On tärkeämpiäkin asioita kuin mukavuus - itsetunto!

Monesti elokuvissa on epärealistisia, utooppisia, elementtejä. Tälläiseksi voidaan kuvata esimerkiksi Disneyn "Tuhkimo" -elokuvaa. Siinähän tytöllä on karut olot, mutta vain sopeutumalla ikävyyteen ja toivomalla kovasti tulee haltiatarkummi ja korjaa asiat. Tosimaailmassa pelkkä toivominen ei tietysti riitä. Jos olet alipalkattu työntekijäpuhelinmyyntifirmassa, on selvää että jos vain puhelinmyyt ahkerasti ja et yritä esimerkiksi löytää muuta työtä ja vain kovasti toivot että elämäsi olisi paremmin, niin ei ole. Elämä ei muutu tällä tiellä käytännössä. Jopa puhelinmyyjien opastajaksi pääsemiseksi tarvitaan yritteliäisyyttä - ei riitä että myy aika hyvin ja on ollut pitkään tekemässä työtä. Näin ollen elokuvien epärealistisuus vaivaannuttaa monia.

Mutta sitten voi tietysti rentoutua ei-Disneytuotanon parissa. On olemassa jouluinen elokuva nimeltä "Rudolph the Red-Nosed Reindeer: The Movie". Se on elokuva, jossa on esimerkiksi kiireissään turhautunut joulupukki. Elokuvassa syntyy punanenäinen poro. Tämä on järkytys. Joulupukin ensimmäinen reaktio on "I hope that goes avay". Myös muut ovat samaa mieltä. Vanhemmat osallistuvat omituisen loistavan nenän kätkemiseen. Nenä sutataan jolloin se näyttää normaalilta ja mustalta nenältä. Rudolf on itse sinut nenänsä kanssa ja tämän vuoksi käydäänkin seuraavanlainen keskustelu:
"Dad Reindeer: "Come here boy! Put this on your nose."
Rudolf: "But Dad - I don't want to wear it. It's not very comfortable!"
Dad Reindeer: "There are some things more important than comfort - Self-Respect.""
Myöhemmin Rudolf paljastuu taitavaksi lentäjäporoksi. Kuitenkin hänen nenänaamionsa tipahtaa. Ja järkytys on yhtä kova kuin Michael Jacsonin tekonenän tipahtelut. Rudolf ajetaan pois ryhmästä. Itse asiassa hän joutuu elämään eristyksissä kaikenlaisten omituisten otusten kanssa. Koska häntä ei suvaita. Lopuksi Rudolf tietysti sankarillisesti pelastaa kaikki pulasta ja saa hieman kiitosta. Kukaan ei pyydä anteeksi käytöstään. Rudolf saa kuitenkin ilmeisesti paikkansa. Jonka kuitenkin lokeroi itse Joulupukki sanomalla "Rudolf - please! Could you tone it down a bit." Eli ei saisi pitää niin isoa meteliä itsestään.

Elokuva on siis ihanan jouluinen tarina niille, joista pitää sopia kuvioihin. Niille joiden käsitys Joulun hengestä on kertoa, että jos on erilainen niin kannattaa pitää turpansa kiinni ja toimia juuri niin kuin kaikki muutkin. Eli kun pelaa kaikkien mukana eikä pidä mitään meteliä omasta erikoispiirteestään vaan kätkee sen, niin sitten väkivalta, kiusaaminen ja lievemmät henkisen ja fyysisen väkivallan muodot vähenevät ja jäävät pois - ehkä.

Tämä jännite on riemukas, koska elokuva käsittelee suvaitsevaisuutta ja mukaan kuulumista. Tarina kuvaa erilaisuuden kanssa toimeentulemista itse asiassa sellaisella, melko kyynisellä tavalla, jota Disneyn "Topi ja Tessu" kuvasivat aikanaan. Senkin henki oli että erilaisen kanssa voidaan elää ja tulla toimeen. Mikäli eläminen ja toimeentuleminen tarkoittaa likimain samaa kuin "tapetaan kohdatessa". Tämänlainen inhorealismi tuntuu kuitenkin pahalta. Moni voisi kuvata että elokuvassa on surkea moraali. Kuitenkin sitä voidaan kuvata myös realistiseksi.

Kyyniseltä ja moraalittomalta vaikuttava elokuva ei välttämättä kuvaa maailmaa sellaisena kuin sen pitäisi olla, vaan sellaisena jona se valitettavasti ilmenee.

Näin saadaan mukaan mietteitä Quasimodosta ja vastaavista, tosin nurinpäin kääntyneenä. Voidaankin sanoa että sen sijaan että niiden moraali on vääristynyttä (kuten aiemmin kirjoitin), niissä onkin vain nykytilaa kuvaava ja sen eettisyyttä kyseenalaistava inhorealistinen maku.

Moni tottakai moittii että Disney ajaa pinnallisia arvoja kun naittaa Esmeraldan komistukselle, vaikka Quasimodo onkin hyvin perinteinen sankari ja perinteisellä sadun logiikalla "ansainnut rakkauden" rohkeudellaan, aidolla rakkaudellaan ja sankariteoillaan. Kuitenkin tosimaailmassa asiat eivät mene näin. Vaikka olisi kaunista ja ideaalista että Quasimodo saisi kauniin tyttönsä, niin hän ei kuitenkaan saa. Tämä voi olla muistutus arkielämää kohtaan. Ansaitsemisesta ei ole kysymys ja pinnallisetkin asiat voivat johtaa siihen että ideaali ei toteudu. Jospa tässä ei esitetäkään maailmaa hyvänä, vaan muistutetaan että maailma kenties onkin juuri noin kauhea. Utopian sijasta tarjotaan realismia, ja eskapismin sijasta kyynisyyttä. Quasimodon yksinjääminen ei siis ole välttämättä elokuvantekijän kommentti "emme voi päästää hirviötä geenipoolia suttaamaan" tai että "on oikein että vammaiset ei pääse seurustelemaan kovin helposti". Silloin se kertoo vain maailma kuitenkin pelaa näin pinnallisilla säännöillä.

Mielestäni Rudolfin a.k.a. Petteri Punakuonon seikkailut ovatkin jotain, jota kaikkien ihmisten pitäisi nähdä. Sillä se kuvaa mielestäni mukavasti sitä kokemusta, mitä uskonnottomana eläminen nyky-yhteiskunnassa tarkoittaa. Se on inhorealistinen kuvaus siitä minkälaista on elää "erilaisena".

Uskonnoton Rudolfina

Sillä se, että ilmoittaa uskonnottomuudesta ääneen tai tuo vihjaavastikin esiin jotain siihen liittyvää, ei ole yleisesti ottaen hirvittävän fiksu veto. Ellei sitten pidä sosiaalisesta vaivaantumisesta ja oman näkemyksen oikeuttamista sosiaalisesti miellyttävänä.

Sillä tavallisesti ensimmäinen reaktio on hämmentynyt kysymys. Esimerkiksi eräs kirkosta eronnut nainen sai äidiltään kommentin "Oletko miettinyt miten käy jos haluat kirkkohäät?" Itse olen toistuvasti saanut kuulla kysymyksiä "Eikö kirkko kuitenkin tee hyväntekeväisyyttä?" Ja muutenkin tämä arkaileva kyseenalaisuus tulee vastaan monessa yhteydessä, jopa täysin tuntemattomien ihmisten toimesta.
1: Tosin tutut ovat ne kenties riskaabelein ryhmä ; Jopa siinä määrin että emme puolisoni kanssa uskalla mennä avioon häiden kautta, kun hänen suvussaan on ihmisiä joita järkyttäisi niinkovasti se, että kumpikaan meistä ei kuulu kirkkoon. (Syy ei ole ainut, mutta se on yksi. Se on hieman kuten molempien sisäisesti riitelevät suvut, jossa kutsuminen ja kutsumatta jättäminen johtavat puolenvalintaan ja riitelyyn, tekipä miten teki.) Odotettavissa oleva hämmästys ja järkytys ja sihen liittyvä oman vakaumuksen perustelu ovat jotain jota ei välttämättä halua. Mutta jos häihin jättää kutsumatta, ei saa meteliä vaan tekee kauhean kohteliaisuusvirheen.

Kysyvä/uteleva/kyseenalaistava perusasetelma on mielenkiintoinen, koska kysymyksiin vastaamisessa on mukana henki jossa valinnan oikeudellisuus kyseenalaistetaan. "Entä kirkkohäät?" -tyyline reaktio vihjaa että kirkosta eronnut on kenties unohtanut että kirkko tarjoaa tämänlaisia palveluja, joita hän voi haluta. Häijympi voisi sanoa että kysymyksellä kyseenalaistetaan valinnan oikeudellisuus ja ilmoitetaan samalla implisiittinen kannanotto siitä että odotusarvoisesti kirkosta eroamista pidetään lyhytjänteisenä ja harkitsemattomana asiana; Että uskonnottomuus on sitä että ei mietitä "suuria kysymyksiä" tai oikein mitään muutakaan.

Minä otan kuitenkin neutraalimman kannan - kaikkien kannattaisi - ja esitän vain että reagointi on ihmetys ja uskonnollisen vaihtoehdon arvonpalautusta yrittävä. Kysymyksessä on mukana kirkon ja uskonnon hyvien puolien korostamista. Kenties uskonnottomuus koetaan pilkkana ja uskonnon merkityksen kyseenalaistamisena, jota vastaan puolustaudutaan. Mutta kysymys kääntää toimen siten että itse ei perustella omaa näkemystä, vaan kysyttävä joutuu perustelemaan oman kantansa. Mukana on kenties annos käännyttämisen halua ja sitä että uskonnotonta kannustetaan kyseenalaistamaan päätöstään ja harkitsemaan sitä uudestaan. Uskonnoton, vihattu vähemmistö, joutuu siis oikeuttamaan ja perustelemaan lupansa olla jotain mieltä. Ja tätä kyselyä tehdään aika ahkerasti, joten käytännössä uskonnottoman elämä kuluu oman mielipiteen perusteluun, jota joutuu tekemään vain siksi että ihmiset kysyvät. Aina.

Uskovainen Rudolfina

Tottakai myös uskonnollisuuteen suhtaudutaan nuivasti. Mutta on hyvä katsoa millä tavalla. Otan esimerkiksi jo aiemmin esittämäni Opettaja -lehden kohdan "Raamatulla päähän" . Tekstissä kohdassa jota en quottanut suoraan aikaisemmin) kertoo että kun omasta vakaumuksesta kertoo, ihmiset astuvat puolustuskannalle. Sanasta sanaan seuraavasti "Nenän nyrpistely, ihmettelevä katse, paidanhelman hypistely ja jalkojen stressaantunut siirtely viestivät keskustelukumppanin epävarmaa olotilaa ja ajatusten hurjaa juoksua "yrittääköhän toi käännyttää mua", "se näyttikin ihan hihhulilta", "toivottavasti me ei nyt aleta puhua Jeesuksesta"." Käännytystä pelätään niin paljon että tulee ahdistus. Uskova kuitenkin haluaisi vain olla avoimesti kristitty. Kun asiaa miettii vähänkin samastuvasti, ymmärtää että tämäkin on sosiaalista eristämistä ja loukkaavaa. Joku voisi pitää tätä loukkaavana ja uskonnon arvoa poistavana. Kuitenkin tässä tehdään ignoraatiota jossa uskonnon kohtaaminen ylireagoidaan ja oletetaan että kysymyksessä on itsepuolustusasetelma. On ahdistavaa että oman vakaumuksen ilmaiseminen koetaan ikään kuin hyökkäyksenä joka vaatii itsepuolustustilanteen.

Uskovainen Rudolf on olennaisesti erilainen kuin Uskonnoton Rudolf.

Reagointitavat ovat kuitenkin hyvin erilaisia. Uskonnollisuus kohtaa ignoraatiota, joka rakentuu itsesuojelun varaan. Ihminen ei halua puhua jostain asiasta. Uskovaisia siis ärsyttää se, että he pitävät tärkeänä jotain ja muut eivät halua. Ratkaisuksi tähän haetaan suvaitsevaisuutta jossa nämä vaivaantuneet ihmiset pakotetaan puhumaan asiasta. Ignoraatio on tottakai ärsyttävää. Mutta vielä ärsyttävää on kyseenalaistava perusasenne. Uskonnoton joutuu aina perustelemaan oikeutensa omaan mielipiteeseensä.

Ero on ymmärrettävä sillä, että jos feissari yrittää pysäyttää kadulla, niin ihmiset kävelevät ohi. Näin tehdään uskovaisille. Ateismin kohdalla feissaria debatoida kilpailevalle feissaustyöpaikalle töihin. Että se on niin paljon parempi hyväntekeväisyysjärjestö. Että väärän työn olet valinnut, miten oletkin voinut tuollaista hyväntekeväisyyttä ryhtyä. Yhteys on siitä merkittävä, että julistus on yhdenlaista feissausta. - Itse asiassa ajalta ennen kuin feissareita olikaan, oli kadunkulmissa pysäytteleviä "olisko hetki aikaa" -kysymyksineen. Heitä kutsuttiin esimerkiksi vaeltajapastoreiksi. Toimenkuva oli suunilleen sama.

Uskovaisten kohdalla on muistettava että ignorointi voi tuntua ikävältä - Eikä ihme, sehän on yksi sosiaalien väkivallan muotokin. Kuitenkin tässä on hyvä huomata, että vertailussa uskonnottomuus on vielä paljon paljon ikävämpää. Sillä uskovainen ei joudu oikeuttamaan omaa vakaumustaan. Päin vaston, mitään argumentaatiota tai kiistelyä asiasta ei tarvita - tai itse asiassa edes haluta kuulla. Uskonnoton joutuu sen sijaan aina vastaamaan mitä ihmeellisimpiin kyseenalaistuksiin. Petteri Punakuonon katsomisen kohdalla näkyy mistä on kysymys.

Uskovaisiin kohdistuva suojaus on itsen suojaamista. Vaikenija ei käännytä uskovaista tai kiellä uskontoa. Hän kieltäytyy itse ottamasta osaa siihen. Kysymys on vaikenijan itsemääräämisoikeudesta. Uskonnoton sen sijaan kohtaa kyseenalaistamista, jossa kysymys on ns. hyysäämisestä. Kysymys on siitä että hänet eräässä mielessä velvoitetaan tilivelvolliseksi. Kysymys on siitä että uskonnottoman itsemääräämisoikeus kyseenalaistetaan ja leppoisan ystävällisesti ollaan huolestuneita siitä että jos maailmaan heittää ihanteita kuten "Sapere aude", että kaikki ei sitten olekaan samaa mieltä.

Kun kukaan "ei tarkoita" sitä mitä kuitenkin tapahtuu (paitsi jotkut, joita on itse asiassa aika paljon).

Tosiasiassa suurin osa uskovaisista on ihan ystävällisiä veikkoja. He ovat enemmän uteliaita kuin vastustavia. Kun he nostavat esiin kysymyksiä, he itse asiassa enemmänkin tuovat esiin niitä seikkoja joita he itse pitävät kirkossa tärkeänä. Tässä he eivät siis koe tuovan käännytystä vaan ajattelevat vain juttelevansa. Kysymys ei siis ole tarkoituksellisesta ilkeydestä. Kysymyksille, kun niihin joutuu aina ja kaikkialla vastaamaan, tulee kuitenkin uusia sävyjä. Kirjoitinkin tähän liittyvästä muutama vuosi sitten : "Mistä olet kotoisin?" muuntuu toistuessaan maahanmuuttajan mielessä helposti muotoon "Et kuulu tänne, mihin kuulut". Kysys itsessään ei ole paha, mutta kun toisistaan tietämättömät yksilöt toistavat samaa kysymystä, se muuttuu viattomasta sukuhistorian selvittämisestä muistutukseksi siitä että on vähän kuin väärässä paikassa, jokin jonka ulkopuolisuus pistää silmään niin että aina kysellään. Olen itsekin harjoittanut tätä virhettä maahanmuuttajien kanssa, joten kuvittelen osaavani kertoa mistä on kysymys.

Uskonnottoman silmissä uskovainen muuntautuu kysymyksineen hieman kuin elokuvan kyyniseksi Joulupukiksi, jolle Rudolfin punainen nenä on kauhea epämuodostama ja mutaatio, joka on inhottava ja joka toivottavasti menee pois. Ja jos asema oikeutetaan kovimman kautta, niin silloinkaan ei saisi olla näkyvissä. Uskonnoton on OK niin kauan kuin ei mainitse olevansa uskonnoton, jossa vaiheessa hänet täytyy jälleen kyseenalaistaa.

Hupaisaksi tilanne muuttuu siinä vaiheessa, kun aletaan puhumaan uskonnottomuudesta arvotyhjiön lähteenä. Sillä silloin heitetään edellä mainitsemani "kohtelias uteliaisuuskin" syrjään. Silloin teemana on se, että uskonto on yksinkertaisesti Se Oikea Ja Hyväksyttävä Vaihtoehto. Ateismin oikeutuksien murskaaminen muuttuu silloin itsetarkoitukselliseksi, ja tälle halutaan teologisesti korrekti syy. Ei siksi että sitä ei tehtäisi muutenkin, vaan sen takia että tälle toiminnalle saadaan ikään kuin lupa. Että saa tehdä pahaa, mutta pääsee kuitenkin eroon siitä ikävästä tunteesta joka keskivertoihmiselle tulee toisen syrjinnästä ja kiusaamisesta.

Uskonnottomat huvittelevat joskus "hyvän kansanmurhan" ideasta, siitä että uskovaiset ovat valmiita tekemään monimutkaisia moraaliumpisolmuja oikeuttaakseen Raamatussa tapahtuneita tekoja, joihin Jumala on käskenyt, ja jotka nykyään tuomittaisiin sotarikoksina, kansanmurhina - ja kenties jopa rikoksina ihmisyyttä vastaan. Tämänlaiset uskovaisten argumentit tuntuvat kansanmurhien vastustajista erinomaisen eriyttäviltä : On vaikeaa tai mahdotonta samastua argumenttiin jonka lopputulos on sen tapainen. Syntyy helposti käsitys, että huonosti menee kun mustaa selitetään valkoiseksi.

Uskonnottomana oleminen ja näiden lähestymistapojen lukemisen kohdalla tilanne on hieman vastaavaa. Se on hieman kuin olisi se Petteri Punakuono joka joutuu kuuntelemaan sitä isänsä argumentaatiota siitä miten "itsekunnioitus on tärkeää ja siksi pitää mennä kaappiin". Tässä he siis perustelevat miksi on eettistä syrjiä sinua. Uskonnottomien pahuutta perusteleva uskovainen tuntuu uskonnottomasta joltain joka on häijy sinua kohtaan ja joka oikeuttaa toimensa omalla Pyhällä Kirjallaan, kertoen että häijyys on tahallista ja että se ei tule loppumaan - ja valittaa sen jälkeen että olet nuiva häntä ja hänen Pyhää Kirjaansa kohtaan.

Miltä tämänlainen saa asiat tuntumaan?

Joku voisi kysyä, että miltä tälläinen tuntuu uskonnottomasta? Tämä kysymys on oleellinen esimerkiksi kun arvioidaan sitä miten sisäänpäinlämpiäviä tai/ja ystävällisiä, asiallisia, reiluja ja uskonnonvapautta ja muita vastaavia asioita kunnioittavia uskovaiset ovat yleensä. (Sillä tässä blogauksessa puhutaan uskovaisista yleensä. Kysyvää asennetta esiintyy likimain kaikilla. Aihe koskee siis hyvinkin leppoisia uskovaisia. Harvinainen poikkeus on se, joka ei ylläty ja ala kyseenalaistamis-kyselemään.) Minulla on tunnetilaa kuvaava kuva. (Lukuohje; Uskonnoton on se jonka naama näkyy. Teistinen ystävällisyys on se kenkä. Ja hänen Jumalallinen normistonsa se kuvan ulkopuolella oleva käsipari, joka vääntää käsilukkoa niin että tilanteessa ollaan jumissa.)Tosin tuo kuva antaa täysin vääristyneen kuvan, koska se on otettu tilanteessa jonka lasken ns. hauskanpidoksi. Tuonlainen kurittaminen on mielestäni aivan asiallista, koska ennalta sovimme tilanteen. Ja se, että tappiostani korkealla vyötasolla olevalle ninjutsukalle otetaan vielä nöyryyttävä valokuva on hauska pieni kepponen. Sen sijaan se, miltä toistuva kyseenalaistus tuntuu. Se ei ole ollenkaan yhtä hauskaa tai leppoisaa. Tämä kontekstoineekin sen, miltä tuntuu olla se Petteri Punakuono maailmassa jonka asennekulttuuri rakentuu kyynisen Joulupukin varaan.

---

Ainut asia jonka voin sanoa heille, jotka kokevat että tämä blogaus on kirjoitettu heidän sanomiset ja tekemiset mielessään - kenties siksi että niin onkin - he voivat minun käsittääkseni sanoa puolustuksekseen vain sen "en ymmärtänyt". Se on ratkiriemukasta kun kysymysasetelma itsessään vihjaa että ymmärrys on niin tärkeä asia, ja lisäharkinta ei koskaan haittaa. Ymmärryksen vaikeutta hidastaa sekin, että olen jopa varsin suorasanaisesti vittuillut asiasta. Että "Miten teräviä ja kovia vihjeitä Te oikein tarvitsette?" Ne muut ihmiset, jotka eivät koe että tämä on kirjoitettu juuri heille. Pahoittelen että jouduitte lukemaan universumin häijyimmän ja kieroutuneimman elokuva -arvostelun.