tiistai 1. tammikuuta 2013

Miksi Hobitti?

"Hobitti" -elokuva ja sen fanittaminen ovat tällä hetkellä aika suuri ilmiö. Ennakkoinnostus on tietenkin ymmärrettävissä, sillä "Taru Sormusten Herrasta" oli mainio elokuvakokonaisuus. Tosin jo ennen elokuvan tuloa minulla oli vahvoja epäilyksiä. Syynä on se, että "Sormusten Herra" on hyvä kirjana. "Hobitti" taas ei. Lisäpelkoja herätti se, että kirjana ohuehko Hobitti oli venytetty kolmeen elokuvaan, kun taas se hyvä kirja oli tiivistetty aivan yhtä moneen.

Pessimismini oli liioiteltua ; Elokuva on parempi kuin kirja. Kuitenkin sitä katsellessa syntyi lähinnä "absoluuttisen nollapisteen" kuvaamia tunnelmia "Hinnat ovat jälleen nousseet - maisemat ovat yhtä kauniita." Elokuvan tarinallinen sisältö kun näyttää tiivistyvän siihen että Bilbo lähtee ihannoidusta porvarillisesta yhteisöstä ihannoituun seikkailuun ja menettää kykynsä pelätä. Kääpiöt taas ovat epäluuloisia mutta oppivat luottamaan kun toinen näyttää menettävän kykynsä pelätä. And that's it. Loppua kuvaa sitten vahva random encountereiden henki. Elokuvassa ei siis ole ideaa, vaan tapahtumia.

Hobitissa ei ole mitään mitä ei olisi tehty TSH:ssa monisyisemmin ja paremmin. Yksi syy on tietysti se, että sormus oli läsnä, konkreettisesti kannettava. Smaug taas ei. Se on vain jossain kaukana. Maali ei ole yhtä läsnäoleva, tavallaan konkreettinen, joten punaista lankaa ei ole yhtä helppoa rakentaa. (Konkreettisuus ei tunnu järkevältä jos asiaa miettii siten että Smaug on iso kasa lihaa ja Sauron taas on abstrakti aineeton paha. Mutta tämä ei ole se kulma jolla tavalla sormus on konkreettinen kun taas kaukana oleva Smaug on abstrakti maali.) Tämä on selitys huonoudelle, eli se ei kuitenkaan muuta sitä, että olen pettynyt. Hyvin pettynyt.

Hobitti on mielestäni malliesimerkki siitä miten Umberto Eco oli liian oikeassa. Hänhän kuvasi "keskiaikaharrastajia" ihmisryhmäksi joka keräsi omituista symboliikkaa ja pseudohistoriaa. Esiin tulee sekin, että itse asiassa roolipeleissä ja fantasiakirjallisuudessa ei ole kysymys mielikuvituksesta. Niitä myydään mielikuvituksella, mutta niissä on tosiasiassa enemmänkin kysymys rituaalista jossa toistetaan tuttuja elementtejä, symboleita ja arkkityyppejä. Ja tällä tavalla saadaan luotua tuttua. Ei uutta. ~ Tämä ei tietysti koske koko fantasiagenreä tai roolipeligenreä. Mutta se kuvaa sitä niin suurissa mittakaavoissa että sitä ei haluaisi ajatella.

Olen tavannut ajatella että fantasia/roolipeligenre on kulttuurisodassa neutraali. Kuitenkin siinä voidaan nähdä tiettyä klikkiytymistä. Tietyt pelitavat eivät nimittäin sovi kaikille. Toiset pelitavat korostavat sekulaaria kulmaa, silloin roolipeli voidaan todella nähdä jopa uskontokapinana. "Roolipelivainot" ovat tässä mielessä ymmärrettävä ilmiö. Sitten on tämä yllämainitsemani tyyli, jossa symbolien toisto tuo rituaalin. Enkä ihmettele että joku tekee tässä yhdistelmiä uskontoon.

Moni hengellinen loukkaantuu tässä vaiheessa syvästi. Sillä heistä on halveksittavaa rinnastaa "Raamattu" satukirjaan. Kuitenkin tosiasiassa tässä kohden olen samoilla linjoilla kuin monet uskovaiset.

Otan tästä esimerkiksi Järveläisen "Onko uskonto ihmisen lajityypillinen ominaisuus?" -blogauksen. Sen ideana on se, että idea homo religiosus -ihmisestä on vanha ja toistuva; 
"1700-luvulla niin sanotun moraaliaistikoulukunnan piirissä ajateltiin, että moraali perustuu sisäsyntyiseen moraaliseen aistiin ja tunteeseen. Ideaa kehitti uskonnon alalla Jonathan Edwards, joka esitti uskonnon perustuvan uskonnolliseen aistiin.

Uskonnollisen aistin ajatuksella on aatehistoriassa eteenpäin ja taaksepäin edustajia. Jo 200-luvulla Origenes esitti, että ihmisillä on erityisiä uskonnollisia aisteja (theia aisthesis), jotka tosin syntyvät hänen gnostikoiksi kutsumillaan Pyhän Hengen valaisemilla sieluilla.
Protestanttisessa teologiassa Friedrich Schleiermacher esitti, että kaikki ihmiset syntyvät uskonnollisella tajuisuudella (Religiöse Anlage) varustettuina, mutta kasvatus pilaa sen.
1900-luvun alussa taas Rudolf Otto esitti, että ihastuttavana ja kauhistuttavana salaisuutena esittäytyvän Jumalan kohtaaminen on mahdollista tietoisuutemme rakenteen takia. Hänen mukaansa mystikoiden sielunpohjaksi kutsuma Jumalan kohtaamisen ydin inhimillisessä tietoisuudessa on itse asiassa kantilaista tietoisuuden kategoriaa muistuttava luonnollinen tajunnanrakenne ihmisessä." Järveläisen mukaan homo religiosus ei ole kovin uskottava koska "Ensimmäiseksi, jos henkilöllä ei ole moraalia, häntä pidetään erittäin ongelmallisena. Mutta jos henkilöllä ei ole uskontoa, häntä ei yleisesti pidetä erityisen kasvatuksen tai hoidon tarpeessa olevana. Toiseksi, on olemassa ihmisiä, jotka eivät osoita minkäänlaista herkistymistä uskonnollisille kysymyksille. Heille uskonto on ikään kuin väri, jota ei näy. He elävät täysin normaalia ja rikasta elämää, mutta uskonnollisilla kysymyksillä ei näytä olevan siinä minkäänlaista sijaa."

Itse en pidä uskonnollisuutta ihmisen lajityypillisenä ominaisuutena. Pidän sitä vähän samanlaisena piirteenä kuin taiteellisuutta ; Kaikissa kulttuureissa on ollut taidetta, niin horisontaalisessa kuin vertikaalisessa suunnasa. Silti kaikki eivät ole taiteellisia. Eikä taiteellisuuden puute tee ihmisestä "vähemmän ihmistä", tunteetonta robottia tai muutakaan. ; Ihmisten lajityypilliset piirteet itse asiassa näkyvät karkeasti susilapsissa. Heillä on aistijärjestelmät. Heidän makuaistinsa ja silmänsä toimivat kuten muillakin. Uskonnollisia he eivät ole, eikä heidän kielelliset kykynsäkään päätä huimaa. Tämä kertoo nähdäkseni nimenomaan siitä että uskonnot, vähän kuten puhekin, opitaan. Se, että itsereflektiomme ei kykene rakentamaan muistikuvaa ensimmäisen äidinkielen opettelusta tai uskonnosta ei tee siitä synnynnäistä. Muistojen puute vain tuntuu mysteeriltä tai joltain joka on ollut aina.

Häntä vastaan asetutaan esittämällä kritiikkiä. Tai ainakin jotain jonka minä käsitän retoriseksi kysymykseksi. Tai jotain joka voidaan vähintään nähdä retorisena kysymyksenä. Tai avomielisenä vain kysymyksenä johon moni uskovainen ja hengellinen vastaa retorisesti tavalla jonka osaan ennakoida.
"Eilen tuli televisiosta elokuva Pan's Labyrinth. Se on fantasiaelokuva, joka sai useita Oscar-ehdokkuuksia ja kiitosta ympäri maailman. Harry Potterit ja Tarusarja sormusten herrasta ovat niin ikään valtavan suosion saaneita teoksia, visuaalisesti mahtipontisia.

Lisäksi voidaan luetteloida kiinalaiset wuxia-tyyliset tarinat tyyliin Hiipivä tiikeri, pierevä lohikäärme; niissä niin ikään on fantasia perustavana aineksena. Myös tieteiselokuvissa on fantasiaelokuvista tuttuja pyrkimyksiä tavoitella henkisyyttä, kuulemma Matrix on semmoinen kovin gnostilainen elokuva, jota en ole jaksanut katsoa.
Menin Makuunin sivuille keksiäkseni, minkä leffan vuokraisin. Siellä on uutuuksissa hirmu usein kategoriana "muu" tai "scifi" tai "fantasia", nämä elokuvalajikkeet ovat todella vallanneet alaa.
Mistähän se kertoo?"

Usein fantasia liitetään vahvasti hengellisyyteen. (Siksi minun tarvitsi kirjoittaa siitä "roolipelien kulttuurisotapuolesta" erikseen aikaisemmin.) Osa roolipelaajistakin näkee että genre on jotenkin erityisen pro -hengellinen. Minun on roolipelaajana ja totaalisen "hengettömänä" ihmisenä pakko ihmetellä. Esimerkiksi mieltymykseni kung-fu -elokuviin on tunnettua. Mutta en ymmärrä miten tässä voisi olla kyseessä mikään "jumalanikävä". ; En ylipäätään ymmärrä sitä logiikkaa jolla mielikuvitus ja vaihtoehtoiset maailmat liitetään uskontoon. Ellei se sitten ole nimenomaan se, että kerrotaan että uskontokin on fantasiaa, satua. Tätä uskovaiset eivät kuitenkaan yleensä hyväksy.

Satujen ja fantasian suhde uskontoon onkin juuri tämänlainen, kahtalainen. Uskovaiset killittävät tässä kysymyksessä kaksoisstandardissa jossa uskonnon vertaaminen satuihin on vakava loukkaus.
1: Että rationaalinen ihminen ei rinnasta Jumalaa fantasiaan. Että yksisarvisiin ja keijumagiaan uskominen ovat camp kun taas Jeesus ja rukousparannukset ovat arvostettavia konsepteja. Että jos olet ateisti joka on kiinnostunut Jeesuksesta olet jotenkin fiksuna ja sivistyneenä pidettävä. Mutta jos olet ateisti joka on kiinnostunut Batmanista olet jotenkin hoopo.
2: Että fantasia on kuitenkin rinnastettava uskontoon niin että jos et vastaa stereotyyppistä mielikuvaa tunteettomasta sosiopaatista joka on kiinnostunut vain matemaattisista kaavoista, etkä lue kuin faktakirjallisuutta, ole onneton ja vastaavaa niin et ole oikea ateisti. Fantasia on Jumalanikävää yht'äkkiä ja välittömästi. Eikä Jumalan rinnastus yksisarvisiin ole nyt yhtään naurettavaa. Se, mikä tässä nähdään korkeintaan naurettavaksi on se, että ateisti hakee parannusta jumalaikäväänsä noin latteasta ja Jumalaan rinnastettuna halvasta ja paskasta lähteestä. (Hurraa.)

Oma kantani on se, että fantasiaa voidaan käsitellä uskonnollisilla tavoilla, esimerkiksi Lewis kirjoitti "Narniaansa" ajatellen että ihmisten keksimien toisten todellisuuksien tulisi ammentaa suoraan siitä Yhdestä Oikeasta toisesta todellisuudesta, eli Lewisin omien näkemysten mukaan hyvinkin olemassaolevasta Jumalan maailmasta. Mutta fantasia ei ole uskontoa.

Fantasiaa voidaan katsoa hengellisen kulman lisäksi myös eskapismina, todellisuuspakona. Ja tässä kohden näkökanta on oleellisesti päinvastainen Lewisin kanssa. Lewis yritti saada ihmiste lähentymään Jumalan valtakuntaan, joka oli hänelle totta.  Valtaosaa fantasiasta tarvitaan kuitenkin siksi että monelle ihmiselle pahan ongelma on merkitsevä todellisen maailman kuva ; Luomakunnan todellisuus on banaali, julma, tylsä ja lattea, joten miksi tyytyä siihen?
1: Tilannetta voi kenties lisäavata viittaamalla hikipedian "perheen perustaminen" -juttuun. (On omaa käsialaani.) Se kun korostaa samalla avioitumisprosessin molempia kulmia ; Se kuvaa pitkästi sitä miten parisuhde on eräänlainen pakkorituaali, virallisesti aikuistava initiaatioriitti, johon ajetaan banaalisti "Perheen perustaminen on pohjimmiltaan salatiedettä oleva rituaali joka ohjautuu hyvinkin hienovireisesti. On tärkeää että initioitavalle annetaan näennäinen vapaa tahto. Kuitenkin tässä on takana tiukka ohjaus joka komentaa ihmisiä tekemään rituaalin seuraavan vaiheen. Näin ihminen opastetaan aikuisuuteen. ; Ja jos hän ei tätä itse osaa, niin hänet kävelytetään aikuisuuteen kädestä pitäen ja selästä työntäen." ... "ohjailu toteutetaan kysymyksin jotka ovat illokuutioiltaan käskyjä." Vanhempien kulma asiaan on karu mutta optimistinen "Häissä on ihana kyynelehtiä kun näkee että lapset ovat onnellisia, luottavat tulevaisuuteen ja heillä menee sillä hetkellä asiat hyvin. Vaikka avioliitto onkin pohjimmiltaan kupla ja ajatus ikuisesta yhdessäolosta absurdi ja todennäköisesti utopistista paskapuhetta.". Näin initiaatioprosessi vain etenee, perusarvoista, omasta käytöksestä ja kaikista muista asioista riippumatta." Ja tarve tälle keksitylle irrationaaliselle utopiaroskalle on juuri se, että todellisuus ei ole sellainen. "ihminen taistelee absurdein ja mielivaltaisin keinoin saadakseen elämään rakennetta, järjestystä ja eleganssia. Edes joskus. Ja rehellisesti sanoen ihmiset haluavat näitä elämäänsä yleensä juuri siksi että todellisuus noin keskimäärin tarjoaa tätä itsessään faktatasollaan yllättävän vähän."

Nähdäkseni tämän näkökulman ydin on jotain jota kristikunta on tottunut pitämään peräti jumalanpilkkana. Itse koen ajavani asiaa tästä kulmasta. Ja kantani olisi jumalanpilkkaa ellen pitäisi Jumalaa ja hengellisyyttä tässä kohden irrelevanttina kulmana. Roolipeli ei ole minulle uskonnonvastainen alue vaan uskonnoton alue. Siksi fantasia ei ole suoraan kulttuurisodassa kummallakaan puolella. Idiootit kulttuurisodan puolin ja toisin vain yrittävät latistaa koko genren oman viitekehyksensä asian ajamiseen. Fantasia on parempi kuin tämä. Paitsi ehkä Hobitti, joka oli kliseistä roskaa jo silloin kun se kirjoitettin ensimmäisen kerran paperille.

Ainut hyvä asia joka Hobitista voidaan sanoa on se, että se on optimistinen. Valitettavasti tämä ei ole silmissäni hyve. Optimismia voi tietysti luoktella. Ja niissä kaikissa on ongelmia.
1: Sillä jos ihminen uskoo että elämme parhaassa mahdollisessa maailmassa, on hänessä pakko olla jokin vika. (Ja itse asiasa hyvin samanlainen kuin Lewisin tapa heijastaa fantasia taivaan valtakuntaan ja pitää tätä aktuaalisen toisen todellisuuden heijastamisena.)
2: Sitten on niitä optimisteja jotka kuvittelevat voivansa parantaa maailmaa. Tämä kuulostaa kenties hyvältä. Kunnes tajuaa että tästä ratkaisijamallista ensimmäisenä mieleeni tuleva hahmo Hitler, jolla oli yltiöoptimistinen näkemys Paremmasta Maailmasta ja Lopullisesta Ratkaisusta. Hän nousi aivan taatusti aamulla vuoteesta uskoen tekevänsä Tärkeää Työtä ja Parantavansa Maailmaa Oleellisesti. Sama koskee tietysti jokaista uusnatsia, perussuomalaista ja muuta vastaavaa ihmistä joista maailmassa on yksi ongelma (maahanmuuttajat, erirotuiset, feministit, uskonnottomat, kristityt) joiden poistaminen ratkaisisi valtaosan kaikista vaikeuksista (työttömyys, itsemurhat, väkivalta, massamurhat, ripuli).

"Taru Sormusten Herrasta" pitää sisällään synkkiä sävyjä jotka näkyvät etenkin Frodon kohtalossa. Kohtalossa jota toki alleviivataan Kohtalona, massiivisena ja jotenkin mystisesti ulkoamääräytyneeltä, mutta sen karuus tunnustetaan. Nämä teemat ovat "Hobitin" maailmassa vieraita. Siinä todellisuus on läpioptimistinen. Maailma kuvataan pohjimmiltaan hyvänä että sen ongelmat korjattavina. Hobittila ja sankaruus ja seikkailu ovat molemmat positiviisia asioita, vaikka niissä onkin tietysti suuri elämäntapaero. Ja Smaug, se on jokin jota kohti voidaan mennä ja joka voidaan vaikkapa surmata.

4 kommenttia:

Jklak kirjoitti...

Hmm, mielenkiintoista rinnastaa satu/fantasia/uskomusmaailma. Onko sitten samankaltaisia ryppäitä esim: faabeli/essee/Kungfutsen keskustelut ja vaikka Scifi/vertais-arvioitu julkaisu/tieteen pobularisointi kirjoitelmat?!?

Tuomo "Squirrel" Hämäläinen kirjoitti...

"kiinnostavan" sijasta pidän uskon ja fantasian rinnastamista kliseenä. Tässä en edes ottanut esille paria toistuvaa ärsyttävää piirrettä asiassa ;

"Vaihtoehtoinen todellisuus" tuntuu olevan joillekkin narratiiviteologian ystäville taikasanapari jolla mikä tahansa voidaan muuttaa uskontodiskurssiksi. Sen jälkeen esimerkiksi Batmän ja Teräsmies muuntuvat jeesusanalogioiksi, ja tämän jälkeen on uskontotarina tulkittavana teologian perspektiiviistä. Minusta tämä vaikuttaa yleensä aika vahvasti tulkinnan sovittamiselta. (Joskus yhteys on perusteltu, esimerkiksi Lewisin Narnia on alleviivattu ja tulkinta on tätä kautta lähestulkoon pakko tehdä tästä kulmasta. Mutta että aina. Oh, Jesus)

Toinen on se, että roolipelikritiikissäkään ei itse asiasa pelätä eskapismikulmaa vaan juuri sitä että tätä toista todellisuutta pidettäisiin reaalisena. Että se sotkee ihmisten mielenterveyden kun tosi ja epätosi sekoittuvat. (Uskovaisen suusta tässä on kyllä aina jotain projektion makua tässä. Mutta tämä ei nyt ole se pointti vaan sivuvittuilu.) Viihde joka ei ole samaa kuin maailmankuvan tukeminen ja tosiasiaväitteiden esittäminen on siis jotain joka ylikorostuu. Kaikki on tämän jälkeen maailmankuvasotaa. Ja kenties roolipelitkin nähdään siksi jonain joka "ottaa puolen". Koska ihan kaikki on vain tästä yhdestä kulmasta ja ainut mitä voi olla on "puolesta tai vastaan". (Religion poisons everything. Uskonto ottaa valtaa sillä että aiheet uskonnollistetaan, eli niistä ei voi enää lainkaan puhua ottamatta teologista kulmaa huomioon ja ajautumatt uskontodebattiin. On vain yksi sallittu näkökulma asiaan ja muut pakotetaan vähintään reagoimaan tähän aina.)

Tuomo "Squirrel" Hämäläinen kirjoitti...

Scifi-tieteen popularisointikulma on itse asiassa aika usein niputettua. Ja tieteen popularisoinnin ja tiedekirjan ero on itse asiassa sekin usein sekava (ja vaikeasti erotettavia). En kuitenkaan näe että tässä kohden olisi niin vahvaa yhteyttä. Eli skifi ei sekoitu vertaisarviointeihin kovin usein.

Mutta annas olla jos narratiivifiksoituneiden teologien kanssa ollessa, niin kyllä punahilkka yhdistyy vertaisarvioituun teologiatutkielmaan viimeistään siinä toisen viinapullon kohdalla.

Mutta yleensäkin ongelma ei ole niinkään näkökulmassa ja sen laajuudessa vaan siinä mitä väitteitä sen pohjalta oletetaan perustelluiksi. Minusta on ihan OK jos joku miettii että miten Jeesus voisi valottaa elokuvan tulkintaa. (Arkkityyppejä ja esimerkiksi yli-ihmisen ideaa käytetään usein pohjana ja niitä on perusteltua käyttää apuna.) Mutta on väärin sanoa että kyseinen elokuva olisi todella Jeesuksesta.

Faabeli-essee-Kungfutse on minusta hyvä kuvaus sinulta. Sillä niitä ei oikein kukaan sekoita vaikka niissä näkee jotain yhteyksiä. Mielestäni roolipelien, fantasian ja uskonnon välinen suhde on vähän sama. Että ei ne "aivan eri sfääreissä ole", mutta niiden samaksi kutsuminen on jo typerehtimistä.

Roolipeleissä on toki immersiivisiä tapoja jotka voivat perusasenteensa vuoksi viehättää mystikkoa, niissä kun on samanlaista otetta todellisuuteen. Mutta en sanoisi että immersiivisyyttä korostavat roolipelit olisivat mystiikkaa. (Niiden pelaajat vain tosin tuntuvat minun silmiin höyrähtäneiltä, mutta se johtuu asenne-erosta eikä niinkään uskontoerosta.)

Tuomo "Squirrel" Hämäläinen kirjoitti...

Tosin onhan näissä asioissa väärinymmärtämisen riskikin aika iso. Esimerkiksi tästä tekstistä voisi saada kuvan että olen samanaikaisesti eskapisti, mutta kuitenkin vihaisin hobittia koska se on epärealistisen optimistinen.

Tämä on puolet ymmärtämisestä. Loput tulee siitä että tässä ei ole risririitaa. ; Hobitti kun on utooppinen, joten sen voi ottaa vain eskapismina. Mutta se ei tarjoa tämän tueksi tarinaa. Tämänlainen yksinkertainen tarina toimii jos ja vain jos siinä on jonkinlainen opetus tai viisaus. Jota siinä ei ole.

Ilman imaisevaa tarinaa ei synny eskapismia, ei ajatuksia kirvottavaa "toista epätodellisuutta". Eikä olemassaolevan prosessointia mielikuvituksellisten ajatuskokeiden kauttakaan.

Ainut mikä näiden jälkeen jää on joko tarinatonta kohkaamista joka vaatii aivojen narikkaan heittämistä. (Joka ei itselleni katsomistyylinä sovi.) tai alleviivaavaa sormella osoittavaa julistusta, propagandaa, jota pidän taiteen tekemisen kannalta hedelmättömimpänä kaikista mahdollisista keinoista.