lauantai 7. kesäkuuta 2014

Kipa. Päästä.

Piispa Jolkkonen on tehnyt tuoreesti lausunnon. "Voin vierailla moskeijassa ilman, että minusta tulee muslimi. Voin vierailla itkumuurilla kipa päässä ilman, että minusta tulee juutalainen. Molempia olen kokeillut. Toimii. Jolkkosen mukaan ateisti voi vapain mielin laulaa Suvivirren ja Kesäpäivä Kangasalla kesälauluna samalla kun ne voivat toiselle olla rukouksia." Suvaitsevaisuus on hänestä erityisen tärkeä asia, sillä "moniarvoisuus ja avarakatseisuus voivat toteutua vain siellä, missä erilaiset vakaumukset saavat näkyä ja missä ne pannaan vuoropuheluun."
1: Toki artikkelissa vilahtaa myös Pohjois-Korea. "En voi vaatia yhteiskuntaa, jossa minun ei tarvitse olla missään kosketuksissa uskontojen kanssa. Muussa tapauksessa pitää muuttaa korpeen tai Pohjois-Koreaan." Jolkkonen on siis kenties jopa tämän pirteän tuoreen meemin liikkeellepanija. Ei voida tietysti odottaakaan että sieltä päin olisi tulossa mitään muuta kuin ongelmia. Mahdollisesti tiettyjä metalliputkella päähän paukuttavia ja tappouhkauksia postittelevia ongelmia. Muistutan tässä että Pohjois-Koreassa on yhtenäiskulttuuri jossa ei vähemmistöille anneta joustoa edes yhteislaulun vertaa!

Minä. Huomaa mm. ristikoru.
Ja muut uskonnolliset symbolit.
Lausunto on tietyssä määrin perusteltu. Itse en aja uskonnotonta sekulaaria yhteiskuntaa, vaan uskontoneutraalia yhteiskuntaa. Mielestäni on hyvä että on mahdollisuus ja vaihtoehtoja. ; Itse olen aivan viime jouluna esimerkiksi myynyt joulukonserttilippuja kirkossa, ja kaikki laulut oli uskonnollisia ja jäin vielä tilaisuuden jälkeen siivoamaan paikat. Näin täysin uskonnottomana ja kirkosta periaatesyistä eronneena. ; Samoin kun isäni meni uudestaan naimisiin, toimin bestmanina, kirkossa. Kelpasi pakana tähän hommaan. ; Kaiken lisäksi käyn vielä nykyään kirkkoon kuulumattomanakin kirkoissa enemmän kuin keskiverto kirkollisveroa maksava kirkon jäsen. (Syy:Historia.) Minusta on hienoa, että joku kysyy haluanko tulla vierailulla. Sillä useimmiten sanon kyllä. Joskus sanon ei. Mutta tälle täytyy antaa tila. Jolkkonen on kuitenkin aivan pihalla monista asioista. Hän hämärtää asioita asioihin jotka eivät ole yhtään samanlaisia asioita, ja silloin on parasta esittää kysymyksiä.

Onko joka paikkaan uskonnon tunkemisen estäminen sama kuin uskonnollisuuden täyssiivous yhteiskunnasta?

Jolkkonen ei selkeästi kykene erottamaan toisistaan "yhteiseksi pakotettuja julkisia rituaaleja" "yhteiskunnasta jossa uskonto ei näy yhtään missään ikinä". Nähdäkseni ateistit eivät ole torjumassa uskontoa edes kouluista, vaan siivoavat yhteisöllisen julkisen tilan uskonnollisuuden johon on joko pakko osallistua tai ilmituoda vakaumuksensa.

Näissä rajoitteissa on vaikeaa nähdä mikä on se vaatimus siitä että missään ei törmättäisi uskontoon lainkaan. Vimmaisimpienkin ateistien näkemys kun näyttää olevan se, että uskovat voivat kantaa ristikorujaan niin koulussa kuin työssäkin. Ja voivat laulaa suvivirttä kotonaan, välitunneilla jne. yksinään tai yhdessä vapaaehtoisten kristittyjen kanssa vaikka joka päivä. Heillä on kirkkoja ja lappuhihhuleita kaduilla.

Ateisti tuskin saa laulaa ääneen mitään omia lempilaulujaan muiden juhlatilaisuuksien päälle. Tätä ei pidetä sensuurina tai sananvapausloukkauksena vaan tilaisuuden häiritsemisen estämisenä. Kuitenkin se, että uskovaiset saavat joka tilaisuuteen ne laulut jotka haluavat on jotain josta poikkeaminen pitäisi tulkita uskonnon täyssiivoukseksi yhteiskunnasta? Että yhteiskunta olisi yht'äkkiä ateistinen ja täysuskonnoton. On vaikeaa nähdä yhteyttä. ; Yhteyttä jossa lapsi ei tutustu uskontoon eikä uskonnosta hankita tietoa ja ymmärrystä heti, automaattisesti ja vääjäämättä jos ei osallistuta uskonnollisiin yhteisrituaaleihin.

Mikä on mahdollisuus ja mikä on pakko?

Ensimmäinen asia on tietysti se, että hän puhuu mahdollisuudesta. Mutta kyseessä ei ole oikeasti mahdollisuus vaan jonkinlainen pakko. Tätä tematiikkaa vahvistaa Jolkkosen lausunto toisaalla. Hän selittää miten kaikilla on vakaumus ja miten uskontoneutraalius on ongelmallista. Hän otti esille ruokailun. "Vaatimus vakaumusten piilottamisesta ei johda aitoon pluralismiin, vaan uskonnottomaan monokulttuuriin. Ajatus katsomusneutraalista koulusta on filosofisesti ongelmallinen. Jaakko Heinimäki on todennut (TS 24.3.), että katsomusneutraalissa koulussa ei voisi syödä yhteisiä ruokia ollenkaan, liittyyhän kasvis-, vegaani-, halal- ja luomu-ruokavalioihin erilaisia vakaumuksia. Jokaisella on jokin vakaumus. Erilaiset katsomukset ohjaavat ajatteluamme ja toimintaamme, myös yhteistä elämäämme. Moniarvoisuus ja avarakatseisuus voivat toteutua vain siellä, missä erilaiset vakaumukset saavat näkyä ja missä ne pannaan vuoropuheluun."

Selvää on että tässä "vuoropuhelu" on määrittynyt varsin erikoisesti. Itse asiassa nykykulttuurissa on selvää että on erilaisia ruokailuja. On aivan selvää että "yhteinen ruokailurituaali" ei saa vaatia kaikkia osallistumaan islamilaiseen ja kristilliseen ruokarukoukseen. Pluralismi jota tässä otetaan "yhteisen ajan nimeen" onkin hyvin loukkaavaa. Moniarvoisuus ei siis tarkoitakaan sitä että jokaisella olisi oma kulttuurinsa, vaan se että olisi jokin yhtenäiskulttuuri jonka normeissa asioita tehtäisiin yhdessä. Ei voi olla reilua vaatia että islamilaiset tutustuvat toiseen ruokailukulttuuriin ja yhteisöllisyyden nimissä vetäisivät pekonihampurilaisia. Itse asiassa nykykulttuurissa tämä on ilmiselviö, ja se että Jolkkonen vetoaa tässä liberaalinmaineiseen aatetoveriinsa ja kollegaansa vain pahentaa ja syventää kuoppaa. Nykykulttuurissa jos koulussa pakottaisi siihen että kaikkea kaikkien kulttuurien ruokia tulisi maistaa vähintään kerran, eli verimakkarat laitettaisiin Jehovan Todistajien ruokalistalle, niin valtaosa ihmisistä osaisi sanoa sen minkä kuuluukin. Eli jos yhteisöllisyys on tuota niin sen pahempi yhteisöllisyydelle. Mahdollisuus ja pakko ovatkin hyvin sekoittuneet. Jolkkosen käyttämä retorinen, positiiviselta kuulostava, puhe toimii jos ja vain jos käsitesisältöjä ei analysoi.

Kuka määrää ateistin omastatunnosta?

Selittäessään siitä mikä on rituaalin ja tekemisen suhde. Jolkkonen on syvissä vaikeuksissa. Jolkkonen otti nimittäin pari vuotta sitten kantaa suvivirteen. "Jari Jolkkosen lapset eivät osallistu helsinkiläisen Latokartanon peruskoulun kevätjuhlaan lauantaina. Syynä on se, ettei koulussa tänäkään vuonna saa laulaa Suvivirttä." Tämä johtui siitä että suvivirsi liitettiin uskonnolliseksi. Jolkkonen toki yrittää tässä tasapainoilla siten että suvivirsi on sitä minä laulaja sen kokee. Eli se voi samanaikaisesti olla uskonnoton että uskonnollinen. Eli että sen laulaminen ei ole uskonnonharjoittamista, mutta sen sensuroiminen on uskonnonvastustamista. Tämänlaatuinen epäbalanssi on tietysti omituinen. Ja se vihjaa että keskustelussa on hyvin syvällinen kaksoisstandardi. Kuitenkin olen tässä taipuvainen siihen että uskonto on todellakin sitä minä laulaja itse sen kokee. Joten en todellakaan sano että suvivirren laulaminen tekisi ateistista kristityn. Ja tässä mielessä Jolkkonen on riittävän rationaalinen. ; Vaikeuksia tulee kuitenkin. Sillä Jolkkonen teki boikotin. Ja hänen mukaansa uskonnollisesti neutraalia tilaa ei ole. Hän sanoo aivan suoraan että "Vaatimus vakaumusten piilottamisesta ei hänen mukaansa johda aitoon pluralismiin vaan uskonnottomaan monokulttuuriin." Hän siis kieltäytyi osallistumasta yhteiseen uskonnottoman kulttuurin tilaisuuteen. Hän varmasti pahastuisi jos hänelle sanoisi että "ei suvivirrettömän tilaisuuden läpikäyminen muuta ateistiksi, vaan se on yhdenlaisen uskonnottomaan kulttuuripiiriin tutustumista. Minä olen kuunnellut satoja uskonnollisia aamunavauksia keskusradiosta joten miksi sinä et osallistu uskonnottomiin juhliin". Tai sitten tässä hänen käyttämässään argumentissa ei ole perustaa eikä hän oikeasti usko siihen itsekään. Hän on kuitenkin boikottia tehdessään tehnyt minusta jotain johon hänellä on syvä oikeus. Asian mainitseminen lehdessäkään ei ole johtanut Jolkkosen kivittämiseen vaan siihen että temppua pidetään kenties "pikkumaisena" tjsp. (Että vähän rotia siellä, kaikille heille joista suvivirrenlaulaminen on typerä kritiikin kohde koska roomassa heitettiin leijonille. Tai siis ei heitetty, mutta.)

Kuitenkin keskustelun sisältö on hyvin tuttu muualta. Kun aikanani kävin koulua, siihen aikaan keskustelun alla oli lujemmin se, kuuluvatko esimerkiksi joulukirkossakäymiset kaikille. Silloin henkenä oli se, että ateistien on ihan hyvä käydä kirkossa koska siinä tutustutaan rituaalielämään. Se oli siis nähtävä enemmänkin vierailuna kuin uskontoon osallistumisena. Tämänlaista diskurssia löytyy esimerkiksi Päivi Räsäseltä vielä nykyaikanakin. "Enkeli taivaan- virttä veisatessaan ateisti voisi muistella kaunista joulun tarinaa, muslimi profeetta Jeesuksen syntymää ja kristitty ylistää Jumalaa, joka tuli ihmiseksi pelastamaan meidät synneistämme." Tässä voi sanoa vain sen, että kyllä, näissä kenties annetaan yksi tapa joilla ateisti voi suhtautua asiaan. Mutta niin kauan kuin ateistejen dogmatiikan suora ja väistämätön seuraus ei ole juuri tämä yksi ja tietty tulkinta, niin argumentti on tyhjä koska ateisti nyt voi vain olla erimielinen tästä tietystä asiasta. Ja sen vuoksi nykyään asiat ovatkin niin hyvin että kirkkoon ei ole de jure pakko mennä, vaikka siihen de facto yritetäänkin velvoittaa mitä ihmeellisimmin kikkailuin. Asiat ovatkin tässä suhteessa menossa vieläpä hyvään suuntaan.

Tämä on hyvin läheistä sukua sen kanssa kun sanotaan että "ateistille kirkko on vain talo, joten et kai taikauskoisesti kuitenkin usko Jumalaan kun talolla on sinulle merkitys"? Tässä ei ole ymmärretty sitä että vaikka ateisti ei usko Jumalaan, niin kristittyjen olemassaolo on varsin todistettu asia. Kirkkoa ja sen rituaalivaltaa vastaan voi olla paljon ja ankariakin mielipiteitä. Ja samalla hengellä boikotteja voi tehdä kauppakeskuksiinkin. Ideologia ja järjestö voidaan laittaa kritiikin alle ilman että kysymys on mitenkään teologinen. ; Tästä voi hakea oppia vaikkapa "uskonnontutkija" -lehden tuoreesta ateismia käsittelevästä kirjoituksesta. (Kirjoituksesta joka täyttää minun tiukahkot kriteerit.) Siellä selitetään suoraan, että vaikka uskontokritiikki usein liittyykin ateismiin, ne eivät ole sama asia "Ateismi yhdis­te­tään­kin usein uskon­to­kriit­ti­syy­teen, mutta mää­ri­tel­mäl­li­sesti ateismi ei ole vas­tin­pari uskon­nolle, vaan teis­mille." Omatunto ja kirkon boikotti ei siis välttämättä koske edes teismiä. Aihe on yliuskonnollistettu.

Josta päästäänkin sitten kulttuurin ja uskonnon väliseen eroon. Jolkkosen koko idea nojaa siihen että suvivirsi on uskontoa uskovaisille mutta muille kulttuuria. Sillä uskonnon pakottamista ei pidetä hyvänä. Mutta kulttuuria kunnioittavat kaikki. Hän sanoo suoraan "Kevään keskustelussa oikeusoppineet ovat esittäneet varsin pitkälle meneviä tulkintoja siitä, mikä on uskonnonharjoittamista. Jos ratkaisuissa aletaan määritellä luvallisia virrensäkeistöjä, voi kysyä, onko juridiikasta siirrytty dogmatiikan puolelle" Yhtä hyvin voisi kysyä että milloin piispat ovat hypänneet dogmatiikanpuolelta kommentoimaan sananvapauden ja uskonnonvapauden juridiikkaa. Toki asiat ovat, kuten Jolkkonen mainitseekin, liukuvarajaisia. Mutta tässä on hyvä huomata että slippery slopea on kaiken maailman virsivisojen kautta yritetty toiseenkin suuntaan. Kaikki uskonto on nähtävissä kulttuurina ja tämän kautta kaikki negatiivisen uskonnonvapauden argumentit on nähty suoraan kulttuurinvihaamisena.

Jolkkonen ei kuitenkaan voi määrätä miten ateisti kokee virren ; Hänellä ei ole valtaa edes kristinuskon dogmatiikassa tämänlaiseen komennusvaltaan, saati sitten ateismiin, tuohon ideologiaan jonka sisältöä hän itse ei edes osaa, saati että edustaisi jotain uusateistien tai edes vapaa-ajattelijoiden virallista kantaa. Ja tässä kohden hän tekee sen oleellisimman virheensä. Hän asettaa itsensä kristillisen dogmatiikan kautta ateistien omantunnon hallitsijoiksi ja suomen lain hallitsijaksi. (Se mitä koulussa on soveliasta laulaa on juridiikkaa. Teologia joka astuu lainsäädännön sisällön tuottajaksi lakimiesten yli on suoraan teokratiassa olemista.) Vaikka toisaalta hän korostaa että omaatuntoa ei voi kahlita ulkopuolelta. Jopa niin pitkälle, että "Jos huomio kiinnitetään vain ulkoiseen toimintaan, ajaudutaan hänen mukaansa maagiseen käsitykseen uskonnon harjoittamisesta." Jostain syystä suvivirren laulamattomuus on jotain jonka kanssa saa kuitenkin jäädä boikottiin. Mutta ateisteja voidaan hallita dogmatiikalla kertomalla tapa jolla ateisti kenties voisi ajatella jossa teko ei olisi vakaumuksenvastaista. Jolkkosen dogmatiikka siis kattaa paitsi juridiikan ja sen omantunnonkysymykset niin myös sen miten ateistit kokevat ja tuntevat ja saavat kokea ja tuntea asiat.

Kaikki menee tietysti hyvin ihmiseltä joka on tottunut valikoimaan tosiasioita ja jonka kohdalla esimerkiksi rooman vallasta ja sen keisarikulttia vastaan käydystä kapinasta kerrotaan vain kristittyjen versioita. "On hyvin vaikeata nähdä keisarinpalvonnaksi kutsuttua ilmiötä uskonnollisena sortona. Se voi legitimoida sotilasdiktatuurin vaaraan luisuvaa hallintojärjestelmää, mutta se ei tivaa keneltäkään mitään selvityksiä uskonnollisista näkemyksistä eikä lähde kiistämään kenenkään uskonnollisia käsityksiä. Koko kysymys ns. keisarinpalvonnasta käydään Suomen kouluopetuksessa läpi hyvin pinnallisesti ja yksinomaan tiettyjen tuolloin eläneiden kristittyjen, pienen vähemmistön, näkökulmasta. Rooman hallintojärjestelmän intressejä asian suhteen en ole koskaan nähnyt käsiteltävän missään kirkkohistorian kouluoppikirjassa. Vaikutelmaksi systeemin motiivista muodostuu lähinnä 1950-luvun sandaalielokuvista tuttu stereotypia dekadentista ja suuruudenhullusta keisarista, joka nyt vain haluaa kaikkien palvovan itseään jumalana"

Onkin erikoista miten Räsänen ja Jolkkonen puolustavat uskonnonvapautta usein nimellisesti. Mutta tämä koskee vain  Sitähän ei Jolkkonen ateistin puolesta voi sanoa että miten ateisti asian kokee. Vastaava tilanne on nähtävissä siinä jos mietitään pitääkö papin vihkiä homoseksuaaleja. Osa papeista ei tästä pahakseen pidä. Mutta jos tästä tehdään mahdollisuus, johon jokaisen papin olisi osallistuttava omasta vakaumuksestaan huolimatta, niin johan nousisi meteli. (Voisitteko kuvitella tälläistä positiota tapahtuvaksi nykysuomessa? Uskomatonta. Tai siis hetkinen….) Itse asiassa suomessa on valtava määrä asioita joista on keskusteltu uskonnollisesti tavalla joka ei ole positiivista uskonnonvapautta vaan vahvasti negativiista uskonnonvapautta. Lapsia halutaan suojella ties miltä. Kauppoja laittaa kiinni. Jne. Yllättävän monesti halutaan, että jos kristinusko kieltää jotain niin sitten ei tee kukaan.

Onko instituutio ihminen?

Jolkkosen vuoropuhelu ja positiviinen uskonnovapaus -käsitteet ovat sekoittaa byrokraattisen tunteettoman instituution vallan ja yksilöiden itseilmaisun toisiinsa. Suvivirsi on juhlatilanteessa tapahtunut ylhäältä ohjattu ja johdettu tilaisuus. Se on ryhmäkuria ja vallankäyttöä, eikä mitään yksilöiden itseilmaisua. Jos kaikki haluaisivat spontaanisti ja vapaaehtoisesti ottaa osaa tilaisuuteen ei mitään suvivirsikeskustelua edes käytäisi! Sitä ei olisi olemassa koska suvivirren laulaminen olisi mieluisaa ja automaattista kuin hengittäminen.

Vuoropuhelua ei ole se, että Jolkkonen määrää miten ateisti tuntee. Se on monologia. Vuoropuhelua ei ole se, että esityksessä esitetään että tilanne on “joko niin että ei ole uskontoa missään” tai se kielletään tiukasti rajatuissa tavoissa, kuten yhteislauluina tai jonain joihin on pakko joko osallistua tai leimautua ja ilmituoda vakaumuksensa julkisesti. Eikä se, että Jolkkonen luo olkiukkomaisia dikotomioita joissa lapset eivät saa kantaa ristikoruja koska yhteislaulumuotoinen suvivirsi halutaan kieltää. Eli suvivirrestä päätellään että ateistit haluavat kieltää kaiken uskonnon. Vaikka kiellon kohteena on osallistuttava toiminta, eli jokin jossa yhteisö rituaalivallalla pakottaa osallistumaan johonkin aktioon.

Olen myös ihmetellyt miten positiivinen uskonnonvapaus liittyy tähän. Positiivinen uskonnonvapaus kun voisi tarkoittaa sitä että jokainen saa kantaa ristikorujaan ja laulaa suvivirttään välitunnilla yksinään. Jolkkosella näyttääkin olevan vaikeuksia erottaa yksilöiden oikeutta toteuttaa itseään ja persoonattomine (kylmien ja tylsien) instituutioiden rituaalivallasta. Sääliksi käy ihminen joka ei erota ihmistä ja tehdasta toisistaan.

Lisäksi Jolkkonen kaivaa itselleen yllättävää hautaa.


Hänen lausuntonsa ei nimittäin ole vain ateisteja vastaan hyökkäämistä. Se liittyy tiukasti Jolkkosen muihin asioihin. Suvivirsikeskustelu on vihastuttanut monet uskovaiset sellaiseen rageen, että tätä käytetään yhtenäistävänä voimana. Ihmiset haluavat olla Suvivirren puolella joten he yhdistävät mielipiteitään myös toisissa asioissa.

Tämänlainen strategia on käytössä Jolkkosen tämän hetken lempilapsessa, ehtoollisyhteydessä. Ongelma on seuraava ; "Kirkkomme on pystynyt rakentamaan ehtoollisyhteyden anglikaanien ja eräiden metodisti-kirkkojen kanssa. Toisaalta ehtoollisyhteys puuttuu esimerkiksi katolilaisten ja ortodoksien kanssa. Tämä on kivulias asia. Se koskettaa myös henkilökohtaisesti, sillä molempien ukkieni suvut ovat ortodoksisia. Myös siskoni on ortodoksi. Silti meillä on vahva hengellinen yhteys." Aiemmin yhteys on puuttunut myös katolisten kanssa, mutta asiassa on edistytty ja kohta yhteys kenties on. "Katolilaisten kanssa olemme nähdäkseni kulkeneet maratonin ja Pohjoismaissa olemme muita pidemmällä, noin 40 kilometrin kohdalla. Ne viimeiset kilometrit ovat sitten hikisimpiä. Juuri silloin uhkaa usein nestehukka. Lihakset väsyvät ja kimmoisuus häviää. Miten päästään maaliin?" Jolkkonen on toki sisäisesti koherentti selittäessään ehtoollisyhteydestä samaan tapaan kuin suvivirrestä "Ehkä voimme kysyä näin: onko oikeastaan mitään väliä sillä, että kirkoilla ei ole ehtoollisyhteyttä. Onko mitään väliä sillä, mitä kirkot opettavat Jumalasta ja siitä, miten voidaan päästä hänen pelastavaan yhteyteensä? Yhteinen ehtoollisen vietto on tärkeä ekumeeninen päämäärä niille, joille kristinuskolla on ylipäänsä jotakin merkitystä, joille kristinuskon sisältö ei ole yhdentekevä ja jotka pitävät tärkeänä yhteisten perusvakaumusten löytymistä. Jos yhteinen käsitys vaikkapa pelastuksen perustotuuksista on yhdentekevä, voi kysyä, mitä väliä on lopulta sillä, voivatko kirkot tunnustaa toisensa ja viettää ehtoollista yhdessä vai eivät." Mutta ongelmana on se, että kun moni näkee teologisten koulukuntien erot tärkeinä. Että harhaopille pikkusormen antaminen sotii heidän uskonnonvapauttaan vastaan. Tämä näkemys on vahva ja se on ollut näiden ehtoollisyhteyksien katkeamisen syynä in first place. Ne ovat teologisesti olleet keskeisiä ja tärkeitä ja suuria. Niiden merkitystä ei voi vähätellä.

Jolkkosen yritys kulkea kahdella eri rintamalla demonstroi sitä miten hänen argumenttinsa eivät olekaan kovin ehdottomia. Jos voit olla rationaalinen järkevä ja hyvin perusteltu ehtoollisyhteyden katkaisemisen kohdalla - vaikka siksi että toisen opissa on harhaoppisuutta tai törkeää ihmisten kohtelua johon halutaan katkaista yhteys kuten Luther teki aikanaan katolisen kirkon tiettyihin oppeihin ja käytänteisiin - niin tästä voitaisiin huomata että kenties positiivinen ja negatiivinen uskonnonvapaus eivät nojaakaan siinä ja siten kuin Jolkkonen oman teologiansa dogmatiikan kautta nojaa ja yleiseksi kaikkia koskevaksi väittää.

2 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Aivan mahtavaa tekstiä - täytyy vielä lukea uudelleen ajatuksella!

Tuomo "Squirrel" Hämäläinen kirjoitti...

Tässä perse - missä kieli.