torstai 26. kesäkuuta 2014

Miksi HEMA ei ole karatea.


Itsepuolustuslajeissa on paljon yhteistä perustaa. Samoja tekniikoita heitetään puolin ja toisin. Karate kuitenkin perustuu opetusperinteeseen. Ideana on katkeamaton ketju jossa tietty oppi siirretään sellaisenaan oppilaille. Historiallinen miekkailu sen sijaan nojaa perinteeseen jossa opettaja-oppilas -ketju on katkennut. Tämän vuoksi se perustuu rekonstruktioon. Rekonstruktio taas perustuu parhaseen sen hetkiseen tietoon. Sen vuoksi saattaa käydä kuten nyt. Eli perusteisiin tehdään muutoksia ja jatkokehityksiä. Tämä takaa sen, että historiallinen miekkailu ei koskaan ole valmis ja se kehittyy koko ajan. Syntyy jopa paradigmanmuutoksia. ; Joku keskiaikaisen kielen verbin taivutusmuoto saattaa muuttaa vain miltei kaiken. (Ja toisaalta opetusta kehitetään muutoinkin. Kurssit eivät kaiken kaikkiaan ole aivan identtisiä.)

Itseäni juuri tämä viehättää. Tylsistyisin karatessa. Siinä on perimmiltään vain auktoriteetti, mutta ei mahdollisuutta syvälliseen perusteita ravistavaan kriittisyyteen. (Johon toki ei ole mahdollisuutta jos ei osaa sopivia kieliä, kuten itse en osaa. Minulla on monia kykyjä mutta kielitaito ei kuulu niihin.)

Jos tämä sama opittaisiin esimerkiksi kristinuskon kohdalla voitaisiin huomata että jos todella tavoitteena on tavoitella alkukristittyje Oikeaa Oppia joka on saatu suoraan Jeesukselta, on siitä karsittava kaikki kiinalaiset kuiskaukset. Ja tämä muuttaa uskon rekonstruktioksi. Joka, ollakseen oikeaa rekonstruktiota, kehittyisi koko ajan. Mutta tätä ei tehdä. Joko sitä tavoitellaan eteenpäin kehittymistä tai konservatiivista nykytilan säilömistä perinteen nimissä.

Siksi dogmatiikka onkin, ainakin minun tyyppiselle persoonalle, uskomattoman tylsää ja miekkailu ei.

3 kommenttia:

Jklak kirjoitti...

Itämaisissa lajeissa sensein ja koulukunnan opit on kyllä mahdollista kyntää syvällisellä perusteita ravistavalla kriittisyydellä. Kunhan oppilas on harjoitellut ja "karkaistu". Tutustu Tuomo Shu, Ha, Ri -periaatteeseen....

Tuomo "Squirrel" Hämäläinen kirjoitti...

Joo. Kysymys on varmasti aste -eroista. Ei meilläkään aloittelijat käytännössä tee innovaatioita. Mutta henkenä on että asian ajatteluun kannustetaan. Eli auktoriteetti ei ole opettaja vaan kirja. Käytännössä synteesi syntyy kun syntyy kirjanoppineita.

Jklak kirjoitti...

Yksi tärkeä syy miksei itämaisessa taitojenomaksumisessa kannusteta kritisointiin on tietysti yhteisöllisyys, jossa yksilön pyyteellistä toimintaa katsotaan vinoon. Mutta on väärinymmärrys ajatelle että kyseessä olisi vain hierarkinen yes-sensei toiminta.

Avaan vähäsen Shu-Ha-Ri käsitettä. Shu vaiheessa harjoittelija opettelee taitoja, Ri vaiheessa hän haastaa ja rikkoo sääntöjä ja periaatteita ja muutenkin koeponnistaa oppimaansa ja Ri-vaiheessa luo oman oppikokonaisuuden tahi perinteen.

Länkkäri yleensä ajattelee tulleensa Shu vaiheen loppuun parhaimmillaan peruskurssin lopun häämöttäessä tahi nöyrempi yksilö saavuttaessaan ensimmäisen dan-asteen.

Itämainen taasen saattaa ajatella että oma Shu vaihe alkaa kun saavuttaa ekan dan-asteen tai joku opettaja hyväksyy oppilaaksi ja että kymmenen vuoden harjoittelu tästä eteenpäin ei vielä riitä mihinkään.

Toki ollaan ihan eri pisteessä maalikoihin ja profaaneihin verrattuna.