmassaan, koska se on jo käynyt läpi testejä ja niissä osoittanut voivansa ihan hyvin olla luotettava. (Mitä useampia testejä, sen parempi.) Sama ajatus toimii myös tieteen tunnuspiirteenä pidetyn toistettavuuden kanssa; Kun opiskelin kognitiotiedettä, oli menossa debatti siitä, kuinka eräs tutkija sai aina koeasetelmaansa tuloksia joita ei voitu toistaa missään muussa laboratoriossa. (En valitettavasti muista mitä tutkimus käsitteli aivan tarkasti. Muistan vain että se liittyi jotenkin havaitsemiseen ja aivotoimintaan.) Tämä antoi tiedeyhteisölle syyn epäillä, että teoria ei ollut luotettava.

Kyseessä on siis se, onko teoria saanut tukea; Todistustaakkaa ei unohdeta, koska haluamme olla sulkematta vaihtoehtoja suoraa mahdottomaksi. Avaruusolentojen puolelta ei ole todisteita. On vain epäilyjä. Epäilyjä jotka perustuvat siihen, että jotain kohdetta ei ole voitu osoittaa muuksi kuin avaruusolentojen alukseksi. Toisaalta evoluution puolella on todisteita, tiedämme evoluutioprosessien toimivan luonnossa. Tiedämme minkälaisia jälkiä prosessista pitäisi jäädä, ja osaltaan ne sopivat. Tätä kautta sitten yleistämme, täytämme aukot. Ja mikä kierointa, ylennämme nämä kutsumalla tätä "havaitsemattomien asioiden ennalta päättämistä teoriasta deduktiivisesti johdettujen ennusteiden kautta" peräti "selittämiseksi". Gouldia mukaillen "kambrikaudelta ei löydy pupuja". Välimuotojen taas täytyy olla tietynlaisten rajojen sisällä, ja tiedämme myös minkälaisia pitäisi löytyä, jos jäännöksiä vain ovat säilynyt löydettäväksi asti.

Tietenkin tilanne muuttuu erikoisemmaksi heti, jos kyseessä onkin jokin transsendentti, määrittelemätön ja omnipresentti ilmiö, jota ei voi kumota. Niihin sovellan yksinkertaisesti ajattelutapaa siitä, että H. P. Lovecraftin hirviöt ovat usein ominaisuuksiltaan yliluonnollisia, tai joiden voidaan vähintään olettaa tulevan esimerkiksi toisesta ulottuvuudesta. (Mikä ei juurikaan eroa esimerkiksi kristinuskon Jumalasta, joka on Taivaassa josta tulee viimeisenä päivänä tuomitsemaan.) En yksinkertaisesti usko että minun pitäisi erityisen vakavasti soveltaa "todisteiden puute ei ole todiste puutteesta" -lausetta. Pidän niiden olemassaolemattomana pitämistä suorastaan tervejärkisyyden minimimittarina. Ensimmäisenä askeleena pois taikauskosta.

Miksi olen agnostikko?

Jumalan olemassaolokysymys on kulttuurillisesti tärkeä kysymys, jos ei muuten, niin sen kautta että uskonnot, ulkoiset järjestöt, vaikuttavat elämäämme normeillaan ja tavoillaan. Meillä on oltava jonkinlainen reagointitapa tähän ilmiöön.

Olemassaolo on ominaisuus, joka joko on tai ei ole. Tässä suhteessa olemassaolossa ei ole "superpositiotilaa"; Kvanttien epävarmuudessa ei vaihtele olemassaolon ja olemassaolottomuuden välillä. Sillä on vain eri tapoja olla olemassa.

Tältä kannalta on mahdollista käsitellä Jumalakysymystä joko sitä kautta että ateismi on totta tai teismi on totta. "Kolmatta vaihtoehtoa ei ole". Tässä näkökulmassa ateismi on etuasemassa, koska todistustaakka on sillä joka väittää olevaksi. Occamin partaveitsi yksinkertaisesti leikkaa Jumalan ulkopuolelleen, koska olipa hän miten yksinkertainen ja pieni tahansa, hän on taatusti kompleksisempi kuin "ei mikään". Nollahypoteesina pidetään normaalitutkimuksessakin sitä, että yhteyttä ei ole. Tästä tilasta poikkeaminen taas kertoo tieteellisyyden hukkaamisesta.

Siksi voidaan sanoa, että jos joku väittää että isojalka on olemassa, tiede ei ole "agnostinen" asian suhteen. Se ei vain käsittele millään lailla teorioissaan kansantarinoiden taruolentoja ennen kuin ne on todistettu. Sama koskee tietysti avaruuden muukalaisia. Ihmiset väittävät että avaruusalukset, joita voidaan valokuvata, tulevat ja siellä on pieniä miehiä, jotka luppoaikanaan tallaavat peltoja ja kontrolloivat talouttamme, tiede ei ole "agnostinen", vaan UFOjen kannattajan on todistettava väitteensä.

Tältä kannalta voidaan ajatella, että otamme Jumalan kohdalla erikoisvapauksia. Että kun avaruusolentoa mystifioidaan lisää, meidän yht'äkkiä pitäisi vaihtaa kannanottomme agnostisiksi. Syy tähän on selvä; Tieteellisen metodin rajat. Voimme käsitellä tiettyjä kysymyksiä edes periaatteessa tieteellisesti. Muihin kysymyksiin emme voi vastata. Ja ilman kykyä vastata voimme perustellusti vain vaieta tai kysyä ihmeissämme.

Tässä suhteessa on muistettava, että tätä pakokeinoa ei voida käyttää kaikille uskomuksille. Esimerkiksi perinteinen kristillinen rukouksiin vastaava Jumala on avaruusolentojen kaltainen siltä osin, että niiden esittäjiltä tulee voida vaatia todisteita. He eivät voi vain paeta selittelemään epäonnistuneita käsilläparantamiskokeita siihen, että "koe ei ota esirukousta huomioon". Nämä ovat vain ad hoc -selityksiä sille miksi olemassaolevaksi väitettyä konkreettista ilmiötä ei ole havaittu.

Sillä tiede ei todellakaan rajaa Jumalaa ulkopuolelleen. Edes looginen positivismi, niin naurettavuuksiin asti tiukkaa havaittavuutta vaativaa kuin onkin, ei rajaisi kaikkia Jumalan muotoja tieteen ulkopuolelle. Esimerkiksi Vanhan Testamentin pilvistä puhuva, ihmeitä tekevä, maan tottelemattomien alta avaaja, olisi suunnilleen yhtä yliluonnollinen, havainttavuuden ulkopuolella oleva, kuin karhut.

Se, että uskovainen sanoo tieteen rajaavan Jumalan ulkopuolelleen tarkoittaa itse asiassa sitä, että Jumala ei ole tälläinen. "Jumalalla on laajempia muotoja", ja että testi käsittelee vain suppeampaa mahdollista osa -aluetta. (Tämä on tietenkin epämääräistämistä mihin Paahtoleipä -blogissa viitattiin.) Jumala voi siis olla vaikka mitä, mutta nuo testit näyttävät minkälainen se ei perustellen ajatellen "voi järkevästi olla". Tämänluonteisista Jumalista pitäisi vaatia todisteet koska ne ovat periaatteessa todistettavissa. (Ne ovat kuten niitä avaruusolentoja. Jotta niistä voidaan puhua, ne on ensin osoitettava olevaisiksi. Ne rajataan ulos, kunnes otetaan sisään todisteiden valossa jos siltä näyttää.)

Tietenkin nykyään on vähemmän tiukat kriteerit tieteelle; Esimerkiksi fallibilismissa tieteen kenttä on jo paljon suoraa havaittavuutta korostavaa loogista positivismia laajempi; Se ei sen tapaan niinkään keskity rajaamaan metafysiikkaa tieteestä kuin rajaamaan epätiedettä tieteestä. Falsifiointisysteemissä metafyysinen selitys on aivan hyväksyttävä KUNHAN se on kykeneväinen itsekriittisyyteen. Jos Jumalan kannattaja tekee tämän jälkeen yhä siten, miten tekee, eli kertoo meille, että "Jumalan olemassaolottomuutta ei ole osoitettu vääräksi" ja samanaikaisesti väittää että "Jumala on tahallisesti rajattu tieteen ulkopuolelle", ollaan aika erikoisessa tilanteessa koska ensimmäisessä vaaditaan ilmiön falsifiointia ja toisessa kerrotaan että se on mahdotonta.(Falsifiointimenetelmä ei ole ainut tieteen kriteeri. Mutta se on yksi. Ja muut yleisesti käytetyt menetelmät ovat tätä löysempiä vaatimuksiltaan. Jos siis kysymys ei ole tieteellinen, se ei yksinkertaisesti voi olla kumottavissa.)

Tämän jälkeen oltaisiin aika erikoisessa tilanteessa, koska hän itse asiassa vaatii vastustajiltaan falsifioimaan falsifioimatonta. Mielestäni tämä vaatimus ei enää eroa mitenkään dogmatismista.(Itse Jumalasta konseptina voin olla muuta mieltä. Mutta Jumalaa käsittelevä yksittäinen argumentti voi aivan täysin olla dogmaattinen.)

Olen kuitenkin agnostikko, en ateisti. Mielestäni agnostismiin on muutamia syitä, jotka minusta kaikki ovat osittain oikeassa:
1: Jumalaa ei ole määritelty kunnolla. Sillä ei ole mitään varsinaisia ominaisuuksia, käsite sisältää paljon ja laajasti erilaisia asioita, joihin ei kuitenkaan tarvitse sitoutua. Tältä kannalta Jumalasta ei ole viisasta puhua, se on epämääräinen. Jos joku puhuukin Jumalasta "vanhana konseptina", en voi ihmetellä koska jos jollain ei ole sisältöä, voidaan ihmetellä kuinka vanha se voi olla. Jäljelle jää vain käsittely "uskonnollisena uskomuksena", enkä usko että uskovaiset tavoittelevat tätä. He tavoittelevat olemassaolokysymystä muulla kuin ideatasolla, onko Jumala muutakin kuin jokin sana. (Pienellä kirjaimella.)
2: Jumala on liian suuri sopiakseen sanoihin. Tällöin emme itse asiassa tiedä tai voi ymmärtää mitä Jumala tarkoittaa. Jos jokin asia on sellainen että emme "by definition" voi sitä ymmärtää, emme voi saada siitä koskeviin kysymyksiin vastauksia. Siksi emme voi kuin kysyä. Jumala on tällöin Stephen Jay Gouldin NoMa -periaatteen mukaan tieteen ulkopuolinen kysymys. Nonoverlapping Magisteriassa uskonto ja tiede vastaavat eri kysymyksiin, jolloin molemmat voivat olla omissa kannoissaan oikeassa samanaikaisesti. (Epäkohtelias tapa ilmaista tämä on se, että "täläinen Jumala on tieteen kannalta nonsensiaalinen", eli tieteen kannalta huonompi kuin väärä, se on tieteen kannalta täysin hyödytön.)
3: Jumala on tasaisesti kaikessa. Tämä tarkoittaa sitä, että Hänet voidaan nähdä niin luonnonlakien ohjelmoija, että niihin puuttuja. Hänet voidaan nähdä kvanttitason "selvittämättömänä", joka ei tiivisty piilomuuttujaksi. Ja toisaalta Hänen Lakinsa voidaan nähdä piilomuuttujassa. Meillä ei ole mitään objektiivista tapaa punnita mikä vaihtoehto on enemmän Jumalaa kuin jokin toinen. Yksi vaihtoehto on tietysti esimerkiksi Baruch Spinozan kannattama panteistinen ajattelutapa, jossa Jumala on itse universumi. Tässä tilanteessa on kuten Franklin Rudolf Ankersmit on huomauttanut; "Maailmassa, joka on valkoinen, ei voi puhua valkoisuudesta ollenkaan." Paul Davies esittää kirjassaan "viides ihme" samanlaisen ajatuksen; Jos jollain asialla universumissamme on vain yksi tila, emme voi mitenkään testaten saada siitä tietoa. Siksi Jumala joka on kaikessa tai on tehnyt kaiken ei selvitettävyydessään mitenkään eroa Jumalasta jota ei ole lainkaan. Vastaus jää pakosti selvittämättä. Mielestäni vaikka panteismi on vähemmän uskovaisten kesken kannatettu, se on silti mielenkiintoinen ja mahdollinen vaihtoehto. Sitä ei voida eliminoida tai "unohtaa" käsittelystä vain sen takia että se on poikkeava. Tai siksi, että Arthur Schopenhauer piti panteismia vain "kohteliaana ateismina". - Samaa "kohteliaisuussyytöstä" kun on sanottu agnostismistakin.
4: Emme kysy asiaa. Tässä ei ole syynä tiedemaailman vaino, vaan se, että ateistit eivät koe Jumalan etsimistä mielekkäänä ja uskovaiset ovat liian pelkureita kyetäkseen muotoilemaan Jumalasta selviä testattavia teorioita. Tämä näkyy erinomaisesti Daniel Dennettin kirjassa "lumous murtuu". Kirjan alussa Dennett kertoo, kuinka uskonnon tutkimusta halutaan kieltää. Kuinka luonnontieteellisesti ei edes saisi tutkia uskontoon ja uskomiseen liittyviä asioita, kuten rukouksen aikana olevaa aivotoimintaa. Tämän yrittämistäkin ei vain pidetä turhana, vaan aivan suoraan sanoen vastustetaan.(Tämäkin näkyy tietysti korostetusti "riviuskovissa".) Vaikka menetelmät ja keinot ovat jo normaalissa käytössä. Uskonnontutkimuksessa on siis eräänlainen biokammo. Lisäksi täsä kohdassa on muistettava, että uskovaiset ovat taipuvaisia olemaan ylivarovaisia että heidän Jumalaansa ei vai sattuisi. He "varmistelevat", eli tekemään asian ajattelutavalla "Tässä meillä on johtopäätös - mitkä faktat saamme tukemaan sitä". Jäljelle jää vain esim. analogian heikkoja ja epäpäteviä muotoja, joissa voidaan saada vain tukea asialle, mutta mikään ei voisi olla Jumalaa vastaan tai edes pienentää Hänen olemassaolonsa todennäköisyyttä. Tämä saavutetaan tietenkin helposti tekemällä Jumalasta mahdollisimman epämääräisesti määritelty. Tämä tarkoittaa sitä, että meiltä itse asiassa puuttuu Jumalan teoria. Tässä kohdassa on muistutan, mitä korroboraatio tarkoittaa; Teoria saa arvoa sen mukaan mitä havaintoja se selittää. Teorialla ei kuitenkaan ole aluksi mitään arvoa, sen tulee ensin selvitä muutamasta kriittisestä testistä. Nämä testit kertovat että teoria on jo ennustanut jotain. Vasta tämän jälkeen voimme uskoa että se tekee niin myös jatkossa. Jumalan kannattajien teorioilta tämä korroboraatiovaihe puuttuu. Uskallan kuitenkin toivoa että tämä voi olla ongelma "vain toistaiseksi".

Siksi uskallan olla äimän käkenä. (Sitäpaitsi se sopii luonteelleni. Olen sopuisampi ihminen kun minulla ei ole uskonnollis-moraalista näkemystä johon olen sitoutunut. Koska minussa on kuitenkin sen verran paljon "besserwisserin vikaa", että on kaikille helpompaa, jos motkotan muista asioista sen sijaan että menisin kertomaan ihmisille miten väärin he elävät.)

Matematiikka, kieli

Eri kamppailulajien harrastajat vertailevat mielellään tyylejä. Samoin ulkopuoliset keskustelijat usein kyselevät paremmuuksista. Mitkä olisivat hyviä lajeja ja niin edespäin. Kamppailusysteemien vertailussa on tärkeää käyttää jotain mittaria. Jotain, joka kertoo meille mitä laji sisältää. Tätä voimme sitten vertailla esimerkiksi siihen minkälaisia persoonia olemme ja minkälaisia taipumuksia meillä on.

Tämä vertailu tapahtuu jollain työkalulla, informaation siirrolla. Sillä ilman tälläistä, emme voisi mitenkään vertailla lajejen sopivuutta.

Jokseenkin tästä syystä filosofiassa pidetään tärkeänä kieltä. Perustelemme käyttämällä kieltä. Se on työkalu, jota ilman emme tule toimeen. Siirrämme informaatiota. Jos kuvittelemme, että meillä on kaksi tiedemiestä, jotka tekevät tiedettä laboratoriossaan, ja sitten tulipalo tulee ja tuhoaa heidät ja heidän tuloksensa ennen kuin he ehtivät kertoa siitä kenellekään, kyseessä ei enää välttämättä ole tiede. Yhtenä syynä tähän on se, että sitä ei ole voitu alistaa vertaisarvioinnille. Toinen syy on, että siltä puuttuu toistettavuus; Emme tiedä miten koe on tehty ja mitä siitä on seurannut, joten tulosten varmistaminen ei suju ; Kriittisyysnäkökulma toisin sanoen pettää.

Ja vaikka joku voi olla tästä erimielinen, selvää on ainakin se, että tieteen kehitykselle ja ulkopuolisille ihmisille tästä ei ole ainakaan hyötyä. Tämä on hieman kuten Olavi Lindroosin esimerkki Schrödingerin kissasta; Jos kvanttitilan mitanneet tutkijat eivät kerro tietoa eteenpäin, he ikäänkuin astuvat laatikkoon mutta sulkevat oven perässään.

Ontologiassa on yksi pahanlaatuinen kompastuskivi verrattuna fyysikoiden soveltamaan perustelutapaan ; Se on heidän käyttämänsä kieli. Matematiikkaa voidaan siksi käsitellä apuvälineenä puhuttua kieltä eksaktimmin. Se helpottaa järkähtämättömyyttä ja sitä, että analysoi omia ajatuksiaan.

Tämä ei tarkoita sitä, että "normaali, puhuttu kieli" ei olisi hyvä apuväline. Erilaisia viestintäkeinoja voidaan käyttää. Viestintäkanavan hyvyys riippuu sen tarkkuudesta; Ne, jotka antavat keskenään hyvin verrattavissa olevat tilat, ovat parempia kuin ne jotka antavat vähemmän verrattavissa olevat tilat. Ymmärtämisen laatua voidaan testata, katsomalla miten samanlaisia tuloksia samalla metodilla saadaan keskenään. Näin voidaan huomata että matematiikka tuottaa samanlaisempia tuloksia kuin puhuttu kieli. Tämä tarkkuus on tietysti eri kielten välillä liukuva. Periaatteessa vartijan pampun napsahdus käteen tarkoittaa pyyntöä poistua paikalta. Tämä voi toisaalta tarkoittaa montaa muutakin asiaa, kuten sitä että vartijalla on paha päivä, tai että tämä haluaa vain kisata huvin vuoksi. Tässäkin viestissä on kuitenkin kaksisuuntaisuutta, jonka molemmat, sekä vartija että poistettava, ymmärtävät enemmän tai vähemmän samalla tavalla.

Ja vaikka meillä olisi täydellinen laite, joka siirtäisi kvalioita, mielen aistitiloja, toiselle, emme voisi varmistaa tämän toimivuutta muuta kuin jonkun kielen kautta. Meidän täytyisi jotenkin varmistaa että tämä laite toimii niin kuin pitää. Tämän vuoksi laitetta ei voitaisi käyttää tiedonsiirrossa ilman että sen tarkkuutta on jossain käsitelty jollain muulla kielellä, vertailussa. Ja tässä vertailussa voitaisiin vertailla vain niitä asioita, joihin meillä on kielellinen metodi. Jos jotain kvalian ominaisuutta ei voitaisi käsitellä kielellä, emme pystyisi testaamaan ovatko ne todella samanlaisia eri ihmisten kesken tai edes saman ihmisen kesken eri käyttökerroilla. (Vai antaako laite häiriön vuoksi vaikka vain luulon siitä että ne ovat samat.) Tosin tiedeyhteisön kanta koneen tuloksiin saattaisi silti vaikuttaa tilanteeseen siten, että em. laite otettaisiinkin yleiseen käyttöön, tai käyttöön jossain tietyissä olosuhteissa. Tällöin saataisiin käyttöön "uusi kieli". Tosin tässäkin täytyisi olla jokin tapa, jolla nämä kielet tallettuvat. Muutenhan niitä ei päästäisi vertailemaan. Ja tämän jälkeen näistä tallenteita voitaisiin kenties käyttää kielenä, ilman että niihin tallennettuja kvalioita edes siirrettäisiin ihmisten päihin.

Vaikka tilanne onkin mutkikas, joka tapauksessa vertailu on tärkeä. Kielen merkitys on tiedon tallettamisessa ja siirrossa. Ja mitä vähemmän se muuttuu matkalla, sen parempi. Kielen ei tarvitse olla totta. Mutta sen on oltava mahdollisimma samanlaista ja muuttumatonta, jotta päästäisiin mahdollisimman hyvin koettelemaan sitä, onko sen sisältö totta. (Toisin sanoen voidaan sanoa että mitä objektiivisempia halutaan olla, sitä enemmän juutumme muotoseikkoihin. Tämä on oikeastaan aika järkyttävä ajatus.)

Puhutuissa kielissä ongelmana on se, että sanat ovat epäselviä. Ne ovat sopimuksia erilaisista ontologioista, eivätkä mitään selkeästi sovittuja systeemeitä. Lisäksi kieli muuttuu jatkuvasti. Keskiaikaisen englannin sanasto ja lausuntatavat ovat erilaisia kuin nykyään. Kielen kehitys on aina sarja väärinymmärryksiä. Kieli on aina tulkinta mielestä ja myös tätä luettua kieltä tulkitaan. Puhdas arkijärjen ja kielen käyttö johtaa epämääräisyyksiin, koska puheen ja kielen ymmärtäminen sekä sanasto ovat kuitenkin syntyneet "evolutiivisiin tarpeisiin". Ja näihin ei ole kuulunut ymmärtää suhteellisuusteoriaa tai kvanttifysiikkaa. Meidän elämämme ei ole riippunut siitä, että puhummeko samalla kielellä kuin luonto. Tämän vuoksi parempi kieli fysiikan ymmärtämiseen on hamiltonin mekaniikka. Se tarkoittaa sitä, että meillä on jokin havaintojoukko. Jos saamme tälle rakennettua ristiriidattoman hamiltonin, niin se selittää asioita tasolla, johon sanoilla on vaikea päästä. Ontologit eivät hamiltoneja harrasta, mutta fyysikot sen sijaan harrastavat. Selvästi jos voimme valita fyysikoiden menetelmän ja kielifilosofian väliltä jonkun asian kanssa, meidän kannattaa valita fyysikoiden tapa.

Fyysikoilla on siis puhuttua kieltä eksaktimpi vertailukeino, matematiikka. Fyysikot perustelevat fysiikkaa matematiikalla, joka on todellisuudesta irrallinen. Koska toisaalta matemaattisia systeemeitä, kuten tietokoneohjelmia, koskee ilmiö "garbage in - garbage out", eli se että jos matemaattiseen systeemiin laitetaan väärät lähtökohdat, se tuottaa roskaa, voidaan matemaattista teoriaa testata; Kuten algoritmin toimivuutta voidaan testata laittamalla algoritmiin lähtöarvoja ja katsomalla tuottaako se oikeansuuntaisia tuloksia, vai roskaa, voidaan sama tehdä myös todellisuudelle. Tämän vuoksi matematiikkaa ei suinkaan käytetä "puhtaasti ja pelkästään". Fyysikko itse asiassa käyttää kahta mittaria ja katsoo ovatko ne yhteensopivat. (Tämä on hieman kuin testaisi sitä osaavatko henkilöt samaa kieltä laittamalla heidät samaan huoneeseen keskustelemaan, laittamalla heille jotain tiedon siirtoa vaativia tehtäviä. Tosin fysiikan tapauksessa kieli ja ennusteet ovat eksaktimpia.)

Näin matematiikka ja logiikka ansaitsevat paikkansa tieteen työkalupakissa, koska niiden lainalaisuudet näyttävät toimivan universumissamme. Niiden käytön luonnontieteissä oikeuttaa siis pohjimmiltaan niiden sopiminen havaintoihin. (varmasti eksaktia mutta ei välttämättä totta verrataan ei välttämättä eksaktiin mutta melkoisen varmasti totuudenmukaiseen.)Matematiikka ei siis kuvaa empiiristä todellisuutta, tai edes ole luonnon todellisuus pohjimmiltaan; Sen kautta vain voidaan luoda empiirisiä testejä, jotka varmistavat sen, että käytetti matematiikka sopii kyseiseen tilanteeseen. Tämän vuoksi teoriat muuttuvat; Fysiikka ei suinkaan sovella koko matematiikkaa vain osaa siitä. Siksi ei ole ihme, että Albert Einstein sanoi että "Jos matematiikka kuvaa todellisuutta, se ei ole puhdasta. Jos matematiikka on puhdasta, se ei kuvaa todellisuutta." Tieteellistä teoriaa, matematiikkaakaan, ei toki voi todistaa mittaustulosten sopivaksi. Matematiikan avulla teorian voi todistaa yhteneväiseksi ja siitä voidaan johtaa ennusteita, jotka kuten lentokone -esimerkkimme näytti, ovat ontologisesta kannanotoistan huolimatta "aivan riittävän luotettavia".

Tällä menetelmällä on tietenkin myös se etu, että Kurt Gödelin epätäydellisyysteoreeman mukaan aksiomaattista järjestelmää ei voida osoittaa ristiriidattomaksi sen omista aksioomista lähtien. Tämä voi onnistua vain laajemmassa järjestelmässä, lisäämällä uusia aksioomia, joita ei puolestaan voida osoittaa ristiriidattomaksi. Tämän vuoksi matemaattisessa systeemissä on aina joko ristiriita, tai sitten siitä on löydettävissä uusia kysymyksiä, joita ei ole vielä todistettu. Jos siis otetaan tavoitetilaksi sisäinen ristiriidattomuus, tämä on perin hyvä lähtökohta ilmiöiden selittämiseksi ja ennusteiden laatimiseksi, koska se tarkoittaa sitä että systeemi on aina sellainen, että tutkimusta voidaan jatkaa ; Ristiriidan löydyttäessä systeemiä korjataan ja muussa tapauksessa löytyy aina uusia tutkimusongelmia, joista jokainen voi tuottaa "garbage out"in. Tämän vuoksi matematiikan ja havaintoaineiston vertailuun perustuva systeemi sisältää itsekriittisyyden. Tätä harva epätieteellinen menetelmä tarjoaa.

Tärkeää onkin miettiä sitä, että mikä on ontologian ja perustellun teorian suhde. Koska strukturalismin mukaan kaikessa on aina pohjimmiltaan aksiooma tai aksioomia, ei tarkinta "matemaattisteknistä menetelmää" voida väittää "täysin perustelemattomaksi" sillä perusteella, että siinä on joitain ontologisia ongelmia, perustelemattomia kannanottoja. Sillä toisissa systeemeissä näitä ongelmia on kuitenkin enemmän.

Sillä tälläiset kritisoinnit ovat vain absoluuttista tietoa vaativien unelmia, jotka ovat pelkkää tyhjää unelmaa; Niin kauan kun emme tunne täydellisesti parasta taistelusysteemiä, emmekä keinoa saavuttaa täydellistä ja lopullista tietoa todellisuudestamme, sellaista ei tule vaatia. Siihen asti meidän on vain tultava toimeen parhaalla, mitä meillä juuri sillä hetkellä on.

Voimme vain katsoa, mitkä luultavimmin sopivat meille parhaiten.

Objektiivisuus

"älä lyö miekkaan vaan aina suojattomiin kohtiin \ aina päähän, vartaloon jos haluat säilyä vahingoittumattomana \ jos osut tai osut harhaan, aina hyökkää seuraavaan avoimeen kohteeseen \ kaikissa tapauksissa käännä kärki kohteeseen \ hän joka lyö laajoissa kaarissa usein joutuu häpeään"
(Döbringer fechtbuch Warusseppäin mukaan)

Kamppailu on monimutkaista. Ei ole yksittäistä helppoa "voittamatonta iskua", jonka opettelemalla pärjäisi aina ja kaikkialla. Lisäksi kamppailusysteemit mukautuvat vallitsevaan lainsäädäntöön. Esimerkiksi Liechtenauer -tyylissä on painia soveltavia lukkoja, heittoja ja jopa päänhallintatekniikoita, joiden soveltamisesta saisi modernissa miekkailussa kilpailukiellon. Erilaisia tyylejä on paljon. Mutta tämä ei tarkoita sitä, että kamppailu -urheilua olisi mikä tahansa huitominen. Toiset toimintatavat vain yksinkertaisesti ovat huonoja ja toiset parempia. Jotta kamppailulaji olisi järkevä missään suhteessa, täytyy olla jokin tapa jolla paremmuutta vertaillaan. Esimerkiksi Döbringer fechtbuchin sääntöä on taatusti testattu kokeilemalla miekkailua käytännössä. Jos tavoitteena on harjoittaa vanhaa, historiallista, miekkailua, aitoutta joudutaan tarkastelemaan. Ensimmäinen kriteeri on tietysti se, että tekniikat toimivat edes jotenkuten hyvin; Ne ovat kuitenkin syntyneet aikanaan aitoon tarpeeseen, joten ne ovat satunnaista huitomista tehokkaampia. Miekkailutekniikoiden historiallinen aitous taas tarkistetaan Windsorin mukaan sillä, että opettajat ympäri maailmaa tulevat toisistaan tietämättä samoihin loppuloksiin tietyn aseen suhteen. Ja koska perinne aina muuttuu ajan mittaan, historiallisia dokumentteja lukien lopputulos voi olla jopa lähempänä alkuperäistä, kuin mitä olisi jos perinne olisi katkeamatonta.

Tietämispuolella on tietenkin aivan sama asia. Jotta asioista voidaan keskustella mielipiteiden inttämistä tehokkaammin, on oltava jokin perusta, jota sovelletaan vertailussa. Foundationalismissa ongelma on ratkaistu sillä, että on oletettu olemassa perustava Todellisuus. Tälle todellisuudelle ominaista on muuttumattomuus ja ihmisen mielipiteistä riippumattomuus. Nämä ovat tietenkin oletuksia. Mutta ne takaavat sen, että asioita voidaan ymmärtää. Ludwig Wittgenstein taas näki maailman sanojen kautta. Hänestä ihmiset voivat vastata vain niihin kysymyksiin, joita he voivat esittää ja tutkia. Pelkkä sanamuotoinen kysymys ei tietenkään riittänyt, vaan täytyi tietää myös sanojen sisältö. Kun Wittgensteinille esitettiin määritelmä hyvyydelle muodossa "Se, mitä on oikein ihailla", Wittgenstein viittasi tilannetta kolmeen savimöhkäleeseen. Määrittelijä oli vain laittanut tyhjiä sanoja kasaan ja kutsui tätä määrittelyksi. Tosiasiassa määrittelyn jälkeenkään itse asian luonne ei selvinnyt yhtään, koska määrittelyssä käytetyt sanat olivat tyhjiä, sellaisia joita ei voinut tutkia, niillä ei ollut sisältöä. Wittgensteinin (sekä varhaisen että myöhäisen filosofian) mukaan oli vain asioita joista ei voinut puhua, ja joista oli vaiettava, ja sellaisia pulmia (puzzle) jotka voidaan ratkaista kielipelin sisällä. Karl Popper taas näki tälläisen filosofian melko epäkiinnostavana. Popperin mukaan aina on olemassa myös ongelmia (problems. Popperin mukaan vaikka kaikki muut kysymykset olisivat pulmia, olisi aina olemassa vähintään yksi aidosti "ei kielellinen ongelma".

Ongelma siitä, millä itse kieli oikeutetaan. Popperin mukaan pelkkä sanojen analysoiminen on toki tarpeellista, mutta että se ei saisi olla itsetarkoitettua. Popperin näkemyksen mukaan kieli on kuin silmälasit, joiden läpi katsotaan maailmaa. Lasit on hyvä pitää puhtaina. Mutta pääasia on kuitenkin niiden läpi katseleminen.

Hermeneutikot taas ovat valinneet erilaisen tien, sellaisen jota Wittgenstein kuvaisi sanoilla "siitä mistä ei voi puhua, siitä on vaiettava". He katsovat tiede ja perustelumaailman kimppuna sopimuksenvaraisia sosiaalisia konstruktioita, joiden todellista reaalista pohjaa ei edes voida tutkia. Maailma avautuu heille ihmisten puhetapoina, tarinoina, evoluutiokertomuksina, tulkintojen tulkintoina. He eivät siis enään varsinaisesti yritäkään tutkia todellisuutta, vaan tutkivat pelkästään näitä tarinoita. Hermeuneetikko voi esimerkiksi kutsua "vakavasti täyden taiteen mukaan" tehtyä fysiikan tutkimusta puhumalla esimerkiksi vain piintyneestä tutkimustavasta. Tosin kaikesta huolimatta perustelun kiinnostavuus kaikilla, myös hermeuneetikoilla, syntyy nimenomaan siitä, että yritetään löytää vertailua. Siitä, että jotkut asiat ovat parempia kuin toiset eivät. Se, että hermeuneetikot eivät vertaile totuuteen, vaan pelkästään tutkimusmetodin sisäiseen tapaan, ei muuta tätä asiaa. Heille objektiivisuus on objektiivisuutta vain sovitun systeemin sisällä. Ei enää sen ulkopuolella. Silti tämäkin on enemmän kuin "ei mitään". Se ei sorru irrationalismiin, jossa aivan kaikki asiat olisivat yhtä perusteltuja.

Esimerkiksi Feyerabend kannatti metodissa nimenomaan järkähtämättömyyttä. Se tarkoittaa sitä, että metodiin syvennytään ja sitä sovelletaan aina kaikille samalla tavalla. Jos jokin kriteeri toimii yhdessä paikassa, sen on toimittava myös muualla. Vaikka kielen ja käytetyn logiikan suhdetta todellisuuteen ei voida käsitellä objektiivisesti, asiat sen sisällä ovat sen omissa kriteereissä objektiivisia. Feyerabendin näkemystä käyttämällä jokin kohde osoitetaan epäobjektiiviseksi siten, että osoitetaan että henkilö soveltaa ja jättää soveltamatta kriteerejään eri tavoin eri tilanteissa aina sen mukaan, miten ne sopivat hänen omiin näkemyksiinsä.

Fenomenologisen näkemyksen mukaan taas kaikilla on oma näkemys käsittelemistään asiakysymyksistä. Sen vuoksi ihmisen tulisi tiedostaa, millaisia nämä näkemykset ovat, sen sijaan että luulisi olevansa puolueeton. Tältä kannalta objektiivisuus on ongelmallista; On vain erilaisia näkemyksiä. Jotta ei sorruttaisi irrationalismiin, eli siihen että mikä tahansa kannanotto mihin tahansa olisi aivan yhtä järkevä, fenomenologinen tieteenfilosofi pyrkii objektiivisuuteen itsekriittisyyden ja kykyyn näkemyksiensä reflektoimisen kautta. Tämä ominaisuus löytyy todennäköisemmin niiltä, joilla on sisältöasiantuntemusta ; Asiantuntija joka tietää mitä ja minkälaisia loogisia rakenteita hänen kannattamansa perustelut käyttävät, kykenee tunnistamaan puolueellisuutensa.

Siksi järkähtämättömyyttä ja sisäistä rakennetta analysoivatkin käyttävät "jonkinlaista objektiivisuutta". Se ei toki ole "perinteistä objektiivisuutta". Mutta se kuitenkin käy keskustelua diskurssejen sisällä. Sen mukaan emme pääse määrittelemään totuutta. Mutta että silti voimme käyttää tiedettä osana tänä päivänä uskottavalta näyttävää havaintorypästä ja sen tulkintaa. Fenomenologin mukaan voimme tietää objektiivisesti onko jokin tiedettä ja käsitellä jotain havaintokokonaisuutta ja sen tulkintaa osana tänä päivänä uskottavalta vaikuttavaa systeemiä.

Ongelmana on vain se, luotatko systeemiin, tässä tapauksessa tieteeseen. Tätä asiaa hieman eri kannalta käsittelee Daniel Dennett kirjassaan "Lumous murtuu". Siinä hän
esittää argumentin, jonka mukaan naturalistiset menetelmät ovat todella objektiivisempia kuin muut menettelyt. Se antaa omassa kysymyksenasettelussaan erinomaisia vastauksia, jotka ovat perusteltuja kaikkien mielestä. Dennett kertoo että kukaan ei kiistä naturalistisen tieteen saavutuksia. Ihmiset eivät hypi kerrostalojen katoilta. Koska hekään eivät usko että kyseessä olisi "pelkkä valittu maailmankuva, jossa pysytään". Jos vaihtoehtona on shamaanin varoitus siitä, että jos tekee rituaalin, jossa käännytään kohti laskevaa aurinkoa sanomalla "zaarmanjarga" tekijä kuolee, ja jos joku fyysikko sanoo että jos hyppäät 10 km korkeudella lentävästä lentokoneesta alasti Siperian yläpuolella, kuolet, paatuneinkin fenomenologi uskoo jälkimmäistä enemmän. Tosiasiassa nimenomaan pseudotieteiden kohdalla ongelmana on se, että he muistavat viitata maailmankuviin, mutta eivät ymmärrä että "ontologiset vaikeudet" eivät vielä tee niistä vääriä. Heiltä jää käsittämättä se, että jonkin takana on "maailmankuva" ei tarkoita vielä yhtään mitään. He ovat itsekin pakotetusti sidottuja maailmankuvaan.

Dennettinkin mukaan tarkalla suurennoksella kirveen terä ei ehkä ole ole aivan siisti ja terässä on klommoja. Mutta että kirveen terän takana on sen verran massaa ja lyömisvoimaa, että näillä ongelmilla - joiden kiertämiseen ei ole keksitty mitään keinoa missään maailmankuvassa - ei ole juuri mitään merkitystä. Kirves näyttää silmämääräisesti terävältä ja sillä pystyy pilkkomaan halkoja. Ja tämän vuoksi ontologisista ongelmista huolimatta kaikki systeemit eivät kuitenkaan ole yhtä hyviä. Kaikki perustelusysteemit eivät ole yhtä kelvollisia. Pohjimmiltaan tieteellä on siksi jotain merkitystä suhteessa taikauskoihin. Muutoin fyysikon lausunto ei voisi voittaa poppamiehen lausuntoa. Astrologeillakin on järkähtämättömiä menetelmiä, joilla he tekevät tietokoneohjelmia, jotka laskevat tarkasti syntymähetken vaikutuksia. Heidänkin menetelmänsä ovat omissä määritelmissään tarkkoja ja ne antavat syötteestä samanlaisia tuloksia. Horoskooppien seuraaminen elämäntapana ei silti, järkähtämättömyydestä huolimatta, ole monienkaan mielestä tieteen tasoisella tavalla perusteltua.

Toiset systeemit yksinkertaisesti ovat kaikkien mielestä luotettavampia. Yhtenä syynä tässä on se, että jotta minkäänlaiseen tulokseen voitaisiin päästä, tarvitaan yhteinen kysymyksenasettelu ja vertailumenetelmät. Täytyy olla jokin yhteinen tapa päättää siitä, miksi asiat ovat yhtä perusteltuja, tai parempia tai huonompia.

Jopa fenomenologisen tieteenfilosofian mukaan asiantuntijuus merkitsee juuri tämän vuoksi. Lääkärit väittelevät, mutta tässä on järkeä vain koska heillä on yhteinen näkemys siitä, mikä on hoidon tavoite, ja tähän pääsemisen mittarit, sekä tietoa siitä millä tavoin tavoitteisiin saadaan mahdollisimman hyviä vasteita.

Yleensä pseudotieteilijöiden kanssa keskustelussa tämä ei onnistu, koska yhteinen kieli puuttuu. Astrologi syyttää kritisoijiaan "naturalismista", mutta ei salli oman näkemyksensä kritisoimista. Naturalismin vastustaminen on heistä kriittisyyttä, siis "tietellinen hyve". Tieteellinen astrologian kritisoiminen taas on väärän maailmankuvan tuottamaa vainoa. Vielä suuremmiksi ongelmat tietysti muuttuvat siinä vaiheessa, kun astutaan muiden pseudotieteiden alueelle; Monen pseudotieteen "tiedonfilosofia/tieteenfilosofia" koostuu pelkästä naturalismin tai muiden valtavirtatieteiden metodologian kritisoimisesta. Eli he kertovat vain että ovat erimielisiä. Mutta eivät kerro edes sitä, että ovatko he samaa mieltä jossain alueissa ja jos kyllä, niin missä. He eivät myöskään tee sitä, mitä heidän pitäisi, eli korjaisi tilannetta niin että se selittäisi paremmin ja objektiivisemmin. Toisin sanoen heidän näkemyksessään ei enää ole edes mitään mitä seurata eksaktisti loppuun asti. Heiltä itse asiassa puuttuu kokonaan tieteenfilosofia. He eivät tarjoa vaihtoehtoista uutta selitystapaa ja tähän liittyvää tutkimusmetodologiaa. He vain haukkuvat tiedemaailmaan "norsunluutornissa elämisestä".

Nämä pseudotieteilijät olettavat vastaavansa vaikka he eivät edes kysy. He väittävät itseään yhtä hyviksi vaihtoehdoiksi tai jopa paremmiksi ja vanhan korvaaviksi paradigmoiksi. Mutta selvästi esimerkiksi heiltä jää unohtumatta se, että hekin luottavat naturalismiin monissa osin naturalistinen päättely on heistä gravitaation kohdalla pätevää, mutta heidän mielipiteidensä vastaisilla alueilla niiden sitten jostain syystä pitäisi olla ongelma. Selväksi käy kuitenkin se, että naturalismin kohdalla kyse ei ole "pelkästä mielipideasiasta". Jostain syystä "maailmankuva -asioiksi" jutut muuttuvat heti kun siirrytään nimenomaan sille pseudotieteilijän harjoittamalle alueelle. He eivät kykene kertomaan millä tavalla heidän mallinsa selittää, eikä vain selittele. Syy tähän on selvä : He määrittelevät itsensä vain vihollistensa kritisoimisen kautta määrittelemättä itseään mitenkään sen kummemmin. He ovat tällöin jotain joka määritellään vain negaation kautta, "somethingelseism", joka on määritelty "joksikin ihan muuksi" ja tätä pidetään sitten vaihtoehtona. Toki tälläinen vaihtoehto on syntynyt "by definition", koska se on määritelty erilaiseksi. Mutta koska tästä erilaisuudesta ei ole kerrottu mitään, loppupeleissä heillä ei ole systeemiä. Tämmöisestä lähtöasetelmasta keskustelu on itse asiassa mahdotonta. On kaksi kieltä, joista vain toinen on määritelty. Niiden vertailuun ei täten ole edes teoriassa vertailun mittaria. Ja tämän jälkeen toinen näkemys tekee, tutkii ja selvittää samalla kun toinen puoli tyytyy vain haukkumaan ja tietämään valmiiksi ja olemaan itsekritiikin ulkopuolella. Koska he eivät kykene tähän, heille voi sanoa vain:

"Karavaani kulkee, koirat haukkuvat."

Sanonta sopii tilanteeseen erittäin hyvin, koska karavaanarit ja koirat eivät puhu yhteistä kieltä. Ja on kyseenalaista, käyttävätkö koirat haukunnassaan eksaktia kieltä, vai osoittavatko ne haukullaan vain mielipiteitään ja tuntemuksiaan karavaanin kulusta.

Ki; hengellinen henkinen.

"Religion with no God. Magnificient;
Like prison with no walls."
(Pat Condell, "What's good in religion.")

Itsepuolustuslajeja harrastaessa törmää melko usein ihmsiin, joille KI -voima merkitsee todella paljon. He puolustavat tätä näkemystä kuin uskontoa. Itseäni ei KI -puoli ole juuri kiinnostanut. Monet niihin liittyvät harjoitukset toimivat mielestäni koska ne tuottavat oikeanlaisen mielentilan

Osalle ihmisistä tälläinen asennoituminen ei riitä. Heistä lajia ei voi harjoittaa ja ymmärtää, jos ei usko KI -hin. Nämä ihmiset eivät ainakaan toistaiseksi koskaan ole olleet kouluttajia vaan niitä tavallisia harrastajia. Ehkä kouluttajistakin moni uskoo, mutta ei tuo sitä niin aggressiivisesti esiin. Syynä voi tietysti olla ihan sekin, että moni voisi lopettaa lajin tuollaisen asenteen vuoksi. Ja se näkyisi heidän lompakossaan. Raha on mitä mainioin suvaitsevaisuuden lisääjä; Tässä tapauksessa voit siis ostaa itsellesi kunnioitusta ja ihmisoikeuksia.

Näiltä KI -voimiin uskovilta kuulee usein, että vaihtoehtona KI -hin uskomiseen olisi se, että luottaa vain puhtaasti voimaan ja aggressiivisuuteen. Heidän mukaansa kamppailu on myös henkistä. Itse korostan että se on suurimmalta osin henkistä. Keskittyminen ja oikea mielentila ovat erittäin, erittäin, tärkeitä. Mutta se että osoittaa että "henkinen ei tarkoita hengellistä" on lähes yhtä vaikeaa kuin marsipaanille tangon opettaminen.

Sillä olen useita kertoja kuullut, että KI ei ole lainkaan hengellistä tai uskonnollista. Olen kuullut että "se on vain Jing ja Jang". Voit uskoa KI -voimaan ilman että uskot Jumalaan. Ja että siksi sen kutsuminen "hengelliseksi" on väärin. Ei pidä sanoa "mielelliset syyt vai hengelliset syyt", koska Jumalan puute tekee KI -voiman "eihengelliseksi". Henkinen on henkistä ja KI on henkistä. Ja koska minäkin pidän henkistä puolta kamppailussa tärkeänä, uskon KI -voimaan tai olen sisäisesti ristiriitainen.

Tässä on tietenkin ongelmana se, että hengellinen käsitetään ainoastaan eurooppalaisessa mielessä; Euroopassa hengellisyys ja Jumala liittyvät yhteen. Intelligent Designin mukaan KI kuitenkin olisi "älykäs syy." Se kun ei ole luonnonlakia eikä sattumaa, joten se jää näiden eliminoinnissa jäljelle. Tässä suhteessa voidaan aistia sitä, kuinka länsimainen hengellisyyskäsitys ei ole osannut ottaa huomioon itämaista hengellisyyskäsitystä; Älykäs toimija ei olekaan ainut vaihtoehto joka eliminoinnissa jäisi jäljelle. Tässä mielessä kantani ymmärtäminen vaatii siis länsimaisen hengellisyysnäkemyksen osittaista laajentamista, uudelleenmäärittelyä. Kun se, mitä tarkoitan hengellisyydellä ymmärretään oikein, en ole sisäisesti ristiriitainen : Voin uskoa mielelliseen toimintaan aivotoimintani kautta ilman että mitään jingiin ja jangiin nojaavaa KI -elementtiä tarvitaan.

Lisäksi olen huomannut että nämä KI -uskovaiset suhtautuvat nuivasti sellaisiin lajeihin kuin Savate. Kyseltyäni syitä tähän olen havainnut sen, että syynä ei suinkaan ole se, että tämä laji ei toimisi. Syynä ei ole se, että lajissa ei olisi hienostunutta taistelusysteemiä, jonka sisäistäminen vaatii silti omistautunutta harjoittelua. Sillä savate on tehokas että elegantti että harjoitusta vaativa. Syynä on pikemminkin nimenomaan se, että se toimii, eikä siinä uskota KI -voimaan. Paras perustelu on se, että "henkinen aspekti silti puuttuu", joka jostain syystä tarkoittaa että se on "barbaarista". Kuitenkin Savaten harjoittajat luottavat mielentilaan, keskittymiseen ja muuhun. Heillä on kenties vain hieman maallisempi selitys sille, miksi se toimii. Siksi tuollainen "barbaariseksi" nimitttäminen on pohjimmiltaan pelkkä "ad hominem", kannanotto siihen että KI -voimaan uskominen jotenkin tekee lajista eettisemmän, kuin sellainen jossa siihen ei uskota. Että laji jossa keskitytään sisäiseen rauhaan jolla murskataan vastustajat, muuttuu eettiseksi jos siinä on "hengellinen lisäelementti".

Mielestäni tällä asennoitumisellani en ole epäkunnioittava. Tavoittelen oikeaa mielentilaa ja korvaan KI -keskittämiset sellaisilla ajatuksilla, kuin "liike lähtee lantiosta". Sitäpaitsi saan valtavan kamppailuedun, koska KI -voima ei toimi niihin jotka siihen eivät usko.

Asennekasvatus aloitetaan juuresta, ei latvasta

Paradigmat ja kulttielokuvat

Kun elokuvia mainostetaan elokuvateattereissa, niitä kutsutaan joskus kulttielokuviksi. Esimerkiksi elokuvaa Wayne's World mainostettiin teattereissa kutsumalla sitä kulttielokuvaksi. Tosiasiassa silloin oli liian varhaista tietää. (Ennustajilla kävi siis onnea, koska elokuva on yhä joidenkin piirien suosiossa. He olivat kuitenkin oikeassa vain sattumalta.) Kulttielokuva tunnistetaan vasta jälkeenpäin. Sitä ei tiedetä ennalta. Sillä kulttielokuvan valitsevat katsojat, ei elokuvaohjaaja ja hänen PR -miehensä. Jos elokuva saa vannoutuneen fanikunnan, siitä tulee kulttielokuva. Jos tämän voisi vain tehdä jollain ennalta tiedettävällä kaavalla, Hollywood ei tuottaisi ainuttakaan b -elokuvaa.

Asia on sama viihdetaiteilijoiden kanssa. Elvis Presley ei kolmevuotiaana ollut supertähti. Häntä ei oltaisi voitu mainostaa supertähdeksi ennen kuin suosio on saavutettu. Sillä supertähdet tunnistetaan jälkikäteen, Elviksen äiti ei voinut tietää poikansa tähteyttä ennalta, vaikka olisi kuinka luottanutkin Elviksen kykyihin.

Usein pseudotieteilijät harrastavat samantapaista toimintaa. Heillä taikasanana on "paradigma". He kertovat aivan oikein, että Thomas Kuhn osoitti että tiedemaailmassa on yleensä jokin pääteoria, joka on sitten ajan kanssa vaihdettu toiseen. Kuten flogistonteoria korvattiin happiteorialla. Tai kun maakeskinen kuva korvattiin aurinkokeskisellä kuvalla.

Pseudotieteilijät mielellään listaavat erilaisia asioita joita "ennen tiedettiin", ja jotka nyt ovat osoittautuneet vääriksi. Vanha paradigma on korvattu uudella. Heistä olisi arroganttia sanoa että nyt olisi jotenkin eri lailla. Heistä tämä antaa jotenkin arvovaltaa heidän omalle näkemykselleen. "Vaihtoehdolle".

He ovat oikeassa siinä, että tiedemaailman käsitys muuttuu; Se on itsekriittisyyden merkki. Mutta ei se suinkaan tarkoita sitä, että se heidän näkemyksensä olisi joku uusi paradigma vain siksi että "ennen on oltu väärässä" ja heidän näkemyksensä jotenkin "erilainen".

Ensinnäkin jotkin näkemykset ovat toisaalta olleet erittäin pysyviä tieteessä;
Esimerkiksi Galileo Galilein heiluria koskevat teoriat ja tulokset ovat pysyneet muuttumattomina. Simon Singh kertoikin kirjassaan "Big Bang", kuinka Einstein ei suinkaan tuhonnut vanhaa tietämystä, vaan ratkaisi vanhan paradoksin, joka oli koskenut sähkömagneettisien aaltojen ja sähkön suhdetta Galileon suhteellisuusperiaatteeseen. Aluksi näytti että ne olisivat keskenään ristiriidassa, mutta jotka sittemmin yhdistettiin. Etienne Klein on kirjassaan "Keskusteluja sfinksin kanssa" korostanut samankaltaista näkemystä, jopa sen hieman äärimmäisyyteen vieden.

Selvää on toki se, että nykytiede ei ole absoluuttinen totuus, sen käsitteet tulevat muuttumaan ja paradigman vaihdoksia tulee tapahtumaan. Mutta toisaalta se ei tarkoita sitä, että jokin tietty näkemys tulisi kumoutumaan enää koskaan. Se, onko näkemystä korjattu yksi kerta vai tuhat, on sinänsä merkityksetöntä. Se on vähän kuin laskisi matkapuhelinten kannattavuutta katsomalla mikä niistä on alentanut hintojaan useammin, sen sijaan että katsoisi varsinaisia puheluiden hintoja. Se on sama, kuin väittäisi että jos jossain televisiosarjassa vaihtuu hahmoja, että jokin tietty hahmo vaihtuu myös pakosti. Voi olla että Salatuissa Elämissä Ulla ja Seppo Taalasmaa ovat mukana viimeisissä jaksoissa. Vaikka he olivatkin mukana ensimmäisissä jaksoissa ja vaikka sarjassa näyttelijät vaihtuvatkin suurella tahdilla. No, toki toisaalta seuraavassa jaksossa Seppo saattaakin kuukahtaa sydänkohtaukseen.

Se on tieteen kanssa hieman sama juttu. Paradigmaa ei tiedä etukäteen. Sellaiseksi ei voi julistautua. Kukaan ei voi väittää olevansa "tulevaisuuden paradigma". Sitä voi vasta lopuksi katsoa peräänsä jälkeenpäin ja katsoa voittajana. Tosin tällöinkin vain väliaikaisena sellaisena.

Ja tätä väliaikaisuuttakaan pseudotieteilijät eivät ymmärrä. He korostavat näkemystään perimmäisenä totuutena. Jonain, joka vain osoitetaan oikeaksi, ja pysyy sen jälkeen iäti. Tämä suhtautuminen on siitä erikoista, että he ovat juuri niitä, jotka varoittavat muita siitä, miten vallassa olevaa paradigmaa ei saisi vain pitää lopullisena totuutena.

Emansipoituneet anarkistit ja yli-ihmiset.

Itsepuolustuslajeissa haetaan usein henkistä kasvua. Harjoittelussa haetaan paitsi kykyä päihittää vihollinen, myös kykyä keskittyä ja kasvaa ihmisenä. Tämä kasvu on tietysti aikaa vievää, se vaatii vuosia jatkuvaa harjoittelua. Vaikka tässä kasvaa nimenomaan yksilö, tämä kasvu tehdään usein ryhmänä. Yksityisopetusta itsepuolustukseen ei ole "niin paljoa tarjolla".

Aivan samankaltaista yksilönkasvun tavoittelua ryhmän kautta on havaittavissa muuallakin. Anarkistit korostavat yksilöä, mutta kokoontuvat mielellään ryhminä. Feministit korostavat emansipaatiota, mutta tekevät tämän luokittamalla itseään "feministeiksi", ajamalla yhteistä asiaa.("WE CAN DO IT" mainostaa Wikipediankin feminismiä esittelevän sivun kuva.) Yksilöllisyys ja ryhmäajattelu vaikuttavat olevan keskenään ristiriidassa. Näin ei kuitenkaan tarvitse olla:

Anarkistit korostavat individualismia. Ulkoisesti heidän toimintansa kuitenkin käytännössä tiivistyy siihen, että on lauma ihmisiä jotka toimivat ja ajattelevat ryhmänä. Anarkismin sanoma on se, että ihminen on riittävän hyväluontoinen, jotta hän voisi tehdä itse omat johtopäätöksensä. Siksi anarkismi vastustaa esimerkinsi nationalismia ja muita vastaavia muotoja, joissa yksilön vapaus alistetaan. Anarkistit vastustavat joskus aggressiivisestikin ryhmissä ajaen erilaisia asioita, jotka ovat selkeästi merkinneet erilaisiin pampfletteihin tai manifesteihin. Toki yksilöstä ei voida yleistää - anarkistimellakoijat tarkoittavat anarkismin mellakkaluonnetta yhtä vähän kuin se että Tony Halmeen huumeidenkäyttö tarkoittaa että kaikki oikeistolaiset vetäisivät aineita.

Mutta mielenkiintoista on se, että anarkistiryhmän tarvitse olla ristiriitainen, vaikka se toimiikin ryhmänä, jolla on selvät tavoitteet. Syynä tähän on se, että anarkismi korostaa sisäistä. Ja muut tietenkin voivat käsitellä vain ulkoista.

Tämän asian ymmärtämiseksi tarvitaan Friedrich Nietzscheä:

Nietzsche on tullut kuuluisaksi siitä että jaotteli moraalin kahtia. Oli herramoraalia ja orjamoraalia. Herramoraali ja orjamoraali eivät kuitenkaan ole toistensa vastakohtia, niillä oli vain eri arvotusmenetelmät. Herramoraali arvotti teot akselilla hyvä - huono, ja orjamoraali arvotti ne akselilla hyvä - paha. Herramoraalin ja orjamoraalin vastakkainasettelu on siis sama kun väittäisi että huono ei voi olla pahaa.

Nietzsche ei myöskään korostanut nihilismiä. (Vaikka nihilismin käsittely olikin keskeinen osa hänen ajatteluaan.) Hänelle yli-ihmisyys merkitsi nimenomaan ihannetta moraalisesti korkeatasoisesta ihmisestä, joka pystyy ylittämään nihilismin. Nihilismin ylittämiseen kun oli kaksi tietä:
Orjamoraalia seuraava ali-ihminen tarkoitti sitä että henkilö alistui jonkun uskonnon tai aatesuunnan alle. Nietzche esitti kristinuskoa malliesimerkkinä tälläisestä ulkopuolelta tulevasta moraalista. Natsit yhdistivät myöhemmin Nietzschen ajatuksia nationalismiin, joka hänelle itselleen oli vierasta. Tämä yhdistäminen on itse asiassa hieman täysin virheellistä, koska natsismi on juuri tuollainen orjamoraalinen aatesuunta, joka alisti ihmiset omaan tiettyyn ideologiaan. (En näe Nietzscheä kannanottona Jumalan olemassaoloon. Minusta hänen sanomansa tulee ymmärtää sitä kautta miten valtava asema kristillisillä arvoilla oli hänen aikansa Euroopassa. Nietzsche vastusti käsittääkseni nimenomaan instituutiota ja sen normistoa. Tätä voidaan katsoa tukevan esimerkiksi se, että hänen kuuluisa "Jumala on kuollut" -huutoa huutava hahmo on kirjassa hullu.)
Herramoraalia seuraava Yli -ihminen taas määritteli itse moraalinormistonsa, vieläpä tavalle joka nojautui jatkuvalle kasvulle. Siihen että yli-ihminen ei jäänyt roikkumaan johonkin tasoon dogmaattisesti. (Mikä selittääkin Nietzschen kirjoitusten kannanottojen moninaisuutta. Hän yritti elää kuten opetti.) Yli-ihminen ponnistelee koko ajan ja pyrkii nousemaan uusille tasoille. Tämä tapahtuu oppimisen ja itsenäisen ajattelun kautta sekä fyysisen harjoituksen myötä. Yli-ihmisyyden tavoittelu voikin koskea joka ikistä piirrettä. Seurauksena tästä on usein se, että ihminen kokee tuskaa ja kärsimystä sekä vaikeuksia. Mutta yli-ihminen ei anna tämän lannistaa itseään. (Nietzschen kirjoitusten lukeminen tosin lannistaa melko helposti. Jos hän kirjoittaisi nykyään keskustelupalstoille, kukaan ei lukisi niitä koska asia on peitetty värikkäin ja jopa alatyylisin kielikuvin ja suoranaisin herjauksin. Tämä tekee minusta Nietzsche ymmärtämisestä paljon vaikeampaa kuin mitä se voisi olla. Nietzsche tuntuu ainakin minulle sanovan että tälläinen lukemisen tuska sitten kasvattaa asiaan syventyvää ihmistä kohti yli-ihmisyyttä..)

Tästä pääsemmekin heti takaisin asiaan, eli anarkismiin. Anarkismi on omanlainen individualistinen yli-ihmisoppi. Se lähtee sekin oletuksesta, että ihminen on kyllin kypsä luomaan itse oman arvomaailmansa, ja tämä tarkoittaa sitä että yhteiskunta jota ei hallita olisi parempi paikka elää. Se olisi helpompi tapa lähestyä yli-ihmisyyttä. (Tosin tämä on hieman ristiriidassa sen kanssa että Nietzsche teki kirjojensa ymmärtämisestä vaikeaa - luultavasti tahallisesti. Rinnastukseni ei siis ole aivan täydellinen.) Anarkokommunismin unelma on sosialistinen valtio, jossa kaikki jaetaan, eikä kukaan tahdo hallita toista. (Tämä unelma ei toteudu edes anarkistien mellakoissa. He selvästi haluavat kontrolloida muita.)

Anarkisti voi kuitenkin olla aivan koherentisti osa ryhmää. Anarkismi ei ole erakko -oppi. Individualistin ei tarvitse olla yksinäinen. Yli-ihmisen ei tarvitse lentää pilvissä. Hän voi kävellä ruuhkaisessa keskustassa. Anarkistisuus ei selviä pukeutumisesta, ei siitä onko henkilöllä hassu hattu ja asuuko tämä kommuunissa. Anarkistisuuden ratkaisee pohjimmiltaan se, millä asenteella hän tekee mitä tekee. Samaan tekoon voi olla eri vaikuttimet. Anarkisti saattaa siksi toimia yhtenä ryhmänä jos on individuaalisesti samaa mieltä asiasta. Periaatteessa on mahdollista, että hän taistelee kivin ja kepein ja tiiliskivin yhden ryhmän kanssa jonkin asian puolesta ja toisena päivänä toisen. Toisena päivänä vaan voikin olla niin että hänen ryhmässään ei ole yhtään ensimmäisen päivän tyyppejä, kun ne ovatkin siellä toisella puolella katua.

Pohjimmiltaan kyse on siitä, käännytetäänkö tyyppi vai vakuuttuuko hän. Aidosti anarkistinen systeemi tekeekin siksi kerhon, joka kertoo tavoitteensa ja toteutussuunnitelmansa, "laatukäsikirjansa", avoimesti. Ja ne jotka haluavat ottaa osaa, voivat tulla jos haluavat. Anarkimi on aatteena sitoutunut ainoastaan vapauteensa. (Tämä on sen strukturalistinen taakka; Se kertoo siitä että kyseinen oppi ei ole aivan tyhjä. Se sisältää jotakin.)

Aito anarkismi ei myöskään väistämättä tarkoita itsekkyyttä. Nietzschen yli-ihmisajatusta soveltaen voitaisiin sanoa että anarkismi on suorastaan aidon altruismin edellytys. Jos ihminen tekee orjamoraalia seuraten uhrautumisen, hän tekee sen siksi että joku komentaa. Joku on käskenyt hänet uskomaan että niin tulee tehdä, joku on määrännyt että "niin on oikein". Yli-ihmisellä tälläistä komentavaa syytä ei ole, joten hänen uhrauksensa tulee vain hänestä itsestään; Kiitollisuutta hyvästä teosta ei siis voida delegoida kristinuskon tapaan Jumalalle ja vastaavasti syyttää Saatanaa pahoista tekemisistään.

Sama sopii tietysti emansipaatioon. Sehän on feministien tavoitetila. Sekin korostaa vapautumista ympäristön kahleista. Siksi moni naistutkimuksen kritisoija haukkuu mielestäni väärää puuta kuvatessaan miten emansipaatio on ristiriitainen. He kun perustelevat sitä usein ulkoisella valinnoilla, ulkoisella toiminnalla. Tosiasiassan sekä housujen pukeminen että hameen pukeminen voi olla emansipationaarinen valinta. Jos henkilö pitää housuista tai jos hän haluaa osoittaa että nainen voi pukeutua aivan samoin kuin mies, housujen pukeminen on emansipoitunutta. Samoin jos henkilö haluaa korostaa sukupuoltaan ja näkee että housupakko viittaa jollain lailla esimerkiksi siihen että naisjohtaja voi olla naisjohtaja vain jos minimoi feminiiniset ominaisuutensa, hameen pukeminen voi olla hyvinkin emansipoitunutta.

Toki olen sitä mieltä että Arno Kotro oli oikeassa tuoreessa kolumnissaan, jossa hän vetosi siihen että argumentaatiota ei saisi esim. naistutkimuksessa korvata asenteella. Hän korosti sitä että argumentit voidaan korvata paremmilla argumenteilla, ei asenteellisilla väistöliikkeillä. Toki olen toisaalta myös sitä mieltä että asenne ratkaisee paljon argumenttien laadusta, koska asenne oikein suunnattuna johtaa keskittyneisiin ja huolella tehtyihin argumentteihin. Hutaisten tehdyt argumentit ovat keskimäärin huonompia kuin sellaiset joiden tekemiseen on nähty vaivaa.

Pelot

Monilla meistä on pelkoja. Tämä ei vielä tarkoita että enemmistö ihmisistä olisi pelkureita. Pelon vastakohta ei ole rohkeus. Pelon vastakohta on tunteettomuus. Rohkeus on pelon voittamista. Tunteettomuus taas on kylmää, psykoottista, patologista, pelottomuutta.

Pelko on luonnollinen vaisto. Se on ensisijaisesti suojaava vaisto, hyvä asia. Tälläinen pelko on ystävämme, ei vihollisemme. Se varoittaa meitä tekemästä asioita, jotka olisivat meille vaarallisia. Pelkoa kannattaa kuunnella kunhan järjen käyttö ei unohdu. Pelko voi vaikuttaa esimerkiksi reittivalintoihimme tavalla joka pelastaa henkemme. Pelolla on kuitenkin myös paha puoli, joka on vihollisemme. Lamaannuttava pelko, joka estää meitä toimimasta, on pahaa pelkoa.

Ensimmäiseksi pelkoa voivat tuottaa ne asiat joita emme ymmärrä. Tälläistä pelkoa voidaan torjua vain hankkimalla tietoa ja viisautta ja taitoa. Saamme paremman ymmärryksen, jolla sitten voimme ylittää torjuvan, emotionaalisen ignoraation, joka on ihmisen luonnollinen reaktio tuntemattoman ja oudon kohtaamisessa. Tälläisessä pelossa on takana sellainen viisaus, että pelkäämme koska meiltä puuttuu tieto ja valmistautuminen. Jos emme ole kokeneet jotain ja se sitten tulee vastaan, se pelottaa. Tämä ei ole pelkuruutta. Jos pusikosta yht'äkkiä hyppää aggressiivinen mies aseen, kuten metalliputken, kanssa, sen pelkääminen on luonnollista. Jopa viisasta. Tälläinen pelko on voitettavissa miettimällä, harjoittelemalla ja valmistautumalla.

Ja ennen kaikkea oppimalla virheistä.

Jos ongelma on niin monimutkainen että emme voi valmistautua siihen, pakeneminen voi olla erittäin viisasta. Tässäkin tapauksessa on syytä tietää että ongelma on ylittämätön. On tunnettava rajansa. Rajojen ylittäminen tälläisessä tilanteessa on uhkarohkeutta. Tyhmyyttä, jonka teemme siksi että joko pelkäämme pelkoa ja siksi että toiset pitäisivät meitä pelkureina tai typerinä. "Rohkeuden todistaminen" joko itselle tai muille on tyhmänrohkeutta. Eikä tyhmänrohkeus auta käsittelemään pelkoa. Tälläisessä sosiaalisessa paineessa pakeneminen voi olla viisasta, ja pelottavaa. Ja tätä kautta poistuminen voi olla jopa rohkea teko.

Ja toiseksi pelkäämme tietysti sellaisia asioita, jotka tiedämme. Jos tunnemme riskejä, huomaamme niitä myös helpommin. Joskus tiedämme että kohtaamme tilanteita, joista emme voi selvitä. Tälläisen pelon viisaus on siinä, etä ainut mitä voimme tehdä niille on väistää niitä. Väistäminen on pelon luonnollinen seuraus.

On katsottava mitä haluaa tehdä, mitkä ovat tavoitteet, mitä realistiset riskit ja mitä keinoja näiden torjumiseen voi realistisesti käyttää. Sota ei ehkä yhtä miestä kaipaa, mutta sotilaan omaiset ovatkin sitten jo aivan oma lukunsa. Siksi pitäisi aina miettiä minkä tekeminen on oikein ja mikä on viisasta. Tehdä sitten vain niitä jotka ovat molempia.

Ei väistää silloin kun pitäisi kohdata, eikä kohdata silloin kun pitäisi väistää. Kirjoitettuna helppo periaate. Sen hallintaan käytännössä taas tarvitaan elinikä.

Xena & Hercules ~ Sex & Gender ~ Nature & Nurture.

"Tie miehen sydämeen käy rintalastan kautta".
(Xena:soturiprinsessan juliste.)

Televisiosta tuli suunnilleen samaan aikaan kaksi sarjaa; Xena:Soturiprinsessa ja Hercules. Xena taisi olla jälkimmäisen spin-off, mutta yllättäen tätä suositumpi sarjana. Syynä ei varmasti ollut sarjan muuten erinomaisempi laatu. Samanlaista huitomista ne olivat molemmat. "Juoneen" oli panostettu suunnilleen saman verran. Mutta ilmeisesti ihmisillä oli väliä sillä heiluiko ruudussa Kevin Sorbo vai Lucy Lawless. Tytöt voivat paremmin samaistua Xenaan ja pojat. Me olemme oma lukumme. (Tosin minä katsoin molempia sarjoja, ja lähinnä satunnaisesti. Mutta jos minun tulisi valita tappako minut Hercules vai Xena, en miettisi kauaa.) Selvästi sukupuolella oli väliä. Ja selvästi naiset ja miehet suhtautuvat näihin asioihin hieman eri tavoin. Jos seksinhalu olisi panoksena kaikki tytöt katsoisivat Herculesta ja pojat Xenaa, Jos taas samaistuminen, toisin päin. Ja vaikka näinkin olisi ero pitäisi selittää jollain, ja se luultavasti olisi se, että itse aihe, taistelu, kiinnostaisi selvästi toista sukupuolta enemmän kuin toista.

Selvästi miehet käytännössä ovat aggressiivisempia näissä mieltymyksissä. Minäkin kirjoittelen taistelufilosofista blogia. Sattumalta olen mies. Sattumalta minut kasvatettiin perheessä, jossa vesipyssyt olivat liian väkivaltaan usuttavia. Turtlesit olivat liian väkivaltaan opettavia ollakseen sopivia 3 -luokkalaiselle. (Ei puhuta siitä että 1. luokalla katsoin kavereilla Indiana Jones ja tuomion temppeli -elokuvan. Ja Xenaa ja Herculestakin tuli katsottua kavereilla.) Silti olen nykyään mitä olen. (Ei, en koe miekkailevani kadotettua lapsuuttani. Ei se nyt "niin kauhea" ollut. Vaikka en ehkä kaikilta osin asunutkaan "parhaassa mahdollisessa maailmassa". No, harvapa meistä taitaa.)

Mutta onko kyseessä pelkkä yhteiskunnan asenne ja kasvatus. Olisiko toisessa kasvatusoloissa tavallista, että kaikki naiset olisivatkin taistelija -amatsoneja, jotka Xenan tavoin hoitaisivat ne hommat mitkä perinteisesti on nähty "miehen töinä" samanaikaisesti kun heidän miespuolisonsa olisivat kotona taittelemassa pyykkiä ja keskustelemassa siitä miten "parrakkaissa ja rohkeissa" Brooke saa Ridgen leppymään kukkasin Brooken oltua taas liian aggressiivinen.

Naistutkimuksessa ja humanistisissa kirjoituksissa tätä asiaa käsitellään. Samoin evoluutiopsykologiassa. Etenkin naistutkimuksessa aihetta käsitellessä tavataan eritellä erikseen "sex" ja "gender". Tässä kohden sex tarkoittaa biologisia ominaisuuksia ja "gender" taas viittaa kulttuurin ja sosiaalisuuden tuottamiin eroihin. Queer -teoria taas hylkää tämänkin eron, muuttamalla erot pelkäksi kulissiksi. On vain rooleja, sukupuolen merkitys on minimaalinen. Käytännössä he sanovat, että "sex min - gender max". (Pidän tuosta kahtiajaosta kiinni termien tasolla tässä blogauksessa, koska se mielestäni on ainut tapa käsittää koko asiaa edes jokseenkin helposti.)

Korostetusti aatteeseen nimeltä "feminimi" liian syväti asettuneet korostavat jälkimmäistä ; Heiltä tahtoo kuulla sen, että sex on todellakin pelkkä ulkokuori. Käytökseen sillä ei ole heidän mukaansa mitään vaikutusta. He korostavat että sex ja gender tulisi erottaa eikä niitä saisi niputtaa. Nämä feministit voivat toki muistuttaa myös että "mies genderinä" on syyllinen moniin kauheuksiin. Tästä suhtautumistavasta löytää kuvauksen kirjasta "Mies vailla tasa-arvoa". Siinä miehiä kritisoineelta feministiltä kysyttiin, eikö hän löydä miehistä mitään hyvää. Vastauksena tulee se, että koska hän itse on heteroseksuaalinen nainen, niin hänestä on ihan kivaa, että miehellä on penis. Tämä tarkoittaa sitä että tämä äärinäkökulma on taipuvainen jättämään miehen tyhjäksi: Fyysinen sukupuoli on pelkkä penis, ja henkinen on jotenkin saastaista.

Tietenkään tämä EI tarkoita sitä että feminismi tai naistutkimus olisi huonoa tai epätieteellistä. Se vain kertoo siitä että kaikki siinä ei ole. Se kertoo vain siitä, että siitä liikkuu "ruohonjuuritasolla" aika erikoisia ilmentymiä. Aihe on kuitenkin kiinnostava:
Sehän on suorastaan malliesimerkki kannanotosta "nature / nurture" -kiistassa.

Eli siinä keskustelussa, onko ihmisen luonne selitettävissä biologisin vai kasvatuksellisin syin. Minulla on hyllyssä suoraan tätä kahtiajakoa käsittelevä kirja. Matt Ridleyn "Geenit, kokemus ja ihmisenä oleminen". Siinä haastetaan itse kahtiajakoa. Ridley päätyy kirjassa ihan arkijärjenkin mukaiseen lopputulokseen siitä, että ihmisen käytös on molempia. Ridley korostaa, että geenit yhdistetään väärin vapauden puutteeseen. Sillä tosiasiassa geenit voivat myös lisätä vaihtoehtoja ja tätä kautta vapautta. Ridley nostaa esimerkiksi sen, että jos geenit vähentäisivät vapauttamme ja kasvatuksemme merkitystä, virukset olisivat vapauden John Stuart Millejä. Ridley selittää että Geenit voivat olla "kytkimiä". Niitä lisäämällä saadaan myös erilaisia toimintoja ja toimintatapoja, jotka sallivat useamman eri strategian kesken valinnan. Ridleyn kirjan mukaan sekä nature että nurture -leiri ovat oikeassa.

Kirjassa on tästä tietysti paljon esimerkkejä.

Luvussa "vaistojen ylenpalttisuus" Ridley kertoo Simon Baron-Cohenin testeistä, jossa havaittiin että jo vauvat katsovat vanhempiaan eri tavoilla. Ja tässä löydettiin korrelaatiota testosteronitasoihin. (Niin, juuri siihen, jota erittää ne kapistukset, jotka paatuneimmatkin naistutkijat nimeävät väheksymänsä "sex" -puolen aikaansaamiksi.) Samoin pojat pitivät hieman enemmän mobileista ja tytöt kasvoista. Samoin selviää, että autismi on korostetusti nimenomaan poikien ongelma. Sukupuolella voi siis todella olla vaikutusta siihen millaisia olemme;

Tälle väitteelle voidaan peräti löytää korrelaatioita. (Ympäristövaikutuksen näkyminen testeissä voidaan minimoida ellei peräti eliminoida esimerkiksi kokeella jossa on sekä naisia että miehiä, jotka on jaettu kaksoissokkokokeeseen siten, että osa laitetaan esim. addrenaliinikuurille ja toinen vedelle ja katsotaan sitten eroja.) Ja että tälle pienelle korrelaatiolle löytyy myös ruumiillisia syitä; Jos joku on fyysisesti taipuvaisempi aggressioon, se ei tarkoita että hän ei voisi rauhoittua. Mutta toisaalta tässä tapauksessa aggressiivisuuden syy ei ole kasvatuksen. Vaikka kasvatus voisi saadakin fyysisesti rauhallisenkin henkilön aggressiiviseksi. Eri tilanteissa aggressiivisuuteen voivat vaikuttaa joko toinen tai toinen tai peräti molemmat. Ja tällöinkin tietysti "tilastollista jakaumaa seuraten".

Samoin esille nousee ympärileikkauksessa sattunut vahinko, joka johti siihen että lapsi kastroitiin ja kasvatettiin tyttönä. Aikuisena hän ihmetteli kuinka oli elänyt koko elämänsä vieraana. Jopa halu tietynlaiseen vessassa virtsaamisasentoon seisaalla oli. Vaikutukset olivat muutenkin aika suuria. Lapsi luuli/tiesi kuitenkin koko ajan olevansa tyttö, samoin hänen ystävänsä ja opettajansa. Se ei estänyt poikamaisia mieltymyksiä. Ridleytä lainaten

"nukkegeeniä ei ole, mutta nuket suunnitellaan vetoamaan ennalta arvattaviin ennakkoasenteisiin samalla tapaa kuin ruoka suunnitellaan vastaamaan tiettyihin ihmisen makuihin."

Tämä ei ole aivan tuulesta temmattu ajatus: Eläimillä, kuten simpansseilla ja gorilloillakin on "lajinmukaiset sukupuoliroolit", jotka näkyvät muun muassa kivesten koossa. Gorillat ovat haaremieläimiä, joiden naaraat eivät käy vieraissa, joten niillä on pienet kivekset. Simpanssinaaraat ovat moniuroksisempia ja seksuaalisesti avomielisempiä. Tuskin kukaan väittää että eläimien sukupuoliroolit olisivat "pelkkää kulttuuria". Ja ihmisen olettaminen joksikin "täysin erilaiseksi" on minusta vain virheellistä heijastumaa luuloista, oman erinomaisuuden ja erikoislaatuisuuden korostamisesta ja oman älykkyytemme yliarvioinnista ; "sex min - gender max" -näkemyksessä korostetaan sitä että ihminen olisi rationaalinen kasvatettavissa oleva olento, jolla ei ole lähes yhtään sukupuoleen sidottuja vaistoja.

Kytkinajattelua käyttäen ei siis oleteta, että olisi olemassa esimerkiksi "sovinistisen sortamisen geeni" tai "rasismin geeni". Sen sijaan siinä on lähtökohtana se, että luonto determinoi sen, miten kasvatus omaksutaan ja miten kulttuuri kehittyy, mutta toisaalta kulttuurikin vaikuttaa luontoon. Ja koska emme tietenkään unohda Humen giljotiinia ja sorru "is-ought" -virheeseen. Se, jos olemme geneettisesti natseja ei oikeuta sitä että olisimme natseja. Tälläisessä näkemyksessä on mielestäni jo kuvottavuuksiin asti perinteistä "Olemme vain sellaisia kuin Jumala meidät tarkoitti" -asennetta, jolla voitaisiin oikeuttaa periaatteessa aivan mikä tahansa. (Ja jostain syystä ihmiset ovat kammottavan taipuvaisia tälläiseen ajatteluun. Mielestäni se on ylimielisyyttä. Eikä sitä vähennä yhtään se, että se nimetään "teleologiseksi ajatteluksi")

Mutta vaihdetaanpa tässä vaiheessa kuitenkin leiriä.

Päästään kulttuuriin ja sen käsittelyyn. Minusta feministien tulisi ottaa huomioon myös se, että tämä uusi feministinen aalto on pakosti osa kulttuuria. Kaikilla niillä perusteilla, joilla he sitovat miehen "genderin" sotiin, heidän oma käytöksensä tulee voida sitoa "genderiin" juuri samalla tavalla. Feminismi on kulttuurinen ilmiö siinä missä mikä tahansa muu asia tahansa. Sitä kuulee jopa syytteitä siitä, että tiede on tarkoituksella miehistetty ja koska yhteiskunta aivopesee miehet tiettyyn "genderiin" voimakkaasti, miehet naistutkimuksessa voivat olla huonoja. Tosiasiassahan myös naiset pistetään tiettyyn genderiin. Feministit asettavat toisilleen normeja, sellaisia jonkalaisia "hyvän feministin" tulee olla; Ja koska suuri monet feministit korostavat genderiin tiivistämisen pakon joka kohdistuu naisiin ja he keskittyvät sen vastustamiseen sen kaikissa muodoissa, eikö tämä johda siihen että he ovat vain toiseen suuntaan aivan yhtä "sitoutuneita" tai "epäobjektiivisia". Jos fysiikan luonteesta tulee miehien kilpailun mittari, aivan samoin emansipaatiosta tulee feministien mittari. Ja jos yhteiskunnan paine on niin kova, että mies ei mitenkään voi olla riittävän objektiivinen, eikö saman pitäisi koskea myös naisia, jotka feministiideologian vuoksi ovat miehiäkin kovemmassa vaatimuspaineessa? Nämä näkökannat ovat toki vain vihaisen vähemmistön lausumia. Ne tulee kuitenkin muistaa.

Selvää on että feministit käyttävät naistutkimusta hyväkseen ja väärin. YX -kromosomiston omistajia demonisoidaan ja XX -kromosomostolaiset ylivertaistetaan samanaikaisesti kun sukupuoliset erot minimoidaan... Mutta tämä ei tarkoita että tämä olisi koko totuus. Mielestäni naistutkimusta kuitenkin parjataan myös aivan syyttä suotta. Tarvitaan kenties "puhdistusta", mutta ei suinkaan poistoa (näin amatööripohjalta onkin helppo laukoa...);

Esimerkiksi naistutkimuksen suorittama kielianalyysi, jossa etsitään kielestä toiseutta, on saanut osakseen kritiikkiä. Tämä analyysitapa, jonka aina liitän suoraan Simone de Beauvoiriin, voi kuitenkin olla aivan hyvää. Erittäin vastaavanlaista analyysiä käytetään muun muassa Pascal Boyerin "teologisessa korrektiudessa". Siinähän katsotaan minkälaisia eroja tarinoihin syntyy. Naistutkimuksen kielianalyysi joka tutkii sukupuolisuutta kykenee taatusti löytämään tälläisiä yhteiskunnan sisäisiä arvoja - joita kiistatta on, pidämmehän helposti muiden maiden tapoja kummallisina. Ehkä ne maksetut kognitiotieteen kurssit, jotka kävin Paulan puolesta muistiinkirjoittamassa hänen luennoillaan ovat jättäneet jälkensä.

Mutta tässä kohden olisi minusta hyvä keskittyä koko ihmiskuntaan. Ainakin minusta tuntuu että keskustelu on painottunut siihen, että miten nimenomaan naisia esineellistetään.

Sillä tosiasiassa aivan missä tahansa yhteiskunnassahan ihmisiä redusoidaan kapeisiin raameihin lukuisilla erilaisilla tavoilla. Otan esimerkiksi itseni; Työpaikalla olen samaa toistava työkone, ammattikorkeakoulussa tiedon vastaanottaja ja käsittelijä, taukopaikalla jotain puolihullun stand-up -koomikon, kahvinpummaajan ja matematiikan ja talouspuolen tai markkinoinnin läksyissä neuvojan välillä. Näihin liittyy odotuksia, jotka minun vaaditaan täyttävän. Rangaistuksen uhalla. Panoksina on työpaikka ja raha, koulutuspaikan jatkuminen ja ystävyyssuhteiden säilyminen. Vastaavia esimerkkejä voisi listata kymmeniä.

Jokainen nainen ja mies ja lapsi on koko ajan jatkuvan, monimuotoisen, esineellistämisen kohteena. Vaatimuksia tiettyyn muottiin, mitä muuta ne ovat? Ei näitä pidetä mitenkään erityisen pahana. Jostain kummallisesta syystä kuitenkin puhe on aina siitä kuinka nainen laitetaan tiettyyn muottiin. Siksi on hieman erikoista että ainoastaan naisten muotittamisesta puhutaan. (Etenkin, kun toisaalla nimenomaan miesten oletetaan olevan jotenkin huonompia tutkijoita koska ovat tiiviimmin painettuna tietynlaisiin normeihin. Mies siis samanaikaisesti samanaikaisesti on vähemmän että enemmän normitettu kuin nainen..)

Lisäksi naistutkijat demonisoivat pornon. Tämä olisi tietysti täysin loogista, jos pitäisimme naisen seksuaalista aktia jotenkin ainutlaatuisen rumana, kuvottavana ja likaisena asiana. Mutta toisaalta nimenomaan perinteinen konservatiivinen, suoraa Raamatusta tuleva kuva on juuri tämä. Vaikuttaa siltä että tätä kautta naisen "gender" vaikuttaa feministienkin mielessä. (Miksiköhän muuten jopa "Dr. Phil" McGraw puheissa pornoelokuvissa näyttelevät naiset ovat uhreja ja miehet irstaita pukkeja? Miksikähän miehet eivät voi olla niitä uhreja ja naiset hyväksikäyttäjiä?)

Tämän jälkeen uskallan korostaa Ridleyn käsitystä yhteneväisistä vaihtoehdosta, että vanhempien taipumus kohdella eri sukupuolia eri tavoin voisi olla geneettistä, vaikka tämä käytös ohjaisikin lasten käytöstä eri suuntiin. (Tämä voi selittää suhtautumisen pornoonkin.) Asiat eivät ole toisiaan poissulkevia. Ei "joko - tai" ; Ne harvoin ovat.